Hämäläinen, Kouvo, Silven: Vastine

KESKUSTELUA
Maarit Silvén, Virpi-Maria Hämäläinen & Anna Kouvo
Vastine koti- ja päivähoidon vaikutuksia koskevaan
kommenttipuheenvuoroon
Psykologia-lehti julkaisi hiljakkoin koti- ja päivähoidon vaikuttavuutta koskevan tutkimuksemme (Hämäläinen, Kouvo &
Silvén, 2009). Yliopistonlehtori
Erja Rusanen epäilee kuitenkin
tulosten uskottavuutta, koska
emme hänen mielestään riittävästi ottaneet huomioon sisaruksen läsnäoloa, kun teimme
johtopäätöksiä koti- ja päivähoidon kauaskantoisista vaikutuksista nuoruusiän psyykkiseen
kehitykseen. Rusasen mielestä
johdamme lukijan harhaan yksioikoisilla johtopäätöksillämme
ja suljemme näin keskustelun
hoivan syvemmistä laatutekijöistä. Koska tutkimusryhmällämme oli – ja on edelleen –
aito pyrkimys mahdollisimman
hyvään tieteelliseen käytäntöön,
haluamme tässä selventää muutamia väärinkäsityksiä , joita Erja
Rusanen puheenvuorossaan korostaa.
Kumpi on lapselle parempi vaihtoehto: kotihoito vai
päivähoito? Julkisessa keskustelussa on ollut erimielisyyttä
siitä, missä iässä lapsen on hyvä
aloittaa päivähoito tai onko kodin ulkopuolinen hoito ylipäänsä
lapsen edun mukaista varsinkaan
kolmen ensimmäisen ikävuoden
aikana. Suomessa ei ole tiettä176
PSYKOLOGIA
västi julkaistua tietoa päivähoidon pitkäaikaisista vaikutuksista,
ja lyhytaikaiset suomalaisseurannat osoittavat, että ”päivähoitoon
osallistumisella ei näytä olevan
sen paremmin myönteisiä kuin
kielteisiäkään vaikutuksia lasten
psyykkiseen kehitykseen ennen
kouluikää” (Ibid., s. 366). Tästä huolimatta niin vanhempien
kuin kasvattajien keskuudessa
käydään kiivastakin keskustelua
puolesta ja vastaan. Ilmeisesti
monet asiantuntijatkin perustavat näkemyksensä ulkomailla
toteutettuihin päivähoitotutkimuksiin, vaikka tulosten yleistäminen yhteisöstä toiseen vaatii
huolellista harkintaa, jotta se ei
kääntyisi hyvän tieteellisen käytännön vastaiseksi.
Turkulainen laaja-alainen
seuranta lapsen syntymästä nuoruusikään saakka tarjosi meille
erinomaisen mahdollisuuden
tutkia varhaisen hoidon vaikuttavuutta tieteellisin menetelmin.
Seurannan alkuvuosina vanhempia pyydettiin kertomaan, kuinka monta kuukautta perheen
esikoista oli hoidettu kotona
ja kodin ulkopuolella. Peruskoulun loppupuolella esikoiset
puolestaan arvioivat sosiaalisia
taitojaan, koulumenestystään ja
psyykkistä hyvinvointiaan laaja-
alaisessa kyselyssä. Koti-, perhepäivä- ja päiväkotihoitoon osallistuminen neljän ensimmäisen
ikävuoden aikana ei selittänyt
vaihtelua nuorten hyvinvoinnissa kuudentoista vuoden iässä.
Sen sijaan nuoren sukupuoli ja
monet perhetason taustatekijät
olivat yhteydessä nuorten arvioihin. Tulokset osoittavat, että eri
hoitomuotojen vaikuttavuutta
koskeva kysymyksenasettelu on
liian yksioikoinen. Niinpä päättelimme, että ”Mikään hoitomuoto ei näytä Suomessa toista
paremmalta, eikä varhainen päivähoito yksin [kirjoittajien kursivointi] näytä sysäävän liikkeelle
kauaskantoista kielteistä tai sen
paremmin myönteistäkään kehityskulkua.” (Ibid., s. 375).
Jo tutkimusongelman valintaa
ohjaa hyvä tieteellinen käytäntö. Tieteellisessä tutkimuksessa
lähdetään liikkeelle siitä, mitä
aiheesta aiemmin on havaittu
ja johtopäätökset myös suhteutetaan aiempiin löydöksiin.
Esimerkiksi National Institute
of Child Health and Human
Development -tutkimusryhmä
osoitti ”hoitomuodolla, hoidon
määrällä ja hoidon laadulla olevan moninaisia yhteyksiä lasten
psyykkiseen kehitykseen”. (Ibid.,
s. 364). ”Ansioistaan huolimatta
NICHD -tutkimuksen tuloksia
ei suoraan voida yleistää Pohjoismaihin, jotka poikkeavat sekä
kulttuurisesti että yhteiskunnallisesti Yhdysvalloista” (Ibid., s.
364). Emme ottaneet tutkimuksemme lähtökohdaksi minkään
hoitomuodon paremmuutta,
koska tällaisesta oletuksesta ei
ollut aiempaa suomalaista näyttöä. Ulkomaisten tutkimustenkaan perusteella emme tiedä,
näkyvätkö päivähoidon vaikutukset vielä nuoruusiässä, koska
suurin osa tutkimuksista on kohdistunut alle kouluikäisiin.
Olemme täysin samaa mieltä Rusasen kanssa varhaisen
hoivan ja kiintymyssuhteiden
merkityksestä lasten kehityksessä (ks. Silvén 2010a; 2010b).
”Tämän tutkimuksen tulokset
eivät sulje pois sitä vaihtoehtoa,
että ihmissuhteiden laatu kotona ja koulussa voisivat yhdessä
varhaisten hoitokokemusten
kanssa selittää kehityksen kulkua nuoruusiässä.” (Hämäläinen ym., 2009, s. 375). Tutkimusryhmämme tavoitteena oli
alusta lähtien seurata varhaisten
ihmissuhteiden vaikutusta lasten kehitykseen samalla huomioiden muita kehitystä suojaavia
sekä haavoittavia tekijöitä, joita
ovat muun muassa päivähoidon
muoto ja määrä, perheen elämäntapahtumat ja vanhempien
koulutustaso ja psyykkinen hyvinvointi. Olemme jo aiemmin
osoittaneet, että vuorovaikutus
niin isän kuin äidinkin kanssa
varhaislapsuudessa sekä perheenjäsenten kiintymyssuhteet
luovat perustan lapsen kielelliselle, älylliselle ja tunne-elämän
kehitykselle (esim. Haapakoski
& Silvén, 2009; Kouvo, Virtanen
& Silvén, 2003; Silvén, Ahtola
& Niemi, 2003; Silven, Niemi
& Voeten, 2002). Tutkiessamme
isyyden ja äitiyden ainutlaatuisia ja kauaskantoisia vaikutuksia varhaisnuorten psyykkiseen
hyvinvointiin kiintymyssuhdeteoreettisesta viitekehyksestä
havaitsimme (Kouvo & Silvén,
painossa), että äitien tapa mieltää läheisyys vauvan syntymän
jälkeen oli yhteydessä nuoren
empaattisuuteen toverisuhteissa,
kun taas isän tapa mieltää läheisyys vauvan syntymän jälkeen
ennusti nuoruusiässä vähemmän
ongelmia ajattelutaidoissa ja sosiaalisissa suhteissa.
Väestöpohjaisesti poimitulla
otannalla pyrimme siihen, että
mahdollisimman moni kehitykseen vaikuttava tekijä olisi
edustettuina otoksessa. Kaikkia
tekijöitä ei voi yhdessä tutkimuksessa kontrolloida. Kehityspsykologian alan tutkimuksissa
on tapana varmistaa, että havaitut erot ryhmien välillä tai ilmiöiden yhteydet eivät selity lapsen ominaisuuksilla tai perheen
sosio-demografisilla tekijöillä.
Havaitsimme, että nuoren sukupuoli, sisaruksen olemassaolo,
vanhempien ero ja isän koulutustaso olivat yhteydessä nuorten
arvioihin hyvinvoinnistaan. Näitä kaikkia tekijöitä pyrimme tarkastelemaan tasapuolisesti pohdinnassamme, koska ”Erilaisten
riskitekijöiden ja kehitystä suojaavien tekijöiden kasaantuminen saattaisi selittää vaihtelua
nuorten psyykkisessä kehitystasossa (Rutter, 1999)” (Hämäläinen ym., 2009, s. 375).
Itse asiassa harva yksittäinen
tekijä suojaa tai uhkaa kehitystä.
Erja Rusanen pitää kuitenkin sisarustekijää olennaisena kehitystä säätelevänä tekijänä ja hänen
mielestään meidän olisi pitänyt
korostaa enemmän sisarusten
merkitystä, vaikka tuomme asian
esille useampaan kertaan (Ibid.,
s. 372, s. 373, s. 374). Tähän
mennessä sisaruksen on havaittu vaikuttavan pääasiassa lapsen
ja nuoren ongelmakäyttäytymiseen, sosiaaliseen ja kielen kehitykseen ja koulumenestykseen.
Koska sisarussuhteiden yhteyttä hyvinvointiin nuoruusiässä
on selvitetty vasta melko vähän
(esim. Vogt Yuan, 2009), meistä
tällaisen yhteyden löytyminen
on yllättävää ja ehdottomasti jatkotutkimuksen arvoista. Emme
valitettavasti pystyneet otoksen
pienuuden vuoksi tarkemmin
selvittämään sisaruksen vaikutusta koti- ja päivähoitoryhmissä. Vaikka otos oli tässä mielessä ongelmallinen, sisarusten
jakauma hoitoryhmissä edustaa
hyvin suomalaisia lapsiperheitä.
Kun toteamme, ”että nuoremman sisaruksen hoitaminen vie
vanhemman huomiota esikoisesta” (Hämäläinen ym., 2009,
s. 373), avaamme keskustelua
juuri perheen vuorovaikutussuhteista, jotka jatkuvat lapuudenkin jälkeen. Ainokaisten
arvioihin hyvinvoinnistaan voi
vaikuttaa mahdollisuus saada
haavoittuvassa nuoruusiässäkin
vanhempien jakamaton huomio
verrattuna esikoiseen, jonka perheessä voi olla yksi tai useampi
nuorempi sisarus.
Sosiaalisen kehityksen näkökulmasta katsottuna sisarus- ja
toverisuhteet muodostavat erilaisia normatiivisia kasvuympäristöjä lapselle niin kodin piirissä
kuin sen ulkopuolellakin. Vaikka
Erja Rusasen tavoin ajateltaisiin,
että kaikkien nuorempien lasten (ei vain sisarusten) läsnäolo
PSYKOLOGIA 45 (02), 2010
177
M a a r i t S i lv é n , V i r p i - M a r i a H ä m ä l ä i n e n & A n n a K o u v o
heikentää hoidon laatua sekä
kotihoidossa että päivähoidossa, ei tunnu mielekkäältä sanoa,
että tämän myötä kaikki hoitomuodot olisivat ”yhtä heikkoja”
tai että tämä olisi vanhemmille
keskeistä tietoa ajatellen hoitomuodon valintaa ja perheen
koon kasvattamista. Siksi tutkimusta arvioivan kollegan tulkinnat vertaissuhteiden uhasta lapsen kehityksessä näyttävät kovin
yksipuoliselta.
Seurantaan osallistuvien perheiden pieni määrä (n = 55) on
valitettava tosiasia, joka johtuu
pitkittäisasetelmasta: olemme
tavanneet lapsia perheineen yhdeksän kertaa 16 vuoden aikana. Monivuotisessa seurannassa
tutkija joutuu usein tinkimään
koehenkilöiden määrästä, mikäli
hän käyttää työläitä tiedonkeruumenetelmiä kuten haastattelua, vuorovaikutuksen tarkkailua
ja lasten kehitystason testausta.
Luotettavien arvioiden tekeminen on hidasta ja vie aikaa. Jo
pelkkä kouluttautuminen laadullisesti korkeatasoisiin menetelmiin on haastavaa. Tässä valossa
Erja Rusasen vaatimus otoskoon
kasvattamisesta monikymmenkertaiseksi on epärealistinen,
ellei hän suunnittele tekevänsä
pelkästään lomaketutkimusta,
joka on helppo ja nopea tapa kerätä tietoa, joskaan ei välttämättä
luotettavin keino tutkia esimerkiksi varhaisen hoivan ja kiintymyssuhteiden laatua. Toisin sanoen päätös, millä menetelmillä
tietoa kerätään, perustuu tutkijan
ammattitaidon lisäksi eettisiin
valintoihin.
Olemme tyytyväisiä, jos tutkimuksemme tulokset ja johtopäätökset toimivat keskustelun
avaajana ja jatkotutkimusten
lähtökohtana. Tieteellisessä käytännössä yksittäinen tutkimus ei
voi olla lopullinen totuus. Suo-
messa päivähoitomuotojen ja
hoivan laadun merkitystä lapsen
tai nuoren kehitykselle on tähän
mennessä tutkittu vasta vähän,
vaikka viime vuosina julkisuudessa on keskusteltu runsaasti
varhaiskasvatuksen kehittämisestä ja lapsen oikeudesta hyvään
ja laadukkaaseen päivähoitoon.
Ulkomaisten tutkimusten valossa lapsen kokemukset hoidosta
kotona ja kodin ulkopuolella
riippuvat siitä, miten lapsen tarpeet huomioidaan ja miten eri
osapuolet osaavat tukea pienen
lapsen suhdetta vanhempiinsa
ja hoitajiinsa (Howes & Spieker,
2008). Raportoimamme havainnot koti- ja päivähoidon vaikutuksista vahvistavat osaltaan,
että olisi ajankohtaista syventää
pohdintaa lasten ja nuorten hyvinvoinnista tämän hetken Suomessa tarkastelemalla rinnakkaisten kasvattajien moninaisia
yhdysvaikutuksia kehitykseen.
Kouvo, A. & Silvén, M. (painossa). Finn�����
ish mother’s and father’s attachment
representations during child’s first
year predict psychosocial adjustment
in preadolescence. Attachment & Human Development.
Kouvo, A., Virtanen, E. & Silvén, M.
(2003). Kiintymys suomalaisissa perheissä. Psykologia, 38, 34–40.
Silvén, M. (toim.) (2010a). Varhaiset ihmissuhteet – polku lapsen suotuisaan
kehitykseen. Helsinki: Minerva.
Silvén, M. (Ohjaus) (2010b). Varhaiset
ihmissuhteet – polku lapsen suotuisaan
kehitykseen [DVD]. (Tilattavissa
Vammaisten lasten ja nuorten tukisäätiöltä, Mikonkatu 8 A, 9 krs.,
00100 Helsinki.)
Silvén, M., Ahtola, A., & Niemi, P.
(2003). Early words, multiword
utterances and maternal reading
strategies as predictors of mastering word inflections in Finnish. Journal of Child Language, 30,
253–279.
Silven, M., Niemi, P., & Voeten, M.
(2002). Do maternal interaction
and early language predict phonological awareness in 3- to 4-yearolds? Cognitive Development, 17,
1133–1155.
Vogt Yuan, A. S. (2009). Sibling relationships and adolescents’ mental health.
The interrelationship of structure
and quality. Journal of Family Issues,
30, 1221–1244.
Kirjallisuus
Haapakoski, M. & Silvén, M. (2009).
Families not parents differ: Development of communication
in Finnish infants. Infancy, 14,
195–221.
Howes, C. & Spieker, S. (2008). Attachment relationships in the
context of multiple caregivers. Teoksessa J. Cassidy, & P. R. Shaver
(toim.), Handbook of attachment:
Theory, research, and clinical applications (s. 317–332). New York: The
Guilford Press.
Hämäläinen V-M., Kouvo A. & Silvén
M. (2009) Äiti vai hoitotäti? – Varhaisen päivähoidon yhteydet nuoruusiän psyykkiseen kehitykseen. Psykologia, 44, 362–375.
178
PSYKOLOGIA