Pääset runokokoelmaan klikkaamalla tätä linkkiä.
Talot taloissa sisäkkäin sylikkäin pieninä palapelin palasina Runoja Taru K. K. Wikimedia Commons Bergen White house 1 Omistan nämä runot Kiitollisuudella rakkaalle puolisolleni Pertille, jonka ansiosta monet runot ovat syntyneet ( kuinka on minusta tullut pikkuruinen, luottamuksenkeveä! ) ja joka on tukenut minua kaikin tavoin kootessani elämäni palapeliä ja sovitellessani useiden vuosikymmenien aikana kertyneitä rikkonaisia paloja talo kuvaani. Sekä rakkaille lapsilleni Tytille, Tuijalle, Tiinalle, Anolle ja Olalle, sekä Marialle ja Elinalle, joiden ansiosta elämässäni on ollut paljon iloa ja onnea. Sekä ihanille lapsenlapsilleni: Joonalle, Teemulle, Stinalle, Johannalle, Villelle, Aaville, Samuelille, Aarolle, Saaralle ja Veetulle. Luotit Luoja lapsosia annoit armahat asujat ilon istutit ituihin aukes nauru nuppusista hersyvä helmasta helähti täytti päivät päitä myöten. Sekä mieluisalle miniälleni Tuulille, vävylleni Mikalle, sekä lasteni läheisille ihmisille, exillemme ja kaikille omaisille ja ystäville, joita ilman en olisi minä! Siunaan teitä jokaista joka päivä! Muistan rakkaudella myös heitä, joiden elämä täällä ajassa on jo päättynyt, mutta hyvä vaikutus elämässämme jatkuu. Emme ole kaukana toisistamme. Kiitän myös kuvataiteilija Susanne Gottbergia, jonka maalausten synnyttämät mielleyhtymät ovat auttaneet tutkimaan sisäistä taloani ja synnyttäneet sanallisia ”kuvia”. Syvimmän kiitollisuuteni osoitan Taivaan Isälle ja Vapahtajalleni Jeesukselle Kristukselle, syntisten ystävälle. Hän on luvannut olla kanssamme joka päivä! Hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Kiitos myös sinulle ystävä, joka kuljet pienen matkan kanssani selaillen sivujani. Jos löydät jotain rakentavaa, jaan sen mielelläni kanssasi. Jos näkökulmani ja elämän ilmiöiden esille tuonti on sinulle vieras, pyydän että muistat, että kullakin on oma tiensä kuljettavanaan. Siunausta teille jokaiselle! Sulkavalla 5.4. 2011 Taru Kaarina Kankkunen 2 Talot taloissa sisäkkäin sylikkäin Ikkunoitta ovitta salaisuuksiaan piilottavia tarinoita 3 Talot taloissa Maalaat talojen sisälle taloja ikkunoitta ovitta salaisuuksiaan piilottavia tarinoita sukupolven toisensa jälkeen silmien korvien aistien havaitsematta. Tietämättömyyskö seiniä työntää käsittämättömällä tavalla vinoon? Ahtaaseen tilaan teljetty elämäntahto murtautumassa ulos kerrostumien alta ulos tuleminen näkyväksi muuttuminen avartuminen miten se tapahtuu? kasvaenko sipulin tavoin vihreänä sisältä päin asumusten läpi? Kielellä on rajoituksensa ”Kielellä on rajoituksensa. Sanoilla on vaikea ja joskus mahdoton tavoittaa täsmällisesti sitä, mitä haluaa.” Miisa Jääskeläinen/ Sana Kerrallaan Wsoy 2002 Totisesti, kirjoittaja on oikeassa, ei sanoilla voi kaikkea kuvata. Tulen silti aina uudelleen katsomaan rapistuvia rakenteita, ikkunoita? tyhjät aukot, ammoin kuolleen linnun silmiä. Yhä kuvittelen talon heräävän eloon, verhot, iloisesti liehuvat valkeat liput, 4 siivet liukumassa pelargonien yli. Valkean kyyhkyn näen kohoamassa katon yläpuolelle kohti taivasta. asemanlaidalla blogspot.com Minä en tiedä, minä ymmärrän kovin vähän, minä vaivoin näen. Pablo Neruda Elämä Minut, sokea, vietiin valoon, minut pantiin pimeään, tuotiin tiettömään taloon, josta lähden, johon jään. Jokainen talo on jonkun rakentama mutta Jumala on rakentanut kaiken. Heb. 3:4 Arkki Oi arkkitehti suurin, olen pettynyt perin juurin näihin rakennuspiirroksiin! Tämä laivako lie vai talo? Missä on huoneista valo, kun ikkunat unohdettiin! Myönnän, kylkilaudat vahvaa tekoa, kattona tiivis umpinainen kuori: 5 Titanicin tahto neitsytmatkalla. Mutta kuinka kohdataan jäävuori ilman tutkaa peräsintä ruoria! Niin, rakentaja, toista vähän toivoin asunnoista kaiketikin: korkean tornin, tangossaan liehuva viiri, mutta nauravien piiri enin kiusaa kuitenkin. Kukapa tiennee, onko väite totta: ajan tyyliin sopimaton malli. Pilkattiin arkkiakin toistasataa vuotta; veden tyrskytessä joka ainut talli kritiikin paineet kesti vahingotta. 1 Moos. 6:9- 6 Ehkä havahdun pitkästä unesta Keinahtavat tuulessa suoraryhtiset jäykkäniskaiset punalatvat niiaavat minun unelleni 7 Irman kuvia Googlen kuvablogi Huhtikuuta Kaislikossa käy kahahdus. Ehkä havahdun pitkästä unesta: huomaan jäähileen hennon liikahduksen; tuuli hengähtää hiljaa kuolleen lehden läpi. Reunamerkintöjä (H. C. Andersenin satuun) Kapeita rappuja sylillinen klapeja kerrallaan yläkerran pienessä huoneessa käsivarret kahden puolen uunin lämmintä kuvetta pönttöuunin sylissä sylissä peltiä ja tiiltä. kasvot itkusta märät kirjavat kuin tuhkarokossa päiväkirjan lehtiä sytykkeinä runoja Eilenkö se oli? Äsken juuri luinko Andersenin satua, pienessä, hämärässä kirjastohuoneessa, hyllyt lujaa tammea, liimalle tuoksuvia kirjanselkämyksiä täynnä. 8 pieniä ahtaita vuosia räpistelevä ankanpoika häpeästä siivenalut jäykkinä jauhovakassa maitoastiassa torjuvissa katseissa tutuksi tullut muukalaisuuden kuva. Vähitellen uusia sanoja rasvaisia sormenjälkiä useita pellillisiä karrelle palaneita piparisydämiä lattialla jaloissa rakkain lelu, kirjoituskone huutoja joita ei unohda haparoivan luottamuksen särkymisen ahtaaseen tilaan tungettuja väsymyksen pettymyksen repliikkejä; yökirjoitussessioita säkeiden onnahtelua tyhjänpäiväisiä juhlafraaseja sikin sokin käsittämättä kuin hiukset hajalleen annat ymmärryksen hämmentyä, mutta myös ruokapöydän lieden sängynlaidan kolmiosta pesän ulkopuolelle ilon pikku pyrähdyksiä: Keinuttaa vähäinen viri lumpeen kukkaa kaartuu kaula taipuu käsivarsi nousee kohahtaa siipi voiko noin kevyt askel olla valkoinen puku Tömähtää lattia, häpeään särkyykö taas tunnelma? Vaan edessäsi uusi ihminen juuri luodun kaltaisena herännyt sipaisee hiuksia hametta, lapsia nuhtelee varomaan levysoitinta, 9 joutsenlampea pienet tytöt tanssii. Pöytälaatikkoon, lieden taakse makuuhuoneen kukkapeitteen alle siipiäni silti piilotan, vaikka iltasatuja jo kirjoitan? Ankanmunasta ankan saa, vaan joutsenlapset jotain muuta, harmaanvalkeaa. Suukottihan prinsessakin salaa häpeäsammakkoaan? Unessa päästät auki hiukset esiliinan nauhat tempaat kerallasi tanssimaan vallattomaan pyörrytykseen kieputat kieputat pyörität pyörität keskellä keittiön lattiaa. Silmien takana silmien edessä vanana jäljessä väreitä vedessä Seestyy, tyyntyy veden pinta, - hileisenä äsken hohti; suuri lintu varmoin siivin joutsenkauloin lentää kohti. TK 2009 Pisarasumu kirkas kohoaa. Siivet vettä läiskien, trumpettiääni raikuen, lentoon nousenko jo kohti ulappaa? Tricolored Heron Wikimedia Commons 10 Yksinkertaisen elämän yöllinen ylistys Istahda hetkeksi keinuun vierelleni haastelen sinulle tuskin tajuttavasta mitä yksin tuumaillen hämärästi olen aavistellut vasta puron solinan helppoutta metsän hengitystä kuunnellen ladon kaltevaa ovenpieltä lahoavaa harmautta vasten nojaillen. Rannan vanhan kivipaaden muistatko? Kalat nopealiikkeiset välkkyväkylkiset saaliiksi saaden kuvajaisten kuultoa katsellen viivytään sarastukseen saakka Tahdotko huomenna mansikkapaikkaan veisin sinut? Jää! Kuunnellaan tätä yötöntä yötä vaikka odottaakin monta tärkeää työtä auringon noustessa väitätkö köyhäksi minut! Jokainen aamu kuin ensimmäinen jokainen ilta viimeinen - ylistys pienelle elämälle, olkoonkin yksinkertainen; luonto surisee humisee sirittää kurnuttaa visertää;. Ihmistä, - vain ihmistä itsenään kohtaaminen hämmentää. Et siis jää, et ehdi, et malta, no minkä mahdan! Sentään vie henkäys vienosti tuoksuvaa tuulta, runon yö vie; muista: kiireeseenkin tähdet katsovat meitä kovin korkealta! 1 Mooa 2:25 Img 290708aurinko 0jpg Ajattelen perhosen siipiä Valo hyväilee ujostellen ikkunaruutua vinottain, vaivihkaa. Ajattelen perhosen siipiä, siipipeilien silmiä, sulkeutuessaan ne katsovat sisäänpäin. 11 Vain hetken olen tässä, levähdän. Keinahtavat tuulessa suoraryhtiset jäykkäniskaiset punalatvat; niiaavat minun unelleni. Varhainen syysaamu Linja-auton ikkunaan pienen pieniä pisaroita sumussa utuinen puu siellä täällä Jumalan hyvyys liikkuu vetten päällä salaa siunaa sarastuksen juurikallioita. Jumala sanoi, tulkoon valo 1 Moos:2 Kuvat Wikimedia Commons fog. 12 Tuuli nostaa niityn yllä purjeita Yhtäkkiä värinä rungon läpi, tuuli tarttuu pohkeisiin, hameenhelmaan Kuva Wikimedia Commons clouds 13 Otan tänään siveltimen, linnunsulan viivan ilmaan vedän niityn yli, jousen norjan kaaren otan, ammun nuolen, syvälle upotkoon ilo. Wikimedia Commons Ballet Keijun kevätpuuhia Hyppy loikka hypähdys kivelle kiveltä kivelle, - uskomattoman pienet varpaat! siipien välke paljastaa, kynnen mittaisten, ei, - pienempien, taivaanrannan takaa auringon säteet iskevät silmää. Mäen rinnettä ryöpsähtää mataran koiranputken mesiangervon vallattomia vaahtopäitä, makeaa tuoksua ympäröi sirinä surina kirkas vitt, vitt, vitt, tserrr... nurmen suvantoon pysähtyy, huopaohdakkeen lehdelle purppuratupsulle istuu, vierellä pieni kori, männynneulasella soutaa, hyräilee, ympärillä heinän viri: ”kuulaus lemmikin terälehtiin poimulehdelle pisara vettä, voikukan mykeröt hehkumaan, apilahalme, hmy..., että 14 pullukkakukissa tuoksuvissa... - kimalaiset taas juovuksissa” Tuulen henkäys tempaa keijun ylös korkeuteen. Siemenhahtuvalla kieppuvan näen kylvävän tähtiä kimmelteiseen veteen. Kesäpäiviä vain Levitän käteni ylistääkseni sinua, yhtäkkiä keveätä kelluntaa. Voi kesäpäiviä, hellettä laineiden lasinkuultavaa keinutusta, huoletonta vievät miten tahtovat, etäännyttävät arjen äänistä. Sukellus Oi, Luoja, väriin sivellin taas kasta, näkyväksi vesi esiin piirrä, läikkyvää luomisvoimallasi siirrä. Jos tähän päilyvään suot sukeltaa, en pintaan jää. Lie toista viehättyä välkkeeseen, kuin vajota sen pohjaan, syvyyteen. Unenko maa: karu outo uus? Ylhäältä alas valo väreilee, varjoton täydellinen hiljaisuus. Millainen armonmeren salaisuus! Apt.17:28 Wikimedia Commons Rays of Light 15 Minne vie tuulen ilmassa tie Tuuli nostaa niityn yllä purjeita, laiturin luona haapapuu vilkuttaa; sanon - vilkuttaa, lehtien havistessa villisti sadetta, lähtö, kun yhtäkkiä värinä rungon läpi: tuuli tarttuu pohkeisiin, hameenhelmaan, jalkapohjat eivät koske nurmen pintaa. Vihreänä kelluu maa, pienemmäksi, pienemmäksi puu pienenee, talo, saaret, loittonee nurmitädykkeen sini. Ylemmäksi, kevyemmäksi, ihanammaksi ilman henki hengitellä; minne vie tuulen ilmassa tie minne vie tuulen ilmassa tie minnekä rientää ihmisen henki minne sen vie. Taru Kankkunen 2010 16 Kesät asun täti vihreän talossa Mitä minä teen täti vihreän kanssa hän on kesä kesältä mahdottomampi Wikimedia Commons fog 17 Muisti Yön pimeimpinä tunteina tulevat vaeltajat polkuja jotka ovat minulle tuntemattomia. Lähenevät alan erottaa kasvoja valintoja kauan sitten unohtamiani. Sanovat ettei eilistä ole valon koittaessa kaikki silti: nyt! Mitä minä teen tälle tulelle? Aamusta asti savun tuoksuinen kaiherrus kirveltää silmiä, juhannuksesta juhannukseen kokkotuhkien alla kytee kipinä. Mitä minä teen tälle tulelle? Kokot sammuvat, rannat hiljenevät, yö rauhoittuu, - sydän ei! Juhannuskokko Peipun rannassa Merikarvialla 1998 TK 18 Eräs matkakertomus Aamu valkeni sumusavuisena. Kun katsoin ikkunasta, huomasin kuun sytyttäneen metsän tuleen. Alakerran suuressa ruokasalissa kerroin hätääntyneenä havainnostani, mutta kaikki katsoivat minua kummallisesti. Sentään eräs mies lähti tarkastamaan tilannetta kanssani ja kun tulimme palopaikalle, tunsimme savun läpi auringon hehkuvan kovin lämpimästi. Mies riisui paitansa, jolloin näin rakot hänen käsivarsissaan. Hämmennyksen vallassa kysyin, mikä oli aiheuttanut käsivarsien palamisen? Vastaamatta mies tuli lähemmäksi, panin merkille rohtuneilla huulilla värisevät perhoset. Mies sulki puoliksi silmänsä ja hengitti vaivalloisesti. Koivut roihusivat keltaisella liekillä, maa hehkui riekonmarjanpunaisena. Vapisin tilanteen vakavuutta ja kahlasin kuumissani kristallinkirkkaaseen veteen. Illalla istuimme kaikki hiljaisessa kirkossa. Mies nousi saarnastuoliin ja osoitti ikkunan takana näkyvää keloristiä, jykevää, mustaksi hiiltynyttä. Kuulin ihmisten kuiskuttelevan keskenään: ”tällä saarnaajalla on armon sana hallussaan”. Yritin nähdä perhoset, savun, rohtuneet huulet, mutta omia silmiäni kirveli, päätä särki ja rinnan kohdalla tuntui outoa jomotusta. Ulkopuolella kuu oli juuri nousemassa. Täti vihreän talossa Kesät asun täti vihreän talossa. Tuuli, vihreän rakastaja ratsastaa talon ympäriltä kymmenet vihreät hevoset huohottavaan laukkaan. Aurinko, kateudesta kuuma, tuijottaa tuimin tulisilmin täti vihreän taloa, kieltää pilviä lähestymästä, suutelee keltaiset mustelmat koivunlehtiin. 19 Mitä minä teen täti vihreän kanssa? Hän on kesä kesältä mahdottomampi! Rannan kahta puolta levittää rehevät reitensä yhtä lailla aaltojen henkäilylle kuin auringon silmällekin. Sille päälle sattuessaan, nauraa, hupsu, ojan pajuissa, kaksinkerroin, rakastajilleen. Huiskii esiliinan taskuista vihreää sinne tänne: marjapensaisiin miehen mittaista nokkosta, leppäviitaan villinä kasvavaa viinimarjaa. Yökaudet hyräilee pihamaalla, istuttaa kulottuneen nurmen täyteen kuhertelevia varjoja. Syksyllä, kun täti vihreä riisuu kirjavaksi kuluneen mekkonsa ja lähtee, käärin sen kokoon, pistän reppuuni. Talven ollessa pimeimmillään hulmautan auki oveni eteen, kutsun voikukan ja juolukan nokkospehkon ja puolukan villimarjan ja kanervan kaikkine ystävineen muistelemaan täti vihreää orastavan vihreään huoneeseeni. Toriterassilla Toriterassin pöydällä janoisia lasin jälkiä, huulipunan värjäämiä savukkeenpätkiä, elämänjanoiset huulet ohjaavat suuria tunteita, niiden iho on niin ohut. Google Kukkiva omenapuu kuvahaku 20 Aurinko rävähtää keskelle toria, läpi hälinänkin kuulee, satakieli laulaa! Istun, syön omenaa, seuraan perhosta kupin reunalla, pian seurustelenkin sen kanssa. Niin kuin tahdotte itsellenne, mutisen, painan omenaan suun. Perhonen vastaa yllättäen: istuttaisit tähän omenapuun. Omenapuun! Kukkien tuoksua? Tunteet ovat typeriä, suorastaan sydämettömiä, tiuskin sille. Puu varistaa lehdet kukat hedelmät kenen tahansa tallattavaksi, muu johtopäätös ei ole mahdollinen, jos istutan ihme omenapuun! Kuinka et ymmärrä, perhonen pahastuu, vähempi väkevyys ei kevään piinaan riitä! Istuta, se kuiskaa ja punastuu, kupin laidalta nousten lepattavaan lentoon. Hädin tuskin kuulen, kun ääneen hentoon se jatkaa yhä siitä: Jos satakieli laulaa, perhoselle ehdottomasti on oltava kukkiva omenapuu! Google Kukkiva omenapuu kuvahaku 21 Minä uskon Sammuttaisiko kukaan sateenkaaren satakielen surmaisiko joku? Ja kuitenkin miten toivoa hajotetaan tässä maailmassa, kiihtyvään talouskasvun tavoitteluun tallataan sydänten syvimmin soiva laulu. Vielä rakennan taloni sateenkaaren alle, istutan omenapuulehdon satakielen tulla ja kun tummia pilviä kokoontuu taivaanrantaan, sanon mullan mustaamille käsilleni: katso kuinka paljon rakkautta Isä on antanut, kukkivan omenapuun oksalle lehtien kätköön linnun, joka totta totisesti laulaa! Minä uskon, että saan kokea Herran hyvyyttä elävien maassa. Psa. 27:13 Joka kevät Joka kevät haluan istuttaa puun koivun männyn pihlajan minkä tahansa. Pinnan alla herääviä ajatuksia, juurissa kylmän ja jään kolhuja. Kaivan taimelle syvän kuopan, varpaat juurtuvat saveen. Kesän taistelen kuivuutta ja hellettä vastaan. Miten tieto voi syventyä? Joka kevät puu istuttaa minut, aloitan hitaan kasvamisen syvälle. Joka kevät- 22 Räsynukketyttö Räsynukke kainalossa katsoo tyttö kynnykseltä kädessänsä kukka suunnaton Wikimedia Commons 23 Niin äkkiä tulevat pimeät yöt Poikkihuilun huokaus pyyhkäisee ikkunaa fagotti lonksuttaa ovea ja minä ajattelen: siellä tuulee. Luen vanhaa kiinalaista runoa: ”Lamppu pudotti kukkansa seinään”. ”huilun lumotessa soitollaan alkavat pitkät valkeat liepeet liikahdella viekoitellen”. Laskeutuessani ulkoportaita alaspäin yö yllättää viileästi kumartaen ja tanssiessamme lampun taikapiirin ulkopuolelle tajuan mitä on tapahtumassa: elokuun kolmas yö. Elokuun kolmas! niin äkkiä tanssihame liian ohut, nurmikko kylmennyt. Syksy. Lainaus: Li Po/ Li Ho / Kiinanrunoutta II Jadepuu /suom. ja toim. Pertti Nieminen Polkka Tuuli vinhasti vihreän oksiston läpi hanurin palkeita vetelee tänään tanssitaan metsän poikki kipakkaa polkkaa kevyesti jalat tuskin neulasia koskettaen kunnes iholle nousee pitkän kesän yli pidätelty itku. TK 2011 24 Katson ympärilleni uudella tavalla Ylös kallionkuvetta polveilevalla polulla suruvaippaperhonen siivet lepoasennossa levällään sammaleista kalliota vasten. Vanha viisas metsä ei hoputa kyselemällä, hyväillen hyväillen hyväillen suhiset rauhoittavasti. Kun vihdoin leijun takaisin pihlajanlehtien siunaus siipien päissä, on ilta, katson ympärilleni uudella tavalla: metsän silmin. Leppäkerttu Että tällä tavalla tupsahtaa huoneeseen verhoista lampuista sohvan kankaasta hämmentävästi uhoavaan lämpöön. (aamusta iltaan hämärää, yöt läpeensä kuun paistetta kirkkaampaa, kuinka voi tietää miten täällä täytyy olla!) Tunnen tämän huoneen. En ole ollut ennen näin syvän hiljaisuuden vallitessa odottamassa, mutta minkä tahansa monista ovista avautuessa, en ole ollut poissa. Palannut en silti vielä ole: Lapsena näin sohvan nurkassa leppäkertun sätkyttelemässä avuttomasti jalkojaan, päästyään oikein päin sen kuoren alta tulivat esiin pienet siivet, joilla se suristen lensi pään yli tiehensä. 25 Räsynukketyttö purjehtii Miksi häpeää vierautta korkeiden seinien edessä? huoneiden saaret ovat kaukana toisistaan! Räsynukke kainalossa katsoo tyttö kynnykseltä kädessänsä kukka suunnaton punakukka punapurje kaino kukkalatvalaiva satamasta leikkinurmikon Ylhäältä alas lattiaan heilahtavien verhojen raossa häivähdys punaista villiintyneessä puutarhassa alus avaa juuri nuppuaan Lakatun lattian ulapalla unikkokukkapurje kaarevajalkaisten pöytien tuolien lipastojen välissä tyttö nukkeineen purjehtimassa vierassatamasta toiseen etsien vastausta kysymykseen joka tarttui häneen nauraen vaikka juostiin kynnysten väliä valkoisten pariovien katsellessa 26 Kymmenentuhatta surua TK 2009 Kymmenentuhatta surua on käsittämätön määrä. Ei niin paljon ettei pysty kertomaan 27 Piirrä minulle enkeli Kaiken käsittämättömän tähden piirrä minulle enkeli sellainen joka kaiken pahan nähden kädet silmillä itkee! Enkeli piirrä siis enkeli joka itkee pää käsiin painettuna polvillaan, opeta minutkin sillä tavalla rukoilemaan! Kymmenentuhatta surua Ankanpojan tarinasta luen usein kohtaa, joka puhuu talvesta: ”liian surullista kerrottavaksi”, paperin läpi tuntuu luun heikko huohotus, kaltoin kohdellun hengitystä salpaa häpeä, pelko, - arvottomuus. Miten uudeksi muotoutuminen alkaa, vahvaselkäiseksi, vankka siipiseksi-? Sanot antaneesi anteeksi, unohtaneesi kynnen puremat arvet nyrkkiin puserretuissa kämmenissä, nöyryyttävien lyöntien muistot, mustelmat, (ruukun pinnan turmelleet murtumat) likaiset tallauksen jäljet, alistamisen, halveksituksi joutumisen polttavan häpeän. Olenko itse? Olemmeko antaneet vihalle itkulle antaneet surulle, anteeksiannolle äänen, rukoilleet: hyvä rakastava laupias Jumala, armahda, armahda meitä! 28 Kymmenentuhatta surua on käsittämätön määrä. Ei niin paljon ettei pysty kertomaan! Kymmenentuhatta surua Kim Elizabeth, Wsoy 2001 Ruma ankanpoika / Andersen Mielen mannerlaatat liikkuvat Mikä on, kysyt? Kosketat hellästi olkapäätä. Minä vain suren kuin en tietäisi, en tiedäkään; tyynen pinnan alla, sisäisen lämmön virtausten vaihdellessa, mielen mannerlaatat liikkuvat. 6,7 Richterin asteikolla muistin kalvo vavahtelee, ja yhä mietin, mikä kumma tätä taloa huojuttaa? Vanhoja haavoja Kaukaa kovia ääniä; sano minulle, sano, kenen kasvot, välinpitämättömät, oven takana sanoja viskomassa? Älä hyvä Jumala avaa vielä! Kosketat haavoja, sidekerrosten läpi vanha ruusunpurppura esiin nousemassa. 29 Narsistin uhri Älä vastaa mitään! Mitä ikinä sanot, vihan tulessa palaa, perhosen onnea hän ei siedä, keveyttäsi ei, ei herkkyyttä. Syytösten neulalla lävistää, kiduttaa, nauttii, sydämesi murheellisesti valittaessa. Väsytetyn, näännytetyn, pelokkaaksi kiusatun hätään vastaa sieppaamalla syliin kuin peto piinaamansa uhrin ennen kuin syö sen. Käänny, pakene, ehkä pääset vielä, kun et vastaa mitään! Millennium Näinkin tiiviin äänettömyyden keskellä vaikea kuunnella levollisuutta. Yö tihentää hengitystä, hätääntynyttä, levotonta hiljaisuus. Verhon läpi kuultaa kuun kalpea valo. Ajan lautta lipumassa vuosituhannelta viimeiselle vuosituhannelle. Tähdetkö tuolla tavoin kuulumattomissa myrskyävät, värisyttävät sydäntä? Loi pienemmän valon valaisemaan yötä, tyynnytti myrskyn, nosti kaikki pelokkaat sydämet kämmenelleen... Yö rauhoittuu. Luotettavassa luotsauksessa kuu rantautumassa aamuun. 30 On oltava talo "Haljennut talo" Oulun vauhtipuistossa. Markus Leppiniemi, Jyväskylän normaalikoulu Paikastako vain on kysymys? Lapselle tila ei yksin riitä, on oltava talo. Talo on oltava! 31 Tulit näyttämään solmiota Olipa kerran aika jolloin neulomiisi silmukoihin lankaannuin; näin unenkin: tämä mies ei ketään toista, sinulla tumma puku, punainen kukka rintapielessä, puolessa välissä kirkonkäytävää odotit. Sillä kohdalla muistin: tulit näyttämään erityistä, neulomaasi solmiota. Jälkeenpäin en ole kyennyt unohtamaan. Tulppaanit En tänään puhu surusta img 0394 Wikimedia Commons punaiseen keltaiseen puen sanat asettelen veteen vesimaljaan kuten näet. Et koskaan tuonut kukkia kirkkailla väreillä miksi hymyillen vedän epävarman viivan loittonevan selän mustaan kankaaseen? Se oli se aamu maaliskuussa kun kukkakaupan myyjä luki kasvoiltani yöhön kirjoitettuja kuiskauksia; se aamu ei tiennyt hymyn velkovan tulppaaneista monta itkua! 32 On oltava talo 1.Joulukuussa kello kuudentoista aikaan iltapäivällä kamarin hetekalle levitetylle valkealle lakanalle pulpahti lantion luolasta lämmin punainen virta. Joku huusi pää kätilön käsien välissä ihmisen käsien pitämänä suu täynnä itkua suureen ikäpolveen syntyvältä kukaan ei kysynyt saako tulla, tahtoiko tulla vai ei. Sinä iltapäivänä romahti eräs korttitalo, pojan sijaan syntyi heiveröinen tyttölapsi. Isänmaan puolesta uhratusta elämästä nimen kunniaa ei kannon päähän Kysymykset kerran loppuvat, kun tulee hetkinäkymättömien käsien kannattelema - vastauksia ihmettelyä täynnä: Elämään kutsuttu! Rakastettu! 2.Synnytyksen jälkeinen masennus! Silloin sillä ei ollut nimeä, pimeää kahden puolen ikkunaruutua, väsymys häpeä syyllisyys väkevämpinä kuin uusi elämä. Eräänä yönä heräsin lapsen itkuun kuuntelin molemmissa vuoteissa tasainen tuhina. Pitkään mietin kuka kutsui, oma mielikö itki, vai tulevaisuus? 3.Vuosien jälkeen toisessa pitäjässä toinen talo keittiö peltomaisema aurinkoa sisällä pitkän pirtinpöydän ympärillä 33 hulinaa synttärikakkuja iloisia kynttilöitä pillimukit leikki valtaa pihamaan ilo kurkkii aidan raoista kirmaa kahden portin kautta sisään ulos sisään ulos kulottuneen ruohon ruskeilla laikuilla hyppii kuin ei ymmärtäisi sen kärsivän. Ei tiedä. Ei tiedä kärsimyksestä mitään. 4.Puutarhassa syvällä syvältä mullasta revitään juuria irti, irti talosta, suvusta, ystävistä, tutusta maisemasta. Irti. Paikastako vain on kysymys? Lapselle tila ei yksin riitä, on oltava talo. Talo on oltava: asuminen sylikkäin päällekkäin sisäkkäin – niin on oltava! Täällä kuolemanvarjon laaksossa on turvattava lapselle turvallinen kasvuympäristö, perhe, turvattava tulevaisuus, nimi, jatkuvuus. Missä se koti on? Missä on tulevaisuuden talo? Huoneen korkuinen toivo, rohkaisun ääriviivat: ”Älä pelkää; minä Olen! turvakallio, tuulen kestävä talo, tulevaisuutenne. Joka päivä!” Matt. 28:20 Siivetön enkeli Näin kerrotaan, satuin kuulemaan, eräs pieni enkeli taivaastaan sai ihmishahmon päälle maan, hänet kertoivat nähneensä muutkin. 34 Ihan arkisesti mainittiin hänen menneen nuorena naimisiin ja vaihtaneen siipensä sormuksiin; hyvin päivät kului ja kuutkin. Vaan kerran noustessa ylle maan valon täynnänsä kultaista hohdettaan enkeli itki salaa; kaihomieli ahdisti rintaa niin, että tahtoi se palata korkeuksiin - ja se kuunsiltaakin halaa ja kurottui korkeutta suutelemaan, pois riensivät pilvet, sammumaan ei ikävää saaneet, se yltyi. Pakahtumaisillaan sydän sen jo itki, kuin itkee ihminen, vaan aamunkoittoon tyyntyi ja lailla kaikkien äitien, syömään puuroannoksen taas taivutti nuorinta lastaan, vaan syvemmin kaikkeen olevaan se näki, kuin ennen ja tietoaan tutki kysymyksiään vastaan päättäen lähteä siipiään Pyhältä Isältä kyselemään: Miten lennän? Kaipaus poista! Isä polvelleen nosti enkelin sen ihan pienen, ihmeen kevyen, (- ahdistus vallan kuin kuoli) ”Elä kipenettään huoli, siunaan sinua tunnoista noista!” Ja enkeli arpaa ihmisen ja kasvamistaan pohtien palasi, miettien heitä; köyhänä kulki, - vaan kaivatessaan syvyydet oppi se taivaan ja maan ja siunasi, siunattu, meitä! Wikimedia Commons pablo picasso mother ”Ihmisen on vaikea löytää omaa sisintään, jollei joku toinen auta häntä. Me tarvitsemme kaikki ”enkelin”, joka omasta syvyydestään käsin puhuu meidän syvyydellemme.” Wilfrid Stinissen / Tänään on Herran päivä 35 Prinsessa ja valtakunta TK 2010 Tuhkimon prinssi kuskaa punaisella Zetorilla lantaa pellolle pattereihin 36 Enkelinsiipien erikoistarjous Tehtiin paperimekot pumpulipilvet enkelten kasvoille vinhat ilmeet leivospaperisiivet somat, vinot suut nauraen iloisesti laulaen keikkuivat laukuissa enkelit omat piirretyt silmät sikkarassa villalankahiukset kikkarassa sädekehäkruunut yllä repuissa laukuissa punaisissa sinisissä keltaisissa siivet menivät ruttuun kyllä eväspullojen tossujen väleissä Ilontuojina kotiin lähdössä ylimaalliset paperimekoissaan valmiit kaikille kertomaan: enkelinsiipien erikoistarjous tänään! Ihmisten ja enkelien ero on siinä että enkelit ovat kokonaan sisäisyyttä. Fynn / Setä Jumala täällä Anna Ilonpipanoita Ratkenneita sydämiä kultalangalla ompelimme yhteen kerhossa. Näin sinä teet meille, Jumala, ilonpipanoita särkyneisiin kohtiin kylvät kourakaupalla. Eräs salaisuudeksi jäänyt runo Kesäkuun lopulla puutarhassa omenapuun alla kirjavalla huovalla hajareisin sormet ja suut mansikanpunaisia runoja jokellellen istumme kauan tähystellen kaukaisuuteen: 37 sinessä uiskentelevia silkkiuikkuja, pilvilumpeet... nuorempi meistä silmäilee hievahtamatta omenapuun rungossa törröttävää oksantynkää, nostaa jalkaa, aloittaa huojuvan ja hurjan tanssin: kädet pyörivät kahta puolta läiskivät käsivarsiani huitovat ilmaa sylki tärisee suusta, silmissä, silmissä sinisenä tirisevä nauru. Puu ei puhu, ei paljasta oksan salaisuutta, kitsastelevat, -rajaavat runon toisilleen. Luotit Luoja lapsosia annoit armahat asujat ilon istutit ituihin aukes nauru nuppusista hersyvä helmasta helähti täytti päivät päitä myöten. TK 2011 Elina Ranne Sammalen sukua Keväällä kun kalliot lämpenevät vien sinut silkkisiepponi metsään mättäälle sylistäni lasken varpujen keskelle. Tartu vain kaikin voimin images Mother and baby Wikimedia Commons 38 karheisiin vihreisiin hiuksiin, taputa pienin käsin kiven sammaloitunutta napaa. Maasta nousee metsän hiki, tuoksujen väkevä maito, sierainten kautta ominaistuoksuksi sinulle. Älä välitä tupsuheinä kyynelistäni, mullassa ja neulasissa sinua tanssitan kunnes opit kutsumaan sammalta nimellä: äiti! 1 Moos.2:7, 3:19 Asperger- oireyhtymä Kolhiutunut pieni veturi puksuttamassa kiskoja pitkin hyväntuulinen vislaus hampaiden välissä, mutta voi, mikä tahansa mutka rutiinin kolkkeen edessä suistaa päivän raiteiltaan. Miten suojella itsetuntoa kiihtyvän vauhdin maailmassa? Miten opettaa ennakoimaan elämän arvaamattomuus? Taikapeili Vain iltasupatuksena lapsille uskallan kertoa taikapeilistä jonka edessä näemme itsemme samalla kertaa sisä- ja ulkopuolelta. Sen peilin edessä olen alkanut viipyä, vasta kuiskaamalla uskallan toistaa mitä näen. Kuvat TK 39 Tuhkimoita Aa tuuti taikomaan tuhkimosta prinsessaa lasikengän pudottaa aa tuutu lullaa; Tuhkimoita näkee kylminä talvipäivinä molemmin puolin ikkunaruutua harmaita höyheniä pörhistelemässä, kello lyönyt kauan sitten kaksitoista. Tuhkimon prinssi kuskaa punaisella zetorilla lantaa pellolle pattereihin, ei ehdi kosiskella lieden ääressä kolistelevaa neitoaan. Lehmän polkemia varpaita turha sovittaakaan lasikenkään. Aa tuutu, nuku vaan uni saapuu, tanssittaa lasikenkäprinsessaa. Aa tuuti lullaa. Prinsessa ja valtakunta Tunnen tarinan pojasta joka näki unta: Kultaisessa keinussa yö yön jälkeen kiikkui hänen luoksensa ihana prinsessa ja keinuessaan hymyili hänelle. Niin vaikuttava oli tuo uni, että poika päätti etsiä neidon käsiinsä. Pitkän etsinnän jälkeen saapuessaan unen kuningaskuntaan hän anoi valtakunnan hallitsijalta ihaninta unta omakseen. Se luvattiin yhdellä ehdolla: Todeksi muuttuessaan tyttö menettäisi viehkeytensä, suloisuudesta tulisi näkymätöntä. Vaaliessaan muistoaan poika kuitenkin säilytti sen, mitä muut eivät nähneet. Köyhässä arjessaan vaatimattoman 40 puolisonsa rinnalla hän oli rikas mies: hänellä oli prinsessa ja valtakunta! Jörg Zink /Rakkauden tie Räjähdit nauruun kerrottuani unitarinan. Kerran se eli. Ei enää. Alussa useimmiten. Miksi annoin näivettää, mikä muka ei ole totta? Menetit prinsessan, valtakunnan – unohditko siemeneen kätkeytyvän elinvoiman: humisevan latvuksen, oksat! Ennen kuin huomaatkaan, mikä ei mitään ole, juurtuu, vahvistuu, kasvaa keinuineen naurusi yli! Vain vähäinen tarina, miksi siis pelkäät? TK/1962 41 Termospullo TK/ 1995 Särkyminen, hyödyttömäksi käyminen, ei heti näy ulospäin 42 Muisto Kumpuavat vihreänä pellot viljavat, kumpupilvet yllä, pilvet valkeat, räystäspääskyn liito piirtää sineen tien, jota pitkin huokauksen korkealle vien. Kaukaa kuulen kutsuäänen kaiun kirkonkellon, kaartaa aitakivet pihan, karun laidunpellon laitaa lapset kirmaavat luo niityn kukkivan, joutsenparin lahdelta näen lentoon nousevan. Tuoksut kielojen tuulen vireen kantamana tunnen tänne asti, laiskasti hännät heiluen lehmät maassa maaten märehtivät poutaa, kuulen airon kolkkeen, kaukana jo tuolla vene veteen varjon soutaa lahden tuolla puolla. Img 5395 aamuweb Marla/ boatman a drawing woman 43 Ranger portait.jpg Wikimedia Commons Tärkeä suhde Näiden sanojen läpi lehahdus navetan hajua. Lehmän silmien katsetta vaikea tulkita, seuraavat riviä jota kirjoitan. Yritän taputtaa lämmintä kuvetta, käsi tuntuu tahmealta, tuoksuu lehmältä. Sarvia puistelemalla se vastaa kosketukseeni. Lämmintä huurua tuhahtaa paperien kirjojen kansion yli. Minun tekee mieli painaa pää sen kylkeä vasten, puskea kuin vasikka, tuntea lihasten värähtävän. Se rauhoittuu, alkaa hitaasti märehtiä. Maidon suihkutessa sangon teräksistä laitaa vasten ajattelen, että on sillä sirot sorkat! Muistan kuvitelleeni sen kukkahatussa ja korkokengissä tanssimassa kipakkaa flamencoa kapealla lantakäytävällä, sifonkihuivin leyhyessä kahden puolen hellyttävästi hyllyviä utareita. Kukaan ei kysy, miksi siis kerron tämän ystävyyden olleen molemminpuolista, eräs elämäni merkittävimmistä suhteista! 44 Dementia rouvanen Kerran kun vielä oli uutta aamunavetalle lähdöt, illalla askareiden jälkeen vuoteessa yhä mietin, miten tämän, tuon toisen kanssa? Pitkässä jonossa tulivat ihanat vanhat sarvipäiset mummot eivät muistaneet nimeäänkään. Siinä unessa kahvikupin ääressä haastellessa tajusin karjanhoidon perusasian: ”Miten tahdotte itsellenne”, pätee koko luomakunnassa. Aamulla navettaan astellessani olivat askeleeni varmemmat: kaikki hyvin Herttaseni, älähän suotta säiky, hätäilemättä selvitään nopsemmin! Äksyimmästä lehmästä tuli lyhyessä ajassa suosikki ”rouvaseni!” Matt. 7:12 Termospullo Hän on vahva he sanoivat. Vahva! Kuulin. Varmoin käsin siis puhuin tehtäviä, joita luulin työkseni, leivoin keitin kaivoin kuokin lypsin. Niin, - niin monta kertaa koettu, turha ihmetellä, peltisen kuoren sisällä hengityksen tahtiin hölskyy helisee hauras lasi, lämmintä ei pidätä, kylmää ei estä. Hyödyttömäksi käyminen ei heti näy ulospäin! Turhaan kuiskailit kristallimaljasta, hiotusta lyijylasista, turhaan kuvittelin käytön kestävää talouslasia olevani. 45 Erilaiset astiat erilaista käyttöä varten, neuvoo pyhä kirja; Jumalan valtakunnassa haurailla, särkyneillä, oma salainen tehtävänsä. Room. 9:20-21 kiire kallistaa kuuntelemisen vartta työntäyteisiä päiviä tapaamisia tapahtumia välttämättömyyttä muka lehdet käpertymässä mutkille tärkeysjärjestyksessä tärkeintä: miserere mei, Herra armahda! miserere mei, Kristus armahda! sydänjuuria myöten kostuta, Herra! Toimien keskellä tahattomasta tauosta perhosen siivenlepatuksen levyisestä toimettomuuden hetkestä versoo runoa, järkyttää täytymisen jämerää kalliota Wikimedia Commons butterflies flying ouldoors Towards the Sun on a Beutiful Spring 46 Maisemakortit puhuvat outoa kieltä Ihmettelet mitä meille on tapahtunut, maisemakortit puhuvat outoa kieltä Pandora by Arthur Racham Wikimedia Commons 47 Sade täyttää mieleni Vuolaana anna virrata tänään itkun musteen runon. Sade täyttää mieleni ja jonkin mitättömän esteen vuoksi tulvaveden pinta nousee. Ruma suu Minulla on ruma suu. Voiko rumaa suuta rakastaa? Voiko kapeiden, alaspäin vetäytyvien suupielien hymyä suudella onnellisena? ja huokauksesta, sano voiko, - sano, voiko huokauksesta yhä humaltua? Enhän tiennyt suuni puutteista, ennen kuin kerroit minulle! Pablo Picasso Wikimedia commons Maisemakortit puhuvat outoa kieltä Pyysin sinua matkakumppanikseni. Yritin kuvata vuoriteitten pieniä iloja, paahteisten taipaleitten keidashetkiä, yksinäisten viikkojen syvää viisautta, luostaripuutarhojen syvää rauhaa. Hymähdit puheilleni, vetosit työkiireisiin, tulosvastuullisuuteen, vilkuttamaan et ehtinyt mielen pikkuruiselle asemalle. Nyt ihmettelet mitä meille on tapahtunut, maisemakortit puhuvat outoa kieltä. 48 Yksin oot Kysyin tuulelta onko se koskettanut sinua, keimailevilta kissankelloilta tivasin ovatko ne kuulleet askeleitasi. Tuuli huoahti vaieten ohi, päivänkakkarat pyörittivät ymmärtämättä päitään. Pääskysiä anoin lentämään korkeammalle, tähystämään pyrähtivät nekin kisailemaan keskenään. Lokki Tämänkin veden yli pyyhkäisee sama tuuli kuorona kohahtaa voimistuu aallon vire - vibrato; rannalla lokki kohoaa siivilleen. Katseen siimassa korkealla hyvin korkealla valkoinen leija suuresta kivestä oikealla veneen keulalle laskeutuu. 49 Tokko lämpenee syntymähiekka Sade heittää ikkunan taakse iloisesti noruvat verhot ja luokassa syttyy lamput kun kirmaamme sisään nauraa räkättäen kuin huolettomat lapset onnellisen meluisina todellakin - viikonloppuna käytävien hiljaisuus tunkee kämmenpohjiin nuppuja, valmiit pienestä hipaisusta puhkeamaan kukkaan. Marraskuussa varisevat nuput ennen avautumistaan. Kylmältä suojassa myssyn alla kuiskin Mihály Vásin suulla. ”Jalan olisin halunnut tulla, paljain jaloin, jotta tietäisin, tokko lämpeni syntymähiekka kun tulin kotiin takaisin.” Mihály Vási /Kaivojen maa / toim. Anna-Maija R. Bare feet Wikimedia Commons Välimatkamittari Käsi kädessä kulkevat vaeltavat sydän sydämessä. Välimatka mitataan tunteilla yhteenkuuluvaisuudella uskollisuudella, kilometrien kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. 50 Voi kaunis puu Beech trees geograph.org.uk Wikimedia Commons Maan neljällä kulmalla enkelit pitävät tuulista kiinni 51 Rannalla Hengästyn kuin olisin myöhästymässä jostain maa ja vesi sulkeutumassa kädet silmillä lepäävät syvällä piilevää lämpöä en tavoita sitäkään Syysaamumelankoliaa Valtava lukki kutonut verkon puiden niityn, riitteen järvenselän yli. Mieli apeana ihmettelen, huomaamatta imenyt lämmön mielestä jäsenistä, silti yhä sormet silmuja täynnä. Miksi tänään tämä harmaa valo, kahden pimeän väliin viritetty hiljaisuus, melankolinen tauko? Sadetta putoaa lumena märkään maahan, kastelee hiukset, koiran turkin. Pois ootko kokonaan Teitä ei erota kuin poliisi tai kuolema ystävä totesi huomatessaan näkyväksi kehittyneen kriisin liitossamme. Aviosyöpää se oli! Vakavasti sairastunut rakkaus riutui kauan, kunnes ”sua huudan tuhannesti, pois ootko kokonaan?” 52 Painajainen Pakenin miestä unessa pakenin en tiedä miksi? En päässyt turvaan en päässyt en tiedä mihin? Läpi talon juoksen huoneesta huoneeseen, mikään ei estä miestä seuraamasta ovista ryskyen läpi, kirves kourassa, pelon odotushuoneeseen asti. Kasvokkain! Armahda, laupias Jumala, armahda! Kun lähetät enkelisi, anna käsky lempeästi suostutellen, lahjoja tuoden, houkutella, kuten Abrahamin palvelija Rebekkaa. 1 Moos: 24 Wite dress 2003 oil on linen.jpg Wikimedia Commons Herätessä Herätyskellon piristessä repeytyy unen kylki auki Istun kahden esteen väliin pusertuneena lattialla piirrän reisien leveydeltä veneen kaaria. Luultavasti peruuttamattomasti haaksirikkoutuneen (entisen) paatin siirrän 53 aamun telakalle, vaan mietin jatkuuko uni –purjehdinko vielä kohti onnellisia saaria. Lemminkäisten äidit Vanhan puun tuoksu rungossa, lavealta oksat tuulta haravoivat, tähtiin nojaa latva. Kuusetko synkeitä, Lemminkäisten äidit? Hievahtamatta puron äyräällä liepeensä levittävät; vahvoja ovat, kantavat hartioillaan mustanpuhuvaa pilveä. Mutta miksi ne itkevät kuunnellessaan veden vuolasta lavertelua? Voi kaunis puu! Kuinka voi käsittää, tammi lujaoksainen, vahva, talven taakan kantanut, kesään poikueen, kauan rakennettuun pesään; syyskuun myrskyssä kahtia revennyt. Ei sitä, joka sen ehjäksi nyyhkyttäisi. Kuva:Wikimedia Commons 54 Muistuta Tuuli on virta, kuivat lehdet kahisten kieppuvat, tanssivat, muistuta: olen oksa, vartettu paalujuureesi. Tuuli, ankara kampa, pihan kauneimman puun rumaksi riipinyt, muistuta: luovuttamisessa silmun iloinen odotus. Olet suuri tuuli, tulet menet, kohinan kuullessani, muistuta: maan neljällä kulmalla enkelit pitävät tuulista kiinni. Suuri tuuli Wikimedia Commons tree kuvahaku Kenet suuri tuuli tempaa juuriltaan ja uuteen multaan viskaa juurtumaan, sille entinen istutuskuoppa ei riitä, joka muutossa syvemmät juuret kun tartuttaa aina vain suuremman paakun. Mitä juurista jäi, niin siitä yhä laajemmin, syvemmin, juurru maahan. Puu kuivat lehtensä varistaahan, voi mutkille kasvaa runkokin; kiitä! Hedelmistä, ei muusta, arvosi mitataan! Tuulten enkeli armahda, jää hoitamaan! Luuk. 13:8 55 Tuhka on enkelten sukua Leonardo Da Vinci Wikimedia commons Tuhka on enkelten sukua, puhuja mainitsi radion aamuhartaudessa 56 Syvemmälle Tule sinä, joka kaiken tiedät, näet kauemmaksi, Sinä, joka alemmaksi, syvemmälle, huokausta kuulumattomammin askelin edellä kulkien kutsut. Tule! Laskeudut yhä alemmaksi, syvemmälle, pelon kellareiden takaa löydät pienen hiljaisen huoneen, salaisen rukouskammiosi, olit sen melkein unohtanut! Nyt huomaan sinun kuljeskelevan hyräillen! Alzheimer palatessasi kuljet yhä useammin unohduksen eteisen kautta tämähän on unien talo silti sinulla on tieto itsestäsi ja meistä et pysty kertomaan kätket yhä syvemmälle sinusta tullut salattujen näkijä ymmärtämättömyytemme kirkas peili Unohtamisen syvyyttä, muistamisen objektiivisuutta mahdoton luodata! Minkä todellisuuden me kuvittelemme paremmin omaavamme? Olet siirtynyt alitajuisiin kuviin, ihan kuin unessa. 57 Elämän aapisessa monta a-kirjaimella alkavaa sanaa, Alzheimer, Asperger-oireyhtymä, akuutti uupumus, avioero, avuttomuus uusien asioiden edessä. Sanot olevasi alku ja loppu, ensimmäinen ja viimeinen, et unohda ainuttakaan näissä elämää sykkivissä kirjaimissa. Mökkikirjasta 1995-2000 Anna uudelleen löytää umpeen kasvaneet polut lapsuuden maahan, kukkaniityille, mansikkapaikkaan, vesien välkkeeseen, linnunlaulumetsän tuttuun vehreyteen. Seitsemän celsiusta ulkomittarissa, huoneissa vähän yli nolla, sisimmän lämpötila hyvä. Ihana kevättalvinen sää siis. Tuoreelta tuoksuva puusavotta tehty. Viittä yli kuuden näyttää iltarusko, lähtöä tehdään. Terveisiä! Aquilegia Wikimedia Commons kuvahaku Ujon rohkea akileija nojaa verannan harmaata seinää vasten kuin neitoa odottava punasteleva nuorukainen, katsoo, nyökkäilee, niin vähän tarvitaan herkkään iloon! Muista: vaatimattomiin kohtaamisiin kätkeytyvät kallisarvoisimmat hetket”. 58 Monta päevee luurasteltu näillä mäntymantuloilla, savonmuan mullilla, käpsähelty nuapurloissa ja voi tokkiisa, korvija kylyvetetty murresannoin kutisuttavan aatuuttavassa naatinnossa. Kirjottakkee, hyvät immeiset, työkii jottaen! Yönseutu tarkasteltiin suven suuren sukujuhlan antia: ”kaikki lähheiset nuhujas yhessä, ilimakkii supsakkoo, immeiset iha oekeesti immeisiä”. Googlen kuvahaku vanhat talot museokuva Hiljaisuus hyräilee hämärän virttä, muistoja nostaa pintaan, tässähän tuuditti himmelin alla emoni hentoisintaan. Sysi, tummennut tupanen, hereille sisimmän lasta, ilta jo ovella kyselee yön tuoksu käy ikkunasta. 59 Viimeinen päivä kuulostelun kuuta, piste ajan allakassa; yöllä eräs tähti vilkutti koivun oksien lomasta ripustin muistotilaisuuden ruusuja kuivumaan kuihtuukohan suru rapisevan läpikuultavaksi? Rakastan! Sattuu! Miten kertoisi porraslaudat mitä ne kokeneet ovat miksi ovat kuopalle kuluneet tummuneet - ja niin kovat! On kai syksy -? Kenelle kertoisin, ainoana ihmisenä maailmassa, etäisyydessä viipyvistä katseista, vaikenevista aamuista, öistä. Kuu riippuu tyhjien oksien varassa. Pihalla pitkä ruoho kuiskii kauas pois kahlaamaan. Kuka vei pullot kauppaan? Laitoinko ruokaa? -saatoin istuttaa kukkasipuleita, ehkä kylvin akileijan siemeniä? Luultavasti keräsin viinimarjoja puolukoita omenoita? Miksi en muista? Ihmettelette miksi vietän yksin joulua. Se on läsnä! Vaikenemalla hiljaisuus suojelee salaisuuksia rikkoutumasta. Se, kuinka Isä antoi ainoansa, Poikansa meille armohelmastansa, on salaisuus. Virsi 386:2 Huvittaa vanhat valokuvat, kortit, selaan myös maisemaa ja kynttilöiden valossa hautausmaata. Miten heitä onkaan! Teitä! TK Sydämessäkö kaikki nämä ihmiset tungokseen asti ahtaassa tilassa tilan ahtaudessa evankeliumikirjojen kuvaaman väenpaljouden ympäröimänä näen 60 kultaa punaista punaista kultaa Odotus tiheää jännittynyttä Kuningas vaikka jo läsnä! Valon säteillessä tomu tanssii, muuta kimaltavaa en osaa kuvata. Tuhka on enkelten sukua puhuja mainitsi radion aamuhartaudessa kevyttä iloa lehahtaa minusta valonsäteen suoraan laskeutuessa alas läpi tomun kimaltavan tanssin jokainen hiukkanen yksin muodostaen yhdessä ylistyksen valopylvään näkökentän rajan ylittäen - kuin enkelten sukua ”Nyt ylös sieluni, mullasta nouse tästä” (virsi 632) 800px snowy branches and sunset Wikimedia Commons Ensimmäinen kaamosaurinko. Pakkasta yli -20c. Sisällä suloisen lämmintä. 61 Aikaisin aamulla kaukainen käen kukunta, nyt taas, hopeankirkas! Järvenselkä peilityyni, kuin unta vihertävä huntu rannan koivuissa. Kas, pihapuun norkoissa on pisaroita ensimmäinen sadekuuro siunaa tienoita ja jokin pieni, ruskearintainen lintu, niin kirkas vihellys! Tulossa ehkä tänään, huomenna, - pääskyset! birch dryad Wikimedia Commons 62 Pääskysiä ajatellen Wikimedia Commons swallows Pääskysenpesiä paljon, paljon taloja rakennettu pääskysiä ajatellen 63 Pääskysiä ajatellen Pääskysenpesiä paljon, paljon taloja rakennettu pääskysiä ajatellen; Ei ole uutta mitä pohdin, lukemattomilla portailla luetaan haarapääskysanomia Huolettomasti lueskellen tulkitsin näkemääni yksinkertaisesti liitelyksi, livertelyksi, kunnes tajusin kuinka ennalta arvaamatta siivet menettivät ilakoivan leikin, kirjoituksesta alkoi tulla näkyvää; veljen kanssa hautasimme sammalen alle surua, käsittämätöntä, kuolemaksi väitettyä kuin jotain mikä vain tapahtuu. Kylvämistä se oli, metsästähän tuli pelto! Vaiennut viserrys, eloisa leikki liito iloinen, haudattu maahan kevyt pieni ruumis, sulat lahoaa. Paratiisin puissa uudet siivet, laulun saa, niin riemuiten ei täällä soinut liverrys. Elämä jatkuu - kuulen sanottavan. Jatkuminen ei ole tärkeintä, lukutaitoa olen tarvinnut, kaikki tarvitsemme. Kun pääskysen siipi piirtää kuoleman ja katoamattomuuden välistä jännitettä muistin värisevälle kalvolle, aina vain merkittävämmältä tuntuu seisoa paikoillaan, kynnyksellä linnunluuripaisen oven edessä. Avautuu sisään ja ulospäin, molempiin suuntiin yhtä pitkä matka. 64 Sulkava on soutupitäjä Laula leppälintu, laula, keinupuuhun teithän pesän, lahopuutas ikävöiden muistit rantojemme kesän. Pino uppotukkeja, puoshaka pinoa vasten, pursuaa varpaiden välistä kosteaa santaa. Punaiseksi maalattujen venevarastojen luona kitisevät kelausvaijerit mustissa veneissä. Hiukset, ahvenruoho, vedessä levällään uin kelluville tukkilautoille, uppopuun ja pihkan tuoksu takertuu mielen pintaan. Isä soutaa, on pyhä, kirkonkellojen kumu kiirii kauas välkehtivää vettä pitkin. Hankaimien virsi imeytyy minuun kuin kuuma terva. Vesi solisee sormissa, pisarat putoilevat karpaloina airon verkkaan liikkuvista lavoista. Vesi miettii syvin tummin pyörtein, matkalla kirkkoon, kirkkomaalle. Sulkava on soutupitäjä. Tervaveneiden aikakaudelta alkaen täällä on soudettu Partalansaarta ympäri kesä kesän jälkeen vesi keulassa kohisten vetoo, vetoo, vetoo – Sodassa isän lapaluiden väliin osui hidas kuolema, vuosi vuodelta lähensi lähtijäjoukon kärkeä. Shamaanin tavoin kuuluttaja hehkuttaa soutajan suoriutuneen voittajien joukossa maaliin. Laiturin päässä, missä kaislat itkevät toisiaan vasten, seuraan soutuja, kesä soutaa ohi; kesät! Lähdettyäni sydänlahossa pesäpuussa keinu jää keinumaan. Galakhov Nikolai Wikimedia Commons 65 Kuten aina syksyisin Syys souti järvenselältä, pyyhkäisi veneet kaislikkoon kumolleen, metsänreunaan sytytti lamput, riisuutui, himmennettyään valot, avasi ikkunat. Istuudun jälleen, kuten on tapani syksyisin, selkä kirjoituspöydän selkää vasten kuuntelemaan iänikuista tarinaa lähtemisestä. Vähitellen visio alkaa terävöityä, miten vesi liplatti keulaa ja kylkiä vasten, miten hankaimet lauloivat hartaasti suvivirttä siihen asti, kunnes vene itki suullaan rantalepikossa ja repeilleet verkot riippuivat paikkaamattomina huurteisella saunan seinustalla. Se tapahtui useita syksyjä sitten marraskuisena iltapäivänä, kun äiti palasi itkien sairaalalta ja me kumarruimme katettuun ruokapöytään, jossa suru oli armottoman vahvaa, mutta riitti. Maa oli silloin jo jäässä – kuten nyt ja paljaiden oksien lomassa luulin nähneeni illalla enkeleitä. ”Rauha teille”, ne sanoivat! Rauha meille - ? kun itse lensivät pois valovuosien takaisista ovista. Kotona isän housut roikkuivat henkseleistään kauan kylmän eteisen naulakossa. Miten maailma muuttui viluiseksi sen jälkeen, viimaisen viheliäiseksi lakeudeksi kuin olisi aina talvi! Vähitellen routarajan alla kairasi ikävä, sokea myyrä, laajenevaa tunneliverkostoaan kohti syvältä kumpuavaa virtausta, kunnes pintaan nousi kauan pidätelty itku. Yllä: Roger Sandgren Autumn morning View full portfolio, Alla: Andrea Mantegna Putti jpg Wikimedia Commons 66 Surun, muuttolaatikoihin pakatun, annoin kauan olla koskematta, kunnes sijasin sen leposijaksi, katoin ruokapöydäksi, ripustin masennuksen ikkunoihin, sanoin: ollaan kuin olisimme asuintoverit, opitaan perin pohjin toisemme tuntemaan. Niin tulivat enkelit näkyviksi! Kutsuin heidät ensimmäiselle juhlaillalliselle, sen jälkeen kohtaamisellemme ei ole tullut loppua; - ei tule! Rakkaat ystävät, olen kokenut vierailunne ankaran suloisina! Tässä lähdön ja paluun kynnyksellä opin kuuntelemaan iäisyyden kutsua kerta kerralta tarkemmin - ja syksyä, sen rauhanevankeliumia, olen alkanut lämmetä sen sisällöstä. Angel of Venise Wikimedia Commons Syksyn taivas haaleansininen, pois lentää perhonen 1. Matalalta valo männynlatvuksia hipaisee, lämmin läikähtää runkojen lomassa, suoraryhtisen nyt tarvitsen. Kumartuneena lähes mätästä vasten, hiljaista rahinaa, kuivan heinän kahinaa kuuntelen: ällän kiellän ollen ympäli 67 ättän pittän takkuun. Sormen ympäri kierrän suortuvaa. Äidin kasvot lähellä, lähes korvalla supattaa suu sanoja, unta. käsi kädessä, hymyillen, katselemme tulevaan, poskella tuntuu hiusten kutitus. Puolukat punertavat mättäällä, haaleata sinisyys männynlatvojen yllä. 2. Punertava selkä, harteikas, polviin nojaamassa, iho höyryää kohoaa huuru ulos ovesta ja hajoaa, ihoa punaisena hohkaava tutkin, nyrkki mahtuuko kuoppiin lapaluissa. Vuosien takaa saartaa sodan kauhu, viheltää kranaatin kappaleita räjähtää, luotien viima syvät haavat viiltää tiehen, murtumat, vammat, polvilleen lyö miehen. Askeleet rahisevat kirkon lattialla, urut soi, arkkua saatetaan, jää musta harso äidin kasvoille. Piirtää syksytaivaan sinihaaleaan männynlatva siluettivarjoaan. Jäkälän kuivaa partaa hipaisten maahan painan posken, hyväilen. Ihminen luoko itse rakkauden ? Se jää, kun kaukaiset muistot aika himmentää. 68 3. Laskeutuu rinne kohti metsänreunaa, poikki kulottuneen pellon polku; Vipajaa valo vielä, hellii vanhaa puuta, ladon ovensuulla perhosen siroa koukkupolveakin sipaisten; kallellaan seinät, hiljaa sihajaa ilmanhenkäys hirrenraossa: ”ässän pistän taskuun” Otsaa painan essun raitaa vasten, tukkaa kammataan selvitellään kahden puolen päätä, jakaukselle palmikot letitetään puolukanpunaista silkkiä on rusetit. Hymyillen, silmät avoimina, luottavasti äidin sylissä saa levähtää. Kämmenellä puolukkamarja punainen, sileä, pyöreä poski vielä lämpöinen. 4. Kuin vieraassa maassa olisin viipynyt, kaukana muukalaisena kierrellyt, kauan asunut poissa, unohtanut kielen. Jotakin pitäisi osata sanoa? Pieni lintu piilosta piiskuttaa, hailakkaa sineä, korkeaa, avaraa, heijastuu poskipäitten pisaroissa. Pysyvää on vain rakkaus. Se jää, kun hyvästelet kättä lämpimää. Ikkunattomat seinät maata läheten, kuihtuvaa heinää, pielusta päin kallellaan, vinossa suu, sisäänpainunut, avoinna. Pois lentää perhonen, sanaakaan ei enää tarvita! 69 Hämärä uni Unessa ikkunattomasta hämärästä tilasta selät niskat kumarassa mullanpimeän eteisen läpi astumassa. Emme vielä voi seurata, vain häivähdys valoa: kotoinen oviaukko. Wikimedia Commons Jpg File 70 Asun rautatien varressa Roger Sandgren View full portfolio Wikimedia Commeons Kiskot sinä olet, et juna, tiuskaisin tuskastuneena; Elämä jyristelee raskaasti ylitsesi 71 Uni lainehtii keveänä Uni lainehtii keveänä kaurapellon laitaa (arkinen olisikin ohra, ruis heilimöi, vehnä tarvitsee runsaasti kullatut ornamentit) Kaurapellon pientareelta taitan saunakukan poimin ladon harmaalta seinustalta muutamia kypsiä vadelmia. Miksi istut niin hiljaa, rakas? Huone on täynnä naurua: veljet veistävät kielenkirveellä naurunlastuja, seinänvierustalla sinä. Vaiti. Äkkiä muistan: huutosi mursi jäähän metriä leveän railon marraskuussa. Kuljen kaurapellon laitaa, hiljaa huojuen tuijottaa pellonreunuskukka, vadelma avaa suun äänettömään huokaukseen. En löydä sinua, en saa vastausta kysymykseen, mikä suru on noin hiljaa, rakas, mikä? Kuiskaa kaukaa Kerro joku hyvä juttu! Niitä joille hihitimme hervottomasti heinäpellolla viime vuonna tähän aikaan, muistatko? Hulluttelu hankosi keveätä heinää seiväsrivin toisensa jälkeen. Niskaasi oli herkin pienin viivoin piirretty yksinäisen miehen päiväkirja. Mietteliäänä tähystit peltoasi ja rantaa, kun töyhtöhyypät kirkuivat levottomasti poikastensa puolesta. Miten me jaksoimmekaan nauraa viilenevään iltaan asti! Nouseeko joesta usvaa vai onko minun väsymyksestä vilu? Ethän sinä oikeasti monisanainen ollut, mutta sanoisit tämän yhden asian: mieleni on surullinen, yö niin hiljainen että kuiskaus kantaa kaukaa 72 Nauretaanko siellä? Muisteletteko maan aikoja? Vuosi sitten vähän juhannuksen jälkeen, miten me jaksoimmekaan nauraa! Asun rautatien varressa Asun rautatien varressa. Yöllä tärisi sydän lähtemisen ikävästä. Kiskot sinä olet, et juna, tiuskaisin tuskastuneena, elämä jyristelee raskaasti ylitsesi; (kuinka se voisi liikkua kevyesti lastattuna noin täyteen surua) Vapise, mutta älä liiku paikaltasi, tänään et voi tietää, kuka huomenna tarvitsee sinua! Ilmaan piirrän Pensseliin taas tartun tummaan väriin kastan sulan joka viistää liki maata; omaan sydämeeni, sydämeesi murheelliseen, murtuneeseen kosken, maalaan jäljen, vaan ympärille saarran rajauksen. Niin sen teen, ilmaan piirrän suuren sydämen! Itkeviä ei, ei armahtava saata kärsivää lastaan unohtaa, laupeuden Jumala. Belmiro de Almeida A ma`noticia jpg. Wikimedia Commons 73 Rakas tuntematon Joskus, iltatuulen aikaan, kun aurinko kultaa latvuksia, jostakin tämä kipu! Rukoilen suurta Luojaa: pienin punertavin kävyin, pehmein suomuin, sitä syntymätöntä siementä suojaa! Tänä yönä luonani sinä, jolle ei ollut sijaa ajallisuuden majatalossa. Sinunko vuoksesi Jumala loi satakielen? väsymättömän muistuttajan, etten unohtaisi kuinka monin polveiluin, siellä missä jokaiselle tilaa, ylistys soi elämän lahjasta. Hahmottomuuteen kätkeytyvänkin kuulen laulavan linnun luisin suin. Sairas syyllisyys Ehkä jossakin toisessa todellisuudessa pilvet tänään sataneet lunta, ehkä joku toinen käsi työntänyt lumikolaa tielle päin ja takaisin talon ympäri, rappujen edustat kaikki, ehkä joku toinen kantanut höyryävän kulhon pöytään, kastikeastian, sytyttänyt kynttilän; kuljettanut kynää paperilla merkiten päivän näkyväksi. Jossakin tietoisuuden tuolla puolen kellonviisarit pysähtyneet unennäön hetkeen. (mikä tämä tällainen uni: karrelle mustunut, käpristynyt, palaneen kellon kuori!) Minunko vuokseni sydän lakkasi tikittämästä? 74 Cristine Munroe Wikimedia Commons Surupaju Surupajun oksahuntu vaipuu, niin kuin levon tuntu olis pienen laulupuun hiljentänyt kuunteluun; Heinäaikaan tepasteli, pienin jaloin taaperteli leperrellen onneaan; tavujako toisen maan? Mummolassa marjakuussa, sillan luona, illansuussa, virran vuolle vuolas niin; siihen risti painettiin! Mummon marja, taaton tähti, enkeleiden luokse lähti. Isä suree ”pieni kukka”, vaiti niin on äiti rukka. Vilkkuu tähti. Pilven vuona leikkii sininiityn luona. Nukkuu pieni laulupuu, huntu alas kaareutuu. Clip Art trees u15277699 75 Lemmikkienkelit Siniset silmät, siniset kukat, vaalean vihreät vaatteet ja sukat, kiven juureen vain niittykukat kasvaneet kasvoin kalpean hennoin, liikkein kevein, varsin rennoin keinuen, tanssien, nousevat maasta, kasvavat maasta, viattomat, päällään herkän keveät mekot. Miksi te leikitte kirkkomaalla valjuin jäsenin, silkkisin sukin, pienet enkelit, kalpein kukin? Ettekö näe, lentoon ei pääse kivinen lintu? Tänne jää se; täällä sen suu on surusta mykkä! Surusta mykkä...vaan hetkelliset leikitte tuulessa kirkkomaalla. Lempein silmin katsotte,-”oi, tanssimatta ei olla malta”; Lemmikkienkelit kiven alta nostavat katsetta ylöspäin. Poutapilvenkö juuri näin liukuvan valkean päälle pääni? Pilvestä ääni: kun ääretön soi, suven riemua heinäkin karkeloi. Virsi 568 Myosotis Sylvatica Wikimedia Commons 76 Kivi huutaa tiellä 800 px camaret steine SK DSC 0009 Wikimedia Commons Rauniosta nostan käteeni pienen kiven. Miten onkaan sen karheaan pintaan jäänyt lämpöä päivästä hiven. 77 Pieni kivi Ohikulkijako tönäisi kiven vierimään, joka kimposi toista, kolmatta päin, koko rinteen sai tärisemään? Raunioista nostan käteeni pienen kiven. Miten onkaan sen karheaan pintaan jäänyt lämpöä päivästä hiven! Jättiläinen Miten monta Ruususen vuotta näkymättä nukkui se aloillaan, vaan tänään, miksi päättikään kääntää kylkeään ja vuori siirtyi sijoiltaan. Muuttunutta maisemaa katselen järkytettynä, kuinka en ennen milloinkaan, läheltä kulkiessakaan, kuunnellut nukkuvaa? Järkytys tragedian jälkeen vähän ennen joulua Ensin tyrmistyn, eksyn, pohdin ahdistuneena merkityksettömiä asioita, rosoista pintaa tienvierikivessä, syvältä lahoavaa puuta, 78 hitaasti kohoavia karttoja kämmenselässä. Rapautuvien maamerkkien, heikkojen magneettikenttien avulla suunnistan kohti valoa, äidinmaitoa; äidinmaitoa tiukkuaa surkastuneet rinnat. Ja äkkiä on - joulu: Pimeässä kulkiessa voi puhua ainoastaan valosta, ainoastaan ja yksinomaan lapsesta, jolla on valo kädessään, olkien mirhan tuoksu; tiedäthän, virheettömältä, täydellisen eheältä, mirhan ja aaloen seokselta kuolema tuoksuu, kun lapsi tuo valon. Valon pimeään! Wikimedia Commons manger child in art Kivi huutaa, kaipaus on sade Jäkälä mustin keltaisin harmain ruusuin kukkii huolettomasti, kuinka huolettomasti kivi voikaan kukkia? 1. Koko kevään raivaan peltoa metsään, kaivan ojat, kivet kasaan aidanteeksi ympärille. Kylvän siemeniä joita en tunnista. Piittaanko kasvavatko? Tarkkailen väsyneenä nuutuneita taimia; 79 jotain on jäänyt tulematta, jokin on poissa? Ajattelen, en tiedä ajattelevani, tunnen, en tiedä tuntevani; kivi huutaa tiellä! Palaan vähän matkaa takaisin, nostan kämmenelleni: Miten vähäinen voi painaa näin paljon, eloton aine kuumottaa kuin kekäle! Koko matkan, kotiin asti, huutaa sinun nimeäsi! (Vaikenen, kivet huutavat; aistien tuolla puolen, - samaa sukua!) 2. Kaipaus on sade, kastelee ruohon, kulottuneen maan saa viheriöimään, maan salat, siementen piilot, tuoksut kutsuu esiin. Unohdinko surun kestäessä kaivata? Menen katsomaan kiveä, siihen on kirjoitettu sinun nimesi. Polku kasvanut jo umpeen, sananjalkojen alta minun on se etsittävä. Etteikö sinua ole? Jäkälä ruusuina kivessä, kiveen syöpyneessä nimessä sinnikkäästi rakkauteni. ”Olin sirpale karkean kiven, olin eloton aineen hiven, kipu hyytynyt vain...” Uudet sanat/ Helvi Juvonen Luuk.19:40 Wikimedia Common bizarre cures mummy powder.jpg 80 Kun meret on käytetty musteena Kun meret on käytetty musteena, ei ole mihin syntimme piilottaisit. Taru K 2007 81 Rännit puheliaina Rännit puheliaina lavertelevat kuinka muinoin, valtavien vesimassojen pauhatessa, maailmaan luotiin järjestys. Miksi tänään tuomiokuvia tulevista jylisevistä salamoista, jolloin, maailman palaessa, tuhkaraunioiden myötä, lähestyy Jumalan uutta luovan voiman majesteettinen ilmestys! Psa. 11:3. Ilm.8-19 Kun meret on käytetty musteena Kirjat avataan, myös kirja johon kaikki on kirjoitettu, peruuttamattomat tuomiot sen perusteella mitä elämänkirjaan on merkitty: ”kukin tekojensa mukaan”. Entä jos nimeä kirjasta ei löydy! Mikä tulinen ahdistus, kun koko elämän rajallisesti rakastettu ainaisesti rakkautta vailla! Valinnastako vain on kysymys? Tarjolla olevan armon vastaanottamiseen on taivuteltu. Päivänä jolloin taivaat jylisten liekehtivät ja taivaankappaleet sulavat kuumuudesta - astuu esiin Mikael, suuri enkeliruhtinas joka seisoo kansasi suojana. Kun meret on käytetty musteena, ei ole mihin syntimme piilottaisit! Maankuoren läpi vavahtavaan jyminään heräävät kansakunnat sukupolvittain maan alta, eikä muistamattomuutta ole, lukutaidottomatkin lukevat ääneen 82 mitä totuuksia itsestä on kirjoitettu. Kehotit omiasi iloitsemaan. Elämänkirjassa ”Verellä sinetöity” nimemme päällä:”Armahdettu!” Mitä ikinä tapahtuukin, Sinun kanssasi olemme turvassa! Matt. 25:40, Ilm. 20:12, 2Piet. 3:10-12, Ps.143:9 Dan. 12:1-2, Ilm. 21:1, 5.Moos.30:19 Älä pelkää astua tuleen Älä pelkää, älä rakkautta pakene, lieskoja, joiden keskellä käyskentelet kuin Sadrak, Mesak ja Abed-Nego. Totuus ahdistaa, tuomio on pelottavaa, syyllisyyttä ei voi väistää. Pettymystä, häpeää, menneisyyden paljastumista ei voi estää; Tai voi, jos sulkee sydämensä, jos kieltää itsensä: kuin kivettynyt pieni fossiili, näkymätön, liikahtamaton, tietämättä että olet, ylitsesi ohitsesi kuljetaan. Älä pelkää astua hänen kanssaan rakastavan katseen tuleen. Muista Sadrak, Mesak ja Abed-Nego! Dan. 3:16-17, 24-25, virsi 406:5 83 Karkaileva rakki Kättäsi väistelen, Jumala. Lihaista luuta tarjoat, vaan luulen sinun sitovan; pois luotasi karatessani pelkään karjahdustasi, vaan talutusnuoraasi kavahdan, sanat itse löytämäni piilossa sinulta kaluan. Nälkiintyneenä rakkina kintuissasi, Jumala, luikerrellen katalana, armoa kerjäten, matalana, kättesi alla liekun. Häpeilevälle pyhyydestäs, laupeuttasi, hyvyydessäs suot, jo taas riemusta riekun. Syvyydestä minä huudan Hiljainen vaikerointi pelkkä huokaus huuto syvyydestä ilman korvin kuultavaa ääntä kuin alku-usvan sylistä voimaton äänetön itku vailla tahtoa vailla päämäärää kutsu lapsen vaivalloinen vaivainen hengenveto josta vuoret liikahtavat: rukous joka liikuttaa Jumalan kättä Psa. 130:1 84 Vastentahtoinen rukous Unet liekö aina edes unia: enkeleitä, viestintuojia; kannan käsivarsillani sinua. Kauhuissani katson ihoa: ympäriinsä homeen peitossa, vuoteellani, kuolleen valkea. Uneton, käyn levottomaksi: taakka raskas kannettavaksi, antaa sydämestään anteeksi! Säälistäkö, myötätunnosta, alkaa henki vaivoin rukoilla: Isä meidän, auta! Armahda! Taivaan saliin ovi raottuu, riemun hälinääkö kantautuu? Sitten hiljaisuus. –Jo uupuu leikkausta seuraavana aamuna kätesi voima, syöpää kehossa levinneenä niin kuin unessa. Nyt nukut, lepäät; mitä sanoisin? kerran tapaammehan kuitenkin. Ehkä rakastin? Niin, sittenkin! Joh.20:23 Millais Ophelia.Jpg Hho would eventually become Dante Wikipedia Commons 85 Alat hahmottua näkyväksi itsellesi Tk 2009 Oletko nähnyt kynän tanssimassa paperilla tietämättä miten päin pyörähtelisi 86 Pohjavirtaa Runokin jonka luulisi tuntevan tien kaiken tapahtuvan läpi eksyy harhailee etsii ladonsuuta kynnyspuuta puun hiljaisuutta kiven tuttua vaikenemista Yllättyy kohdatessaan lähteen Äänettömästi kuplat jostakin syvältä sielun uumenista rukoushuokauksena Kaltio tai lähde pelkkä kuoppa ilman pohjavirtaa Pohjavirta on tärkein Kirjoitettu on: Älä pelkää on lähteen suoni lävitseni avattu. Psa. 87:7 Kriittinen referaatti Toinen toistaan seuraten aalto aaltoa runo runoa ajaa yötä kohti kahlaan puoleen reiteen puoleen kirjaan kirkasta vettä simpukoita hiekkapohjalla häijyn siivekkään hyönteisen puremasta kutiavaa ihoa uni karttaa, uuvun aukoessani helmettömiä metaforaraakkuja auki. Wikimedia Commons 87 Tuhannen yhdennen runon luin Luin tuhat runoa, punoa, miksi turhaa sanahelinää? Juhlia anova janoa tuntee jatkuvaa, väsyttää. Tuhannen yhdennen runon luin. Se yksi runo johti askeleet iloa kohti, tähän runoon pukeuduin; yössä yksin tanssin, ilosta yössä tanssin, kun kolme sanaa luin! 1Kor 13:13 Silhouette png Wikimedia commons Nainen jolla oli vain runon kieli Artikuloit jaloillasi, juokset poispäin, pois - itseäsi kohti. Vasta kun mykkä liike saa elintilaa, alat juurtua: valtavat - ihastuttavan läpikuultavat kukat kohoavat, avautuvat; katselet ihmetellen, et tunnista erityistä kauneuttasi. Vähitellen värien äänien äänteiden 88 sanojen signaaleja palaa tajuntaasi takaisin, alat hahmottua näkyväksi itsellesi! Miksi itken katsellessani hapuiluasi? Kysymys lienee kielestä: kuulen kerrottavan Jumalan ihmeteosta omalla kielelläni, kielellä jonka tunnistan - tosin vaivoin. Ap.t. 2:6 Kirje Luen runoasi viidettä yötä kasvojani lähellä silmiesi rajattomat mustat aukot minun silmäni ovat sellaiset kuiskauksia pieniä valkeita perhosia siipi värähtäen kuuntelevat kiiltävän mustia kiviä varpaita jälkiä hiekassa herkeämättä loputtomasti suudellen aaltojen loiske vellomassa hyväilemässä leveän järvenselän yli liehtova tuuli huokaa kaislikossa kahlaa etsii kaivattuaan Kenyon Cox nud Wikimedia Commons Olen väsynyt märkä janoinen - luet minua jo viidettä yötä 89 Sää maa-asemilla Pöytä ja penkki lainehtivat vahakankaalla ajelehtii papereita kyniä vihreäkantinen kirja hiuksista tippuu vettä sen sivuille kirjaimet uiskentelevat sikin sokin sinne tänne kyljet välkähdellen ahvenruoho ke nuuuu eiiii Pidättääkö ikkunansilmä sateen sisä - vai ulkopuolelle... Täällä tulvii! Shh... ovet sepposelälleen Sade kirjoittaa runoa! Pieni runousoppi puseroni povitaskuun Tärkeintä että puhut totta. Tietenkin saat sanoa mitä haluat, kaikki mitä sanot on yhtä suoraa tai aitoa, kuin se mihin uskot, mutta minkä väität, tee siksi, että uskot siihen. Älä kumartele, kaunistele, sorru sukkeluuksiin, pilapuheet eivät ole sinua varten. Riisu suuret sanat pienten asioittesi yltä. Älä verhoudu viisauden, älä tiedon taakse, joudut tunnustamaan ne lainatuiksi. Ole aikuinen, kuin tekisit työtä, etsi salattu merkitys tavanomaisen takaa. Ole lapsen kaltainen, leiki sanoilla. Tanssi! Tanssi kaiken sen kanssa, minkä koet oikeaksi; itke! naura! - tee se sydämestäsi. Pyri siihen, mikä sinulle on kaikkein vaikeinta: luota pieneen ääneesi, mitään muuta et tarvitse, mitään muuta sinulla ei ole. 90 Tyhjyydestä käsin Yli yön heitin verkkoa eteen, taakse, eteen, syvään veteen toivon sulkaa löin. Turhin töin, tahdon silmukoihin ei uinut kalaparvea. ellet Sana sinä suostu auttamaan, mitä voisin minä tyyten tyhjä kynä. Suuri tuuli, riepota ohueksi ymmärtämättömyyden pilvi aamuvalon kuultaa kirkkaammin läpi. Luuk. 5:5 Lähde Syvällä lähde, ei ole ammennusastiaa nostaa vettä, sinusta pulppuavaa. Köyhänä vaipuu, apua anoen pää, pyytämään taipuu, jos et enempää, kyllin matalaksi kaltion reuna luo, kenties janoonsa joku tulee ja juo. 2 Kor. 3:5 91 Kansioon tai pöytälaatikkoon 1. Kyllä sinäkin tämän tunnet: läpikuultaviksi prässättyinä meidät on pantu asumaan painojen väliin, huokaamaan helpotusta jokaiselta kansion avaamiselta, kuivuuden tähden varottava ettemme kuvittelisi liikoja, varisisi, pitäessämme itse kirjaimista kiinni. 2. Oletko nähnyt kynän tanssimassa paperilla, tietämättä miten päin pyörähtelisi? Katse painettuna maahan, posket hehkuen, puolelta toiselle syöksähdellen, ääriään myöten täynnä rakkautta kättä kohtaan, joka kirjoittaa. Kynä parka, kirjaimia paperilla sikin sokin! Mistä tämä kauneus? Katson hentoa leuan kaarta, silmän pilkettä, hymyä, joka kirkastaa kasvot. Kuuntelen kevyttä askelten rytmiä, puheen palatusta. Mistä kaukaa kaikki tämä kauneus, herkkyys, toimeliaisuus? Kuka olit Rantasalmen Henrika, kuka, Kreta, Adamin vaimo? Tunnistaisinko askeleesi Pietarin kadulla Amalia, Carl Johan Felinin tytär? Miten vähän tiedänkään teistä: Elin Kutvotar, Maria Mattssdotter, Anna Lovisa Vaasasta, tuntemattomat esiäidit eri puolilta kotosuomea; mitä te mahdatte tietää meistä? 92 Kokonainen pilvi todistajia seuraamassa persoonallisuutesi esiin puhkeamista, tyttären tytär, tukien rakastaen rukoilemassa siunaamassa ensiaskeleista perille, kotiin asti. Tahdon niin uskoa! Yllä Johanna Gruner, vasemmalla Saimi Gruner s, Huhtinen, oikealla Anna Huhtinen,Tree Wikimedia Commons 93 Uni kuninkaan pojasta Yhtäkkiä seison kynnyksellä katsomassa ulos, kun talot siirtyvät 94 Säkin kantaja Uneeni tuli outo mies: vihreä viitta, musta baskeri, selässä valtava, teltan kokoinen säkki. Älkää kysykö, miltä hänen kasvonsa näyttivät, - lempeydellä hallitsevan katseen muistan. Kuten unissa on tavallista, tässäkin oli tie. Kävelimme poispäin, tulimmeko jonnekin? - huomioikaa tällä kohtaa unen ulkoinen askeettisuus, ei vuorokaudenaikaa, ei aistein havaittava maisemaa. Kuuliko kukaan hänen puhuvan -? Kuten tiedätte, en ole tuon unen jälkeen ollut entiseni, mutta ajatelkaa sellaisia silmiä! Muistan lukeneeni samankaltaista tapahtuneen Sykar-nimisessä kaupungissa eräälle naiselle, joka tuli kaivolle vesiastioineen. Ihmiset kysyivät jälkeenpäin, eikö tuonkaltainen tieto itsestä ollut hänestä hämmentävää? - sellaisen hellyyden katsomana! Tunteeko joku teistä henkilön, joka osaisi kertoa, unohdin näet kysyä, mitä mies mahtaa kantaa valtavassa säkissään? Joh.4:5-30 Uni kuninkaanpojasta Vinttikoirien vetämissä rattaissa uskomattoman ihana kuninkaanpoika unessa kotitiellä vastaan, joksikin tiedän tulleeni, johonkin lapsuudesta tuttuun, tai kauempaa, palaamassa paljain jaloin hiekkatietä, päällä ”köyhä” mekko. Yhtäkkiä seison kynnyksellä katsomassa ulos, kun talot siirtyvät lähemmäksi, yhä lähemmäksi, ehkä ympärilläni, ehkä itsessäni, päivästä päivään tästä lähtien ääriviivoinani eräs katse. Wikimedia Commons sacred heart of Jesus 95 Mutta minä nauroin Lähestyit näin käsiesi vapisevan häkellyin siksi äännähdykseni kuulostivat kovilta Katseesi pakeni nauruni kaikua väistellen varistaen kaikenlaisia pieniä monenkirjavia sanoja niin ihana uni, - mutta minä nauroin Simpukkamuisti Mitä lähimpää puhuimme sitä kuiskaavammaksi tuli ääni kunnes muutin korvaasi asumaan Luulitko äänettömyyttä vaikenemiseksi? Paina molemmat kädet tiukasti silmiäsi vasten; kuuletko sydämen maininkien lakkaamatonta kohinaa? Siivet Olit tuttu ja turvallinen pesä oksalla toukokuun, minä lintunen sinuun kotiuduin, kuohuvakukkaisen kevätkuun lauloin vain, onnellinen! Syystuuleen varisee lehdet nyt, vaan lailla silmujen olen sanoja itseeni kätkenyt; olen suojassa suven siivet saanut, kuin pääskynen – lähtenyt! 96 Tiina Repo/ kuva TK 1998 A paiting of angel lady from Wikimedia Commons Ilman sinua en olisi Annoit tulla lähellesi, kasvaa suuntaan, johon taipumukseni viittasivat. Et kuitenkaan antanut rönsytä miten tahansa, taivutit tahtoani, tapojani, ohjasit tottelevaisuuteen, loit kasvamiselleni selkeät ja ryhdikkäät rajat. Kannustit pyrkimään eteenpäin, kokeilemaan kykyjäni. Autoit etsimään tietoa, tutkimaan syvemmältä, ilmaisemaan täsmällisemmin, esittämään uskaliaammin, toteuttamaan huolellisemmin, tähtäämään korkeammalle. Ilman sinua en olisi kyennyt! 97 Sinäkö katsot kaivaten meihin Nyt tähän hohtaa kuun peili 98 Pilvien väistyessä hohtaa kuun peili Pari kookasta tummaa siluettia, kruunupää edellä, tyynesti ylittämässä tieaukiota, varjoihin yhtyvät. Uskomaton hiljaisuus jarrutusäänien hälvettyä. Hiljaisuus ääretöntä. Äänet hetkellisiä, hätäisen kumistimen tiheät lyönnit rintakehässä, käsien tärinä. Aika rientää kohti ajattomuutta, nopeammin, sarvista kiinni pitäen, halu kiitää pois, pois, - vastaan. Sammunut moottori, pysähtynyt matka; mitä ei jaksa? Syvässä hiljaisuudessa avaruuden sfäärien enkelilaulu kaukaisuudesta... Autoradio anoo palavasti, ”se kerro hälle täysikuu...” rakkauden kaipuumme on suurta, tietoisuuttammekin suurempaa. Pilvien väistyessä hohtaa kirkkaana kuun peili, nöyrä valo, suunnaton rakkaus, hellittämätön, ikävöivä odotus. Jumalani, sinäkö noin mustasukkaisen kaipaavasti katsot meihin? 1 Joh. 4:8,16, Jak. 4:5 99 Tummat pilvet Eivätkö pilvet ole vettä, miksi näin niiden suutelevan toisiaan? Lempiväisiä? Miksi riensivät kauas toisistaan -? Tummat pilvet, kiertolaiset, monta päivää kaarrelleet seutua; yli tienoon jylisten mustasukkainen rakastaja kutsuu, eikö silmät epätoivoisesti salamoikin? Itkeä näin voiko muu, kuin epätoivoinen rakkaus? Vettä valuvien koivun lehvien alta astun arkaillen, kuinka kauan olenkaan rakkaudeltasi piiloutunut! Herran ääni kaikuu vetten päällä. Kunnian Jumala jylisee. Herran ääni iskee tulta. Psa 29: 3, 7. Mustasukkaisen kiihkeästi hän halajaa henkeä, jonka on meihin pannut. Jaak. 4: 5 Levottomuutta herättäviä uutisia Tähän vuodenaikaan ilma kirjavana lintuja, varisevia lehtiä, omenoita, lähes kesäinen olo, hiljaisuutta ei häiritse oikeastaan mikään. Syksy, lokakuu, mikä ei putoa? - kuu taivaalta, maailma sijoiltaan? Miksi haapa sitten 100 rain.jpg Wikimedia Commons värähtää lumihiutaleen kevyesti koskettaessa, käsi, avatessani uutiskanavan, tulvivien jokien, sortuvien talojen, myrskytuulten puhaltaessa tietoisuuteen? 1. Sana Alussa oli Sana, kolmiyhteyden kommunikaatio. Muovattuaan ihmisen Jumala puhalsi sieraimiimme henkäyksen elämäänsä, niin tuli meistä eläviä sieluja, kykeneviä dialogiin taivaan ja maan, jumalolentojen, luonnon, itsensä ja kaltaistensa kanssa. 1 Moos.1:26 Tiheän ryteikön läpi kulkija murrokkomaastoon järjellisestä harmoniasta kaukana, kaukana, kasoittain juurakkokantoja, ajatussulkuja: avoimeen pyrin, käy näin: en pääse eteen en taakse päin. Kristinuskon olemukseen sanotaan sisältyvän paradoksin: ”ihminen puhuu sellaisesta jumalallisesta todellisuudesta, josta ihminen ei oikeastaan voi puhua.” Eero Huovinen/ Toinen Aurinko vihreän valon lehtikatto saa, maton vihreän maa, sipisevän saniaisten kuiskeen, supatusrukoukset siunaavat valkeat pylväät kirkkosalissa; kirkkaan liverryksen tuntematon lintu visertää läpi vihreän, ajatukset kevyesti liikkuvat. Ylistäen palaanko lähelle lapsen Jumalaa? Olevaa! 101 2. Sana Jumala ilmaisi itsensä ihmisen kielellä! Kielikö meidät erottaa muusta luomakunnasta, taipumus äännellä samoin ääntein, kyky ymmärtää samankaltaisia sanoja, joskin himmeästi. 2 Kor. 3:18, 1 Kor. 13:12, Jaak.1:17 Elämän peilisalin kuvakavalkadissa ratsastavat ”jumalat” heijastavat vääristyneitä muotoja, paitsi yksi, johon meitä pyydetään katsomaan, kutsumaan nimellä: ”Totuuden Sana”. Joh.1:1-3, 14, 14:6. Mutta sanaa on vaikeampi hahmottaa kuin kuvaa, näkemisen ohella pitää kuulon herkistyä, havaitsemattomaan syntyä tuntemisen synnyttämä luottamus, usko. Room. 10:17, 2 Tim.1:12 Tässäkö ruokapöydän, lyijykynän, tässäkö kirjekuoren kääntöpuolen todellisuudessa suostut kirjaimiksi, Sinä, joka äärettömyydessä asut! Tähän kömpelöön kieliasuun asetut, suostut vajauteen, tavallisuuteen. Tämän hetken hämmästyttämänä, askel askelelta, kirjain kirjaimelta, kävelemään opettelevan lapsen tavoin lähenen hiljaisuutta, levollisuutta; konkretisoidut koettavaksi -elävä Sana! Luuk. 17:20-21 Rafael Courtesy Wikimedia Commons 102 Certitudo vapisevaa varmuutta Mietin muuatta runoa, hyräilen sitä: ”Jäkälä nosti pikarinsa hauraan” Sienien, varpujen, jäkälän haurasta kieltä puhuville, köyhien sanojen, maanläheisten, alkuvoimaista, maan omaa kieltä, vähimpien puolesta edessäsi soperteleville, korennon pronssineulan sirahduksessa jotka kuulevat helähdyksen ikuisuuden läsnäolosta jo nyt, heillekö osoitit sanasi autuaasta köyhien taivaasta? Matt. 5:3 ”ja pisarassa kimalsi taivas tuulta pidättäen, nyt malja elämämme rikkaudelle.” Pikarijäkälä / Helvi Juvonen Reflection in a soap bubble edit.jpg Wikimedia commons 103 Hiljainen aamu Wikimedia Commons Kunpa osaisit avata oven oikealla hetkellä 104 Tätä minä tarkoitan Talosi taloineen minussa, taloni taloineen sinussa sisäkkäin, sylikkäin, silmäsiipiperhosia pellon reunassa suurin määrin parveilee. Tätä minä tarkoitan: lehti on kääntynyt. Enää en muista mitä edellisille sivuille on kirjoitettu, niin tuoksuu tällä aukeamalla tuore vihreä heinä. Kahden ensimmäisen sirkkalehden välissä lepään. Kuinka on minusta tullut pikkuruinen, luottamuksenkeveä. Sanat kuoriutuvat kotiloistaan, suorivat siipensä, lehahtavat ilakoivaan lentoon. En voi pidätellä niitä lähtemästä. Kaipaan mukaan, nähdäkseni kuinka ne laskeutuvat uniisi, luomet kuinka värähtävät ja auringon nousun tavoin hymy miten leviää yli kasvojesi; perhosten keveästi kisaillessa, ympärilläsi vihantana vihreä niitty. ”Virittäkää hänelle uusi laulu, soittakaa kauniisti. Huutakaa riemunne julki”! Psa. 33 105 Pieni pastoraali Peläten älä kavahda suuria metsiä, pieni pelto, häveten älä kätkeydy. Huojahda ilosta tähkä, riemusta raiu tähkien yllä varpuslinnun laulu, Jumala tekee suuria tekoja: vähäisellä ohraleivällä ruokkii tuhatpäisen kansan, kuuluttaa pienen linnun laululla vapauttavan sanoman sydänten ääriin asti! Joel. 2:21 Valtakunta Minussa kasvaa metsää, monenlajista metsää siintää lahden tyveneen, siihen tuttuun, mutta ihmettelen kuinka meri mahtuu, luotaamattoman, mittaamattoman suuri vellomaan näin haurasta luista luuttua. Olen nähnyt ihmisten sieniä, marjoja metsistä kantavan. Käsivarsissani, jaloissani runon paino, syntyessään sillä on metsän hengitys. Kun näen keltaiset lehdet mättäillä, muistan öljykangastakkien kaukaisen kahinan, kuulen naurun, ketjujen kolinan, tunnen kalan hajun, mutta se ei ole kaikupohja joka vastaa. Kaukana missä lokin siivet lävistävät taivaan ja veden tyynen yhtymisen, missä harmaus hitaasti sulkee kesän kohtuunsa, lähenee äänettömyys levollisesti, laajenee lasisesti läikehtivää vettä pitkin ja hiljaa painuu pää sydäntä kohti, 106 sen tuntemattomia maailmoja ihmetellen, ihan koko valtakuntako meissä! Luuk. 17:21 ”Menestystä tuova toiminta ei ole elämän pääasia. Tärkeintä on sydämen suuntautuminen Jumalaa kohti.” Piispa Feofan Pyhiinvaellus marraskuussa Märälle kivelle sataa pisaroita taukoamatta, lammikkoa säikyttävät; harmautta, hitautta, harmoniaa: Laho aita pystytolppiin nojaa kallellaan metsään, painumassa pellolle päin parantava ikoni polun varressa, patinoitunut puuikkuna ”- sokeat että näkisivät”Joh 9:39 maa, kynnöksille viilletty, haavat syvältä auki, suuren kirjan avatut lehdet: ”Armo teille ja rauha, Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta”. 1 Kor 1:3 Iättömän hengitys lähellä, siemenääni, päivien alusta, apeus, lehdettömyys, lahoaminen, kaikki samaa väistymistä, häviämistä ikuisuuden tieltä. Marraskuun hiljainen huokaus, hiljainen itku, yhtä ainoaa rukousta, yhtä ainoaa syvää hengitystä. Armoa. Rauhaa. ”Yhä runsaampana tulkoon osaksenne armo ja rauha, jonka Jumalan ja meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tunteminen antaa.”2Piet. 1:2 Sunrise in the fog Wikimedia Commons 107 Wikimedia Commons Firepace Aprikoosihilloa Istun keittiössä odottamassa talvea, terveisiä kuulen pohjatuulen tuovan, kuljeksii pihalla riepottamassa koivujen alle lakaistuja lehtikasoja. Suuret kultaiset puut varistavat kesämuistojaan. Yhtäkkiä syttyy taivas valoon. Aprikoosihilloa, ole hyvä! Tuoretta rieskaa tarjoan, kun ei ole enempää sanottavaa; pelkkää tulen hyrinää, räiskähdyksiä, tuoksuvaa teetä. Ole hyvä, lisää aprikoosihilloa, tulisten hiilien napsahdellessa lämpöä hohkaavassa takassa. Ajattelen, onko tie ikkunan takana tuiskuamassa umpeen? Lauseparat, miten kaukana lienevät vihaisen tuulen peitottavana. Tulossa ovat, kunpa osaisit avata oven oikealla hetkellä! Wikimedia Commons teatime 108 Valon enteitä Tämän suuren puun piirrän sinulle alkutalven harmautta vasten, raskaat pilvenlongat takertuneina mustiin oksiin; luisen latvuksen äänettömässä aavemaisuudessa pimeänä ryöppynä pyrähtelevät linnut. Lauhaa sään hengitys, ripustaa puun yli pisaraverkon, pisaroihin aavistuksen valosta, valkeudesta. Tulossa jo keveästi helisevä kirkkaus, kiirehtii, kiirehtii, tuikkii hämärän hetkiin. 109 Hiljainen aamu Lyhtyjen alla leijuu vitilunta kevyin parvin, varjoina ui tiellä, tyyntä unta vielä lumen sylissä tienoo nukkuu, kinoksistaan kevään valoon pian, pian herää, taivaanrannalla on aamun viiru. Nostakaa päänne, sillä teidän vapautuksenne on lähellä Luuk 21: 27-28 Murray Fredericks Wikimedia Commons 110 Sisäpuolella ulkopuolella Sanat, minne ne aina piiloutuvat? Morning glory 2 pastel Margo Lee Wikimedia Commons 111 Piiloutuvat Ellen olisi käynyt taidenäyttelyssä katsomassa sisäkkäisiä taloja, tuulimyllyä hankkinut, jauhanut järjelle käsittämättömiä sanoja. kieltäytynyt uskomasta ettei voi sanallisesti kuvata.... Talo on koti, talo on tila, ihminen sisä, ja ulkopuolella, - vaan kun pohdin, aivan kuin pila: kuin pyydystäisin perhosia hataralla haavilla portaikossa ylös alas kompastellen eteen askel, takaisin sivulle edestakaisin leikkien kiusoitellen ilmassa ylös alas ylös lepattaen siivissä suuret silmät auki kiinni auki en tajua mihin aivolokeroon huoneita peräkkäin päällekkäin monessa eri kerroksessa kylmästä kellarista helteiseen ullakonloukkoon kaiken, varsinkin, ennen kaikkea sisäkkäisten vanhojen talojen keskelle. Sanat- minne ne aina piiloutuvat? (Taulunäyttely: Susanne Gottberg Sisäpuolella-ulkopuolella Öljy 1993) Windmill.gif Wikimedia Commons 112 Tällainen talo tästä tuli Maalaan kuvaa. Oman näköistä, oman oloista. Miksi maalaan? Tällainen talo tästä tuli, sanon lapsille, kun he katsovat kuvaani; suu on ääneti, kielen alla olevassa pesässä sanat odottavat turhaan emoaan, mutta silmät, huomaatteko, silmät synnyttävät sanoja ja sydän joka imettää ja ruokkii, käärii kapaloihin kahta rukousta, Armoa. Rakkautta, - matkallenne! Vahvoiksi kasvaneet teonsanat huulilla kierähdätte helmoistani, maa savuaa siis jalkojenne alla, mutta polkujeni varteen laajenevat sinisinä saarekkeina siintävät lemmikkikentät, aukaisten joka aamu uudet lapsensilmäkukat. Haparoivin viivoin, epävarmoin vedoin maalaan uudestaan ja uudestaan samaa kuvaa. Turhaan neuvotte värien käyttöä, kasvoissani on siivu sinistä taivasta, maanruskeaa, vedenhopeaa, kuutamoiltojen kultamaalia, mutta ääriviivat ovat vihreät, vihreiden puiden, varjojen pilkuttamat, nähkää miten haluatte! Tällainen tästä tuli, –ikkunaton, pieni maja, hymähdän. Katon yläpuolella sentään tähti, oviaukkoon tuuli, tulisija kaiken keskellä; näettehän kipinöitä, ilon leiskahduksia? Miksi te minun köyhyydestäni huolehditte? Enempää ei kuvaan mahtunut; jokaisella kuvalla on rajansa, sen omat rajat! ”Ei meillä tämän elämän aikana muuta varsinaista tehtävää ole kuin rakkaudelle antautuminen. Ja tämä avautuminen tapahtuu heikkouden ja haavoittuvuuden kohtaamisen kautta.” Tommy Hellsten / Kolme matkamiestä 113 Kuva Wikimedia Commons Palapeli Vuosikymmeniä sitten, palapelin paloja repullinen painona selässä, läksin etsimään aikuista, pitäjän ammattilaista, avuksi kykenemättä puhumaan, selittämään. Osoitin reppua ja tempauduin terapeutin puhetulvan kieputeltavaksi, täpärästi pyörteen häränsilmästä pelastuin. Naapurikaupungissa, - napapiirillä, terapeutin liikahtamattoman naamion edessä, faktoja, kuinka taivas- ja maapalat eri peleissä erehdyttävästi muistuttavat toisiaan, mutta palojen muodot, niiden intensio, eivät sittenkään ole rinnastettavissa keskenään. Hämmentyneenä eteenpäin ihmistä etsimään seuraavaan taajamaan, jossa lämpöä, empatiaa, varmuutta, tietämystä: Nyt teet niin kuin sanon, laitat kiireesti palat kahteen kasaan. Mutta vieläkään en osannut, kyennyt, 114 erittelemään paloja toisistaan. Kuopiossa pahinta, lupsakkaitten savolaisten kaupungissa: Ettekö ymmärrä, rouva, lapsellisuutenne ärsyttää pahoin miestänne! Väkipakolla tyrkittiin yhteen, painostettiin, yritettiin runnoa rikki menneitä paloja luonnottomasti sylikkäin. Kun viimeinenkin yritys koota yhteistä kuvaa epäonnistui, jäin yhä enemmän särkynein osin yksin ja silloin se tapahtui, tajusin: ”eksyneet, perin juurin köyhät löydetään!” ensimmäiset murtumat liikahtivat, ihan noin vain, armosta, paikalleen. Itkuhan siitä tuli, kun Iso Käsi liikautti takertuneita paloja, irrotti liimautunutta. Vuosien jälkeen vielä sovittelen kuvioita elämän ymmärtämisen loputtomassa prosessissa Kovin monesta sekoittuneesta pinosta kokoan taivas - ja maapalasia. Tutkin aitaporttia, tonttia rajaavia teräviä kulmia, kallion kantavaa vahvuutta, etsin viluisille varjoille, tunteille, tapahtumille, olemassaolon yllättävälle hauraudelle mieltä, vahvistumista. 115 Vaan en yksin, armosta, yksin armosta, pieni alue kerrallaan valmista tarinaa, selkiytymistä, kirkkaan sinistä taivasta pilviä, valoa... Ja lopulta vain yksi kuva, kokonaisuus, talo, vielä keskeneräinen, vaikeasti hahmottuva: todellisen elämäni tajuamiseen tarvitsen Luojan moninaisuuden syvenevää tuntemista, tutkimista, rukousta. Psa. 104 Rukoilkaamme Let us pray Wikimedia Commons Rukoileminen on matkalla oloa kohti sitä syvää ykseyttä Jumalan kanssa, johon ihminen alun perin luotiin. Sillä tiellä kohtaat oman pimeytesi, riittämättömyytesi ja suuntautumisesi poispäin Jumalasta. Koet kuitenkin myös sen, miten sisälläsi vähän kerrassaan paljastuu todellinen elämä.' Wilfrid Stinissen /Tänään on Herran päiv 116 Kannatteleva armo Sanojen sijaan muotoa läpinäkyvää kuin lasi laajoja kaaria kirkkaiden tummien värien tuntojen variaatioita armo kantaa kannattelee ei näy ei mutta antaa lopulta meihin katseensa rauhan. Joutsenet Swans Cygnus olor edit, Picasso ja Jeesuksen kuva Wikimedia Commons 117 Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän. Ilm. 3: 20 Yhä runsaampana tulkoon osaksenne Jeesuksen Kristuksen armo! 1Piet. 20. 118
© Copyright 2024