1 Juhlapuhe Tyrnävän seurakunnan 125-vuotisjuhlassa 23.2.2014 Professori Hannu Mustakallio, Itä-Suomen yliopisto Hyvät juhlavieraat, rakkaat tyrnäväläiset! Monilla suomalaisilla on tapana juhlia syntymäpäiviään, erityisesti 50- ja 60vuotispäiviään. On hyvä tapa pysähtyä kiitollisena ihmettelemään ajan kulkua ja luomaan katse niin eteen- kuin taaksepäin. Sitä ei tarvitse välttämättä tehdä yksin. Ystävät ja sukulaiset toivottavat päivänsankarille onnea ja hyvän Jumalan siunausta. Ystävällinen tervehdys lämmittää päivänsankarin mieltä ja rohkaisee häntä arkisen elämän keskellä. Myös erilaiset yhdistykset, koulut ja muut yhteisöt voivat viettää ”pyöreitä vuosia”. Näin on Tyrnävällä tehnyt vaikkapa vuonna 1953 perustettu keskikoulu, joka vietti viime vuonna 60-vuotisjuhlaansa. Juhlavuodet antavat tilaisuuden esitellä yhteisön tarkoitusta ja toimintaa sekä osoittaa kiitollisuutta aiemmille ja nykyisille vastuunkantajille. Tänään olemme kokoontuneet viettämään Tyrnävän seurakunnan syntymäpäivää. Itsenäiselle seurakunnalle vuosia ei ole kertynyt vain 50 tai 60, vaan kokonaista 125. Kun toivotan Tyrnävän seurakunnalle monia armorikkaita vuosia, ulotan toivotukseni kaikille teille, jotka olette olleet tämän juhlivan seurakunnan jäseniä – kuka pitemmän, kuka lyhyemmän ajan. Melkein kaikilla meillä on yhteistä historiaa Tyrnävän seurakunnan kanssa. Itsellänikin sitä on yhdeksän vuoden ajalta, vuosilta 1952 – 1961, jolloin sain pienenä poikana tarkkailla maailmaa täkäläisen pappilan pihapiiristä ja vähän laajemmastakin perspektiivistä. Siksi on mieluista osallistua tähän tyrnäväläisten juhlaan yhdessä teidän kanssanne. Seurakunnan varsinaisen syntymäpäivän ohitimme jo viime torstaina, helmikuun 20. päivänä. Tämä juhlapäivä antaa tilaisuuden selvittää, mistä seurakunnan itsenäistymisessä oikein oli kysymys. +++ Ennen itsenäistymistään Tyrnävä oli kappeliseurakunta, joka kuului Pohjois-Suomen merkittävimpään emäseurakuntaan Liminkaan. Tyrnävän kappeli oli muodostettu jo 1640-luvulla. Se oli saanut oman kappalaisen vuonna 1655. Hän oli nimeltään Josephus Samuelis Lithovius. Samaa sukua eli Lithoviuksia olivat myös lähes kaikki Limingan kirkkoherrat ja kappalaiset 1500- ja 1600-luvulla. Limingan kappeliseurakuntiin olivat kuuluneet 1600-luvun alkupuolelle saakka niin Oulu kuin Muhos, joka puolestaan siirrettiin Limingan alaisuudesta Oulun kappeliksi ja itsenäistyi vuonna 1776. Tyrnävän kanssa suurin piirtein samanikäisiä kappeliseurakuntia olivat Lumijoki ja Kempele, mutta kummallakaan niistä ei ollut 2 omaa pappia vielä 1600-luvulla. Temmes puolestaan sai Liminkaan kuuluvan kappelin aseman vuonna 1796. Kun tultiin 1800-luvulle, Limingan emäseurakunnan eli kirkkoherrakunnan kappeleita olivat siis Tyrnävä, Lumijoki, Kempele ja Temmes. Tyrnävän kappeli oli perustamisensa aikoihin 1640-luvulla saanut myös oman kirkon. Toinen kirkko rakennettiin jo parinkymmenen vuoden kuluttua, vuonna 1664. Se tuhoutui tuhopoltossa vuonna 1865. Kolmatta eli nykyistä kirkkoa alettiin rakentaa vuonna 1873, mutta se valmistui lopullisesti vasta kahdeksan vuoden kuluttua (1881). Kirkollisessa hallinnossa Tyrnävä kuului muun Pohjanmaan tavoin Turun hiippakuntaan, joka sai vuonna 1817 arkkihiippakunnan aseman. Tyrnäväläisten piispa asui siis kaukana Turussa. Tilanne ei parantunut olennaisesti, kun tämä alue siirtyi vuonna 1850 perustetun Kuopion hiippakunnan alaisuuteen. Kuopion piispanistuin siirrettiin kuitenkin vuonna 1900 Ouluun, lähelle tyrnäväläisiä. Rovastikunnallisessa suhteessa Tyrnävä taas kuului alun perin Oulun rovastikuntaan, sittemmin tuomiorovastikuntaan. Nykyisin seurakunta on osa Limingan rovastikuntaa. +++ Kysymys suurten emäseurakuntien jakamisesta nousi 1800-luvun puoliväliin mennessä ajankohtaiseksi eri puolilla Suomea. Taustalla oli väkiluvun voimakas kasvu, kulkuyhteyksien yleinen parantuminen ja pyrkimys kirkollisen toiminnan tehostamiseen. Seurakuntien itsenäistymispyrkimykset liittyivät luonnollisella tavalla suomenkielisen talonpoikaisväestön poliittiseen ja yhteiskunnalliseen heräämiseen sekä suomalaisuusaatteen nousuun. Paikallisella tasolla tavoitteeksi asetettiin sielunpaimenen ja hänen mukanaan kirkollisten palvelujen saaminen mahdollisimman lähelle seurakuntalaisia. Kysymys oli nykyaikaisittain puhuen läheisyysperiaatteen toteuttamisesta. Kirkkoherrakuntien jakamisesta ja kappeliseurakuntien perustamisesta päätti maan hallitus eli 1800-luvulla keisarillinen senaatti. Aloitteen näihin toimiin saattoivat tehdä kirkollisten palvelujen parantamista vaativat yksittäiset seurakuntalaiset sekä tuomiokapituli ja läänien kuvernöörit eli maaherrat. Yleensä oli kysymys siitä, että kappeliseurakunnasta oli kovin pitkä matka emäkirkolle eikä kirkkoherraa nähty sivukylillä kuin harvoin. Paikallinen aloite oli otettava käsiteltäväksi kirkonkokouksessa, johon sekä kapituli että kuvernööri lähettivät edustajansa. Emäseurakunnan jakaminen vähensi aina kirkkoherran tuloja; toisin sanoen seurakuntalaisten etu ja papiston etu saattoivat joutua ristiriitaan. Papiston palkkauksen ohella oli selvitettävä seurakuntalaisten muutkin velvollisuudet, jotka liittyivät esimerkiksi virkatalojen eli pappiloiden rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Siksi aloitteesta oli pyydettävä myös kirkkoherran lausunto. Seurakuntalaisten anomus meni tuomiokapitulin käsittelyn kautta ja kuvernöörin lausunnon kera edelleen senaattiin. 3 Senaatti asennoitui 1800-luvun puoliväliin saakka varsin kielteisesti seurakuntajakoihin, joiden se näki horjuttavan kirkkoherrojen asemaa. Senaatin suhtautumisessa seurakuntajakoihin tapahtui kuitenkin 1850-luvun mittaan muutos, joka heijastui suoraan myös Kuopion hiippakuntaan. Senaatti oli nyt valmis hyväksymään sellaistenkin seurakuntien muodostamisen, joissa olisi vain yksi vakinainen papinvirka. Käytännössä tämä tarkoitti kappeliseurakunnan kappalaisen viran muuttamista uuden seurakunnan kirkkoherran viraksi ilman että olisi tehty muita työvoimaa koskevia järjestelyjä. Edellä kuvattu tilanne vallitsi myös Limingan emäseurakunnassa. Matkat kappeleista emäkirkolle eivät tosin täällä olleet niin pitkiä kuin monissa vastaavissa seurakunnissa. Enemmän kappeliseurakuntien asukkaita painoivat heille sälytetyt taloudelliset velvollisuudet. Tyrnäväläisten oli nimittäin maksettava paljon suuremmat papinmaksut Limingan kirkkoherralle kuin omalle kappalaiselleen. He joutuivat huolehtimaan paitsi oman kirkkonsa ja kappalaisenpappilansa rakentamisesta ja ylläpitämisestä myös Limingan kirkosta ja pappilasta, vaikkakin vain puolella emäseurakuntalaisten osuudesta. Kuitenkin Limingan kirkkoherraa nähtiin kappeleissa vain harvoin, olihan hän koko pohjoisen hiippakunnan mahtavimpia miehiä. Esimerkiksi Aron Gustaf Borg oli tullut Limingan kirkkoherraksi suoraan Helsingin yliopiston eksegetiikan professorin virasta, koska Liminka saattoi tarjota esipaimenelleen paremmat edut kuin yliopisto. Tyrnäväläisten Liminkaan suorittamat kirkolliset maksut eivät heidän mielestään vastanneet heille tarjolla olevia papillisia palveluita. Seurakuntalaisia Tyrnävän kappelissa oli 1870-luvun alussa niukasti enemmän kuin emäseurakunnassa, kummassakin noin 2 700 henkeä. 1880-luvun puoliväliin mennessä molempien asukasluku nousi sadalla eli 2 800 henkeen, mutta Limingan luku oli kolme suurempi kuin Tyrnävän. Ero oli siis aivan mitätön. Kuitenkaan tyrnäväläiset eivät todellisuudessa olleet tasavertaisessa asemassa suhteessa liminkalaisiin. Tähän he olivat valmiit hakemaan muutosta. Kilpailu- tai vastakohtaasetelma tyrnäväläisten ja liminkalaisten välillä on vanhaa perua. +++ Ensimmäisen kerran tyrnäväläiset päättivät anoa kappelinsa itsenäistämistä jo heinäkuussa 1864, lähes 150 vuotta sitten. Silloin pidettiin Tyrnävän vanhassa kirkossa kirkonkokous, joka päätti kääntyä asiassa Kuopion tuomiokapitulin puoleen. Tyrnäväläiset esittivät sellaisen yhteisen kokouksen pitämistä, jossa keskusteltaisiin – niin kuin pöytäkirjassa todettiin – eikö olisi ”monesta syystä” - - ”tarpeellista ja seurakunnan hoidon suhteen hyödyllistä saaha tätä Törnävän seurakuntaa eri Pitäjäksi”. Itsenäiseen pitäjään esitettiin yhdistettäväksi Temmeksen kappeliseurakunta ja Liminkaan kuuluva Alatemmeksen kylä. Jos asianomaiset eivät olleet valmiita suostumaan esitettyyn hankkeeseen, tyrnäväläisten vähimmäisvaatimuksena oli, että Limingan kirkkoherra velvoitettaisiin palkkaamaan apupappi Tyrnävälle. 4 Tyrnäväläiset esittivät aloitteensa ajankohtana, jolloin kunta ja seurakunta eivät olleet vielä eriytyneet toisistaan ja kirkkoherra oli myös pitäjänhallinnon johtaja. Siksi aloitteessa puhuttiin hieman epämääräisesti uuden pitäjän perustamisesta. Tyrnävällähän erillistä kunnanhallintoa ruvettiin toteuttamaan jo parin vuoden päästä, vuonna 1867. Tämän jälkeen asian valmistelu eteni olemassa olevien määräysten mukaan. Tuomiokapituli määräsi Limingan kirkkoherran Julius Immanuel Berghin pitämään Tyrnävällä kirkonkokouksen, johon kutsuttiin myös kaikki kappalaiset, Temmeksen kappeliseurakunnan jäsenet ja alatemmesläiset. Kirkonkokouksen tuli antaa aloitteesta lausuntonsa. Kuvernöörin tuli puolestaan lähettää asiamiehensä kirkonkokoukseen ja antaa oma lausuntonsa senaatille. Kirkonkokoukseen tulleista tyrnäväläisistä vain kaksi kolmasosaa antoi toukokuussa 1865 tukensa seurakunnan jakohankkeelle, hekin vain tiukoin taloudellisin ehdoin. Hankkeen vastustajia, jotka ilmaisivat pelkäävänsä kirkollisten maksujen korotuksia, oli yksi kolmasosa. Heihin kuuluivat myös kaikki temmesläiset ja alatemmesläiset. Paikalla ollut papisto puolestaan halusi pitää kiinni omista palkkaeduistaan, joita seurakunnan jakaminen olisi vähentänyt. Oli selvää, että kun edes tyrnäväläiset eivät olleet yksimielisiä seurakunnallisen itsenäisyyden vaatimuksestaan, hankkeella ei ollut menestymisen mahdollisuuksia. Kirkkoherra Bergh asettui laajassa lausunnossaan torjumaan sen viitaten erityisesti Temmeksen ja Alatemmeksen kantaan, samoin Oulun läänin kuvernööri ja Kuopion tuomiokapituli. Senaatti hylkäsikin tyrnäväläisten ensimmäisen itsenäistymisanomuksen lokakuussa 1865. Kun sitä ei ole käsitelty Tyrnävän seurakunnan historiassa, voin nyt esittää, että itsenäisyyden 125-vuotisjuhlinnan yhteydessä seurakunta omistaisi huomiota myös 150 vuotta vanhalle täyden kirkollisen itsenäisyyden ajatukselle. Tyrnävän kirkollisen itsenäistymisen toinen kierros pyörähti käyntiin jo vajaan kymmenen vuoden kuluttua edellisen päättymisestä, maaliskuussa 1874. Tässäkin on siis uusi kymmenvuotismuiston viettämisen aihe: toisen itsenäistymisyrityksen käyntiin saattamisesta tulee kohta kuluneeksi 140 vuotta. Maaliskuussa 1874 kokoontui Tyrnävän kappalaisen J. P. Snellmanin johdolla hänen pappilaansa joukko talollisia määrittelemään kantaansa kysymykseen Tyrnävän mahdollisesta irtautumisesta Limingasta. Osanottajaluetteloon merkittiin Tyrnävällä edelleen tuttuja sukunimiä kuten Kirstinä, Keränen, Säisä, Pisilä, Kauppi, Korkala, Tervo, Härmä, Risteli, Alasiira ja Ylisiira. Osanottajat keskustelivat kysymyksestä innokkaasti ja päätyivät yksimielisesti esittämään, että kappeli ensi tilassa haettaisiin ”itsepäälliseksi pastora(a)tiksi perintöoikeudella”, niin kuin asia ilmaistiin pöytäkirjassa. Lisäksi kirkonkokous valitsi peräti 18 talollista käsittävän toimikunnan selvittämään papiston palkkaukseen liittyviä silloisia ja arvioituja uusia kustannuksia. Uusi kirkonkokous, joka pidettiin tammikuussa 1875, vahvisti seurakuntalaisten 5 yksimielisyyden sekä itsenäisyyden hakemisessa että toiveessa saada ensimmäiseksi kirkkoherraksi kappalainen Snellman, oma pappinsa. Tyrnäväläisten anomuksen saavuttua Kuopion tuomiokapituliin Limingan kirkkoherra Julius Immanuel Bergh määrättiin pitämään virallinen kirkonkokous paitsi Tyrnävällä myös Limingassa. Jälkimmäinen kokous oli tarkoitettu liminkalaisille, temmekseläisille, lumijokelaisille ja kempeleläisille. Tyrnäväläiset vahvistivat omassa kokouksessaan elokuussa 1875 halunsa kirkolliseen itsenäisyyteen, mutta muiden emäseurakunnan osien edustajat esittivät sen jälkeen, että pitäjä ”moninaisten sen jakamisesta syntyväin epäkohtain välttämiseksi saisi edespäinkin olla yhtenä”. Jakaminen nimittäin synnyttäisi ongelmia muiden kappelien kappalaisten palkkauksessa ja Limingan kirkkoherranpappilan ylläpitämisessä. Limingan kirkkoherra tarvitsi edelleenkin esimerkiksi ne 140 häkkiä heinää, jotka tulivat Tyrnävältä. Omassa lausunnossaan kirkkoherra Bergh yhtyi Limingassa pidetyn kirkonkokouksen kielteiseen kantaan ja moitti tyrnäväläisiä pelkkien taloudellisten etujen tavoittelusta. Limingan pastoraatin oli parasta pysyä edelleenkin jakamattomana. Tyrnäväläisillä ei kirkkoherran mukaan ollut mitään perusteita esitykselleen kappelinsa itsenäistämisestä tai kappalaisensa nostamisesta kirkkoherraksi. Heidän vastakohta-asetelmansa suhteessa Limingan kirkkoherraan ja kirkkoherrakunnan muihin osiin oli harvinaisen jyrkkä. Rovasti Berghin lausunto painoi jälleen kuvernöörin ja tuomiokapitulin arvioinneissa. Asiaa tuomiokapitulissa käsiteltäessä puhetta johti entinen Limingan kirkkoherra, Kuopion tuomiorovastiksi siirtynyt A. G. Borg. Myös senaatti torjui joulukuussa 1875 toisen Tyrnävältä lähteneen itsenäisyysaloitteen. +++ Kolmannen kerran tyrnäväläiset lähtivät tutussa asiassa liikkeelle jälleen uudella vuosikymmenellä, 1880-luvulla. Kaksikymmentä tyrnäväläistä talollista jätti joulukuun 27. päivänä 1887 Limingan kirkkoherralle pyynnön kirkonkokouksen pitämiseksi sen selvittämiseksi, mitä mieltä seurakuntalaiset olivat kirkollisen itsenäisyyden hankkimisesta. Ensimmäisenä allekirjoittajana oli talollinen Isak Alasiira Ängeslevältä, pitäjän keskeisin vaikuttaja. Vaadittu kirkonkokous pidettiin kappalaisen pappilassa kirkkoherran apulaisen S. A. Strömmerin johdolla kuukauden päästä, tammikuun 29. päivänä 1888. Läsnäolijat kannattivat yksimielisesti Tyrnävän erottamista Limingasta omaksi kirkkoherrakunnaksi ja valitsivat anomusta tuomiokapitulille toimittamaan kirkkoväärti Esa Keräsen ja kuntakokouksen esimiehen Antti Jaakolan. Nämä jättivät tyrnäväläisten anomuksen Kuopion tuomiokapitulille 8. maaliskuuta 1888. Tuomiokapituli määräsi tavanomaiseen tapaan, että anomuksen johdosta oli pidettävä kirkonkokouksia, tällä kertaa Muhoksen kirkkoherran G. A. Snellmanin 6 johdolla. Kirkonkokoukset pidettiin toukokuun lopulla paitsi Tyrnävällä ja Limingassa myös Temmeksen, Lumijoen ja Kempeleen kappeleissa. Tyrnävällä 25. toukokuuta 1888 pidetyssä kirkonkokouksessa oli saapuvilla kirkkoherra Snellmanin, Limingan kirkkoherran Samuel Strömmerin, Tyrnävän kappalaisen Adolf Castrénin ja kuvernöörin asiamiehen lisäksi 12 paikallista talollista. Kaikki läsnäolijat ilmaisivat olevansa yksimielisiä siitä, että Tyrnävän seurakunta oli muutettava itsenäiseksi kirkkoherrakunnaksi siitä lukien, kun Limingan kirkkoherran virka seuraavan kerran tulisi avoimeksi. Kirkkoherran nimitysvalta oli uskottava – kuten Limingassa – tuomiokapitulille; kysymyksessä olisi siis niin sanottu konsistoriaalinen seurakunta. Myönteisessä tapauksessa kappalaisen puustelli eli Mankila oli muutettava kirkkoherran virkataloksi, jonka rakentamisesta ja ylläpitämisestä seurakuntalaiset huolehtisivat. Tyrnäväläiset olivat valmiit maksamaan tulevalle kirkkoherralleen sen palkan, joka heiltä meni Limingan kirkkoherralle ja omalle kappalaiselle yhteensä. Tyrnäväläisten anomusta asettui Limingassa pidetty kirkonkokous selväsanaisesti vastustamaan. Ensisijaisena perusteena oli, että tyrnäväläisten ei ollut tarvinnut eikä edelleenkään tarvitsisi Limingan yhteydessä olla vailla papillisia palveluita. Liminka muodosti jakamattomanakin sopivan emäseurakunnan, jonka kirkolle esimerkiksi Tyrnävältä oli vain puolitoista peninkulmaa. Liminkalaiset pitivät sitä paitsi suotavana, että ainakin jokin kirkkoherranvirka pysyisi tulojensa puolesta sellaisena, että ”ansiokkaat miehet voisivat siinä saada tietojansa ja kykyänsä vastaavat tulot”. Kirkkoherra Borgin aikoinaan rakennuttaman kirkkoherranpappilan kunnossapito koituisi emäseurakunnalle liian rasittavaksi, jos Limingan kappelit vapautuisivat sen ylläpidosta. Temmeksellä tyrnäväläisten anomus kiinnosti vain kahta kirkonkokoukseen saapunutta kappeliseurakunnan jäsentä, Lumijoella neljää ja Kempeleessäkin vain kahta. Yhdenkään kappeliseurakunnan kirkonkokouksen osanottajilla ei ollut mitään tyrnäväläisten anomusta vastaan. Tuomiokapituli pyysi lisäksi erilliset lausunnot kaikilta Limingan kirkkoherrakunnan papeilta ja kirkonkokousten toimittajalta, kirkkoherra Snellmanilta. Limingan kirkkoherra Samuel Strömmer ilmaisi sekä Tyrnävän kokouksessa että erillisessä kirjeessä tuomiokapitulille kannattavansa tyrnäväläisten itsenäistymistä. Samalla kannalla olivat kappalaiset Jakob Mustelin Limingasta, Nils Holmström Temmekseltä ja O. A. Tenlén Lumijoelta sekä pitäjänapulainen Heikki Krank Kempeleestä. Kirkkoherra Snellman piti tyrnäväläisten anomusta sekä kohtuullisena että oikeudenmukaisena ja ilmaisi kannattavansa sitä ”kaikin puolin”. Ne syyt, joihin vedoten Limingan emäseurakuntalaiset olivat koettaneet pitää kirkkoherrakuntansa jakamattomana, eivät Snellmanin mukaan olleet mitenkään painavia. Tyrnäväläisillä oli kolmannen lausuntokierroksen perusteella aivan toisenlaiset mahdollisuudet toiveensa toteuttamiseen kuin kahdella edellisellä yrityksellä. He 7 olivat saaneet anomukselleen tuen kaikilta kirkkoherrakunnan papeilta ja keskeiseen rooliin nousseelta Muhoksen kirkkoherralta, samoin kolmelta muulta Limingan kappeliseurakunnalta. Vastustajien joukossa olivat enää vanhan mahtiasemansa murenemista pelkäävät liminkalaiset. Uuden piispan Gustaf Johanssonin johtaman Kuopion hiippakunnan tuomiokapitulin suhtautuminen seurakuntajakoihin oli myös muuttunut myönteiseksi. Vaikka tyrnäväläiset eivät olleetkaan esittäneet mitään varsinaista syytä itsenäistymistoiveelleen, tuomiokapituli asettui sitä kannattamaan. Kantaansa kapituli perusteli seurakunnan hoitamisen eli sielunhoidon näkökulmasta: seurakunnan keskellä asuva kirkkoherra voisi hoitaa sitä paremmin kuin ulkopuolella asuva, jolla oli hoidettavanaan monia muita seurakuntia. Limingan kirkkoherralle jäi kuitenkin, niin kuin tuomiokapituli oli selvittänyt, riittävät tulot. Myös Tyrnävän kirkkoherralle oli luvassa riittävät palkkaedut. Näin perustellen Kuopion tuomiokapituli puolsi senaatille antamassaan lausunnossa Tyrnävän erottamista omaksi kirkkoherrakunnaksi. Muutoksen oli määrä toteutua Limingan kirkkoherranviran ja Tyrnävän kappalaisenviran tullessa seuraavan kerran avoimiksi. Tyrnäväläisten oli kuitenkin maksettava Temmeksen kappalaiselle ja Kempeleen pitäjänapulaiselle vanhat maksunsa siihen saakka, kunnes papiston uusi palkkausjärjestely pantaisiin toimeen. Lopullisen päätöksensä senaatti antoi helmikuun 20. päivänä 1889, joka on siis Tyrnävän seurakunnan oma itsenäisyyspäivä. Hieman runsaan vuoden kestänyt käsittelyprosessi johti anojien kannalta myönteiseen lopputulokseen. Tyrnävän kappelista oli muodostettava uusi kirkkoherrakunta, keisarillisen majesteetin ”armollisessa käskykirjeessä” todettiin. Muutoksen oli määrä astua voimaan sen jälkeen, kun silloinen Limingan kirkkoherra ja silloinen Tyrnävän kappalainen olivat siirtyneet pois viroistaan. Uudelle kirkkoherralle oli tuleva se palkka, jonka tyrnäväläiset olivat yhteensä maksaneet emäseurakunnan kirkkoherralle ja omalle kappalaiselleen. Kirkkoherran nimitysvalta kuului tuomiokapitulille. Vaikka Tyrnävän kirkollinen itsenäisyys sinetöitiin keisarillisen senaatin päätöksellä 125 vuotta sitten, itsenäisyyden toteutuminen oli eri asia. Siihen saattoi kulua normaalitapauksessa vielä 10 – 20 vuotta, joskus pitempikin aika. Ensimmäinen este itsenäisyyden tieltä poistui, kun Limingan kirkkoherra Samuel Strömmer oli kuollut pari viikkoa ennen senaatin päätöstä. Hänen seuraajansa G. G. Forsman pysyi kuitenkin vielä jonkin aikaa tyrnäväläistenkin kirkkoherrana. Toisen esteen muodosti Tyrnävän kappalainen eli Adolf Castrén, jonka täytyi jättää virkansa ennen kuin seurakunnan kirkkoherran virka voitaisiin panna hakuun. Castrén hakikin kohta virkaa Porvoon hiippakunnasta, mutta ei sitä saanut. Uuden vuosisadan puolella Castrén halusi kuitenkin itse poistaa aiheuttamansa esteen pyytämällä eroa virastaan 1.5.1900 lukien. Samalla hän pyysi, että tuomiokapituli määräisi hänet samasta päivämäärästä lukien Tyrnävän virkaa 8 tekeväksi kirkkoherraksi. Castrén haki auki julistettua uutta virkaa ja jäi ainoaksi hakijaksi, kun toinen hakija peruutti hakemuksensa. Hän joutui antamaan vaalinäytteensä, mutta tuomiokapituli saattoi julistaa hänet ilman vaalia Tyrnävän ensimmäiseksi kirkkoherraksi. Virkaansa Castrén astui vappuna 1901. Käytännössä tyrnäväläisille helmikuussa 1889 luvattu itsenäisyys toteutui vasta 12 vuoden kuluttua, vuonna 1901. Siteet vuosisataiseen emäseurakuntaan Liminkaan olivat nyt lopullisesti katkenneet. Tyrnävän kappelin itsenäistymisestä alkoi Limingan emäseurakunnan jakautuminen. Tyrnävän jälkeen itsenäistyivät vuonna 1899 niin Lumijoen, Temmeksen kuin Kempeleenkin kappelit, vaikka käytännössä muutokset toteutuivat vasta vajaan 20 vuoden kuluttua, vuosina 1918 - 1919. Näiden muutosten jälkeen Limingan emäseurakunta oli siis menettänyt kaikki neljä kappeliaan. Tyrnävän seurakuntaa on palvellut kuluneiden 125 vuoden – tai oikeastaan 113 vuoden - aikana Adolf Castrénista Timo Liikaseen kaksitoista kirkkoherraa. Useimmat kirkkoherrat ovat palvelleet tyrnäväläisiä pitkän ajan. Pisin kausi on ollut Jaakko Kaltakarilla, vuodet 1980 – 2005 eli kokonainen neljännesvuosisata. Toiseksi pisimpään Tyrnävän kirkkoherrana työskenteli Sulo Soriola, vuodet 1920 – 1938. Ylivoimaisesti pisin virkakausi on kuitenkin ollut seurakunnan lukkari-urkurina peräti 46 vuotta – vuosina 1907 – 1953 – työskennelleellä Klaus Jaakko Mattilalla. Kirkkoherroista useat ovat virkaan astuessaan olleet juuri kirkkoherran vähimmäisiän täyttäneitä, jopa Suomen nuorimpia kirkkoherroja, siis parhaissa voimissaan olevia pappismiehiä. 28-vuotiaana kirkkoherran virkaan astui Vesa Huovio. Vuotta vanhempina Tyrnävälle puolestaan tulivat Lauri Mustakallio, Jaakko Kaltakari ja Timo Liikanen sekä 30-vuotiaana Jorma Kiviranta. Hyvät kuulijat, 1800-luvun jälkipuolisko ja vielä 1900-luvun alku olivat uusien seurakuntien perustamisen aikaa. Kehitys pysähtyi kuitenkin ainakin pohjoisessa hiippakunnassa 1920-luvun puoliväliin mennessä ja kääntyi sittemmin vastakkaiseksi, pienten seurakuntien yhdistämiseksi. Oli huomattu, että osa toteutetuista seurakuntarakenteen muutoksista ei ollut enää taloudellisesti kestävällä pohjalla. Samat kysymykset ovat omana aikanamme nousseet selvittelyn kohteeksi kirkon voimavarojen niukentuessa. Tyrnävän kaltaisten kappeliseurakuntien itsenäistämiset olivat oman aikansa paikallisia rakenneuudistuksia. Ne saivat yhtä paljon huomiota kuin on meidän päivinämme kohdistunut kunnallisen palvelurakenteen uudistuksiin. Myös luterilaisessa kirkossamme on kuntarakenteen uudistuksen myötä jouduttu viime vuosina pohtimaan pienten seurakuntien elinkelpoisuutta. Seurakuntarakenteen uudistuksen yhteydessä on aiheellisesti korostettu, että tavoitteena pitäisi olla hallinnollisten ja taloudellisten rakenteiden 9 yksinkertaistaminen, joka ei kuitenkaan saisi vaikuttaa heikentävästi seurakuntayhteyden kokemiseen paikallisella tasolla. Kristillinen kirkko on uskomme mukaan yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen. Saman voisi sanoa myös aikamme termein: kristillinen kirkko on globaalinen ja universaalinen. Samalla kirkon on oltava myös paikallinen, lähellä ihmisiä. Jotta nämä määritteet voisivat toteutua, kirkon hiippakuntineen ja seurakuntineen tulisi olla tukevasti kiinni myös alueellisissa ja paikallisissa rakenteissa – niin nykyhetkessä kuin historiassakin. Itsenäisen Tyrnävän seurakunnan historia osoittaa, että kirkko on todella ollut läsnä paikallisyhteisössä ja toteuttanut tehtäväänsä sen keskellä. Hyvät tyrnäväläiset, Olen tänään sijoittanut seurakuntanne kirkollisen itsenäisyyden ajatuksen 25 vuotta sen lopullista esittämistä varhaisempaan aikaan. Toisaalta olen joutunut toteamaan, että itsenäinen seurakunta täyttääkin oikeastaan vasta 113 vuotta. Esitykseni perustuu senaatin arkistossa Kansallisarkistossa Helsingissä säilytettäviin alkuperäislähteisiin (Senaatin talousosasto KD 31/305, KD 16/318 1875 ja KD 1/310 1889). Jotta en olisi puhunut vain omiani, haluan tässä juhlassa luovuttaa jäljennökset kaikista alkuperäislähteistä Tyrnävän seurakunnan arkistoon. Näin voitte itse seurata esittelemieni kolmen itsenäistymisyrityksen kaikkia vaiheita. Toivotan teille kaikille hyvää ja siunattua juhlapäivää ja juhlavuotta.