ja petokalaselvitys 2013
Hiidenveden kunnostus 2012–2015 Hiidenveden vesikasvillisuus‐ ja petokalaselvitys 2013 Silvestris luontoselvitys oy. Esko Vuorinen & Aki Janatuinen. 17.2.2014 Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 2 (75) 1. 2. Johdanto .................................................................................................................................4 Aineisto ja menetelmät .........................................................................................................6 2.1. Aikaisemmat selvitykset ................................................................................................6 2.2. Ilmakuva- ja karttatarkastelu ........................................................................................6 2.3. Selvitysten maastotyöt...................................................................................................6 3. Taustaa kasvillisuusselvitykselle ..........................................................................................7 3.1. Perustietoja .....................................................................................................................7 3.2. Historiaa ..........................................................................................................................7 3.3. Vedenlaatu ......................................................................................................................7 3.4. Säännöstely ja vedenpinnan vaihtelut .........................................................................9 3.5. Vesikasvillisuudesta .................................................................................................... 10 4. Vesikasvillisuusselvitys ...................................................................................................... 13 4.1. Linjainventointi ........................................................................................................... 13 4.1.1. Menetelmä ........................................................................................................... 13 4.1.2. Tulokset ............................................................................................................... 13 4.2. Vyöhykeselvitys........................................................................................................... 18 4.2.1. Menetelmä ........................................................................................................... 18 4.2.2. 5. 6. Tulokset ............................................................................................................... 19 Johtopäätöksiä vesikasvillisuusselvitysten pohjalta ....................................................... 20 Hiidenveden alueen petokalakannoista ........................................................................... 21 6.1. Kuha ............................................................................................................................. 21 6.2. Hauki ............................................................................................................................ 23 6.3. Made ............................................................................................................................. 26 6.4. Taimen ......................................................................................................................... 28 6.5. Toutain ......................................................................................................................... 29 6.6. Ankerias ....................................................................................................................... 32 6.7. Ahven ........................................................................................................................... 34 6.8. Kirjolohi ....................................................................................................................... 35 6.9. Siika............................................................................................................................... 36 6.10. Harjus ....................................................................................................................... 37 7. Petokalaselvitys ................................................................................................................... 38 7.1. Menetelmä ................................................................................................................... 38 7.2. Tulokset ....................................................................................................................... 38 8. Tulkintaa, johtopäätöksiä, suosituksia ............................................................................. 42 8.1. Velvoitetarkkailuohjelmien täydentäminen............................................................. 42 8.2. Koko järveä koskevan kalastustiedustelun toteuttaminen .................................... 42 8.3. Taimenen palauttaminen Hiidenveden puroihin ................................................... 43 8.4. Virtavesien kunnostus ja vaellusesteiden purkaminen .......................................... 43 8.5. Vesikasvien niitot ja ruoppaukset............................................................................. 47 8.6. Säännöstelyn kehittäminen ........................................................................................ 48 8.7. Kirjavanjärven palauttaminen ................................................................................... 49 8.8. Toutainkannan tilan selvittäminen ........................................................................... 50 8.9. Kuhaistutuksille ei ole tarvetta.................................................................................. 52 8.10. Hauki-istutuksia tarvittaessa harkiten .................................................................. 52 8.11. Madekanta vahvistuu järven tilan parantuessa ................................................... 53 8.12. Ankerias järkevä istutuslaji .................................................................................... 55 8.13. Kuhakannan ja yleensäkin kalastuksen säätely ................................................... 55 8.13.1. Hiidenveden kuhakanta ja sen säätely ............................................................. 55 Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 3 (75) 8.13.2. Isot kuhat syövät enemmän särkikaloja ...................................................... 57 8.13.3. Taataan yhden kutukerran periaatteen toteutuminen ............................... 57 8.13.4. Saalis kasvaa .................................................................................................... 57 8.13.5. Kuhaan liittyvä tiedontarve........................................................................... 58 8.13.6. Säätelyn joustavuus ........................................................................................ 58 8.13.7. Suositus kuhankalastuksen säätelytoimiksi Hiidenvedellä........................ 58 8.13.8. Muut säätelytoimet ......................................................................................... 59 9. Yhteenveto suosituksista ................................................................................................... 61 10. Kirjallisuus ....................................................................................................................... 63 Liitteet: Taulukko 9. Vuoden 2013 kasvillisuusselvityksessä havaitut vesi- ja rantakasvilajit Liitekartat (1-4) Kansikuva: Kasvillisuusselvityksen tutkimuslinja 22. Uposkasvillisuus tutkittiin haravan avulla. Etualalla tyypillistä tiivistä isosorsimokasvustoa. (Kuva: Sanna Helttunen) Selvityksen laatija: Silvestris luontoselvitys oy gsm 050 538 0386/Esko Vuorinen [email protected] Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 4 (75) 1. Johdanto Kesäkaudella 2013 Hiidenveden itäisillä järvialtailla – Kirkkojärvellä, Mustionselällä ja Nummelanselällä – tehtiin vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys. Vesikasvillisuusselvityksen tavoitteena oli selvittää järven eri osien tämänhetkinen ekologinen tila sekä mahdolliset kunnostustarpeet. Järven eri altaat eroavat toisistaan sameudeltaan ja ravinteisuudeltaan. Nämä erot heijastuvat vesikasvillisuuteen eli lajikoostumukseen ja kasvustojen laajuuteen sekä rehevyyteen järven eri osissa. Kasvillisuusselvityksen yhteydessä selvitettiin myös isosorsimon levinneisyyttä, haitallisuutta sekä mahdollisuuksia lajin vähentämiseen järvellä. Isosorsimo on Hiidenvedellä erittäin voimakkaasti lisääntynyt vieraslaji. Voimakaskasvuisena se on syrjäyttänyt varsinkin tulvarantojen sarakasvustoja, joilla on merkitystä mm. hauen kutualueina. Petokalaselvityksen tavoitteena oli selvittää haastattelujen, olemassa olevan tiedon sekä maastotyön avulla alueen petokalakantojen tilannetta, erityisesti hauen kutualueita sekä kunnostustarpeita kalakannan parantamiseksi. Selvityksen ovat laatineet Esko Vuorinen ja Aki Janatuinen. Sanna Helttunen Hiidenveden kunnostushankkeesta osallistui vesikasvillisuusinventointien maastotyöhön ja Jorma Pennanen petokalaselvityksen maastotyöhön. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 5 (75) Kuva 1. Hiidenveden pinta-ala on 30,3 neliökilometriä. Valuma-alue on järveen kokoon nähden hyvin laaja, 935 neliökilometriä. Järven vedenlaatuun vaikuttavat paljolti pelloilta ja ojista tulevat ravinne- ja kiintoainespitoiset vedet. Järvi on voimakkaasti ulkokuormitteinen ja vesi on savipitoista ja sameaa. Kartta: © Silvestris luontoselvitys oy & Hiidenveden kunnostus 2012–2015 -hanke/pohjakartta sisältää Maanmittauslaitoksen aineistoa 1/2014 Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 6 (75) 2. Aineisto ja menetelmät 2.1. Aikaisemmat selvitykset Hiidenvedeltä on tehty vuosien mittaan erilaisia kalasto- ja kasvillisuusselvityksiä. Edeltävä kasvillisuusselvitys on tehty vuonna 2008 ns. päävyöhykelinjamenetelmää käyttäen (SYKE 2008). Tässä selvityksessä tehdyn kaltaista kattavaa kasvillisuusvyöhykkeiden inventointia ei ole aiemmin tehty. Myöskään vastaavaa petokalojen kutupaikkaselvitystä ei ole tehty aikaisemmin. 2.2. Ilmakuva- ja karttatarkastelu Ennen maastotyötä kartoitusalueelta tehtiin ilmakuva- ja karttatarkastelu. Siinä piirrettiin rantakasvillisuusvyöhykkeet, jotka pystyttiin näkemään ilmakuvista. Työssä käytettiin Maanmittauslaitoksen ortokuvia, jotka on otettu kevätaikaan. Niistä erottuivat parhaiten sara- ja isosorsimovyöhykkeet sekä rantaniityt. Sen sijaan ruoko-, osmankäämi- ja kaislakasvustot näkyivät ilmakuvissa heikommin ja kelluslehtiset eivät ollenkaan. Tarkastelun perusteella valikoitiin alustavasti kalojen kutuseurantaan sopivimmat rantajaksot. 2.3. Selvitysten maastotyöt Maastokäynnit tehtiin kesän 2013 aikana. Menetelmät on selvitettytarkemmin kasvillisuus- ja kalaselvitysten otsikoiden alla. Kohteena olivat Hiidenveden itäisimmät järvialtaat eli Kirkkojärvi, Mustionselkä ja Nummelanselkä. Tutkimusalue on esitetty liitekartalla 1. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 7 (75) 3. Taustaa kasvillisuusselvitykselle 3.1. Perustietoja Hiidenveden pinta-ala on 3030 ha, eli 30,3 km2. Järven keskisyvyys on 6,6 metriä ja suurin syvyys 33 metriä. Järvellä on rantaviivaa 109,5 kilometriä. Järvestä lähtevä keskivirtaama Väänteenjokeen on 8,9 m3/s. (Ranta ym. 2013) Selvitysten kohteena olevat itäiset järvialtaat ovat matalia. Keskisyvyydet ovat Kirkkojärvellä 1,1 metriä, Mustionselällä 1,7 metriä ja Nummelanselällä 2,5 metriä. (Horppila 2005) 3.2. Historiaa Hiidenveden on todettu olleen jo 300 vuotta sitten luontaisesti rehevä järvi (Weckström ym. 2011). Järven valuma-alue on runsaasti ravinteita sisältävää savimaata. Hiidenveden rehevöityminen on kiihtynyt ihmistoiminnan seurauksena. Erityisesti 1950-luvulla on ollut nähtävissä nopea tilan huonontuminen maankäytön tehostumisen ja teollisten lannoitteiden käyttöönoton myötä. (Hagman 2012) Olkkalanjoen varrella sijaitseva Kirjavanjärvi on kuivattu 1960-luvulla (Niinimäki & Partanen 1987). Näiden lisäksi on kuivattu pienempiä lampia myös ainakin Oinasjoen ja Hynnänojan varrelta. Vänteenjoen Karnaisten kosken perkaus laitettiin aluilleen jo 1700luvun loppupuolella. Jo 1920-luvulla Väänteenjokea pitkin kulki korkean veden aikaan hinaajalaivoja Hiidenveden ja Lohjanjärven väliä. Vanjoki ja Vihtijoki (ml. pieni Sitinoja) ovat toimineet tukkien uittoväylänä. Alueen virtavesissä toimi aikoinaan myös lukuisia myllyjä ja muutamia sahoja. (Soikkeli 1930, 1932) 3.3. Vedenlaatu Hiidenvesi edustaa tyyppiä runsasravinteiset järvet (Rr). Sen ekologinen tila on luokiteltu tyydyttäväksi. (Hertta) Kirkkojärvi on ollut selvästi likaantunut jo 1960-luvun alusta lähtien. 1970-luvulla Kirkkojärven tilassa ei ole juurikaan tapahtunut muutoksia. Myös Mustionselkä ja muu osa Hiidenvettä on jonkin verran rehevöitynyt. (Niinimäki & Partanen 1987) Kiintoaines ja ravinnekuormituksen aiheuttama leväkasvu aiheuttavat samentumista. Sameutta havainnollistaa veden näkösyvyys. Näkösyvyydet ovat kesäisin nykyään yleensä luokkaa 40–100 senttimetriä. Sen sijaan 1900-luvun alkupuolella tehdyissä kesäisissä mittauksissa saatiin näkösyvyyksiksi 70–210 senttimetriä (Soikkeli 1929). Hiidenveden pintavesien ravinnepitoisuuksien perusteella järven tila vaihtelee rehevästä erittäin rehevään. Rehevimmät alueista ovat Kirkkojärvi ja Mustionselkä. Rehevyys vähenee hiljalleen kohti Kiihkelyksenselkää. Kirkkojärven pintaveden kokonaisravinnepitoisuuksille on ominaista suuri vaihtelu, joka liittyy pääasiassa Vihtijoen virtaaman vaihteluun. Tilanne tasaantuu Nummelanselällä samalla kun pitoisuudet laskevat. Kiihkelyksenselän pintavesissä ravinnepitoisuudet ovat Hiidenveden pienimmät. (Ranta ym. 2013) Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 8 (75) Hiidenveden happitilanne on viimeisten tarkkailutulosten mukaan parantunut. Vuonna 2012 happitilanne oli kokonaisuutena varsin tyydyttävä. (Ranta ym. 2013) Vedenlaatuun ja mm. levätilanteeseen Hiidenvedellä vaikuttaa koko järven ravintoverkko, erityisesti sulkasääsken toukat. Hiidenvesi on tyyppiesimerkki järvestä, jossa ulkoinen, valuma-alueelta tuleva ravinteiden, orgaanisen aineksen ja saviaineksen kuormitus on ylittänyt järven sietorajat ja luonut sulkasääsken massaesiintymille suotuisat olosuhteet, mikä uhkaa edelleen kiihdyttää järven rehevöitymiskehitystä (Liljendahl-Nurminen 2003). Sulkasääsken vaikutusta järven hoitoon sekä kalaston merkitystä on valotettu tietolaatikossa 1. SULKASÄÄSKI, KALAT JA LEVÄT (tietolaatikko 1) Sulkasääsken toukat ovat eläinplanktonia syöviä petoja, joilla saattaa olla suuri merkitys järven ravintoverkossa. Runsaana esiintyessään ne säätelevät eläinplanktonin runsautta tehokkaasti ja saattavat siten aiheuttaa tai voimistaa sinileväkukintoja. Sulkasääskistä kärsi‐ vää järveä ei voida kunnostaa hoitokalastuksella. Ainakin teoriassa hoitokalastus voi johtaa jopa entistä huonompaan järven tilaan, kun kalojen määrän vähentyessä sulkasääsken elin‐ olosuhteet saattavat parantua (Malinen & Vinni 2013b). Savisameista ja humuksen värjäämissä järvissä valon nopea sammuminen syvemmälle men‐ täessä johtaa siihen, että jo muutaman metrin syvyydellä on liian pimeää kalojen saalistusta varten. Tällöin sulkasääsken toukilla on hyvät mahdollisuudet esiintyä vesipatsaassa ja syö‐ dä eläinplanktonia tehokkaasti joutumatta itse saaliiksi. Myös alusveden heikko happitilan‐ ne kesäkerrostuneisuusaikaan ja sulkasääskeä tehokkaasti syövän kalalajin, kuten kuoreen puuttuminen suosivat sulkasääskeä. Kalojen vähetessä sulkasääsket saattaisivat runsastua ja johtaa entistä heikompaan järven tilaan (Malinen & Vinni 2013b). Kuoreen osuus ulapan kalaston yksilömäärästä oli Hiidenvedellä vuonna 2007 yli 90 % ja se pystyy saalistamaan sulkasääsken toukkia tehokkaasti myös hämärässä toisin kuin useim‐ mat muut kalalajit. Vaikuttaa ilmeiseltä, että Hiidenveden sulkasääskikanta olisi vielä run‐ saampi, jos kuoretta ei järvessä esiintyisi tai sen kanta olisi harva. Näin ollen kuorekannan vaaliminen on ensiarvoisen tärkeää. Sitä ei kannata kalastaa ja sen kutupaikat tulee säilyt‐ tää (Malinen & Vinni 2013c). Malisen ja Vinnin (2013c) mukaan kalaston vähentäminen voi johtaa sulkasääsken runsas‐ tumiseen ja entistä pahempiin sinileväkukintoihin. Sulkasääskikantaa säätelevän kuoreen esiintyminen puolestaan aiheuttaa sen, että alusveden lämpötilaa nostavaa hapetuskaan ei sovellu Hiidenveden kunnostusmenetelmäksi. Viileätä vettä vaativa kuorekanta todennä‐ köisesti taantuisi, kuten on käynyt mm. Tuusulanjärvellä ja Lahden Vesijärvellä , mikä voisi johtaa sulkasääsken runsastumiseen ja entistä huonompaan järven tilaan. Hiidenveden matalilla selillä, ainakin Kirkkojärvellä ja Mustionselällä, sulkasääsken toukkia on niin vähän, että sillä ei ole ravintoverkossa suurta merkitystä. Näin ollen sulkasääskeä ei tarvitse ottaa huomioon näiden alueiden kunnostusta suunniteltaessa. Sulkasääsken esiin‐ tymistä Turuntien eteläpuolisilla alueilla, Isontalonselällä ja Sirkkoonselällä ei ole kattavasti selvitetty. Vuonna 1996 tehdyn koeluontoisen kaikuluotauksen mukaan sulkasääskeä näytti kuitenkin esiintyvän myös Sirkkoonselällä ja Isontalon‐selän syvänteellä (Malinen & Vinni 2013c). Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 9 (75) 3.4. Säännöstely ja vedenpinnan vaihtelut Hiidenvettä säännöstellään Länsi-Suomen vesioikeuden päätöksen perusteella (no 8/1982 A 27.1.1982). Säännöstely alkoi vuonna 1970 ja toimii nykyisellään Helsingin kaupungin vedenhankinnan varavesijärjestelmän osana. Helsingin kaupungilla on jatkolupa veden johtamiseen Hiidenvedestä Vantaanjokeen Länsi-Suomen ympäristölupavirastolta (10.1.2001). Säännöstely tapahtuu Väänteenjoessa olevan padon avulla ja sallittu vedenkorkeuden vaihtelu on 1,6 m. Yleensä säännöstelyamplitudi on kuitenkin 0,9–1,0 metriä. Käytännössä Hiidenveden vallitseva vedenkorkeustaso on noussut kesäaikana 20-40 cm vuoteen 1970 saakka vallinneesta tasosta. Muina vuodenaikoina ero entiseen ei ole merkittävä. (Kukkonen & Sundström 2005, Ranta & Valtonen 2010) Nykyisen säännöstelyn aikana Hiidenveden talvialenema on 0,46 metriä ja kevättulvan suuruus 0,29 metriä. (Keto & Marttunen 2003) Ennen säännöstelyä vedenpinnan vaihtelut ovat olleet huomattavasti voimakkaampia. 1900-luvun alun tilastojen mukaan vuosittaiset kevättulvat ovat vaihdelleet välillä 0,67–1,39 metriä ja syystulvat välillä 0,38–1,11 metriä. Vuosittainen vaihtelu on ollut jopa 1,7 metriä. (Soikkeli 1929) Hiidenveden säännöstelyssä ei ole ehdotonta vedenkorkeuden ylärajaa, koska vasta vedenpinnan ylittäessä tietyn korkeustason on Väänteenjoen padon luukut pidettävä kokonaan auki. Vedenkorkeus määräytyy silloin padon purkautumiskyvyn mukaan. Hiidenveden alapuolella sijaitsevan Lohjanjärven vedenkorkeus vaikuttaa oleellisesti Hiidenveden purkautumiseen paine-eron takia. Hiidenveden vedenpinta on noussut useasti säännöstelyn korkeimman ylärajan eli tason NN+ 32,25 m yläpuolelle. (Haapala & Rantakokko 2008) Kuvassa 2 on esitetty kaavio Hiidenveden säännöstelyrajoista ja toteutuneista vedenkorkeuksista vuosina 1978–2007. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 10 (75) Kuva 2. Hiidenveden säännöstelyrajat ja toteutuneet vedenkorkeudet vuosina 1978–2007. Kuvassa esiintyvät 10, 50 ja 90 %:n fraktiilit tarkoittavat vedenkorkeutta, jonka kyseinen prosenttiosuus päivän havaintoarvoista alittaa. NW = alin vedenkorkeus, HW = korkein vedenkorkeus. (Lähde: Haapala & Rantakokko 2008) 3.5. Vesikasvillisuudesta Kasvillisuuteen vaikuttavia tekijöitä Järven kasvillisuuden koostumukseen vaikuttavat muun muassa rannan avoimuus ja kaltevuus, pohjan laatu ja järven lähialueen maaperä. Järven rehevyystaso vaikuttaa oleellisesti vesikasvillisuuden lajikoostumukseen ja lajimäärään. Hiidenveden eri osat ovat ominaisuuksiltaan luontaisesti erilaisia, mikä vaikuttaa vesikasvillisuuden erilaistumiseen eri järvialtaissa. Vesikasvillisuuden erilaistumiseen eri järvialtaissa on vaikuttanut myös ihmisen toiminta. Keskeisiä järven vesikasvillisuuden koostumukseen vaikuttuvia ihmistoiminnasta aiheutuvia tekijöitä ovat rehevöityminen, kiintoainekuormitus, pohjien liettyminen ja vedenkorkeuden säännöstely. Esimerkiksi Hiidenveden samentuminen näkyy siinä, että nykyään lajistosta lähes puuttuvat pohjalehtiset lajit ja uposkasvit ovat varsin niukkoja. Myös vesikasvien kasvusyvyyteen veden sameudella on merkittävä vaikutus (taulukko 1). Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 11 (75) Taulukko 1. Vesikasvilajien keskimää‐ räiset maksimisyvyydet Hiidenvedellä kesän 2013 kasvillisuusselvitysten mu‐ kaan isosorsimo järviruoko ulpukka vesitatar ahvenvita pyörösätkin vesirutto 54 cm 90 cm 121 cm 130 cm 75 cm 70 cm 65 cm Kasvillisuuden historiaa Viljo Jääskeläinen kuvaa julkaisussaan ”Hiidenvesi kalavetenä” (1930) myös järven kasvillisuutta. Tämä kuvaus antaa käsityksen siitä, millainen Hiidenveden kasvillisuus olisi ilman ihmistoiminnan aiheuttamaa voimakasta rehevöitymistä. Kasvillisuuden määrä ja levinneisyys on kuvauksen perusteella nykyisen kaltainen, mahdollisesti jopa laajemmalle tai syvemmälle ulottuva. Esimerkiksi Kirkkojärveä kuvataan teoksessa seuraavasti: ”Vesikasveista erikoisen rikas on Kirkkohaara, missä valtavin osa rantamatalasta n. 1,5 syvyyteen saakka on ruohiston peitossa; vain eräät sorapohjaiset niemenkärjet ja kallionalustat ovat kasvivapaita”. Kasvillisuuden lajikoostumus poikkeaa sen sijaan kuvauksen mukaan huomattavasti nykyisestä. Päälajeina mainitaan järvikorte, sen ulkopuolella monin paikoin järvikaisla ja ruovikko; kelluslehtisistä runsaimpina palpakot ja uposkasveista ahvenvita. Tyynissä lahdissa kasvoi vesitatarta ja sen seurana Irjalan rannassa voi nähdä ”kauniin osmankäämin”. Ulpukka ja lumme mainitaan erityisesti Tarttilansalmesta, mikä viittaa siihen, että ne ovat muualla vähälukuisia tai puuttuvat. Muualla Hiidenvedessä kerrotaan lajiston olevan samanlaista, mutta avorantaa on paljon enemmän. Vertailuna nykyiseen: järvikorte on hyvin harvalukuinen, ruoko ja kaisla tekevät kasvustoja vain harvoissa paikoissa, palpakoita esiintyy, mutta eri lajeja, ahvenvita on hyvin niukka. Osmankäämin voi nähdä miltei joka rannalla. Ja ulpukka on isosorsimon ohella laajimmalle levinnein laji. Isosorsimosta enemmän tietolaatikossa 2. Kasvillisuuden merkitys Hiidenveden matalissa altaissa vesikasvillisuuden vaikutus vedenlaatuun on erittäin merkittävä. Vesikasvillisuus tarjoaa suojaa eläinplanktonille, jotka vuorostaan syövät leviä ja näin kirkastavat vettä. Kasvillisuus estää myös pohja-aineksen irtoamista vesipatsaaseen. (Nurminen ym. 2005) Eläinplanktonin ohella vesikasvillisuus toimii myös hyvänä ympäristönä kalanpoikasille. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 12 (75) Kirkkojärvessä vesikasvillisuus sitoo vuosittain 510–800 kg fosforia, mikä vastaa 6-10 prosenttia alueelle tulevasta kuormituksesta. (Nurminen ym. 2005) ISOSORSIMO VALTAA RANTOJA (tietolaatikko 2) Isosorsimo (Glyceria maxima) on maassamme vieraslaji, joka on alun perin tuotu Pohjois‐Amerikasta rehukasviksi. Rehukasvina se on kuitenkin huono, sillä sen versot keräävät syanidia jopa karjalle myrkyllisiä määriä (Global In‐ vasive Species Database 8.2.2013). Kasvi sitoo tehokkaasti ravinteita. Se on ravinteisissa oloissa tehokkaampi kilpailija kuin esim. järviruoko. Hiidenveden rannoilla isosorsimokasvustoissa pärjäävät yleensä vain leveäosmankäämi ja myrkkykeiso. Isosorsimo on kansallisessa vieraslajistrategiassa (MMM 2012) määritelty haitalliseksi vieraslajiksi. Strategiassa määritellyt isosorsimoa koskevia erityi‐ siä toimenpiteitä ovat mm: Isosorsimoa seurataan ja havainnoidaan yleisen vesipuitedirektiivin seurantaan valmisteltavan ohjeistuksen mukaisesti. Rajoitetaan leviämistä yleisellä valistuksella lajin haitoista. Hävitetään ruoppaamalla rajatulla alueella. Kehitetään säännösteltyjen vesien säännöstelyä siten, että kevättul‐ va aikaistuu ja isosorsimo ei saa kilpailuetua muihin vesikasveihin nähden. Tehdään tutkimusta ja kehitystoimintaa poistomenetelmistä ja hyö‐ tykäytöstä. Levinneisyystiedot päivitetään säännöllisesti kasvimuse‐ oiden tietokantoihin sekä tulevaisuudessa myös vieraslajiportaaliin. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 13 (75) 4. Vesikasvillisuusselvitys 4.1. Linjainventointi 4.1.1. Menetelmä Kasvillisuuslinjojen inventoinnissa käytettiin päävyöhykelinjamenetelmää, joka on Suomessa 2000-luvulla vakiintunut vesikasvillisuuden seurantamenetelmäksi. Menetelmässä tehdään linjoja järven koon mukaan 8-25 kappaletta. Linja tehdään ylärannalta vesikasvillisuuden päättymiskohtaan. Linja on kohtisuorassa rantaviivaan nähden. Linja on viisi metriä leveä ja se jaetaan vyöhykkeisiin elomuodon tai valtalajin mukaan. Linjalta kerätään tiedot mm. sijainnista, rantatyypistä, vyöhykkeiden pituuksista ja syvyyksistä, lajeista sekä arviot niiden yleisyydestä ja peittävyydestä. (Kuoppala ym. 2008) Järven linjoilta maastolomakkeille kirjatut tiedot tallennettiin exceltiedostoon. Linjojen lajikoostumuksen ja lajien runsausarvioiden perusteella voidaan laskea kolmen vesikasvimuuttujan ekologiset laatusuhteet. Muuttujien keskiluku (mediaani) kertoo vesikasvien mukaisen järven ekologisen tilan. Vastaavasti järviltä voidaan laskea ekologinen tila kalaston, pohjaeläinten ja kasviplanktonin avulla. Biologisten tekijöiden mukaisten tilaluokkien keskiluku kuvaa vesistön ekologista tilaa. Veden laatu (fysikaalis-kemialliset tekijät) ja hydrologis-morfologiset tekijät ovat luokitusta tukevia suureita. (OH 3/2009) Vuonna 2008 Hiidenvedellä on inventoitu 25 linjaa (SYKE 2008). Näistä toistettiin nyt linjat 12–25. Lisäksi perustettiin uusi linja nro 26 Köykänlahteen. Inventoinnit tehtiin 20. ja 23. elokuuta. 4.1.2. Tulokset Järveltä inventoitujen 15 linjan kokonaispinta-ala on 4893 m2 ja linjojen yhteispituus 979 metriä. Kokonaislajimääräksi saatiin 54. Kasvillisuusindeksien summa oli 6016. Linjainventoinneista ei tässä selvityksessä laskettu vesikasvimuuttujien ekologisia laatusuhteita. Linjojen vertailussa hahmottuu erilaisia kasvillisuusmuutoksia vuosien 2008 ja 2013 välillä. Viiden vuoden aika on melko lyhyt järven tilan kehityksessä, ja osa muutoksista peittyy vuosittaisen vaihtelun alle. Osa tapahtumista kertoo kuitenkin suuntauksista. Merkkejä rehevöitymisen etenemisestä Peittävyydeltään runsas kolmannes kasvillisuudesta edustaa lajeja, jotka joko hyötyvät selvästi tai jonkin verran rehevöitymisestä (eutrofeja tai meso-eutrofeja). Loput ovat indifferenttejä lajeja, eli viihtyvät niin vähä- kuin runsasravinteisissa vesissä. Vuonna 2008 ravinteisuutta osoittavia lajeja oli 35 prosenttia ja vuonna 2013 36 prosenttia kasvillisuudesta. Jos isosorsimoa ei oteta huo- Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 14 (75) mioon, on rehevyyttä osoittavan lajiston määrässä näkyvissä selvä nousu vuoden 2008 yhdestä prosentista vuoden 2013 viiteen prosenttiin. Kehitys ei ole kuitenkaan mitenkään erityisen voimakas. Järvikorte väistyy Joitakin kasvilajiston muutoksia on tapahtunut, esim. järvikorte on hävinnyt linjoilta. Laji ei ole herkkä rehevöitymiselle, se viihtyy niin vähäravinteisissa kuin runsasravinteisissa järvissä, joten syynä ei suoraan ole rehevöityminen. Järvikorte on matalien rantavesien laji eli sen kasvupaikat ovat samoja kuin isosorsimon. Heikompana kilpailijana korte on ilmeisesti väistynyt sorsimon tieltä. Tämä kehitys on osa pidempiaikaista taantumista isosorsimon tieltä. Jäät vaikuttavat isosorsimokasvustoihin Isosorsimokasvustot ovat sekä laajentuneet että pienentyneet (taulukko 2). Isosorsimo kasvaa tyypillisesti kohti syvempää vettä pinnalla kelluvina kasvustoina, jotka ovat juurillaan kiinni pohjassa ainoastaan matalammassa vedessä rannan lähellä. Jäät voivat työntää tällaisen kelluvan kasvusto-osan rantaa kohden valliksi tai kasaksi tai irrottaa kasvustosta osan, ja täten kasvuston laajuudessa tapahtuu nopeita muutoksia. Tutkituilla linjoilla isosorsimokasvustojen ala on viidessä vuodessa keskimäärin pienentynyt lähes kolmanneksen, mikä selittyy suurimmaksi osaksi jään vaikutuksista. Paikoissa, joissa jää ei ole pakannut kasvustoja, on niiden pinta-ala ennallaan tai ne ovat laajentuneet. Taulukko 2. Linjojen vertailua vv. 2008 – 2013 linja nro 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 2008 (SYKE)>2013 kelluslehtisvyöhyke leveämpi (1,5 m > 13 m) isosorsimo levinnyt (6 m > 30 m) ei muutoksia isosorsimo hieman levinnyt (10 m > 15 m), kelluslehtiset levinneet (28 m > 58,5 m) isosorsimo levinnyt (4,3 m > 12 m) SYKE:n tiedot epätäydellisiä, ei voi vertailla kelluslehtisvyöhyke leveämpi (61,5 m > 75,6 m) ruoko levinnyt (29,5 m > 38,5 m) isosorsimo supistunut, jää työntänyt kasvuston kasaan (16 m > 9,2 m) järvikorte hävinnyt, ulpukat levinneet (1 m > 36 m) ei oleellisia muutoksia ei oleellisia muutoksia jää työntänyt isosorsimot kasaan (23 m > 14,5 m), kelluslehtiset levinneet (45,5 m > 61,7 m) kelluslehtiset levinneet (4 m > 39 m) Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 15 (75) Kolme valtalajia – vähittäisiä muutoksia Tutkittujen linjojen kasvillisuus koostuu valtaosin kolmesta lajista, kun kriteerinä on pinta-alapeittävyys. Nämä lajit - ulpukka, isosorsimo ja järviruoko – muodostivat 96 prosenttia kasvillisuudesta vuonna 2008 ja loppujen 46 lajin peittävyys oli yhteensä 4 prosenttia. Vuonna 2013 lajikolmikko on yhä selvästi vallitsevan, 90 prosentin osuudella – loppujen 51 lajin osuus on 10 prosenttia. Pientä lisääntymistä on siis tapahtunut muiden lajien kohdalla. Kun vertailee mainitun kolmen valtalajin suhteellisia peittävyyksiä (kuvat 3 ja 4) yhdessä kasvustojen laajuudessa ja peittävyyksissä tapahtuneiden muutosten kanssa (taulukko 3 ja 4), on mahdollista hahmottaa viiden vuoden aikana tapahtunutta vähittäistä muutosta: Järviruo’on kasvustot ovat tihentyneet ja laajentuneet. Ruoko on indifferentti laji eli viihtyy sekä vähä- että runsasravinteissa vesissä, mutta ruovikoilla on tapana tiivistyä ja kasvaa voimakkaammin järven rehevöityessä. Viime vuosien kehitys viittaa lievään rehevyystason nousuun. Isosorsimo on laji, joka hyötyy selvästi ravinnetason noususta. Linjainventoinneissa havaittu kasvustojen supistuminen selittynee pitkälti jääoloista ja vuosittaisista vaihteluista eikä ilmennä rehevyyden laskua. Ulpukka on järviruo’on tapaan indifferentti, joka kuitenkin yleensä voimistuu rehevöitymisen edetessä. Ulpukalla todettiin selvää kasvustojen pienenemistä sekä samanaikaisesti lievää kasvustojen harventumista eli peittävyyden laskua. Osittain syynä saattaa olla jääolot – paksu jää hävittää helposti ulpukan matalista rantavesistä. Tämä oli näkyvissä useammilla kasvilinjoilla sekä erityisesti vyöhykeinventoinnissa: ilmaversoisvyöhykkeen ja ulpukkavyöhykkeen väliin matalaan veteen jää kasviton kaista, joka paikoin on jopa yli parikymmentä metriä leveä. Ulpukan yleinen taantuminen kertoisi rehevöitymiskehityksen kääntymisestä, mutta kehityksestä on vaikea erottaa sääolojen vaikutusta. Taulukko 3. Vesikasvikasvustojen pinta‐alapeittävyyden muutokset tutkituilla linjoilla 2008 (m2) järviruoko isosorsimo ulpukka muut 2013 (m2) muutos (m2) muutos (%) 170 259 463 308 681 347 59 105 +89 – 155 – 334 +46 +52 % – 33 % – 49 % +79 % Taulukko 4. Muutokset vesikasvien peittävyydessä tutkituilla linjoilla (keskimääräinen peittävyys kasvustojen sisällä, 100 = täystiheä kasvusto) järviruoko isosorsimo ulpukka 2008 2013 muutos 70 98 75 74 35 22 muutos % +28 – 1 – 13 39 % – 1 % – 37 % Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 16 (75) 2008 13 % 35 % isosorsimo ulpukka järviruoko 52 % 2013 28 % 34 % isosorsimo ulpukka järviruoko 38 % Kuvat 3 ja 4. Hiidenveden itäisten altaiden runsaimmat vesikasvit vuosina 2008 ja 2013. Kolme lajia, isosorsimo, järviruoko ja ulpukka muodostavat 90–96 % linjainven‐ tointialueiden kasvillisuudesta. Kaavioissa on esitetty näiden lajien suhteelliset osuu‐ det pinta‐alapeittävyydestä vuosina 2008 ja 2013 vertailukelpoisilla linjoilla (13 lin‐ jaa). Kaavioita on tarkasteltava yhdessä taulukon 2 kanssa. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 17 (75) Kelluslehtisten kasvustolinjojen pituudet 2008–2013 100 pituus (m) 80 60 40 20 0 12 13 14 15 2008 1,5 43,5 28 2013 13 16 18 19 20 21 22 23 24 25 16,5 61,5 32 1 26 86 45,5 4 44,5 58,5 16,5 75,6 31 36 20 89 61,7 39 pituus (m) Ilmaversoisten kasvustolinjojen pituudet 2008–2013 45 40 35 30 25 20 15 10 5 0 12 13 2008 9,5 2013 13,8 14 15 16 6 10 30 15 18 19 20 21 22 23 24 25 4,3 29,5 16 6,5 15 7 23 8,5 12 38,5 9,2 5,9 17 2,6 14,5 9 Kuvat 5 ja 6. Kasvustolinjojen pituuksien muutokset vuosina 2008–2013. Kelluslehtis‐ kasvustot ovat laajentuneet keskimäärin 40 %. Ilmaversoiskasvustot ovat laajentu‐ neet keskimäärin 24 %. Kelluslehtiskasvustojen laajentuminen on yhdistynyt peittä‐ vyyden laskuun, josta johtuen kasvustojen pinta‐alapeittävyys on laskenut. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 18 (75) Kuva 7. Köykänlahdelle perustettiin uusi seurantalinja (nro 26). Kuva: SH 4.2. Vyöhykeselvitys 4.2.1. Menetelmä Vyöhykeselvityksessä käytiin veneellä läpi kaikki rannat Kirkkojärvellä, Mustionselällä ja Nummelanselällä eli yhteensä 36 kilometriä rantoja (taulukko 5). Kasvillisuusvyöhykkeet luokiteltiin joko kelluslehtiskasvustoihin tai ilmaversoiskasvustoihin. Uposlehtisiä ja muita elomuotoja ei alueella käytännössä esiinny erillisinä kasvustoina, vaan ne ovat sekoittuneena kelluslehtisvyöhykkeisiin. Tämän vuoksi ei rajattu muuntyyppisiä kasvillisuusvyöhykkeitä. Lisäksi rannoista erotettiin avorannat eli rantajaksot, joissa ei esiinny vesikasvillisuutta tai sitä esiintyi vain yksittäisinä kasveina tai hyvin pieninä erilliskasvustoina. Rannan jako jaksoihin tapahtui GPS-paikantimen avulla, ja sitä käytettiin myös ilmaversoisten ja kelluslehtiskasvustojen reunapisteiden tallentamiseen. Kasvustoista kirjattiin päälaji tai -lajit sekä kaikki muut havaitut lajit. Lisäksi kirjattiin muita huomioita ja otettiin valokuvia. Rannanmyötäisten ilmaversoisvyöhykkeiden keskileveys kirjattiin myös. Leveydet mitattiin elektro-optisella mittalaitteella. Kerätyn paikkatiedon pohjalta piirrettiin kasvillisuuskartat (liitekartat 2, 3, 4). Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 19 (75) Taulukko 5. Järvialtaiden rantaviivan jakautuminen kasvillisuus‐ ja avo‐ rantoihin järviallas rantaviivan kasvillisuus‐ avorantaa avorannan pituus (m) rantaa (m) (m) osuus Kirkkojärvi 9202 8320 882 10 % Mustionselkä 12 206 7808 4398 36 % Nummelanselkä 14 580 6010 8570 59 % yht. 35 988 22 138 13 850 38 % 4.2.2. Tulokset Hiidenveden itäisten altaiden rannoista suurin osa on vesikasvillisuuden peittämiä. Avointa, vesikasvitonta rantaa on suhteessa vähiten Kirkkojärvellä (10 %). Mustionselällä avorantoja on kolmasosa rannoista (36 %). Nummelanselällä yli puolet (59 %) rannoista on avoimia rantoja. Luvut ovat samansuuntaisia, kun tarkastellaan vesikasvillisuusvyöhykkeiden osuuksia järvialtaiden pinta-aloista (taulukko 6): Kirkkojärvellä vesikasvillisuus peittää 44 prosenttia vesialasta, Mustionselällä 14 prosenttia ja Nummelanselällä kuusi prosenttia. Nämä tulokset kuvastavat rehevyystason laskua tultaessa Kirkkojärveltä kohti Kiihkelyksenselkää. Lajisto ilmentää myös selvää rehevöitymistä (taulukko 9, liite 1). Valtalajisto koostuu rehevöitymisestä selvästi hyötyvistä lajeista (isosorsimo, osmankäämit) että lajeista, jotka sietävät hyvin rehevöitymistä ja saattavat hyötyä siitä jonkin verran (järviruoko, vesitatar, ulpukka, lumpeet). Lievästi rehevöitymisestä kärsivät lajit (vesikuusi, terttualpi, ahvenvita) ovat alueella niukkoja. Samoin niukahkoja ovat jopa lajit, jotka rehevöitymisen alkuvaiheessa hyötyvät, mutta rehevöitymisen jatkuessa voivat taantua. Näitä ovat esim. isovesiherne ja vesirutto. Vähäravinteisia oloja suosivat lajit puuttuvat käytännössä kokonaan. Vesikasvien suurimmat esiintymissyvyydet kertovat vedenlaadusta (taulukko 1). Uposkasvit (ahvenvita, pyörösätkin, vesirutto) eivät pysty kasvamaan syvällä, sameus vaimentaa valon. Matalassa vedessä taas kilpailijana on voimakas isosorsimo. Kelluslehtiset (ulpukka, vesitatar) sen sijaan tulevat toimeen myös syvemmässä vedessä. Taulukko 6. Järvialtaiden pinta‐alat ja niiden jakautuminen kasvillisuusvyöhykkeisiin (iv = ilmaversoiset, kl = kelluslehtiset) Kirkkojärvi Mustionselkä Nummelanselkä yht. ala (ha) 152 281 379 813 iv (ha) 26 9 11 46 iv % 17 % 3 % 3 % 6 % kl (ha) 40 32 11 83 kl % yht. (ha) 26 % 66 11 % 41 3 % 22 10 % 129 yht. % 44 % 14 % 6 % 16 % Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 20 (75) 5. Johtopäätöksiä vesikasvillisuusselvitysten pohjalta Vesikasvillisuus sitoo arvioitua enemmän fosforia ja kiintoainesta Kirkkojärvellä Vesikasvillisuuden laajuus Kirkkojärvellä on suurempi kuin vuonna 2005 esitetyssä arviossa (Nurminen ym. 2005) (ks. tämän raportin luku 3.5). Esimerkiksi kelluslehtiskasvustot peittävät noin 40 hehtaaria, kun arvio on tehty 30 hehtaarin mukaan. Tämän perusteella vesikasvillisuudella on luultavasti suurempi merkitys kuormituksen vähentäjänä ja sitojana kuin aiemmin on arvioitu. Isosorsimo on tullut jäädäkseen Vieraslaji isosorsimo on nykyisellään Hiidenveden itäosien runsain vesikasvi. Se muodostaa kaksi kolmasosaa ilmaversoiskasvustoista. Laajan levinneisyytensä takia sitä on melko mahdoton enää hävittää. Isosorsimosta on haittaa monille rantavyöhykkeen eliöille. Lajin muodostamat tiiviit kasvustot tarjoavat alkuperäiskasveja vähemmän elintilaa muulle lajistolle, myös eläimille. Kasvustot muodostavat usein jään rantaa vasten pakkaamia valleja, jotka estävät kalojen liikkumista. Runsas mätänevä kasvikerros vapauttaa ravinteita ja kuluttaa happea vedestä. Isosorsimon torjuntaa voi paikallisesti tehdä mekaanisesti eli kaivamalla, ruoppaamalla ja niittämällä. Rikkaruohohävitteitä ei ole suositeltavaa käyttää vesikasvien torjuntaan, sillä niistä useat ovat vesieliöille erittäin haitallisia (esim. glyfosaatti). Voimakkain isosorsimoa torjuva vaikutus olisi kevättulvien voimistamisella ja vedenpinnan suuremmilla vaihteluilla. Vesikasvien laajemmat niitot tai ruoppaukset eivät ole suositeltavia Vesikasvillisuudella on tärkeä tehtävä eläinplanktonin suojana. Eläinplankton vähentää levien määrää. Käytännössä tämä näkyi kasvillisuusselvityksen yhteydessä kasvillisuudeltaan rehevimmissä suojaisissa lahdissa (Kuivalahti ja erityisesti Irjalansalmi), joissa vesi oli paljon kirkkaampaa kuin muualla järvessä (kuva 14). Kasvillisuuden poistoa ei suositella tehtäväksi laajamittaisesti. Rantavyöhykkeiden isosorsimokasvustojen poistolla ei liene vastaavaa merkitystä, vaan se voi päinvastoin parantaa vedenlaatua viemällä ravinteita pois järvestä. Kalataloudellisia elinympäristökunnostuksia on järkevää tehdä kasvustoja osittain niittämällä. Näistä enemmän luvussa 8.5 (Vesikasvien niitot ja ruoppaukset). Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 21 (75) 6. Hiidenveden alueen petokalakannoista 6.1. Kuha Hiidenveden kuhakanta Erm ym. (2003) kuvailevat kuhalle soveliaimpia järviä lämpimiksi happirikkaiksi (> 5 mg o2 l-1) reheviksi järviksi, joiden pinta-ala on yli 50 ha. Niissä tulee kasvaa harvaa vesikasvillisuutta, olla hitaita virtauksia, kohtuullisesti syvyyttä, vähäinen näkösyvyys ja kivi- tai hiekkapohjia. Runsas planktoneliöstö (pääasiassa Leptodora kindtiipetovesikirppu) ja kuorepopulaatio ovat leimallisia hyville kuhajärville. Kuha sietää myös kohtuullista kuormitusta. Kuvaus voisi olla suoraan laadittu Hiidenveden luonteenpiirteistä. Ei olekaan ihme, että kuha kuuluu Hiidenveden alkuperäiseen kalalajistoon (Jääskeläinen 1930, Toivonen ym. 1981). Järveen on kuitenkin myös istutettu kuhaa. Istutukset on yhden tiedon mukaan aloitettu vuonna 1973 (Toivonen ym. 1998). Tosin Halme (1961) mainitsee jo muutamia 1940-luvulla tehtyjä istutuksia. Kuha on ollut yksi Hiidenveden istutetuimmista kalalajeista (Marttinen 1990). Vastakuoriutuneita ja kesänvanhoja kuhanpoikasia on istutettu vielä 1970- ja 1980-luvulla varsin suuria määriä Hiidenveteen (Niinimäki & Partanen 1987). Kirkkojärven ja Mustionselän alueelle on istutettu 1990-luvulla ja vielä 2000-luvun alussakin lähes vuosittain kuhaa, mutta viimeiset kuhaistutukset on tiettävästi tehty vuonna 2002 (Valjus 2008). Hiidenvesi on Vihtijoen kautta yhteydessä yläpuoliseen Averia-järveen, jonka kuhakanta on joidenkin tietojen mukaan saanut alkunsa tuntematonta, mahdollisesti Lohjanjärven tai Hiidenveden, kantaa istuttamalla (mm. Ruuhijärvi & Salminen 1992, Säisä ym. 2008). Toisaalta Olkkalanjoessa (Vihtijoki) ei ole ennen Kourlan myllypadon rakentamista tiettävästi ollut sellaista putousta, joka olisi estänyt kuhan nousun yläpuoliseen Averiaan (Penttinen, henk.koht. tiedonanto). Sikäli tieto Averian kuhakannan istutusalkuperästä ei välttämättä pidä paikkaansa. Averian kanta on ollut yleisimmin käytetty Lohjanjärven kuhaistutuksissa (Salminen ym. 2012), ja sitä on käytetty myös Hiidenveden istutuksissa. Kuhan vaellukset, lisääntyminen ja poikastuotanto Kuha on varsin paikallinen kala ja lajin vaellukset ovat yleensä lyhyitä. Sillä on kuitenkin taipumus vaeltaa loppusyksystä syvänteisiin, joissa yksilöt talvehtivat tiiviissä parvissa. Hiidenvedellä suunta on yleensä matalammilta seliltä syvempään Isoon Hiidenveteen. Kuha on aktiivinen myös talvella, joka altistaa sen erityisesti verkkokalastukselle (Jääskeläinen 1930, Sonesten 1991, Lappalainen ym. 1994, Ruuhijärvi ym. 1996, Lappalainen 2001, Lappalainen ym. 2003). Keväällä kuha vaeltaa vastaavasti talvehtimisalueilta kutupaikoille. Jääskeläinen (1930) kuvailee vaellusta vuosittain toistuvana ilmiönä joka suuntautuu syvemmiltä seliltä esim. matalaan Mustionselkään Veikkolansalmen kautta. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 22 (75) Koiraat voivat olla paikoillaan kutupaikoilla useita viikkoja. Onkin nostettu esiin kysymys siitä, mitä tapahtuu kuhan kudulle, mikäli sitä suojeleva koiras tulee pyydetyksi ennen poikasten kuoriutumista (Lappalainen ym. 2003). Vedenkorkeuden muutokset voivat myös aiheuttaa järvissä joskus mädin jäämisen kuiville. Vedenpinnan ollessa matalalla saattavat aaltojen aiheuttamat negatiiviset vaikutukset lisääntyä, mutta ne eivät yleensä suojaisilla järvillä ole erityisen merkittäviä (Lappalainen 2001). Kuhan optimi veden lämpötila on 24–29 astetta. Se kutee yleensä veden saavutettua 10–14 asteen lämpötilan (Lappalainen 2001). EteläSuomessa kuhan poikaset kuoriutuvat yleensä kesäkuun jälkipuoliskolla (Urho 1996). Kuhien kuolleisuus on suurinta vastakuoriutuneilla poikasilla, ja ylipäänsä ensimmäisen elinvuoden aikana, mutta aikuisilla ei ole merkittäviä vihollisia (Sonesten 1991). Korkeat kumulatiiviset kesäaikaiset lämpötilat ensimmäisten neljän vuoden aikana ovat tuottaneet korkeita saaliita 6–9 vuotta myöhemmin (Lappalainen ym. 1994). Veden samentuminen ja vesikasvillisuuden vähentyminen suosii kuhaa hauen sijaan, koska hauki on enemmän riippuvainen näköaistista pystyäkseen saalistamaan tehokkaasti. Kuha sietää happipitoisuuden säilyessä riittävänä hyvinkin rehevöityneitä vesiä, missä sen korkea fekunditeetti eli jälkeläistuotto ja pesänvartiointi-käyttäytyminen todennäköisesti ovat etuja (Lehtonen ym. 1984, Sonesten 1991, Colby & Lehtonen 1994, Lappalainen ym. 1994). Joskus ilmeisesti voimakas rehevöityminen voi johtaa runsaiden leväkukintojen ja syvän alueen talvisten happikatojen kautta myös kuhan heikentyneeseen lisääntymistulokseen ja nuorten kuhien talviaikaiseen kuolleisuuteen. Ilmiö on ilmeisen monimutkainen. Ratkaisevia lienevätkin rehevöitymisen järvikohtaisesti vaihtelevat ja mahdollisesti ajan myötä pahenevat seuraukset, ei itse ravinnetaso (Salminen 1998). Kuhan ravinnonkäyttö Hiidenvedessä Kuha siirtyy lähes yksinomaisesti kalaravintoon noin 10 senttimetrin mittaisena. Esimerkiksi elokuussa 2013 Hiidenveden kuhanpoikaset olivat jo paljon suurempia kuin kuoreenpoikaset ja varmasti suuri osa kuhanpoikasista oli jo siirtynyt syömään kuoreita (Malinen & Vinni 2013a). Vertailuksi Tuusulanjärvessä kuhanpoikaset saavuttavat tyypillisesti 8 senttimetrin pituuden ensimmäisenä kasvukautenaan. Joinakin vuosina kalaravintoon siirtyneet kuhanpoikaset saattavat saavuttaa jopa 14 senttimetrin pituuden syksyllä (Malinen & Vinni 2009). Kuha suosii hoikkia kaloja (mm. kuore, muikku, salakka), sillä se pystyy näin ollen syömään pidempiä kaloja, kuin syömällä korkeita kalalajeja (mm. särkikalat). Yleensä särjen ja ahvenen osuus kuhan ravinnossa kasvaa kuhan koon kasvaessa (mm. Penttilä 2002, Ruuhijärvi ym. 1996). Vanhojen Jääskeläisen (1930) tietojen mukaan kuoreen ohella kuha käytti tuolloin Hiidenvedellä ravintonaan särkiä ja toisia kuhia. Tuoreemman Lappalaisen ym. (2006) tekemän tutkimuksen mukaan Mustionselällä kuhien kalaravinto koostui lajitoveriensa ohella särki- Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 23 (75) kaloista, kuten särjestä, lahnasta ja salakasta, sekä ahvenkaloista kuten ahvenesta ja kiiskestä. Kuoreen merkitys kuhien ravinnossa oli paljon vähäisempää, kuin Kiihkelyksenselällä. Kuhan Hiidenvedessä käyttämät ravintolajit vaikuttavat täsmäävän yleisimpiin kulloisellakin alueella esiintyviin lajeihin. Kesällä veden ollessa kerrostunutta ei lämmintä vettä suosiva kuha todennäköisesti pysty pääsääntöisesti hyödyntämään kuoretta kuin öisin, jolloin kuoreet nousevat harppauskerroksen yläpuolelle järven pintakerrokseen (Keskinen 2008). Kuoretta ei myöskään kesäaikaan ilmeisesti juurikaan tavata matalammilla itäisillä alueilla, jolloin kuha joutuu todennäköisesti tyytymään niiden alueella muihin saalislajeihin. Keväisin kuore lienee kuitenkin merkittävä kuhan saaliskala myös Nummelanselän ja Mustionselän alueella, sillä toisin kuin Jääskeläinen (1930, 1932a) esittää, kutee kuore Vanjoen Kittiskosken ohella myös Vihtijoessa (Olkkalanjoki) (Penttinen, henk.koht. tiedonanto). Tämä näkyy myös hoitokalastussaaliissa, joissa Vihtijokisuun rysästä saatiin suuria määriä kudulle noussutta kuoretta (mm. Savola 1996). Kuhan kannibalismi voi olla varsin tavanomaista Hiidenvedellä niinä vuosina, jolloin syntyy vahvoja poikasikäluokkia. Kannibalismin kohteeksi joutuvat lähinnä pienemmät kesänvanhat kuhanpoikaset, jotka eivät ole vielä siirtyneet kalaravintoon (Lappalainen ym. 2006). Varsin tehokkaana saalistajana kuhalla on kohtuullinen kyky säännöstellä saaliskalalajien populaatioita. Sameus mahdollistaa valoa välttelevän kuhan saalistamisen päivällä ja matalissakin vesissä. Se kykenee syömään saaliskaloja, joiden pituus on maksimissaan 50 % sen omasta pituudesta (Keskinen 2008). Vuoden aikana kuha voi syödä noin 180– 250 % omasta painostaan (Sonesten 1991). 6.2. Hauki Hauen lisääntyminen ja ravinto Ennen säännöstelyä hauen kutu on Jääskeläisen (1930) mukaan ollut Hiidenvedessä parhaimmillaan silloin kun matalat rantavedet avautuvat järven muiden osien ollessa vielä jääpeitossa. Kutu on loppunut tavallisesti järven avauduttua kokonaan, mikä normaalikeväinä on tapahtunut toukokuun alussa. Kirjallisuustietojen mukaan kutu on kiihkeimmillään yleensä tulvahuipun aikana tai vähän sitä ennen. Kutu tapahtuu yleensä suojaisiin, mataliin, ruohokasvillisuuspohjaisiin paikkoihin, usein tulvarannoille. Keväinä, jolloin vedenpinta jää matalalle, kookkaat naaraat eivät välttämättä pysty kutemaan sopivien kutualueiden riittämättömyyden vuoksi. Merellä osa hauista saattaa ilmeisesti kuitenkin kutea myös syvemmälle. Jos sopivia kutupaikkoja ei ole tarjolla, kutu voi joskus tapahtua myös pehmeällä mutapohjalla, jossa on hajoavaa kasvillisuutta. Matalaan kudettu mäti säilyy parhaiten kalapredaatiolta, mitä osoittavat esimerkiksi hauen mädin säilyvyysarvot (Huusko 1990, Lehtonen 2003, Pihu & Turovski 2003a). Matalilla kasvillisuusrannoilla olosuhteet hauen mädin ja poikasten kehittymiselle ovat mitä oivallisimpia. Tyypillisiä kasveja hauen kutu- Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 24 (75) paikoilla ovat järviruoko, sarat ja järvikorte sekä tulvarannoilla erilaiset heinät, varvut ja sammalet. Hedelmöittynyt mäti takertuu kasvien, pohjalla olevan karikkeen tai risujen pinnoille. Mädin keskimääräinen kehitysaika on 120 päiväastetta (Lehtonen 2003). Kasvillisuuden tarjoama suoja on olennaista myös hauen vastakuoriutuneille ja vanhemmillekin poikasille. Vastakuoriutuneet poikaset ovat 8-9 millimetriä pitkiä kuoriutuessaan ja ne pysyvät kiinnittyneenä kasvillisuuteen ensimmäiset 4-6 päivää. Tämän jälkeen 11-12 millimetrin mittaiset hauet alkavat etsiä ruokaa, kun niiden ruskuaispussi on käytetty. Hauen poikaset pysyvät kutupaikan lähettyvillä useita viikkoja, kunnes ne lopulta hajaantuvat lähialueelle samanlaiseen elinympäristöön saavutettuaan 20 millimetrin pituuden (Lappalainen ym. 2008). Hieman lähteestä riippuen hauki alkaa syödä kalaravintoa jo 2,5-5 senttimetrin mittaisena. Se käyttää ravinnokseen myös lajikumppaneitaan. Poikasten toisiinsa kohdistama saalistus on suurinta silloin, kun poikasia on tiheässä ja hyönteisravintoa vähän. Tällöin poikasten kasvanut koko ero mahdollistaa lopulta hyökkäämisen sisarusten kimppuun. Esimerkiksi 10-senttinen hauki kykenee nielemään toisen 7senttisen hauenpoikasen. Ensimmäisen kesän lopulla hauenpoikasten ravinto koostuu jo miltei yksinomaan kaloista (Koli 1987a, Lehtonen 2003). Poikasvaiheen jälkeen hauen ravinnon koostumus riippuu tarjolla olevista vaihtoehdoista. Järvissä tavallisimpia saaliskaloja ovat särki, salakka, lahna, kiiski, ahven ja muut hauen kanssa samoilla alueilla viihtyvät lajit. Jos järven kalasto on monipuolinen, on hauen ruokalistalla yli kymmenenkin lajia. Saaliskalojen keskikoko on suhteessa hauen kokoon. Esimerkiksi 15-senttisten haukien saaliskalan keskikoko on noin 5 senttimetriä, 35-senttisten 8 senttimetriä ja 65-senttisten noin 15 senttimetriä. Metrin pituisten yksilöiden saaliskalat ovat jo 20 – 25senttisiä ja usein suurempiakin (Koli 1987a, Lehtonen 2003). Hiidenveden haukikannan tila ja säännöstelyn vaikutukset Kevätkutuisten lajien, kuten hauen lisääntymiselle soveltuvia laajahkoja kasvustoalueita sijaitsee erityisesti Vanjoen kautta Hiidenveteen yhteydessä olevassa Vanjärvessä sekä varsinaisen Hiidenveden alueella etenkin Kirkkojärvessä, Retlahdessa ja Vasarlanlahdessa eli Vaanilanlahdessa (Niinimäki & Partanen 1987). Varsinaisia hauen tärkeimpiä lisääntymisalueita Hiidenveden alueella ei ole kuitenkaan tiettävästi erikseen kartoitettu. Hauki on ollut 1930-luvun taitteessa kuhan ja lahnan ohella kolmas taloudellisesti huomattava kalalaji Hiidenvedessä (Jääskeläinen 1930). Hiidenveteen on istutettu vielä 1970- ja 1980-luvuilla verraten suuria määriä hauen vastakuoriutuneita ja sittemmin lähinnä esikesäisiä poikasia. Kirkkojärven ja Mustionselän alueelle on istutettu 1990-luvulla ja vielä 2000-luvun alussakin lähes vuosittain haukea. Viimeiset hauki-istutukset on tiettävästi tehty vuonna 2002 (Valjus 2008). Säännöstelyn on katsottu aiheuttaneen vahinkoa Kirkkojärven haukikannalle (Marttinen 1990). Toisaalta monessa Etelä- ja KeskiSuomenkin säännöstelyjärvessä, esimerkiksi Vanajaveden-Pyhäjärven Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 25 (75) alueella, haukisaaliit ovat pysyneet jokseenkin ennallaan säännöstelyn aloittamisen jälkeen (Sutela 2003). Kolin (1987a) mukaan hauella on todettu, että mitä korkeampi kevättulva on ja mitä hitaammin se huipun jälkeen laskee, sitä voimakkaampi hauen vuosiluokka syntyy. Hauki on ollut Kirkkojärven ja Mustionselän runsain saalislaji vuodesta 2001 lähtien. Viimeisimmässä kalastustiedustelussa sen haukisaalis oli yhteensä 2163 kg, joka muodosti 41,1 % koko tutkimusalueen kalansaaliista (Valjus 2011). Useamman haastateltavan tuntumakin oli, että ylipäänsä Hiidenveden haukisaaliit olisivat nykyisellään verraten hyviä. Olkoonkin että aiemmin säännöllisistä istutuksista on luovuttu. Varsinaista tutkimustietoa ei kuitenkaan laajemmin Hiidenveden alueelta ole käytettävissä. Savolan (henk.koht. tiedonanto) mukaan taannoin hoitokalastuksissa esimerkiksi Mustionselän länsirannalla tavattiin paikoin varsin paljon hauen poikasia, vaikka keväällä 2013 siellä ei juurikaan tehty hauen kutuun liittyviä havaintoja. Saattaa olla, että Hiidenveden rantavyöhykkeessä ja säännöstelyssäkin tapahtuneiden muutosten vuoksi osa hauista kutee nykyisin epätyypillisemmillekin kutualueille, jolloin lisääntyminen ei olisi pelkästään tulvarantojen varassa. Sutelan (2003) mukaan, mikäli järvessä on runsas ranta- ja vesikasvillisuus, ei säännöstelyn aiheuttama kutu- ja poikastuotantoalueiden väheneminen herkästi aiheuta merkittävää poikastuotannon alenemista. Haukikannan koko määräytyy yleensä aikuisten haukien syönnösalueen kantokyvyn mukaan. Kuva 8. Kuivalahti on aiemmin ollut hyvää kutualuetta, mutta nykyisin tiiviit isosorsimokasvustot estävät haukien liikkumista. Kuva: AJ Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 26 (75) 6.3. Made Mateen lisääntyminen ja ravinto Made on pääsääntöisesti varsin paikallinen laji. Useammissa merkinnöissä on havaittu mateiden pysyvän valtaosin alle kahden kilometrin etäisyydellä merkintäpaikasta (Eloranta 1985). Sisävesimade saavuttaa sukukypsyyden yleensä 20–30 senttimetrin pituisena ja 3-4-vuotiaana. Esimerkiksi Lammin Kuohijärvessä tehdyssä tutkimuksessa pienin sukukypsä koiras oli 200 millimetriä ja naaras vastaavasti 238 millimetriä pitkä. Kuohijärvessä kaikki yli 300 millimetriä pitkät yksilöt olivat sukukypsiä (Eloranta 1982). Made kutee hiesu-, hiekka-, sora- tai kivipohjilla 0,5–1,5 metrin syvyydessä keskitalvella. Sen pienirakeinen mäti on puolikelluvaa, makeassa vedessä mäti juuri ja juuri kelluu pohjan yläpuolella. Ennen kuoriutumista mädin tiheys pienentyy ja se on varsin helposti virtauksien liikuteltavissa. Poikaset kuoriutuvat 3–4 millimetrin mittaisina jäidenlähdön aikoihin. Vastakuoriutuneet mateet nousevat pinnalle ja ajautuvat aallokon ja virtausten mukana ranta-alueille. Kutualueiden sijainti yhdessä määräävien tuuliolojen kanssa näyttää määräävän sen, mille rannalle poikanen joutuu (Hudd ym. 1982, Eloranta 1985, Kjellman ym. 2000, Lehtonen 2003). Varsinaisen siirtymisen pohjaelämään on havaittu tapahtuvan kalojen ollessa 15-25 millimetriä pitkiä. Kooltaan 25–50 millimetrin pituiset mateet elävät pohjakivien ja hakojen alla (Eloranta 1982, Hudd & Kjellman 2002). Kyrönjoen suulla Merenkurkussa suurimmat tiheydet on havaittu suojaisissa paikoissa, joissa poikasia on ollut kivien ja vanhojen vesikasvilauttojen varsinkin ruokokasvustojen seassa suojaisissa lahdissa. Näissä paikoissa veden lämpötila oli korkeampi, kuin läheisillä avoimemmilla alueilla, ja ravinto-organismien saatavuus ilmeisesti myös korkeampi (Hudd ym. 1982). Kjellmanin ja Elorannan (2002) mukaan mateenpoikaset suosivat kivi-sorapohjaisia rantoja, joista ne etsivät suojaa ja myös Kjellmanin ym. (2000) mukaan korkeimmat tiheydet löytyvät alle puolimetrisestä vedestä kivi- ja sorapohjilta. Mateenpoikasten siirtyessä pohjaelämään ravinto muuttuu hyvin monipuoliseksi. (Eloranta 1982). Kalaravintoa mateenpoikaset alkavat käyttämään toisen elinvuotensa aikana, jolloin ne ovat noin 15–20senttisiä. Pääasiallisemmin kalaravintoon siirrytään yleensä kuitenkin vasta yli 20-sentin mittaisina, mateiden aikuistuessa ja siirtyessä matalilta rannoilta syvemmälle viileämpään vesikerrokseen (Eloranta 1982, Kjellman & Eloranta 2002). Nuoret ja aikuiset mateet viettävät kesät syvällä viileässä vedessä (Kjellman ym. 1994). Suomen järvissä mateiden tärkeimpiä ravintokaloja ovat mm. muikku, kiiski, kuore, ahven ja kivisimppu, järjestyksen vaihdellessa (Eloranta 1982, Lehtonen 2003). Virossa lajin mainitaan saalistavan pääosin kiiskeä, ahventa, kuoretta, muikkua ja särkeä, mutta myös nuoria lahnoja (Pihu & Turovski 2003b). Mateen syömien saaliskalojen kokonaispituus on Lammin Kuohijärvessä tehtyjen tutkimusten perusteella noin 20-40 % pedon kokonaispituudesta (Eloranta 1982). Pienillä mateilla saaliin pituus voi olla jopa yli 50 % niiden omasta pituudesta (Pihu & Turovski 2003b). Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 27 (75) Suuremmillakin mateilla niiden ravinnoksi käyttämien kalojen koko on yleensä pääasiassa luokkaa 5–8 senttimetriä ilman pyrstöä. Made voi kuitenkin syödä kalaa hyvinkin runsaasti. Virosta on saatu mateita, joiden vatsassa on ollut useitakin satoja pikkukaloja. Saaliskalat ovat parhaimmillaan olleet jopa yli 30 % madeyksilön omasta painosta (Pihu & Turovski 2003b). Myös esimerkiksi Lagom (1962) kertoo kaksikiloisesta mateesta, joka oli rehevyydessään Hiidenveteen verrattavissa olevassa Rauta-Liekovedessä syönyt yli 100 kappaletta ahvenen, särjen ja kuoreen poikasia, jonka lisäksi huomattava määrä oli jo ehtinyt sulaa tunnistamattomaksi massaksi. Hiidenveden madekannan tila ja rehevyyden vaikutukset Rehevissä järvissä voi esiintyä pohjan läheistä happikatoa, joka todennäköisesti lisää pohjalle kutevien kalojen mädin kuolleisuutta. Kiintoainekuormitus voi myös tukehduttaa mätiä ja rantavyöhykkeessä elävät poikaset voivat altistuvat korkealle pH:lle ja happikadolle tiheän kasvillisuuden vallitsemilla mutapohjaisilla rannoilla. Koska nämä piirteet voimistuvat rehevöitymisen edetessä, on made talvella pohjalle kutevana lajina, jonka poikaset elävät rantavyöhykkeessä, haavoittuvainen rehevöitymiselle (Kjellman ym. 2000, Kjellman 2003). Tätä tukee myös se, että Suomessa madekantojen on huomattu yleisesti vähentyneet tai jopa hävinneen kokonaan erittäin rehevistä järvistä (kokonaisfosfori >50 µg/ l) (Tammi ym. 1997). Hiidenvedellä on selvitetty mateen poikastuotantoa vuosituhannen vaihteessa, joilloin Kjellman ym. (2000) tutkivat mateen poikastuotantoa Kirkkojärven, Mustionselän, Nummelanselän, Kiihkelyksenselän ja Retlahden alueilla toukokuussa 1999. Tutkimuksessa huomattiin, että siirryttäessä rehevimmältä Kirkkojärveltä kohti vähemmän rehevää Retlahden aluetta mateen poikasten esiintyminen näytteissä kasvoi tasaisesti. Kaikki mateen poikaset löydettiin rantavyöhykkeestä alueilta, joissa on tiheässä kookasta vesikasvillisuutta. Poikasten määrä vähentyi rehevyyden kasvaessa. Kaikista rehevimmän osa-alueen, Kirkkojärven, alueelta ei löydetty lainkaan mateen poikasia. Poikaspyynnin tulosten perusteella mateen lisääntyminen on heikkoa koko järven alueella (Kjellman ym. 2000). Tutkimuksessa epäiltiin, että Hiidenveden mateen kutupopulaatio on pieni ja sen vuoksi myös poikastuotanto on heikkoa. Nykyinen mateen poikasten vähäisyys kaikista rehevimmillä altailla voi selittyä vähäisillä kutijoilla, joka on seurausta pitkästä rehevöitymishistoriasta (Kjellman ym. 2000) Vaikka made puuttui tai oli vähälukuinen järven rehevillä itäisillä selillä, näkivät Kjellman ym. (2000), että myös nämä alueet ovat silti potentiaalisia poikastuotantoalueita mateelle. Mateella on kuitenkin suuri poikastuotantopotentiaali. Korkean fekunditeetin myötä lajin poikastuotanto voi nopeastikin kohentua, mikäli olosuhteet parantuvat. Ennen nykymuotoista rehevöitymiskehitystä made lienee ollut selvästi yleisempi laji Hiidenvedellä. Tuolloin madetta on kalastettu nimenomaan alueilla, joilla made sittemmin on vähentynyt huomattavasti. Jääskeläinen (1930) kuvaa madetta pyydetyn kutuaikana tammikuus- Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 28 (75) sa mm. matalista Veikkolan ja Tarttilan salmista sekä Kirkkojoesta eli Vihtijoesta, jonne made nousi, ja nousee mahdollisesti vieläkin, talvisin kutemaan. Kesäisin madetta on saatu syvemmiltä läntisiltä seliltä pitkälläsiimalla. Hiidenveden viime vuosien verkkokoekalastusten saaliissa made on sangen harvalukuinen laji (Vesala ym. 2007, Sairanen 2010, 2013). Yksittäisiä mateita on saatu Kiihkelyksenselän ohella satunnaisesti edelleen myös rehevämmiltä itäisiltä seliltä koeverkkokalastuksissa (mm. Sairanen 2010). Ilmeisestikin made on melko harvalukuinen järven rehevämmässä itäosassa. Toisaalta vuosituhannen molemmin puolin made miltei puuttui koekalastussaalista myös Kiihkelyksenselällä (Vesala ym. 2007). Se että made on harvalukuinen tai uupuu verkkokoekalastusten saaliista ei kuitenkaan suoraan kerro totuutta, sillä menetelmä ei anna luotettavaa kuvaa mateen esiintymisestä (Kalataloudellisen velvoitetarkkailun kehittämistyöryhmä 2008). Marttinen (1990) esittelee tietoja, joiden perusteella vuonna 1987 olisi Hiidenvedestä pelkästään Paksalon alueelta saatu silloisten kalastustiedustelujen perusteella reilu 500 kiloa madetta. Toisaalta rehevämmän ja pahemmin kuormituksesta kärsineen Kirkkojärven ja Mustionselän alueella madesaaliit ovat olleet erittäin vähäisiä koko vuonna 1983 alkaneiden kalastustiedusteluiden ajan. Parhaimmillaankin made on muodostanut vain 2 % kokonaissaaliista. Saalis on ollut koko ajan korkeimmillaankin vain joitakin kymmeniä kiloja. 2000-luvun tiedusteluissa mateen osuus on pysytellyt 0,1 ja 1 % välillä (Valjus 2008, 2011a). Eräiden haastatteluiden perusteella madekantojen arvellaan taantuneen paitsi Hiidenvedessä, niin mahdollisesti myös osassa järveen laskevia vesistöjä. 6.4. Taimen Hiidenveteen laskee yhdeksän jokea tai puroa, jotka soveltuvat nykytilassaan tai voisivat soveltua kunnostettuina taimenen lisääntymisalueiksi (kuva 12). Lisäksi Hiidenvedestä laskevassa Väänteenjoessa on tällaista aluetta ainakin Väänteenjoen padon yhteydessä sijaitsevassa luonnonmukaisessa ohitusuomassa. Aikoinaan myös merestä nousseet taimenet ja lohet kutivat ainakin Väänteenjoen sittemmin peratussa Karnaistenvirrassa (Jääskeläinen 1944). Nykyisiä taimenen kutuvesistöjä Hiidenveden alueella ovat suuremmat Vanjoki (Karjaanjoki) ja Vihtijoki (Olkkalanjoki) sekä useat näiden sivupurot. Pienemmistä purovesistöistä taimenta esiintyy enää Lehmijärvestä Hiidenveteen laskevassa Hongistonojassa (Saura 2005a, 2005b). Hiidenveden hoitokalastuksissa on saatu säännöllisesti taimenen luonnon vaelluspoikasia Hiidenveden puolelta Karjaanjoen suulta Kuninkaanlahdesta ja Vihtijoen suulta Kirkkojärvestä (Savola, henk.koht. tiedonanto). Tämä osoittaa että osa joissa syntyneistä taimenista lähtee syönnösvaellukselle kasvamaan Hiidenveteen ja eteenpäin Lohjanjärveen, joi- Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 29 (75) denkin yksilöiden suunnatessa mahdollisesti aina mereen saakka. Hiidenveden kalastotarkkailuiden ja tehtyjen taustahaastatteluiden perusteella vaikuttaa siltä, että valtaosa järveen laskevista joista vaeltavista taimenista ei jäisi Hiidenveden puolelle syönnöstämään, vaan siirtyisi syvemmän Lohjanjärven puolelle. Tätä tukevat myös muutamat Vanjoen valuma-alueelle tehdyt merkittyjen taimenten istutukset, joissa kookkaiden yksilöiden merkkipalautuksia on saatu lähinnä Lohjanjärven puolelta (Lehtinen 1982, Toivonen ym. 1983, Niinimäki & Partanen 1987). Yhtälailla merkinnät ovat osoittaneet, että Lohjanjärven istukkaat ovat pysyneet kotijärvessään (Ilmarinen 1987). Samasta syystä myöskään suoraan Hiidenveteen ei ole liiemmin tehty taimenistutuksia. Viime vuosina istutuksia ei ole tehty enää lainkaan ja 1980- ja 1970-luvuillakin istutuksia on tehty varsin harvakseltaan (mm. Marttinen 1990). Hiidenveden puoleltakin on kuitenkin saatu satunnaisesti yksittäisiä taimenia, joko istutusten tai luonnontuotannon ansiosta (mm. Niinimäki 1988, Marttinen 1990, Savola 1996). Ainakin Lohjanjärvessä taimensaaliit on saatu lähes puhtaasti ulappavesiltä, jossa taimenten ravinnon perustan muodostaa kuore (Salminen ym. 1990). Suurimmat Lohjanjärvestä pyydetyt merkityt taimenet ovat olleet noin viiden kilon painoisia (Ilmarinen 1987). Suurimpia, ellei suurin, Lohjanjärvestä viime vuosikymmeninä saatu taimen lienee syyskuussa 1999 uisteltu 6,95 kiloa painanut yksilö. 6.5. Toutain Toutain Hiidenveden alueella Toutain on kotiutettu Karjaanjoen vesistöön alun perin varakannan muodostamiseksi, jotta viljelykäyttöön voitaisiin myöhemmin pyydystää kutukaloja. Tuolloin laji oli alkuperäisellä elinalueellaan sukupuuton partaalla. Pääsääntöisesti luonnonravintolammikoissa kesänvanhaksi kasvatetut istukkaat olivat peräisin Kokemäenjoen vesistössä lypsetyistä luonnonvaraisista emoista. Toutainistutuksia tehtiin Hiidenveteen vuosina 1985–1989 ja viimeisen kerran vielä vuonna 1994 (Pennanen 1987a, 1995, 2001). Ennen kaikkea toutain on virtojen kala, joka elää kasvukauden ajan vesien pintakerroksessa. Kesäaikana toutaimia on havaittu järvenselillä, vuolteissa ja jokisuissa. Talven toutain viettää järvien syvänteissä, ja talviset saantipaikat ovat yleensä syvänteiden viereisten karikoiden tuntumassa (Hilevaara 1957, Lagom 1960, Pennanen 1987). Hiidenveden toutaimet ovat ilmeisen kotijärviuskollisia, sillä istukkaiden merkintöjen perusteella yhtään Hiidenveteen istutettu merkittyä yksilöä ei saatu Lohjanjärvestä, eikä Lohjanjärveen istutettuja Hiidenvedestä (Pennanen 1995) Toutaimen ravinto Suomessa toutainten tiedetään saalistavan etenkin salakkaa ja kuoretta. Muista kaloista pienet särjet ja ahvenet, todennäköisesti muutkin särkikalat kuuluvat lajin ruokalistalle (Pennanen 1987b, 2001, 1998, Lehtola ym. 2006). Hiidenvedessä toutainten on havaittu syövän syksyisin yleisesti kuoretta (Pennanen 2001). Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 30 (75) Käytännössä toutaimen saaliskalat ovat pääsääntöisesti kookkaillakin yksilöillä pieniä, alle 10 tai maksimissaan reilun 12 senttimetrin mittaisia (Pennanen 1998, Kirsipuu ym. 2003, Lehtola ym. 2006). Tämä selittyy sillä, että toutaimella ei ole varsinaista mahalaukkua, minkä johdosta isotkin toutaimet aterioivat kokoonsa nähden pienikokoisia ja nopeasti sulavia kaloja (Lehtonen 2003). Toutain pystyy nieluhampaidensa ansiosta sulattamaan ravintoa nopeammin kuin muut petokalat, jotka nielevät saaliinsa kokonaisina. Lajin ruokailutehokkuus mahdollistaa nopean kasvun lyhyestä kasvukaudesta huolimatta (Kirsipuu ym. 2003). Toutain kasvaakin Hiidenvedessä nopeasti, jopa 10–13 senttimetriä kesässä nuoruusvuosina. Poikaset pystyvät syömään kalaravintoa jo ensimmäisenä syksynä, mikäli ehtivät kesän aikana kasvamaan riittävän suureksi (Pennanen 2001). Toutaimen lisääntyminen ja lisääntymismenestys Hiidenveden alueella Hiidenveden toutaimet tulevat sukukypsiksi yleensä kuudennen tai seitsemännen kasvukautensa lopulla. Ensimmäinen koiras on havaittu Lohjanjärven puolella kudulla jo viisivuotiaana reilun kilon painoisena ja karvan yli puolimetrisenä (Pennanen 1995, 2001). Toutain on pitkäikäinen laji. Vanhimmat Hiidenvedestä ja Lohjanjärvestä tavatut toutaimet ovat olleet 18- tai 19-vuotiaita. Toutain saattaakin kutea jopa 10 kertaa, mikäli ei tule pyydetyksi (Pennanen, henk.koht. tiedonanto). Toisaalta lajin naaraat saavuttavat sukukypsyyden myöhäisemmässä vaiheessa, kuin mikään muu kalalajimme. Pitkä sukupolvien väli eli korkea lisääntymisikä on myös lajin ongelmana (Makkonen ym. 1998). Toutaimen sukukypsä elämänvaihe voi kestää yhtä kauan kuin nuoruusvaihe. Populaation kannalta aikuiset yksilöt ovat arvokkaita, sillä useampia kutukertoja tarvitaan kompensoimaan kututuloksen vaihteluita (Pennanen 1991). Mitä pidempi toutainemo on kyseessä, sitä enemmän se myös tuottaa mätiä. Ensimmäisellä kutukerralla mätimunia on 40 000-60 000, mutta munamäärä nousee naaraan koon kasvun myötä jopa yli 500 000:een (Pennanen 1987b, 1998, 2014). Toutain vaatii kutupaikaltaan matalaa, voimakasta ja pyörteistä virtaa sekä kivipohjia, joissa saa usein olla tiheää vesisammalpeitettä. Mätimunat takertuvat kiviin ja niiden pinnalla kasvaviin näkinsammaliin. Mätimunat tarvitsevat virtausta parin kolmen viikon ajan, ennen kuin paljon happea vaativat alkiot ovat valmiit kuoriutumaan. Kutupaikkojen kova ja pyörteinen virtaus ilmeisesti estää liian lietteen kertymisen mätimunien pinnalle. Veden jäähtyminen tänä aikana on kuitenkin niille kohtalokasta, Viljelykokemukset vahvistavat haudontaveden laadun ja sen nousevan lämpötilan merkitystä onnistuneessa lisääntymistuloksessa (Pennanen 1986, 1987b, 1991, 1998, 2014). Toinen sääoloille kriittinen vaihe liittyy poikasten ensimmäisiin elinviikkoihin, jolloin ne syövät eläinplanktonia, ennen kuin siirtyvät heinäkuussa hyönteisravintoon. Tällöin myös vastakuoriutuneille poikasille sopivien loivien tulvarantojen puute välittömästi kutualueiden lä- Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 31 (75) heisyydessä voi rajoittaa poikasten selviytymistä, vaikka kutu muuten onnistuisi. Poikaset viettävät ensimmäisen kesän rantojen kasvillisuusvyöhykkeen tuntumassa (Pennanen 1987b, 1991, henk.koht. tiedonanto). Hiidenveden alueella toutaimia kutee ainakin Vanjoessa ja Vihtijoessa. Molemmista joista on saatu yksittäisiä kutuun viittaavia havaintoja. Vanjoessa toutainten on havaittu nousevan 20 kilometrin matkan aina Karkkilaan asti, missä joen kunnostetut kosket ovat ilmeinen kutupaikka. Vanjoen yläjuoksulla on tehty kutuhavaintoja jo 1990-luvun alkupuolella. Vihtijoesta tiedetään kutuhavaintoja 2000-luvun taitteesta. Toutaimia on saatu keväisin kutuaikaan myös järven luusuan alueelta Väänteenjoesta (Pennanen 1995, 2001, henk.koht. tiedonanto). Väänteenjoen säännöstelypadon yhteyteen rakennettu luonnonmukainen ohitusuoma on todennäköinen kutupaikka järvien välissä. Ensimmäinen havainto onnistuneesta lisääntymisestä saatiin Hiidenvedestä heinäkuun lopulla 1995, kun kolmen kilometrin päässä Vanjoen suusta pyydettiin poikasnuotalla samankesäinen toutain. Myöhemmin analysoitujen saalisnäytteiden perusteella luonnonlisääntymistä oli tosin tapahtunut jo ainakin vuosina 1991–1993, koska tuolloin ei tehty lainkaan istutuksia (Pennanen 1995, 2001). Ilmeisiä luonnonpoikasia on sittemmin saatu myös useampaan otteeseen hoitokalastuksien yhteydessä Vanjokisuun edustalta Kuninkaanlahdesta (Savola, henk.koht. tiedonanto). Toutaimelle on tyypillistä, että Suomen leveysasteilla lisääntymismenestys vaihtelee vuosittain huomattavasti. Pennasen ym. (2008a) mukaan kesänvanhojen poikasten esiintyminen kuitenkin on istutuksista saatujen kokemusten mukaan suhteellisen varma merkki siitä, että kyseistä vuosiluokkaa tulee aikanaan esiintymään myös aikuisessa, kutevassa kannassa. Havainnot viittaavat siihen, että toutain lisääntyisi Hiidenveden alueella säännöllisesti, joskaan lisääntymismenestyksestä ei ole tarkempaa tietoa. Hiidenveden toutainkannan tila ja kalastuksen vaikutus Ainakin aiemmin toutaimen kalastuskuolevuuden arvot olivat Hiidenvedellä suuria. Aikuisia yksilöitä järvestä saatiin verrattain vähän, sillä kunkin vuosiluokan näytekaloista suurin osa saatiin kolmen vuoden sisällä siitä, kun vuosiluokka oli rekrytoitunut kalastukseen. Hiidenvedellä toutaimen kalastuskuolevuus oli yksilömerkityistä istukkaista saatujen palautusten perusteella noin kaksinkertainen Lohjanjärveen verrattuna (Pennanen 1995, 2001). Kalastus toutaimen elinalueilla pitäisi järjestää siten, ettei pyydystettäisi kaloja, jotka eivät ole vielä ehtineet saavuttaa sukukypsyyttä (Pennanen 1987a). Toutaimen kalastuksen kannalta 55 millimetrin solmuväli takaisi verkkokalastuksessa sen, että saaliiksi joutuvat yksilöt ovat ehtineet todennäköisesti kutea jo yhden kerran (Pennanen, henk.koht. tiedonanto). Pitkäikäisenä petokalana toutain kannattaa luonnollisesti vapauttaa, mikäli sitä ei aio ottaa saaliiksi. Kymijoella kerättyjen kokemusten perusteella toutain kestää pyynnin ja vapauttamisen erittäin hyvin. Merkintätutkimusten tulokset tukevat käsitystä siitä, että oikein käsiteltynä toutain ei kärsi pyynnistä (Lehtola ym. 2006). Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 32 (75) Muutamien haastateltujen mukaan toutainsaaliit ja havainnot ovat Hiidenvedellä kääntyneet selvään laskuun, ja viime vuosina laji on käynyt jokseenkin harvalukuiseksi. Nuoria toutaimia ei ilmeisesti ole enää saatu viime vuosina juurikaan. Pois ei voi sulkea myöskään sitä, että istutuksilla aikaansaatiin tiheämpi kanta, kuin luonnonvarainen lisääntyminen kenties voi toistaiseksi vallitsevissa oloissa tuottaa. Havainnot voivat heijastella yhtälailla nykyisen luonnonvaraisen lisääntymisen alhaista tasoa, kuin toisaalta myös kalastuskulttuurin muutosta, kuten siirtymistä suuremman solmuvälin omaaviin verkkoihin tai ylipäänsä verkkokalastuksen suosion vähenemistä. Tarkkaa tutkittua tietoa Hiidenveden toutainkannan nykytilasta ei kuitenkaan ole saatavilla. 6.6. Ankerias Ankeriaskannan tila Hiidenvedessä ennen Mustionjoen patoamista Ankerias on kuulunut Hiidenveden luontaiseen lajistoon (Jääskeläinen 1930, Marttinen 1990). Ankeriaita on noussut luonnostaan Mustionjoen ja Lohjanjärven kautta Hiidenveteen ja edelleen yläpuolisiin vesiin. Vanjoen alueella ankerias on ilmeisesti noussut aina Puneliaan saakka, jossa sitä mainitaan esiintyneen vielä 1800-luvun alkupuoliskolla (Ax 1890). Vielä 1900-luvun alussa Karjaanjoen vesistön ankeriaskannat ovat olleet hyvinkin vahvat, koska vesistön alajuoksulla Mustionjoessa alaslaskeutuvia vaellusankeriaita on ollut ajoittain niin runsaasti, että ne vaikeuttivat Åminneforsin valssilaitoksen toimintaa ja ajoittain pysäyttivät sen kokonaan tukkiessaan turbiinit (Marttinen 1990). Hiidenvedessä ankerias oli 1930-luvun taitteessa varsin tavallinen pyyntisaalis, jota saatiin etenkin keväällä viritettyihin rysiin ja kesäisin säännöllisesti Isosta Hiidenvedestä pitkälläsiimalla. Keskipainoksi mainittiin 1–2 kiloa, mutta suurempiakin saatiin, mm. kesällä 1928 Isosta Hiidenvedestä 3,5 kiloa painava ja Kirkkojärvestä keväällä 1930 2,5-kiloinen (Jääskeläinen 1930). Ankeriaskannan tila Hiidenvedessä Mustionjoen patoamisen jälkeen Mustionjoen 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä tapahtuneen patoamisen myötä ankeriaiden luontainen nousu Hiidenveteen päättyi. Sen jälkeen laji on ollut alueella istutusten varassa. Ankeriasta on kuitenkin Jääskeläisen (1930, 1932b) mukaan istutettu Hiidenveden alueelle jo aiemminkin, vuosina 1909–1911. 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla ankerias vaikuttaa olleen vielä Kirkkojärven ja Mustionselän alueella mainittava saalislaji. Kalastustiedustelujen perusteella lajin saaliosuus alueen kalansaaliista vaihteli 1,2–2,6 % välillä. Vuosien 1977 ja 1987 välillä tehdyissä tiedusteluissa vuosittaiset ankeriassaaliit vaihtelivat alueella 44 ja 121 kilon välillä (Niinimäki 1988). Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 33 (75) Marttisen (1990) mukaan pelkän Paksalonkin kalastuskunnan alueelta läntiseltä Hiidenvedeltä on vielä vuonna 1987 saatu kalastustiedustelun perusteella 285 kiloa ankeriasta saaliiksi. Viime vuosina ankeriassaaliit ovat ilmeisesti olleet laskussa. Ainakin viimeisimmät Kirkkojärven ja Mustionselän kalastustiedustelut (Valjus 2008, 2011) viittaavat ankeriassaaliin selvään vähenemiseen. Kuvaavaa on, että ankeriassaaliit esitetään nykyisin jo muut-kategorian alla. Vuosina 1980–1988 ankeriaita ei tuotu lainkaan Suomeen istukkaiksi kalatautiriskeihin vedoten (Tulonen 2002). Vastaavasti esimerkiksi Evon alueella tehdyissä tutkimuksissa on havaittu ankeriasistutuksista saatavan parhaat saaliit noin 10 - 15 vuotta istutuksen jälkeen (Tulonen & Pursiainen 1992). Tämä saattaa osaltaan selittää sitä, miksi Kirkkojärven ja Mustionselän kalastustiedusteluissa näkyy selkeä notkahdus ankeriassaaliissa 1990-luvun jälkipuoliskolta alkaen. Saalis on vielä 1990-luvun alkupuoliskolla todennäköisesti perustunut pääosin 1970-luvulla tehtyihin istutuksiin (vrt. Tulonen 1987). Esimerkiksi Lohjanjärvellä 1980-luvun ankeriassaaliit olivat seurausta 1960-luvun lopun istutuksista (Tulonen 1988). Sittemmin ankeriaan istutukset on aloitettu Hiidenveteenkin uudelleen, joskin istutusmäärät ovat olleet varsin pieniä järven koon huomioiden. Vähentyneet saaliit voivat osaltaan kieliä myös siitä, että ankeriaan pyyntikulttuuri on hiipunut järven alueella, eivätkä nykyiset kalastajat aina välttämättä osaa tai ymmärrä kalastaa ankeriasta. Tämä selittänee myös mahdollista kiinnostuksen puutetta ankeriasistutuksiin. Ankeriasta lienee haastattelutietojen perusteella nykyisellään eniten rehevämmillä ja matalammilla itäisillä selillä, etenkin Mustionselän alueella. Tähän viittaa myös se, että vuosituhannen alussa tehdyissä hoitokalastuksissa näillä alueilla vapautettiin runsaasti sivusaaliina saatuja ankeriaita (Niinimäki 2005). Ankeriaan elinympäristö, ravinto ja kasvu Yleensä ankeriaat viihtyvät matalassa, alle kolmen metrin syvyydessä, mutta myös syvemmällä. Lämpötila on kuitenkin matalassa vedessä korkeampi, ja siksi ankeriaita tavataan juuri matalikoilta ja erityisesti kasvillisuuden valloittamilta alueilta. Tärkeää ankeriaan kaltaiselle piiloutujalla on, että pohjalla on riittävästi suojapaikkoja (Pursiainen 1987, Lehtonen 2003). Ankerias alkaa olla ravinnon suhteen aktiivinen vasta veden lämpötilan noustua 17-18 asteeseen. Sitä ennen sen syöntiaktiivisuus on heikompaa (Karjalainen ym. 1996). Lajina se on korostetun yöaktiivinen ja piileskelee päivät. Suomessa on jopa havaittu, että keskikesällä valoisimpaan aikaan ankeriaan aktiivisuudessa on tauko (Pursiainen 1987, Lehtonen 2003). Kaikkiruokaisen ankeriaan ravinto koostuu erilaisista pohjaeläimistä, kalanpoikasista ja simpukoista. Tavanomaisimpia saaliskaloja ovat etenkin kiiski, ahven, särki ja kivisimppu. Näiden ohella ainakin ma- Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 34 (75) teita sekä pasureita ja muitakin särkikaloja on tavattu ankeriaiden vatsoista (Lehtonen 2003, Kangur & Turovski 2003, Väyrynen 2001). Ankeriaan mainitaan voivan olla myös vakava ravintokilpailija lahnalle ja kiiskelle (Kangur & Turovski 2003). Erikoista on, että ankeriaita on havaittavissa kaksi pään muodolta erilaista tyyppiä, leveäpäinen ja kapeapäinen sekä näiden välimuotoja. Tällä näyttää olevan merkitystä myös ravinnon valinnassa erityisesti suuremmissa kokoluokissa. Leveäpäiset ankeriaat syövät jonkin verran enemmän kalaa kuin kapeapäiset ja näyttävät olevan hieman nopeakasvuisempia (Pursiainen 1987). Ankeriaan sukupuolen määräytymisen katsotaan olevan seurausta ankeriaspopulaation tiheydestä, eli käytännössä kasvusta. Kasvun hidastuessa aina suurempi ja suurempi osuus ankeriaista kehittyy koiraiksi, kun taas alhaisissa tiheyksissä hyvissä olosuhteissa naaraat dominoivat (Pursiainen 1987, Tulonen & Pursiainen 1992). Lehtosen (2003) mukaan istutetut ankeriaat saavuttavat puolen kilon painon yleensä 4–6 vuodessa. Ankeriaskoiraat voivat kasvaa ensimmäisinä vuosina jopa naaraita nopeammin, mutta varsin nopeasti koiraiden kasvu on enää puolet naaraiden kasvusta (Tulonen & Pursiainen 1992). Suurimmat tavatut koiraat ovatkin olleet alle puolimetrisiä (Pursiainen 1987). Pursiaisen (1987) mukaan yleisenä piirteenä voidaan sanoa, että meillä kelta-ankeriasvaihe (kasvuvaihe) kestää koirailla 6–9 vuotta ja naarailla 8 – 15, jopa 20 vuotta. Vaiheen kestoa ei niinkään määrää ikä kuin koko. Pienimmät kasvuvaellukselle lähtevät koirasankeriaat ovat noin 35-senttisiä ja naaraat puolestaan noin 40-senttisiä. Tulosen (1988) tutkimuksessa Lohjanjärvestä ja Mustionjoesta pyydettyjen, mahdollisesti osin Hiidenvedestä peräisin olevien ankeriaiden keskipituus oli yli 80-senttiä. Hiidenveden kaltainen rehevä järvi soveltuu erinomaisesti ankeriaalle. Järven ennätysankerias lienee 1957 pyydetty 4,5-kiloinen 192 senttiä pitkä yksilö (Tulonen 1988). Tulosen (1988) mukaan Suomessa ankeriaat lähtevät ilmeisesti kutuvaellukselle huomattavasti kookkaampina (ja vanhempina) kuin Euroopassa keskimäärin. Ankeriaiden kasvu on Suomessa myös vanhemmilla yksilöillä yhtä hyvää ja osittain parempaakin kuin muualla Euroopassa. Hyvä kasvu edellyttää kuitenkin riittävän harvoja ankeriaskantoja. 6.7. Ahven Ahven on jäiden lähdettyä ensimmäisiä lisääntyjiä hauen jälkeen. Mätinauhoja alkaa näkyä rantavesissä 0,5–3 metrin syvyydessä vesikasvillisuuden ja risujen päällä, kun veden lämpötila on noussut 5–8 asteeseen. Kevään ja kesän edetessä kutu siirtyy matalasta rantavedestä syvemmälle. Kun ensimmäiset kalat kutevat Etelä-Suomessa jo vapun tienoilla, saatetaan samoilla vesillä tavata kutevia yksilöitä vielä kesäkuun lopulla ja heinäkuun alussakin (Koli 1987b, Lehtonen 2003). Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 35 (75) Poikaset kuoriutuvat 2–3 viikon kuluttua kudusta. Etelä-Suomessa ajankohta on yleensä toukokuun lopulla. Ne hakeutuvat noin vuorokauden ikäisinä järven selkävesien pintakerrokseen, mahdollisesti ravintokilpailun välttämiseksi. Siirtyminen takaisin rantavesiin tapahtuu asteittain kesällä ja kaikki ahvenen poikaset ovat jälleen siellä noin 3– 4-senttisinä (Koli 1987b, Urho 1996, Lehtonen 2003). Vaikka ahven on tehokas lisääntyjä, on senkin lisääntymistuloksessa suuria eroja vuosien välillä. Etenkin kylminä ja tuulisina keväinä ja alkukesinä eläinplanktonia kehittyy vähän, mikä johtaa yleensä suuriin poikastappioihin. Poikasen selviämisen kannalta on tärkeää myös kasvaa mahdollisimman nopeasti ja suureksi ensimmäisenä kesänä. Ahven kasvaa veden lämpötilan ollessa yli 10 astetta, vaikka syökin ympärivuotisesti (Koli 1987b, Lehtonen 2003). Ahvenen kutuun järven rantavyöhykkeen muutoksilla ei luultavasti ole niin kovin suurta vaikutusta, sillä ahvenen mätiä suojaa maittavuudeltaan huono limavaippa, jonka turvin se voi kutea mätinsä suojattomillekin paikoille (Huusko 1990). Toisaalta rehevöityneissä vesissä ahvenenkin kutuajalla on taipumusta pidentyä (Urho 1996), mikä voi periaatteessa vaikuttaa joskus negatiivisesti. Näköaistinsa varassa parvina saalistavalle ahvenelle on myös haittaa veden samentumisesta. Kalaravinnon merkitys nousee ahvenen kasvaessa. Se voi siirtyä kalaravintoon jo ensimmäisenä kesänä, mikäli sitä on tarjolla. Kalanpoikasia on löydetty jo 5–8-senttisten ahventen vatsoista. Kalojen osuus nousee merkittäväksi 15–20-senttisillä yksilöillä, mutta vasta 25–30-senttisillä ahvenilla kalat muodostavat tärkeimmän osan ravinnosta. Järvissä ahventen kalaravintoon kuuluu eniten salakoita ja muita pieniä särkikaloja sekä niiden poikasia, kiiskiä, kuoreita ja muikkuja. Ahven syö kuitenkin myös lajitovereitaan. Järvessä on useita ravinnon valinnaltaan erikoistuneita ahvenryhmiä, joista kalaa syövät kasvavat yleensä nopeimmin (Koli 1987b, Tammi 1996, Lehtonen 2003). Hiidenveden hoitokalastuksissa vain suurimmat, yli 15-senttiset ahvenet on luettu varsinaisiksi petokaloiksi, jotka vapautetaan (mm. Savola 1996). Kirkkojärven ja Mustionselän alueella ahvenen osuus kokonaissaaliista on viimevuosina kasvanut (Valjus 2011a). 6.8. Kirjolohi Kirjolohta tavataan säännöllisesti, mutta vähäisessä määrin Hiidenvedessä (mm. Savola 1996). Todennäköisesti saadut kirjolohet ovat nykyisin lähes poikkeuksetta peräisin Vanjokeen Karkkilassa tehdyistä pyyntikokoisten yksilöiden istutuksista. Aikoinaan myös Hiidenveteen on tehty satunnaisesti kirjolohi-istutuksia (mm. Alaja ym. 2012). Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 36 (75) 6.9. Siika Siikakin kuuluu Hiidenveden lajistoon (mm. Savola 1996), mutta laji ei ole kovinkaan yleinen, ja saalis perustuu todennäköisesti parhaimmillaankin lähes aukottomasti istutuksiin. Siian lisääntymisestä ei ole tiedossa havaintoja Hiidenvedestä tai siihen laskevista joista, tosin asiaa ei tiettävästi ole tutkittukaan. Järvessä kutevien siikamuotojen lisääntyminen ei eroa merkittävästi Hiidenvedessä luontaisesti esiintyvästä muikusta. Merkittävin ero liittyy kutusyvyyteen. Siian kutupaikat sijaitsevat yleensä maksimissaan muutaman metrin syvyydessä, kun muikku kutee selvästi syvemmälle, kuitenkin yleensä alle 10 metrin syvyyteen (Huusko 1990). Siian mäti kehittyy pitkän talven aikana, jolloin se helpommin joutuu alttiiksi epäsuotuisille ympäristöoloille. Esimerkiksi happiolot ovat tuolloin järvessä huonoimmillaan. Siian mädinkehitys voi vaarantua happitilanteen heikentyessä. Hiidenvedellä myös pohjalle laskeutuva kiintoaines voi huonontaa kutualustan happi- ja virtausoloja, vaikka pohjan läheisen veden happitilanne muuten mahdollistaisi normaalin mädinkehityksen. Hiidenveden kaltaisissa rehevissä järvissä alusveden happipitoisuus riittää usein mädinkehitykselle, mutta mätimunan hautautuessa osittain sedimenttiin se voi joutua alttiiksi hapettomassa tilassa syntyneelle rikkivedylle (Tammi 1996). Jotain Hiidenveden vallitsevista oloista kertoo se, että Malisen ja Vinnin (2013a) mukaan järven muikkukannan voimakkaan taantumisen taustalla ovat todennäköisesti ongelmat lisääntymisessä, koska ravintotilanne ja veden laatu mahdollistaisivat runsaan muikkukannan. Seudun siikaistutuksissa suosituin siikamuoto lienee ollut viime vuosikymmeninä tiheäsiivilähampainen planktonsiika, joskin myös mm. harvasiivilähampaisempaa vaellussiikaa on käytetty istutuksissa. Ajoittain on istutettu lisäksi peledsiikaa, joka on siperialaista alkuperää oleva oma lajinsa (mm. Niinimäki & Partanen 1987, Kukkonen & Sundström 2005, Alaja ym. 2012). Siika voi kookkaampana siirtyä ainakin osittain kalaravintoon, mutta luultavimmin Hiidenveden siiat elävät pitkälti muulla kuin kalaravinnolla, etenkin kun istutusten pääpaino on ollut tiheäsiivilähampaisissa plankton- ja peledsiiassa. Viime vuosina siikojen istutuksia ylipäänsä ei ole juurikaan tehty (Alaja ym. 2012). Siika todennäköisesti kärsii muikun tapaan Hiidenveden rehevyydestä. Laajat hapettomat alusveden alueet voivat kaventaa siian ja muikun kaltaisten kylmän veden lajien aikuisten yksilöiden elinaluetta. Ilmeisesti tiheäsiivilähampaiset siikamuodot, kuten planktonsiika, kestävät kuitenkin hieman paremmin rehevöitymistä ja ovat tuottavimmillaan jopa ahvenen kanssa samoilla rehevyystasoilla (Tammi 1996). Peledsiikaa korkeat lämpötilat eivät suoranaisesti haittaa, sillä se kestää kotoista siikaamme korkeampia veden lämpötiloja, jopa yli 28 asteista vettä (Tuunainen 1987). Peledsiian mainitaan olevan sopeutumiskykyinen laji, joka tulee toimeen myös matalissa, 2 – 5 metriä syvissä, vesissä. Sen kannalta optimaalinen veden lämpötila on 14–22 astetta (Krause 2003). Siian esiintymisen painopiste Hiidenvedellä lienee verrannollinen muikkuun, jota esiintyy järvessä lähinnä vain syvän Kiihkelyksenselän alueella (mm. Malinen ym. 2007). Viileän veden aikaan siikoja toki tavataan ajoittain ilmeisesti jopa Kirkkojärvenkin alueelta (Valjus 2008). Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 37 (75) 6.10. Harjus Hiidenvedestä on joitakin yksittäisiä havaintoja myös harjuksista, joita on saatu mm. hoitokalastusten yhteydessä järveen laskevien jokien suualueilta (Savola, henk.koht. tiedonanto). Harjusta on istutettu Karjaanjokeen ja sen yläpuolisiin Saava- ja Nuijajokiin, jonka lisäksi alueella tapahtunee myös luontaista lisääntymistä. Vihtijokeenkin on tehty vuosien saatossa muutamia harjusistutuksia, joiden tuloksena laji on kotiutunut alueelle. Alajan ym. (2012) esittelemien kalataloushallinnon istutusrekisterin tietojen perusteella myös itse Hiidenveteen olisi tehty vuonna 1997 suuri harjusistutus, mikäli tieto pitää paikkansa. Kuva 9. Kiehkuraärviän kasvustot tarjoavat erinomaisen suojan kalanpoikasille. Kuva on otettu Kirkkojärven Kuivalahdelta. Kuva: EV Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 38 (75) 7. Petokalaselvitys 7.1. Menetelmä Hiidenvedestä hankittiin kartat ja ilmakuvat työn pohjaksi. Karttatarkasteluna luokiteltiin ranta-alueet ja kasvillisuusvyöhykkeet kolmeen eri maastotyöluokkaan hauen kutualueselvityksen ja kasvillisuusselvityksen tarpeisiin. Hauen kutualueselvityksen tutkimusalueeksi rajattiin Hiidenveden itäosa (Kirkkojärvi, Nummelanselkä ja Mustionselkä). Hauen kutuaikaan huhti- ja toukokuun taitteessa tehtiin tutkimusalueella hauen kutualuekartoituksia yhteensä viitenä päivänä (26.4.–2.5.). Esitarkastelun perusteella valitut rannat käytiin läpi kahlaamalla ja tehtiin havaintoja kutevista kaloista. Työssä tarkastettiin yhteensä 7700 metriä rantoja. Parhaaksi havaituilla kohteilla käytiin useita kertoja. Kartoitusten yhteydessä selvitettiin myös kohteiden mahdollisia ongelmia ja soveltuvuutta niittokunnostukseen. Kirjallisuuskatsauksella ja kohdennetuilla asiantuntijahaastatteluilla kerättiin taustatietoa yleisemmin Hiidenveden alueen petokalakannoista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. 7.2. Tulokset Hauen kutua havaittiin tapahtuvaksi vain muutamissa kohteissa tutkittujen rantojen joukosta (kartat kuvissa 11 ja 12). Ainoastaan yhdessä laajemmassa kohteessa (Irjalansaari-Irjalansalmi-Valkojansuu) havaittiin laajamittaista kutua. Muissa tapauksissa havaintoja tehtiin vain yksittäisistä yksilöistä. Monissa päällisin puolin sopivan oloisissa kohteissa ei tehty seurannan aikana lainkaan hauen kutuun viittaavia havaintoja. Tämä tarkkailu ei tietystikään anna täyttä kuvaa siitä, kuinka paljon kudun kesto ja kutuun osallistuvien yksilöiden määrät vaihtelevat eri vuosina. Toisaalta kartoituksissa tehdyt kutuhavainnot keskittyivät tiukasti kuun vaihteeseen, joka kielii vahvasti siitä, että kutua ei ehtinyt varsinaisella tutkimusalueella tapahtua ennen kartoitusta. Jäätilanteen ja jäidenlähdön perusteella kartoitusaika osui yksiin myös Jääskeläisen (1930) esittämän Hiidenvedellä ennen säännöstelyä vallinneen hauen kutuajan kanssa. Näin ollen tulokset antavat todennäköisesti pääpiirteissään luotettavan kuvan hauen nykyisistä kutumahdollisuuksista alueen tulvarannoilla. Tätä vahvistavat myös eräiden paikallisten maanomistajien kanssa käydyt keskustelut. Yleinen havainto oli, että tutkimusalueen päällisin puolin soveliaan oloiset tulvavaikutteiset hauen kutualueet ovat muuttuneet laajoilta alueilta osin tai kokonaan lajin lisääntymiseen soveltumattomiksi. Useimmissa tapauksissa on kyse tulvan alle jäävän vyöhykkeen kasvillisuuden tiivistymisestä etenkin isosorsimon runsastumisen myötä. Tiivis elävistä ja kuolleista kasveista koostuva matto täyttää aiemmin runsaasti vesipinta-alaa sisältäneet allikot ja aukot tiuhemman kasvillisuusvyöhykkeen sisällä. Monilajinen rikkonainen ja vyöhykkeinen Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 39 (75) rantakasvillisuus on yleisesti korvautunut isosorsimokasvustoilla. Kudulle pyrkivät hauet eivät enää pääse tulvarannoille entiseen tapaan vyöhykkeen ulkoreunalle kasaantuneen kasvillisuusvallin vuoksi tai sitten koko tulvaranta on vähitellen täyttymässä kasvillisuudesta. Eräissä tapauksissa umpeenkasvua on edistänyt myös purojen tai ojien tuoma kiintoaineskuormitus, joka on sitoutunut kasvillisuusvyöhykkeeseen. Yleisesti ottaen tutkimusalueen kuturannoilta on miltei täysin kadonnut alkuperäinen mosaiikkimainen rantakasvillisuusvyöhyke, jollaista hauet muilla järvillä käyttävät kutualueinaan (vrt. Nyberg 1991, Lehtonen 2003). Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 Kuva 10. Hauen kutualueet Kirkkojärvellä ja Mustionselällä 40 (75) Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 Kuva 11. Hauen kutualueet Nummelanselällä 41 (75) Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 42 (75) 8. Tulkintaa, johtopäätöksiä, suosituksia 8.1. Velvoitetarkkailuohjelmien täydentäminen Vanjoen kalataloudellista velvoitetarkkailua on tehty vuodesta 1992 lähtien. Tarkkailu liittyy Karkkilan kaupungin jätevedenpuhdistamon ympäristölupaan, jonka ehtona on tarkkailla jätevesien kalataloudellisia vaikutuksia (Valjus 2011). Vanjoessa tarkkaillaan myös pohjaeläimistöä osana Hiidenveden alueen pistekuormittajien yhteistarkkailua (Mettinen & Könönen 2011). Nykyisiin tarkkailuohjelmiin liittyy yksi keskeinen ongelma. Niin sähkökalastus- kuin pohjaeläintarkkailupaikatkin ovat kaikki Vanjoessa sijaitsevan Massakosken voimalaitoksen vaikutusalueella. Voimalaitoksen juoksutukset ovat ajoittain epäsäännöllisiä, ja alapuolisella jokialueella on tiettävästi tapahtunut myös tilanteita, joissa voimalaitoksen häiriöiden takia juoksutus keskeytyy useiksi tunneiksi kokonaan. Alueella jokeen laskee vain muutamia vähäisiä puroja (mm. Kolisevanoja ja Maijanoja), joiden virtaama yksistään ei riitä turvaamaan alapuolisten koskialueiden vesitystä. Tämä seikka voi vaikuttaa merkittävästi myös Vanjoen ylempien koskialueiden kalastoon ja pohjaeläimistöön. Nykyisiä tarkkailuohjelmia voitaisiin kehittää lisäämällä niihin yksi voimalaitosten ja Pyhäjärven yläpuolinen havaintopiste, josta kerättäisiin vertailutietoa ei-säännöstelyn alaisena olevan koskialueen tilasta. Havaintopiste voitaisiin sijoittaa esimerkiksi Saavajoen Katla- tai Siikalankoskeen. Haluttaessa Siikalankosken maantiesillan yläpuoliselle osalle sijoittuvan pisteen etuna olisi myös, että alueelle ei pitäisi kohdistua (ainakaan luvallista) kalastuspainetta ja esimerkiksi keväistä kahlaamista kutupaikoilla. Vertailutiedon avulla voitaisiin todennäköisesti paremmin arvioida ympäristölupien mukaisten toimintojen todellisia vaikutuksia, koska vertailutieto luultavimmin helpottaisi erottamaan Vanjoen näytepisteiden tuloksista voimataloudesta peräisin olevien häiriöiden osuuden. Muutos olisi luonteva myös siltä osin, että jo nyt kalastustiedustelu kohdistetaan osaltaan Karkkilan jokialueen yhteisluvan lunastaneisiin, joiden vastaukset siis ilmentävät paitsi Vanjoen, myös Saavajoen tilaa ja saaliita. Tuloksilla olisi myös yleistä merkittävyyttä ajatellen laajemmin vesistön ja valuma-alueen tilan seurantaa ja vallitsevien ongelmien vaikutusten hahmottamista. 8.2. Koko järveä koskevan kalastustiedustelun toteuttaminen Alajan ym. (2012) mukaan Hiidenvedellä tapahtuvasta kalastuksesta on tietoa hyvin vähän. Siksi he suosittelevat, että eri kalalajeihin kohdistuvan kalastuksen (pyydykset, pyynnin määrä, saaliit) selvittämiseksi tulisi tehdä koko järven kattava kalastustiedustelu. Sen avulla kerättäisiin samalla tietoa vapaa-ajankalastajien mielipiteistä ja arvoista liittyen mm. eri kalalajeihin ja kalastuksensäätelyn kehittämiseen. Samalla voitaisiin kerätä tietoa etenkin runsaslukuisimpien kalalajien merkittävimmistä lisääntymisalueista Hiidenvedellä, jota myös Malinen ym. (2007) ovat esittäneet kuhan osalta. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 43 (75) 8.3. Taimenen palauttaminen Hiidenveden puroihin Hiidenveden alueella on useita pienempiä purovesistöjä, jotka saattaisivat soveltua taimenen lisääntymisalueiksi. Ainakin osassa puroja on todennäköisesti ollutkin aikoinaan taimenta, mm. Oinasjoesta on vanhoja tietoja, tosin epävarmoja. Taimenkantojen palauttaminen näihin puroihin edellyttää istutuksia. Koska Karjaanjoen vesistössä, ja vielä Hiidenvedenkin alueella on säilynyt luonnonvaraisia, pääpiirteissään alkuperäisiä taimenkantoja (Koljonen ym. 2013), tulisi istutettavien taimenten olla vesistön omaa kantaa. Tämä on myös Hiidenveden kalastusalueen käyttö- ja hoitosuunnitelman (Kukkonen & Sundström 2005) linjaus Vihti- ja Vanjoen vesistönosiin. Karjaanjoen vesistön taimenta ei kuitenkaan tällä hetkellä ole viljelyssä, eikä istukkaita siten ole toistaiseksi mahdollista hankkia. Tällä hetkellä ainoa toteuttamiskelpoinen vaihtoehto on siirtoistuttaa jostain olemassa olevasta taimenpopulaatiosta (esimerkiksi Vanjoen tai Vihtijoen alueelta) luonnonvaraisia yksilöitä, jotka on pyydetty esimerkiksi sähkökalastuslaitteistolla tai vapavälinein. Vesistön omaa kantaa edustavia istukkaita saattaa tulevaisuudessa olla mahdollista hankkia, mikäli suunniteltu Porlan järvikeskus (Helttunen & Lehtonen 2010) toteutuu. Järvikeskuksen yhteyteen on kaavailtu kalanviljelylaitoksen uusimista, joka mahdollistaisi vesistön oman taimenemokalaston perustamisen ja aikanaan myös istukastuotannon. Kotiutusistutukset vaativat joka tapauksessa vesialueen omistajien lupien ohella myös alueellisen kalatalousviranomaisen luvan, joka tarvitaan istutettaessa vesistölle uutta kalalajia tai kantaa. Kotiutusistutushanke on tästä syystä suositeltavaa valmistella alun alkaenkin yhteistyössä kalatalousviranomaisten kanssa. 8.4. Virtavesien kunnostus ja vaellusesteiden purkaminen Hiidenveteen laskevissa joissa ja puroissa sekä näiden sivuhaaroissa on edelleen lukuisia kalojen liikkumista estäviä eriasteisia vaellusesteitä, kuten pienpatoja, joita on rakennettu aikoinaan mm. saunalampien ja vastaavien muodostamiseksi (taulukko 7). Moni patojen eristämistä puroista soveltuisi esimerkiksi taimenen elinalueiksi ja kutupaikoiksi. Varsinkin puroluokan uomissa useimmat näistä ovat nykyisellään tarpeettomia. Tällaiset esteet ovat usein helppoja, joko purkaa, taikka vaihtoehtoisesti muokata tai korvata kalojen vaelluksen mahdollistavalla ratkaisulla. Kohteiden pienimuotoisuuden vuoksi myöskään niiden kustannukset eivät yleensä nouse kovin korkeiksi. Vaellusesteistä on aiemmin kerätty Karjaanjoki LIFE -hankkeessa tietokanta, jonka tietoja voidaan hyödyntää kohteita valittaessa. Tiedossa olevat suoraan Hiidenveteen laskevien purovesistöjen vaellusesteet on esitetty kuvan 12 kartalla. Esteitä sijaitsee myös Vanjoen ja Vihtijoen valuma-alueilla. Jokien päähaarojen suurten patojen ohella myös niiden pienemmissä sivuuomissa on vielä lukuisia vaellusesteitä jäljellä. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 44 (75) Kalojen vaellusmahdollisuuksien palauttaminen hyödyttää ennen kaikkea varsinaisia vaelluskaloja, kuten taimenta, ankeriasta ja toutainta. Toisaalta se yhtälailla edesauttaa myös mm. hauen, kuhan tai mateen kaltaisten lajien kutu- ja kasvuvaelluksia. Useampi Hiidenveteen laskevista puroista tarjonnee myös hauelle sopivia lisääntymisalueita, jotka voisivat tuottaa järven puolelle poikasia. Esimerkiksi Hynnänojan suulla sijaitseva Heinälammen kosteikkoalue on aiemmin toiminut hauen kutualueena, mutta nyt kutunousua haittaa kosteikon suun patojärjestely. Vanjoessa ja Vihtijoessa (Olkkalanjoessa) kummassakin on tällä hetkellä kaksi merkittävää vaellusestettä, jotka rajoittavat huomattavasti vaelluskalojen poikastuotantomahdollisuuksia. . Näiden ohella on myös lukuisia pienempiä esteitä, jotka sijaitsevat pääosin sivuhaaroissa. Elinympäristökunnostuksilla voitaisiin jatkossa parantaa merkittävästi etenkin taimenen, mutta myös harjuksen ja toutaimen poikastuotantomahdollisuuksia alueen virtavesissä. Vanjoen valuma-alueen keskeiset vaellusesteet Vanjoessa sijaitseva Massakosken eli Nahkionkosken voimalaitospato estää kaikkien vaelluskalojen nousun ylävirtaan ja vaikeuttaa myös huomattavasti alavirtaan vaeltavien taimenen vaelluspoikasten ja ankeriaiden selviämistä hengissä. Massakosken yläpuolella Vanjoessa Karkkilan keskustassa Pyhäjärven alapuolella sijaitsee vielä Karkinkosken putoukseen rakennettu Högforsin eli Kivistönkosken voimalaitospato, joka yhtälailla on täydellinen vaelluseste. Näiden kahden Vanjoen padon yläpuolella aukeaa laaja, päähaaroiltaan lähes esteetön jokijatkumo, joita pitkin kalojen on mahdollista vaeltaa aina Onkimaanjärveen saakka Nuijajokea ja Sakaraan Saavajoen-Hunsalanjoen reittiä pitkin. Punelian luusuassa oleva säännöstelypato on tarkoitus korvata lähivuosina kiinteällä koskikynnyksellä, jonka myötä jokireitti on auki aina latvajärvi Kerittyyn saakka. Keritystä laskevan Rautajoen esteet on purettu jo aiemmin. Pyhäjärven yläpuolella on muutenkin tehty laajoja elinympäristökunnostuksia jokireittien koskialueilla ja puroissa vaelluskalojen lisääntymismahdollisuuksien parantamiseksi. Vihtijoen valuma-alueen keskeiset vaellusesteet Vihtijoen puolella vaelluskalat pääsevät nykyisin nousemaan jokireittiä suotuisissa oloissa aina Haimoon yläpuolelle saakka päähaarassa, jossa tulee vastaan ensimmäinen ilman ohitusmahdollisuutta oleva merkittävämpi pato. Tämän alapuolella Haimoon alueella on muutamia pienempiä esteitä. Aiemmin kalojen nousu pysähtyi jo Averiajärven alapuolella sijaitsevaan Kourlan myllyn patoon Olkkalassa. Sittemmin sekä Olkkalaan että Haimoon myllyn patoihin on rakennettu luonnonmukaiset kalatiet, jotka mahdollistavat ainakin taimenen ja ankeriaan vaelluksen. Olkkalassa sijaitsevan Kourlan myllypadon yhteyteen tulisi rakentaa nykyisen kalatien ohella tai sitä korvaamaan sellainen ohitusuoma, joka varmasti mahdollistaa myös toutaimen nousun yläpuoliseen vesis- Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 45 (75) tönosaan. Toutain ei todennäköisesti kykene hyödyntämään nykyistä kalatieratkaisua, ainakaan kaikilla virtaamilla. Vihtijoen yläjuoksulla sijaitseva Kaitilantien virkistyspato muodostaa täydellisen vaellusesteen ja estää vaelluskalojen nousun Vihtijoen ylemmille koskialueille ja Lapoonjokeen sekä sen yläpuoliseen vesistönosaan. Lapoonjoen yläpuolella päähaarassa merkittävimmät esteet ovat Hiiskulan kartanon alueella olevat useat pienpadot. Taulukko 7. Hiidenveden kalataloudellisesti merkittävät virtavedet ja niissä olevat esteet Vesistöalue‐ tunnus Uoman nimi Hiidenveden johon laskee Vihtijoki Kirkkojärvi 19 Lukuisia etenkin si‐ vuhaaroissa Kiihkelyksenselkä 21 Massakosken voima‐ laitospato, Högforsin voimalaitospato + lukuisia etenkin si‐ vuhaaroissa Kiihkelyksenselkä 2 Hongiston myllyn‐ raunio, Lehmijärven säännöstelypato Vaanilanlahti 0 ‐ (Ekholm 1993) 23.091 osa Esteitä Esteet tiedossa (kpl) (Olkkalanjoki ) 23.041 Vanjoki (Karjaanjoki) 23.036 Hongistonpuro 23.037 Santoja (Myllyoja) 23.035 Hynnänoja Kiihkelyksenselkä väh. 2 Hynnänojan suun pato, Hynnänojan yläjuoksun virkistys‐ padot 23.031 Tyrynoja Nummelanselkä 2 Tuohivehmaan alempi virkistyspato, Tuohivehmaan ylempi virkistyspato 23.034 Oinasjoki Nummelanselkä 1 Villurinsuon pato‐ lammen pato 23.032 Sulkavanoja Kiihkelyksenselkä 0 ‐ 23.033 Koppeloja Mustionselkä 1 Irjalan patolammen pato Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 46 (75) Kuva 12. Hiidenveden kalataloudellisesti merkittävät virtavedet. Kalojen liikkumista haittaavat esteet on merkitty punaisin merkein. 1 Sulkavanoja 6 Tyrynoja 2 Vanjoki (Karjaanjoki) 7 Hynnänoja 3 Koppeloja 8 Hongistonoja 4 Vihtijoki (Olkkalanjoki) 9 Santoja (Myllyoja) 5 Oinasjoki 10 Väänteenjoki Kartta: © Silvestris luontoselvitys oy & Hiidenveden kunnostus 2012–2015 -hanke/pohjakartta sisältää Maanmittauslaitoksen aineistoa 1/2014 Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 47 (75) 8.5. Vesikasvien niitot ja ruoppaukset Kutupaikkojen niitoissa lisätään vesialaa kasvustojen sisään Kun järven rannat ovat kasvaneet liiaksi umpeen, ei hauki pysty käyttämään niitä tehokkaasti kutu- ja poikasalueinaan. Varsinkin ylitiheät kasvustot on todettu niin hauelle kuin muillekin kaloille sopimattomiksi lisääntymis- ja elinympäristöiksi. Niissä happi-, ravinto- ym. olosuhteet ovat hyvin epäedulliset. Umpeenkasvaneiden rantojen niittäminen monipuolistaa vesikasvillisuusvyöhykettä ja luo sinne sopivaa elinympäristöä muun muassa hauen ja ahvenen poikasille. Kalojen elinympäristöä voidaan parantaa esimerkiksi niittämällä rannan tiheisiin ilmaversoiskasvustoihin aukkoja ja käytäviä. Erilaisilla niittokokeiluilla on saatu hyviä tuloksia. Näissä rantojen niitto on näyttänyt kasvattaneen hauen poikastiheyksiä huomattavasti (Korhonen & Nyberg 2001). Ruoppausmenetelmiä on kehitettävä Hiidenvedellä kutualueiden tilaa heikentävät usein ennen kaikkea isosorsimon muodostamat tiiviit kasvustot, jotka ovat osittain pakkautuneet valleiksi (kuva 8 ja 13). Näiden poisto ei onnistu tavanomaisella niittokalustolla, vaan tarvitaan esim. kaivuriruoppausta. Tavoitteena kutupaikkojen niitoissa on vaihteleva vesikasvillisuus, jossa on avovettä pieninä aukkoina ja käytävinä. Kasvustoihin tehtävät käytävät lisäävät samalla rantavyöhykkeen rakenteellista monimuotoisuutta. Käytäviä tulee tehdä sekä rantaviivan tuntumaan että tiheiden kasvustojen ulkoreunoille. Kutupaikkojen kunnostukseen suositeltavia kohteita ovat Kirkkojärven alueella Kuivalahti, Pappilanpellonranta ja Valkojansuu (kuva 10) sekä Nummelanselän rannalla Oinasjokisuu (kuva 11). Irjalansalmen alueella kunnostusta voidaan tehdä myös kevyemmällä niittokalustolla kesäniittona. Ennen laajempia ruoppauksia olisi hyvä valita Hiidenveden alueelta sopiva pilottikohde koealueeksi, jossa saataisiin kokemuksia parhaasta ruoppaustavasta. Vaikka tavoitteena ovat käytävät ja aukot kasvustoissa, voi tiiviissä isosorsimokasvustoissa olla järkevämpää poistaa kasvimassa kerralla laajemmalta alueelta, ja sen jälkeen muovata alue jälkikäteen tehtävin niitoin kaloille soveltuvaksi. Varauduttava pitkään jälkihoitoon Isosorsimo kasvaa voimakkaasti valloittaen luultavasti melko pian takaisin ruopatut alueet. Tämän vuoksi alueita on niitettävä ruoppausta seuraavina vuosina, jotta estetään alueen umpeenkasvu. Niittoja voi joutua toistamaan monena vuonna muutaman vuoden välein pitkän aikaa. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 48 (75) Ei laajamittaisia kasvillisuuden poistoja Kasvillisuusrantojen laajamittainen niitto ei ole suositeltavaa, koska vesikasvillisuus sitoo ravinteita ja vähentää sedimentin resuspensiota (Horppila & Nurminen 2005). Myöskään harvojen ilmaversoiskasvustojen tai kelluslehtisten vesikasvien poisto ei ole järkevää kalastonhoidon kannalta. Ojien ja purojen suissa kasvavia kasvustoja ei tule poistaa laajasti, sillä kasvillisuus sitoo maa-alueilta tulevaa kiintoainesta ja ravinteita. Virkistysarvojen parantaminen pienialaisilla niitoilla Mökkirantojen, venevalkamien yms. pitämisessä avoimina kannattaa ennakoida. Varsinkin isosorsimon poistossa on paras toimia heti ensimmäisten kasvustojen ilmaannuttua. Alkuvaiheessa niiden poisto on vielä mahdollista kohtuullisella ponnistuksella. 8.6. Säännöstelyn kehittäminen Säännöstelyn seurauksena kevättulva yleensä madaltuu ja myöhästyy, jolloin hauen lisääntyminen kärsii, saraikot kaventuvat ja järven umpeenkasvu kiihtyy ilmaversoisen kasvillisuuden levittäytyessä yhä kauemmaksi rantaviivasta. Hiidenvedellä säännöstelyn myötä lieventyneet kevättulvat ovat hyödyttäneet ilmeisesti isosorsimon leviämistä. Rehevöitymisen ja säännöstelyn johdosta madaltuneiden alkukesän vedenkorkeuksien vaikutus on samansuuntainen; rantavyöhykkeen monimuotoisuutta lopulta vähentävä ja umpeenkasvua lisäävä. Yleensä suurikokoinen ilmaversoinen vesikasvillisuus lisääntyy, vaikka samanaikaisesti isojen pohjalehtisten ja uposlehtisten kasvien lajimäärät ja yleisyys voivat alentua. Näiden muutosten johdosta rannan monimuotoisuus alenee, pieneliöstön ja kalanpoikasten suojapaikat vähentyvät ja rantojen niittotarve lisääntyy. (Keto 2005) Vesistön säännöstelyn muutoksiin tarvitaan vesioikeudellinen lupa. Tulevaisuudessa esim. ilmastonmuutokseen varautuminen voi aiheuttaa lupaehtojen tarkistamistarvetta. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 49 (75) Kuva 13. Kuivalahden luhta-alueen ulkoreunaan ovat jäät puskeneet tiiviin isosorsimovallin, joka estää kutukalojen pääsyn laajalle luhta-alueelle. Kuva: EV 8.7. Kirjavanjärven palauttaminen 1960-luvulla kuivatun Kirjavanjärven pinta-ala on ollut noin 0,70 km2 eli 70 hehtaaria. Lopullisesti kuivatushanke valmistui vasta vuonna 1978. Kirjavanjärven vesijättöalue kuivatettiin alentamalla sen vedenkorkeutta tulva-aikaisesta 3,3 metriä ja keskivirtaamatilanteesta 2,7 metriä kaivamalla Vihtijoelle uutta uomaa 2,3 kilometriä, perkaamalla sivupuroja ja ojia 4,0 kilometriä ja rakentamalla penkereitä 3,5 kilometriä sekä tekemällä pumppaamo alueena kuivana säilyttämiseksi (Niinimäki & Partanen 1987, Lappalainen ym. 1989, Hanski & Pajula 1996). Aikoinaan Kirjavanjärvi on pysäyttänyt huomattavan osan Vihtijoen kuljettamasta kiintoaineesta ennen Kirkkojärveä (Lappalainen ym. 1989). On ilmiselvää että paitsi arvokas lintu- ja kasvillisuuskohde (Kivirikko 1932, Wecksell 1932), Kirjavanjärvi on ollut myös Hiidenveden alueen tärkeimpiä kalojen poikastuotantoalueita kevätkutuisille kaloille. Petokaloista se lienee ollut ennen kaikkea hauen, mutta myös mateen ja ahvenen poikastuotannolle tärkeä. Eittämättä myös ankerias on hyödyntänyt sen tarjoamaa ravintoa. Vertailukohtaa voi hakea samantyyppisestä Vanjärvestä, jonka tiedetään toimineen vielä viime vuosikymmeninäkin Hiidenvedestä nousevien kevätkutuisten kalalajien, kuten hauen tärkeänä poikastuotantoalueena (Niinimäki & Partanen 1987, Vuorinen 2009). Matalana ja rehevänä läpivirtausjärvenä Kirjavanjärvi olisi soveltunut poikkeuksellisen hyvin myös vesistöön sittemmin kotiutuneelle toutaimelle, jonka poikasille tällaiset matalat runsaan perustuotannon omaavat tulvajärvet ovat erinomaisia kasvualueita. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 50 (75) On esitetty Kirjavanjärven palauttamista jossain muodossa, ei välttämättä entisessä laajuudessaan (Lappalainen ym. 1989). Näiden esitysten mukaan järvessä voitaisiin myös tehdä alapuolisen vesistön vedenlaatuun vaikuttavia kunnostustöitä paremmin kuin järvikuivatusalueen läpi virtaavassa joessa. Järven palauttamiseen alkuperäisessä laajuudessaan löytyy tuskin tahtoa, mutta nykyisen Vihtijoen-Olkkalanjoen uoman sivuun tulisi harkita yhtä tai useampaa pienempää tulvakosteikkoa, joihin voitaisiin ohjata osa joen virtaamasta tulva-aikoina. 8.8. Toutainkannan tilan selvittäminen Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen laatiman suunnitelman ja pilottitutkimuksen (Pennanen ym. 2008a, 2008b) pohjalta Kokemäenjoen vesistön vesiensuojeluyhdistys on tehnyt viime vuosina toutaimen luontaisen lisääntymisen seurantaa lajin alkuperäisellä esiintymisalueella Kokemäenjoen vesistössä (Holsti 2009, 2010, 2011, Väisänen 2013). Samantyyppistä seurantaa olisi hyödyllistä tehdä paikallisiin olosuhteisiin sovellettuna myös Hiidenveden alueella toutaimen luontaisen lisääntymisen onnistumisen ja kutupaikkojen selvittämiseksi. Kesänvanhojen toutainten esiintymisen (elinalueiden ja runsauden) selvitys Hiidenvedessä ja vertailu läheisen Lohjanjärven tilanteeseen saattaisi tarkemmin paljastaa mitkä tekijät nykyisellään mahdollisesti rajoittavat toutaimen poikastuotantoa Hiidenveden alueella. Kutukalojen merkinnällä voitaisiin saada lisätietoa aikuisten toutainten vaelluksista Hiidenveden ja Lohjanjärven välillä. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkijoille on 2000-luvulla päätynyt vain niukasti saalisnäytteitä Hiidenveden toutaimista (Pennanen, henk.koht. tiedonanto). Saalisnäytteiden keruu Hiidenveden kalastajilta mahdollistaisi pidemmän aikajänteen lisääntymistuloksen jäljittämisen näytteistä tehtävien iänmääritysten avulla (tietolaatikko 3). Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 51 (75) TOUTAIMEN JA KUHAN IÄNMÄÄRITYKSET (tietolaatikko 3) Toutaimen iänmääritykseen ja takautuvaan kasvunmittaukseen soveltuvat parhaiten kyljen keskivaiheilla lähellä kylkiviivaa, olevat säännöllisenmuotoiset suomut. Näy‐ tesuomut muista osista kalaa ovat iänmäärityksen kannalta hankalampia. Suomessa kasvaneilla toutaimilla iänmääritys suomuista onnistuu yleensä ainakin 10‐12 vuoden ikään asti (Pennanen 2001). Vapautettavaltakin toutaimelta voi ottaa suomun tai pa‐ ri, ilman suurta haittaa kalalle. Suomu irtoaa melko helposti, kun siihen tarttuu esi‐ merkiksi pinseteillä tai suonipihdeillä ja vetää sitä pyrstön suuntaan. Muista toutaimen luutumista iänmääritykseen voi käyttää myös cleithrumia, eli har‐ tian lukkoluuta, mutta sen tulkinta vaatii enemmän aikaa ja kokemusta, jotta vale‐ renkaat erottuisivat vuosirenkaista (Raitaniemi ym. 2000). Toutain ja sen suomunäytteen ottoon sopivin paikka. Kuva: Jussi T. Pennanen Kuhalla suositeltavin saalisnäyte on suomu, joita on helppo kerätä saaliiksi otetusta kalasta. Paras paikka suomunäytteen otolle on kuhalla selkäevän takapuolella kylki‐ viivan alapuolella. Pienellä vaivalla myös operculum, eli kiduskannen luu, on otetta‐ vissa talteen. Varsinkin vanhoilla yksilöillä kahden erillisen luutuman vertailu tuottaa varmemman tuloksen (Raitaniemi ym. 2000). Kuhalta kannattaa ottaa kerralla riittävästi suomuja, ainakin 10–20 kappaletta. Ku‐ han suomut voivat olla tiukassa, mutta helpoiten ne irtoavat kuolleesta kalasta veit‐ sellä, pinseteillä tai kalastuspihdeillä vetämällä. Näytteiden käsittely Suomut ja muut luutumanäytteet on aina pakattava paperipussiin, kirjekuoreen tai vastaavaan ilmavaan säilöön, ei ikinä muovipussiin. Näytteen tiedoissa tulisi ilmetä lajin lisäksi ainakin saantipaikka ja ajankohta sekä pituus ja paino, ainakin arvioitu, mikäli kala on vapautettu. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 52 (75) 8.9. Kuhaistutuksille ei ole tarvetta Joissain olosuhteissa kuhan tuki-istutukset saattavat olla kannattavia, mutta olosuhteiden ennakoiminen on käytännössä mahdotonta. Istutusten on usein ajateltu täydentävän syntyvää heikkoa vuosiluokkaa ja sitä kautta tasaavan tulevia saaliin vaihteluja. Istutukset eivät kuitenkaan automaattisesti korvaa heikkoa luontaista lisääntymistä, koska pyyntiin tuleva vuosiluokkavahvuus määräytynee ainakin osittain vasta toisella kasvukaudella (Kolari 1999, Ruuhijärvi ym. 2001, Vanninen 2006). Mahdollisuudet kuhan heikkojen vuosiluokkien parantamiseen kesänvanhoja poikasia istuttamalla näyttävät haasteellisilta. Esimerkiksi Averiaan osui 1980-luvulla kaksi täydellistä katovuotta, huolimatta poikkeuksellisen runsaista tuki-istutuksista (Ruuhijärvi ym. 1996, Salminen ym. 1996). Vastaavasti aiemmin kuhasaaliistaan tunnetun Högbensjön luontaisen kuhakannan romahdettua ei tukiistutuksistakaan ollut apua (Salminen 1998). Viime vuosina Malinen ym. (2007) sekä Malinen ja Vinni (2013) ovat arvioineet Hiidenveden luontaisen kuhantuotannon niin vahvaksi, että kuhanpoikasten istuttaminen ei ole mielekästä. Ruuhijärven ja Sutelan (2002) mukaan runsaimpia ja parhaiten lisääntyviä kuhakantoja ei myöskään kannata yrittää vahvistaa istutuksin. Samaan tulokseen on päätynyt myös Kolari (1999). Kuhaistutuksiin liittyy myös geneettinen riski (esim. Salminen ym. 2012), koska Hiidenvedenkin tapauksessa istukkaiden alkuperä on käytännössä muualta kuin Hiidenvedestä. Säisän ym. (2010) mukaan eri kuhakantojen välillä voi olla merkittäviä perinnöllisiä eroja myös paikallisiin oloihin sopeutumisen kautta kehittyneissä ja lisääntymismenestyksen kannalta tärkeissä ominaisuuksissa, kuten kasvussa, sukukypsyysiässä ja kudun ajoittumisessa. Näin ollen myös kaikkien istutuksilla mahdollisesti jo sekoitettujen alkuperäiskantojen jäljellä oleva perinnöllinen monimuotoisuus tulisi turvata käyttämällä mahdollisissa istutuksissa vain kunkin vesistön ja alueen omaa kantaa olevia poikasia. 8.10. Hauki-istutuksia tarvittaessa harkiten Hauen istutuksiin liittyy se ongelma, että toistaiseksi ei ole pystytty osoittamaan, ovatko istutetut hauet vain korvanneet osan luonnonkudusta syntyneistä poikasista, vai ovatko ne lisänneet järven poikasmääriä. Elossa selviää se määrä poikasia, jolle riittää elintilaa. Istuttamalla ei haukien määrää voi tämän vuoksi välttämättä lisätä (Lehtonen ym. 2002). Esimerkiksi Korhonen (1999) piti Päijänteellä mahdollisena sitä että jatkokasvatetut poikaset valtasivat luonnonpoikasten elintilan ja vaikutus tiheyteen jäi vähäiseksi. Haukikannan koko määräytyy yleensä aikuisten haukien syönnösalueen kantokyvyn mukaan (Sutela 2003). Korhosen (1999) mukaan tilanteessa, jossa lisääntyminen on haukikannan kokoa rajoittava tekijä, istutukset vaikuttavat perustelluilta. Kuitenkin, mikäli järvessä on Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 53 (75) runsas ranta- ja vesikasvillisuus, ei säännöstelyn aiheuttama kutu- ja poikastuotantoalueiden väheneminen herkästi aiheuta merkittävää poikastuotannon alenemista (Sutela (2003). Jälkimmäinen tilanne vaikuttaa ainakin Kirkkojärven ja Mustionselän alueella todennäköiseltä, mikäli tarkastellaan viimeisimpien kalastuskyselyiden haukisaaliita (Valjus 2010), joiden mukaan hauki on ollut alueen runsain saalislaji jo vuodesta 2001 lähtien. 2000-luvun alun istutuksista peräisin olevat hauet alkavat olla jo varsin iäkkäitä ja kookkaita, joten ne tuskin enää yksin muodostavat alueen haukisaaliista. Alajan ym. (2012) mukaan Hiidenveden hauki-istutusten tulisi perustua tarveharkintaan. Ennen istutuksiin ryhtymistä on suositeltavaa selvittää hauen poikastuotannon nykyinen taso ja mahdollinen istutustarve. Mikäli hauen poikastuotannon perusteella katsotaan tarpeelliseksi toteuttaa istutuksia, niin istutusten toteutus on suunniteltava etukäteen ja istutusten tuloksellisuutta tulisi seurata. Istutustulosta on helpoiten mahdollista tutkia, mikäli istutuspoikaset merkataan (ks. Korhonen 1999). Ainakin aiemmin jatkokasvatettujen hauenpoikasten ongelmana on ollut, että merkintään ei ole ollut olemassa halpaa ja toimivaa menetelmää, toisin kuin vastakuoriutuneille poikasille. Mahdollisesti kuitenkin vastakuoriutuneena tehtävää alitsariinivärjäystä (Mutenia ym. 2006) voitaisiin hyödyntää. Ainakaan ruiskuvärjäys ei tiettävästi toimi esikesäisille hauille merkintätapana (Friman ym. 1999). Vastakuoriutuneiden hauenpoikasten istuttaminen liian aikaisin tai väärälle alueelle vaikuttaa huomattavasti istutustulokseen ja vastakuoriutuneiden poikasten istutukset voivat herkästi epäonnistua jopa täysin (Nyberg 1991, Korhonen & Nyberg 2001). Toisaalta jatkokasvatettujen poikasten istutuksista on vähän tutkittua tietoa. Istutettujen poikasten henkiinjääminen saattaa riippua vanhempien haukien määrästä vesistössä (Lehtonen ym. 2002). Nykyisellään Hiidenveden omaa kantaa olevia hauen poikasia ei tiettävästi ole saatavilla, joka on ristiriidassa sen seikan kanssa, että istutuksissa tulisi pyrkiä käyttämään vesistön omaa kalakantaa. Ensisijaisesti tällaisessa tilanteessa tulisi kuitenkin selvittää mahdollisuudet saada vesistön omaa kantaa kasvatettavaksi istutuksia varten. Mikäli tämä ei onnistu, niin mahdollisessa istutustilanteessa on suositeltavaa hankkia ainakin maantieteellisesti mahdollisimman läheltä ja samankaltaisista oloista peräisin olevaa kantaa edustavia istukkaita. Esimerkiksi merialueelta peräisin olevan hauen istuttamista sisämaan järviin tulisi välttää. 8.11. Madekanta vahvistuu järven tilan parantuessa Vaikuttaa siltä, että Hiidenveden madekanta olisi rehevöitymisen tuloksena heikentynyt. Madettakin on Suomessa paikoin istutettu, mutta yleensä istutukset ovat perustuneet muualta pyydettyjen aikuisten siirtämiseen toiseen järveen. Tämä vuorostaan ei mahdollista kovin suuren mittakaavan istutustoimintaa ja lienee kustannuksiltaan hyötyihin nähden Hiidenveden tapauksessa varsin tyyristä. Rannikolla made- Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 54 (75) kantojen heikentyminen johti siihen, että Merenkurkussa aloitettiin myös mateen viljelykokeilut 1980-luvulla (Hudd 1987). Sittemmin paikoin Merenkurkussa ja Saaristomerellä on haudottu mateen mätiä, joka sitten on istutettu joko vastakuoriutuneina poikasina keväällä tai luonnonravintolammikosta kesänvanhoina poikasina. Tiedossa olevat merialueen hautomoiden istutukset ovat perustuneet aina seudun oman madekannan lypsämiseen ja istukkaiden istuttamiseen emojen pyyntipaikoille (West & Heinonen 2008, Saarinen 2012). Esimerkiksi Vaasan Sundomissa on toiminut hautomo vuodesta 1989 lähtien. Hautomo tuottaa vuosittain 1,5-4 miljoonaa mateen vastakuoriutunutta poikasta, jotka kasvatetaan kesän yli luonnonravintolammikossa (West & Heinonen 2008). Saaristomerellä on tehty koeluontoisesti haudontaa samaan tapaan. Huomioitavaa on, että Saaristomerellä on myös onnistuneesti kudetettu mateita viljelyoloissa (Saarinen 2012). Mateen poikasten laajamittaisempi istuttaminen edellyttäisi todennäköisesti Hiidenveden alueelle omaa hautomoa. Istukastuotanto vaatii myös emoja, haudottavan mädin saamiseksi, eli Hiidenvedellä pitäisi myös järjestää emojen pyynti kutuaikaan. Huddin (1987) mukaan Merenkurkussa mateen mädin haudonta epäonnistui useana vuonna täysin, koska mätiä ei valvottu aktiivisesti. Vaikka viljelyosaaminen on eittämättä kehittynyt, on kuitenkin selvää, että mateen mädin haudonta vaatii runsaasti työpanosta. Jotta mateenpoikasten tuottaminen Hiidenvedellä kannattaisi, edellyttäisi se paitsi kasvavaa kiinnostusta mateen pyyntiin, myös rahoitusta hautomotoiminnalle ja valmiutta runsaaseen talkootyöhön emojen pyynnin ja hautomon pyörittämisen saralla. Riittävän istutustuloksen kannalta olennaista saattaa olla myös se, löytyykö jostain seudun luonnonravintolammikosta mahdollisuuksia jatkokasvatukseen. Nykytilanteessa mateenpoikasten tuottaminen itse Hiidenvedellä vaikuttaa varsin monimutkaiselta ja haasteelliselta yhtälöltä. Etenkin kun ei ole varmuutta siitä rajoittaako nykyistä madekantaa ainoastaan heikko lisääntymismenestys, vai vaikuttaako rehevöitymiskehitys myös aikuisten yksilöiden kasvuun ja selviämiseen. Jälkimmäisessä tapauksessa istutuksillakaan ei todennäköisesti saataisi merkittäviä tuloksia. Ylipäänsä ennen kuin esimerkiksi mahdollista hautomo- ja istutustoimintaa edes harkitaan, tulisi järven madekannan tilasta olla nykyistä parempi kuva. Madekannan nykytilasta saataisiin kattavampi kuva koko järven kattavan kalastustiedustelun avulla. Lisääntymismenestystä voitaisiin selvittää toistamalla Kjellmanin ym. (2000) tekemä tutkimus, ja mahdollisesti ulottamalla sen tutkimusalue lisäksi koko Hiidenveden kattavaksi. Todennäköisesti ”helpoin” ja ainakin pysyvin tie Hiidenveden madekannan vahvistamiseen on järven vedenlaadun parantaminen, sillä tehokkaana lisääntyjänä madekannan voi olettaa vahvistuvan, mikäli ympäristöolot palautuvat jälleen lajille edullisemmiksi. Madekannan elpymistä edesauttaa ainakin paikallisella tasolla myös se, että mateilla on mahdollisuus nousta kudulle järveen laskeviin jokiin, joiden vedenlaatu on järveä parempi. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 55 (75) 8.12. Ankerias järkevä istutuslaji Ankeriaan esiintyminen Hiidenvedessä on nykyisellään istutuksista riippuvaista. Pitkäikäisenä hyvin tuottavana petokalana ankeriaan istuttamista voidaan suositella. Karjalaisen ym. (1996) mukaan mikään toinen kala ei anna yhtä hyviä istutustuloksia kuin ankerias. Järvipyynnissä istutetuista ankeriaista saadaan takaisin noin 20-25 %. Ankeriaan etuja ovat pitkä ikä, pieni luonnollinen kuolevuus ja vähän luontaisia vihollisia. Se soveltuu erityisen hyvin nimenomaan järven rehevimpien osien hoitokalaksi. Ankerias syö särkikaloja ja sen saalistus kohdistuu ennen kaikkea nuorimpiin ikäluokkiin. Se voi toimia myös lahnalle ravintokilpailijana. Nyt tehtävistä istutuksista voidaan olettaa saatavan saalista vähintään seuraavien 5–15 vuoden ajan, todennäköisesti pidempäänkin. Reheviin vesiin suositellaan istutettavaksi 100 lasiankeriasta hehtaarille (Tulonen 2002). Hiidenveden tapauksessa nykyiset hyvin tuottaneet istutusmäärät ovat olleet parhaimmillaankin vain joitakin prosentteja suositellusta määrästä vuositasolla, mikäli tarkastellaan koko Hiidenveden aluetta. Ankeriasta voidaan pyytää niin aktiivisilla kuin passiivisillakin pyyntimuodoilla. Saaliita on mahdollista kasvattaa pienellä perehtymisellä pyyntimenetelmiin. Erilaisia pyyntimahdollisuuksia on esitellyt mm. Kilpinen (1997) Suomen kalastuslehden ankeriaan kalastuksesta kertovassa artikkelissaan. 8.13. Kuhakannan ja yleensäkin kalastuksen säätely 8.13.1. Hiidenveden kuhakanta ja sen säätely Malisen ja Vinnin (2013) mukaan Hiidenveden kuhanpoikastuotanto näyttäisi olevan varsin voimakasta. Molempina tutkimusvuosina kuhanpoikaset ovat myös kasvaneet nopeasti. Heidän mukaansa ravintoketju eläinplankton-kuore-kuha lienee melko tehokas ja suuri osa Kiihkelyksenselän ja Retlahden tuotannosta päätyy kuhantuotannoksi. Toisaalta koska kuha kasvaa Hiidenvedessä kohtuullisen nopeasti (Lappalainen ym. 2005), kannattaisi kuhat pyytää huomattavasti nykyistä suurempina (Malinen ym. 2007). Vertailun vuoksi Hiidenvedeltä syksyllä 2005 pyydetyssä aineistossa vain hieman yli 10 % kokoluokan 36 - 37,9 senttimetrin pituisista naaraista oli saavuttanut sukukypsyyden (Helttunen 2006). Tällä hetkellä Hiidenveden kuhankalastusta ei säädellä kalastusalueen toimesta erillisillä pyyntirajoituksilla. Ainoa rajoitus on kalastusasetuksen mukainen 37-sentin alamitta (Kivistö, henk.koht. tiedonanto). Kuhan kalastusta on jo pitkään säädelty 37 senttimetrin alamitalla ja vuoteen 1993 saakka myös kuturauhoituksella. 1960-luvulla tehtyihin tutkimuksiin perustuen aiemmin suositeltiin parhaan kuhatuoton saavuttamiseksi kuhien kalastamista 42-45 millimetrin verkoilla kohta alamitan saavuttamisen jälkeen (Ruuhijärvi ym. 2003). Voimassa oleva kuhan lakisääteinen alamitta on kuitenkin turhan alhainen ja aihe- Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 56 (75) uttaa kasvuylikalastusta (Salminen ym. 1996). Kuhalle sopiva tavoite on yhden kutukerran periaate: pyydysten tulisi olla rakenteeltaan sellaisia, että suurin osa niihin jäävistä yksilöistä on ennen saaliiksi jäämistään ehtinyt kutea ainakin kerran. Koska lisääntymisikäiset kalat ovat yleensä ohittaneet nopeimman kasvun vaiheen, periaate turvaa myös suurimmat saaliit (Kuikka ym. 2002). Kuhan keskikoon kasvulla saavutettaisiin useita hyötyjä. Suuremmat kuhat syövät enemmän nimenomaan särkikaloja kuoreen sijaan. Keskikoon kasvun myötä myös kalastajien kokonaissaalis tulisi kasvamaan. Samalla kalastus kuitenkin säilyisi kestävällä pohjalla, sillä pyynnin kohdistaminen kookkaampiin yksilöihin takaisi yhden kutukerran periaatteen toteutumisen. Tämän myötä myös vältettäisiin kasvuylikalastusta ja turvattaisiin kaikista nopeakasvuisimpien yksilöiden perimän säilyminen kalakannassa. Helttusen (2006) mukaan Hiidenvedellä kalastus tuskin uhkaa ja rajoittaa kuhakannan lisääntymistä, sillä järvessä on runsaasti pientä kuhaa. Sen sijaan tutkimushetkellä kalastus oli todennäköisesti ns. kasvun ylikalastusta, jossa kuhat pyydetään pienikokoisina, ja näin ollen hukataan valtaosa lajin kasvupotentiaalista. Salmisen ym. (1996) mukaan alamitan toimivuus riippuu siitä millaisesta kalastuksesta on kysymys. Ainakin verkkopyynnissä se ilman muuta vaatii seurakseen vastaavan solmuvälirajoituksen. Esimerkiksi Lappalaisen ym. (2005) Averian ja Lahden Vesijärven kuhakannoista tekemien laskelmien mukaan näissä järvissä kaikista suurin saalis saavutettaisiin käyttämällä 60 tai 70 millimetrin solmuvälillä olevia verkkoja. Käytännössä tällainen solmuväli tarkoittaisi Kuikan ym. (2002) antamien arvojen perusteella, että pyynti kohdistuu pääasiassa 50–53–senttisiin kuhiin ja alle 45-senttisiä kuhia ei juurikaan ole saaliissa. Hiidenvedellä naaraskuhista hieman yli puolet saavutti sukukypsyyden vasta 44-45,9 cm:n mittaisena. Näin ollen Hiidenvedellä suositeltiin käytettäväksi vähintään 55 millimetrin solmuväliä olevia verkkoja kuhanpyynnissä (Helttunen 2006). Tällaiset verkot pyytävät kuhaa 44-sentistä ylöspäin (Kuikka ym. 2002). Itäisellä Suomenlahdella tehdyissä pyynneissä verkon solmuväleillä 50–60 millimetriä yli puolet saaliista on jo yli 45 senttimetrin pituista (Vanninen 2006). Monet kalastusalueet ovat nostaneet viime vuosina kuhan alamitan 45-senttiin ja tehneet sen mukaisia säätelypäätöksiä myös verkkojen solmuvälien käytöstä. Hyvänä vertailukohtana voidaan pitää Tuusulanjärveä, jossa on ollut vuodesta 2007 voimassa verkon 55 millimetrin solmuvälirajoitus. Kuhat saavuttavat verkkokalastuksen pyyntikoon ja 45-sentin alamitan keskimäärin kuudennella kasvukaudella, jolloin ne ovat jo saavuttaneet sukukypsyyden ja ehtineet kutea vähintään kerran. Kuhan kalastuksen ohjaus on siten hyvin sopusoinnussa kannan kasvunopeuden kanssa (Ruuhijärvi & Jokela 2008) Hiidenveden kalastusalueen käyttö- ja hoitosuunnitelmassa (Kukkonen & Sundström 2005) suositellaan selkävesialueilla kuhanpyynnissä käytettäville suurikokoisille, pyyntisyvyydeltään yli 3 metrin verkoille solmuvälin nostamista 50–55 millimetriin. Samassa yhteydessä ehdo- Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 57 (75) tetaan myös harkitsemaan kuhan alamitan nostamista koko kalastusalueella 40-senttiin. Samankaltaisia ajatuksia kuhankalastukseen sopivista verkkojen solmuväleistä on esitetty myös aktiivisten kuhan vapaa-ajankalastajien toimesta. Esimerkiksi Kontilan (1999) mukaan hyvän kuhaverkon harvuus tulisi olla vähintään 50 tai 55 millimetriä. Riittävän harvoilla verkoilla voidaan myös vähentää ei-toivotun sivusaaliin, kuten Hiidenvedellä sulkavan ja pasurin kertymistä kuhaverkkoihin. 8.13.2. Isot kuhat syövät enemmän särkikaloja Mikäli kuhien halutaan verottavan nimenomaan särkikaloja, tulee kuhakannan keskikokoa pyrkiä saamaan riittävän korkeaksi. Päijänteellä tehdyissä tutkimuksissa on havaittu vain 50-senttisten, ja sitä suurempien kuhien syövän särkiä. Pienemmillä kuhilla ravinto koostui pääasiassa kuoreesta ja ahvenesta. Myös Lahden Vesijärvellä on todettu särjen ja ahvenen osuuden kasvavan kuhan ravinnossa kuhan koon kasvaessa (Penttilä 2002). Vesala ym. (2007) ovatkin esittäneet, että ohjaamalla kalastusta siten, että kuhakanta entisestään runsastuu ja koostuu suuremmista yksilöistä (alamitan ja solmuvälikoon kasvattaminen), saadaan Hiidenveden särkikaloihin kohdistettua suurempi saalistuspaine. 8.13.3. Taataan yhden kutukerran periaatteen toteutuminen Malinen ym. (2007) perustelevat Hiidenveden kuhan alamitan nostoa sillä, että täten saataisiin kuhakannasta paljon suurempi kilomääräinen saalis. Samalla myös varmistettaisiin, että kuhat ehtivät kutea ainakin kerran ennen kuin ne jäävät saaliiksi. Yhden kutukerran periaatetta noudatettaessa sopiva alin pyyntikoko määräytyy käytännössä naaraskalojen sukukypsyyskoon perusteella. Koiraat tulevat sukukypsiksi naaraita pienempinä ja nuorempina, joten niiden määrä ei yleensä rajoita kalakannan lisääntymistä. Sopiva pyyntikoko on yleensä hieman suurempi kuin se koko, jossa puolet naaraista on sukukypsiä (Kuikka ym. 2002). 8.13.4. Saalis kasvaa Lohjanjärvellä vuoden 1992 alusta käyttöön otettu yli kaksi metriä korkeiden verkkojen 50 millimetrin solmuvälirajoitus, muikkuverkkoja lukuun ottamatta, yhdessä kuhan alamitan nostolla 40senttimetriin, on nostanut saaliskuhien keskikokoa 600 grammasta lähes kiloon (Kuikka ym. 2002). Ruotsin Hjälmaren-järvellä kuhan alamittaa nostettiin 40 senttimetristä 45:een vuonna 2001. Samalla verkon pienintä solmuväliä kasvatettiin 50 millimetristä 60:een. Vuosien 1996–2000 keskisaalis, 59 tonnia, nousi 153 tonniin vuosina 2001–2007. Viereisellä Mälarenjärvellä pyyntikokoa ei muutettu ja kuhasaalis pysyi entisellä tasolla. Pyyntikoon muutos kasvatti myös kuhien keskikokoa. Vuonna 2008 rysäsaaliissa olleiden kuhien keskikoko oli Hjälmarenissa 53 senttimetriä ja 1 492 grammaa. Mälarenin vastaavat luvut olivat 45,6 senttimetriä ja 923 grammaa. Hjälmarenin kuhat olivat keskimäärin siis yli puoli kiloa painavampia (Lehtonen 2009). Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 8.13.5. 58 (75) Kuhaan liittyvä tiedontarve Helttusen (2006) mukaan lisäselvitykset Hiidenveden kuhan keskimääräisen sukukypsyyskoon määrittämiseksi olisivat tarpeen, sillä lyhyeltä ajanjaksolta kerätyn aineiston pohjalta on vaikea määritellä järvikohtaista vakiosukukypsyyskokoa tai -ikää. Esimerkiksi Lohjanjärvellä sekä naaras- että koiraskuhien sukukypsyyskoossa on tapahtunut merkittävä muutos. Sukukypsyysselvityksen ohella kannattaisi kerätä tavallisilta kalastajilta saalisnäytteitä etenkin suuremmista kuhista. Näytteistä tehtävillä iän- ja kasvunmäärityksillä voidaan saada lisätietoa Hiidenveden kuhien kasvunopeuksista ja toisaalta siitä, että onko niiden kasvussa tapahtunut muutoksia, jotka voisivat selittyä olosuhteiden tai kalastuksen muutoksilla. (ks. tietolaatikko 3) Malinen ym. (2007) suosittelivat, että kuhan kutualueet Hiidenvedellä olisi järkevää kartoittaa, sillä lisääntymisalueet ovat todennäköisesti muuttuneet jonkin verran Jääskeläisen (1930) tekemän selvityksen jälkeen. Tarkemmat tiedot kutualueiden sijainnista auttaisivat suojelemaan niitä haitalliselta ihmistoiminnalta, kuten esimerkiksi kaapeleiden ja vesijohtojen linjauksilta tai ruoppauksilta. Kutualueiden sijaintitietoa voitaisiin käyttää myös kalastuksensäätelyssä rauhoitusalueiden rajaamiseen, mikäli kuhan kutuaikaista pyyntiä tulevaisuudessa tarvitsee rajoittaa. 8.13.6. Säätelyn joustavuus Salminen ym. (1996) esittivät yhtenä loppupäätelmänään, että kuhankalastuksessa lupaavin säätelyvaihtoehto on paikallisiin oloihin sovitettu täsmäsäätely, jonka pohjana on rekrytointi-ikää korottava solmuvälisäätely sitä vastaavalla alamittarajoituksella tuettuna. Silmäkokorajoitus tulisi alueellisesti ja ajallisesti rajata siten, että mahdollisimman suuri osa kuhan pyynnistä saadaan säätelyn piirin haittaamatta kohtuuttomasti muuta kalastusta. Esimerkiksi Lohjanjärvellä solmuvälirajoitukset on kohdistettu yli 2 metriä korkeisiin verkkoihin muikkuverkkoja lukuun ottamatta. Säätelyä voidaan soveltaa alueellisesti ja vaikka vain tiettyinä vuodenaikoina. Kuhan lisääntymisen turvaaminen on tavoitteena samansuuntainen kuin saalistuoton optimointi. Jos (kalastukseen) rekrytointi-ikä ja kalastusteho saadaan säätelytoimin sellaiselle tasolle, että kannan kasvupotentiaali tulee edes kohtuullisesti hyödynnetyksi, on kantaylikalastuksen vaaraa samalla todennäköisesti pienennetty. Lisävarmistuksena voi suositella asetuksesta poistetun kuturauhoituksen korvaamista paikallisiin oloihin sopivilla rauhoitusalueilla ja –ajoilla (Salminen ym. 1996). 8.13.7. Suositus kuhankalastuksen säätelytoimiksi Hiidenvedellä Suosittelemme kuhan alamitaksi Hiidenvedellä 45-senttiä. Verkon alimmaksi solmuväliksi kannattaa tällöin valita 55 tai 60 millimetriä kuhankalastuksessa. Tarpeen mukaan kuhan kuturauhoitus voidaan osittain palauttaa esimerkiksi rajoittamalla verkko- ja uistinkalastusta kuukaudeksi kutuaikana (esim. 15.5.-14.6.) tärkeimmillä kutualueilla tai vaellusreiteillä. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 8.13.8. 59 (75) Muut säätelytoimet Suosittelemme myös, että syksyllä taimenen syysrauhoituksen aikaan (1.9.–15.11.) sekä keväällä hauen ja toutaimen kutuaikaan huhtitoukokuun taitteessa verkkokalastusta olisi aiheellista rajoittaa Vanjoen ja Vihtijoen suualueilla, jotta kutuvaelluksella olevat kalat pääsevät esteettömästi lisääntymään. Kuhankalastukseen liittyvät solmuvälirajoitukset hyödyttäisivät samalla myös taimenta ja toutainta. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 60 (75) Taulukko 8. Esitettyjä ja toteutettuja kuhankalastuksen säätelytoimia oloiltaan Hiidenveden kaltaisilla järvillä. Lähdeviite / Järvi Suositeltu tai käyttöön‐ otettu alamitan nosto Muita suosituksia tai to‐ teutettuja rajoituksia 42 cm Suositeltu tai käyttöönotettu solmuvälirajoitus (kuhanpyyn‐ tiin) vähintään 50 – 55 mm Lohjanjärvi, suositus (Lehtonen & Miina 1988) Salminen ym. 1996 50 cm 55 mm Högbensjön, suositus (Salminen 1998) Lohjanjärvi, toteutunut (1992‐) (Kuikka ym. 2002) (solmuvälin perusteella 44 cm) 55 mm 40 cm 50 mm Vesijärvi Enonselkä, toteutunut (1997‐) (Ruuhijärvi ym. 2003) Lappalainen ym. 2005 40 cm 50 mm Kuturauhoitus, kesäinen uistelukielto, pitkäsiima‐ kielto, rysäkielto Talvehtimiselle tärkeiden syvien alueiden rauhoitus talveksi ja kuturauhoitus Verkkopyynti kielletty Lohjan alueella jäidenläh‐ döstä kesäkuun puolivä‐ liin. (solmuvälin perusteella 50 – 53 cm) 40 cm 60 tai 70 mm vähintään 55 mm 42 cm 55 mm 45 cm 55 mm Kutualueiden rauhoitta‐ minen esimerkiksi touko‐ kuun puolivälistä kesäkuun puo‐ liväliin. 45 cm 60 mm Hiidenvesi, suositus (Helttunen 2006) Hiidenvesi, suositus (Malinen ym. 2007) Tuusulanjärvi, toteutunut (2007‐) (Ruuhijärvi & Jokela 2008) Hjälmaren, Ruotsi (Lehto‐ nen 2009) Solmuväli 40 mm 45 mm 50 mm 55 mm 60 mm 65 mm 70 mm A 34 cm 37 cm 41 cm 44 cm 45 cm 45 cm 46 cm B 36 cm 41 cm 45 cm 48 cm 50 cm 52 cm 53 cm A: Pituus josta alkaen kuha alkaa merkittävästi jäädä pyydykseen B: Pituus jossa pyydyksen teho on suurimmillaan. Lähde: Kuikka ym. 2002 Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 61 (75) 9. Yhteenveto suosituksista Kuva 14. Irjalansalmen runsas vesikasvillisuus kirkastaa veden. Kuva: AJ 1. Velvoitetarkkailuohjelmia olisi hyvä täydentää. 2. Hiidenvedellä eri kalalajeihin kohdistuvan kalastuksen selvittämiseksi tulisi tehdä koko järven kattava kalastustiedustelu. 3. Alueella on useita purovesistöjä, jotka saattaisivat soveltua taimenen lisääntymisalueiksi. Kotiuttaminen voitaisiin tehdä siirtoistuttamalla luonnonvaraisia yksilöitä muualta vesistöalueelta. 4. Alueen virtavesissä on edelleen lukuisia kalojen vaellusesteitä, joista monet ovat nykyään tarpeettomia ja usein helppoja purkaa tai muokata kalojen liikkumisen mahdollistavaksi. Vaellusmahdollisuuksien palauttaminen hyödyttää etenkin taimenta, ankeriasta ja toutainta, mutta myös haukea, kuhaa, harjusta ja madetta. Virtavesissä on lisäksi laajaa elinympäristökunnostusten tarvetta. 5. Umpeenkasvaneita rantoja suositellaan niitettäväksi harkiten. Kalojen elinympäristöä voidaan parantaa esimerkiksi niittämällä rannan tiheisiin ilmaversoiskasvustoihin aukkoja ja käytäviä. Hauen kutualueilla tiiviiden isosorsimokasvustojen poisto edellyttää esim. kaivuriruoppausta ja tämän jälkihoitona toistuvia niittoja. 6. Isosorsimon torjuntaruoppausten tehon ja hyödyn sekä tutkimiseksi voi perustaa koeruoppausalan. 7. Isosorsimon torjuntaa voi paikallisesti tehdä mekaanisesti eli kaivamalla, ruoppaamalla ja niittämällä. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 62 (75) 8. Rikkaruohohävitteitä ei ole suositeltavaa käyttää vesikasvien torjuntaan, sillä niistä useat ovat vesieliöille erittäin haitallisia (esim. glyfosaatti). 9. Kasvillisuusrantojen laajamittainen niitto ei ole suositeltavaa, koska vesikasvillisuus sitoo ravinteita ja kiintoainesta. Myöskään ojien ja purojen suista ei pitäisi poistaa kasvillisuutta. 10. Voimakkain isosorsimoa torjuva vaikutus olisi kevättulvien voimistamisella ja vedenpinnan suuremmilla vaihteluilla. 11. Kuivattu Kirjavanjärvi on aiemmin pysäyttänyt huomattavan osan Vihtijoen kuljettamasta kiintoaineesta ja toiminut Hiidenveden kevätkutuisten kalojen poikastuotantoalueena. Järveä suositellaan palautettavaksi jossain muodossa. 12. Toutaimen lisääntymismenestystä voitaisiin seurata. Hiidenveden kalastajilta toivotaan myös saalisnäytteitä toutaimista. 13. Vaikuttaa siltä, että hauki-istutuksille ei ole tarvetta ainakaan Kirkkojärven ja Mustionselän alueella. Ongelmana on myös se, että Suomessa haukiistutusten tuloksellisuudesta ei ole täyttä varmuutta. 14. Madekanta vahvistunee luontaisesti järven elpyessä. 15. Ankeriaan esiintyminen Hiidenvedessä on nykyisellään istutuksista riippuvaista. Pitkäikäisenä hyvin tuottavana petokalana sen istuttamista voidaan suositella etenkin järven rehevimpiin osiin. 16. Kuhakanta on arvioitu niin vahvaksi, että istutuksille ei ole tarvetta. Koska kuhat kasvavat Hiidenvedessä kohtuullisen nopeasti, kannattaa ne pyytää huomattavasti nykyistä suurempina. Suuremmat kuhat syövät enemmän särkikaloja. Keskikoon kasvun myötä myös kalastajien kokonaissaalis kasvaa, vaikka kalastus säilyy kestävällä pohjalla. 17. Suosittelemme kuhan alamitaksi Hiidenvedellä 45 senttiä, joka verkkokalastuksessa tarkoittaisi 55 tai 60 millimetrin solmuväliä kuhankalastuksessa. Tarpeen mukaan kuhan kuturauhoitus voidaan palauttaa osittain. Kuhankalastukseen liittyvät solmuvälirajoitukset hyödyttäisivät samalla myös taimenta ja toutainta. Suosittelemme, että syksyllä taimenen syysrauhoituksen aikaan sekä keväällä hauen ja toutaimen kutuaikaan verkkokalastusta rajattaisiin kutujokien suilla. 18. Kuhan kutualueiden sijainnista ja nykyisestä sukukypsyysiästä kaivattaisiin vielä lisää ajantasaista tietoa. Myös saalisnäytteitä kuhista toivotaan kalastajilta. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 63 (75) 10. Kirjallisuus Alaja, H., Sundell, P., Palomäki, A. & Hynynen, J. 2012: Hiidenveden kunnostus- ja hoitosuunnitelma- Osa II Ravintoketjukunnostus. Jyväskylän yliopisto, Ympäristöntutkimuskeskus. Tutkimusraportti 194/2012. 71 s. + liitteet. Ax, J. E. 1890 (1997): Kalastuksesta Lopen pitäjässä. Loppi-seura. 36 s. Colby, P. J. & Lehtonen, H. 1994: Suggested causes for the Collapse of Zander, Stizostedion lucioperca (L.), populations in Northern and central Finland through comparisons with North American Walleye, Stizostedion vitreum (Mitchill). Aqua Fennica 24,1: 9 – 20. Ekholm, M. 1993: Suomen vesistöalueet. Vesi- ja ympäristöhallitus. Vesija ympäristöhallinnon julkaisuja Sar-ja A: 126. 163 s. Eloranta, A. 1982: Mateen (Lota lota (L.)) iästä, kasvusta ja ravinnosta eräissä järvi-Suomen ja Utsjoen vesistöissä. teoksessa: Tutkimuksia eräiden kivikkorantojen kalalajien biologiasta I. Jyväskylän yliopiston Biologian laitoksen tiedonantoja 30: 37 - 70. Eloranta, A. 1985: Nuorten mateiden (Lota lota (L.)) kehityksestä ja kasvusta. teoksessa: Tutkimuksia eräiden kivikkorantojen kalalajien biologiasta II. Jyväskylän yliopiston Biologian laitoksen tiedonantoja 43: 73 – 107. Erm, V., Vaino, V. & Saat, T. 2003: Pikeperch, Sander lucioperca (L.). teoksessa: Fishes of Estonia. Estonian Academy Publishers, Tallinn. s. 296 – 306. Friman, T., Koljonen, M.-L., Nyberg, K. & Saura, A. 1999: Kalojen merkintätutkimukset. teoksessa: Kalataloustarkkailu - Periaatteet ja menetelmät. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Nykypaino, Helsinki. s. 103 - 135. Global Invasive Species Database. http://www.issg.org Haapala, E. & Rantakokko, K. 2008: Hiidenveden ranta-alueiden tulvavahinkoarvio. Uudenmaan ympäristökeskuksen raportteja 14/2008. 22 s. Hagman, A.-M. 2012: Hiidenveden kunnostushanke: Hiidenveden kunnostus- ja hoitosuunnitelma. Ramboll Finland Oy. 92 s. + liitteet. Halme, E. 1961: Kalanistutukset Suomessa vuoteen 1958 – I: Aa- Jä. Maataloushallituksen kalataloudellinen tutkimustoimisto. Monistettuja julkaisuja N:o 14. 169 s. Hanski, M. & Pajula, H. 1996: Alueellisten ympäristökeskusten kunnossapidettävät vesistörakenteet - Osa B: Kunnossapitohankkeiden muistiot. Suomnen ympäristökeskus. Suomen ympäristökeskuksen moniste 8. 287 s. Hilevaara, J. 1957: Toutain – vähän tunnettu urheilukala. Metsästys ja Kalastus marraskuu 1957. s. 389 – 391. Helttunen, S. 2006: Kuhan (Stizostedion lucioperca) sukukypsyyskoko Hiidenvedellä. Lohjan ympäristölautakunta. Julkaisu 2/06. 8 s. Helttunen, S. & Lehtonen, J. 2010: Järvikeskus Porla. Länsi-Uudenmaan vesi ja ympäristö. Julkaisu 204/2010. 45 s. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 64 (75) Holsti, H. 2009: Toutaimen luontaisen lisääntymisen seuranta Kulo- ja Rautavedellä sekä Kokemäenjoella ja Loimijoella - Raportti vuoden 2009 tuloksista. Kokemäenjoen vesistön vesiensuojeluyhdistys ry. Kirje nro 678/HH. 13 s. Holsti, H. 2010: Toutaimen luontaisen lisääntymisen seuranta Kulo- ja Rautavedellä sekä Kokemäenjoella ja Loimijoella - Raportti vuoden 2010 tuloksista. Kokemäenjoen vesistön vesiensuojeluyhdistys ry. Kirje nro 801/HH. 16 s. + liitteet Holsti, H. 2011: Toutaimen luontaisen lisääntymisen seuranta Kulo- ja Rautavedellä sekä Kokemäenjoella ja Loimijoella - Raportti vuoden 2011 tuloksista. Kokemäenjoen vesistön vesiensuojeluyhdistys ry. Kirje nro 1072/HH. 19 s. + liitteet. Horppila, J. 2005: Project background and lake description. Arch.Hydrobiol. Spec. Issues Advanc.Limnol.59: 1–11. Horppila, J. & Nurminen, l. 2005: Effects of different macrophyte growth forms on sediment and P resuspension in a shallow lake. Hydrobiologia (2005) 545:167–175 Hudd, R. & Kjellman, J. 2002: Bad matching between hatching and acidification: a pitfall for the burbot, Lota lota, off the river Kyrönjoki, Baltic Sea. Fisheries Research 55: 153 – 160. Hudd, R. 1987: Mateen viljely- ja istutuskokeita Etelä-Pohjanmaalla. Suomen kalastuslehti 1/1987: 4 - 6. Hudd, R., Urho, L. & Hildén, M. 1983: Occurrence of burbot, Lota lota L., larvae in the mouth of Kyrönjoki in Quarken, Gulf of Bothnia. Aquilo, Ser. Zoologica 22: 127 – 130. Huusko, A. 1990: Kirjallisuusselvitys kalojen mäti- ja poikasvaiheiden ekologiasta. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kalatutkimuksia – Fiskundersökningar No 13. 58 s. Huusko, A., Kreivi, P., Korhonen, P., Marttunen, M., Hellsten, S. & Saura, A. 2002: Kalojen elinympäristön kunnostaminen. teoksessa: Kalavedet kuntoon. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. F. G. Lönnberg, Helsinki. s. 60 – 77. Hämet-Ahti, L., Suominen J., Ulvinen T. & Uotila P. (toim,) 1998: Retkeilykasvio, 4 p. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo. Helsinki. 656 s. Ilmarinen, P. 1987: Lohjanjärven järvitaimenmerkinnät. teoksessa: Porlan kalanviljelylaitos 70-vuotta (1916 - 1986) juhlaseminaari 28.11.1986 – Lyhennelmät esitelmistä. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. 2 s. Jääskeläinen, V. 1930: Hiidenvesi kalavetenä. Maataloushallituksen Kalataloudellinen tutkimustoimisto. Suomen kalatalous 11: 1 - 38. Jääskeläinen, V. 1932a: Hiidenveden kalaston elinehdoista ja itse kalastosta. teoksessa: Vihti - Kuvauksia Vihdin kunnan luonnosta, historiasta ja kansan elämästä, II osa. K. F. Puromiehen kirjapaino O.Y., Helsinki. s. 430 - 449. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 65 (75) Jääskeläinen, V. 1932b: Kalojen istutuksia ja kalastuskoetoimintaa Vihdissä. teoksessa: Vihti - Kuvauksia Vihdin kunnan luonnosta, historiasta ja kansan elämästä, II osa. K. F. Puromiehen kirjapaino O.Y., Helsinki. s. 449 - 454. Jääskeläinen, V. 1944: Lohi kotiutumassa uudelleen Lohjanjärveen. Suomen kalastuslehti 1/1944: 6 – 7. Kalataloudellisen velvoitetarkkailun kehittämistyöryhmä. 2008: Kalataloudellisen velvoitetarkkailun kehittämistyöryhmän raportti. Maa- ja metsätalousministeriö. Työryhmämuistio mmm 2008:3. 55 s. Kangur, A. & Turovski, A. 2003: Eel, Anguilla anguilla (L.). teoksessa: Fishes of Estonia. Estonian Academy Publishers, Tallinn. s. 159 – 163. Karjalainen, M., Kolari, I. & Kulo, T. 1996: Ankerias Pirkanmaalla. Pirkanmaan kalatalouskeskus. Pirkanmaan kalatalouskeskuksen tiedonantoja nro 22. Keto, A. 2005: Järven säännöstelyn kehittäminen. teoksessa: Järven kunnostustus. Suomen ympäristökeskus. Ympäristöopas 114. s. 341 248. Keskinen, T. 2008: Feeding Ecology and Behaviour of Pikeperch, Sander Lucioperca (L.) in Boreal Lakes. University of Jyväskylä. Jyväskylä Studies in Biological and Environmental Science 190. 54 s. Keto, A. & Marttunen, M. (toim.) 2003: Vesipolitiikan puitedirektiivi rakennetuissa ja säännöstellyissä vesistöissä – Yhteenveto vuosien 2000-2002 tutkimuksista. Suomen ympäristökeskus. Suomen ympäristö 667. 189 s. Kilpinen, K. 1997: Ankeriaan kalastus. Suomen kalastuslehti 6/1997: 20 25. Kirsipuu, A., Pihu, E. & Saat, T. 2003: Asp, Aspius aspius (L.). teoksessa: Fishes of Estonia. Estonian Academy Publishers, Tallinn. s. 186 – 188. Kivirikko, K. E. 1932: Vihdin eläimistö. teoksessa: Vihti - Kuvauksia Vihdin kunnan luonnosta, historiasta ja kansan elämästä, II osa. K. F. Puromiehen kirjapaino O.Y., Helsinki. s. 410 - 429. Kjellman, J. 2003: Growth and Recruitment of Burbot (Lota lota). University of Helsinki, Department of Limnology and Environmental Protection. Academic dissertation in Fishery Science. 25 s. Kjellman, J. & Eloranta, A. 2002: Field estimations of temperaturedependent processes: case growth of young burbot. Hydrobiologia 481: 187 – 192. Kjellman, J., Hudd, R., Leskelä, A., Salmi, J. & Lehtonen, H. 1994: Estimations and prognosis of recruitment failures due to episodic acidifications on burbot (Lota lota L.) of the River Kyrönjoki. Aqua Fennica 24,1: 51 – 57. Kjellman, J., Lappalainen, J. & Urho, L. 2000: Influence of temperature on size and abundance dynamics of age-0 perch and pikeperch. Fisheries Research 1137: 1 – 10. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 66 (75) Kjellman, J., Lappalainen, J., Vinni, M., Uusitalo, L., Sarén, J. & Lappalainen, S. 2000: Occurence of burbot larvae in a eutrophic lake. teoksessa: Burbot: Biology, Ecology, and Management. American Fisheries Society, Fisheries Management Section, Publication 1, Spokane. s. 105 – 110. Kolari, I. 1999: Kuhaistutuksissa on koittanut välitilinpäätöksen aika. Suomen kalastuslehti 4/1999: 12 - 15. Koli, L. 1987a: Hauki. teoksessa: Suomen eläimet, osa 3 - Kalat, sammakkoeläimet ja matelijat (6. painos). Weilin+Göös, Espoo. s. 104 – 111. Koli, L. 1987b: Ahven. teoksessa: Suomen eläimet, osa 3 - Kalat, sammakkoeläimet ja matelijat (6. painos). Weilin+Göös, Espoo. s. 226 231. Koljonen, M.-L., Janatuinen, A., Saura, A. & Koskiniemi, J. 2013: Genetic structure of Finnish and Russian sea trout populations in the Gulf of Finland area. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. RKTL:n työraportteja 25/2013. 100 s. Kontila, P. 1999: Hyvä kuhaverkko - siis millainen?. Suomen kalastuslehti 5/1999: 30 - 31. Korhonen, P. 1999: Päijänteen ja Konnivesi-Ruotsalaisen säännöstelyjen kehittäminen. Suomen ympäristökeskus. Suomen ympäristö 321. 107 s. Korhonen, P. & Nyberg, K. 2001: Rusutjärven ja Tuusulanjärven hauenpoikastutkimukset vuosina 1998-2000. Uudenmaan ympäristökeskus. Monisteita Nro 85. 48 s. Krause, T. 2003: Northern (Siberian) whitefish, peled, Coregonus peled (Gmelin). teoksessa: Fishes of Estonia. Estonian Academy Publishers, Tallinn. s. 134 - 136. Kuikka, S., Autio, J., Auvinen, H. & Salminen, M. 2002: Kalastuksen ohjaus. teoksessa: Kalavedet kuntoon. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. F. G. Lönnberg, Helsinki. s. 78 - 107. Kukkonen, J. & Sundström, S. 2005: Hiidenveden kalastusalueen kalaveden käyttö- ja hoitosuunnitelma 2005 - 2010. Länsi-Uudenmaan vesi ja ympäristö ry. 32 + 20 s. + liitteet Kuoppala, M., Hellsten, S. & Kanninen, A. 2008. Sisävesien vesikasviseurantojen laadunvarmistus. Suomen ympäristö 36/2008. 93 s. Lagom, T. 1960: Toutain. Metsästys ja Kalastus tammikuu 1960. s. 7 – 8. Lagom, T. 1962: Rauta- ja Liekoveden kaloista. Maataloushallituksen kalataloudellinen tutkimustoimisto. Monistettuja julkaisuja N:o 20. 65 s. Lappalainen, J., Dörner, H. & Wysujack, K. 2003: Reproduction biology (Sander lucioperca (L.)) - a review. Ecology of Freshwater Fish 12/2003: 95 – 106. Lappalainen, A., Härmä, M., Kuningas, S. & Urho, L. 2008: Reproduction of pike (Esox lucius) in reed belt shores of the SW coast of Finland, Baltic Sea: a new survey approach. Boreal environmental research 13: 370 - 380. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 67 (75) Lappalainen, J., Malinen, T., Rahikainen, M., Vinni, M., Nyberg, K., Ruuhijärvi, J. & Salminen, M. 2005: Temperature dependent growth and yield of pikeperch, Sander lucioperca, in Finnish lakes. Fisheries Management Ecology 12: 27 - 35. Lappalainen, J., Olin, M. & Vinni, M. 2006: Pikeperch cannibalism: effect of abundance, size and condition. Annales Zoologici Fennici 43: 35 44. Lappalainen, K. M., Maksimainen, I. & Wahlgren, A. 1989: Vihdin Kirkkojärven kunnostustarveselvitys. Vesi-Eko Ky. 20 s. + liitteet. Lehtola, N., Rinne, J. & Stigzelius, J. 2006: Toutain (Aspius aspius) Kymijoen alajuoksulla ja lajin hyödyntäminen kalastusmatkailussa. Maaja metsätalousministeriö 77/2006. 45 s. Lehtonen, H. 2003: Iso kalakirja – Ahvenesta vimpaan. WS Bookwell Oy, Porvoo. 280 s. Lehtonen, H. 2009: Isot kalat vahvistavat kalakantaa. Helsingin Sanomat, vieraskynäpalsta 21.3.2009. Lehtonen, H., Miina, T. & Frisk, T. 1984: Natural occurence of pikeperch (Stizostedion lucioperca (L.)) and success of introductions in relation to water quality and lake area in Finland. Aqua Fennica 14,2: 189 – 194. Lehtonen, H. & Miina, T. 1988: Minimum size of pike-perch (Stizostedion lucioperca (L.)) for exploitation in Lake Lohjanjärvi, Southern Finland. Aqua Fennica 18,2: 157 – 164. Lehtonen, H., Salonen, E. & Mutenia, A. 2002: Hauki. Kalavedet kuntoon. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. F. G. Lönnberg, Helsinki. s. 170 - 174. Liljendahl-Nurminen, A. 2003: The supremacy of invertebrate predators over fish - factors behind the unconventional seasonal dynamics of cladocerans in Lake Hiidenvesi. Arch. Hydrobiol. 158 (1): 75-96. Makkonen, J., Pursiainen, M. & Turkka, J.-P. 1998: Toutaimen laitosviljely - mätimunasta kolmikesäiseen. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kala- ja riistaraportteja nro 132. 16 s. Malinen, T. & Vinni, M. 2009: Tuusulanjärven kuhanpoikasten ja muiden ulappa-alueen kalojen ravinto elo-syyskuussa 2008. Helsingin yliopisto, Bio- ja ympäristötieteiden laitos/akvaattiset tieteet. 10 s. Malinen, T., Vinni, M., Tuomaala, A. & Antti-Poika, P. 2007: Kalojen ja sulkasääsken toukkien runsaus Hiidenvedellä vuonna 2007. Helsingin yliopisto, Bio- ja ympäristötieteiden laitos, akvaattiset tieteet. 18 s. Malinen, T. & Vinni, M. 2013a: Hiidenveden ulappa-alueen kalatiheys, biomassa ja lajijakauma elokuussa 2013 kaikuluotauksen ja koetroolauksen perusteella arvioituna. Helsingin yliopisto, ympäristötieteiden laitos. 11 s. Marttinen, M. 1990: Karjaanjoen vesistön kalatalous. Uudenmaan kalastuspiiri. Tiedotus nro 5. 61 s. Mettinen, A. & Könönen, K. 2011: Hiidenveden pistekuormittajien pohjaeläintutkimukset vuosina 2004-2010. Länsi-Uudenmaan vesi ja ympäristö ry. Julkaisu 214/2011. 142 s. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 68 (75) MMM (Maa- ja metsätalousministeriö) 2012. Kansallinen vieraslajistrategia. 126 s. Mossberg, B. Stenberg, L. 2005: Suuri Pohjolan Kasvio. Kustannusosakeyhtiö Tammi. Helsinki. 928 s. Mutenia, A., Niva, T. & Keränen, P. 2006: Lokan ja Porttipahdan tekojärvien ammattikalastuksen toimintaedellytysten kehittäminen. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kala- ja riistaraportteja nro 371. 29 s. + liitteet. Niinimäki, J. 1988: Vihdin Kirkkojärven kunnostussuunnittelu - Kalatalous. teoksessa: Vihdin Kirkkojärven kunnostustarveselvitys, liite 5. Niinimäki, J., & Partanen, P. 1987: Hiidenveden kalastusalueen käyttö- ja hoitosuunnitelmaa valmisteleva selvitys. Kala- ja vesitutkimus Oy. 38 s. + liite. Niinimäki, J. 2005: Hiidenveden hoitokalastukset 2004. Kala- ja vesitutkimus Oy. 12 s. Nurminen, L., Horppila, J., Hagman, A.M., Niemistö, J. & Pekcan-Hekim. Z. 2005: Synthesis on the role of macrophytes in a clay-turbid lake – structuring and stabilazing functions affecting water quality. Archiv für Hydrobiologie Special Issues Advances in Limnology 59, pages 105123. Nyberg, K. 1991: Vastakuoriutuneiden hauenpoikasten istutusten tuloksellisuus. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Monistettuja julkaisuja 17. 88 s. OH 3/2009. Vuori K.-M., Mitikka S. & Vuoristo H. (toim.): Pintavesien ekologisen tilan luokittelu. Osa I: Vertailuolot ja luokan määrittäminen. Osa II: Ihmistoiminnan ympäristövaikutusten arviointi. Ympäristöhallinnon ohjeita 3/2009. Suomen ympäristökeskus. 120 s. Olin, M. & Ruuhijärvi, J. (toim.) 2001: Rehevöityneiden järvien hoitokalastuksen vaikutukset – Vuosiraportti 2000. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kala- ja riistaraportteja nro 227. 136 s. Pennanen, J. T. 1986: Toutaimen viljely Porlan kalanviljelylaitoksella. teoksessa: Porlan kalanviljelylaitos 70-vuotta (1916 - 1986) juhlaseminaari 28.11.1986 – Lyhennelmät esitelmistä. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. 2 s. Pennanen, J. T. 1987a: Kuka suojelisi toutainta?. Suomen Luonto 6/1987: 16 - 19. Pennanen, J. T. 1987b: Kokemäenjoen vesistön toutaimen hoito- ja suojeluohjelma. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Monistettuja julkaisuja No 60. 56 s. Pennanen, J. T. 1991: Toutain Kokemäenjoen keskiosan ja Loimijoen järjestelyn vaikutusalueella. Vesi- ja ympäristöhallitus. Vesi- ja ympäristöhallituksen julkaisuja - sarja A 73. 39 s. Pennanen, J. T. 1996: Toutain kotiutui Hiidenveteen ja Lohjanjärveen. Suomen kalastuslehti 4/1996: 4 – 7. Pennanen, J. T. 1998: Toutain. teoksessa: Suomen luonto - Eläimet: Kalat, sammakkoeläimet ja matelijat. WSOY-yhtymä Weilin+Göös Oy, Porvoo. s. 148 – 149. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 69 (75) Pennanen, J. T. 2001: Toutaimen istutukset ja niiden tulokset. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kalatutkimuksia – Fiskundersökningar 178. 55 s. + liitteet. Pennanen, J. T. 2014: Toutain (Aspius aspius). Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen internet-sivut. [http://www.rktl.fi/kala/tietoa_kalalajeista/toutain/]. viitattu 29.1.2014. Pennanen, J. T., Salminen, M. & Saura, A. 2008a: Toutaimen luontaisen lisääntymisen seuranta Kulo- ja Rautavedessä sekä Kokemäenjoen yläja keskiosalla - tutkimussuunnitelma. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. 17 s. + liitteet. Pennanen, J. T., Salminen, M. & Saura, A. 2008b: Toutaimen luontaisen lisääntymisen seuranta Kulo- ja Rautavedessä sekä Kokemäenjoen yläja keskiosalla - raportti vuoden 2008 pilottitutkimuksesta. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. 35 s. Penttilä, S. (toim.) 2002: Uudenmaan järvien tehokalastusprojekti. Uudenmaan työvoima- ja elinkeinokeskuksen kalatalousyksikkö. Kala- ja riistahallinnon julkaisuja 61/2002. 84 s. Pihu, E. & Turovski, A. 2003a: Pike, Esox lucius L.. teoksessa: Fishes of Estonia. Estonian Academy Publishers, Tallinn. s. 152 – 158. Pihu, E. & Turovski, A. 2003b: Burbot, Lota lota (L.). teoksessa: Fishes of Estonia. Estonian Academy Publishers, Tallinn. s. 267 – 272. Raitaniemi, J., Nyberg, K. & Torvi, I. 2000: Kalojen iän ja kasvun määritys. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. F.G. Lönnberg Oy, Helsinki. 232 s. Ranta, E., Helttunen, S. & Valtonen, M. 2013: Hiidenveden alueen yhteistarkkailun yhteenveto vuodelta 2012. Länsi-Uudenmaan vesi ja ympäristö ry. Julkaisu 241/2010. 60 s. Ranta, E. & Poutanen, J. 2002: Hiidenveden Kirkkojärven kalataloudellinen tarkkailu vuonna 2001. Länsi-Uudenmaan vesi ja ympäristö ry. Julkaisu 131. 34 s. Ranta, E. & Valtonen, M. 2010: Hiidenveden pistekuormittajien yhteistarkkailun yhteenveto vuodelta 2009. Länsi-Uudenmaan vesi ja ympäristö ry. Julkaisu 201/2010. 58 s. Ruuhijärvi, J., Hyvärinen, P., Nurmio, T., Salminen, M., Sutela, T. & Vesala, S. 2001: Kesänvanhan kuhanpoikasen koon vaikutus istutustulokseen. Suomen Kalastuslehti 5/2001: 36 - 39. Ruuhijärvi, J. & Jokela, P. 2008: Tuusulanjärven kuhan kasvu vuosina 2004-2008. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. 3 s. Ruuhijärvi, J. & Salminen, M. 1992: Kuhanviljelyn ja kuhaistutusten historiaa ja näkymiä. Suomen kalatalous 60: 222 – 233. Ruuhijärvi, J., Salminen, M. & Nurmio, T. 1996: Releases of pikeperch (Stizostedion lucioperca (L.)) fingerlings in lakes with no established pikeperch stock. Annales Zoologici Fennici 33: 553 - 567. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 70 (75) Ruuhijärvi, J., Salminen, M. & Nurmio, T. 2003: Kuhakannat tuottaviksi. teoksessa: Kalavesien hoidon uudet tuulet - Kalantutkimuspäivät 2003. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kala- ja riistaraportteja nro 191. s. 54 - 56. Ruuhijärvi, J. & Sutela, T. 2002: Hoitokalalajeja – Kuha. teoksessa: Kalavedet kuntoon. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. F. G. Lönnberg, Helsinki. s. 174 – 177. Saarijärvi, E., Marttila, J. & Niinimäki, J. 2003: Hiidenveden kunnostusja hoitosuunnitelma. Vesi-Eko Oy. 69 s. + liite. Saarinen, T. 2012: Madehanke - loppuraportti. Airisto-Velkuan kalastusalue. 13 s. Sairanen, S. 2010: Hiidenveden verkkokoekalastukset vuonna 2010. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. 12 s. Sairanen, S. 2013: Hiidenveden verkkokoekalastukset vuonna 2013. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. 19 s. Salminen, M. 1998: Högbensjönistä kuha katosivat istutuksista huolimatta. Suomen kalastuslehti 3/1998: 28 - 31. Salminen, M., Koljonen, M.L., Säisä, M. & Ruuhijärvi, J. 2012: Genetic effects of supportive stockings on native pikeperch populations in boreal lakes – three cases, three different outcomes. Hereditas 149: 1 - 15. Salminen, M., Ruuhijärvi, J. & Nurmio, T. 1996: Kuhakantojen hoito - istutuksia vai säätelyä?. Suomen kalastuslehti 1/1996: 22 - 27. Saura, A. 2005a: Kalastokartoitukset 2001 – 2004. Karjaanjoen vesistöalueella. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos/Karjaanjoki LIFE. 90 s. Saura, A. 2005b: Taimen Karjaanjoen vesistöalueella. teoksessa: Karjaanjoen vesistö – Eläköön vesi. Lohjan ympäristölautakunta. julkaisu 7/05. s. 92 – 99. Savola, P. 1996: Hiidenvesi-2000 projektin hoitokalastusten väliraportti 1996. Uudenmaan ympäristökeskus. 9 s. + liitteet. Soikkeli, K. 1929: Vihti- Kuvauksia Vihdin kunnan luonnosta, historiasta ja kansan elämästä, I osa. K. F. Puromiehen kirjapaino O.Y., Helsinki. 498 s. Sonesten, L. 1991: Gösens biologi – en litteratursammanställning. Fiskeristyrelsens sötvattenslaboratorium. Information från Sötvattenslaboratoriet Drottningholm Nr 1/1991. 89 s. Sutela, T. 2003: Kirjallisuuskatsaus säännöstelyn vaikutuksista kalastoon. teoksessa: Vesipolitiikan puitedirektiivi rakennetuissa ja säännöstellyissä vesistöissä – Yhteenveto vuosien 2000-2002 tutkimuksista. Suomen ympäristökeskus. Suomen ympäristö 667: 65 - 78. SYKE (Suomen ympäristökeskus) 2008. Hiidenveden vesikasvitutkimusaineisto, 25 linjaa /päävyöhykelinjamenetelmä (julkaisematon) Säisä, M., Salminen, M., Koljonen, M.-L. & Ruuhijärvi, J. 2010: Coastal and freshwater pikeperch (Sander lucioperca) populations differ genetically in the Baltic Sea basin. Hereditas 147: 205 – 214. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 71 (75) Tammi, J. 1996: Rehevöitymisen vaikutukset kaloihin, kalakantoihin ja kalastukseen - kirjallisuuskatsaus. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kalatutkimuksia - Fiskundersökningar 103. 66 s. Tammi, J., Lappalainen, A., Mannio, J., Rask, M. & Vuorenmaa, J. 1997: Järvien rehevöityminen ja kalasto Suomessa - Otantaan perustuva järvikartoitus. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kalatutkimuksia Fiskundersökningar 132. 35 s. + liitteet. Toivonen, H. 1984: Makrofyyttien käyttökelpoisuus vesien tilan seurannassa. Luonnon Tutkija 88: 92–95. Tulonen, J. 1987: Lisää tietoa ankeriaasta. Metsästys ja Kalastus 2/1987: 48 - 49. Tulonen, J. 1988: Ankeriaan ikä, sukupuolijakaumat ja kasvu eräissä eteläsuomalaisissa järvissä. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Kalantutkimusosasto. Monistettuja julkaisuja No 81. 106 s. Tulonen, J. 2002: Hoitokalalajeja – Ankerias. teoksessa: Kalavedet kuntoon. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. F. G. Lönnberg, Helsinki. s. 181 – 184. Tulonen, J. & Pursiainen, M. 1992: Ankeriasistutukset Evon kalastuskoeaseman ja kalanviljelylaitoksen vesissä. Suomen kalatalous 60 : 246 - 261. Tuunainen, P. 1987: Siiat. teoksessa: Suomen eläimet, osa 3 - Kalat, sammakkoeläimet ja matelijat (6. painos). Weilin+Göös, Espoo. s. 115 120. Urho, L. 1996: Identification of perch (Perca fluviatilis), pikeperch (Stizostedion lucioperca) and ruffe (Gymnocephalus cernuus) larvae. Annales Zoologici Fennici 33: 659 - 667. Valjus, J. 2008: Hiidenveden Kirkkojärven kalataloudellinen tarkkailu vuonna 2007 - Vihdin kunnan kalataloudellinen velvoitetarkkailu. Länsi-Uudenmaan vesi ja ympäristö ry. Julkaisu 183. 25 s. + liitteet. Valjus, J. 2011a: Hiidenveden Kirkkojärven ja Mustionselän kalataloudellinen velvoitetarkkailu vuodelta 2010. Länsi-Uudenmaan vesi ja ympäristö ry. Julkaisu 223/2011. 37 s. Valjus, J. 2011b: Vanjoen kalataloudellinen velvoitetarkkailu vuonna 2010. Länsi-Uudenmaan vesi ja ympäristö ry. Julkaisu 222/2011. 38 s. Vallinkoski, V.-M., Kanninen, A. Leka, J. & Ilvonen, R. 2004. Vesikasvillisuus pienten järvien tilan ilmentäjänä. Ilmakuvatulkintaan ja maastoseurantoihin perustuvat ekologisen tilan mittarit. Suomen ympäristö 725. 90 s. Vanninen, V. 2006: Itäisen Suomenlahden kuha – tutkimustuloksia vuosilta 1999 – 2005. Kaakkois-Suomen ympäristökeskuksen raportteja 2/2006. 39 s. Vesala, S., Ruuhijärvi, J. & Sairanen, S. 2007: Hiidenveden koeverkkokalastukset vuonna 2007. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. 13 s. Vuorinen, E. 2009: Vihdin Vanjärven hoito- ja käyttösuunnitelma. Uudenmaan ympäristökeskus. Uudenmaan ympäristökeskuksen raportteja 15/2009. 36 s. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 72 (75) Väisänen, A. 2013: Toutaimen luontaisen lisääntymisen seuranta Kulo- ja Rautavedellä sekä Kokemäenjoella ja Loimijoella - Raportti vuoden 2011 tuloksista. Kokemäenjoen vesistön vesiensuojeluyhdistys ry. Kirje nro 885/13. 27 s. + liitteet Väyrynen, P. 2001: Ankeriaan ravintotutkimus Lempäälän Pyhäjärvellä 2001. Kokemäenjoen vesistön vesiensuojeluyhdistys ry. Kirje nro 843/PV. 3 s. Wecksell, J. A. 1932: Vihdin kasvisto. teoksessa: Vihti - Kuvauksia Vihdin kunnan luonnosta, historiasta ja kansan elämästä, II osa. K. F. Puromiehen kirjapaino O.Y., Helsinki. s. 396 - 409. West, B. & Heinonen, G. 2008: Fisket och fiskevården i Kvarkens kustvatten. Fiskeritidskrift för Finland 2/2008: 20 - 22. Weckström, J., Väliranta, M., Kaukolehto, M. & Weckström, K. 2011: Kurkistus Hiidenveden menneisyyteen – paleolimnologinen selvitys Kirkkojärveltä ja Mustionselältä. Länsi-Uudenmaan vesi ja ympäristö ry, julkaisu 226/2011. 20 s. Henkilökohtaiset tiedonannot: Kivistö, Risto – puheenjohtaja, Hiidenveden kalastusalue Pennanen, Jussi T. – assistentti, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos Penttinen, Markus – Virtavesien hoitoyhdistys ry Savola, Petri – tarkastaja, Uudenmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus. Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 LIITE 1 73 (75) Taulukko 9. Vuoden 2013 kasvillisuusselvityksissä havaitut vesi‐ ja rantakasvilajit. (nimistö: Hämet‐ ahti ym. 1998) 1: o= oligotrofi (niukkaravinteisuuden ilmentäjä), o‐m=oligo‐mesotrofi, m= mesotrofi (keskiravin‐ teisuuden ilmentäjä), me=meso‐eutrofi, e=eutrofi (runsasravinteisyyden ilmentäjä) (Toivonen 1984) 2: ‐ = kärsii rehevöitymisestä, + = hyötyy rehevöitymisestä, 0 = ei juuri kärsi eikä hyödy rehvöitymi‐ sestä (lajisto on yleensä ollut vesistössä jo aikaisemmin), (+) = ei juuri kärsi eikä hyödy rehvöitymi‐ sestä, lajien kasvustot tulevat kuitenkin aikaisempaa huomattavasti tiheämmiksi, +‐ = hyötyy koh‐ tuullisesta rehevöitymisestä, mutta sen jatkuessa alkaa kärsiä ja häviää myöhemmin (Toivonen 1984) Rantakasvit (metsälajeja ei lueteltu) Barbarea stricta rantakanankaali Bidens cernua nuokkurusokki Bidens tripartita tummarusokki Calla palustris vehka Carex diandra liereäsara Filipendula ulmaria mesiangervo Galium palustre rantamatara Lycopus europaeus rantayrtti Lythrum salicaria rantakukka Lysimachia vulgaris ranta‐alpi Mentha arvensis rantaminttu Peucedanum palustre suoputki Phalaris arundinacea ruokohelpi Scutellaria galericulata luhtavuohennokka Solanum dulcamara punakoiso Stellaria palustris luhtatähtimö Tussilago farfara leskenlehti Ilmaversoiset Acorus calamus kalmojuuri 1 e 2 Agrostis stolonifera Alisma plantago‐ aquatica Butomus umbellatus Carex acuta rönsyrölli ratamosarpio m‐e 0 sarjarimpi viiltosara e m‐e 0 (+) Carex pseudocyperus Cicuta virosa Comarum palustre Equisetum fluviatile varstasara myrkkykeiso kurjenjalka järvikorte e o‐e 0 0 Glyceria maxima isosorsimo e + harvalukuinen Irjalansalmessa harvalukuinen Irjalansalmessa yleinen harvalukuinen Irjalansalmessa kelluvissa kasvustoissa, isosorsimolautto‐ jen reunoilla Kirkkojärvellä runsain, muodostaa myös puhtaita pikkukasvustoja etäämmäs ran‐ nasta Irjalansalmessa rehevissä kasvustoissa isosorsimon takia taantunut vesikasvina, rantakasvina runsas Irjalansalmessa yleinen isosorsimon seassa harvinainen nykyisin vähentynyt, kärsii isosorsimon kilpailusta yleisin ilmaversoislaji, ilmaversoiskasvus‐ Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 Hippuris vulgaris Iris pseudacorus Lysimachia thyrsiflora Phragmites australis vesikuusi kurjenmiekka terttualpi järviruoko Sagittaria sagittifolia pystykeiholehti Schoenoplectus lacustris järvikaisla m‐e m‐e o‐m o‐e LIITE 1 74 (75) 0‐ + 0‐ (+) toista 62 % koostuu isosorsimosta Irjalansalmessa vähälukuisena niukka toiseksi runsain ilmaversoislaji, 15 % ilmaversoiskasvustoista järviruokoa, Nummelanselällä suurimmat ruovikot niukka kasvustoja vähän Sparganium erectum isopalpakko m‐e 0 (o)m‐ (+) e e + Stachys palustris Typha angustifolia peltopähkämö kapeaosmankäämi e + Typha latifolia Kelluslehtiset Nuphar lutea leveäosmankäämi m‐e + ulpukka 1 o‐e 2 (+) Nymphaea alba ssp. alba Nymphaea alba ssp. candida Persicaria amphibia Potamogeton natans Sparganium emersum Irtokeijujat Ceratophyllum demer‐ sum Ranunculus circinatus Utricularia vulgaris Irtokellujat Hydrocharis morsus‐ ranae Lemna minor Spirodela polyrhiza Uposlehtiset Elodea canadensis Myriophyllum verticilla‐ tum isolumme pohjanlumme o‐e (+) runsain kelluslehtinen, miltei kaikki (97 %) kelluslehtiskasvustot ovat ulpukkaval‐ taisia suojaisissa lahdelmissa yleinen ulpukan seurassa vesitatar uistinvita rantapalpakko m‐e o‐e o‐e 0 0 0 Nummelanselällä puhtaita kasvustoja harvinainen Hiidenvedellä niukka tankeakarvalehti 1 e 2 + yleinen kellulehtisvyöhykkeessä pyörösätkin isovesiherne e o‐e +‐ varsin yleinen kelluslehtisten joukossa Irjalansalmessa, niukka muualla kilpukka 1 e 2 + pikkulimaska isolimaska m‐e e + + rehevien kasvustojen suojassa varsin yleinen samanlaisissa paikoissa kuin kilpukka harvalukuinen lahdenpohjukoissa vesirutto kiehkuraärviä 1 m‐e e 2 +‐ +‐ runsain Kirkkojärvellä, esiintyy myös kel‐ luslehtisenä rantakasvina, rehevillä paikoilla vedessä kolmanneksi runsain ilmaversoislaji (7 %), varsinkin Kirkkojärvellä muodostaa puhtaita kasvustoja isosorsimon seassa yleisenä niukka suojaisissa lahdelmissa erityisesti Kirkko‐ järvellä, runsain uposkasvilaji Hiidenveden kunnostus 2012-2015 / Silvestris luontoselvitys oy Hiidenveden vesikasvillisuus- ja petokalaselvitys 2013 Potamogeton obtusifoli‐ um Potamogeton perfoliatus Vesisammalet Fontinalis antipyretica Fontinalis hypnoides Leptodictyum riparium LIITE 1 75 (75) tylppälehtivita e + Irjalansalmessa, ei runsas ahvenvita m 0‐ niukka isonäkinsammal järvinäkinsammal rantasaukonsammal niukka Kirkkojärven länsirannalla lähdepaikassa Kirkkojärven länsirannalla lähdepaikassa
© Copyright 2024