TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2015

2015
TIETEESSÄ TAPAHTUU 61 2014
Tietokirjallisuuden tutkimus
Sosiaalisen kysymyksen
ratkaiseminen tulevaisuudessa
Nykypäivän orjuus ja ihmiskauppa
Afrikassa
Yksinäisen miehen talvisota
Raha Rooman valtakunnassa
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
1
TIETEESSÄ TAPAHTUU
TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa
yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi
ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta.
Päätoimittaja: Ilari Hetemäki
Toimitussihteeri: Tiina Kaarela
Ulkoasu: Heikki Kalliomaa
Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki
Puh. (09) 228 69 227
Fax (09) 228 69 291
Sähköposti: [email protected]
Toimitusneuvosto: professori (emeritus)
Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari
Hetemäki, professori Timo Honkela,
tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija
Laine, professori Markku Löytönen (pj.),
tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen.
1
2008
1 2015
PÄÄKIRJOITUS: Tietokirjallisuus, kirjaa suurempi elämä
Pirjo Hiidenmaa
1
ARTIKKELIT
Sosiaalisen kysymyksen ratkaiseminen tulevaisuudessa
Briitta Koskiaho
3
Nykypäivän orjuus ja ihmiskauppa Afrikassa Kalle Kananoja 12
Yksinäisen miehen talvisota Juhani Suomi
17
Pronssiharkoista keskiajan dollariin – raha Rooman
valtakunnassa Pekka T. Heikura
25
TUTKIMUSTA SUOMESSA
Laser mallintaa maailmaa Markus Hotakainen
TIETEEN KOHTAAMISIA
Tieteen mittaamista humboldtilaisessa hengessä
33
Arto Mustajoki
37
LYHYESTI Ilari Hetemäki
39
KATSAUKSIA
Kokemuksia tutkijalähtöisestä verkkokeskustelusta
Mikko Salo ja Elina Venesmäki
43
Julkaisija:
Tieteellisten seurain valtuuskunta
Puuttuva tieto ja vilppi Juha Karvanen
46
Painos 6 900 kpl
Ilmestyy 6 kertaa vuodessa
32. vuosikerta
Janne Pölönen ja Anna-Sofia Ruth
49
KESKUSTELUA
Jumalattomat markkinageenit Hannu V. Virtanen
52
Tilaukset ja osoitteenmuutokset:
Puh. (09) 228 69 251
Sähköposti: [email protected]
Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio:
www.tieteessatapahtuu.fi
Vanhat numerot luettavissa verkossa
numerosta 7/1996 alkaen.
Seuraava numero ilmestyy maaliskuun
lopulla. Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään
2.3.2015 osoitteeseen:
[email protected]
ILMOITUKSET
1/1 takakansi 550 € (4-v.)
Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.)
Sisäsivut (4-v.) 540 €
1/1 (mv) 480 €
1/2 sivu (mv) 280 €
Myynti: puh. 0400-467195 tai
[email protected]
ISSN 0781-7916 (painettu)
T I E T E E S S(verkkolehti)
Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
ISSN21239-6540
Vammalan kirjapaino, Sastamala 2015
Julkaisufoorumin tasovaatimuksia on kiristetty
TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN
Finska Läkaresällskapetin Antiikki-kirjasto Ulf Göran Ahlfors,
Ralph Gräsbeck, Olof Lindfors, Eric Ivar Wallgren
55
KIRJALLISUUS
Metsäkonduktööristä akateemikoksi Juhani Päivänen
Kokemuksia muuttuvasta kutsumusammatista
57
Kirjan nykyisyys ja tulevaisuus Tuija Laine
Hallinto uudessa tulokulmassa Vesa Huotari
Filosofista tieteenhistoriaa Topi Heikkerö
Kirkas tähti Turusta Tapio Markkanen
Maupertuis’sta kiehtovasti ranskaksi Johan Stén
60
62
63
66
69
72
HAKEMISTOT 2014
75
Pauliina Raento
PÄÄKIRJOITUS
Tietokirjallisuus, kirjaa suurempi elämä
Pirjo Hiidenmaa
1960-luvulla alkoi ilmestyä pamflettisarja Huutomerkki. Pamflettikirjasia ilmestyi tässä sarjassa kahdeksan vuoden ajan kaikkiaan yli 90.
Samaan aikaan Suomessa ilmestyi yli 20 muutakin pamflettisarjaa. Parikymmentä vuotta myöhemmin mielipidekirjat sarjoineen hiipuivat
olemattomiin. Tällä vuosituhannella on alkanut taas ilmestyä kantaa ottavia kirjoja. Uusia
pamflet­tisarjoja on aloitettu lukuisa joukko, ja
ilmeisesti lisää on tulossa. Pamfletteja, kantaa
ottavia kirjoja – perinteisin ilmauksin kiistakirjoituksia –­julkaisevat perinteisten kustantamojen ohella myös erilaiset ajatuspajat ja muut
organisaatiot.
En ole niinkään ihmeissäni tai ihastuksissani siitä, että pamflettien valtakaudet tulevat ja
menevät tai että ne muuttavat muotoaan. Huomiotani kiinnittää se, miten kirjallisuus – ja tässä yhteydessä erityisesti tietokirjallisuus – on
aikansa lapsi ja oman aikansa ilmentäjä ja luoja. Sen lisäksi tietokirjallisuus on yhteiskunnallinen väline hoitaa tehtäviä, olipa kyseessä
koulutus, yhteiskunnallinen keskustelu, tiedon
dokumentointi, vallitsevien käsitysten kyseenalaistaminen tai muuttaminen – unohtamatta
lukijoiden viihdyttämistä ja valistamista. Hyvän
kuvan tietokirjallisuuden yhteiskunnallisesta merkityksestä antavat Joel Kuortin ja JukkaPekka Pietiäisen kokoamat kirja ja näyttely Sata
merkittävää suomalaista tietokirjaa.
Suomessa ilmestyvien kirjojen ylivoimaisesti yleisin aihepiiri ovat historia ja elämäkerrat. Näistä aiheista kirjoja ilmestyy 2–3 jokaista vuoden päivää kohti ja vuodessa on noin
800. Harrastuskirjojen määrä on viime vuosina
lisääntynyt tasaisesti, mutta harrastuksen ala on
vaihdellut. Vielä viime vuosikymmenellä keittokirjat pitivät kärkipaikkaa; nyt kärjessä ovat
käsityö- ja puutarhakirjat.
Nykymaailma mahdollistaa kirjan tekemisen
myös e-muotoon, mikä helpottaa kuljettamista ja varastoimista sekä luo uusia kirjallisuuden
muotoja. E-kirjat synnyttävät myös uusia lukemisen muotoja, kun lukijat voivat saattaa kommenttinsa muun lukijakunnan tietoon lukulaitteillaan.
Koulujen e-oppimateriaalit ovat nyt kiivaan
kehittämisen kohteena. Kiinnostusta on paljon,
ja kaikki alan toimijat ovat sitoutuneet kehittämään, testaamaan ja laatimaan sähköisiä oppimateriaaleja. Toistaiseksi ei vielä ole tarpeeksi
yhteistä ymmärrystä siitä, mitä kaikkea e-materiaaleilla tarkoitetaan. Jotkut odottavat, että
oppimateriaalikulut pienenisivät. Toiset haaveilevat opetuksen muutoksista, jossa automaattinen palaute ohjaa oppilasta. Haaveet ovat kaukana sekä toisistaan että todellisuudesta, mikä
on tyypillistä alkuvaiheelle.
Théophile Gautier ilmaisi huolensa kirjan
kuolemasta jo kauan ennen digitaalista aikaamme. Romaanissaan Mademoiselle de Maupin
(1835) Gautier maalaili kauhukuvaa siitä, että
sanomalehti tappaa kirjan. 1900-luvun alussa
radion uskottiin tappavan kirjan. Seuraavaksi
uhkana oli televisio, joka tappaa sekä sanomalehden, radion, elokuvan että kirjan. Viime aikojen puheissa netti näyttäisi hoitavan sen, mikä
jäi aiemmilta välineiltä tekemättä. Ilmeisestikin
kirja on ollut uhanalainen jo vuosikymmeniä,
ellei -satoja. Kirjan kuolemalla spekuloivia kirjoja on julkaistu lukuisia viime vuosikymmeninä.
On osoittautunut, että uusien tiedonvälitysmuotojen tullessa välineiden työnjako järjestyy
uudelleen eivätkä aikaisemmat suinkaan häviä
uusien tieltä. Kirjoja – e tai p – julkaistaan ja
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
1
luetaan mutta niiden kirjoittaminen, julkaiseminen, lukeminen, omistaminen, elinkaari, talous
ja monet muut seikat muuttuvat. Kirja on hidas
ja sen esitystapa on pitkä ja monologimainen,
mutta yhä useammat kirjoittajat hyödyntävät
kirjoittamisessaan ja teostensa tunnetuksi tekemisessä nopeamman ja lyhyemmän viestinnän
välineitä. Monet työstävät aiheitaan blogeissaan
lukijakuntansa kanssa ja muokkaavat aikanaan
kokonaisuuden kirjaksi.
Kirjan esinemuoto on muuttumassa, eikä esimerkiksi moniosaisia ensyklopedioita ole tehty
enää pitkään aikaan; vielä viime vuosisadan loppupuolella Suomessa jokaisella kustantamolla
oli moniosainen sarja A:sta Ö:hön. Tässä ilman
muuta netti on korvannut nopean tiedonhaun
välineenä raskaat hakuteokset. Vertailtaessa
Wikipedian ja vakiintuneiden hakuteosten luotettavuutta – virheiden määrää – on todettu,
ettei teosten välillä ole olennaista eroa. Siitä en
ole nähnyt pohdintaa, mitä tekijöiden anonyymiys, tiedon prosessiluonne ja alttius manipulointiin vaikuttavat.
Vaikka paperimuotoisia kirjoja ei tehtäisikään enää samaan malliin, tietoa esitetään
pitkinä kokonaisuuksina. Kirjoitettu sana saa
rinnalleen kenties entistä voimallisemmin liikkuvan kuvan ja puheen, kuten verkko-opetusaineistoissa, vaikkapa uusissa MOOCeissa (avoimissa verkkokursseissa, ks. esim. coursera.org).
Rekisterien, esitystapojen ja tyylien kirjo on jo
nyt räjähdysmäisessä murroksessa. Tietokirjallisuus sinänsä tuntuisi elävän hyvää ja monimuotoista elämää. Tämä kehitys tarvitsee tutkimuksensa ja opetuksensa.
Olipa kirja digitaalinen tai painettu, se tarvitsee tekijänsä. Tieto, sen jäsentäminen ja jalostaminen taustoituksineen ja argumentteineen tarvitsee myös tilaa enemmän kuin yhteen blogiin
tai Twitter-viestiin mahtuu. Mutta ilman Twitter-näkyvyyttä kirja ei ehkä löydä lukijaansa.
Kiinnostavaa onkin katsoa, millaisen kokonaisuuden ja työnjaon hitaat ja nopeat, monologiset ja dia- tai polylogiset, pitkät ja lyhyet viestin-
2
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
tävälineet muodostavat tietoympäristössämme.
Tähän on lisättävä vielä yksi jakolinja: maksullinen – maksuton. Nettimaailma on totuttanut kuluttajat uskomaan, että sisällöt voivat olla
maksuttomia, mutta kyllä maksullistenkin sisältöjen tekemiselle ja jakelulle on vielä paikkansa.
Vain harvat tietokirjalajit ovat yhden tekijän tuotoksia. Tietoteosten tekijäjoukossa voi
olla kirjoittajien ohella sisällön asiantuntijoita,
kielenhuoltajia, terminologeja, teknisiä kirjoittajia, toimittajia, toimituskuntia jne. Kirjoittajien koulutus ei voi tähdätä vain luovaan oman
tekstin laadintaan vaan tarvitaan harjaannusta
monialaiseen ammattilaisten yhteistyöhön.
Kaikesta edellä sanotusta on pääteltävissä,
että tieto- ja oppikirjallisuuden alalla on paljon
tutkittavaa. Norjassa (jossa tietokirjallisuudella on ollut oma yliopistollinen oppituoli jo vuosia) ja Ruotsissa on tietokirjallisuuden historia ja
kehitys kuvattu monipuolisesti. Suomessa tekstilajien ja tyylien kehitystä on vasta sivuttu muutamissa hankkeissa.
Lukijoiden valinnat ja lukutottumukset ovat
muuttumassa – eikä suinkaan pelkästään painetusta digitaaliseen – vaan ne jakautuvat lukijakunnittain, aihepiireittäin ja funktioittain.
Kirjoittajien työtavat, kielikäsitykset ja monikielisyys tuovat lisänäkökulmia sekä luovat alalle
tarvetta taitaville ammattilaisille, jotka osaavat
toimia tiedon maailmassa monipuolisina tietokirjallisuuden ammattilaisina.
Helsingin yliopistoon on perustettu tietokirjallisuuden tutkimuksen ja tietokirjoittamisen opetuksen professuuri tammikuussa 2015.
Tämä on iso askel niin yksilölle kuin yhteisöllekin. 375 vuotta suomalainen yliopistolaitos
piti tietokirjallisuutta itsestäänselvyytenä omassa toiminnassaan niin tutkimuksen, opetuksen
kuin yhteiskunnallisen vaikuttamisen tehtävissään. Nyt uusi oppituoli tekee alan näkyväksi.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tietokirjallisuuden ja -kirjoittamisen professori.
ARTIKKELIT
Sosiaalisen kysymyksen ratkaiseminen tulevaisuudessa
Briitta Koskiaho
Sosiaalinen kysymys on käsite, jota alettiin käyttää
1800-luvun lopun Saksassa. Sosiaalisen kysymyksen ratkaisemisella alettiin tarkoittaa sosiaalipolitiikkaa. Sosiaalisen kysymyksen hoitaminen hyvinvointivaltiollisin keinoin on perua saksalaisesta
filosofiasta ja Hegelin valtiokeskeisestä ajattelusta.
Vähitellen siitä muotoutui valtiollinen sosiaalipolitiikka-ajattelu ja bismarckilaisen sosiaalivaltion
rakentaminen lainsäädäntöineen. Saksaan perustettiin myös asiantuntijoiden ja tutkijoiden uusi
sosiaalipoliittinen yhdistys, Verein für Sozialpolitik, 1870-luvulla. Sosiaalista kysymystä haluttiin
tarkastella omasta näkökulmasta eikä enää osana
taloustiedettä, kuten siihen asti.
Valtiollisen sosiaalipolitiikka-ajattelun jälkeen
olemme Pohjoismaissa siirtymässä sosiaalipolitiikassa monituottajuus- ja monitoimijuusvaiheeseen. Kuitenkin esimerkiksi rahoitusrakenteet ja professioiden perusta on luotu valtiollisen
sosiaalipolitiikkaidean pohjalta. Tarkastelen tässä sitä, miten olemme tulleet nykytilanteeseen
ja mitä ratkaisukeinoja sosiaalisen kysymyksen
hoitamiseksi on tarjolla lähitulevaisuutta varten
keski- ja pohjoiseurooppalaisessa todellisuudessa. Koska Britannia on ottanut viime vuosina
aimo askeleen kohti kansalaisyhteiskuntakeskeistä sosiaalisen kysymyksen hoitamista poispäin valtiollisesta hyvinvointiyhteiskunnasta,
tarkastelen näitä ratkaisuja tarkemmin. Olen
tutkinut tätä prosessia Britannian ja Pohjoismaiden kannalta yli kymmenen vuoden ajan (Koskiaho 2008 ja 2014).
Hyvinvointivaltiosta uusliberalistiseen
eurooppalaiseen sosiaalipolitiikkaan
Käytännön valtiollinen sosiaalipolitiikkaidea
yhdistyi sulavasti sosiaalidemokraattiseen ideo-
logiaan, jossa sosiaalisen kysymyksen hoitamisen paikaksi ymmärrettiin valtio. Se takasi
mahdollisuudet tasa-arvoiseen ja oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan. Toisen maailmansodan
jälkeen alettiin puhua hyvinvointivaltiosta. Valtiokeskeisen sosiaalipolitiikan kiivainta kehittämisaikaa Keski- ja Pohjois-Euroopassa ovat
olleet sodan jälkeiset vuosikymmenet. Kun viime aikoina hyvinvointivaltiota on alettu supistaa, myös eurooppalaisen sosiaalidemokra­
tian voittokulku on laantunut samaan aikaan.
Eurooppalaisen sosiaalidemokratian tämänhetkistä tilaa ja tulevaisuutta on arvioitu varsin
kriittisesti sen omassakin piirissä (Hillebrand
ja Maaß 2011; Meyer ja Spiegel 2010). Arvioijat
ovat joutuneet pohtimaan myös hyvinvointivaltion muutosta, koska hyvinvointivaltio on ollut
toisen maailmansodan jälkeisen sosiaalidemokratian toiminnan menestyksen mitta.
Viime vuosikymmeninä konservatiivinen
poliittinen liike on kasvattanut merkitystään
näissä maissa. Sen vaikutusta on ollut painon
asettaminen uusliberalistiselle talouspolitiikalle myös Euroopan unionissa. Sosiaalipolitiikassa halutaan antaa tilaa entistä enemmän muille
toimijoille kuin valtiolle ja julkiselle sektorille.
Hyvinvointivaltioajattelun painottaessa yhteistä hyvää ja oikeudenmukaista tulonjakoa konservatiivinen sosiaalipolitiikka on kiinnostunut
enemmän yksilön omasta vastuusta itsestään.
Valtion nähdään tulevan apuun vasta sitten, kun
tarvitaan auktorista taustavoimaa.
Käytännössä joudutaan kuitenkin usein tekemään kompromisseja, ja nämä kaksi puoluetyyppiä ovat muodostaneet hallituksia vuoronperään muiden puolueiden kanssa ja jatkaneet
sosiaalipolitiikan kannalta samankaltaista politiikka aina omine lisäpainotuksineen. Sosiaali-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
3
politiikan tutkijat eivät ole kovin myötämielisesti
seuranneet esimerkiksi Britanniassa konservatiivisen sosiaalipolitiikan ajattelua, päinvastoin.
Asenne on ollut kriittinen. Tutkijat ovat pitäytyneet perinteisiin hyvinvointivaltiollisiin arvoihin tasa-arvosta oikeudenmukaisuuteen ja
kannattaneet varsin pitkään valtiokeskeistä (julkisyhteisökeskeistä) sosiaalipolitiikkaa.
Sen sijaan uudet kansainväliset sosiaalidemokraattisen ajattelun eurooppalaiset tuulet sisältävät itsekritiikkiä siitä, että politiikassa on pitäydytty liiankin tiiviisti julkisyhteisökeskeisyyteen
ja huomiota kohdistetaan valtion ulkopuolisiin
toimijoihin sosiaalisen kysymyksen ratkaisemisessa. Britannian Labour puolueen 2010-luvulla kehittelemässä hyvän yhteiskunnan ohjelmassa tämä näkyy selvästi. Se syntyi vastapainoksi
konservatiivien vastaavalle suuren yhteiskunnan
ohjelmalle (Miliband 2010; Cameron 2009).
Keski- ja Pohjois-Euroopassa on vallalla kaksi perussuuntautumista sosiaalisen kysymyksen hoitamiseen sosiaaliturvapoliittisin keinoin:
sosiaalivakuutusperusteinen ja budjettiperusteinen etuus- ja rahoitusmalli. Käytännössä nämä
menevät lomittain. Sosiaalivakuutusmallin tyypillinen edustaja on Saksa ja budjettiperusteisen Britannia. Saksassa valtio on luovuttanut
sosiaaliturvapolitiikan kolmannen sektorin suurille toimijoille. Tällainen malli ei ole niin altis
nopeille talouden heilahteluille kuin budjettiperusteinen sosiaalipolitiikka, joka on brittien ja
pohjoismaisten järjestelmien suosiossa sosiaalija terveyspalveluissa.
Euroopan viimeaikaiset taloudelliset kriisit ovatkin heiluttaneet nimenomaan budjettiperusteisia järjestelmiä aiheuttaen kansalaisten
sosiaaliturvan välitöntä heikentymistä. Britannian ratkaisuista otetaan oppia Pohjoismaissa.
Sekä Saksassa että Britanniassa niin sosiaalidemokraattiset kuin konservatiiviset puolueetkin noudattavat sosiaalivakuutusperusteista tai
budjettiperusteista perusmallia myös hallitusten
vaihtuessa, vaikka ne tekevät aina malliin omia
muutoksiaan.
Saksalainen Herbert Obinger ja britti Peter
Starke (2014) näkevät koko Euroopassa tapahtuvan yhdentymistä sosiaalipolitiikassa vedoten
4
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
lähinnä kahteen kriteeriin, sosiaalipalveluidean
leviämiseen maasta toiseen ja EU:n yhdentävän
politiikan vaikutuksiin jäsenmaiden ajatteluun.
Osittain yhdentymistä voi nähdä tapahtuvankin,
mutta maiden omat traditiot sekä niistä johtuvat poliittiset painotukset muuntavat kuitenkin
käytäntöjä aina uusiksi maasta toiseen siirryttäessä. Suomi on siitä mielenkiintoinen maa, että
se on ottanut ilman ennakolta käytäviä periaatteellisia keskusteluja brittien viime vuosien
monet uudistukset suoraan omaan sosiaalipolitiikkaansa (Koskiaho 2008 ja 2014).
Britannian poliittinen kehitys on ollut
1980-luvun alusta lähtien konservatiivisten
ajatusten voittokulkua, johon välillä hallinnut työväenpuolue Labourkin joutui vuosina 1997–2010 sopeutumaan Kolmannen tien
-ohjelmineen. Siinä hallitus yritti kulkea keskitietä. Sosiaalipoliittisissa ratkaisuissa se kuitenkin myötäili uusliberalistista talouspolitiikkaa,
jonka konservatiivit olivat tuoneet Amerikan
mantereelta Eurooppaan. Brittitalouden arvioitiin olevan niin alamaissa, että markkinoita
oli vauhditettava (new Labour because Britain
deserves better, 1997).
Sosiaalivakuutusperusteisessa
Hollannissa on tehty viime vuosina taloudellisista syistä
merkittävä periaatteellinen uudistus, sosiaalipalvelut on siirretty budjettiperusteisiksi (Mot
2010). Sosiaalivakuutuksen avulla rahoitetut
ikääntyneiden sosiaalipalvelut on siirretty kuntabudjetoinnin piiriin. Perusteluiden mukaan
vakuutuksien rahoittamisen kustannukset ovat
kohonneet ikääntyvän väestön sosiaalipalvelutarpeen lisääntyessä. Niinpä poliitikot uskovat pääsevänsä pälkähästä tämän siirron avulla.
Ideana on siirtää vastuuta edelleen kansalaisille
itselleen ja käyttää palveluissa hyödyksi pieniä
yksityisiä palveluyrityksiä, erityisesti yhteiskunnallisia yrityksiä, jotka paneutuvat asiakkaitten
ongelmiin paremmin kuin suuret organisaatiot. Toisena perusteluna on palveluiden laadun
paraneminen korvaamalla suuret hoivakodit
kotihoidolla ja omaishoidolla. Suuret hoivakodit aiotaan purkaa. – Tuntuu tutulta, Suomessahan laitoshoitoa puretaan koko ajan samoin
perustein, vaikka kysymys Suomessa on budjet-
tiperusteisesta vanhustenhuollosta. Molemmissa on takana julkisten kustannusten vähentäminen.
Syyskuussa 2013 eurooppalaisessa lehdistössä
herätti kohua Hollannin uuden kuninkaan Willem-Alexanderin pitämä valtiopäivien budjettipuhe, joka oli liberaalipääministeri Mark Rutten
käsialaa (Steinglass 2013). Kysyttiinkin, onko
Hollanti nyt tekemässä historiaa ja ensimmäisenä lopun sosiaalisesta Euroopasta, kun kuningas
julisti, että hyvinvointivaltio on nyt kuollut (Torreblanca 2013). Näyttää siltä, että uusi aika on
koittamassa Euroopassa, kommenteissa todetaan. Kuninkaan mukaan klassinen hyvinvointivaltio on hitaasti mutta varmasti muuttumassa
osallistuvaksi yhteiskunnaksi. Kansalaisten odotetaan pitävän huolta itsestään ja luovan kansalaisyhteiskunnallisia ratkaisuja ongelmiin, kuten
eläkeläisten hyvinvointiratkaisuja, hän jatkoi.
Puhetta on tulkittu konservatiiviseksi, yksilön
vastuun korostamiseksi. Se voidaan nähdä myös
valtion ja yksilön välillä olevien kansalaisyhteiskunnasta päin tulevien yhteenliittymien merkityksen korostamiseksi. Hollannissa ollaan lähellä sitä linjaa, jonka mukaan sosiaalipolitiikkaa
on kehitetty uuteen suuntaan 2010-luvun Britanniassa.
Kansalaisreaktiot ovat näihin muutoksiin
yhdensuuntaiset niin Hollannissa kuin Britanniassakin. Länsieurooppalaiset haluavat edelleen pitää kiinni entisestä hyvinvointivaltiostaan. Vedotaan verojen maksamiseen ja tämän
vastineeksi saatavaan turvaan. Pelätään, että
sosiaalista vastuuta sysätään – jos ei vapaaehtoisesti, niin pakolla – kansalaisille ja heidän lähipiireilleen.
Hollannin kuningas ja pääministeri eivät
kuitenkaan olleet ensimmäisiä, jotka ovat tehneet viime vuosien ja vuosikymmenten kehityksestä johtopäätöksen siitä, että vahvaan valtioon tukeutuva hyvinvointivaltio ei enää vastaa
vanhoilla keinoilla riittävän hyvin niihin haasteisiin, joita varten se aikoinaan pala palalta
rakennettiin. Vauhtia tälle ajattelulle antaa kansainvälisen talouden muuttuminen ja yhdentyminen kohti uusliberalistista talouskäsitystä. Se
on tunkeutunut myös julkisen talouden ytimiin
ja vaikuttaa siihen, miten julkisessa taloudessa
ja hallinnossa nähdään sosiaalisen kysymyksen
hoitaminen nyky-yhteiskunnassa. Muutoksen
vastarinta kumpuaa ennusteesta, jonka mukaan
nimenomaan heikoimmat ryhmät kärsivät julkisen talouden kiristämisestä (Skelenburg ja
Klandermans 2013). Tuloerot ovatkin kasvaneet vastoin hyvinvointivaltion perusoletusta
tasaisen tulonjaon saavuttamisesta vähittäisten
uudistusten avulla. Muutos näkyy samantapaisesti kaikissa vauraimmissa länsieurooppalaisissa maissa. Myös tutkijat Hollannin kuninkaan
tapaan puhuvat jopa hyvinvointivaltion kuolemasta (Hall ja Lamont 2013). Toisaalta tutkijat
näkevät, että kysymys on väistämättömästä prosessista. Maailma, tässä Eurooppa, on matkalla
johonkin uuteen.
Julkishallinnon periaatteiden
muuttumisen vaikutukset
sosiaalipolitiikkaan
Brittiyhteiskunnassa alettiin muovata julkishallinnolle uusia periaatteita perinteisen byrokratiamallin sijaan jo 1980-luvulla, kun yhdysvaltalaisperäiset uusliberalistiset talousajatukset
vyöryivät julkistaloudelliseen ajatteluun. Uuden
julkisjohtamisen oppi (NPM) seurasi perusajatuksia yksilön vastuusta ja markkinoiden hallitsevuudesta sekä julkisen talouden alisteisuudesta muuhun taloudelliseen toimintaan nähden.
Taloudesta tuli tärkein momentti, jolle sosiaalinen on vain toissijainen näkökulma. Näin kävi
julkisessa hallinnossa, jossa sosiaalipolitiikkaa
alettiin tarkastella prosessien ja tulosten avulla
(Koskiaho 2008). Alkoi näyttää siltä, että sosiaa­
lipolitiikankin toteuttaminen on vain väline hallinnon uusliberalistisille talouspyrkimyksille.
Valtion toiminnallinen asema muuntui näennäismarkkinoita ylläpitäväksi ja myöhemmin
valmentajavaltioksi eli muiden toimijoiden rohkaisijaksi ja kannustajaksi. Näennäismarkkinoilla ostettiin julkisen hallinnon tarvitsemia ja sen
aiemmin itse tuottamia palveluita markkinayrityksiltä. Säännöt ja byrokratia vain rajoittivat
uusia innovaatioita, tarvittiin vapautta (Mauri
ja Muccio 2012). Hallinnon sijaan alettiin puhua
hallinnasta, joka on verkottumista ja laaja-alais-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
5
ta asioiden hallintaa sektorikohtaisen hallinnon
sijasta. Tämä hallinnan vaihe (engl. governance)
ajoittui Euroopassa 1980- ja 1990 -luvulle. 1990ja 2000-luvun vaihteessa alettiin puhua uudesta hallinnasta (new governance), taloudellisista
ja sisällöllisistä kumppanuuksista. Uusi hallinta
tapahtuu suhteissa julkinen – yksityinen, yksityinen – yksityinen, kolmas sektori – yksityinen
sekä kolmas sektori – julkinen. Uuden hallinnan ominaispiirteitä ovat kimmoisuus (resilience) ja keskittyminen erittäin vaikeiden ongelmien (wicked problems) hallintaan sekä suhteiden
luominen eri toimintatasojen välille ja erilaisten
yhteistoimintasuhteiden kehittäminen.
Uusimpana tulokkaana on metahallinta, jolla
tarkoitetaan sitä, miten julkinen hallinto pyrkii
ottamaan erilaiset kumppanuudet, yhteistyösuhteet, entistä paremmin uudelleen hallintaansa.
Tähän voidaan käyttää rohkaisua, suostuttelua
tai pakkoa. Se on 2010-luvun uusi tulokas. Kun
uusi hallinta -ajattelu jätti uudet kumppanuudet
levälleen, havaittiin, että taas on koordinaation ja julkisen hallinnon ohjailun aika. Todellisuudessa eri hallinnan vaiheita toteutetaan yhtä
aikaa byrokratiasta metahallintaan asti. Digitaalisen yhteydenpidon välineiden entistä parempi
käyttäminen toisi arvioiden mukaan uusia ulottuvuuksia hallintaan (Dunleavy ym. 2005).
Kumppanuudessa yhteistyötä tekevillä on
käsitys yhteisistä arvoista ja tavoitteista, toistensa hyväksymät toimintatavat ja yksimielisyys
myös tulosten tulkinnasta. Kumppanuuksien
hallinta onkin työläs prosessi. Kumppanuus vaatii aivan uudenlaista sitoutumista eri osapuolilta,
kun julkinen hallinto on aiemmin sanellut muiden toimijoiden toiminnan ehdot.
Kumppanuuksien pitäisi toimia myös epävirallisen kansalaisyhteiskunnan ja julkisen hallinnon suhteissa. Perinteisesti kansalainen on
ollut palvelujen objekti ja kansalaisyhteiskunnalliset organisaatiot enemmänkin julkishallinnon alamaisia, jotka anovat rahoitusta toiminnalleen joko vuosittain tai projektikohtaisesti.
Palvelujen myyjinä nämä organisaatiot on viime
vuosina pakotettu näennäismarkkinoille, kun ne
tuottavat palveluita julkiselle hallinnolle. Tasaveroisissa kumppanuussuhteissa kansalaiset ja
6
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
kansalaisyhteiskunnan organisaatiot ovat neuvottelevia osapuolia julkisen hallinnon kanssa ja
solmivat kumppanuussopimuksia, eivät objekteja tai alamaisia.
Metahallinnassa turvaudutaan kansalaisyhteiskuntaan, paikallisuuteen ja yhteisöihin toisella tavoin kuin aiemmissa hallinnon ajattelutavoissa. Jo uudessa hallinnassa alettiin painottaa
kansalaisten ja kansalaisryhmien sekä kolmannen sektorin omaa aloitteellisuutta ja panostusta mutta ennen kaikkea vastuuta sosiaalisen
kysymyksen ja yleensä yhteiskunnallisten asioiden hoidossa. Vanha byrokratia voi tuntua
myös tutulta ja turvalliselta. Saatuaan tuntumaa
uuteen julkisjohtamiseen suomalaiset järjestöjohtajat ovatkin kokeneet, että aiempi byrokraattinen kanssakäyminen kunnan virkamiesten
kanssa oli tuntunut kumppanuudelta. Uusi julkisjohtaminen muutti suhteita virallisiksi ja kylmiksi (Peltosalmi ym. 2009). Metahallintavaiheen kumppanuudesta ei Suomessa vielä oikein
ole kokemuksia, sen sijaan brittien kokemuksista on jo opittavaa.
Mitä opimme kumppanuuden
toteuttamisesta Britanniassa?
Britannia on toiminut sekä teoreettisena kehittelijänä että soveltavana tiennäyttäjänä muulle Euroopalle julkisen hallinnon uudistamisessa. Byrokraattinen julkinen järjestelmä osoitti
Britanniassa 1980-luvulla jauhavan monin paikoin tyhjää taloudellisena toimijana mutta
myös sosiaalisen perustehtävänsä toteuttajana.
Vuoteen 1997 keskityttiin NPM:n perusvaiheen kehittämiseen. Sitten siirryttiin Labourin
hallituskauteen ja alettiin soveltaa uutta hallintaa. Konservatiivien ja liberaalidemokraattien
yhteishallituksen aloitettua toimintansa vuonna
2010 siirryttiin metahallinnan korostamiseen
(Koskiaho 2008 ja 2014).
Uuden hallinnan ja varsinkin metahallinnan ajatukset ovat osaltaan synnyttämässä nyt
uudenlaista kumppanuuden yhteiskuntapolitiikkaa ja tämän osana kumppanuuden sosiaalipolitiikkaa. Yhteiskuntapolitiikka on traditionaalisesti määritelty yhteisten asioitten hoitamisena,
jossa julkinen sektori on primus motor ja toi-
minnan arvot ovat yhteisen hyvän mukaisia.
Kumppanuuden yhteiskuntapolitiikassa korostetaan sitä, että valtio ei olekaan enää keskeinen
toimija. Julkinen sektori toimii yhteistoiminnassa muiden yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa, markkinoiden, kolmannen sektorin palvelujen tuottajien, kansalaisyhteiskunnan erilaisten
toimijoiden sekä kansalaisryhmien kanssa.
Yhteiskuntapolitiikan tulee tällöin olla, ei vain
taloudellisia arvoja kunnioittavaa, johon NPM
tahtoi johtaa, vaan myös sosiaalisia, kulttuurisia
ja ympäristöarvoja kunnioittavaa. Metahallintavaiheessa valtio siirtyy valmentajaksi, joka ohjaa
ja rohkaisee kumppanuuksia sekä rahoittaa niitä
alkuvaiheessa. Britannian nykyinen koalitiohallitus on ohjelmassaan siirtynyt metahallintapolitiikkaan. Muualla Euroopassa tullaan perässä.
Tätä paradigmaattista siirtymää halutaan korostaa, kun brittien poliittinen ohjelma nimettiin
suuren yhteiskunnan ohjelmaksi.
Uusi hallitus pani heti toimeen lainsäädännön
uudistamisen, uudistamishankkeiden rahoituksen muuttamisen ja paikallisiin hankkeisiin kannustamisen. Kumppanuus ei ole individualismin
lisäämistä vaan sosiaalisen pääoman kasvattamista siinä arkielämän yhteisössä, jossa ihmiset
elävät, näin hallitus haluaa asian ymmärrettävän. Sosiaalisen pääoman voimavaraa käytetään
yhteiseksi ja yksityiseksi parhaaksi, jolloin toimintataso on paikallinen ja yhteisötaso (community). Brittihallitus korostaa kansalaisryhmien, kolmannen sektorin ja sosiaalitalouden
toimijoiden, kuten yhteiskunnallisten yritysten
ja osuustoiminnallisten yksiköiden, merkitystä.
Kumppanuuden tärkeä metodi on deliberatiivisuus eli neuvotteleva toimintakulttuuri. Julkinen
sektori koordinoi lakien, rahoituksen sekä omien virkamiestoimijoidensa avulla sitä, mitä kentällä tapahtuu. Kansalaisia on myös koulutettava
kumppanuusajatteluun ja -toimintaan. Yhteydenpito tapahtuu oman nettiverkoston avulla.
Ajatuspajat toimivat tärkeinä ideoijina.
Kumppanuustoiminnan kokeilu on nyt kestänyt yli neljä vuotta. Näin nopeasti ei maailmaa
muuteta kovin syvällisesti rauhan oloissa. Tielle
onkin jo kasautunut ideologisia ja käytännöllisiä
esteitä. Kun samaan aikaan on eletty taloudel-
lista kriisiä, julkisten palveluiden purkaminen
ja sirottelu kansalaisyhteiskunnallisten toimijoiden varaan on näyttänyt fragmentaariselta ja
taloudellisista syistä tapahtuvalta olemassa olevien rakenteiden purkamiselta. Tämä ei kuitenkaan ollut hallituksen tarkoitus lähtötilanteessa.
Tarkoitus oli rakentaa uutta yhteiskuntamallia
suhteessa julkiseen sektoriin (Cameron 2009).
Suuryritykset ovat pystyneet pitämään pintansa näennäismarkkinoinnissa. Ne tuottavat edelleen suurten määrien julkisia palveluja.
Kansalaisyhteiskunnalliset uudet organisaatiot
eivät ole tähän tehtävään pystyneet kilpailutustilanteessa. Tässä kohdin toteutetaan alkuperäistä NPM-mallia. Vallan jako suuryritysten ja
sosiaali­taloudellisten yritysten välillä ei ole toiminut odotetulla tavalla, vaan palveluiden tuottamisessa pienemmät toimijat ovat joutuneet
suuryritysten alihankkijoiksi.
Julkisia palveluja on haluttu siirtää myös entisille virkamiehille, joita ei enää tarvita entisissä
tehtävissään, kun hallintoa on voimakkaasti pienennetty. Sekä virkamiesten irtisanominen että
julkisen hallinnon pienentäminen ovat kuitenkin aiheuttaneet monia hankaluuksia, epävarmuutta ja koordinointivaikeuksia. Lisäksi julkisen rahoituksen korvaavia palveluiden ja uuden
paikallistoiminnan rahoittajia on ollut tähän asti
varsin vaikea saada avaamaan kukkaronsa nyörejä tarpeeksi paljon (Koskiaho 2014).
Kansalaisyhteiskunnan valmiudet ottaa uusia
suuria vastuita eivät ole olleet parhaimmat
mahdolliset, eivät Labourin hallituksen eivätkä uuden hallituksen aikana (Osborne 2007 ja
2013). Kulttuuriset tottumukset ja niihin liittyen innovaatioiden hyväksyntä on ollut paikoin
ongelmallista. Halukkuus ja voimavarat uusien
innovaatioiden tekemiseen ja niiden eteenpäin
viemiseen vaihtelevat suuresti asuinyhteisöittäin. Vähävaraisten alueiden on vaikeampi ottaa
riskiä ja vastuuta kuin keskiluokkaisten. Kumppanuuden toteuttamisessa keskiluokkaiset alueet ovat voittaneet ja köyhien asuinalueet hävinneet (Connelly ja Hayward 2012).
Sosiaalisen kysymyksen vieminen paikallistason ratkaisuksi on myös asennoitumista ongelmien ennakolta ehkäisemisen tärkeyteen. Hal-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
7
lituksen suosikkiohjelma on Big Local. Siinä
korostetaan asukkaitten omaehtoisuutta ja itsemääräämistä, poliitikot tai viranomaiset eivät
saa sanella, mitä tehdään. Tarkoitus ei myöskään
ole toteuttaa individualistisia ideoita vaan kollektiivisia yhteisön ideoita pitkällä aikavälillä.
Kysymys ei ole lyhytaikaisista projekteista vaan
pitkäaikaisesta sitouttamisesta 140 paikallisessa
hankkeessa (Walsh ja Golden 2014). Asuinyhteisöjen pitäisi tällaisilla ohjelmilla vastata entistä paremmin asukkaiden tarpeisiin. Yhteistoimintaa elvytetään ja tehdään oma alue entistä
paremmaksi paikaksi elää. Taustalta kuuluu siis
oletus, että alueen asukkailla on yhteisiä tavoitteita ja näkemystä kehityksen suunnasta. Jos
alueella asuisi hyvin erilaisia ihmisiä, se olisi
vaikeampaa. Juuri tästä syystä nimenomaan keskiluokkaiset alueet ovat tähän asti menestyneet
projekteissaan.
Jos katsotaan, mitä brittiesimerkistä voidaan oppia Pohjoismaissa, yksi perusongelma
on valtakysymyksen ratkaiseminen. On määritettävä uudelleen, mikä on kansalaisyhteiskunnan ja sosiaalitalouden valta suhteessa julkiseen
sektoriin. Britanniassa tätä suhdetta on yritetty määrittää uudella palveluja ja paikallisuutta
koskevalla lainsäädännöllä. Sen sijaan Suomessa, missä on seurattu brittien jalanjälkiä, vaikkakaan ei ohjelmallisesti ja tietoisesti, näitä suhteita ei ole säädelty kansalaisyhteiskunnan ja
kansalaisten uudenlaiseen vastuuttamiseen ja
valtaan liittyvällä lainsäädännöllä. Meiltä puuttuu jopa laki sosiaalitaloudellisista yhteiskunnallisista yrityksistä, jotka korvaisivat markkinayrityksiä palveluiden tuottamisessa.
Ennen kuin vastuutetaan ylen määrin yhteiskunnan julkisen hallinnon ulkopuolisia toimijatahoja, on kysyttävä, mikä on julkisen
yhteiskunnan tehtävä ja vastuu sosiaalisen kysymyksen ratkaisemisessa (Osborne 2013). Vasta
tämän tehtävän ratkaisemisen jälkeen voimme
edetä suuntaan tai toiseen.
Yksi peruskysymys on rahoitus. Britanniassa pyritään vierittämään kumppanuustoimintaa
entistä enemmän yksityisen rahoituksen suuntaan. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa (tulo)
verotusaste on korkea ja julkisen hallinnon bud-
8
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
jettien menoeristä suuri osa suuntautuu sosiaalipolitiikkaan ja terveyspolitiikkaan, kunnissa
jopa yli puolet menoista. Jos julkisia tehtäviä jaetaan muille yhteiskunnallisille toimijoille ja kansalaisille itselleen, kuten omaishoidossa, veropolitiikka tulee väistämättä uudelleentarkastelun
kohteeksi.
Tullaan myös sosiaalipolitiikan peruskysymyksiin: Mikä on sosiaalinen kysymys tänään?
Tuetaanko ja autetaanko ihmisiä solidaarisista,
oikeudenmukaisuus-, tasa-arvo- vai sosiaa­listen
oikeuksien vaiko hyväntekeväisyyden tai altruismin syistä? Painotetaanko ennakolta ehkäisemistä vai jo syntyneiden ongelmien paikkaamista? Lähdetäänkö liikkeelle rakenteellisista
ongelmista vai ryhmä- tai yksilökohtaisista kysymyksistä? Kaikille kaikkea vaikka vähemmänkin
vai täsmäpuuttumista mutta tehokkaasti? Onko
oikein, että kansalaisia ei auteta, vaikka nämä
itse kokevat olevansa avun tarpeessa?
Kumppanuuden käyttäminen julkisen hallinnon metodina ei vielä yksinään ratkaise peruskysymyksiä. Sen sijaan kumppanuuden laventaminen yhteiskunnan eri toimijoiden väliseksi
metodiksi on merkittävä avaus. Se vaatii yhteiskunnan toiminnan peruskysymysten uudelleen
pohdintaa. Sosiaalipolitiikassa on ollut vanhastaan korporatiivinen perinne, joka nykyään
näkyy vielä työmarkkinajärjestöjen toiminnassa. Korporatiivisuus on yksi kumppanuuslajeista. Se on ollut viime aikoina Suomessa jatkuvan
kritiikin kohteena. Korporatiivisuus on kansalaisyhteiskunnan osallistumisen yksi metodi,
jota pitäisi uudelleen tutkia tarkemmin. Britanniassa se on jo unohtunut,
Saksassa sitä on viime vuosikymmeninä käytetty menestyksellisesti sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottamisessa sosiaalisten korporaatioiden
toimesta. Ammattiyhdistysliikkeen perinne sen
sijaan on heikentynyt suhteessa korporatiiviseen toimintaan Saksassa mutta ennen kaikkea
Britanniassa. Britanniassa kansalaisyhteiskunta
esiintyykin asumisyhteisöinä ja sosiaalitalouden
toimijoina. Big Society -ohjelma nostaa yhteiskunnalliseen keskusteluun uusia teemoja monitoimijuudesta ja tähän liittyvästä kumppanuudesta.
Kumppanuus ja tulevaisuuden
sosiaalinen kysymys
Brittiesimerkissä on esillä erilaisia kumppanuussuhteita. Kumppanuutta harjoitetaan puhtaasti
taloudellisin perustein, sisällöllisiä tekijöitä ja
arvoja painottaen tai kehittämisen näkökulmasta:
1. Julkinen hallinto – markkinat: palvelujen
tuottaminen, taloudellinen kumppanuus
•
Julkinen hallinto – suuryritykset: palvelujen tuottaminen, taloudellinen
kumppanuus
•
Julkinen hallinto – pienet yritykset ja
yhteiskunnalliset yritykset: palvelujen tuottaminen, siirtyminen entistä
enemmän suuryritysten alihankkijoiksi, jolloin syntyy taloudellinen riippuvuussuhde näiden välille
2. Julkinen hallinto – kansalaisryhmät: paikalliset kehittämishankkeet, taloudellinen
kumppanuus, sisällöllinen kumppanuus, taloudelliset riippuvuussuhteet
3. Julkinen hallinto – kansalainen: kansalainen palvelujen saajana, itsevastuullisena ja
muista huolen pitäjänä; julkinen hallinto tukijana, rohkaisijana, kontrolloijana tai rahoittajana
4. Paikallisten asukasryhmien väliset hankkeet: sisällöllinen kumppanuus, taloudellinen
riippuvuus
5. Paikallinen asukasryhmä tai useita ryhmiä
– elinkeinoelämä: kehittämishanke, taloudellinen kumppanuus, joka voi olla riippuvuutta
6. Yritys – yritys: palvelujen tuottaminen,
taloudellinen kumppanuus
Kumppanuuden yhteydessä on pohdittava
kumppanien tasaveroisuutta ja keskinäistä riippuvuutta. Kumppanuuden kriteereihin kuuluu arvojen kunnioittaminen ja samankaltaiset
tavoitteet. Yhteistoimintaan ryhdyttäessä vaaditaan tietoa toimijoiden taustoista.
Kumppanuuden avulla toteutettavassa sosi­
aali­
politiikassa tulisi olla mukana arvopohja.
Perinnäisiä arvoja, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta, voidaan kuitenkin tulkita pintapuolisesti, jopa vahingollisesti. Esimerkiksi oikeudenmukaisuuteen vetoamisessa heikoimpien
tukeminen on voinut käytännön hyvinvointival-
tiossa saada tylyjäkin merkityksiä. Oikeudenmukaisuus yhdistyneenä tasa-arvoon on ymmärretty tasapäisyydeksi ja kaikkien kohteluksi
samalla tavalla, vaikka kohtelun objektit eroavat
huomattavasti toisistaan. Tämä menettely voi
johtaa umpikujaan. Kulttuurisesti homogeenisessa maassa tasapäistäminen on ollut historiallisesti mahdollista, mutta nyky-yhteiskunnassa
erilaiset kulttuuriset ryhmät vaatisivat keskenään erilaista kohtelua, sitä asiakaslähtöisyyttä,
joka on kirjattu uusimpaan lainsäädäntöönkin.
Voidaan puhua vertailevan oikeudenmukaisuuden toteuttamisen välttämättömyydestä kumppanuuden toteuttamisessa (Sen 2009; Koskiaho
2014). Kolmantena seikkana sosiaalipolitiikan
perinteessä puhutaan solidaarisuudesta, toisten
ihmisten ja ryhmien toiminnan ymmärtämisestä ja hyväksymisestä sekä arvonannosta. Sitä
tarvitaan kumppanuudessakin.
Pitäisi myös miettiä, onko julkishallinnon
ideoiden uudistaminen ja julkisten toimenpidejärjestelmien löyhentäminen tai purkaminen
kumppanuuden nimissä vain tie, jolla sosiaalisen
kysymyksen ratkaisua vieritetään kansalaisten
ja kansalaisyhteiskunnan harteille. Olemmeko
matkalla hyvinvointivaltiollisesta eli universalistisesta sosiaalipolitiikasta kohti residuaalista eli
tarveharkintaista julkista sosiaalipolitiikkaa vain
käyttäen uusia toimijoita ja toimintatapoja?
Euroopassa on katsottu hieman yliolkaisesti yhdysvaltalaisten käsityksiä sosiaalisen kysymyksensä hoitamisesta. Siihenkö suuntaan me
kuitenkin olemme matkalla vai syntyykö kumppanuusideasta aivan uudenlainen tapa ymmärtää sosiaalisen kysymyksen hoitamista yhteistoimin ja resursseja yhdistäen? Hallin ja Lamontin
(2013) toimittamassa eurooppalaista kehitystä arvioivassa teoksessa nostetaan esille tulevaisuuden uhkana eurooppalaisten maiden sisäisen
koheesion ja kulttuurisen yhtenäisyyden vähittäinen mureneminen. Hyvinvointivaltion luomisen
perusteet olivat aikanaan sisäisesti suhteellisen
homogeenisessa väestössä, jolla oli yhtenäinen
arvopohja eurooppalaisessa kulttuuriperinnössä
sekä kristinuskon etiikassa ja moraalisäännöissä,
yhteisessä hyvässä. Arvoyhtenäisyys on ollut kuitenkin jo pitkään koetteella.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
9
Kommunitarismin tutkija Will Kymlicka
(2013) toteaa monikulttuurisuuden murtavan
sisältä päin eurooppalaisten kansallisvaltioiden
yhtenäisiä järjestelmiä ja rakenteita. Tämä seikka saattaa osaltaan viedä myös sosiaalipoliittisen
kehityksen uusille urille, kohti kumppanuuksia,
kansalaisyhteiskuntaa ja monenlaisten ratkaisujen yhdessä elämistä hyvinvointivaltiollisen
yhtenäisajattelun sijasta. Ei voi olettaa, että vieraissa kulttuureissa eläneet maahanmuuttajatulokkaat heti ajattelevat ja käyttäytyvät samalla
tavalla kuin kantaväestö. Tarvitaan ”täsmäapua”,
uudenlaista yhdyskuntatyötä ja uusien asukkaitten elämisen virvoittamista uudessa ympäristössä (Ziegler 2008).
Sosiologian klassikot tarkastelivat yhteiskuntaansa omana aikanaan. Niin teki myös
Ferdinand Tönnies tarkatessaan yhteiskunnan
muuttumista patriarkaalisista suljetuista maaseutumaisista yhteisöistä (saks. Gemeinschaft)
moderneihin kaupunkimaisiin yhdyskuntiin ja
teolliseen yhteiskuntaan (Gesellschaft) (Tönnies
2005, alk. 1887). Yhteisö edusti aikanaan homogeenista ja pakotetusti yhdenmukaista elämäntapaa, yhteiskunta taas avointa ja vapaata elämää
monine uusine mahdollisuuksineen. Moderni yhteiskunta voitti sitten patriarkaalisen. Nyt
pelätään, että Euroopassa vaivutaan taas suljettujen yhdenmukaisten yhteisöjen tasolle, kuten
saksalaisissa pikku ruhtinaskunnissa ikään
ennen Saksan yhdistymistä tasavaltaiseksi valtioksi.
Kumppanuuksia voidaan käyttää kumpaankin tarkoitukseen. Yhteisöihin turvautuminen
ei ratkaise sosiaalisen eriarvoisuuden ongelmaa,
josta sosiaalipolitiikan kehitys tieteenä ja käytäntönä alkoi saksalaisessa mallissaan 1800-luvun
loppupuolella bismarckilaisena sosiaalivaltioajatteluna. Yhteisö voi piilottaa syrjäytyneitä, eikä se ole aiemmissa muodoissaan kyennyt
nostamaan syrjäytyneitä yhteisön täysivaltaisiksi jäseniksi, johon tehtävään hyvinvointivaltiolla
on ollut sosiaalinen tilauksensa.
Niinpä johtopäätöksenä onkin, että sosiaalipolitiikassa pitää voida tehdä aivan uudenlaisia
avauksia, yhdistää yleiset kaikkia koskevat ratkaisut ja paikallistason tai eri ryhmien erityisky-
10
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
symysten huomioon ottaminen toisiinsa. Poliittisesti on otettava huomioon kansalaisten halu ja
kyky toimia yksin ja yhdessä paikallisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Enää ”punaisen viivan”
vetäminen ja edustajan lähettäminen tekemään
päätöksiä vallan kammareihin ei riitä, kuten
eduskuntalaitoksen syntyaikoina. Tampereen
kaupungin tulevaisuutta varten on esitetty hallinnon uudistamisen malli, jossa paikallisuuden
vahvistaminen, uudet lähidemokratian muodot, palvelujen yhteistuotanto ja uudet palvelutuotannon kumppanuusmuodot on tuotu esille
(Hakari 2014). Siitä puuttuu vain se dynamiikka, millä tämä saadaan toimimaan. Mallin sisältämät tarveperusteinen suunnittelujärjestelmä
ja tulosperusteinen hankinta eivät vielä riitä keinoina siihen.
Tarvitaan siis kaikkia yhdistävää yleistä ja
julkista sosiaalipolitiikkaa, jonka tehtävät määritetään hyvin, mutta tarvitaan myös erilaisuuden huomioon ottavaa täsmäsosiaalipolitiikka, jonka aikaansaattamisessa voidaan
käyttää hyväksi kumppanuuksia. Kumppanuuden sosiaa­li­politiikka luontuu hyvin yhdistämään
kansalaisyhteiskunnallisten ja sosiaalitaloudellisten toimijoiden tavoitteita sosiaalisten yhteisöjen tasolla. Vähän enemmän vaivaa vaaditaan
kuitenkin markkinatoimijoiden yhdistämiseen
tähän kumppanuuteen. Kun sosiaalinen on nyt
ollut pitkään alisteinen taloudelle julkisessa hallinnossa, sen tulisi päästä taas eturintamaan ja
myös yhdistämään uutta monikulttuurista yhteiskuntaa.
Kirjallisuus
Cameron, David (2009) The Big Society. Hugo Young Lecture
2009.
http://www.conservatives.com/News/Speeches/2009/11/David_Cameron_The_Big_Society.aspx
(10.7.2010)
Connelly, James ja Hayward, Jack (toim.) (2012) The Withering of the Welfare State: Regression. Palgrave Macmillan.
Basingstoke.
Dunleavy, Patrick ym. (2005) New Public Management is
Dead – Long live Digital-Era Governance. Journal of
Public Administration Research and Theory (16) September 8, 2005, 467–494.
Hakari, Kari (2013) Uusi julkinen hallinta – kuntien hallinnonuudistusten kolmas aalto? Tutkimus Tampereen toimintamallista. Acta Universitatis Tamperensis 1871.
Tampere.
Hall, Peter A, ja Lamont, Michèle (toim.) (2013) Social Resil-
ience In The Neoliberal Era. Cambridge University
Press. Cambridge.
Hillebrand, Ernst ja Maaß, Gero (2011) Zehn Kernfragen zur
Zukunft der Sozialdemokratie in Europa. Internationale
Politikanalyse. Friedrich-Ebert-Stiftung. Berlin.
Koskiaho, Briitta (2008) Hyvinvointipalvelujen tavaratalossa.
Palvelutalous ja sosiaalipolitiikka Englannissa, Ruotsissa
ja Suomessa. Vastapaino. Tampere.
Koskiaho, Briitta (2014) Kumppanuuden sosiaalipolitiikkaa
etsimässä. Setlementtijulkaisuja 32. United Press Global. Tallinna.
Kymlicka, Will (2013) Neoliberal multiculturalism? Hall,
Peter A, ja Lamont, Michèle (toim.). Social Resilience In
The Neoliberal Era. Cambridge University Press. Cambridge.
Mauri, Aurelio G. ja Muccio, Simonetta (2012) The Public Management Reform: from Theory to Practice.
The Role of Cultural Factors. International Journal of
Advances in Management Science Vol. 1 Iss. 3, November 2012.
Meyer, Henning ja Spiegel, Karl-Heinz (2010) Die Gute-Gesellschaft-Debatte. Wie weiter mit der Europäischen
Sozialdemokratie? Internationale Politikanalyse. Friedrich-Ebert-Stiftung. Berlin
Miliband, Ed (2010) Labour leader`s 2010 conference
speech in full. 28 September 2010. BBC News UK Politics. http:www.bbc.co.uk/news/uk-politics-11426411
(12.2.2011)
Mot, Esther (2010) The Dutch system of long-term care. CPB
Document No 204. March 2010.
new Labour because Britain deserves better (1997) Manifesto.
The Labour Party. www.labour.org.uk (2.1.2010)
Obinger, Herbert ja Starke, Peter (2014) Welfare State Transformation: Convergence and the Rise of the Supply
Side Model. TranState Working Papers 180. Universität
Bremen. Bremen.
Osborne, Stephen (2007). Public Services. The Innovative
Capacity of Voluntary and Community Organizations:
Full Research Report. ESRC End of Award Report, RES153-25-0051-A. Swindon: ESRC. https://www.esrc.
ac.uk/.../35b17d3a-d6a9-497f-a25f-5 (3.8.2013)
Osborne, Stephen P. (2013) A services-influential approach
to public device innovation? Osborne, Stephen P. ja
Brown, Louise (toim.) (2013) Handbook of Innovation
in Public Services. Edward Elgar. London.
Peltosalmi, Juha ym. (2009) Järjestöbarometri 2009. Ajankohtaiskuva sosiaali- ja terveysjärjestöistä. Sosiaali- ja
terveysturvan keskusliitto. Helsinki.
Sen, Amartya (2009) The Idea of Justice. Allen Lane. London.
Skelenburg, Jacquellen van ja Klandermans, P.G. (2013). The
social psychology of protest. Current Sociology, 61(5–
6), 886–905.
Steinglass, Matt (2013) King’s speech to parliament heralds
end of Dutch welfare state. Financial Times 17.9.2013.
Torreblanca, Jose Igancio (2013) Did The Dutch Start The
End Of Social Europe? Social Europe Journal 3.10.2013.
Tönnies, Ferdinand (2005, alk. 1887) Gemeinschaft und
Gesellschaft. Grundbegriffe der reinen Soziologie. Wissenschaftliche Buchgesellschaft. Darmstadt.
Walsh, Kelly ja Golden, Sarah (2014) Influences on the development of Big Local areas. Final research report. Local
Trust. Big Local. Community Development Foundation. http://cdf.org.uk/wp-content/uploads/2014/02/
full-report1.pdf (27.10.2014)
Ziegler, Stefanie (2008) Capacity development and partnership. Overwiew and Methodology. Handicap International. Munich.
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston sosiaalipolitii­
kan professori (emerita).
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
11
Nykypäivän orjuus ja ihmiskauppa Afrikassa
Kalle Kananoja
Artikkelissa käsitellään nykypäivän orjuuden ja
ihmiskaupan ulottuvuuksia Afrikassa. Vaikka huomioni kohdistuu nykypäivään, yritän asettaa il­miöt
niiden historialliseen ja kulttuuriseen yhteyteen.
Tarkastelen aluksi orjuuden erityispiirteitä Afrikassa kiinnittäen huomiota erityisesti orjuudelle alttiimpiin väestöryhmiin eli naisiin ja lapsiin. Tämän
jälkeen käsittelen ihmiskaupan syitä ja dynamiikkaa sekä sen maantieteellisiä kerrostumia Afrikan
sisällä. Lopuksi kiinnitän huomiota orjuuden ja
ihmiskaupan vastaiseen toimintaan.
Orjuus ja ihmiskauppa ovat viimeisen kahden vuosikymmenen aikana saaneet runsaasti
mediahuomiota ja nousseet YK:n alaisten järjestöjen asialistoilla korkealle. Läpi 1900-luvun
jatkunut orjuuden ja pakkotyön eri muotojen vastainen kansainvälinen lainsäädäntö ei
aina johtanut toimintaan kansallisella tasolla ja
muutokset olivat hitaita (Miers 2003). Afrikassa
kansalaisjärjestöt alkoivat kohdistaa huomiota
ihmiskaupan kasvuun 1990-luvun puolivälissä.
Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa orjuus
on noteerattu yhtenä kylmän sodan päättymisen jälkeen kiihtyneen globalisaation sivutuotteena. Orjuus ja ihmiskauppa ovat aiheita, jotka nostattavat nykypäivän ihmisten moraaliset
tuntosarvet pystyyn. Aiheeseen liittyvä voimakas tunnelataus saattaa kuitenkin ajoittain johtaa yksipuoliseen raportointiin asioiden syvällisen ja objektiivisen tarkastelun sijaan.
Nykypäivän orjuus nousi kansainvälisessä
yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa valokeilaan Kevin Balesin vuonna 1999 julkaiseman
teoksen Disposable People: New Slavery in the
Global Economy myötä. Nimensä mukaisesti
teos luokitteli nykypäivän orjat ”poisheitettäviksi ihmisiksi”. Maailmanlaajuisesti heitä arvioitiin
12
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
tuolloin olevan 27 miljoonaa, joista suurin osa,
15–20 miljoonaa, Aasiassa. Bales pyrki kartoittamaan eroja menneisyyden ja nykypäivän orjuuden välillä, mutta historioitsijan näkökulmasta malli oli kyseenalainen, sillä Balesille orjuus
menneisyydessä tarkoitti lähinnä Pohjois-Amerikan etelävaltioissa 1800-luvun ensimmäisellä
puoliskolla vallinnutta plantaasiorjuutta, vaikka
todellisuudessa orjuus on ollut monimuotoista
globaalissa historiassa ja sitä on aina syytä tarkastella erityisissä historiallis-maantieteellisissä
konteksteissa, kuten Miller (2012) on hiljattain
argumentoinut.
Siinä missä nykypäivään keskittyvät yhteiskuntatieteilijät käsittelevät nykypäivän orjuutta uutena ilmiönä, historioitsijat voivat osoittaa
jatkuvuuksia ja aikakaudelta toiseen muokkautuvia ihmiskaupan käytäntöjä. Vaikka ihmiskaupan voidaan arvioida lisääntyneen viimeisen parin vuosikymmenen aikana, uusi ilmiö se
ei ole. Tärkein ero historialliseen orjakauppaan
on, että ihmiskauppa on kaikkien kansainvälisten standardien mukaan nykyään laitonta, kun
taas orjakauppa oli laillista osassa maailmaa vielä 1900-luvun alkupuolella.
Orjuuden erityispiirteet Afrikassa
Orjuuden määritteleminen universaalisti on
ollut oppineen keskustelun kohde vähintään
antiikin ajoista alkaen (Davis 1966). Yksinkertaistaen moneen suuntaan rönsyilevän akateemisen keskustelun orjuuden voidaan määritellä eroavan palkkatyöstä ja muusta epävapaasta
työstä siinä, että orja on tavara ja omistajan valta
orjaan on periaatteessa täydellinen (Isaksson ja
Jokisalo 2005, 70). Nykyajan orjuudessa oleellisena voidaan kuitenkin pitää sitä, että orjien
omistus ei ole laillista ja näin ollen olisikin ehkä
osuvampaa puhua orjien isännistä ja emännistä mukaillen englanninkielisiä termejä master
ja mistress. Kolmas orjuutta määrittävä piirre
on orjien ulkopuolisuus ja erottaminen sukulaisuussuhteista, jonka sosiologi Orlando Patterson (1982, 13) nosti oman orjuuden määritelmänsä keskeiseksi tekijäksi.1
Orjuuden määritelmä afrikkalaisessa kontekstissa on ollut yhtälailla kiisteltyä. 1970-luvun
lopulta alkaen antropologit ja historioitsijat ovat
käyneet keskustelua siitä, onko olemassa afrikkalaista orjuutta ja millä tavoin se eroaa orjuudesta muualla maailmassa. Monet tutkijat ovat
halunneet nähdä afrikkalaisen orjuuden lievänä
ja suhteellisen lempeänä, jossa orjien asemaa on
voitu verrata nuoriin perheenjäseniin (Kopytoff
ja Miers, toim. 1977). Keskustelun ongelmana
on, että vertailukohdaksi on taas otettu pääasiassa Pohjois-Amerikassa, Brasiliassa ja Karibianmeren saarilla ilmennyt plantaasiorjuus. Toinen
huomiotta jäänyt seikka on se, että Afrikan sisällä on eri aikakausina ilmennyt orjuutta eri muodoissa eikä lempeää ”kotiorjuutta” voi pitää vallitsevana käytäntönä yhteiskunnissa, joissa orjat on
selvästi valjastettu tuottamaan taloudellista hyötyä, kuten kävi eri puolilla mannerta 1800-luvulla
(Lovejoy 1983; Cooper 1979; Salau 2011).
Kuten historiallisissa yhteyksissä, myös nykyAfrikassa orjuus on monimuotoista ja saa alueellisia erityispiirteitä eri maissa. Nykypäivän
Afrikassa orjuutus kohdistuu pääasiassa lapsiin ja naisiin, joita voidaan käyttää seksiorjina,
kotiapulaisina ja kaupallisen maanviljelyn työvoimana sekä lapsisotilaina (Fitzgibbon 2003).
Marginaalisempia ilmiöitä on orjuutus osana
perinteistä uskonnollista trokosi-järjestelmää,
jota ilmenee edelleen muun muassa Ghanassa, Togossa ja Lounais-Nigeriassa. Trokosi, joka
ewen kielessä tarkoittaa sananmukaisesti jumalten vaimoa tai orjaa, on rituaalista orjuutta, jossa 8–15-vuotiaita tyttöjä annetaan fetissipappien
temppeleihin hyvitykseksi sukulaisten tai esivanhempien väitetyistä rikkomuksista. (Bales,
1 Pattersonin (1982, 13) mukaan ”orjuus on pysyvää,
perheestään erotettujen ja yleisesti kunniansa menettäneiden henkilöiden väkivaltaista hallitsemista”.
Tämän määritelmän kritiikistä, ks. Miller 2012, 31–33.
Trodd ja Williamson 2009, 96–97).
Laajamittaista orjuutta esiintyy Länsi-Afrikassa kaupallisessa kaakaon tuotannossa, erityisesti
Norsunluurannikon
plantaaseilla.
Monimutkaisella tavalla kuluttamiseen ja suuryritysten yhteiskuntavastuuseen kytkeytyvä
”suklaaorjuus” ylitti uutiskynnyksen Suomessakin muutama vuosi sitten, jolloin orjia väitettiin
olevan Norsunluurannikolla 250 000 ja koko
Länsi-Afrikassa jopa 1 miljoona (Yleisradion
tv-uutiset 10.8.2011). Suhtaudun kaikkiin esitettyihin lukuihin kuitenkin suurella varauksella,
sillä tiedot plantaasiorjuudesta kaakaoviljelmillä perustuvat tutkivaan journalismiin ja kansalaisjärjestöjen tai YK:n toimielinten esittämiin
arvioihin, joiden todenperäisyydestä ja metodologisesta luotettavuudesta kuitenkin käydään hyvin vähän keskustelua. Lisäksi luvut ovat
poliittisesti latautuneita. Korkeilla ihmiskaupan
uhrien lukumäärillä kansalaisjärjestöt ja viranomaistahot voivat perustella resurssien tarvetta,
mutta niitä voidaan myös käyttää sisäpoliittisten
uhkakuvien luomiseen Euroopassa. Kansainvälisten yritysten intresseissä puolestaan on pitää
luvut mahdollisimman alhaisina ja esittää asiasta kysyttäessä tietämätöntä.
Orjuutta esiintyy myös Afrikan konfliktipesäkkeissä, jossa lapsisotilaiden ja alaikäisten tyttöjen orjuuttaminen on yleistä (Fegley 2010).
Tuoreimpia esimerkkejä laajamittaisesta orjuutuksesta on huhtikuussa 2014 sattunut laajamittainen kouluikäisten tyttöjen orjuuttaminen Pohjois-Nigeriassa ääri-islamilaisen Boko
Haram -liikkeen toimesta. Pohjois-Nigeriassa
naisten orjuuttaminen jalkavaimoiksi sai valtavat mittasuhteet Sokoton kalifaatissa 1800-luvulla ja se oli yleistä brittien siirtomaaisännyyden
alkuvuosikymmeninä aina 1930-luvulle asti ja
jatkui Pohjois-Kamerunin muslimiyhteiskunnissa vielä 1960-luvulla (Lovejoy 1990; Lovejoy
ja Hogendorn 1993; Sinderud 2013).2
2 Historiallisten jatkumoiden lisäksi vähemmällä
huomiolle on jäänyt se, että Boko Haramin iskut ovat
olleet vastaus Nigerian armeijan viime vuosina harjoittamalle taktiikalle vangita Boko Haramin taistelijoiden
perheenjäseniä. Joidenkin arvioiden mukaan naisiin ja
lapsiin kohdistuva, osittain sukupuolittunut väkivalta,
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
13
Ihmiskaupan syyt ja dynamiikka
Kattavassa ihmiskaupan globaalissa synteesissä Louise Shelley on luetellut useita syitä Afrikassa esiintyvälle ihmiskaupalle. Köyhyys, väestönkasvu ja talouskasvun hitaus aiheuttavat
sen, että kasvavalle työväestölle ei löydy paikkaa monien yksittäisten maiden tai koko mantereen sisällä. Konfliktit ja ilmastonmuutos sekä
AIDSin leviämi­
nen ovat osasyy lasten heikkoon asemaan ja katulapsien suureen määrään.
Pahimmissa tapauk­
sissa useita vuosikymmeniä jatkunut kehity­savun väärinkäyttö ja laajalle
levinnyt korruptio puolestaan ovat ihmiskauppaa lisääviä institutionaalisia syitä. (Shelley
2010, 265–266; Agbu 2003).
Afrikassa on kylmän sodan päättymisen jälkeen kytenyt monia alueellisia konflikteja, jotka
ovat ajaneet ihmisiä liikkeelle pois kodeistaan ja
luoneet suuria, ihmiskaupalle alttiita pakolaisjoukkoja (Väyrynen 2003). Monen etelän ihmisen mielissä siintää myös lupaus paremmasta elämästä Euroopassa tai Lähi-idässä, vaikka
odotukset ovat yleensä epärealistisia ja puhtaan
epätoivon synnyttämiä.
Ihmiskauppa kohdistuu pääasiassa naisiin ja
lapsiin. Afrikassa jopa lähes 60 % ihmiskaupan
kohteeksi joutuneista on arvioitu olevan lapsia
(Kangaspunta ym. 2006, 76). Tyypillisesti näille
tai näiden perheille luvataan koulutuspaikka tai
työtä muualla Afrikassa tai Euroopassa, mutta
työ on useimmin jotain muuta kuin on luvattu,
useimmiten prostituutiota. Ihmiskaupan uhri
tai tämän perhe saatetaan sitouttaa fiktiiviseen,
kymmenien tuhansien eurojen suuruiseen lainaan, joka tulee maksaa työllä takaisin. Värväämiseen liittyy usein myös ihmiskaupan kohteeksi joutuvan ihmisen tai tämän perheen uhkailu.
Ihmiskauppatapauksia käsitellessään viranomaiset joutuvat kuitenkin usein toteamaan,
ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Kuten Peano
(2013) on syväluotaavan kenttätyön avulla Nigeriassa osoittanut, moni Eurooppaan tulevista
naisista on tietoinen, mihin on ryhtymässä lähtiessään Nigeriasta, eivätkä kaikki Eurooppaan
onkin nyt yleistä konfliktin molemmilla puolilla (Zenn
ja Pearson 2014).
14
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
päätyneet naiset välttämättä koe joutuneensa
hyväksikäytetyiksi. Näin ollen puhe ihmiskaupan uhreista muuttuu ongelmalliseksi.
Ihmiskaupan maantiede Afrikan sisällä on
monikerroksinen. Useat maat – muun muassa Ghana, Nigeria ja Senegal – ovat ihmiskaupan uhrien lähtö-, kauttakulku- ja kohdemaita. Lapsikauppa maaseudulta kaupunkeihin
kukoistaa monien Länsi-Afrikan maiden sisällä ja välillä – Benin, Ghana, Nigeria, Mali, Burkina Faso, Mauritania ja Togo ovat lapsikaupan
lähtömaita, kun taas merkittävimpiä kohdemaita ovat Gabon, Päiväntasaajan Guinea, Norsunluurannikko, Kongon demokraattinen tasavalta,
Nigeria ja Niger. Suurin osa lapsista pakotetaan
työskentelemään esimerkiksi torikauppiaiden
apulaisina epävirallisessa taloudessa tai maataloushyödykkeitä maailmanmarkkinoille tuottavilla plantaaseilla. (Adepoju 2005, 77).
Ihmiskauppa on rehottava ongelma myös
useassa eteläisen Afrikan maassa. Lesothosta,
Mosambikista, Malawista ja Sambiasta ihmiskauppa kohdistuu useimmiten Etelä-Afrikkaan,
joka on yksi harvoista Afrikan maista, johon
kohdistuu myös mantereen ulkopuolista ihmiskauppaa Thaimaasta, Kiinasta ja itäisestä Euroopasta. Etelä-Afrikkaan suuntautuvan ihmiskaupan uhrit päätyvät monesti seksuaalisen
hyväksikäytön kohteiksi. Paikalliset miehet eivät
ole ainoita kaupallisen seksin hyödyntäjiä, vaan
Etelä-Afrikassa on myös seksiturismia monista
Euroopan maista. (Adepoju 2005, 79–80).
Afrikasta Eurooppaan suuntautuva ihmiskauppa kohdistuu pääasiassa Länsi-Afrikasta,
erityisesti Nigeriasta, Italiaan, Saksaan, Hollantiin, Ranskaan, Espanjaan, Sveitsiin, Ruotsiin
ja Isoon-Britanniaan. Lähi-idässä kohdemaita puolestaan ovat Saudi-Arabia, Yhdistyneet
arabiemiirikunnat ja Libanon. Ugandalaiset
naisprostituoidut ovat merkittäviä toimijoita nuorten itäafrikkalaisten tyttöjen välittäjinä
Lähi-itään. Ihmiskauppa Eurooppaan on vahvasti sukupuolittunutta, sillä suuri osa Eurooppaan kaupatuista afrikkalaisista on naisia, jotka
pakotetaan työskentelemään prostituution tai
pornografian, toisin sanoen kaupallisen seksin
parissa. (Adepoju 2005, 78).
Ihmiskauppaverkostoja ylläpitää järjestäytynyt rikollisuus, jolle ihmiskauppa on merkittävin tulonlähde huume- ja asekaupan jälkeen.
Afrikka ja Latinalainen Amerikka ovat kuitenkin globaalissa vertailussa vähäpätöisimmät
ihmiskaupan markkina-alueet alueiden yleisen
köyhyyden vuoksi (Shelley 2010, 7–8). Yksittäisille ihmissalakuljettajille liiketoiminta voi kuitenkin olla erittäin tuottoisaa. The Guardianin
kesällä 2014 haastattelema libyalainen ihmissalakuljettaja kertoi veloittavansa 1 000 dollaria per henki Välimeren ylityksestä. Laivaan
voidaan ottaa 200–300 henkeä, joten kuukausiansiot voivat olla valtavat, sillä kulut ovat pienet. Ihmissalakuljettajat eivät välttämättä edes
menetä laivojaan, sillä Italian laivaston aluksen
saapuessa pelastamaan ihmiset, aluksen miehistö ajaa kumiveneellä lähistölle odottelemaan ja
ottaa ajelehtimaan jätetyn laivan takaisin haltuunsa armeijan poistuttua. (Porsia 2014).
Orjuuden ja ihmiskaupan vastainen
toiminta
Orjuuden ja ihmiskaupan vastainen työ Afrikassa on vaatimatonta ja pääasiassa kansalaisjärjestöjen kontolla. Monissa Afrikan maissa poliittista tahtoa ja taloudellisia resursseja asiaan
puuttumiseksi on liian vähän. Valtioilla ei välttämättä ole kykyä eikä uskottavuutta toimia ihmiskauppaa vastaan. Yhdysvaltain ulkoministeriön
vuosittain julkaisema ihmiskaupparaportti on
Afrikan maiden osalta huolestuttavaa luettavaa.
Yksikään Afrikan maa ei saa raportissa puhtaita
papereita ihmiskaupan vastaisten toimien suhteen. Ihmiskaupan kannalta ongelmallisimpia
maita ovat Zimbabwe, Kongon demokraattinen
tasavalta, Keski-Afrikan tasavalta, Eitrea, Libya,
Algeria ja Mauritania (U.S. Department of State
2014).
Vuonna 2000 perustetun Afrikan unionin
toimet ihmiskaupan kitkemiseksi jatkavat Afrikan yhtenäisyysjärjestön työtä hallitustenvälisenä organisaationa. Tärkeimpiä mantereen valtioita sitovia sopimuksia ovat Lasten oikeuksien ja
hyvinvoinnin afrikkalainen peruskirja vuodelta
1990 sekä vuoden 2003 protokolla Afrikan naisten oikeuksien peruskirjaan, jotka molemmat
mainitsevat ihmiskauppaa ehkäisevän työn tärkeyden. Euroopan unionin ja Afrikan maiden
välinen ”Toimintasuunnitelma ihmiskauppaa
vastaan” laadittiin marraskuussa 2006. Tämä
Ouagadougoun suunnitelmana tunnettu sopimus on nähty osana EU:n Afrikkaa kohtaan
harjoittamasta sanelupolitiikasta. Sitä seuranneita toimenpiteitä on puolestaan kritisoitu niille myönnettyjen vähäisten resurssien johdosta.
(Allain 2012).
Ihmiskauppaa vastaan toimivat kansalaisjärjestöt sekä hallitustenväliset organisaatiot ovat
merkittäviä toimijoita afrikkalaisissa yhteiskunnissa. Niiden toiminta ei kuitenkaan ole ongelmatonta, sillä organisaatioiden välillä ei useinkaan ole tehokasta toiminnan koordinointia.
Järjestöt saattavat painottaa hyvin erilaisia käytännön toimia ihmiskaupan kohteeksi joutuneiden ihmisten suojelemiseksi. Perusasioiden
pohtiminen – kuten tulisiko orjiksi joutuneiden
asemaa parantaa siellä, minne he ovat päätyneet,
vai tulisiko heidät palauttaa kotiseudulleen – jää
usein toimintainnon varjoon (Dottridge 2003,
41). Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa järjestöjen varankeruutyö on kuitenkin onnistunutta,
sillä emotionaalisella ja moraalisella retoriikallaan ne pystyvät vetoavat länsimaisiin ihmisiin,
vaikka niiden esittämät faktat saattavat yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta olla arveluttavia (Lawrance 2012).
Orjuus ja ihmiskauppa nykypäivän Afrikassa ovat haastavia ongelmia paitsi niiden parissa työskenteleville järjestöille ja viranomaisille,
myös tutkijoille. Aktivistit ja journalistit voivat
käsitellä aihetta tunteita herättävällä lähestymistavalla, mutta tutkijoiden tehtävänä tulisi olla
tiedon esiin kaivaminen metodologisesti läpinäkyvillä ja kestävillä tavoilla. Yhteiskuntatieteellistä ja lähihistoriaan keskittyvää tutkimusta
tarvitaan huomattavasti enemmän ennen kuin
Afrikan osuutta globaalissa ihmiskaupassa ja
afrikkalaisen orjuuden merkitystä maailmantaloudessa voidaan arvioida kokonaisvaltaisemmin.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
15
Kirjallisuus
Adepoju, Aderanti. 2005. Review of Research and Data on
Human Trafficking in sub-Saharan Africa. International Migration 43: 1/2, 75–98.
Agbu, Osita. 2003. Corruption and Human Trafficking: The
Nigerian Case. West Africa Review 4:1, 1–13.
Allain, Jean. 2012. Trafficking and Human Exploitation in
International Law, with Special Reference to Women
and Children in Africa. Teoksessa Benjamin N. Lawrance ja Richard L. Roberts, toim. Trafficking in Slavery’s
Wake: Law and the Experience of Women and Children
in Africa (Athens: Ohio University Press), 145–162.
Bales, Kevin. 1999. Disposable People: New Slavery in the
Global Economy. Berkeley & Los Angeles: University of
California Press.
Bales, Kevin, Trodd, Zoe ja Williamson, Alex Kent. 2009.
Modern Slavery: The Secret World of 27 Million People.
Oxford: Oneworld.
Cooper, Frederick. 1979. The Problem of Slavery in African
Studies. Journal of African History 20:1, 103–125.
Davis, David Brion. 1966. The Problem of Slavery in Western
Culture. Ithaca: Cornell University Press.
Dottridge, Mike. 2002. Trafficking in children in West and
Central Africa. Gender & Development 10:1, 38–42.
Fegley, Randall. 2010. “Bound to Violence: Uganda’s Child
Soldiers as Slaves.” Teoksessa Jay Spaulding ja Stephanie Beswick, toim. African Systems of Slavery (Trenton:
Africa World Press), 203–228.
Fitzgibbon, Kathleen. 2003. Modern-Day Slavery? The scope of trafficking in persons in Africa. African Security
Review 12:1, 81–89.
Isaksson, Pekka ja Jokisalo, Jouko. 2005. Historian lisälehtiä: Suvaitsevaisuuden ongelma ja vähemmistöt
kansallisessa historiassa. Helsinki: Rauhanpuolustajat
& Like.
Kangaspunta, Kristiina ym. 2006. Trafficking in Persons: Global Patterns. Wien: United Nations Office on Drugs
and Crime (UNODC), <http://www.unodc.org/pdf/
traffickinginpersons_report_2006-04.pdf>
[viitattu
20.8.2014].
Kopytoff, Igor ja Miers, Suzanne, toim. 1977. Slavery in Africa: Historical and Anthropological Perspectives. Madison: University of Wisconsin Press.
Lawrance, Benjamin N. 2012. Documenting Child Slavery with Personal Testimony: The Origins of Anti­
trafficking NGOs and Contemporary Neo-Abolitionism. Teoksessa Benjamin N. Lawrance ja Richard
L. Roberts, toim. Trafficking in Slavery’s Wake: Law
and the Experience of Women and Children in Africa
(Athens: Ohio University Press), 163–183.
16
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
Lovejoy, Paul E. 1983. Transformations in Slavery. A History
of Slavery in Africa. Cambridge: Cambridge University Press.
Lovejoy, Paul E. 1990. Concubinage in the Sokoto caliphate
(1804–1903). Slavery & Abolition 11:2, 159–189.
Lovejoy, Paul E. ja Hogendorn, Jan S. 1993. Slow Death for
Slavery: The Course of Abolition in Northern Nigeria,
1897–1936. Cambridge: Cambridge University Press.
Miers, Suzanne. 2003. Slavery in the Twentieth Century: The
Evolution of a Global Problem. Walnut Creek: AltaMira Press.
Miller, Joseph C. 2012. The Problem of Slavery as History: A
Global Approach. New Haven: Yale University Press.
Patterson, Orlando. 1982. Slavery and Social Death: A Comparative Study. Cambridge, MA & Lontoo: Harvard
University Press.
Peano, Irene. 2013. Bondage and Help: Genealogies and
Hopes in Trafficking from Nigeria to Italy. Teoksessa Joel Quirk ja Darshan Vigneswaran, toim. Slavery,
Migration and Contemporary Bondage in Africa (Trenton: Africa World Press), 225–249.
Porsia, Nancy. 2014. Libya’s most successful people smuggler: ‘I provide a service.’ The Guardian, verkkolehti
1.8.2014, <http://www.theguardian.com/world/2014/
aug/01/libya-people-smuggle-provide-service> [viitattu 20.8.2014].
Salau, Mohammed Bashir. 2011. The West African Slave
Plantation: A Case Study. Basingstoke: Palgrave Macmillan
Shelley, Louise. 2010. Human Trafficking: A Global Perspective. Cambridge: Cambridge University Press.
Sinderud, Marte Bogen. 2013. Royal Concubinage in
Ngaoundere, Northern Cameroon, ca. 1900–1960.
International Journal of African Historical Studies 46:1,
1–25.
U.S. Department of State. 2014. Trafficking in Person Report.
<http://www.state.gov/j/tip/rls/tiprpt/2014/index.
htm> [viitattu 20.8.2014].
Väyrynen, Raimo. 2003. Illegal Immigration, Human Trafficking and Organized Crime. WIDER Discussion
Paper 2003/72. Helsinki: UNU World Institute for
Development Economics Research.
Yleisradion tv-uutiset 10.8.2011, <http://areena.yle.fi/
tv/1293834> [viitattu 20.8.2014].
Zenn, Jacob ja Pearson, Elizabeth. 2014. Women, Gender
and the Evolving Tactics of Boko Haram. Journal of
Terrorism Research 5:1, 46–57.
Kirjoittaja on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa.
Yksinäisen miehen talvisota
Juhani Suomi
Urho Kekkonen ajoi lähes vimmaisesti sodan jatkamista ja äänesti vielä eduskunnassakin yhtenä harvoista talvisodan rauhantekoa vastaan. Tällaisen
vastauksen yleensä saa, jos pyytää historiaa edes
joltisesti hallitsevilta luonnehdintaa siitä, miten
Kekkonen asennoitui talvisotaan. Kuvaus esitetään
yleensä jonkinlaisena todisteena siitä, että hän
jos kuka oli takinkääntäjä. Faktoja eivät tuomioita
syvällä rintaäänellä pudottelevat ole muistaneet
tarkistaa enää vuosiin. Riittämiin toistettuna median luomasta mielikuvasta on tullut niin sanottu historiallinen totuus. Miten mahtoi Kekkonen todellisuudessa asennoitua sodan uhkaan, itse sotaan ja
rauhanpyrkimyksiin? Mitä historialliset lähteet siitä
kertovat?
Sitä mukaa kuin Saksan laajentumispolitiikka alkoi kärjistää kansainvälistä tilannetta
1930-luvun lopulla, myös Urho Kekkonen joutui
pohtimaan, miten se heijastuisi Suomeen. Tässä
elämänvaiheessa monipolvinen kansainvälinen
politiikka sinällään ei häntä vielä kiinnostanut.
Tšekkoslovakian paloittelun sinetöinyt Saksan,
Italian, Englannin ja Ranskan 29.9.1938 Münchenissä solmima sopimus kuitenkin pakotti
hänetkin puntaroimaan, oliko pienillä valtioilla
ylipäätään enää olemassaolon oikeutta.
Pienten valtioiden tragiikka
Suomen Tukholman-lähettiläs J.K. Paasikivi
pohdiskeli samaa kysymystä kuin Kekkonen.
Hän lähestyi kysymystä syvällisen historiantuntemuksensa näkökulmasta, kun taas Kekkosen
näkemyksiä ohjailivat nuoruusvuosien kansallisvaltiolliset ihanteet ja snellmanilainen ajattelu. Kumpikin päätyi silti samankaltaisiin johtopäätöksiin: kehitys maailmassa oli kulkemassa
pienten valtioiden suvereniteettia vastaan. Kan-
sainvälisen politiikan väkivaltatendenssi oli
muuttunut Münchenissä lihaksi ja vereksi, eikä
suurvaltojen ratkaisu ainakaan vahvistanut luottamusta pienten valtioiden itsenäisyyteen eikä
riippumattomuuteen.
Maailmassa ollaan palaamassa niihin aikoihin, jolloin aseellinen voima oli oikeuden ainut
mitta, Kekkonen järkeili. Miten Suomi kykenisi
sellaisissa oloissa turvaamaan koskemattomuutensa? Kansainliitosta ei ollut enää turvatakeeksi.
Sen pakotejärjestelmä oli osoittautunut katteettomaksi. Yhtä vähän Kekkonen luotti kansainvälisiin sopimuksiin ja sitoumuksiin. Niiden muodostama järjestelmä oli kaatunut kuin korttitalo.
Liittoutuminen saattoi käydä takeesta, mutta siihenkin sisältyi uhkatekijöitä. Liittosuhde jonkin
suurvallan kanssa voisi johtaa pienemmän osapuolen riippumattomuuden menettämiseen. Jonkin aikaa Kekkonen näyttää elätelleen toivoa, että
ratkaisun voisi tarjota Ruotsin sitominen Suomen rinnalle mahdollisessa konfliktissa. Tällaista suunnitelmaa oli kehitelty neutralisoidun ja
demilitarisoidun Ahvenanmaan jälleenvarustamisneuvottelujen kulissin suojassa. Ennen pitkää
hän menetti uskonsa tähänkin vaihtoehtoon, koska se vaikutti vain ruotsalaisten uudelta askeleelta kielipoliittisessa kädenväännössä. Muutamia
kuukausia myöhemmin tämä vaihtoehto kariutuikin Ruotsin haluttomuuteen luopua siitä liittoutumattomuudesta, jonka se oli valinnut turvallisuuspoliittiseksi linjakseen jo vuonna 1812.
Kansallishengen merkitys
Kun Adolf Hitler rikkoi maaliskuussa 1939
Münchenin sopimuksen ja miehitti koko
Tšekkoslovakian, järkyttynyt Kekkonen arvioi,
ettei yksikään valtio voinut luottaa enää muuhun
kuin omaan voimaansa. Siksi hän peräänkuulutti
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
17
suomalaisilta horjumatonta itsenäisyystahtoa sekä
reaalista voimaa puolustaa maan koskemattomuutta. Vieras apu ei Suomen itsenäisyyttä takaisi. Sen tekevät vain kansan oma voima ja uhraukset, Kekkonen korosti. Tältäkin osin hänen
ajatuksensa näyttivät kulkevan samaan suuntaan
Paasikiven tuumailujen kanssa. Korostihan tämä
samoihin aikoihin Tukholmassa, että ”… ei meillä nähdäkseni ole muuta keinoa kuin olla valmiit
puolustamaan itseämme niin paljon kuin kykenemme ja myymään henkemme niin kalliisti kuin
mahdollista. Me emme ole mitään tshekkejä”.
Omaan voimaan luottaminen edellytti maanpuolustuksen tehostamista. Mutta pelkkä varustautuminen ei riittänyt, vaan ollakseen tehokasta
sillä oli oltava vankka perusta: rikkumaton kansallishenki. Tälle kansakunnan sisäisen voimavaran perustalle aseellista voimaa oli rakennettava. Eivät aseet yksin riitä, ellei kansa ole valmis
puolustamaan maataan, Kekkonen painotti.
Kansallishengen rakentaminen vaati hänen
mielestään vielä paljon työtä. Ensin oli kansakunta eheytettävä. ”Meidän tulee luoda tähän
maahan kansalaissovinto. Se on tämän sukupolven suuri, vastuullinen tehtävä”, Kekkonen tähdensi ja muistutti, että kansakunnan
sisäinen yhteenkuuluvaisuus oli maanpuolustuksen ehdoton edellytys. Eheyttämistyön
hän koki niin tärkeäksi, että kävi vuoden 1939
eduskuntavaalitaistelunsakin sen merkeissä.
Punamultayhteistyö, jota Kekkonen oli ollut
käynnistämässä, sai nyt hänen kannanotoissaan
uutta turvallisuuspoliittista kantavuutta. ”Minä
luotan suomalaisen työmiehen sanaan” -hengessä Kekkonen askelsi pitkälle sosiaalidemokraatteja vastaan. Samalla hän pyrki vetämään
oman oikeistohenkisen puolueensakin näille
linjoille tavalla, josta liberaalina esiintyvä Helsingin Sanomatkin jo huolestui: ”Ei saisi vetää
havulla umpeen sosialismin ja porvarillisuuden
välistä ohjelmallista rajaviivaa…” Kun Kekkosen
vaalitaistelun kritiikki samaan aikaan suuntautui valtaosin oikeistoradikaalista Isänmaallista
Kansanliikettä (IKL) vastaan, asetelma riitti leimaamaan hänet lopullisesti.
Kekkonen oli jo marraskuussa 1938 käynnistänyt toimet IKL:n toiminnan lakkauttamiseksi
18
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
sillä perusteella, että puolue uhkasi demokra­
tiaa ja ennen muuta hänen tärkeänä pitämäänsä
kansakunnan eheyttämistä. Lakkautusyritys oli
vienyt hänet avoimeen ristiriitaan lähes kaikkien
porvarillisten eduskuntaryhmien ja jopa oman
puolueen enemmistön kanssa. Hänen eduskuntavaalikampanjansa hengen katsottiin vain vahvistavan hänestä syntynyttä epäilyttävää kuvaa.
Sen jälkeen hänen syrjään siirtämisensä oli enää
ajan kysymys.
”Karjalainen maanviljelijä” virolaisia
auttamassa
Samoihin aikoihin Kekkonen oli ryhtynyt toimiin, joilla tuli olemaan suuri vaikutus hänen
suhtautumiseensa syksyn 1939 Moskovanneuvotteluihin sekä talvisotaan ja sen rauhantekoon. Hän oli noudattanut lähiystäviensä
neuvoa ja solminut tiiviin siteen omaan vaalipiiriinsä, Viipurin läänin läntiseen vaalipiiriin,
sekä sen valtaelinkeinoon. Hän oli ostanut Kannakselta Vahvialasta kaksi tilaa, joiden yhteinen
pinta-ala lähenteli 88 hehtaaria. Hänen vakaana
tarkoituksenaan oli ryhtyä viljelemään maata.
Kesään 1939 mennessä uutta peltoakin oli jo raivattu. Näin Kekkonen kävi kesän vaaleihin ”karjalaisena maanviljelijänä”.
Saksan hyökkäys Puolaan 1.9.1939 laajeni
muutamassa päivässä suursodaksi, kun Englanti ja Ranska julistivat sodan Saksalle. Ei kestänyt
kauan, kun Neuvostoliitto ryhtyi varmistamaan
turvallisuuttaan Baltian suunnalla. Se ehdotti
Virolle keskinäisen avunantosopimuksen solmimista sekä eräiden laivasto- ja lentotukikohtien
luovuttamista. Niitä koskeva sopimus allekirjoitettiin 28.9.1939. Latvia ja Liettua solmivat vastaavankaltaiset sopimukset lokakuun alussa.
Suomessa Viron kohtaloon suhtauduttiin
säälinsekaisen myötätuntoisesti, mutta kukaan
ei noussut vaatimaan toimenpiteitä sen puolesta.
Harvoihin poikkeuksiin kuului Kekkonen, jolle
Suomalais-virolaisen yhdistyksen puheenjohtajuus antoi tavallaan moraalisen oikeuden puuttua asiaan. Hän ryhtyi yhdessä ystävänsä, ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön Aaro
Pakaslahden kanssa kaavailemaan keinoja veljeskansan auttamiseksi. Kumppanukset päätyi-
vät ehdottamaan pääministerille yhteispohjoismaista diplomaattista esiintymistä Moskovassa.
Hallituksessa haluttiin kuitenkin välttää Neuvostoliiton ärsyttämistä, ja lopullisesti ehdotus
hautautui, kun myös Suomelle saapui neuvottelukutsu Moskovaan.
Tinkimättömyyttä puutteellisin tiedoin
Vaikka Kekkonen oli ministerinä jo toista kertaa peräkkäin, hän edusti poliitikkona kuitenkin yhä nuorisosarjaa. Nuoruus yhdessä hänen
kantamansa sisäministerin salkun kanssa selitti paljolti sitä, miksi hänet oli pidetty tietämättömänä keskusteluista, joita hallituksen johto
oli keväästä 1938 lähtien käynyt Neuvostoliiton
lähetystösihteerin Boris Jartsevin kanssa. Vasta
joulun alla hän sai tietää Neuvostoliiton pyytäneen takeita siitä, ettei Suomi tulisi sallimaan
aluettaan käytettävän Neuvostoliittoa vastaan
suuntautuviin toimiin.
Kekkosen reaktio Jartsevin esittämään, kuten
myös tämän tehtävää keväällä 1939 jatkamaan
saapuneen lähettiläs Boris Steinin vaihtoehtona esittämiin alueellisiin ehdotuksiin, oli tiukan puolueettomuusasenteen korostaminen: ”…
me olemme niin syrjässä, ettemme ole minkään
suurvallan tiellä. Me olemme suurvaltojen välisessä sodassa puolueettomia…”
Syksyn 1939 Moskovan-neuvottelujen aikana
Kekkonen kuului hallituksen niihin ministereihin, joille kerrottiin vain välttämätön ulkoministeri V.M. Molotovin esittämistä vaatimuksista.
Tällöin hän oli valmis taipumaan Neuvostoliiton
joihinkin alueellisiin vaateisiin itäisen Suomenlahden saarilla ja neuvottelemaan myös Kalastajasaarennon luovuttamisesta. Mutta Kannaksella hänen kantansa oli ehdottoman torjuva:
jo Kuokkalan mutkan oikaisu edusti maksimimyönnytystä.
Tinkimättömyyden motiivit olivat ilmeiset.
Huhujen hallitsemassa ilmapiirissä Kannaksen
väestö oli jyrkästi vähäisimpiäkin kotiseutunsa alueluovutuksia vastaan. Viipurin läänistä
valittuna Kekkonen ei voinut olla ottamatta sitä
huomioon. Sitä paitsi ”karjalaisena maanviljelijänä” hänellä oli epäilemättä omakohtainenkin
peruste asenteelleen. Ilmeisesti ehdottomuuteen
vaikutti myös se, ettei Kekkonen – yhtä vähän
kuin tuleva ulkoministeri Väinö Tanner – uskonut Neuvostoliiton turvautuvan aseisiin, vaikka
Moskovassa ei sopimukseen päästäisikään.
Ehdottomuudestaan huolimatta Kekkonen
varoitti vakavasti katkaisemasta neuvotteluyh­
teyttä Moskovaan. Hallituksen enemmistö päätti silti keskeyttää neuvottelut, kun niissä ei päästy eteenpäin.
Kekkonen siirretään syrjään
Uusi vaihe idänsuhteissa alkoi 26.11.1939, kun
Neuvostoliitto esitti Suomelle nootin, jossa sitä
syytettiin tulen avaamisesta kohti neuvostojoukkoja Mainilassa. Tilanteen vakavuus sai Kekkosen
asettumaan sille kannalle, että Suomen oli lähdettävä yksipuolisten myönnytysten tielle. Ystävänsä
Pakaslahden kanssa hän ehdotti, että suomalaiset
joukot vedettäisiin välittömästi 50 km:n etäisyydelle Leningradista ja että asiasta ilmoitettaisiin
saman tien nootilla Moskovaan. Tämä viimeinen
yritys myöhästyi hallituksen vitkastelun takia, ja
niin Neuvostoliitto ehti irtisanoa diplomaattisuhteet. Muutamia tunteja myöhemmin se aloitti
sotatoimet Suomea vastaan.
Talvisodan syttyminen johti Suomessa pikaiseen hallituksen vaihdokseen. Kekkonen jätettiin
Risto Rytin uuden ministeristön ulkopuolelle.
Syrjäyttämisen sanelivat lähinnä sotamarsalkka C.G.E. Mannerheim ja Ryti, joiden kantaan
vaikutti olennaisesti Kekkosen aiempi aktiivinen
toiminta IKL:ää vastaan.
Kekkosen hämmästyttävässä nousukiidossa ollut poliittinen ura katkesi. Kun hän 5.12.
saapui Kauhajoelle, jonne eduskunta oli evakuoitu, hän oli enää rivikansanedustaja, jota yleisesti pidettiin ”poliittisesti kuolleena miehenä”.
Hän koki olevansa Pohjanmaalla turhan panttina ja tunsi 39-vuotiaana häpeää tosiasiallisesta
”käpykaartilaisuudestaan”. Aktiivisesti hän viritteli pyrkimyksiä päästä rintamalle Jussi-veljensä, ammattiupseerin, varoituksista huolimatta.
Samaan aikaan hän etsiskeli mahdollisuuksia
tehdä siviilinä jotakin, mikä konkreettisesti hyödyttäisi sotaponnistuksia.
Uusi mahdollisuus näytti avautuvan, kun Kekkonen melkoisen kädenväännön jälkeen nimi-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
19
tettiin hallituksen edustajaksi ja yhdysmieheksi
Päämajan propagandaosastolle. Mikkeliin saavuttuaan hän jopa pääsi tapaamaan Mannerheimia.
Keskustelu näyttää horjuttaneen vakavasti Kekkosen luottamusta sotamarsalkkaan. Tämä kun
suhtautui sodan lopputuloksen hyvin pessimistisesti. Kontrasti optimistiseen päämajoitusmestariin A.F. Airoon ei olisi voinut olla suurempi.
Näihin keskusteluihin Kekkosen rooli Mikkelissä oikeastaan supistuikin. Mannerheim
halusi pitää hänet mahdollisimman syrjässä kaikesta, ja niin tuore yhdysmies huomasi olevansa
jälleen tyhjän panttina. Syystä hän tunsi itsensä petetyksi ja purki mieltään ystävilleen. Heistä
pankinjohtaja J.W. Rangell oli uusien tehtävien
saamisen kannalta tärkeä.
Siirtoväen huollosta vastaamaan
Ensimmäiset suomalaiset olivat joutuneet evakkotaipaleelle jo lokakuussa 1939. Sodan sytyttyä
evakoiden määrä nousi nopeasti lähes puoleen
miljoonaan. Tämän joukon huolto, toisin sanoen
majoituksen ja muonituksen järjestäminen, oli
valtava haaste, jonka ratkominen uskottiin nyt
Kekkoselle. Muutamassa päivässä hän laati suunnitelman toiminnan keskittämisestä kokonaan
uudelle elimelle, Siirtoväen Huollon Keskukselle (SHK), ja luonnosteli tarvittavan asetuksen.
Se annettiin 17.1.1940, ja jo seuraavana päivänä
Kekkonen nimitettiin SHK:n johtajaksi.
Uuden elimen keskeisimpänä tehtävänä oli
johtaa evakuoidun väestön ja omaisuuden siirtoja
sekä vastata evakkojen ja siirrettävän omaisuuden
sijoittamisesta ja huollosta. Näille tehtäville Kekkonen omisti sodan aikana koko työtarmonsa,
jopa siinä määrin, että siirtoväen toimeentulon
aktiiviset turvaamisyritykset veivät hänet ennen
pitkää vastakkain Rytin ja tämän hallituksen keskeisten ministerien kanssa.
Tulikokeeseen, pahimpaan mahdolliseen,
Kekkosen luoma organisaatio joutui välittömästi talvisodan rauhanteon jälkeen. Kymmenen
päivän aikana luovutettavalta alueelta oli evakuoitava lähes puoli miljoonaa ihmistä, parisataatuhatta kotieläintä ja miljardien markkojen
omaisuus. SHK huolehti kaikkien näiden vastaanottamisesta sekä siirtämisestä ja sijoittami-
20
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
sesta eri puolille Suomea. Siirto-operaation mittasuhteita kuvaa, että yksinomaan Kannaksen
evakuointiin sidottiin rautateillä lähes 900 henkilö- ja noin 6 900 tavaravaunua sekä valtakunnan miltei koko käyttökelpoinen autokanta.
Koko talvisodan ajan Kekkosta raastoi kahtaalle toisaalta tietoisuus siviilitehtäviensä merkityksestä isänmaalle, toisaalta voimakas kohtalonyhteys rintamasotilaiden kanssa. Hän aikoi
lähteä rintamalle heti saatuaan SHK:n työn
organisoinnin valmiiksi. Mutta siihen mennessä sota oli ehtinyt kääntyä uuteen vaiheeseen.
Rauhantunnustelut olivat jo käynnissä, minkä
Kekkonen koki uhkaavaksi katastrofiksi. Niitä
vastaan ei voinut kamppailla juoksuhaudoissa.
Sodan eturintama oli Kekkosen mielestä siirtynyt hallitukseen, eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaan ja puolueisiin. Siksi sotatantereelle
lähtö jäi, ja Kekkonen aloitti kamppailun näin
syntyneellä uudella rintamalla.
Yltiöoptimismia toisen käden tietojen
varassa
Suurimman osan sotakuukausista Kekkonen oli
asemansa vuoksi syrjässä tietovirroista. Ystäviensä välityksellä hän sai kuitenkin toisen käden
tietoja. Lähinnä Pakaslahdelta, joka oli virkaasemansa vuoksi tapahtumien keskipisteessä.
Tietolähteinä toimivat myös Rytin lähipiiriin
kuuluva Rangell, Valpon päällikkö Paavo Säippä, sotasensuuriviraston päällikkö Kustaa Vilkuna sekä Päämajassa tiedustelutehtävissä toimiva tohtori Arvi Korhonen.
Muodollisesti merkittävistä informaatiokanavista huolimatta Kekkosen tiedot sekä rintamatapahtumista että diplomatian kentältä näyttävät olleen yllättävän ylimalkaiset ja puutteelliset
ja kaiken lisäksi tietolähteiden omien toiveiden
ja pelkojen värittämät. Siksi hänellä oli vankka
luottamus siihen, että Suomen rintama kestää,
kunhan ylin sotilasjohto vain pitää hermonsa
kurissa. Edes neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen käynnistyminen Kannaksella ei näytä horjuttaneen tätä luottamusta. Yhtä optimistisesti
hän suhtautui avunsaantimahdollisuuksiin.
Nimenomaan Pakaslahti ruokki Kekkosta
tiedoilla ja odotuksilla länsiliittoutuneiden mer-
kittävästä sotilaallisesta avusta. Niinpä Kekkonen uskoi apujoukkojen saapumisajankohdan
olevan käsillä tuota pikaa. Sen sijaan usko Pohjoismaihin, jotka olivat torjuneet Suomen avunpyynnöt, oli mennyt. Viralliseen Ruotsiin hän
suhtautui halveksivan kylmäkiskoisesti, ja Norjaa hän piti suorastaan raukkamaisena.
Tämä katteeton ylioptimistisuus sekä rintaman kestämisen että avunsaantimahdollisuuk­
sien suhteen selitti sittemmin Kekkosen suhtautumista rauhanneuvotteluihin maaliskuussa 1940.
Sodan loppunäytökseen hän tempautui mukaan
tultuaan helmikuun alussa valituksi ulkoasiainvaliokunnan jäseneksi uusilla valtiopäivillä.
Rauhantunnusteluja vastaan
Ulkoministeri Tanner selosti tilannetta valiokunnalle 21.2. synkässä sävyssä, ilmeisenä tarkoituksenaan saada valiokunta tukemaan rauhan tunnusteluja, jotka hän oli edellisenä päivänä salaa
käynnistänyt. Kekkonen torjui keskustelun rauhanehdoista, joista Tanner paljasti vain vaatimuksen Hankoniemen luovuttamisesta. Kekkosen ylioptimistista mielikuvaa Suomen asemasta
kuvasi hänen toteamuksensa, että jo ”Hangon
luovuttaminen” olisi ristiriidassa armeijan taistelukentillä saavuttamien voittojen ja kunnian kanssa. Hän kumosi perusteettomina niiden
näkemykset, jotka puolsivat rauhanneuvottelujen
aloittamista vetoamalla länsivaltain avun epävarmuuteen: ”Syksyllä 1939 Suomella ei ollut senkään vertaa tietoa avusta kuin nyt. Kantamme ei
silloin riippunut siitä eikä saa riippua nytkään.”
Pari päivää myöhemmin Neuvostoliitto saattoi suomalaisten tietoon uudet, ankarammat
rauhanehdot. Tanner kertoi niistä eduskunnan
ulkoasiainvaliokunnalle 29.2. ja silloin jo totuudenmukaisesti. Hänen selontekonsa oli rakennettu niin, että se päätyi rauhaan ainoana realistisena vaihtoehtona.
Ulkoministerin esitys tehosi. Ylioptimistisiin
tietoihinsa yhä luottavaa Kekkosta lukuun ottamatta kaikki puheenvuoron käyttäneet kannattivat rauhanneuvottelujen aloittamista. Kekkonen
perusteli kielteistä kantaansa näkemyksillä, jotka hän toisti illalla järjestetyssä uudessa kokouksessa. Hän peräänkuulutti Suomen politiikalta
johdonmukaisuutta. Kun Neuvostoliiton vaatimukset oli syksyllä 1939 torjuttu, oli valittu toimintalinja, jota oli noudatettava ”kunnialliseen
loppuun asti”. Mikäli katsottiin – kuten valiokunnan ja hallituksen enemmistö tekivät – että
Neuvostoliiton vaatimuksiin tulisi suostua ja
valita toinen tie, olisi se tullut valita jo syksyllä
ennen mittavia uhreja.
Kekkosen mukaan sotilaalliset syyt eivät vaatineet rauhanneuvottelujen aloittamista. Suomeen oli virrannut materiaali- ja talousapua
sekä vapaaehtoisjoukkoja. Lisäksi länsivallat
olivat luvanneet apujoukkoja. Kaikki tämä oli
enemmän kuin syksyllä sotaan ajauduttaessa oli
osattu toivoa. Muutenkin taisteluista oli selviydytty paremmin kuin oli odotettu, minkä Tannerkin joutui tunnustamaan: itärajalla rintama
kesti, vaikka tilanne Kannaksella oli Mannerheimin mukaan huolestuttava.
Länsiapuun vankasti luottaen
Ainoana mahdollisuutena Kekkonen näki länsivaltain sotilaalliseen apuun turvautumisen.
Apujoukkojen läpikulkua yhä vastustava Ruotsi ja epäröivät länsivallat oli asetettava pakkorakoon: oli uhattava tehdä rauha, jollei avusta saataisi varmuutta. Kekkonen oli vakuuttunut siitä,
että jos länsivaltain joukot vain saataisiin aloittamaan marssi Ruotsin alueen läpi, Ruotsi ei ryhtyisi ase kädessä niitä vastustamaan.
Vaihtoehtona Kekkonen näki rauhanteon,
jossa Suomi menettäisi osan alueestaan ikuisiksi ajoiksi ja joutuisi poliittiseen riippuvuussuhteeseen Neuvostoliitosta. Profeetallisesti
hän ennusti, että jos Molotov–Ribbentrop-sopimuksen yhdistämien Berliinin ja Moskovan tiet
maailmansodan myöhemmässä vaiheessa eroaisivat, Saksa tulisi tekemään kaikkensa levittääkseen vaikutusvaltaansa Suomeen, josta muodostuisi näin uusi levoton Balkan.
Vaikka hallitus sai eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan ja ryhmien enemmistöiltä tukea rauhanneuvottelujen käynnistämiselle, se vitkutteli yhä. Se tuskin johtui vastustajien melkoisesta
joukosta, vaan pikemminkin siitä, että länsivallat
lisäsivät painostustaan. Ne pyrkivät kaikin tavoin
hillitsemään Suomea aloittamasta neuvotteluja.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
21
Ratkaisu tapahtui vasta 6.3., jolloin Rytin hallitus teki päätöksen valtuuskunnan lähettämisestä
Moskovaan. Mutta vielä sen jälkeenkin ministeristö jatkoi kahden raiteen politiikkaa ja tähyili
lännen apujoukkojen saamisen mahdollisuuksia.
Tanner toi rauhanasian vielä kerran eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaan, missä jopa entinen
pääministeri A.K. Cajander vastusti hanketta.
Kekkonen pysyi tässäkin kokouksessa entisellä kannallaan: itsenäisyys oli turvattavissa vain
jatkamalla taistelua länsivaltain tuella, jonka
varmistamisessa tuli kiirehtiä. Hän leimasi itsepetokseksi eri tahoilta levitetyt lohduttelut, että
Suomelle tarjoutuisi maailmansodan loppuselvittelyissä varmasti mahdollisuus parantaa asemaansa poliittisin keinoin. Yhtä mielettöminä
hän piti vaikutusvaltaisissa piireissä esitettyjä
kaavailuja, että Suomen tulisi solmia pikainen
rauha ja ryhtyä heti sen jälkeen kaikessa hiljaisuudessa varustautumaan revanssiin. Horjuvia
Kekkonen varoitti muistuttamalla, että Neuvostoliiton vaatimilta alueilta tulisi siirtää Suomeen
lähes 350 000 asukasta, jolloin heidän elinmahdollisuuksiensa turvaaminen tulisi vaatimaan
laajan maareformin toteuttamista.
Tässä vaiheessa lähiystävät pönkittivät vielä
kerran niitä epärealistisia tilannearvioita, joiden varaan Kekkosen tinkimättömyys rakentui. Pakaslahti valoi häneen uutta optimismia
länsivalloilta saatavasta avusta. Korhonen puolestaan lähetti Päämajasta vielä 8.3. muistion,
jossa todisteltiin Neuvostoliiton ponnistaneen
voimansa jo äärimmilleen ja olevan ahdinkotilassa. Siksi se tarvitsi rauhaa pikaisesti. Nämä
tiedot saivat Kekkosen kääntämään eduskuntaryhmässä mieliä rauhantekoa vastaan. Hän jopa
pyysi tapaamista tasavallan presidentin kanssa ja
todisteli tälle neuvostojoukkojen olevan ”äärettömän suurissa vaikeuksissa”. Myöhemmin Kallio asettuikin vastustamaan rauhan solmimista
esitetyillä ehdoilla.
Selkärangattomuus ja
epäjohdonmukaisuus katkeroittavat
Hallituksen enemmistö alkoi kuitenkin taipua
rauhan kannalle muutamien ministerien vastaan
haraamisesta huolimatta. Ratkaisevasti ministe-
22
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
ristön kantaan vaikutti Mannerheimilta saatu
synkkä arvio sotilaallisesta tilanteesta. Istunnossaan 11.3. hallitus päätti hyväksyä rauhanehdot.
Välittömästi istunnon jälkeen haluttiin kuulla
vielä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan kanta.
Kun Tanner ajoi valiokunnassa kylmän johdonmukaisesti hallituksen päätöksen hyväksymistä,
lopputulos oli odotettu. Äänestyksessä 13 valiokunnan jäsentä asettui hallituksen päätöksen
taakse ja vain neljä äänesti vastaan. Vähemmistöön jäivät IKL:n K.R. Kares, maalaisliittolaiset
Kekkonen ja Kalle Kämäräinen sekä SDP:n Ville
Komu.
Seuraavana aamuna hallitus hyväksyi rauhanneuvottelijoille lähetettävät valtuudet solmia rauha. Vaikka Kekkonen oli jo henkisesti
valmistautunut lopputulokseen, oli hänen reaktionsa vieläkin tavattoman raju:
Valtakunta, jonka johdossa ovat pankkiherrat, teollisuuskapitalistit ja liikemiehet, ei voi käydä kunnialliseen loppuun
saakka tiellä, joka näyttää vaativan taloudellisia uhrauksia… Ja eduskunta sitten: siellä on miehiä, joille oma nahka
on kalleinta, mitä Suomessa on olemassa, ja sen jälkeen
oma omaisuus. Jos ne pelastetaan, henki isänmaalle ja tavara itselle ja omaisille, niin ’ois onni se Suomenmaan’. Erityisesti minua ovat raivostuttaneet sellaiset Tarkkaset, jotka
viime syksynä ’ei tuumaakaan’ -ohjelmaansa kuuluttivat
ylinnä ja nyt lipeväkielisinä Simeoneina soittelevat alistuvaisuuden kannelta. Ällöttää!
Rauhansopimus Neuvostoliiton kanssa allekirjoitettiin 13.3.1940. Vielä silloinkin Kekkonen purki katkeruuttaan sanelurauhasta. Pari
päivää myöhemmin hän näyttää kuitenkin
taipuneen väistämättömän edessä. Kun pää- ja
ulkoministeri kävivät ulkoasiainvaliokunnassa
kuultavina, Kekkonen totesi omassa puheenvuorossaan tilanteen olevan sellainen, ettei keskustelulla rauhansopimuksesta ja siihen johtaneesta kehityksestä ollut enää merkitystä.
Ratkaiseva eduskuntakäsittely
Rauhansopimuksen eduskuntakäsittely alkoi
samana iltana. Sitä vastaan käytettiin useampia puheenvuoroja. Enemmistö niistä tuli IKL:n
ryhmästä, mutta myös RKP:n ja maalaisliiton
piiristä löytyi vastustajia.
Kekkosen puheenvuoro oli mielenkiintoinen
yhdistelmä illuusionsa menettäneen isänmaan
ystävän tilitystä sekä toisaalta demokratian pelisääntöjen nimeen vannovan ja kansallisen eheyden kaikkivoipaisuuteen uskovan idealistin tunnustusta. Hän myönsi vastustaneensa rauhaa
esitetyillä ehdoilla, kannattaneensa taistelun jatkamista ja olevansa edelleen samalla kannalla.
Hänen mielestään rauha ei missään tapauksessa
vastannut sodan kulkua: ”Päämajan viimeinen
tiedonanto (kuului): ’kaikki vihollisen hyök­
käyk­set torjuttiin.’ Ja kuitenkin meillä on rauha,
joka siirtää valtakunnan itärajan keskelle suomalaista isänmaata.”
Kekkonen ei kuitenkaan esittänyt rauhansopimuksen hylkäämistä. Sellaista ei hänen mielestään kukaan edesvastuullinen kansanedustaja
voinut ehdottaa. Vaikka kansallista yksimielisyyttä ei Moskovan rauhan taakse saatukaan, oli
ratkaisuun kuitenkin alistuttava. Tämän sanelivat Kekkosen näkemyksen mukaan demokratian pelisäännöt: olivathan rauhan tehneet siihen
valtuuden saaneet valtioelimet.
Vaikka rauha oli synnyttänyt sisäisiä erimielisyyksiä, ne eivät saaneet Kekkosen mielestä estää
suomalaisia työskentelemästä rauhanteon jälkeen yksimielisenä, yhtenäisenä kansakuntana
itsenäisyyden turvaamiseksi ja sodan seuraus­ten
korjaamiseksi. Hänen eduskuntapuheenvuoronsa loppuosa muodostui voimakkaaksi vetoomukseksi tämän yhtenäisyyden puolesta.
Äänestyksessä rauhansopimuksen hyväk­
symisen puolesta annettiin 145 ääntä ja sitä
vastaan kolme. Tyhjän äänestyslipun jätti 9 ja
poissa äänestyksestä oli 42 edustajaa. Kekkonen
ei osallistunut enää äänestykseen. Hän oli lähtenyt heti puheenvuoronsa pidettyään Mikkeliin
Päämajan evakuointitoimistoon, jonne hänet oli
määrätty välittömästi rauhansopimuksen solmimisen jälkeen.
Kekkosen motiivit
Kekkosen asennoitumisen motiiveja eriteltäessä päällimmäiseksi nousee hänen vaatimuksensa johdonmukaisen politiikan noudattamisesta.
Koska Suomi oli syksyllä torjunut Neuvostoliiton
vaatimukset, se ei voinut sotaan jouduttuaan ja
suurten menetysten jälkeen suostua olennaisesti
huonompiin ehtoihin. Jos taas myönnytysten tietä
pidettiin oikeana ratkaisuna, sille olisi tullut lähteä jo syksyllä. Muut Kekkosen kantaan vaikuttaneet tekijät olivat hänen ylioptimistiset arvionsa
sotilaallisesta tilanteesta sekä länsivaltain avun
realistisuudesta ja kaikkivoipaisuudesta. Nämä
arviot perustuivat lähes yksinomaan Pakaslahdelta ja Korhoselta saatuun informaation, jonka vaikutusta näkemyksiinsä Kekkonen itsekin korosti.
Merkille pantavaa on, että vaikka Kekkonen oli vastustusasenteessaan johdonmukainen ja kuului eittämättä ehdottomimpiin, hän
ei kuitenkaan tappiolle jäätyään turvautunut
mielenosoituksellisiin eleisiin. Rauhantekoa
vastustaneet ministerit Uuno Hannula ja Juho
Niukkanen erosivat hallituksesta, rauhansopimuksen esittelijänä toiminut Pakaslahti merkitytti eriävän mielipiteensä valtioneuvoston
pöytäkirjaan, ja eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa Kares puolestaan merkitytti vastalauseensa pöytäkirjaan. Kekkonen ei antautunut
vastaavaan, ei edes äänestänyt eduskunnassa
rauhansopimusta vastaan.
Talvisota – realismin kova oppitunti
Entä opettivatko talvisota sekä siihen johtanut kehitys mitään siihen asti sisäpolitiikkaan
lähes yksinomaisesti keskittyneelle Kekkoselle?
Jälkiviisaasta näkökulmasta voisi ajatella, että
tapahtumat opettivat hänelle turvallisuuspoliittista realismia, ainakin sen, että tunteet ja ulkopolitiikka on syytä pitää visusti erillään toisistaan. Siinä vaiheessa, kun apulupausten karu
todellisuus ja taustat valkenivat hänellekin, ne
epäilemättä alkoivat muokata maaperää hänen
myöhemmälle vakaumukselleen siitä, että vieraan apuun luottaminen on Suomen kannalta
itsepetosta.
Eniten esillä pitämänsä politiikan johdonmukaisuuden osalta Kekkonen päätyi myöhemmin
– viimeistään jatkosodan kokemusten karvaasti
opettamana – siihen johtopäätökseen, että maan
turvallisuuspolitiikan linja tuli valita niin, että
sen takana voitiin seistä johdonmukaisesti ja ad
hoc -ratkaisuihin turvautumatta.
Talvisota antoi kiistattoman todisteen Kekkosen usein korostamasta yksimielisyyden ja kansakunnan eheyden voimasta. Samalla sitä voitiin
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
23
pitää todisteena hänen vankasti kannattamansa punamultapolitiikan siunauksellisuudesta.
Yhteiskuntarauha oli säilynyt ja kansakunnan
henkinen selkäranka kestänyt nimenomaan
työväestön ja talonpoikain yhteistyön ansiosta. Ehkä juuri nämä kokemukset selittävät sen,
miksi Kekkonen vielä viimeisinä presidenttivuosinaankin vannoi painokkaasti punamultayhteistyön nimeen.
Epäilemättä informanteilta saatujen tietojen
sekä todellisuuden välisen ristiriidan paljastuminen opetti sekin Kekkoselle jotakin. Ainakin sen, että jos tietoja joudutaan hankkimaan
välikäsien kautta, niitä on saatava useilta ja eri
tavoin ajattelevilta henkilöiltä samaan aikaan,
jotta saatua erilaista informaatiota voidaan arvioida vastakkain ja siten ehkä päästä lähemmäs
faktatodellisuutta. Tämän opetuksen Kekkonen
jalosti myöhempinä päämiesvuosinaan suorastaan taiteeksi.
Kirjallisuus
Kekkonen, Urho: Tamminiemi. Espoo 1980.
Pakaslahti, Aaro: Talvisodan poliittinen näytelmä. UM:n
poliittisen osaston päällikön päiviä ja öitä. Porvoo 1970.
Polvinen, Tuomo: J.K. Paasikivi. Valtiomiehen elämäntyö 2.
1918–1939. Muut kirjoittajat Hannu Heikkilä ja Hannu
Immonen. WSOY 1992.
Suomi, Juhani: Urho Kekkonen 1936–1944. Myrrysmies. Keuruu 1986.
Suomi, Juhani: Lohen sukua. Urho Kekkonen. Poliitikko ja
valtiomies. Keuruu 2010.
Suomi, Juhani: Talvisodan tausta. Neuvostoliitto Suomen
ulkopolitiikassa 1936–1938. Viimeisin painos 2014. EU.
Uino, Ari (toim.): Rakas Häiskä. Urho ja Sylvi Kekkosen kirjeenvaihtoa vuosilta 1924–1945. Keuruu 1997.
Uino, Ari (toim.): Sodan ja rauhan mies. Urho Kekkosen sotavuodet 1939–1944. Keuruu 1998.
Kirjoittaja on professori ja eläkkeellä oleva ulkoasiainneuvos. Artikkeli perustuu UKK-seurassa
20.11.2014 pidettyyn esitelmään.
Kokemuksia tieteellisestä kirjoittamisesta ja
julkaisemisesta
Seminaari 15.5.2015, klo 10.15-15.15, Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, Helsinki, sali 104
Aamupäivän puheenjohtaja: Riitta Koikkalainen
10.15–10.30 Seminaarin avaus
10.30–10.45 Olli Poropudas: Yliopistojen rahoitusmalli
10.45–11.30
Jaakko Suominen: Kysely ihmistieteilijöille: Julkaisutoiminnan muutokset ihmistieteissä ja
yliopistojen uusi rahoitusmalli
11.30–11.45 J. Tuomas Harviainen: Kommenttipuheenvuoro tutkijalta
11.45–12.00 Aamupäivän loppukeskustelu
12.00–13.00 Lounas, omakustanteinen
Iltapäivän puheenjohtaja: Jaakko Suominen
13.00–13.30 Riitta Koikkalainen ja Johanna Lilja: Tiedekustantajien näkemyksiä lehtiensä taloudesta ja
tulevaisuudesta
13.30–14.00
Anna-Sofia Ruth ja Janne Pölönen: Tiedekustantajien vertaisarviointikäytännöt ja näkemyksiä Julkaisufoorumista
14.00–14.15 Tiedekustantajien liiton kommenttipuheenvuoro. Puhuja vahvistetaan myöhemmin.
14.15–14.45Loppukeskustelu
14.45–15.15Kahvitarjoilu
Lisätietoja: Johanna Lilja (sähköposti [email protected]). Ilmoittautumislinkki tulee TSV:n sivuille myöhemmin.
24
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
Pronssiharkoista keskiajan dollariin – raha Rooman
valtakunnassa
Pekka T. Heikura
Metalliraha on Vähässä-Aasiassa asuneiden lyydialaisten 600-luvulla eKr. tekemä keksintö. Kreikkalaisten mukana rahan lyönti ja käyttö levisi kaikkialle Välimeren maihin 500- ja 400-luvulla eKr.
Antiikin ajan rahatalous sai valtavat mittasuhteet
Rooman valtakunnan aikana. Lyöty raha oli korvaamaton Rooman valtion tehokkaan taloudenpidon kannalta. Huippunsa kolikoiden käyttö saavutti valtakunnan elinkaaren loppupuolella, 200- ja
300-luvulla jKr. Länsi-Euroopassa se ylitettiin ehkä
vasta 1800-luvulla. Rahan lyönnin astronomisia
mittasuhteita osoittaa esimerkiksi keisarillinen
budjetti, joka on arvioitu 100-luvun puolimaissa
jKr. 225 miljoonaksi hopeadenaariksi.
Raha ennen Roomaa
Varhaisimmat tunnetut metallirahat ovat vuoden 600 eKr. tienoilta. Arkeologit löysivät ne
Artemiin temppelistä Efesoksesta (lähellä nyk.
Izmiriä). Nämä soikeat lyydialaiset rahat lyötiin kullan ja hopean lejeeringistä, elektronista.
Arkeologiset löydöt näyttävät tukevan kreikkalaista perimätietoa, että raha on lyydialainen
keksintö. Herodotoksen (noin 484–425 eKr.)
mukaan lyydialaiset olivat ensimmäiset ihmiset,
jotka alkoivat lyödä ja käyttää kulta- ja hopearahoja (Herototos, Historiateos 1, 94). Kunnia
lyödyn rahan käyttöönotosta kuulunee kuningas (tai tyranni) Gygekselle (noin 680–650 eKr.)
(Schell 2011, s. 20, 29; Castrén 2011, s. 92).
Jossakin vaiheessa lyydialaiset keksivät valmistaa elektronista standardikokoisia möykkyjä ja leimata niihin symbolin niiden tunnistamiseksi ja arvon takaamiseksi. Toisella puolella
kuvana oli leijona tai härkä ja toisella puolella leimaamistyökalun, meistin, jälki. Elektronrahojen lyönti lakkasi 500-luvun eKr. puolimaissa, jolloin rahoja alettiin valmistaa hopeasta ja
kullasta. Varhaisimmat hopea- ja kultarahat
ovat Kroisoksen (560–546 eKr.) hallitusajalta.
Tavaroiden suora vaihtaminen ja vaihdannassa
käytettyjen metallien punnitus ja tarkistaminen
kaupantekotilanteessa jäivät historiaan.
Ateena, Korintti ja Aigina olivat ensimmäisiä
Kreikan kaupunkeja, jotka alkoivat lyödä lyydialaisten mallin mukaisesti omaa rahaa. Metallisten kolikoiden käyttö levisi kreikkalaisten
mukana kaikkialle Välimeren maihin. Kreikkalaiset löivät rahaa ennen muuta hopeasta mutta
myös kultakolikot tunnettiin. Pronssirahaa alettiin käyttää 400-luvun lopulla eKr.
Kokonaisuutena kreikkalaisten maailmaa
hallitsi hopearaha. Tunnetuin hopearahoista
oli Ateenan drakhma, erityisesti tetradrakhma.
Antiikin Ateenan hallitsemat Laureionin hopeakaivokset ja niiden hopeasta leimattu raha auttoivat Ateenaa pääsemään hallitsevaan asemaan
Kreikassa 400-luvulla eKr. Ateenan rahajärjestelmässä drakhma oli 3,41 gramman painoinen,
lähes puhdasta hopeaa ollut kolikko. Drakhman
kerrannaisia on lyöty kreikkalaisessa maailmassa seitsemää eri arvoa, joista tunnetuin oli juuri
Ateenan tetradrakhma.
Ateenan drakhman hopeapitoisuus säilyi
koko sen käyttöhistorian ajan lähes muuttumattomana. Ateenan drakhmasta tuli vakaa kaupankäynnin väline paitsi Kreikassa myös Välimeren
alueen kreikkalaisissa siirtokunnissa. Sitä lyötiin
ja käytettiin vielä sen jälkeenkin, kun roomalaiset valloittivat Kreikan 100-luvulla eKr. Ateenan
drakhma oli kansainvälinen valuutta.
Teknisesti ajateltuna antiikin ajan raha sananmukaisesti lyötiin (ks. Franke ja Hirmer 1964, s.
27–30). Työ oli käsityötä eikä mekaanisia laitteita tunnettu. Metalli valettiin ensin tarvittavan
kokoisiksi ja painoisiksi aihioiksi. Leimasimella
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
25
tai leimasinparilla aihioon lyötiin kuva tai teksti,
joka oli leimasimessa negatiivisena peilikuvana
ja joka siirtyi kolikkoon positiivisena. Leimasimet olivat antiikin aikana pronssisia tai rautaisia tankoja, joita lyötiin vasaralla. Rahan leimaus
edellyttää melkoisen kehittynyttä metallinkäsittelytaitoa. On tunnettava esim. pehmennyshehkutus ja oksidin poisto ennen leimausta. Setelirahaa ei antiikin aikana tunnettu.
Ateenan tetradrakhma leimattiin molemmin
puolin. Toisella puolella oli Athene-jumalattaren pää ja toisella puolella pöllö. Pöllö liitettiin
Atheneen oletetun viisautensa takia. Ateenan
drakhmoja alettiin kutsua niissä oleva linnun
mukaisesti ”pöllöiksi”.
Rahakappale sai jo Kreikan kukoistusaikana
saman litteän ja pyöreän muodon, joka sillä on
nykyäänkin. Kätevät samankokoiset ja -painoiset
rahat olivat valtioiden takaamia. Leimattu raha
teki metallien punnitsemisen tarpeettomaksi
kaupantekotilanteessa. Tarvitsi vain laskea.
Rahanlyönnin aloittamisen syynä kreikkalaisessa maailmassa on voinut olla pelkästään ulkomaan kauppa ja sen käynnin helpottaminen.
Kreikassa kaupunkivaltiot olivat kuitenkin aktiivisia ja ottivat rahanlyönnin monopolikseen.
Valtio tarvitsi rahaa maksaakseen kansalaisille
korvauksia heidän palveluksistaan ja laivaston
soutajille ja palkkasotilaille heidän palkkansa. Ei
siis ole mikään ihme, että kaupunkivaltiot ottivat rahanlyönnin tehtäväkseen. Rahan lyönti
liittyy valtioiden lisääntyneeseen rooliin Kreikan poliittisessa elämässä.
Valtiot voivat tehdä myös voittoa lyömällä
rahaa: rahalla oli liikkeellelaskualueella korkeampi arvo kuin rahametallilla, josta se tehtiin.
Tämä selittää, miksi niin monet kreikkalaiset kaupungit löivät rahaa ja miksi hopearahan
käyttö levisi niin nopeasti 500- ja 400-luvulla eKr. Kreikassa ja Välimeren siirtokunnissa
(Eagleton ja Williams 2007, s. 27–29).
Rooman raha tasavallan aikana
Roomalaisten rahametalleiksi valikoituivat kulta, hopea, kupari, pronssi (kuparin ja tinan seos)
sekä vähäisessä määrin messinki (kuparin ja sinkin seos).
26
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
Valtakunnan ensimmäisiä kolikoita ei lyöty
Roomassa vaan Campaniassa 300-luvun lopulla eKr. Ensimmäisten Rooman rahojen esikuvat olivat Etelä-Italian kreikkalaiset rahat; jotkut rahoista olivat mahdollisesti kreikkalaisten
Roomaa varten valmistamia. Muotoilu, paino, hopea­määrä ja jopa valmistustekniikka lainattiin suoraan Etelä-Italian kreikkalaisista
kaupunkivaltioista. Ensimmäiset rahat lyötiin
ilmeisesti Neapoliksessa (nyk. Napoli) vuonna 326 eKr. Roomalaisiksi ne voidaan tunnistaa
vain niihin leimatusta ROMA-tekstistä. Neapoliksessa lyödyillä hopearahoilla on voitu maksaa
Via Appian rakennustöitä vuosina 312–308 eKr.
(Kajava 2009, s. 122; Castrén 2011, s. 272).
Ennen kolikoita rahan virkaa Roomassa
toimittivat ilmeisesti painon mukaan arvotetut pronssiharkot. Lampaat ja karja ovat tuskin
olleet maksuvälineenä, vaikka latinan rahaa tarkoittava sana pecunia tuleekin karjaa tarkoittavasta pecus-sanasta (Eagleton ja Williams 2007,
s. 26). Rahanlyönnin merkitystä Roomalle ei
voida aliarvioida. Metallirahaa tarvittiin ennen
kaikkea käytännön syistä maksuvälineeksi. Sotilaiden palkat oli maksettava. Sodankäynnin
myötä lisääntynyt rakentaminen vaati pääomien
siirtelyä. Sotasaaliidenkin jako oli helpompaa,
kun voitiin maksaa käteisellä. Rahoilla oli myös
kulttuurinen ja ideologinen merkitys. Rahanlyönnin avulla laajenevan Rooman nimi levisi
tehokkaasti ympäri Välimeren aluetta (Kajava
2009, s. 122).
Rooman rahajärjestelmä uudistettiin vuoden
212 eKr. tienoilla vastauksena odottamattomiin
taloudellisiin vaatimuksiin valtiota kohtaan, jotka aiheutti pitkä sota Karthagoa vastaan, toinen
puunilaissota (218–201 eKr.). Rahajärjestelmän
peruskolikot olivat pronssinen as ja hopeinen
denarius, denaari. Denaarin nimi tulee latinan
sanasta deni, ”kymmenen (kerrallaan) sisältävä”.
Tämä alkuaan 4,5 gramman (myöhemmin 3,9 g)
hopearaha vastasi 10 assia. Rahojen suhde muuttui seuraavien 400 vuoden aikana vain kerran,
kun noin 130 eKr. denaari tuli olemaan 16 assia.
Denaari oli Rooman pitkäikäisimpiä rahoja, järjestelmän perusyksikkö. Denaari jakaantui quinariukseksi (5 assia) ja sestertiukseksi (2
½ assia). Vuoden 130 eKr. jälkeen quinarius oli
8 assia ja sestertius 4 assia. Sestertiuksen (lat.
semis tertius = kaksi ja puoli) merkinnästä IIS
tulee muuten dollarin merkki $ (Castrén 2011,
s. 273).
Merien taakse ulottuva imperiumi tarvitsi
moninaista ja vakaata rahajärjestelmää. Lyöty
raha oli korvaamaton Rooman valtion tehokkaan taloudenpidon kannalta. Rooma muuttui
rahayhteiskunnaksi. Varsinkin alempiarvoisen
pronssirahan tuotanto lisääntyi erityisesti siksi,
että armeijan palkat oli maksettava. Rahalöydöt
viittaavat kierrossa olevan rahamäärän kasvuun
kahdella viimeisellä vuosisadalla eKr.
Rahanlyönti siirrettiin Rooman Capitoliumille vuonna 347 vihityn Juno Monetan temppelin yhteyteen. Juno Moneta oli muusien,
runotarten äidin Mnemosynen latinankielinen
vastine. Temppelissä oli rahapaja, josta rahaa
alettiin kutsua termillä moneta. Sana siirtyi italiankieleen suoraan muodossa moneta, ranskassa se on monnaie ja englannissa money (Castrén
2011, s. 272).
Kultarahaa roomalaiset löivät aluksi vain
poikkeustapauksissa. Ensimmäiset kultarahat
(aureus) lyötiin vuonna 217 eKr., toisen puunilaissodan alussa. Kultarahaa alettiin lyödä säännöllisemmin, kun Julius Caesar oli rosvonnut
Gallian kulta-aarteet 50-luvulla eKr. Aureuksen
arvo oli 25 denaaria eli 100 sestertiusta.
Rahoihin lyödyt symbolit korostivat aluksi Rooman suuruutta. Noin 100 eKr. rahanlyöjät alkoivat kuitenkin lyödä itseään ja sukuaan
kuvaavia symboleja. Julius Caesar, joka oli epäilemättä yksi maailmanhistorian itsekeskeimmistä henkilöistä, lyötätti vuoden 44 eKr. alussa
kolikoita, joihin oli leimattu hänen oma kuvansa ja teksti Caesar dict perpetvo, ”Caesar, ikuisesti diktaattori” (ks. Eagleton ja Williams 2007, s.
49).
Historioitsija Appianoksen (k. n. 160 jKr.)
mukaan Caesar oli velkaa 25 miljoonaa sestertiusta vuonna 61 eKr. (Appianos 2, 8). Hän pääsi
kuitenkin Hispania ulterior -provinssin prokonsuliksi Espanjaan ja sai ilmeisesti sieltä saaduilla tuloilla vähintään osan veloistaan maksetuksi.
Vieläkin paremmin Caesar hankki valloittamal-
la Gallian 50-luvulla eKr. ja putsaamalla alueen kultavaroista. Velkansa hän sai peitetyksi
moninkertaisesti.
Runsauden sarvi
Roomalaisten tärkeimmät hopealähteet olivat
Etelä-Espanjassa, jonka kaivokset he saivat haltuunsa toisen puunilaissodan seurauksena karthagolaisilta. Kaivoksista saatiin myös kultaa ja
kuparia. Historioitsija Liviuksen (50 eKr.–17
jKr.) mukaan Espanja tuotti jo vuosina 206–197
eKr. Roomalle 58 592 naulaa hopeaa ja 2 480
naulaa kultaa. Myös tämän jälkeen tuotanto oli
mittavaa (ks. Carricondo, Gold and Silver). Historioitsija Polybioksen (200–118 eKr.) mukaan
yksistään Cartagenan hopeakaivokset tuottivat
Roomalle 25 000 drakhmaa päivittäin 100-luvun
puolimaissa eKr. Kaivosmiehiä oli töissä alueella
40 000 (Polybios 34, 9, 8; Strabon 3, 2, 10).
Hopeamalmeja käsiteltiin lisäämällä niihin lyijyä tai lyijymalmeja. Kreikkalainen historioitsija ja maantieteilijä Strabon (64 eKr.–23
jKr.) on kuvannut Cartagenassa käytettyä menetelmää, tosin varsin epätarkasti (Strabon 3, 2,
10). Sula lyijyn ja hopean seos hapetettiin ensin
ilmalla avoimessa uunissa, jolloin syntyi lyijyoksidia PbO, joka kaadettiin sulana päältä pois.
Hopea ei sen sijaan hapetu, vaan jää lopulta lyijystä vapaaksi ja puhtaaksi. (Ks. Mäkinen 1933,
s. 424–426; Engels ja Nowak 1993, s. 213–214).
Rio Tinton alueella sijainnutta Corta Lagon
kaivosta tutkineen Lorna Anguilanon mukaan
roomalaiset tekivät paikallisilta asukkailta, foinikialaisilta ja karthagolaisilta, perimäänsä lyijy-hopea-sulatusmenetelmään ilmeisesti vain
hienosäätöä eivätkä tuoneet mukanaan mitään
uutta mullistavaa teknologiaa (Anguilano,
Roman Lead Silver Smelting).
Rio Tinton alue ja Mons Mariana -vuoristo
(nyk. Sierra Morena) olivat Rooman vallan aikana myös merkittäviä rahametallien tuottaja-alueita (Domergue 1990; Carricondo, Gold and Silver). Plinius vanhemman (23–79 jKr.) mukaan
Tarraconensis-provinssin luoteisosan kullantuotanto oli niin ikään merkittävää. Plinius oli provinssin prokuraattori vuosina 72–74 jKr. Plinius
mainitsee Luonnonhistoriassaan, että pelkästään
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
27
vesivoimaa käyttävällä arrugia-menetelmällä
tuotettiin Asturiassa, Callaeciassa ja Lusitaniassa vuosittain 20 000 naulaa eli 6,5 tonnia kultaa
(Plinius, NH 33, 78).
Iberian niemimaa oli mineraalien osalta Roomalle todellinen ”runsauden sarvi” (cuerno de
la abundancia), josta saatiin hopean, kullan ja
kuparin lisäksi tinaa, lyijyä, elohopeaa ja rautaa
sekä vähäisemmässä määrin myös obsidiaania,
alabasteria ja malakiittia (de Cortábazar ja Vegas
2002, s. 108–109). Ranskalainen Claude Domergue on luetteloinut niemimaalta peräti 565 kaivospaikkaa – osoitus niemimaan intensiivisestä hyödyntämisestä (Domergue 1987 ja 1990).
Roomalaiset saivat Iberian niemimaan lisäksi
kultaa myös Noricumista ja Daakian Apusenivuorilta. Pronssirahoissa tarvittavaa tinaa tuotiin erityisesti Britannian Cornwallista.
Keisarikunta: vakaan rahan kausi
Augustuksesta (30 eKr.–14 jKr.) lähtien Rooman valtakuntaa johtivat keisarit. Tasavallan
rahajärjestelmä periytyi suurimmaksi osaksi
muuttumattomana. Järjestelmän perusyksikköä,
hopeadenaari lyötiin edelleen samanpainoisena
ja -kokoisena kuin aikaisemminkin.
Rahoja koristivat nyt keisarin tai hänen perheenjäsentensä kuvat. Keisari oli myös valtakunnan rikkain mies. Valtava omaisuus ja rahavarat olivat yksi keisarin hallinnon kulmakivistä.
Pronssiraha, jonka tuotanto oli enemmän tai
vähemmän hylätty 1. vuosisadalla eKr., elvytettiin nyt uudessa muodossa. As oli nyt puhdasta
kuparia ja aikaisemmin hopeasta lyöty sestertius
messinkiä (Eagleton ja Williams 2007, s. 51).
Roomalaiset valmistivat messinkiä systemaattisesti pelkistämällä samanaikaisesti sinkin
ja kuparin malmeja (Engels ja Nowak 1993, s.
22). Raaka-aineena käytetty malmi, ”messinkimalmi”, sisälsi kumpaakin metallia. Vaikka sinkki on mahdollisesti tunnettu roomalaisaikana,
sitä tuskin osattiin erillisesti käyttää. Sen sijaan
messinki, kuparin ja sinkin seos, oli yleisesti
käytössä ja siitä lyötiin rahaa.
Kultaraha tuli nyt myös säännölliseksi osaksi
Rooman rahajärjestelmää. Aureus (8,19 g) vastasi edelleen 25 denaaria. Kultarahojen säännöl-
28
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
linen lyönti voidaan nähdä uuden Augustuksen
aloittaman ”kultaisen” rauhan, lain ja vaurauden
aikakauden alun, heijastumana, ja ne merkitsivät huomattavaa lisäystä kierrossa olevan rahan
määrään.
Vesuviuksen purkauksen (79 jKr.) tuhoamasta Pompeiista löytyneet rahat viittaavat siihen,
että kultakolikoita oli kierrossa arvoltaan kaksi kertaa enemmän kuin hopearahoja ja muita
kolikoita yhteensä. Sestertiuksina arvotettuna
kultarahoja oli 54 811, hopearahoja 22 302 ja
epäjaloista metalleista tehtyjä rahoja 2 312 sestertiusta (Eagleton ja Williams 2007, s. 51).
Luvut osoittavat uuden kultarahan merkitystä
ja Rooman rahatalouden ja resurssien laajuutta.
On arvioitu, että keisarillinen budjetti 100-luvun puolimaissa jKr. kohosi 225 miljoonaan denaariin eli yhdeksään miljoonaan
aureukseen. Kolme neljäsosaa budjetista meni
luultavasti armeijalle, jossa oli 300 000–400 000
miestä (Garnsey ja Saller 1987, s. 88). Armeijan
lisäksi Rooman kaupungin ylläpito nieli valtakunnan resursseja. Kaupungissa oli ehkä jopa
miljoona asukasta. Loput menivät vähäisen hallintokoneiston palkkoihin ja keisarin hovin ylläpitoon (Garnsey ja Saller 1987, s. 196).
Armeija oli koko ajan suurin kulukohde. Provinsseista kerätyistä rahaveroista noin puolet eli
400 miljoonaa sestertiusta meni sotilaille palkkoina, lahjoituksina ja erorahoina (Garnsey ja
Saller 1987, s. 96). Legioonalaisen vuosipalkka
nousi Julius Caesarin ajan 225 denaarista 300
denaariin Domitianuksen (81–96 jKr.) aikana. Sata vuotta myöhemmin Septimius Severus (193–211 jKr.) kohotti sen 450 denaariksi.
Maximinuksen (235–238 jKr.) aikana palkka
nousi 1 800 denaariin. Viimeinen luku on kuitenkin jo osoitus laukkaavasta inflaatiosta, ei
niinkään reaalipalkan noususta.
Inflaatiokierteeseen
Rahan arvo ja tavaroiden hinnat pysyivät Augustuksen jälkeisinä 30–40 vuotena melko vakaina.
Rahan huonontaminen alkoi kuitenkin keisari Neron (54–68 jKr.) aikana. Keisarin harjoittama mieletön tuhlailu ja Rooman kaupungin
jälleenrakennuskulut (Roomahan paloi vuonna
64) saivat aikaan kassakriisin. Sitä yritettiin korjata pienentämällä kultaraha aureuksen painoa,
joka putosi nyt Plinius vanhemman mukaan tasavallan ajan 1/40 naulasta 1/45 naulaan (Plinius,
NH 33, 47). (Naula, lat. libra oli 327 grammaa.)
Denaareja lyötiin lisää. Koska hopeaa ei ollut riittävästi, denaarin painoa pudotettiin 1/84 naulasta 1/96 naulaan. Myös denaarin hopeapitoisuutta, joka oli alkuaan 97 prosenttia, vähennettiin
lisäämällä kuparia (Griffin 1984, s. 198; Mickwitz
1932, s. 18–19). Raskaat ja kevyet denaarit syntyivät: valtio koetti kerätä veroina ”raskaita” denaareja ja laski liikkeelle ”kevyitä” (Castrén 2011, s.
408).
Myös kansalaiset oppivat tämän myöhemmin
Sir Thomas Greshamin (1519–79) muotoileman ja Greshamin laiksi (”bad money drives out
good”) kutsutun toimintatavan: raskaat, hyvät
kolikot pidettiin niiden metalliarvon takia, kun
taas kevyet pantiin eteenpäin.
Häikäilemättömimmät yksilöt harrastivat
myös rahan ”leikkaamista”. He nipistivät hieman
metallia jokaisesta käsiensä kautta kulkeneesta kolikosta ja saivat lopulta kokoon tarpeeksi
arvometallia, että sen voi myydä pienenä harkkona (Matyszak 2008, s. 59). Kolikoita voitiin pistää myös nahkapussiin, jota sitten ravisteltiin.
Lopuksi syntynyt rahapöly kerättiin pussista talteen.
Keisari Nero pani alulle Rooman inflaatiokierteen (Goldsworthy 2009, s. 153–166; MacMullen 1976, s. 259–; Mickwitz 1932, s. 18–75).
Kuparin osuus hopeakolikoissa lisääntyi. Raha
huononi ja hintojen nousu alkoi. Keisari Trajanuksen aikana (98–117 jKr.) denaarissa oli
hopeaa hieman yli 90 prosenttia. Marcus Aureliuksen (161–180 jKr.) aikana denaarin hopeapitoisuus laski alle 75 prosentin. Septimius
Severus antoi laskea lyöttämiensä denaarien
hopeapitoisuuden jo alle 50 prosentin.
Keisari Caracalla (211–218 jKr.) korvasi
denaarin Antoninianus-hopearahalla, joka oli
arvoltaan kaksi denaaria mutta painonsa puolesta vain yksi ja puoli. Tämän rahan, joka tunnettiin myös nimellä radiate, hopeapitoisuus oli
260-luvulla enää vain 2–3 prosenttia. Galliassa
ja Britanniassa hallinneen separatistikeisari Tet-
ricuksen (271–274 jKr.) radiatessa oli ho­
peaa
vain nimeksi, 0,5 prosenttia (Eagleton ja Williams 2007, s. 54). Muu osuus tuon ajan rahasta
oli kuparia eli itse asiassa raha oli kuparirahaa.
Kolikoita jouduttiin lyömään valtaisia määriä.
Rahat alettiin koota nahkasäkkeihin (folles), jotka
varustettiin lyijysinetillä ja joihin arvo leimattiin.
Hopearahan dramaattinen huononeminen
näyttää johtuneen suureksi osaksi hopeatuotannon heikkenemisestä Etelä-Espanjassa. Jotkut
kaivokset hylättiin 100- ja 200-luvun taitteessa.
Kiihdyttävä tekijä oli varmasti myös 200-luvulla valtakunnan voimia rasittavat jatkuvat rajaja sisällissodat. Keisarien oli yritettävä selviytyä
kasvavista menoista korottamalla veroja ja lyömällä jatkuvasti lisää rahaa. Koska jalometalleja ei enää ollut tarpeeksi, rahaa huononnettiin.
Kolikoiden jalometallipitoisuuksien ongelmien
taustalla oli oikea puute rahametalleista.
Seurauksena oli hopeapitoisuuden jatkuva
pienentäminen kolikoissa ja hintojen nousu:
lyhyesti sanottuna inflaatio. Sotilaiden palkkoja maksettiin yhä suuremmilla kolikkomäärillä. Hinnat nousivat hirvittävästi. Sotia seurasi tavarapula. Ensimmäiset luontoistalouden,
vaihtokaupan merkit alkoivat ilmetä. Inflaatio
johti myös siihen, että nimellisarvoltaan alhaisten pronssikolikoiden valmistaminen tuli kasvavassa määrin epätaloudelliseksi ja niiden lyönti
lopetettiin Gallienuksen (253–268 jKr.) aikana.
Myös paikallisten pronssikolikoiden lyönti itäisen valtakunnan osan kaupungeissa lakkasi.
Myös kultarahaa lyötiin eri painoisina ja huononnetusta metallista. Aureus painoi 200-luvun
lopulla enää 1,513 grammaa (Castrén 2011, s.
502). Tutkijat ovat kutakuinkin yksimielisiä
siitä, kullan tuotanto Iberian niemimaan luoteisosissa heikkeni dramaattisesti 200-luvun
puolimaissa (ks. Edmondson 1989, s. 88–90;
Domergue 1990). Toiseksi tärkeimmästä kullan
tuotantoalueestaan, Daakiasta, Rooma luopui
vuonna 271.
Ensin keisari Aurelianus (270–275 jKr.) ja
myöhemmin Diocletianus (284–305 jKr.) yrittivät uudistaa rahajärjestelmää. Aurelianus mm.
vakiinnutti ja takasi huonontuneen Antoninianuksen hopeapitoisuuden viideksi prosentik-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
29
si. Roomalaiset numerot XXI sen takapuolella
tarkoittivat 20 osaa kuparia ja yksi osa hopeaa
(Eagleton ja Williams 2007, s. 57).
Aurelianuksen reformit eivät olleet täysin
tehokkaita ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin Diocletianus laski liikkeelle uuden hopea­
rahan, Argenteuksen, ja uusia pronssirahoja.
Diocletianuksen muutokset rahajärjestelmään
eivät olleet sen tehokkaampia kuin Aurelianuksenkaan. Myöskään Diocletianuksen hinta­
edikti inflaation hillitsemiseksi ei ollut menestys. Diocletianus sääti vuonna 301 tavaroille ja
palveluille korkeimmat rajahinnat. Tämä oli
historian ensimmäinen valtion yritys säädellä
talouselämää. Koska valtio ei voinut ottaa tuotantoa haltuunsa, oli seurauksena, että tavarat
ja palvelut katosivat markkinoilta eikä niitä saatu takaisin hyvällä eikä pahalla. Diocletianuksen valtiososialismilta vivahtava yritys säädellä
talouselämää epäonnistui.
Jossakin vaiheessa 200-lukua, mahdollisesti
Gallienuksen tai Aurelianuksen aikana, kultarahan kiinteä suhde muihin nimellisarvoihin lakkasi. Kultakolikoiden arvo alkoi nyt riippua siitä,
mikä niiden paino kullassa oli, ja kullan markkinahinnasta. Kultarahan ”kellumisella” oli kauaskantoisia seurauksia siten, että kultakolikoita
käsiteltiin nyt metallina. Kultakolikoiden arvo ja
niiden suhde muihin metallirahoihin voi muuttua kuukausittain.
Se, että kultarahan arvo määräytyi yksinomaan niiden oman painon ja kulloisenkin kullan hinnan mukaisesti selittää sen, että
200-luvun puolimaista lähtien arvokkaat kultalevyt ja korut toimittivat lisääntyneessä määrin
rahan virkaa (Eagleton ja Williams 2007, s. 56).
Inflaatio laukkasi tai oikeastaan kiihtyi edelleen
200-luvun lopussa ja 300-luvun alussa. Kultarahan arvo muihin rahoihin verrattuna kasvoi
suunnattomasti. Denaari oli tosin nyt vain laskuyksikkö, ei tosiasiallinen raha. Tuohon aikaan
oli kallista elää ja kallista kuolla: ruumisarkku
maksoi 50 000 denaaria (Frisch 1962, s. 182–
183).
Jotkut tutkijat ovat pitäneet inflaatiota Rooman häviön syynä. Se on varmasti yksi mielenkiintoisimmista selityksistä. Historioitsija
30
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
Alexander Demandt (1984) on tosin laskenut
kirjallisuudesta tuholle kolmatta sataa muutakin selitystä, mm. sotilaallinen heikentyminen,
verotus, korruptio, orjuus jne.
Taloudellisen kriisin seurauksena palattiin
osittain takaisin luontoistalouteen. Monet maksut alettiin suorittaa uudelleen tavaroina. Egyptiläisistä papyruksista näkyy, että maksut suoritettiin jälleen vehnänä, hienoimmille henkilöille
viininä. Veroja alettiin kantaa tuotteiden muodossa sekä sotilaiden ja viranhaltijoiden palkkoja maksaa hyödykkeinä. Tämä suojeli järjestelmää inflaatiolta (Goldsworthy 2009, s. 181–182).
Lisäksi voidaan kysyä, missä määrin rahatalous oli alun perinkään juurtunut valtakunnan
eri alueiden maaseudulle. Esimerkiksi Britanniassa, jonne Rooman valta tuli 43 jKr., Rooman
rahaa on arkeologisissa kaivauksissa löydetty
kahdella ensimmäiseltä vuosisadalta ainoastaan
suurista kaupungeista ja sotilasleireistä. Kelttiläisen alkuperäisväestön enemmistö ei näytä käyttäneen lainkaan rahaa. Vasta 200-luvun
puolimaissa rahan käyttö näyttää levinneen
Britanniassa maaseutupaikkakunnille; alempiarvoisia kolikoita on löytynyt vuoden 260 jälkeiseltä ajalta valtaisia määriä (Eagleton ja Williams 2007, s. 53).
Myöhäisantiikin rahajärjestelmän epävakaus­
oli jyrkässä ristiriidassa tasavallan ja keisarikauden alun pysyvyydelle. Paradoksaalisesti aikaisempien aikojen rahojen ulkonäön vaihtelu
korvautui nyt rahojen visuaalisella ja fyysisellä
yhdenmukaisuudella. Diocletianuksesta lähtien Rooman valtakunnan rahat lyötiin tusinassa
rahapajassa eri puolilla valtakuntaa. Rahat tehtiin samankokoisiksi, samasta metallilaadusta
ja samanmuotoisiksi. Keisarin kuvat kolikoissa tulivat myös yhtenäisemmiksi ja vähemmän
yksilöllisiksi. Keisarin kuva oli nyt keisarillisen
vallan ikoni, ei enää muotokuva (Eagleton ja
Williams 2007, s. 60).
Vahva kultaraha
Rooman historiassa 200- ja 300-luku merkitsivät
rahakäytön huipentumaa. Laajuudessa ja intensiivisyydessä se ylittyi Länsi-Euroopassa kenties
vasta 1800-luvulla. Rooman rahajärjestelmä oli
kuitenkin nyt syvästi polarisoitunut. Hallitus ei
pystynyt pitämään yllä korkealle arvostetun kultarahan ja epäjaloista metalleista lyödyn rahan
suhdetta. Kultaraha vakiintui nyt rikkaimpien
luokkien rahaksi. Koheesio tällä keisarikunnan
ratkaisevan elintärkeällä alueella katosi. Koheesion puute rikkaiden ja köyhien välillä on voinut
osaltaan vaikuttaa keisarillisen vallan romahtamiseen ja Rooman valtakunnan häviöön valtakunnan länsiosassa, joka poistui historian näyttämöltä kokonaan vuonna 476 jKr.
Länsi-Rooman hävittyä kuihtui myös hulppea raha-talous läntisessä Euroopassa. Vallanperijöiden, germaanihallitsijoiden, ylläpitämät rahajärjestelmät olivat vain varjo entisestä
(Eagleton ja Williams 2007, s. 62–76). Valtakunnan itäinen puolisko, Itä-Rooma, oli sosiaa­
lisesti ja taloudellisesti vakaampi. Se onnistui
säilymään ja muuttui keskiajalla Bysantin valtakunnaksi. Sen rahatalouden kulmakivenä oli
Konstantinus I:n vuonna 309 Trierissä luoma
kultasolidus, joka pääasiallinen kaupankäyntiraha Välimeren maailmassa toisen vuosituhannen alkuun saakka.
Konstantinuksen uudistus oli suuri menestys.
Solidus säilyi muuttumattomana läpi myöhäis­
antiikin ja varhaiskeskiajan, kaikkiaan yli 800
vuotta. Solidus, alkuaan aureus (solidus), ”vahva kultaraha”, painoi 4,54 grammaa. Siinä rahan
arvo ja metallin paino olivat suorassa suhteessa
toisiinsa (Eagleton ja Williams 2007, s. 74–76;
Castrén 2011, s. 519). Merkityksensä vuoksi
solidusta voidaan kutsua keski-ajan dollariksi
(Eagleton ja Williams 2007, s. 74–76).
Roomalaisten rahojen nimiä omittiin myöhempien valtakuntien rahojen nimiksi. Keskiajan yleisin rahayksikkö denier on ranskankielinen muunnos denariuksesta. Myös arabien
kultaraha dinaari sai nimensä denaarista. Penninkin taustalla on denaari. Englannissa alettiiin
700-luvulla lyödä ranskalaisen esikuvan mukaan
denaaria, jota alettiin kutsua Englannissa nimellä penny. Denaarin alkuperä näkyy yhä pennyn
lyhennyksessä d.
Vaikka nykyajan dollari hieman vivahtaa
denaariin, sen nimi tulee kuitenkin Tšekin alueella olevasta Joachimsthalista (Jachymov), josta
löydettiin vuonna 1512 valtaisa hopeaesiintymä.
Kaivoksen hopeasta lyötyä rahaa alettiin kutsua
loppuosan mukaisesti thaler-nimellä, taalari,
taaleri. Nimi siirtyi englantiin muodossa dollar.
Kirjallisuus
Alston, R. (1994): Roman Military Pay from Caesar to
Diocletian, JRS 84, 93–104.
Anguilano, L., The case study of Corta Lago: Roman lead silver smelting at Rio Tinto. UCL Discovery, www.discovery-ucl.ac.uk/1348305/1/1348305.pdf
Burnett, A. M: (1987): Coinage in the Roman World. Seaby.
London.
Camp, J. ja Fisher, E. (2004),: Antiikin Kreikan maailma.
Suom. Iso-Markku, Jaana. Otava. Slovenia.
Carricondo, J., Gold and Silver Mining in the Iberic Peninsula:
www.academia.edu/.../GOLD_AND_SILVER_MININ
Castrén, P. (2011): Uusi antiikin historia. Otava. Keuruu.
Castrén, P. ja Pietilä-Castrén, L. (2000): Antiikin käsikirja.
Otava. Keuruu.
Carradice, I. ja Price, M. (1988): Coinage in the Greek World.
Seaby. London.
Cortábazar, F. de ja Vesga, J. (2002): Breve historia de España.
Historia Alianza Editorial. Novorint S.A.
Demandt, A. (1984): Der Fall Roms. Die Auflösung des rö­­
mischen Reiches im Urteil der Nachwelt. München.
Domergue, C. (1987): Catalogue des mines et des fonderies
antiques de la Péninsule Ibérique, 2 vol. et une pochette
de cartes, Publications de la Casa de Velázques, Série
Archéologie VIII, XI . Madrid.
Domergue, C. (1990): Les mines de la Péninsule Ibérique dans
l´antiquité romaine. Collection de l´Ecole Francaise de
Rome, 127, Roma.
Duncan-Jones, R. (1998): Money and the Government in
the Roman Empire 1–3, Cambridge University Press.
Cambridge.
Eagleton, C. ja Williams, J. (2007): Money. A History. The
British Museum Press. Second Edition. China.
Edmondson, J.C., Mining in the Later Roman Empire and
beyond: Continuity or Disruption? JRS 79 (1989),
84–102.
Engels, S. ja Nowak, A. (1993): Kemian keksintöjä. Alkuaineiden löytöhistoria. Suom. Koskikallio, Jouko. Helsinki 1992. Jyväskylä.
Franke, P.R. ja Hirmer, M. (1964): Die Griechische Münze.
Hirmer Verlag München. Painettu Saksassa.
Frisch, H. (1962): Euroopan kulttuurihistoria II. Suom. Gersov, Anja Samooja. WSOY. Porvoo.
Garnsey, R. ja Saller, Peter (1987): The Roman Empire. Economy, Society and Culture. University of California
Press. Painettu Yhdysvalloissa.
Goldsworthy, A. (2009): Rooman valtakunnan tuho. Suom.
Liikanen, Simo. Ajatuskirjat. Jyväskylä.
Goldsworthy, A. (2007): Caesar. Suom. Tiilikainen, Heikki.
Ajatuskirjat. Jyväskylä.
Goldsworthy, A. (2005): Rooman sotilasmahti. Suom. Tuo­
misto, Pekka. Karisto. Hong Kong.
Griffin, M. (1984): Nero. The End of a Dynasty. Routledge,
Great Britain.
Helen, Tapio (1981): Talous- ja sosiaalihistoria. Kirjassa:
Lilius Henrik ym. (toim.): Antiikin kulttuurihistoria,­
s. 13–49. WSOY. Porvoo.
Kajava, M. (2009): Kreikan merkitys Roomalle – ja päinvas-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
31
toin. Kirjassa: Kulttuuri antiikin maailmassa, s. 118–
139. Kustannusosakeyhtiö Teos. Jyväskylä.
Lindqvist, Sven E. (1996): Numismaattinen sanakirja. Otava. Keuruu.
MacMullen (1976): Roman Government´s Response to Crisis,
A.D. 235–337. New Haven
MacMullen, R. (1988): Corruption and the Decline of Rome.
Yale University Press. New York.
Matyszak, P. (2008): Keisarien Rooma viidellä denaarilla päivässä. Suom. Tuomisto, Pekka. Otava. Keuruu.
Mickwitz, G. (1932): Geld und Wirtschaft im Römischen
Reich des vierten Jahrhunderts n. Chr., Commenta­
tiones humanarum litterarum 4, 2 (s. 1–248). Societas
scientarum Fennica. Helsingfors.
Mäkinen, E. (1933): Keksintöjen kirja III: Vuoriteollisuus ja
metallien valmistus. WSOY. Porvoo.
Pasanen, J. (1968): Rahakirja. Tammi. Helsinki.
Schell, M. (2011): Gygeen sormus. Suom. Kivistö, S. ja Käkelä-Puumala, T. Kirjassa: Kivistö, S. ja Käkelä-Puumala,
T.: Kirjallisuus ja talous, s. 19–76. Hansaprint Vantaa.
Tuomisto, P. (2003): Rooman diktaattorit. Karisto Oy.
Hämeenlinna.
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti, vapaa tutkija ja
toimittaja.
PALKITTUJA
Suomen Akatemia on myöntänyt vuoden 2014
akatemiapalkinnot. Akatemiatutkija Irmeli
Mustalahti (Itä-Suomen yliopisto) on kansainväliseen ympäristöhallintoon ja -politiikkaan
erikoistunut kehitystutkija. Hän on edistänyt
ansiokkaasti ympäristöpoliittista tutkimusta ja
lisännyt kehitystutkimuksen yleistä kiinnostavuutta. Hän sai palkinnon yhteiskunnallisesta
vaikuttavuudesta. Akatemiatutkija Petri AlaLaurila (Helsingin yliopisto) on biofyysikko,
joka tutkii näön herkkyyttä ja näköön liittyvän
tiedon prosessointia pienissä hermoverkoissa.
Hän sai palkinnon tieteellisestä rohkeudesta.
Suomalainen Tiedeakatemia on myöntänyt
Väisälän palkinnot Jyväskylän yliopiston matematiikan professori Mikko Salolle ja fysiikan
professori Paul Greenleesille. Salon tutkimukset kohdistuvat osittaisdifferentiaaliyhtälöiden inversio-ongelmiin ja näiden sovelluksiin.
Greenleesin tutkimus on keskittynyt raskaiden
ja superraskaiden alkuaineiden ominaisuuksiin
ja niiden stabiilisuuteen. Molemmat tutkijat ovat
32
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
saaneet urallaan Euroopan tutkimusneuvoston
myöntämän ERC-rahoituksen.
Ruotsin Akatemia on myöntänyt Kellgrenpalkinnon professori Matti Klingelle, ensimmäisenä ulkomaalaisena, ”merkittävästä toiminnasta Akatemian koko vaikutusalueella”. Klinge
on historian emeritusprofessori, jonka muistelmien toinen osa Upsalasta Pariisiin: Tiedettä
ja politiikkaa 1960–1972 (Siltala 2014) on juuri
ilmestynyt.
JUHLIVAT TIETEELLISET SEURAT
VUONNA 2015
Finska Läkaresällskapet (180 vuotta)
Suomen Historiallinen Seura – Finska Historiska Samfundet (140)
Svenska litteratursällskapet i Finland (130)
Historiallinen Yhdistys (125)
Oulun Luonnonystäväin Yhdistys (90)
Suomen Betoniyhdistys (90)
Suomen Kirurgiyhdistys (90)
Tampereen Historiallinen Seura (90)
Pohjoismaiden tie- ja liikennefoorumi (PTL),
Suomen osasto (80)
Suomen Hyönteistieteellinen Seura (80)
Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian
seura (80)
Valtiotieteellinen yhdistys – Statsvetenskapliga
föreningen (80)
Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura (75)
Luther-Agricola-Seura (75)
Westermarck Society (75)
Societas biochemica, biophysica et microbiolo­
gica Fenniae (70)
Suomen Patologiyhdistys (70)
Rakennustaiteen seura – Samfundet för byggnadskonst (60)
Suomen Perhostutkijain Seura (60)
Saksalainen kirjastoyhdistys – Tyska biblioteksföreningen (60)
Hoitotyön tutkimussäätiö (50)
TUTKIMUSTA SUOMESSA
Laser mallintaa maailmaa
Markus Hotakainen
Laserkeilaus on tulevaisuuden tekniikkaa jo tänään.
Melko nuorena tutkimus- ja sovellusalana se kasvaa nopeasti, mutta jo nyt sitä käytetään monilla
yhteiskunnan ja elämän alueilla – jopa pelikonsoleissa. Laserkeilaustutkimuksen huippuyksikössä yhdistyy perustutkimus ja soveltava tutkimus,
jonka avulla käytännön hyötyä saadaan saman
tien eikä vasta vuosien kuluttua. Mitä laserkeilaus
oikein on ja miten sitä huippuyksikössä tutkitaan?
Laserkeilauksen periaate on hyvin yksinkertainen: tarkasteltavan kohteen ja laserin välinen
etäisyys mitataan valon nopeudella tunnetulla
nopeudella etenevän laserpulssin edestakaisen
kulkuajan perusteella. Jotta tieto etäisyydestä
voidaan muuttaa kohteen sijainniksi, on tiedettävä tarkasti laserkeilaimen asento ja paikka.
– Laserkeilauksessa yhdistyy laserin etäisyysmittaus, inertia- eli kallistusmittaus ja satelliittipaikannus. Ala on aika nuori, sillä käytännössä
sen alku ajoittuu siihen, kun avaruustekniikka
teki satelliittipaikannuksen mahdolliseksi, kertoo professori Juha Hyyppä Geodeettiselta laitokselta.
Ensimmäiset laserkeilauksen sovellukset olivat sotilaallisia, joten sen tarkkaa syntymävuotta
on mahdoton sanoa, mutta 1980- ja 1990-luvun
vaihteessa tekniikka oli jo käytössä. Ensimmäinen kaupallinen laserkeilain tuli markkinoille
vuonna 1994. Edelläkävijöiden joukossa olivat
ruotsalaiset – ja syykin on selvä.
– Tällä tekniikalla etsittiin sukellusveneitä –
ja etsitään edelleen. Vihreä laser mahdollistaa
mittaukset sameassa Itämeressä paljon tavallista
valoa syvemmälle. Jos vertailukohtana on
valkolevyn avulla määritetty näkösyvyys,
laserkeilaimella päästään 2,5 kertaa syvemmälle.
Uuden tekniikan ensimmäiset kaupalliset
sovellukset olivat lentolaserkeilaimia, joita käytettiin lentokoneissa. Pian niiden jälkeen otettiin
käyttöön maastolaserkeilaimet, joissa siirrettävä
laite on kolmijalan päällä. Niissä ei vielä ollut
gps-vastaanotinta eikä inertiamittareita, mutta käyttökohteiden määrä oli paljon suurempi
kuin hankintahinnaltaan ja käyttökustannuksiltaan kalliimmilla lentävillä laitteilla. Vuoden
2005 tienoilla tulivat liikkuvat laserkeilaimet ja
sen jälkeen kehitys on ollut sekä laitteistojen että
sovelluskohteiden määrän osalta nopeaa.
Laserkeilaustutkimuksen huippuyksikössä­
tehdään sekä laitetekniikan tutkimusta että
kehitystä. Oleellisessa osassa on myös paikannusteknologioiden kehittäminen sekä niihin
pohjautuvien uusien innovaatioiden, datankäsittelymenetelmien, esitystekniikoiden ja käytännön sovellusten tutkimus.
Huippuyksikköä johtava Hyyppä on ollut
mukana laserkeilauksen kehittämisessä melkein
alusta lähtien. Hän oli 1990-luvun puolivälissä
silloisen TKK:n radiolaboratoriossa tekemässä väitöskirjaa tutkaetäisyysmittauksesta, kun
maailmalta kantautui tietoja uudesta tekniikasta, joka laajensi Hyypän tutkimuskohteen käyttöaluetta huomattavasti.
– Laitteet olivat alkuun niin kalliita, ettei niihin ollut varaa, mutta kun tekniikka tuli tutuksi,
aloimme tehdä niitä itse. Laserkeilausta on kehitetty Geodeettisella laitoksella vuodesta 2000
lähtien. Tällä hetkellä pystymme tekemään muiden huippuyksikössä mukana olevien kanssa
kaiken tarvittavan itse.
Kahdessa vuosikymmenessä kehitys on ollut
huimaa. Hyypän mukaan ala kasvaa ”kuin pullataikina” ja se on tunkeutumassa vauhdilla tutkimuksen lisäksi myös ihmisten arkeen.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
33
Alan kasvu pohjaa moneen seikkaan, jotka ovat osuneet sopivasti yksiin. Elektroniikan
kehitys on tehnyt mahdolliseksi laitteistojen
keventymisen ja halpenemisen, laskentatehon
kasvu saadun datan entistä monipuolisemman
käsittelyn ja uusien sovellusten kehittäminen
tekniikan yhä laajemman hyödyntämisen.
– Esimerkiksi parhaillaan kehiteltävät itseohjautuvat autot käyttävät pääsensorinaan nimenomaan laserkeilainta. Vaikka niissä on paljon
muitakin sensoreita, laserkeilain muodostaa
periaatteessa auton ”silmät”. Ja kun Googlen
Street View -autot kiertävät kuvaamassa maailmaa, niissä olevat laserkeilaimet tuottavat
samalla kolmiulotteista tietoa ympäristöstään.
Laserkeilaimia on jo kodeissakin. Uusimmat
sovellukset ovat käytössämme jo ennen kuin
välttämättä tiedämme edes niiden olemassaolosta, toimintaperiaatteesta puhumattakaan.
Monille on tuttu Xboxin Kinect-liikeohjain; sen
toimintaperiaate on hyvin lähellä laserkeilausta.
Milloin sitten saadaan ensimmäiset laserkeilaimella varustetut älypuhelimet?
– Niitä tehdään jo, Hyyppä naurahtaa.
Lentolaserkeilauksessa mittaus tuottaa muutamia satojatuhansia pisteitä sekunnissa, mobiililaitteissa luku on parin miljoonan paikkeilla.
Jos esimerkiksi kone on ilmassa muutaman tunnin, keilauksen avulla saadun aineiston koko on
joitakin miljardeja pisteitä. Sellaisen datamäärän
käsittely ei vielä vaadi supertietokonetta.
– Laserkeilain tuottaa geometrisen pistepilven – eli x-, y- ja z-koordinaatit – jota sitten lähdetään käsittelemään. Homma hoituu tavallisella tietokoneella. Perinteisissä ilmakuvissa on itse
asiassa paljon enemmän dataa. Tämä onkin yksi
laserkeilauksen eduista, se tuottaa periaatteessa
pelkistettyjä kuvia, joiden käsittely on yksinkertaisempaa kuin valokuvien prosessointi.
Kun ensimmäiset lentolaserkeilaimet olivat
satojen kilojen painoisia paketteja, voidaan laitteisto nykyisin ympätä pieneen lennokkiin tai
oktokopteriin. Kameran ja tietokoneen yhteenlaskettu paino jää alle kahden kilon.
– Muutama vuosi sitten teimme maailman
ensimmäisen minilennokkilaserkeilaimen. Kun
se esiteltiin alan tapahtumassa, isot yritykset oli-
34
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
vat ensin ymmällään, mutta alkoivat sitten apinoida meitä ja tehdä samanlaisia. Mutta sen jälkeen
kehitimme vielä pienemmän laserkeilauslaitteiston, joka on edelleen maailman pienin.
Laitteiden koon kutistumisen myötä myös
niiden hinta on pudonnut. Kun lentolaserkeilaimet maksoivat kehityksen alkuvaiheessa 1,5
miljoonaa euroa, Hyypän johtamassa ryhmässä
kehitetyn laitteen komponenttien hinta on noin
20 000 euroa. Ja se tuottaa käytännössä ammattitasoista dataa.
– Kilpailijoilla vastaavat laitteet maksavat liki
satatuhatta euroa eikä siinä ole vielä mukana
gps- ja inertiayksiköiden hintaa. Jos laitteistolla
on painoa 4–5 kiloa, ihan pienellä lennokilla sitä
ei saa edes ilmaan.
Tällä hetkellä laserkeilauksen käytännön
sovellusten puolella ollaan tilanteessa, jossa on
mahdollista keksiä melkein mitä tahansa uutta.
Hyyppä ei äkkiseltään keksi mitään käyttökohdetta, johon laserkeilaus olisi todettu sopimattomaksi. Periaatteeltaan yksinkertaisen tekniikan
avulla tuotettua aineistoa on mahdollista hyödyntää yhtä lailla yksinkertaisilla menetelmillä.
– Testasimme muutama vuosi sitten tuottamaamme dataa. Lähetimme kaupunkiympäristöstä koottua laserkeilausaineistoa eri puolille
maailmaa yliopistoihin, joissa oli tehty pistepilvimallinnuksia. Eräässä tanskalaisessa yliopistossa graduvaiheessa olevien opiskelijoiden
ryhmä kehitti oman tulkintamenetelmän, jolla
saatiin samaa tasoa olevia tuloksia kuin huippuhankkeissakin. Data on niin hyvälaatuista, että
ihan järkeä käyttämällä pystyy tekemään suhteellisen yksinkertaisen prosessin ja saamaan
sillä suhteellisen hyviä tuloksia.
Yksi laserkeilauksen eduista on, että menetelmä on aktiivinen. Siinä ei vastaanoteta kohteesta
tulevaa säteilyä, vaan lähetetään tunnetulla aallonpituudella lasersäde, joka sirottuaan päätyy
laitteen vastaanottimeen. Siksi laserkeilauslaitteistoa voidaan käyttää myös yöllä, siis samaan
tapaan kuin esimerkiksi mikroaaltotutkaa. Itse
asiassa perinteisen ilmakuvauksen kannalta
otollisimmat olosuhteet aurinkoisina kesäpäivinä eivät laserkeilaukseen olekaan ideaalit: lasersäteen heijastus tai käytännössä sironta aurin-
gon valaisemalta pinnalta voi olla liian vähäinen.
– Toisaalta ilmakuvauksessa tehokasta aikaa
on kesällä vain noin puolitoista tuntia päivässä.
Laserkeilauksessa aika on 3–5-kertainen ja sitä
on hyvä tehdä muutenkin erityisesti yöllä, sillä
silloin häiriötekijöitä on vähemmän.
Tekniikalla on kuitenkin rajoituksensa. Yksi
niistä on säätila. Esimerkiksi sumuisella tai
sateisella säällä lasersäde ei pääse etenemään
riittävällä teholla. Siihen liittyy myös silmäturvallisuus, sillä laserissa ei voi olla tehoa niin paljon, että se voisi tehdä vahinkoa.
– Joskus voi rajoituksena olla myös gps-tekniikka. Jos taivaalla ei ole riittävän monta satelliittia tai mittauspaikka on sellainen, että osa taivaasta jää katveeseen, vastaanottimella ei saada
riittävän tarkkaa paikkatietoa.
Uutena piirteenä on hyperspektrin käyttö.
Siinä lähetetään ”superkontinuumilaserilla” valkoista valoa, mutta sironneesta säteilystä otetaan
vastaan vain tietyt aallonpituudet muutaman
nanometrin välein. Näin saadaan kerralla dataa
pariltasadalta kanavalta.
– Ongelmana on silloin, että kokonaistehon
on oltava melko suuri, jotta jokaisella erillisellä aallonpituudella saadaan riittävän voimakas
signaali. Niin suuritehoista laseria ei voi käyttää kaupungeissa, joten hyperspektritekniikan
käyttö rajoittuu esimerkiksi metsiin ja teollisuusympäristöihin. Asutuilla alueilla käytetään
multispektritekniikkaa eli laitteessa on useampi
laser, joista jokainen lähettää säteilyä vain tietyllä aallonpituudella.
Silmäturvallisuuteen liittyy myös monissa
laserkeilauslaitteissa käytetty aallonpituus eli 1,5
mikronia. Säteily on infrapuna-alueella eikä niin
haitallista silmille kuin lyhyempiaaltoinen näkyvä valo. Toisaalta se aiheuttaa omat ongelmansa
esimerkiksi liikennesovelluksissa.
– Itseohjautuvissa autoissa laserkeilaus ei
oikein toimi talvella, sillä 1,5 mikronin säteily ei
heijastu kunnolla lumesta. Fotogrammetriastakaan eli käytännössä ympäristön kuvaamisesta
ei ole apua, koska se ei ole toimiva ratkaisu ajettaessa pimeään aikaan.
Hyypän johtamassa huippututkimusyksikössä
tämä ei kuitenkaan ole keskeinen tutkimusalue.
Yksikön ytimenä on Geodeettinen laitos (vuodesta 2015 Paikkatietokeskus), jolla on jo vanhastaan yhteistyötä Aalto-yliopiston ja Helsingin yliopiston kanssa. Oulun yliopisto saatiin mukaan,
kun Hyypälle selvisi, että siellä saman aihepiirin
ympärillä toiminut tutkimusryhmä ei ollut tehnyt
huippuyksikköhakemusta.
– Tällä hetkellä yksi keskeinen tutkimuskohteemme on intensiteetin kalibrointi eli miten
erilaiset pinnat sirottavat laserkeilaimen lähettämää säteilyä. Toinen tärkeä alue on edelleen
lennokkilaserkeilaus. Silloin kun rakensimme
ensimmäisen keilauslennokin, emme itsekään
tajunneet, millaisen maailman tulimme avanneeksi. Sittemmin se on kopioitu Tasmaniaa
myöten.
Mobiilikeilauksen puolella on kehitetty maastokelpoista selkäreppuversiota. Laite tuottaa
miljoonan pisteen sekuntivauhdilla huippuluokan aineistoa, jonka tarkkuus on sentin luokkaa.
Sillä voidaan tehdä laserkeilausta käytännössä
millaisessa ympäristössä ja maastossa tahansa.
Erityisen hyvin se soveltuu puuston arviointiin
metsätaloudessa.
– Maailmalla tällaisia laitteita ei juuri ole.
Ensimmäiset ovat tulossa, mutta meillä se on
ollut käytössä jo viitisen vuotta. Kun samaa laitetta voidaan käyttää sekä auton katolla että selkärepussa, on mahdollista saada saumatonta
dataa. Meidän tutkimuksemme painopiste on
tällaisissa laitteissa, joita muilla ei vielä ole.
Laserkeilauksen avulla pystytään tekemään
myös mittatarkkaa virtuaalimaailmaa. Kun pistepilveen yhdistetään kuvat, saadaan esimerkiksi kaupunkiympäristössä rakennusten mitat ja
muodot kohdalleen ja näkyville muutaman sentin tarkkuudella.
– Meidän toimintamme on tekniikan tutkimusta tyypillisimmillään. Me julkaisemme
huippujulkaisuissa ja saamme huippumäärän
viittauksia, mikä on tutkimuksessa tärkeää. Toisaalta samaan aikaan tutkimustuloksia voidaan
siirtää erilaisina sovelluksina käytäntöön ja
kehittää jopa vientituotteiksi.
Kirjoittaja on tietokirjailija ja tiedetoimittaja.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
35
36
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
TIETEEN KOHTAAMISIA
Tieteen mittaamista humboldtilaisessa hengessä
Arto Mustajoki
Humboldt-säätiö rahoittaa tutkijoiden liikkuvuutta Saksaan. Joka vuosi stipendin saa 2 000 tutkijaa eri puolilta maailmaa. Valintaseulan tehosta
kertoo se, että 48 stipendiaattia on myöhemmin
saanut Nobel-palkinnon. Säätiö ottaa osaa myös
tiedepoliittiseen keskusteluun järjestämällä seminaareja tärkeiden teemojen ympärille. Tällä kertaa aiheena oli tieteen mittaamisen vaarat.
Tilaisuus järjestettiin Berliinin hienossa Juutalaismuseossa. Sen sisäpihalle tehty konferenssitila seinän kokoisine ikkunoineen antoi
keskustelulle paljon ilmatilaa. Tunnelma oli
jotenkin epätodellinen. Sitä lisäsi monien paikalle saapuneiden tutkijoiden ja tieteen administraattoreiden tiukat mielipiteet. Tällaista kritiikkiä tieteen mittareita kohtaan meillä harvoin
enää kuulee.
Saksalaisessa akateemisessa traditiossa Humboldtin henki elää vielä voimakkaana. Sen
mukaisesti tieteen saavutusten mekaanisella
mittaamisella on paljon vastustajia. Jo tilaisuuden nimi Beyond Bibliometrics – Identifying the
Best viittasi tähän. Lehdistötiedotteen otsikko sanoi asian vielä suoremmin Bibliometrics:
instrument with limited informative value.
Ei ole kovin vaikea osoittaa bibliometristen
mittareiden liiallisen käytön riskejä. Yksi seuraus­
pisteiden tavoittelusta on saanut nimekseen salamimetodi: tutkimus pirstotaan pieniin siivuihin, minkä avulla maksimoidaan julkaisujen ja
viittaus­ten määrä. Tämä tutkijoiden suosima taktiikka sopii myös heidän artikkeleitaan julkaiseville lehdille, jotka nekin hamuavat omia pisteitään ja haluavat olla nopeita uusien löydösten
julkaisemisessa.
On hyvin ymmärrettävää, että tulospaineet
pistävät tutkijat pelaamaan varman päälle. Sen
vuoksi on taktisesti turvallista käyttää valtavirtaa myötäileviä metodeja ja lähestymistapoja. Tämä nopeuttaa ja helpottaa julkaisemista.
Jos kaikki toimivat näin, riskinä on tieteen tärkeimmän voimavaran, tutkijoiden rajattoman
luomisvoiman, alikäyttö. Kaikki haluavat olla
samalla tavalla hyviä. Mutaatioita ei synny.
Pelkkien bibliometristen mittareiden käyttö
voi ruokkia sisäänpäin kääntyneiden tutkijayhteisöjen syntymistä. Samaa aihetta samalla tavalla tutkivat voivat muodostaa oman hermeettisen
ympäristönsä, jolla on selvä tutkimusagenda ja
vakiintuneet metodit. Jos joukkoon saadaan
houkuteltua riittävästi tutkijoita, tuloksellisuusmittarit heilahtavat korkealle, koska piiriin kuuluvat viittaavat innokkaasti toisiinsa. Tiede näyttää kehittyvät suotuisasti – ainakin mittareiden
valossa. Kuitenkin jos tilanne jatkuu pitkään
tällaisena, vaarana on isoloituminen. Tutkijoille kehittyy oma kieli, jota muut eivät ymmärrä,
eivät edes lähialojen tutkijat. Tutkijat toimivat
umpiossa, jolla ei ole vaikutusta tieteen yleiseen
kehittymiseen.
Mekaanisten mittareiden yksinomainen
käyttö voi vinouttaa tutkimustoimintaa myös
tieteenalojen sisällä. Lääketiede on tästä hyvä
esimerkki. Se on laaja kovaan kilpailuun perustuva tieteenala. Sen sisällä genetiikka on nykyään suosikkiala, jonka lehdillä on korkeimmat
vaikuttavuusindeksit ja joka vetää puoleensa
kaikkein lahjakkaimmat tohtoriopiskelijat. Tutkimusrahoituksen hankkimisessakin alan tutkijat ovat tehokkaita. Genetiikka on ollut nopeasti kehittyvä tieteenala, mikä selittää osittain sen
laajaa suosiota. Mutta korkeaa statusta ruokkivat myös bibliometriset tunnusluvut. Tilanteesta kärsivät muut lääketieteen alat. Kiintoi-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
37
san vertailukohdan muodostaa psykiatria, joka
poikkeaa metodeiltaan monista muista lääketieteen aloista ja jonka alan lehdillä ei ole korkeita
impaktilukuja. Jos lääketieteen tutkimusmeriittejä mitataan yhtenä kokonaisuutena, psykiatrian alan parhaimmatkaan tutkijat eivät voi koskaan pärjätä muiden alojen tutkijoille. Tämä on
vahinko, koska psykiatria on yhteiskunnallisesti
hyvin merkittävä lääketieteen lohko.
Julkaisu- ja viittaustietojen luoma maine voi
heijastua myös alakohtaiseen vertaisarviointiin.
Tehdään seuraavanlainen ajatuskoe. Lääketieteellistä tutkimusta arvioidaan eri maissa ja yliopistoissa siten että kutakin osa-aluetta käsitellään omana yksikkönään. Asiantuntijoiden
tehtävänä on verrata tutkimuksen laatua maailman keskiarvoon. Kun sama tehdään kaikkialla maailmassa, keskiarvon ylityksiä tulisi olla
jokaisella lääketieteen alalla yhtä paljon kuin
alituksia. Uskon, että bibliometriikan antama
mielikuva saattaa vääristää arvioita niin, että
genetiikassa annettujen arvioiden keskiarvo on
korkeampi kuin psykiatriassa.
Liika keskittyminen tieteen sisäiseen paremmuuskisaan voi johtaa myös siihen, että käytännön sovellukset ja tutkimuksen hyödynnettävyys kärsivät. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikessa
tutkimuksessa tulisi ottaa huomioon hyödynnettävyysaspekti, mutta on tärkeää, että tutkijat
näkevät tutkimuksen jatkojalostamisen mahdollisuudet eivätkä keskity pelkästään tieteen sisäisten pisteiden keruuseen.
Mikä sitten voisi olla mekaanisen mittaamisen vaihtoehto, kun kukaan ei kuitenkaan voi
tosissaan ajatella, että tieteellisen toiminnan
tuloksellisuuden arvioinnista luovutaan kokonaan. Yksi yritys lieventää bibliometrisiä ongelmia on julkaisufoorumi, jossa lehtien ja kustantajien arvostus riippuu siitä, miten korkealle
asiantuntijaraati ne arvostaa. Sen etuna on tieteenalojen tasavertainen kohtelu tai ainakin pyrkimys siihen. Kaikilla aloilla lähdetään siitä, että
niillä on sama suhteellinen määrä huippulehtiä
38
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
ja kustantajia. Kun lehtien hyvyyden määrittelevät alan tutkijat eivätkä mekaanisesti laskettavat
tunnusluvut, tieteenalan sisälläkin voidaan ottaa
tasavertaisesti huomioon eri tutkimusalueet.
Kun tarjosin tutkijafoorumi-ideaa Berliiniin
kokoontuneelle kuulijakunnalle, reaktio oli tyly.
”Kaikenlainen lehtien luokittelu on vaarallista.”
Äänessä ei ollut humanistisen alan tutkija, kuten
voisi olettaa, vaan kuuluisa englantilainen matemaatikko. Häntä säesti sveitsiläinen biologi. Jos
lehdille annetaan laatusertifikaatti, se vääristää julkaisutoimintaa, he sanoivat painokkaasti.
Ei julkaisufoorumikaan ongelmaton ole. Mutta
onko mitään muuta tarjolla tilalle?
Näillä kaiken mittaamisen vastustajilla on
tuttu vastaus: kollegojen suorittama vertaisarviointi. Monien mielestä se on ainoa luotettava
tapa arvioida tutkimuksen laatua. Kaikki tiedämme, että vertaisarviointiinkin liittyy ongelmia, mutta ei välttämättä niin systemaattisia
kuin bibliometrisiin mittareihin. Mitä suuremmasta joukosta arvioitavia on kyse, sitä pintapuolisemmaksi vertaisarviointikin tulee. On
vaikea kuvitella, että muutaman paneelin avulla voitaisiin verrata Suomen ja Ruotsin tiedettä
kokonaisuudessaan. Tämä tieto kuitenkin kiinnostaa kovasti niitä, jotka päättävät valtion varojen käytöstä.
Yliopistojen rahanjaon pohjana vertaisarviointia voitaisiin harkita. Yksi metodi olisi Australian käyttämä. Siinä arviointipaneelit saavat
käyttöönsä laajan bibliometrisen aineiston, mutta siitä ei suoraan johdeta lopullisia arviointeja,
vaan asiantuntijat käyttävät omaa harkintaansa
vertaisarvioinnin tavoin.
Mitä sitten Berliini opetti? Sen että bibliometriikan käytöllä on edelleen paljon vastustajia
myös luonnontieteissä. Heihin verrattuna tunsin
olevan innokas bibliometriikan kannattaja.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston humanistisen
tiedekunnan dekaani.
LYHYESTI
DIGITAALINEN HUMANISMI
Timo Honkela toteaa Tieteen kohtaamisia
-kolumnissaan (Tieteessä tapahtuu 5/2014), että
lähitulevaisuudessa tietokone voi toimia sivistyksen apuvälineenä. Vaikka muistiorganisaatioiden rooli on yhä keskeinen uudessa muodossa olevien aineistojen kerääjinä ja saatavuuden
varmistajina, aineistojen digitalisoinnista seuraa aivan uusia mahdollisuuksia. ”Tilastollisen
koneoppimisen ja tekstilouhinnan keinoin kone
voidaan laittaa käymään läpi suuria tekstimääriä
ja selvittämään asioita, joita yksittäinen ihminen
tai pieni ryhmä ei voi tehdä.”
Suomen Akatemia on valmistelemassa digitaalisen humanismin ohjelmaa. Se tuo eri tieteenaloja yhteen. Digitaaliset ihmistieteet on
käsite, jolla viitataan uuden teknologian hyödyntämiseen humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. On syntymässä liittoutuma toisaalta humanististen ja sosiaalitieteiden
sekä toisaalta tietojenkäsittelytieteiden välillä.
Näitä toisiaan tukevia aloja ovat mm. kielitiede
ja -teknologia, filosofia, semiotiikka ja historia.
Digitoinnin kautta on syntynyt humanististen
tieteiden aineistoja ja korpuksia. Näitä ovat laajat historian aineistot (Kansalliskirjaston sanomalehdet) ja visuaaliset aineistot. Myös tieteellisiä lehtiä ja sarjoja digitoidaan. FIN-CLARINin
Kielipankin kautta on tarjolla monia kieliaineistoja ja tulevaisuudessa muitakin digitaalisia
aineistoja, kuten eduskunnan täysistunnot vuosina 2008–14 (myös Tieteessä tapahtuu -lehti).
Tietojenkäsittelytieteen edustajat ja historioitsijat ovat jo tehneet yhteistyötä. Teemu Roos
ja Tuomas Heikkilä ovat vertailleet Pyhän Henrikin legendan eri versioita. Myös saduista on
tehty sukupuita. Tällainen esimerkki on Punahilkka-tarinan leviäminen maanosasta toiseen.
Tietokoneiden avulla on pystytty luomaan myös
uusia käsitejärjestelmiä ja ontologioita.
Isojen aineistojen kautta pystytään hahmot-
tamaan myös ”isoja teemoja”. Tiedon louhinnan
avulla ollaan vähitellen siirtymässä digitaalisessa
humanismissa vaiheesta 1.0 vaiheeseen 2.0. Voidaan katsoa esimerkiksi kielen muutosta. Tiedolle tulee yhteiskunnallista tilausta. Taloustieteessä
voidaan havaita sanojen merkityksen muutoksia
ja nähdä siten talouskehityksen suunta.
Helsingin yliopiston 375-juhlavuoden yhtenä
kilpailuhankkeena on ”Kansakunnan mielentila
– Citizen Mindscapes” (http://challenge.helsinki.fi/). Siinä aineistona on Suomi24-keskusteluaineistot. Jättimäisestä datamäärästä voidaan
kaivaa esiin kansallisia kiistanaiheita ja niiden
käsittelytapoja. Aineisto on ikään kuin ”sosiaalinen lämpömittari”.
Digitaalisen humanismiin sisältyy tieteenalojen yhteistyötä, riskitutkimusta ja pitkänajan yhteistyötä. Siinä voi Honkelan mielestä
toteutua aidosti tieteen tasolla ryhmävalintaa ja
-evoluutiota. Voidaan puhua analogisen tutkimuksen ja digitaalisen tutkimuksen yhteistyöstä, jolloin aikaisempaa tutkimusta täydennetään
digitaalisin keinoin. Tästä on hyvänä esimerkkinä bioinformatiikka.
TIETEEN PÄIVIÄ SEURASI YLI 20 000 IHMISTÄ
Tieteen päivät järjestettiin Helsingin yliopistolla
7.–11.1.2015. Viiden päivän aikana tapahtuma
keräsi yhteensä yli 15 000 kävijää. Lisäksi suoria videolähetyksiä Tieteen päiviltä seurasi noin
7 400 katsojaa. Tieteen päivistä käytiin vilkasta
keskustelua myös Twitterissä ja Facebookissa.
Tieteen päivien teema oli tänä vuonna ”Sattuma – Slumpen”. Sessiot, paneelit ja väittelyt
käsittelivät sattuman merkitystä mm. tieteessä,
luonnossa, ihmiselämässä ja historiassa. Tieteen
päivien ohjelman perusrunko koostui Helsingin
yliopiston päärakennuksessa järjestetyistä luentokokonaisuuksista ja paneeleista. Päärakennuksen ohjelma keräsi 11 000 kiinnostunutta
kuulijaa.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
39
Lisäksi Tieteen päivillä oli erilaisia oheistapahtumia. Kruununhaassa järjestetyn Tieteiden
yön ohjelmaan tutustui noin 2 000 kaupunkilaista. Yläaste- ja lukioikäisille suunnattu Nuorten päivä puolestaan keräsi 620 ja Sibelius-lukio
350 kävijää. Esiintyjiä Tieteen päivillä oli kaiken
kaikkiaan yli 350.
Muutamille Tieteen päivien luennoista ei tahtonut mahtua sisään. Eniten kävijöitä keräsivät
suurimmat salit. Päivien viisi suosituinta sessiota olivat:
1. Tietoisuus, tajunta, unet – ratkaisemattomia arvoituksia tieteelle?
2. Päivän paini: Ovatko tuloerot hyvästä
vai pahasta?
3. ”Entäs jos…” Sattumasta ja toteutumattomista vaihtoehdoista Suomen historiassa
4. Elämänvalinnat ja sattuma
5. Parinvalinta ja lisääntyminen
Kaikkien yllämainittujen luentojen tallenteet
ja myös muita suurten salien esityksiä löytyy
YouTubesta Tiedetv:n kanavalta. Tieteen päivien kirja Kaikkea sattuu (Gaudeamus 2015) julkaistiin päivien aikana.
Kaksipäiväisessä ”Tiesitkö tämän? Tiedettä
Kampissa” -tapahtumassa kahdeksaa arjen esinettä lähestyttiin eri tieteenalojen näkökulmista.
Kävijöitä tapahtumassa oli yli 1 500 ja ohi­kul­
kijoita tuhansittain. Yliopistonlehtori Hanna
Lap­pa­laisen johtama Miten puhutella? -hanke
esittäytyi myös Kampissa. Tempauksessa esiteltiin kielitieteellistä tutkimusta suurelle yleisölle
ja kerättiin tutkimusaineistoa. Tutkimusryhmää
kiinnostaa, miten ihmiset puhuttelevat erityyppisiä henkilöitä. Virikkeenä palvelivat pahviset
hahmot, kuten linnanjuhlien tähti, sotaveteraani
Hannes Hynönen, Tarja Halonen, Teemu Selänne, Alexander Stubb sekä muusikot Musta Barbaari ja Paula Vesala.
Tieteen päivien järjestäjätahot ovat Tieteellisten seurain valtuuskunta, Suomen Kulttuurirahasto, Suomalainen Tiedeakatemia, Finska
Vetenskaps-Societeten – Suomen Tiedeseura,
Teknillisten Tieteiden Akatemia ja Svenska Tekniska Vetenskapsakademien i Finland. Päiviä
tukivat mm. Helsingin yliopisto, Koneen säätiö,
Tieteen tiedotus ry ja Tiede-lehti.
40
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
Tieteen päivät järjestetään 21.–22.4. Jyväs­
kylässä, 7.–8.5. Turussa, 28.8. Joensuussa ja
29.8. Kuopiossa Itä-Suomen yliopistossa, 1.–2.9.
Oulussa sekä 11.–12.9. Rovaniemellä Lapin yliopistossa. Järjestäjinä ovat paikalliset yliopistot.
PALKINTOJA TIETEEN PÄIVILLÄ
Vuoden tiedekirja -palkinto on myönnetty
Mirkka Lappalaiselle teoksesta Pohjolan leijona: Kustaa II Adolf ja Suomi 1611–1632 (Siltala).
Kunniamaininnan saivat Kai Myrberg ja Matti Leppäranta teoksesta Meret, maapallon siniset kasvot (Ursa). Palkinnon jakavat Tieteellisten
seurain valtuuskunta ja Suomen tiedekustantajien liitto.
Professoriliitto on valinnut Vuoden professoriksi Maria Lähteenmäen. Hän on historian professori Itä-Suomen yliopistosta. Hän
on tutkinut laajasti sekä Suomen ja Venäjän
että Suomen, Norjan ja Ruotsin rajaseutujen,
Itämeren piirin ja arktisten alueiden historiaa,
politiikkaa ja kulttuuria.
Björn Kurtén -palkinto on jaettu hyönteistieteilijöille, Jukka Salmelalle ja Jere Kahanpäälle. He ovat julkaisseet luettelon Suomen kaksisiipisistä, eli kärpäsistä ja sääksistä. Palkinnon
myöntää Nordenskiöld-samfundet.
AVOIMEN TIETEEN JA TUTKIMUKSEN
TIEKARTTA
Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi joulukuussa 2014 avoimen tieteen ja tutkimuksen tiekartan (Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2014:20). Asiakirjan tehtävänä on viitoittaa
tie entistä avoimempaan tieteen ja tutkimuksen
tekemisen kulttuuriin Suomessa. Avoimuudella tarkoitetaan julkisin varoin tuotettujen tutkimustulosten, tutkimusaineistojen ja tutkimuksessa käytettyjen menetelmien julkaisemista
niin, että ne ovat kaikkien halukkaiden tarkasteltavissa ja käytettävissä, tutkimusetiikan ja
lainsäädännön mahdollistamissa puitteissa.
Tiekartta koostuu neljästä tavoitteesta ja niihin liittyvistä toimenpiteistä. Tavoitteet koskevat sisältöjen laatua, tutkijoiden osaamista,
tutkimuksen käytänteitä ja infrastruktuureja
sekä tieteen suhdetta yhteiskuntaan. Asiakirjassa huomioidaan myös uhkia, jotka voivat estää
avoimen tieteen ja tutkimuksen vision toteutumisen, sekä hahmotellaan keinoja niiden
ehkäisemiseksi.
Tiekartta on syntynyt osana nelivuotista
Avoin tiede ja tutkimus (ATT) -hanketta. Vuoteen 2017 jatkuva hanke pyrkii tekemään Suomesta maailman johtajan tieteen avoimuudessa
ja vahvistamaan tutkimuksen yhteiskunnallista
hyödynnettävyyttä. Hanketta toteutetaan ministeriöiden, korkeakoulujen, tutkimuslaitosten ja
tutkimusrahoittajien yhteistyönä.
Tiekartta on ladattavissa opetus- ja kulttuuriministeriön verkkosivuilta, osoitteesta www.
minedu.fi/OPM/Julkaisut. ATT-hankkeesta on
lisätietoja osoitteessa http://avointiede.fi.
KESTÄVÄN KEHITYKSEN
ASIANTUNTIJAPANEELIT
Suomessa toimii useita tieteellisiä asiantuntijapaneeleita ja muita toimijoita, jotka edistävät
tieteen ja yhteiskunnan vuoropuhelua kestävän
kehityksen kysymyksissä. Future Earth Suomi
– globaalimuutostutkimuksen kansalliskomitea ja Ympäristötiedon foorumi kutsuivat nämä
toimijat joulukuussa Tieteiden talolle Helsinkiin
keskustelemaan siitä, miten kestävän kehityksen
tavoitteita voitaisiin edistää entistä paremmin
yhteistyön keinoin.
Tapaamisessa kartoitettiin eri paneelien ja
välittäjäorganisaatioiden toimintaa sekä etsittiin resurssitehokkaita yhteistyön ja vuorovaikutuksen keinoja. Tapaamiseen osallistui edustajia
Ilmastopaneelista, Kestävän kehityksen asiantuntijapaneelista, valtioneuvoston kanslian TEA-työryhmästä, Strategisen tutkimuksen neuvostosta,
Talouspolitiikan arviointineuvostosta, Future
Earth Suomi – globaalimuutostutkimuksen kansalliskomiteasta ja Ympäristötiedon foorumista
sekä valmisteilla olevista Suomen IPBES-paneelista ja biotalouspaneelista.
Keskusteluissa todettiin, että paneelien yhteinen nimittäjä on huoli globaalin ympäristömuutoksen vaikutuksista luontoon ja yhteiskuntaan.
Paneelien tärkeimmäksi tehtäväksi nähtiin muutokseen liittyvän yhteiskunnallisen arvopunninnan tieteellisen tietopohjan vahvistaminen.
Suomessa ja kestävän kehityksen alalla asiantuntijapaneelit ovat vielä melko uusi toimintamuoto, ja yhteistyö paneelien välillä toisi lisää vaikuttavuutta ja painoarvoa. Lisäksi korostettiin, että
paneeleihin olisi hyödyllistä kutsua soveltuvin
osin jäseniä myös tiedeyhteisön ulkopuolelta.
Tutkimusten mukaan paneelien yhteiskunnallista vaikuttavuutta edistää se, että jäseninä on toimijoita tiedemaailmasta sekä siitä maailmasta,
johon pyritään vaikuttamaan.
YHTEISKUNTATIETEIDEN NÄKÖKULMA
Nature-lehden vuoden ensimmäisen lehden
pääkirjoituksen (1.1.2015, vol 517) otsikko on
”Yhteiskuntatieteiden aika”. Fysiikka, kemia,
biologia ja ympäristötieteet voivat tarjota hienoja ratkaisuja yksilöitä ja yhteiskuntia kohtaaviin haasteisiin, mutta kysymys, saavuttavatko
nämä ratkaisut vetovoimaa, riippuu tekijöistä,
jotka ovat keksijöidensä näköpiirin ulkopuolella. Kysymysten asettamisessa tarvitaan yhteiskunnallisten, taloudellisten ja kulttuuristen tekijöiden ottamista huomioon. Viesti ei ole uusi ja
siihen on törmätty monesti Isossa-Britanniassa.
Joissakin poikkitieteellisissä projekteissa, jotka
käsittelevät esimerkiksi ruoka-, vesi- ja ilmastokysymyksiä, onnistutaan voittamaan näitä käsitteellisiä ongelmia jo alussa.
Media ja viestintä -lehden vuosikirjassa 2014
on hyvä Suomeen liittyvä esimerkki yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta ilmastokeskusteluun. Ville Kummun artikkelissa ”Kaikki yhdessä yhteisen ilmaston puolesta?” analysoitiin
ilmastokokousten uutisointia Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa. Artikkelin tarkoitus
on tutkia sen itsestäänselvyyden merkitystä,
että ”ilmastokokouksissa todella on kysymys
ilmasto-ongelman ratkaisemisesta”. Sen sijaan
kokous­ten uutisoinnissa voisi olla kyse monesta
muustakin asiasta, kuten kotimaan politiikasta,
globaalista tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta, energiaratkaisuista, tuloeroista tai suomalaisten oikeudekseen katsomasta elintasosta.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
41
Artikkeli haastaa vallitsevaa tapaa keskustella
ilmastonmuutoksesta asettumatta ilmastoskeptikoiden puolelle.
IRTIOTTOJA JA RAHOITUSTA
Eduskuntavaalien alla on noussut keskustelua
erilaisista ”yliopistovisioista”: korkeakoulusektorin uudistamisesta, yliopistojen määrästä ja
profiloitumisesta. Ehdotusta niin sanotun duaalimallin – omiin tehtäviinsä erikoistuneet tutkimusyliopistot ja ammattikorkeakoulut erillisine
tutkintoineen – purkamisesta on pidetty kannanotoissa lyhytnäköisenä. Samaan aikaan on
jatkunut tutkimuslaitosuudistus ja strategisen
tutkimuksen neuvosto on linjannut strategisen
tutkimuksen rahoituksen periaatteet.
Strategisen tutkimuksen rahoitus tulee tänä
vuonna ensimmäistä kertaa haettavaksi osana
Suomen Akatemian huhtikuun hakua. Strategisen
tutkimuksen rahoitus suunnataan yhteiskunnan
kannalta merkittävien ja suurien haasteiden (ns.
grand challenges) ratkaisukeskeiseen tutkimukseen. Rahoitettavaksi hyväksyttävän tutkimuksen
on oltava yhteiskunnallisesti merkittäväksi arvioitua ja tieteelliseltä laadultaan korkeatasoista.
Joulukuussa 2014 valtioneuvosto päätti kolmesta teemasta: Teknologiamurrosten hyödyntäminen ja muuttuvat instituutiot, Ilmastoneutraali
ja resurssiniukka yhteiskunta sekä Tasa-arvo ja
sen edistäminen. Kuhunkin teemaan strategisen
tutkimuksen neuvosto päätti käynnistää yhden
kuusivuotisen ohjelman, jossa rahoitetaan laajoja tutkimuskonsortioita. Suomen Akatemia on
päättänyt rahoittaa myös 48 tutkimusinfrastruktuurihanketta.
PUHEENJOHTAJA VAIHTUI
Keijo Hämäläinen on valittu Tieteellisten seurain
valtuuskunnan hallituksen uudeksi puheenjohtajaksi vuodelle 2015. Ilkka Niiniluodon puheenjohtajuuskausi päättyi vuoden 2014 lopussa ja
samalla hän jäi pois TSV:n hallituksesta, johon
hän tuli Suomalaisen Tiedeakatemian nimeämänä keväällä 2000. Niiniluodon puheenjohtajakausi kesti 15 vuotta.
Tieteellisten seurain valtuuskunnan hallituksen puheenjohtajaksi on valittu Keijo Hämäläinen Suomalaisesta
Tiedeakatemiasta. Kuva: Linda Tammisto.
Keijo Hämäläinen on TSV:n hallituksessa Suomalaisen Tiedeakatemian edustaja. Hän
on Helsingin yliopiston fysiikan professori toimenkuvanaan kokeellinen kiinteän olomuodon fysiikka. Hän on ollut Helsingin yliopiston
matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan
dekaani kaudella 2010–13 ja vuoden 2014 alusta Helsingin yliopiston vararehtori. Hämäläisen
vastuulle vararehtorina kuuluvat tutkimusasiat,
opetus- ja opintoasiat, infrastruktuurit, tietotekniikka, innovaatiotoiminta sekä suhteet sektoritutkimuslaitoksiin.
Filosofian tohtori Cecilia af Forselles on
valittu hallituksen varapuheenjohtajaksi vuodelle 2015. Hän on hallituksessa Suomen Oppihistoriallisen Seuran edustaja. Forselles on toiminut
vuodesta 2005 lähtien Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastonjohtajana. Hänellä on useita luottamustehtäviä eri seuroissa, säätiöissä ja
organisaatioissa.
Ilari Hetemäki
,
42
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
KATSAUKSIA
Kokemuksia tutkijalähtöisestä verkkokeskustelusta
Mikko Salo ja Elina Venesmäki
Miten tutkitun tiedon saisi nykyistä tehokkaammin
julkiseen keskusteluun? Tätä testasimme vuodenvaihteessa Debattibaarin energia- ja ilmastoaiheisessa tiedepilotissa, jota lupasimme jo edellisessä
lehdessä (6/2014) vetää hieman yhteen.
Pilotti toteutettiin yhteistyössä Tieteen päivien
ja Tieteessä tapahtuu -lehden kanssa. Debattibaarin (www.debattibaari.fi) keskustelua pohjustettiin lehdessä (6/2014) julkaistujen ilmastopaneelin puheenjohtajan Markku Ollikaisen
ja uutta energiapolitiikkaa ajavan energiaprofessoriryhmän edustajan Matti Liskin artikkeleilla.
Lisäksi Tieteen päivillä tammikuun alussa käytiin Ollikaisen ja Raimo Lovion tiedepaini.
Tulokset olivat rohkaisevia. Keskustelu haastavasta ja intohimojakin herättävästä aiheesta
pysyi asiallisena ja korkeatasoisena. Tutkittua
tietoa saatiin levitettyä äärimmäistä tiivistämistä
vaativaan sosiaaliseen mediaan – tutkijalähtöi­
sesti. Sisällöstä laaditaan joukkorahoituksen
turvin kansanedustajille yhteenveto, joka on
luettavissa myös Debattibaarissa.
Ajatuksemme Debattibaarista ja yleisemmin
internetin ja sosiaalisen median mahdollisuuksista tutkitun tiedon levityskanavana lähti Tieteessä
tapahtuu -lehdessä 1/2014 julkaistusta katsauksesta kansallisen ilmastopaneelin roolista riippumattomana tiedeviestijänä ja keskustelijana.
Katsauksessa esitettiin, että tiedemaailman olisi selvitettävä internetin tarjoamat mahdollisuudet tutkitun tiedon viestinnässä ja väärien tietojen korjaamisessa myös Suomessa – maailmalla
ne jo toimivat. Idea sai tuekseen tiedeviestinnän
ammattilaisista koostuvan ohjausryhmän ja jopa
hieman siemenrahoitusta Tiedonjulkistamisen
neuvot­
telukunnalta ja Tieteen tiedotus ry:ltä.
Syntyi kaksi suosittua verkkokeskustelufooru-
mia: Faktabaari ja Debattibaari – tosiasioihin
pohjautuvan julkisen keskustelun puolesta. Tässä kat­sauk­sessa keskitymme Debattibaarissa läpi
viedyn tiedepilotin kokemuksiin. Faktabaarin
energia- ja ilmastoaiheinen faktantarkistus alkaa
pian yhteistyötahomme kanssa osana eduskuntavaalihankettamme. Luotamme tiedeyhteisön
tukeen ja avoimeen joukkoistamiseen.
Debattibaari.fi on uusi keskustelualusta, jossa
osallistujat tuovat nimellään oman argumenttinsa keskusteluun napakasti. Tilaa on sadan merkin otsikolle, johon jokainen tiivistää väitteensä.
Moderaattori voi jakaa keskustelun sosiaalisessa mediassa. Myös väitteen perustelut halutaan
pitää niin lyhyinä, että kiireinen ihminen jaksaa
seurata keskustelua vaikka bussimatkalla töihin.
Energia- ja ilmastokeskustelu alkoi Tieteen
päivillä tammikuussa. Yhteistyössä valmistele­
mamme Päivän paini käsitteli pääasiassa energiantuotantoa. Otsikkona oli: ”Kohtaavatko
energiapolitiikan ja ilmastonmuutoksen aikaikkunat?” Keskustelua kävivät professorit Markku
Ollikainen (Helsingin yliopisto) ja Raimo Lovio
(Aalto-yliopisto). Ollikainen ja Lovio olivat
samoilla linjoilla energiapolitiikasta, eli kumpikin haluaa, että siirrymme vähähiiliseen tuotantoon viimeistään nyt. Keinoista he olivat kuitenkin eri mieltä.
Ollikaisen mukaan tarvitsemme hiilelle
kunnon hinnan ja talouden syvällisen rakennemuutoksen, hiilivapaita energia- ja tuotantojärjestelmiä. Ollikaisesta Euroopan unionin
päästöoikeuskaupan perusidea on hyvä, mutta päästöoikeuskattoa ei ole osattu – tai haluttu – mitoittaa oikein. Lisäksi EU:n uusiutuvan
energian tavoite vuodelle 2020 on osoittautunut
ongelmalliseksi, koska päästöoikeuksien jaossa
ei otettu huomioon sitä, että uusiutuvan ener-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
43
gian käyttöönotto syrjäyttää hiiltä. Hiilen syrjäytyminen laskee päästöoikeuden hintaa ja sitä
kautta tukee kivihiilen käyttöä.
Lovion mielestä päästöoikeuskauppa on huono idea, koska se ei toimi. Hänestä mikään politiikka ei tässä taloudellisessa tilanteessa toimi, jos
se ei edistä kansalaisten talous­tilannetta. Emme
tarvitse päästöjen laskuun Pariisia ja Brysseliä
vaan kansallisista lähtökoh­dista lähtevää teollisuuspolitiikkaa, joka luo työpaikkoja Suomeen. Päästökauppa ja hiilen hinnoittelu ovat
”pahojen” rankaisemista ja Lovio kannustaisi
mieluummin ”hyviä”. Maail­
massa fossiilienergiaa tuetaan 500 miljardilla dollarilla vuodessa
ja uusiutuvia energianlähteitä 100 miljardilla.
Lovio siirtäisi fossiilienergian tuet uusiutuville
energialähteille.
Painia seurasi tutkijoiden ja poliitikkojen
paneeli: ”Energia ja ilmastopolitiikan valinnat
– tutkimustietoon pohjautuva vaalikamppailu”.
Halusimme keskusteluun mukaan poliitikkoja,
koska he lopulta päättävät energiakysymyksistä.
Tällä debatilla on tarkoitus tuoda tutkittua tietoa
poliitikkojen päätösten ja äänestäjien valintojen
tueksi.
Paneelikeskusteluun osallistuivat Ollikaisen
ja Lovion lisäksi myös keskustan eduskuntavaaliehdokas Matti Vanhanen ja SDP:n Päivi Lipponen, joka toimii muun muassa eduskunnan
tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtajana.
Keskustelulle lisää tilaa Debattibaarissa
Tilaisuuden jälkeen keskustelu jatkui Debattibaarissa (debattibaari.fi/ilmasto). Keskustelu
avattiin tiedepainin aikana ja ensimmäiset kommentit saatiin saman tien. Parin viikon kuluttua
saman ”pöydän” ääressä oli yli 20 asiantuntijaa.
Keskustelijoita on kiitettävästi eri puolilta Suomea: tutkijoita Lappeenrannan, Itä-Suomen,
Turun ja Tampereen yliopistoista ja Aalto-yliopistosta, yrittäjä Kainuusta jne. Debattibaarissa
on keskusteltu esimerkiksi siitä, onko energiakäänne jo meneillään, mihin uusiutuvat energialähteet riittävät ja tarvitaanko hiilidioksidin
talteenottoa (CCS).
Energiaprofessoriryhmän Lovio osallistui
myös Debattibaarin keskusteluun ja sanoo siel-
44
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
lä, että Suomessa moni toimija on ymmärtänyt,
että energiamurroksessa kannattaa kulkea kärjessä. Tätä valtionkin kannattaisi tukea, koska
edistyksellisiltä kotimarkkinoilta voimme ponnistaa vientiin.
Nettikeskustelussa tartuttiin myös painissa
esitettyihin väitteisiin. Muun muassa tietokirjailija Rauli Partanen vastasi Loviolle, että fossiilisen polttoaineiden tuet eivät ole ihan sitä
miltä näyttävät, vaan tavallaan osa valtioiden
sosiaaliturvaa. Ne koostuvat suurelta osin öljyn
ja kaasun tuottajamaiden omille kansalaisilleen
tarjoamasta halvasta polttoaineesta (Iran, SaudiArabia, Venezuela, Venäjä).
Energiatehokkuuden professori Jero Ahola
Lappeenrannan yliopistosta huomauttaa, että
jos tavoitteena on vähentää kasvihuonekaasupäästöjä globaalisti 80 prosenttia, päästöistä
vapaaksi pitää saada sähköenergian ja lämmön
tuotanto, liikenne sekä kemikaalien ja lannoitteiden tuotanto. Lisäksi metsäpinta-alan pienentämisen on loputtava. Debattibaarissa on keskusteltu myös, voivatko päästöt laskea, jos talous
kasvaa ja kuinka tärkeää BKT:n kasvu ylipäätään
on.
Matematiikan professori Jukka Tuomela
Itä-Suomen yliopistosta huomautti, että energiakysymyksissä ei ole oikeita ratkaisuja, jotka
poliitikot voivat valita, kunhan saavat tarpeeksi
teknistä tietoa. Päätökset ovat poliittisia.
Debattibaarin keskustelu ei toki ole edes
yrittänyt löytää parasta teknistä ratkaisua vaan
tarjota keskustelun seuraajille uusia ajatuksia.
Asiantuntijoille halusimme tarjota näppärän,
turvallisen ja tehokkaan keinon saada omaa tutkimustietoa esiin ja julkiseen keskusteluun sekä
jopa usein tutkijapiireissä pelättyyn sosiaaliseen
mediaan.
Keskustelun seuraajien analyysi paljasti, että
tiedepilotti herätti myös päättäjien huomiota.
Seuraavalla vaalikaudella edessä onkin tärkeitä energia- ja ilmastopoliittisia päätöksiä kansallisella ja EU-tasolla. Harva poliitikko rohkeni vaalien alla avoimeen verkkokeskusteluun
tutkijoiden kanssa. Seuraajiksi lähti kuitenkin
merkittäviä poliitikkoja. Lisäksi keskustelusta joukkorahoituksen turvin laadittava yhteen-
veto kansanedustajaehdokkaille vie tutkijoiden
viestejä eteenpäin monikanavaisesti. Yhteenveto
tuodaan kaikkien avoimesti arvioitavaksi.
Tiedepilotin analyysia ja
jatkosuunnitelmia
Energiakeskustelu oli Debattibaarin tiedepilotti. Kokeilimme, miten tieteellinen tieto parhaiten solahtaisi sosiaaliseen mediaan. Lähtisivätkö
tutkijat mukaan?
Käsittääksemme pilotti on jo tuonut osallistujien asialle lisää näkyvyyttä ja vetänyt mukaan
uusia keskustelijoita. Debattibaari.fi:n rinnalla
argumentit ovat sosiaaliseen mediaan linkitettyinä levinneet myös muihin aihetta sivuaviin
keskusteluihin ja käyttäjäpalaute on ollut rohkaisevaa.
Teemana ilmasto- ja energiapolitiikka on
hyvin räjähdysherkkä. Mielipiteitä on paljon,
eikä osa asiantuntijoista tahtonut ollenkaan lähteä julkiseen keskusteluun. Yleisimmäksi syyksi
esitettiin pelko, että keskustelu päätyy paikallaan
jankkaavaksi väittelyksi. Debattibaarissa tämä
vältettiin kuitenkin aktiivisella moderoinnilla.
Säännöllisillä yhteenvedoilla haettiin ja saatiin
aina uutta virtaa. Vain paria nimellään kirjautunutta asiantuntija piti ohjeistaa etukäteen esitettyjen sääntöjen kunnioittamisesta.
Energia- ja ilmastopolitiikka on tärkeä ja
ajankohtainen aihe: hiilivoimalat pitänee sulkea
lähivuosikymmeninä, fossiilisista polttoaineista suuri osa pitää jättää maan alle, ydinvoimasta
ja uusiutuvista energianlähteistä ollaan montaa
mieltä. Kun poliitikot tekevät tärkeitä päätöksiään, toivomme, että he perustavat päätöksensä
tutkittuun tietoon ja myös keskustelussa esitettyihin argumentteihin.
Seuraavaksi tutkimuspohjaista, avointa ja
sosiaaliseen mediaan liitettyä asiantuntijakeskustelua kannattaisi mielestämme kokeilla esimerkiksi jonkin poikkitieteellisen seminaarin
tai raportin julkaisemisen yhteydessä. Olemme avoimia yhteistyö- ja kehitysehdotuksille.
Liian usein julkinen keskustelunavaus kuivuu
lehdistötiedotteeseen, uusi näkökulma vaietaan
kuoliaaksi tai se jää muiden uutisten varjoon.
Sattumaa päästä julkiseen keskusteluun voi jatkossa edesauttaa altistamalla ajatuksensa foorumeillamme julkisesti ja avoimesti pohdittavaksi. Tällä tavalla ajatuksia voi myös levittää itse
tilaisuuden osallistujakuntaa huomattavasti laajemmalle yleisölle.
Kirjoittajat toteuttivat Debattibaarin tiedepilotin
([email protected]).
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
45
Puuttuva tieto ja vilppi
Juha Karvanen
Saako tutkija analyysivaiheessa lisätä tai poistaa
havaintoja aineistostaan? Jokaisen eettisesti valveutuneen tutkijan tulisi ensi reaktionaan huudahtaa ”Ei tietenkään saa!”. Asiaa tarkemmin pohdit­
taessa vastaus ei enää olekaan yksiselitteinen.
Aineiston tietoisen rajaamisen lisäksi havaintoja
voi lähes huomaamattomasti jäädä pois käytettäessä tilastollisia ohjelmistoja. Aineiston tekaiseminen on selkeästi tuomittavaa, mutta toisaalta
imputointimenetelmät luovat havaintoja silloin,
kun niitä ei ole olemassa. Mikä siis on sallittua ja
mikä ei?
Tämän kirjoituksen tavoitteena on kertoa puuttuvan tiedon oikeasta ja virheellisestä käsittelystä tilastotieteen ja hyvän tieteellisen käytännön
näkökulmasta. Keskeisenä päämääränä on lisätä
lukijan ymmärrystä puuttuvan tiedon vaikutuksesta tieteelliseen päättelyyn.
Puuttuvan tiedon ongelma on läsnä kaikkialla, missä aineistoja kerätään. Kyselytutkimuksissa suuri joukko otokseen valituista ei halua osallistua ja osallistujistakin moni jättää vastaamatta
joihinkin kysymyksiin. Kokeellisessakin tutkimuksessa puuttuvaa tietoa voi syntyä esimerkiksi mittalaitteiden toimintahäiriöiden, teknisten rajoitusten tai mittaajan huolimattomuuden
takia. Puuttuvaksi tiedoksi voidaan ymmärtää
myös tiedon osittainen puuttuminen. Havaitusta arvosta voidaan tietää esimerkiksi vain, että
se on suurempi kuin tietty tunnettu arvo. Tämä
on tyypillistä seurantatutkimuksissa, joissa henkilöiden iät tunnetaan, mutta elinikää ei voida
määrittää elossa oleville. Tässä kirjoituksessa
puuttuvuudella tarkoitetaan kuitenkin tiedon
puuttumista kokonaan.
Tutkijan tulisi ensisijaisesti aina pyrkiä siihen, että kaikki kerättäväksi suunniteltu tieto
46
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
saadaan kerättyä. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohjeen (Tutkimuseettinen neuvottelukunta 2013) mukaan tulosten ja tutkimusaineistojen puutteellinen kirjaaminen ja säilyttäminen
katsotaan piittaamattomuudeksi hyvästä tieteellisestä käytännöstä. Jos jotakin tietoa ei ole
saatu kerättyä, tulisi pohtia keinoja, joilla tietoa
kuitenkin voitaisiin saada. Käytännössä kysymykseen tulevat esimerkiksi mittauksen suorittaminen uudelleen, vastaamatta jättäneiden
tavoittelu toistamiseen ja vaihtoehtoisten tietolähteiden käyttö. On hyödyllistä, että tiedonkeruuprosessiin liittyvä tieto tallennetaan yksityiskohtaisesti. Tällaista tietoa kutsutaan joskus
paradataksi (Couper 1998; Kreuter, Couper ja
Lyberg 2010), ja sitä voidaan käyttää tutkittaessa
tiedonkeruumenetelmän vaikutusta tiedon kattavuuteen ja laatuun.
Puuttuvan tiedon syntymistä ei kuitenkaan
yleensä voi estää ja tiedonkeruuvaiheen korjaustoimenpiteiden vaikutukset ovat rajalliset. Tällöin tutkijan tulee ottaa kantaa siihen, kuinka
puuttuvaa tietoa käsitellään aineistoa analysoitaessa. Usein käytetty näennäisen yksinkertainen vaihtoehto on rajata puutteellisesti havaitut tilastoyksiköt analyysin ulkopuolelle. Tätä
menettelyä kutsutaan täydellisten havaintorivien analyysiksi ja englanniksi siihen viitataan esimerkiksi termeillä complete-case analysis tai listwise deletion (Little ja Rubin 2002).
Yksinkertaisuudestaan huolimatta täydellisten havaintorivien analyysi ei ole yleispätevä ratkaisu puuttuvan tiedon ongelmaan. Vaikka otos
alunperin edustaisikin kiinnostuksen kohteena
olevaa populaatiota, voi tiedon puuttuminen
muuttaa tilannetta. Esimerkiksi, jos miehet ovat
vastanneet tiettyyn kysymykseen naisia harvemmin, naisten vastaukset ylikorostuvat täydellis-
ten havaintorivien analyysissa, jota ei ole painotettu sukupuolten vastausosuuksien mukaan.
Painottamaton täydellisten havaintorivien analyysi antaa oikeita tuloksia vain mikäli puuttuvuus on täysin satunnaista (missing completely at
random) eli ei riipu mistään mitatuista tai mittaamattomista tekijöistä (Little ja Rubin 2002).
Vaikka aineisto olisikin edustava ja puuttuvuus täysin satunnaista, voi täydellisten havaintorivien analyysi johtaa datan tehottomaan käyttöön. Jos aineistossa on vaikkapa 20 muuttujaa
ja kustakin muuttujasta puuttuu 10 % havainnoista riippumattomasti muista muuttujista,
analyysiaineistoon jää jäljelle vain 12 % alkuperäisen aineiston havaintoriveistä. Tässä vaiheessa tutkimuseettisten hälytyskellojen tulisi soida.
Suurella vaivalla kerättyä tutkimusaineistoa käytetään hyvin tehottomasti, mikä tarkoittaa tutkimusmäärärahojen tuhlaamista. Tätä voidaan
pitää hyvän tieteellisen käytännön loukkauksena, koska Tutkimuseettisen neuvottelukunnan
ohjeen mukaan vääristelyksi (falsification) luetaan myös johtopäätösten kannalta olennaisten
tulosten tai tietojen esittämättä jättäminen.
Imputointi eli puuttuvien tietojen korvaaminen keinotekoisesti luoduilla havainnoilla on
yksi mahdollinen tapa parantaa aineiston käytön tehokkuutta. On kuitenkin ilmeistä, että
mielivaltaisella tavalla toteutettu imputointi ei
ole hyvän tieteellisen käytännön mukaista, vaan
kyseessä on tietojen tekaiseminen (fabrication).
Lukija saattaa perustellusti kysyä, voiko imputointi koskaan olla muuta kuin tietojen tekaisemista. Tilastotiede antaa vastauksen, että tiettyjen ehtojen täyttyessä moni-imputointi (multiple
imputation, Rubin 1987; van Buuren 2012) on
luvallinen ja tieteellisesti pätevä lähestymistapa
puuttuvan tiedon käsittelyyn. Moni-imputoinnissa puuttuva tieto korvataan usealla mahdollisella havainnolla, jolloin puuttuvaan havaintoon
liittyvä epävarmuus tulee otettua huomioon.
Tarvittavien imputointien määrä on yllättävän
pieni (Rubin 1987). Esimerkiksi kymmenen
imputointia riittää monessa tapauksessa. Moniimputointi tuottaa tällöin kymmenen aineistoa,
jotka ovat samanlaisia todellisten havaintojen
osalta, mutta poikkeavat imputoitujen havain-
tojen osalta. Tilastollinen analyysi toistetaan
jokaiselle imputoidulle aineistolle ja tulokset
yhdistetään tavalla, joka ottaa huomioon sekä
puuttuvaan tietoon että imputointiprosessiin
liittyvän epävarmuuden (Rubin 1987; van Buuren 2012).
Moni-imputointi on nykyään teknisesti suoritettavissa useilla tilastollisilla ohjelmistoilla. Valitettavasti ohjelmistojen käyttö ei takaa
moni-imputoinnin onnistumista vaan voi johtaa
tuloksiin, jotka ovat täysin virheellisiä. Tutkijan
tulee huolellisesti tarkastella moni-imputoinnissa vaadittavien oletusten voimassaoloa ja tutkia
imputoitujen arvojen yhteensopivuutta havaittuihin arvoihin. Keskeinen oletus tunnetaan
hieman harhaanjohtavasti nimellä satunnainen
puuttuvuus (missing at random, Rubin 1976)
ja konseptin täsmällinen määritelmä herättää edelleen keskustelua (Seaman, Galati, Jackson ja Carlin 2013). Perusajatus on, että puuttuvuus voi riippua kaikesta havaitusta datasta,
mutta ei itse arvosta, jota ei ole havaittu. Esimerkiksi pitkittäistutkimuksessa oletus tarkoittaa,
että puuttuvuus voi riippua kaikista aiemmista
mittauksista, mutta oletuksen voimassaoloa ei
voi päätellä aineistosta, vaan siihen vaaditaan
tutkittavan ilmiön ja tiedonkeruumenetelmän
tuntemusta. Lisäksi moni-imputoinnissa edellytetään, että imputointimallin tuottamat imputoinnit uskottavasti kuvaavat puuttuvia arvoja.
Useiden ohjelmistojen vakioasetuksena käyttämä lineaarinen malli ei läheskään aina ole sopiva imputointimalliksi.
Kaikkein vaikeimmin hallittavia ovat tilanteet, jossa oletus satunnaisesta puuttuvuudesta
ei ole voimassa. Esimerkiksi kysyttäessä henkilön vuosituloista on mahdollista, että kaikkein suurituloisimmat ja kaikkein pienituloisimmat jättävät vastaamatta muita herkemmin.
Tällöin puuttuvuusmekanismia pitää mallintaa
eksplisiittisesti substanssitietämyksen perusteella. Tämä on usein vaikea tehtävä, ja tulosten herkkyyttä tehdyille mallioletuksille onkin
syytä tutkia systemaattisesti. Malliparametrien estimointi edellyttää yleensä kehittyneiden
tilastotieteellisten menetelmien, kuten Bayespäättelyn (Gelman, Carlin, Stern, Dunson, Veh-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
47
tari ja Rubin 2013) tai EM-algoritmin (Dempster, Laird ja Rubin 1977; McLachlan ja Krishnan
1997) käyttöä.
Moni-imputointi, sen paremmin kuin täydellisten havaintorivien analyysikaan, ei siis
takaa tulosten luotettavuutta puuttuvan tiedon
tapauk­
sessa. Hyvään tieteelliseen käytäntöön
ei ole olemassa oikopolkuja, vaan tutkijan tulee
syvällisesti pohtia tiedon puuttuvuuteen johtavia syitä ja mekanismeja. Tämän tietämyksen
pohjalta on mahdollista valita sopivat mallit ja
menetelmät puuttuvan tiedon käsittelyyn. Helppoa tämä ei kuitenkaan ole. Usein analyysi vie
aikaa vähintään kymmenkertaisesti verrattuna
tilanteeseen, jossa puuttuvaa tietoa ei olisi. Jos
vaihtoehtona on se, että aineistoa ei voi puuttuvan tiedon takia käyttää lainkaan, investointi
puuttuvan tiedon käsittelyyn kannattaa.
Kokemukseni mukaan puutteet epätäydellisesti havaittujen aineistojen analysoinnissa johtuvat yleensä tietämättömyydestä ja vain harvoin piittaamattomuudesta. Varsinainen vilppi
on nähdäkseni kyseessä, jos tutkija tietoisesti pyrkii esittämään todellista parempia tuloksia esimerkiksi käyttämällä täydellisten havaintorivien analyysia ilman mainintaa puuttuvan
tiedon osuudesta tai käyttämällä yksinkertaista
imputointia ja esittämällä aineiston ikään kuin
se ei sisältäisi lainkaan puuttuvia havaintoja.
Puuttuvan tiedon kanssa kamppailevaa tutkijaa saattaa lohduttaa se, että puuttuvaan tietoon
liittyvät kysymykset ovat usein erittäin haastavia tilastotieteilijällekin. Tätä ei kuitenkaan saa
käyttää tekosyynä sopimattomien menetelmi-
48
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
en käytölle. Hyvä tieteellinen käytäntö ei salli
kompromisseja puuttuvan tiedon käsittelyssä.
Kirjallisuus
Couper, Mick P. 1998. Measuring survey quality in a CASIC
environment. Proceedings of the Section on Survey
Research Methods of the American Statistical Association, 41–49.
Dempster, Arthur P., Laird, Nan M., ja Rubin, Donald B.
1977. Maximum likelihood from incomplete data
via the EM algorithm. Journal of the Royal Statistical
Society. Series B (Methodological), 1–38.
Gelman, Andrew, Carlin, John B., Stern, Hal S., Dunson,
David B., Vehtari, Aki ja Rubin, Donald B. 2013. Bayesian data analysis, Kolmas painos. Boca Raton, FL:
Chapman & Hall/CRC Press.
Kreuter, Frauke, Couper, Mick ja Lyberg, Lars 2010. The use
of paradata to monitor and manage survey data collection. Proceedings of the Section on Survey Research Methods of the American Statistical Association, 282–296.
Little, Roderick J.A. ja Rubin, Donald B. 2002. Statistical
Analysis with Missing Data, Toinen painos, New York:
John Wile & Sons.
McLachlan, Geoffrey J. ja Krishnan, Thriyambakam 1997.
The EM algorithm and extensions. New York: John
Wiley & Sons.
Rubin, Donald B. 1976. Inference and missing data. Biometrika, 63: 581–592.
Rubin, Donald B. 1987. Multiple imputation for nonresponse
in surveys. New York: John Wiley & Sons.
Seaman, Shaun, Galati, John, Jackson, Dan ja Carlin, John
2013. What is meant by “missing at random”? Statistical
Science, 28(2): 257–268.
Tutkimuseettinen neuvottelukunta 2013. Hyvä tieteellinen
käytäntö ja sen loukkausepäilyjen käsitteleminen Suomessa, Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohje 2012.
Helsinki: Tutkimuseettinen neuvottelukunta.
Van Buuren, Stef 2012. Flexible imputation of missing data.
Boca Raton, FL: CRC Press.
Kirjoittaja on tilastotieteen professori Jyväskylän
yliopistossa.
Julkaisufoorumin tasovaatimuksia on kiristetty
Janne Pölönen ja Anna-Sofia Ruth
Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) Julkaisufoorumi-luokitusta on uusittu vuoden 2015 alusta.
Julkaisufoorumi-luokitusta on täydennetty vuosittain lisäämällä julkaisukanavia tasoluokkaan 1,
mutta nyt paneelit ovat arvioineet ensimmäistä
kertaa uudelleen myös tasoluokat 2 ja 3. Luokitus
on kiristynyt ja se kohtelee eri tieteenaloja entistä
tasapuolisemmin. Tasoluokkien kiintiöt määriteltiin julkaisuvolyymin eikä lehti- ja sarjanimekkeiden määrän mukaan. Julkaisuvolyymilla tarkoitetaan julkaisusarjassa vuosittain ilmestyvien suomalaisten ja ulkomaisten tieteellisten artikkelien
lukumäärää.
Tasoluokkaan 1 kuuluu valtaosa ulkomaisista ja kotimaisista tieteellisten tutkimustulosten
julkaisemiseen erikoistuneista julkaisusarjoista, konferensseista ja kirjakustantajista. Vähimmäisvaatimuksena tasolle 1 on tieteenalan
asiantuntijoista koostuva toimituskunta ja säännöllinen vertaisarviointimenettely.
Rajoitettu joukko tieteenaloittaisten asiantuntijapaneelien korkeatasoisimmiksi ja vaikuttavimmiksi arvostamia foorumeita on sijoitettu
tasoille 2 ja 3. Paneelien arvioimat foorumit, jotka eivät täytä tasoluokan 1 kriteereitä, merkitään
tasolle 0.
Paneelien arviointityötä on ohjeistanut ja
valvonut TSV:n hallituksen nimittämä ohjausryhmä. Uudelleenarvioinnissa oli tavoitteena
nostaa luokituksen vaatimustasoa ja edistää tieteenalojen välistä tasapuolisuutta. Luokituksen
kehittämisessä käytettiin hyväksi yliopistojen
opetus- ja kulttuuriministeriölle raportoimaa
julkaisuaineistoa, joka käsittää yli 70 000 vuosina 2011–13 julkaistua vertaisarvioitua artikkelia ja erillis­teosta. Näistä 39 % on julkaistu
vuoden 2012 luokituksessa tasoille 2 ja 3 luoki-
telluissa kanavissa. Osuus on 48 %, jos tarkastelu
rajataan vähintään tasoluokkaan 1 hyväksytyillä foorumeilla ilmestyneisiin julkaisuihin, joita
on yhteensä 60 000 kpl, kun pois luetaan tasolle 0 merkityt foorumit. Tason 2 ja 3 julkaisujen
osuus on luonnon- ja lääketieteissä huomattavasti muita tieteenaloja suurempi, koska näillä
aloilla korkeimpiin tasoluokkiin luokitellut foorumit ovat julkaisuvolyymiltään keskimääräistä
kookkaampia..
Vuoden 2012 luokituksessa kaikki paneelit saivat luokitella 20 % lehti- ja sarjanimekkeistään
vähintään tasoluokkaan 2, johon sijoitettiin yli
4 000 julkaisusarjaa. Tanskan vastaavassa luokituksessa tämän tason julkaisusarjoja on noin 3
000 ja Norjassa 2 000. Vaatimustaso korkeamman
tasoluokan julkaisujen osalta on asetettu muissa
Pohjoismaissa huomattavasti Suomea korkeammalle. Tämä koskee erityisesti luonnon- ja lääketiedettä, koska julkaisutoiminnan kansainvälisen keskittymisen vuoksi viidesosa alan lehdistä
julkaisee valtaosan kaikista näillä tieteenaloilla
tuotetuista suomalaisista ja ulkomaisista artikkeleista. Norjan ja Tanskan luokituksissa julkaisusarjojen koon tieteenaloittainen vaihtelu on
huomioitu kiintiöimällä tasoluokat paneeleittain
nimekkeiden lukumäärän sijasta niiden vuotuiseen julkaisuvolyymiin.
Vuoden 2015 luokituksessa otettiin käyttöön
julkaisuvolyymipohjaiset kiintiöt. Tasoluokan
2 lehtien ja sarjojen yhteenlaskettu julkaisuvolyymi sai olla enintään 20 % paneelin luetteloon kuuluvien julkaisusarjojen yhteenlasketusta artikkelimäärästä. Vastaavasti tasoluokan 3
lehdet ja sarjat saivat kattaa 25 % toisen tasoluokan lehtien ja sarjojen julkaisuvolyymistä. Kun
vuonna 2011 tehdyssä arvioinnissa 1 000 artikkelia julkaiseva lehti vei paneelin toisen tason
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
49
kiintiöstä yhtä suuren osan kuin 100 artikkelia
julkaiseva lehti, vuoden 2014 arvioinnissa 1 000
artikkelia julkaiseva lehti vei kiintiöstä kymmenen kertaa suuremman osan.
Uusitussa vuoden 2015 luokituksessa tason
2 tai 3 on saanut 2 876 julkaisusarjaa, eli 13 %
vähintään tasolle 1 hyväksytystä 21 632 julkaisusarjasta, siis suunnilleen Tanskan luokitusta vastaava määrä. Paneelit ovat joutuneet tekemään
vaikeita valintoja, eikä tasoluokan nostoihin ole
juurikaan ollut varaa. Ainoastaan tietojenkäsittelytieteen ja sähkötekniikan paneelien aloilla
tasolle 2 voitiin luokitella enemmän julkaisukanavia (mukaan lukien konferenssit) kuin aiemmin. Muissa paneeleissa julkaisusarjojen määrää
korkeammissa tasoluokissa jouduttiin vähentämään. Muutos oli suurin luonnon- ja lääketieteen paneeleissa, joissa tasoluokkiin 2 ja 3 voitiin
sijoittaa 7–9 % julkaisusarjoista. Tason 3 julkaisusarjojen osuus vaihtelee paneeleittain 1–3 %:n
välillä.
Myös kirjakustantajien luokitus kiristyi. Vertaisarviointikäytäntöjen osalta kyseenalaisia
ulkomaisia ja kotimaisia kustantajia sijoitettiin
tasolle 0. Tasolle 2 oli sallittua luokitella noin
10 % tasoluokkaan 1 hyväksytyistä kirjakustantajista, joita on yhteensä 1 235. Uudessa arvioinnissa korkeamman tasoluokan sai 105 kirjakustantajaa (9 %), kun vuoden 2012 luokituksessa
tason 2 kustantajia oli 129. Vastaavissa pohjoismaisissa luokituksissa tasolle 1 on hyväksytty
yli 1 400 kirjakustantajaa, joista tasolle 2 sijoitettiin Norjassa 89 ja Tanskassa 98 kustantajaa.
Aiemmasta poiketen arvioinnissa tasoluokkaan
3 voitiin sijoittaa noin 10 % tason 2 kirjakustantajista. Tasoluokkaan 3 hyväksyttiin 15 kansainvälistä kirjakustantajaa (14 % tasoluokan 2
kustantajista).
Muutosten vaikutusta voidaan alustavasti
arvioida soveltamalla samaan joukkoon yliopistojen vuosilta 2011–13 raportoimia vertaisarvioituja julkaisuja sekä vuoden 2012 että vuoden
2015 tasoluokkia. Uuden luokituksen perusteella luokituksen vaatimustaso on noussut, tasoille 2 ja 3 sijoittuvien julkaisujen osuus on 28 %
kaikista vertaisarvioiduista julkaisuista, eli 11 %
vähemmän kuin käytet­täessä vuoden 2012 luo-
50
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
kitusta. Vähintään tasoluokkaan 1 hyväksytyillä
foorumeilla ilmestyneistä julkaisuista tasojen 2
ja 3 julkaisujen osuus on 34 %, eli 14 % vähemmän verrattuna aiempaan luokitukseen (Tanskassa vastaava osuus yliopistojen vuoden 2012
julkaisuista oli 35 %).
Myös tieteenalojen väliset erot muodostuvat aiempaa pienemmiksi. Käytettäessä vuoden
2012 luokitusta tasolle 2 ja 3 sijoittuu noin puolet yliopistojen tiedonkeruussa luonnon- ja lääketieteiden sekä maatalous- ja metsätieteiden
alaan merkityistä vertaisarvioiduista julkaisuista (kuvio 1). Vuoden 2015 luokituksen perusteella osuus on noin 30 %, eli kutakuinkin yhtä
suuri kuin humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä. Tilanne on tasoittunut myös tasoluokkaan
3 sijoittuvien julkaisujen osalta (kuvio 2). Tekniikassa korkeimpiin tasoluokkiin sijoittuvien
julkaisujen osuus jää hieman muita tieteenaloja
pienemmäksi. Teknisten alojen, tietojenkäsittelytieteen sekä liiketaloustieteen julkaisuista huomattava osa on konferenssiartikkeleita, joiden
julkaisufoorumit eivät täytä vertaisarvionnin
osalta tason 1 kriteerejä. Myös ihmistieteissä
0-luokkaan sijottuvien julkaisujen osuus on keskimääräistä suurempi.
Korkeimmille tasoille (luokat 2 ja 3) on luokiteltu pääasiassa kansainvälisiä tieteellisiä foorumeita, joiden yleisin julkaisukieli on englanti.
Ihmistieteissä tasolle 2 on kuitenkin hyväksytty
22 kotimaista suomen- tai ruotsinkielistä julkaisusarjaa ja kolme kirjakustantajaa, jotka kattavat
tieteenalansa suomalaisen yhteiskunnan, kulttuurin tai historian erityispiirteitä käsittelevää
tutkimusta mahdollisimman laajasti. Suomenkielisten osuus kaikista vertaisarvioiduista vuosien 2011–13 julkaisuista on yhteiskuntatieteissä
23 % ja humanistisissa tieteissä 35 %. Vastaavasti kaikista tasoille 2 ja 3 sijoittuvista julkaisuista suomenkielisten julkaisujen osuus on yhteiskuntatieteissä 21 % ja humanistisissa tieteissä
33 %, eli liki suomenkielisten julkaisujen osuutta
ihmistieteiden tieteellisessä julkaisutoiminnassa
vastaava osuus.
Avoimesti saatavia julkaisukanavia luokitellaan Julkaisufoorumissa samoilla kriteereillä kuin perinteisiä foorumeita, mutta niiden
Kuvio 2: Julkaisufoorumi-tason 3
julkaisujen osuus päätieteenaloittain
Kuvio 1: Julkaisufoorumi-tason 2 ja 3
julkaisujen osuus päätieteenaloittain
2012-luokitus
2012-luokitus
2015-luokitus
60 %
25 %
50 %
20 %
40 %
2015-luokitus
15 %
30 %
10 %
20 %
5%
10 %
0%
0%
1 LUO 2 TEK 3 LÄÄ 4 MAA 5 YHT 6 HUM
osuus on suhteellisen pieni. Julkaisufoorumissa
on arvioitu yli 23 000 lehteä ja sarjaa, joista vain
10 % sisältyy kansainväliseen Directory of Open
Access Journals -hakemistoon. Jonkinasteisen
rinnakkaistallennuksen avoimiin julkaisuarkistoihin kuitenkin sallii 56 % lehdistä. Määrä voi
olla suurempikin, koska rinnakkaistallennuksen
ehtoja kuvaava Sherpa/Romeo-koodisto kattaa
nykyisellään vain 60 % luokitelluista julkaisusarjoista. Rinnakkaistallennuksen sallivien lehtien osuus on suurin korkeammissa tasoluokissa: 92 % tasolla 3 ja 83 % tasolla 2. Tieteellisten
erillis- ja kokoomateosten osalta avoimen saatavuuden tilanne on epäselvä.
On tärkeätä muistaa, että Julkaisufoorumiluokitus ei sovellu yksittäisten tutkijoiden julkaisujen ja ansioiden arviointiin tai vertailuun.
Julkaisufoorumin tarkoitus on edistää laatua kannustamalla tutkijoita suuntaamaan vertaisarvioi­
tuja julkaisujaan korkeatasoisille foorumeille, jotka ovat saaneet luokituksessa tason 1–3. Jossain
tapauksissa uuden tutkimustiedon välittäminen
kohderyhmälle edellyttää tasoluokkaan 0 merkityn tai luokittelemattoman julkaisukanavan
valintaa.
Julkaisufoorumi-luokitusta käytetään vuodesta 2015 lähtien opetus- ja kulttuuriministeriön rahoitusmallissa laadun osoittimena tieteellisille julkaisuille, joiden perusteella yliopistot
saavat 13 % perusrahoituksesta. Rahoitusmallissa tarkastelun kohteena on kerrallaan yli 70 000
yliopistojen kolmen vuoden aikana tuottamaa
1 LUO 2 TEK 3 LÄÄ 4 MAA 5 YHT 6 HUM
vertaisarvioitua artikkelia ja kirjaa. Luokitus
onkin tarkoitettu suurten julkaisumäärien arviointiin. Uutta päivitettyä luokitusta käytetään
ensimmäisen kerran julkaisuihin, joiden julkaisuvuosi on 2015.
Lisätietoja saa Julkaisufoorumin verkkosivuilta (www.tsv.fi/julkaisufoorumi), mistä löytyy myös uudistettu julkaisukanavien hakusivu
sekä luokituksen päivitetty käyttöohje. Julkaisufoorumi-luokitusta täydennetään ja päivitetään
edelleen säännöllisesti. Vuosittain tehtävissä
täydennysarvioinneissa paneelit voivat hyväksyä tasoluokkaan 1 luokittamattomia tai aiemmin tasoluokkaan 0 sijoitettuja foorumeita.
Lisäys- ja nostoehdotuksia voidaan tehdä Julkaisufoorumin ehdotussivulla olevalla sähköisellä lomakkeella. Kaikki tasojen 1–3 luokitukset päivitetään neljän vuoden välein, seuraavan
kerran vuonna 2018. Nykyiset asiantuntijapaneelit jatkavat toimintaansa vuoden 2017 loppuun, jolloin ohjausryhmä nimittää paneelit
kaudelle 2018–21. Nykyisen ohjausryhmän toimikausi päättyy vuoden 2015 lopussa. Syksyllä
tieteellisille seuroille ja tiedeakatemioille lähetetään pyyntö ehdottaa jäseniä Julkaisufoorumin
ohjausryhmään kaudelle 2016–19.
Janne Pölönen on filosofian lisensiaatti ja AnnaSofia Ruth filosofian maisteri. He ovat Julkaisufoorumin suunnittelijoita Tieteellisten seurain valtuuskunnassa.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
51
KESKUSTELUA
Jumalattomat markkinageenit
Hannu V. Virtanen
Ilkka Pyysiäinen sivusi artikkelissaan ”Markkinat,
Jumala vai ihminen?” (Tieteessä tapahtuu 6/2014)
lukuisia tieteenaloja ja inhimillisen käyttäytymisen
osa-alueita samoin kuin historiallisia ajanjaksoja ja
maantieteellisiä alueita. Kirjoitus sisälsi sekä eräitä
perusteettomia väitteitä että selviä virheitä. Siksi
muutama kommentti on paikallaan.
Ensinnäkin Pyysiäinen näyttää olevan uskontodeterministi olettaessaan islamilaisen maailman
heikon taloudellisen kehityksen johtuneen juuri islamin uskonnosta (s. 13). Mitenköhän sitten
oli mahdollista, että islamilainen kalifaatti edusti syntymänsä jälkeisinä vuosisatoina tieteen ja
teknologian huippua koko maailmassa? Syitä
islamilaisen kulttuurialueen myöhäisempään
alennustilaan voisikin etsiä muualta kuin uskonnosta, esimerkiksi kolonialismista. Kalifikunnan
ydinalueet joutuivat jo 1200-luvulla ensin mongolien ryöstöretkien kohteeksi ja pian sen jälkeen Turkin alusmaiksi. 1800-luvulta lähtien
Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän alueita valloittivat
Englanti ja Ranska, jotka piirtelivät mielivaltaisia rajoja paikallisten heimojen tai kansojen
asuinalueista piittaamatta. Maiden ”itsenäistyminen” taas tarkoitti sitä, että siirtomaavaltiaat
nostivat paikallisia heimopäälliköitä yksinvaltiaiksi sen sijaan, että olisivat perustaneet parlamentit ja järjestäneet vapaat vaalit.
Perusteeton on myös väite: ”…vapaata pääsyä
kirjallisuuteen ja monipuoliseen koulutukseen
ei ole ja naiset on suljettu julkisen elämän ulkopuolelle.” Miten tähän väitteeseen sopii se tosiasia, että Turkissa lähes puolet korkeakouluopiskelijoista on naisia ja Iranissa peräti 60 %? Naisia
52
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
oli korkeissa asemissa myös Irakissa ja Libyassa
ennen länsimaiden suorittamaa ”vapautusoperaatiota”. Irlannin väestökatastrofia (s. 15) taas
selittää Malthusia paremmin maan asema Englannin alusmaana sekä perunarutto.
Lisää kummallisuuksia: ”Neuvostoliitossa asunnon lämmityskustannukset sisältyivät yleensä vuokraan.” (s. 16) Näin oli tuohon
aikaan, kuten nykyäänkin, sekä Suomessa että
useimmissa markkinatalousmaissa.
”Protestantismi, markkinat ja demokratia kuuluvat yhteen”, väittää Pyysiäinen (s. 16).
Demokratia on valistuksen ajan hedelmä, jota
aikanaan vastustivat katolisten lisäksi myös protestanttiset kruunupäät, aatelisto ja papisto.
Pyysiäisen mukaan ”katolinen kirkko oli
Yhdysvaltain päävihollinen 1980-luvulla, koska se suosi latinalaisessa Amerikassa köyhien
oikeuksia” (s. 16). Köyhien asiaa ajoivat pääasiassa niin sanotut vapautuksen teologit, jotka edustivat katolisuudessa pientä vähemmistöä, joita kirkon virallinen organisaatio karsasti, jopa vainosi.
Mainittujen virheiden lisäksi Pyysiäisen kirjoitus sisältää myös perusteettomia olettamuksia.
Tällainen on esimerkiksi se, että markkinatalous,
erityisesti sen nykyinen uusliberalistinen versio,
olisi ihmiselle jotenkin luontainen, siis geneettinen ominaisuus. Ihmisen geneettinen arkkitehtuuri on evolutiivisen ihmiskuvan mukaan
syntynyt ihmistä edeltävien lajien sopeutuessa
ympäristöönsä metsästäjäkeräilijöinä Afrikan
savanneilla. Siinä ympäristössä ei tunnettu pääomia, ei pörssiä, ei johdannaisia, ei futuureja, ei
rahaa eikä juuri yksityisomaisuuttakaan.
Sillä faktalla, että markkinatalous on osoit-
tautunut tehokkaammaksi tavaksi tuottaa ja
välittää kulutushyödykkeitä kuin keskusjohtoinen suunnitelmatalous, on hyvin vähän tekemistä ihmisluonnon kanssa. Lisäksi kyseisen
”kilpailun” voittaja oli varsin säännelty markkinatalous. Kun yhteiskunnan sääntelystä luovuttiin, seurauksena oli nykyinen talouskriisi.
Tosin valtiovalta (=veronmaksajat) sekaantuu
yhä vapaisiin markkinoihin esimerkiksi pankkitukien muodossa.
Pyysiäinen toteaa kirjoituksessaan myös
aivan oikein, että ihmisen taloudellista toimintaa ei ohjaa pelkästään itsekkyys. Hän ei kuitenkaan esitä, miten tätä tietoa voisi soveltaa talous­
tieteessä.
Kokonaisuutena Pyysiäisen kirjoituksesta –
mikäli oikein ymmärsin – välittyy olettamus,
että ihmisen geneettinen perimä, markkinat
ja moraaliset jumalat edustaisivat jollain tavalla samaa ilmiökenttää. Ainakaan minulle tämä
sanoma ei auennut.
Uskonto ja jumalat – adaptaatio vai
sivuvaikutukset?
Evoluutioteoreettisesti suuntautuneet uskontotutkijat voidaan karkeasti jakaa kahteen koulukuntaan. Toisen mukaan uskonto on biologinen
adaptaatio ja toisen mielestä kyse on sivuvaikutuksista. Biologiassa sivuvaikutuksella tarkoitetaan esimerkiksi eräillä linnuilla tavattua sii­
pien käyttämistä ”päivänvarjona” kalastuksessa
tai pariutumisrituaaleissa. Varsinainen adaptaatiohan on lentäminen. Uskontotutkimuksessa
tähän kategoriaan voidaan lukea kaikki tietoisen
minän maailmasta tekemät virhetulkinnat.
Erään adaptaatiokoulukunnan mukaan
uskonto olisi syntynyt sitomaan suurehkoja
– siis tuhansia tai sitä suurempia – ihmisryhmiä
yhteen. Tämä lähtökohta on kuitenkin kestämätön. Jos ihmisen geneettisten adaptaa­tioiden
oletetaan syntyneen aikana, jolloin esivanhempamme olivat metsästäjäkeräilijöitä, ja jotka siis
elivät pienryhmissä, olisi uskontoadaptaatio
syntynyt ikään kuin ennakoimaan tulevaa kulttuurievoluutiota. Tämä on jo lähtökohtaisesti
mahdoton ajatus. Lisäksi kyseisestä adaptaatiosta ei näy merkkejä sen paremmin historiallisen
ajan metsästäjäkeräilijöiden kuin muidenkaan
pienyhteisöjen tavoissa, joissa sen nimenomaan
tulisi näkyä. Näin ollen olettamus uskonnosta
ainakin ryhmän jäseniä sitovana adaptaationa
on väärä. Muut adaptiiviset selitykset ovat vieläkin heikommalla pohjalla. Sen sijaan sivuvaikutuksien avulla voidaan selittää useimmat uskontoon liittyvät ilmiöt.
Evoluutioteoreettista uskonnontutkimusta
harrastaneilla tutkijoilla, erityisesti adaptaatiokoulukunnan edustajilla, on yleensä yksi merkittävä heikkous: he tuntevat oman tieteenalansa,
joka usein on biologia, psykologia, kognitiotiede, teologia tai joskus harvoin antropologia,
lisäksi vain yhden uskonnon: omansa, eli kristinuskon. Sitä vasten he peilaavat myös muita
uskontoja. Se ei riitä. Jotta uskontojen olemusta
voisi todella ymmärtää, tarvitaan sekä vertailevan uskontotieteen tuntemusta että ymmärtämystä kulttuurievoluution olemuksesta. Eduksi
on myös historian, erityisesti poliittisen histo­
rian, tuntemus. Uskonnoilla ja niiden jumalilla on eri kulttuurivaiheessa ollut hyvin erilaisia
funktioita. Niinpä mitään uskontoon liitettyä
ilmiötä, kuten esimerkiksi terrorismia, ei voi
selittää esimerkiksi pelkkien geenien tai hypoteettisten moduulien avulla, vaan tulee tuntea
myös kulttuurinen ja historiallinen konteksti.
Uskonnot ja kulttuurievoluutio
Kulttuurievolutiivisesti tarkastellen ensimmäisiä uskonnollisiksi määriteltäviä käytänteitä ovat
harjoittaneet metsästäjäkeräilijät. Tämän suhteellisen tasa-arvoisen kulttuurimuodon voidaan sanoa edustavan ihmisen ensimmäistä
kulttuurievoluutiovaihetta. Uskonnollisen toiminnan voidaan olettaa olleen vuorovaikutusta
luonnon- ja eräiden muiden ilmiöiden taustalla
vaikuttaviksi uskottujen ihmisen kaltaisen psyyken omaavien olentojen kanssa. Nämä olennot
huomioitiin ja niihin pyrittiin tarvittaessa vaikuttamaan, mutta niitä ei varsinaisesti palvottu. Seuraavissa kulttuurivaiheissa, aluksi päällikkökunta- ja sittemmin valtiovaiheessa, syntyi
yhä monikerroksisemmiksi muotoutuvia valtarakenteita, jotka aluksi perustuivat pakkoon
ja väkivaltaan. Tämä ei kuitenkaan ollut kestä-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
53
vä ratkaisu, niinpä hallitsijat keksivät käyttää
hyväkseen yliluonnollisia olioita valta-asemansa
oikeuttamiseen. Näistä käytänteistä lienee syntynyt eräiden tutkijoiden käsitys uskonnoista yhteisöjen koheesiota lisäävänä biologisena
adaptaationa.
Itse asiassa vasta niin sanotulla akseliajalla
noin 500 eaa. ja sen jälkeen alkoi syntyä ideologioita, joita voisi varsinaisesti kutsua uskonnoiksi. Ne syntyivät spontaanisti kansan keskuudessa kapinaliikkeinä valtaapitäviä vastaan.
Vasta tässä vaiheessa uskontoihin liitettiin myös
moraalinen aspekti. Varsin pian vallanpitäjät
muunsivat syntyneet uskonnot jälleen valtarakenteidensa tukipilareiksi.
Lähteet
Virtanen, Hannu V. 2014. Jumalien synty - Dna:n, kulttuurievoluution ja uskonnon kolmiyhteinen historianselitys.
VS-Kustannus.
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja vapaa tutkija.
AJANKOHTAISTA JULKAISEMISESSA,
TEEMANA TIEDEKIRJOJEN MARKKINOINTI
6.3.2015, klo 10.15–16.15
Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, Helsinki, sali 104
Järjestäjä: Tieteellisten seurain valtuuskunta
10.15–10.30
Lea Ryynänen-Karjalainen: Hyvää
Kirjan Vuotta!
10.30–11.00 Johanna Lilja: Tieteelliset seurat ja
monografiajulkaisemisen rahoitus +
Ilmoitusasioita
11.00–11.15 Ari Juntunen: Tiedekirjan uusi verkkokauppa
11.15–11.30 Johanna Lilja: Amazon-pilotin kokemuksia ja Amazon-myynnin jatko
11.30–11.55 Niklas Alén: Avoimet kirjat – menevätkö kaupaksi?
Kommenttipuheenvuoro: Raimo
Parikka (Työväen Historian ja Perinteen Tutkimuksen Seura)
11.55-12.05 Johdatus työpajoihin
Omakustanteinen lounas.
13.00–14.45 Työpajat
I. Tiedekirjojen markkinointi sosiaalisessa mediassa.
Vetäjänä Tiedekirjan myynti- ja markkinointisihteeri Mandi Vermilä.
II. Miten kirjoitan myyvän takakansitekstin? Ulkopuolinen kouluttaja, nimi ilmoitetaan myöhemmin.
III. Tiedekirjan ja julkaisijoiden yhteistyön kehittäminen. Vetäjänä Tiedekirjan myymälänhoitaja Ari
Juntunen.
IV. Vaihtotoiminnan tulevaisuus. Vetäjänä johtava
kirjastonhoitaja Georg Strien.
14.45–15.15 Kahvi
15.15–16.15 Työpajojen purku ja loppukeskustelu
Ilmoittautuminen:
http://survey.tsv.fi/index.php/survey/index/
sid/896293/lang/en
Lisätietoja: Johanna Lilja (sähköposti [email protected]).
54
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN
Finska Läkaresällskapetin Antiikki-kirjasto
Ulf Göran Ahlfors, Ralph Gräsbeck, Olof Lindfors, Eric Ivar Wallgren
Lääketieteellisen kirjallisuuden puute innosti Turun
Akatemian opiskelijat vuonna 1820 perustamaan
Medicinska Sällskapetin, jonka tehtävä oli kirjojen
hankkiminen opiskelijoille. Vuoden 1827 tulipalon
jälkeen jo valmistuneet lääkärit perustivat vuonna
1835 Helsingissä Finska Läkaresällskapetin, jonka
päätehtävänä oli myös hankkia kirjallisuutta. Seura täyttää tänä vuonna 180 vuotta.
Kirjallisuutta kierrätettiin tarkan kaavan mukaan
jäsenten välillä. Finska Läkaresällskapet oli noin
vuoteen 1920 kaikkien lääkäreitten seura, mutta kieliriitojen aikana osa erosi liittyäkseen Duodecimiin. Lääkaresällskapet jäi ruotsinkielisten
seuraksi, mutta tänään molemmissa seuroissa on
jäseniä kummastakin kieliryhmästä.
Antiikki-kirjasto (Antika biblioteket) käsittää tänään 1 171 nidettä. Se syntyi vuonna 1966,
kun seuran ajankohtainen kirjallisuus siirtyi
Lääketieteelliseen keskuskirjastoon (nyk. Terkko), johon myös talletettiin noin 500 historiallista väitöskirjaa vanhasta Turun Akatemiasta
sekä Helsingin ja Uppsalan yliopistoista. Loput
kirjoista, osa Turun palosta pelastettuja ja osa
myöhemmin ostettuja tai lahjoituksina saatuja,
vanhin vuodelta 1578, säilytetään Finska Läkaresällskapetin Antiikki-kirjastossa Meilahdessa
Helsingissä.
Kirjasto kuvaa hyvin lääketieteen kehityksen
uskosta, magiasta ja taikauskosta kokemukseen
pohjautuvaan tieteeseen, jossa päätöksien pitäisi nojautua kliinisiin kokemuksiin ja toistettaviin kokeisiin.
Vielä 1700-luvulla kirjat oli usein julkaistu latinaksi. 1700-luvun lopulla saksa voittaa
alaa ja on täysin dominoiva lääketieteen kieli 1900-luvun alusta toiseen maailmansotaan.
Ranskankielen rooli oli myös merkittävä. Englannin ylivoimaista rolia lääketieteen kielenä ei
voida aavistaakaan. Englantilaiset tekijät ovat
kokoelmassa harvoja ja heidän kirjansa ovat
usein käännetty saksaksi. Englanniksi painetut
kirjat taas ovat usein käännöksiä saksasta. Vanhemman ajan sivistystasoa kuvaa se, että muun
kieliset kuin teoksen varsinaisen kielen sitaatit,
on jätetty ilman käänöstä. Jopa kreikan kielen
ymmärtämistä pidettiin akateemisissa piireissä selviönä. Monet ruotsalaiset (ja tanskalaiset)
kirjat on selvästi tarkoitettu maallikkolukijoille,
kuten merimiehille, sotilaille ja virkamiehille.
Aniharvat suomenkieliset teokset on suunnattu
talonpojille.
Monet kirjat, etenkin vanhat ruotsalaiset ja
saksalaiset, on painettu fraktuuralla, mikä voi
tuottaa vaikeuksia tottumattomalle lukijalle.
Osoitteella ”http://www.fls.fi/sällskapet/biblioteket/” voi hakea kirjoja tekijän, teeman tai
esimerkiksi kielen perusteella. Jotkut mielenkiintoiset sivut tai kuvat on skannattu. Joistakin
teoksista on myös seuran kirjastotoimikunnan
jäsenten kirjoittamia selostuksia.
Kirjoja ei lainata, mutta niitä voi lukea kirjastossa, kunhan sopii asiasta Läkaresällskapetin
kansliasihteerin Gerd Haglundin kanssa (puh.
09-477 680 90).
Kirjoittajat ovat Fiska Läkaresällskapetin kirjastokomitean jäseniä.
Tiedekirjasto-sarja päättyy.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
55
KEVÄÄN
KAUNEIMMAT
TAKIT
FREDA 33, HELSINKI
MA-PE 10.30 - 18.00
LA 10.30 - 15.00
PUH. 611 611
56 T I E.AINO.NET
T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
WWW
KIRJALLISUUS
Metsäkonduktööristä
akateemikoksi
ta 2010-luvun alkupuolella.
Hankkeen varsinaisena puuJuhani Päivänen
hamiehenä oli Metsäntutkimuslaitoksen emeritusprofessori MatYrjö Ilvessalo: Erään metsämiehen
ti Palo, joka ei ehtinyt nähdä työmuistelmia. Toimittaneet Jaakko
tä valmiina, koska hän menehtyi
Ilvessalo ja Yrjö Sevola. Helsingin
traagisessa auto-onnettomuudessa
yliopiston metsätieteiden
helmikuussa 2014. Konekirjoitlaitoksen julkaisuja 6/2014.
teeksi puretun sanelun työstämisen
julkaistavaksi käsikirjoitukseksi teKeskeiset suomalaiset biografiat­ kivät tutkija Yrjö Sevola ja valtioantavat tavanomaiseen kaavaan
tieteiden tohtori Jaakko Ilvessalo.
puserretun kuvan Yrjö IlvessaLukijaa hämmästyttää kertojan
losta (1892–1983), yhdestä Suoitsestään käyttämä yksikön kolmas
men merkittävimmistä metsänpersoona, joka tekstin edetessä ja
tutkijoista. Hänen tiedemiesurankerronnan kohteena olevan hensa huipentui Suomen Akatemian
kilön ajallisen varttumisen mukajäsenyyteen heti akatemian pena vielä koko ajan muuntuu. Alukrustamisvuonna 1948. Tieteellisilsi kerrotaan henkilöstä ”pikkupoilä alkuperäisjulkaisuilla mitattukana, mikä saattaa olla paikallaan
na Ilvessalon tutkijauran pituus oli
kouluikään ehtimiseen saakka”.
peräti 59 vuotta (ks. esim. Leikola
Alakansakoulun aloittaminen oi2004, 2014).
keuttaa nimitykseen koululainen.
Ajatus muistelmien laatimisesOppikoulussa poika nousee lukion­
ta – tässä tapauksessa ei kirjoittaensimmäisellä luokalla lyseolaispomisesta – näyttäisi konkretisoitujaksi ja viimeisellä luokalla abituneen Ilvessalon mielessä hänen jo
rientiksi. Ajan tavan mukaan abituylitettyään kahdeksankymmenen
rientistä tulee ylioppilas vasta Helvuoden iän 1970-luvulla. Samoisingin yliopistossa frakkiin sonnushin aikoihin hänen näkökykynsä
tautuneena suoritettujen tenttien
alkoi kuitenkin heiketä ja prosessi
jälkeen. Tämän jälkeen tuntuukin
johti pian täyteen sokeuteen. Muisjo ihan luonnolliselta, että kerrontelmien ensimmäisen kolmanneknan kohdetta nimitetään myöhemsen onkin kerrottu syntyneen simin metsänhoitajaksi, metsäkonten, että muistelijan ääni muunduktööriksi, maisteriksi, tohtoriksi,
tui konekirjoitteeksi hänen puoliprofessoriksi, osastopäälliköksi ja losonsa Lyyli Ilvessalon siirtämänä.
pulta akatemian jäseneksi. TutkinKaksi kolmannesta nyt julkaistutoihin ja virkanimikkeisiin liittyvijen muistelmien laajuudesta löyen puhuttelumuotojen lisäksi tekstyi Yrjö Ilvessalon kuoleman jälti käyttää ulkomaanmatkojen kukeen äänikaseteilta, mutta niiden
vausten yhteydessä myös muotoja
purkuun ryhdyttiin kuitenkin vasmatkamies, suomalainen tutkija tai
tarinan henkilö. Valittuun tyyliin
ehtii 350 sivun luennan aikana tottua – vaikka siitä ei pitäisikään.
Lapsuus ja kouluvuodet
Yrjö Ilvesalo (vuoteen 1911 saakka
Sarén) oli syntynyt Karl ja Amanda Sarénin seitsenlapsisen perheen
keskimmäiseksi 1.12.1892. Yrjö
kertoo isänsä olleen Tampereen
kaupungin vankilanhoitaja. Tässä
näkyy kertojan tyylin matala profiili – olihan ruotsinkielisessä nimityskirjassa kuitenkin nimikkeenä fängelsedirektör. Virkaan kuului
asunto vankilan kyljessä kaupungintalon Hämeenkadun puoleisen
siipirakennuksen toisessa kerroksessa poliisikamarin yläpuolella.
Kaupungintalo ja itse raatihuone
ovat kertojan muistamina kuvattu hämmästyttävän tarkasti. Lukijan on helppo kokea kulkevansa kertojan mukana kauppatorin
puolelta leveitä portaita ja suurten ovien­kautta raatihuoneen vestibyyliin sekä sieltä edelleen juhlasaliin ja sen lehterille, johon kaupungintalon asukkaatkin pääsivät
seuraamaan konsertteja, näytelmiä ja naamiohuveja. Pihanpuolelta katsellen sekä raatihuoneen
rakennus että kaupungintalon siipirakennukset olivatkin paljon arkisempia kuin sisäpuolelta tai kadunpuolelta nähtyinä.
Neljä luokkaa kansakoulua
käytyään koululainen selviytyy
sisäänpääsykokeiden kautta Tam­
pereen lyseon oppilaaksi. Lyseon
tuonaikaisten opettajien kuvaus –
sekä ulkonäön että luonteenpiirtei-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
57
den osalta – on herkullista luettavaa. Opettajien joukossa oli luontaista arvostusta nauttivia, mutta
myös äksyjä, itsekeskeisiä ja ivallisia tyyppejä. Keskinäistä toveruutta tuntevat koulupojat eivät viimeksi mainituista pitäneet.
Muistelusten todenperäisyys
vahvistuu, kun lukija oppii, että jo
sata vuotta sitten koululaiset syyllistyivät lunttaukseen tai tällaisen
avunantoon. Lunttaaja sai kuusi
tuntia karsseria ja kerronnan poika
rikollisesta avunannosta kaksi tuntia jälki-istuntoa. Karsseri oli rautaoven takainen pimeä koppi, jossa oli istuttava tai maattava lattialla
määrätty aika.
Sortokautena eniten viikkotunteja oli venäjän kielessä, jota kohtaan tunnettiin vastahakoisuutta.
Katukilvetkin oli pakko muuttaa
sellaisiksi, että nimi oli ylinnä venäjäksi ja vasta alempana suomeksi
tai ruotsiksi tai molempina.
Vankilanjohtaja oli virkatoimissaan huomannut ruotsin kielen osaamisen tärkeyden, joten hän
lähetti kunkin poikansa vuorollaan
pariksi kesäkuukaudeksi kalastajaperheeseen Ahvenanmaan Kumlingeen ruotsia oppimaan. Muut
kesät vietettiin kaukaisten sukulaisten maalaistaloissa, jotta kaupunkilaispojat oppisivat tekemään
ruumiillista työtä. Viimeisen lyseolaiskesänsä kertoja vietti Lapissa
Metsähallituksen laajoilla valtionmailla tukkipuiden luvussa. Työ
pännämiehenä tiettömien taipaleiden takana oli mitä ilmeisimmin
raskasta kaupunkilaisnuorukaiselle raavaiden jätkien toimiessa puiden lukumiehinä. Kesä oli rahallisesti antoisa, mutta ei millään tavalla vielä tukenut ajatusta metsäalalle
antautumisesta.
58
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
Sittenkin metsäalalle
On ilmeistä, että vanhemmalla
veljellä, Lauri Ilvessalolla (1887–
1928), oli merkittävä osuus siihen,
että Yrjö päätyi kuitenkin metsäalalle. Hän kirjoittautui keväällä 1911 Keisarillisen Aleksanterin
yliopiston filosofisen tiedekunnan
maanviljelystaloudelliseen osastoon, joka oli perustettu Tammelan Mustialasta vuonna 1907 siirretyn maatalousopetuksen ja Lammin Evolta vuonna 1908 siirretyn
metsäopetuksen
korkeimmaksi
”opinahjoksi”.
Muistelukset sisältävät seikkaperäisen selvityksen yliopiston
metsätieteille tarjoamista vaatimattomista opetustiloista 1900-luvun alun Kruununhaassa, opiskelijoiden asumisolosuhteista ja ruokailumahdollisuuksista uuden ylioppilastalon piharakennuksessa
sijainneessa Koskisen kansankeittiössä tai vanhalla ylioppilastalolla rouva Putkosen ruokalassa. Valveutuneisuutta osoittaa, että myös
Kansallisteatterin kulttuuritarjontaa käytettiin hyväksi.
Ilvessalon kuvaus metsäylioppilaiden opiskelusta ja vaadituista
harjoitteluista täydentää oleellisesti sitä kuvaa, minkä metsäylioppi­
laiden satavuotishisto­
riikki lyhy­
käisyydessään antoi muutama vuosi sitten (Havimo 2009).
Metsätutkinnon tultua keväällä
1914 suoritetuksi oli etsittävä töitä.
Metsähallitus oli tuohon aikaan alan
merkittävin työnantaja. Nuoret vastavalmistuneet metsänhoitajat joutuivat frakkiin pukeutuneina ylitirehtööri, valtioneuvos P. W. Hannikaisen johtaman Metsähallituksen
kollegion eteen vannomaan asessorin sanelun mukaisesti ”virkavalan,
jossa he ihmeekseen mm. lupasivat
ilmiantaa kaikki mahdolliset tie-
toonsa tulevat salahankkeet Hänen
Majesteettiansa Keisaria vastaan”.
Herrat olivat tämän jälkeen kelpoisia Metsähallituksen metsäkonduktööreiksi, mikäli onnistuivat määräaikaisen työmääräyksen saamaan –
vakinaisen viran saamiseen tulisi
asessorin selityksen mukaan kulumaan vielä pitkä tovi.
Metsää on tutkittava metsässä
A. K. Cajanderin myötävaikutuksella Ilvessalo onnistui saamaan
useita määräyksiä metsäkonduktöörinä avustamaan metsänhoidon
tarkastuksissa Metsähallituksen
eri hoitoalueilla. Varsinaisen työn
ohessa hän keräsi koeala-aineiston,
jolla selvitettiin mäntymetsiköiden
valtapuitten kasvua tietyillä metsätyypeillä. Kerätyn aineiston pohjalta valmistui pro gradu -työ filosofian kandidaatin tutkintoa varten. Samasta asiakokonaisuudesta,
mutta laajempaan aineistoon perustuva väitöstutkimus Tutkimuksia metsätyyppien taksatoorisesta merkityksestä valmistui vuonna
1920. Työllä tuli empiirisesti todennettua metsätyyppien soveltuvuus
kasvupaikan puuntuotospotentiaalin arviointiin.
Apurahatutkijanuran epävarmuus tuli Ilvessalollekin tutuksi,
joten määräaikainen toimi metsänarvioimisen opettajana Helsingin
yliopistossa oli tervetullut, vaikkakin se hidasti tutkimushankkeita. Näyttää siltä, että Hirvensalmen
Lahnaniemen kylän kansakoululla pidetty vihkiäisjuhla, ”jossa tämän kansakoulun opettajien tytär
ja kerrontamme yliopiston opettaja vihittiin avioliittoon”, sovitettiin
opetus- ja tutkimustöiden lomaan
hyvin rationaalisesti.
Ilvessalo toimi myös sivutoimisena metsätalouden opettajana
Teknillisessä korkeakoulussa yli 26
vuoden ajan. Opetus oli tarkoitettu lähinnä maanmittausinsinööreiksi aikoneille. Kertoja itse mainitsee, että ”kun opetuksen alalta
ei ollut oppikirjaa, seurasivat oppilaat yleisesti tarkoin opetusta ja
tekivät muistiinpanoja, joiden perusteella lopputentin saattoi läpäistä”. Hallussani ovat oman isäni luentomuistiinpanot 1930-luvun alkuvuosilta, jotka osoittavat
metsätalouden opetuksen olleen
sisällöllisesti varsin kattavaa. Niitä
silmäillessä on lähes kuulevinaan
ja näkevinään luennoitsijan hillityn ja verkkaisen puhetyylin, joka
on siirtynyt kirjalliseen muotoon
vahakantiseen vihkoon.
Valtakunnan metsien inventoinnit
Kun kertoja vasta äskettäin 29 vuotta täytettyään oli nimitetty vastaperustetun Metsätieteellisen koelaitoksen (nykyisin Metsätutkimuslaitos) professoriksi, hän sai
tehtäväkseen suunnitella ja organisoida ensimmäisen valtakunnallisen metsävarojen inventoinnin.
Työ tehtiin linjoittaisena koealaarviointina, jossa inventointilinjat kulkivat maan poikki lounaasta
koilliseen. Tämä 1920-luvun alussa toteutettu valtakunnan metsien inventointi oli lajissaan ensimmäinen koko maailmassa. Toinen
inventointi tehtiin 1930-luvun lopulla. Ilvessalon johdolla perustettiin Metsätutkimuslaitoksen kokeilualueisiin monipuolinen pysyvien
kasvu- ja tuotoskoealojen verkosto, jota ylläpidetään yhä toistuvin
mittauksin.
Ilvessalo ehti johtaa vielä valtakunnan metsien kolmannen
(1951–53) ja neljännen (1960–62)
inventoinnin. Nyttemmin inventoinnit ovat muuttuneet ajantasai-
seksi metsien ja niiden tilan seurantajärjestelmäksi.
Kaksi akatemiaa
Muistelijalle ominaiseen vaatimattomaan tyyliin kerrotaan Ilvessalon tehtävistä kahdessa akatemiassa: hän toimi Suomalaisen Tiedeakatemian esimiehenä
ja Suomen Akatemian jäsenenä.
Muistelmien sanelun jälkeen näistä
molemmista organisaatioista on
ehtinyt valmistua perusteelliset
historiateokset (ks. Tiitta 2004;
Paaskoski 2008), joissa hänen ansioitaan arvioidaan ja arvostetaan
ulkopuolisin silmin.
Kun Suomen Akatemia perustettiin vuonna 1948, Ilvessalo nimitettiin sen jäseneksi luonnontieteiden edustajana. Suomelle tärkeän­tieteen alan keskeisenä
edustajana ja osaltaan A. K. Cajanderin työn jatkajana hänen valintansa oli selvä, akatemialautakunta
asetti hänet ehdolle virkaan toisena
heti A. I. Virtasen jälkeen. Ilvessalo jatkoi akateemikkona työskentelyään Metsäntutkimuslaitoksessa.
Metsäntutkimus kansainvälistyy
Muistelmat sisältävät perusteelliset kuvaukset kertojan ulkomaanmatkoista Pohjoismaihin ja muualle Eurooppaan sekä Kanadaan ja
Yhdysvaltoihin. Tarkkuudessaan ja
kohteliaissa sanakäänteissään nämä osat ovat suhteellisen uuvuttavaa luettavaa. Toisaalta kertoja tekee aikalaistodistajan silmin havaintoja, joihin nykysuomalainen
ei laisinkaan kiinnittäisi huomiota:
Missisipin valtion metsissä ”haukkuutyössä oli miltei yksinomaan
neekereitä, mutta puun kuljetuksen autolla suoraan hakkuupaikalta selluloosatehtaalle toimittivat
valkoiset työmiehet”. Kirjaan liite-
tyn henkilöhakemiston perusteella lukija voi havaita kertojan matkoillaan tavanneen monia maailman metsäntutkimuksen huippuja.
Osoituksena suomalaisen metsäntutkimuksen arvostuksesta Yhdysvalloissa oli Valkoiseen taloon
järjestynyt käynti, jonka yhteydessä kerrontamme tutkijalla oli tilaisuus keskustella saamistaan vaikutelmista Yhdysvaltain metsistä
ja niiden tilasta tuolloisen presidentin (Calvin Coolidge 1923–29)
kanssa. Tutkija pyrki vastaileman
presidentin kysymyksiin mahdollisimman positiivisesti, ”mutta kuitenkin mieleensä jääneen myös kovin raskaat hakkuut ja yleiset metsäpalot erityisesti Lännellä”.
Muistelmista selviää myös miten tärkeitä vierailu- ja demons­t­
raatiokohteita olivat Metsäntutkimuslaitoksen omat kokeilualueet
monenlaisine metsikkökokeineen.
Mitähän muistelmien kertoja nykytilanteesta tuumaisi? Kokeilualueista ja useista tutkimusasemista on viime vuosikymmenen aikana jouduttu luopumaan. Lopullinen kuolinisku tälle kansainvälistä
arvostusta nauttineelle sektoritutkimuslaitokselle tuli 1.1.2015, jolloin Luonnonvarakeskus aloitti toimintansa.
Aikalaistodistajan sanakääntein
Lukukokemus on samanaikaisesti sekä uuvuttava että antava. Toimittajat ovat halunneet säilyttää
kirjan rakenteen ja laajuuden kertojan ääntä kunnioittaen: Koulupojat suksistelivat Pyynikin rinteillä,
Teisko-laivaa mentiin vastaan Viitapohjan pulvärkille ja maitokannulla haettiin jästiä eli hiivaa Pyynikin prykiltä.
Ymmärtämyksemme metsäntutkimuksen määrätietoisesta käyn­
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
59
nist­ymisestä on oleellisesti lisääntynyt Ilvessalon muistelmien myötä.
On hienoa, että sanelukasetit löytyivät, ääni siirrettiin kirjoitettuun
muotoon ja käsikirjoitus saatettiin
painotuotteeksi. Jälkipolvilla on nyt
käytettävissään mielenkiintoinen
aikalaisdokumentti.
Ilvessalo näyttää halunneen
muistiin merkittäväksi, mitä tamperelaispojalle oli tapahtunut hänen sekä ajallisesti että maantieteellisesti pitkällä matkallaan. Keskeisimmän osan esityksessä saa
elämänuraksi valikoitunut metsäntutkimus sekä kotimaassa että kansainvälisellä areenalla. Itse asias­
sa perhe, vaimo Lyyli, s.
Metsäpelto, pojat Mikko, s. 1922,
ja Jaakko, s. 1929, sekä kasvattitytär Iiri, s. 1939, jäävät selvästi takaalalle. Tämän vuoksi onkin tärkeää,
että Jaakko Ilvessalo on kirjoittanut
kirjaan lämminhenkiset jälkisanat,
jotka päättyvät kuvaavasti: ”Isäni oli oman aikansa tiedemies­isä.
Hänelle ponnistelu tutkimisen,
opettamisen ja kirjoittamisen
parissa oli luonnostaan lankeava
tehtävä, joka kasvoi ajan myötä
elämäntyöksi. Tämän rinnalle
asettuivat yhtä luonnostaan ja
omin muodoin perhe ja siitä
huolehtiminen.”
Lähteet
Havimo, M. 2009. Metsäylioppilaiden
taival 1909–2009. Teoksessa: Korpien hurjassa humussa. Metsäylioppilaat 1909–2009. Metsäylioppilaat ry 2009.
Leikola, M. 2004. Ilvessalo, Yrjö (1892–
1983), Metsäntutkimuslaitoksen
professori, Suomen Akatemian
jäsen. Suomen Kansallisbiografia 4, Suomalaisen Kirjallisuuden
Seura 2004.
Leikola, M. 2014. Metsätyypit Ilvessalon mukaan. Yrjö Ilvessalo
(1892–1983). Teoksessa: Markkanen, T., Tiitta, A. ja Havaste, P.
2014. Suomalaisia tieteen huipul-
60
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
la. 100 tieteen ja teknologian saavutusta. Gaudeamus, s.106–107.
Paaskoski, J. 2008. Oppineiden yhteisö. Suomalainen Tiedeakatemia
1908–2008. Kustannusosakeyhtiö Otava.
Tiitta, A. 2004. Suomen Akatemian historia I 1948–1969. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 981:1.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston suometsätieteen emeritusprofessori.
Kokemuksia muuttuvasta
kutsumusammatista
Pauliina Raento
Anneli Mäkelä-Alitalo
(toim.): Lehmästä leopardiin.
Eläinlääkärityön muistoja.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
2013.
Muistitietoaineistot
koostuvat
omasanaisista kertomuksista, jotka käsittelevät ihmisten kokemuksia tutkijoita tai organisaatioita
kiinnostavista aiheista. Näiden aineistojen historia Suomessa ulottuu kansallisen heräämisen aikaan
1800-luvulle, ja maan erikoisuus on
kirjallisen materiaalin suuri määrä.
Sen kerääminen on ollut luontevaa
kansalaisten varhaisen luku- ja kirjoitustaidon ja maan vahvan arkistoperinteen ansiosta.
Muistitietoa kerää erityisesti
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto, usein
yhteistyössä ulkopuolisen rahoittajan kanssa. Näin edettiin, kun Suomen Eläinlääkäriliitto halusi koota muistoja alaltaan. Kiinnostusta
motivoivat alan suuret rakenteelliset muutokset. Eläinlääketieteellinen korkeakoulu menetti itsenäisen asemansa ja muuttui Helsingin
yliopiston tiedekunnaksi 1990-lu-
vun puolivälissä. Sittemmin toiminta muutti Viikkiin ja tilat Sörnäisissä purettiin. Suureläinyksikkö siirtyi Hautjärven kartanosta
Saaren kartanoon. Keruu tuotti tuhatsivuisen aineiston, josta koottiin kirja ulkopuolisten rahoitta­
jien tuella.
Vanhimmat kirjoitukset ovat
1900-luvun alkuvuosikymmeniltä. Vuoteen 1945 saakka suomalaiset eläinlääkärit koulutettiin ulkomailla, varsinkin Saksassa. Opinnot esimerkiksi Hannoverissa olivat vaativia, sillä asiasisällön lisäksi
oli omaksuttava vieras kieli ja kulttuuri. Kotiin lähetetyissä kirjeissä kuvataan kiinnostavasti elämää 1920-luvun Saksassa, ja toisinaan ruinattiin rahaa. Asunnon
lämmittämistä valiteltiin kalliiksi,
koska hiilialueita miehitettiin ensimmäisen maailmansodan jäljiltä. Suomalaiset kuitenkin pärjäsivät, sillä markka kelpasi kansainväliseksi valuutaksi dollarin rinnalla.
Samaan aikaan ”Saksan paperiraha” paransi ”laskuaan kuin sika
juoksuaan”, kuten eräs opiskelija
kirjoitti perheelleen.
Toisen maailmansodan jälkeen
suomalaiset eläinlääkäriopiskelijat
lähtivät klinikkaopintoihin Tukholmaan tai Osloon, kun kotimaassa oli ensin opiskeltu kolme vuotta
teoriaa. Tuon ajan yhteiskunnallista ja liikenneteknologista kehitystä kuvaa se, että matkoista selvittiin parissa päivässä sen sijaan, että laivassa oli vietettävä jopa viikko jäisellä Itämerellä, kuten vielä
pari vuosikymmentä aikaisemmin. Maa- ja metsätalousministeriö tuki opiskelijoita suojaamalla heidät markan devalvaatioiden
kustannuksilta. Kliininen opetus
Eläinlääketieteellisessä
korkeakoulussa saatiin viimein käyntiin
1960-luvulla ja ensimmäiset vain
kotimaassa opiskelleet eläinlääkärit valmistuivat vuosikymmenen
lopulla.
Monet lopputenteistä olivat
suullisia kuulusteluja, joihin pukeuduttiin arvokkaasti. Muistelijat kirjoittavat, kuinka tentteihin
menemistä jännitettiin, koska arvostelu oli toisinaan mielivaltaista. Menestys tentissä ei vastannut
osaamisen määrää vaan riippui
tentaattorin senhetkisestä mielialasta. Tarinoiden perusteella entisajan professorit olivat suuria arvonsa tuntevia persoonia, jotka
osoittivat asemansa epäröimättä.
Toisaalta kirja antaa ammattikunnasta vahvasti yhteisöllisen, iloisen ja huumorintajuisen vaikutelman. Suomalaiset eläinlääkärit
ovat myös selvästi välittäneet sekä
potilaistaan että niiden omistajista. He myös todistivat ja lievensivät yhteiskunnallista eriarvoisuutta työskennellessään korkeakoulutettuina maaseudun vaatimattomissa oloissa.
Toimenkuvan monipuolistuminen ja työmahdollisuuksien parantuminen muuttivat opintojen sisältöä ja toivat alalle lisää naisia. Vielä
1920- ja 1930-luvulla työtä oli vaikea löytää, koska lehmät olivat verrattain terveitä. Sairastuneiden yksilöiden hoidosta ei myöskään kannattanut maksaa eläinlääkärin kallista taksaa, koska lehmät tuottivat
vähän. Pieneläimiä hoidettiin harvoin, ja lemmikkejä oli vähemmän
kuin nykyisin. Siksi potilaat olivat
lähinnä hevosia, jotka työskentelivät maa- ja metsätaloudessa sekä
edustivat aikansa kuljetus- ja sotilasteknologiaa. Kastrointi, hampaiden raspaus ja loishäädöt olivat hevostyön rutiinia. Varsinkin
maaseudulla näitä tehtäviä hoiti-
vat isännät itse tai heidän luottopuoskarinsa, ja eläinlääkäri kutsuttiin paikalle vasta kun toimenpide
oli mennyt pieleen. Valtaosa eläinlääkäreistä oli miehiä, eikä harvoja
naisia aina otettu vakavasti.
Suomessa oli kolmisensataa
eläinlääkäriä 1950-luvun taitteessa, ja lisää tarvittiin. Maassa oli yli
400 000 hevosta, maataloustuotteiden kysyntä kasvoi kaupungeissa ja tuotanto tehostui samalla kun
hygieniavaatimukset kiristyivät.
Monilta alueilta kuitenkin puuttui eläinlääkäri. Vastavalmistuneet
saattoivat siis valita halua­
mansa
kunnan työkentäkseen, ja yksityispraktiikka muuttui pian kunnan viraksi, mikäli osapuolet olivat toisiinsa tyytyväisiä. Eläintenhoitajia ei ollut, mutta vastaanottoapulaisena työskentelevä vaimo
oikeutti verovähennykseen. Pula
eläinlääkäreistä avasi ovia naisille. 1970-luvun lopulla heitä oli jo
puolet eläinlääkärin opinnot aloittavista. Kertojat muistelevat, että
työ varsinkin maaseudulla oli raskasta, nykyistä työaika- tai lomakäytäntöä ei ollut, ja lastenhoidon
järjestäminen vaati kekseliäisyyttä.
Sukupuolesta riippumatta moni oli
kutsumusammatissaan.
Liittyminen Euroopan unioniin
siirsi painopistettä yksilöiden lääkitsemisestä suurten tuotantoyksiköiden ehkäisevään terveydenhuoltoon. Hyötyeläinten arvo romahti, eikä sairastuneen naudan
liha-arvoa kannattanut enää yrittää säilyttää eläinlääkärin avustuksella. Sairaseläinkuljetukset loppuivat. Sen sijaan elintarvikkeiden
turvallisuuden valvonta ja eläintautien ehkäiseminen kasvattivat
merkitystään. 1980-luvulla suur­
eläinlääketieteessä erikoistuttiin
esimerkiksi lisääntymistieteeseen.
Lemmikkien määrä nousi, ja niitä varten perustettiin uusia eläinlääkäriasemia ja sairaaloita. Pieneläinpraktiikan arvostuksen muutosta havainnollistaa se, että vielä
1960- ja 1970-luvulla sen koulutukselta haluttiin evätä julkinen
rahoitus. 1990-luvun lopulla pieneläimet tulivat osaksi eläinlääkäreiden erikoistumiskoulutusta. Pieneläinpraktiikka ei enää tarkoittanut metsästyskoirien rokottamista
vaan mitä moninaisimpien lemmikkien kokonaisvaltaista ja talou­
dellisesti tuottavaa hoitoa.
Yhteiskunnan rakennemuutoksen ja eläinlääkäreiden työn muutoksen suhdetta havainnollistavat
myös hevoset. Kun traktori valtasi maatalouden, hevosten määrä romahti ja käyttö muuttui. Vielä 1940- ja 1950-luvulla hoidettiin
sota- ja savottahevosten rasitus- ja
muita vammoja, ja hevosia koottiin
joukkoruunauksiin ja -madotuksiin. Hevosmiestaidot olivat välttämättömiä, joten niitä opetettiin
pakollisilla ajo-, ratsastus- ja valjastuskursseilla Ypäjällä ja Niinisalossa. Nyt historiaan jäänyt pakollinen kengityskurssi kesti pisimmillään kolme viikkoa.
1980-luvulla Suomessa oli enää
35 000 hevosta, enimmäkseen urheilu- ja virkistyskäytössä. Niitä
hoidettiin yksilöllisesti ja yhä monipuolisemmin, kun kilpailu ravi- ja ratsastusurheilussa koveni.
Noista ajoista hevosten määrä on
yli kaksinkertaistunut ja toiminta
on kansainvälistynyt. Määrän kasvua – ja hevosten suurta tunnearvoa – kuvastaa uusien hevosklinikoiden ja -sairaaloiden perustaminen. Ennallaan on varsinkin kilpa- ja jalostushevosten omistajien
tuntema syvä arvostus taitavaa hevospraktikkoa kohtaan.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
61
Eläinlääkärien
muistelukset
ovat sympaattista ja viihdyttävää
luettavaa. Alkuperäistekstejä on
kunnioitettu, kuten muistitietoaineistojen kohdalla asiaan kuuluu,
ja kirjoittajien persoonallisuus pääsee hyvin esille, kuten kokoelman
toimittaja on halunnut. Toistoa sekä nimeltä mainittujen kollegojen
avioeroista, alkoholismista ja mielenterveysongelmista juoruamista
olisi kuitenkin voinut karsia. Lukija voi eläytyä värikkääseen tarinointiin tai lähestyä sitä suomalaisen koulutusjärjestelmän, tuotantorakenteen ja yksittäisen tieteenalan muuttuvana kuvana.
Kirjoittaja on tutkimusvapaalla kulttuurimaantieteen professorin tehtävästään Helsingin yliopistossa.
Kirjan nykyisyys ja
tulevaisuus
Tuija Laine
Kirja muuttuvassa
tietoympäristössä. Toimittaneet
Tommi Inkinen, Markku
Löytönen, Anne Rutanen.
Suomen tietokirjailijat 2014.
Suomen tietokirjailijat ry. on tarttunut ajankohtaiseen aiheeseen
julkaistessaan teoksen kirjan asemasta ja siinä tapahtuneista muutoksista. Internet-maailma on vaikuttanut merkittävässä määrin moniin yhteiskunnan toimintoihin ja
osansa siitä on saanut myös kirja-ala. Painetulla kirjalla on hieno
menneisyys, mutta sen tulevaisuus
sähköisten medioiden vallatessa
alaa on herättänyt paljon kysymyksiä, jopa huolta – ei vain Suomessa,
vaan eri puolilla maailmaa. Tietokirjailijoiden yhteistyönä syntynyt
62
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
Kirja muuttuvassa tietoympäristössä pyrkii omalta osaltaan vastaamaan näihin kysymyksiin ja herättämään uusia.
Kirjassa tarkastellaan kirjaalaa varsin monipuolisesti. Mukana on näkökulmia kustannustoimintaan, kirjakauppaan, kirjastolaitokseen ja kun kyse on tietokirjailijoiden laatimasta teoksesta,
luonnollisesti myös tietokirjaan ja
oppikirjaan. Huomiota kiinnitetään myös lukemiseen sekä kielen
merkityksiin ja muutoksiin. Digitaalista kenttää käsitellään useissa
artikkeleissa. Kirja lähtee liikkeelle kirjan varhaisvaiheista, savitauluista ja Gutenbergista sekä niistä
muutoksista, joita kirja on elinkaarensa aikana kohdannut jo ennen
nykyistä digitaalisuuden aikakautta. Muutoksia on tapahtunut ja tapahtuu emmekä pysty ennustamaan, millaisia muutoksia on vielä tulossa meidän elinaikanamme
saati sen jälkeen.
Rakenteellisesti
suurimmat
muutokset sijoittuvat tällä hetkellä kustannus- ja kirjakauppa-alalle. Samoin kuin muualla yhteiskunnassa, kustannusalan pienet toimijat joutuvat usein väistymään suurempien tieltä resurssipulan vuoksi
tai ainakin muuttamaan toimintatapojaan radikaalisti. Kaikkein selvimmin tämä näkyy antikvariaattialalla, jota kirjassa ei, kumma kyllä,
käsitellä lainkaan. Kustannussyistä
monet antikvaariset kirjakauppiaat
Suomessa, muusta Euroopasta puhumattakaan, ovat joko lopettaneet
toimintansa tai siirtyneet kokonaan
tai osittain nettikauppaan. Sähköisen kirjan myynti Suomessa on
vielä suhteellisen vähäistä eri syistä, mutta niiden lisääntyessä kirjojen levitys siirtynee väistämättä yhä
enemmän internetiin.
Voimakkaimmin muutokset
näkyvät jo nyt sanomalehdistössä,
jonka tilaajamäärät ovat eri puolilla
romahtaneet. Lehtien lukeminen ei
ole kuitenkaan vähentynyt ja moni
lukija arvostaa edelleen näköislehden lukemista tablettitietokoneelta tai lukulaitteelta. Saksan kansalliskirjasto kertoi Frankfurtin
kirjamessuilla, että viime vuonna
sähköisen kirjallisuuden kartunta
ohitti ensimmäisen kerran painetun kirjallisuuden kartunnan heidän kirjastossaan Frankfurtissa.
Aika näyttää, milloin Suomessa ollaan kansalliskirjallisuuden osalta
yhtä pitkällä.
Lukemisen ja kirjan lukijan
kannalta muutokset eivät huolestuta. Useat kirjan artikkeleista käsittelevätkin lukemista digitaalisessa
maailmassa. Niissä, kuten muissakin aiheesta kirjoitetuissa teksteissä ja tutkimuksissa, vakuutetaan,
että kirjojen siirtyminen digitaaliseen muotoon ei ole vähentänyt
lukemista eikä edes painetun kirjan asemaa. Lukijat ovat vain oppineet valikoimaan, mikä kirjallisuus
ja missä tilanteessa on kätevintä lukea painettuna, mikä ruudun välityksellä. Näin e-kirja pikemminkin
monipuolistaa lukemisen tapaa, ei
suinkaan kavenna sitä. Lasten ja
nuorison kohdalla se saattaa jopa
lisätä innostusta lukemista ja kirjoittamista kohtaan, kun sosiaalinen media ja internet avaavat digisukupolvelle uusia mahdollisuuksia toteuttaa itseään kirjallisesti.
Myös tutkijoille digitaalisen
aineiston kasvu merkitsee useissa tapauksissa parantuneita tutkimusedellytyksiä, kun aiemmin
mikrofilmeiltä luettava aineisto on
saatavissa selkeämmässä muodossa kotikoneelle ja esimerkiksi vaikeasti tavoitettavat opinnäytteet
voi lukea kätevästi verkon välityksellä. Tekijänoikeudet pitävät kuitenkin huolta siitä, että kirjastot eivät tyhjene, sillä tekijänoikeudenalainen aineisto, olkoon kuinka digitaalisessa muodossa hyvänsä, on
edelleen luettava kirjaston seinien
sisäpuolella.
Teoksen
monipuolisuudesta
huolimatta vielä joitakin näkökulmia jää puuttumaan. Koska lyhyessä esipuheessa viitataan myös tiedemaailmaan ja toimituskunnassa
on kaksi professoria, olisi myös kirjan ja kirjallisuuden tutkimus ollut syytä nostaa esiin. Sekä kirjallisuustiede että kirjahistoria on nyt
jätetty teoksessa tarkastelun ulkopuolelle. Kuitenkin molempien
kannalta kirja-alalla tapahtuneet
muutokset ovat jatkuvasti esillä –
ne näkyvät tutkimuksessa, opetuksessa ja näiden tieteenalojen popularisoinnissa.
Jo vuosien ajan kirjahistorian
suurimman, kansainvälisen kattojärjestön vuosikonferenssissa,
SHARPissa (Society for the History of Authorship, Reading and Publishing), on esimerkiksi esitelty eri
puolilla maailmaa valmiita ja tekeillä olevia kirjahistorian tietokantoja ja erilaisia verkkoaineistoja. Verkoston sähköpostilistalla
käydään jatkuvasti vilkasta keskustelua juuri niistä kysymyksistä, joita
tässäkin kirjassa on nostettu esiin.
Tämän vuotisen SHARPin jakaman
DeLong -kirjapalkinnonkin voitti
David McKitterickin Old Books,
New Technologies, joka tarkastelee kirjan ja sen historian muutosta juuri digiaikakauden taustaa vasten. Helka-tietokannassa kirja näkyy olevan luettavissa myös elektronisena, tosin vain Museoviraston
tunnuksilla. Tämä osoittaa, kuinka
e-kirja voi yhtaikaa olla käyttäjän
kannalta lähellä, mutta kuitenkin
tavoittamattomissa.
Kirja muuttuvassa tietoympäristössä on kirjan tämänhetkiseen
tilanteeseen pureutuva julkaisu,
joka tarjoaa tietoa kirja-alan nykytilasta ja antaa ajattelemisen sekä keskustelun aihetta kaikille kirjan tilasta kiinnostuneille. Muodoltaan se on läpileikkaus, jossa
jokainen kirjoittaja on lähestynyt
teemaa omalta kannaltaan eikä
kirjassa ole pyritty yhtenäiseen kokonaisuuteen. Tämän vuoksi siitä
syntyy hieman hajanainen vaikutelma. Lopullista totuutta kirja ei
pysty tarjoamaan eikä se liene ollut kirjan tekijöiden tarkoituskaan.
Siinä nostetaan kuitenkin hyvin
esiin muutosten tuomia etuja ja
haittoja ja vakuutellaan huolestuneille, ettei kirja esineenä ole vielä
aikansa elänyt, vaikka se onkin osittain muuttanut muotoaan.
Kirjoittaja on kirjahistorian professori
Helsingin yliopistossa.
Hallinto uudessa
tulokulmassa
Vesa Huotari
Petri Virtanen ja Jari Stenvall:
Älykäs julkinen organisaatio.
Tietosanoma 2014.
Perinteiset ajattelumallit, teoriat ja
käsitteet ovat tulossa tiensä päähän
julkisten organisaatioiden uudistumisen myötä, väittävät professorit
Petri Virtanen ja Jari Stenvall. Uudistamisen pohjaksi he tarjoavat aikaisempaa positiivisempaa lähestymistapaa julkisen sektorin toimijoille: muutu, koska olet osaava
tai vähintäänkin oppimiskykyinen,
mahdollisesti jopa älykäs. Älykäs
julkinen organisaatio -teos sekä jatkaa että laajentaa tekijöiden aikaisempien teosten tematiikkaa. Teos
on myös vasta-argumentti näkemykselle, jonka mukaan ”tyhmää
julkista hallintoa johtavat hallinnon ulkopuoliset älykkäät toimijat” (s. 13) eli julkinen hallinto olisi ulkoistanut älykkyyttä vaativat
tehtävät yksityisen sektorin konsulteille. Teoksen on tarkoitus herättää keskustelua, kehittää teoriaa,
luoda uutta ja palvella mahdollisesti myös konsultointia.
Aluksi Virtanen ja Stenvall
luonnehtivat julkisen hallinnon
kehitystä 1980-luvun jälkeen. Tarkastelua leimaa henkilökeskeisyys.
Pääpaino olisi voinut olla asioilla,
ei niiden esittäjillä, olisi esimerkiksi voitu käsitellä, miten käyttää organisaation käsitettä mielekkäällä
tavalla puhuttaessa julkisesta hallinnosta. Kirjoittajien analyysi
näyttääkin käynnistyvän kunnolla
vasta, kun huomio kiinnittyy julkisen hallinnon piirteiden ja julkisten organisaatioiden älykkyyden
luonteeseen. Tuloksena voi sanoa
olevan ”normiälykkyyttä”, ”professioälykkyyttä”,
”kollegiaalista älykkyyttä”, ”praktista älykkyyttä”, ”vastuuälykkyyttä”, ”valmisteluälykkyyttä” ja ”muutosälykkyyttä”.
Tätä älykkyyttä käytetään julkisessa hallinnossa hyvinvointiyhteiskunnan puolustamiseen. Samalla puolustetaan luonnollisestikin kaikkia niitä ammattiasemia,
joiden varaan julkinen palvelutuotanto on rakennettu. Tämä luku jää
kuitenkin pelkäksi asian ja lukijan
lämmittelyksi. Hämmästyttävintä
siinä on tekijöiden väite, että Margaret Thatcher olisi tokaissut julkisuudessa, ettei ole olemassa mitään
valtiota tai julkisia palveluita vaan
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
63
yksinomaan perheitä (s. 59). Lähdeviite olisi tässä auttanut sekä lukijaa että tekijöitä itseään.1
Luku kolme, älykkään julkisen organisaation muoto, ei keskustele muotokysymyksistä. Virtanen ja Stenvall väittävät, että
uudistaminen, jossa on keskitytty
hallinnon rakenteisiin, on tavalla
tai toisella unohtanut itse organisaa­
tiot ja niiden kehittämisen. Sitä, millaisia organisaatioita julkisessa hallinnossa on, ei ole heidän mukaansa huomioitu riittävästi. Kirjoittajat
käyvät lyhyesti läpi organisaatioteorian huimaksi luonnehtimaansa
kehityskulkua 1900-luvulla – sama
kuin väittäisi runouden kehittyneen
merkittävästi vastaavalla ajan­
jaksolla. Koska heillä ei ole käytössään selkeää organisaation käsitettä, jonka kautta jäsentää keskusteluja, he käsittävät organisaa­tion aina
kunkin keskustelun kautta. Tarkastelu ei lisää ymmärrystä eikä edes informoi asiasta, vaan tuottaa lähinnä
sivun täytettä.
Tekijät väittävät, että ”julkiset
organisaatiot ovat 2010-luvulla tar­
1 Thatcher ei uskonut ”yhteiskuntaolioon”. Yhteiskunta ei ollut jotakin, joka kykeni konkreettisesti
tarjoamaan esimerkiksi asunnon
asunnottomalle tai jonka syytä
jonkin lapsen ongelma saattoi olla. Hän liitti toimijuuden
yksilöihin. Kaikki, mitä esimerkiksi
hallitus saattoi tehdä, todentui
yksinomaan ihmisten tekemisten
kautta: ”There is no such thing as
society. There is living tapestry
of men and women and people
and the beauty of that tapestry
and the quality of our lives will
depend upon how much each of
us is prepared to take responsibility for ourselves and each of us
prepared to turn round and help
by our own efforts those who
are unfortunate.”(http://www.
margaretthatcher.org/document/106689)
64
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
peeksi samankaltaisia, jotta voidaan
esittää ajatus uuden­tyyppisestä julkisesta organisaatiosta – sen teoreettisista ja käsitteellisistä rajoista” (s.
79). Tässä väite julkisten organisaatioiden samankaltaisuudesta ja tuon
samankaltaisuuden riittävyydestä
(so. empiirinen väite) yhdistetään
laatua koskevaan päätelmään (uutta
tyyppiä oleva) ja kyseistä kategoriaa
kuvaavaan käsitteeseen (ajatus) hölynpölyllä höystettynä (sen teoreettiset ja käsitteelliset rajat). Vaikka
kirjoittavat toteavat esipuheessaan,
että teos on kirjoitettu ainakin viiteen kertaan, ei lopputulos vakuuta ajatuksen kaikinpuolisessa kirkkaudessaan.
Julkisen organisaation älykkyyden tarkastelussa tarvitaan Virtasen ja Stenvallin mielestä seitsemää
”käsitettä” (systeemisyys, asiakaslähtöisyys, dynaamisuus, kokonaisvaltainen tila, avoimuus, kumppanuus, päätöksenteko). Valitettavasti tästä lupaavasta alusta huolimatta asian tarkastelu polkee edelleen
pitkälti paikallaan. Vaikka tarkastelu ei asiallisesti etene mihinkään,
onnistuvat tekijät tästä huolimatta
kompastelemaan: ”Organisaation
ajatteleminen systeeminä on seurausta organisaatiorakenteiden ja
organisaatiossa vallitsevien vuorovaikutus- ja valtasuhteiden kompleksisuudesta” (s. 80); ”Dynaamisuus näkyy ajan käyttämisessä: organisaatiossa toteutuakseen jotkin
asiat vaativat tietyn ajan, toiset asiat taas toisen. Toisaalta dynaamisuuden voi aistia kokemuksellisesti: riippumatta muutosprosessien
vaatimasta absoluuttisesta ajasta
muutoskokemukset voivat olla dynaamisia tai eivät” (s. 82); ”Kumppanuus on yhteistyötä sanan varsinaisessa merkityksessä. Siksi onkin
syytä kysyä, mistä yhteistyössä oi-
keastaan on kysymys.” (s. 84.) He
päätyvät määritelmään älykkäästä
julkisesta organisaatiosta dynaa­
misena, avoimena ja systee­misenä
kokonaisuutena, joka ponnistaa
asiakaslähtöisestä toiminta­mal­
lista, kumppa­nuuk­sista sekä organisaatiokulttuurinsa kokonaisvaltaisuudesta ja huomioi päätöksenteossaan ennakoivasti toimintaympäristönsä (s. 95). Mikä edellä
mainitussa määritelmässä osoittaa,
että kysymys on nimenomaisesti
julkisesta organisaatiosta?
Organisaatioiden kohdalla tie
älykkyyteen on Virtasen ja Stenvallin mielestä tieto ja sen hyödyntäminen. Jos älykkyyden ymmärtää ongelmanratkaisukyvyksi, voi
asian kääntää toisinpäin ja todeta, että organisaatioiden älykkyys
on tie tietoon ja sen hyödyntämiseen. Virtasen ja Stenvallin kaavassa älykkyys kasvaa tiedon lisääntymisen myötä. Jälkimmäisessä tulkinnassa tieto kasvaa älykkyyden
myötä. Tietoa tuottaville yliopistotutkijoille tietovetoinen järjestys
näyttää ilmeisesti luonnolliselta:
”… tieto luo perustan organisaation menestymiselle” (s. 101), ei siis,
että organisaation menestys luo perustaa tiedolle. Kun tekijät viittaavat samalla termillä (t-i-e-t-o) tietoon luotuna aikaansaannoksena, päätöksenteon perusteena, toimintana ja havainnoinnin pohjana,
kadottavat he käsitteen näköpiiristään. Vaikka termi säilyy, niin asia
muuttuu. Virtanen ja Stenvall yksinkertaisesti sekoittavat eri asiat­
toisiinsa. Käsitteellisestä ylimalkaisuudesta ei valitettavasti ole tässäkään tietämystä lisäävän keskustelun ja teoriaa kehittelevän analyysin lähtökohdaksi. Vaikka tämä ote
voikin olla praktisesti riittävä konsultoinnissa, pitäisi analyyttiselta
puheenvuorolta edellyttää enemmän tieteessä.
Vuorovaikutuksen ja rajapintojen tarkastelu lähtee liikkeelle lupaavasti. Vaikka älykkyyden käsittäminen tuottaakin tekijöille hankaluuksia – ”organisaatiossa toimivien on tunnettava toistensa
älykkyys” (s. 122) – on tässä luvussa
myös merkittävää sisältöä. Sosiaalinen pääoma, erilaisuuksien suojelu ja niiden keskinäisen kanssakäymisen edistäminen, rajapintojen
ylittäminen jne. ovat jotakin olennaisesti organisoituun älykkyyteen
kuuluvaa. Tekijät eivät kuitenkaan
onnistu pitämään yllä tarkastelunsa tasoa: ”On paljon järkevämpää,
että ’parhaat faktat’ voittavat sen sijaan, että ’paras retoriikka’ voittaisi. Siksi organisaatioympäristössä
olisi pyrittävä luomaan olosuhteet,
joissa toisiin reagoidaan nimenomaan älykkyydellä…” (s. 125).
Älykkyyden käsitteen käyttö ei
ole tässä teoksessa erityisen älykästä vaan pikemminkin naiivia
tai lapsenomaista. Rajapinnan käsite on kuitenkin arvokas. Tuo arvo
ei vain ole realisoitavissa siten, että osoitetaan sormella moninaisia
rajapintoja julkisessa palvelutuotannossa. Kysymys on teoreettisesta ideasta, jonka paikantuminen ja
sisällöllinen luonne ovat empiirisiä
ongelmia. Tekijöiden olisikin kannattanut keskittyä käsitteen kehittelyyn ja sen merkityksen täsmentämiseen tiedon lisäämisen, ongelmanratkaisukapasiteetin kasvun
sekä organisaatioiden praktisen
pätevyyden kannalta. Vaikuttaakin
siltä, että tekijöiltä puuttuu eksplisiittinen tai intuitiivinen ymmärrys
käsitteen käsitteestä. Ryhtyminen
teorian kehittelyyn ilman tällaista
ymmärrystä ei lupaa kehittyneempää teoriaa tai edes aikaisempaa jä-
sentyneempää käsitystä asiasta.
Teos tarjoaa aidosti uutta ja tuoretta, kun tekijät siirtävät huomionsa palveluälykkyyteen eli siihen,
miten palvelu syntyy tuottajan ja
asiakkaan rajapinnassa keskinäisen
kanssakäymisen ja mahdollisesti
vastavuoroisen aikaansaamisen tuloksena. Älykäs palvelu edellyttää
aitoa kohtaamista. Virtanen ja
Stenvall paneutuvat tähän teemaan
monipuolisesti ja näkevät, että julkiseen hallintoon on syntymässä
uusi palveluparadigma yhteiskehittelyyn nojaavana asiakaslähtöisyytenä. Julkishyödykkeiden erityisluonteelle, byrokraattisuuden
hyville puolille, julkisten palveluiden oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden periaatteille sekä edustuksellisen ohjausmekanismin ongelmille olisi kuitenkin ollut syytä osoittaa enemmän aikaa
ja ajatusta ennen pohdintaa siitä,
miten muutos on aikaansaatavissa,
miten lisätä riskinottoa julkisessa
palvelutuotannossa tai mitä johtamiselta vaaditaan. Millä tavalla
perinteiset käsitteet ja totunnaiset
ymmärtämisen tavat ovat muuttuneessa maailmassa menettäneet
analyyttisen purevuutensa ja miten
tulisi arvioida käsitteitä, joita tarjotaan korjaamaan niiden puutteita?
Lopuksi tekijät avaavat organisatorisen älykkyyden tutkimista ja
valottavat älykkäiden organisaa­
tioiden aikaa. Tekijöiden metodologiset huomiot ja menetelmäohjeet ovat teoksen maallikkomaisinta antia, mutta erilaisten tutkimustehtävien listaamisesta on
varmasti hyötyä tutkimusaihetta
hakeville. Jos tutkimusta on vaikeuttanut, kuten kirjoittajat toteavat, tiedon puute siitä ”missä organisaation älykkyys on” (s. 226),
osoittaa tämä teos­konkreettisesti,
ettei arkikäsitys älykkyydestä auta
kertomaan, mitä se on organisoidun toiminnan kohdalla. ”Kun tietoisuus julkisten organisaatioiden
älykkyyden olemuksesta lisääntyy,
se muuttaa myös tavanomaisia julkisten organisaatioiden tutkimukseen liittyviä uskomuksia ja tottumuksia” (s. 226), on tyhjää konsulttiretoriikkaa. Tekijät olettavat
kovin paljon kyseessä olevan olemuksen olemassaolosta ja luonteesta sekä kovin vähän tieteellisen
tutkimuksen perusteista ja tavoista.
Teoksen loppu herättääkin
pohtimaan, paljonko kyky mitata älykkyyttä on lisännyt älykkyyttä maailmassa. Voidaanko
älykkyyttä lisätä – ”Organisaation älykkyys lisääntyy systemaattisella kehitystyöllä” (s. 214) –
vai ainoastaan parantaa testimenestystä ja onko todella tarpeen todeta, että menestyminen on jotakin
muuta kuin menestymistä, esimerkiksi merkki älykkyydestä – ”älykkäät organisaatiot pärjäävät muita
paremmin eli saavat aikaan hyviä
tuloksia” (s. 240)?
Miten siis teoksen heikkoudet ja
vahvuudet jakautuvat? Ensimmäinen ongelma on siinä, että teos on
kirjoitettu ikään kuin ilman näkökulmaa. Kenen tahansa perspektiivin tavoittelu kääntyy tässäkin tapauksessa mitäänsanomattomuudeksi. Ajatus on yksinkertaisesti hukassa ja teorian kehittely jää
lapsenkenkiinsä. Teoksen täyttävät
pintapuoliset rajanvedot ja määrittelyt, jotka on vain tehty ja laitettu esille, mutta jotka eivät johda
mihinkään. Käsitteet, jotka pitäisi erottaa toisistaan, sekoitetaan ja
samalla tehdään huomattava joukko erotteluita sekä rajanvetoja, joilla ei näytä olevan mitään merkitystä tässä tai mahdollisesti missään
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
65
muussakaan yhteydessä. Oppihistorian hallintakaan ei vakuuta.
Se, että hallintotieteen professorit ovat kirjoittaneet tekstin, joka
on julkaistu tuotemerkillä ”BusinessBooks”, on mahdollisesti uutta ja ennennäkemätöntä Suomessa,
mutta onko tämä todella tehty sillä ammattiylpeydellä, joka tekijöiden mukaan on julkisen tekemisen
haaste tulevaisuudessa?
Teoksen ansiot ovat puolestaan
sen teemassa yleensä, sisältörikkaudessa ja huomion kohdistamisessa palveluihin. Tekijöiden lähdekirjallisuus on tuoretta. He johdattavat lukijan moniin kiinnostaviin
keskusteluihin ja tutkimushavaintoihin. Virtasella ja Stenvallilla onkin oma arvonsa tienraivaajina. Teos avaa uutta uraa, vaikkei siitä ole
varsinaiseksi tieksi. Se, kasvaako
älykkäiden julkisten organisaatioiden tutkimus koskaan todelliseksi
tiedon ja toiminnan väyläksi, selviää vasta tulevaisuudessa. Idea on
kuitenkin sangen myyvä ja tekijät
sen takana ovat epäilemättä varsin
idearikkaita, energisiä ja aikaansaavia. Kaikki on vielä mahdollista.
Kirjoittaja on Poliisiammattikorkeakoulun erikoistutkija.
66
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
Filosofista
tieteenhistoriaa
Topi Heikkerö
Tuukka Perhoniemi: Mitan
muunnelmat: Miten määritämme
maailmaa, ihmistä ja tietoa.
Vastapaino 2014.
Lenkillä seuraan sydämeni sykettä suomalaisvalmisteisen sykemittarin avulla. Sykkeen tulee pysyä valitun harjoituksen mukaisesti tiettyjen rajojen sisällä. Lenkin jälkeen tutkailen tilastotietoja
lenkistä, muun muassa kalorimäärää, maksimisykettä ja keskisykettä. Suhteuttamalla nämä lenkin pituuteen ja käyttämääni vauhtiin
voin tehdä päätelmiä kunnostani
ja sen kehityksestä.
Ollessani töissä Helsingin yliopistossa viime vuosikymmenellä
käyttöön tuli uusi palkkajärjestelmä (UPJ). Se nojasi ajatukseen, että
työtehtävien vaatimustasolle määritellään numeroarvo ja esimiehen kanssa arvioidaan työntekijän
työstä suoriutumisen taso, mistä on
johtopäätöksenä toinen luonnollinen luku. Sijoittamalla nämä kaksi
lukua palkan määrittävään funktioon saadaan selville, mitä palkkaa
yliopiston tulee työntekijälle maksaa. Ja sitä palkkaa hän myös saa,
jos budjetti sen sallii. Jos ei salli, täytyy kahta numeroa, funktion muuttujia, korjata, jotta voidaan oikeuttaa johtopäätös eli maksettu palkka. Periaatteessa palkkafunktioon
voi lisätä rajattomasti muuttujia,
vaikkapa opiskelija-arviointien tuloksia – numeroarvoksi käännettynä. Mittausesimerkkien listaa voisi
jatkaa loputtomiin. Tuukka Perhoniemi tiivistää asian: ”Nykyisin lähes kaikkea mitataan” (s. 7).
Perhoniemi esittää kirjassaan
käsitteellis-historiallisen kuvauksen mittaamisesta ja mitasta. Hän
pyrkii selvittämään, miten mitat,
mittauskäytännöt ja mitan tulkinnat yhtäältä ”jäsentävät kokemuksiamme ja käsityksiämme todellisuudesta” ja toisaalta ”tekevät asiat hallittaviksi, asettavat ne
luokkiin ja erilaisten käytäntöjen
alaisiksi” (s. 14). Tästä lähtökohdasta johtuen­Perhoniemen tutkimus on monitieteinen eikä asetu
selvästi minkään tyypillisen oppialan piiriin. Hänen kysymyksensä
on filosofinen, mutta siihen vastataan historiallisten temaattisten
tutkimusten avulla. Historiallisten tarkastelujen kautta päädytään
mitan erilaisiin paradigmaattisiin
tyyppeihin, ”muunnelmiin”.
Muunnelmalla Perhoniemi tarkoittaa mitan ja mittaamisen historiassa esiintyviä erilaisia merkitysjuonteita. Lukemalla historiaa filosofisesti Perhoniemi artikuloi näiden merkitysjuonteiden
käsitteelliset luonnehdinnat. Esikuvina tälle metodille Perhoniemi mainitsee G. H. Von Wrightin
Hyvän muunnelmat (1963/2001)
ja William Jamesin The Varieties
of Religious Experience (1902)
-teokset. Kyse on siis mitan erilaisten historiassamme esiintyneiden hahmojen tai paradigmojen
esiin piirtämisestä. Tässä työssä
historiaa luetaan sen nyanssit ja
yksityiskohdat huomioiden mutta
siten, että lopulta päädytään
yleisluonteiseen
kuvaukseen
historiassa esiintyneestä tyypistä.
Tietyllä
tapaa
Perhoniemen
”muunnelma” on siis sukua myös
Max Weberin ”ideaalityypille”.
Mitan muunnelmat koostuu
kolmesta laajasta historiallis-filosofisesta tarkastelusta: mitan aja-
tus antiikissa, mitta ja mittaaminen Galileo Galilein (1564—1642)
uudessa tieteessä sekä metrijärjestelmän synty inhimillisten järjestelyjen voimin. Luvuissa piirtyvät
esiin mitan kolme keskeistä muunnelmaa: ontologinen, representatiivinen sekä toiminnallinen. Näitä kolmea lukua kehystävät johdanto, joka avaa tutkimuksen mielen ja
metodiikan, sekä loppukatsaus, joka vetää yhteen kirjan tarkastelujen filosofisia tuloksia ja näyttää,
miten ne täsmentävät kuvaamme
inhimillisestä tiedosta.
Kirjan rakenne on sikäli erikoinen, että Perhoniemi lähestyy teemaansa vielä kahden liitteen kautta: ”Histo­rian merkitys nykyajalle”
-essee ja 1500-luvun lopulta peräisin olevan Mittaajat-maalauksen
analyysi päättävät kirjan. Ensinmainittu on laajahko katsaus erilaisin tapoihin ymmärtää ajattelun ja
käytäntöjen historiantutkimuksen
luonne. Esitellessään erilaisia lähestymistapoja Perhoniemi arvioi
niitä kriittisesti ja vähitelleen veistää esiin paikan, joka hänen omalla
tutkimuksellaan on niiden joukossa. Liite kuvaa erinomaisesti suuren joukon ”tutkimusohjelmia” sekä niiden mielekkyyden perusteita, vahvuuksia ja rajoituksia. Luku
on kehystetty Mitan muunnelmien metodiluvuksi mutta se toimii
myös oivaltavana vertailuna tavoista, joilla rationaalinen rekonstruktio, historiallinen rekonstruktio,
aatehistoria, Husserlin intentionaalinen historia, hermeneutiikka,
dekonstruktio, 1900-luvun ranskalainen tieteenhistoria, Thomas
Kuhn sekä (sosiaalinen) konstruktionismi lukevat ja ymmärtävät historiaa.
Omaa lähestymistapaansa Perhoniemi kuvaa seuraavasti: ”Tut-
kimukseni motivaatio on nykyisyyden ontologian mukainen: pyrin tarjoamaan käsitteellisiä erotteluja ja jäsennyksiä nykyhetken
mittaustoimien ja ennen kaikkea
mittaamalla tuotetun tiedon merkityksen ymmärtämiseen” (s. 230).
Metodinen ote tiivistyy näin: ”Tutkin teoreettisia ja käsitteellisiä merkityksiä suhteessa laajempiin käytännöllisiin ja kulttuurisiin aikalaiskonteksteihin, muun muuassa
erilaisiin käytäntöihin ja institutionaalisiin rakenteisiin” (s. 229).
Mitan ontologinen muunnelma
(luku 2) esiintyy hallitsevana antiikin filosofiassa, matematiikassa
ja tähtitieteessä. Platon, Aristoteles, Eukleides ja Ptolemaios etsivät
mittaa, joka perustuisi todellisuuden perimmäiseen rakenteeseen.
Inhimillinen mittaaminen on aina
suhteellista, sillä ihmisen perspektiivi jäsentää mittaamista. Antiikin ajattelijat pyrkivät tämän suhteellisuuden yli apodiktisella geometrisella metodilla ja dialektiikalla. ”Ideat”, taivaankappaleiden
liike ja luonnossa ilmenevä järjestys toimivat epäsuhteellisen mitan
lähtökohtina. Toisaalta absoluuttisen mitan tavoittaminen on vaikeaa, miltei mahdotonta: ideoiden
tuominen kieleen ja taivaanliikkeiden tavoittaminen matemaattisilla
malleilla kohtaa perustavanlaatuisia ongelmia.
Representatiivisessa muunnelmassa (luku 3) korostuu todellisuuden kuvaus. Mittaamalla saadut
tulokset ovat todellisuuden representaatioita, joista pyritään muotoilemaan ”maailmankuva”. Oleellista tässä on tasa-arvoisuus: aika ja tila aletaan ymmärtää täysin
homogeenisina. Kaukoputki murtaa erottelun kuunylisen ja -alisen
todellisuuden väliltä. Myös ihmis-
ten kesken vallitsee tasa-arvo: periaatteessa kuka tahansa voi ymmärtää luontoa representoivia mittoja ja tehdä kokeita, sitä ei ole varattu yksin suurille ajattelijoille ja
tiedemiehille. Tasa-arvosta seuraa,
että tiedemies on tavallaan ”kenen
tahansa” edustaja tehdessään mittauksia.
Mitan toiminnallisessa muunnelmassa (luku 4) representatiivisuus alkaa korvautua verkostoituneella toiminnalla. Metrijärjestelmä ei sinänsä nojaa mihinkään
”luonnolliseen” vaan pikemminkin
toimiviin teknisiin ja sosiaalisiin
järjestelyihin, joiden avulla mittanormaaleihin kiinnitetyt standardit saadaan ulotettua yhä uusille
alueille. Käsitejärjestelmän puitteissa mittayksiköt valitaan ja määritellään siten, että ne ovat täsmällisessä ja yksiselitteisessä suhteessa
toisiinsa. Eksaktiuden ihanne korvautuu tilastollisuudella ja todennäköisyyksien arvioinnilla. Käytännöt ja institutionaaliset puitteet
varmistavat mittojen ja mittausten
yhteismitallisuuden. Tässä mielessä yksiköt ja mittaustulokset ovat
olemassa vain käsitteellis-käytännöllisen verkoston puitteissa: jouleista (kg·m2/s2) voidaan puhua
vain välitetyssä yhteydessä mittanormaaleihin, jotka antavat meille
metrin, sekunnin ja kilogramman.
Luvussa 5 Perhoniemi vetää yhteen hienovaraisia inhimillistä tietoa koskevia huomioita ja johtopäätöksiä, jotka nousevat teoksen analyyseistä. Ennen kaikkea määrällisen eksaktin tiedon ihanne asettuu
oikeaan kontekstiin, kun se nähdään mittaamista koskevan ihmisen intellektuaalisen ja käytännöllisen toiminnan ja sen historian valossa. Mitään mittaa ei ole olemassa
mittaajasta ja mittausjärjestelyistä
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
67
riippumatta. Mittaustulosten tulkinnassa ja käytännöllisessä soveltamissa on aina kiusauksena jättää
huomiotta mittaamisen konteksti
ja ajatella, että on mitattu yksiselitteisesti todellisuutta itseään. Myös
siirtymät mitan muunnelmien välillä sekä tulosten vieminen laboratoriosta elettyyn elämään sisältävät usein tulkinnallisia katkoksia
ja hyppyjä.
Perhoniemen kirjan erityinen
ansio on itsenäisen tutkimusotteen saavuttaminen. Vaikka Perhoniemen lähestymistapa lopulta tulee ehkä lähimmäksi Bruno
Latourin filosofis-sosiologista näkökulmaa tieteeseen ja siihen liittyviin tekniikoihin, Perhoniemi
avaa myös monesta muusta näkökulmasta tutkimiaan mitan historian käänteitä. Tämä onnistuu häneltä jouhevasti ilman pakotetun
eklektismin vaikutelmaa. Esimerkiksi Perhoniemen Galileo-luenta
on hedelmällisessä dialogissa Husserlin Kriisi-teoksessa galileisesta käänteestä esittämän kuvauksen
kanssa. Siinä missä Husserlin Galileo on pitkälti tyyppi, jonka luonnehdintaa ei sidota lähteisiin, Perhoniemi lukee lähteitään tarkasti
ja erottaa tyypin, ”representatiivisen” mitan muunnelman, tekstien
ja historian nyansseista, joista tyyppi kuitenkin on abstrahoitavisssa.
Husserlia huomattavasti tarkemmassa lähteiden luennassa Perhoniemi seuraa Jacob Kleinin (1899–
1978) tutkimusotetta tämän Die
griechische Logistik und die Entstehung der Algebra (1934, 1936)
-teoksessa. Perhoniemen kuvaukset Kleinin tutkimuksista ovat teräviä ja tervetulleita suomalaiseen
keskusteluun, jossa Klein on melko tuntematon hahmo.
Perhoniemen kirja myös osoit-
68
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
taa, millä tavalla luonnontieteen alkuperäisteosten lukeminen
on hedelmällistä filosofialle. Tieteenhistorioitsijat tietysti lukevat
lähteitään tarkasti. Heidän näkökulmansa kuitenkin on usein tarkasti rajattu. Perhoniemi näyttää,
mitä tiedettä ajatteleva voi oppia
lukemalla tarkasti Eukleiden Alkeita, Ptolemaioksen Almagestia
tai Galileon Dialogoa. Perhoniemen tulkinnat alkuperäisteksteistä ovat osuvia. Jossain kohdin hänen parafraasinsa tosin voisivat
olla vielä tarkempia ja havainnollisempia — erityisesti, koska suomenkielinen kirja on perustellusti
suunnattu laajalle yleisölle. Esimerkiksi, Alkeiden V kirjan viidennen
määritelmän1 suomennos on hieman vaikeatulkintainen, varsinkin kun Perhoniemi esittää pelkän
lainauksen ilman sitä selvittävää
omaa tekstiä. Selitys sekä määritelmän ansioiden ja mahdollisten ongelmien kuvaaminen lyhyesti olisi
ehkä ollut paikallaan, koska tämä
määritelmä on keskeinen sekä antiikin mittaamista koskevalle ajattelulle että Galilein liikeopille.
Huolimatta
vuoropuhelusta
Husserlin ja Kleinin kanssa Perhoniemen valitsema tutkimusteema ja sen käsittelytapa kuitenkin
seurailee 1900-luvun jälkipuoliskon ”käytäntökäännettä” filosofiassa. Tällä käänteellä on monia
lähtökohtia ja juuria, esimerkiksi
Ludwig Wittgensteinin myöhäisfi1 Algebrallisesti tiivistettynä:
A:B::C:D, jos ja vain jos aina
kun mA>nB, mC>nD ja aina kun
mA=nB, mC=nD ja aina kun
mA<nB, mC<nD. Isot kirjaimet
viittaavat suureisiin (megethos),
pienet luonnollisiin lukuihin
(arithmos). Ks. myös Alkeet VI.1,
joka havainnollistaa määritelmän
käyttöä ehkä parhaiten.
losofia, Michel Foucault’n historiallis-filosofiset tutkmukset ja Pierre Hadot’n tapa ymmärtää antiikin
filosofia. Husserlin ja Kleinin fenomenologisen, tietoisuuskeskeisen,
lähestymistavan tuominen yhteen
käytäntöpohjaisen tutkimuksen
kanssa on epätavallista, mutta se
toimii Perhoniemen kirjassa hyvin.
Alun esimerkeissä mittaamiseen liittyvät katkokset ja tulkintojen painotukset tulevat selvästi ilmi. Sykemittarin käyttö siirtää huomion sykkeen numeerisesti ilmaistuun frekvenssiin. Mitatun
asian painottuessa liikkuja ei ehkä
enää kiinnitä yhtä paljon huomiota omaan subjektiiviseen ja ruumiilliseen kokemukseensa harjoituksessa. Tavallinen sykemittari ei
myöskään kiinnitä huomiota sykkeen laatuun, joka oli keskeinen indikaattori monissa klassisissa lääketieteen perinteissä. Esimerkiksi
arabifilosofi Avicenna oli tunnettu terävistä sydämen rytmin laatuun pohjanneista diagnooseistaan. Toisaalta monien kokemus
näyttää olevan, että sykemittari
auttaa juoksemaan riittävän hitaasti, olemaan rääkkäämättä itseään­
väärällä tavalla, mikä on varmasti
hyvä seuraus niin harjoittelun kuin
yleisen hyvinvoinninkin kannalta.
UPJ:n numeeriset johtopäätökset pyrkivät muuttamaan esimiehen laadullisen, väistämättä jossain määrin subjektiivisen, arvostelman työtehtävistä ja työntekijän
suoriutumisesta yksiselitteiseksi,
objektiiviseksi lukuarvoksi. Tällainen siirtymä on aina jonkinlainen
hyppy. Pyrkimys läpinäkyvyyteen,
oikeudenmukaisuuteen ja kannustavuuteen palkan määrittelyssä on
monella tapaa oikea päämäärä. Ilmiselvät tiedolliset ja tulkinnalliset kysymykset siihen sisältyvässä
mittaamisen käytännössä kuitenkin syövät järjestelmän legitimiteettiä. Esimerkiksi moni humanisti kyllä ymmärtää, että hänen alallaan maksetaan pienempiä palkkoja kuin vaikkapa tietojärjestelmien
tutkimuksessa; humanisti ehkä lukee iltalukemisikseen kiinalaisia
runoja köyhistä oppineista ja tuntee kuuluvansa ikiaikaiseen perinteeseen. Palkkojen oikeuttaminen jäykällä objektiivisella järjestelmällä näyttää silloin todellisuuden pakottamiselta sille ulkoiseen
muottiin.
Kirjoittaja on tuutori (professori) St.
John’s Collegessa, Santa Fessa, Uudessa Meksikossa.
Kirkas tähti Turusta
Tapio Markkanen
Johan C.-E. Stén: A Comet of the
Enlightenment. Anders Johan
Lexell’s Life and Discoveries.
Birkhäuser 2014.
Kuninkaallinen Turun akatemia
oli vuodesta 1713 lähes vuosikymmenen suljettuna suuren Pohjan
sodan venäläismiehityksen takia.
Kun yliopiston toiminta käynnistyi
jälleen syksyllä 1722, akateeminen
ilmapiiri oli muuttunut. Ruotsi oli
menettänyt suurvalta-asemansa, ja
tulevaisuuden rakentamisen perustaksi etsittiin uusia lähtökohtia.
Valinnat tehtiin ilmeisesti oikein,
sillä niiden seurauksena yhden sukupolven aikana Turussa kasvoi
tieteen eturintamaan hämmästyttävän monta loistavaa tähkäpäätä,
jollaisia karulta kasvumaalta ei hevin olisi odottanut.
Tähtien runsaan puolen tusinan joukon kirkkaimpiin kuului
Turussa syntynyt ja opiskellut Anders Johan Lexell (1740–84). Aiemmin Lexellin elämästä ja työstä on
julkaistu vain lyhyitä katsauksia.
Hänen perusteelliseen tutkimukseen perustuvaa elämäkertaansa on saatu odottaa näihin päiviin
saakka, mutta nyt maamme eturivin valistusajan tieteen historioitsija Johan Stén on täyttänyt aukon vakuuttavalla työllään.
Lexell syntyi jouluaattona 1740
esikoiseksi hyvin toimeen tulevaan
turkulaisperheeseen. Varhaislapsuutta varjosti uusi sota Ruotsin ja
Venäjän välillä, ja jo kymmenvuotiaana Anders Johan menetti äitinsä. Hän kävi koulunsa ja aloitti yliopisto-opintonsa Turussa. Hänen
tärkeimpiä opettajiaan olivat matematiikan professori Martin Johan Wallenius ja matemaatikko,
fyysikko, tähtitieteilijä ja geodeetti Jakob Gadolin. Tämä oli viimeinen Turun akatemian luonnontieteilijä, joka vanhaan tapaan siirtyi
ensin teologian professoriksi ja sitten piispaksi. Wallenius ja Gadolin
opettivat jo vakavasti matemaattista analyysia, eli differentiaali- ja integraalilaskentaa, joka mullisti fysiikan ja tähtitieteen. Lexellin ensimmäinen painosta ilmestynyt
tutkimus vuodelta 1759 käsitteli optiikan perusteita. Siinä oli kysymys Fermat’n periaattesta, jonka
mukaan valo etenee nopeinta tietä. Pierre Louis Moreau de Maupertuis ja Leonhard Euler olivat sitten
yleistäneet sen pienimmän vaikutuksen periaatteeksi. Lexell tarttui
ensimmäisessä työssään siis tieteen
keskeiseen ja ajankohtaiseen ongelmaan.
Tie avautui itään
Lexellin maisterinväitöskirja vuonna 1760 käsitteli matemaattista fy-
siikkaa. Samana keväänä maisteriksi promovoitiin myös hänen opiskelutoverinsa ja ystävänsä
Henrik Gabriel Porthan. Lexellin
akateemiset mahdollisuudet Ruotsissa eivät näyttäneet ruusuisilta.
Tavalliseen tapaan hän toimi hengenpitimikseen kotiopettajana varakkaissa porvarisperheissä. Hän
esittäytyi myös Upsalan ja Tukholman akateemisille piireille talvella
1763 tehdyllä vierailulla ja variaatiolaskentaa koskevalla matemaattisella väitöskirjalla. Kontakteja
oppineisiin ilmeisesti syntyi, mutta Lexell palasi pian Turkuun, jossa
hänestä tuli matematiikan dosentti syyskuussa 1763. Hän haki vuonna 1766 Karlskronan merisotakoulun matematiikan opettajaksi, muttei saanut virkaa. Samana vuonna
Euroopan tieteen kartta kuitenkin
muuttui merkittävästi ja Lexellille
avautui uusi mahdollisuus.
1600-luvulla tieteen edistymisen kannalta keskeisiksi yhteisöiksi yliopistojen rinnalle tulivat tiedeakatemiat. Jotkut niistä olivat
vapaita ja riippumattomia seuroja, kuten Lontoossa vuonna 1660
perustettu kuninkaallinen seura
(Royal Society), osa hallituksen rahoittamia virka-akatemioita, kuten
Ludvig XIV:n vuonna 1666 perustama Ranskan tiedeakatemia (Académie des sciences). Yhteisöjen perustamismotivaatiot ja tavoitteet
olivat monenlaisia, kuten sivistystahto, valtakunnan menestyminen
kilpailussa tai vain kruunun kiillottaminen. Usein lopullisen sysäyk­
sen päätökseen antoi yksilö, kuten
Gottfried Leibniz, jonka kehotuksesta Preussin Fredrik II perusti
tiedeakatemian Berliiniin. Wienin
tiedeakatemia perustettiin Leib­
nizin aloitteesta vuonna 1713.
Venäjän keisari Pietari I perus-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
69
ti tiedeakatemian Pietariin vuonna
1724. Akatemian tehtävänä oli tieteenharjoituksen ohella myös johtaa eliittilukiota ja antaa korkeinta opetusta pienelle valikoidulle
opiskelijajoukolle. Tästä opetuksesta voidaan varmaankin puhua
nykymielessä tutkijakoulutuksena. Lexellin aikana Pietarin akatemia henkilöityi sveitsiläissyntyiseen Leonhard Euleriin. Hän oli yksi kaikkien aikojen tuotteliaimmista ja vaikuttavimmista tutkijoista
matematiikan, astronomian ja fysiikan aloilla. Euler oli ollut Pietarin akatemian tähti sen ensimmäisenä kukoistuskautena vuosina
1727–41, jonka jälkeen hän siirtyi
Berliinin akatemiaan. Riitaannuttuaan Fredrik II:n kanssa Eurler
palasi vuonna 1766 Pietariin, jossa hänestä tuli jälleen akatemian
johtava tutkija.
Venus-planeetta kiertää Maata
lähempänä Aurinkoa ja kulkee silloin tällöin Maasta katsottuna Auringon kiekon editse. Ilmiö on harvinainen. Se sattuu neljästi 243 vuoden aikana, niin että välit ovat 8
vuotta, sitten 121,5 vuotta, jälleen 8
vuotta ja 105,5 vuotta. Viimeksi sellaiset tapahtuivat 2004 ja 2012. Ilmiön avulla yritettiin vuosina 1761 ja
1769 mitata Maan ja Auringon välimatkaa, joka on maailmankaikkeuden mittasuhteinen perusyksikkö.
Yrityksen myötä syntyi kenties ensimmäinen laaja kansainvälinen tieteen yhteistyöhanke, johon osallistui puolitoista sataa tutkijaa maapallon eri puolilla. Havaintoja varten
matkattiin yleisesti läntiselle pallonpuoliskolle, koska ilmiö näkyi siellä. Euraasian pohjoisimmissa osissa saattoi kuitenkin käyttää hyväksi kesän yötöntä yötä, jolloin Aurinko ei laskenut tai käväisi vain hetken
taivaanrannan takana. Euler halu-
70
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
si avukseen kyvykkään astronomin.
Lexell osasi verkottua. Hän
käynnisti laajan kirjeenvaihdon
aikakauden tieteen avainhenkilöiden kanssa. Tärkein kumppani ja tukija oli Ruotsin tiedeakatemian (perustettu vuonna 1739) aikaansaapa ja arvostettu pysyvä sihteeri Pehr Wargentin. Lexell teki
tarmokkaasti itseään tykö tutkimuksellaan, joka koski erään differentiaaliyhtälötyypin integrointia. Wargentinin ohella yhteyttä
Pietarin akatemiaan rakensi göttingeniläinen historioitsija August
Schlözer, joka oli työskennellyt sekä Ruotsissa että Venäjällä ja tullut
Ruotsin ja Pietarin tiedeakatemioiden jäseneksi. Schlözerillä oli hyvät
yhteydet Ruotsiin, hän tutki muun
muassa Pohjolan historiaa. Porthan kävi myöhemmin häntä tapaamassa Göttingenissä ja kirjoitti Schlözerin aikakauskirjaan. Porthan sai Sclözeriltä voimakkaita menetelmällisiä vaikutteita.
Lexellin tutkimus esiteltiin Pietarin akatemian istunnossa, ja niin
Lexell sai vuonna 1768 paikan Eulerin apulaisena kesän 1769 Venustutkimusta varten. Voi hyvin kysyä, kuinka Lexell valittiin sellaiseen tehtävään. Hän ei liene ennen
Pietariin lähtöään tehnyt havaintotöitä. Eulerin odotukset kohdistuivatkin runsaan havaintoaineiston
käsittelyn menetelmien kehittämiseen. Venuksen kulku Auringon
editse vuonna 1761 oli tuottanut
paljon havaintoja, joiden hyödyntäminen vaati uusia matematiikan
sovelluksia.
Stén kertoo kirjassaan täsmällisesti ensinnäkin, miten maapallon
eri paikoista tehtyjen Venuksen ja
Auringon reunan kosketushetkien
havainnoista saadaan Auringon ja
Maan välinen etäisyys. Toiseksi hän
kuvaa, kuinka vuoden 1761 havaintoja käsiteltiin tavallisesti ottamalla
tarkasteltavaksi aina kaksi havaintoa kerrallaan. Useampien havaintojen käyttäminen yhdessä oli vielä
tuolloin ratkaisematta. Esimerkiksi
pienimmän neliösumman keinona
tunnettu vahva työkalu syntyi vasta 1800-luvun ensimmäisinä vuosina Adrien-Marie Legendren ja Carl
Friedrich Gaussin esittämänä. Euler ja Lexell ottivat Venus-havaintoja käsitellessään tärkeitä askelia aiempaa tehokkaampien menetelmien suuntaan.
Tieteen keskuksessa ja yhteyksissä
Tutkimuksillaan Lexell saavutti nopeasti hyvän maineen ja arvostusta Pietarin akatemiassa, johon hänet pian kiinnitettiin pysyvästi,
vuonna 1771 peräti akateemikkona ja Leonhard Eulerin kuoleman
jälkeen 1783 hänen seuraajanaan.
Kuun mutkikas liike oli Eulerin
kiinnostuksen kohde oikeastaan
jatkuvasti. Ongelmalla oli 1700-luvulla suuri käytännöllinen merkitys merenkulussa. Jos Kuun liike
tunnettaisiin kyllin tarkasti, se voitaisiin ilmoittaa merenkulun almanakassa ennalta. Kun valtamerimatkalla mitattaisiin Kuun kulmaetäisyys vieressä näkyvistä tähdistä, saataisiin laskutoimituksella
vertausmeridiaanin aika ja maantieteellinen pituus aluksen paikallisajan ja vertausmeridiaanin ajan
erotuksena. Kuuetäisyyskeinoksi sanottua menetelmää on käytetty kronometrillä mukana kuljetettavan vertausajan rinnalla merenkulun paikanmäärityksessä meidän aikoihimme saakka. Kuun
liikkeen teorian Euler oli julkaissut vuonna 1753. Vuonna 1772 ilmestyi Theoria­motuum lunae, jonka nimilehdellä Lexellin keskeinen
osuus työssä sai tunnustuksensa.
Myös komeetat ja niiden ratojen määritys olivat 1700-luvulla tähtitieteen keskeistä työsarkaa.
Kesäkuussa 1770 ahkera komeetanetsijä Charles Messier haravoi
kaukoputkellaan taivasta ja löysi Jousimiehen tähdistöstä uuden
komeetan. Se ohitti heinäkuun 1.
päivänä Maan lähempää kuin yksikään toinen pyrstötähti, vain 2,3
miljoonan kilometrin etäisyydellä.
Pyrstötähti näkyi tavattoman kirkkaana ja siitä kertyi havaintoja lokakuun alkuun saakka. Lexell selvitti komeetan historian ja ennusti osuvasti sen tulevaisuuden. Hän
käsitteli aihetta useissa julkaisuissaan. Vihdoin vuonna 1778 hän
saattoi tutkimuksissaan antaa kokonaiskuvan. Kävi ilmi, että komeetta oli tullut kaukaa avaruudesta ja joutunut vuonna 1767 lähelle jättiläisplaneetta Jupiteria,
joka oli heittänyt pyrstötähden ellipsiradalle, jolla sen kiertoaika oli
5,58 vuotta, siis noin puolet Jupiterin kiertoajasta Auringon ympäri. Lexell kertoi myös, että vuonna
1779 komeetta joutuu jälleen Jupiterin lähelle, jolloin planeetta linkoaa sen vetovoimallaan niin laajalle radalle, että se joutuu käytännössä ulos aurinkokunnasta. Niin
todella tapahtui. Tapauksesta kirjoitettiin sanomalehdissä, ja Lexellin komeetasta tuli kuuluisa.
Jo vuoden 1763 tutkimuksessaan Lexell osoitti erinomaiset matemaatikon kykynsä differentiaali­
geometrian kysymyksissä. Matematiikan piirissä Lexell käsitteli myöhemmissä tutkimuksissaan
noina aikoina nopeasti kehittyvää analyysia, funktioiden integrointia, variaatiolaskentaa ja differentiaaliyhtälöiden integroituvuutta sekä elliptisiä funktioita ja
niiden luokittelua. Tähtitieteen ja
geodesian sovelluksissa tärkeässä
pallotrigonometriassa Lexell löysi ominaisuuksia ja yleistyksiä, jotka tasoittivat tietä epäeuklidista
geometriaa kohti. Lexelliä voidaan
Sténin mukaan pitää myös yleisen
monikulmio-opin perustajana. Eulerin inspiroimana hän tutki myös
taikaneliöitä, jotka nykymuodossaan kukoistavat sudoku-ongelmina lehdessä kuin lehdessä. Taivaanmekaniikassa Lexellin kehitelmät herättivät aikakauden etevimpien tutkijoiden, kuten J. H.
Lambertin, P. S. de Laplacen, J. L.
Lagrangen ja J. d’Alembertin myönteisen huomion.
Tutkimustaan varten Stén on
jäljittänyt Lexellin käymän kirjeenvaihdon Euroopan johtavien
tutkijoiden kanssa Pietarin, Helsingin, Tukholman, Upsalan, Berliinin, Baselin, Pariisin ja Lontoon
arkistoista ja kokoelmista. Siten on
syntynyt kattava kuva, paitsi Lexellin tieteellisen työn etenemisestä, myös eturivin eurooppalaisten
tieteenharjoittajien keskustelusta
ja arjesta. Stén osoittaa myös vakuuttavasti, kuinka Lexell kasvoi
itsenäiseksi tutkijaksi ehtymättömän idealähteen, Leonhard Eulerin, lähipiirissä. Suuren mestarin
heittämästä varjosta tulee mieleen
vastaava pari, Isaac Newton ja Edmond Halley.
”Mihin menenkin, on siellä
komeetta minua odottamassa”
Lexellille avautui matematiikan
professuuri Turussa. Hänet nimitettiin siihen vuonna 1771, mutta
hän haki virkavapauden saattaakseen työnsä Pietarissa valmiiksi –
ilmeisesti lykätäkseen vaikean päätöksen tekemistä. Vihdoin vuonna
1780 hän pyysi eron Turun oppi-
tuolista, vaikka olikin vakavasti
harkinnut Pietarista lähtöä. Vahvistaakseen eurooppalaisia verkostojaan Lexell haaveili laajasta kiertomatkasta. Siihen hänelle järjestyi
mahdollisuus Pietarin akatemian
virkavapaudella ja taloudellisella
tuella. Ruotsissa 1600-luvun jälkipuolella vallinnut luterilaisen ortodoksian kauden eristyneisyys ja
vieraan pelko vaikutti Turun akatemiassa pitkään erityisen voimakkaana. Esimerkiksi varhaisista matematiikan professoreista vain Simon Kexlerus ja Lars Tammelin
olivat olleet ulkomailla. Aateilmaston muutos tuntui siellä selvästi valistuksen tuulien alkaessa puhaltaa.
Lexellin suuri matka Eurooppaan
näyttäytyy tämän liikkeen keskeisenä osana. Vaikka kirjeenvaihto
oli laajaa ja vilkasta, ei Pietarikaan
ollut Lexellin aikaan liikkuvuuden
paratiisi. Jatkuvan aherruksen lomassa Lexell sai kahdentoista vuoden aikana vain kerran – alkuvuodesta 1773 – tilaisuuden käydä tapaamassa sukulaisiaan Turussa.
Lexellin matka alkoi elokuussa
1781 kahdeksan päivän laivamatkalla Pietarista Preussin Stettiniin.
Lähes puolitoista vuotta kestäneen
retken antoisimpia pysähdyspaikkoja olivat Berliini, Leipzig, Göttingen, Kassel ja Mannheim, Strasbourg, Pariisi, Lontoo ja Oxford.
Paluumatka Pietariin kävi Alankomaiden ja Tanskan kautta Tukholmaan. Tukholmassa Lexell tapasi luotetun kollegansa Wargentinin ja Turussa sisarensa perheen
viimeisen kerran ennen paluutaan
Pietariin joulukuussa 1781.
Kirjeenvaihdossa tutuiksi tulleiden ja uusien kollegoiden tapaamisen ohessa Lexell toimitti virallisia matkaraportteja Pietarin akatemialle sekä hankki ohjeiden mu-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
71
kaan kojeita ja kirjoja Pietariin,
Turkuun ja Tukholmaan. Hän havainnoi myös valppaasti elämää,
kävi taidelaitoksissa ja tarkkaili tapoja. Berliinissä hän näki teatterissa irlantilaisen Richard Sheridanin
uuden näytelmän, joka on tähän
päivään saakka ollut myös suomalaisten teatterien kantaohjelmistoa
nimellä Juorukoulu. Aikalaisensa savonlinnalaisen Erik Laxmanin tehtävänimikettä (keisarillisen
kabinetin mineraloginen matkailija) mukaillen Lexelliä voi hyvällä syyllä kutsua tieteelliseksi matkailijaksi. Lexell otettiin kaikkialla hyvin vastaan (paitsi Fredrik II,
joka ei myöntänyt hänelle audienssia). Lexell ei ollut tuntematon Ultima Thulesta tullut keltanokka,
vaan arvostettu mestari, joka toi lisäksi muassaan uusimmat uutiset
Leonhard Eulerista. Stén valaisee
osuvasti, kuinka Lexell kertoo tapaamistaan henkilöistä kirjeissään
ja pyrkii esittelemään heidät lukijalle aikakauden muotitieteen, fysiognomian, avulla. Siinä ihmisen
luonnetta ja temperamenttia luettiin ulkonäöstä.
Lexell saapui Lontooseen toukokuussa 1881. Siellä odotti uutinen, joka jälleen sysäsi aktiivitutkijan hänessä liikkeelle. Muusikosta tähtitieteilijäksi muuttunut William Herschel oli runsas kuukausi
aiemmin tarkastellut taivasta itse
rakentamallaan teleskoopilla tutustuakseen tähtiin. Hän oli löytänyt kohteen, jota ei ollut luetteloissa. Muutamaa iltaa myöhemmin
kohde oli selvästi siirtynyt. Herschel totesi, ettei kohde ollut tähtien lailla pistemäinen, vaan ”outo sumumainen tähti tai ehkä komeetta”. (Pyrstöä ei ainakaan löytöhetkellä vielä näkynyt.) Lexell löysi
myös vanhempia havaintoja koh-
72
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
teesta, jota oli pidetty tavallisena
tähtenä. Laskelmillaan hän ensimmäisenä osoitti, että kohteen rata ei
ollut komeetalle tyypillinen. Kohde liikkui ellipsiradalla kauempana
Auringosta kuin yksikään tunnettu
planeetta. Lexell arvioi uuden planeetan keskietäisyyden Auringosta
18,9-kertaiseksi Maahan verrattuna. Taivaankappale tunnetaan nykyisin Uranuksena. Sen keskietäisyys on 19,2 kertaa Maan keskietäisyys.
Lexell oli matkalta palattuaan
tyytyväinen sen antiin, mutta Pietarissa häntä odottivat murheelliset ajat. Tiedeakatemia oli kriisissä. Leonhard Euler kuoli syyskuussa 1783, joulukuussa saapui
tieto Pehr Wargentinin kuolemasta. Joulukuussa 1784 Lexellin oma
elämä päättyi odottamatta.
Stén on tutkinut perusteellisesti
kohteensa ja sijoittanut hänet monipuolisesti aikakautensa virtausten kenttään. Elämäkerta antaa oivallisen kuvan Anders Johan Lexellistä, hänen ajastaan ja sen tieteistä. Nimenomaan kirjeenvaihdosta
paljastuvat Lexellin henkilökohtaisimmat ajatukset ja tuntemukset. Niistä paljastuu harvinaisen
luova henki, kompleksinen, välistä
hermoherkkä luonne, josta ei puutu purevuutta, kun kyseessä on inhimillisten heikkouksien havainnointi. Lexell on niitä harvoja varhaisia suomalaisia, jotka kuuluvat
tieteen maailmanhistoriaan.
Kirjoittaja on tähtitieteilijä ja tieteen
historioitsija.
Maupertuis’sta
kiehtovasti ranskaksi
Johan Stén
Osmo Pekonen ja Anouchka
Vasak: Maupertuis en Laponie.
À la recherche de la figure de la
Terre. Hermann 2014.
Ranskalaisen tiedemiehen PierreLouis Moreau de Maupertuis’n johtama astemittausretkikunta vuosina 1736–37 Tornionlaaksoon on
Suomen ja Ruotsin tieteenhistorian merkittävimpiä tapauksia. Tuolloinhan ratkaistiin lopullisesti kysymys maapallon tarkasta muodosta, josta tiedemiehet olivat kauan
kiistelleet. Samalla tiedemiesretkikunta dokumentoi sekä teki maailmalle tunnetuksi Pohjolan kulttuuria ja luonnonolosuhteita perusteellisemmin kuin koskaan aiemmin. Retkikunnan saavutukset
olivat kauaskantoisia, mutta nyt
jo jossain määrin unhoon jääneitä erityisesti Ranskassa, jonka historia vilisee suurmiehiä.
Maupertuis’n rehabilitaatioon, jos
näin voidaan sanoa, on kuitenkin
hyvät perusteet, kuten aiheeseen
perusteellisesti syventynyt tieteenhistorioitsija Osmo Pekonen on
moneen otteeseen osoittanut. Nyt
hän on julkaissut yhdessä ranskalaisen Anouchka Vasakin kanssa
kirjan, joka sisältää Maupertuis’n
alkuperäistekstejä retkikunnasta
sekä ainutlaatuista ilmastotieteellistä materiaalia.
Kirjassa on kolme itsenäistä
osaa: ensiksi Pekosen katsaus itse
retkikunnan jäseniin, sen tieteellisiin tavoitteisiin ja aikaansaannoksiin, toiseksi Vasakin analyysi
Maupertuis’n kirjoituksista, ja viimein Maupertuis’n neljä Lapinmat-
kaan liittyvää tekstiä kommentaareineen. Kirjan aloittaa filosofian
professorin ja Ranskan intellektuelli numero yhdeksikin tituleeratun Élisabeth Badinterin johdatus
aiheeseen. Päätteeksi on Jean-Pierre Martinin jälkikirjoitus ranskalaisista pohjoiseen suuntautuneista retkikunnista Maupertuis’n jälkeen. Kirja ilmestyi perinteikkään
Hermann-kustantamon ”Météos”sarjassa, joka on omistettu ilmastotieteen historialle. Kirjan toinen tekijä, Anouchka Vasak, on ilmastohistorian alkuunpanijana pidetyn
Emmanuel Le Roy Ladurien läheinen kollega. Kirjassa nostetaan
erityisen huomion kohteeksi retkikunnan tekemät lämpötilamit­
taukset Tornionlaaksossa.
Maupertuis’n astemittausretkikunnan perimmäinen tavoitehan oli mitata yhden asteen kulmaa vastaavan pituuspiirin kaaren
pituus mahdollisimman kaukana
pohjoisessa. Jos tuo pituus osoittautuisi pidemmäksi kuin vastaava etelämpänä mitattu yhden asteen kaari, olisi tämä todiste sille,
että maapallo on litistynyt navoiltaan. Tieto oli luonnollisesti ensiarvoisen tärkeä kartografiassa, mutta
kyse oli myös syvällisemmästä periaatteellisesta asiasta. Pohtiessaan
painovoiman vaikutuksia Newton
oli ajatellut maapalloa pyörivänä
nestepallona, jonka jokainen osa
on painovoiman alainen. Koska
keskipakoisvoiman vaikutuksesta painovoima efektiivisesti heikkenee päiväntasaajalla, maapallo
pullistuu keskeltä ja vastaavasti litistyy navoilta. Ranskan kuninkaallisessa tiedeakatemiassa Newtonin
painovoimateoria ei kuitenkaan
vakuuttanut.
Tiedeakatemiassa
vallitsi tuohon aikaan syvä epäluulo englantilaista tiedettä koh-
taan, ja Newtonia kannattivat lähinnä vain nuoret matemaatikot.
Asia täytyi ratkaista kokeellisesti lähettämällä mittausretkikuntia maailmalle. Newtonin oppien
tukijana tunnettu Maupertuis ilmoittautui lähtijäksi ja kokosi retkikuntaansa neljä akateemikkokollegaa: Charles-Étienne-Louis Camus, Alexis-Claude Clairaut, Pierre-Charles Le Monnier ja Réginald
Outhier. Lisäksi Anders Celsius,
Pariisissa tuolloin vieraileva Upsalan yliopiston astronomian professori, värvättiin mukaan. Mitä ilmeisimmin Celsius oli suositellut
Maupertuis’lle Pohjanlahden rannikkoa mittauksen tekopaikaksi.
Lisäksi Celsiuksen ajateltiin olevan hyödyllinen paikallisoppaana ja tulkkina, joskin tässä jouduttiin hieman pettymään, sillä hän ei
ymmärtänyt paikallisten asukkaiden puhumaa suomen kieltä.
Retkikunnan työn monet vaiheet, toisin sanoen kolmioverkon
luonnin, paikanmäärityksen, kolmion kannan pituuden mittauksen ja Torniosta Pelloon kulkevan
meridiaanin kaarenpituuden tarkan määrityksen Pekonen selostaa
asiantuntevasti. Kaikkiaan vuoden
kestänyt työ oli uskomaton ponnistus niin fyysisesti kuin henkisesti, mutta siitä selvittiin loistavasti
kruunun, kirkon ja paikallisväestön suosiollisella avustuksella. Tuloshan on tunnettu, maa on todellakin hieman litistynyt navoiltaan.
Tehtävät eivät kuitenkaan päättyneet geodesiaan. Pohjola oli tuolloin Euroopan tuntemattomimpia
osia, josta kaikki tiedot olivat kiinnostavia, siksi alueen kulttuuri, uskonnot, elinkeinot sekä luonnonolot, revontulet ja ilmasto olivat
myös huomion kohteena. Retkikunnan kahden jäsenen, Celsiuk-
sen ja Outhierin, tekemät lämpötilahavainnot lienevät varhaisimmat
Suomessa ja Ruotsissa koskaan tehdyt. Tosin niiden tarkkuus on kyseenalainen. Olihan elohopealämpömittarin keksimisestä tuolloin
vain parikymmentä vuotta, elohopean jäätymispisteestä ei ollut vielä tietoakaan ja käytössä oli lukuisia asteikoita. Retkikunnan mittarit olivat Réaumurin valmistamia.
Celsius julkisti oman asteikkonsa
ja siihen liittyvät tutkimukset vasta
vuonna 1742 Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian ”Handlingar”sarjassa.
Anouchka Vasak analysoi
Maupertuis’n kirjoituksia otsikolla L’Épopée Lapone eeppisenä kertomuksena. Ne osoittavat kuinka
taitavasti Maupertuis hallitsi kerronnan taidon eri lukijakunnille akatemiasta ylhäisten salonkeihin. Vastaavanlainen julkisuushakuisuus oli tiedepiireissä ennennäkemätöntä, mutta Maupertuis’lla
oli suuret ambitiot, hän halusi olla kaiken selittävä filosofi. Hänen
profiilinsa erosi suuresti retkikunnan kronikoijasta, pappi Outhierista, joka oli tarkkanäköinen ja huolellinen dokumentoija, mutta vaatimaton persoona. Outhier oli miltei
unohdettu ennen Pekosen vuonna
2010 julkaistua tutkimusta La rencontre des religions autour du voyage de l’abbé Réginald Outhier en
Suède en 1736–1737, joka palkittiin
Ranskassa vuonna 2012. Maupertuis’n Lapin-matkaa koskevat neljä
alkuperäistä kirjoitusta ovat (otsikko tässä lyhennettynä) ”Relation de
la Laponie par quelques habiles mathématiciens français qui sont allés
dans le Nord pour y faire des observations” (1737), ”Lettre à Mme
de Verteillac” (1820), ”Discours sur
la mesure du méridien au Cercle
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
73
Polaire” (1738) ja ”Relation d’un
voyage fait dans la Laponie septentrionale, pour trouver un ancien
monument” (1749). Maupertuis’n
tunnetuin teos on kuitenkin La figure de la Terre (1738), joka saman
tien ilmestyi ruotsiksi nimellä Jordens figur Anders Hellantin käännöksenä. Mainituista neljästä teoksesta kirjoituksista ainakin ”Kirje Verteillacin kreivittärelle” on ilmestynyt Pekosen suomentamana
(Kaltio 2/2008), mutta Ranskassa
nämä kiehtovat tekstit ovat lukijoiden tavoitettavissa nyt ensi kertaa
vuosisatoihin.
Kirjoittaja on tekniikan tohtori.
ETIIKAN PÄIVÄ 2015:
HYVÄ JA PAHA TIETO
12.3.2015
Aika: 12.3.2015
Paikka: Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, Helsinki
Ilmoittautuminen: www.etiikanpaiva.fi/2015
OHJELMA
9.30 Aamukahvit
10.00 Tervetuloa! Kansleri Krista Varantola, Tutkimuseettinen neuvottelukunta
10.10–11.30 Tiede ja tutkimus myyttejä rakentamassa ja purkamassa
Keskustelu toimittaja Anna-Liisa Haavikon johdolla. Professori Tiina
Kinnunen, Oulun yliopisto, professori Heikki Hiilamo, Helsingin yliopisto ja tutkija Vienna Setälä.
12.30–14.00 Kun olisi puhuttava… mutta vaiennetaan
Perustuslaki turvaa tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapauden.
Mikä saa vaikenemaan? Pääsihteeri Reetta Kettusen johdolla keskustellaan, millaista on olla julkinen toimija, silloin kun se aiheuttaa henkilökohtaisen uhan. Valokuvataiteilija, taiteen tohtori Harri Pälviranta,
professori Marjo Kaartinen, toimittaja Johanna Korhonen ja historiantutkija Oula Silvennoinen.
14.20–15.20 Kun olisi puhuttava... mutta vaietaan
Tiedetoimittaja Satu Lipposen johdolla tarkastellaan tutkijayhteisön
sisäistä keskustelua tutkimuksen negatiivisista seurauksista. Itsesensuuri voi olla perusteltu ratkaisu esimerkiksi tilanteissa, joissa tutkimustulosten julkaiseminen voisi edesauttaa pahojen sovellusten toteuttamista. Professori Matti Häyry, Aalto-yliopisto, professori Veikko Launis,
Turun yliopisto, erityisasiantuntija Susanna Sissonen, THL/Biologisten
uhkien osaamiskeskus.
15.30–17.00 Lääketieteen edistyminen – yhteiskunnan vai yksilön etu?
Keskustelua yhdestä lääketieteellisen tutkimuksen keskeisestä periaatteesta, joka on tutkimuslain (488/1999) 4 §:ssa ilmaistu seuraavasti: ”Lääketieteellisessä tutkimuksessa tutkittavan etu ja hyvinvointi on
aina asetettava tieteen ja yhteiskunnan etujen edelle.”
Avaus, ylilääkäri Tapani Keränen, THL/TUKIJA.
Lääketieteellisen tutkimuksen ominaispiirteet - henkilökohtainen riski vs. yhteisön etu? Esimerkkinä terveillä vapaaehtoisilla tehtävät tutkimukset. Professori Mika Scheinin, Turun yliopisto.
Potilastietojen käyttö tutkimuksessa – hoitojen kehittämistä vai arkaluontoisten tietojen urkkimista? Esimerkkinä potilasturvallisuus. Professori Risto P. Roine, Itä-Suomen yliopisto.
Yksilön ja yhteisön etu/hyvinvointi vastakkain? Filosofin näkökulma.
Professori Veikko Launis, Turun yliopisto.
Etiikan päivän järjestävät: Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK),
Biotekniikan neuvottelukunta (BTNK), Geenitekniikan lautakunta
(GTLK), Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta (TJNK), Tiedeakatemiain
neuvottelukunta (TANK), Valtakunnallinen sosiaali- ja terveysalan eettinen neuvottelukunta ETENE, Valtakunnallinen lääketieteellinen tutkimuseettinen toimikunta TUKIJA.
Lisätietoja: www.etiikanpaiva.fi, Tutkimuseettisen neuvottelukunnan
pääsihteeri Iina Kohonen, puh. 050 594 1909, [email protected]
74
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
HAKEMISTOT 2014
SISÄLLÖN MUKAAN
PÄÄKIRJOITUKSET
Maijala, Riitta: Tiedekasvatusta kaikille lapsille ja nuorille, 6/2014, 1–2
Mannila, Heikki: Tutkimusrahoitus ja
temaattiset valinnat, 4/2014, 1–2
Niiniluoto, Ilkka: Ihminen avoimena
ongelmana, 5/2014, 1–2
Raivio, Kari: Tutkimustietoa päättäjille,
3/2014, 1–2
Rosenberg, Tiina: Vuosi Taideyliopistoa, 1/2014, 1–2
Vesala, Timo: IPCC-raportti, ilmastonmuutos ja Suomi, 2/2014, 1–2
ARTIKKELIT
Annila, Arto: Luonnonlain luonne,
1/2014, 20–22
Elo, Kimmo ja Nyyssönen, Heino: Vaalijärjestelmällä on väliä, 6/2014,
20–24
Heikkurinen, Pasi: Kestävyyden käsitteen ulottuvuudet, 4/2014, 10–16
Heikura, Pekka T.: Guanon ja calichen
aika, 1/2014, 25–31
Heikura, Pekka T.: Keltit – suolamiesten ja metalliseppien kansa,
4/2014, 24–28
Houtbeckers, Eeva: Yhteiskunnallisen
yrittäjyyden toimijoiden kirjo
Suomessa, 3/2014, 7–11
Hyvönen, Eero: FinnONTO-hanke loi
ontologisen perustan kansalliselle
webin tietoinfrastruktuurille,
3/2014, 12–18
Itkonen, Hannu: Urheilun normimyllerrys on pysyvä ilmiö, 3/2014, 3–6
Kerkkänen, Ari: Yhteiskunnallisia
muutoksia Lähi-idässä – havaintoja ja arvioita, 2/2014, 3–8
Komonen, Atte ja Halme, Panu: Luonnon ennallistaminen on käsitteenä aikansa elänyt, 5/2014, 3–9
Lampinen, Ahti: ”Suuri konteksti” – havaintojen, toimintojen
ja kielenkäytön pysyvä tausta,
5/2014, 16–21
Lauronen, Juha-Pekka ja Hiilamo,
Heikki, Tukevatko säätiöt vaikuttavaa tutkimusta?, 6/2014, 25–30
Lidman, Satu: Häpeärangaistukset yhteisöllisenä kriisinä, 2/2014, 9–14
Mutanen, Marja, Saine, Lauriina ja
Korhonen, Katja: Äidit ja pienet
lapset ravitsemusinterventioiden
kohteena kehitysmaissa, 4/2014,
3–9
Peiponen, Valto: Miksi linnut ovat niin
värikkäitä?, 2/2014, 15–20
Portin, Petter: Peter Forsskål – luonnontutkija ja valistuksen sanansaattaja, 1/2014, 16–19
Pyysiäinen, Ilkka: Markkinat, Jumala
vai ihminen? 6/2014, 12–19
Raevaara, Liisa: Suulliset viranomaisasioinnit tutkimuksen ja
kehittämisen kohteena, 1/2014,
9–15
Rentola, Kimmo: Oliko Suojelupoliisin
päällikkö KGB:n agentti? Tiedustelututkimuksen metodologiaa,
6/2014, 3–10
Saarti, Jarmo: Kiinalaisen kaunokirjallisuuden suomennokset
1900-luvulla – kääntämisen ja vastaanoton kulttuurinen konteksti,
5/2014, 10–15
Sinnemäki, Anssi: Kaksi kirjasotaa:
Haanpää ja Babel, 3/2014, 19–23
Sundström, Liselotte: Muurahaisia ja
ihmisiä – sota, rauha ja avunanto,
1/2014, 3–8
Tirronen, Jarkko: Suuret haasteet ja
yliopiston strategiset valinnat,
4/2014, 17–23
Toivanen, Hannes ja Suominen, Arho:
Bibliometrinen tutkimustieto ja
tiedepolitiikka, 2/2014, 21–26
KATSAUKSET
Bioetiikan asemaa tulisi vahvistaa,
1/2014, 40–41
Holopainen, Mika, Koskinen, Kimmo
ja Piipponen, Jussi: Kotimaiset
kustantajat ja rinnakkaistallennus,
1/2014, 40–41
Häyry, Matti ja Takala, Tuija: Tutkijat
pitävät synteettistä biologiaa
hallittavissa olevana toivona
ihmiskunnalle, 3/2014, 25–29
Koivukoski, Joonas: Vuorovaikutteisuutta julkiseen tiedeviestintään,
2/2014, 34–38
Koskinen, Iina ja Suni, Tanja: Yhteiskunnallisesti vaikuttavaan
globaalimuutostutkimukseen,
4/2014, 33–36
Laaksonen, Seppo: Yleistäminen vaikeaa sekä tieteessä että mediassa,
2/2014, 31–33
Laine, Jermu: Ukrainan kriisi Fukuyaman visioissa 20 vuotta sitten,
5/2014, 33–34
Lavery, Jason: Suomen tulevaisuus
tieteen kielenä, 3/2014, 30–33
Lehtinen, Uolevi: Monitieteisyyden
haaste, 6/2014, 39–40
Lilja, Johanna: Julkaisualan kansainvälisiä kuulumisia, 1/2014, 42–44
Nevanlinna, Olavi: Tiedeakatemiat ja
talkoohenki, 2/2014, 27–29
Paloheimo, Eero: Todellisuus ja havaitsija, 5/2014, 27–32
Rikama, Juha: Todellisuus ja tieto –
erilaisten käsitysten kirjo, 2/2014,
39–42
Salo, Mikko: Kansallisen ilmastopaneelin kirkastettava rooliaan
riippumattomana tiedeviestijänä
ja keskustelijana, 1/2014, 33–37
Vehkalahti, Kimmo: Tieteelliset seurat
200 vuoden aikajanalla, 6/2014,
36–38
TIETEENALAT DIALOGISSA
Adrian Walsh: Kansalaisten oikeuksien ja vakaan julkisen talouden
yhteensovittaminen: Pohjoismaiden tapaus, 3/2014, 37–39
Knuuttila,Simo: Uskonnonfilosofia
ja empiirinen tutkimus, 5/2014,
35–36
Mäki, Uskali: Tieteenalat dialogissa,
2/2014, 43
Mönkkönen, Mikko: Taloustiede ja
kestävä kehitys – ekologin näkökulma, 2/2014, 47–49
Pyysiäinen, Ilkka: Kognitiivinen uskontotiede ja uskonnon filosofia,
5/2014, 37–38
Tahvonen, Olli: Ekologian ja taloustieteen välisen yhteistyön ongelmista, 2/2014, 44–46
Vartiainen, Juhana: Kestävyysvaje on
eettinen dilemma, 3/2014, 34–36
TUTKIMUSTA SUOMESSA
Hotakainen, Markus: Taide + tutkimus
= taiteellinen tutkimus, 4/2014,
42–44
Turunen, Ari: Kun televisio vakoilee ja
jääkaappiin tehdään tietomurto,
2/2014, 50–52
Turunen, Ari: Muotoiluajattelusta
apua digitaalisten palveluiden
luomiseen, 6/2014, 46–48
TIETEEN KOHTAAMISIA
Brunila, Anne: Teknologian uudet
vallankumoukset muuttavat maailmaa vauhdilla, 1/2014, 56–57
Honkela, Timo: Digitaalisuus sivistyksen, oppimisen ja ymmärryksen
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
75
tukena, 5/2014, 39–40
Raento, Pauliina: Loppuun palamisen
käryä, 3/2014, 43–44
KESKUSTELUA
Annila, Arto: Ennustamisen vaikeus,
6/2014, 51–52
Dahl, Justiina: Kohti materiaalisempaa maailmanpolitiikan tutkimusta, 5/2014, 52–53
Estola, Matti ja Dannenberg, Alia:
Taloustieteen ennustamismenetelmiä voidaan kehittää, 6/2014,
53–54
Hanski, Ilkka: Suomen tiedeakatemia,
5/2014, 43–44
Himanka, Juha: Suhteellisuusteoria
on filosofiaa, 3/2014, 46–53
Kanniainen, Vesa : Miksi ennustaminen joissakin tieteissä on helpompaa kuin toisissa?, 5/2014,
44–46
Kurtakko, Janne: Arkielämästä irti
kammetut yliopistot, 6/2014
59–60
Lampinen, Timo: Paras analyysi
viittaa utopian suuntaan, 6/2014,
55–58
Launis, Veikko ja Portin, Petter:
Bioetiikan ala Turussa laaja-alainen, 2/2014, 54–55
Lehtonen, Tommi: Poisvalinta,
6/2014, 61
Leppäkorpi, Mervi: Akateemisen
keveyden etiikka, 5/2014, 49–50
Leppänen, Ville ja Mäkilähde,
Aleksi: Melko yleistä kielitiedettä,
5/2014, 51
Mäntylä, Heikki: Dynaamisen universumin malli, 3/2014, 54
Norkola, Tero: Miten tehdä SKS ymmärrettäväksi?, 6/2014, 62
Pietiläinen, Kimmo: Onko tiedonjulkistajilla aihetta tyytyväisyyteen?,
1/2014, 55
Räsänen, Syksy ja Enqvist, Kari:
Denialismi, luonnontieteiden
edistyksen oheisvahinko?
3/2014, 55–57
Räsänen, Syksy: Talouden ennustaminen ja tieteilijöiden vastuu,
6/2014, 49–51
Slavov, Matias: Ajan ja avaruuden
käsitteet ovat sekä filosofiaa että
fysiikkaa, 4/2014, 49–55
Suntola, Tuomo: Suhteellisuusteoria
ei ole uskon asia, 4/2014, 46–48
Suntola, Tuomo: Ääri-ilmiöistä
rakentavaan vuorovaikutukseen,
1/2014, 49–54
Vuorisalo, Timo ja Arjamaa, Olli :
Tutkimuksen arkivaikuttavuus,
5/2014, 47–48
Ylinen, Raimo: Suppean suhteellisuusteorian oikea käyttö poistaa
paradoksit, 1/2014, 46–48
76
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN
Alanko, Pentti: Puiden ystäväin ja
tutkijain kirjasto, 1/2014, 63
Hakulinen, Päivi: Amerikka on
lähempänä kuin arvaisitkaan,
6/2014, 63
Rausmaa, Heikki: Baltia-kirjasto,
3/2014, 45
Schrey-Vasara, Gabriele: Saksalainen
kirjasto, 4/2014, 61
Turunen, Vappu: Tietoa nuorisosta,
5/2014, 54
Väkevä, Alpo: Työväenliikkeen kirjasto – Helsingin yliopiston kirjaston
liitännäiskirjasto, 2/2014, 53
MUUTA
Hakemistot 2013, 1/2014, 84–88
Hetemäki, Ilari ja Wide, Elisabeth:
TIETEEN PÄIVÄT 2015: Sattuman
osa elämässä ja tieteessä, 5/2014,
41–42
Hetemäki, Ilari: Lyhyesti, 1/2014,
58–62
Hetemäki, Ilari: Lyhyesti, 2/2014,
56–60
Hetemäki, Ilari:Lyhyesti, 3/2014,
41–42
Hetemäki, Ilari: Lyhyesti, 4/2014,
29–32
Hetemäki, Ilari: Lyhyesti, 5/2014,
23–26
Hetemäki, Ilari: Lyhyesti, 6/2014,
31–34
KIRJALLISUUS
Alanko, Aki: Aate, joka viehättää
edelleen, 5/2014, 64–66
Heinonen, Visa: Lapsuus kulutusyhteiskunnassa, 4/2014, 62–64
Hiilamo, Heikki: Maailmanhistorian
parhaat äidit, 6/2014, 66–68
Hongisto, Pekka: Pääsy kielletty
jumalalta!, 1/2014, 74–76
Hotakainen, Markus: Kolmen sortin
historiaa, 5/2014, 71–72
Huotari, Teemu S.: Taloutta filosofian
näkökulmasta, 3/2014, 67–69
Huotari, Vesa: Terroristiorganisaation
strateginen johtaminen, 2/2014,
67–68
Hyvärinen, Veli: Hyvää puhetta yli
murrerajojen, 1/2014, 77
Janhunen, Juha: Indoeuropeistiikan
uusi avaus Helsingin yliopistossa,
2/2014, 69–71
Kailo, Kaarina: Lahjan sosiologia
sukupuolen, kulttuuristen suhteiden ja vallankäytön rajapinnoilla,
5/2014, 74–79
Kalleinen, Kristiina: Valtavirrassa
mutta poikkiteloin, 5/2014, 68–71
Kekkonen, Jukka: Syvää ja kirkasta,
6/2014, 74–76
Kelomäki, Tapani: Kielen ja kirjalli-
suuden palveluksessa, 4/2014,
71–72
Kleemola, Olli: Ryssä on aina ryssä –
vai onko?, 2/2014, 66–67
Korhonen, Kimmo: Kansallinen
ja kansainvälinen Uuno Klami,
3/2014, 64–66
Korkiakangas, Pirjo: Kuoleman
kasvot, 4/2014, 65–67
Kosonen, Päivi, Länsimaisen kirjallisuuden historiaa jälkikoloniaalisen ajan ihmisille, 2/2014, 63–64
Kotonen, Tommi: Kattava ja monipuolinen analyysi eurovaalienbrittiläisestä suosikista, 6/2014,
78–80,
Koukkunen, Kalevi: Yö kun tummuu
yllä itämaan, 1/2014, 67–71
Laine, Jermu: Ympäristöetiikkaa
2000-luvun maapallolla, 3/2014,
69–72
Laitinen, Tiera: Suomalaisen geofysiikan ensiaskeleita, 1/2014,
64–65
Leppälahti, Merja: Kirjoittamisen
konstilla kansalaiseksi, 3/2014,
60–62
Leppälahti, Merja: Mieheyttä keskiajalta nykyaikaan, 6/2014, 68–69
Lipponen, Satu: Yhteiskunnan,
talouden ja tiedon kolmiossa,
5/2014, 72–73
Lukin, Karina: Myyteistä, mytologiasta ja mytologeista, 3/2014, 58–59
Löppönen, Paavo, Tiedepolitiikan
regiimit ja tiedon markkinat,
6/2014, 76–78
Mikkonen, Kai: Kertomuksen­
tutkimuksen liikkuvat käsitteet,
1/2014, 80–83
Nevala, Maria-Liisa: Ikonia kaatamassa, 5/2014, 66–68
Norri, Matti: Neuvostokommunismin
olemus ymmärretty, 1/2014,
78–80
Nuolijärvi, Pirkko: Muutosten tekijää
ja ymmärtäjää muistaen, 6/2014,
65–66
Nuorteva, Jussi: Kuinka suuri on suuri suomalainen tutkija?, 5/2014,
57–60
Pyysiäinen, Ilkka: Lapset yhteisön
uhreina, 4/2014, 64–65
Pöyhönen, Aulis: Kuntatietoa päättäjillekin, 6/2014, 73–74
Rahkonen, Keijo: Klingen päiväkirjat – viimeiset lajissaan?, 3/2014,
59–60
Riikonen, H. K.: Suomi-kuvaa
1800-luvun alusta, 3/2014, 62–64
Riikonen, H. K.: Oivaltavia näkökulmia suomalaiseen historialliseen
kirjallisuuteen, 2/2014, 61–63
Ruonakoski, Erika: Argumentteja
eläinten hyväksikäyttöä vastaan,
1/2014, 71–73
Saarinen, Hannes: Sotaa rauhan
oloissa, 5/2014, 62–64
Seppälä, Niko: Hulluuden turhan
synkkä historia, 6/2014, 69–71
Seppälä, Niko: Psykiatrian historiasta
laajasti, 3/2014, 66–67
Suominen, Annakaisa: Käsiasioista
käsitettävästi, 5/2014, 60–62
Suoranta, Anu, Kun työnvälityksestä
ei saa työtä, 5/2014, 74
Söderling, Ismo: Tärkeä johdantoteos
muuttoliikkeistä, 4/2014, 67–69
Tahkokallio, Jaakko: Hajanainen
keskiaikakirja, 6/2014, 71–72
Tolvanen, Mattias: Villinä sutena
Suomessa, 1/2014, 65–67
Tolvanen, Mattias: Virtaavan veden
värikkäät korennot, 2/2014,
71–72
Unkuri, Juhani: Teknologian tulevaisuuden näkymiä, 4/2014, 69–70
Wahlstedt, Pekka: Hegel puhuttelee
nykyaikaa, 2/2014, 65–66
Wahlstedt, Pekka: Mystinen kuolema,
6/2014, 72–73
Wahlstedt, Pekka: Tarinoiden kaipuu,
4/2014, 70–71
KIRJOITTAJAN MUKAAN
LYHENTEET:
A= artikkeli,
K = katsaus
KES = Keskustelua
KIR = Kirjallisuutta
TD= Tieteenalat dialogissa
TK= Tieteen kohtaamisia
TKT = Tiedekirjasto tänään
TOIM = muuta
TS = Tutkimusta Suomessa
Alanko, Aki: Aate, joka viehättää
edelleen, KIR 5/2014, 64–66
Alanko, Pentti: Puiden ystäväin ja
tutkijain kirjasto, TKT 1/2014, 63
Annila, Arto: Ennustamisen vaikeus,
KES 6/2014, 51–52; Luonnonlain
luonne, A 1/2014, 20–22
Brunila, Anne: Teknologian uudet
vallankumoukset muuttavat maailmaa vauhdilla, TK 1/2014, 56–57
Dahl, Justiina: Kohti materiaalisempaa maailmanpolitiikan tutkimusta, KES 5/2014, 52–53
Elo, Kimmo ja Nyyssönen, Heino:
Vaalijärjestelmällä on väliä, A
6/2014, 20–24
Enqvist, Kari ja Räsänen, Syksy: Denialismi, luonnontieteiden edistyksen
oheisvahinko? KES 3/2014, 55–57;
Estola, Matti ja Dannenberg, Alia:
Taloustieteen ennustamismenetelmiä voidaan kehittää, KES
6/2014, 53–54
Hakulinen, Päivi: Amerikka on
lähempänä kuin arvaisitkaan, TKT
6/2014, 63
Hanski, Ilkka: Suomen tiedeakatemia,
KES 5/2014, 43–44
Heikkurinen, Pasi: Kestävyyden
käsitteen ulottuvuudet, A 4/2014,
10–16
Heikura, Pekka T.: Guanon ja calichen
aika, A 1/2014, 25–31; Keltit – suolamiesten ja metalliseppien kansa,
A 4/2014, 24–28
Heinonen, Visa: Lapsuus kulutusyhteiskunnassa, KIR 4/2014, 62–64
Hetemäki, Ilari (Elisabeth Widen
kanssa): TIETEEN PÄIVÄT 2015: Sattuman osa elämässä ja tieteessä,
TOIM 5/2014, 41–42;
Lyhyesti, TOIM 1/2014, 58–62;
Lyhyesti, TOIM 2/2014, 56–60;
Lyhyesti, TOIM 3/2014, 41–42;
Lyhyesti, TOIM. 4/2014, 29–32;
Lyhyesti, TOIM 5/2014, 23_26;
Lyhyesti, TOIM 6/2014, 31–34
Hiilamo, Heikki: Maailmanhistorian
parhaat äidit, KIR 6/2014, 66–68;
(Juha-Pekka Laurosen kanssa:)
Tukevatko säätiöt vaikuttavaa
tutkimusta?, A 6/2014, 25–30
Himanka, Juha: Suhteellisuusteoria
on filosofiaa, KES 3/2014, 46–53
Holopainen, Mika, Koskinen, Kimmo
ja Piipponen, Jussi: Kotimaiset
kustantajat ja rinnakkaistallennus,
K 1/2014, 40–41
Hongisto, Pekka: Pääsy kielletty
jumalalta!, KIR 1/2014, 74–76
Honkela , Timo: Digitaalisuus sivistyksen, oppimisen ja ymmärryksen
tukena, TK 5/2014, 39–40
Hotakainen, Markus: Kolmen sortin
historiaa, KIR 5/2014, 71–72; Taide
+ tutkimus = taiteellinen tutkimus, TS 4/2014, 42–44
Houtbeckers, Eeva: Yhteiskunnallisen
yrittäjyyden toimijoiden kirjo
Suomessa, A3/2014, 7–11
Huotari, Teemu S.: Taloutta filosofian
näkökulmasta, KIR 3/2014, 67–69
Huotari, Vesa: Terroristiorganisaation strateginen johtaminen, KIR
2/2014, 67–68
Hyvärinen, Veli: Hyvää puhetta yli
murrerajojen, KIR 1/2014, 77
Hyvönen, Eero: FinnONTO-hanke loi
ontologisen perustan kansalliselle
webin tietoinfrastruktuurille, A
3/2014, 12–18
Häyry, Matti ja Takala, Tuija: Tutkijat
pitävät synteettistä biologiaa
hallittavissa olevana toivona
ihmiskunnalle, K 3/2014, 25–29
Itkonen, Hannu: Urheilun normimyllerrys on pysyvä ilmiö, A3/2014,
3–6
Janhunen, Juha: Indoeuropeistiikan
uusi avaus Helsingin yliopistossa,
KIR 2/2014, 69–71
Kailo, Kaarina: Lahjan sosiologia sukupuolen, kulttuuristen suhteiden
ja vallankäytön rajapinnoilla, KIR
5/2014, 74–79
Kalleinen, Kristiina: Valtavirrassa
mutta poikkiteloin, KIR 5/2014,
68–71
Kanniainen, Vesa : Miksi ennustaminen joissakin tieteissä on
helpompaa kuin toisissa?, KES
5/2014, 44–46
Kekkonen, Jukka: Syvää ja kirkasta,
KIR 6/2014, 74–76
Kelomäki, Tapani: Kielen ja kirjallisuuden palveluksessa, KIR 4/2014,
71–72
Kerkkänen, Ari: Yhteiskunnallisia
muutoksia Lähi-idässä – havaintoja ja arvioita, A 2/2014, 3–8
Kleemola, Olli: Ryssä on aina ryssä –
vai onko?, KIR 2/2014, 66–67
Knuuttila,Simo: Uskonnonfilosofia ja
empiirinen tutkimus, TD 5/2014,
35–36
Koivukoski, Joonas: Vuorovaikutteisuutta julkiseen tiedeviestintään,
K 2/2014, 34–38
Komonen, Atte ja Halme, Panu: Luonnon ennallistaminen on käsitteenä aikansa elänyt, A 5/2014, 3–9
Korhonen, Katja, Saine, Lauriina ja
Mutanen, Marja: Äidit ja pienet
lapset ravitsemusinterventioiden kohteena kehitysmaissa, A
4/2014, 3–9
Korhonen, Kimmo: Kansallinen ja
kansainvälinen Uuno Klami, KIR
3/2014, 64–66
Korkiakangas, Pirjo: Kuoleman kasvot, KIR 4/2014, 65–67
Koskinen, Iina ja Suni, Tanja: Yhteiskunnallisesti vaikuttavaan
globaalimuutostutkimukseen, K
4/2014, 33–36
Kosonen, Päivi, Länsimaisen kirjallisuuden historiaa jälkikoloniaalisen
ajan ihmisille, KIR 2/2014, 63–64
Kotonen, Tommi: Kattava ja
monipuolinen analyysi eurovaalien brittiläisestä suosikista, KIR
6/2014, 78–80
Koukkunen, Kalevi: Yö kun tummuu
yllä itämaan, KIR 1/2014, 67–71
Kurtakko, Janne: Arkielämästä irti
kammetut yliopistot, KES 6/2014
59–60
Laaksonen, Seppo: Yleistäminen vaikeaa sekä tieteessä että mediassa,
K 2/2014, 31–33
Laine, Jermu: Ukrainan kriisi Fukuyaman visioissa 20 vuotta sitten, K
5/2014, 33–34; Ympäristöetiikkaa
2000-luvun maapallolla, KIR
3/2014, 69–72
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
77
Laitinen, Tiera: Suomalaisen geofysiikan ensiaskeleita, KIR 1/2014,
64–65
Lampinen, Ahti: ”Suuri konteksti”
– havaintojen, toimintojen ja
kielenkäytön pysyvä tausta, A
5/2014, 16–21
Lampinen, Timo: Paras analyysi viittaa utopian suuntaan, KES6/2014,
55–58
Launis, Veikko ja Portin, Petter:
Bioetiikan ala Turussa laaja-alainen, KES 2/2014, 54–55
Lauronen, Juha-Pekka ja Hiilamo,
Heikki, Tukevatko säätiöt vaikuttavaa tutkimusta?, A 6/2014,
25–30
Lavery, Jason: Suomen tulevaisuus
tieteen kielenä, K 3/2014, 30–33
Lehtinen, Uolevi: Monitieteisyyden
haaste, K 6/2014, 39–40
Lehtonen, Tommi: Poisvalinta, KES
6/2014, 61
Leppäkorpi, Mervi: Akateemisen keveyden etiikka, KES 5/2014, 49–50
Leppälahti, Merja: Kirjoittamisen
konstilla kansalaiseksi, KIR
3/2014, 60–62; Mieheyttä keskiajalta nykyaikaan, KIR 6/2014,
68–69
Leppänen, Ville ja Mäkilähde, Aleksi:
Melko yleistä kielitiedettä, KES
5/2014, 51
Lidman, Satu: Häpeärangaistukset
yhteisöllisenä kriisinä, A 2/2014,
9–14
Lilja, Johanna: Julkaisualan kansainvälisiä kuulumisia, K 1/2014,
42–44
Lipponen, Satu: Yhteiskunnan,
talouden ja tiedon kolmiossa, KIR
5/2014, 72–73
Lukin, Karina: Myyteistä, mytologiasta ja mytologeista, KIR 3/2014,
58–59
Löppönen, Paavo, Tiedepolitiikan
regiimit ja tiedon markkinat, KIR
6/2014, 76–78
Maijala, Riitta: Tiedekasvatusta
kaikille lapsille ja nuorille, PK
6/2014, 1–2
Mannila, Heikki: Tutkimusrahoitus ja
temaattiset valinnat, PK 4/2014,
1–2
Mikkonen, Kai: Kertomuksen­
tutkimuksen liikkuvat käsitteet,
KIR 1/2014, 80–83
Mutanen, Marja, Saine, Lauriina ja
Korhonen, Katja: Äidit ja pienet
lapset ravitsemusinterventioiden kohteena kehitysmaissa, A
4/2014, 3–9
Mäki, Uskali: Tieteenalat dialogissa,
TD 2/2014, 43
78
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
Mäkilähde, Aleksi ja Leppänen, Ville
Melko yleistä kielitiedettä, KES
5/2014, 51
Mäntylä, Heikki: Dynaamisen universumin malli, KES 3/2014, 54
Mönkkönen, Mikko: Taloustiede ja
kestävä kehitys – ekologin näkökulma, TD 2/2014, 47–49
Nevala, Maria-Liisa: Ikonia kaatamassa, KIR 5/2014, 66–68
Nevanlinna, Olavi: Tiedeakatemiat ja
talkoohenki, K 2/2014, 27–29
Niiniluoto, Ilkka: Ihminen avoimena
ongelmana, PK 5/2014, 1–2
Norkola, Tero: Miten tehdä SKS ymmärrettäväksi?, KES 6/2014, 62
Norri, Matti: Neuvostokommunismin olemus ymmärretty, 1/2014,
78–80
Nuolijärvi, Pirkko: Muutosten tekijää
ja ymmärtäjää muistaen, KIR
6/2014, 65–66
Nuorteva, Jussi: Kuinka suuri on
suuri suomalainen tutkija?, KIR
5/2014, 57–60
Paloheimo, Eero: Todellisuus ja
havaitsija, K 5/2014, 27–32
Peiponen, Valto: Miksi linnut ovat
niin värikkäitä?, A 2/2014, 15–20
Pietiläinen, Kimmo: Onko tiedonjulkistajilla aihetta tyytyväisyyteen?,
KES 1/2014, 55
Portin, Petter: Peter Forsskål – luonnontutkija ja valistuksen sanansaattaja, A 1/2014, 16–19; (Veikko
Launiksen kanssa:) Bioetiikan ala
Turussa laaja-alainen, KES 2/2014,
54–55
Pyysiäinen, Ilkka: Kognitiivinen uskontotiede ja uskonnon filosofia,
TD 5/2014, 37–38; Lapset yhteisön uhreina, KIR4/2014, 64–65;
Markkinat, Jumala vai ihminen?,
A 6/2014, 12–19
Pöyhönen, Aulis: Kuntatietoa päättäjillekin, KIR 6/2014, 73–74
Raento, Pauliina: Loppuun palamisen
käryä, TK 3/2014, 43–44
Raevaara, Liisa: Suulliset viranomaisasioinnit tutkimuksen ja
kehittämisen kohteena, A 1/2014,
9–15
Rahkonen, Keijo: Klingen päiväkirjat
– viimeiset lajissaan?, KIR 3/2014,
59–60
Raivio, Kari: Tutkimustietoa päättäjille, PK 3/2014, 1–2
Rausmaa, Heikki: Baltia-kirjasto, TKT
3/2014, 45
Rentola, Kimmo: Oliko Suojelupoliisin päällikkö KGB:n agentti?
Tiedustelututkimuksen metodologiaa, A 6/2014, 3–10
Riikonen, H. K.: Suomi-kuvaa
1800-luvun alusta, KIR 3/2014,
62–64; Oivaltavia näkökulmia
suomalaiseen historialliseen kirjallisuuteen, KIR 2/2014, 61–63
Rikama, Juha: Todellisuus ja tieto
– erilaisten käsitysten kirjo, K
2/2014, 39–42
Rosenberg, Tiina: Vuosi Taideyliopistoa, PK 1/2014, 1–2
Ruonakoski, Erika: Argumentteja
eläinten hyväksikäyttöä vastaan,
KIR1/2014, 71–73
Räsänen, Syksy ja Enqvist, Kari:
Denialismi, luonnontieteiden
edistyksen oheisvahinko? KES
3/2014, 55–57; Talouden ennustaminen ja tieteilijöiden vastuu, KES
6/2014, 49–51
Saarinen, Hannes: Sotaa rauhan
oloissa, KIR 5/2014, 62–64
Saarti, Jarmo: Kiinalaisen kaunokirjallisuuden suomennokset
1900-luvulla – kääntämisen ja
vastaanoton kulttuurinen konteksti, A 5/2014, 10–15
Saine, Lauriina, Korhonen, Katja ja
Mutanen, Marja: Äidit ja pienet
lapset ravitsemusinterventioiden kohteena kehitysmaissa, A
4/2014, 3–9
Salo, Mikko: Kansallisen ilmastopaneelin kirkastettava rooliaan
riippumattomana tiedeviestijänä
ja keskustelijana, K 1/2014, 33–37
Saxén, Heikki, Bioetiikan asemaa
tulisi vahvistaa, K 1/2014, 40–41
Schrey-Vasara, Gabriele: Saksalainen
kirjasto, TKT 4/2014, 61
Seppälä, Niko: Hulluuden turhan
synkkä historia, KIR 6/2014,
69–71; Psykiatrian historiasta
laajasti, KIR 3/2014, 66–67
Sinnemäki, Anssi: Kaksi kirjasotaa:
Haanpää ja Babel, A 3/2014,
19–23
Slavov, Matias: Ajan ja avaruuden
käsitteet ovat sekä filosofiaa että
fysiikkaa, KES 4/2014, 49–55
Sundström, Liselotte: Muurahaisia ja
ihmisiä – sota, rauha ja avunanto,
A 1/2014, 3–8
Suntola, Tuomo: Suhteellisuusteoria
ei ole uskon asia, KES 4/2014,
46–48; Ääri-ilmiöistä rakentavaan
vuorovaikutukseen, KES1/2014,
49–54
Suominen, Annakaisa: Käsiasioista
käsitettävästi, KIR 5/2014, 60–62
Suominen, Arho ja Toivanen, Hannes:
Bibliometrinen tutkimustieto ja
tiedepolitiikka, A 2/2014, 21–26
Suoranta, Anu, Kun työnvälityksestä
ei saa työtä, KIR 5/2014, 74
Söderling, Ismo: Tärkeä johdantoteos muuttoliikkeistä, KIR 4/2014,
67–69
Tahkokallio, Jaakko: Hajanainen
keskiaikakirja, KIR 6/2014, 71–72
Tahvonen, Olli: Ekologian ja taloustieteen välisen yhteistyön ongelmista, TD 2/2014, 44–46
Takala, Tuija ja Häyry, Matti: Tutkijat
pitävät synteettistä biologiaa
hallittavissa olevana toivona
ihmiskunnalle, K 3/2014, 25–29
Tirronen, Jarkko: Suuret haasteet ja
yliopiston strategiset valinnat, A
4/2014, 17–23
Toivanen, Hannes ja Suominen, Arho:
Bibliometrinen tutkimustieto ja
tiedepolitiikka, A 2/2014, 21–26
Tolvanen, Mattias: Villinä sutena
Suomessa, KIR 1/2014, 65–67; Virtaavan veden värikkäät korennot,
KIR 2/2014, 71–72
Turunen, Ari: Kun televisio vakoilee ja
jääkaappiin tehdään tietomurto,
TS 2/2014, 50–52; Muotoiluajattelusta apua digitaalisten palveluiden luomiseen, TS 6/2014, 46–48
Turunen, Vappu: Tietoa nuorisosta,
KES 5/2014, 54
Unkuri, Juhani: Teknologian tulevaisuuden näkymiä, KIR 4/2014,
69–70
Vartiainen, Juhana: Kestävyysvaje
on eettinen dilemma, TD 3/2014,
34–36
Vehkalahti, Kimmo: Tieteelliset seurat
200 vuoden aikajanalla, K 6/2014,
36–38
Vesala, Timo: IPCC-raportti, ilmastonmuutos ja Suomi, PK 2/2014, 1–2
Vuorisalo, Timo ja Arjamaa, Olli: Tutkimuksen arkivaikuttavuus, KES
5/2014, 47–48
Väkevä, Alpo: Työväenliikkeen kirjasto
– Helsingin yliopiston kirjaston
liitännäiskirjasto, TKT 2/2014, 53
Wahlstedt, Pekka: Hegel puhuttelee
nykyaikaa, KIR 2/2014, 65–66;
Mystinen kuolema, KIR 6/2014,
72–73; Tarinoiden kaipuu, KIR
4/2014, 70–71
Walsh, Adrian: Kansalaisten oikeuksien ja vakaan julkisen talouden
yhteensovittaminen: Pohjoismaiden tapaus, TD 3/2014, 37–39
Wide, Elisabeth (ja Hetemäki, Ilari):
TIETEEN PÄIVÄT 2015: Sattuman
osa elämässä ja tieteessä, TOIM
5/2014, 41–42;
Ylinen, Raimo: Suppean suhteellisuusteorian oikea käyttö poistaa
paradoksit, KES1/2014, 46–48
ARVOSTELLUT KIRJAT
Aarnio, Aulis: Oikeutta etsimässä.
Erään matkan kuvaus. Talentum
2014. 6/2014, 74–76
Aunio, Lotta ja Janhunen, Juha
(toim.): Miten minusta tuli tohtori.
Itämaiden tutkijat kertovat. SIS:n
suomenkielisiä julkaisuja 40. SIS
2012. 1/2014, 67–71
Baberowski, Jörg: Verbrannte Erde,
Stalins Herrschaft der Gewalt.
Verlag C. H. Beck 2012. 1/2014,
78–80
Ford, Robert ja Goodwin, Matthew J.:
Revolt on the Right – Explaining
Support for the Radical Right in
Britain (Extremism and Democracy). Routledge 2014. 6/2014,
78–80
Gerwarth, Robert ja Horne, Johan (toim.): Sodasta rauhaan.
Väkivallan vuodet Euroopassa
1918–1923. Vastapaino 2013.
5/2014, 62–64
Hakola, Outi, Kivistö, Sari ja Määttänen, Virpi (toim.): Kuoleman
kulttuurit Suomessa. Gaudeamus
2014. 6/2014, 72–73
Hakulinen, Auli ja Jaakkola, Risto
(toim.): Klaus Mäkelän tekstit,
teot ja elämä. Sosiaalipoliittisen
yhdistyksen tutkimuksia 65. 2014.
6/2014, 65–66
Hegel, G. W. F.: Taiteenfilosofia.
Johdanto estetiikan luentoihin.
Gaudeamus 2013. 2/2014, 65–66
Hiltunen, Elina ja Kari: Teknoelämää
2035. Miten teknologia muuttaa
tulevaisuuttamme? Talentum
2014. 4/2014, 69
Hurtig, Johanna: Taivaan taimet:
Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta. Vastapaino 2013. 4/2014,
64–65
Johdatus eläinfilosofiaan. Toim. Elisa
Aaltola. Suom. Johanna Koskinen.
Gaudeamus 2013. 1/2014, 71–73
Kanerva, Kirsi ja Lamberg, Marko
(toim.): Hyvä elämä keskiajalla.
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014. 6/2014, 71–72
Karjalainen, Sami ja Hämäläinen,
Matti: Neidonkorennot, Solisevien
vetten lentävät jalokivet / Demoiselle Damselflies, Winged Jewels
of Silvery Streams. Caloptera
Publishing 2013. 2/2014, 71–72
Karttunen, Klaus: Mooseksen kirjoista
kungfutselaisuuden klassikoihin ja
Jerusalemista Siperian tundralle.
Aasian-tutkimuksen vaiheet Suomessa. Suomen Itämaisen Seuran
(SIS) suomenkielisiä julkaisuja 38.
SIS 2011. 1/2014, 67–71
Karvonen, Erkki, Kortelainen,
Terttu ja Saarti, Jarmo: Julkaise tai
tuhoudu! Johdatus tieteelliseen
viestintään. Vastapaino 2014.
5/2014, 72–74
Kirjoitettu kansakunta. Sukupuoli,
uskonto ja kansallinen historia
1900-luvun alkupuolen suomalaisessa tietokirjallisuudessa.
Toimittaneet Marja Jalava,
Tiina Kinnunen ja Irma Sulkunen.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
2013. 2/2014, 61–63
Klinge, Matti: Tuhoutuiko Rooma?
Päiväkirjastani 2012–2013. Siltala
2013. 3/2014, 59–60
Koistinen, Pertti: Työ, työvoima, politiikka. Vastapaino 2014. 5/2014, 74
Krogerus, Tellervo: Sanottu. Tehty.
Matti Kuusen elämä 1914–1998.
Siltala 2014. 5/2014, 68–71
Kunnas, Tarmo: Fasismin lumous.
Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana.
Atena 2013.5/2014, 64–66
Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa.
Toim. Lea Laitinen ja Kati Mikkola.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
2013. 3/2014, 60–62
Laaksonen, Mervi: Susi. Maahenki
2013. 1/2014, 65–67
Lönnqvist, Bo: Dödens ansikte – Tro
och sed bland herre och folk.
Scriptum 2013. 4/2014, 65–67
Maijala, Minna: Minna Canth, herkkä,
hellä, hehkuvainen. Otava 2014.
5/2014, 66–68
Markkanen, Tapio, Tiitta, Allan ja
Havaste, Paula (toim.): Suomalaisia tieteen huipulla. 100 tieteen
ja teknologian saavutusta. Gaudeamus 2014. 5/2014, 57–60 ja
6/2014, 74–76
Mirowski, Philip: Science-Mart: Privatizing American Science. Harvard
University Press 2011. 6/2014,
76–78
Nevanlinna, Heikki ja Holmberg,
Peter: Geomagnetismia, meteorologiaa ja revontulitutkimusta
Suomessa 1700-luvulta 1900-luvun alkuun. Suomen Tiedeseura
2013. 1/2014, 64–65
Niiniluoto, Ilkka, Vilkko, Risto ja Kuorikoski, Jaakko: Talous ja filosofia.
Gaudeamus 2013. 3/2014, 67–69
Näkymätön sukupuoli. Mieheyden pitkä historia. Toim. Pirjo
Markkola, Ann-Catrin Östman ja
Marko Lamberg. Vastapaino 2014.
6/2014, 68–69
Panelius, Martin, Santti, Risto ja
Tuusvuori, Jarkko S.: Käsikirja. Teos
2013. 5/2014, 60–62
Parpola, Antti: Toivo / Häpeä – psykiatria modernissa Suomessa.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
79
Suomen Psykiatriyhdistys 2013.
3/2014, 66–67
Pietikäinen, Petteri: Hulluuden historia. Gaudeamus 2013. 6/2014,
69–71
Pyyhtinen, Olli: The Gift and its Paradoxes – Beyond Mauss. Ashgate
2014. 5/2014, 74–79
Pyysalo, Jouna: System PIE: The
Primary Phoneme Inventory and
Sound Law System for ProtoIndo-European. Institute for
Asian and African Studies 2013.
Elektroninen verkkoversio: http://
hdl.handle.net/10138/41760.
2/2014, 69–71
Riikonen, H. K. : Im Dienste von
Sprache und Litteratur. Mémoires de Société Néophilologue
de Helsinki. TOME LXXXVIII. La
Société Néophilolique 2013.
4/2014, 71–72
Rolston, Holmes III: A New Environmental Ethics: The Next Millennium for Life on Earth. Routledge
2012. 3/2014, 69–72
Rotkirch, Anna: Yhdessä – lapsen
kasvatus ei ole yksilölaji. WSOY
2014. 6/2014, 66–68
Ruckenstein, Minna: Lapsuus ja
talous. Gaudeamus 2013. 4/2014,
62–64
Ryynänen:, Aimo: Kuntakapina
– esimerkki kansalaisliikkeen
toimintamahdollisuuksista Suomessa. United Press Global 2013.
6/2014, 73–74
Shapiro, Jacob: The Terrorist’s Dilemma. Managing Violent Covert Organizations. Princeton University
Press 2013. 2/2014, 67–68
Shubin, Neil: Universumi sisällämme
– Kivien, planeettojen ja ihmisten
yhteinen historia. Ursa 2013.
5/2014, 71
Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura 2013. 3/2014,
58–59
Siltaoja, Jarmo: Kyllä voe tokkiisa ei!
Johdatus savolaiseen puhetaitoon. Suomalaisen Kirjallisuuden
Seura 2013. 1/2014, 77
Thieme, August: Finnland. Faksimile
der Ausgabe Wiborg 1808 sowie
der Zugabe zu dem Wiburgschen
Schulprogramm: Finnland. Mit
Übersetzungen und Kommentaren herausgegeben von Robert
Schweitzer. Aue-Stiftung 2012.
3/2014, 62–64
Torkki, Juhana: Tarinan valta. Kertomus luolamiehen paluusta. Otava
2014. 4/2014, 70
The Travelling Concepts of Narrative. Toimittaneet Mari Hatavara,
80
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
Lars-Christer Hydén ja Matti
Hyvärinen. John Benjamins 2013.
1/2014, 80–83
Tyrväinen, Helena: Kohti Kalevalasarjaa – Identiteetti, eklektisyys
ja Ranskan jälki Uuno Klamin
musiikissa. Suomen musiikkitieteellinen seura ja Suomen
musiikkikirjastoyhdistys 2013.
3/2014, 64–66
Vartiainen, Pekka: Postmoderni kirjallisuus. Länsimaisen kirjallisuuden historia 1945–2000. Avain
2012. 2/2014, 63–64
Vihavainen, Timo: Ryssäviha –
Venäjän-pelon historia. Minerva
2013. 2/2014, 66–67
Voltaire: Filosofinen sanakirja eli
Järki aakkosissa. Suom. Erkki
Salo. Vastapaino.Tampere 2013.
1/2014, 73–76
159 kirjoittajaa, joista 36 naisia
(23 %).
TIEDEKIRJASTA KEVÄÄN
FIKSUIMMAT KIRJAT
Tiedekirja on auki
ma klo 10–17
ti–pe klo 10–16.30
Tervetuloa myymäläämme
Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki.
Verkkokauppamme palvelee aina
www.tiedekirja.fi
en
Kevään
verkkokauppaa
mme
gaudeamus
.pikakirjak
auppa.fi
uutuuskirjat
Gaudeamukselta
Tutustu uute
Johannes Remy
Riitta Hari ym.
Risto Saarinen
Plutarkhos
Ukrainasta on sanottu, ettei
se kuulu sen enempää itään
kuin länteenkään. Historian
kautta maan nykyinen
konflikti ja sen taustat
aukeavat uudessa valossa.
Tieteiden välinen kokonaiskuva mielestä aivotutkimuksen, psykiatrian, psykologian, filosofian, uskontoja yhteiskuntatieteen sekä
kulttuurintutkimuksen
näkökulmista.
Rakkaudella on monta
muotoa lapsuuden hyväksynnän etsinnästä aikuisuuden tasavertaiseen
rakkauteen ja vanhuusiän
arvostuksen kaipuuseen.
Viinin siivittäminä nuoret
ja vanhat keskustelijat pohtivat pieniä ja suuria kysymyksiä. Miltä tuntuu elämä
sikana? Onko älykkyys
yhteistä kaikille sielullisille
olennoille?
Ukrainan historia
Pekka Valtonen
Puolen maailman
valtias
Kaarle V:n elämänkaaren
kautta avautuu 1500-luvun
Euroopan nousu poliittisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten tapahtumien
myötä.
Ihmisen mieli
Ilari Hetemäki ym. (toim.)
Kaikkea sattuu
Suomalaiset tieteentekijät
pohtivat sattuman osuutta
mm. parinvalinnassa,
addiktoitumisessa, viikonlopun säässä, kirjailijan inspiraatiossa ja unissa.
Tieteen päivien 2015
virallinen kirja.
Oppi rakkaudesta
Pyykkönen & Kauppinen
(toim.)
1900-luvun
ranskalainen
yhteiskuntateoria
Filosofiaa, sosiologiaa ja
antropologiaa - strukturalismia, psykoanalyysia, eksistentialismia, sitiationismia,
poststrukturalismia!
Eläinten älykkyydestä
Kai Eriksson (toim.)
Verkostot yhteiskuntatutkimuksessa
Kokoaa yhteen verkostoajattelun kaksi pääperinnettä, eurooppalaisen ja
angloamerikkalaisen, sekä
esittelee tärkeimmät
verkostoteoriat ja tulkinnat.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
81
1
■
2015
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U
X120
URSAN UUTUUKSIA
Sean Carroll
MAAILMANLOPUN HIUKKANEN
Fyysikoiden toiveuni toteutui, kun Cernin LHChiukkaskiihdyttimen avulla havaittiin ns. Higgsin
hiukkanen vuonna 2012. Higgsin bosoni kumpuaa
kaikkialla avaruudessa vallitsevasta Higgsin
kentästä. Ilman tätä kenttää ei olisi atomeja,
ei ainetta eikä elämää, vain irrallisia hiukkasia
poukkoilemassa pitkin maailmankaikkeutta.
UUTUUS!
Kirja on kertomus ihmisistä löydön takana ja
maailman suurimmasta ja monimutkaisimmasta
koskaan rakennetusta laitteesta, LHC:stä. Carroll
avaa alkeishiukkasten maailmaa sujuvasti ja
havainnollisesti maallikoille.
Royal Society Winton
Prize for Science Books
2013.
LHC käynnistyy jälleen tänä keväänä, entistä
tehokkaampana ja valmiina uusiin löytöihin.
Sean Carroll on teoreettinen fyysikko ja
tietokirjailija, joka työskentelee Caltechissa.
Sid. 39 €. Ilmestyy maaliskuun
puolivälissä. Suomentanut
Tuukka Perhoniemi.
VUODEN
TIEDEKIRJA
MERET
– maapallon siniset kasvot
Sid. 39 €
82
Tapio Markkanen
SUOMEN TÄHTITIETEEN
HISTORIA
Sid. 39 €
Ursan kirjat Kolmen sepän kirjakaupasta,
Ursan myymälästä Helsingin observatoriolla,
Tiedekirjasta, lähimmästä kirjakaupastasi ja
W W W. U R S A . F I / K I R J A K A U P PA
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
– Adam Frank,
National Public Radio
UUTUUS!
-KUNNIAMAININTA
Kai Myrberg ja Matti Leppäranta
”Maailmanlopun
hiukkanen on täynnä
oivalluksia ja hienoa
tarinankerrontaa"
3_sepan_Logo_5cm_rgb.pdf
17.11.2010
14:20:15