PÄÄKIRJOITUS Vuosi Taideyliopistoa

PÄÄKIRJOITUS
Vuosi Taideyliopistoa
Tiina Rosenberg
Eurooppalaisissa yliopistoissa on käynnissä merkittävä muutos, joka näkyy monella eri tavoin.
Yksi trendi on pienten ja keskisuurten yliopistojen sekä suurten yliopistojen sisäisten laitosten yhdistäminen suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Kuvataideakatemian, Sibelius-Akatemian
ja Teatterikorkeakoulun yhdistyminen Taideyliopistoksi ei ole eurooppalaisessa taidekoulutuskontekstissa ainutlaatuinen. Lontoossa, Oslossa,
Zürichissä ja tämän vuoden tammikuussa myös
Tukholmassa ovat taidekoulutukset läpikäyneet
samankaltaisia fuusioita kuin Taideyliopisto
Helsingissä. Berliinissä ja Wienissä on monialaisia taideyliopistoja ollut jo pitkään olemassa.
Ranskassa on yhdistetty eri kaupungeissa sijaitsevia taiteellisen koulutuksen laitoksia inter city
-yliopistoiksi, ja Belgiassa ollaan juuri aloittamassa samantyyppistä prosessia kuin Ranskassa.
Ajatuksena on ennen kaikkea ollut olemassa olevien resurssien tehokkaampi hyödyntäminen ja taiteellisen koulutuksen laadunnosto.
Suuremmat koulutusyhteisöt luovat paremmat
edellytykset koulutukselle, ja yhteinen hallinto
helpottaa pienten korkeakoulujen vastuuta vaativassa hallinnollisessa työssä. Kirjoituspöydän
ääressä tämä ajatusmalli toimii moitteettomasti,
mutta henkilöstö on ollut huolissaan mahdollisesta byrokratisoinnista, lisääntyvästä valvonnasta, standardisoinnista ja sen kautta taiteellisen koulutuksen arvostuksen heikkenemisestä.
Yliopistot ovat moniin muihin yhteiskunnan
alueisiin verrattuina kehittyneet suhteellisen
autonomisesti, ja se mainitaan usein menestystekijäksi eurooppalaisessa yhteistyössä. Varsinkin
Suomessa ovat yliopistot, Helsingin yliopistoa
lukuun ottamatta, pienehköjä koulutusyhteisöjä.
Sen vuoksi suuret organisaatiot saattavat tuntua
pelottavilta. Taideyliopisto on kuitenkin yhdistyneenäkin yliopistona vielä melko pienikokoinen toimija (olemme mittarista riippuen kai
pienin tai toiseksi pienin Hankenin jälkeen) yliopistokentässämme, kansainvälisestä taidekoulutuksesta puhumattakaan. Opiskelijat ja henkilöstö mukaan lukien emme ylitä 3 000 henkilön
rajaa.
Teoria ja käytäntö
Taiteellisen koulutuksen akatemisoitumisesta
on käyty keskustelua aina siitä asti, kun taidekorkeakoulut siirtyivät yliopistomaisten kandidaatti-, maisteri- ja tohtoriohjelmien käyttöön.
Akatemisoitumiseen kohdistuva huoli on ennen
kaikkea koettu käsityöläisyyden vähentyvänä
merkityksenä. Taideyliopisto on pääasiallisesti
peruskoulutusyliopisto, jossa koulutuksen
perusta on taiteellinen toiminta ja sen hallitsemiseen tähtäävä koulutus. Taideyliopisto tar­joaa
myös muuta koulutusta, mutta pääasiallinen
fokus on eri taiteenlajien tekemisen oppimisessa. Käsityöläisyys ja eri taidelajien oppiminen
sekä niihin liittyvä tutkimus ovat siis koulutuksen painopiste.
Yksi mielenkiintoinen historiallinen havainto on, että Taideyliopistossa kohtaavat nyt selvemmin kuin aikaisemmin sekä taide että tiede.
Taiteellista koulutusta on perinteisesti annettu
akatemioissa ja konservatorioissa, kun taas taiteentutkimus on ennen kaikkea ollut tiedeyliopistojen asia. Taiteellinen tutkimus ja taiteentutkimus ovat molemmat läsnä Taideyliopistossa, ja
ne ovat muuttaneet aiempaa kaksijakoista ajatustapaa, jossa tiede on erotettu taiteesta tai päinvas-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
1
toin. Taiteellisen tutkimuksen lähtökohta on taide
ja sen tekijä, taiteilija. Aristoteleen praxis-käsite
on teorian toteumista käytännön kautta. Taideyliopistossa tieteellinen taiteen tutkimus ja taiteellinen tutkimus ovat löytämässä toisensa pitkän historiallisen katkoksen jälkeen.
Strategiatyö ja tavoitteet
Yksi ensimmäisen vuoden suurista asiakokonaisuuksista oli Taideyliopiston strategia, jonka viimeistelty versio valmistui viime syksynä. Siinä
määritellään Taideyliopiston tavoitteet: innostavan oppimisen, tutkimuksen ja taiteellisen toiminnan ympäristö, liikkuvuus ja yhteistyö, kansainvälisyys ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen.
Käytännössä ne näkyvät yhteisissä liikkuvuusopinnoissa ja akatemioiden perustoimintojen
vahvistamisessa, jossa ennen kaikkea laatu ja
excellence kulkevat käsi kädessä. Panostus laadunnostoon näkyy henkilökohtaisen opetuksen
määrän nostamisessa, sillä sitä on taloudellisista
syistä vähennetty viime vuosina. Tähän vahvistamiseen kuuluu myös uusia professuureja aloilla, joilla niitä aikaisemmin ei ole ollut.
Kansainvälisyyden alueella on tarkoitus
panostaa vieraileviin professoreihin, jotka käyvät säännöllisesti Taideyliopistossa tuoden opiskelijoille ja opettajakunnalle uutta tietoa ja taitoa. Tämän hetken huipputaiteilijoilla on paljon
kysyntää, ja heitä on vaikea sitoa opetukseen pitkäksi ajaksi. Myös artist in residence -tyyppisiä
vierailuja suunnitellaan akatemioihin. Lyhyet
mutta säännölliset vierailut mahdollistavat myös
kiireisten taiteilijoiden ja tutkijoiden käynnit
Taideyliopistossa. Opiskelijavaihtoa ja kansainvälisten opiskelijoiden rekrytointia tulisi niin
ikään vahvistaa.
Liikkuvuus ja yhteistyö
Yhdistyvien organisaatioiden suurin riski on,
että ne eivät yhdisty. Taideyliopistoprojektissa ei ole tarkoitus, että kaikki toiminnat fuusioituisivat. Ainoastaan toimet, jotka on järkevää
2
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
yhdistää sovitetaan yhteen. Akatemioiden tarpeet huomioon ottaen on tärkeää, että kaikilla
on parhaat mahdolliset edellytykset eri taidelajien koulutukseen.
Yhteiset uudet avaukset vuodelle 2014 liittyvät Taideyliopiston strategian mukaisesti akatemioiden väliseen liikkuvuuteen ja yhteistyöhön.
Liikkuvuusopinnot ovat akatemioiden jo suunniteltuja kursseja, jotka ovat avoimia kaikille
Taideyliopiston opiskelijoille. Osaan kursseista
avataan myös paikkoja avoimen yliopiston opiskelijoille. Kaikki eurooppalaiset taideyliopistot
eivät ole panostaneet liikkuvuuteen ja yhteistyöhön strategisena painopisteenä, mutta Helsingin
Taideyliopistolle se on jo alusta alkaen ollut tärkeä asia.
Toisen toimintavuoden alkaessa
Taideyliopiston käynnistäminen oli viime vuoden suurin saavutus. Asiakokonaisuudet ovat
olleet suuria, ja viime vuoden rakenteelliset
kysymykset olivat varmasti samankaltaisia kuin
missä tahansa muussa yhdistyvässä yliopistossa
tai organisaatiossa: mistä rakenteista olisi syytä
luopua, mikä pidetään ja mikä on uutta Taideyliopistossa?
Vaikka Taideyliopistoa pidetäänkin myönteisenä askeleena taiteellisen koulutuksen kehittämisessä Suomessa, on siihen myös liittynyt paljon työtä ja nopeaa ongelmanratkaisua.
Tulevaisuudessa meillä on varmasti hyllymetreittäin tarinoita Taideyliopiston ensiaskelista
ja niistä kommelluksista, joita matkan varrella on sattunut. Rehtorina tarvitsee lujaa uskoa
sekä taiteeseen että tieteeseen, mutta käytännön
arkipäivässä tarvitaan lisäksi roima annos huumorintajua. Vielä ei taivas ole pudonnut niskaamme, ja voin vuoden kuluttua palata siihen,
miten Taideyliopiston toinen vuosi sujui.
Kirjoittaja on Taideyliopiston rehtori ja teatteritieteen (virkavapaa) professori Tukholman yliopistossa.
Muurahaisia ja ihmisiä – sota, rauha ja avunanto
Liselotte Sundström
Sota, rauha ja rakkaus ovat ihmisen kulttuurin ytimessä. Ne kuvaavat voimakkaita tunnetiloja ja
keskeisiä käyttäytymismalleja, joita kohdistetaan
oman tai muiden ryhmien jäseniin. Mutta esiintyvätkö nämä ilmiöt luonnossakin ja miten ne mahdollisesti liittyvät ihmisen evoluutioon? Entä muiden eliöiden, kuten muurahaisten, runsasväkiset
yhteiskunnat? Ohjaavatko näitä samat pelisäännöt
kuin ihmisen yhteisöjä?
Homo homini lupus est – “ihminen on ihmiselle susi” – totesi Plautus jo noin 184 eKr. Sodankäynti konseptina on siis helppo yhdistää luontoon, sillä ajatus olemassaolon taistelusta on
alusta alkaen värittänyt keskustelua Charles
Darwinin luonnonvalinnan teoriasta. Varsinkin
1800-luvun Englannissa tämä näkemys luonnosta kiteytyi sekä runoudessa (esim. Lordi Tennysonin runossa ”In Memoriam A.H.H.” [1844]
lauseessa ”Nature red in tooth and claw”) että tieteellisessä diskurssissa filosofi Herbert Spencerin
kuvauk­sessa Darwinin luonnonvalinnan teoriasta (1) olemassaolon kamppailuna. Konsensus oli
siis siitä, että eliöiden sopeutuminen vallitseviin
olosuhteisiin on pääasiassa yksilöiden välisten
negatiivisten vuorovaikutusten seurausta.
Tämä kuva luonnosta ei kuitenkaan vallinnut
kaikkialla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun
Euroopan tiedeyhteisössä, vaan ruhtinas Pjotr
Kropotkin nosti esille ajatuksen että sopeutuminen ja sen tuottaman evoluution taustalla ei
niinkään ole taistelu olemassaolosta, vaan että
niukkojen resurssien maailmassa vastavuoroinen yhteistyö tuottaa suotuisamman elinympäristön, jossa monet eliölajit voivat kukoistaa (2).
Kropotkinin ajatukset olivat vahvasti sidoksissa ajan ilmapiiriin ja hänen omien poliittisten
näkemystensä värittämiä. Sen sijaan tieteellinen
fundamentti, jolle hän nämä ajatukset rakensi, ei
ollut kovin vahva ja hänen edustamansa näkemys vaipui unohduksiin.
Darwin kuitenkin jo itse pohti yhteistyön
olemassaoloa luonnossa, muurahaiset ja mehiläiset esimerkkeinä, joten avunannon konsepti
ei ollut mitenkään vieras tuohon aikaankaan (1).
Hän kuitenkin lähinnä pohti miten työläismuurahaisten kaltainen muoto voi luonnonvalinnan
valossa säilyä luonnossa, kun ne eivät itse lisäänny. Tätä Darwin piti selkeänä ongelmana luonnonvalinnan teorialleen, mutta ratkaisi sen olettamalla, että steriiliys voi edustaa adaptiivista
vaihtelua, jota esiintyy jokaisen lisääntyvän eliön jälkeläistöissä. Näin ollen ajatus avunannosta
oli alusta alkaen osa Darwinilaisen luonnonvalinnan periaatetta, eikä Darwin itse ottanut kantaa siihen johtaako luonnonvalinta aina kamppailuun, vaan käytti esimerkkejä sekä kilpailusta
että yhteistyöstä teoriansa keskeisiä periaatteita
pohtiessaan.
Darwin ei kuitenkaan pohtinut ehkä keskeisintä kysymystä: steriiliydestä koituu evolutiivisia kustannuksia yksilölle, jolla on se ominaisuus. Vasta 1900-luvun loppupuoliskolla
käyttäytymistutkimus nosti tämän kysymyksen esille korostaen evolutiivisten kustannusten merkitystä ominaisuuksien runsastumiselle
populaatioissa (3, 4). Avunantoa ei enää tarkasteltu ilmiönä, jonka esiintymistä sääti yksinomaan vanhempien edut, vaan ominaisuutta
kantavan yksilön edun näkökulmasta. Syntyi
paradigman muutos, jonka myötä luonnonvalinnan seurauksia ruvettiin tarkastelemaan ominaisuuksien hyötyjen ja kustannusten valossa ja
tultiin ymmärtämään, että luonnonvalinta voi
suoraan suosia altruismia evolutiivisten kustannusten vallitessakin.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
3
Avunantoa esiintyy luonnossa sekä lajin sisällä että lajien välillä. Useat lajin sisäiset ja kaikki
lajien väliset allianssit perustuvat vastavuoroisuuden periaatteeseen, jolloin molemmat osapuolet hyötyvät tilanteesta. Avunannosta syntyy
kustannuksia tavalla tai toisella molemmille osapuolille, mutta toisen avunannosta saatu hyöty
ylittää annetusta avusta koituvat kustannukset.
Näitä niin sanottuja mutualistisia (vastavuoroisia) suhteita löytyy luonnosta runsaasti, yksi
mielenkiintoisimmista on vastikään löydetty
muurahaisten (Camponotus schmitzi) ja lihaa
syövän kannukasvin (Nepenthes bicalcarata)
symbioosi, jossa muurahaiset vahingoittumattomina uivat kasvin pyyntinesteessä pyydystäen siellä eläviä, kasvin pyytämiä saaliita syöviä,
hyttysen toukkia. Muurahaisten toiminta kasvattaa kasvin saamaa typen määrää ja edistää
siten kasvin hyvinvointia, kasvua ja ajan myötä
lisääntymistä (5). Muurahaiset puolestaan saavat yksinoikeuden ruokailuun aina katetun pöydän ääressä, pesäpaikan ja suojaa vihollisilta.
Kilpailun ja hyödyntämisen olemassaoloa
luonnossa ei siis yleensä kyseenalaisteta, ja näistä tilanteista oppikirjat ovat täynnä esimerkkejä.
Samoin vastavuoroinen avunanto on hyvinkin
selitettävissä luonnonvalinnalla, kuten Darwin
itse teki kirjassaan The Origin of Species (1859).
Hän myös painotti, että luonnonvalinta ei voi
suosia sellaisten ominaisuuksien runsastumista, jotka hyödyttävät vain toista lajia, ellei siitä koidu vastavuoroisesti suoraa hyötyä tämän
ominaisuuden kantajalle. Luonnonvalinnan toimintaperiaate siis käsittää sekä positiivisia että
negatiivisia vuorovaikutussuhteita. Mutta esiintyykö luonnossa pyyteetöntä avunantoa tai edes
neutraalia yhdessäeloa? Yhteiskuntahyönteiset
(muurahaiset, ampiaiset, mehiläiset ja termiitit) nostetaan tässä yhteydessä esille esimerkkinä pyyteettömästä avunannosta – näin esimerkiksi hevosmuurahaisten sukuun kuuluvan
Camponotus saundersin työläiset puolustavat
pesäänsä sananmukaisesti räjäyttämällä itsensä,
jonka seurauksena takaruumiin myrkkyrauhasiin varastoitunut liimamainen neste vapautuu
ja takertuu tunkeilijaan (6). Mitä yksilö tässä
tapauksessa saa vastineeksi hengestään? Pesän
4
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
muut yksilöt tietenkin hyötyvät tunkeilijan
tuhoutumisesta, mutta kenenkään ei kannattaisi ensimmäisenä asettua tulilinjalle. Samanlainen on tilanne myös ihmisen sodankäynnissä,
sillä luonnonvalinnan perusteella yksilön on
edullisempaa antaa muiden uhrata henkensä ja
itse päästä lisääntymään. Molemmissa tapauksissa yksilöt uhrautuvat pyyteettömästi ryhmän
edun nimissä, jolloin syntyy paradoksi – miten
luonnonvalinta voi suosia käyttäytymistä joka
vähentää yksilön evolutiivista kelpoisuutta? Kuitenkin sekä ihmisen että yhteiskuntahyönteisten
yhteisöt ovat monella mittarilla erittäin menestyksekkäitä. Tropiikeissa yhteiskuntahyönteiset
ovet ekologisesti dominoiva ryhmä muodostaen jopa 30 % sademetsien eläinbiomassasta (7);
ihmisen globaalisesta vaikuttavuudesta tuskin
kukaan on epätietoinen.
Muurahaiset ja ihmiset
Yhteiskuntahyönteisillä ja ihmisillä onkin useita
yhteisiä piirteitä. Muurahaiset esimerkiksi muodostavat ihmisen tapaan hyvinkin väkirikkaita
monivuotisia yhteisöjä, joissa vallitsee työnjako
ja avunanto (8). Yhteisöllisyys ja avunanto ovat
todennäköisin syy näiden ryhmien ekologiseen
dominanssiin. Vanhimmat työmuurahaisten
fossiililöydökset ovat lähes 100 miljoonaan vuoden takaa – eli aikakaudelta ennen hirmuliskojen (lintujen sukulinjaa lukuun ottamatta) sukupuuttoa. Ihminen on lajina vain noin 200 000
vuoden ikäinen, joskin ihmissukuisia, ryhmässä
eläviä ihmisen kaltaisia lajeja on yli miljoonan
vuoden takaa (9). Yhteisöllisyys ja etenkin työnjako ryhmien sisällä ovat mahdollistaneet monia
uusia innovaatioita, kun tehtäviin on voitu erikoistua.
Muurahaisilla tämä tehtäviin erikoistuminen onkin mennyt pisimmälle – työmuurahaisten joukossa on joillakin lajeilla eri
tehtäviin erikoistuneita kasteja. Esimerkiksi lehdenleikkaajamuurahaisten (Atta sp.) työläisistä
eri kokoluokan yksilöt hoitavat tietyt tehtävät
lehtien leikkuussa, kuljetuksessa ja prosessoinnissa ravinnoksi käyttämiensä sienirihmastojensa kasvualustaksi (10). Periaate on sama kuin
ihmisen käyttämässä liukuhihnatyössä ja maan-
viljelyssä. Kutojamuurahaisten (Oecophylla sp.)
työläiset puolestaan käyttävät silkkiä tuottavia
toukkia lehtien ompelemisessa yhteen pesän
rakennuksessa, samaan tapaan kuin ihminen
käyttää ompelukoneita. Havumetsiemme kekomuurahaiset (Formica sp.) käyttävät puolestaan
rasvavarantojaan tuottamaan metabolista lämpöä ja nostavat näin keon keskiosien lämpötilaa
jopa 30 asteeseen lumipeitteen alla (11), eli käyttävät uusiutuvaa energiaa asuntojensa lämmittämiseen. Työnjako mahdollistaa myös erilaisten
tehtävien samanaikaista toimittamista, tietokoneissa käytettävän rinnakkaisprosessoinnin
tapaan. Muurahaiset myös verkostoituvat, muodostaen laajoja pesäverkostoja, jotka ovat yhtey­
dessä toisiinsa. Näistä ehkä tunnetuin lienee
argentiinanmuurahaisen (Linepithema humi­
le) koko Välimeren alueen kattava pesäverkosto (12). Lopuksi muurahaiset myös orjuuttavat
muiden lajien yksilöitä ja käyvät sotaa pesiensä
territorioiden rajoilla.
Sodasta kohti rauhaa
Väkirikkaat yhteisöt siis mahdollistavat toimintatapojen virtaviivaistamista ja edesauttavat sopeutumista uusiin tilanteisiin, mutta ne
myös tuovat mukanaan haasteita. Ihmisyhteisöjen vakavimpia haasteita ovat patogeenit ja
niiden aiheuttamat globaalit epidemiat. Runsasväkisillä alueilla taudit leviävät helposti,
mikä puolestaan usein myös johtaa siihen, että
ne luonnonvalinnan myötä kehittyvät yksilölle
vaarallisemmiksi (13). Myös muurahaiset käyvät sotaa taudinaiheuttajia vastaan, tosin näillä
on ollut 100 miljoonaa vuotta enemmän aikaa
ratkaista ongelmat. Pitkään ajateltiin että muurahaisilla on harvinaisen vähän tauteja – niitä
pidettiin jopa esimerkkinä siitä, miten hyvin ne
ovat onnistuneet suojautumaan erilaisia patogeenejä vastaan. Viime vuosien tutkimus on
kuitenkin osoittanut, että hyönteisillä on erittäin tehokas immuunipuolustusjärjestelmä, joka
pohjautuu puolustukseen usealla eri rintamalla (13). Uudempi tutkimus on myös osoittanut,
että kyllä yhteiskuntahyönteisillä, ja niiden joukossa myös muurahaisilla, on koko joukko patogeenejä (bakteereja, viruksia, alkueläimiä ja sie-
niä), jotka pommittavat niiden linnakkeita (14).
Esiintyykö sitten muurahaisilla ja muilla
yhteiskuntahyönteisillä mittavia epidemioita,
jotka pyyhkivät maan pinnalta kokonaisia yhteisöjä? Tällaisista tapahtumista on hyvin vähän
tietoa kirjallisuudessa, ja omankin 30 vuotisen urani aikana olen nähnyt vain yhden tällaisen nopean populaatiokuoleman, eikä sekään
välttämättä johtunut taudeista. On kuitenkin
myös mahdollista, että suojautuminen patogeenejä vastaan on niin tehokasta, että ne vain
hyvin harvoin aiheuttavat edes yksittäisten pesien kuoleman. Tilanne olisi siis samankaltainen
kuin ihmisellä – yksilöitä kuolee tauteihin, mutta mittavia epidemioita ei kovin usein pääse syntymään. Näissäkin epidemioissa vain muutamat
pienet kaupungit pyyhkiytyi kartalta. Vallitseeko siis rauha, jota ylläpitää eräänlainen kauhun
tasapaino patogeenien ja isäntien välillä? Jos
näin on, herää kysymys, miten tähän on päästy ja eroavatko keinot ihmisten ja muurahaisten
välillä.
Ihmisellä, kuten muurahaisillakin, on yksilötason immuunijärjestelmä, joka taltuttaa infektiot ja tuhoaa tunkeilijat. Ihmisellä on lisäksi
järjestelmällinen epidemioiden torjunta mm.
rokotusohjelmien, tautien kulunvalvonnan ja
lääkkeiden myötä. Tämä järjestelmä nimenomaan nousee ihmisen yhteisöllisyydestä ja
avunannosta. Mutta miten asianlaita on muurahaisilla? Miten ne torjuvat pesiä uhkaavia epidemioita? Itse asiassa muurahaiset käyttävät hyvin
pitkälti samoja strategioita. Sylvia Cremer on
tutkinut muurahaisten sosiaalista immuniteettia Lasius neglectuksella (15). Sienitartunnan
saanut yksilö joutuu pesätovereidensa huomion
kohteeksi, jolloin kuoren pintaan jääneet itiöt
poistetaan. Samalla puhdistusta tekevät yksilöt
saavat pienen annoksen patogeeniä, joka toimii
niiden osalta rokotuksena – kokeet ovat osoittaneet, että nämä yksilöt toisinaan myös sairastuvat, joten tästä käyttäytymisestä on kustannuksia yksilölle. Toisaalta, ne avustajat, jotka jäävät
henkiin, eivät myöhemmin sairastu suurempiinkaan annoksiin kyseistä patogeeniä. Sen sijaan
altistumattomat yksilöt ja ne, joilta evätään
puhdistus, kuolevat suuremmalla todennäköi-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
5
syydellä. Tilanne tuo mieleen ihmisyhteisöissä
käytävää kiistelyä laajamittaisten rokotusten tarpeellisuudesta ja rokotteisiin liittyvistä riskeistä.
Muurahaisten pesät, varsinkin kekomuurahaisten suuret keot, ovat erinomaista kasvualustaa kaikenlaisille eliöille, myös potentiaaleille
patogeeneille. Näin ollen tärkeä keino estää epidemioiden syntyä on huolehtia lähiympäristön hygieniasta. Michel Chapuisat kollegoineen
ihmetteli resiinin, eli kuivien pihkapallojen,
määrää kekomateriaalissa. Kävi ilmi, että muurahaiset aktiivisesti keräävät resiiniä ympäristöstään ja käyttävät sitä lääkkeenomaisesti torjumaan bakteeri- ja sieni-infektioita (16). Lopuksi,
epidemioiden hallitsemiseksi sekä ihminen että
muurahaiset eristävät sairastuneet yksilöt, tosin
muurahaisten tapauksessa sairastuneet yksilöt itse poistuvat pesästä kuolemaan (17). Näin
ollen ihmisen ja muurahaiset käyttävät samoja
keinoja sodassa tauteja vastaan: estetään yksilöitä sairastumasta, hoidetaan sairaat ja eristetään
tautipesäkkeet estäen taudin leviäminen yhteisön sisällä tai yhteisöjen välillä.
Erilaiset yhteisöt, samat periaatteet
Mutta palataan kysymykseen pyyteettömästä
avunannosta – onko sitä? Edellä esitetyt esimerkit sisältävät kaikki tavalla tai toisella saatavaa
hyötyä myös avustavalle yksilölle. Immunisaatiolla on kustannuksia, mutta hyödyt ovat yksilötasollakin keskimäärin kustannuksia korkeammat. Lääkkeet ja muut hygieniahyödykkeet sekä
niiden kehittäminen (tai muurahaisten kohdalla kerääminen luonnosta) tulevat kaikkien hyödyksi ja ylläpitävät terveellisempää elinympäristöä tai auttavat tautien hoidossa. Näin ollen
nämä käyttäytymiskuviot voisivat syntyä vastavuoroisuusperiaatteen pohjalta edellyttäen, että
yhteisö on riittävän yhtenäinen, jotta anonyymistikin annettu apu aikanaan palautuu antajalle. Täten jokainen saa ainakin periaatteessa itselleen evolutiivisen hyödyn avunannosta.
Kuitenkin eräässä suhteessa sekä muurahaiset (ja muut yhteiskuntahyönteiset) että ihmiset
ovat aidosti altruistisia. Selkeimmillään ihmisen altruismi ilmentyy uhrautumisena yhteisön
hyväksi esimerkiksi sodankäynnissä. Myös arki-
6
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
sessa elämässä ihminen toimii tavalla, jota parhaiten voidaan kuvata altruistiseksi. Ekonomi
Ernst Fehr ja matemaatikko Karl Sigmund ovat
yksinkertaisilla kokeilla osoittaneet, että ihminen tekee oikeudenmukaisuuden nimissä valintoja, joista hänelle koituu kustannuksia (18, 19).
Tämä täyttää altruismin määritelmän kriteerit,
sillä nämä kustannukset voidaan katsoa edustavan lisääntymisarvoa. Muurahaisilla, kuten
muillakin yhteiskuntahyönteisillä, yksilöt yhtä
lailla uhraavat henkensä yhteisön hyväksi, kuten
olen kuvannut. Ne ovat kuitenkin menneet askeleen pidemmälle, eli ovat aitososiaalisia, sillä
työläisyksilöt ovat pääsääntöisesti lisääntymiskyvyttömiä, eivätkä näin ollen voi saada suoraa
kelpoisuushyötyä käyttäytymisestään. Miten siis
luonnonvalinta on voinut suosia käyttäytymistä,
jonka seurauksena yksilön evolutiivinen kelpoisuus heikkenee?
Lähtökohta ihmisen ja yhteiskuntahyönteisten altruismille on todennäköisesti ollut sama.
Ensimmäiset ihmisyhteisöt olivat kaikella todennäköisyydellä perhekuntia, kuten tänä päivänä
suurin osa yhteiskuntahyönteistenkin yhteisöistä. William Hamilton ratkaisi avunannon paradoksin osoittaen, että sukulaisille kohdistettu apu
koituu epäsuorasti avunantajan evolutiiviseksi
hyödyksi, kun yksilöiden välillä vallitsee positiivinen sukulaisuus ja hyöty avunsaajalle on suurempi kuin kustannukset avunantajalle (3). Näillä
ja vain näillä ehdoilla voi valinta suosia piirteitä, jotka johtavat alennettuun henkilökohtaiseen
lisääntymiseen. Ihmisen ja muurahaisten yhteisöillä on kuitenkin myös fundamentaalisia eroja.
Ensinnäkin, ihminen ei ole aitososiaalinen, vaan
kaikki yksilöt ovat periaatteessa lisääntymiskykyisiä. Toiseksi, yhteisöjen toimintatavat ovat erilaiset, sillä ihmisellä on johtajakeskeinen ja muurahaisilla hajautettu päätöksenteko. Jälkimmäinen
lienee mahdollinen vain koska steriileillä työläiskasteilla ei ole evolutiivista tulevaisuutta vaikka
irtautuisivat ryhmästä. Kolmanneksi, muutamaa
poikkeusta lukuun ottamatta, yhteiskuntahyönteiset kohdistavat apunsa sukulaisilleen, mutta
ihminen kohdistaa apunsa myös täysin tuntemattomille yksilöille.
On siis suhteellisen helppo ymmärtää, mik-
si muurahainen avustaa pesätovereitaan. Mutta
miksi ihminen kohdistaa apua tuntemattomalle?
Pohtiessaan ihmisen moraalisuuden evoluutiota luonnonvalinnan valossa Darwin nosti esiin
sodankäynnin yhtenä laukaisijana:
There can be no doubt that a tribe including many members who, from possessing in a high degree the spirit of
patriotism, fidelity, obedience, courage, and sympathy, were
always ready to give aid to each other and to sacrifice themselves for the common good, would be victorious over most
other tribes; and this would be natural selection (22).
Ekonomi Samuel Bowles on mallintanut, mitä
tapahtuu tilanteessa, jossa heimot sotivat keskenään resursseista(20). Tulokset osoittivat, että
heimot, jotka koostuvat altruisteista, tulivat ajan
myötä dominoimaan. Onko siis niin, että ihmisen altruismin yleistyminen perustuu sodankäyntiin? Alkukantaisissa yhteisöissä yksilön
altruismi sodassakin hyvin todennäköisesti koitui sukulaisten hyväksi, mutta ajan myötä ihmisen yhteisöt ovat laajentuneet paljon perhekuntia
suuremmiksi. Suuremmat ryhmät puolestaan helposti valtaavat pienempien ryhmien territorioita,
mutta kytkös sukulaisuuteen on kadonnut. Mitä
todennäköisimmin ne yhteisöt, jotka menestyksekkäästi ovat kyenneet säilyttämään ryhmänsä
koheesion, ovat myös perineet maailman. Vaihtoehtoisen selitysmallin on esittänyt David Sloan
Wilson. Tässä nimenomaan paikalliset yhteydet
ja siitä seuraava anonymiteetin puute ylläpitävät
yhteisöllisyyttä edesauttaen altruismia (21).
Riippumatta altruismiin johtaneista evoluutio­
poluista yhteisö on resurssi, ja yhteisön jäsenmäärän kasvaessa syntyy väistämättä tilanne,
jossa vapaamatkustajat voivat nauttia etuja osallistumatta talkoisiin. Lisäksi houkutus hyödyntää yhteisiä resursseja yli niiden kantokyvyn, eli
yhteislaitumien tragedia, on aina läsnä (23). Näin
ollen resurssien käytön säätelystä syntyy yhteisöjen sisäisiä konflikteja, niin muurahaisten kuin
ihmisenkin yhteisöissä. Evolutiivinen perusta
näille konflikteille vaan on eri, sillä muurahaisilla konfliktit perustuvat geneettisiin eroihin ja allianssien syntyyn näiden pohjalta. Muurahaisyhteisöissä konfliktit voivat konkretisoitua monella
eri tavalla, esimerkiksi työläisten ja kuningattarien erilaisena resurssikäytön optimina, työläisten
itsekkäänä käyttäytymisenä siten, että ne ryhtyvät tuottamaan omia koirasjälkeläisiäA tai tappavat niille geneettiseltä arvoltaan alhaisen kuningattarenB (24–27). Konflikteja voi myös syntyä
työläisten kesken, siten että kollektiivin edun
mukaista olisi kasvattaa kuningattaren jälkeläisiä,
mutta yksilön edun mukaista olisi tuottaa omia
koirasjälkeläisiä. Ihmisellä konfliktit syntyvät selkeämmin vapaamatkustajien ja tunnollisten altruistien välille tai ei-geneettisin perustein muodostuneiden koalitioiden, esimerkiksi uskontojen
tai poliittisten näkemysten, välille.
Miten sitten konfliktit ratkaistaan, eli saavutetaan rauha? Muurahaisten kohdalla voidaan
todeta, että kaikki tuntemamme muurahaislajit rakentavat yhteiskuntia, ja ne, jotka eivät
aikanaan kyenneet ratkaisemaan tätä ongelmaa
eivät ole jättäneet jälkipolvia. Sosiaalinen kontrolli toimii, sillä jokainen työläinen on potentiaalinen poliisi, joka poistaa ei-toivotut muiden
työläisten tuottamat munat niiden geneettisestä arvosta riippuen (28). Käytännössä siis muurahaisyhteisöissä ja muiden yhteiskuntahyönteisten yhteisöissä toimii kansalaispoliisi. Tom
Wenseleers ja Francis Ratnieks osoittivat, että
tämä poliisi toimii mehiläisillä niin tehokkaasti,
että työläiset ovat tyystin luopuneet lisääntymisyrityksistä, jolloin niiden muuten vajaa työpanos tulee kokonaan pesän käyttöön (29).
Vaikka Fehrin ja Sigmundin varhaisten töiden perusteella näyttäisi siltä, että ihminen
on pyyteettömästi altruistinen, todellisuus on
karumpi. Kun kokeet toistetaan useamman
kierroksen verran, yhteistyö ja altruismi loppuvat hyvin nopeasti yhteislaitumien tragedian seurauksena (18, 19). Onko siis niin, että tie
yhteistyöhön ihmisyhteiskunnassa vain toimii
orwellilaisen painajaisen kautta, vai onko ajateltavissa, että paikalliset vuorovaikutukset voisivat
pelastaa tilanteen? Jyväskylän yliopiston Mikael
Puurtinen kollegoineen on tutkinut tätä kysymystä ja havainnut, että mikäli interaktioita on
sekä ryhmien sisällä (lisäämässä ryhmän koheesiota) että ryhmien välillä (lisäämässä kilpailua),
yhteistyö säilyi samalla tasolla koko kokeen ajan.
Kun lisäksi rankaiseminen velvollisuuksista laistamisesta sallitaan, vaikutus on vähän voimak-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
7
kaampi (30,31). Näyttäisi siis siltä, että ihmisen
altruismin ylläpitämiseen tarvitaan sekä paikallisia interaktioita että paikallisen yhteisön yhteinen vihollinen/kilpailija. On selvää, että nämä
kokeet ovat välttämättä todellisuuden yksinkertaistuksia, mutta ne antavat ainakin osviittaa
siitä, mitkä perussäännöt voisivat karkeasti säädellä ihmisen käyttäytymistä, ja ne luovat pohjan tuleville töille. Tämä herättää tietenkin myös
kysymyksen, miten voidaan aikaansaada globaalia yhteistyötä ratkaisemaan koko ihmiskuntaa uhkaavia kriisejä, kuten ilmastonmuutosta ja
puhtaan veden riittävyyttä.
14.
Viitteet
17.
A Muurahaiset, kuten muutkin pistiäiset, ovat haplodiploideja, eli naaraat (kuningattaret ja työläiset) syntyvät
hedelmöitetyistä munista ja ovat diploideja, koiraat
syntyvät sen sijaan hedelmöittämättömistä munista ja
ovat haploideja. Työläiset, joilla monesti on munasarjat, mutta ei siittiösäiliötä, voivat munia hedelmöittämättömiä munia, joista kehittyy koiraita.
B Monella muurahaislajilla on useampi kuningatar pesässä, ja ne voivat siten tappaa näistä osan vaarantamatta pesän jatkuvuutta.
Kirjallisuus
Darwin, C. (1859) The origin of species. John Murray,
London.
2. Kropotkin, P. A. (1902) Mutual aid: a factor of evoluti­
on. McClure Philips & Co., New York.
3. Hamilton, W. D. (1964) The genetical evolution of
social behaviour. I & II. Journal of theoretical Biology
7:1–52.
4. Trivers, R.L. (1985) Social Evolution. Benjamin Cummings.
5. Thornham, D.G., Smith, J.M., Grafe, T.U., Federle, W.
(2012) Setting the trap: cleaning behaviour of Campo­
notus schmitzi ants increases long-term capture efficiency of their pitcher plant host, Nepenthes bicalcara­
ta. Functional Ecology 26, 11–19.
6. Jones, T.H., Clark, D.A., Edwards, A.A., Davidson,
D.W., Spande, T.F., Snelling, R.R. (2004) The Chemistry of Exploding Ants, Camponotus spp. (Cylindri­
cus complex). Journal of Chemical Ecology 30, 1479–
1492.
7. Hölldobler, B., Wilson, E.O. (1990) The Ants. Belknap
Press, Harvard NJ.
8. Bourke A.F.G. (2012) Principles of Social Evolution.
Oxford Series in Ecology and Evolution. Oxford University Press, Oxford
9. Stanford, C., Allen, J.S., Anton, S.C. (2012) Biological
Anthropology (2nd Edition), Prentice Hall.
10. Anderson, C., Boomsma, J.J., Bartholdi, J.J. (2002) Task
partitioning in insect societies: bucket brigades. Insec­
tes Sociaux 49, 171–180.
11. Rosengren, R. (1987) Phenology and causation of nest
heating and thermoregulation in red wood ants of the
1.
8
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
12.
13.
15.
16.
18.
19.
20.
21.
22.
23.
24.
25.
26.
27.
28.
29.
30.
31.
32.
Formica rufa group studied in coniferous forest habitats in southern Finland. Annales Zoologici Fennici 24,
147–155.
Giraud, T., Pedersen, J.S., Keller, L. (2002) Evolution of
supercolonies: The Argentine ants of southern Europe.
Proc. Natl. Acad. Sci. USA 99, 6075–6079.
Schmid-Hempel, P. (2011) Evolutionary Parasitology.
Oxford University Press, Oxford.
Schmid-Hempel, P. (1998) Parasites in Social Insects.
Princeton University Press, Princeton.
Konrad, M., Vyleta, M.L., Theis, F.J., Stock, M., Tragust, S., Klatt, M., Drescher, V., Marr, C., Ugelvig, L.V.,
Cremer, S. (2012) Social transfer of pathogenic fungus promotes active immunisation in ant colonies.
PLoS BIOLOGY 10, e1001300 DOI: 10.1371/journal.
pbio.1001300
Castella, G., Chapuisat, M., Christe, P. (2008) Prophylaxis with resin in wood ants Animal Behaviour 75,
1591–1596.
Chapuisat, M. (2010) Social evolution: Sick ants face
death alone. Current Biology 20, R104-R105, DOI:
10.1016/j.cub.2009.12.037
Fehr, E. & Gächter, S. (2002) Altruistic punishment in
humans. Nature 415, 137–140.
Sigmund, K. (2007) Punish or perish? Retaliation and
collaboration among humans. Trends in Ecology and
Evolution 22, 593–600.
Choi, J. K. & Bowles, S. (2007) The Coevolution of
Parochial Altruism and War. Science 318, 636–640.
O’Brien, D.T., Gallup, A.C., Wilson, D.S. (2012) Residential Mobility and Prosocial Development Within a
Single City. American Journal of Community Psycholo­
gy 50, 26–36.
Darwin, C. (1871) The Descent of Man. Penguin, London.
Hardin, G. (1968) The tragedy of the commons. Science
162:1243–1244.
Sundström, L., Chapuisat, M. & Keller, L. (1996) Conditional manipulation of sex ratios by ant workers: A
test of kin selection theory. Science, 274:993–995.
Sundström, L (2013) Sociala interaktioner – evolution
på gen-, cell- och individnivå. Sphinx Årsbok 2012–
2013.
Sundström, L. (2008) Sosiaalisuuden evoluutio. Teoksessa Evoluutio nyt, toim.Timo Vuorisalo & Petter Portin. Kirja Aurora, s. 209–222.
Sundström, L. (2009) Itsekäs geeni, evoluutio ja altruismi. Teoksessa Kaikki evoluutiosta, toim. Ilkka Hanski,
Ilkka Niiniluoto, Ilari Hetemäki. Gaudeamus, s. 72–74.
Ratnieks, F.L.W., Visscher, P.K. (1989) Worker policing
in the honeybee. Nature 342, 796–797.
Wenseleers, T. & Ratnieks F.L.W. (2006) Enforced altruism in insect societies. Nature 444, 50.
Puurtinen, M. & Mappes, T. (2009) Between-group
competition and human cooperation. Proc. R. Soc. B
276, 355–360.
Sääksvuori, L. Mappes, T. & Puurtinen, M. (2011)
Costly punishment prevails in intergroup conflict Proc.
R. Soc. B 278, 3428–3436.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston evoluutiobiologian professori. Artikkeli perustuu Tieteen päivillä
11.1.2013 pidettyyn esitelmään.
Suulliset viranomaisasioinnit tutkimuksen ja
kehittämisen kohteena
Liisa Raevaara
Kehitettäessä ammattilaisten työskentelytapoja erilaisissa asiakaspalvelutilanteissa tavoitteet
ovat usein yleisiä, esimerkiksi palvelun asiakaslähtöisyyden ja toiminnan tehokkuuden lisääminen.
Arkipäivän työssä näiden tavoitteiden saavuttamista hankaloittaa se, että ammattilaisilta puuttuvat konkreettiset keinot, joilla hallita ja ohjata vuorovaikutustilannetta. Näitä keinoja on kuitenkin
mahdollista kartuttaa tutkimuksen avulla. Kelan
puhelinpalvelua tarkastelevassa tutkimuksessa
analysoimme puheluiden vuorovaikutuskäytänteitä sekä asiakasneuvojien erilaisten toimintatapojen seurauksia vuorovaikutukseen. Analyysin
perusteella arvioimme vuorovaikutuskäytänteiden
toimivuutta suhteessa asiakaspalvelun tavoitteisiin
ja esitimme konkreettisia toimintasuosituksia.
Kun julkisissa keskusteluissa käsitellään viranomaisten kielenkäyttöä ja sen ongelmia, huomio kohdistuu useimmiten kirjoitettuun kieleen, esimerkiksi viranomaisten päätöksiin,
tiedotteisiin ja lomakkeisiin. Myös viranomaisviestintää kehitettäessä keskitytään yleensä kirjalliseen viestintään ja nykyisin yhä enemmän
sähköiseen asiointiin. Huomattavasti vähemmän huomiota on kiinnitetty suullisiin viranomaisasiointeihin. Tämä johtunee siitä, että
asiakkaiden kokemukset suullisista asioinneista ovat useimmiten myönteisiä, jos vain viranomaisen puheille pääsee. Viranomaisten näkökulmasta suullisen asioinnin ongelmana on taas
sen kalleus, minkä vuoksi esimerkiksi julkisen
hallinnon kehittämishankkeissa tätä palvelua
pyritään lähinnä karsimaan. Asiointia siirretään
toimistoista verkkoon, ja suulliset asioinnit keskitetään eri viranomaisten yhteisiin toimipisteisiin (ks. Asiakaspalvelu 2014; Julkisen hallinnon
asiakkuusstrategia).
Julkisen hallinnon kehittämishankkeissa
tavoitteena on paitsi palvelun tehostaminen myös
asiakaslähtöisyyden lisääminen. Samat tavoitteet
näkyvät yksittäisten viranomaisten kehittämishankkeissa. Esimerkiksi Kelassa on 2000-luvun
alusta lähtien korostettu asiakaslähtöisyyttä (Heinonen 2009). Kelan palvelutoiminnan kehittämisohjelmassa (2008–11) asiakaslähtöisyydellä
tarkoitetaan muun muassa palvelun ystävällisyyttä, viranomaisen kielenkäytön ymmärrettävyyttä,
asiakkaan kuuntelemista ja hänen tarpeidensa ja
kokonaistilanteensa huomioimista. Samalla palvelun tehostaminen edellyttää, että asiakkaan asiat hoidetaan mahdollisimman nopeasti ja sujuvasti. Suullisten asiointien osalta tämä tarkoittaa,
että ammattilaisen tulisi kuunnella asiakasta,
ottaa tämän tarpeet huomioon ja rohkaista tätä
aktiivisuuteen sekä samalla hallita vuorovaikutustilannetta ja asian käsittelyn etenemistä. Arkipäivän työssä tehokkuuden ja asiakaslähtöisyyden
toteuttamista vaikeuttaa se, ettei ammattilaisilla
ole juurikaan käytössään konkreettisia keinoja
vaikuttaa vuorovaikutuksen kulkuun ja asiakkaan
tulkintoihin. Keskustelussa on aina vähintään
kaksi osapuolta, ja se muovautuu osanottajien
yhteisessä, nopeasti etenevässä toiminnassa.
Keskustelijoiden toiminta ei kuitenkaan
ole sattumanvaraista. Muun muassa keskustelunanalyyttiset tutkimukset sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ovat osoittaneet, että puheenvuorojen tuottamista ja tulkintaa sekä yhteisen
toiminnan koordinointia ohjaavat sosiaalistumisen myötä opitut normit ja vakiintuneet käytänteet, mikä tekee vuorovaikutuksesta jäsentynyttä ja systemaattista (esim. Heritage 1996; Sacks
1992). Tieto näistä normeista ja käytänteistä
tarjoaa keinoja vaikuttaa vuorovaikutukseen ja
mahdollistaa sen, että ammattilaisten toiminta-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
9
tapoja voidaan arvioida esimerkiksi suhteessa
viranomaistyön tavoitteisiin. Tässä artikkelissa
esittelen soveltavaa keskustelunanalyyttista tutkimusta ammattilaisen ja asiakkaan vuorovaikutuksesta käyttäen esimerkkinä Kelan puhelinpalvelua käsittelevää tutkimusta (Raevaara,
Sorjonen ja Lappalainen 2013). Nostan esiin
muutamia tutkimuksen tuloksia havainnollistaakseni sitä, miten keskustelunanalyysia on
mahdollista hyödyntää ammattilaisten työn
kehittämisessä.
Perustutkimuksesta soveltavaan
keskusteluntutkimukseen
Keskustelunanalyysi tutkii sosiaalisia normeja ja
vakiintuneita käytänteitä, jotka ohjaavat vuorovaikutuksen osanottajien toimintaa ja yhteistyön
koordinointia. Analysoimalla yksityiskohtaisesti
puheenvuorojen muotoilua ja keskustelun rakentumista kartoitetaan sekä kielellisiä että kehollisia
keinoja, joilla keskustelijat tekevät erilaisia sosiaa­
lisia tekoja, esimerkiksi pyytävät, ottavat kantaa,
vastaavat kysymyksiin sekä ilmaisevat tulkintaansa toistensa teoista. Näin saadaan tietoa siitä,
millaisia toistuvia toimintatapoja keskusteluissa
esiintyy ja millaisiin vakiintuneisiin käytänteisiin
osanottajat toiminnallaan suuntautuvat (esim.
Heritage 1996; Tainio 1997).
Keskustelunanalyyttinen tutkimus on perusteiltaan vertailevaa (Haakana ym. 2009). Analysoimalla ja vertaamalla puheenvuorojen ja keskustelujaksojen rakenteita tutkitaan sitä, millaiset
toiminnan piirteet erottavat ja yhdistävät erilaisia
vuorovaikutuksellisia tekoja. Koska tutkimuksissa
tarkastellaan erityyppisiä keskustelutilanteita, ne
tarjoavat tietoa paitsi vuorovaikutuksen yleisistä
käytänteistä myös eri tilanteiden ominaispiirteistä ja eroista (Heritage ja Drew 1992; Ruusuvuori
ym. 2001). Vertailtavana on ollut esimerkiksi se,
miten huolista kerrotaan ja miten niitä käsitellään
arkikeskusteluissa vs. neuvontapuhelimessa (Jefferson ja Lee 1981) tai lääkärin vs. homeopaatin
vastaanotolla (Ruusuvuori 2005). On myös selvitetty, miten eri alojen ammattilaiset hoitavat keskustelussa työhönsä kuuluvia tehtäviä ja miten
heidän käyttämänsä toimintatavat vaikuttavat
keskustelun kulkuun. Tutkimukset ovat osoitta-
10
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
neet muun muassa, että lääkärin erilaiset tavat
esittää potilaalle diagnoosi vaikuttavat siihen,
kuinka passiivisesti tai aktiivisesti potilas ottaa
diagnoosin vastaan (Peräkylä 2006), ja että lääkärin tapa muotoilla kysymyksensä vaikuttaa siihen, kuinka laajasti potilas kertoo ongelmistaan
(Heritage ja Robinson 2011).
Keskustelunanalyyttisen tutkimustiedon avulla ammattilaisten toimintatapoja on mahdollista arvioida suhteessa ammatillisen toiminnan
tavoitteisiin, esimerkiksi siltä kannalta, rohkaisevatko ne asiakasta aktiivisuuteen ja lisäävätkö ne
hänen osallisuuttaan (ks. Peräkylä ja Vehviläinen
2003). Viime aikoina keskustelunanalyysia on
käytetty myös tutkimuksissa, joiden lähtökohtana on ollut työyhteisön toiminnan kehittäminen.
Tutkimukset on toteutettu yhteistyössä tutkittavien kanssa, ja niiden tavoitteena on ollut selvittää
joitakin työhön liittyviä käytännöllisiä kysymyksiä. (Ks. Antaki 2011.)
Tutkimus Kelan puhelinpalvelusta
Kelan asiakaspalvelua on 2000-luvulla kehitetty muun muassa keskittämällä neuvontaa valtakunnalliseen puhelinpalveluun. Palvelun käynnistyessä Kotimaisten kielten keskus ja Kela
aloittivat tutkimushankkeen, joka toteutettiin
suunnitteluvaiheesta asti yhdessä puhelinpalvelusta vastaavan Kelan yhteyskeskuksen sekä
Kelan tutkimusosaston kanssa ja jonka tavoitteena oli tuottaa tietoa asiakasneuvojien työn kehittämiseen (Raevaara, Sorjonen ja Lappalainen
2013). Hankkeen taustalla oli Kotuksen aiempi
tutkimus Kelan toimistoasiointien keskustelukäytänteistä (Sorjonen ja Raevaara 2006).
Tutkimuksen aineistona on 400 puhelinpalveluun soitettua puhelua1. Tarkasteltaviksi valittiin neuvojan työssä keskeiset tehtävät: puhelun
aloittaminen, asiakkaan tilanteen selvittäminen,
tiedon ja ohjeiden esittäminen sekä ymmärrysongelmien selvittäminen. Analyysivaihees1 Tutkimuksessa oli mukana 12 asiakasneuvojaa, ja puheluita nauhoitettiin kolmen eri etuuden palvelunumeroista. Esimerkeissä puhelun koodi kertoo, minkä
etuuden numeroon puhelu on tullut (AY = yleinen
asumistuki, SA = sairausasiat, KU = kuntoutus).
sa kartoitimme neuvojien toimintatapoja näiden tehtävien hoitamisessa, analysoimme eri
toimintatapojen vaikutuksia keskustelun etenemiseen ja myös sitä, millaiset seikat edeltävässä keskustelussa – esimerkiksi asiakkaan tapa
muotoilla puheenvuoronsa – ohjasivat neuvojaa
toimimaan tietyllä tavalla. Kartoituksen ja vertailun perusteella arvioimme neuvojien toimintatapoja suhteessa asiakaspalvelun tavoitteisiin:
muun muassa siltä kannalta, miten ne vaikuttivat tilanteen hallintaan, asiakkaan aktiivisuuteen tai käsiteltävien asioiden ymmärtämiseen.
Analyysin keskeiset tulokset on koottu suosituksiin hyvistä käytänteistä.
Joustavaa ja asiakkaalle räätälöityä
asioiden hoitamista
Puheluiden tarkastelu osoitti ensinnäkin sen,
että suullinen vuorovaikutus mahdollistaa joustavan ja asiakkaan tarpeisiin tarkasti räätälöidyn asioiden käsittelyn. Asioimisen joustavuus
perustuu siihen, että suullisessa vuorovaikutuksessa osapuolet saavat koko ajan palautetta toisiltaan. Neuvoja voi tehdä havaintoja asiakkaan
puheenvuoroista, niiden muotoilusta ja sävystä.
Asiakkaalta saatu välitön palaute kertoo muun
muassa, mikä tieto hänelle on uutta ja mikä jo
ennestään tuttua, onko hänellä ymmärrysongelmia tai sitoutuuko hän ohjeiden noudattamiseen
vai vastustaako niitä. Näin neuvoja voi mukauttaa omaa toimintaansa asiakkaan toimintaan:
annostella tarjoamaansa tietoa, selittää ja kerrata asioita, suostutella ja ohjata asiakasta. Neuvoja voi myös koko ajan tarkistaa omaa ymmärrystään asiakkaan tilanteesta ja tarvittaessa pyytää
tietoihinsa täydennystä.
Suullisessa vuorovaikutuksessa asioiden hoitaminen voidaankin räätälöidä tarkasti sekä asiakkaan että käsiteltävän asian mukaiseksi. Kullekin asiakkaalle voidaan tarjota juuri niitä tietoja,
ohjeita ja palveluja, joita hän tarvitsee, ja hänelle sopivalla tavalla. Suullisessa asioinnissa myös
ymmärrysongelmat ja tarkistukset voidaan
yleensä hoitaa välittömästi ja nopeasti.
Ymmärrysongelmia ja niiden syitä –
termejä ja rutiineja
Keskustelussa asiakas voi ilmaista heti, jos ei
ymmärrä jotakin neuvojan puheessa. Hän
voi pyytää selvennystä kysymyksellä tai vihjata ongelmasta epäsuoremmin. Tarkastelemalla
asiakkaan toimintaa on mahdollista paikantaa
keskustelusta kohtia, joissa ymmärrysongelmia syntyy, ja näin selvittää, millaiset piirteet
ammattilaisen puheessa ovat asiakkaalle hankalia. Usein oletetaan, että ammattitermit ovat keskeinen ymmärrysongelmien aiheuttaja. Kelan
puhelinpalvelussa neuvojat kuitenkin käyttävät
termejä melko harvoin, ja tarvittaessa he selittävät niitä asiakkaalle. Näyttääkin siltä, että termeihin liittyviä ymmärrysongelmia osataan
suullisissa asioinneissa ennakoida ja myös käsitellä, koska sekä neuvojat että asiakkaat ovat tietoisia termien käytön ongelmista.
Hankalampia ymmärrysongelmia syntyy siitä, että neuvoja käsittelee asioita omasta ammattilaisen näkökulmastaan olettaen, että ne ovat
asiakkaallekin tuttuja tai jopa itsestään selviä.
Ammattitaidon kertyessä monet asiat ja asiakokonaisuudet tulevat neuvojille niin rutiininomaisiksi, etteivät he enää välttämättä tiedosta sitä, että asiakkaalle ne voivatkin olla uusia
ja vieraita. Tällaisissa tapauksissa asiakkaan
voi myös olla vaikea pyytää selvennystä, koska
ongelma ei ole paikannettavissa yksittäiseen termiin tai ilmaukseen. Ymmärrysongelma saattaakin näkyä keskustelun kulussa vain epäsuorasti, kuten seuraavassa esimerkissä. Yleisen
asumistuen numeroon soittanut asiakas kertoo
olevansa opiskelija ja haluavansa tietoa asumislisästä. Kerrottuaan asiansa hän tarkistaa, onko
hän soittanut oikeaan paikkaan.
(1) Kotus [K0328 AY]2
01 A: mä oisin kyselly vähän, asumislisän,
2 Esimerkkien litteraatioita on yksinkertaistettu
tilan säästämiseksi. Niihin on merkitty painotukset
(alleviivaus), tauot pituuksineen (esim. 0.3), puheen
nopeutus (esim. >joo<) sekä sävelkulku prosodisen
kokonaisuuden lopussa (pilkku = tasainen; piste =
laskeva). Alkuperäisiin litteraatioihin keskustelun
yksityiskohdat (esim. päällekkäispuhunnat, äänen
voimakkuus, sävelkulun muutokset jne.) on merkitty
mahdollisimman tarkasti.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
11
02 saamisesta mä oon opiskelija ja,
03 (0.3) ja ihan aluks niin soitinks mä
04 oikeeseen paikkaa.
05 (0.3)
06 N: tuota, onko niin että, saat kuitenki
07 opintotuen asumislisää mahdollisesti
08 nimeomaa eli sinulla ei ole lapsia
09 etkä asu puolison lasten kanssa etkä
10 asu omistusasunnossa.
11 (1.0)
12 A: >joo<.
13 (0.4)
14 N: joo. eli sillohan tosiaan niin asumislisä
15 tulee kysymykseen ja, ne hoidetaan
16 kyllä, tuosta opiskelijantukinumerosta
Vastatakseen asiakkaalle neuvojan on tarpeen varmistaa, voiko tämä saada opintotuen
asumislisää. Muotoillessaan kysymystään hän
ottaa huomioon sen, ettei asiakas ehkä tiedä
asumislisän saamisen ehtoja, ja upottaa niitä
koskevan tiedon vuoroonsa (r. 8–10). Neuvoja
lausuu kysymyksen ja sitä täydentävän kolmiosaisen listan sujuvasti ja ilman taukoja, mikä
osoittaa, että hänelle tieto on tuttua ja rutiininomaista. Näin hänen pyrkimyksensä huomioida
asiakkaan näkökulma johtaakin sellaiseen kysymyksen muotoiluun, joka on asiakkaalle hankala. Vaikka asiakas esittää vastauksen (r. 12), sen
minimaalisuus ja sitä edeltävä pitkähkö tauko (r.
11) kertovat tulkinnan ongelmista.
Monet asiakkaan kanssa hoidettavat asiat
ovat sellaisia, joita neuvoja käsittelee toistuvasti
työssään. Tästä syystä laajatkin asiakokonaisuudet ja asioiden väliset kytkökset saattavat olla
hänelle rutiininomaista tietoa, toisin kuin asiakkaalle. Ammattilaisen on myös vaikeaa tunnistaa ja ottaa huomioon se, miten asioiden rutiininomaisuus vaikuttaa hänen tapaansa jäsentää
asioita ja muotoilla puheenvuorojaan.
Arkiset keskustelukäytänteet
ammattilaisen työssä
Kelan puhelinpalvelun puhelut, kuten muutkin
institutionaaliset keskustelut, eroavat monin
tavoin arkisista keskusteluista tuttujen, ystävien tai perheenjäsenten kesken. Tästä huolimatta
neuvojan ja asiakkaan toimintaa ohjaavat myös
monet yleiset, kaikenlaisissa vuorovaikutustilanteissa vaikuttavat käytänteet ja sosiaaliset
normit. Yksi tällainen yleinen keskustelukäytänne on vastaanottajan huomioiva muotoilu
12
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
(recipient design; Sacks 1992). Se tarkoittaa, että
muotoillessaan puhettaan ja valitessaan ilmauk­
sia puhuja ottaa aina huomioon vastaanottajan.
Esimerkiksi kysymysten muotoilu kertoo siitä, millaisia oletuksia kysyjällä on vastaajasta.
Hakukysymykset (esim. missä olet töissä; kuinka
monta lasta sinulla on) ilmaisevat kysyjän oletuksen vastaajan tilanteesta (”olet jossain töissä”,
”sinulla on lapsia”). Samoin kyllä/ei-kysymykset (esim. olitko kesätöissä; opiskeletko jossain)
vihjaavat siitä, mitä vaihtoehtoa kysyjä pitää
joko yleisesti ottaen tai vastaanottajan kohdalla
todennäköisempänä tai suotavampana. (Esim.
Boyd ja Heritage 2006; Raevaara 2006.)
Kysymysten ilmaisemat oletukset eivät ole
vuorovaikutuksen kannalta yhdentekeviä. Tämä
ilmenee tavoissa, joilla neuvojat muotoilevat esimerkiksi asiakkaan työtilannetta koskevia kysymyksiään. Vaikka työttömyys on tavallista Kelan
asiakkaiden keskuudessa, ei ole ongelmatonta
ilmaista oletusta, että asiakas on työtön; mutta
ongelmatonta ei ole sekään, että neuvoja olettaisi
asiakkaan olevan työssä. Tavat, joilla kysymyksiä esitetään, kertovatkin tasapainoilusta näiden
oletusten välillä. Neuvojat mainitsevat kysymyksessään useimmiten vain sen vaihtoehdon, että
asiakas on työssä (esimerkki 2: oletko työssä; esimerkki 3: onks sulla palkkatyö). Mutta toinenkin
vaihtoehto eli työttömyys nostetaan esiin epäsuorasti: neuvojat päättävät kysymyksen tavalla,
joka vihjaa siitä, ettei työssäolo ole ainoa heidän
mielessään oleva mahdollisuus (esimerkki 2: vai
minkälainen on tilanne; esimerkki 3: vai).
(2) Kotus [K0279 AY]
N: mistä sinä tällä hetkellä saat tulosi
oletko työssä vai, minkälainen on
tilanne,
A: öö, työttömänä tällä hetkellä.
(3) Kotus [K0041 AY]
N: ja tota (0.4) mikäs sul on tilanne onks
sulla palkka, (0.6) työ, (0.5) vai,
A: ee mä oon nyt tällä hetkellä
toimeentulotuen varassa.
Vaikka neuvojat hoitavat työssään toistuvasti
työttömyyteen liittyviä asioita, asiakkaan työtilannetta koskevien kysymysten muotoilu kertoo
siitä, että neuvojat eivät käsittele aihetta neut-
raalina rutiiniasiana. Usein kysymyksissä on
myös sananhakua ja taukoja (kuten esimerkissä
3), mikä sekin ilmaisee aiheen arkaluonteisuutta (Linell ja Bredmar 1996). Se, että keskustelijat
osoittavat puheensa yksityiskohdilla käsitystään
puheenaiheen arkaluonteisuudesta, on tavallista kaikenlaisissa keskusteluissa ja luo yhteistä
ymmärrystä tilanteesta. Ammattilaisen ja asiakkaan keskusteluissa tällainen sensitiivisyys voi
kuitenkin myös hankaloittaa asioiden hoitamista. Jos neuvoja ilmaisee pitävänsä työttömyyttä
arkaluonteisena asiana, asiakkaan voi olla vaikeampaa kertoa olevansa työtön. Vastauksissaan
asiakkaat ilmaisevatkin lähes poikkeuksetta
työttömyyden olevan väliaikaista (ks. esim. 2
ja 3: nyt, tällä hetkellä) ja saattavat myös esittää tilanteelleen selityksiä. Näin he, neuvojien
tavoin, osoittavat käsittelevänsä asiaa arkaluonteisena.
Tieto arkisista keskustelukäytänteistä voi auttaa ammattilaisia suunnittelemaan, miten esimerkiksi toistuvasti esitettäviä kysymyksiä kannattaa muotoilla. Tutkimuksemme aineistosta
löytyi myös toimiva tapa kysyä asiakkaan työtilanteesta. Esittämällä kysymyksessä molemmat
vaihtoehdot neuvoja voi käsitellä asiaa neutraalisti ja välttää ongelmallisten oletusten ilmaisemista (esim. mikäs sinulla on tilanne, oletko tällä
hetkellä työssä, työttömänä).
Vuorovaikutusta asiakkaan ja
tietojärjestelmien kanssa
Asiakaspalvelussa ammattilainen käyttää usein
sähköisiä tietojärjestelmiä samalla, kun hän
keskustelee asiakkaan kanssa. Aineistossamme
lähes puolet puheluista oli sellaisia, joissa neuvoja ryhtyi etsimään tietoa Kelan tietojärjestelmästä heti asiakkaan kerrottua soittonsa syyn.
Tietojärjestelmän käyttäminen vaikuttaa keskusteluun monella tavalla. Puhelinpalvelussa
asiakas ei näe, mitä neuvoja tekee ja mihin tämä
suuntaa huomionsa. Siten neuvoja joutuu pitämään puheellaan huolta siitä, että asiakas osaa
tulkita tilannetta. Neuvoja joutuu myös tasapainoilemaan kahden tietolähteen välillä. Hänen on
yhdistettävä asiakkaan kertoma ja järjestelmään
tallennettu tieto sekä ratkaistava, miten toimia,
jos tiedot esimerkiksi poikkeavat toisistaan.
Käyttäessään tietojärjestelmää neuvojat kuvaavat toimintaansa asiakkaalle. Se auttaa asia­kasta
hahmottamaan, milloin neuvoja toimii koneella
ja milloin on taas valmis jatkamaan keskustelua
asiakkaan kanssa. Tilanteen hallinnan ja yhteisen
ymmärryksen varmistamisen kannalta tärkeäksi osoittautui kuitenkin myös se, millä tavoin ja
millaisissa kohdissa keskustelua neuvoja kuvasi
toimintaansa koneen kanssa. Jatkuva raportointi johti usein eräänlaiseen ääneen ajatteluun, jolloin asiakkaan oli vaikea tulkita, mikä neuvojan
ääneen lausumasta ajatteluprosessista oli hänen
kannaltaan olennaista tietoa ja mikä taas ei. Puheluista ilmeni myös, että tietojärjestelmien käyttäminen on asiakkaille tuttua. He tietävät, että heidän henkilötunnustaan tarvitaan, jotta neuvoja
pääsee käyttämään tietojärjestelmää, ja että tiedon
etsiminen vie jonkin aikaa. Puhelun alussa, kun
neuvoja on kysynyt asiakkaan henkilötunnuksen
ja ryhtyy etsimään tietoja koneelta, pitkätkään
tauot keskustelussa eivät aiheuta tulkintaongelmia. Mutta kun neuvoja on kertonut ensimmäisen koneelta löytyneen tiedon, tilanteen tulkinta
muuttuu vaikeammaksi. Asiakas ei tiedä, miten
tieto on järjestetty tietojärjestelmään ja millaisina
kokonaisuuksina neuvoja saa sitä näkyviin. Tällöin lisätiedon etsimisestä aiheutuvat tauot voivat
olla asiakkaalle hämmentäviä, kuten esimerkissä
4. Asiakas on hakenut asumistukea ja haluaa tietää, kuinka kauan asian käsittelyssä vielä kestää.
Neuvoja ryhtyy etsimään asiaa koskevia tietoja
koneelta ja toteaa ensimmäiseksi, että asumistukea on haettu, sekä kertoo katsovansa asiaa tarkemmin (r. 1–3). Asiakas odottaa, vaikka seuraavan tiedon löytämiseen kuluu yli kaksikymmentä
sekuntia (r. 4).
(4) Kotus [K0267 AY]
01 N: joo, eli täällä näkyy et on haettu
02 asumistukea, katsotaanpa vähän
03 tarkemmin,
04 (23.0)
05 N: käsittely on vielä kesken ei ole vielä
06 annettu päätöstä?
07 (2.1)
08 A: niin mitenkähän kauan teillä
09 nykysi aina viipyy nytten nämä.
10 (1.1)
11 A: sielä taitaa vissii olla ruuhkaa vai.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
13
12 N: siellä on ruuhkaa että tosiaan, odotappa
13 hetki tuossa on käsittelijä kolmas
14 kolmatta viimeksi tätä katsonut - -
Kerrottuaan asiakkaalle, että hakemuksen
käsittely on vielä kesken (r. 5–6), neuvoja ryhtyy
etsimään käsittelijän kommentteja, mutta tässä
kohdassa hän ei kerro sitä asiakkaalle. Asiakas
pyytääkin lisätietoa jo kahden sekunnin tauon
jälkeen (r. 7–9). Se osoittaa hänen tulkinneen
tilanteen niin, ettei neuvoja ole aikeissakaan kertoa enempää. Kun neuvoja ei tämänkään jälkeen
vastaa – todennäköisesti siksi, että on keskittynyt etsimään tietoa koneelta – asiakas yrittää
selvittää tilannetta esittämällä itse mahdollisen
selityksen päätöksen viivästymiselle (r. 11). Tässä vaiheessa neuvoja löytää etsimänsä tiedon, ja
asiakkaan kannalta hämmentävä tilanne selviää.
Vaikka asiakas ei puhelinpalvelussa näe neuvojan työskentelyä koneen kanssa, yhteisen
ymmärryksen säilyttäminen ei edellytä neuvojalta jatkuvaa oman toiminnan raportointia.
Olennaisempaa on, että neuvojat tunnistavat
ne toiminnan rajakohdat ja vaiheet, jotka voivat
aiheuttaa asiakkaille tulkintaongelmia ja joissa
raportointi on tarpeen.
Suulliset asioinnit osana
asiakaspalvelua
Kehitettäessä julkisen hallinnon asiakaspalvelua on tarpeen miettiä myös erilaisten palvelumuotojen ja viestinnän kanavien työnjakoa.
Viranomaisten kanssa asioivat asiakkaat ovat
monenlaisia, samoin hoidettavat asiat. Tarvitaan
toimivaa ja ymmärrettävää kirjallista viestintää
ja sähköistä asiointia, mutta asiakkailla tulee olla
mahdollisuus hoitaa asioitaan viranomaisten
kanssa myös suullisesti. Erilaisia suullisia asiointeja tarkastelevat tutkimukset ovat osoittaneet,
miten ammattilainen voi asiakkaan kanssa keskustellessaan koko ajan muokata omaa toimintaansa asiakkaalta saamansa palautteen avulla.
Hän voi annostella tarjoamaansa tietoa, kerrata
asioita sekä suostutella ja ohjata asiakasta tilanteen edellyttämällä tavalla. Suullisessa vuorovaikutuksessa osanottajat voivat myös selvittää
ymmärrysongelmia, tehdä tarkistuksia ja pyytää
14
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
lisätietoa välittömästi ja nopeasti. Tämä mahdollistaa joustavan ja asiakkaan tarpeisiin tarkasti räätälöidyn asioiden hoitamisen.
Suullisissa asioinneissa arkiset vuorovaikutustaidot ovat tärkeä resurssi. Ammattilaisten
toimintaa keskustelussa ei ole tarkoituksenmukaista eikä edes mahdollista säädellä ja kehittää
samaan tapaan kuin kirjallista viranomaisviestintää. Tutkimalla asiointien vuorovaikutusta
saadaan kuitenkin tietoa sellaisista keskustelukäytänteistä, joihin voi melko helpostikin vaikuttaa, mutta joita ei arkitiedon varassa yleensä
tiedosteta. Tutkimuksen tarjoama tieto voi auttaa ammattilaisia muuttamaan tai välttämään
sellaisia käytänteitä, jotka ovat asiakaspalvelun
tavoitteiden kannalta ongelmallisia, ja myös
tunnistamaan omista toimintatavoistaan niitä,
joita kannattaa ylläpitää ja vahvistaa.
Kirjallisuus
Antaki, Charles (toim.) 2011. Applied Conversation Analysis.
Intervention and change in institutional talk. Basingstoke: Palgrave Macmillan.
Asiakaspalvelu 2014 – Yhdessä palvelut lähelle. Julkisen hallinnon kehittämishankkeen loppuraportti. Valtiovarainministeriö 14/2013 (www.vm.fi, verkkojulkaisut).
Boyd, Elizabeth & Heritage, John 2006. Analyzing historytaking in primary care: Questioning and answering
during verbal examination. – John Heritage & Douglas Maynard (toim.) Communication in medical care,
151–184. Cambridge: Cambridge University Press.
Drew, Paul & Heritage, John (toim.) 1992. Talk at work.
Cambridge: Cambridge University Press.
Haakana, Markku & Laakso, Minna & Lindström, Jan
(toim.) 2009. Talk in interaction. Comparative dimen­
sions. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Heinonen, Hanna-Mari 2009. Byrokraatti vai asiakaspalve­
lija? Kelan virkailijan toimintatavat ja roolit Yhteys­
keskuksessa palvelukulttuurin muutosten keskellä.
Helsinki: Kela, Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia
106.
Heritage John 1996 [1984]. Harold Garfinkel ja etnometodo­
logia. Helsinki: Gaudeamus.
Heritage John & Robinson, Jeffrey 2011. ‘Some’ versus ‘any’
medical issues: Encouraging patients to reveal their
unmet concerns. – Charles Antaki (toim.) Applied
Conversation Analysis, 15–31. Basingstoke: Palgrave
Macmillan.
Jefferson, Gail & Lee, John 1981. The rejection of advice: managing the problematic convergence of a
“troubles-telling” an a “service-encounter”. Journal of
Pragmatics 5, 399–422.
Julkisen hallinnon asiakkuusstrategia. Yhteistyössä palvelu
pelaa. Valtiovarainministeriö 2013 (www.vm.fi, verkkojulkaisut).
Linell, Per & Bredmar, Margareta 1996. Reconstructing topical sensitivity: Aspects of face-work in talks between
midwifes and expectant mothers. Research on Langu­
age and Social Interaction 29, 347–379.
Peräkylä, Anssi 2006. Communicating and responding
to diagnosis. – John Heritage & Douglas Maynard
(toim.) Communication in medical care, 214–247.
Cambridge: Cambridge University Press.
Peräkylä, Anssi &Vehviläinen, Sanna 2003. Conversation
analysis and the professional stocks of interactional
knowledge. Discourse & Society 14, 727–750.
Raevaara Liisa 2006. Kysymykset virkailijan työkaluna.
– Marja-Leena Sorjonen & Liisa Raevaara (toim.)
Arjen asiointia. Keskusteluja Kelan tiskin äärellä,
86–116. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Raevaara, Sorjonen ja Lappalainen 2013. Vuorovaiku­
tus Kelan puhelinpalvelussa. Kela, Työpapereita
46. Helsinki: Kela (https://helda.helsinki.fi/handle/10138/39251).
Ruusuvuori, Johanna 2005. Comparing homeopathic and
general practice consultations: The case of problem
presentation. Communication & Medicine 2/2, 123–
135.
Ruusuvuori, Johanna & Haakana, Markku & Raevaara, Liisa
(toim.) 2001. Institutionaalinen vuorovaikutus. Kes­
kustelunanalyyttisia tutkimuksia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Sacks, Harvey 1992. Lectures on Conversation. Toimittanut
Gail Jefferson. Cambridge: Basil Blackwell.
Tainio, Liisa (toim.) 1997. Keskustelunanalyysin perusteet.
Tampere: Vastapaino
Sorjonen, Marja-Leena & Raevaara, Liisa (toim.) 2006. Arjen
asiointia. Keskusteluja Kelan tiskin äärellä. Helsinki:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Kirjoittaja on Kotimaisten kielten keskuksen erikoistutkija, joka toimii tällä hetkellä tutkijana Helsingin yliopistossa Intersubjektiivisuus vuorovaikutuksessa -huippuyksikössä. Artikkeli perustuu
Tieteen päivillä 9.1.2013 pidettyyn esitelmään.
TIETEELLISET SEURAT VAATIVAT
LAPSIASIVALTUUTETUN RESURSSIEN
VAHVISTAMISTA
Lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula irtisanoutui
kahdeksan vuotta kestäneestä toimestaan vastalauseena valtuutetun toimiston aliresursointiin,
joka ilmeni erityisesti henkilöstövajeena ja toimiston kohtuuttomana työmääränä. Avoimessa
kirjeessään yhteistyökumppaneille Aula kuvailee,
miten toimiston on pitänyt täyttää lain määräämät
vaikuttamiseen, lapsen oikeuksista tiedottamiseen
ja lasten mielipiteiden selvittämiseen liittyvät tehtävät samalla, kun kansalaisten, järjestöjen ja muiden tahojen yhteistyötoiveet ovat ylittäneet henkilökunnan kantokyvyn. Lisäresursseja viisihenkiseen
toimistoon ei toistuvista vetoomuksista huolimatta
ole saatu. Kritiikkiin resurssien vajeesta sosiaalija terveysministeriö on vastannut, että toimiston
pitäisi kyetä priorisoimaan tehtäviään.
Lapsiasiavaltuutettu on niukkojen resurssien puitteissa tehnyt erittäin hyvää ja näkyvää työtä lasten
oikeuksien edistämiseksi. Lukuisten aloitteiden,
puheenvuorojen ja lausuntojen lisäksi valtuutettu
on ollut näkyvä yhteiskunnallinen toimija, jonka
näkemyksiä on kysytty, kuultu ja arvostettu. Lukuisissa verkostoissa on kiitelty lapsiasiavaltuutetun
paneutunutta ja sitoutunutta osallistumista sekä
asioiden eteenpäin saattamista. Lapsiasiavaltuutettu on vahvistanut myös sellaisten lapsiryhmien
ääntä, jotka aiemmin ovat jääneet kuulematta.
Lapsuudentutkimuksen seura ja Nuorisotutkimusseura pitävät välttämättömänä, että lapsiasiavaltuutetun tehtävä turvataan ja vahvistetaan riittävin
henkilöstöresurssein jatkossa. Lasten ja nuorten
oikeuksien toteutumisessa ja hyvinvoinnissa on
edelleen osoitettavissa useita kohtia, joiden edistämiseen tarvitaan riippumatonta viranomaista.
Tieteelliset seurat haluavat näiden tehtävien lisäksi
korostaa lapsiasiavaltuutetun toimen merkitystä
lapsia ja nuoria koskevan tiedon edistäjänä, vastaanottajana, välittäjänä ja sen aukkojen osoittajana. Riittävästi resursoitu lapsiasiavaltuutetun toimisto edistää tutkittuun tietoon perustuvaa lasten
ja nuorten hyvinvointipolitiikkaa.
Lapsuudentutkimuksen seura ja
Nuorisotutkimuksen seura
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
15
Peter Forsskål – luonnontutkija ja valistuksen
sanansaattaja
Petter Portin
Peter Forsskål (1732–63) oli suomalainen valistuksen hengessä toiminut tutkimusmatkailija, luonnontutkija, filosofi ja kansalaisoikeuksien esitaistelija 1700-luvun Ruotsissa. Hän kuoli malariaan
250 vuotta sitten vain 31-vuotiaana tutkimusmatkalla nykyisen Jemenin alueella. Luonnontutkijana
Forsskål oli Carl von Linnén oppilas ja tutkimusmatkailijana yksi tämän ”apostoleista”, jolla epiteetillä
Linné tutkimusmatkailija-oppilaitaan kutsui. Hän
on edelleen kansainvälisesti merkittävä biologi erityisesti merieläinten sekä Arabian niemimaan eläimistön ja kasviston tutkijana.
Filosofina Forsskål oli suomalaisen klassisen
liberalismin uranuurtaja ja ensimmäinen suomalainen ajattelija, joka johdonmukaisesti puolusti tutkimuksen vapautta ja vastusti tieteellistä
dogmaattisuutta. Kun seuraa käynnissä olevaa
keskustelua sananvapaudesta tai verkkourkinnasta, huomaa, että Forsskål on tänä päivänä
erittäin ajankohtainen, sillä hänen toimintansa
ansiosta Ruotsiin saatiin ensimmäisenä maailmassa painovapauslaki – tosin vasta kiivaan taistelun jälkeen vuonna 1766 kolme vuotta hänen
kuolemansa jälkeen.
Peter Forsskål (Kuva 1) syntyi Helsingissä
11.1.1732 alun perin Sauvosta kotoisin olleen
kirkkoherra Johan Forsskålin (1691–1762) perheeseen. Forsskålista on kirjoitettu paljon. Laajan elämäkerran hänestä on kirjoittanut historioitsija Eero Matinolli (Matinolli 1960).
Biologi Marjatta Rautiala puolestaan on kirjoittanut erinomaisen tutkielman Forsskålista luonnontutkijana ja tutkimusmatkailijana (Rautiala 1995), ja kulttuurihistorioitsija Ere Nokkala
hänestä kansalaisvapauden puolustajana (Nokkala 2012). Tässä kirjoituksessa nojaudun pääasiassa näihin töihin silti mitenkään väheksy-
16
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
mättä muita kirjoittajia. Olen myös hyödyntänyt
sekä suomen- että englanninkielisen Wikipedian Forsskålia koskevia sivuja.
Peter-pojan ollessa yhdeksänvuotias perhe
muutti vuonna 1741 Ruotsiin – ensin Uplantiin,
missä isä sai johdettavakseen Tegelsmoran seurakunnan, ja sieltä edelleen Tukholmaan, jossa
isä toimi suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana. Peter tuli ylioppilaaksi jo 10-vuotiaana
ja ryhtyi vuonna 1742 opiskelemaan Uppsalan
yliopistossa. Hän palasi kuitenkin muutamaksi
vuodeksi kotiin, missä jatkoi opintojaan itsenäisesti. Vuonna 1751 Forsskål sitten kirjoittautui
uudelleen Uppsalan yliopistoon ja ryhtyi innokkaasti opiskelemaan luonnontieteitä aikakauden
merkittävimmän tiedemiehen Carl von Linnén
(1707–78) johdolla. Teologian tutkinnon hän
suoritti Uppsalassa vielä samana vuonna.
Opinnot ja väitöskirja Göttingenin
yliopistossa
Uppsalasta Forsskål siirtyi Saksaan Göttingenin
yliopistoon vuonna 1753 opiskelemaan filosofiaa ja itämaisia kieliä, mihin lienee vaikuttanut
se, että hän oli ilmeisesti opiskellut Uppsalassa
myös orientalisti Carl Aurivilliusen (1717–86)
johdolla, jolla puolestaan oli yhteyksiä Göttingenissä vaikuttaneeseen kuuluisaan kollegaansa,
orientalisti ja Raamatun tutkija Johann David
Michaelikseen (1717–91).
Göttingenissä Forsskål väitteli tohtoriksi
vuonna 1756 tieteenteoreettisella, empiristisiä
periaatteita puolustavalla teoksella Dubia de prin­
cipiis philosophiae recesitioris (Uudemman filosofian periaatteita koskevat epäilykset). Väitöskirja
korostaa empirian eli kokemusperäisen ajattelun
keskeisyyttä tieteessä. Teokseen sisältyy myös ajatusrakennelma, jonka mukaan moraali on jokai-
Kuva 1. Peter Forsskål (1732–63); muotokuva vuodelta 1760.
Maalauksen on mahdollisesti tehnyt Paul Dahlman, valokuva Bo Gyllander, Museovirasto.
selle ihmiselle luonnostaan kuuluva peruuttamaton kyky ja oikeus, joka ei ole riippuvainen sen
meille tuottamasta hyödystä eikä Jumalan tahdosta. Teos sai Saksassa myönteisen vastaanoton,
mutta erilaista filosofista suuntausta kannattavissa Ruotsin yliopistoissa se torjuttiin.
Väitöskirja ja sen nostattama keskustelu puolesta ja vastaan antavat aiheen kutsua Forsskålia
ensimmäiseksi tieteellisen tutkimuksen vapautta johdonmukaisesti puolustaneeksi suomalaiseksi. Hän vastusti tieteellistä dogmaattisuutta,
sen juuttumista vanhoihin ajatusrakennelmiin,
ja katsoi, että tieteellinen totuus edellytti jatkuvaa etsintää ja että siihen saattoi pyrkiä erilaisin
keinoin. Hän halusi korostaa, että tiede, kuten
muukin elämä, edellyttää kriittisyyden ohella
myös suvaitsevuutta.
Kansalaisoikeustaistelijana Ruotsissa
Palattuaan Göttingenistä Uppsalaan vuonna
1756 Forsskål nimitettiin taloustieteen dosentiksi. Tieteen vapaus edellytti Forsskålin mielestä myös yhteiskunnallista vapautta, kuten hän
esitti jo Göttingenin väitöskirjassaan. Voidak-
seen luennoida myös filosofiasta ja valtio-opista
hän jätti tarkastettavaksi väitöskirjan kansalaisvapaudesta, De libertate civli. Teos oli kuitenkin
liian radikaali ajan ahdasmieliseen ilmapiiriin,
eikä sitä sen vuoksi tarkastettu.
Vuonna 1759 Forsskål kuitenkin onnistui vaikeuksien jälkeen saamaan painatusluvan teoksensa hiukan muutetulle ruotsinkieliselle versiolle Tankar om borgerliga friheten (Ajatuksia
kansalaisvapaudesta). Teoksessa oli lähtökohtana jo Göttingenin väitöskirjassa muotoiltu ajatus
moraalista luonnollisena oikeutena ja kykynä.
Kirjassa hän kiteytti valistusliberalismin yhteiskunnalliset vaatimukset kahteenkymmeneenyhteen teesiin, joissa edellytettiin mm. paino- ja
elinkeinovapautta sekä uskonnollista suvaitsevuutta. Kirja tulkittiin konservatiivisen Hattupuolueen taholla arvosteluksi heitä kohtaan ja
sitä vastaan nostettiin painokanne, ja jo ennen
painatusluvan myöntämistä Ruotsin viimeinen
sensori Niclas von Oelreich (1699–1770) oli vaatinut siihen muutoksia.
Forsskål ymmärsi, että hänen teoksensa tultaisiin kieltämään, joten hän haki itse kirjan
kaikki 500 kappaletta kirjapainosta heti, kun
ne oli painettu. Hattuvirkamiehistä koostunut
kansliakollegio kokoontui vielä samana päivänä
ja vaati kirjoituksen takavarikointia. Kuitenkin
ainoastaan 79 kappaletta saatiin takavarikoitua,
joista kaksi Suomesta. Forsskål itse pääsi vapaamielisemmän Myssy-puolueen suojelukseen ja
saattoi sen turvin hankkia elantonsa nuoren,
noihin aikoihin vain kolmetoistavuotiaan kreivi
Johan Gustav Hornin kotiopettajana, jonka isän
isä oli Myssy-puolueen varhaisempi päämies,
kansliapresidentti Arvid Bernhard Horn (1664–
1742), ja joka asui puolueen kannattajan Johan
Ihren (1707–80) talossa.
Tankar om borgerliga friheten -teoksen herättämät ajatukset eivät kuitenkaan jääneet vaille
vaikutusta. Ne heijastelevat vapauden ajan yhteiskunnallisia ja poliittisia ongelmia haastaen vallalla olleen ajattelun perustuslaista ja kauppapolitiikasta, ja suureksi osaksi sen ansiosta Ruotsiin
säädettiin ensimmäinen painovapauslaki vuonna
1766, joka samalla oli maailman ensimmäinen.
Kirjoitus on käännetty yli kymmenelle kielelle ja
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
17
Kuva 2. Arabian-retkikunnan matkareitti 1761–67. Hansenin (1963) mukaan (Rautiala 1995; Luonnon Tutkijan luvalla).
suomeksi kolmasti. Uusin suomenkielinen käännös on Ere Nokkalan tekemä ja perustuu äskettäin käsikirjoituksena löytyneeseen alkuperäiseen sensuroimattomaan versioon. Suomennos
on vapaasti luettavissa Porthan-seuran Auraicanimisestä verkkolehdestä (http://ojs.tsv.fi/index.
php/Aur), jossa se on Nokkalan Forsskålia käsittelevän artikkelin liitteenä (Nokkala 2012).
Tutkimusmatkailijana ja
luonnontutkijana Arabian niemimaalla
Forsskålin rohkeus yhteiskunnallisten ajatustensa puolustajana saattaa perustua siihen, että
hänet oli jo tuossa vaiheessa arvovaltaisten Carl
von Linnén ja Johann David Michaeliksen suosituksesta hyväksytty tanskalaisen Arabiaan suuntautuvan kuusihenkisen retkikunnan jäseneksi,
mihin vaikutti myös se, että hän oli arabiankielen taitoinen. Retkelle lähdettiin vuonna 1761,
ja se kulki Egyptiin, Syyriaan ja Jemeniin (Kuva
2). Tällä matkalla Forsskål kuitenkin menehtyi
11.7.1763 Jemenin Jerimissä.
18
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
Koko matkan ajan Forsskål suoritti arvokkaita tutkimuksia ja havaintoja kasvi- ja eläintieteen aloilla. Joukon ainoa eloonjäänyt, saksalainen matemaatikko ja tähtitieteilijä, retkikunnan
kartografi Carsten Niebuhr (1733–1815) julkaisi
hänen tutkimuksensa 300 eläin- ja 800 kasvilajista, joita pidettiin pitkään Arabian eläimistön
ja kasviston perusteoksena. Niebuhrin toimittamina ilmestyivät Forsskålin aineistoon perustuvat kasvi- ja eläintieteelliset teokset Flora Aegyp­
tiaco-Arabica (1775) ja Descriptiones animalium
(1775) sekä kuvateos Icones rerum naturalium
(1776). Marjatta Rautialan mukaan on paljolti
Niebuhrin ansiota, että Forsskålin nimi on jäänyt tieteen historiaan (Rautiala 1995).
Forsskålin keräämä aineisto ja muistiinpanot ovat yhä tärkeitä taksonomeille, etenkin
afroaasialaisen eliömaailman tutkijoille. Hän
itse kuvasi suuren määrän kasvi- ja eläinlajeja.
Myös lukuisten sukujen ja lajien nimet on johdettu Forsskål-nimestä. ForsskåIin toiminta
kasvitieteilijänä sekä hänen keräämänsä kasvi-
näytteet on tarkkaan dokumentoitu. Häntä on
myös luonnehdittu kasvimaantieteen pioneeriksi (Hepper ja Friis 1994). Eläintieteen alalla
Forsskålia on perinteisesti pidetty hyönteisten
sekä kalojen ja muiden merieläinten tutkijana
(Rautiala 1995), ja häntä voidaankin pitää meribiologian edelläkävijänä (Spärck 1963). Viime aikoina on ymmärretty nostaa esiin myös
hänen uraauurtavat tutkimuksensa hämähäkeistä (Koponen 2007).
Forsskål keräsi matkalla suuren määrän kasvi- ja eläinnäytteitä, joista osa kuitenkin vaurioitui tai jopa tuhoutui matkalla Eurooppaan.
Pääosaa säilyneistä kasvinäytteistä, noin 1 750
arkkia, säilytetään Herbaritiin Forsskålii -nimisenä kokoelmana Kööpenhaminan yliopiston
kasvimuseossa. Eläintieteellisistä kokoelmista
ovat parhaiten säilyneet simpukka- ja kotilonäytteet, samoin kalat ja korallit. Forsskål kuvasi 120
kalalajia ja käytti näytteiden säilömiseen poikkeuksellista, hyväksi osoittautunutta menetelmää:
hän prässäsi kalat kasvinäytteiden tavoin (Rautiala 1995). Forsskålin eläintieteellisiä kokoelmia Kööpenhaminan yliopiston eläinmuseossa
pidetään harvinaisen laajoina ollakseen peräisin
1700-luvulta (Spärck 1963). Suurin osa Arabianmatkan muusta aineistosta sijaitsee Tanskan valtionarkistossa ja Kööpenhaminan kuninkaallisessa kirjastossa (Rautiala 1995).
Forsskålin päiväkirjat Arabian-matkalta julkaistiin ruotsiksi vuonna 1950 ja suomeksi vasta vuonna 2003 (Forsskål 1950, 2003). Lisäksi tanskalainen Thorkild Hansen on julkaissut
vuonna 1962 kertomuksen retkikunnan vaiheista, joka on ilmestynyt suomennettuna vuonna
1963 (Hansen 1962, 1963).
Forsskålin muistovuoden tapahtumat
meillä ja muualla
90 vuotta täyttävä Turun Eläin- ja Kasvitieteellinen Seura järjesti joulukuussa 2013 Peter
Forsskålin kunniaksi yleisölle avoimen pienois­
symposiumin Turun yliopiston tiloissa. Monitieteisessä symposiumissa eri alojen asiantuntijat
kertoivat Forsskålin elämästä ja merkityksestä,
ja se sisälsi myös musiikkiesityksen valistuksen
ajan hengessä. Ruotsin kansalliskirjasto Tukhol-
massa järjesti lokakuussa 2013 seminaarin, jossa tarkasteltiin monipuolisesti Forsskålin merkitystä sananvapauden puolustajana. Roomassa
Italiassa juhlittiin niin ikään lokakuussa 2013
Fårsskålin kansalaisoikeuksia käsittelevän teoksen italiankielisen käännöksen ilmestymistä.
Vuosina 2011–12 on Forsskålin kunniaksi järjestetty erilaisia tapahtumia Australiassa, Egyptissä, Englannissa ja Tunisiassa (http://
peterforsskal.com/events.html). Forsskålista on
julkaistu postimerkki Suomessa vuonna 1979.
Kiitän ystäviäni, atk-amanuenssi Matti Ketolaa,
Biologian laitos, Turun yliopisto Kuvan 2 edi­
toinnista sekä emeritusprofessori Rauno Tirriä
käsikirjoituksen ensimmäisen version kriittisestä
lukemisesta ja monista parannusehdotuksista.
Lähteet
Painetut lähteet
Forsskål, P. 1950. Resa till lycklige Arabien. Petrus Forsskåls
dagbok 1761–1763. Svenska Linné-sällskapet.
Forsskål, P. 2003. Matka onnelliseen Arabiaan 1761–1763.
Petter Forsskålin matkapäiväkirja. Suomeksi toimittanut Jorma Ojala. IdeaNova.
Hansen, T. 1962. Den lykkelige Arabien. En dansk ekspedition
1761–67. Nordisk Förlag.
Hansen, T. 1963. Onnellinen Arabia. Tanskalainen retkikun­
ta 1761–67. Suomentanut Marja Niiniluoto. WSOY.
Hepper, F. N. ja Friis, I. 1994. The plants of Pehr Forsskål’s Flo­
ra Aegyptiaco-Arabica. Royal Botanic Gardens. Kew.
Koponen, S. 2007. Erik Laxman, Petter Forsskål ja muut suomalaiset hämähäkkitutkimuksen uranuurtajat. Luon­
non Tutkija 111: 202–204.
Matinolli, E. 1960. Petter Forsskål. Luova ihminen
1700-luvun Pohjolasta. Turun Yliopiston julkaisuja.
Sarja B, Osa 79.
Nokkala, E. 2012. Peter Forsskål – kansalaisvapauden puolustaja ja hattuvallan kriitikko. Auraica 5: 27–42.
Rautiala, M. 1995. Petter Forsskål ja kohtalokas tutkimusmatka onnelliseen Arabiaan. Luonnon Tutkija 99:
90–94.
Spärck, R. 1963. Petter Forsskåls arabiske rejse og zoologiske samlinger. Nordenskiöld-samfundets tidskrift 23:
110–136.
Sähköiset lähteet
http://en.wikipedia.org/wiki/Peter_Forssk%C3%A5l (haettu 16.10.2013)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Peter_Forssk%C3%A5l (haettu
27.1.2012)
Kirjoittaja on Turun yliopiston perinnöllisyystieteen emeritusprofessori.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
19
Luonnonlain luonne
Arto Annila
Yksinkertaisen ja kaikenkattavan luonnonlain idea
on kiehtonut ihmisiä kautta aikain. Myös nykyfysiikka etsii kaiken teoriaa, joka selittäisi ja yhdistäisi kaikki fysikaaliset ilmiöt sekä ennustaisi minkä tahansa kokeen tuloksen. Tosin monet tutkijat epäilevät, onko ylipäätään perusteita olettaa,
että jokin yksittäinen teoria voisi selittää kaiken.
Ennen oli toisin. 1600- ja 1700-luvun taitteen luonnonfilosofisen, kokonaisvaltaisen katsantokannan
mukaan oli vain luonnollista, ei lainkaan tavatonta,
selittää yksi jos toinenkin tapahtumainkulku yhden
ja saman periaatteen ilmentymänä, sillä tuolloin tieteenalojen eriytyminen oli vasta alullaan
ja selitysten kirjo vielä tulollaan. Paljolti erillisiksi
oppiaineiksi erikoistunut nykytiede voisi kenties
ammentaa arvokasta näkemystä vanhasta kaikenkattavasta ajattelutavasta kohdatessaan käsitteellisiä ongelmia ja tulkitessaan uusia havaintoja yhä
uusin selityksin.
Luonnon monimuotoisuus on runsasta, muttei sattumanvaraista, ja luonnon monimutkaisuus on hämmentävää, muttei umpimähkäistä.
Havaitsemme säännönmukaisuuksia ja tunnistamme lainalaisuuksia. Vaikuttavimpia osoituksia luonnon järjestyksestä ovat kaikkialla
ilmenevät yhtäläiset piirteet. Niitä ovat vinot,
likimain logaritminormaaliset jakaumat, jotka
kertyvät sigmoidisesti ja siten seuraavat logaritmi-logaritmi-asteikolla pääosin suoria eli
noudattavat potenssilakeja. Esimerkiksi geenien pituudet jakautuvat samoin kuin sanojen
pituudet. Jakauman vino muoto on sama, vain
funktion parametrit vaihtelevat eliöstä toiseen
ja kielestä toiseen. Myös eläin- ja kasvipopulaatiot levittäytyvät, lajista riippumatta, ekosysteemeissä samalla tavoin kuin taloudellinen vauraus laventuu, omaisuuden lajista riippumatta,
20
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
yhteiskunnissa. Niin ikään helmivene-nilviäisen
kuoren kierteinen muoto seuraa samaa logaritmista spiraalia kuin Marsin pinnalle jähmettyneet laavavirrat. Myös ilmakehän syklonit
pyörivät lämpötilaerossa samalla tavalla kuin
kierteisgalaksit kieppuvat maailmankaikkeuden
kaarevuudessa.
Myös moninaisten tapahtumain kulku on
yhtenevää. Esimerkiksi kemialliset reaktiot ja
kansantalouksien kehityskulut etenevät aika
ajoin heilahdellen kohti tasapainosyklejä, kuten
solun sitruunahappokiertoa ja maatalouden
vuodenkiertoa. Ekologinen sukkessio (lajiston vähittäinen muuttuminen) etenee yhdestä lajista seuraavaan samalla tavalla askeltaen
kuin teknologia kehittyy yhdestä innovaatiosta
seuraavaan. Niin ikään tavarantuotanto laajenee samalla tavalla kuin eliölajien fylogeneettinen puu versoo. Aivokuorelta mitattu hermoston toiminta seuraa potenssilakia siinä missä
maankuorelta mitattu seisminen aktiivisuuskin.
Solujen aineenvaihduntaverkostoissa ilmenevät
samat mittakaavattomat piirteet kuin kaupunkien joukkoliikenneverkostoissa tai maailmanlaajuisessa tietoliikenneverkossa tai taivaankannen
kattavassa galaksien rihmastossa.
Pienimmän vaikutuksen periaate
Suuri samanlaisuus ei ole sattumaa vaan seurausta samasta syystä: energiaerojen mahdollisimman nopeasta vähenemisestä. Tuo
luonnon lainalaisuus opittiin tuntemaan täsmällisessä matemaattisessa muodossaan 1600- ja
1700-luvun taitteessa Newtonin toisena liikelakina ja Maupertuis’n pienimmän vaikutuksen
periaatteena. Ei vain valo, Fermat’n periaatteen
mukaisesti, vaan mikä tahansa muukin energiavirta luonnollisesti valitsee nopeimman reitin
tasoittaessaan energiaeroja, siis kuluttaessaan
vapaata energiaa, järjestelmän kehittyessä tilasta toiseen kohti tasapainoa ympäristönsä kanssa.
Luonnon päämäärähakuisuus eli teleologia
ilmenee kaikenlaisten prosessien mahdollisimman nopeana kulkuna kohti vapaan energian
minimiä. Tällä tavoin Maupertuis aikoinaan
selitti kaikenlaisia fysiikan, biologian ja talouselämän ilmiötä. Tuolloin oli yhtä luonnollista
todeta, että puro varioi kulkuaan ja virratakseen mahdollisimman nopeasti, eli kuluttaakseen vapaata energiaa, puro luonnollisesti valitsee soljuvimmat uomat, kuin oli myös sanoa,
että eläinpopulaation perinnöllisestä tai muusta
vaihtelusta luonnollisesti valikoituvat ne yksilöt,
jotka nopeimmin hyödyntävät voimavarat eli
kuluttavat vapaan energian.
Luonnonvalinnan mittapuu on luonnonfilosofian yleiskäsittein ilmaistuna energiaerojen mahdollisimman nopea väheneminen, tapahtui se sitten lisääntyen, erilaistuen,
sopeutuen, yhteistyön tai minkä tahansa muun
mekanismin avulla. Myöhemmin Charles Darwin selitti samaa suuremmin aineistoin mutta suppeammin biologian käsittein eliökunnan
kehitystä kuvaillessaan. Nykykertomus on karttunut lukuisten yksityiskohtien luetteloiksi, mm.
geenikirjastoiksi, mutta kaventunut käsitteellisesti ja jäänyt vaille viitettäkään keskeiseen kysymykseen, miksi luonto kehittyy. Kuinka viisaalta vaikuttaakaan Alexander von Bungen, Tarton
yliopiston kasvitieteen professorin, tokaisu
1800-luvun puolivälin tienoilta, että ymmärtääkseen luonnon yksityiskohtia, on tunnettava
luonto kokonaisuudessaan.
Luonnon universaaleja piirteitä ja tapahtumainkulkuja on toki mallinnettu monin eri yhtälöin Pierre François Verhulstin vuonna 1838 löytämän logistisen kasvukäyrän jälkeenkin, mutta
pienimmän vaikutuksen periaatteen matemaattinen analyysi osoittaa, että juuri tuon lain yksinkertainen liikeyhtälö kuvaa nuo kaikkialla ilmenevät yhtäläiset piirteet. Isaac Newtonin sanoin
luonto on aidon yksinkertainen, ei tulvillaan turhia tekijöitä. On siis syytä kysyä, miksi kokonaisvaltainen luontokäsitys sittemmin eriytyi oppiaineiksi ja sirpaloitui selitysten kirjoksi.
Tapahtumainkulkuja
Kuten tunnettua Pierre-Louis Moreau de Maupertuis, ranskalainen matemaatikko ja oppinut,
joutui jo elinaikanaan epäsuosioon kärhämöityään Samuel Königin, saksalaisen matemaatikon
ja juristin, kanssa siitä, kenen idea pienimmän
vaikutuksen periaate alun alkujaan oli. König
antoi ymmärtää käsiinsä saaman kirjeen perusteella, että Leibniz oli jo vuosikymmeniä aiemmin muotoillut tuon universaalin periaatteen,
vieläpä sen yleisemmän muodon, joka kattaa, ei
vain vaikutuksen minimoinnin, vaan myös sen
maksimoinnin. Kaiketi Maupertuis oli yllättynyt
Königin väitteistä, sillä hän mm. epäili kirjeen
aitoutta. Osoittautuikin että kyseessä oli Leibnizin kirjeen kopio, mutta moni ei oikein ymmärtänyt Maupertuis’n vaikuttimia, vaan ennemminkin näytti vain siltä kuin Maupertuis’lle,
tuolloin mahtavan Preussin tiedeakatemian johtajalle, ei oikein mikään kunnia riittäisi.
Kaikesta huolimatta Leonhard Euler, sveitsiläinen matemaatikko ja fyysikko, asettui
monien aikalaisten sekä myöhempienkin asiaan perehtyneiden ihmetykseksi puolustamaan
Maupertuis’ta moittien Königiä säilymislain
pilkkaamisesta, kun tämä puhui vaikutuksen
maksimoinnista. Tällä Euler tarkoitti sitä, että
kun järjestelmä kehittyy tilasta toiseen, liikeenergian muutos rahoitetaan täsmälleen potentiaalienergian muutoksella ja dissipaatiolla eli
energian virralla järjestelmästä ympäristöön
tai päinvastoin. Vaikutuksen maksimointi ei
voi tulla kyseeseen, koska silloin liike-energian
muutos tulisi kustantaa vielä jollakin tuntemattomalla, tummanhämärällä energiamuodolla.
Näin nähtynä kiista ei niinkään koskenut
sitä, kenen idea oli, vaan sitä, mikä idea oli.
Näkemystä puoltaa myös se, että Maupertuis
oli itsekin todennut, että pienimmän vaikutuksen periaate käsittää Isaac Newtonin kirjoittamat liikelait. Seikka, josta voimme tässä saman
tien itsekin varmistua kertomalla Newtonin voiman määritelmän F = dtp nopeudella v, ja sitten tunnistamalla liikeyhtälön dt(mv2) = -v·∇U
+ v2dtm yhtäsuuruusmerkin vasemmalta puolelta liike-energian eli vis vivan mv2 muutoksen,
kuten Leibniz termin tunsi, ja oikealta ensim-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
21
mäiseksi liikemäärän p = mv muutoksen kiihtyvyyteen a liittyvän suunnatun potentiaalienergian gradientin -v·∇U eli vis mortuan muutoksen,
ja toiseksi jokaiseen tilamuutokseen erottomasti
kuuluvan massan muutoksen Albert Einsteinin
kuuluisaksi tekemän relaation dm = dE/c2 avulla
energian virraksi eli dissipaatioksi järjestelmästä
ympäristöön tai päinvastoin.
Energiakäsitteet ja niiden keskinäisen yhteyden Maupertuis saattoi hyvinkin omaksua Émilie
du Châtelet’lta, joka tunnetaan parhaiten Newtonin Principian ranskantajana, mutta hänen
ansionsa ovat suuremmat. Kirjassaan Institu­
tions de Physique Châtelet tarkastelee mm., mitä
oikeastaan tapahtuu, kun kaksi hevoskärryä törmää tiellä toisiinsa. Ja hän päättelee aivan oikein,
että kolarissa ainakin osa liike-energiasta vapautuu ympäristöön, mikä ilmenee mm. kaikenlaisena voivotteluna ja valitteluna.
Niin… aikoinaan König toimi Châtelet’n yksityisopettajana, mutta myöhemmin Maupertuista tuli Châtelet’n rakastaja. Châtelet jatkoi kirjeenvaihtoa Maupertuis’n kanssa vielä suhteen
viilennyttyäkin, siis silloin kun oli uudelleen
sulkenut suosioonsa Voltairen. Ehkä Voltaire ei
oikein ymmärtänyt kirjeenvaihdon intellektuaalista luonnetta, kun hän sitten myöhemmin
sekaantui Königin ja Maupertuis’n väliseen skismaan kirjoittamalla ilkeämielisen pamf­letin jälkimmäisestä. Kaiketi markiisitar Châtelet olisi
vielä sotkun selvittänytkin, mutta kun hän oli jo
vuosia aiemmin kuollut synnytyksen jälkeiseen
komplikaatioon. Tuolloin Émilie oli jo lempannut Voltairen ja ottanut uuden rakastajan.
Laskettavuuden vaatimus
Variaatioperiaate kyllä juurtui fysiikkaan, muttei siinä Maupertuis’n esittämässä asussa vaan
muotoutui Eulerin, Lagrangen ja Hamiltonin
kirjoitusten mukaisesti. Se tuskin oli seurausta
tuosta kiusallisesta kärhämästä, aikansa kalabaliikista, vaan ehkä enneminkin siitä, ettei
Maupertuis’n liikeyhtälö sopinut ajan henkeen
– eikä taida sopia oikein vieläkään. Osoittautui
nimittäin, ettei liikeyhtälöä voida yleensä ratkaista. Kun se ei ole laskettavissa, sen avulla ei
voi tehdä tarkkoja ennustuksia. Euler toki tunsi
22
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
liikelain laskettavuuden puutteen, muttei pitänyt
sitä puutteena vaan ansiona, ts. luonnon oikeana
kuvauksena.
Laskettavuuden puute ilmenee esimerkiksi siten, että kun kivi vierii mäen laelta laakson
pohjalle, niin mäkihän siinä hieman madaltuu ja
laakso vähän täyttyy. Kun liike kuluttaa liikevoimia, tässä tapauksessa liikettä ajavaa korkeuseroa,
muuttujia ei voida erotella differen­tiaaliyhtälön
ratkaisemiseksi. Vastaavasti voidaan lausua, että
kun integrointirajat, tässä tapaukset korkeudet, muuttuvat integroitaessa, siis kiven vieriessä, määrätylle integraalille on mahdotonta saada
tarkkaa arvoa.
Vanhan luonnonlain mukaan kyvyttömyytemme tehdä tarkkoja ennustuksia ei siis pohjimmiltaan johdu siitä, että jokin järjestelmä
olisi liian monimutkainen tai että tietomme järjestelmästä olisivat liian puutteellisia, vaan se on
luonnon tapahtumainkulun ominaisuus. Tuo
determinismin puute, ja jopa ajoittainen kaoottisuus, ilmenee jo ns. kolmen kappaleen ongelmassa.
Eihän kiven vierimisen myötä tapahtuva
energiamaiseman muutos vaikuta suuren suurelta, mutta on se kuitenkin samansuuruinen
kuin kiveen itseensä liittyvä liike-energian muutos. Siksi vanha vis viva on kaksi kertaa niin suuri kuin nykyinen, ja näin nähtynä vajavainen, liike-energian määritelmä ½mv2.
Kuvaus luonnon tapahtumainkuluista, eli historiansa uurtavista eli ns. epäholonomisista prosesseista, on tietysti kaikille arkipäiväisen tuttua.
Itse kullakin on takanaan henkilöhistoriansa,
elämällä kokonaisuudessaan pitkä kehityshistoriansa, kuten myös koko maailmankaikkeudellakin. Kuitenkin fysiikan historia kertoo kehityksestä kohti historiatonta fysiikkaa, siis kohti
oppiainetta, jossa ajan olemus ja sen suunnan
syy ovat epäselviä. Niinpä me nykyään hellimme teorioita, jotka ovat laskettavia, vaikkeivät ne
holonomisina, eli kuljetusta reitistä riippumattomina kuvailuina kuvaakaan luonnon tapahtumainkulkuja. Edellytämme esimerkiksi, että
kuvauksen matemaattisen muodon tulee olla
unitaarinen, ts. että järjestelmään liittyy jokin
normi, kuten todennäköisyyksien summan
tulee olla yksi. Vaihtoehtoisesti vaadimme, että
teorian tulee olla mittainvariantti. Vakioinen
vaikutus vastaa Emmy Noetherin teoreeman
mukaisesti rikkumatonta symmetriaa. Kuitenkin luonnon järjestelmä kehittyy tilasta toiseen
symmetriansa rikkoen, kun järjestelmään virtaa ympäristöstä vaikutuskvantteja eli luonnon
jakamattomia perusosasia, kuten Newton niitä
nimitti Galileo Galileita omaksumansa atomistisen ajattelun mukaisesti. Niinpä nuo nykyiset
laskettavuuden vaateet ovat vanhan luonnonlain
näkökulmasta ennemminkin vain toiveitamme
siitä, minkälaisena soisimme luonnon olevan
kuin ymmärrystä siitä, minkälainen luonto on.
Yllätyksellisyys
Tätä taustaa vasten onkin kiinnostavaa tarkastella vanhan luonnonlain avulla nykyfysiikan
ongelmalliseksi kokemia havaintoja, eritoten
niitä, joiden myötä on syntynyt sellaisia hämäriä käsitteitä kuin pimeä energia ja pimeä aine.
Myös monet biologian mysteerit, kuten miksi
luonnossa ilmenee vain tietyn kätisiä aminohappoja tai miksi perimämme sisältää niin paljon muutakin kuin geenejä, valottuvat uudelleen
vanhan luonnonlain näkökulmasta. Samalla
lailla kuin biologisissa järjestelmissä teollisuusstandardit takaavat tehokkaan tuotannon ja yhtä
lailla kuin vain osaa perimästämme ilmennetään, niin vain murto-osaa kaikesta aikain kuluessa kertyneestä dokumentaatiosta käytetään
tuotannonoh­
jaukseen. Niin ikään biologisten
systeemien aika ajoin arvaamaton kehitys, esimerkiksi mutaatioiden seurauksena, ja talouselämän oikukas käyttäytyminen, esimerkiksi
markkinoiden vapautumisen seurauksena, ei
niinkään aiheudu monimutkaisten järjestelmien
yksityiskohtaisiin tekijöihin liittyvien tietojemme vajavaisuudesta, vaan yllättävät tapahtumat
seuraavat luonnon epädeterminististä luonteesta. Kun kaikki riippuu kaikesta, ceteris paribus
-periaate (”muiden asioiden pysyessä yhtäläisinä”) ei päde, kuten Stephen J. Gould terävästi
totesi.
Olkoonkin, että vanhan luonnonlain selitys
energiaerojen mahdollisimman nopeasta vähenemisestä on perin yksinkertainen, ellei peräti
triviaali nykytieteen moninaisiin ja monimutkaisiin malleihin verrattuna, on kai kuitenkin
olennaisinta tarkastella, onko se kaikesta huolimatta oikein.
Lähteet
Annila, A. (2011). Least-time paths of light. Mon. Not. R.
Astron. Soc. 416, 2944–2948.
Annila, A., Salthe, S. (2012). On intractable tracks. Physics
Essays 25, 232–237.
Beeson, D. (1992). Maupertuis: An Intellectual Biography.
Oxford: Voltaire Foundation.
Chalmers, A. (2012). Atomism from the 17th to the 20th
Century. The Stanford Encyclopedia of Philosophy.
Gould, S.J. (2002). The Structure of Evolutionary Theory.
Cambridge (MA): Belknap Press of Harvard University Press.
Kallio-Tamminen, T. (2011). Kohti uutta todellisuuskäsitystä – kvanttimekaniikka ja termodynaaminen energiavirta. Tieteessä tapahtuu 29:(1), 3–10.
Limpert, E., Stahel, W.A., Abbt, M. (2001). Log-normal
distributions across the sciences: keys and clues. Bio­
science 51, 341–352.
Maupertuis, P.-L.M. (1744). Accord de différentes lois de
la nature qui avaient jusqu’ici paru incompatibles.
Mém. Ac. Sc. Paris 417–426.
Maupertuis, P.-L.M. (1745). Vénus physique. Paris.
Maupertuis, P.-L.M. (1746). Les Loix du Mouvement et du
Repos d´eduites d’un Principe Metaphysique. Histoi­
re de l’Academie Royale des Science et des Belles Lettres
267–294.
Mäkelä, T., Annila, A. (2010). Natural patterns of energy dispersal. Phys. Life Rev. 7, 477–498.
Newman, M.E.J. Power laws, Pareto distributions and Zipf ’s
law. (2005). Contemp. Phys. 46, 323–351.
Newman, M., Watts, D., Barabási, A.-L. (2006). The Structure
and Dynamics of Networks. Princeton (NJ): Princeton
University Press.
Pekonen, O. (2004). Maupertuis ja pienimmän vaikutuksen
periaate. Tieteessä tapahtuu 3, 15–19.
Ramm, E. (2001). Principles of Least Action and of Least
Constraint. GAMM-Mitteilungen 34, 164–182.
Stén, J. (2007). Euler – moderni kolmesataavuotias. Tieteessä
tapahtuu 25:(8), 3–9.
Tuisku, P., Pernu, T.K., Annila A. (2009). In the light of time.
Proc. R. Soc. A 465, 1173–1198.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston biofysiikan professori.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
23
24
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
FREDA 33, HELSINKI
MA-PE 10.30 - 18.00
LA 10.30 - 15.00
PUH. 611 611
WWW.AINO.NET
Guanon ja calichen aika
Pekka T. Heikura
Eurooppalaisilla oli 1800-luvulla edessään perustavalaatuinen ongelma: kuinka saada pellot tuottamaan riittävästi ruokaa kasvavan väestön tarpeisiin? Kasvien tarvitsemasta typestä oli pulaa, mutta Euroopassa ei ollut typpilannoitteita tarpeeksi
omasta takaa. Samaan aikaan Etelä-Amerikasta
kantautui mielenkiintoisia tietoja. Perun rannikon saarilla oli lannoitteeksi sopivaa merilintujen
ulostetta, guanoa, paksuina kerroksina. Atacaman
autiomaassa Pohjois-Chilessä oli taasen valtaisia
esiintymiä natriumnitraattia.
Perulla ja Chilellä oli yhtäkkiä hallussaan strategisia tuotteita, joilla oli valtava kysyntä. Kummankin maan, ensin Perun ja myöhemmin Chilen,
taloudet olivat pian sidottu lannoitekauppaan.
Lannoitetuotantoa ja -kauppaa hallitsivat huomattavassa määrin ulkomaiset yrittäjät ja rahamiehet. Eurooppalaisen (ja yhdysvaltalaisen)
pääoman intressit tulivat keskeisiksi tekijöiksi
maiden kohtaloissa.
Euroopan väkiluku kasvoi voimakkaasti 1700-luvun puolivälistä lähtien ja jatkui voimakkaana 1800-luvulla. Syitä kasvuun olivat
pahimpien kulkutautien (rutto) poistuminen
kokonaan tai voittaminen rokotuksilla (isorokko) sekä lääketieteen edistysaskelista ja hygienian parantumisesta johtunut terveyden tilan
kohentuminen. Englannista alkanut teollinen
vallankumous alkoi vetää väkeä maatalouden
piiristä tehdastöihin kaupunkeihin.
Euroopan väkiluku nousi vuoden 1750 noin
140 miljoonasta 400 miljoonaan vuonna 1900
(Jutikkala 1994, s. 188). Ruokaa tarvittiin entistä enemmän. Käytetyillä viljelymenetelmillä ei
maatyövoiman ja eläinten lannan määrä riittänyt lisäämään satoja ja ruokkimaan kasvavien
väestömassojen nälkäisiä suita.
Ratkaisuksi muodostui lannoitteiksi sopivien guanon ja calichen kaivaminen Perussa ja
Chilessä sekä niistä syntyneiden lannoitteiden
laivaaminen Eurooppaan. Niiden avulla toivottiin voitavan parantaa satoja ja ruokkia kasvavat
väestömäärät. Näistä lannoitteista tuli strategisia aineita, joiden vuoksi Perusta ja Chilestä tuli
yhtäkkiä taloudellisesti hyvin tärkeitä maita.
Ravinteiden merkitys ymmärretään
Saksalaisen kemistin Justus von Liebigin (1803–
73) maaperään ja maatalouteen liittyvät tutkimukset 1840-luvulla mullistivat maatalous­
kemian. Von Liebig muotoili niin sanotun
minimitekijän lain, jonka mukaan satotuoton
määrää niukimmin saatavissa oleva ravinne.
Von Liebig ymmärsi typen merkityksen kasveille ja eläimille. Maatalouden tärkein tehtävä oli
tuottaa syötävää typpeä. Typpi on kaikkien valkuaisaineiden oleellinen osa.
Von Liebigin innostamana tiedemiehet
ymmärsivät, että suurempien satojen lisäämiseksi erityisesti typpiravinteiden määrää tuli
lisätä. Typen ja muiden ravinteiden (fosfori,
kalium ja magnesium) merkitystä tutkivat von
Liebigin ohella ranskalainen kemisti Jean Baptiste Boussingault (1802–87) ja englantilainen
viljelijä ja maataloustieteilijä sir John Bennett
Lawes (1814–1900), jonka viljatutkimukset
alkoivat 1840-luvulla (Klemola 2007).
Kun typpilannoitteiden merkitys oli ymmärretty, eurooppalaiset alkoivat etsiä uusia typpiainelähteitä. Maatalouden lannan kierrätys ja typpeä tuottavien palkokasvien viljely eivät olleet
riittäviä. Katseet suuntautuivat Etelä-Amerikan
länsirannikolle Peruun, jonka rannikon edustan saarilla tiedettiin olevan runsaasti guanoa,
ja Pohjois-Chileen, jossa oli natriumnitraat-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
25
tia sisältäviä caliche-esiintymiä. Näitä lähteitä
alettiin nyt hyödyntää lannoitteiden saamiseksi
Euroopan ja Yhdysvaltojen pelloille.
Guano ja caliche
Guano on Perun rannikon sateettomille saarille
vuosituhansien saatossa kertynyttä merilintujen
ulostetta ja kalanjätteitä. 1800-luvulla runsaimmat guanoesiintymät sijaitsivat nykyisen Piscon
kaupungin edustalla olevilla Chincha-saarilla.
Guanon nimi tulee ketsuan sanasta huanu,
”lanta”, jolla Perun intiaanit tarkoittivat nimenomaan merilintujen ulostetta, jota he hyödynsivät peltojensa lannoitteena. Espanjan kielessä
huanu muuttui huanoksi ja guanoksi.
Merkittävin Perun guanon tuottaja on ollut
pelikaanilintuihin kuuluva guanomerimetso,
jonka ulosteessa on runsaimmin typpeä. Muita
guanoa tuottavia pelikaanilintuja ovat ruskopelikaani ja perunsuula.
Aikanaan guanomerimetsoa kutsuttiin maail­
man arvokkaimmaksi linnuksi. Se pesi Perun
rannikon saarilla satojatuhansia, jopa miljoonia
yksilöitä käsittävinä yhdyskuntina, joiden jäljiltä syntyneet guanokerrokset olivat jopa kymmenien metrien paksuisia. Perun guano sisältää
noin 11–16 prosenttia typpeä ja 8–12 prosenttia
fosforihappoa sekä 2–3 prosenttia potaskaa.
Merilintujen lisäksi guanoa tuottavat myös
lepakot ja hylkeet. Hylkeiden guanoa saatiin
Perun luoteisrannikon saarilta, Isla Lobos de Tierrasta ja Islas Lobos de Afuera -saarilta. Hylkeiden
ja lepakoiden guano ei kuitenkaan ole yhtä hyvää
lannoitteena kuin merilintujen tuottama.
Runsaasti
natriumnitraattia
sisältävät
caliche-kerrostumat sijaitsevat Chilen pohjoisosassa Norte Grandessa Atacaman rutikuivassa
automaassa, jossa ei juuri koskaan sada. Atacaman esiintymät eivät ole merilintujen ulostetta,
guanoa, vaikka monissa historiatutkimuksissa
annetaan näin ymmärtää (esim. Valtonen 2001).
Calichessa on natriumnitraattia (nitratiinia)
eli chilensalpietaria 15–65 prosenttia. Calichekerrostumat Atacaman autiomaassa ovat
syvyydeltään 0,5–4,5 metriä paksuja. Kerrostumissa arvioidaan olevan jopa miljardeja tonneja
natriumnitraattia.
26
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
Pohjois-Chilen caliche-kerrostumien syntyhistoriasta on esitetty eri teorioita. Yksi mahdollisuus on, että muinainen sisämaajärvi höyrystyi. Toinen mahdollisuus on, että kerrostumat
ovat syntyneet Andien rapautumisen seurauksena. Kerrostumat ovat voineet syntyä kvärtäärikaudella (alkoi 2,6–1,8 miljoonaa vuotta sitten)
Andeista liuenneesta vulkaanisesta kiviaineksesta, joka saostui laskujoettomassa Atacamassa, jolloin levät ja bakteerit myötävaikuttivat nitraattien muodostumiseen. On myös esitetty, että
kerrostumien nitraatin olisi synnyttänyt suolapitoisessa maaperässä viihtyvä hernekasvi Tamarugo, joka tuottaa nitraattia. Tamarugoa esiintyy
nykyään Pampa del Tamarugalissa 70 kilometriä
Iquiqesta itään.
Itse sana caliche johtuu – kai valkoisen värinsä takia – espanjan sanasta cal, ”kalkki”, jonka
takana on latinan calx, samoin kalkki.
Guanon aika
Perun intiaaneille rannikon saarille kerrostunut
guano oli arvokasta lannoitetta. Espanjalaiset
lähteet kertovat, että Inkavaltakunnan hallitsijat
pitivät guanoa niin suuressa arvossa, että kielsivät häiritsemästä saarilla pesiviä lintuja kuolemanrangaistuksen uhalla.
Luonnontutkija ja tutkimusmatkailija Alexan­
der von Humboldt (1769–1869) tutki vuonna
1802 Perun Callaossa guanon koostumusta ja
ominaisuuksia lannoitteena. Hänen kirjoitustensa ansiosta guano tuli tunnetuksi Euroopassa.
Typen ja muiden ravinteiden merkityksen
selvittyä 1840-luvulla guanosta tuli yhtäkkiä
arvokas tuote, joka teki vuonna 1821 itsenäistyneestä Perusta tärkeän maan. Vienti suuntautui
erityisesti Britanniaan, joka oli Perun guanon
päämarkkina-alue koko 1800-luvun ajan.
Peru pyrki saattamaan valtiontaloutensa kuntoon guanon viennillä. Perun valtiolla oli guanokaupan monopoli, mutta se antoi käytännössä
guanon myynnin komissiokauppana kauppiaille, jotka myivät sen Euroopassa tai Yhdysvalloissa Perun hallituksen laskuun.
Perun valtio oli velkaantunut itsenäisyyssotien aikana vuosina 1822–25 erityisesti Britanniaan. Velkojen maksamiseksi takaisin Peru
hyväksyi vuonna 1849 maksusuunnitelman,
jonka vakuutena olivat maan guanovarat. Guano ja ulkomainen luotto yhdistettiin. Guanotulojen ansiosta presidentti Ramón Castilla
(1797–1867) lakkautti orjuuden ja intiaanien
henkiveron. Henkivero oli tuottanut jopa 40
prosenttia valtion tuloista. Valtio maksoi entisille orjanomistajille myös tuntuvia korvauksia.
Guanosta tuli nyt valtion pääasiallinen tulonlähde. Vuonna 1857 jopa kolme neljäsosaa sen
tuloista oli peräisin guanon viennistä.
Perun tulevaisuus oli sidottu guanoon. Guanon vienti oli pääasiassa ulkomaisten kauppiai­
den käsissä. Guanon myyjät viivyttivät tahallisesti myyntiä kohdesatamissa ja saivat aikaan
tilanteen, jossa Perun valtio joutui ottamaan
heiltä etumaksuja, joista valtio maksoi vieläpä
korkoa. 1860-luvulla etumaksut olivat valtiolle
tuottoisampia kuin itse guanon myynti.
Peru ei kuitenkaan kyennyt maksamaan velkojaan guanon avulla. Valtiontalouden ongelmaa yritettiin ratkaista lopettamalla komissiokauppa. Sen sijaan Peru teki vuonna 1869
ranskalaisen liikemiehen Auguste Dreyfusin
(1827–97) kanssa sopimuksen, jonka mukaan
Dreyfus perusti ranskalaisen pääoman turvin
yhtiön, joka otti hoitaakseen Perun valtionvelan hoidon ja sai vastikkeeksi monopolin Perun
guanon vientiin.
Sopimuksen mukaan Dreyfusin perustama yhtiö ostaisi valtiolta kaksi miljoonaa tonnia
guanoa ja maksaisi valtiolle kiinteitä kuukausi­
maksuja. Dreyfusin perustama guanosyndikaatti
otti hoitaakseen myös uusien valtion obligaatiolainojen liikkeellelaskun Lontoossa. Huomattava
osa Perun uusista lainoista suunnattiin rahoittamaan yhdysvaltalaisen Henry Meiggsin rautatie- ja tiehankkeita Perussa. Lainoja haettiin myös
kastelujärjestelmien rakentamiseen.
Vuonna 1872 Peru laski liikkeelle huikaisevan lähes 37 miljoonan punnan obligaatiolainan
Lontoossa. Dreyfusin avustamana Perusta tuli
yhtäkkiä maailman suurimpia lainaajia maailmassa. Koko summaa ei saatu kokoon. Perun
talouspolitiikan järkevyyttä oli alettu epäillä ja
maan maine koki kolauksen. Perun entisetkin
velat olivat maksamatta.
Tilanne kehittyi kohti katastrofia. Samaan
aikaan paraslaatuinen guano alkoi ehtyä. Ympärivuotinen kaivuu Chincha-saarilla tuhosi lisäksi lintujen pesimäpaikat. Vietävän guanon laatu
heikkeni.
Guanosyndikaatti ei enää pystynyt hoitamaan Perun valtiolle lupaamiaan velvoitteita.
Guanon vienti laski vajaasta 600 000 tonnista (1869) 350 000 tonniin (1873). Lisäksi Atacaman autiomaasta louhittava natriumnitraatti
alkoi olla vakava kilpailija markkinoilla.
Perun valtio päätti Dreyfusin sopimuksen
vuoden 1876 alussa ja teki uuden sopimuksen
englantilais-perulaisen yhtiön kanssa, Perun
guanosyndikaatin kanssa. Sekään ei pelastanut Perun taloutta. Vuonna 1879 syttynyt Tyynenmeren sota Chilen kanssa vei Perun guanoajan katastrofaaliseen loppuunsa. Sodan aikana
(1879–84) Chile katkaisi Perun guanon viennin
kokonaan.
Sodan päätyttyä Peru ja sen talous olivat
kaaosmaisessa tilassa. Massiivinen valtionvelka ratkaistiin kuitenkin lopulta vuonna 1889.
Guanokaupassa rikastuneet yhdysvaltalaiset liikemiesveljekset Michael ja William Grace laativat Perun hallituksen ja sen englantilaisten velkojien kanssa sopimuksen. Veljeksien yhtiö otti
hoitaakseen Perun koko 200 miljoonan dollarin
velkataakan ja sai vastineeksi osan guanokentistä, Perun rautatieyhtiön sekä maan seitsemän
suurimman sataman ja Titicaca-järven laivaliikenteen tuotot 66 vuodeksi.
Tämä Grace-sopimus ei kuitenkaan koskenut
lainkaan Dreyfusin guanosyndikaatin ja muiden
velkojien asemaa. Guanosyndikaatti sai lopulta
jonkinlaisia korvauksia oikeudenkäynnissä Lausannessa vasta vuonna 1901 ja lisää kansainvälisen oikeuden päätöksellä Haagissa vuonna 1921.
Gracen veljesten sopimus lyhensi Perun valtion
velkaa, talous kasvoi ja oli pian tasapainossa.
Nykyään Perun valtio säätelee tiukasti guanon keräystä ja vientiä saariltaan. Uuden guanon syntyä rajoittaa merilintujen kantojen
pieneneminen. Guanomerimetso on ollut riippuvainen kylmässä ja ravintorikkaassa Perunvirrassa (Humboldtin virta) elävistä valtavista
sardelliparvista. Ihmisen viime aikoina harjoit-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
27
tama liikakalastus on kuitenkin romahduttanut
sen lukumäärät.
Voidaan mainita, että Perun guanoa kaivoivat kiinalaiset kulit, joita alettiin tuoda maahan
vuonna 1849.
Caliche löydetään
Ansio
Chilen
pohjoisosassa
Atacaman
autiomaassa uinuneen nitraattiaarteen löytymisestä kuuluu kasvitieteilijä ja maantieteilijä
Thaddäus Haenkelle (1761–1816).
Haenke oli kotoisin Böömin (nyk. Tšekin)
Greibnitzista. Hän oli lukenut Prahan yliopistossa lääketiedettä, kasvitiedettä ja astrono­miaa.
Haenke osallistui espanjalaisen A. Malaspinan
maailmanympärysmatkalle (1789–93), jonka tarkoitus oli tehdä tieteellisiä havaintoja ja
kerätä kasvinäytteitä. Tältä matkalta Haenke jäi
asumaan pysyvästi Peruun ja Boliviaan, jonka
Cochabambassa hän kuoli vuonna 1816 (Kühnel 1960; Markstein 1991).
Peruun, Boliviaan ja Chileen suuntautuvien
tutkimusmatkojen aikana Haenke löysi jotain
mullistavaa: caliche-esiintymät nykyisen Chilen
pohjoisosasta Norte Grandesta. Haenke havaitsi, että sen sisältämää nitraattia voidaan käyttää lannoitteena. Vuosina 1810–27 Tarapacán
alueel­le perustettiin 7–8 nitraattitehdasta.
Vientiä räjähteisiin
Ensimmäinen laivalasti nitraattia saapui Englantiin 1820-luvun alussa. Ostajia ei kuitenkaan
vielä löytynyt ja lasti oli upotettava mereen tul­
lien välttämiseksi.
Ajan myötä nitraatin rahtaamisesta tuli kuitenkin kannattavaa liiketoimintaa. Yhdestä
maailman kuivimmista ja luotaantyöntävimmästä alueesta, Atacaman autiomaasta, tuli
talou­dellisesti ja strategisesti hyvin tärkeä alue.
Calichen sisältämää natriumnitraattia ei käytetty Euroopassa pelkästään lannoitteena tai typpihapon valmistamiseen vaan myös ruudin ja
myöhemmin myös muiden räjähteiden valmistuksessa. Ruudin valmistuksessa tarvittu salpietari oli ollut aikaisemmin Euroopassa kotoisesti valmistettua kaliumnitraattia. Sitä oli tuotu vuodesta
1630 lähtien myös Intiasta (Brown 1998, s. 13–14).
28
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
Calichen sisältämä natriumnitraatti, chilen­salpietari, ei suoraan soveltunut ruudin valmistukseen, koska se imee kosteutta itseensä. Saksassa opittiin kuitenkin valmistamaan kaliumnitraattia natriumnitraatis­ta ja kalium­kloridista
vaihtoreaktion avulla. Tarvittava kaliumkloridi
saatiin Stassfurtin ympäristöstä, josta löydettiin
vuonna 1839 valtava esiintymä karnalliittiä, joka
sisältää kaliumkloridia.
Tämä ”saksalainen salpietari” tuli tärkeäksi ruudin valmistuksessa Krimin sodan aikana
(1853–56), jolloin kävi ilmi, että Euroopan oma
tuotanto ja tuonti Intiasta eivät pystyneet tyydyttämään salpietarin kysyntää. Sodan jälkeen
chilensalpietari tuli yleiseen käyttöön räjähteiden valmistuksessa.
Natriumnitraatin kosteusongelman ratkaisi
yhdysvaltalainen Lammot du Pont (1831–84)
vuonna 1857. du Pontin keksintö auttoi Yhdysvaltoja vähentämään riippuvuuttaan Intian
tuonnista, jota britit kontrolloivat (Brown 1998,
s. 81–82).
Chile valtaa salpietarialueet
Latinalaisen Amerikan itsenäisyyssotien (1810- ja
1820-luvulla) jälkeen caliche-kerrostumia sisältävä alue tuli Bolivian ja Perun haltuun. Bolivialle
tuli yhteys Tyynellemerelle nykyisen Antofagastan
kohdalta. Perulla olivat Tarapacá, Tacna ja Arica.
Bolivian ja Chilen raja-alue jäi epäselväksi.
Vuonna 1866 solmittiin sopimus, joka asetti
rajan 24 leveyspiirille. Kummallakin valtiolla oli oikeus koota veroja 23–25 leveyspiirien
välillä, joka peitti suurimman osan nitraattivaroja sisältävästä Atacamasta.
Bolivialle kuuluvan alueen nitraattivarojen
hyödyntämisen pioneeriyrittäjä oli chileläinen
José Santos Ossa (1827–78), joka löysi calichea
vuonna 1866 Chimban (myöhemmin Antofagasta) lahdelta. Yhdessä kumppaninsa Francisco Puelman kanssa hän hankki Boli­vian hallitukselta luvan nitraatin kaivostukseen.
Vuonna 1868 perustettiin chileläisellä ja
brittiläisellä rahoituksella Compañia Melbourne Clark -yhtiö, joka sai Bolivian hallitukselta hyödyntämisluvan 15 vuodeksi.
Vuonna 1872 yhtiö sai luvan rakentaa rau-
tatien Antofagastasta Salinasiin, ja sen nimi
muuttui Compañia de Salitres y Ferrocarril de
Antofagasta -yhtiöksi (Antofagastan salpietari- ja rautatieyhtiö). Suurin omistaja oli chileläinen poliitikko, liikemies ja maanomistaja
Agustín Edwards Ossandón (1815–78), jonka
hallussa oli 42 prosenttia osakekannasta.
Valtaosa Antofagastan asukkaista oli
1870-luvulla chileläisiä. Bolivian oli vaikea
asuttaa aluetta, koska välissä oli vaikeakulkuinen Andien vuorijono.
Antofagastan salpietari- ja rautatieyhtiö
teki vuonna 1873 Bolivian hallituksen kanssa uuden sopimuksen, joka takasi nitraattivarojen hyödyntämisen 15 vuodeksi Antofagasta Salinasiin saakka – myös Salar de
Carmen kuului siihen. Bolivian kongressi ei
kuitenkaan vahvistanut sopimusta. Vuonna
1874 Chile ja Bolivia vahvistivat rajakseen 24
leveys­piirin. Rajasopimus kielsi myös uusien
verojen määräämisen chileläisille nitraattiyrittäjille Bolivian alueella 25 vuoden ajaksi.
Bolivia ilmoitti kuitenkin vuonna 1878 vahvistavansa vuoden 1873 sopimuksen Antofagastan salpietari- ja rautatieyhtiön kanssa vain,
jos yhtiö maksaisi veroa 10 centavoa jokaisesta maasta viedystä kvintaalista (1 kvintaali on
50,8 kg) nitraattia. Yhtiö kieltäytyi maksamasta
ja vetosi Chilen hallitukseen, joka katsoi, että
vuoden 1874 rajasopimusta oli rikottu.
Riita johti niin sanotun Tyynenmeren
sodan (Guerra del Pasífico) puhkeamiseen
vuonna 1879. Peru tuli mukaan Bolivian
kanssa vuonna 1873 solmitun salaisen puolustussopimuksen perusteella. Peru oli lisäksi
kansallistanut Tarapacán nitraattivarat vuonna 1875 ja antanut alueella toimiville chileläisille ja brittiläisille toimijoille vastikkeeksi
arvoltaan heikkoja velkakirjoja.
Chilen armeija peittosi täydellisesti sekä
Bolivian että Perun joukot. Vuonna 1883 solmitussa Ancón rauhansopimuksessa Peru
luovutti Chilelle Tarapacán, Acnan ja Arican.
Bolivia luovutti puolestaan vuonna 1884 Chilelle 120 000 neliökilometriä käsittävän Litoralin alueen (Antofagasta). Bolivia menetti
yhteyden merelle ja Chile sai nitraattivarat.
Suuri rosvoretki?
Tyynenmeren sotaa on kutsuttu myös salpietarisodaksi (Guerra del Salitre). Sodassa saadut
nitraattikentät paransivat kertaheitolla Chilen taloutta, joka juuri ennen sotaa oli joutunut syöksykierteeseen. Chilen vehnän, kuparin
ja hopean vienti olivat heikenneet tuntuvasti
ennen sotaa. Esimerkiksi 1870-luvulla Chile oli
ollut maailman suurin kuparin tuottaja. Vuonna
1878 sen osuus maailman kuparin tuotannosta oli 43,6 prosenttia. Korkealaatuisten kupariesiintymien heikentyminen sekä Espanjasta ja
Yhdysvalloista tullut kilpailu romahduttivat jo
vuonna 1880 Chilen osuuden 25,3 prosenttiin ja
edelleen 9,7 prosenttiin vuonna 1890.
Nitraattivarojen haltuunotto pelasti Chilen
talousahdingosta. Kyynisesti ajateltuna sotaa
voidaan pitää selvänä rosvouksena. Nitraattia
sisältävistä caliche-kentistä tuli maan talouden
selkäranka seuraaviksi 40 vuodeksi.
Jotkut ovat nähneet taustalla Britannian ja
muidenkin ulkovaltojen ”näkymättömän käden”,
erityisesti brittiläisten omistajien taloudelliset
intressit, vaikka chileläiset itsekin ymmärsivät
Atacaman autiomaan tuomat taloudelliset mahdollisuudet (Bethel, Cambrige History of Latin
America III, s. 611–612). Joka tapauksessa brittiläiset toimijat olivat voimakkaasti edustettuna Atacaman nitraattivarojen hyödyntämisessä
1880-luvulta lähtien.
Chilen hallitus tunnusti päteviksi ennen
sotaa ja sodan aikana hankitut todistukset omistusoikeuksista nitraattikenttiin. Juuri britit olivat ostaneet pilkkahintaan kenttiä koskevia sertifikaatteja. Heistä mahtavin oli John Thomas
North (1842–96), joka loi alkuaan lähes arvottomilla perulaisilla arvopapereilla valtaisan
omaisuuden ja turvasi suuren osan nitraattituotannosta itselleen ja perustamalleen Liverpool
Nitrate Companylle.
Nitraatinviennin kulta-aika
Vaikka nitraattivarojen hyödyntäminen oli
60–70 prosenttisesti brittiläisten omistajien
käsissä, Chilen valtio sai osansa vientitullien
muodossa. Vientivero nousi vuoden 1878 neljästä pesosta tonnilta 22 pesoon tonnilta vuonna
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
29
1882. Chilen valtion tulot nousivat tänä aikana
kuudesta miljoonasta pesosta peräti 29 miljoonaan pesoon (Rector 2003, s. 104).
On arvioitu, että puolet Chilen nitraattituotannon arvosta jäi Chileen, kun vientiverojen
lisäksi mukaan lasketaan työläisten palkat. Chilen nitraattitulot olivat niin merkittävät, että
maa- ja tuloveroja voitiin laskea. 1900-luvun
alkuvuosikymmeninä puolet valtion menoista
katettiin nitraattiveroilla.
Vuonna 1900 nitraattituotanto oli 1,5 miljoonaa tonnia ja nousi 2,7 miljoonaan tonniin
vuonna 1913. Ensimmäisen maailmansodan
kynnyksellä jopa 70 prosenttia maailman typpilannoitteista oli peräisin Chilestä. On arvioitu,
että nitraattituotanto vastasi 14 prosenttia maan
bruttokansantuotteesta vuosien 1882 ja 1930
välillä (Leslie, Cambridge History of Latin Ame­
rica IV, s. 13). Chileläisten oma omistusosuus oli
vielä 1890-luvulla vain 10–15 prosenttia mutta
nousi 60 prosenttiin vuonna 1918 (Rector 2003,
s. 126).
Nitraattivienti suuntautui Eurooppaan ja
Yhdysvaltoihin. Euroopassa Saksa oli merkittävä markkina-alue, pienemmässä määrin myös
Ranska.
Chilen nitraattiteollisuus työllisti parhaimmillaan 60 000, ehkä jopa 100 000 henkilöä.
Vuonna 1918 työntekijöitä oli 57 000. Norte
Granden väkiluku nousi 1890-luvun 180 000
asukkaasta 345 000 asukkaaseen vuonna 1925.
Kaivuu- ja kuljetusolot olivat primitiivisiä ja
työvoimavaltaisia, likaisia ja terveydelle vaarallisia. Räjäytysryhmä kaivoi caliche-kerrokseen
ensin reiän ja räjäytti reikään asetetut räjähteet.
Sitten työläiset lastasivat syntyneet lohkareet
kärryihin, jotka muulit vetivät käsittelylaitokseen, jossa lohkareet murskattiin ja hienonnettiin jauheeksi. Jauhe vietiin keittosäiliöihin, jonka jälkeen nestemäinen mineraali puhdistettiin,
kuivattiin ja säkitettiin vientiä varten.
Käsityö korvattiin pääosin mekaanisella työllä vasta ensimmäisen maailmansodan aikana, kun yhdysvaltalaiset Guggenheim-veljekset
investoivat tuotantoon tuomalla alueelle kaivinkoneita ja kuljetushihnoja sekä rakensivat rautateitä.
30
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
1900-luvun tärkein keksintö
Jo 1800-luvun lopulla nousi esiin varoituksia,
että Chilen nitraattivarat eivät tulisi riittämään
maailman väkiluvun kasvaessa. Vakavimman
varoituksen esitti sir William Crookes (1832–
1919) vuonna 1898 British Associationille pitämässään puheessa. Chilen nitraattivaroja käytettiin niin nopeasti, että ne loppuisivat sukupolven
kuluessa.
Ilman maahan kylvettyä nitraattia sadot
pienenisivät dramaattisesti ja ravintopula olisi väistämätön. Maailman väestön määrä nousi
1800-luvun kuluessa 1,6 miljardiin, ja sen ennakoitiin edelleen kiihtyvän. Mikään viljelyalan
lisäys ei enää riittäisi vaan pelloilta olisi saatava
suurempia satoja.
”Typen sidonta on ehdottoman tärkeää sivistyneen ihmiskunnan kehitykselle”, Crookes korosti (Brown 1998, s. 97). Tämä antoi voimakkaan
sysäyksen tutkimukselle, jossa etsittiin menetelmää muuttaa ilmakehän typpi typpiyhdisteiksi ja
käyttämiseksi lannoitteiden valmistukseen.
Saksalainen kemisti Fritz Haber (1868–1934)
kehitti vuonna 1907 synteesimenetelmän, jonka
avulla voitiin vihdoin valmistaa suuria määriä
ammoniakkia ilmakehän typestä. Kun Haberin
menetelmän toteuttamiskelpoisuus oli osoitettu laboratoriossa, kemian yritys BASF (Badische Anilin- und Sodafabriken) kehitti siitä Carl
Boschin (1874–1940) johdolla suurteollisuuteen
soveltuvan teknologian. Fysikokemisti Wilhelm
Ostwald (1853–1932) puolestaan kehitti vuonna 1908 katalyyttisen menetelmän ammoniakin
hapettamisesta typpihapoksi.
Ensimmäinen ammoniakkitehdas avattiin
Oppaussa vuonna 1913. Haber-Boschin menetelmää on pidetty 1900-luvun tärkeimpänä keksintönä (Klemola 2007). Keksintö mullisti lannoitetuotannon: typpilannoitteet valmistetaan
nykyään enimmäkseen synteettisestä ammo­
niakista.
Haber-Boschin menetelmä merkitsi myös
kuolinkellojen soittoa Chilen kukoistavalle nitraattikaupalle. Vielä ensimmäisen maailmansodan aikana (1914–18) koettiin nousukausi,
kun chilensalpietaria rahdattiin valtavia määriä
ympärysvaltojen räjähdysaineteollisuudelle. Sak-
Vaikka natriumnitraattia kaivetaan Chilessä
edelleenkin, uutta kultakautta ei kuitenkaan ole
tiedossa.
Kirjallisuutta
Salpietarin tuotantoa 1800-luvun loppupuolella Atacaman
autiomaassa Chilessä. Kuva: Antofagastan museo.
san markkinat sen sijaan sulkeutuivat, koska Britannia laittoi sen heti sodan alussa merisaartoon.
Sodan aikana Saksa sai kuitenkin nopeasti
ammoniakin ja typpihapon tuotantonsa käyntiin sekä pystyi tyydyttämään räjähdysaineteollisuutensa tarpeet. Sodan jälkeen Haber-Boschin
menetelmä otettiin käyttöön myös muualla.
Investoinnit synteettisen nitraatin tuotantoon
laskivat sen tuotantokulut alle Chilen nitraatin
tuotantokulujen. Lisäksi Saksa suojeli omaa tuotantoaan ja kotimarkkinoitaan kieltämällä tuonnin Chilestä.
Chilen nitraattituotanto romahti lopulta suuren laman aikana 1930-luvun alussa eikä koskaan palannut entiselleen. Chilen nitraatin kultakausi oli nyt ohitse.
Aika entinen ei koskaan enää palaa
Harvoin on yksi ainoa keksintö vaikuttanut
näin dramaattisesti historian kulkuun. Muinoin
niin kukoistavat Atacaman nitraattituotanto­
alueet ovat nykyisin lähes asumattomia. On vaikea uskoa, että parhaimmillaan jopa 60 000–
100 000 työläistä asui ja työskenteli siellä. Kylien
rauniot, kunnostetut Humberstonen ja Chacabucon nitraattiyhdyskunnat sekä Antofagastan
ja Iquiquen museot kertovat kuitenkin matkailijoille, että kerran alue kuhisi elämää ja toimintaa. Augusto Pinochet käytti diktatuurinsa aikana (1973–90) Chacabucoa vankileirinä.
Bethel, Leslie (toim., 1985–86): The Cambridge History of
Latin America. Vol. III–IV. Cambridge University
Press. Cambridge, London, New York, New Rochelle,
Melbourne, Sidney.
Brown, G.I. (1998): The Big Bang. A History of Explosives.
Sutton, Iso-Britannia.
Cook, David C. & Kirk, Wendy L. (2009): Mineraalit ja jalo­
kivet. 300 maankamaran aarretta. Suomentanut Taipale, Kalle. Gummerus.
Cushman, Gregory T. (2012): Guano and the Opening of the
Pacific World: A global ecological History. Cambridge
University Press. Cambridge – New York.
Hollett, D. (2008): More Precious than Gold: The Story of the
Peruvian Guano Trade. Farleigh Dickinson.
Hudson, John (1995): Suurin tiede. Kemian historia. Suomentanut Pietiläinen, Kimmo. Art House, Jyväskylä.
Jutikkala, Eino (1994): Kuolemalla on aina syynsä. Maa­
ilman väestöhistorian ääriviivoja. Kolmas painos.
WSOY, Porvoo.
Karamäki, E.M. (1983): Epäorgaaniset kemikaalit. Kustannusliike tietoteos Espoo, Jyväskylä.
Klemola, Kimmo (2007): 1900-luvun tärkein keksintö. Fritz
Haberin ja Carl Boschin testamentti ihmiskunnalle.
Teknillisen kemian laboratorio. Kemian tekniikan
osasto. Lappeenrannan teknillinen yliopisto. www.
lut.fi/webhotel/teke/kklemola/Haber-Ertl-20071021.
pdf
Kühnel, Josef (1960): Thaddäus Haenke: Leben und Wirken
eines Forschers. Lerche, München.
Markstein, Heinz (1991): Der sanfte Konquistador: die
Geschichte des Thaddäus Xaverius Peregninus Haenke.
Freies Geisteleben. Stuttgart.
Monteón, Michael (1982): Chile in the Nitrate Age. University of Wisconsin Press, Madison.
Olinger, John Peter (1980): The Guano Age in Peru. History
Today Volume 30 Issue 6. http://www.historytoday.
com/john-peter-olinger/guano-age-peru
Rector, John (2003): The History of Chile. Greenwood Press.
Westport, Connecticut, London.
Sater, William (1986): Chile and the war of the Pacific. University of Nebraska Press. Lincoln, London.
Valtonen, Pekka (2001): Latinalaisen Amerikan historia.
Gaudeamus, Tampere.
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti, vapaa tutkija ja
toimittaja.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
31
Parasta suomalaista tietokirjallisuutta
Nassim Nicholas Taleb:
Antihauras
Asioita, jotka hyötyvät
epäjärjestyksestä.
Ovh. 50 €
Daron Acemoglu:
James A. Robinson
Miksi maat kaatuvat
Vallan, vaurauden ja
varattomuuden synty.
Ovh. 50 €
Daniel Kahneman: Ajattelu
nopeasti ja hitaasti.
Ovh. 50 €
David Mamet:
Teatteri.
Ovh. 25 €
James Owen Weatherall:
Wall Streetin fysiikka
Ennustamattoman
ennustamisen lyhyt historia.
Ovh. 40 €
Jared Diamond: Maailma
eiliseen saakka. Mitä
voimme oppia perinteisistä
yhteiskunnista.
Ovh. 50 €
Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta
www.terracognita.fi
KATSAUKSIA
Kansallisen ilmastopaneelin kirkastettava rooliaan
riippumattomana tiedeviestijänä ja keskustelijana
Mikko Salo
Vuonna 2011 perustetun kansallisen ilmastopaneelin nykyinen toimintakausi päättyy helmikuussa.
Paneelin uusi rooli ja tehtävät liittyvät ajankohtaiskeskusteluun ilmastopäätöksentekoa uudistavasta
kansallisesta ilmastolaista. Tulevalla kaudella nähtäneen, missä määrin ilmasto- ja energiapolitiikka
Suomessa perustuu poliittisten realiteettien rinnalla tieteelliseen tietoon. Riippumattomalla kansallisella ilmastopaneelilla tulisi olla keskeisempi rooli
ilmastoaiheisessa tiedeviestinnässä. Paneelin tärkeä tehtävä on huolehtia, ettei tieteellinen pohja
hämärry ilmastokysymyksistä käytävässä julkisessa
keskustelussa ja päätöksenteossa.
Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n (Inter­
governmental Panel on Climate Change) viime vuoden syyskuussa julkaiseman päättäjille suunnatun tiivistelmäraportin1 tulosten
käsittely julkisuudessa osoitti, että kansallisen
ilmastopaneelin viestintärooli kaipaa kirkastusta. Miten monitieteinen paneeli voisi jatkossa
kehittää viestintäänsä varjellen tieteellistä riippumattomuuttaan ilmastonmuutoksen ympärillä samanaikaisesti käytävässä poliittisemmassa arvokeskusteluissa? Mikä on kansallisen ja
kansainvälisen ilmastopaneelin yhteys? Suurelle yleisölle kansallinen paneeli lienee tuntemattomampi. Sen viestintäroolilla on myös laajempi symbolisempi ulottuvuutensa tiedeyhteisön
roolista ilmastonmuutoksen kaltaisia monitieteisiä yhteiskunnallisia ongelmia ratkaistaessa. Paneelin tehokas viestintä loisi uskoa muun
muassa tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan
toimenpideohjelman2 peräänkuuluttamaan tie1 Climate Change 2013: The Physical Science Basis;
summary for policymakers www.climatechange2013.
org
2 Tiede kuuluu kaikille! Kansallinen tiedeviestinnän
teen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen. Avoin,
internet-pohjainen tiedeviestintä tarjoaa mielenkiintoisia mahdollisuuksia ilmastopaneelille
ja tutkimustiedolle.
Kansainvälinen ja kansallinen
ilmastopaneeli – samalla asialla?
Tiivistelmäraportti esittelee tuoreimman tieteellisen tilannearvion ilmastonmuutoksesta. Se luo
yhteisen tilannekuvan kansalliselle ja kansainväliselle poliittiselle päätöksenteolle valmistauduttaessa vuonna 2015 Pariisissa järjestettävään
ilmastosopimuksen osapuolikokoukseen, jossa
on tarkoitus päästä sopuun uudesta kansainvälisestä ilmastosopimuksesta. Samalla tiivistelmäraportti luo myös vankan luonnontieteellisen
perustan IPCC:n vuoden 2014 erillisraporteille. Seuraavat ilmastonmuutoksen vaikutuksiin
ja muutokseen sopeutumiseen liittyvät raportit
julkaistaan jo maalis- ja huhtikuussa3. Seuraava yhtä laaja tilannekuva laaditaan nykyrytmillä vasta seitsemän vuoden päästä. Kovan paineen
alla kansainvälinen tiedeyhteisö pystyi poikkeuksellisen selkeään tiivistelmäraporttiin vaikeasta
aiheesta. Raporttisarja toimineekin referenssinä
vielä pitkään.
IPCC:n tieteellisten ilmastoraporttien sarjan
lanseerausta voidaan pitää ehkä globaalin tiedeviestinnän tärkeimpänä nykyhaasteena. Sihteeristöltään ja viestintäresursseiltaan vaatimaton
IPCC4 tarvitsisi kipeästi viestintätukea erityisesti kansallisella tasolla. Raporteista tulisi keskustella nyt, jos niillä halutaan vaikuttaa poliittiseen
toimenpideohjelma www.tjnk.fi
3 http://www.ipcc-wg2.gov & http://www.ipcc.ch/
report/ar5/outreach.shtml#.UrFwoJFg83Z
4http://www.ipcc.ch/organization/organization_secretariat.shtml#.UonC_YWBBbQ
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
33
prosessiin. Raportin 19 punnittua avainviestiä
ehtii lukea kiireinenkin päättäjä.
Suomen osalta tieteellisen tilannekuvan ylläpito kuuluisi käsittääkseni luontevimmin vuonna 2011 perustetulle kansalliselle ilmastopaneelille5. Sen yhtenä päätavoitteena on ”pyrkiä
edistämään tutkimustiedon ja asiantuntijanäkemysten valossa julkista keskustelua […] ilmastotieteen, -teknologian ja -politiikan kehityksen
osalta”. Ilmastopaneelin toimeksiannon ja edellä
mainitun raportin merkityksen perusteella kansalliselta paneelilta olisi loogista odottaa vahvaa
roolia myös IPCC-raportin julkistuksessa ja siitä
käytävässä keskustelussa.
IPCC:n raportin uutisointi ja käyty
keskustelu – kansallisen paneelin rooli?
Seuraavassa arvioidaan kansallisen ilmastopaneelimme roolia ja onnistumista erityisesti edellä mainitun IPCC:n päätöksentekijöille suunnatun tiivistelmäraportin kansallisessa esittelyssä
ja sitä seuranneessa keskustelussa. Ulkoisen viestinnän suurin haaste kohdistui noin 20-sivuisen
tiivistelmäraportin ydinosaan, joka sisältää 19
avainviestiä (headline statements). Tiivistelmä
on tieteelliseksi tekstiksi poikkeuksellisen luettava dokumentti, joka luo mahdollisuuksia sen
pitkäjänteiseen faktapohjaiseen viestintään.
Tätä katsausta varten seurattiin itse kansallisen ilmastopaneelin lisäksi sen puheenjohtajan professori Markku Kulmalan ja jäsenen,
IPCC:n kansallisen kontaktihenkilön, ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalaan julkisia
puheenvuoroja ja niitä seurannutta keskustelua.
Tarkastelu kattoi tiivistelmäraportin välittömän lanseerauksen julkiseen mielipiteenmuodostuksen ja poliittisen keskustelun kannalta
merkittäviksi luokiteltavissa valtakunnallisissa
me­dioissa, kuten YLE, MTV3, Helsingin Sano­
mat ja STT. Miten ilmastopaneeli ja edellä mainitut henkilöt profiloituivat näiden medioiden
uutisissa ja raportin julkistamista välittömästi
seuranneessa kommentoinnissa6?
5http://www.hare.vn.fi/mHankePerusSelaus.asp?h_
iId=17929
6 Analysoidut jutut kattoivat uutisoinnin 27.–29.9.2013
34
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
IPCC:n raportti ylitti uutiskynnyksen kaikissa seuratuissa medioissa. Suomen ilmastopaneelia ei yllättäen kuitenkaan mainittu suoranaisesti
yhdessäkään raporttia käsittelevässä pääme­
dioit­ten uutisessa tai kansallisessa tiedotteessa.
Kansallisella tasolla raportista tiedotti ilmatieteen laitos. Sen nettisivujen kautta kävi myös ilmi,
että vastuu IPCC-tiedotuksesta kuului ensisijaisesti ”kansalliselle IPCC-työryhmälle7”, joka on
perustettu jo ennen kansallista ilmastopaneelia.
Työryhmällä ja paneelilla on kuitenkin yhtey­
tensä, esimerkiksi Kulmala ja Taalas kuuluvat
molempiin. Kokoonpanojen merkittävänä erona taas on jäsenistön taustat. IPCC-työryhmässä
painottuu vahvasti eri hallinnonalojen organisaatioiden edustus. Ilmastopaneelin henkilöjäsenyys
taas edellyttää tieteellisiä ansioita ilmaston kannalta merkittäviltä aloilta, samoin kuin raportin
laatineessa IPCC:ssä, mikä tekisi siitä luontevamman tahon tulkitsemaan erityisesti monitieteisiä
raportteja. Viestinnällisesti ilmastopaneelit myös
assosioidaan valmiiksi toisiinsa.
Mediaseuranta osoittikin, että tiedotteen
myötä IPCC:n raportin lanseeraus profiloitui
ilmatieteen laitokseen ja sen pääjohtaja Taalakseen. Raportin lanseerausta seurannut lyhyt keskustelu taas henkilöityi ympäristöministeri Ville
Niinistöön. Taalasta haastateltiin asiasta muun
muassa 27.9.2013 YLE:n pääuutislähetyksessä8. Myös Ylen ensimmäiseen verkkouutiseen9
vaikutti selkeästi juuri ilmatieteen laitoksen
tiedotteessa10 otsikoitu IPCC:n ”pahimmillaan
lähes viiden asteen lämpötilan nousu”. Tieteellisen raportin lanseeraamisen osalta on merkillepantavaa, että ilmatieteen laitoksen tiedotteessa siteerattiin pitkästi myös ympäristöministeri
Ville Niinistön tulkintaa tieteen viestistä päättäjille ja lisätietojen antajaksi annettiin ilmatieteen
7http://www.hare.vn.fi/mAsiakirjojenSelailu.asp?h_
iId=13610&a_iId=116352
8http://yle.fi/uutiset/suomen_ipcc-ryhman_puheenjohtaja_olisin_todella_tyytyvainen_jos_ilmastoskeptikot_olisivat_oikeassa/6854595
9http://yle.fi/uutiset/yk-paneeli_ilmasto_voi_lammeta_lahes_5_astetta_vuosisadassa/6853090
10 http://ilmatieteenlaitos.fi/tiedote/1223686; sama
tiedote julkaistiin myös ympäristöministeriön ja
valtioneuvoston verkkosivuilla: http://valtioneuvosto.
fi/ajankohtaista/tiedotteet/tiedote/fi.jsp?oid=395412
laitoksen asiantuntijoiden lisäksi ministerin silloinen poliittinen avustaja. Ilmeisesti kansallinen lanseeraus oli tapahtunut ilmatieteen laitoksen järjestämän seminaarin yhteydessä, jossa
asias­
ta oli käyty keskustelua ympäristöministerin kanssa. Tämä ei kuitenkaan käynyt ilmi
asiantuntijalaitoksen tiedotteesta, minkä vuoksi
tiedote ei ainakaan vahvistanut IPCC-raportin
tieteellistä statusta. Riskit politiikan ja tieteen
sekoittumisesta voisivat olla helpommin hallittavissa jos poliittisesta päätöksenteosta riippumaton tieteellinen paneeli ottaa tiedotusvastuun. Tulevan paneelin osalta tämä vaatisi ehkä
riippumattomampaa asemaa suhteessa ministeriöiden resursseihin.
Yhden ministerin ja hänen puolueensa profiloituminen raportin viestinnässä saattoi myös
koitua itse raportista käytävän keskustelun
kohtaloksi. Raportin julkistamista seuranneena päivänä media tarttui ministeri Niinistön
ajankohtaiseen ydinvoimalalupaa koskevaan
kommenttiin ja sen myötä ilmasto- ja energiaasiois­
sa keskeisten ministereiden, Niinistön ja Jan Vapaavuoren, julkiseen väittelyyn11.
Yhteenotto vei huomion ilmastoasioista ennen
kuin keskustelua ehti edes syntyä. Huomio
oli jo toisaalla eikä ministeri Niinistö kyennyt
enää ohjaamaan keskustelua takaisin raportin
havaintoihin. Kun elinkeinoministeri Vapaavuori lisäksi pysyi passiivisena IPCC-raportin
osalta12, tieteellisen raportin sanoma ilmastonmuutoksen kehittymisestä näyttäytyi julkisuudessa pikemminkin vihreiden kuin hallituksen
huolena. Yksikään muu hallituspuolue tai avainministeri13, mukaan lu­kien mahdollisen ilmastolain myötä horisontaalisen vastuun kantava
pääministeri, ei aktiivisesti kommentoinut tai
joutunut mediapaineen alla kommentoimaan
itse raporttia. Kun oppositiokin oli hiljaa,
näyttävistä
uutisotsikoista
potentiaalisesti
lähtevä poliittinen keskustelu oli loppunut
11http://www.hs.fi/politiikka/a1380507120468
12 Ei julkisia kommentteja tai omaa viestintää mm.
sosiaa­lisessa mediassa.
13 Energia- ja ilmastopoliittinen ministerityöryhmä:
http://valtioneuvosto.fi/hallitus/ministerityoryhmat/
fi.jsp#energia (sisältää hallituspuolueiden edustajat).
ennen kuin se ehti edes alkaa.
Perustellusti voi kysyä, oliko ilmatieteen laitos, jonka edustajat eivät enää pystyneet peittämään turhautumistaan ilmastoskeptikoiden
kevyeen argumentointiin14, objektiivisesti paras
taho tieteellisen sanoman välittäjiksi? Vai olisiko raportin julkistus tieteellisen ilmastopaneelin
nimissä korostanut enemmän raportin tieteellisyyttä ja riippumattomuutta sekä alleviivannut
ilmastopaneelin roolia? Olisiko päätöksente­
kijöille suunnatun raportin viesteille ollut edullisempaa avainministerien ulostulo laajempana
rintamana näin horisontaalisessa asiassa? Tällä
kertaa se jäi kuitenkin näkemättä.
Muun
muassa
nämä
viestinnälliset
kysymykset olisi syytä selvittää kirkastettaessa
seuraavan paneelin tehtävänantoa. Viimeinen
tieteellinen tieto ja arvovaltainenkaan tulkinta
eivät saisi mennä sekaisin. Parhaimmillaan ne
kuitenkin tukevat toisiaan.
Helsingin Sanomien uutinen15 raportista
myötäili IPCC:n alkuperäistä tiedotetta16 ihmisen yhä selkeämmästä vaikutuksesta ilmastonmuutokseen. STT17 nosti kärkeen merenpinnan
nousun ilmeisesti suurimpana identifioimanaan
muutoksena edelliseen vuoden 2007 raporttiin.
Mikään edellä mainituista tahoista tai viestimistä ei esimerkiksi ole kääntänyt suomeksi pää­
viestit sisältänyttä sivun pituista yhteenvetoa.
Tämä dokumentti jo sinällään tarjoaisi auktorisoidun referenssin julkiselle keskustelulle ainakin internetissä.
Tiivistelmäraportin julkistamista seurannut
jatkokeskustelu ja raportin kommentointi jäivät
pitkälti ilmastoasioiden harrastajien blogeihin ja
Helsingin yliopiston Studia Generalia -tyyppisille foorumeille. Vaikka ensimmäisen raportin julkistamisen tuoma huomio on nyt pitkälti käytetty,
14 Ks. esim ilmatieteen laitoksen johtajan Mikko Alestalon tärkeä pääkirjoitus Tieteessä tapahtuu 2/2012 ja
Taalaksen tv-haastattelu edellä
15 http://www.hs.fi/ulkomaat/Ilmastonmuutoksen
+äärimmäisen+todennäköinen+syy+Ihminen/
a1380259678272
16 http://www.climatechange2013.org/images/uploads/
WGI-AR5_SPMPressRelease.pdf
17 http://www.kaleva.fi/uutiset/ulkomaat/ilmastopaneeli-korotti-arviotaan-merenpinnan-noususta/643138/
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
35
sitä seuranneet nettikeskustelut ja aihetta käsitelleen Studia Generalia -sarjan yhteydessä käyty
keskustelu18 osoittavat, että hyvin viestityille tieteellisille perustiedoillekin on jatkuvaa tarvetta.
Sinänsä ajankohtainen Studia Generaliakaan
ei onnistunut antamaan ilmastonmuutoksen
nykytilanteesta kokonaiskuvaa. Tämä loi ilmastonmuutoksen usein kevyesti kyseenalaistaville
yleisöpuheenvuoroille otollisen maaperän. Esitelmöintivuorossa ollut asiantuntija ei yleensä kyennyt viittaamaan esimerkiksi edellä mainitun tiivistelmäraportin tilannekuvaan, vaan
pysyi omalla mukavuusalueellaan – edustamallaan sektorilla. Koko sarjan seuranneille maallikoille tilanne näyttäytyi hämmentävänä, koska
esitykset eivät keskustelleet keskenään.
Internetin hyödyntäminen tehokkaaksi
Tieteellisen pohjan hämärtyminen näin merkittävää asiaa koskevassa julkisessa keskustelussa ei
ole kansalaisten edun mukaista. Esimerkiksi julkista keskustelua seuratessa jää välillä edelleen
epäselväksi, ollaanko ilmastonmuutosta edelleen torjumassa vai ollaanko siihen jo sopeutumassa. Keskustelun avaajiksi tarvitaan henkilöitä, joilla on kyky avata IPCC:n pääviestejä ja
tarvittaessa kommentoida kansantajuisesti niiden takaa löytyvää erittäin laajaa tutkimustietoa
sekä globaalissa että kansallisemmassa kontekstissa. Vaikka kansallinen ilmastopaneeli menetti IPCC-tiivistelmäraportin osalta ensimmäisen mahdollisuutensa profiloitua ilmastotieteen
riippumattomaksi kansalliseksi tulkitsijaksi,
tilanne on vielä korjattavissa.
Kansallisen ilmastopaneelin rooli keskustelijana kaipaa kuitenkin muutoksia. Myös paneelin
viestintää asiakirja-analyysein, kyselyin ja haastatteluin keväällä 2013 tutkineet opinnäytetyö19
ja ympäristöministeriön paneelin tähänastisesta
18 http://www.hs.fi/kotimaa/Yle+poisti+tiedesivuiltaan+
ymp%C3%A4rist%C3%B6muutoksen+professoria+kri
tisoineen+kirjoituksen/a1384228908380
19 ”Tiedettä politiikan tueksi, mutta miten?”, Mira
Hulkkonen, Oulun yliopiston tiedeviestinnän maisteriohjelman pro gradu -työ, marraskuu 2013. http://
herkules.oulu.fi/thesis/nbnfioulu-201312052008.pdf,
s. 68-70
36
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
toiminnasta teettämä konsulttiarvio20 suosittelevat paneelille selkeämmän viestintäroolin ja linjan
luomista sekä panostuksia ulkoiseen tiedotukseen.
Nopeimmat ja tehokkaimmat parannukset
viestintään ovat toteutettavissa lisäpanostuksilla internetin strategiseen käyttöön. Kansallisen
ilmastopaneelin tulisikin kehittää viestintäänsä
erityisesti suhteessa mediaan ja huomioida
sosiaa­
lisen median mielipidejohtajat. Se voisi
hakea lisäoppia brittiläisestä esikuvastaan21, joka
kuuluu maansa seuratuimpiin twitter-viestijöihin. Lähes ilmaisella twitter-viestinnällä ”brittipaneeli” levittää tehokkaasti sekä omia että
arvostamiaan ulkopuolisia ilmastolausuntoja ja
vakiinnuttaa samalla rooliaan vaikuttajaverkostoissa ilman, että tieteellisyydestä tingitään. Brittipaneelin avoimuuskäytännöistäkin olisi opittavaa. Kaikki tieto vaikuttaa olevan jäsennetty
laajoille verkkosivuille. Suomen kansallinen
paneeli ei puolestaan ole kesän jälkeen päivittänyt verkkosivuilleen edes kokouspöytäkirjojaan
eikä paneelista laadittua arviointiraporttia löydä
sivuilta, vaan se pitää osata etsiä ympäristöministeriön julkaisutietokannasta. Laaja avoimuus
sopisi hyvin tieteellisesti profiloituvalle kotimaisellekin paneelille.
Ilmastopaneelin avoimen faktapohjaisen viestinnän työkaluksi olisi muokattavissa esimerkiksi
asiaviestintää ja journalismia yhdistävät yhdysvaltalainen factcheck.org- ja brittiläinen theconversation.com22 -palvelukonseptit. Näillä konsepteilla voisi vähentää asiavirheiden ja kevyen
argumentoinnin osuutta sekä edistää faktapohjaisempaa julkista keskustelua ja päätöksentekoa.
Palvelualustoja on menestyksekkäästi käytetty
esimerkiksi brittiläisessä ilmastokeskustelussa ja
vaaliretoriikan fakta-analyyseissa. Factcheckissä
nopea ja luotettava faktojen tarkistusmahdollisuus paljastaisi kevyen argumentoinnin tai puhtaan populistisen retoriikan ennen kuin niistä
muodostuu mielipidejohtajien levittämiä käsi20 https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/42136/YMra_30_2013.pdf?sequence=1
21 http://www.theccc.org.uk; https://twitter.com/theCCCuk
22 https://theconversation.com/topics/ipcc-fifth-assessment-report; www.factcheck.org
tyksiä – vallitsevia, joskin virheellisiä ”totuuksia”.
Soveltuisiko factcheck.org-työkalu virheellisten
julkisten lausuntojen arviointiin viimeisimmän
ilmastotieteellisen tutkimuksen valossa? Entä toimisiko theconversation.com tyyppinen rekisteröidyille keskustelijoille tarkoitettu julkinen
foorumi myös suomalaisen IPCC-raportteja
koskevan keskustelun alustana? Ilmastopaneelin
IPCC-tutkimuksiin perehtyneille eri sektorien
tieteilijöille ilmastokysymyksistä esitettyjen merkittävien virheellisten julkisten lausuntojen faktan tarkistus kävisi luontevasti.
Faktatarkastus olisi suhteellisen vaivatonta. Suorilla viittauksilla raportteihin kyettäisiin
helposti oikaisemaan yleisimpiä julkisesti esitettyjä virheitä. Paneeli pystyisi itse määrittelemään arvovallalleen sopivat kriteerit kommentoinnilleen. Julkisuudenkipeisiin epätieteellisiin
provokaatioihin ei tulisi lähteä. Paneelilta vaaditaankin lähinnä avoimuutta lupaavien viestintäfoorumien soveltamisessa tieteen ja yhteiskunnallisen keskustelun käyttöön. Kotimaisen
tutkivan journalismin resurssipulan johdosta
vastuu syntyneen keskustelun moderoinnista jää
yhä enemmän alkuperäiselle tiedottajalle.
Toistaiseksi paneelilla on internetissä vain
kevyt verkkosivusto, jossa se esittelee itsensä ja
julkaisee puolivuosittain tutkimuksensa ja tiedotteensa. Paneelin sivuille marras–joulukuussa
lisätyt yksittäisten panelistien blogi-kirjoitukset
eivät nykyisessä tietotulvassa riitä tavoittamaan
mielipidevaikuttajia23. Sen sijaan monitieteisen paneelin nimissä ja IPCC-raporttien todistusvoimalla pystytään oikomaan ainakin merkittävimmät tieteellisen tiedon perusteettomat
kyseenalaistamiset, koska näytöt osataan tuoda
avoimesti arvioitavaksi. Ilmastomuutoksen kaltaiset ”epämiellyttävät totuudet”24 tulee perustella erityisen hyvin; on avoimesti kerrottava se,
mikä tiedetään ja se, mitä ei tiedetä. Viimeisim23 http://www.ilmastopaneeli.fi/fi/blogi/. Vuoden 2013
aikana blogikirjoituksiin ei ollut tullut yhtään kommenttia.
24 An Inconvenienth Truth -dokumentti Al Goren ilmastokampanjoinnista oli ilmestyessään 2006 merkittävä
– pitkälti ilmastotieteeseen nojautuva – herättelijä
ilmastokysymyksissä.
mät IPCC–raportit ovat tämän suhteen olleet
aiempia selkeämpiä.
Kohti vaikuttavampaa tiedeviestintää
Kansallisen ilmastopaneelin tulisi pikaisesti kirkastaa riippumatonta tieteellistä rooliaan
ja panostaa ulkoiseen viestintään. Paneelin on
oltava julkisen roolinsa suhteen avoin ja proaktiivinen, sillä muuten poliittisissa herkissä
asiois­sa agendan varastavat epätieteelliset tahot
ja se voi jäädä esimerkiksi ilmastolaista alkuvuonna 2014 lisääntyvän poliittis-hallinnollisen
keskustelun varjoon. IPCC:n tiivistelmäraportti
yhdessä maalis–huhtikuussa ilmestyvien erillisraporttien ja paneelin omien täydentävien selvitysten kanssa tarjoaa toiminnalle erinomaisen
asiapohjan, kunhan työnjako IPCC-työryhmän
kanssa on uudelleen arvioitu. Internetin tarjoamat mahdollisuudet myös tieteellisesti varmistetun tiedon viestinnässä ja väärien tietojen
korjaamisessa on hyödynnettävä. Uuden ilmastopaneelin lisäksi avoimuutta tuovista sovelluksista voisi olla hyötyä myös kansleri emeritus
Kari Raivion valmistellessa valtioneuvostolle
selvitystä ”tutkittuun tietoon perustuvan päätöksenteon neuvonannon järjestämisestä”.
Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri, joka selvittää paraikaa verkkosovellutusten mahdollisuuksia
tiedeviestinnässä.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
37
Bioetiikan asemaa tulisi vahvistaa
Heikki Saxén
Bioetiikan tieteenala käsittelee lääke-, terveys- ja
biotieteiden parista nousevia eettisiä, moraalisia ja
yhteiskunnallisia kysymyksiä. Bioetiikka eroaa­jossakin määrin perinteikkäästä lääketieteen etiikasta, vaikka termejä käytetäänkin usein harhaanjohtavasti synonyymisesti. Tieteenalalla on erityisesti
kaksi erottavaa ja leimallista erityispiirrettä. Ensimmäinen on bioetiikan vahva kytkös ajankohtaiseen
tieteelliseen tilanteeseen. Tämä tarkoittaa pyrkimystä kokonaisvaltaisempaan ja enemmän käytäntöön mukautuvaan eettiseen ajatteluun.
Koska lääke-, terveys- ja biotieteet ovat nykyisin läheisesti ja hyvin luontevasti kytköksissä toisiinsa, myös näitä aloja koskevan eettisen
pohdinnan on heijasteltava tätä tilannetta. Näin
ollen bioetiikka, joka voitaisiin kääntää ”elämän
etiikaksi”, pyrkii välttämään eettisen pohdinnan lohkoutumista eri tiedonaloille, tai toisaalta
eristäytymistä etiikan norsunluutorniin. Tavoitteena onkin, että kaikki eri tiedonalat sulautuisivat bioeettisessä pohdinnassa luontevammin
toisiinsa, muokaten toinen toisiaan aktiivisessa
vuorovaikutuksessa. Toinen bioetiikalle ominainen piirre on alan läheinen kytkös laajaan
yhteiskunnalliseen tarkastelunäkökulmaan. Eettiset kysymykset lääke-, terveys- ja biotieteissä
laajenevat herkästi laajoiksi yhteiskunnallisiksi
kysymyksiksi, joissa ovat pinnalla moniäänisen
ja moniarvoisen yhteiskunnan teemat.
Bioetiikka lähti liikkeelle Yhdysvalloissa
1960-luvulla vastareaktiona erityisesti lääketieteen etiikan nurkkakuntaisuutta kohtaan.
Bioetiikan alullesaattajat kokivat, että lääketieteen etiikka ei ottanut tarpeeksi huomioon potilaiden tai yhteiskunnan näkökulmia ja soi tätä
kautta liiaksi valtaa lääkäreille. Tuoreet ”bioeetikot” edustivat moniäänisyyttä ja moniarvoisuut-
38
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
ta, he olivat filosofeja, teologeja, yhteiskunta- ja
oikeustieteilijöitä, mutta heitä tuli myös akateemisen maailman ulkopuolelta. Pian myös lääkäreitä liittyi joukkoon. Sittemmin lääketieteen
etiikka on muuttunut, eikä sen haastaminen ole
enää bioetiikan keskeinen teema. Bioetiikka on
vakiintunut Yhdysvalloissa keskeiseen asemaan.
Kukin presidentti esimerkiksi nimittää oman
vaikutusvaltaisen bioeettisen toimikuntansa.
Vahvaa asemaa ilmentävät muun muassa hoidon ja tutkimuksen eettiset toimikunnat tai toisaalta sairaaloiden arjessa toimivat ”sairaalabioeetikot”. Bioetiikka on nykyisin myös vakavasti
otettava tieteenala. (Jonsen 1998.)
Samaan aikaan bioetiikka on levinnyt hiljalleen Yhdysvaltojen ulkopuolelle. Suuressa osassa Eurooppaa, Euroopan unionia unohtamatta,
harjoitetaan nykyisin bioetiikkaa. Ruotsissa ja
Virossa on omat keskuksensa bioetiikalle. Suomessa bioetiikka on jäänyt toistaiseksi varsin
tuntemattomaksi tieteenalaksi, vaikka myös
meillä on tosiasiallisesti otettu bioetiikkaan luettavia tiedollisia ja yhteiskunnallisia askeleita.
Soisi kuitenkin, että jo yleisen tietämyksen tähden bioetiikka tulisi tunnetummaksi Suomessa.
Toisaalta bioetiikka voisi olla myös Suomessa
tärkeässä asemassa pohdittaessa eettisesti perusteltuja ratkaisuja lääke-, terveys-, ja biotieteissä. Tämä voisi ulottua niin tutkimuksen, arjen
hoidon kuin laajojen yhteiskunnallisten rakenteidenkin saroille.
Eräs bioetiikassa parhaillaan pinnalla oleva aihepiiri on esimerkiksi se, miten vakavissa
kriiseissä, kuten sikainfluenssapandemian puhkeamisen kaltaisissa tilanteissa, tulisi yhteiskunnallisesti toimia. Ennen kaikkea pohdinnan
kohteena on se, mitkä ratkaisut näissä tilanteissa
olisivat eettisesti perustelluimpia (esim. Annas
2010). Olisikin tärkeää, että muun muassa kriisiaikojen etiikkaa koskeva bioeettinen keskusteluteema olisi myös Suomessa voimakkaammin esillä. Toinen ajankohtainen bioeettisen
keskustelun teema on se, miten kiperät terveydenhuoltojärjestelmän priorisointipäätökset olisi tehtävä. Tällä saralla bioetiikan painotus on
tyypillisesti moniäänisen ja moniarvoisen dialogin takaamisessa. Globaali kehitys saa näiden
teemojen ohella huomiota myös bioetiikassa.
Lisäksi yksi bioetiikan perusaihe on alusta saakka ollut uusia tekniikoita koskevat eettiset kysymykset. Esimerkiksi geenitekniikkaan liittyvät
kysymykset herättävät jatkuvasti eettistä pohdintaa (esim. Häyry 2012).
Bioetiikan tieteenalan tulevaisuus itsessään on vielä hyvin avoin kysymys. Tieteenalan itseymmärrys ja ulkopuolisten käsitykset
siitä ovat usein vaihtelevia ja aihepiiri on selvästi vasta murrosvaiheessa. Tieteenalan rajojen ja perustojen liikehdintä onkin luonnollista
bioetiikan kaltaiselle nuorehkolle tieteenalalle.
Suomen kohdalla olisi nähdäkseni tärkeää vahvistaa bioetiikan asemaa tieteenalana sekä alan
yhteiskunnallista merkitystä. Yksi tähän päämäärään pyrkivä hanke on suomalaisen bioetiikan instituutin perustaminen. Toivon vahvasti,
että instituutti saadaan perustettua, jotta sekä
perusymmärrys bioetiikasta tieteenalana että
alan yhteiskunnallinen vaikutus saataisiin myös
meillä selvästi vahvistumaan.
Kirjallisuus
Annas, George J. (2010). Worst Case Bioethics: Death, Disas­
ter, and Public Health. Oxford: Oxford University
Press.
Häyry, Matti (2012). Ihminen 2.0: Geneettisen valikoinnin ja
parantelun eettiset kysymykset. Helsinki: Gaudeamus.
Jonsen, Albert R. (1998). The Birth of Bioethics. Oxford:
Oxford University Press.
Kirjoittaja, joka on tohtoriopiskelija Tampereen
yliopistossa, on jäsenenä bioetiikan instituuttia
perustavassa työryhmässä.
ETIIKAN PÄIVÄ 2014: TIEDE, ETIIKKA,
POLITIIKKA
18.3.2014, Tieteiden talo (Kirkkokatu 6, Helsinki)
Etiikan päivä on vuosittain järjestettävä tieteen eettisiä kysymyksiä käsittelevä seminaari. Pääjärjestäjänä on tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK).
9.30 Registration and Coffee
10.00–12.00 Science and society: time for a new
deal, Chair, Dean Risto Nieminen, Aalto University, TJNK
Welcome, Chancellor, chair Krista Varantola, University of Tampere, TENK
What would an ethical approach to decisionmaking look like? Professor Anne Glover, Chief
Scientific Adviser to the President of the European Commission
Evidence-based policy or policy-based evidence,
Chancellor Emeritus Kari Raivio
12.00–13.00 Break
13.00–15.00 Rinnakkaissessiot
Sessio 1 Cherry picking: Tiedon valikoiva käyttö.
Kansanedustaja Sanna Lauslahti (Tutkas), dos. Pekka Louhiala (Hjelt-instituutti, HY), LKT Harri Vertio,
toimittaja Antti Blåfield.
Sessio 2 Kliiniset lääketutkimukset: Tiedettä vai
tuotekehittelyä? Pääjohtaja Juhani Eskola (THL),
tutk.johtaja Lasse Viinikka (HUS), prof. Timo Strandberg (HY, Oulun yliopisto), lääketiet. yksikön päällikkö Mikko Kuoppamäki (Orion Pharma), prof.
Heikki Ruskoaho (TUKIJA)
Sessio 3 Tutkimuksesta päätöksiksi: Onko eettistä olla hyödyntämättä tietoa? Dos. Osmo Kuusi
(Aalto-yliopisto), VTT Marko Ahteensuu (Luonnontieteellinen keskusmuseo, HY), dos. Helena Siipi
(Turku Institute for Advanced Sciences, Turun yliopisto), tutkijatohtori Karoliina Snell, prof. Helena
Kääriäinen (THL)
14.30–15.00 Kahvi
15.00–16.00 Päivän yhteenveto
Terveiset rinnakkaissessioista, pj, VTT Markku Lehto
(ETENE)
Suomen Akatemian puheenvuoro, pääjohtaja
Heikki Mannila
Opetus- ja kulttuuriministeriön puheenvuoro, johtaja Riitta Maijala
ILMOITTAUTUMINEN JA LISÄTIEDOT:
WWW.ETIIKANPAIVA.FI
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
39
Kotimaiset kustantajat ja rinnakkaistallennus
Mika Holopainen, Kimmo Koskinen ja Jussi Piipponen
Kesällä toteutetun kyselyn mukaan noin puolet
suomalaisista tiedejulkaisuista sallii julkaistujen
artikkeleiden rinnakkaistallennuksen avoimesti
saatavilla oleviin julkaisuarkistoihin. Melko suuri
osa kustantajista ei kuitenkaan ole vielä ilmoittanut kantaansa rinnakkaistallentamiseen. Tämä katsaus perustuu kesällä 2013 avoimella verkkokyselyllä saatuihin tietoihin. Kyseessä ei ollut tutkimus,
vaan tiedonkeruu SHERPA/RoMEO-palvelua varten.
Open Accsess -liike on noin kymmenen vuoden ajan pyrkinyt edistämään tieteellisten julkaisujen avointa saatavuutta. Tunnetuin toimintaa koskeva julkilausuma on Berliinin julistus
vuodelta 2003. Sen on allekirjoittanut noin 250
organisaatiota, myös Suomen yliopistojen rehtorien neuvosto. Allekirjoittaessaan Berliinin
julistuksen organisaatio sitoutuu osaltaan edistämään tieteellisen tiedon avointa saatavuutta.
Käytännön tasolla avointa saatavuutta on
edistetty luomalla yliopistojen ja tutkimuslaitosten avoimia julkaisuarkistoja. Julkaisun tallentaminen julkaisuarkistoon edustaa niin sanottua
vihreää tietä (Green OA). Vaihtoehtoinen väylä on kultainen tie (Golden OA) eli julkaiseminen jossakin kaikille avoimessa lehdessä. Nämä
lehdet perivät julkaisemisesta yleensä kirjoittajamaksun, jolla katetaan artikkeleiden toimittamiseen ja lehden ylläpitoon liittyvät kulut.
Vihreän tien kohdalla on käyttöön vakiintunut termi rinnakkaistallennus. Tämä on mahdollista, jos tutkimusartikkelin julkaiseva lehti
tai kustantaja sallii jonkin artikkelin version tallentamisen julkaisuarkistoon. Usein on sallittua
tallentaa joko vertaisarvioinnin läpikäynyt, julkaistavaksi hyväksytty käsikirjoitus tai alkuperäinen, korjaamaton käsikirjoitus.
Hyvänä apuvälineenä kustantajien rinnakkaistallennusta koskevien linjausten selvittämisessä
40
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
on Nottinghamin yliopiston ylläpitämä SHERPA/RoMEO-palvelu, johon on tallennettu tunnetuimpien kansainvälisten kustantajien linjauk­
sia lehtiartikkeleiden rinnakkaistallennuksen
ehdoista. Palvelusta voi hakea tietoja lehden tai
kustantajan nimellä tai lehden ISSN-numerolla.
Vaikka SHERPA/RoMEO:n tietokantaa päivitetään jatkuvasti, sieltä puuttuvat monet pienten kielialueiden sekä erityisalojen kustantajat ja
lehdet. Esimerkiksi suomalaisten kustantajien
lehtiä palvelusta ei ole toistaiseksi löytynyt muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.
SHERPA/RoMEO:n tiedoissa lehteä koskeva
kustantajan politiikka rinnakkaisjulkaisemisessa kuvataan värikoodilla sekä erikseen määritellyillä ehdoilla. Värikoodien merkitys voidaan
kuvata seuraavasti:
•
•
•
•
Vihreän kategorian lehdille on annettu laajimmat artikkelien rinnakkaistallennusoikeudet. Tällöin on sallittua tallentaa julkaisuarkistoon artikkelin käsikirjoitusversion
(pre-print) lisäksi joko vertaisarvioinnin
jälkeen tehty korjattu versio (post-print) tai
kustantajan lopullinen taitettu versio.
Sinisen kategorian lehdille on sallittu postprintin tai kustantajan version rinnakkaistallentaminen.
Keltaisen kategorian lehdille vain pre-printversion rinnakkaistallentaminen on sallittu.
Valkoisen värikoodin lehtien osalta kustantaja kieltää kokonaan rinnakkaistallentamisen.
Usein rinnakkaistallentaminen on sallittu
vasta tietyn ajan, esimerkiksi kuuden kuukauden tai vuoden, kuluttua artikkelin alkuperäisestä julkaisemisesta. Tähän julkaisuviiveeseen
viitataan embargo-termillä. Viivästettynä myös
keltaisen värikoodin lehdet sallivat useimmiten
post-printin rinnakkaistallennuksen.
Äskettäin tehdyn tutkimuksen mukaan
sadasta suurimmasta tieteellisten julkaisujen
kustantajasta vähän alle puolet hyväksyy postprint-version rinnakkaistallennuksen yliopistojen ja tutkimuslaitosten julkaisuarkistoon ilman
viivettä Lisäksi kolmannes hyväksyy rinnakkaistallennuksen vähintään vuoden kuluttua lehdessä julkaisemisen jälkeen (Laakso, 2014).
Kysely rinnakkaistallennuksesta
Kesäkuussa 2013 kohdistettiin kotimaisille tiedekustantajille verkkokysely, jossa oli tavoitteena
selvittää kustantajien suhtautumista rinnakkaistallennukseen. Kysely toteutettiin yhteistyössä
Tieteellisten seurain valtuuskunnan, Suomen
tiedekustantajien liiton ja Kansalliskirjaston
kanssa. Vastauksia saatiin elokuuhun mennessä
yhteensä 39. Tiedot rinnakkaisjulkaisulinjauksista saatiin 33 kausijulkaisusta, ja 11 kustantajaa ilmoitti, että julkaisijalla ei ole kantaa rinnakkaistallennukseen.
Kun kyselyn tiedot yhdistetään SHERPA/
RoMEO:ssa jo aiemmin olleisiin suomalaisia
julkaisuja koskeviin tietoihin, saadaan tällä hetkellä kattavin mahdollinen tieto suomalaisten
tiedejulkaisujen linjauksista rinnakkaistallennukseen liittyen. Rinnakkaistallennuksen sallivia julkaisuja on 44 %, rinnakkaistallennuksen
kieltäviä julkaisuja 37 % ja ilman rinnakkaistallennukseen liittyvää kantaa olevia julkaisuja
19 %.
Kotimaiset kustantajat epäröivät
Tämän aineiston perusteella yhteensä 22 kausijulkaisua sallii kustantajan pdf-version rinnakkaistallennuksen. Lisäksi kaksi lehteä sallii
käsikirjoitusversion tallennuksen. Tämä on kiinnostava havainto sen vuoksi, että kansainvälisesti ottaen on yleisempää sallia viimeisen käsikirjoitusversion tallennus kuin kustantajan taitetun
version käyttö. Toinen silmiinpistävä havainto on, että lähes puolet aineiston lehdistä (20
kpl) kieltää rinnakkaistallennuksen kokonaan,
ja tähän joukkoon kuuluu myös kaksi avoimen
saatavuuden lehteä. Näin kielteinen suhtautuminen on kansainvälisessä vertailussa harvinaista,
esimerkiksi SHERPA/RoMEO:n kustantajista
70 % sallii jonkin version tallennuksen.
Kyselyn vastausten pohjalta selkeästi esille nouseva havainto on se, että melko suuri osa
suomalaisista tiedekustantajista tai julkaisuista ei ole muodostanut linjaansa julkaisujensa
rinnakkaistallentamiseen. Tässä yhteydessä voi
vain arvailla syytä tähän. Ehkä asiaa ei ole ehditty miettiä? Ehkä periaatteellinen suhtautuminen avoimeen saatavuuteen voi olla myönteistä,
mutta asian aiheuttamat käytännön ongelmat
arveluttavat?
Rinnakkaistallennus lisää kiistatta julkaisun
näkyvyyttä, joten ainakin julkaisujen kirjoittajien näkökulmasta se on suotavaa. Asia voi kuitenkin näyttäytyä toisin kustantajan näkökulmasta. Siihen liittynee samoja kysymyksiä kuin
painetun lehden muuttumisessa avoimesti saatavaksi lehdeksi (ks. esim. Valkonen ja Rantanen, 2013). Esimerkiksi lehtien riippuvuus painetun lehden tilausmaksuista voi herättää huolta
siitä, vähenisikö tilausten määrä rinnakkaistallennuksen yleistyessä.
Toisaalta kustantaja voi viivyttää julkaisemista, jolloin rinnakkaistallennetut artikkelit
ovat luettavissa esimerkiksi kuuden kuukauden kuluttua painetun lehden julkaisemisesta.
Aineiston julkaisuista rinnakkaistallentamisessa
viivettä edellyttää vähän alle puolet (46 %) niistä
julkaisuista, jotka sallivat tallentamisen.
Kyselyn tuloksena saadut sekä SHERPA/
RoMEO-palveluun jo aiemmin viedyt tiedot
kotimaisten julkaisujen suhtautumisesta rinnakkaistallennukseen on koottu avoimelle verkkosivulle https://wiki.helsinki.fi/display/KotimainenOA/.
Lähteet
Laakso, M. (2014). Green open access policies of scholarly
journal publishers: a study of what, when, and where
self-archiving is allowed. Scientometrics. In press.
http://dx.doi.org/10.1007/s11192-013-1205-3
Valkonen J. & Rantanen, P. (2013). Kotimaisen tiedejulkaisemisen kiirastuli. Terra 125:2, 76–77.
Mika Holopainen on tietoasiantuntija, Kimmo Koskinen kehityspäällikkö ja Jussi Piipponen tietoasiantuntija Helsingin yliopiston kirjastossa.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
41
Julkaisualan kansainvälisiä kuulumisia
Johanna Lilja
Kuvaan tässä katsauksessa kolmen kansainvälisen
julkaisualan tapahtuman antia. Kaksi konferenssia
ja yksi laaja seminaari järjestettiin vuonna 2013.
Ensimmäinen niistä painottui kirjojen ja julkaisemisen historiaan, toinen historiaan, nykypäivään ja
tulevaisuuteen sekä kolmas nykypäivään ja tulevaisuuteen.
Kirjat kartalla
21st annual Conference of the Society for the
History of Authorship, Reading & Publishing
(SHARP), Philadelphia 18.–21.7. 2013
Society for the History of Authorship, Reading
& Publishing (SHARP) järjestää vuosittain laajan kirjahistorian konferenssin, jonka teema
vuonna 2013 oli Geographies of the Book. Maantieteellinen perspektiivi johdatti tarkasteleman
tekstien maailmanlaajuista leviämistä. Esitelmiä kuultiin kirjakaupasta, julkaisuvaihdosta ja
käännöksistä sekä tekijänoikeuksista, jotka aina
eivät ole kulkeneet tekstien mukana, vaan kussakin maassa tekstit ja kuvat ovat siirtyneet paikallisen lainsäädännön piiriin.
Konferenssin pääpuhujat esittivät tuoreita
näkökulmia kirjojen liikkuvuuteen. Professori
Michael F. Suarez (University of Virginia) kehotti tarkastelemaan kirjojen ja tekstien levikkiä eri
maihin sekä niiden juurtumista ja adaptaatiota
paikallisiin kulttuureihin. Vauhdikkaassa esityksessä ravisteltiin käsityksiä arvovaltaisista alkuteoksista ja vähempiarvoisista käännöksistä ja
muunnelmista. Myös professori Roger Chartier (Collège de France; University of Pennsylvania) totesi, että kirjahistoria on jo kypsynyt
irrottautumaan keskusta–periferia-ajattelusta.
Toisaalta konferenssin oma osanottajakunta
edusti perinteistä anglo-amerikkalaista tieteen
42
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
keskusaluetta – valkoihoista ja keskiluokkaista, todettiin nuorten konferenssiedustajien
puheenvuoroissa. Suomalaisilla oli kuitenkin
hyvä edustus: kokonaista viisi puhujaa.
Digitoidut tutkimusaineistot ja niiden luomat
uudet mahdollisuudet korostuivat professori Ian
Gregoryn (Lancaster University) esityksessä,
jossa tarkasteltiin, mitä kirjahistorioitsija saa irti
yhdistämällä verkossa olevia tekstimassoja paikkatietoon. Myös konferenssin näyttelyssä esiteltiin erilaisia kiinnostavia digitointiprojekteja.
Katsaus Itämeren alueen
julkaisutoiminnan historiaan ja
tulevaisuuteen
23rd International Book Science Conference, Vilna 26.–27.9. 2013
Vilnan yliopiston viestinnän tiedekunta järjestää vuosittain kirja-alan kansainvälisen konferenssin, joka vuonna 2013 toteutettiin teemalla
Traditional and Electronic Publishing in a Small
Country: Experiences and Perspectives. Konferenssissa tarkasteltiin julkaisutoiminnan histo­
riaa ja tulevaisuutta erityisesti pienten maiden ja
pienten kielialueiden näkökulmasta.
Pääpuhujat professori Miha Kovač (University of Ljubljana), professori Adrian Hendrik
van der Weel (Leiden University) ja professori
Claire Squires (Stirling University) tarkastelivat erityisesti sitä, miten internet on muuttanut
julkaisutoimintaa. Internet luo uudentyyppistä
kirjallisuutta, jossa kustantajan rooli hämärtyy
– niin kauno- kuin tietokirjallisuudenkin alalla. Esimerkiksi menestysromaani Fifty Shades
of Grey on syntynyt verkossa ja kustantajan toimitustyön sijaan se on muokattu lukijapalautteen perusteella. Uutta kustannusmallia edustaa
myös Amazonin Kindle-alusta, jolla kuka tahansa voi ryhtyä kirjailijaksi – menestys tulee, jos
on tullakseen, jolloin Amazon kerää osuutensa
voitoista.
Vaikka digitalisoitumisen vaikutus on mullistava, sen merkitys kaupallisesti välitettävän kirjallisuuden levityksessä on toistaiseksi pienempi kuin esimerkiksi musiikissa. Sähkökirjojen
markkinaosuus on korkein Yhdysvalloissa, jossa se on 25–30 %. Isossa-Britanniassa osuus on
15 % ja Saksassa 9 %. Pienillä kielialueilla sähkökirjojen myynti kattaa vain 1–2 % markkinoista. Sähkökirjojen ostaminen on asiakkaalle epävarmempaa kuin paperikirjojen, sillä ostaessaan
saa vain lisenssin, joka on sidottu tiettyyn ohjelmistoon tai tiettyyn alustaan. Lisäksi myyntiä
jarruttaa edelleen lukijoiden kiintymys paperiformaattiin. Tämä mieltymys saattaa tosin kadota sukupolven vaihtuessa, sillä nuoremmat lukijat ovat tottuneet saamaan kaiken verkosta.
Göteborgin yliopistossa käynnistetty tutkimusprojekti tarkastelee sähkökirjojen käyttöä,
levikkiä ja niiden vaikutusta kirjallisuuden kirjoittamiseen, julkaisemisen ja jakeluun Ruotsissa.
Skandinaavisen kielialueen näkökulma on kiinnostava myös suomalaisen sähkökirjatuotannon
kannalta. Myös kirjastot voivat oppia toistensa
kokemuksista, sillä yhtenäisiä käytäntöjä sähkökirjojen kirjastovälitykseen ei vielä ole.
Tieteellisessä kirjallisuudessa sähköinen julkaiseminen tarjoaa paperiin verrattuna monia
etuja, joista viime aikoina on eniten ollut esillä
tutkimusaineistojen linkittäminen julkaisuun
kaikille avoimena datana. Esimerkkinä tästä esiteltiin Helsingin yliopiston nykykielten laitoksen Varieng-yksikön julkaisema avoimen saatavuuden lehti Studies in Variation, Contacts and
Changing in English. Se noudattaa perinteistä
vertaisarviointia, mutta artikkeleihin linkitetyn tutkimusdatan ansiosta kaikilla lukijoilla
on mahdollisuus arvioida tekstiä lähdeaineiston
valossa.
Tulevaisuutta rohkeasti hahmottavien visioiden lisäksi Vilnassa kuultiin useita julkaisutoiminnan historiaa käsitteleviä esityksiä.
Avoin julkaiseminen Pohjoismaissa
Nordic Perspectives on Open Access and Open
Science, Helsinki 15.10.2013
Suomen Open Access -työryhmän, FinnOA:n,
10-vuotisjuhlaseminaari Nordic Perspectives on
Open Access and Open Science kokosi puhujikseen avoimen tieteen, julkaisemisen ja kirjastojen asiantuntijoita. Seminaarissa todettiin,
että avoimeen julkaisemiseen liittyvä keskustelu on siirtynyt kysymyksestä miksi kysymykseen
miten. Pohjoismaissa ja Euroopan unionissa
poliittinen tahto avoimen julkaisemisen edistämiseen on jo vahva, mutta käytännöissä on vielä paljon selvittämistä, varsinkin avoimen datan
osalta. Myös avoimen julkaisemisen rahoitusmallit ja julkaisuarkistojen ylläpito vaativat edelleen kehittämistä.
Seminaarin pääpuhuja professori Bo-Christer Björk (Hanken) valaisi open access -julkaisemisen määrällistä kehitystä. Tällä hetkellä kaikista tieteellisistä artikkeleista 35 % on vapaasti
luettavissa internetissä – osa kultaisen mallin
mukaan, jossa lehti kokonaisuudessaan on avoimesti verkossa, osa vihreän mallin mukaan,
jossa itse lehti on maksullinen, mutta yksittäiset
artikkelit tallennetaan avoimiin julkaisuarkistoihin. Kultaisen mallin lehdissä on yleistymässä tapa rahoittaa julkaisemista kirjoittajamaksuilla. Björk kiinnitti huomiota myös avoimen
julkaisemisen varjopuoleen: kirjoittajamaksuja
kerääviin huijarilehtiin, jotka väittävät olevansa vertaisarvioituja, mutta käytännössä julkaisevat virheellisetkin tekstit ilman riittävää kontrollia. Tiedeyhteisö ja kirjastot ovat reagoineet
nopeasti tähän ongelmaan. Lars Bjørnshaugen
puheenvuorossa todettiin, että avointen lehtien maailmanlaajuinen luettelo DOAJ (Directory
of Open Acces Journals) pyrkii jatkossa kiinnittämään enemmän huomiota lehtien laatuun ja
karsimaan listaltaan arveluttavat lehdet. Omassa puheenvuorossani esittelin Suomessa kehiteltävää kansallista vertaisarviointitunnusta, jolla
voidaan uskottavasti osoittaa, mitkä tekstit lehdessä tai kirjassa on vertaisarvioitu. Tunnus koskee kaikkia tieteellisiä julkaisuja, myös painettuja ja kaupallisesti levitettäviä.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
43
Pääpaino pohjoismaisessa seminaarissa oli
avoimen saatavuuden julkaisemisessa, mutta
muutamissa esityksissä käsiteltiin myös avoimen datan yleistymistä ja siihen liittyviä oikeudellisia kysymyksiä sekä kansalaistiedettä, jossa
tieteen tekoon osallistetaan tutkijoiden lisäksi
myös suurta yleisöä. Amatöörien panosta on jo
vuosisatojen ajan hyödynnetty luonnontieteellisen havaintoaineiston keruussa. Verkossa julkaistavat aineistot luovat aivan uudenlaisia mahdollisuuksia suuren yleisön osallistumiseen.
Vuoden 2013 kolme kansainvälistä konferenssia tarjosivat laajan perspektiivin julkaisutoiminnan historiaan, nykypäivään ja tulevaisuuteen, mutta osoittivat myös, että monia
kysymyksiä on edelleen ratkaisematta. Oli kiinnostavaa kuulla, että painettu julkaisutoiminta
pitää sitkeästi puoliaan, varsinkin kaupallisesti
levitettävien kirjojen osalta. Sähkökirjoissa on
monia käytännön ongelmia, mutta myös monia
mahdollisuuksia, joita julkaisijoiden kannattaa opetella hyödyntämään, jotta diginatiivitkin
saadaan houkutelluiksi kirjojen pariin.
Tieteellisissä lehdissä avoin julkaiseminen
tulee yleistymään nopeasti, ja painettujen lehFEDERATION
OF
tien merkitys kapeutuu,
kun rahoittajat vaativat
yhä laajemmin avointa julkaisemista ja avoimen
tutkimusdatan linkittämistä julkaisuihin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tiedekustantajien on kehiteltävä uusia strategioita, joilla
julkaisutoiminta segmentoidaan entistä selvemmin kaupallisesti jaettavaan laajalevikkiseen kirjallisuuteen ja avoimiin tieteellisiin lehtiin, jotka on suunnattu asiantuntijayleisölle ja joiden
on täytettävä tutkimusrahoittajien vaatimukset. Jonkinlaisen välimuodon tarjoaa rinnakkaistallennus, jota voidaan toteuttaa viiveellä eli
embargolla silloin, kun julkaisu on painettu tai
kaupallisesti välitettävä verkkojulkaisu. Julkaisujen rahoittaminen on myös mietittävä uusiksi.
Haasteita on siis kylliksi, mutta toisaalta tutkimustulosten ja aineistojen avaaminen verkossa
tuo aivan uusia yleisöjä tieteelle ja helpottaa tutkimuksen kansainvälistä jakelua.
44
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
Lisätietoja
SHARP-konferenssin pääpuhujien esitelmien abstraktit on
julkaistu verkkosivulla http://www.library.upenn.
edu/exhibits/lectures/SHARP2013/SHARP2013_
keynotes.html
Ruotsalaisen e-kirjaprojektin verkkosivut http://www.hb.se/
Forskning/Projekt/E-bokens-framvaxt-i-ett-litetsprakomrade-Media-teknologi-och-effekter-i-detdigitala-samhallet/
Nordic Perspectives on Open Access and Open Science -seminaarin esitykset ovat luettavissa tai katseltavissa videoina Kansalliskirjaston verkkosivulla
http://www.kansalliskirjasto.fi/kirjastoala/tapahtumat/1378730933767.html
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan julkaisupäällikkö.
FINNISH LEARNED SOCIETIES
KONFERENSSIAVUSTUKSET
Tieteellisten seurain valtuuskunta on
julistanut haettavaksi avustukset
kansainvälisten konferenssien järjestämiseen ja kansallisten seminaarien ulkomaisten luennoitsijoiden
kutsumista sekä liikunta-alan konferenssien järjestämistä varten vuosina
2014–2016.
Hakemus tehdään sähköisellä lomakkeella 16.2.–15.3.2014. Haku päättyy hakuajan
umpeutuessa klo 16.00.
Tarkempi hakuilmoitus ja hakulomakkeet ovat
verkkosivuilla www.tsv.fi.
Ota kaveri
kelkkaan kutsu oman
alasi kollegat
Helsinkiin!
Ruokaa, elämyksiä, designia. Kaikki palvelut
lähellä - helposti ja turvallisesti.
Helsinki Convention Bureau auttaa kansainvälisten
kongressien järjestäjiä tapahtuman kutsumisessa Helsinkiin, kutsumateriaalin valmistamisessa ja kongressin ennakkomarkkinoinnissa – veloituksetta. Muita maksuttomia palvelujamme ovat alustavien hotellihuonekiintiöiden
ja kokoustilavarausten tekeminen, tutustumisvierailujen
järjestäminen ja markkinointimateriaalin tuottaminen.
Kun suunnittelet
kansainvälisen
kokouksen tai kongressin
järjestämistä Helsingissä,
ota yhteyttä meihin:
 09 310 36152
[email protected]
www.meethelsinki.fi
KESKUSTELUA
Suppean suhteellisuusteorian oikea käyttö poistaa
paradoksit
Raimo Ylinen
Tieteessä tapahtuu -lehden numeroissa 3–6/2013
on käyty keskustelua fyysikoiden maailmankaikkeuden olemusta käsittelevistä filosofisista käsityksistä. Tässä yhteydessä on kiinnitetty huomiota
suhteellisuusteorian selitysvoimaan, joka on asetettu kyseenalaiseksi, koska teoriasta seuraa loogisia ristiriitaisuuksia ja paradokseja. Vaikka nämä
ovat ilmiselviä, fyysikkokunta pitää tiukasti kiinni
teoriasta ja yrittää keksiä erilaisia selityksiä, joilla
ne voitaisiin sivuuttaa. Kaikki tämä on turhaa, koska ristiriitaisuudet johtuvat vain virheellisestä suhteellisuusteorian soveltamisesta, eivätkä itse teoriasta.
Paradokseja
Suhteellisuusteoria on yleisesti hyväksytty makroskooppisen maailman ilmiöitä kuvaavaksi
teoriaksi, vaikkakin sen perusoletus, että tyh­
jiössä etenevän valon nopeus on riippumaton
itse valonlähteen nopeudesta, asetetaankin joskus kyseenalaiseksi. Epäilyksiä suhteellisuusteorian pätevyyden suhteen ovat tuoneet myös
siitä johdetut paradoksit, joista kaksosparadok­
si on tunnetuin. Näille paradokseille on kirjallisuudessa esitetty toinen toistaan merkillisempiä
selityksiä. Koska nämä selitykset ovat usein keskenään ristiriitaisia, niin epäilykset ovat jääneet
elämään, jopa vahvistuneet, ainakin fyysikkokunnan ulkopuolella (Himanka 2013).
Viimeksi kolmisen vuotta sitten luonnonfilosofien yhteenliittymä Natural Philosophy Allian­
ce (NPA) julkaisi internetissä avoimen kirjeen
(NPA 2010), jossa vaadittiin fyysikkokuntaa
vihdoinkin ratkaisemaan, mikä, jos mikään,
esitetyistä sata vuotta vanhan kaksosparadok-
46
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
sin selityksistä on oikea. Tähän haasteeseen ei
ainakaan tähän mennessä ole tiettävästi tullut
yhtään kunnon vastausta, vaan koko ongelmaa
on lähinnä vain vähätelty.
Kaksosparadoksi on peräisin Einsteinin jo
vuonna 1905 esittämästä kelloparadoksista eli
hänen mukaansa avaruudessa suurella nopeudella kiertomatkan tehnyt ajanottokello näyttäisi suhteellisuusteoriasta johdetun aikadilataa­
tion takia maahan palattuaan pienempää aikaa
kuin maahan jäänyt lähtöhetkellä käynnistetty
vastaava kello. Tämähän ei ole vielä mitenkään
paradoksaalista, mutta koska tilannetta voitaisiin yhtä hyvin tarkastella avaruudessa liikkuvasta kellosta käsin, niin tällöin taas maahan
jääneen kellon pitäisi näyttää pienempää aikaa
kuin avaruudessa käyneen. Tilanne on kinemaattisessa mielessä täysin symmetrinen, mutta kuitenkin tavallisimmat selitykset tälle paradoksille perustuvat jonkinlaisen epäsymmetrian
osoittamiseen!
Selityksiä
Tavallisin kinemaattinen selitys on, että avaruudessa käyvän kellon käynti hidastuu sen liikkeeseen kiinnitetyn jatkuvasti vaihtuvan paikallisen koordinaatiston mukana, eli kello tietäisi,
minkä koordinaatiston mukaan sen tulisi käydä (Enqvist 2011). Räsänen (2013) esittää vielä
kummallisemman ”epäsymmetriatodistuksen”,
jonka mukaan avaruudessa liikkuva kello tulisi
hidastaa nollanopeuteen, jotta kelloja voitaisiin
vertailla. Kumpikaan mainituista selityksistä ei
ota huomioon sitä, että vertailut pitää aina suorittaa vain yhdessä, samassa koordinaatistossa,
olkoonkin, että se voi olla paikallaan tai liikkeessä maahan nähden.
Yleisen suhteellisuusteorian kehittämisen jälkeen Einstein itse antoi selityksen, joka perustuu
dynamiikkaan, koska avaruudessa liikkuva kello
on maahan jääneen suhteen kiihtyvässä liikkeessä. Tämäkään selitys ei poista symmetriaa, joka
seuraa itse asiassa jo suhteellisuusteorian perusolettamuksesta eli kaikkien koordinaatistojen
samanarvoisuudesta. Täten maahan jäänyt kello
on myös kiihtyvässä liikkeessä avaruuden kelloon
nähden, vaikka kiihtyvyysvoimien havaitseminen tässä edellyttäisi jonkinlaista maailmankaikkeuden absoluuttista koordinaatistoa. Ainoa suhteellisuusteorian tarjoama mahdollisuus on, että
ongelmaa tarkastellaan vain kinemaattisena. Einstein itsekin tiettävästi luopui yleiseen suhteellisuusteoriaan perustuvasta selityksestä. Toisaalta yleinen suhteellisuusteoria voisi kyllä selittää
aikadilataatiosta tehdyt havainnot, koska tällöin
tulevat tarkasteltavaksi jo kellojen fysikaaliset
rakenteet, joille kiihtyvyysvoimat voisivat aiheuttaa epäsymmetriaa.
Symmetrinen kaksosparadoksi
Sekä kello- että kaksosparadoksi voidaan palauttaa täysin symmetriseksi ongelmaksi, jolloin
epäsymmetriaan perustuvat selitykset eivät
ainakaan voi tulla kysymykseen. Oletetaan, että
kaksosveljekset lähetetään avaruuteen suurella nopeudella täsmälleen samanlaisilla aluksilla
täsmälleen päinvastaiseen suuntaan ja he tekevät samanlaisen edestakaisen matkan. Kummankin kellot voidaan käynnistää paluumatkalla samanaikaisesti esimerkiksi maasta lähetetyn
radiosignaalin avulla. Kun alukset tulevat maan
läheisyyteen, he lähettävät radioilla kellojensa
lukeman. Koska alukset liikkuvat toistensa suhteen suurella nopeudella, niin aikadilataation
takia toisen kaksosen kellon tulisi näyttää pienempää aikaa kuin toisen kaksosen ja päinvastoin, joka on mahdotonta. Maan suhteen tilanne
on täysin symmetrinen, joten aikojen tulisi olla
samat.
Näistä ristiriidoista päästään vain, jos kaikki
kellot näyttävät koordinaattiajan sijasta samaa
tosiaikaa (ominaisaika, proper time). Tämä tosi-
aika on invariantti koordinaatistojen Lorentzmuunnosten suhteen tai näiden määrittelemän
Lorentz-ekvivalenssin suhteen. Tosiaika on pienempi tai yhtä suuri kuin koordinaattiaika ja
tätä hidastumista kutsutaan aikadilataatioksi.
Vastaavasti voidaan määritellä tosipaikka (pro­
per position), joka on pienempi tai yhtä suuri
kuin koordinaattipaikka johtuen pituuskontrak­
tiosta.
Tosiaika ja -paikka ovat koordinaattien epälineaarisia funktioita, joten koordinaatistoa
siirrettäessä jonkin pisteen tosiaikaa ja -paikkaa uudessa koordinaatistossa ei saada vähentämällä vanhassa koordinaatistossa vastaavista
suureista uuden origon tosiaika ja -paikka. Itse
asiassa uusi oikea aika ja paikka ovat pienempiä
tai korkeintaan yhtä suuria kuin vähentämällä
saadut arvot. Tämä on syynä siihen, että koordinaatiston liu’uttaminen trajektoria pitkin johtaa
vääriin, liian pieniin tuloksiin ja lopulta paradoksiin.
Alkuperäinen kaksosparadoksi
Alkuperäisessä kaksosparadoksiongelmassa lähe­
tetään toinen kaksosista suurella nopeudella avaruuteen, jossa hän sitten sopivan ajan kuluttua
kääntyy takaisin ja palaa maahan. Tavallisesti oletetaan, että kiihdytykseen ja hidastukseen kuluvat ajat ovat merkityksettömiä kokonaisaikaan
verrattuna. Mukana voidaan kuljettaa kelloa, joka
käynnistetään lähtöhetkellä samanaikaisesti maahan jäävän kaksosen kellon kanssa.
Yleisesti oppikirjoissa esitetään tosiasiana,
joka myös ”todistetaan”, että kun veljekset kohtaavat uudestaan maassa, niin avaruudessa käynyt on vanhentunut vähemmän kuin maahan
jäänyt. Kuitenkin, kun tähän sovelletaan tosiaikaa, niin havaitaan, että tosiasiassa kumpikin
on käyttänyt yhtä paljon aikaa eli vanhentunut
yhtä paljon.
Seiväs ja lato -paradoksi
Vastaava pituuskontraktioon liittyvä paradoksi
on niin sanottu seiväs ja lato -paradoksi. Tässä
tarkastellaan seiväshyppääjää, joka juoksee suurella nopeudella seiväs eteen ojennettuna kohti latoa. Seiväs on samassa koordinaatistossa
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
47
mitattuna pitempi kuin lato, mutta pituuskontraktion ansiosta se mahtuu hetkellisesti latoon.
Toisaalta seiväshyppääjän kannalta lato tulee
häntä vastaan suurella nopeudella eli lyhenee,
jolloin näyttäisi mahdottomalta, että seiväs koskaan mahtuisi siihen. Tämä näennäinen paradoksi poistuu, kun pituusmittauksessa käytetään
tosipituuksia koordinaattipituuksien sijaan.
Keskustelua
Ilmeisesti yhteinen selitys näille edellä kuvatuille ajatusvirheille on, että vaikka Lorentz-muunnoksessa koordinaattiaika ja -paikka sekoittuvat, niin on ollut vaikea luopua niistä aikaa ja
paikkaa kuvaavina suureina. On pidetty kiinni
siitä, että kello mittaa edelleen koordinaattiaikaa ja metrinmitta koordinaattipaikkaa, vaikka
kukaan ei oikeasti tiedä, mitä tapahtuu suurilla
nopeuksilla ja kaukana lähtöpisteestä.
Toinen tärkeä johtopäätös edellä esitetystä
on, että lokaaleissa differentiaalisissa koordinaatistoissa johdetut tulokset eivät ole suoraan laajennettavissa globaaleihin koordinaatistoihin.
Tämä tulee vastaan, kun kinemaattisista tarkasteluista siirrytään dynaamisiin ilmiöihin eli
voimien tuottamiin kiihtyviin liikkeisiin. Differentiaaliset tarkastelutkin tulisi suorittaa alkuperäisissä koordinaatistoissa, jotta niillä olisi
laajempaa merkitystä.
Olen kirjoittanut tuloksistani yksityiskohtaisen matemaattisesti perusteellisen raportin (Ylinen 2013) ja lähetin sen keväällä 2013 julkaistavaksi teoreettisen fysiikan lehteen, joka lupaa,
48
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
että kaikki käsikirjoitukset arvioidaan. Fyysikkokunnan suhtautumista tällaisiin oikean opin
vastaisiin tuloksiin kuvastaa se, että käsikirjoituksen vastaanottamisen jälkeen en ole saanut
minkäänlaista vastausta lukuisiin tiedusteluihini
arvioinnin edistymisestä enkä edes tietoa mahdollisista virheistä. Tämä on merkillistä, koska
kirjoitukseni itse asiassa vain vahvistaa suppeaa
suhteellisuusteoriaa poistamalla siitä ristiriitaisuudet.
Lähteet
Enqvist, Kari (2011), Johdatus suhteellisuusteoriaan. 2. korjattu painos. URSA.
Enqvist, Kari (2013), Suhteellisuusteoriaa ja ääri-ilmiöitä,
Tieteessä tapahtuu 4, 55–59.
Himanka, Juha (2013), Akateemisen keskustelun ääri-ilmiöitä – suositut luonnontieteilijät filosofeina, Tieteessä
tapahtuu 3, 27–33.
Natural Philosophy Alliance (2010). An Open Letter to the
Physics Community – 11/14/10.
The Twin Paradox. http://twinparadox.net/ [26.1. 2011].
Räsänen, Syksy (2013), Suhteellisuusteorian liepeillä, Tie­
teessä tapahtuu 4, 60–63.
Ylinen, Raimo (2013), Correct time dilation and length cont­
raction; twin paradox at last resolved, manuscript submitted for publication.
Kirjoittaja on Oulun yliopiston automaatiotekniikan professori (emeritus).
Ääri-ilmiöistä rakentavaan vuorovaikutukseen
Tuomo Suntola
Tieteessä tapahtuu -lehdessä (3/2013 ja 4/2013)
filosofi Juha Himanka ja kosmologi Kari Enqvist
ovat joutuneet tieteellisen väittelyn ääri-ilmiöi­
hin uskaltautuessaan oman erityisalueensa
ulkopuolelle. Fyysikko etsii teoriasta ennusteiden
tarkkuutta, filosofi kaipaa ymmärrettävyyttä ja selkeitä, yksinkertaisia postulaatteja – ymmärrettävyys ja selkeys voivat tosin fyysikolle ja filosofille
näkyä hyvinkin erilaisina.
Teoria ja todellisuus
Teoria on kuvaus havaittavasta todellisuudesta,
ei itse todellisuus – tai kuten Eero Rauhala asian
ilmaisi: ”…fysikaalinen teoria on tiedeyhteisön
synnyttämää luonnon ymmärrystä matemaattis-fysikaalisen tematisaation sisällä, transsendentaalisen intersubjektiivisen intentionaalisuuden konstituutiota” (Tieteessä tapahtuu 4/2013).
Kritiikki omaksuttuja tematisaatioita kohtaan ei
mitenkään uhkaa todellisuutta. Myöskään vaihtoehtoiset tematisaatiot eivät vaaranna todellisuutta, mutta muistuttavat tutkijaa asemastaan
subjektina, joka helposti tiedostamattaan rajaa
tai jopa pakottaa havaintonsa omaksumaansa tematisaatioon. Esimerkkinä omaksuttuun
tematisaatioon pakottamisesta voidaan nähdä
kosmologiassa käyttöön otettu pimeän energian käsite, joka tarvittiin supernovahavaintojen
sovittamiseen yleiseen suhteellisuusteoriaan
perustuvaan kosmologiamalliin. Vieraantumista
mallin ja todellisuuden välisen eron tunnistamisesta kuvaa, että pimeällä energialla muokatusta
mallista päätelty avaruuden laajenemisen kiihtyminen on jopa tieteellisessä uutisoinnissa esitelty havaittuna avaruuden laajenemisen kiihtymisenä, mistä myös kiirehdittiin myöntämään
fysiikan Nobel-palkinto supernovahavaintojen
tekijöille vuonna 20111. Havaintoina supernovatyö oli arvokas; se osoitti, että käytössä ollut
kosmologiamalli oli joko virheellinen tai puutteellinen.
Pimeän energian tarjoama pikaratkaisu ja sen
nopea palkitseminen viestittävät tiedeyhteisön
tarpeesta tietämisen ja oikeassa olemisen auktoriteettiaseman ylläpitämiseen, minkä ei tulisi ohjata tieteen kehitystä. Oikeassa olemisen
korostaminen on myös synnyttänyt toisinajattelun käsitteen, todellisuuden kuvaamisen omaksutusta tematisaatiosta poikkeavalla tavalla.
Pitkään sekä yliopisto- että teollisuustutkimuksessa toimineena en voi välttyä vaikutelmalta,
että sitä, mitä tiedeyhteisössä nimitetään toisinajatteluksi, nimitetään teollisessa tutkimuksessa
innovatiivisuudeksi, kyvyksi lähestyä ongelmia
uudenlaisista lähtökohdista tai näkökulmista.
Uusi näkökulma ei välttämättä osoittaudu totuttua paremmaksi, mutta monessa tapauksessa se
vähintäänkin syventää ymmärrystämme sekä
tutkimuksen kohteesta että omaksutuista ratkaisuista.
Liikkeen kuvaamisesta
Asioiden näkyminen ja ymmärretyksi tuleminen riippuu siitä, miltä kannalta niitä katsotaan.
Esimerkiksi fysiikassa keskeisen käsitteen, liikkeen, kuvaaminen perustui pitkälti toista tuhatta vuotta Aristoteleen liikeoppiin, jonka mukaan
”luonnollinen liike”, lähinnä putoamisliike,
vie kappaletta kohti sen luonnollista paikkaa.
Putoamisliikkeen nopeus määräytyi kappaleen
massasta; keveät kappaleet putosivat hitaasti
1http://www.nobelprize.org/nobel_prizes/physics/
laureates/2011/index.html. Vuoden 2011 fysiikan
Nobelin palkinto jaettiin Saul Perlmutterin sekä Brian
P. Schmidtin ja Adam G. Riessin kesken.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
49
ja raskaat kappaleet nopeasti; liike loppui, kun
luonnollinen paikka oli saavutettu. Aristoteleen ”pakotettu liike” puolestaan säilyi vain, kun
”liikuttaja” ylläpiti liikettä, esimerkkinä juhdan
vetämän auran liike.
Pudotuskokeillaan Galileo Galilei osoitti, että
kappale putoaa maan gravitaatiokentässä kiihtyvällä nopeudella, joka on kappaleen massasta riippumaton. Galilein liikeoppi kumosi aristoteelisen käsityksen putoamisliikkeestä. Vai
kumosiko? Voidaan myös nähdä, että Aristoteleen kappaleen massaan verrannollinen putoamisnopeus toteutuu tilanteissa, joissa väliaineen
vastus tai noste on määräävä. Esimerkiksi vedessä, lyijypallo putoaa kevyempää alumiinipalloa
nopeammin, puupallo sen sijaan jää ”luonnolliseen paikkaansa” pinnalle, kuten Aristoteles
opetti. Galilein kuvaama putoamisnopeus toteutuu kun väliaineen vastus ja noste ovat merkityksettömiä. Jo noin tuhat vuotta ennen Galileo
Galileita, aleksandrialainen filosofi ja monitieteilijä John Philoponus (Johannes Filoponos)
tunnisti Aristoteleen ”liikuttajan” liikkeen synnyttäjän kappaleelle luovuttamaksi ”impetukseksi”, joka käsitteenä myöhemmin jalostui liikemäärän käsitteeksi. Liike säilyi niin kauan kuin
kappaleen impetus säilyi; impetusta poisti muun
muassa liikettä hidastava väliaineen vastus tai
törmäys toiseen kappaleeseen.
Nopeuden kuvaaminen edellyttää lepotilan
määrittelyn. Antiikin aikaan lepotila oli yksinkertaisesti universumin keskustassa ollut staattinen maa, jota aurinko, planeetat ja kiintotähdet
kiersivät. Kopernikuksen planeettajärjestelmässä maan ja planeettojen liike suhteutettiin aurinkoon, joka oli levossa yhdessä kiintotähtien
kanssa. Kopernikus tosin arvioi, että aurinko ei
ole tarkalleen maan ympyräradaksi olettamansa kiertoradan keskipisteessä vaan siitä hieman
sivussa, minkä Kepler 1600-luvun alussa ratkaisi
kuvaamalla maan ja planeettojen radat ellipseinä, jonka toisessa polttopisteessä on aurinko –
tai tarkkaan ottaen aurinkokunnan massakeskipiste, minkä puolestaan Newton ratkaisi vajaat
sata vuotta myöhemmin. Astronomian tasolla
Newtonin maailman lepotilaa edusti kiintotähtien avaruus, joka oli kaikkien planeettojen kier-
50
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
toliikkeiden yhteinen vertailutila.
Paikallisfysiikassa, maanpäällisten liikkeiden
tarkastelussa, Newtonin liikelait sallivat paikallisen lepotilan vapaan valinnan. Perusteluksi
riitti Galileo Galilein ja René Descartesin suhteellisuusperiaate, jonka mukaan tasainen liike
ja lepotila ovat samanarvoisia, mikä salli minkä
tahansa tasaisessa liikkeessä olevan havaitsijan
määritellä tilansa lepotilaksi. Suhteellisuusperiaate periytyi edelleen suppean suhteellisuusteorian peruspostulaatiksi.
Juha Himangan (Tieteessä tapahtuu 3/2013)
esittämä pohdiskelu maan ja auringon suhteellisesta liikkeestä sekä suhteellisuusteorian kaksosparadoksista muistuttaa suhteellisuusperiaatteen tulkintaongelmista, erityisesti tutkittavan
havaitsija–objekti-parin suhteesta ympäröivään
todellisuuteen. Kuvitteellisessa tyhjässä avaruudessa toisiaan ellipsirataa kiertävien auringon
ja maan keskinäisestä liikkeestä havaittaisiin
ilmeisesti vain elliptisyydestä johtuva etäisyyden
jaksollinen muutos – riippumatta siitä, kummasta taivaankappaleesta havainto tehtäisiin.
Gravitaation ja liikkeen tasapainossa tapahtuvaan etäisyysmuutokseen liittyvä kiihtyvyys ja
suunnanmuutos eivät olisi kiihtyvyysmittarein
havaittavissa, kuten ei myöskään rataliike. Keskinäinen pyörimisliike tunnistettaisiin kinemaattisena liikkeenä, jos tausta-avaruus olisi
havaittavissa. Se kumpi kiertää kumpaa ei kinemaattisessa tarkastelussa selviäisi, vastaus löytyy
vasta dynaamisesta tarkastelusta. Dynaaminen
tarkastelu osoittaa systeemin lepotilan ja kiertämishierarkian yksiselitteisesti. Paikallinen lepotila on aurinko–maa-systeemin massakeskipiste,
joka käytännössä on lähellä suuremman massan
keskipistettä.
Suhteellisuusteorian perusteista
Einstein johti suppean suhteellisuusteorian
puhtaasti kinemaattisin perustein. Kun suppean suhteellisuusteorian ajatuskokeita, kuten
kaksosparadoksia, käsitellään kinemaattiselta
kannalta, tulee liiketilan syntymiseen liittyvä
dynamiikka ohitetuksi. Yksinkertaistetusti voitaneen sanoa, että kun samassa liiketilassa olevat havaitsijat kelloineen erotetaan toisistaan,
tarvitaan osapuoliin kohdistuvat vastakkaiset
voimat sekä määrätty energia liikkeiden aikaansaamiseen. Kokonaisliikemäärän säilymiseen
perustuen, toisistaan etääntyvät havaitsijat saavat mukanaan liikkuviin massoihin nähden
kääntäen verrannolliset nopeudet systeemin
massakeskipisteen suhteen, joka siis on systeemin yksiselitteinen lepotila. Jos avaruusalus lähtee maasta, vaikuttaa lähtö olemattoman vähän
maa–avaruusalus-systeemin massakeskipisteeseen ja maapallon saamaan nopeuteen, joten liike systeemin lepotilaan nähden syntyy käytännössä lähinnä avaruusalukselle, ja maahan jäävä
havaitsija voi perustellusti katsoa olevansa likimain alkuperäisessä liiketilassaan.
Suppean suhteellisuusteorian taustalla oleva
irrallinen kinemaattinen tarkastelu on todellisuudelle vieras. Kaikilla liiketiloilla, olkoot ne
suoraviivaisia tasaisia liikkeitä tai esim. kiertoliikkeitä, on historiansa. Paikallisilla liikesysteemeillä on sekä oma massakeskipisteensä että kytkentänsä ympäröivään avaruuteen. Mikäli, kuten
yleisesti otaksumme, avaruus on kehittynyt singulariteetista, kytkeytyvät avaruuden kaikki liikejärjestelmät toisiinsa ja samalla laajenevaan
kokonaisuuteen. Käytännössä maan ja auringon
kiertoliikkeet havaitaan suhteessa ympäröivään
avaruuteen. Suhteellisuusperiaatteen mukaisessa, puhtaassa kahdenvälisessä kinemaattisessa tarkastelussa, mikä edellyttäisi kuvitteellista
tyhjää avaruutta, joudutaan Himangan mainitsemaan filosofiseen ongelmaan, kuka kiertää ja
mitä, vai kiertääkö laisinkaan. Kinemaattisena ajatuskokeena kaksosparadoksi on todellinen. Todellisuus ei kuitenkaan ole kinemaattinen, mikä väistämättä kyseenalaistaa suppean
suhteellisuusteorian perustana olevan suhteellisuusperiaatteen.
Omat epäilyni suhteellisuusteoriaa kohtaan heräsivät jatko-opiskelujeni aikoihin
1960-luvun lopulla. Vähitellen kypsynyt näkemykseni onkin, että suhteellisuudessa on pohjimmiltaan kyse ”jonkin”, luontevimmin ehkä
energian, rajallisuudesta. Newtonin mekaniikan kuvaama maailma oli periaatteessa rajaton;
kun vakiovoiman annetaan vaikuttaa massaobjektiin, kasvaa objektin nopeus tasaisesti ilman
rajoja. 1800-luvun lopulla muun muassa havaittiin, että havaitsijan nopeus ei näytä summautuvan valon nopeuteen. Koska fysikaalista syytä havaintoihin ei kyetty osoittamaan, päädyttiin
havaintojen kuvaukseen koordinaatistosuureita,
aikaa ja etäisyyttä, muokkaamalla. Havaintojen
matemaattiseen kuvaamiseen soveltuvia koordinaatistomuunnoksia olivat erilaisin perustein 1800-luvun lopulla esittäneet useat tutkijat,
kuten Woldemar Voigt, Joseph Larmor, Hendrik
Lorentz ja Henri Poincaré. Vuoden 1905 julkaisussaan2 Albert Einstein yksinkertaisti koordinaatistomuunnosten perusteet postuloimalla
valon nopeuden vakioisuuden ja suhteellisuusperiaatteen, joka sinänsä oli jo osa Newtonin
mekaniikkaa. Einsteinin lyhyessä johdossa valon
edestakainen kulkuaika välillä A–B merkitään
riippumattomaksi systeemin A–B nopeudesta havaitsijaan nähden. Vaatimus toteutuu sekä
liikkuvan koordinaatiston aikaa hidastamalla,
että etäisyyttä A–B kutistamalla. Kun korjaukset
jaetaan tasan ajan ja etäisyyden muutosten kesken, päädytään Larmorin ja Lorentzin aiemmin
esittämään muunnokseen, josta näin tuli suppean suhteellisuusteorian edellyttämä luonnonlaki. Valon edestakaisesta kulkuajasta liikkuvassa
koordinaatistossa tuli samalla paikallisen ajan
mitta, jonka muutamaa vuosikymmentä myöhemmin voitiin havaita toteutuvan myös mm.
havaitsijaan nähden tasaisessa liikkeessä olevien
atomien lähettämissä karakteristisissa taajuuksissa 3,4 sekä atomikellojen aikakaudella lukuisissa kokeissa.
Filosofin ratkaistavaksi jääköön, rikkooko
Einsteinin vuoden 1905 ratkaisu hänen omaa
postulaattiaan, suhteellisuusperiaatetta vastaan,
sillä muunnosyhtälöt eivät tee valon yksisuun­
taista kulkuaikaa liikkuvassa koordinaatistossa
nopeudesta riippumattomaksi.
Edellä tarkastellussa massojen eriyttämisessä saatu kineettinen energia keskittyy massojen
suhteessa kevyemmälle objektille. Olenkin taipuvainen näkemään kellojen käyntinopeuden
2 A. Einstein, On the Electrodynamics of Moving Bodies,
Annalen der Physik 322 (10): 891–921.
3 H.E. Ives ja G.R. Stilwell, J. Opt. Soc. Am. 28 (1938) 215.
4 H.E. Ives ja G.R. Stilwell, J. Opt. Soc. Am. 31 (1941) 369.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
51
niiden energiatilaan liittyvänä ilmiönä, ja seurauksena systeemitasolla toteutuvasta kokonaisenergian säilymisestä. Matemaattisesti tällainen
ratkaisu löytyy tarkastelemalla paikallisen ajan
ja etäisyyden asemasta paikallista liikemäärää
ja energiaa5, jolloin kellojen käyntinopeuden
muutosten kuvaamiseen ei tarvita ajan hidastumista eikä pituuskontraktiota. Jokseenkin vaille
huomiota on jäänyt suppean suhteellisuusteorian pituuskontraktion synnyttämä ristiriita atomien karakteristisen säteilyn aallonpituuden ja
atomien koon välillä. Kvanttimekaniikan tuottaman atomimallin mukaan, atomien emittoiman
karakteristisen säteilyn aallonpituus on suoraan
verrannollinen atomin kokoon (Bohrin säteeseen). Suppean suhteellisuusteorian mukaan
liikkeessä olevan kutistuneen atomin pitäisi näin
ollen lähettää lyhytaaltoisempaa (korkeampitaajuista) värähtelyä kuin levossa olevan atomin,
mikä on juuri päinvastoin havaintoihin nähden.
Minkowskin aika-avaruustulkinta suhteellisuusteoriasta tosin käänsi Einsteinein vuoden 1905
julkaisussa esittämän kappaleen kutistumisen
päälaelleen; Minkowskin avaruudessa liikkeessä
olevan kappaleen kutistumisen sijaan liiketilaan
liittyvät pituusmitat venyvät, jolloin vakiona
pysyvä kappaleen mitta näyttää pienenevän suhteessa paikallisiin metreihin. Tämäkään ei riitä selittämään liikkeen tuomaa aallonpituuden
kasvua. Sähkömagneettisessa tulkinnassa liikkeessä olevan atomin lähettämän aallonpituuden kasvu viestittää elektronien tiloja ylläpitävän Coulombin energian laimenemisesta, mikä
tarkoittaisi Bohrin säteen symmetristä kasvua
säteen suhteellisuusteorian ennustaman liikkeen
suuntaisen kutistumisen sijaan.
Kuten sekä Himanka että Enqvist toteavat,
suppeaa suhteellisuusteoriaa on menestyksellisesti testattu lukuisissa laboratoriokokeissa.
Laboratoriokokeissa tutkittaville objekteille synnytetään nopeuksia massiiviseen maapalloon
kytkeytyvän laboratorion suhteen, jolloin lepotila dynaamisen tarkastelun pohjalta on poik5 T. Suntola, The Dynamic Universe, Toward a unified
picture of physical reality, Physics Foundations Society
(2012). Saatavilla myös e-kirjana.
52
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
keuksetta laboratorio, ja liiketilojen kineettinen
energia keskittyy tutkittaville objekteille.
Suhteellisuusteorian testeistä ja
tulkinnoista
Suhteellisuusteorian testaaminen ei ole rajoittunut teorialle suotuisiin laboratorio-olosuhteisiin. Eräs eniten siteerattuja, alun perin yleisen suhteellisuusteorian testiksi tarkoitettu testi,
oli vuonna 1976 suoritettu koe, jossa atomikello lähetettiin Scout D raketilla lähes pystysuoralla radalla 10 000 km:n korkeuteen. Kokeessa testattiin sekä yleisen suhteellisuusteorian
mukaista gravitaatiosinisiirtymää että liikkeen
vaikutusta atomikellon taajuuteen. Alkuperäisestä, yleisestä suhteellisuusteoriasta johdetusta
ennusteesta 6 poiketen liikkeen vaikutus raportoitiin suppean suhteellisuusteorian mukaisena
ilmiönä 7, jossa lepotilana (havaintokehyksenä)
oli maa-asema, jossa kellosta lähetetty signaali otettiin vastaan. Yleisen suhteellisuusteorian
perusteella havaintokehyksenä olisi tullut käyttää ECI-kehystä (Earth Centered Inertial Frame),
jonka suhteen myös maapallo pyörii, ja siis myös
maa-asema on liikkeessä.
Ongelmasta kokeen tulkinnassa viestitti jo neljän vuoden viive kokeen suorituksen ja tuloksen
julkistuksen välillä. Olin vuonna 1999 yhtey­dessä
kokeen johtajaan, prof. Robert Vessotiin pyytääkseni kokeen teoreettista analyysia, jonka hän
lähettikin seuraavin saattein 8 ”Dear Dr. Suntola,
here is the derivation of the relativistic prediction
that we used in the 1976 GP-A test. [...] The derivation Dan Kleppner, Norman Ramsey and I used
some 30 years ago was first done with the help of
Steven Weinberg (see the 1970 paper) later it was
redone with help from Clifford Will”. Mukana
olivat siis alan suurimmat auktoriteetit mukaan
luettuna nobelisti Steven Weinberg, johon myös
Kari Enqvist kirjoituksessaan vetosi suurimpana
auktoriteettinaan, sekä GPS-järjestelmän suhteellisuusteoria-auktoriteetti Clifford Will, joka suurelle yleisölle suunnatussa kirjassaan Was Einstein
6 D. Kleppner, R.F.C. Vessot ja N.F. Ramsey, Astrophysics
and Space Science 6 (1970) 13.
7 R.F.C. Vessot ym., Phys. Rev. Letters, 45, 26 (1980) 2081.
8 R.F.C. Vessot – T. Suntola, kirjeenvaihto 7.3.1999.
Right? 9 ylisti Scout D koetta suhteellisuusteorian
siihen mennessä tarkimpana todisteena. Vessotilta saamassani analyysissa ennusteen matemaattinen käsittely oli ajautunut umpikujaan jo melko
alkuvaiheessa tehtyjen approksimaatioiden vuoksi. Lopuksi todettiin yksinkertaisesti, että ”ilmaisemme tuloksen avaruuskapselin ja maa-aseman
välistä suhteellista nopeutta kuvaavalla yhtälöllä”
(joka oli muodollisesti suppean suhteellisuusteorian mukainen ratkaisu). Valinta perustui siihen,
että kyseinen yhtälö vastasi havaintoja; oikeassa
oleminen voitti tieteellisen totuudellisuuden.
Kokeen yksityiskohtainen matemaattinen
analyysi oli työläs, mutta tehtävissä; osoittautui,
että ECI-kehykseen perustuva ratkaisu, jossa
esiintyy avaruusaluksen ja maa-aseman nopeus­
ei-pyörivään maapalloon nähden, muuntui näyttämään suppean suhteellisuusteorian mukaiselta
ratkaisulta lisätermeistä, jotka syntyivät kokeessa käytetyn, Doppler-ilmiön eliminointiin tarkoitetun edestakaisen kellosignaalin kulkutien
kulmaerosta signaalin meno- ja paluumatkan
aikana. Kulmaero puolestaan johtui maa-aseman siirtymästä signaalin kulkuaikana maapallon pyöriessä. Lähetin ratkaisun5,10 Vessotille, mutta Physical Review Lettersissä raportoitua
”suppean suhteellisuusteorian todistusta” ei
koskaan korjattu. Sittemmin mm. GPS satelliitit ovat vakiinnuttaneet sekä maa-asemien että
satelliittien kellojen tarkastelun ECI-kehyksessä.
Ehkä arveluttavin suppean suhteellisuusteorian soveltaminen on tehty kosmologiassa, jossa
sitä on tulkittu vastaavuusperiaatteena (recipro­
city principle11) kaukaisten kohteiden kulmakoon ennusteessa12,13. Vastaavuusperiaatteen
pohjalta päädyttiin ennusteeseen, jonka mukaan
mm. galaksien maapallolta havaittava kulmako9 C.M. Will, Was Einstein Right? Oxford University Press
(1993).
10 T. Suntola, Re-evaluation of the Scout D experiment
as a Test of Relativity Theory, Galilean Electrodynamics,
14, No. 4 (2003).
11 I.M.H. Etherington, On the definition of distance in
general relativity, Phil. Mag. ser. 7 15, 761–773 (1933).
12 R. Tolman, On the Estimation of Distances in a Curved
Universe with a Non-Static Line Element, PNAS 16,
511–520, 1930.
13 S. M. Carroll, W. H. Press ja E. L. Turner, ARA&A, 30, 499
(1992).
ko kasvaisi, kun niiden etäisyyttä kuvaava punasiirtymä ylittää arvon z ~ 2. Ennusteen mukaista
kulmakoon kasvua ei ole havaittu; havaintojen
mukaan galaksien kulmakoko näyttää pienenevän suoraan verrannollisesti etäisyyteen (ja
punasiirtymään), kuten euklidisessa avaruudessa14. Kulmakoon outoon ennusteeseen sisältyy päätelmä, jonka mukaan galaksit tai muutkaan gravitaatiolla sidotut paikallisjärjestelmät
eivät laajene avaruuden laajetessa. Päätelmä on
peräisin nykyisen kosmologiamallin syntyajoilta, 1930-luvulta15; tiedossani ei ole, että siihen
olisi myöhemminkään puututtu. 1930-luvun
kosmologit olivat epäilemättä poikkeuksellisen
haasteellisessa tilanteessa ennusteita johtaessaan, sillä sekä suppea että yleinen suhteellisuusteoria olivat uusia, Hubblen havainnot viestittivät avaruuden laajenemisesta; lisäksi kohteista
havaittavan valon tehotiheyden määräämisessä
tuli ottaa huomioon sekä laajenemiseen liittyvä
Doppler-ilmiö että mahdollinen Planckin yhtälön vaikutus. 1940-luvun sotavuodet keskeyttivät mallien syvällisemmän pohdiskelun käytännössä yli vuosikymmeneksi, eikä ennusteiden
johdon perusteisiin enää 1950-luvulla palattu.
Erityisenä kunnioituksena 1930-luvun kosmologeille todettakoon, että ennusteiden johdossa
tunnustettiin taustateorioihin liittyvät tulkintaepävarmuudet ja niistä keskusteltiin avoimesti. Esimerkiksi Richard Tolman, perustavaa laatua olevassa julkaisussaan ”Estimates of Distance
from Observations of Luminosity” vuodelta 1930,
käytti toistuvasti ilmaisua evidently (ilmeisesti)
tulkitessaan sekä suhteellisuusteorian että mm.
Planckin yhtälön soveltamista.
Yleisen suhteellisuusteorian ensimmäinen
riemuvoitto oli Merkurius-planeetan radan pääakselin kiertymän selityksen tarkennus. Ranskalainen astronomi Urbain Le Verrier oli jo vuonna 1859 Newtonin gravitaatioon ja Keplerin
taivaanmekaniikkaan perustuen osoittanut, että
Merkuriuksen radan pääakseli kiertyy muiden
planeettojen gravitaation vaikutuksesta noin
14 K. Nilsson ym., Astrophys. J., 413, 453, (1993).
15 W. de Sitter, Do the galaxies expand with the universe,
B.A.N. 6, 223, s. 146 (1931).
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
53
5 557 kaarisekuntia sadassa vuodessa. Havaittu kiertymä oli kuitenkin noin 5 600 kaarisekuntia, joten puuttuvat 43 kaarisekuntia olivat
olleet vailla selitystä. Yleisen suhteellisuusteorian ennustama, paikallisavaruuden kaareutumisesta johtuva kiertymä on jokseenkin tarkalleen
43 sekuntia, joten lisättynä muiden planeettojen aiheuttamaan kiertymään se selitti havaitun 5 600 kaarisekunnin kokonaiskiertymän.
Yleisen suhteellisuusteorian kiertymäennuste
johdetaan Schwarzschildin ratkaisusta, joka on
ratkaisu Einsteinin kenttäyhtälöihin yksittäisen
massakeskuksen ympäristössä. Kaikissa oppikirjoista löytämissäni ratkaisuissa16,17,18 perihelikiertymään liittyy kiertymätermien ohella kiertoradan sädettä kasvattava kumuloituva termi,
joka poikkeuksetta todetaan vähäiseksi häiriöksi
ja jätetään huomioimatta. Jos kumuloituvan termin annettaisiin vaikuttaa, olisi Merkurius ajautunut ulos aurinkokunnasta jo kauan sitten, sillä
siihen olisi tarvittu alle puolen miljoonan vuoden kumuloitunut kiertymä 19. Schwarzschildin ratkaisun ongelma näkyy erityisen selvästi
ympyräradan ratanopeuden ja pakonopeuden
suhteessa20; tiheää massakeskusta, mustaa aukkoa, lähestyttäessä Schwarzschildin ratkaisun
mukainen ympyräradan ratanopeus lähestyy,
ja lopulta ylittää pakonopeuden, mikä tapahtuu
3 x kriittisen säteen etäisyydellä. Yleisen suhteellisuusteorian ennusteen mukaan ko. kiertoradalla oleva atomikello pysähtyisi 5.
Empiirisen fysiikan ja filosofian
kohtaaminen
Mahdollisista puutteistaan huolimatta nykyiset teoriamme ovat nostaneet ymmärryksemme fysikaalisesta todellisuudesta aivan uudelle
tasolle, ainakin jos ymmärrystä mitataan mal16 M. Berry, Principles of cosmology and gravitation, Cambridge University Press (1989).
17 I. Ciufolini ja J.A. Wheeler, Gravitation and Inertia,
Princeton Series in Physics, Princeton University Press
(1995).
18 J. Weber, General relativity and Gravitational Waves,
Interscience Publisers Ltd. (1961).
19 T. Suntola, Tieteen lyhyt historia, Physics Foundations
Society (2012).
20 J. Foster, J. D. Nightingale, A Short Course in General
Relativity, 2nd edition, Springer-Verlag (2001).
54
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
lien ja havaintojen vastaavuudella. Se ei kuitenkaan merkitse, että teoriamme edustaisivat
parasta mahdollista kuvausta todellisuudesta. Antiikin metafysiikka keskittyi ensisijaisten
luonnonlakien ja periaatteiden osoittamiseen
mutta kuihtui empirismin puutteeseen. Vahvasti empirismin ja huimasti kehittyneen havaintotekniikan ja tietojenkäsittelyn sekä nopeasti
tuotettavien tulosten ohjaama nykytiede näyttäisi olevan matkalla toiseen äärimmäisyyteen,
jossa ihmisen ymmärrykselle keskeiset perussyyt, teorioiden rakenteet ja teorioita yhdistävät
ensisijaiset luonnonlait jäävät havaintojen matemaattisen kuvauksen ja oikeassa olemisen osoittamisen jalkoihin.
Kritiikin väheksyminen ja vallalla olevien
teorioiden tarjoaminen ainoina oikeina, auktoriteetteihin vedoten, on vastoin tieteen keskeisiä
periaatteita ja vahingollista tieteen kehittymiselle. Erityisen vahingollista oikeaoppisuuden julistaminen on nuorille tieteen opiskelijoille, joiden
itsenäistä luovaa ajattelua tulisi kahlitsemisen
sijaan kannustaa. Tieteellisten töiden vertaisarviointitehtäviin haetaan ja niihin myös mielellään hakeutuvat nykyteoriat parhaiten hallitsevat ja samalla niihin vahvimmin sitoutuneet
alan edustajat, mikä osaltaan suuntaa kehitystä
nykyteorioiden täydennykseen, jopa väkinäiseen täydennykseen, teorioiden syvällisemmän
uudelleenarvioinnin sijaan. Mitä syvemmälle
totuttujen teoriarakenteiden uudelleenmuotoilussa mennään, sitä työläämpää epäilemättä on
niiden arviointi. Muutos yhdessä kohdassa vaikuttaa lähes kaikkeen muuhun. Lopulta kysymyksessä on teorian perustana oleva postulaattikanta, mikä on vahvasti filosofinen valinta.
Kirjoittaja on päätoimisesti teollisuudessa ja sivutoimisesti fysiikan dosenttina Tampereen teknillisessä yliopistossa toiminut tekniikan tohtori.
Onko tiedonjulkistajilla aihetta tyytyväisyyteen?
Kimmo Pietiläinen
Risto Nieminen ”tarkentaa” käsitystäni tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan toimenpideohjelmasta (Tieteessä tapahtuu 6/2013, sivu 48).
Hän ei puutu sanomaani millään tavalla, vaan
kirjoittaa, että valtio tukee tietokirjallisuutta
noin miljoonalla eurolla vuodessa ja että tästä 69 986 euroa myönnettiin tietokirjallisuuden
kääntämiseen. Lisäksi 46 000 euroa jaettiin tietokirjojen kääntäjille (teosten ilmestyttyä kirjastolainojen korvauksena) kirjastokorvauksina.
Totesin, että neuvottelukunnan toimenpideohjelmassa ei käsitellä tiedonjulkistamisen
keskeistä tehtävää: uusien ajatusten tuomista
suomeen. Neuvottelukunta pitää tärkeimpänä
tavoitteenaan ”arviointi- ja palkitsemisjärjestelmän kehittämistä”. Tekemisen tukemisesta ei
puhuta.
Tietokirjojen suomentajat, uusien ajatusten
suomeen tuojat ovat valtion palkitsemisjärjestelmän ulkopuolella. Heidän työtään ei arvioida, kun valtion kääntäjäpalkintoja tai kääntäjille
suunnattuja useampivuotisia työskentelyapurahoja myönnetään. Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon saajiksi heitä ei arvioida, koska neuvottelukunnan mukaan kääntäminen ei kuulu
sen toimialaan.
Jarruttamisen henki vallitsee myös modernia
maailmanluokan ajattelua sisältävien akateemisten oppikirjojen tuottamisessa. Samassa lehdessä Tuomas Seppä kirjoittaa toteutuneista hankkeista: ”Tämä kaikki syntyy (yleensä) pienten
kustantajien, innokkaiden kirjoittajien ja säätiöiden yhteistoiminnasta. Julkinen valta ja yliopistot tukevat kirjahankkeita satunnaisesti, ja
strategiadokumenteista on vaikea löytää linjauksia julkaisutoiminnasta.” Kummallisesti oppikirjaselvitysten haastatteluissa vain opiskelijat toivovat oppikirjojen tason kohottamista.
Niemisen mukaan tiedonjulkistamisen neuvottelukunta on ”erittäin tyytyväinen” saavutuksiinsa . Työssään ”neuvottelukunta tarvitsee tietokirjallisuuden kentän tukea”.
Eikö pikemmin ole niin, että tietokirjallisuuden kenttä tarvitsee työssään neuvottelukunnan
tukea? Eikö vihdoinkin olisi valtiovallan aika
ryhtyä määrätietoisesti tukemaan modernin
ajattelun tuomista suomeen?
Kirjoittaja on suomentaja ja kustantaja.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
55
TIETEEN KOHTAAMISIA
Teknologian uudet vallankumoukset muuttavat
maailmaa vauhdilla
Anne Brunila
Tieto- ja viestintäteknologian valtavan kehityksen ansiosta elämme parhaillaan digitaalista vallankumousta, joka muuttaa kiihtyvällä tahdilla
ihmisten tapaa kommunikoida, hankkia, tuottaa ja prosessoida tietoa sekä luoda uutta tietoa
ja innovaatioita. Kulutamme ja tuotamme tavaroita ja palveluja enenevästi digitaalisesti, minkä
seurauksena monet perinteiset tuotteet ja työpaikat ovat kadonneet ja kokonaisia toimialoja
on ajautunut murrokseen. Tuottavuuden kasvaessa uudet tuotteet ja palvelut saadaan aikaiseksi
vähemmällä työvoimalla ja resurssien käytöllä.
Hyppy tieteen ja teknologian kehityksen
tuottamasta uudesta tiedosta innovaatioiksi ja
kaupallisiksi tuotteiksi ja palveluiksi on dramaattisesti lyhentynyt. Uudet tuotteet ja palvelut
otetaan myös nopeasti käyttöön ja niistä tulee
massatuotteita muutamassa vuodessa. Kuvaava
esimerkki on lankapuhelimen tulo markkinoille 1800-luvun lopulla. Kului yli 60 vuotta ennen
kuin 40 prosentilla Yhdysvaltain kotitalouksista
oli puhelin kotonaan. Älypuhelin saavutti saman
levinneisyyden alle kymmenessä vuodessa.
Teknologian ja kulutustottumusten nopeatempoinen muutos on ajanut vanhoja talouden
ja yhteiskunnan rakenteita ahtaalle. Uudet digitaaliset alat ja työtehtävät eivät ole sidoksissa
aikaan ja paikkaan samalla tavalla kuin perinteisessä tuotannossa ja palveluissa. Lainsäädäntö ja
instituutiot laahaavat usein perässä ja voivat vaikeuttaa meneillään olevaa suurta rakennemuutosta.
Muutosvauhdin kiihtyessä pelkona on, ettei
Suomi pysy mukana kehityksessä. Kansainvälisten vertailujen valossa pelkoon on aihetta-
56
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
kin, sillä ne osoittavat Suomen jääneen jälkeen
kehityksestä useilla tieto- ja viestintäteknologian osaamis- ja sovellutusalueilla. Tutkimuksessa ICT on edelleen Suomen vahvuus ja edesauttaa myös muiden teknologioiden korkeatasoista
tutkimusta ja kehittämistä.
Valtioneuvoston tulevaisuusselonteko nojaa
vahvasti digitaalitalouteen ja sen avaamiin mahdollisuuksiin Suomen kestävälle kasvulle vuoteen
2030 mennessä. Valtioneuvoston digitaalitalouden visiossa kaikki teknologiat ja sovellukset tulevat kytkeytymään digitaaliseen maailmaan. Toimintoihin on sulautettu yhä enemmän keinoälyä,
automaatiota ja robotiikkaa. Jotta tähän visioon
Suomessa päästäisiin, on kyettävä paljon paremmin hyödyntämään monitieteisen tutkimuksen tuloksia ja panostettava laajasti yhteiskunnan kykyyn käyttää ja soveltaa tietotekniikkaa jo
peruskoulusta lähtien.
Tulevaisuusselonteossa robotiikka mainitaan
vain yhden kerran, vaikka maailmalla robotiikkaa ja robotisaatiota pidetään digitalisaatiotakin
suurempana teknologisena vallankumouksena
ja trendinä, joka tulee vaikuttamaan dramaattisesti talouteen ja yhteiskuntaan jo seuraavan
parin vuosikymmenen kuluessa. Ellei tätä trendiä oteta vakavasti, muutokseen ei kyetä sopeutumaan eikä sen tarjoamia mahdollisuuksia
hyödyntämään.
Älykkäät ja interaktiiviset robotit
Robotisaatiosta puhuttaessa monelle saattaa
ensimmäiseksi tulla mieleen Tähtien sodasta tuttu R2D2-robotti tai Terminaattorin humanoidit,
jotka hyökkäävät ihmisten kimppuun. Näiden
science fiction -mielikuvien pohjalta robotiikkaan onkin vaikea suhtautua vakavasti.
Robotiikka ei kuitenkaan ole tieteistarinaa.
Maailman huippuyliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa robotiikan tutkimus menee eteenpäin
huimaa vauhtia. Monitieteiset keinoälyä, sensoriteknologiaa, ICT:tä, kone- ja sähkötekniikkaa,
materiaalitieteitä, pelialaa ym. käsittävät tutkimusohjelmat esimerkiksi MIT:ssa sekä Stanfordin ja Oxfordin yliopistoissa antavat hyvän
kuvan siitä missä mennään. Näihin hankkeisiin
tutustuessa voi vain ihmetellä, kuinka pitkällä
kehitys on sekä miten monilla aloilla ja työtehtävissä robotit tulevat korvaamaan ihmiset.
Teollisuusrobotteja on ollut jo pitkään ja
niiden ansiosta esimerkiksi Uudenkaupungin
autotehdas on pysynyt kilpailukykyisenä globaalista kilpailusta huolimatta. Robottiautot
tekevät tuloaan ja ehkä tunnetuin niistä, Googlen robottiauto, on ajanut Kaliforniassa miljoonia kilometrejä ilman vahinkoja. Robotit tutkivat meriä, puhdistavat vaarallisia jätteitä ja
alueita, työskentelevät kaivoksilla, varastoissa,
viljelevät maata, lypsävät lehmiä. Robotit pystyvät myös analysoimaan suuria tietomääriä ja
niitä käytetään rahoitusalalla, lakitoimistoissa ja
muissa tietointensiivissä asiantuntijatehtävissä.
Tulevaisuuden robotit pystyvät toimimaan
älykkäästi ja interaktiivisesti ihmisten, toisten robottien ja ympäristönsä kanssa sekä oppimaan, havaitsemaan ja tunnistamaan. Sovellusalueita on monia: kuljetukset ja liikenne, vaativat
leik­
kaukset ja diagnostiikka, kotisairaanhoito,
kotihoito- ja hoivapalvelut, opetus, harrastuk-
set. Robotit tulevat parantamaan ikääntyneiden
kykyä itsenäiseen asumiseen, parantamaan palvelujen laatua ja helpottamaan hoivahenkilöstön
työtä.
Useat maat, kuten Yhdysvallat, Ranska, Saksa, Hollanti, Kiina, Japani ja Etelä-Korea, ovat
julkistaneet kunnianhimoisia robotisaatiostrategioita, joilla tavoitellaan kilpailukykyä, uusia
tuotteita ja palveluja, parempaa tuottavuutta ja
talouskasvua. Robotisaatio ei kuitenkaan merkitse vain lisääntyviä mahdollisuuksia vaan
myös suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä.
MIT:n ekonomisti Andrew McAfee sekä
Oxfordin yliopiston tutkijat Carl Frey ja Michael A. Osborne ovat analysoineet robotisaa­tion
ja automaation vaikutuksia työpaikkoihin sekä
esittäneet arvioita, joiden mukaan robotit voivat
korvata seuraavan parin vuosikymmenen kuluessa jopa puolet Yhdysvaltojen työpaikoista.
Uhanalaisia ovat erityisesti keskituloiset ja keskitason koulutusta vaativat työtehtävät mukaan
lukien monet asiantuntijatehtävät. Robotisaatio
luo myös uusia työpaikkoja, mutta tuottavuuden
kasvun ansiosta ei varmaankaan siinä määrin
kuin se niitä korvaa.
On iso kysymys, mitä on tulevaisuuden työ
sekä miten työt ja vauraus jaetaan. Robotiikan
tutkijat tuntuvat uskovan nopeaan muutokseen,
johon on syytä valmistautua. Insinööritieteiden
ja teknologian lisäksi tarvitaan yhteiskuntatieteellistä, liiketaloustieteellistä ja markkinoinnin
tutkimusta digitalisaation ja robotisaation vaikutuksista yhteiskuntaan.
Kirjoittaja on Hankenin professori.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
57
LYHYESTI
TASAVUODET
Ensimmäisen maailmansodan syttymisestä on
ensi kesänä sata vuotta. Siihen päättyi kokonainen aikakausi, jota on symboloinut ItävaltaUnkarin vilkas pääkaupunki Wien. Professori Petri Karonen toteaa Suomen Historiallisen
Seuran jäsenlehdessä (1/2014), kuinka erilaiset
tasavuodet ovat tärkeitä historiantutkimukselle.
Ne lisäävät oppialaa ja sen tutkijoiden töitä kohtaan tunnettua mielenkiintoa: ”Näissä niin sanotuissa juhlavuosiprojekteissa pystytään aidosti
yhdistämään korkealuokkainen tutkimus, tiedeviestintä ja popularisointi.” Aina ei tarvita
mitään projektia tai suurhanketta, vaan erilaisten tapahtumien ja prosessien tasa-, merkki- ja
juhlavuodet seuraavat toisiaan. Tästä on hyvänä
esimerkkeinä 1. ja 2. maailmansota tai henkilöiden merkkivuodet.
Ensimmäisestä maailmansodasta alkoi brittiläisen historiantutkijan Eric Hobsbawnin sanoin
”lyhyt vuosisata”, joka päättyi vuonna 1989 kylmän sodan symbolin Berliinin muurin murtumiseen. Siitäkin on kohta 25 vuotta. Toisen
maailmansodan tapahtumat ovat puhuttaneet
nyt alkutalvesta: Leningradin piirityksen päättyminen ja Helsingin pommitukset 70 vuotta sitten. On voitu ihmetellä, miten ihminen kykeni
Leningradissa tulemaan toimeen 125 grammalla
leipää päivässä tai miten Helsinki onnistui välttämään suuremmat lentokonepommien aiheuttamat tuhot.
Elämme jatkuvassa tapahtumavirrassa, jossa
historialla on paitsi poliittista ja yhteiskunnallista käyttöä myös suurta viihdearvoa, esim. kirjoissa, elokuvissa ja lehdissä. Muistamisen yhteydessä puhutaan myös muistin politiikasta, johon
liittyy sekä tapahtumista kertominen että niistä
vaikeneminen. Tämä politiikka on uusissa olosuhteissa ”muistin taistelua unohdusta vastaan”
(Milan Kundera). Historian tapahtumiin liittyy
myös sattumia. Voiko iso ja traaginen tapahtu-
58
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
maketju, jossa kuoli 16 milj. ihmistä, johtua pelkästä sattumasta, kuten 1. maailmansota?
TIETEEN PÄIVÄT MUUALLA
Helsingin lisäksi Tieteen päiviä järjestettiin
vuonna 2013 viidellä paikkakunnalla: Jyväskylässä, Joensuussa, Kuopiossa, Rovaniemellä ja
Turussa. Näiden tapahtumien järjestäjinä olivat
yliopistojen viestintäyksiköt. Kaikkiaan Tieteen
päivillä oli yli 21 000 kävijää vuonna 2013 Helsinki mukaan luettuna. Jyväskylässä oli noin 700
osallistujaa, Joensuussa 550 ja Kuopiossa 380,
Rovaniemellä 600 ja Turussa 7 000. Helsingissä (Kamppi) ja Turussa (Hansa) kauppakeskukset keräsivät tuhat päin tiedeyleisöä. Seuraavien
Tieteen päivien pääteema on vuonna 2015 ”Sattuma – Slumpen”, ja uusia kaupunkeja saattaa
liittyä joukkoon.
Tekniikan päivät järjestetään vuorovuosina
Tieteen päivien kanssa. Teemana oli tänä vuonna ”Ilma”, yksi Aristoteleen neljästä peruselementistä. Kävijät saattoivat Aalto-yliopiston
Dipolissa tutustua kolmen päivän ajan aiheeseen
monista näkökulmista – konserttisalin akustiikasta ilmastonmuutokseen. Päivät ovat alkuvuodesta ensimmäistä kertaa myös Turussa ja
Oulussa, yhteistyössä paikallisten yliopistojen
kanssa.
OIKEAT JA VÄÄRÄT ARKKITEHDIT
Arkkitehti ja professori Timo Penttilän (1931–
2011) postuumisti julkaistu teos (Gaudeamus
2014) on ensimmäinen arkkitehtuuriteorian
historian esitys suomen kielellä ja yksissä kansissa. Tarina alkaa antiikin klassikon Vitru­
viuksen teorioista, toisena tärkeänä hahmona on
renessanssin Alberti ja modernismin periaatteet
julistaa Le Corbusier. Kirjassa käsitellään myös
evoluutioajattelua, miten luonto on nähty ikään
kuin arkkitehtuurin kautta. Nykyarkkitehdeista
esillä ovat muiden muassa Peter Eisenman, Bernard Tschumi ja Jean Nouvel. Koska arkkitehtuuriteoreetikot ovat kuuluisien filosofien oppilaita, päähenkilöihin kuuluvat myös Aristoteles,
Pythagoras, Ludwig Wittgenstein (myös arkkitehti), Martin Heidegger ja Jacques Derrida.
Värikäs ja poleemisestikin kirjoitettu teos ei
vain esittele arkkitehtuuriteorioita ja osoita niiden yhteyksiä filosofiaan vaan myös kritisoi niitä. Punaisena lankana on ajatus arkkitehtuurista
ensisijaisesti käytännön alana.
Timo Penttilän arkkitehtuurista tunnetaan
parhaiten Helsingin kaupunginteatteri. Pääkaupungin näkyviin maamerkkeihin kuuluvat
hänen suunnittelemansa Hanasaaren ja Salmisaaren voimalaitokset. Tampereelle hän on
suunnitellut Ratinan stadionin ja Sampolan.
Hän toimi arkkitehtuurin professorina Wienissä
vuosina 1980–98.
TERVEELLINEN JA KESTÄVÄ RUOKAVALIO
Suomalaisten väestöryhmien välillä on suuria terveyseroja. Hyvin toimeentulevat syövät terveellisemmin verrattuna pienituloisiin
ja vähemmän koulutettuihin. Hyvin toimeentuleva kansanosa myös liikkuu vapaa-aikanaan
enemmän ja elää pitempään. Toisaalta yhteiskunnan parempiosaisten ruokavalinnat kuormittavat ympäristöä 30–50 prosenttia enemmän
kuin pienituloisten ja vähemmän koulutettujen
ruokavalinnat.
Juuri päättyneen HYVINVOIPA-hankkeen
johtaja, MTT:n professori Sirpa Kurppa on
huolissaan yhteiskunnan eriarvoistumisesta ja
ympäristökuormituksen kasvusta. Ne joilla on
paljon rahaa, ostavat ruokaa suurempia määriä,
mikä kasvattaa hävikkiä. He myös valitsevat runsaasti elintarvikkeita, joiden ympäristövaikutus
on suuri. ”Tämä on ristiriitainen ongelma, joka
täytyy ratkaista kestävyyden periaatteilla. Kestävyys tarkoittaa kansalaisten kokonaisvaltaista hyvinvointia ympäristön kantokyvyn rajoissa. Siksi yhteisiä tavoitteita luotaessa resurssien
käyttöä ei saisi kasvattaa. Meidän tulee nopeasti
aloittaa sopeutuminen kasvavaan niukkuuteen.”
HYVINVOIPA-hankkeessa Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus MTT, Terveyden
ja hyvinvoinnin laitos THL ja Valtion taloudellinen tutkimuskeskus VATT selvittivät, miten kestävän kehityksen periaatteet toteutuvat sosiaali-,
terveys, ruoka- ja liikuntapolitiikoissamme ja
miten eri väestöryhmien ruoankulutus vaikuttaa ekologiseen kestävyyteen. Hankkeessa pohdittiin myös, millä tavalla ruokailu- ja liikuntatottumuksia voisi ohjata parempaan suuntaan.
”Ravitsemussuositusten mukaisen ja kestävää
kehitystä tukevan ruokavalion tavoitteet samoin
kuin liikunta sekä kestävä ajattelutapa voitaisiin yhdistää”, toteaa erikoistutkija Marja-Leena Ovaskainen THL:stä. Kestävyystavoitteisiin
pääsemiseksi verotuksen ja julkisen tuen lisäksi
tarvitaan myös taloudellisia kannustimia, lainsäädäntöä, suosituksia ja normiohjausta, kuten
rajoituksia sokeri- ja suolapitoisuudelle. (Ks.
loppuraportti: http://www.mtt.fi/mttkasvu/pdf/
mttkasvu22.pdf.)
NUORISOBAROMETRI
Nuorisobarometri on vuodesta 1994 lähtien
vuosittain toteutettu 15–29-vuotiaiden Suomessa asuvien nuorten arvoja ja asenteita tutkiva
julkaisusarja. Vuoden 2013 Nuorisobarometri
perustuu 1903 puhelinhaastatteluun, ja sen teemana on osallisuus ja vaikuttaminen.
Nuorista naisista hieman useampi (33 %)
kuin miehistä (28 %) kokee pyrkineensä vaikuttamaan yhteiskuntaan viimeisen vuoden aikana,
alle 20-vuotiaista vain noin joka viides. Politiikkaan osallistuminen on vielä harvinaisempaa,
viimeisen vuoden aikana poliittisessa toiminnassa kertoo olleensa mukana vain 7 % vastaajista.
Kaikkein tärkeimmiksi yhteiskuntaan vaikuttamisen kannustimiksi nousevat mahdollisuus
edistää itselle tärkeää asiaa sekä mahdollisuus
edistää yhteistä hyvää. Nuorten yleisimmät vaikuttamismuodot ovat palautteen antaminen jostakin palvelusta, aloitteiden allekirjoittaminen ja
ostopäätöksillä vaikuttaminen. Nuorten vaikut-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
59
tamistoiminnan muodot kertovat vaikuttamisen
yksilöllisestä luonteesta. Erilaiset kollektiivisen
vaikuttamisen muodot ovat merkittävästi yksilötason keinoja vähäisempiä. Äänestävät nuoret
ovat aktiivisempia myös muilla kuin
edustuksellisen demokratian keinoilla. Toisin
sanoen passiivisuus ja aktiivisuus kasautuvat –
myös demokratian eri toimintatavoissa. Korkea
koulutustaso ja hyvä koulumenestys ennustavat
parempaa äänestysaktiivisuutta.
Selvä enemmistö pitää vaikutusmahdollisuuksiaan hyvinä omaan elämäänsä liittyvissä
asioissa. Enemmistö nuorista antaa viisiportaisen asteikon arvon neljä tai viisi vaikutusmahdollisuuksilleen liittyen taloudelliseen hyvinvointiinsa ja asumistilanteeseensa, useampi
kuin kaksi kolmesta liittyen koulutusvalintoihinsa, ammatinvalintaansa sekä siihen, millainen elämästä kokonaisuutena tulee. Sen sijaan
varsinaiset demokraattiseen vaikuttamiseen tai
kansalaispätevyyteen viittaavat asiat, kuten päätöksenteko koulussa tai työpaikalla, valtakunnallinen ja EU-päätöksenteko, jäävät arvioissa
hännille. Se, että vain yksi kymmenestä kokee
vaikutusmahdollisuutensa oman asuinkuntansa päätöksentekoon edes jokseenkin suureksi,
tukee raportin yhteenvedossa sitä näkökulmaa,
ettei suomalainen poliittinen järjestelmä ole kaikilta osin onnistunut vakuuttamaan nuoria toimintansa laadusta.
Kaikista 15–29-vuotiaista yhdeksän kymmenestä sanoo käyttävänsä jotakin sosiaalista
mediaa, tytöt vähän poikia enemmän. Iän myötä sosiaaliseen mediaan osallistuminen vähenee
selvästi. Lähes kaikki sosiaalisen median käyttäjät sanovat säännöllisesti seuraavansa muiden
päivityksiä ja sisältöjä. Muiden käyttäjien tuottamien sisältöjen kommentointi tai jakaminen on
selvästi harvinaisempaa ja itse tekemiään sisältöjä jakaa aktiivisesti vain pieni vähemmistö.
40 % nuorista sanoo osallistuvansa vapaaajallaan johonkin ryhmään tai yhteisöön. Korkeakoulutus ja hyvä koulumenestys ovat vahvasti yhteydessä ryhmiin kuulumiseen, kun
taas työttömät kuuluvat muita vähemmän ryhmiin (31 %). Työttömyyden pitkittyessä osallistumisen taso suorastaan romahtaa. Jopa kolme
60
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
neljästä arvioi pysyvästi työelämän ulkopuolelle jäävien osuuden kasvavan. Yhtä moni arvioi­
työelämän vaativan niin paljon, että monet
työntekijät palavat ennenaikaisesti loppuun.
SUOSITUS APURAHAN SAAJAN ASEMASTA
Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunta on
julkaissut suosituksen Apurahansaajan aseman
parantaminen. Suositus sitoumusperustaiseen
tutkimusrahoitukseen. Neuvottelukunnassa on
käyty pitkään keskustelua siitä, miten apurahansaajien asemaa voitaisiin parantaa ja tasavertaistaa yliopistoissa. Nyt valmistunut suositus perustuu asiantuntijatyöryhmän arvioon ja
sidosryhmien kuulemiseen. Neuvottelukunta
suosittelee käyttämään vastaisuudessa yksinkertaista kirjallista sitoumusmallia, ns. yliopistositoumusta, joka esitellään tarkasti sen ohjeessa.
Suositus on suunnattu ensisijaisesti neuvottelukunnan jäsensäätiöille, joihin lukeutuvat Suomen suurimmat apurahoja myöntävät yleishyödylliset säätiöt. Ohjetta voivat käyttää myös
muut (apu)rahoittajat ja sitä voidaan soveltaa
myös muissa tutkimuslaitoksissa työskenteleviin apurahatutkijoihin. Julkaisu on ladattavissa
pdf:nä neuvottelukunnan verkkosivuilla (http://
www.saatiopalvelu.fi kohdassa ”Julkaisut”).
PALKINTOJA
Suomalaisen tiedekustantajien liiton tunnustuspalkinnon on saanut liiton 20-vuotisjuhlassa
Eurooppalaisen filosofian seura. Tämä julkaisee
niin & näin -lehteä ja samannimistä kirjasarjaa. Suosittua Filosofia.fi-portaalia pidetään yllä
vapaaehtoisvoimin.
Suomalaisen Tiedeakatemian Väisälän palkinnot on myönnetty matematiikan apulaisprofessori Tuomas Hytöselle (Helsingin yliopisto)
ja fysiikan professori Tuukka Petäjälle (Helsingin yliopisto).
Professoriliitto on valinnut Vuoden Professoriksi sosiologian professori Pertti Alasuutarin
(Tampereen yliopisto). Hän on kansainvälisesti
tunnettu tutkija, tutkimusmetodologian kehittäjä ja tiedepoliittinen keskustelija.
Koneen Säätiö myönsi Vuodet Tiedekynä 2013
-palkinnon tieteellisestä kirjoituksesta, jossa suomen kieltä on käytetty ansiokkaasti. Palkinnon
sai musiikin- ja kirjallisuudentutkija, pianisti
Laura Wahlfors artikkelistaan ”Couranten hidastettu juoksu. Roland Barthes ja musiikki kirjoittajan inspiraationa” (Musiikki 2012). Palkitsemisvuorossa oli humanistisen alan kirjoitus.
Suomen tiedetoimittajain liitto on myöntänyt Vuoden tiedetoimittaja -palkinnon Suomen
Lääkärilehden toimittajalle Ulla Järvelle. Tiedeviestintäpalkinnon saivat Tiedonjulkistamisen
neuvottelukunnan pääsihteeri Reetta Kettunen
ja professori, tähtitieteilijä Tapani Markkanen.
UUDISTETTUJA SIVUSTOJA
Research.fi on portti suomalaiseen koulutus-, tutkimus- ja innovaatiotoimintaan. Portaali tarjoaa
kokonaiskuvan hallinnosta ja toimijoista. Sivuilta
löydät perustietoja ja avaintilastoja suomalaisesta
koulutusjärjestelmästä, tutkimusympäristöistä ja
-rahoituksesta sekä innovaatiotoiminnasta. Portaali ohjaa myös syventävään taustatietoon suomalaisten toimijoiden sivustoille.
Palvelun tuottamisesta vastaa opetus- ja kulttuuriministeriön asettama Research.fi-yhteistyöryhmä. Ryhmässä ovat edustettuina CSC
– Tieteen tietotekniikan keskus, opetus- ja kulttuuriministeriö, Suomen Akatemia, Tekes, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta, Tilastokeskus ja työ- ja elinkeinoministeriö sekä sivuston
ylläpitäjä Tieteellisten seurain valtuuskunta.
Lisäksi muut suomalaiset tieteen ja tutkimuksen
instituutiot toimittavat palveluun materiaaleja. Research.fi-palvelussa olevaa materiaalia saa
hyödyntää lähteet mainiten. Tietoja käytettäessä
on mainittava sivuston osoite www.research.fi.
ArcticFinlandin (www.arcticfinland.fi) kautta
on nyt saatavilla perustiedot Suomen arktisesta
politiikasta, tutkimuksesta ja taloudesta. Tavoitteena on Suomen uuden arktisen strategian hengessä kehittää ArcticFinland-sivustosta portti
koko Suomen arktiseen toimintaan.
Sivuston on laatinut Lapin yliopiston Arktisen keskuksen tiedeviestintä, jonka toimintaa arktisen strategian toimenpiteiden mukaan
hyödynnetään myös valtakunnallisesti. Pyrkimyksenä on parantaa Suomen arktisen osaamisen näkyvyyttä ja arktisen tiedon saatavuutta.
ArcticFinlandin konseptin laajentaminen vastaa
osaltaan tähän tehtävään. ”Syksyn aikana arktinen keskustelu on Suomessa ollut ennennäkemättömän vilkasta. Tätä keskustelua on koottu
ArcticFinlandin sivuille. Samalla on tullut esiin
ilmeinen tarve siihen, että Suomen arktinen toiminta ja toimijat löytyisivät yhdestä paikasta”,
kertoo Arktisen keskuksen tiedeviestinnän päällikkö Markku Heikkilä.
Uusitun sivuston sisältö on jaoteltu neljään
osaan: politiikka, keskustelu, tutkimus ja talous.
ArcticFinland -sivuston perusaineisto julkaistaan lähiaikoina myös englanniksi, jotta sivusto palvelisi myös kansainvälisesti porttina arktiseen Suomeen.
UUSI TOIMINNANJOHTAJA
Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV)
uudeksi toiminnanjohtajaksi on valittu musiikin
tohtori Lea Ryynänen-Karjalainen. Päätöksen
Lea Ryynänen-Karjalainen aloittaa Tieteellisten seurain valtuuskunnan toiminnanjohtajana maaliskuun alussa.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
61
teki valtuuskunnan hallitus 3.12.2013. Se nimitti
hänet tehtävään 1.3.2014 lähtien.
Ryynänen-Karjalainen (s. 1961) on musiikin tohtori (Sibelius-Akatemia, 2002) ja Master
of Arts (City University, Lontoo 1991). Hän on
toiminut suunnittelu- ja asiantuntijatehtävissä
Taideteollisessa korkeakoulussa 1991–98, tiedesihteerinä ja tiedeasiainneuvoksena Suomen
Akatemiassa 1998–2004, EVTEK-ammattikorkeakoulun kehittämisjohtajana 2004–08 sekä
Metropolia Ammattikorkeakoulun vararehtorina 2008–11. Hän on ollut viimeksi HRD-johtajana konsulttiyritys Cerion Solutions Oy:ssa.
Ryynänen-Karjalaisella on hyvä tutkimustoiminnan ja tiedepolitiikan tuntemus sekä laaja
kokemus toimimisesta kotimaisissa ja kansainvälisissä verkostoissa. Hänellä on vahva osaaminen strategisessa ja operatiivisessa johtamisessa
sekä monipuolinen esimieskokemus talous- ja
henkilöstöhallinnosta.
TIETEELLISTEN SEURAIN VALTUUSKUNNAN
STRATEGIA 2014–2018
Tiedeyhteisön
ja
tieteellisen
julkaisutoiminnan ollessa murrosvaiheessa
Tieteellisten seurain
valtuuskunta on laatinut viisivuotisstrategian. Tavoitteeksi asetettiin, että
tiedeyhteisön riippumattomuus, avoimuus ja kansainvälisyys vahvistuvat ja että sen näkyvyys ja
vaikuttavuus lisääntyvät. Toiminnassa kiinnitetään erityisesti huomiota sähköisen julkaisemisen vaikutuksiin sekä tieteen tuloksista
tiedottamiseen ja julkaisemiseen. Nuorten houkutteleminen tieteellisten seurojen toimintaan
ja kansainvälisiin tehtäviin pidetään yhtenä painopisteenä. Yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen kansalaisten ja päättäjien kanssa etsitään
uusia muotoja sekä kehitetään yhteiskunnalli-
62
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
sen vaikuttamisen arviointimenetelmiä. Strategia on luettavissa verkkosivulla: http://www.tsv.
fi/files/strategia/tsvn_strategia_2014_2018.pdf.
(Aura Korppi-Tommola)
JUHLIVAT SEURAT
Vuonna 2014 monet tieteelliset seurat juhlivat
tasavuosia. Taloustieteellinen Yhdistys täyttää
130 vuotta. Se syntyi, kun Kansantaloudellinen
Yhdistys ja Taloustieteellinen Seura yhdistyivät
vuonna 2009. Pitkät perinteet tulevat Kansantaloudellisen Yhdistyksen puolelta. Taloustiedettä
edustaa myös Ekonomiska Samfundet i Finland,
jolle on kertynyt 120 vuotta.
Historiska föreningen täyttää 100, Suomen
Kriminalistiyhdistys – Kriminalistföreningen i
Finland ja Suomen Rakennusinsinöörien Liitto RIL 80, Nordenskiöld-samfundet i Finland
75, Suomen Sotahistoriallinen Seura, Krigshistoriska Samfundet i Finland 70, Suomen Sotahistorian Komissio – Militärhistoriska Komissionen i Finland 60 ja Suomen Slavistipiiri
– Finlands Slavistkrets 50 vuotta.
Ilari Hetemäki
TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN
Puiden ystäväin ja tutkijain kirjasto
Pentti Alanko
Dendrologian Seura – Dendrologiska Sällskapet
ry. perustettiin vuonna 1969. ”Yhdistyksen tarkoituksena on edistää suomalaisten ja Suomessa
menestyvien ulkomaisten puuvartisten kasvilajien ja niiden muotojen tutkimusta ja tuntemusta silmällä pitäen niiden merkitystä ja käyttöä
luonnon ja maiseman hoidossa, vihreytyksessä,
puistojen ja puutarhain suunnittelussa sekä metsän- ja muussa viljelyssä.”
Seuran lehden nimi oli aluksi Dendrologi­
an Seuran Tiedotuksia – Dendrologiska Sällska­
pets Notiser (1970–1980), mutta vuonna 1981
nimeksi tuli lyhyt ja ytimekäs Sorbifolia. Lehdessä julkaistaan vuosittain dendrologisen kirjallisuuden bibliografia, johon on otettu mukaan
edellisenä vuonna niin Suomessa kuin ulkomailla julkaistut suomalaisten tutkijoiden dendrologiset artikkelit. Mukaan ei ole kelpuutettu pelkästään puutarhan- ja metsänhoitoa käsitteleviä
kirjoituksia.
Seuralla on ollut myös muuta vilkasta julkaisutoimintaa, jäsenlehden lisäksi aloitettiin
vuonna 1973 julkaista sarjaa ”Publications of
the Finnish Dendrological Society”, jossa on julkaistu yhdeksän nidettä, viimeisimpänä Suomen
dendrologian historia (Väre ym. 2008). Seura on
lisäksi julkaissut monia puisto-oppaita.
Seuran kirjasto perustettiin vuonna 1985 ja
se on alusta alkaen sijainnut Helsingin yliopiston Luonnontieteellisen museon kasvimuseon
kirjastossa Kaisaniemessä. Kirjastossa on tällä
hetkellä 762 Helkassa luetteloitua dendrologista
teosta, mutta vasta 1/3 teoksista on kortistossa.
Kirjastoon tulee vaihtona tällä hetkellä 13 kotija ulkomaista alan julkaisua. Tärkeimpiä vaihtoyhteyksiä ovat olleet yhteydet Ruotsin, Tans-
kan, Saksan ja Sveitsin dendrologisten seurojen
kanssa. Seuran kirjaston hoitajana toimii Pentti Alanko, mutta käytännössä luetteloinnin ym.
asiat hoitaa kasvimuseon kirjastonhoitaja Sirkka Sällinen.
Kirjastossa on myös laaja kokoelma dendrologiaa käsitteleviä opinnäytetöitten kopioita,
dendrologiaa käsitteleviä lehtileikkeitä ja eripainoksia sekä kotimaisia ja ulkomaisia taimihinnastoja. Taimiluetteloita on käytetty mm.
opinnäytetöissä Helsingin yliopiston maatalous­
tieteiden laitoksen puutarhatieteen osastolla
Viikissä, jossa ne on myös alustavasti luetteloitu.
Taimiluettelot ovat tärkeitä dokumentteja selvitettäessä, mitä kasveja meillä on viljelty eri aikoina.
Kirjastoa on kartutettu vuosittain hankkimalla muutamia alan perusteoksia. Huomattava
osa on saatu lahjoituksina, joista laajin kokoelma on saatu professori Maxmilian (Max) Hagmanin kirjastosta. Myös monet muut jäsenet
ovat kartuttaneet kirjaston kokoelmia. Koska kirjasto sijaitsee Luonnontieteellisen museon Kasvimuseon kirjastossa, jossa ovat museon
oman kokoelman lisäksi myös Kasvitieteellisen
puutarhan ja Suomen sieniseuran kirjasto, kirjastoon ei hankita eikä oteta lahjoituksina tilan
puutteen vuoksi sellaisia teoksia, jotka ovat jo
”talon” muissa kokoelmissa. Kaksoiskappaleita on sijoitettu muihin kirjastoihin, esimerkiksi
Mustilan arboretumin kirjastoon Elimäellä, jossa on jo arboretumin perustamisen ajoilta peräisin oleva arvokas alan kirjasto.
Kirjoittaja on Dendrologian Seuran kirjastonhoitaja.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
63
KIRJALLISUUS
Suomalaisen geofysiikan
ensiaskeleita
Tiera Laitinen
Heikki Nevanlinna ja Peter
Holmberg: Geomagnetismia,
meteorologiaa ja
revontulitutkimusta Suomessa
1700-luvulta 1900-luvun alkuun.
Suomen Tiedeseura 2013.
Suomi ei suinkaan itsenäistynyt
vuonna 1917, kuten toisinaan kuulee
väitettävän. Suomi kasvoi itsenäiseksi 1800-luvulla ja erityisesti sen jälkipuoliskolla, jolloin kansakuntamme
kehitti tahdon ja osaamisen toimia
täysivaltaisena sivistyskansana sekä
loi instituutiot ja käytännöt omien
asioidensa hoitamiseen. Siihen verrattuna se, että 6.12.1917 vaadimme oikeutta toteuttaa itsenäisyyskykymme täysimääräisesti ja seuraavana vuonna saimme sen, on toisarvoinen kuriositeetti.
Sivistyskansan ominaisuuksiin
kuuluu myös osallistuminen kansainväliseen tieteelliseen tutkimukseen aloitekykyisenä itsenäisenä toimijana. Heikki Nevanlinna
ja Peter Holmberg kertovat, miten
suomalaiset saavuttivat tämän aseman geomagnetismin ja revontulitutkimuksen saroilla. Myös meteorologian varhaisvaiheet tulevat käsitellyiksi kirjan nimessä annetun
lupauksen mukaisesti, vaikka sisällön painotuksista huomaa, ettei se
ole kirjoittajille yhtä läheinen aihe.
Kansallisen tutkimustradition
ja instituutioiden rakentumisen
ohessa lukijalle tulee tutuksi myös
64
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
mainittujen tieteenalojen samanaikainen edistyminen Euroopassa.
Suomalainen kehitys ei suinkaan
ollut korpivaellusta kohti kaukaisuudessa kangastelevaa kansainvälistä tasoa. Vaikka suomalaiset
eivät vielä 1800-luvulla yltäneetkään kansainvälisen ladun avaajiksi, niin hyvin tuoretta latua he kuitenkin hiihtivät. Täällä pidettiin yllä suoria yhteyksiä Euroopan johtaviin tiedekeskuksiin, testattiin
tuoreimpia teorioita ja osallistuttiin innokkaasti kansainvälisen Polaarivuoden kaltaisiin yhteishankkeisiin.
tamaan sähkömagnetismin perusteorioiden kehittymistä. 1800-luvun lopulla Helsingin yliopiston fysiikan professori Selim Lemström
selitti revontulet ilmakehään indusoituvien sähkövarausten avulla. Teoria oli oikein hyvä ja saavutti kansainvälistä suosiota – valitettavasti se ei kuitenkaan ollut tosi.
Niinpä kunnia revontulten selittämisestä siirtyi ja jäi norjalaiselle
Kristian Birkelandille tämän osoitettua, että Auringosta sinkoutuneet hiukkaset synnyttävät napaalueilla revontulivalon syöksyessään Maan magneettikentän ohjaamina ilmakehään.
Revontulten salaisuus
Revontulet olivat unohtuneet luonnontutkijoiden käsitemaailmasta
1600-luvulla, kun niitä ei Maunderin minimiksi kutsutun Auringon
hiljaisen kauden aikana juuri näkynyt Lappia etelämpänä. 1700-luvun alussa aktivoituivat niin Aurinko kuin revontulitutkimuskin.
Uppsalan yliopiston tähtitieteen professori Anders Celsius havaitsi assistenttinsa Olaf Hjorterin kanssa, että revontuliin liittyi
magneettisia häiriöitä. Celsiuksen
aloitteesta aloitettiin säännölliset revontulihavainnot vuosisadan
puolivälissä myös Suomen alueella.
Niiden perusteella Torniossa työskennellyt Anders Hellant pystyi
johtamaan oikeansuuntaiset arviot
niin revontulten korkeudesta kuin
niiden pääsääntöisestä esiintymisalueestakin.
Revontulivalon alkuperän selvittäminen joutui sen sijaan odot-
Magneettis-meteorologinen
observatorio
Euroopan kuumimpia muotivillityksiä 1830-luvulla, ainakin tiedemiespiireissä, oli magneettisten
observatorioiden perustaminen.
Myös Venäjällä, sillä maan tieteen tuli olla ”kansainvälisen tutkimuskilpailun kärjessä valtakunnan hyödyksi ja keisarin kunniaksi”. Luonnontieteissä oli sekin hyvä
puoli, että niiden parissa puuhastelu piti monta lahjakasta nuorukaista erossa politiikasta, jossa liiallinen älykkyys, aloitekyky ja periaatteellisuus ovat sangen hankalia ominaisuuksia.
Pietarista tuli aloite observatorion perustamiseksi myös Helsinkiin. Täällä yliopisto vastusti hanketta suurten kustannusten pelossa. Keisarin käskyllä observatorio kuitenkin perustettiin vuonna
1838, ja toimintakuluista määrät-
tiin vastaamaan Suomen suuriruhtinaskunta.
Jälkiviisaasti voi todeta olleen
Suomen etu, että asia ratkesi venäläisten tahdon mukaan. Näin Suomi sai oman instituution magnetismin ja meteorologian aloja kehittämään sekä saattoi esiintyä kansainvälisillä tieteen kentillä itsenäisenä
toimijana. Muussa tapauksessa Pietarin keskusobservatorion alainen
säähavaintoverkko olisi todennäköisesti myöhemmin ulotettu Suomeen, joka olisi tältä osin jäänyt venäläisen maakunnan asemaan.
Observatorion ensimmäiseksi johtajaksi tuli Johan Jakob Nervander, joka oli vaikuttanut vahvasti sen perustamiseenkin. Hän rakensi observatoriolle modernin ja
kunnianhimoisen havainto-ohjelman Carl Friedrich Gaussin Göttingenissä luoman esikuvan mukaan.
Suuria läpimurtoja ei geomagnetismissa tai meteorologiassa
suomalaisten nimiin kertynyt vielä 1800-luvulla, kun Lemströmin
revontuliteoriakin osoittautui virheelliseksi. Tunnollisesti läpi vuosikymmenten kerätyt yhtenäiset
havaintosarjamme ovat kuitenkin edelleen merkittävää aineistoa
tieteelliselle tutkimukselle. Tältä kannalta katsottuna ei loppujen
lopuksi mennyt hukkaan observatorion johtajana Nervanderia seuranneen Henrik Boreniuksen kolmikymmenvuotinen pysähtyneisyyden kausikaan, jonka saavutusten ”huippu oli siinä, että laitoksen
mittauksia ei muutettu piiruakaan
eikä mistään kehityksestä ollut puhettakaan”.
Magneettis-meteorologinen ob­
ser­vatorio siirtyi yliopistolta Suomen Tiedeseuran hallintaan vuonna 1881 ja edelleen itsenäiseksi val-
tion laitokseksi vuonna 1919. Sen
toimintojen painopiste siirtyi jo
1800-luvulla magnetismista säähavaintoihin, ja useiden nimenvaihdosten saattelemana siitä on kehittynyt nykyinen Ilmatieteen laitos.
Polaarivuosi
Ensimmäinen kansainvälinen Polaarivuosi 1.8.1882–1.9.1883 oli
laaja arktisen alueen tutkimuskampanja. Suomalaisten tieteellinen aloitteellisuus sekä näkemys
maastaan itsenäisenä toimijana olivat kasvaneet Helsingin observatorion perustamisvuosista. Tiedeseura sai senaatilta määrärahan, jonka
turvin yksi Polaarivuoden kahdestatoista havaintoasemasta perustettiin Sodankylään Selim Lemströmin johdolla.
Havainto-ohjelman
tulokset
olivat hyviä ja pieni suuriruhtinaskunta sai kaipaamaansa myönteistä kansainvälistä huomiota. Oheishyötynä eteläsuomalaisten käsitys
Lapin oloista parani, kun havaintoretkikunta toi sieltä myös tuolloin
tuiki harvinaisia valokuvia.
Kaivattua tieteenhistoriaa
Luonnontiede on jäänyt suomalaisessa historiakirjallisuudessa harmillisen vähälle huomiolle, kenties siksi, ettei meillä ole 1900-lukua edeltävältä ajalta esimerkiksi
länsinaapurimme Carl von Linnén, Anders Celsiuksen ja Anders Jonas Ångströmin kaltaisia
maailmanlaajuisesti tunnettuja nimiä esiteltäviksi. Nevanlinnan ja
Holmbergin teos täyttää osaltaan
tätä aukkoa, vaikka käsitteleekin
luonnontieteistä vain kapeaa siivua. Rajauksen ja henkilöhistorioita pitemmän aikaperspektiivin
ansiosta tieteellisten ideoiden kehittymistä ja vuorovaikutusta on
voitu käsitellä paikoin melko seikkaperäisestikin.
Kertomus geofysiikan ensiaskeleista maassamme muistuttaa, että
todellisen itsenäisyyden rakentaminen valtiollisen autonomian aikana oli kaikki yhteiskunnan toiminta-alueet läpäisevä henkinen
kasvuprosessi. Tieteemme ei ehkä
kokenut samanlaista ikimuistoista
kultakautta kuin taiteemme, mutta tutkimuksessakin omistautuminen ja työ synnyttivät sen, mitä
kansakunnalta kansakuntien joukossa sopii odottaa.
Vaikka kirja käsittelee ensisijaisesti historiaa, sen teksti ja mainiot
tietolaatikot tekevät tutuiksi myös
muutamia geofysiikan peruskäsitteitä ja -tuloksia. Kirjan soisi kuluvan niin fyysikoiden kuin humanistienkin käsissä, sillä molemmille sen lukeminen merkitsee
sivistystä laajentavaa pientä tutkimusretkeä oman tieteellisen tuttuusalueen ulkopuolelle.
Kirjoittaja työskentelee avaruustutkijana Ilmatieteen laitoksessa.
Villinä sutena Suomessa
Mattias Tolvanen
Mervi Laaksonen: Susi. Maahenki
2013.
Suden levinneisyys käsittää laajalti Euraasian ja Pohjois-Amerikan, ja se on kuulunut petonisäkkäänä alkuperäiseen luontoon jo
kauan ennen kuin pohjoiset susien
maat asutettiin. Metsästäminen, jopa tapporahalla kannustaen, hävitti
sudet kokonaan Suomen eteläisistä ja läntisistä osista jo 1800-luvun
lopulla. Vuoden 1973 rauhoittami-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
65
sen jälkeen susikanta on vahvistunut ja alkanut levitä vanhoille elinalueilleen myös maan länsi- ja eteläosissa.
Vastinetta susikeskusteluun
Mervi Laaksonen on koonnut Susiteokseensa mahdollisimman täydellisen tietopaketin suden biologiasta ja käyttäytymisestä, kuten jo
ytimekkäästä nimestäkin voi päätellä. Hän kertaa myös historian tietoja menneiltä vuosisadoilta ja löytää syitä susien herättämiin ristiriitaisiin tunteisiin, jotka vaihtelevat
vihasta ja pelosta ihailuun.
Laaksonen on koulutukseltaan
biologi ja asuu perheineen tiheästä susikannastaan tunnetussa Kuhmossa. Myös hänen omat käsityksensä ovat muuttuneen kirjan kirjoittamisen myötä, vaikka kuhmolaiselle sudet ovatkin arkipäiväisiä
metsän eläimiä. Teoksen alku- ja
myös loppusanoissa hän kertaa kirjansa tietoihin perustuen, että susi
kuuluu kiistatta Suomen alkuperäiseen luontoon. Vaikka susi onkin
petonisäkäs, se on luonnon lakien armoilla, eikä se kilpaile tietoisesti ihmisen kanssa saaliista. Asutuksen lähettyvillä liikkuvat sudet
voivat tappaa ja syödä esimerkiksi
lampaan, sillä lammas on suurpedon luonnollinen saaliseläin. Lampaan tappaminen ei kuitenkaan
johdu suden pahuudesta, vaan se
toimii niin kuin suden tehtävänä
on toimia luonnon eliöyhteisössä.
Ihminen ja susi ovat eläneet
vuorovaikutuksessa aina siitä lähtien, kun ihmiset ovat muuttaneet
susien maille asumaan. Yhteiseen
historiaan kuuluu myös koiran kesyyntyminen kotieläimeksi ja ihmisen läheisimmäksi lemmikiksi noin 15 000 vuotta sitten. Koiraa voidaan luonnehtia sudeksi,
66
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
jolla on säilynyt suden pentumaisia ominaisuuksia myös täysikasvuisena.
Ihmisen ja suden välillä on ollut myös vaikeasti sovitettavia asioita. Susi on koettu hyvin vaaralliseksi pedoksi, joka on haitannut
myös karjankasvatusta verottamalla nautoja, lampaita ja poroja. Varsinkin 1800-luvun loppupuolella
susia metsästettiin säälimättä, kunnes laji oli hävitetty kokonaan Etelä-, Länsi- ja Keski-Suomesta. Silti valtio maksoi tapporahaa vuoteen 1971 ja itärajan kunnissa vielä
vuoteen 1975 asti. Susi rauhoitettiin poronhoitoalueen eteläpuolella vuonna 1973, jolloin koko maassa oli enää vain muutama susi jäljellä. Viime vuosikymmenten aikana
Suomen susikanta onkin vahvistunut huomattavasti. Samalla myös
suhtautuminen suteen on kärjistynyt susien levittyä uudelleen myös
läntiseen Suomeen, jossa niitä ei ollut tavattu yli sataan vuoteen.
Susista keskustellaan nyt paljon
ja tunteet kuumenevat usein hyvinkin erilaisten näkemysten takia. Joidenkin mielestä susia on jo
liian paljon, ja toisten mielestä Suomeen mahtuisi susia vielä suurempi määrä huolehtimaan hirvikannan terveydestä. Ihmisillä on erilaisia arvoja, ja esimerkiksi luontoa suojelevien kaupunkilaisten
ja maaseudulla kotieläintaloudesta toimeentulonsa hankkivien näkemykset voivat olla voimakkaassa ristiriidassa keskenään.
Koiran sukuinen huippupeto
Kooltaan susi muistuttaa suurta
pystykorvaista koiraa, mutta sillä on lyhyemmät korvat, pitemmät
jalat ja vinot silmät. Pohjoismaissa
aikuiset naaraat painavat 30–35 kiloa, urokset 35–45 kiloa. Säkäkor-
keus on 50–70 cm ja ruumiin pituus 100–145 cm, josta häntää on
35–50 cm. Pohjolan sudet ovat väriltään kellertävänharmaita.
Susi nähdään usein vain raatelevana petona, vaikka sen elämä muistuttaakin paljon omaa
elämäämme. Sudet elävät ihmisten tapaan perhelaumoissa, joissa johtava uros ja naaras järjestävät mahdollisimman hyvän elämän
jälkeläisilleen. Susilaumassa on lisääntyvä susipari eri-ikäisine jälkeläisineen, tavallisesti kolmesta yhteentoista yksilöä. Perhelauma elää
omalla elinpiirillään, joka on Pohjoismaissa tavallisesti 300–2 000
neliökilometriä laaja. Suden hajuaisti on hyvin herkkä, ja se myös
jäsentää ympäristöään koiran tapaan hajujen perusteella. Urokset
ja lisääntyvät naaraat merkitsevät
reviirin rajoja virtsaamalla. Lisäksi reviirimerkkeinä toimivat kaatuneille puunrungoille tai kiville jätetyt ulosteet.
Saalista etsiessään sudet voivat
jolkotella reviirillään kymmeniä
kilometrejä vuorokauden aikana.
Suomen havumetsissä on useita sudelle kelpaavia saaliseläimiä, joista
hirvi on suurin. Asutuksen liepeillä liikkuva susi saattaa poiketa nälissään tutkimaan myös pihapiirejä.
Susipari johtaa jälkeläistensä laumaa yhdessä, mutta uros on
enemmän aloitteellinen saalistuksessa ja naaras pentujen hoidossa
ja puolustamisessa. Sudenpennut
ovat leikkisiä, kuten muidenkin
koiraeläimien pennut. Emo vierottaa ne maidon imemisestä viidestä
yhdeksään viikon ikäisinä, jolloin
ne siirtyvät vähitellen kiinteään ravintoon. Jo neljän kuukauden ikäiset pennut ovat valmiita seuraamaan laumaa ja opettelemaan saalistusta. Pentujen kasvu päättyy
noin vuoden iässä.
Tavallisesti nuoret sudet jättävät perhelauman 11–24 kuukauden ikäisinä, Suomessa yleisimmin jo 11–12 kuukauden iässä.
Yksin liikkuvat sudet ovatkin nuoria vaeltelevia yksilöitä, jotka etsivät omaa paikkaansa susien yhteisössä. Jos laumaa johtava susipari kuolee esimerkiksi metsästäjän
luoteihin, pennut saattavat joutua
vaikeuk­siin, sillä lisääntyvät sudet
ovat ravinnonhankinnan ja lauman
yhtenäisyyden kannalta tärkeitä.
Pelätty ja vihattu
Suteen suhtaudutaan edelleen hyvin suurilla tunteilla, ja varsinkin
alueilla, joilla susia ei ole totuttu näkemään yli vuosisataan, ne herättävät myös suurta pelkoa. Nykyajan
ihmiset ovat enimmäkseen luonnosta vieraantuneita. Eläimiä inhimillistetään ja niissä nähdään hyviä
tai huonoja luonteenpiirteitä, joilla lajeja leimataan, kuten television luontodokumenteissa, joissa paha peto tappaa kiltin saaliin. Myös
vanhat kertomukset ihmisiä ahdistelleista ja jopa tappaneista susista
elävät edelleen, vaikka niiden tiedetään liittyvän vesikauhua sairastaneisiin petoihin.
Suomesta on tiedossa vuosien
1710–1881 väliltä 193 suden tappamaa ihmistä, joista aikuisia oli 75.
Kirkonkirjoihin kirjatut kuolinsyyt
ovat kuitenkin olleet usein arvailujen varassa, ja sudesta saatettiin
tehdä syyllinen, vaikka kuolema
olikin aiheutunut jostakin muusta syystä. Kaikki kuolemantapaukset ovat eteläisestä Suomesta, jossa
väestö oli kasvanut nopeasti ja samaan aikaan suden luontaiset saaliseläimet, kuten hirvet ja metsäpeurat, olivat vähissä tai metsästetty jo sukupuuttoon. Nälkä ajoi su-
sia asutuksen lähistölle, jossa myös
karjaa joutui usein susien saaliiksi.
Aikuisten kimppuun hyökänneet sudet olivat rabiesta eli vesikauhua sairastaneita yksilöitä,
mutta lapset saattoivat joutua myös
terveiden nälkiintyneiden susien
tappamiksi. Yksi vesikauhuinen
susi saattoi hyökätä useiden ihmisten kimppuun ennen kuin se saatiin hengiltä. Lisäksi vesikauhua tavattiin myös kulkukoirissa, ja nekin
ahdistelivat ihmisiä.
Laaksonen käsittelee ajatuksella kirjoittamassaan tekstissä monipuolisesti koko pohjoista luontoamme, jossa susien lisäksi myös
esi-isämme ovat osanneet tulla toimeen ankarissa luonnonoloissa.
Susi-kirja vastaa hyvin viime vuosien susikeskusteluun. Tietämättömyydestä johtuvaan irrationaaliseen susipelkoon voi vaikuttaa vain
tietoa jakamalla, ja siinä Laaksonen on onnistunut hyvin. Hän tuo
esille laajan aihepiirin moninaisia
näkemyksiä tasapuolisesti, ja yksityiskohtainen sisällysluettelo ja
hakemisto helpottavat tietojen löytämistä. Yleistajuisessa tietoteoksessakin tarpeelliset lähdeviitteet
voisi parhaiten esittää alaviitteinä
tai numeroviitteinä kirjallisuus­
luettelossa mainittuihin lähdeteoksiin. Nyt hakasuluissa tekstin
yhteyteen sijoitetut nimet vuosilukuineen antavat hieman opinnäytemäisen vaikutelman.
Susi on runsaasti kuvitettu luontoteos, jonka valokuvat ovat pääosin suomussalmelaisen luontokuvaaja Hannu Hutun tuotantoa.
Vain harva onnistuu luontokuvaajan tapaan näkemään villejä susia
luonnossa, mutta hyvien valokuvien kautta niiden ilmeikäs olemus
avautuu myös lukijoille.
Susia pelkäävä tai susien naapu-
rina asuva saa myös ohjeita uhkaavan suden kohtaamista varten sekä kotieläinten ja koiran suojelemiseksi susilta. Susien aiheuttamia
vahinkoja voidaan välttää jossakin
määrin, eikä luonnossa elävä susi
aina olekaan satukirjojen Iso Paha
Susi. Keskustelua rakentavasti johdattelemalla löytyy myös villien
susien antamia taloudellisia mahdollisuuksia. Esimerkiksi luontomatkailussa voidaan hyödyntää
suden kohtaamisen elämyksellisyyttä. Vaikeasti tavoitettavia susia
ei tarvitse edes nähdä, sillä jo metsässä yön tunteina vaeltaneen susilauman hohtavalle hangelle tallaama jotos tai kaukana erämaassa ulvovat sudet jäävät vaativankin elämysmatkailijan mieleen.
Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailija.
Yö kun tummuu yllä
itämaan
Kalevi Koukkunen
Klaus Karttunen: Mooseksen
kirjoista kungfutselaisuuden
klassikoihin ja Jerusalemista
Siperian tundralle. Aasiantutkimuksen vaiheet Suomessa.
Suomen Itämaisen Seuran (SIS)
suomenkielisiä julkaisuja 38.
SIS 2011. – Lotta Aunio ja Juha
Janhunen (toim.): Miten minusta
tuli tohtori. Itämaiden tutkijat
kertovat. SIS:n suomenkielisiä
julkaisuja 40. SIS 2012.
Teoksessaan Mooseksen kirjois­
ta kungfutselaisuuden klassikoihin
ja Jerusalemista Siperian tundral­
le Helsingin yliopiston Etelä-Aasian tutkimuksen professori Klaus
Karttunen jaottelee suomalaisen
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
67
Aasian-tutkimuksen vaiheet viiteen pääjaksoon:
(1) Imitaation aika (vuodet
1520–1730; 210 vuotta, kirjassa 72
sivua),
(2) Provinsialismin aika (1730–
1830; 100 vuotta, 95 sivua),
(3) Kenttätyön ja kansainväli­
syyden aika (1830–1917; 87 vuotta, 170 sivua),
(4) Kansallinen aika (1917–
1970; 53 vuotta, 85 sivua) ja
(5) Modernisaation ja ekspansi­
on aika (vuodesta 1970; 40 vuotta,
91 sivua).
Kunkin pääjakson alussa on tiivis johdatus ajan tapahtumiin ja
virtauksiin. Sen jälkeen seuraavat
kronologisessa järjestyksessä seikkaperäiset esittelyt ja luonnehdinnat tutkijoista ja tutkimusmatkailijoista – ihmeellinen kavalkadi! Teos sisältää kunnioitettavan määrän
tietoa, osin laajojen suuntausten,
osin pienten yksityiskohtien kuvauksia. Karttunen kirjoittaa eläytyvästi ja usein hauskastikin, vaikka tällaisessa kirjassa joutuu vääjäämättä luettelemaan teoksen
toisensa perään. Ja jos luetellaan,
luetellaan konstailematta, kyllä luetteloissakin on kiinnostavuutta
ja ilmaisuvoimaa – niin, niissä on
harmoniaa. Luetteloita voi myös
keventää attribuutein tai muunlaisin luonnehdinnoin, kuten on tehty esimerkiksi Timo Veijolan tuotantoa luetteloidessa (s. 511–512).
Tekijä itse korostaakin (s. 442), että hänen esityksellään on selvä bibliografinen aspekti, mikä vain lisää
teoksen käsikirjallista luonnetta.
Teoksen aihepiireissä yhdistyvät mm. kielitiede, kansatiede, Suomen ja yleinen historia, sukututkimus, maantiede, kulttuurintutkimus, koulu- ja yliopistohistoria,
teologia, jopa luonnontieteet ja nu-
68
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
mismatiikka. Se sivuaa myös suomalais-ugrilaisten kielten ja kansojen tutkimusta. Kirjassa ei ole kuvia paitsi informatiiviset kansikuvat. Eikä kuvia tarvitakaan, lukija
vaeltaa mielikuvituksessaan tutkijan matkaseurana milloin Lähiidässä, milloin Siperiassa.
Kun tekijä on tunnettu oppihistorioitsija, on selvää, että teos valaisee monipuolisesti tieteiden historiaa. Hieman kulunutta sanontaa käyttääkseni Karttunen asemoi
Aasian-tutkimuksen osaksi yleistä
tiedettä yhdistäen suomalaisen ja
kansainvälisen tutkimuksen. Hän
on hyödyntänyt laajaa lukeneisuuttaan ja monipuolista lähteiden
tuntemustaan. Suomalaisen Aasian-tutkimuksen analyysi ja historiointi on nyt erinomaisella tolalla
ja tasolla. Teos tietysti nostaa esiin
muut ilmansuunnat. Pitäisi tutkia
suomalaista Afrikan-tutkimusta ja
Etelä-Amerikan-tutkimusta – aivan oikein: tutkia tutkimusta. Mainittuja maailmankolkkia on tietysti
tutkittukin, mutta yhtenäinen esitys puuttuu. Karttusen laaja teos
on vankka perustutkimus, johon
seuraavien vuosien jälkeen on hyvä kirjoittaa jatkoa ja noteerata tutkimuksensa lopettaneet ja aloittaneet sekä tutkimuksiaan jatkaneet.
Vieraiden kielten, eritoten heprean, kouluopetuksesta hän on löytänyt uutta tietoa.
Vaikka teos on yleisestikin kiinnostava, se on tietysti tieteellisenä
suunnattu aiheesta harrastuneille,
ja siinä mielessä sen ”epäkaupallinen” nimi on perusteltu. Ehkäpä alanimeke ja pääotsikko olisivat
voineet olla toisessa järjestyksessä:
Aasian-tutkimuksen vaiheet Suo­
messa: Mooseksen kirjoista kung­
futselaisuuden klassikoihin ja Je­
rusalemista Siperian tundralle. Voi
myös pohtia, olisiko teoksella ollut laajemmat levikkimahdollisuudet englanninkielisenä. Karttunen
kirjoittaa kuitenkin esipuheessa,
että Ivar Heikel on käsitellyt Turun
Akatemian ajan ruotsiksi, Pentti
Aalto 1800- ja 1900-luvun englanniksi ja vieläpä Erik Stenij saksaksi.
Kirjoittajasta tuntui luontevalta käsitellä aihetta suomeksi. Hyvä niin,
teoksessa on kuitenkin 14-sivuinen
englanninkielinen tiivistelmä.
Historian kannalta on tietysti parasta, että Karttusen teoksessa
Aasian-tutkijat pääsevät nyt esiin
aidossa yhteydessä eli kontekstissa,
niin kuin nykyään sanotaan. Moni
unohtunut tutkija on päässyt – jos
ei nyt parrasvaloihin, niin ainakin
esille. Yksi heistä on ”omalaatuinen
ja oppinut herra” Ivar Ulrik Wallenius (1793–1874), ”naimaton,
hiljainen ja huomaamaton mies”,
joka kuitenkin opetti yliopistossa
hepreaa, arabiaa, persiaa, sanskritia
ja armeniaa. Tutkimus- ja yliopistohistorialle Karttunen on tehnyt
suuren palveluksen mainitsemalla moniaalle säteilleiden oppi-isien seuraajia. Indologi-fennougristi Otto Donnerin oppilasjoukko
on vaikuttava: E. N. Setälä, Heikki
Paasonen, Yrjö Wichmann, Heikki
Ojansuu, G. J. Ramstedt, Kai Donner, Kaarle Krohn, Jooseppi Mikkola, Jalo Kalima ja Hugo Pipping.
Sijansa teoksessa on saanut siis
myös G. J. Ramstedt (1871–1950),
jonka klassinen matkakirja on nimeltään Seitsemän retkeä itään
(1944). Ramstedt muuten onkin
lähes mainituin tutkija teoksessa Matthias Alexander Castrénin,
Knut Tallqvistin, Arthur Hjeltin ja
Pentti Aallon rinnalla. Ramstedtin
jälkeen itään on tehty kymmeniä
retkiä, ehkä 77, 177 tai jopa 277.
Ramstedtinkin ansiosta Suomi on
Aasian-tutkimuksen pieni suurvalta. Kun Ramstedt täytti 60 vuotta, Kotikielen Seuran aikakauslehti Virittäjä julkaisi hänelle omistetun juhlanumeron, jossa mainitaan ”meidän maailmankuulu
tiedemiehemme”. Jo ennen Ramstedtia ansioitui toinen tiedemiehemme, Olaus Magni, joka ei sentään toiminut Pariisin rehtorina (s.
8) vaan Pariisin yliopiston rehtorina. Kun jatkuvasti puhutaan kansainvälistymisestä ja vaikka kysymyksessä on tietty semantiikka,
Karttusen teos vahvistaa väkevästi sen seikan, että suomalaiset ovat
olleet kansainvälisiä siis ainakin jo
1600-luvulta lähtien.
Historioinnissaan Karttunen
tulee aivan nykypäivään. Nuorin
tutkija on syntynyt 1970-luvun jälkipuoliskolla. Nuorimmista kerrotaan lähinnä tutkimuskohde ja
ensimmäiset julkaisut; kohteethan saattavat vaihtua tai painottua toisin. Teoksessa Miten minus­
ta tuli tohtori Tapani Harviainen
tosin sanoo, että tutkijoiden aiheet
usein keskittyvät suhteellisen harvoihin, jo varhaisvuosina ilmenneisiin kiinnostuksen kohteisiin.
Rohkeasti Karttunen kertoo monienkin tutkijoiden kohdalla tekeillä olevista tutkimuksista, varsinkin
väitöskirjoista, joten täydennys on
paikallaan sopivan ajanjakson jälkeen. Ehkäpä 1970-luvulla syntyneet tutkijat eivät tule ajatelleeksi,
että he jatkavat Turun Akatemiassa
1600-luvulla alkanutta tutkimus­
traditiota.
Karttusen 634-sivuinen järkäle on paitsi Aasian-tutkimuksen
suurteos myös tiedehistoriallinen
tietopaketti. Kun maailmanhistoriassa on puhuttu 1400–1500-lukujen suurista löytöretkistä, Karttunen puhuu vastaavasti 1800-luvun
suurten matkojen aikakaudesta,
jolloin tehtiin tutkimusmatkoja Lähi-itään, Pohjois-Afrikkaan, Kaukasiaan, Keski-Aasiaan, Siperiaan,
Mongoliaan ja Kaukoitään sekä
auottiin uusia uria niin assyriologiassa, indologiassa kuin altaistiikassakin. Ja tietysti oman lukunsa
on saanut kielitieteen kummajainen, heprean sukukieleksi uskottu
suomi. Valitettavasti vain åvi (ovi)
ei ole yhteydessä heprean sanaan
avah ”halusi” (ovi muka avautuu
halukkaasti).
Lähdeluetteloa on 37 sivua.
26-sivuisessa henkilöhakemistossa
ovat sekä käsitellyt henkilöt (lihavalla) että mainitut henkilöt (lihavoimatta). Syntymävuosi tai elinaika on mainittu lähes kaikista henkilöistä, samoin tutkijanimike ja työ
tai toimi. Tämän kaiken lisäksi tekijä on laatinut vielä 19-sivuisen aihehakemiston, jonka laajoja osioita ovat ”Kielet ja kansat”, ”Kirjallisuus” ja ”Yliopistot”. Lähdeviitteistö on omana osastonaan eikä niin
ollen ”häiritse” tekstiä. Tekijä on ollut niin tunnollinen, että on merkinnyt asteriskilla sellaiset lähteet,
joihin ei ole ehtinyt perehtyä tai joita ei ole pitänyt tarpeellisena (mutta lienee pitänyt kädessään). Lähteisiin ei ole muuta lisättävää kuin
pieni täydennys japanin harrastajasta Marta Keravuoresta, joka Urho Kekkoselle vuonna 1971 lähettämässään kirjeessä kertoi harrastuksestaan.1
30 itämaiden tutkijaa
Vuonna 1998 ilmestyi Päiviö Tommilan toimittama kirja Miten meis­
tä tuli historian tohtoreita. Vuon1 Pekka Lähteenkorva ja Jussi
Pekkarinen: Kirjeitä myllärille
1956–1981. Helsinki: Otava 2000,
306–308.
na 2003 seurasivat oikeustieteilijät, vuonna 2009 kasvatuksen historioitsijat ja vuonna 2010 filosofit.
Tieteellisten seurain valtuuskunta oli vuonna 2007 kehottanut jäsenjärjestöjään keräämään tohtoreilta muistitietoa eritoten väitöskirjoista. Suomen Itämainen Seura
otti kehotuksesta vaarin ja kustansi
Lotta Aunion ja Juha Janhusen toimittaman teoksen Miten minusta
tuli tohtori, alanimekkeeltään Itä­
maiden tutkijat kertovat. Toimittajat puhuvat alkusanoissa moninaisesta kirjosta ihmiskohtaloita, joita
yhdistää Aasiaan tai Afrikkaan liittyvä väitöskirja.
Lajityypin Miten … tuli … klassikko on amerikkalaisen myyntimiehen Frank Bettgerin käytännönläheinen teos How I Raised My­
self from Failure to Success in Selling
(1949), jonka Olli Nuorto suomensi kekseliäästi nimellä Miten minus­
ta tuli huippuluokan myyjä (1953)
ja josta ilmestyi kuudes painos vielä
runsas puoli vuosisataa myöhemmin, vuonna 2006. Joku muistanee
myös Suomen Kirjailijaliiton kustantaman teoksen Kuinka meistä
tuli kirjailijoita (1916). Kirjojen nimissä on siis kahtalainen käytäntö:
puhutaan ryhmäyttävästi ”meistä”
tai yksilöivästi ”minusta”. Näin ollen oli olemassa testattu formaatti
tutkijantyönkin kuvaamiseen, kun
SIS ryhtyi omaan hankkeeseensa.
Huippuluokasta on kysymys
myös teoksessa Miten minusta tuli
tohtori. Siinä 30 itämaiden tutkijaa
– 11 naista ja 19 miestä – muistelee eläytyen kouliutumistaan ja tutkimuksiaan, joiden tuloksena on
ollut väitöskirja, opinnäyte, josta
Antti Ruotsala oli nuoruudessaan
ajatellut, että se olisi portti paratiisiin. Koska teoksen ideana on, että
väitelleet kirjoittavat itse tarinansa,
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
69
tohtorit rajautuvat elossa oleviin,
yhtä poikkeusta lukuun ottamatta.
Vuonna 1983 edesmenneestä Jussi Arosta on kirjoittanut hänen tyttärensä Sanna Aro-Valjus kylläkin
päälähteenään Aron omaelämäkerrallinen aineisto. Minna Valjakkaa esittelevä artikkeli perustuu
Veli Rosenbergin tekemään lehtihaastatteluun. Teoksessa on kolme ruotsinkielistä artikkelia, yksi saksankielinen ja yksi ranskankielinenkin.
Artikkelit ovat vapaamuotoisen
määrämuotoisia. Ensin on mainittu henkilön virka, toimi tai tehtävä, sen jälkeen syntymätiedot, väitöspäivä, yliopisto, vastaväittäjä(t),
kustos ja väitöskirjan (usein pitkä tieteellinen) nimi. Sitten kukin
tutkija kirjoittaa vapaavalintaisesti
lapsuudestaan, koulu- ja opiskeluajoistaan, väitöskirjan valmistelusta ja väitöstilaisuudesta. Muutamat
ovat tiivistäneet ”lähtökohtaisesti”
uransa kirjoituksen otsikkoon: Si­
perian kautta Aasiaan (Juha Janhunen), Lauttasaaren kallioilta Va­
tikaaniin (Antti Ruotsala) ja Fa­
bianinkadulta Jerusalemin kautta
Pohjois-Karjalaan (Serafim Seppälä). Vaikka kukaan ei aivan tavoitakaan matkakirjailija Kalle Väänäsen lennokkuutta (Pöljäm pysäkiltä
palamupuihen katveeseen), kieltämättä vaikuttavin on Ari Kerkkäsen otsikko: Navetasta yliopistoon.
Monelle itämaiden tutkimus on
ollut houkuttelevan selvää, mutta
ei itsestään selvää. Jo lapsena monet tulevat tutkijat olivat kiinnostuneita kirjoista, jotka mielikuvitusta kiehtovasti kertoivat kaukomaista. Monelle sattui myös koulussa innostava opettaja. Yksi ja
toinen on etsinyt alaansa, ja ammatinvalinnan muutoksesta kertovat otsikot Heikkovirrasta hepre­
70
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
an vokaaleiksi (Tapani Harviainen)
tai Arkkitehdistä indologiksi (Henri Schildt). Artikkeleiden pituudet
vaihtelevat: Asko Parpola 25 sivua,
Ilmari Vesterinen 22, Heikki Palva
17 ja Henri Schildt 15. Lyhimpiä
taas ovat Riikka Halme-Bernekingin ja Taru Salmenkarin nelisivuiset artikkelit. Vaihtelut johtuvat tietysti tutkijan iästä ja kerronnan yksityiskohtaisuudesta.
Nykykielten opiskelu on itämaidenkin tutkijalle perusvälttämätöntä; niiden rinnalla tulevat harvinaiset tai muinaiset kielet. Toisaalta
Ari Kerkkänen toteaa, että ruotsin
kielen tunnit olivat hänelle hep­reaa.
Kertomuksista tulee esiin myös vakuuttavasti kansainvälisyys: tutkijan on lähdettävä Suomesta maailmalle. Voikin vain ihmetellä, kuinka monipuolisesti itämaita on Suomesta ja Suomessa tutkittu. Kirjan
tohtorit ovat seuranneet G. J. Ramstedtia, joka kirjoitti klassisen teoksen Seitsemän retkeä itään (1944).
Moni opiskelija-tutkija kuvaakin
vauhdikkaasti orientalistin perustutkimusta, kenttätyötä.
Väitöskirjan synty- ja tekoprosessia kirjoittajat kuvaavat innostavasti. Myös karonkat ruokalajeja
myöten saavat herkulliset kuvauk­
set. Mutta elämä on muutakin kuin
tutkimusta. Tohtorit puhuvat myös
siitä, kuinka tutkijanelämä vaikuttaa niin sanottuun normaaliin elämään. Koskettava on Asko Parpolan kertomus siitä, kuinka hän häämatkalla Lontoossa intoutui tutkimaan käsikirjoituksia niin, että
hänen nuorikkonsa sai olla paljon yksin. Muutenkin hän pahoittelee perheen laiminlyöntiä ”uran
luomisessa” ja varoittaa jälkipolvia
vastaavasta tyhmyydestä. Klaus
Karttunen tiivistää: tutkimus on
elämäntapa.
Teoksella on suuri merkitys itämaiden ja yleisemminkin tutkimustyön kuvaajana. Se valaisee
työlästä tutkijantaivalta, ja erittäin
kiinnostavia ovat myös – valokuvaustermiä lainatakseni – ratkaisevan hetken kuvaukset. Kuinka
innokkaasti Axel Fleisch selostaakaan tutkimuskohdettaan, afrikkalaista lucazin kieltä. Vakuuttavasti käy ilmi, että tieteelliset tutkimustulokset vaativat paitsi oivallusta myös uurastusta. Volker
Rybatzki onkin otsikoinut yhden
kappaleensa Vergiliuksen sanoin
Labor improbus omnia vincit (Hellittämätön työ kaiken voittaa). Teos havainnollistaa, mitä tutkimustyö edellyttää ja vaatii sekä toisaalta, mitä se antaa.
Miten minusta tuli tohtori on
historiallisesti tärkeä senkin vuoksi, että niin monet tutkijat kuvaavat
opettajiaan. Mainituimpia opettajia ovat Pentti Aalto, Jussi Aro, Tapani Harviainen, Juha Janhunen ja
Armas Salonen. Opinto-ohjausta professorit ovat antaneet vaihtelevasti. Ilmari Vesterinen muistelee, että – kylläkin suomen kielen – professori Pertti Virtaranta
kehotti laudaturtyötä varten tekemään tutkimussuunnitelman. Ja
sitten kun Vesterinen meni näyttämään suunnitelmaansa, Virtaranta kehotti: ”Tee suunnitelman mukaan.” (Vai olisiko sanonut: ”Tehkää…”?) Entä tutkijan ja professorin ominaisuudet? Ne kiteyttää
Serafim Seppälä toteamuksessaan,
että hänen opettajansa Tapani Harviainen ”tiesi kaikista asioista jokaisen yksityiskohdan”. Lisäksi hänellä on myös maalaisjärkeä, mitä yhdistelmää Seppälä pitää peräti harvinaisena.
Kuinka tohtorit ovat sijoittuneet aloilleen? Professoreita on 12
(5 emeritusta), dosentteja 7, yliopistonlehtoreita 3, instituutinjohtajia ja tutkijatohtoreita 2 sekä akateemisia pätkätyöläisiä, freelancetoimittajia, käännöskonsultteja ja
tutkijoita kutakin 1. Hyvin sijoituttu, ja monen ura on vielä nousussa!
Pisin väitöskirjan nimi taitaa muuten olla Tapani Harviaisella: On the
vocalism of the closed unstressed syl­
lables in Hebrew – a study based on
the evidence provided by the tran­
scriptions of St. Jerome and Palesti­
nian punctuations ja lyhin Juha Janhusella: Glottal Stop in Nenets.
Kirjassa olisi voinut olla kainostelematta enemmänkin luonnehdintoja väitöskirjan merkityksestä. Janhunen sanoo suoraan, että hänen väitöskirjansa avasi uusia
näkökulmia tundranenetsin äänneoppiin ja laajemminkin äänneopin tutkimukseen. Heikki Palva kysyy: ”Mikä on tutkimusten tulos?” Hän vastaa, että väitöskirjan
tuoma hyöty on vain osanen kaikesta siitä, mitä tieteellinen työ on
tuonut mukanaan ja viittaa mm.
kollegoihin, oppilaisiin, eri kulttuuripiireihin ja monipuolisiin näkökulmiin. Vaikutukset eivät ole
mitattavissa, mihin humanistin on
tyydyttävä.
Radiossa on jo vuosikausia
mennyt ohjelmasarja Miten minus­
ta tuli minä? Itämaiden tutkijoiden
näkökulmasta Miten minusta tuli
tohtori vastaa kysymykseen aidosti
ja kiinnostavasti. Molemmat arvioimani teokset ovat rikassisältöisiä
ja täydentävät toisiaan. Tohtorikirjan täydennykseen olisi hyvä saada vielä nekin tohtorit, jotka syystä tai toisesta puuttuvat nyt julkaistusta kirjasta.
Kirjassa on Harry Halénin laatima mainio prologi tohtoriudesta
ja väitöskirjan omituisuuksista. Li-
sään vielä yhden väitöskaskun, jonka englannin kielen professori Ossi
Ihalainen minulle kertoi. Oxfordin
yliopiston opettajainkokouksessa rehtori sanoi maailmankuululle Shakespearen tutkijalle, joka oli
B.A.: ”Kun opettajistamme kaikki
ovat tohtoreita, ettekö Tekin voisi
väitellä?” Itsetietoinen tutkija tokaisi: ”Kuka minua kuulustelisi!”
Kirjoittaja on ensyklopedisti ja Suomen Itämaisen Seuran jäsen. Otsikko
on iskelmästä Itämaista rakkautta
(Martti Jäppilä).
Argumentteja eläinten
hyväksikäyttöä vastaan
Erika Ruonakoski
Johdatus eläinfilosofiaan. Toim.
Elisa Aaltola. Suom. Johanna
Koskinen. Gaudeamus 2013.
Eläinfilosofian voi määritellä esimerkiksi väljästi filosofiaksi, jonka keskiössä ovat eläimet, olipa
kyse sitten antiikin filosofiasta tai
nykyfilosofian uusimmista trendeistä. Elisa Aaltolan toimittama
Johdatus eläinfilosofiaan rajaa tutkimusalan ajallisesti ja temaattisesti kuitenkin huomattavasti tiukemmin. Eläinfilosofia on poliittisesti motivoitunutta eläinkeskeistä
filosofiaa, joka perustuu 1970-luvulla syntyneeseen eläinetiikkaan.
Kun eläineettiset keskustelut ovat
laajentuneet mielenfilosofian, metafysiikan ja yhteiskuntafilosofian
alueille, on Aaltolan mukaan pe-
rusteltua siirtyä puhumaan eläinfilosofiasta. Hän katsoo eläinfilosofiaa tarvittavan erityisesti siksi, että juuri omana aikanamme eläinten
teollinen hyväksikäyttö on saavuttanut ennennäkemättömät mittasuhteet, eikä suunta näytä olevan
muuttumassa. Eläinfilosofian tehtävänä on puolustaa varsinkin tuotantoeläimiä siinä kaksinaismoralistisessa tilanteessa, jossa lemmikkejä palvotaan, mutta moniin muihin eläimiin suhtaudutaan lähinnä
ruoanjalostus- ja turkisteollisuuden raaka-aineena.
Tämä lähtökohta näkyy selvästi teoksen osassa ”Analyyttinen
eläin­etiikka”. Osuuden aloittaa Peter Singerin tunnettu teksti ”Kaikki eläimet ovat tasavertaisia”, joka
esittää filosofisten argumenttien lisäksi lukuisia esimerkkejä tuotanto- ja koe-eläinten kehnosta kohtelusta. Singer painottaa, ettei hänen väitteensä eläinten tasavertaisuudesta ole vallitsevan asiaintilan
kuvaus, vaan se perustuu tasavertaisuuden ymmärtämiseen moraalisena ihanteena ja kehotukse­
na. Hänen mukaansa olennosta ei
tee alempiarvoista se, että se kuuluu tiettyyn lajiin, eikä esimerkiksi älykkyys voi toimia ihmisten välisissäkään suhteissa tasavertaisuuden kriteerinä. Olennaisinta on yksilön kyky kärsiä ja nauttia: vain
tämän kyvyn omaavilla olennoilla voidaan sanoa olevan intressejä. Utilitarismin hyötyjä ja haittoja kalkyloivan hengen mukaisesti
Singer kuitenkin pitää eläinten hyväksikäyttöä hyväksyttävänä tilanteessa, jossa hyväksikäytöstä saatu
hyöty on moninkertainen suhteessa aiheutettuun pahaan. Näin esimerkiksi hiiren käyttäminen lääkkeen testaamisessa voisi olla hyväksyttävää, vaikka sikojen kasvatta-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
71
minen ja tappaminen niiden lihasta
saatavan makunautinnon vuoksi ei
olisikaan tätä.
Kirjan muut kirjoittajat palaavat
Singerin ajatuksiin eri tavoin, usein
kriittisesti. Cora Diamond katsoo
Singerin unohtavan kaksi merkittävää seikkaa, kun tämä korostaa
samaan aikaan eläinten tasavertaisuutta ja omaa emotionaalista
etäisyyttään eläinyksilöistä. Hänen
mukaansa Singer unohtaa erityisasemamme moraalisina toimijoina ja suhteemme eläimiin meissä
myötätuntoa herättävinä kanssaolentoina. Tom Regan puolestaan
huomauttaa utilitaristien pitävän
itseisarvoisena ainoastaan yksilöiden intressien tyydyttymistä, ei
yksilöitä itseään. Reganin mukaan
jokaisella yksilöllä, joka on kokeva
oman elämänsä subjekti, on itseisarvoa, ja itseisarvoa on kaikilla tällaisilla yksilöillä yhtä lailla, lajista
riippumatta. Oman elämänsä subjekteilla on väistämättä myös oikeuksia, joiden kunnioittaminen
edellyttää eläinkokeiden ja kaupallisen karjatalouden täydellistä lakkauttamista. Abolitionistista eläinoikeusfilosofiaa edustava Gary L.
Francione menee vielä askeleen pidemmälle vaatiessaan, että tuntoisten olentojen kaikki hyväksikäyttö
on lopetettava ja että kaikkien ihmisten on siirryttävä vegaaniseen
ruokavalioon.
On totta, että kasvisruokavalio ei edellytä tappamista kuin korkeintaan epäsuorasti, maan muokkauksen ja tavarankuljetuksen yhteydessä. Se ei myöskään edellytä intressejä omaavien, tuntoisten
olentojen pitämistä vankeudessa.
Silti suurin osa maapallon ihmisistä ei ole, eikä halua olla, vegaaneja.
Jos ekofeministi Carol Adamsia on
uskominen, makunautinnot eivät
72
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
riitä selittämään lihansyöntiä, vaan
olennaista on se, miten miehekkyys
ja lihansyönti kytkeytyvät toisiinsa
ihmisten mielissä. Ihmiskunnan
historiassa miesten tehtävänä on
ollut lihanhankinta, kun taas naiset ovat keränneet kasviksia. Erityisesti silloin, kun resursseja on ollut
vähän, liharuoat on varattu miehille. Lihapalojen on koettu edustavan
ruokapöydän ”parasta” ja tavoiteltavinta antia huolimatta siitä, ettei
liharuoan erityiselle ravitsevuudelle ja terveellisyydelle ole tieteellistä näyttöä. Kasvisten syöminen on toisinaan koettu suoranaisena uhkana miehisyydelle, ikään
kuin ”naisellinen” passiivisuus saisi miehessä vallan tämän syödessä
kasviksia.
Adamsin keskeisin teoreettinen innovaatio on ajatus, jonka
mukaan eläimistä on tullut monella tasolla poissaolevia viittauskohteita. Lihaa syötäessä eläimet
elävinä olentoina ovat konkreettisesti poissa, mutta tämän lisäksi
elävään ja kuolevaiseen eläimeen
otetaan etäisyyttä kielellisin valinnoin (”kyljys”, ”filee”, ”kinkku”).
Lopulta kuollut, objektivoitu liha
tar­
joaa myös metaforan ihmisen
omille kokemuksille objektivoiduksi tulemisesta (”tunnen itseni
lihanpalaksi”). Vaikka poissaolevan viittauskohteen idea auttaakin
meitä ymmärtämään lihansyönnin help­poutta, ei se nähdäkseni
kuitenkaan selitä sitä, miksi lihansyönti näyttäisi merkitsevän ainakin joillekin myös oman itsen uhmakasta ja riemukasta affirmaatiota. Lihaa ei tällöin syödä sen alkuperästä huolimatta vaan juuri sen
alkuperän vuoksi. Eläimen ravinnokseen tappava tai sen tappamisen tietoisesti hyväksyvä ihminen
joutuu kohtaamaan kuolevaisuu-
den ilmiön aivan toisella tasolla
kuin kasvinosan käyttöönsä ottava ihminen. Hän ottaa haltuun
toisen elävän kehon ja edesauttaa
sen muutosta kuolleeksi ruumiiksi. Syödessään hän hyväksyy tämän muutoksen ja asettaa itsensä
syömänsä eläimen ja samalla kuoleman voittajaksi, ikään kuin hänen
oma kehonsa perisi eläimestä kaikonneen elinvoiman. Tällä riitillä lienee sukupuolittuneet ulottuvuutensa, mutta silti sitä ei voi palauttaa jäännöksettä sukupuoleen.
Kaikki kokoelman artikkelit eivät menetelmiensä ja tyylinsä puolesta kuulu filosofian piiriin, vaikka niissä esitetäänkin filosofisesti relevantteja kysymyksiä. Näitä tekstejä edustaa etologi Marian
Stamp Dawkinsin tutkielma siitä, millä tavalla eläimen kärsimystä voidaan selvittää tieteellisesti.
Ihmisen kipukokemuksia ja vointia kartoitetaan ennen kaikkea sanallisin kysymyksin, mutta muiden lajien eläinten kohdalla huomio on suunnattava toisaalle: eläimen fyysiseen terveydentilaan,
fysiologisiin prosesseihin (esimerkiksi hormonitasoihin) sekä käyttäytymiseen. Lisäksi on mahdollista ”kysyä” eläinten mieltymyksistä
tarjoamalla eläinyksilöille mahdollisuuksia valita erilaisista vaihtoehdoista tai selvittämällä, kuinka paljon ne ovat valmiita työskentelemään saavuttaakseen tietyn asian.
Nämä seikat tulisi myös filosofien
ottaa huomioon ennen kuin he esittävät yleistyksiä siitä, missä määrin
meidän on mahdollista ymmärtää
eläinten kokemuksia.
Biopsykologian professori Barbara Smuts puolestaan pohtii asetelmaa, jossa tutkija onkin tutkittavilleen sosiaalinen subjekti. Smuts
tulee paljastaneeksi eläimiä koske-
van filosofian yhden suuren vinouman. Käsiteltiinpä toislajista eläintä hyväksikäytön uhrina tai ihmistä tavalla tai toisella muistuttavana olentona, tutkija tavoittaa vain
äärimmäisen harvoin itsensä eläimen katseen kohteena tai oliona,
johon eläimen on löydettävä jonkinlainen suhtautumistapa. Smuts
onnistuu myös osoittamaan, ettei sosiaalisten kykyjen luettelointi tyhjennä ihmisen ja eläinten välisiä suhteita, vaan näitä kannattaa
tutkia myös suhteessa ajalliseen jatkumoon. Vaistomaisista tai totunnaisista reaktiotavoista on mahdollista siirtyä toisen yksilöllisyyden
tunnistamiseen, vastavuoroisuuteen ja lopulta äärimmäiseen läheisyyteen. Tosin Smutsin kuvaukset
”tietoisuuksien yhteensulautumisesta” hieman arveluttavat, pidetäänhän yksilöllisen tietoisuuden
perusominaisuutena juuri sen yksityisyyttä. Mystifioiva kielenkäyttö voi johtua kuitenkin siitä, etteivät kaikki yhteisyyden kokemukset
antaudu helposti analysoitaviksi ja
ettei sopivaa filosofista käsitteistöä
ole käytettävissä.
Tunnetuin eläimen katsetta käsitellyt filosofi on epäilemättä Jacques Derrida, jonka ajattelua selvitetään Matthew Calarcon artikkelissa ”Derrida – Eläimen kiihko”.
Keskeisen juonteen Derridan myöhäisfilosofiassa muodostaa kuvaus
kissan kohtaamisesta sekä tämän
katseen haastavuudesta ja paljastavuudesta. Filosofi päätyy näkemään itsensä alastomana ja haavoittuvaisena ”kuin eläin”. Tämä
protoeettinen kohtaaminen tapahtuu ennen tietoa ja toisen tunnustamista, eräänlaisessa hulluuden
tilassa, joka asettaa kyseenalaiseksi
oman ja toisen identiteetin. Derrida ottaa näin etäisyyttä sekä Hege-
lin herra–orja-dialektiikkaan, jossa toisen tietoisuuden tunnustaminen on keskeinen osatekijä, että
Levinasin filosofiaan, jossa toinen
ihminen kohdataan haavoittuvaisuudessaan ja eettisessä vaativuudessaan, mutta jossa eläin rajautuu
eettisen suhteen ulkopuolelle.
Derrida-artikkelin lisäksi mannermaista filosofiaa käsitellään
Aaltolan itsensä kirjoittamassa loppuyhteenvedossa. Esiin nousevat
muiden muassa Simone de Beauvoirin ja Jean-Paul Sartren ajatukset vapaudesta, autenttisuudesta ja
kaikkeen valitsemiseen liittyvästä
vastuusta. Aaltola näkee eksistentialismin ydinoivallukset hyviksi
välineiksi pohdittaessa lihansyönnin merkitystä nykyihmisen identiteetille ja tutkittaessa lihan valitsemisen välttämättömyyttä. Identiteettikysymykseen liittyy myös Deleuzen ja Guattarin ajatus eläimeksi
tulemisesta. Selvärajaiset identiteetit on ylitettävä kohti erilaista tapaa
olla – se joka kyseenalaistaa dikotomiat, pakenee domestikaatiota,
torjuu imitoinnin ja nostaa valppauden johtoteemakseen.
Teoksen suhde mannermaiseen filosofiaan jää loppujen lopuksi hieman jännitteiseksi. Mannermainen filosofia kun ei itsestään
selvällä tavalla mukaudu teoksessa
annettuun eläinfilosofian määritelmään. Painopiste onkin selkeästi yhdysvaltalaisessa ja analyyttisessä filosofiassa. Näissä puitteissa Johdatus eläinfilosofiaan tarjoaa
erittäin hyvin toimivan tekstikokoelman, jonka artikkelit täydentävät toisiaan mielenkiintoisella
tavalla. Tehdyt rajaukset sekä Aaltolan johdattelevat osuudet luovat
yhtenäisyyttä ja rakenteellista selkeyttä. Termejä ja historiallisia yksityiskohtia on selvitetty alaviitteis-
sä, minkä ansiosta myös maallikoiden ja opintojaan vasta aloittelevien on helppo tarttua kirjaan.
Johdatus eläinfilosofiaan valottaa hienovaraisesti eläineettisen
argumentaation nyansseja, taustaoletuksia ja kipupisteitä. Samalla se
tekee selväksi, että vaikka eläinoikeuksien ja eläimiä koskevan filosofian välille sovitetaan usein yhtäläisyysmerkit, vain osa alan asiantuntijoista pitää oikeusteoriaa
kaikkein hedelmällisimpänä tapana jäsentää eläimiin liittyviä eettisiä kysymyksiä. Kokoelma osoittaa
myös, miten tärkeää filosofien on
keskustella eläintutkijoiden kanssa sekä kiinnostua abstraktin ”eläimen” sijaan eläinten moninaisuudesta ja arkipäivässä kohdattavista
eläinyksilöistä. Ruumiillisina, yksilöllisinä, tuntevina, meitä tarkkailevina ja lähestyvinä toisten lajien
eläimet koskettavat kaikkia ihmisyhteisöön kuuluvia. Mihin suuntaan tämä kosketus ajatuksemme
johtaa, jää nähtäväksi.
Kirjoittaja on helsinkiläinen filosofi,
joka on erikoistunut eläimiin ja empatiaan liittyviin filosofisiin kysymyksiin.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
73
Pääsy kielletty jumalalta!
Pekka Hongisto
Voltaire: Filosofinen sanakirja
eli Järki aakkosissa. Suom. Erkki
Salo. Vastapaino.Tampere 2013.
Voltairea on sanottu ihmiskunnan
poleemiseksi omatunnoksi, oman
aikansa tunnetuimmaksi valistusfilosofiksi ja julkisuuden henkilöksi. Häntä ihailivat valistuneet despootit ja niin sanottu lukeva yleisö
(erityisesti femmes de lettres), mutta tuskin kansan syvät kerrokset.
Hän nimittäin oli kaukana demok­
raattisista ihanteista. Silti häntä
sensuroitiin kirkon toimesta, rangaistiin vankeuksilla, kirjojen polttamisella, maanpaoilla ja vihattiin
varsin laajasti. Voltairen kirjasto sijaitsee Pietarissa ja siellä 7 000 niteen, joista kaikki eivät edes ole hänen vaan siellä on myös Diderot’n
kirjoja, keskellä on hänen irvistävä kuvapatsaansa. Kirjaston ja kuvapatsaan osti Venäjän keisarinna
Katariina II, mutta Nikolai II poisti
patsaan Talvipalatsista, kun ei enää
”jaksanut katsoa tuota apinaa”.
Diderot’n kirjassa Rameaun
veljenpoika kehotetaan kuuntelemaan, ei mitään sisäistä daimonia,
”alempia jumalia” (Voltaire), kuten
Sokrates kehotti, vaan sisäistä apinaa ja papukaijaa. Voltaire on sekä
lukenut papukaija että valistuksen
ikioma apina. Hän oli myös sangen taitava herjanheittäjä, irvailija ja vakavasti tutkittu ajattelija, joka vaatii vakavaa tutkimusta. Voiko
Voltairea silti ottaa ihan vakavasti?
Sanakirja lavastaa omaa teatteriaan, harhauttaa lukijaa koko
ajan, sepittelee satuja ja sommittelee valeita muun muassa kirjoittajistaan. Kun Voltaire viittaa ”maail-
74
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
man parhaiden yhteiseen kollektiiviin”, joka kirjoitti kirjan, niin tämä
kollektiivi on Voltaire itse. Kun hän
puhuu ”jokaisesta järkevästä sielusta” (jotka ilman mutinoita ymmärtävät mitä tarkoittaa ”luonnollinen
oppi universaalista kaitselmuksesta”) niin tämä ”kaikki” on jälleen
Voltaire. Ranskan parhaiden kirjoittajien kollektiivi kirjoitti kyllä
30 vuotta Diderot’n johdolla puuduttavan laajaa Ensyklopediaa, eikä sekään ollut omaperäinen tai
ensimmäinen eikä viimeinen yritys tällä alueella (se alkoi kopiona ja käännöksenä englantilaisen
Chambersin Cyclopediasta vuodelta 1728).
On varmaa, että tämä projekti
on Voltairen irvailun kohde ja hän
kirjoittaa lähes kaiken inhimillisen
tiedon ”aakkosellisessa järjestyksessä”. Vai kirjoittaako?
Näiden sanakirjojen suosio oli
suuri ja se on jatkunut meidän päiviimme asti. Yleensä oletetaan, että
sanakirjan tehtävänä on antaa yksiselitteinen kuvaus jostain sanasta. Toivo Salosen Filosofian sanat ja
konseptit (Rovaniemi 2003) on juuri tällainen yritelmä. Voltairen kirjan avaaja pettyy pahasti, jos kuvittelee saavansa helppoja ja yksiselitteisiä selvityksiä. ”Munkit antavat tuhat selitystä koska heillä ei
ole ainuttakaan.” Juha Varto yritti ehkä uhkarohkean voltairemaisesti kirjoittaa Kannettavan filoso­
fisen sanakirjan (Tampere 1995),
joka matki Voltairen teoksen alkuperäistä nimeä. Tai tämä julkaisu sen viimeisen, laajan version nimeä, koska kukaan ei sitä enää jaksanut kantaa.
Rousseau julkaisi Musiikin sa­
nakirjan (Dictionnaire de musi­
que)” vuonna 1768. Keskustelua
musiikin ja valistusajan suhtees-
ta oli käyty jo vuodesta 1750 lähtien ja Jean-Philippe Rameaun,
”musiikin Newtonin”, kuolemaan
(1764) asti. Diderotin karnevalistinen Ra­meaun veljenpoika vuodelta
1761 oli eräänlainen irvaileva väliyhteenveto tästä. Dialogeja aiheesta käytiin kahviloissa, salongeissa
ja kirjeissä. Moni aikansa teos on
otsikoitu kirjeiksi (Diderot: Lettre
sur les aveugles), ja asiaa käsiteltiin
sekä yksityisessä kirjeenvaihdossa
että kirjemuotoisissa pamfleteissa usein dialogin muodossa. Kaikkia ei edes ole julkaistu, mutta silti
tästä valtavasta kulttuuriliikkeestä
(ranskalaiset kutsuvat aikaa monikossa: Les Lumieres), on tehty yksioikoisia ja yksinkertaistavia johtopäätöksiä. Onpa väläytetty ajatusta valistuksen ”kaksista kasvoista”,
vaikka niitä saattaa olla kymmeniä, tosin ei ehkä niin keskeisiä
kuin tämä jako (Vesa Oittinen:
”Valistuksen kahdet kasvot?” Tie­
teessä tapahtuu 3/2012). Estetiikka on kunnostautunut tämän ajan
”kuohitsemisessa” pikkusieväksi
seurusteluksi tai myöhempien intellektuaalisten aikojen paremmin
ymmärtämien taideteosten vääntämiseksi. Makuasioista kiisteltiin
siis kiihkeästi, perusteellisesti ja
pitkään. Siitä on kaukana vaikkapa Derridan mielestäni varsin pitkäveteiset pohdinnat Rousseaun
musiikkidiskurssista. ”Kaivoa voi
sanoa syväksi kunhan siellä on pimeää” (Alexander Pope).
*
Suomenkielisessä laitoksessa aakkosellinen järjestys on alkuperäisen ranskankielisen järjestyksen
mukaan tehty. Tämä on hyvä idea.
Mutta voiko kirjaa lukea Järjen ”aapiaisena eli aapeecee-kirjana” (Kivi)? Voltairen mukaan tätä teosta
voidaan lukea vapaasti, silmäillä ja
selata sitä sieltä täältä, milloin siltä tuntuu. Eli aakkosellinen alusta
loppuun lukeminen ei ole ainoa oikea tapa, eikä edes välttämätöntä.
Lukija kuitenkin itse kirjoittaa kirjan joko uusiksi tai toistaa sitä papukaijana tarpeen tullessa: ”Avasitpa kirjan mistä tahansa, saat ajattelemisen aihetta. Hyödyllisimmät
kirjat ovat puoliksi lukijoittensa tekemiä.”
Voiko tästä kirjasta kirjoittaa ns.
”arviota” ollenkaan, koska se on lähes mahdotonta ja pelkkä lainailu sieltä täältä oli jo Voltairen mielessä: ”En mieluusti lainaa toisten
kirjoituksia. Se on yleensä arveluttavaa puuhaa; lainaaja ei ota huo­
mioon, mitä on lainatun kohdan
edellä ja jäljessä, ja on näin vaarassa tulla vedetyksi lukemattomiin
kiistoihin.”
Voltaire uskoo lukijan omaan
kykyyn olla itse luova valistusfilosofi: ”Teidän täytyy vain oppia ajattelemaan. Teillä on järki jo syntyessänne. Te olette lintu inkvisition häkissä, tuo laitos on leikannut teiltä
siivet, mutta ne voivat kasvaa takaisin. Joka ei osaa geometriaa voi oppia sitä. Jokainen voi kehittää itseään… Uskaltakaa ajatella itse.” Tämän ajatuksen Kant toistaa omanaan kuin papukaija ja se on jäänyt
elämään Kantin oivalluksena. Tosin monet alkuperäiset oivallukset
on muutenkin sanonut joku muu,
kuten Rousseaulle kuviteltu ajatus
”yhteishyvästä” tai ”yleisintressistä”
on alunperin Diderot’n esittämä.
Jokainen! Kaikki? Voltairehan kuulostaa tässä demokraatilta,
mutta eipäs vaan. Kirja on tarkoitettu ”vain valistuneille”, ”kaiken
säätyisille”, muttei kansalle, tuolle
”säädyttömälle joukolle, joka ei lue
eikä voi koskaan tuntea filoso­fiaa
omakseen”. Sanakirja ei voi muo-
kata kansasta subjektia, joka horjuttaisi yhteiskuntaa ja sen valtasuhteita. Sen totuudet eivät tavoita rahvasta. Siksi sen ääntä ei tule
hiljentää eikä vainota ja kieltää itse
teosta. Myöskään valistuneille teos
ei ole vaaraksi: hehän ovat valistuneita! Voltaire ei pidä muutenkaan
ihmistä luonnostaan hyvänä, vaan
pahana, ”paholaisen lapsena” (en­
fant du diable). Ehkä ihminen ei
muuta nimeä ansaitsekaan?
Voltaire kiusaa myöhempien aikojen lukeneistoa imarrellen heidän haluaan olla luovia filosofeja eikä vain akateemisten jätösten
jätteenkierrätyslaitoksia pyörittäviä lukeneita papukaijoja: ”Filosofiset teokset on kirjoitettu vain filosofeille […] Jokainen säädyllinen ihminen pyrkiköön olemaan
filosofi vaatimatta kuitenkaan filosofin nimeä itselleen.” Ja silloinhan kaiken lukeneet ja kaiken tutkineet pörhistyvät silmissä ja alkavat itsekin uskoa akateemisen säätynsä, hovinsa tai rälssinsä suureen
filosofiseen merkitykseen.
Epäilemättä tulemme jatkossa
saamaan kunnianhimoisia tutkielmia tästä sanakirjasta. Silloin Voltaire on onnistunut yhdessä tavoitteessaan ja nauraa hiljaa partaansa,
kunnes joku suuttuu jostain hänen
lauseestaan ja hänestä tulee Nikolai II:n arvion tapaan vain pelkkä
irvaileva apina.
Järki tietää! Mutta Voltairekin
tietää, että todellisuudessa vahvin voima niin sanotussa järkevässä ajattelussa ja käyttäytymisessä
on erehtyminen, lapsekas oikkuilu
ja virheiden tekeminen. Eli koko
valistuksen suurin paradoksi on
siinä, että järki kuvittelee itse
itsensä, mutta elämä asettaa aina
itsensä järkeä vastaan. Voltairen
hienovarainen irvailu vaikkapa
fanatismista jää usein ”kuolleeseen kulmaan” ja ”sokeaan pisteeseen” niiden kohdalla, joiden henkinen taistelu jotain muuta fanatismia vastaan estää heitä näkemästä
omaa fanatismiaan. ”Ihmiskunnan
tartuntatauteihin, fanatismiin, taikauskoon ja suvaitsemattomuuteen ei ole muuta lääkettä kuin filosofinen asenne.” Juuri kun lukija on saanut päässään tämän asenteen järjestykseen, Voltaire vetää
maton alta vaihtamalla salamannopeasti aihetta ja tyylilajia filosofian
korkeista sfääreistä raakaan aineellisuuteen ja vaikkapa pörssiin. Tässä hän sivaltaa osuvasti myös meidän aikamme epäjumalaa: Omaa
Etua, joka ”on heidän jumalansa ja
tälle palvomalleen hirviölle he uhraavat kaiken”.
”Juutalaiset käsittelevät historiaa ja muinaisia taruja kuten samaan tapaan kuin heidän vanhojen vaatteiden kauppiaansa käytettyjä pukuja: he kääntävät ne nurin
ja myyvät uusina, niin kalliilla kuin
suinkin.” Tässä ei käsitellä juutalaisia antisemitistisesti, johon voitaisiin tarttua nuhtelevasti tänäänkin,
vaan Voltaire käyttää paljon aikaa
ja energiaa juutalaisuuden omaperäisten teologisten keksintöjen pois
perkaamiseen. Ja samalla hän tähtää meidän jokaisen ”juutalaiseen
sieluun”, joka on edellä kuvatun näköinen. Edelleenkin! ”Mooses puhui Jumalalle kasvoista kasvoihin
(ja näki hänet vain takaapäin).”
Onneksi Voltaire armahtaa:
”Me olemme täynnä heikkouksia
ja virheitä. Luonnon ensimmäinen laki kuuluu: antakaamme typeryydet anteeksi toinen toisillemme.” Entä itsellemme? Seuraavassa
käänteessä hän ei enää armahdakaan. Varsinkin kansaa hän rusikoi
kahdella kädellä: kansa ei voi eikä
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
75
saa olla vapaa. Kansa on ja sen tulee olla julkisen vallan alamainen.
”Ihmisellä on isänmaa hyvän kuninkaan hallitessa, huonon kuninkaan hallitessa hänellä ei sitä ole.”
Kansan taikauskosta vapautumisen varsinainen poliittinen subjekti on julkinen valta eikä suinkaan
kansa. ”Voiko olla kansaa, joka olisi vapaa kaikista ennakkoluuloista
ja taikauskosta? Se on sama jos kysyttäisiin: voiko olla filosofikansaa?
Missä on filosofia, siellä ei ole kansaa ja missä on kansa, siellä ei ole
filosofiaa.”
Hyvin kiinnostavaan ja laajaan
kysymykseen ”Voiko syntyä ateistien yhteiskuntaa?” ei tämän suppean katsauksen puitteissa kannata
puuttua muuten kuin huomauttamalla, että tässä Voltaire ”keskustelee” John Locken kanssa (ja tätä keskustelua samaisen filosofin kanssa
jatkaa sitten Suomessa Aleksis Kivi
näytelmässään Canzio).
Valistusta myöhemmin arvioineet ovat lähes aina lyöneet kirveensä kiveen ja osoittautuneet
juuri Voltairen rusikoimiksi fanaatikoiksi, ”skolastikkojen aivoissa syttyneiden sisällissotien armeijoiden komentajiksi”, ”rikkiviisauden röykkiöksi”, vaikka ovatkin
tehneet nokkelia (vaikkakin usein
typeriä) arvioita valistuksesta (Gadamer, Adorno jne.) arvostellessaan itse itselleen kuvittelemaansa valistusta, eli imaginaarista kuvaa siitä, ”omista ennakkoluuloistaan, joille he ovat sokeutuneet,
kuten valistuksen oma ennakkoluulo on kuvitelma ennakkoluuloista vapautumisesta” (Gadamer).
Tämä myöhempien aikojen filosofian sokeuden sokeus, eräänlainen monisokeus, antaakin yllättäen Voltairen sanoille kaikupohjaa
ja nykyaikaistaa hänen ironiaansa.
76
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
”Olemme puhuneet rakkaudesta. Toisiaan suutelevista ihmisistä
on pitkä matka ihmisiin, jotka syövät toisiaan” (”Kannibaalit” tai alkuperäisesti ”Anthropophages”).
Diderot panee vielä tätäkin paremmaksi: ”Ehtoollinen. Kts. Kannibalismi.” Voltaire vaihtaa sävyä ja
hyökkää kiivaasti teologian ja kirkon kaikkitietäväisyyttä ja siitä syntyvää vainoa ja julmuutta vastaan:
”Vuorenvarmaa on, etten ymmärrä tästä kaikesta mitään. Kukaan
muukaan ei ole ymmärtänyt siitä koskaan mitään, ja sen vuoksi
ihmiset ovat rusikoineet toisiaan
kuoliaiksi” (”Areios”).
Eikä hän päästä filosofejakaan
pinteestä: ”Kaukana siitä, että käsitys parhaasta mahdollisesta maailmasta tarjoaisi lohtua, se ajaa epätoivoon sen omaksuneet filosofit.
Kysymys hyvästä ja pahasta pysyy
selvittämättömänä kaaoksena niille, jotka etsivät sitä hyvässä uskossa. Väittelyä harrastaville se on intellektuaalista huvia, mutta he ovat
vankeja, jotka leikkivät kahleillaan.
Rahvas, joka ei vaivaa päätänsä tällaisilla kysymyksillä, on kuin kalat,
jotka on siirretty joesta sumppuun:
ne eivät aavista olevansa siellä siksi, että ne syödään paastoaikana.
Myöskään meillä itsellämme ei ole
kykyä tietää mitään kohtalomme
syistä” (”Hyvä. Kaikki on hyvin”).
Käännöksestä en osaa (tai ilkeä) sanoa juuri mitään, mutta olisin kyllä käyttänyt Diderot’n tapaan käsitettä ”valistunut itsevaltias” eli despootti nyt viljellyn ”valistunut yksinvaltias” sijasta. Mutta
olkoon näin.
”Leibniz vaistosi, ettei kysymyksiin suurimmasta hyvästä ollut vastausta ja niinpä hän kirjoitti monta paksua kirjaa käsittämättä
niitä itsekään” (em.). Voltaire saat-
taa antaa tässä väärän todistuksen
ja saattaa olla antamattakin. Kiistelkää viisaammat?
Kirja on täynnä ajattelun helmiä, mitä herkullisimpia ja syvällisimpiä ajatuksia, joita tekee mieli
siteerata, ja joita on syystä pohdittava sekä syvällisesti että vapautuneesti hukkumatta kuitenkaan niihin.
Kirja on tyylillisessä, etten sanoisi älyllisessä, loisteliaisuudessaan kuin lääkettä mielen sairauksiin, tai älyn ahtaumiin, mutta taas
se Voltaire tulee piruillen takavasemmalta ohi: ”Antiikissa kiisteltiin
korkeimmasta hyvästä. Yhtä hyvin
olisi voinut kysyä, mikä on korkein
sininen tai korkein muhennos, korkein käveleminen, korkein lukeminen jne…onko lääke hyvä?...” Pää
kiinni Voltaire! ”Aattelepa ihan
ite!” (Jope Ruonansuu).
Lähteet
Christensen, Thomas: Rameau and
Musical Thought in the Enligh­
tenment. Cambridge University
Press 1993.
De Man, Paul: The Rhetoric of Blindness: Jacques Derrida´s Reading of Rousseau. Teoksessa
Blindness and Insight. Oxford
University Press 1971.
Verba, Cynthia: Music and the French
Enlightenment. Reconstruction
of a Dialogue 1750–1764, Clarendon Press. Oxford 1993.
Kirjoittaja on vapaa filosofi ja tiedetoimittaja.
Hyvää puhetta yli
murrerajojen
Veli Hyvärinen
Jarmo Siltaoja: Kyllä voe
tokkiisa ei! Johdatus savolaiseen
puhetaitoon. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura 2013.
Esiintymistaidon opettaja Jarmo
Siltaoja käsittelee kirjassaan Kyl­
lä voe tokkiisa ei! oivasti savolaisten sanataituruuden olemusta ja
myös sitä, miten meitä savolaisia
käsitetään väärin. Onneksi Siltaoja
on pohjalainen. Hänen sanomiaan
ei voi rytätä savolaisten itsekehuksi.
Kriittinenkin hän on, oikeissa
paikoissa. Jotakin arvoituksellista
savolaisuuteen jää vielä tämänkin
kirjan lukemisen jälkeen.
Pari vuosikymmentä sitten olin
virkamatkalla Savossa. Auton bensiini kävi vähiin Karttulan tienoilla.
Huoltoaseman poika (heitä oli vielä silloin) täytti tankkia. Oli satanut
yhtä soittoa kaksi päivää. Jotain sanoakseni tuumin pojalle auton ikkunasta: ”Milloinkahan tämä sade lakkaa?” Kuulostin kai kaupunkilaiselta. Poika vastasi: ”Sitte ku
tulloo pouta!” Mielessäni läikähti
lämmin kotoinen tuntemus. Näyttelijä Seppo Kolehmainen mainitsi kerran, että kun hän kuulee kotipuolensa nuorukaisten puhetta,
hän saa erektion. Koillishämäläinen huvilanaapurini puolestaan totesi tuon tuostakin minulle: ”Kaikki savolaiset ovat kieroja!” Mutta
jatkoi: ”No, et sinä.”
Keskipohjalainen Vesa Tapio
Valo selitti kerran minulle savolaisiin kohdistuvan halveksunnan
niin, että kussakin maassa tarvitaan
sylkykupiksi heimo, jota saa ja jota pitää pilkata. Suomessa se on sa-
volaiset. Tai on ainakin ollut, viime
vuosina yleistynyt murteiden suosio on ehkä vähentänyt katsomusta.
Siltaoja kysyy myös, säilyvätkö murteet ja harvinaiset kielet
vai jyräytyykö kielten diversiteetti
hengiltä samalla tavalla kuin luonnon monimuotoisuus?
Savolaisuuden kohtaama nurjeksunta näkyy muun muassa siinä, että esimerkiksi mikkeliläiset
eivät Siltaojan mukaan enää tunnustaudu savolaisiksi vaan mikkeliläisiksi. Samantapaisen asenteen
olen tavannut muutamilla pohjoiskarjalaisilla kollegoilla ja ystävillä. Kun olen varovaisesti todennut, että melkein samaa savokarjalaista heimoahan olemme lähes
yhteisine murteinemme ja asenteinemme laajalla alueella Suomen
itärajalta Keski-Suomeen ja Pohjois-Pohjanmaalle (jopa Ruotsin
suomalaismetsiin…), he ovat närkästyneet. On muka loukkaus verrata heitä savolaisiin! Tämän asenteen olen tavannut myös joillakin
kainuulaisilla.
Yhäkin yleinen hokema kuuluu, että kun savolainen sanoo jotakin, vastuu on kuulijalla. Minusta
savolainen on vain kohtelias, olettaa että kuulija on yhtä oivaltava
kuin hän itse. Se on diplomaattinen kädenojennus toiselle. Ei sanoa
töksäytetä suoraan vaan tarjotaan
ymmärtämisen mahdollisuus. Ehkä heitetään myös älyllinen haaste.
Kerrotaan, että isäntä saattoi
kysyä kovin myöhään viipyneiltä
vierailta: ”Mihinkähä aekaan työ
olisia kotonanna, jos nyt lähtisiä?” Siltaoja toteaa, että ei ole ehkä sattuma, että diplomatian taidoistaan tunnetut Urho Kekkonen, Olli Rehn ja Erkki Liikanen
ovat savolaisia. Paavo Lipponen ja
Martti Ahtisaarikin kävivät koulua
Kuopion lyseossa. Ahtisaaren hienokäytöksinen vaimo on umpisavolaisia Hyvärisiä. Yhtenä savolaisuuden ikävänä piirteenä Silta­oja
mainitsee vehnästelyn, rönsyilevän puhumisen puhumisen vuoksi. Seikka ärsyttää minuakin. Joel
Lehtosen Putkinotkon Juutas Käkriäinen on laiskan savolaisen karrikatyyri. ”Kaekissa meissä o vikkoo,
vua minussa se näkkyy”, muisti
muistuttaa edesmennyt, Mikkelistä kotoisin ollut Eeva-Liisa Alanne.
Siltaojan kirjassa on ohjeita hyvän puheen pitämiseksi. Se on kirjoittajan omaa ammattialaa, jatkoa
savolaisen sanankäyttötaidon kuvailulle, mutta tuntuu osittain hieman irralliselta. Pohjalainen puolisoni, puhetyöläinen, opettaja, pitää kuitenkin ohjeita erinomaisina.
Siltaojan kirjaa on helppo lukea,
vaikka kaikkia lainauksia ihmisten
puheista ei umpisavolainenkaan
aina ymmärrä. Se voi johtua siitäkin, ettei ole olemassa savon oikeaoppista litteraatiota. Kirjaan kirjatut sutkaukset kuitenkin kirvoittavat varmasti lukuisat naurut.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva
hydrologi.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
77
Neuvostokommunismin
olemus ymmärretty
Matti Norri
Jörg Baberowski: Verbrannte Erde, Stalins Herrschaft der
Gewalt. Verlag C. H. Beck 2012.
Kirjoitin vuonna 1996 teoksessa
Summa Legis, että lakiin perustuvan järjestyksen edellytys on vapaus. Vapaus ei ole juridiikan osa,
vaan sen edellytys, niin kuin vesi
on uimisen edellytys. Totalitaarisen järjestelmän edellytys on pakkovalta, jota ilman sitä ei voi rakentaa eikä ylläpitää.
Jörg Baberowskin teoksen tarkoitus on esittää neuvostokommunismin selitys. Hän selostaa ja
analysoi, millaiseksi elämä Neuvostoliitossa muodostettiin. Paljon
hänen esityksestään tietenkin perustuu aiemmin tiedettyyn, mutta
monet lähteet ovat Moskovan arkistojen avauduttua nyt ensi kertaa
käytettävissä. Esipuheessa hän toteaa yhdeksän vuotta aiemmin samasta aiheesta julkaisemansa kirjan virheelliseksi.
Teos kuvaa Josef Stalinin hallintotapaa, sen edellytyksiä, kehitystä ja toimeenpanoa. Hän selostaa asiaa­monella sektorilla: talous,
koulutus, maatalouden kollektivisointi, ihmisten asuttaminen kommuuneihin, upseeriston tuhoaminen jne. Otan tässä esille teoksen
tärkeimmän näkökulman.
Baberowski toteaa, että modernissa maailmassa toimitaan sääntöjen mukaisesti. Vallitsee oikeusvaltion järjestys, viranomaiset takaavat sen ja se pannaan toimeen
osallistuvan menettelyn kautta.
Yksilö sovittautuu elämään yhteiskunnassa, valtiollisten instituu­
78
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
tioiden pakottamatta. Hän ja muut
tietävät, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä. Hän ei ole vain noudatettavan järjestyksen orja, vaan
myös sen herra. Moderni ihminen
voi vetäytyä paikkaan, joka on valvonnan ulkopuolella. Moderni valtio tekee osallistumisen mahdolliseksi, luo sääntöjä, jotka jokainen
on valmis hyväksymään, se alistaa
kansalaiset järjestykseen, jonka he
kokevat oman tahtonsa ilmauksena. Neuvostokommunismin ymmärtämisen ongelma on, että sitä
on katsottu näillä modernin maailman silmillä.
Tapahtuneen taustana oli Venäjällä 1800-luvun lopulta tapahtunut muutto kylistä kaupunkeihin. Muuttajat eivät kotiutuneet
kaupunkeihin eikä heistä ei tullut
osa yhteiskuntaa. He muodostivat
maaseudun kulttuurin saaria kaupungissa. Ei ollut kouluja, sairaaloita, poliisia eikä lääkäreitä.
Toisen taustan muodosti sota,
ensin 1. maailmansota ja sitten sisällissota, yhteensä seitsemän vuoden sotatila. Kaupungit olivat autioituneet. Maailma oli sijoiltaan.
Stalin aloitti neuvostokommunismin hallintojärjestyksen rakentamisen omalle pohjalleen:
Stalin odotti avustajiltaan, että he alistuisivat hänelle ehdottomasti, olisivat
lojaaleja itsensä uhraamiseen saakka.
Joka ei ollut uskollinen, rikkoi salaliittoisten miesten kunniakoodeksia, sellaisena kuin Stalin sen kotimaastaan
Georgiasta tunsi. Ystävyydellä ja henkilökohtaisella lojaliteetilla oli hänelle
toinen kaiku kuin ”eurooppalaisille” bolševikeille. Hänen käsityksensä
ystävyydestä oli muodostunut sodan
ja väkivallan epävarmassa maailmassa, jossa oli viisauden merkki epäillä
ihmisiä, joita ei tuntenut ja joita ei
pystynyt kontrolloimaan.
Neuvostoliittoa eivät hallinneet
byrokraatit ja virastot vaan henkilöt ja heidän verkostonsa. He suo-
rittivat tehtävät ja saivat niistä etuoikeuksia. Koneistoissa ei hallinnut
lakien henki, vaan henkilökohtaisen uskollisuuden järjestys, joka
velvoitti isännän ja hänen miehensä ehdottomaan lojaliteettiin. Lenin, Lunatšarskij ja Sverdlov huolehtivat, että heidän lähimmät ystävänsä ja sukulaiset saivat asemia
ja etuoikeuksia hallinnossa ja puolueessa. Ennen kaikkea provinssissa, jossa paikalliset kommunistit
sukulaisten ja ystävien lisäksi saattoivat luottaa vain harvoihin, tämä
hallitustapa oli yksinomainen. Imperiumin aasialaisessa periferiassa,
Kaukasuksella ja Keski-Aasiassa,
olivat klaanit ja mahtavat perheet
vallanneet puolueen. Kaikkialla
hallitsi ”suhteitten” järjestelmä, nepotismi ja lahjat. 1930-luvun Neuvostoliittoa hallitsivat isännät ja
heidän klienttinsä. Kaikkien ylle nousi tyranni, joka tuki valtansa provinssivasallien lojaliteettiin.
Stalinin valta muistutti mafian
mallia. Tuo malli perustuu fyysisen
paineen jatkuvalle synnyttämiselle.
Mutta se perustui myös avustajien
mentaaliseen suuntautumiseen.
Avustajat olivat kasvaneet väkivallan piirissä, samoin kuin diktaattori, ja he pitivät sitä poliittisen toiminnan jokapäiväisenä resurssina.
Stalinin diktatuurissa voitiin jokainen julistaa viholliseksi ja vangita. Se jätti epäselväksi, kuka kuului omiin ja kuka toisiin. Stalinismi
synnytti pelkoa ja kauhua, tuhosi
luottamuksen ja muokkasi ihmiset
tottelemaan mekaanisesti. Käsikirjoittaja Waleri Frid muisteli: ”Olimme kaikki kuin kaniineita, jotka hyväksyimme käärmeen oikeuden
nielaista meidät.” Vihollisia eivät
olleet yksilöt, vaan ihmisluokat: sivistyneistö, kauppiaat, kulakit, papit jne. Kirjailija Mihail Prišvin kir-
joitti päiväkirjaansa: ”Ihmiset ovat
kokonaan lopettaneet luottamasta
toisiinsa.” Filosofi Hannah Arendt
kirjoitti yhteiskunnan atomisoitumisesta, ihmisten voimattomuudesta ja yksinäistymisestä totalitäärisissä diktatuureissa. Stalinin valta
perustui poikkeustilan luomiseen.
Luotiin tilanne, jossa tulevaisuus
oli epävarma ja ennakoimaton.
Aleksander Serebrowski esitti
vuonna 1929 uuden ihmisen jalostamisen ja bolševikkihallinnon välisen yhteyden. Kysymykseen, miten ”ihmisen yhteiskunnan valikointi on organisoitava”, voidaan
”epäilemättä vastata vain sosialismissa”, ”perheen lopullisen hävittämisen jälkeen, kun on siirrytty
sosialistiseen kasvatukseen ja erotettu rakkaus siittämisestä”.
Stalinia tai Nikolai Ježovia eivät
ohjanneet marxismi ja sen lupaukset, kun he antoivat määräyksiä ihmisten vangitsemisesta, kiduttamisesta ja tappamisesta. Stalin ja
monet hänen avustajansa pitivät
verisen terrorin käyttöä välttämättömänä, yhteiskuntaan kohdistettuna kirurgisena toimenpiteenä.
He pitivät väkivaltaa itsestään selvänä vallan varmistamisen välineenä. Stalin kertoi Churchillille, että
”maanviljelijöitten tuhoaminen oli
hänen elämänsä vaikein tehtävä. Se
oli pelottavaa. Neljä vuotta se kesti.
Se oli täysin välttämätöntä”. Maanviljelijöitä tuhottiin Stalinin oman
lausuman mukaan kymmenen miljoonaa.
”Miksi väkivalta noudatti sattumaperiaatetta, tuhosi niin ystäviä kuin vihollisia ja lopuksi myös
suuren murhaamisen toimeenpanijat? Ja ennen kaikkea: miksi joukkoterrori ei lakannut sodan välittömästi uhatessa?” kysyy Baberowski. Wolfgang Sofsky kirjoittaa:
Absoluuttinen valta perustuu itselleen, se ei ole väline tarkoituksen
toteuttamiseksi, se on itsetarkoitus.
Valta, jonka on legitimoitava itsensä,
on heikko valta [---] Terrori ei vaadi
oikeutusta. Sen perusta on kauhu, jota
se itse jatkuvasti synnyttää. [---] Absoluuttinen valta ei noudata seuraamukseen pyrkivän toiminnan mallia. Se on
päämäärätöntä, negatiivista käytäntöä, ei poiesista. Siksi ideologia ei ole
vain tarpeeton, vaan haitallinen. Se
kytkee vallan tiettyihin päämääriin ja
siirtää sen pelkän välineen alempaan
asemaan. Mutta terrori, joka antaisi
päämäärien ja tarkoitusten ohjata
itseään, olisi ennakoitavissa. Se ei olisi
enää terroria.
Tappamisen oli määrä olla tarkoituksellisen umpimähkäistä. ”Ylei­sen
puhdistuksen poliittisessa ajatuksessa on jotain suurenmoista ja uljasta,
sillä se aiheuttaa ikuisen epäluottamuksen”, kirjoitti Nikolai Buharin.
Terrorijärjestykselle on ominaista,
että tapetaan syyllisten ja vastustajien lisäksi syyttömiä ja omia. Vain
niin, on synnytettävissä kauhu, joka
pitää tämän järjestyksen toimivana.
Pelko ei riitä, sitä voi väistää, kauhua
ei voi. (Summa Ius, 2011.)
Baberowski toteaa, että hallintojärjestys ei tietenkään voinut tulla toimeen ilman apulaisia ja täytäntöönpanijoita. Siksi vihollisten identifiointi ja tuhoaminen ei
voinut jäädä vain hallituksen toimeksi. Siitä oli tultava kaikkien sydämenasia. Sillä vasta silloin syöpyisi vallankumous alamaisten tietoisuuteen. Buharin vaati: ”Meistä kaikista täytyy nyt tulla Tšekan
agentteja.” Kommunistien oli oltava ilmiantajia, jotka suorittavat
kunniatehtävää. Bolševikit kokivat olevansa eristettyjä ja vihollisten ympäröimiä, aina rotkon partaalla, joka antoi hyväksyttävyyden
vainoamisvimmalle ja vakoilumanialle. Sisällissodan avaamassa väkivallan tilassa ihmiset kohtasivat
toisensa vain väkivallan ehdoin. Il-
man sisällissodan väkivaltakokemuksia ei olisi ollut stalinismia.
Stalinin kotimaassa oli verikostoperinne. Niinpä hän luonnollisesti esti sen kohdistumasta itseensä surmaamalla tai tekemällä taistelukyvyttömäksi vastustajan
omaiset. Georgi Dimitrov merkitsi
päiväkirjaansa Stalinin sanat:
Me tuhoamme kaikki nämä viholliset,
olkoonpa vanha bolševikki, tuhoamme täysin hänen omaisensa, hänen
perheensä. Jokainen, joka teoillaan
tai ajatuksillaan hyökkää sosialistisen
valtion yhtenäisyyttä vastaan tuhotaan
säälimättä. Tuhotaan kaikki viholliset,
heidät itsensä, heidän sukulaisensa
loppuun saakka!
Barberowskin mukaan ”Stalin
ei koskaan ilmaissut julkisesti mitä
hän tosiasiallisesti ajatteli. Stalinistisen väkivallan ymmärtämiseksi
tuo tieto on myös tarpeeton. Sillä
Stalinin toimet noudattivat mallia,
joka aikalaisille samoin kuin myöhemmille oli selvästi havaittavissa.
[---] Stalin oli väkivaltaihminen,
joka kohotti murhaamisen hurjaan
potenssiin, sillä jokainen hirmutyö
synnytti pakon jatkaa”.
Asiasta on ollut ”sisäpiirin tietoa”
Trotski kertoi terrorin tarkoituksen
ruotiessaan tsaariperheen teloituksen syitä. Oli välttämätöntä ravistella ”omia rivejä” ja osoittaa niille,
ettei paluuta vanhaan ollut. Edessä oli vain joko täydellinen voitto
tai täydellinen tappio. Kollektiivinen rikos yhdistää. Trotski kirjoitti myös, että oli välttämätöntä säikäyttää ja saada koko väestö pelon
valtaan. Punainen terrori merkitsi,
että vallanpitäjillä oli oikeus rangaista ilman, että kukaan oli syyllistynyt rikokseen. Tavallinen ihminen joutui elämään jatkuvan
kafkamaisen pelon vallassa ja tunsi itsensä täysin oikeudettomaksi
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
79
joutuessaan tekemisiin vallanpitäjien kanssa. Juuri siinä piili terrorin syvempi merkitys.
Baberowski selittää terrorin Stalinin psykopaattisella perusrakenteella, joka vapautti tuhoavat voimat ja antoi muille psykopaateille
ja sadisteille vallan kääntää sisäinen
tahtonsa toiminnaksi.
Baberowskin psykopaattiseksi kuvaama suhtautuminen voi olla koko väestön toimintatapa. Itämaisten yhteisöjen elämään osallistunut professori Jussi Aro sanoi,
ettei hän voinut käsittää näiden välinpitämätöntä suhtautumista elämään, toisten ja omaan. Stalin oli
kasvanut yhteisössä, jossa meillä
psykopaattiseksi kutsuttu käyttäytyminen oli normaalia.
Tämän toteaa Baberowskikin:
Stalinin kotimaassa Georgiassa ystävyydellä ja kunnialla oli toinen kaiku
kuin imperiumin venäläisessä keskuksessa. Ryöstöjoukkioiden johtajat
olivat hänen idolejaan [---] koska heissä ruumiillistui täysikasvuinen mies.
Miehet olivat sotureita, jotka liittoutuivat toisten sotureiden kanssa vihollisia vastaan ja alistuivat johtajalleen
ehdottomasti. Heidän itsetuntonsa
riippui kunniasta, joka ratkaisi miehen
aseman. Kunnian miesten yhteisössä rangaistiin petos halveksunnalla
tai kuolemalla. Joka petti odotukset,
menetti kunniansa, lakkasi olemasta
mies. [---] On yritettävä nähdä maailma Stalinin silmin, ja silloin tulee
normaaliksi se, mitä itse emme olisi
koskaan voineet olettaa.
Normaaliksi
merkityksessä
”niinhän kaikki tekevät”. Mutta sanan toisessa merkityksessä, ”kunnollinen, asianmukainen, terve”, se
on epänormaalia ja sairasta.
Kirjoittaja on varatuomari.
80
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
Kertomuksen­tutkimuksen
liikkuvat käsitteet
Kai Mikkonen
The Travelling Concepts of
Narrative. Toimittaneet Mari
Hatavara, Lars-Christer Hydén ja
Matti Hyvärinen. John Benjamins
2013.
Artikkelikokoelma Travelling Con­
cepts of Narrative korostaa nimessään ja esipuheessaan kertomusta koskevien käsitteiden liikettä ja
matkaa tiederajojen yli. Kymmenisen vuotta sitten, teoksessa Tra­
velling Concepts in the Humanities
(2002), Mieke Bal rakensi ajatusta
käsitteistä tieteidenvälisen humanistisen tutkimuksen lähtökohtana. Esimerkkeinään Bal käytti monialaisia käsitteitä, kuten kehys,
performanssi, intentio ja traditio. Samassa hengessä Tampereen
yliopiston sosiologian professori
Matti Hyvärinen ja Suomen kirjallisuuden professori Mari Hatavara sekä Linköpingin yliopiston sosiaalipsykologian professori LarsChrister Hydén ilmoittavat toimittamansa kokoelman tavoitteiksi
tieteidenvälisen kertomuksentutkimuksen keskeisten käsitteiden
ja kysymysten kokoamisen, alalla vaikuttavien eri kerronnan teorioiden välien selvittelyn sekä oppirajoja ylittäneiden avainkäsitteiden muunnosten analyysin.
Haastavia tavoitteita on runsaasti. Lisäksi yksittäisiä tekstejä ohjaa koko joukko muita kysymyksiä: miten kertomuksilla tulkitaan elämää, kuinka tarpeellisia
kertomukset ovat elämän hallinnassa, mikä on kertomuksen ja kokemuksen tai kerronnan teorian ja
tekstianalyysin suhde, mikä on fik-
tiivisen ja tosipohjaisen kertomuksen ero tai mikä tekee sosiaalisen
median henkilökohtaisesti pienistä tarinoista kertomisen arvoisia?
Huolella toimitettu ja monipuolinen teos on osoitus siitä, kuinka
kertomuksia tutkitaan nykyään lukuisilla oppialoilla sekä kuinka aihetta koskevalle tieteidenväliselle
keskustelulle on jatkuvasti tarvetta. Kokoelman artikkelit paljastavat, että samantyyppiset kertomusta ja kerrontaa koskevat kysymykset kiinnostavat useita eri tieteenaloja. Taustalla on toki Suomen
Lontoon instituutissa järjestetty seminaari vuonna 2010, mutta tämä
ei selitä kaikkia teoksessa esiintyviä
yhteyksiä ja samankaltaisuuksia.
Kaikki kokoelman kirjoittajat näyttävät esimerkiksi hyväksyvän ajatuksen kertomusten huomattavasta yleisestä merkityksestä ihmiselämässä. Heidän tapansa korostaa kertomusten arvoa on
lisäksi luonteeltaan varsin samalla
tavalla hillittyä, punnitsevaa ja suhteellisuudentajuista. Olivia Guaraldon (kertomukset italialaisessa feministisessä liikkeessä) ja Paul
John Eakinin (omaelämäkerran
teoria ja tutkimus) artikkelit, jotka sisältävät emansipaatiotarinan
aineksia, ovat jossain määrin painokkaampia tässä suhteessa. Kirjoittajat eivät esimerkiksi samasta elämää, kokemusta ja ajattelua
kertomukseen, kuten jotkut tunnetut filosofit, psykologit, antropologit ja kirjallisuudentutkijat ovat viime vuosikymmeninä tehneet, vaan
painottavat kertomusten monitahoista limittymistä elämän ja kulttuurissa vaikuttavien kertomuksen
mallien kanssa. Toisin sanoen kertomuksilla ja elämällä (tai todellisuudella ja sitä koskevilla käsityksillä) nähdään olevan moniulottei-
sia, toisinaan myös kiinnostavasti
epäsymmetrisiä, suhteita.
Samalla useat kirjoittajat ottavat etäisyyttä esimerkiksi filosofi
Galen Strawsonin edustamaan kritiikkiin, joka pyrkii kumoamaan
väitteen kerronnasta identiteetin
järjestäjänä, koska se samalla tuntuu mitätöivän ajatuksen kertomuksesta hyödyllisenä elämän tulkinnan muotona. Suuri osa kokoel­
man kirjoittajista torjuu myös aristoteelisen kertomusnäkemyksen ja
toisaalta realistisen romaanin mallien yleispätevyyden. Tämä ilmenee erityisesti halussa korostaa
fragmentaaristen, rikkonaisten,
epäjohdonmukaisten sekä jatkuvasti kehkeytyvien tai vahvasti aika- ja tilannesidonnaisten kertomusten merkitystä ja arvokkuutta
tutkimuksen kohteena.
Kertomus prosessina, tekemisenä ja toimintana korostuu lähes
kautta kokoelman, vaikka monessa
tekstissä myös paneudutaan yksilöllisten kertomusten rakenteisiin.
Tekstianalyysi painottuu vahvimmin Mari Hatavaran käsittelyssä
Robert Gravesin omaelämäkerrasta ja I, Claudius -elämäkerrasta. Brian Schiffin artikkeli, joka on
yleiskatsaus ja kommentaari psykologisen kertomustutkimuksen
moninaisista lähestymistavoista,
edustaa tässä suhteessa toista ääripäätä. Schiff ei käsittele kertovan tekstin tai esityksen konkreettisia esimerkkejä. Muut kirjoittajat
asettuvat näiden kahden ratkaisumallin väliseen laajaan välimaastoon tavalla, jolla he sovittavat yhteen teoriaa ja aineistoja.
Kun ajatellaan kerronnan teo­
rian käsitteiden liikkumista eri
alojen välillä ja niiden yli, joka kirjan esipuheessa mainitaan sen yhdeksi aiheeksi, niin tässä suhtees-
sa teoksessa voisi olla huomattavasti enemmän tarkkuutta, poikkitieteellistä vertailua ja analyysia.
Mitkä kerronnan teorian käsitteet
ovat liikkuneet ja minkä oppialojen
yli? Missä ja mistä syystä tässä yhteydessä mahdollisesti kohdataan
tieteidenvälisyyden rajallisuus?
Narratologisen kerronnan teorian käsitteet eivät ainakaan ole
arkipäiväistyneet sosiaalitieteellisessä tai lingvistisessä kertomuksen tutkimuksessa, toisaalta myöskään sosiolingvistististä kerronnan teoriaa on harvoin yhdistetty
narratologiseen lä­hestymistapaan
viime vuosien ­
niin sanottua
luon­nollista narrato­logiaa lukuun ottamatta. Narratologisten
käsitteiden liikkeistä teoksessa
tulee lähinnä mainituksi jako
esitys- ja tapahtumajärjestykseen,
esimerkiksi silloin, kun Hyvärinen
pohtii kyseisen jaon vähäistä
merkitystä
sosiaalitieteellisessä
kertomuksen tutkimuksessa.
Artikkelissaan Hyvärinen kysyy, mikä liikkuu sutjakkaimmin
yli oppirajojen, kertomuksen sana,
käsite, teoria vai metafora, ja hahmottaa liikkuvan käsitteen muuttuvia ulottuvaisuuksia eli sen kriteereitä, viittauskohteita ja arvostuksia. Antologian valossa näyttäisi
olevan niin, että kertomus on vastannut eri alojen tarpeisiin melko
tyhjänä ideana tai metaforana, jolle on voinut luoda uusia merkityksiä ja ulottuvaisuuksia kullakin tutkimusalueella. Toisin sanoen, kun
kertomuksen käsite omaksutaan
uudella alalla, se aina myös määritellään uudestaan.
Kysymyksiä herättää joidenkin
kokoelman kirjoittajien tapa samastaa kertomus kaiken merkitystä luovan toiminnan, ymmärtämisen ja ehkä myös kommunikaation
kanssa. Tällaiset yleistykset lienevät melko tyypillinen tieteidenvälisen kerronnan teorian ja tutkimuksen ongelma. Näissä yhteyksissä, oppialojen eroja korostavista itsekriittisistä huomautuksista
huolimatta, kertomus, jonkinlaisen
arkkityyppisen mentaalisen mallin
tai käsitteellisen metaforan muodossa, saattaa laajentua käsittämään kaikkea ymmärrystä, tulkintaa ja merkitystä. Kertomuksen raja
tai ulkopuoli olisi joissain tapauk­
sissa voinut tarjota hyödyllisen tavan rajata näkökulmaa. Kertomusten ulkopuolelle voisivat jäädä esimerkiksi toiset tekstityypit, kuten
kuvaus, määritelmä, väite tai selostus, kertomisesta poikkeava esityksen tarkoitusperä, kuten dokumentaarisuus, tai kuvan, äänen ja metaforan keinovarat.
Kertomuksen tuolla puolen
näyttäytyy tämän kokoelman teksteissä kuitenkin lähinnä vain minuuden murtuminen ja merkityksen autiomaa, esimerkiksi dementia, Alzheimer sekä yksilöllinen tai
kulttuurinen trauma. Mark Freeman kuvaa tekstissään koskettavan omakohtaisesti, mitä tapahtuu kun kertomiselle ei ole enää
edellytyksiä muistinsa menettäneen äidin elämässä. Lars-Christer Hydén taas hahmottelee kiinnostavasti, tosin vain suullisen
kerronnan pohjalta, multimodaalista kerrontakäsitystä ja tarkastelee kertomisen apukeinoja silloin,
kun kerronta vaikeutuu vakavan
sairastumisen vuoksi. Näiden tärkeiden pohdintojen äärellä mieleen tulee muutamia, kenties naiiveja, kysymyksiä. Kun muisti häviää, eikö silloin aivan kaikki merkitys, elämän tulkintakyky, hallinta ja
toiminta ole uhattuna? Entä miksi
esimerkiksi dementiatutkimukses-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
81
sa on syytä tarkastella juuri kertovan eikä muun merkityksenannon
ja kommunikaation katoamista?
Toisaalta myöskään kirjallisuudentutkija Stefan Iversen, joka painottaa epäkonventionaalisen kirjallisen kertomuksen merkitystä kerronnan teorialle, ei tuo esiin
mahdollisuutta, että kirjallisuus
voi olla jotain muuta kuin kertomuksia. Jos Iversenin näkemystä
hieman kärjistää, niin kertomuksen rajoilla kuhisee koko joukko
kiinnostavia epäkonventionaalisia kirjallisia kertomuksia, joissa
kuvataan esimerkiksi radikaalisti aukkoisia, häiriintyneitä tai monitulkintaisia tietoisuuksia, mutta
niiden tuolla puolen ei näytä olevan mitään.
Varsinkin Eakinin, mutta myös
Andreea Deciu Ritivoin, polarisointi yhtäältä tekstikeskeiseen ”kirjalliseen narratologiaan” ja toisaalta
poikkitieteellisen ja elämänmakuiseen kerronnan tutkimukseen, tai
”kerronnallisen käänteen teoriaan”,
joka kärjistää Hyvärisen aiemmin
tekemää varsin neutraalia jakoa, on
kestämätön. Yksi narratologian historian kiinnostava ulottuvuus koskee sellaisten kertovien tekstien asemaa, jotka eivät ole kirjallisia, kuten kuvallista kerrontaa tai tekstiä ja
kuvaa yhdistävää kerrontaa, esimerkiksi elokuvia, kuvasarjoja ja sarjakuvia, mutta myös suullisia kertomuksia ja teatteria.
Nykyisen laajentuneen kertomuskäsityksen kannalta kirjallisuuden ulkopuolisten esimerkkien­
anti narratologialle olisi varsin
mie­lekäs tieteenhistoriallinen kysymys, jota on kuitenkin käsitelty
hyvin vähän. Muilla kuin kirjallisilla kertomuksilla on aina ollut oma
merkittävä roolinsa oppialan historiassa ja oppikirjoissa, vaikka esi-
82
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
tysvälineen rooli kerronnassa on
silloin tyypillisesti jätetty sivuun
pohdinnoista. Eakinin tapa pitää
radikaaleina kertomuksia, joissa ei
ole kertojaa tai sanoja ja liittää tämä mahdollisuus ainoastaan tietoisuuden ja ruumiin tasapainoa hakevaan fyysisiin liikkeisiin, on varsin erikoinen. Onhan esimerkiksi
narratologinen elokuvatutkimus,
jossa kertomukset ilman kertojaa
ovat arkipäivää, ollut varsin merkittävää.
Toisaalta Eakin on valmis laskemaan kertomuksiksi myös ruumiin
liikkeet tietoisuuden ja tavoitteellisen toiminnan tuolla puolen. Jarmila Mildorfin artikkeli, jossa tarkastellaan kirjallisen ja suullisen kertomuksen eroja ja yhtäläisyyksiä sinä-kerronnassa, on tässä mielessä
turhaa vastakkainasettelua purkava esitys ja erityisen antoisaa luettavaa. Mildorfin artikkeli osoittaa havainnollisesti ja omalla optimistisella otteellaan, kuinka narratologiset
käsitteet avaavat uusia yhteyksiä kirjallisten kertomusten tutkimuksen
ja sosiolingvistisen suullisen kertomuksen tutkimuksen välille.
Eräs hiertymäpiste ja selvä kiista
teoksessa koskee fiktion ja tosipohjaisen kertomuksen välisen eron
merkittävyyttä. Jens Brockmeier
edustaa yhtä keskustelun ääripäätä todetessaan, että fiktion ja faktan
ero häipyy näkyvistä, kun ajatellaan kertomuksia ymmärtämisen
ja merkityksenannon näkökulmasta. Fakta ja fiktio ovat perustavanlaatuisia psykologisia ja hermeneuttisia inhimillisen ymmärryksen ja merkityksenannon muotoja.
Toisaalta Brockmeier liittää fiktion ja faktan eron mitätöitymisen
myös omaelämäkerrallisen esityksen ominaispiirteisiin, kuten prosesseihin, joissa minäkuvaa raken-
netaan monenkaltaisista aineksista
ja joiden todenmukaisuutta on vaikea tai mahdoton osoittaa. Brockmeierin päättely jää tässä suhteessa
kuitenkin vajaaksi. Vedottuaan fiktiivisen ja fak­tuaalisen kertomakirjallisuuden yhteiseen pohjaan, hän
siirtyy määrittelemään kerronnallisen hermeneutiikan teoriaansa,
todetakseen sitten artikkelinsa lopussa hieman kryptisesti, että tässä
teoriassa merkityksenannon prosessi tapahtuu ”toisella tasolla kuin
mitä kategoriat, kuten fakta ja fiktio, kykenevät tunnistamaan”.
Iversen sen sijaan muistuttaa
jaon fiktiiviseen (fictive narrati­
ve) ja tosipohjaiseen kertomukseen (non-fictive narrative) olevan
elimellinen osa useimpien lukijoiden esiymmärrystä. Tämä jako
— pragmaattisessa esiymmärryksen tai asennoitumisen eikä tekstiominaisuuksien
merkityksessä — vaikuttaa hänen mukaansa
huomattavasti siihen, millä tavoin
merkityksiä rakennetaan. Iversen
näkee myös varsin osuvasti Brockmeierin käsittelevän tarinoita
merkityksenannon muotoina, kun
hän itse sen sijaan keskittyy siihen,
kuinka me (eli lukijat) ymmärrämme tarinoita. Brockmeierin ongelma on myös, että hän näyttää samastavan tieteellisen faktan käsitteen ja tosipohjaisen kertomuksen.
Tosin huomio siitä, että faktan teoriat ovat olleet harvinaisia fik­tion
teorioihin verrattuna, osuu kohdalleen.
Iversenin jako niin sanottuihin luonnollisiin ja epäluonnollisiin tai epäkonventionaalisiin kertomuksiin ei kuitenkaan onnistu
tukemaan ajatusta fiktiivisten kertomusten lukemisen erityisyydestä. Kerronnan rakenteen konvention rikkomista, kuten aukkoja,
kertojan muistikatkoksia, epämääräisyyksiä ja monitulkintaisuuksia esiintyy kummallakin puolella
raja-aitaa, myös Iversenin omissa
epäfiktiivisissä esimerkeissä, jotka
ovat tanskalaisia keskitysleirimuistoja. Iversen perustelee fiktiivisen
ja tosipohjaisen kertomuksen eron
loppujen lopuksi varsin vahvasti lukemisen tapojen ja odotusten kautta eikä fiktiivisen kertomuksen, kuten pääesimerkkinsä Jonathan Littellin Hyväntahtoiset-romaanin,
ominaisuuksien avulla. Littellin
romaanin poikkeuksellinen versio
epäluotettavasta todistaja-kertojasta tarjoaa kuitenkin haastavan
esimerkin, jonka parissa voi pohtia sitä, tulkitaanko romaanihenkilöiden mieliä, tai ainakin tietynlaisia sepitteellisiä tajuntoja, pelkästään tosielämässä tuttujen käytäntöjen ja tapojen mukaan.
Teoksessa on artikkeliantologiaksi todella paljon sisäisiä yhteyksiä, alaviitteissä niitä on ehkä jopa
liiallisuuksiin asti. Motivoituja yhteyksiä on paljon, parhaimpia niistä ovat kirjoittajien tekstiinsä sisällyttämät monet viittaukset toistensa artikkeleihin tai kommentit
toistensa muihin kirjoituksiin ja
aivoituksiin. Lopussa on vielä Ritivoin kokoava näkemys teoksen
sisällöistä. Tämä vahvistaa edelleen artikkelikokoelman kiinnostavuutta kokonaisuutena.
Kaikki heijastelee toimituksellista viitseliäisyyttä, jota näkee harvoin. Ritivoin loppukommentin arvoa tosin laskee se, ettei hän tyydy
asettamaan artikkeleita yhteyksiinsä ja esittämään uusia kysymyksiä
niiden pohjalta. Tässä tehtävässä
olisi vielä riittänyt runsaasti työsarkaa artikkeleiden moniaineksisuuden vuoksi. On harmillista, että kommentaattori intoutuu erot-
telemaan jyviä akanoista omien­
mieltymysten mukaan ja katsoo
tarpeelliseksi selvittää, mihin olettamaansa tieteidenvälisen kertomuksen teorian ryhmittymään hän
itsensä lukee. Joku toinen lukija toki voi arvostaa tällaista asemointia,
varsinkin jos mieltymykset ovat samankaltaisia.
Travelling Concepts of Narrati­
ve on kaiken kaikkiaan korkeatasoinen ja monipuolinen, vahvasti kansainvälinen ja hyvin ajankohtainen artikkelikokoelma, joka
kartoittaa poikkitieteellisen kertomuksen tutkimuksen keskeisiä
ongelmia ja mahdollisuuksia sekä
tarjoaa paljon pohdittavaa ja uusia
avauksia tällä alueella.
Kirjoittaja on dosentti ja yleisen kirjallisuustieteen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.
SUOMALAISEN
KIRJALLISUUDEN SEURAN
TAPAHTUMIA
28.2. klo 14–16 KALEVALAN
PÄIVÄN SEMINAARI
http://www.finlit.fi/ajassa/kalevalan_paiva2014.htm
19.3. klo 14–19 MINNA CANTH
170 VUOTTA -SEMINAARI
http://www.finlit.fi/ajassa/minna_canth_2014.htm
26.3. klo 16.30–17.30 SUOMEN
KAUPUNKIRAKENTAMISEN HISTORIA I–II. SKS:n
http://www.finlit.fi/ajassa/SKS_
keskiviikot_kevat2014.htm
1.4. klo 13–16 TIETEELLISEN
TIEDON LEVITTÄMINEN JA ARVIOINTI -SEMINAARI
http://www.finlit.fi/tutkimus/Tieteellinen_julkaiseminen_2014.
html
Seminaarissa pohditaan mm.
sitä, minkälaisia tulevaisuuden
julkaisufoorumeja tarvitaan tieteellisen julkaisemisen tarkoituksen kannalta. Onko sähköinen
julkaiseminen varteenotettava
vaihtoehto yhteiskunnan ja kulttuurin tutkimuksessa? Entä kuka
lopulta maksaa tutkimustiedon levittämisen kustannukset?
Vapaa pääsy. Ei ennakkoilmoittautumista.
OHJELMA
13.15–13:30 Avauspuheenvuoro
Pääsihteeri, dosentti Tuomas
M. S. Lehtonen, SKS
13:30–14:00 Tieteellinen julkaiseminen: paineet ja pedot
Professori Risto Nieminen, Aaltoyliopisto ja Tiedonjulkistamisen
neuvottelukunta
14:00–14:30 Avoimen tieteen
haaste suomalaisille kustantajille
Professori emeritus Ilkka Niiniluoto, Helsingin yliopisto
14:30–15:00 Onko viiteindekseillä väliä? Historian julkaisufoorumit murroksessa
Professori Jari Ojala, Jyväskylän
yliopisto
15:00–15:30 (Otsikko ilmoitetaan
myöhemmin)
Johtaja Riitta Maijala, opetus- ja
kulttuuriministeriö
15:30–16:00 Paneelikeskustelu
Pj. Tuomas M. S. Lehtonen
Jyrki Hakapää, Suomen Akatemia; Johanna Lilja, Tieteellisten
Seurain Valtuuskunta; Jessica
Parland-von Essen, Helsingin yliopisto sekä seminaarin alustajat
Tilaisuudet ovat SKS:n juhlasalissa, Hallituskatu 1, Helsinki.
Tilaisuuksiin on vapaa pääsy, ei
ennakkoilmoittautumista.
Lisätietoja: http://www.finlit.fi/
tapahtumakalenteri/, tiedotus@
finlit.fi
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
83
HAKEMISTOT 2013
SISÄLTÖHAKEMISTO
PÄÄKIRJOITUKSET
Haataja, Juha: Joukkojen tiede ja tieteilijöiden joukko – yhteinen ponnistus tulevaisuuteen 6/13, 1–2
Meinander, Henrik: Tieteen yhteiskunnalliset haasteet 3/13, 1–2
Nieminen, Risto: Tiede kuuluu kaikille!
4/13 1–2
Niiniluoto, Ilkka: Tiedeyhteisöä rakentamassa 5/13, 1–2
Ståhle, Pirjo: Tiede politiikan hämärässä
marginaalissa 2/13, 1–2
Torsti, Pilvi: Peruskoulu talvisotaa merkittävämpi – Aineistoon perustuvaa tulkintaa vai tutkijan asenteita? 1/13, 1–2
ARTIKKELIT
Björk, Bo-Christer: Avoin verkkojulkaiseminen yleistyy nopeasti 2/13,
21–23
Castrén, Paavo: Suomen Roomaninstituutti ja antiikintutkimuksen
uudet tuulet 6/13, 11–17
Erkkilä, Antti ja Siiskonen, Harri Ilmastoneuvotteluista apua afrikkalaisen pienviljelijän ahdinkoon?
3/13, 11–14
Himanka, Juha Akateemisen keskustelun ääri-ilmiöitä – suositut luonnontieteilijät filosofeina 3/13,
27–33
Huhtanen, Jouni: Robert Boyle, luonto
ja luonnonlaki 4/13 3–12
Ihalainen, Pasi: Vertaileva Euroopan
historian tutkimus parlamenttihistorian näkökulmasta 4/13,
30–35
Karvanen, Juha: Kustannustehokkuus
kokeellisessa ja havainnoivassa
tutkimuksessa 3/13, 24–26
Karvonen, Erkki: Tieto paitsi kuvaa
todellisuutta myös rakentaa sitä
1/13, 18–24
Kytö, Hannu: Asumisen uhkakuvat ja
muutokset 6/13, 18–24
Lilja, Johanna: Tieteellinen julkaiseminen eilen, tänään, huomenna
2/13, 15–23
Lindberg, Matti: Koulutuspolitiikan
uusliberalisoitumisen vääjäämättömyys? 2/13, 8–14
Lindfors, Tommi: Kuinka ohjata alus
pois myrskystä – Jean Bodinin
kuusi kirjaa valtiosta 3/13, 34–41
Linne, Marja-Leena ja Ruotsalainen,
Ulla: Neuroinformatiikka – tietotekniikkaa ja aivotutkimusta
4/13, 22–28
84
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
Lundström, Niklas ja Raisio, Harri:
Elokuvat tieteellisten teorioiden popularisoijina: kaaosteoria
kolmen elokuvan näkökulmasta
5/13, 24–29
Löppönen, Paavo ja Vuorio, Eero: Tutkimusetiikka Suomessa 1980-luvulta tähän päivään 1/13, 3–10
Naukkarinen, Ossi: Edistä, anna ja
kasvata – lain määrittämät yliopistojen tehtävät yliopistolaisen
arjessa 6/13, 3–10
Nevanlinna, Heikki: Ilmatieteen laitos
175 vuotta 2/13, 3–7
Portin, Petter: Biologian käännekohta –
DNA:n rakenteen keksimisestä 60
vuotta 3/13, 3–10
Rauhala, Eero: Higgsin hiukkanen ja
Husserlin subjektiviteetti 4/13,
13–21
Ruotsila, Markku: Tiedevastaisuus ja
valistuksen perintö Yhdysvalloissa 5/13, 8–14
Savolainen, Kai: Miten ennustaa uusien
synteettisten nanomateriaalien
haittaominaisuuksia ja terveysvaaroja 1/13, 11–17
Tarkka, Jukka: Suomettuminen oli uhka
ja uusi alku 5/13, 3–7
Tuominen, Visa, Rautopuro, Juhani ja
Puhakka, Antero: Jossain määrin
samaa tai eri mieltä – opiskelijapalautteella rahaa yliopistoille
3/13, 15–23
Vihervaara, Petteri: Informaatio ja
eksergia ekosysteemipalveluiden
mittareina 5/13,15–23
KATSAUKSET
Castrén, Olli: Mies ja ääni 2/13, 29–32
Furman, Eeva: Luonnon monimuotoisuutta koskevan päätöksenteon
tietopohjaa vahvistetaan 4/13,
41–43
Hongisto, Pekka: Kone, luonto ja valistuksen paradoksit – Diderot Suomessa 6/13, 28–30
Kantasalmi, Kari: Sivistysyliopisto organisaatiossa ja tutkijakoulureformismissa 2/13, 33–39
Lempinen, Hanna: Arvalla heitetty?
Tiede ja sen kyseenalaistaminen
turve-energian markkinoinnissa
5/13, 35–38
Liedes, Jarkko: Kädet ylös! Valmistamisen vallankumous – revolverista
3D-tulostukseen 4/13, 44–50
Persson, Per-Edvin: Tiedekeskusmalli
uusiksi 1/13, 25–27
Rikama, Juha: Konkreettisen ja abstraktin vuorovaikutus kaunokirjallisuudessa 6/13, 31–33
Ruckenstein, Minna: Hallitseva ja
houkuttava big data – tieteen ja
teknologiantutkimuksen aihioita
6/13, 34–37
Räisänen, Antti: Yliopisto tunnetaan
tohtoreistaan 3/13, 45–46
Seppälä, Mikko-Olavi: Säätiöt rohkaisevat tohtoreita ulkomaille 3/13,
47–48
Silvonen, Jussi: Sata vuotta ”Pääomaa”
suomeksi 5/13, 31–34
Sinnemäki, Anssi: Salingerin arvoitusten äärellä 3/13, 49–54
Tossavainen, Timo: Kuka päättää, mitä
koulussa opetetaan? 1/13, 28–31
Valtonen, Mauri: Ratkesiko kolmen
kappaleen ongelma sata vuotta
sitten? 6/13, 25–27
Wilhelmsson, Putte: Hämärämpi kuin
ranskalaiset 2/13, 40–43
Yliraudanjoki, Virpi: Suomenkielisten
akateemisten oppikirjojen nykytilanne Suomessa 6/13, 37–39
TIETEEN KOHTAAMISIA
Honkela, Timo: Vaikutuksen ja vuorovaikutuksen arviointia 1/13,
32–34
Mustajoki, Arto: Arabit kutsuvat, olemmeko valmiita 3/13, 65–68
Mustonen, Riitta: Pohjoismainen
yhteistyö puskee ERA:a eteenpäin
5/13, 45–46
TUTKIMUSTA SUOMESSA
Hotakainen, Markus: Kylmässä kohina
karsiutuu 6/13, 54–56
Hotakainen, Markus: Solujen kieli muodostuu molekyyleistä 2/13, 25–28
Turunen, Ari: Syöpää vastaan matematiikalla 4/13, 51–53
LYHYESTI
Hetemäki, Ilari: Lyhyesti 1/13, 34–37
Hetemäki, Ilari: Lyhyesti 2/13, 44–47
Hetemäki, Ilari: Lyhyesti 3/13, 42–44
Hetemäki, Ilari: Lyhyesti 4/13, 36–40
Hetemäki, Ilari: Lyhyesti 5/13, 39–42
Hetemäki, Ilari: Lyhyesti 6/13, 41–44
KESKUSTELUPUHEENVUOROT
Aarnio, Leo: Luotettava mittari opiskelijapalautteelle 4/13, 66–68
Elonkehä kiistan käsikassarana 6/13, 53
Enqvist, Kari: Suhteellisuusteoriaa ja
ääri-ilmiöitä 4/13, 55–59
Kilkki, Kalevi: Ajatuksia todellisuudesta
6/13, 50–52
Kivivuori, Janne: Feministisen väkivaltatutkimuksen ongelmista 1/13,
42–44
Kohtamäki, Vuokko: Tutkimusmenot
ja kokonaiskustannusmalli 1/13,
49–50
Lammenranta, Markus: Eikö demokratia toimi? 1/13, 51–52
Lehtonen, Tommi: Muutakin kuin
talouskasvua 5/13, 49
Määttänen, Pentti: Todellisuuksia joka
lähtöön 5/13, 60–62
Niemi, Johanna: Naisia, miehiä ja sukupuolia 1/13, 38–41
Nieminen, Risto: Tarkennuksia ja eteenpäin 6/13, 48–49
Pietiläinen, Kimmo: Koko tiedonjulkistamisprosessi on kääntämistä
5/13, 50–51
Portin, Petter: Mitä ovat vaistot? Vastaus Osmo Tammisalolle 2/13, 55
Raento, Pauliina: Ennakkoluuloton
yhteistyö, riskinotto ja koulutus
parantaisivat oppikirjatilannetta
6/13, 45–46
Raento, Pauliina: Rahan puheista tarvitaan lisää tietoa 3/13, 61–62
Rikama, Juha: Onko olemassa tosiolevaista? 4/13, 64–65
Ronkainen, Suvi ja Husso, Marita: Sukupuolen ja väkivallan tutkimuksen
yhteiskunnallinen relevanssi 2/13,
51–53
Räsänen, Syksy: Suhteellisuusteorian
liepeillä 4/13, 60–63
Seppä, Tuomas: Akateemiset oppikirjat
ovat osa Suomen tieteen kehitystä 6/13, 46–47
Seppälä, Matti: Arviointien arviointia
2/13, 48–50
Seppälä, Mikko-Olavi: Tutkijakoulun
murros ja säätiöiden esiintulo
1/13, 53
Siitonen, Juha ja Heliövaara, Kari:
Metsähygienia, metsätuhoriski
ja monimuotoisuus – uuden metsätuholakiesityksen vaikutukset
3/13, 55–60
Tammisalo, Osmo: Torjunta ja vaistotoiminnat 1/13, 47–48
Toikka, Arho, Honkela, Nina ja Hukkinen, Janne I. : Epävarmuus ja
nanomateriaalit 5/13, 52–54
Tuominen, Visa, Rautopuro Juhani ja
Puhakka, Antero: Tuliko YOPALAsta Hauvakone? 5/13, 55–59
KIRJA-ARVOSTELUT
Alanko, Aki: Klassikko vuosikymmenten takaa 6/13, 73–75
Alanko, Aki: Suomi suureksi! 2/13,
65–67
Harviainen, Tapani: Keskipiste yhteisölle ja identiteetille 3/13, 83–84
Hotakainen, Markus: Etualalla Venus
2/13, 58–59
Ihamuotila, Risto: Perusteellisesti soista
4/13, 74–77
Järvelä, Juha: Naisena kirjallisuutta tutkimassa ja teatteria johtamassa
4/13, 81–84
Kasvio, Antti: Arvokas suomennos
6/13, 76–80
Kirves, Jenni: Sota ja sen voimaannuttamat naiset 6/13, 67
Kleemola, Olli: Opas kuvien aikakauteen 2/13, 74–75
Klemettilä, Hannele: Lasten arkea antiikissa ja keskiajalla 5/13, 64–66
Korppi-Tommola, Aura: Kätilöt väestöpolitiikan toteuttajina 6/13,
65–67
Koskimies, Pertti: Taivaan aine ja henki
2/13, 69–71
Kosonen, Päivi: Kertovaa tietoa muistamisesta ja identiteetistä 2/13,
72–74
Kotonen, Tommi: Suomalainen äärioikeisto tutkimuksen kohteena
4/13, 82–84
Kuusamo, Altti: Heinrich Heine saksalaisen romantiikan protestanttisena arvostelijana 2/13, 63–65
Kuusterä, Antti: Kansallisista kilpailijoista pohjoismaiseksi suurpankiksi
5/13, 67–71
Lahdenperä, Johan: Jumala on poistettava uskonnosta 5/13, 81–83
Lampinen, Ahti: Vain heikot tarvitsevat
väkivaltaa 4/13, 86–88
Lappalainen, Eevi: Matala kynnys venäjään, ja vähän Venäjäänkin 3/13,
78–80
Leikola, Anto: Tuntematon matemaatikko 5/13, 63–64
Leppälahti, Merja: Tiedon verkkoja
kokemassa 5/13, 83–85
Pöysä, Jyrki: Kaikki tekstilajista 5/13,
85–87
Lönnqvist, Bo: Huutomerkki kahden
paradigman välillä 6/13, 59–63
Löytönen, Markku: Nordenskiöldin
kartta-aarteet – näyttely ja kirja
6/13, 57–58
Mattila, Markku: Innovaatiokeskuksia
ei synny ilman tieteen tukea 1/13,
67–68
Mikkola, Riitta: Historiakansa arvostaa
peruskoulua enemmän kuin sotia
1/13, 58–60
Mustakallio, Katariina: Antiikkia suomeksi kuin maailmankielillä 6/13,
58–59
Määttänen, Pentti: Filosofian uudistaminen – yhä alkutekijöissään
1/13, 70–72
Numminen, Jaakko: Historioitsija kasvaa nuoruuden kokemuksista
3/13, 69–71
Nyqvist, Sanna: Yleistajuistaminen kuuluu kaikille 3/13, 76–78
Näreaho, Leo: Tietoisuuden ongelma
4/13, 84–86
Okkonen, Ville: Suurista ikäluokista
sosiaaliseen tasaukseen 3/13,
80–83
Paavilainen, Maija: Sanojen talon kielimiehet 1/13, 60–63
Perko, Tapani: Stephen Hawkingin
maailma 3/13, 73–76
Poikonen, Ari: Suomalaisen geotieteen
voimanponnistus 1/13, 63–65
Portin, Petter: Geenitekniikan etiikka
opastaa ajattelemaan 4/13, 73–74
Päivänen, Juhani: Yliopistolliset istuimet rahista oppituoliin 4/13,
71–73
Raento, Pauliina: Aikamatkalla antiikin
Roomassa 2/13, 61–63
Rainio, Kullervo: Tiedosta, tieteen
rajoista ja ontologian ongelmista
1/13, 68–70
Ruohomäki, Jyrki: Katalaanit itsenäisyyttä vaatimassa 5/13, 78–81
Sarje, Kimmo: Pohjalainen pappi oli
Ruotsin johtavia valistuskirjailijoita 5/13, 72–73
Talvitie, Vesa: Ensimmäinen käsikirja
tieteenpsykologiasta 6/13, 71–73
Tervamäki, Tapio: Historioitsija korjaa
laiminlyöntinsä 5/13, 74–77
Tolvanen, Mattias: Kaloissakin kannattaa loisia 1/13, 65–67
Tolvanen, Mattias: Outojen limasienten ihmeellisestä elämästä 4/13,
77–79
Tolvanen, Mattias: Pielisjoki virtaa läpi
pitkän historiansa 6/13, 63–65
Tolvanen, Mattias: Päinvastoin tekemällä uusiin innovaatioihin 2/13,
71–72
Tolvanen, Mattias: Vanhojen eläinkirjojen luonnonihmeitä ja kuvitustaidetta 3/13, 71–73
Viren, Matti: Tutkimusta vai piilomainontaa? 2/13, 59–61
Virrankoski, Pentti: Nuorisoseura –
identiteetin rakentajasta harrastekerhoksi 1/13, 56–58
Wahlstedt, Pekka: Maailma täynnä
mahdollisuuksia ja unelmia 4/13,
79–81
Wahlstedt, Pekka: Tiedon valtakunta
6/13, 69–70
Wahlstedt, Pekka: Ympäristöetiikkaa
vastuuttaa lukijan 2/13, 68–60
TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN
Forselles, Cecilia af: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjasto 3/13, 63
Hintikka, Matti: Urheilukirjasto – suomalaisen urheilumuistin ytimessä
5/13, 43
Pärssinen-Tainio, Vuokko: Suomen
Sukututkimusseuran kirjasto
1/13, 54
Ginström, Min: Suomen ruotsinkielistä
kulttuuria tukemassa 4/13, 54
Dahl, Hannele: Muinaismuistoyhdistyksen kirjakokoelman koti 2/13, 57
MUUTA
Tieteessä tapahtuu -lehden hakemisto
2012 2/13, 76–80
Juulista saa tiedon tutkimusjulkaisuista
4/13, 88
Uusi tutkimuseettinen neuvottelukunta on nimetty 2/13, 43
Juhlivat tieteelliset seurat vuonna 2013
1/13, 50
Tieteessä tapahtuu -tietokilpailun oikeat vastaukset 1/13, 55
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
85
KIRJOITTAJAHAKEMISTO
PK = pääkirjoitus; ART = artikkeli; KAT =
katsaus; KES = keskustelupuheenvuoro;
KIR = kirja-arvostelu.
Aarnio, Leo: Luotettava mittari opiskelijapalautteelle KESK 4/13, 66–68
Alanko, Aki: Klassikko vuosikymmenten takaa KIR 6/13, 73–75
Alanko, Aki: Suomi suureksi! KIR 2/13,
65–67
Björk, Bo-Christer: Avoin verkkojulkaiseminen yleistyy nopeasti ART
2/13, 21–23
Castrén, Olli: Mies ja ääni KAT 2/13,
29–32
Castrén, Paavo: Suomen Roomaninstituutti ja antiikintutkimuksen
uudet tuulet ART 6/13, 11–17
Dahl, Hannele: Muinaismuistoyhdistyksen kirjakokoelman koti 2/13, 57
Elonkehä kiistan käsikassarana KESK
6/13, 53
Enqvist, Kari: Suhteellisuusteoriaa ja
ääri-ilmiöitä KESK 4/13, 55–59
Erkkilä, Antti ja Siiskonen, Harri: Ilmastoneuvotteluista apua afrikkalaisen pienviljelijän ahdinkoon?
ART 3/13, 11–14
Forselles, Cecilia af: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjasto 3/13, 63
Furman, Eeva: Luonnon monimuotoisuutta koskevan päätöksenteon
tietopohjaa vahvistetaan KAT
4/13, 41–43
Ginström, Martin: Suomen ruotsinkielistä kulttuuria tukemassa
4/13, 54
Haataja, Juha: Joukkojen tiede ja tieteilijöiden joukko – yhteinen
ponnistus tulevaisuuteen PK,
6/13, 1–2
Harviainen, Tapani: Keskipiste yhteisölle ja identiteetille KIR 3/13, 83–84
Hetemäki, Ilari: Lyhyesti 1/13, 34–37;
2/13, 44–47; 3/13, 42–44; 4/13,
36–40; 5/13, 39–42; 6/13, 41–44
Himanka, Juha Akateemisen keskustelun ääri-ilmiöitä – suositut
luonnontieteilijät filosofeina ART
3/13, 27–33
Hintikka, Matti: Urheilukirjasto – suomalaisen urheilumuistin ytimessä
5/13, 43
Hongisto, Pekka: Kone, luonto ja valistuksen paradoksit – Diderot Suomessa KAT 6/13, 28–30
Honkela, Timo: Vaikutuksen ja vuorovaikutuksen arviointia 1/13,
32–34
Hotakainen, Markus: Etualalla Venus
KIR 2/13, 58–59; Kylmässä kohina
karsiutuu 6/13, 54; Solujen kieli
muodostuu molekyyleistä 2/13,
25–28
Huhtanen, Jouni: Robert Boyle, luonto
ja luonnonlaki ART 4/13, 3–12
Ihalainen, Pasi: Vertaileva Euroopan
historian tutkimus parlamentti-
86
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
historian näkökulmasta ART 4/13,
30–35
Ihamuotila, Risto: Perusteellisesti soista
KIR 4/13, 74–77
Juhlivat tieteelliset seurat vuonna 2013
1/13, 50
Juulista saa tiedon tutkimusjulkaisuista
4/13, 88
Järvelä, Juha: Naisena kirjallisuutta tutkimassa ja teatteria johtamassa
4/13, 81–84
Kantasalmi, Kari: Sivistysyliopisto organisaatiossa ja tutkijakoulureformismissa KAT 2/13, 33–39
Karvanen, Juha: Kustannustehokkuus
kokeellisessa ja havainnoivassa
tutkimuksessa ART 3/13, 24–26
Karvonen, Erkki: Tieto paitsi kuvaa
todellisuutta myös rakentaa sitä
ART 1/13, 18–24
Kasvio, Antti: Arvokas suomennos KIR
6/13, 76–80
Kilkki, Kalevi: Ajatuksia todellisuudesta
KESK 6/13, 50–52
Kirves, Jenni: Sota ja sen voimaannuttamat naiset KIR 6/13, 67–69
Kivivuori, Janne: Feministisen väkivaltatutkimuksen ongelmista KESK
1/13, 42–44
Kleemola, Olli: Opas kuvien aikakauteen KIR 2/13, 74–75
Klemettilä, Hannele: Lasten arkea antiikissa ja keskiajalla KIR 5/13, 64–66
Kohtamäki, Vuokko: Tutkimusmenot
ja kokonaiskustannusmalli KESK
1/13, 49–50
Korppi-Tommola, Aura: Kätilöt väestöpolitiikan toteuttajina KIR 6/13,
65–67
Koskimies, Pertti: Taivaan aine ja henki
KIR 2/13, 69–71
Kosonen, Päivi: Kertovaa tietoa muistamisesta ja identiteetistä KIR 2/13,
72–74
Kotonen, Tommi: Suomalainen äärioikeisto tutkimuksen kohteena KIR
4/13, 82–84
Kuusamo, Altti: Heinrich Heine saksalaisen romantiikan protestanttisena arvostelijana KIR 2/13, 63–65
Kuusterä, Antti: Kansallisista kilpailijoista pohjoismaiseksi suurpankiksi
KIR 5/13, 67–71
Kytö, Hannu: Asumisen uhkakuvat ja
muutokset ART 6/13, 18–24
Lahdenperä, Johan: Jumala on poistettava uskonnosta KIR 5/13, 81–83
Lammenranta, Markus: Eikö demokratia toimi? KESK 1/13, 51–52
Lampinen, Ahti: Vain heikot tarvitsevat
väkivaltaa KIR 4/13, 86–88
Lappalainen, Eevi: Matala kynnys venäjään, ja vähän Venäjäänkin KIR
3/13, 78–80
Lehtonen, Tommi: Muutakin kuin
talouskasvua KESK 5/13, 49
Leikola, Anto: Tuntematon matemaatikko KIR 5/13, 63–64
Lempinen, Hanna: Arvalla heitetty?
Tiede ja sen kyseenalaistaminen
turve-energian markkinoinnissa
5/13, 35–38
Leppälahti, Merja: Tiedon verkkoja
kokemassa KIR 5/13, 83–85
Pöysä, Jyrki: Kaikki tekstilajista KIR
5/13, 85–87
Liedes, Jarkko: Kädet ylös! Valmistamisen vallankumous – revolverista
3D-tulostukseen KAT 4/13, 44–50
Lilja, Johanna: Tieteellinen julkaiseminen eilen, tänään, huomenna ART
2/13, 15–23
Lindberg, Matti: Koulutuspolitiikan
uusliberalisoitumisen vääjäämättömyys? ART 2/13, 8–14
Lindfors, Tommi: Kuinka ohjata alus
pois myrskystä – Jean Bodinin
kuusi kirjaa valtiosta ART 3/13,
34–41
Linne, Marja-Leena ja Ruotsalainen,
Ulla: Neuroinformatiikka – tietotekniikkaa ja aivotutkimusta ART
4/13, 22–28
Lundström, Niklas ja Raisio, Harri:
Elokuvat tieteellisten teorioiden
popularisoijina: kaaosteoria kolmen elokuvan näkökulmasta ART
5/13, 24–29
Lönnqvist, Bo: Huutomerkki kahden
paradigman välillä KIR 6/13,
59–63
Löppönen, Paavo ja Vuorio, Eero: Tutkimusetiikka Suomessa 1980-luvulta tähän päivään ART 1/13, 3-10
Löytönen, Markku: Nordenskiöldin
kartta-aarteet – näyttely ja kirja
KIR 6/13, 57
Mattila, Markku: Innovaatiokeskuksia
ei synny ilman tieteen tukea KIR
1/13, 67–68
Meinander, Henrik: Tieteen yhteiskunnalliset haasteet PK, 3/13, 3/13,
1–2
Mikkola, Riitta: Historiakansa arvostaa
peruskoulua enemmän kuin sotia
KIR 1/13, 58–60
Mustajoki, Arto: Arabit kutsuvat, olemmeko valmiita 3/13, 65–68
Mustakallio, Katariina: Antiikkia suomeksi kuin maailmankielillä
KIR 6/13, 58–59
Mustonen, Riitta: Pohjoismainen
yhteistyö puskee ERA:a eteenpäin
5/13, 45–46
Määttänen, Pentti: Filosofian uudistaminen – yhä alkutekijöissään KIR
1/13, 70–72; Todellisuuksia joka
lähtöön KESK 5/13, 60–62
Naukkarinen, Ossi: Edistä, anna ja
kasvata – lain määrittämät yliopistojen tehtävät yliopistolaisen
arjessa ART 6/13, 3–10
Nevanlinna, Heikki: Ilmatieteen laitos
175 vuotta ART 2/13, 3–7
Niemi, Johanna: Naisia, miehiä ja sukupuolia KESK 1/13, 38–41
Nieminen, Risto: Tarkennuksia ja eteenpäin KESK 6/13, 48–49; Tiede kuuluu kaikille! PK, 4/13 1–2
Niiniluoto, Ilkka: Tiedeyhteisöä rakenta-
massa 5/13, 1–2
Numminen, Jaakko: Historioitsija kasvaa nuoruuden kokemuksista KIR
3/13, 69–71
Nyqvist, Sanna: Yleistajuistaminen kuuluu kaikille KIR 3/13, 76–78
Näreaho, Leo: Tietoisuuden ongelma
KIR 4/13, 84–86
Okkonen, Ville: Suurista ikäluokista
sosiaaliseen tasaukseen KIR 3/13,
80–83
Paavilainen, Maija: Sanojen talon kielimiehet KIR 1/13, 60–63
Perko, Tapani: Stephen Hawkingin
maailma KIR 3/13, 73–76
Persson, Per-Edvin: Tiedekeskusmalli
uusiksi KAT 1/13, 25–27
Pietiläinen, Kimmo: Koko tiedonjulkistamisprosessi on kääntämistä
KESK 5/13, 50–51
Poikonen, Ari: Suomalaisen geotieteen
voimanponnistus KIR 1/13, 63–65
Portin, Petter: Biologian käännekohta –
DNA:n rakenteen keksimisestä 60
vuotta ART 3/13, 3–10; Geenitekniikan etiikka opastaa ajattelemaan KIR 4/13, 73–74; Mitä ovat
vaistot? Vastaus Osmo Tammisalolle KESK 2/13, 55
Päivänen, Juhani: Yliopistolliset istuimet rahista oppituoliin KIR 4/13,
71–73
Pärssinen-Tainio, Vuokko: Suomen
Sukututkimusseuran kirjasto
1/13, 54
Raento, Pauliina: Aikamatkalla antiikin Roomassa KIR 2/13, 61–63;
Ennakkoluuloton yhteistyö, riskinotto ja koulutus parantaisivat
oppikirjatilannetta KESK 6/13,
45–46; Rahan puheista tarvitaan
lisää tietoa KESK 3/13, 61–62
Rainio, Kullervo: Tiedosta, tieteen
rajoista ja ontologian ongelmista
KIR 1/13, 68–70
Rauhala, Eero: Higgsin hiukkanen ja
Husserlin subjektiviteetti ART
4/13, 13–21
Rikama, Juha: Konkreettisen ja abstraktin vuorovaikutus kaunokirjallisuudessa KAT 6/13, 31; Onko
olemassa tosiolevaista? KESK
4/13, 64–65
Ronkainen, Suvi ja Husso, Marita: Sukupuolen ja väkivallan tutkimuksen
yhteiskunnallinen relevanssi KESK
2/13, 51–53
Ruckenstein, Minna: Hallitseva ja
houkuttava big data – tieteen ja
teknologiantutkimuksen aihioita
KAT 6/13, 34
Ruohomäki, Jyrki: Katalaanit itsenäisyyttä vaatimassa KIR 5/13, 78–81
Ruotsila, Markku: Tiedevastaisuus ja
valistuksen perintö Yhdysvalloissa ART 5/13, 8–14
Räisänen, Antti: Yliopisto tunnetaan
tohtoreistaan KAT 3/13, 45–46
Räsänen, Syksy: Suhteellisuusteorian
liepeillä KESK 4/13, 60–63
Sarje, Kimmo: Pohjalainen pappi oli
Ruotsin johtavia valistuskirjailijoita KIR 5/13, 72–73
Savolainen, Kai: Miten ennustaa uusien
synteettisten nanomateriaalien
haittaominaisuuksia ja terveysvaaroja ART 1/13, 11–17
Seppä, Tuomas: Akateemiset oppikirjat
ovat osa Suomen tieteen kehitystä KESK 6/13, 46–47
Seppälä, Matti: Arviointien arviointia
KESK 2/13, 48–50
Seppälä, Mikko-Olavi: Säätiöt rohkaisevat tohtoreita ulkomaille KAT
3/13, 47–48; Tutkijakoulun murros ja säätiöiden esiintulo KESK
1/13, 53
Siitonen, Juha ja Heliövaara, Kari:
Metsähygienia, metsätuhoriski
ja monimuotoisuus – uuden metsätuholakiesityksen vaikutukset
KESK 3/13, 55–60
Silvonen, Jussi: Sata vuotta ”Pääomaa”
suomeksi KAT 5/13, 31–34
Sinnemäki, Anssi: Salingerin arvoitusten äärellä KAT 3/13, 49–54
Ståhle, Pirjo: Tiede politiikan hämärässä
marginaalissa PK, 2/13, 1–2
Talvitie, Vesa: Ensimmäinen käsikirja
tieteenpsykologiasta KIR 6/13,
71–73
Tammisalo, Osmo: Torjunta ja vaistotoiminnat KESK 1/13, 47–48
Tarkka, Jukka: Suomettuminen oli uhka
ja uusi alku ART 5/13, 3–7
Tervamäki, Tapio: Historioitsija korjaa
laiminlyöntinsä KIR 5/13, 74–77
Tieteessä tapahtuu -lehden hakemisto
2012 2/13, 76–80
Tieteessä tapahtuu -tietokilpailun oikeat vastaukset 1/13, 55
Toikka, Arho, Honkela, Nina ja Hukkinen, Janne I. : Epävarmuus ja
nanomateriaalit KESK 5/13, 52–54
Tolvanen, Mattias: Kaloissakin kannattaa loisia KIR 1/13, 65–67; Outojen limasienten ihmeellisestä elämästä KIR 4/13, 77–79; Pielisjoki
virtaa läpi pitkän historiansa KIR
6/13, 63–65; Päinvastoin tekemällä uusiin innovaatioihin KIR 2/13,
71–72; Vanhojen eläinkirjojen
luonnonihmeitä ja kuvitustaidetta KIR 3/13, 71–73
Torsti, Pilvi: Peruskoulu talvisotaa merkittävämpi – Aineistoon perustuvaa tulkintaa vai tutkijan asenteita? PK, 1/13, 1–2
Tossavainen, Timo: Kuka päättää, mitä
koulussa opetetaan? KAT 1/13,
28–31
Tuominen, Visa, Rautopuro Juhani ja
Puhakka, Antero: Tuliko YOPALAsta Hauvakone? KESK 5/13, 55–59;
Jossain määrin samaa tai eri mieltä – opiskelijapalautteella rahaa
yliopistoille ART 3/13, 15–23
Turunen, Ari: Syöpää vastaan matematiikalla 4/13, 51–53
Uusi tutkimuseettinen neuvottelukunta on nimetty 2/13, 43
Valtonen, Mauri: Ratkesiko kolmen
kappaleen ongelma sata vuotta
sitten? KAT 6/13, 25–27
Vihervaara, Petteri: Informaatio ja
eksergia ekosysteemipalveluiden
mittareina ART 5/13,15–23
Viren, Matti: Tutkimusta vai piilomainontaa? KIR 2/13, 59–61
Virrankoski, Pentti: Nuorisoseura –
identiteetin rakentajasta harrastekerhoksi KIR 1/13, 56–58
Wahlstedt, Pekka: Maailma täynnä
mahdollisuuksia ja unelmia KIR
4/13, 79–81; Tiedon valtakunta
KIR 6/13, 69–70; Ympäristöetiikkaa vastuuttaa lukijan KIR 2/13,
68–60
Wilhelmsson, Putte: Hämärämpi kuin
ranskalaiset KAT 2/13, 40–43
Yliraudanjoki, Virpi: Suomenkielisten
akateemisten oppikirjojen nykytilanne Suomessa KAT 6/13, 37–39
ARVOSTELLUT KIRJAT
AKS:n tie. Akateeminen Karjala-Seura
isänmaan ja heimoaatteen asialla.
Toimittanut Mikko Uola. Minerva
Kustannus 2011. 2/13, 65–67
Anders Chydeniuksen kootut teokset,
osa 1, 1751–1765. Toimittaneet
Jonasson, Maren ja Hyttinen,
Pertti. Edita Publishing 2012.
5/13, 72–73
Angela, Alberto: Päivä antiikin Roomassa. Suom. Terhi Havila. Art House
2011. 2/13, 61–63
Arendt, Hannah: Totalitarismin synty.
Vastapaino 2013. 6/13 73–75
Botton, Alain de: Uskontoa ateisteille.
Suomentanut Hannu Poutiainen.
Basam Books 2013. 5/13, 81–83
Castrén, Paavo: Uusi Antiikin historia.
Otava 2011. 6/13 58–59
Dewey, John: Filosofian uudistaminen.
Vastapaino 2012. 1/13, 70–72
Ferguson, Kitty: Stephen Hawking. Elämä. Suom. Markus Hotakainen.
WSOY 2012. 3/13, 73–76
From the Earth’s core to Outer Space.
Toimittanut Ilmari Haapala. Soringer Verlag 2012. 1/13, 63–67
Handbook of the psychology of science. Toimittaneet Gregory Feist ja
Michael Gorman. Springer Publishing Company 2013. 6/13 71–73
Hautamäki, Antti ja Oksanen, Kaisa:
Suuntana innovaatiokeskittymä.
Jyväskylän yliopisto 2012. 1/13,
67–68
Heikkinen, Kaija: Yksin vai yhdessä –
Rintamanaisen monta sotaa. Suomen Kansantietouden Tutkijain
Seura 2012. 6/13 67–69
Heikkinen, Vesa, Voutilainen, Eero,
Lauerma, Petri, Tiililä, Ulla ja Lounela, Mikko: Genre-analyysi – tekstilajitutkimuksen käsikirja. Gaude-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
87
amus 2012. 5/13, 85–87
Heine, Heinrich: Romanttinen koulu
(Die Romantische Schule). Suomentanut ja toimittanut Jarkko
S. Tuusvuori. Niin & näin 2012.
2/13, 63–64
Heinämies, Kati ja Varakas, Ritva:
Yliopisto istuu – uniikkituoleja arkeen ja juhlaan. Helsingin
yliopisto, Tila- ja kiinteistökeskus
2012. 4/13, 71–73
Häggman, Kai: Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
1890-luvulta talvisotaan. SKS
2012. 1/13, 60–63
Härkönen, Marja ja Varis, Elina: Suomen
limasienet. Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus 2012.
4/13, 77–79
Häyry, Matti: Ihminen 2.0. Geneettisen
valikoinnin ja parantelun eettiset
kysymykset. Gaudeamus 2012.
4/13, 73–74
Juti, Riku: Tiedon filosofia antiikista
nykyaikaan. Gaudeamus 2013.
6/13 69–70
Katajala-Peltomaa, Sari ja Vuolanto,
Ville: Lapsuus ja arki antiikissa
ja keskiajalla. Gaudeamus 2013.
5/13, 64–66
Kestävän kasvun malli, globaali näkökulma. Toimittaneet Castells,
Manuel ja Himanen, Pekka. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja
22/13. 6/13 76–80
Klinge, Matti: Kadonnutta aikaa löytämässä. Siltala 2012. 3/13, 69–71
Koivulaakso, Dan, Brunila Mikael ja
Andersson, Li: Äärioikeisto Suomessa. Into Kustannus 2012.
4/13, 82–84
Korkea taivas. Toimittaneet Sepänmaa,
Yrjö, Heikkilä-Palo, Liisa ja Kaukio, Virpi. Maahenki 2012. 2/13,
69–71
Kuuluvainen, Arto, Koponen, Aki, Oikarinen, Elias, Ranki, Antti, Ryömä,
Arto, Lahtinen, Pasi ja Lehtonen,
Anniina: Suomen rahapelimarkkinat. Turun kauppakorkeakoulun tutkimuspalvelut 2012. 2/13,
59–61
Laine, Jukka, Vasander, Harri ym.: Suotyypit ja turvekankaat. Metsäkustannus 2012. 4/13, 74–77
Lehto, Olli: Tieteen huipulla. Lars Ahlforsin elämä. Suomen Tiedeseura
2013. 5/13, 63–64
Leikola, Anto: Norsusta nautilukseen.
Löytöretkiä eläinkuvituksen historiaan. John Nurmisen Säätiö 2012.
3/13, 71–73
Markkanen, Tapio, Miekkavaara, Leena
ja Pietilä-Ventelä, Anna-Maija:
Avartuva maailma – kartta-aarteita A. E. Nordenskiöldin kokoelmasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013. 6/13 57–58
Markku Kosonen – puun aika. Toimitta-
88
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
nut Jussi Vepsäläinen. Maahenki
2012. 2/13, 71–72
Markku Kuisma – Teemu Keskisarja:
Erehtymättömät. Tarina suuresta
pankkisodasta ja liikepankeista
Suomen kohtaloissa 1862–2012.
WSOY 2012. 5/13, 67–71
Mustajoki, Arto: Kevyt kosketus venäjän kieleen. Gaudeamus 2012.
3/13, 78–80
Mäntylä, Heikki: TOTTAKAI vai Totta…
kai. Omakustanne 2012. 1/13,
68–70
Nagel, Thomas: Mind and Cosmos: Why
the Neo-Darwinian Conception
of Nature Is Almost Certainly False. Oxford University Press 2012.
4/13, 84–86
Nevala, Maria-Liisa: Mieleni talot. Totta,
tarua ja tulkintaa. WSOY 2012.
4/13, 81–82
Numminen, Jaakko : Yhteisön voima.
Nuorisoseuraliikkeen historia 1–5.
Edita 2011. 1/13, 56–58
Oksanen, Markku: Ympäristöetiikan
perusteet. Luonne, historia ja
käsitteet. Gaudeamus 2012.
2/13, 68–69
Otteita verkosta. Verkon ja sosiaalisen
median tutkimusmenetelmät.
Toim. Salla-Maaria Laaksonen,
Janne Matikainen ja Minttu Tikka.
Vastapaino 2013. 5/13, 83–85
Pekonen, Osmo: Salaperäinen Venus.
Mäntykustannus 2012. 2/13,
58–59
Päivänen, Juhani ja Hånell, Björn:
Peatland Ecology and Forestry
– a Sound Approach. Helsingin
yliopiston Metsätieteiden laitos
2012. 4/13, 74
Relas, Jukka: Valta, tyyli ja tila. Keisarien ja presidenttien residenssi
Helsingissä 1837–1940. Suomen
Muinaismuistoyhdistys 2013.
6/13 59–63
Saarenheimo, Marja: Muistamisen
vimma. Kirjoituksia muistista ja
unohtamisesta. Vastapaino 2012.
2/13, 72–74
Seppä, Anita: Kuvien tulkinta. Gaudeamus 2012. 2/13, 74–75
Suomen kalojen loiset. Toimittaneet E.
Tellervo Valtonen, Teija HakalahtiSirén, Anssi Karvonen ja Katja
Pulkkinen. Gaudeamus 2012.
1/13, 65–67
Tamminen, Tapio: Islamin aseeton
soturi. Ghaffar Khan ja talebanien
synty. Into 2011. 4/13, 86–88
Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa. Otava 2012. 5/13, 74–77
Tiedon ja osaamisen Suomi. Kasvatus
ja koulutus Suomessa 1960-luvulta 2000-luvulle. Toim. Pauli Kettunen ja Hannu Simola. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012.
3/13, 80–83
Tieteen yleistajuistaminen. Toim. Urpu
Strellman ja Johanna Vattovaara.
Gaudeamus 2013. 3/13, 76–78
Torsti, Pilvi: Suomalaiset ja historia. Gaudeamus 2012. 1/13, 58–60
Turun synagoga. Toimittaneet Juhani
Kostet ja Marita Söderström.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
2012. 3/13, 83–84
Vainio-Korhonen, Kirsi: Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja
arjen historiaa. WSOY 2012. 6/13
65–67
Valtaoja, Esko: Kaiken käsikirja. Ursa
2012. 4/13, 79–81
Vesajoki, Heikki ja Pihlatie, Matti: Pielisjoki, Elämän virta – A Stream of
Life. Luontokuva M. Pihlatie 2011.
6/13 63–65
What’s up with Catalonia. Catalonia
Press 2013. Toimittajnut Castro,
Liz: 5/13, 78–81
NUMEROINA
24 artikkelia
17 katsausta
25 keskustelupuheenvuoroa
53 kirja-arvostelua (54 kirjaa)
124 kirjoittajaa, joista 28 naista (23 %)
492 sivua