1. No category

tapio kujala
pieni
suuri
maailma
Toukohärän elämä alkaa kukan lähettyville
munitusta munasta, josta kuoriutuu oranssinvärinen triunguliinitoukka. Yhdessä
satojen sisarustensa kanssa se kiipeää kukan terälehdille odottamaan sopivaa kyytiä. Tarkoitus on tarrautua erakkomehiläisen matkaan ja majoittautua loisimaan sen
maahan kaivamaan pesään. Toukka kasvaa
seuraavaan kevääseen saakka syöden mehiläisen munia, toukkia ja hunajaa. Kevätauringon sulatettua lumet se aikuistuu ja siirtyy
avomaalle parittelemaan. Kiertokulku alkaa
sen jälkeen alusta. Aikuisena toukohärkä ei
ehdi elää kuin muutamia viikkoja.
TOUKOHÄRÄT
saalistajat antavat niiden parveilla avoimessa
ympäristössä vapaasti. Kuvissa esiintyy isotoukohärkä, yleisempi sinitoukohärkä on
lähes samannäköinen, eikä lajien erottaminen
toisistaan ole helppoa. Siksi aina toukohärän
kohdatessaan kannattaa ottaa yhteyttä esimerkiksi ympäristökeskusten asiantuntijoihin,
varsinkin jos havainto on
Etelä-Suomen
alueelta.
Harvoilla esiintymisalueillaan toukohärkiä
voi nähdä runsaasti, jopa satoja yksilöitä. Ne
erittävät häirittyinä ihmisillekin haitallista
myrkkyä nivelistään ja siksi linnut ja muut
ISOTOUKOHÄRKÄ
Meloe proscarabaues
Heimo: Toukohärät
Koko: 11 - 35 mm
Elinympäristö: aurinkoiset metsäaukeat, tienvarret, kukkaniityt
Esiintymisaika: huhti-kesäkuu
Erityistä: Luokiteltu äärimmäisen
uhanalaiseksi
TURKKILOT
Turkkilot ovat hyönteismaailman hautausurakoitsijoita. Ne etsivät tarkan hajuaistinsa turvin pieniä
eläinraatoja, kaivavat ne maan alle ja ruokkivat sen
jälkeen toukkiaan jo hieman sulanutta ravintoa oksentamalla. Molemmat vanhemmista osallistuvat jälkikasvunsa hoitoon ja voivat kasvattaa useampia pesueita elämänsä aikana.
KARVATURKKILO
Nicrophorus vespillo
PIKKUTURKKILO
Nicrophorus vespilloides
Heimo: Turkkilot
Koko: 12 - 18 mm
Koko: 12 - 22 mm
Esiintymisaika: molemmat lajit
esiintyvät keväästä syksyyn
Erityistä: helposti tunnistettavissa
karvaisuudestaan
Monesti raadot houkuttelevat paikalle useita
turkkiloita, jotka sitten kilpailevat,
koiraat koiraita ja ja naaraat naaraita vastaan. Vahvimmat yksilöt
saavat raadon itselleen. Turkkilot peittävät raatoa aineksella, joka
hidastaa maatumista ja estää tuoksuja houkuttelemasta lisää
kilpailijoita paikalle. Jos kyseessä on isompi raato, voivat
useammat parit muodostaa kommuunin. Ravinnon
määrä vaikuttaa myös siihen, kuinka monta jälkeläistä pariskunta kasvattaa. Tarvittaessa ne karsivat
toukkien määrää, jotta jäljelle jääneistä ei tulisi
aliravittuja.
Turkkilot kantavat mukanaan usein
punkkeja, jotka hyökkäävät raatojen
luona olevien kärpästenmunien ja
-toukkien kimppuun, jolloin ne
eivät pääse kuluttamaan ravinnonlähdettä.
Elinympäristö: helpommin löydettävistä eläintenraatojen ja ruoantähteiden läheisyydestä
RITARIPERHONEN
Ritariperhosen kohdatessaan ei voi kuin
ihastella luonnon kauneutta. Ylväs perhonen
lentää vahvoin siiveniskuin, liitelee välillä
vaivattomasti ja laskeutuu vain hetkeksi syömään kukista. Suomen olosuhteissa perhonen on poikkeuksellisen kookas.
pitkinä ja lämpinä kesinä voivat innokkaimR it ar ip e rho sen toukan voi löytää mat aikuiset kuoriutua jo syksyllä, useimmat
karhunputkelta
tai muilta sarjakuk- malttavat odottaa kevääseen saakka ja talvehkotelona.
kaisilta kasveilta.
Kirkkaiden varoi- t i v a t
tusväriensä lisäksi sillä on toinenkin
Ritariperhosen suvun nimi tarp u o l u s t au t u m i s k e i no: häirittynä
koittaa latinaksi perhosta mikä tekee
Aivan kuten monien muidenkin hyönteislaji- toukka työntää etupäästään kaksi
ritariperhosista perhosten perhosia. Mieen kohdalla, ritariperhosen vuosittaiset esiin- kirkkaan oranssia ja voimakkaasti
lenkiintoinen yksityiskohta ovat lajinimet,
tuoksuvaa sarvea esiin.
jotka ovat peräisin kreikan mytologian sanVa i k k a
kareilta. Kotoinen lajimme esimerkiksi sai
nimensä Asklepioksen pojalta Makhaonilta,
joka johti veljensä Podaleiruksen kanssa armeijaa troijalaisia vastaan, ennen kuin kohtasi kohtalonsa Eurypyloksen toimesta.
Meidän siivekkään sankarimme taru
jatkuu toivottavasti vielä pitkään.
RITARIPERHONEN
Papilio machaon
Heimo: Apollo ja ritariperhoset
Siipien kärkiväli: 7,6–9,3 cm
Elinympäristö: kosteikot, kukkaniityt, metsänreunat ja suot
Erityistä: Suomen suurimpia perhosia
tymismäärät
vaihtelevat suuresti.
TURILAAT
KESÄTURILAS
Melolontha hippocastani
Heimo: Lehtisarviset
Koko: 22 - 26 mm
Elinympäristö: puutarhat, metsänreunamat
Erityistä: aiemmin merkittävä tuholainen Euroopassa
Vaikka kesäturilas näyttää omalla tavallaan söpöltä,
onhan se pörröinen kuin pehmolelu ja omaa hauskannäköiset tuntosarvet, on lajin historiallinen maine erittäin
huono.
Jo keskiajalla turilaat joutuivat vastaamaan tuhotöistään oikeuden edessä ja koska ne eivät suostuneet jättämään maanviljelijöiden
satoja rauhaan vetäytymällä pois alueelta
kolmen päivän sisällä, ne julistettiin lainsuojattomiksi ja niitä alettiin kerätä sekä
tappaa.
Ranskalaiset olivat hienovaraisempia ja
tekivät turilaista keittoa,kunhan olivat
ensin poistaneet niiltä peitinsiivet ja jalat.
Kuoriaiset tarjoiltiin vasikanmaksan, ruohosipulin ja paahtoleivän kera. Saksassa taas syötiin sokerikuorruttuja turilaita.
Ympäristölle haitallisilla torjuntakemikaaleilla laji saatiin hävitettyä monilta paikoilta kokonaan, mutta viime vuosikymmeninä turilaat ovat taas lisääntyneet torjunnan keskittyessä biologisiin keinoihin. Nähtäväksi jää, maksetaanko tulevaisuudessa
turilaisten keräämisestä jälleen rahaa.
Kesäturilaan toukat elävät maan alla syöden kasvien juuria. Talveksi
toukat kaivautuvat jopa metrin syvyyteen. Suomen olosuhteissa ne kehittyvät aikuisiksi neljässä tai viidessä vuodessa ja kömpivät esiin keväällä. Iltaisin aikuisia voi nähdä lentelevän puiden latvustoissa.
Kesäturilaiden sukupuolen voi helposti päätellä tuntosarvista:
koirailla on seitsemän liuskaa ja naarailla vain kuusi.
TÖPÖKATIT
Hepokattinaarailla on pelottavan näköinen veitsi takaruumiinsa kärjessä.
Se ei kuitenkaan ole puolustautumisväline vaan työkalu, jolla hyönteinen
laskee munansa. Munanasettimen ulkonäön lisäksi ne eroavat heinäsirkoista pitkien tuntosarviensa ansiosta.
KANERVATÖPÖKATTI
Metrioptera brachyptera
HEINÄTÖPÖKATTI
Metrioptera roeselii
Heimo: Hepokatit
Koko: 14 - 20 mm
Koko: 13 - 18 mm
Esiintymisaika: molemmat lajit
esiintyvät heinäkuusta lokakuuhun
Elinympäristö: kuivat ja paahteiset
metsäaukeat, rämeet
Töpökatit ovat saaneet nimensä lyhyistä siivistään, mutta molemmista lajeista esiintyy myös pitkäsiipisiä, lentokykyisiä yksilöitä. Töpökattien siritys on korkeataajuuksista, heinätöpökatilla jatkuvaa ja kanervatöpökatilla
katkonaisempaa. Loppukesästä heinätöpökatit
koiraat hankaavat siipiään vastakkain.
sirittivät lähestulkoon kaikkialla.
Sirityksen aikaansaamiElintavoiltaan töpökatit ovat osittain petoja, vahvoilseksi hepokattila leuolillaan ja eturaajoillaan ne pyydystävät pieniä
hyönteisiä, myös heinäsirkkoja. Merkittävän osan ravinnosta muodostaa kasvisperäinen aines.
Koska töpökattien väritys vaihtelee ruskean
ja vihreän eri sävyissä, on lajien erottaminen
toisistaan syytä tehdä tarkastelemalla munanasettimen pituutta (kanervatöpökatilla pidempi) tai
etuselän sivuläpissä olevia vaaleampia reunuksia (heinätöpökatilla reunus muodostaa U-kirjaimen).
Säikähtäessään töpökatit ottavat useita peräkkäisiä loikkia
ja pyrkivät piiloutumaan kasvillisuuden sekaan.
Monesti tämä tapahtuu täysin huomaamatta.
Varmin tapa päästä näkemään hepokatteja
läheltä, on seurata niiden ääntä ja ottaa yksi
varovainen askel kerrallaan.
Elinympäristö: tienpientareet, niityt,
pellonreunat, jne.
RUSKOHUKANKORENTO
Libellula quadrimaculata
Heimo: Varsinaisen sudenkorennot
Koko: 40-48 mm, takasiipi 32-38 mm
Elinympäristö: viihtyy monenlaisten
vesistöjen luona suosien runsaskasvuistoisia alueita ja seisovia vesiä.
Sudenkorennot ovat siinä mielessä mielenkiintoisia, että ne kuuluvat
vanhimpiin hyönteisryhmiin. Niitä on ollut olemassa yli kolmesataa
miljoonaa vuotta sitten. Sudenkorennot ovat myös suurimpia koskaan
eläneitä hyönteisiä siipien kärkivälin ollessa jopa yli seitsemänkymmentä
senttiä.
Varsinaisiin sudenkorentoihin lukeutuvat lajit tunnistaa useimmiten leveästä ja
litteästä takaruumiista, joka on
siipiä lyhyempi. Vaihtelu on
silti suurta, sillä heimosta on
Suomessa tavattavissa peräti
viisitoista eri lajia.
Ruskohukankorento on paitsi yksi yleisimmistä, myös
yksi aikaisimmista. Sen voi
tavata jo toukokuun alkupuolella ja lentoaika jatkuu joskus syyskuulle. Yksilömäärät ovat toisinaan hyvin
runsaita, joten lajin löytää pienellä vaivalla.
Latinankielisen
nimensä korento on
saanut siipisolmuissa esiintyvien neljän laikun mukaan
ja piirre on erinomainen tuntomerkki.
RUSKOHUKANKORENTO
Luteita on ollut olemassa yli kaksisataa miljoona vuotta sitten. Nykyisen kaltaisen perusrakenteensa ne saivat jo 170 miljoonaa
vuotta sitten. Maailmanlaajuisesti lajeja tunnetaan nelisenkymmentätuhatta, Suomessakin niistä esiintyy yli viisisataa. Ja uusia lajeja
löytyy säännöllisesti lisää.
Korsiluteet ovat myös tunnettuja siitä,
että ne ovat hyvin voimakastuoksuisia.
Haisevien yhdisteiden erittämisellä on
monia merkityksiä. Ne kertovat saalistajille, että otus on pahanmakuinen, mutta
lajikumppaneita tuoksu sen sijaan houkuttelee. Sitä voi lisäksi käyttää kommunikoinnissa: muut yksilöt saavat puolustautumishajun aistiessaan
ennakkovaroituksen
mahdollisesti uhkaavasta vaarasta.
Ravinnon suhteen luteet voivat tyytyä joko
pelkästään kasvisnesteisiin tai sitten ne ovat
joko osittain tai kokonaan petoja. Jotkin lajit
ovat tiukasti sidottuja ravintokasviinsa, mutta parhaiten ovat menestyneet ne lajit, jotka
eivät ole turhan ronkeleita ravintonsa suh- Typpyluteet ovat voimakkaita lentäjiä ja juuteen.
ri siitä syystä ne ovat levittäytyneet laajoille
Täpläkorsilude on muodoltaan piristävä alueille. Esimerkiksi täpläkorsiludetta tavapoikkeus typpyluteiden heimossa, josta Suo- taan koko Euroopan lisäksi Aasiassa.
TÄPLÄKORSILUDE
Aelia acuminata
Heimo: Typpyluteet
Koko: 7,5 - 9 mm
Elinympäristö: heinikkoiset niityt,
pientareet ja muut valoisat aukeat.
Yleinen maan etelä- ja keskiosissa.
messa on tavattavissa yli kaksikymmentä Löytyyhän luteiden joukosta myös eräs paeri lajia. Maastamme on tavattu hamaineinen laji, joka on jo pitkään saanut
myös
kaksi
muuta kormonet
ihmiset
siludetta. Koska
hallajit ovat hyvin samannäköisiä, on ne varminta
erottaa vilkaisemalla takareisiä. Täpläkorsiluteella niissä erottuu nimensä mukaisesti kaksi mustaa
täplää.
TÄPLÄKORSILUDE
veks u maan kaikkia
nivelkärsäisiä. Todellisuudessa luteet ovat
yksi mielenkiintoisimmista eliöryhmistä,
joka tarjoaa yhä paljon uutta opittavaa niin
harrastajille, luonnonystäville kuin alan tutkijoillekin. Useimmiten luteet kuitenkin ovat
täysin harmittomia ihmisille. Edes viljelytuholaisina niillä ei ole suurta merkitystä Suomessa, vaikkakin ne
aiheuttavat jonkin verran
viherkatoa ja levittävät kasvitauteja.
RAPUHÄMÄHÄKIT
KUKKAHÄMÄHÄKKI
Misumena vatia
Koko: 9 - 11mm (naaraat)
3-4 mm (koiraat)
Erityistä: Aikuiset naaraat pystyvät vaihtamaan väriään.
Rapuhämähäkkejä esiintyy maailmassa yli kahta tuhatta eri lajia. Suomessa määrä on paljon pienempi jääden
alle kolmeen kymmeneen. Kaikkia lajeja yhdistää samankaltainen, litteähkö ulkonäkö, kahden etummaisen, saaliin nappaamiseen tarkoitetun raajaparin pituus
suhteessa takimmaisiin raajapareihin sekä kyky liikkua
myös sivusuuntaisesti ja taaksepäin. Kaikilla lajeilla on
lisäksi kahden silmää, jotka ovat asettuneet kahteen riviin. Nämä maailmanlaajuisestikin myrkyttömät lajit
eivät kudo lainkaan seittiä, vaan väijyvät saalistaan kukkien ja lehtien päällä tai etsivät sitä karikkeen seasta.
Vaikka esimerkiksi jotkin Xysticus -suvun rapuhämähäkit ovat hyvin yleisiä, useimmiten se on
juuri kukkahämähäkki, joka herättää huomion ensimmäisenä. Suomen ravukeista se on kookkain
ja kirkasvärisin. Joillakin yksilöillä voi erottua kirkkaita punaisia raitoja, mutta pääväritys vaihtelee valkoisen ja keltaisen välillä ja muuttuu sen mukaan, minkä värisessä kukassa hämähäkki
kulloinkin vaanii saalistaan. Muutos valkoisesta keltaiseksi kestää jopa kuukauden, kun taas keltaisesta valkoiseksi väri vaihtuu muutamissa päivissä. Värinvaihtamista ei ole pystytty vielä täysin
selvittämään sen kaikkien kemiallisten prosessien osalta. Monesti kukkahämähäkin huomaa vasta sen ollessa saalistusympäristönsä ulkopuolella.
Kukkahämähäkin tieteellisen nimen voisi hauskasti muotoilla ”Vihatuksi länkisääriseksi.”Laji ei
suinkaan ole vihattu, olihan se ensimmäinen eurooppalainen vuoden hämähäkki vuonna 2006.
Tämän sivun lajit lueteltuina ylhäältä vasemmalta:
Kilpirapuhämähäkki (Xysticus ulmi) x2
Viherrapuhämähäkki (Diaea dorsata)
Xysticus audax
YHTEISKUNTAAMPIAISET
Ampiaisten kiertokulku alkaa keväällä, jolloin talvehtineet, nuoret ja hedelmöittyneet kuningattaret aloittavat pesiensä rakentamisen. Ne synnyttävät aluksi lisääntymiskyvyttömiä naarastyöläisiä, jotka lähtevät etsimään ravintoa ja pesän rakennnusmateriaalia jopa satojen metrien päästä. Kesän
aikana pesä ja sen asukkaiden määrä kasvaa optimaalisissa
olosuhteissa tuhansiin, kunnes syksyllä työläiset ja koiraat käyvät tarpeettomiksi ja niiden on aika kuolla.
Ainoastaan uudet kuningattaret talvehtivat.
Yhteiskunta-ampiaislajeja (suvut Vespula ja
Dolichovespula) Suomesta löytyy kymmenen. Osa lajeista on mieltynyt rakentamaan pesänsä maahan, osa
avoimiin ympäristöihin tai ihmisasumusten lähettyville.
Ulkonäöllisesti lajit ovat hyvin
lähellä
toisiaan,
takaruumiin
kuviointi,
suukilvekkeen täplät,
karvaisuus sekä
tuntosarvien väritys ja
tarjoavat hyviä erottamiskeinoja.
PENSASAMPIAINEN
Dolichovespula media
Koko: 15 - 22mm
Erityistä: Herhiläisen jälkeen suurin
pohjoismainen ampiaislaji
Ampiaispesän löytyminen oman asuinympäristön läheisyydestä voi joskus tuntua inhottavalta, mutta silloin kannattaa pitää mielessä, kuinka
hyödyllisiä ampiaiset ovat. Paitsi että ne toimivat
puutarhan pölyttäjinä, ne myös metsästävät
monia tuhohyönteisiä ja esimerkiksi koristekukkia nakertelevia perhosentoukkia. Maanviljelyssä niitä
käytetään luonnollisena tuholaistorjuntamuotona. Ampiaiset pistävät vain tuntiessaan itsensä tai
yhdyskuntansa uhatuksi. Hermostuessaan ja pistäessään ne levittävät ilmaan feromonia, joka saa muut lähistöllä olevat ampiaiset käyttäytymään aggressiivisemmin. Pistäminen ei tarkoita
ampiaiselle varmaa kuolemaa, ellei myrkkypistin irtoa. Pitää
kuitenkin muistaa, että osalle ihmisitä ampiaisen pistos on
jopa hengenvaarallinen.
Puolustautumiskyvystään johtuen monet muut
hyönteisryhmät matkivat värityksellään kelta-mustaraidallisia ampiaisia. Tunnetuin esimerkki tästä lienevät kukkakärpäset,
mutta myös jotkin perhoset ja kovakuoriaiset
ovat valinneet samanlaisen selviytymisstrategian. Pistiäisistäkin
löytyy ei-pistäviä lajeja, jotka luottavat varoitusvärien voimaan.
Tämän sivun kuvat:
Norjanampiaisten pesä (Dolichovespula norwegica)
Räystäsampiainen (Dolichovespula saxonica)
VILLAKÄRPÄNEN
Kevään ensimmäisten kukkien kukissa voi
tavata vekkulinnäköisen vierailijan. Se pörrää
kukasta kukkaan, eikä monesti edes laskeudu imiessään mettä ravinnokseen. Villakärpänen on kuin hyönteismaailman kolibri, se
pystyy leijumaan täysin paikoillaan, mutta
katoaa silmänräpäyksessä tuottamansa, korkeataajuuksisen hyrinän kera.
Villakärpäsen tunnistaa paitsi hyvin
karvaisesta
ruumiista,
myös siipien selvistä tummemmista kuvioinneista. Mieleenpainuvin tuntomerkki on kuitenkin
pelottavan pitkä imukärsä, josta
huolimatta villakärpänen on ihmiselle täysin vaaraton. Karvai-
sella ulkoasullaan se matkii mehiläisiä, mutta
ei pelkästään saalistajia hämätäkseen. Villakärpästen toukat nimittäin loisivat maamehiläisten ja -ampiaisten pesissä. Naaraat tiputtavat munansa monesti jo lennosta pesäkolojen
eteen jonka jälkeen kuoriutuvat toukat ryömivät pesien sisälle ja kasvavat isäntälajien
varastoiman ravinnon ja toukkien turvin.
Siksi villakärpäsiä on runsaimmin juuri maamehiläisyhdysku nt i e n
lähett y -
villä. Toukat voivat siirtyä isäntälajien pesiin myös kukkien välityksellä, ihan samalla
tavalla kuin toukohärkien triunguliinit. Ja
myös kovakuoriaiset voivat joutua kärsimään
villakärpästen tunkeilevasta elämäntavasta.
Villakärpäsiä nähdäkseen kannattaa suunnata valoisille metsäaukeille ja -reunamille
huhti-toukokuun aikana. Hiekkapohjaisilla
alueilla lajiin törmää varmimmin. Ensin on
kuitenkin syytä varmistaa, että lämpömittarin lukema on ainakin seitsemäntoista astetta. Ja kun sopiva paikka löytyy, voi istahtaa
hetkeksi ihastelemaan villakärpästen taiturimaisia kosiorituaaleja.
Jos kevät on jo mennyt, ei hätää, sillä
heinäkuun puolenvälin tietämillä villakärpäsen
sukulainen,
Bombylius minor, aloittaa elokuun loppuun
kestävän lentojaksonsa.
Vaikka villakärpäset ovat erinomaisia pölyttäjiä, niiden loisivat toukat vähentävät muiden pölyttäjien määrää.
VILLAKÄRPÄNEN
Bombylius major
Heimo: Kimalaiskärpäset
Koko: 16 - 22 mm
Yökköset ovat tunnetusti varsin mitäänsanomattomia perhoslajeja. Niiden väritys on monesti
vaatimattoman harmahtava tai ruskehtava, eikä
toukkienkaan ulkoasussa mitään kehuttavaa ole.
Aikuisena savukaapuyökkösestä muotoutuu valitettavan vaatimattoman värinen perhonen, jonka
tapaa aikuisena todennäköisimmin kesä- tai heinäkuussa.
Onneksi poikkeuksiakin on. Savukaapuyökkösen toukka on suuri ja väritykseltään huomiota
herättävä. Sen voi löytää nakertelemasta peltovalvattia tai jänönkaalia. Lajia tosin esiintyy vain
maan eteläosissa, esiintymien painottuessa rannikkoseudulle. Lajin
englannin kielinen nimi on
”salaattih a i ”.
Vaikkei savukaapuyökkönen niin yleinen sekään
ole, on loistokaapuyökkönen vielä harvinaisempi
ilmestys. Laji on luokiteltu uhanalaiseksi, mutta viime vuosina havaintomäärät ovat kasvaneet
ilahduttavasti, vaikka sopivat elinympäristöt ovat
vaarassa vähentyä. Toukka elää yksinomaan ketomarunalla, mielellään hiekkapohjaisella, valoisilla niityillä ja tienreunuksilla, ja muistuttaa
hämmästyttävällä tavalla kasvin kukintoja. Aikuisia voi löytää eri kukilta, esimerkiksi horsmalta. Toisin kuin monet muut yökköset, kaapuyökköset eivät helposti ajaudu valoille. Laji
talvehtii kotelona ja aikuisia näkee
parhaiten
heinä-elokuussa.
KAAPUYÖKKÖSET
SAVUKAAPUYÖKKÖNEN
Cucullia lactucae
Heimo: Yökköset
Koko: 44 - 53 mm (siivet)
LOISTOKAAPUYÖKKÖNEN
Cucullia argentea
Heimo: Yökköset
Koko: 34 - 43 mm (siivet)