Mailan musiikkimuistoja syksy 2014
MAILA HAAVISTO ELÄMÄLLÄ OLI TILAUS Sigmund Romberg: Erämaan laulu (Margot), Lappeenranta 1955 Oopperalaulaja ja laulupedagogi Maila Haavisto kirjoittaa elämästään kesäkuu 2015 Raisa Vaarna Kanttorilasta konserttisaleihin Olen saanut syntyä kanttorisukuun. Isänpuoleiset sukujuuret ovat Askolan pitäjän Tiiläänkylän Martintalossa; kaukaisemmat ovat luultavasti Rautalammilta. Tässä maalaistalossa syntyneet nuoremmat pojat, Willehardt ja Johan Vihtori Marttinen koulutettiin laulutaitoisina kanttoreiksi, Ville Viipurissa ja vaarini Johan Vihtori Helsingin lukkarikoulussa 1890-luvun loppupuoliskolla. Johan Vihtori hakeutui naapuripitäjän Pukkilan seurakunnan kanttorinvirkaan uuden vuosisadan alussa. Perheeseen syntyi nuorena kuolleiden kahden tyttären jälkeen kolme poikaa, joista kaksi nuorempaa, isäni Paavo ja setäni Lauri koulutettiin myös lukkareiksi Helsingissä. Lauri oli ääneltään lähes tenori ja oli hakeutunut silloiseen Kansallisoopperaan iltalaulajaksi. Miten kauan hän siellä oli, on tietymättömissä, mutta vanhempieni valokuvista löysin yhden, jossa hän poseeraa oopperalaisten kesäkiertuekuvassa. Siinä ovat myös Ernst ja Lahja Linko. Isäni löysi omasta pitäjästään Torpinkylästä äitini Elsan puolisokseen. Nuoripari lähti Lappiin Kemijärvelle, josta isäni oli saanut kanttorinviran vuonna 1928. Siellä synnyin perheen esikoiseksi sunnuntailapsena, kesäkuun 9. päivä seuraavana vuonna. Perhe siirtyi parin vuoden kuluttua Tervolaan, Rovaniemen ja Kemin väliseen maalaispitäjään. Äitini oli saanut myös syntymälahjanaan kauniin lauluäänen ja musikaaliset taipumukset. Hän opetti minua jo kaksivuotiaana laulamaan virren: ”Mä silmät luon ylös taivaaseen”, jonka lauloin kyynelsilmin kuuntelevalle vaarilleni, kun hän tuli tervehtimään meitä Tervolaan kesällä 1931. Äitini lauloi aina käsitöitä tehdessään meille tytöille koulussa oppimiaan lastenlauluja. Äidin heleän äänen kuuleminen ja yhdessä laulaminen on varmasti ollut vaikuttamassa haluuni ryhtyä laulajaksi. Musiikkielämä keskittyi 1930-luvun maalaispitäjässä kanttorilaan, opettajaperheeseen, tohtorilaan, pappilaankin ajoittain ja jumalanpalveluksiin kirkossa. Aivan köyhää ei ollut myöskään muu kulttuuriharrastus; nuorisoseuroissa kautta maan oli näytelmäharrastuspiirejä, niin myös Tervolassa. Seuratoiminta oli alkanut vilkkaana jo vuosisadan vaihteessa. Kansanopistot toimivat aktiivisesti. Äitini oli jo kaksikymppisenä esiintynyt raittiusseuran näytelmissä Pukkilan Torpparinkylässä juuri ennen Amerikkaan menoaan. Isääni pyydettiin sitten 1930-luvulla Tervolassa Tukkijoella-näytelmään mukaan, sillä hänellä kanttorina oli hyvä laulutaito. Kuorotoiminta ja torvisoittokunnan harjoittaminen veivät kuitenkin liikaa aikaa, ja hän hän kieltäytyi. Isä harjoitutti säännöllisesti torvisoittokuntaansa kotonamme. Sisään saapui tummapukuisia miehiä isot kullankeltaiset torvet mukanaan. Äitini, minä, naapurin Aino-täti sekä navetta-apulaisemme istuimme sängynlaidalla. Kovaääninen metallinen torvien törähtely koetteli lapsenkorviani. Soiton kuuntelu alkoi väsyttää pientä tyttöä vähitellen, ja nukahdin aikuisten selän taakse. Eräänä kesäpäivänä äitini serkku Martti Jäppilä järjesti Tervolaan mieliinpainuvan tapahtuman. Suomeen oli perustettu Yleisradio 1920-luvun alussa. Elokuvamusiikki tuli Amerikasta sen yhdeksi viihdyttävistä ohjelmista. Sen myötä musikaaliset henkilöt perustivat Helsingissä 1925 Dallapé –tanssiorkesterin, jonka perustajajäsen Martti oli. Orkesteri tuli kiertueellaan pienellä bussilla pihallemme, kaikki soittajat soittimineen päivineen koko perheemme hämmästykseksi. Alkoi tietysti kiivas ruuanvalmistus ja tavaranhankinta yöpuuta varten. Naapurista koululta, opettajilta ja naapureilta haettiin patjoja, peitteitä ja tyynyjä lainaksi salin lattialle ja penkkejä istuimiksi. Varmaankin he harjoittelivat harmonikoillaan konserttia nuorisoseurantalolla, jossa he pitivät konserttinsa, jonne minua, kuusivuotiasta, ei kelpuutettu. Muistoksi tapahtumasta jäi vanhemmilleni hieno valokuva komeasta miesten rivistöstä merimiesasuissaan. Varhaislapsuuteni päättyi koulun alkamiseen kuusivuotiaana. Kotonanikin alkoi tapahtua uusia asioita. Jonakin päivänä nimittäin ilmestyi makuukammarin pöydälle merkillinen toosa, RADIO! Se oli harvinainen kapine. Vain johtajaopettajalla oli jonkinlainen kideradio naapurissamme. Samoihin aikoihin oli meille ostettu käytetty piano äitini perintörahoilla. Radiota kuunneltiin paljon; merkillistä kyllä, vieläkin kuulen yhä näin ikäihmisenäkin saksalaisen Erna Sackin äänen korvissani, samoin kuin Pia Ravennan ja Lea Piltin laulutavan. Erityisesti minua ihmetyttivät korkeat koloratuurikuviot. Niitä lähdin sitten itsekin pianolla tavoittelemaan. Kokeilin, pääsisinkö itsekin yhtä korkealle. Kesäisin ikkunoiden ollessa auki lauluni ihmetytti naapurin Aino-tätiä, joka tokaisi tavatessamme: ”Siellä se Maila lurittelee taas niitä koloratuureja!” Kerran isäni otti minut mukaansa kirkkokuoron harjoituksiin samassa pihassa olevalle koululle. Nuoteista huomasin, että silloin, kun nuotit menivät ylöspäin, lauluäänikin meni ylöspäin, ja taas äänten laskiessa menivät nuotitkin alaspäin. Olinkin jo opetetellut nuotteja isän kanssa pianolla. Kuoron harjoitellessa ”Hoosiannaa” halusin mukaan laulamaan yläsävelien ihanaa sävelkulkua. Lapsenääneni tuli kuitenkin kuorossa läpi, ja jouduin alttorivistön puolelle. VAIN!! Pettymys oli suuri! Käytyäni koulua parisen vuotta sain aloittaa piano-opinnot tohtorinna-tädin kanssa. Niiltä tunneilta sain suuren elämyksen soitettuani melodiaa kaksikätisesti opettajan säestäessä punaisesta kirjasta. Silloin tunsin itseni onnelliseksi. Omia korviani ja mieltäni ilahdutti, kun osasin nauttia musisointimme kuulemisesta. Soittotunneista tulikin tavattoman mieluista vaihtelua. Tätä varhaista kuuntelua lapsuudessani olen pitänyt erittäin tärkeänä vaiheena sille, miten minusta tuli laulaja. Olinhan jo kahdeksanvuotiaana ilmoittanut äidin siskolle, että minusta tulee isona laulaja tai elokuvatähti. (Olin nähnyt yhden käsinveivattavan elokuvan Tervolan nuorisoseurantalolla.) Ja laulajahan minusta tuli! Sitä tietoisuutta vahvisti vielä kaksi tapahtumaa. Juuri ennen talvisotaa 1939 minut pantiin esiintymään Tervolan kunnan terveyspäivillä. Sain laulaa kaksi laulua: ”Lehdossa lintujen laulu nyt soi” ja Väinö Hannikaisen ”Marja Liisa”. Esiintyessä tunsin valtavaa esiintymisen riemua! Silloin tiesin, että minulla on tehtävä elämässäni. Kemin tyttölyseossa kaksitoistavuotiaana oppikoulun ensimmäisellä luokalla opiskellessani Sortavalan tyttölyseosta tullut musiikinopettaja Meri Zilliacus harjoitutti minut taidekilpailuihin laulamaan Maasalon ”Tuutulaulun”. Se oli erilaisia tunnelmia sisältävä tehtävä. Opettajani ohjasi eri äänenväritykset tahti tahdilta yön kuumaiseman maalailusta nukkumatin saapumiseen. ”Tuli kevät, tuoksui kukat”, lopetin esitykseni aivan hiljaa. Voitin sillä ensimmäisen palkinnon suuremmalla pistemäärällä kuin ylemmän sarjan voittaja. Se, jos joku, vahvisti uskoani tulla esiintyjäksi jo silloin. Talvisota katkaisi oikeastaan kaiken musisoinnin koko Suomessa; kirkkokuorotkin vaikenivat. Sota-aikana oli koko kulttuurielämä pysähdyksissä. Talvisodan jälkeen tuli yksi rauhan vuosi, jonka aikana kävin ensimmäisen oppikouluvuoteni Kemin tyttölyseossa. Keväällä 1940 isäni sai tilaisuuden hakeutua omille juurilleen Askolan seurakunnan kanttoriksi. Muu perheeni muutti tuohon Itä-Uudenmaan pitäjään maaliskuun lopussa, koska isäni aloitti työnsä jo huhtikuussa. Itse pääsin lähtemään koulun jälkeen kesäkuun alussa. Matka yksin kaksitoistavuotiaana Kemistä sujui hyvin junan puupenkillä istuen ja yöllä siinä hiukan nukahdellen. Isä tuli vastaan Keravalle, josta ajettiin ensin toisella junalla Porvooseen ja sieltä linjurilla Askolan kirkonkylään. Jatkosota alkoi jo juhannukselta, mutta siitä huolimatta koulut aloittivat toimintansa syksyllä. Vuonna 1940 aloitin toisen luokan Porvoon yhteiskoulussa. Heti koulun alettua huomasin, että luokallamme oli tyttöoppilas, jonka sukunimi oli Svinhufvud. Menin uteliaana kysymään häneltä koulun käytävällä, olisiko hän ehkä sukua presidentti Svinhufvudille. Hän olikin presidentin pojantytär Märtha! Meillä kotona oli paljon puhuttu Ukko-Pekasta, jota pidettiin suuressa arvossa yhteisössämme. Hän oli seuraava Jumalasta arvoasteikossamme. Meistä tuli Märthan kanssa hyvät ystävät jopa niin, että parin vuoden päästä minut kutsuttiin asumaan Märthan kotiin. Saatoimme isäni ja äitini kanssa auttaa sotavuosien ruokataloutta Porvoon ”aateliskodissa”, sillä kaikki syötävä ja juotava, erityisesti liha- ja maitotaloustuotteet olivat todella tervetullut lisä sodan ruokakorttitaloudessa. Ystävyydestämme Märthan kanssa tuli koko elämämme kestävää. Porvoossa kuluivat vuodet 1940-1944 sodan melskeistä huolimatta. Juoksimme torin alla olevaan väestönsuojaan hälytysten tullessa, ja öisin venäläisten pommikoneiden lennellessä kaupunkimme yli pakenimme koulukotimme kellareihin. Sodasta huolimatta järjestettiin koulussamme konventteja eli pieniä juhlatilaisuuksia. Minut ohjasi laulunopettaja neiti Creutlein laulamaan, kun luokassamme oli sopivasti pianonsoittotaitoinen tyttö. Hänen säestyksellään viihdytimme opettajia ja koulutovereita. Näinä vuosina erityisesti nuorisoseurojen vähäisen toiminnan ohella oli kotirintamille järjestetty viihdytystilaisuuksia. Kun pääkaupungin taiteilijat olivat olleet viihdyttämässä sotilaita rintamalla, tulivat he myös maaseudulle. Näissä iltamissa muistan erityisesti ihailleeni Anna Mutasen lauluesityksiä. Hän lauloi Vili Vesterisen säestämänä valtavan kaunisvärisellä luonnonäänellään tavallisia suomalaisia kansanlauluja. Niistä tietysti ”Karjalan kunnailla” oli se suuri yleisön suosikkilaulu, joka varsinkin sodan loputtua ja Karjalan jouduttua luovutetuksi itänaapurille soi iltamissa ja radiossa ja sai ihmisten silmät kyyneliin. Aku Korhosen huumorijutustelut olivat myös ihmisiä hauskuttamassa. Illan päättivät usein Vili Vesterisen harmonikkaesitykset, riemukkaimpana tietysti ”Säkkijärven polkka”. Elsa-äiti, Maila, pikkusisko Leena, Marja ja Paavo-isä; kuvasta puuttuu 13 vuotta Mailaa nuorempi Lea Radiota kuunneltiin kodeissa paljon, sillä se oli ainoita viihdyttäjiä sodan vuosien Suomessa. Kun tulin lauantaina kotiin Porvoon koulukodista, soi meillä aina ”Lauantain toivotut”, levymusiikkiohjelma, joka sisälsi ensin vakavampaa ohjelmistoa, ja loppuosassa kuunneltiin kevyempää musiikkia. Vakavammasta osasta minulle on jäänyt mieleen Lahja Lingon laulama Kilpisen ”Rosa pien”. Laulajattaren kaunis, tummasävyinen ja tyylikäs tulkinta tuli minullekin esikuvaksi. Omakin musisointini laajeni Porvoon elämysten ansiosta. Soitin myös alkuvuosina pianoa opettajan johdolla, mutta se ei oikein ottanut tuulta alleen harjoittelumahdollisuuksien puuttuessa. Laulunopiskelu kiinnosti enemmän. Helsingistä tuli Sibelius-Akatemian laulunlehtori pitämään laulutunteja, joihin minua ohjasi koulun innokas kuoromies Tuomo Heikura. Jatkosodan aikana tarvittiin mielialoja virkistäviä tapahtumia sotauutisten vastapainoksi. Tilasin Porvoossa kirjakaupan kautta muitakin Kilpisen lauluja, joita esitin sotavuosina eri tilaisuuksissa. Säestäjäkseni sain soittotaitoisen opettajan Eeva Häklin naapurikoulusta. Kesäisin ja loma-aikoina lauloin nuorisoseuran järjestämissä iltamissa ja taidekilpailuissa, joihin osallistuin myös lausujana. Isäni ja seurakunnan pappi tarvitsivat maalaiskunnan rukoustilaisuuksiinsa laulajaa, joten lauloin tilaisuuksissa isän säestyksellä hengellisiä lauluja. Toimin esilaulajana monissa sodanaikaisissa hautajaisissa. Se oli raskasta nuorelle tytölle. Pitkät, jopa 15 kilometriä pitkät matkat taittuivat polkupyörällä. Erään tilaisuuden jälkeen tuli luokseni maatalon vanha emäntä. Hän katsoi minua vakavasti silmiin ja sanoi: ”Tyttö, tiedätkö, että sinulla on Jumalan lahja. Muista aina laulaa Jumalan kunniaksi”. Ne sanat muistan vielä tänäkin päivänä. Voiko nuori ihminen, vielä lapsi, saada velvoittavampaa ajatusta elämäänsä varten? Naapurissa, aivan lähellä asuntoamme kanttorilaa, oli Kalimoitten asumus. Siellä asuivat kesäisin professorit Jalo Helsingin yliopiston slaavilaisten kielten laitokselta, Eino, Suomen Kansallisteatterin pääjohtaja ja ympärivuotisesti heidän sisarensa Aina Eevi-apulaisen kanssa. Toinen sisar Jenny oli Porvoossa Werner Söderströmillä oikolukijana ja saapui Askolaan lomillaan. Perheen isoisä oli ollut seurakuntamme kanttori. Eino Kalima oli perinyt sukunsa musikaalisuuden. Erinomaisena pianistina hän oli perheessämme toivottu vieras, ja meillä käydessään hän soitti aina pianollamme Chopinin valsseja ja masurkkoja, joita kuuntelin lumoutuneena. Vierailuun kuului aina osana hetki, jolloin hän pyysi minua laulamaan vaikkapa kansanlauluja tai Kilpistä, kuten mielilauluni ”Rosa pien”. Nämä hetket olivat todella viehättävää vaihtelua perheemme arjessa. En voi olla jälleen kerran ajattelematta, mikä merkitys musiikilla on omalle kehitykselleni ollut jo sotavuosienkin aikana. Sodan loputtua syksyllä 1944 alkoi Suomessa koko kansaa elvyttävä toiminta kaikilla elämän aloilla. Teollisuus – olihan maksettava mahtavat sotakorvaukset Neuvostoliitolle -, opiskelu eri aloilla ja vapaaehtoinen järjestötoiminta kukoisti. Itsekin olin mukana loma-aikana erityisesti nuorisoseurassa yksinlaulajana ja isäni kuorossa, tanssien tanhuja ja näytellen nuorisoseuran näytelmissä. Valtava henkinen nousu kansan keskuudessa korjasi mieliä sodan jättämiltä ankeilta kokemuksilta. Lukioaikanani kuuntelin edelleen runsaasti radion musiikkiantia. Perjantai-iltaisin kuuntelin sinfoniaorkesterin konsertteja, mutta eniten olin tietysti kiinnostunut laulajien esityksistä. Sellaisia olivat Lea Piltti, jonka laulamat ”Pai, pai, paitaressu” ja ”Päivyt paistaos” siirtyivät lähtemättömästi muistiini. Vieläkin kaikuu korvissani oopperatenori Väinö Solan esittämä Toivo Kuulan ”Karjapihassa”. Humoristisen tekstin selkeä luonnehdinta hienona tulkintana soi usein Lauantain toivotuissa. Myös Mirjam Helinin raikas ääni oli suosikkejani. Löysin ”Toivotuista” useita Melartinin lauluja omaan ohjelmistooni. Ulkomaisista laulajista muistan Marian Anderssonin esittämänä Schubertin ”Ave Marian”. Loputtoman hieno hengityksen hallinta sai itsenikin harjoittelemaan ”pitkää linjaa” ääniharjoituksissani. Sanomattoman tumma, uhkea äänen sointi sisälsi valtavaa ennenkokematonta kauneutta. Jussi Björling’in ”Sommarnatt”, Victoria de los Ángeles’n, Renata Tebaldi’n ja Teresa Berganza’n ooppera-aariat tekivät valtavan vaikutuksen. Niiden kuuleminen yllytti minut ostamaan Verdin ja Puccinin nuotteja, joita sitten myöhemmin harjoittelin itsekseni. Tebaldista tuli minulle erityinen idoli ja esimerkki täydellisestä laulutekniikan hallinnasta. Kaikki tämä siis radiota kuunnellessa! Eihän niinä vuosina ollut muita vaihtoehtoja saada ”ulkomaisia vaikutteita”! Lukioaikanani alettiin Porvoossa pitää julkisia konsertteja. Sain nähdä ja kuulla Helsingistä Porvooseen matkustaneita laulajia omin silmin ja korvin. Erikoisen loistavana koin Lea Piltin konsertin, jonka ylimääräinen Oscar Merikannon ”Pai, pai, paitaressu” kruunasi illan. Kuulin eloisan Aune Antin ja Sakari Heikinheimon konsertit, joista jälkimmäisen pianoresitaali oli harvinainen elämys noina aikoina. Oma musisointini jatkui laulutuntien muodossa Helsingissä ylioppilaaksi tuloon vuoteen 1949 asti, joiden takia antoi rehtori minun olla pois koulusta kahtena lauantaina kuukaudessa. Sinä keväänä minut opasti tai oikeastaan ”puhui” opettajani Greta Aaltonen laulamaan sunnuntaina suoraan radiossa nuoria laulajia esittelevään ohjelmaan. Säestäjänä oli silloinen radion säestäjä Gerda Weneskoski. Paljon ei muistaakseni esitystä harjoiteltu, korkeintaan pari kertaa. Lauloin G.F. Händelin pienen aarian ”Laschia ch’io pianga” ja Eino Linnalan ”Madrigaalin”, jonka olin kuullut Veikko Tyrväisen laulamana radiosta. Kevään oppilaskonsertissa sain kokea ”menestystä” ja suosiota laulusuorituksistani. Olin silloin päässyt jo yleisön tietoisuuteen koulukaupungissa, ja minua alettiin pitää jonkinasteisena laulajana. Varmaankin tuo kevätkonsertti oli vaikuttamassa siihen, että yksi koulumme entinen poikaoppilas, silloin jo sodan käyneenä alkoi ohjata näytelmiä Porvoossa. Hän pyysi minua tulemaan operettiinsa laulamaan. Tietysti minun oli kysyttävä lupaa isältä ja äidiltä, sillä olisin siihen kovin mielelläni ryhtynyt. Kuvaava oli se jo 1930-luvulla alkanut käsitys, että niin teatteri- kuin oopperaurat olivat kevytkenkäisiä, hiukan moraaliltaan arveluttavia elämänaloja, joihin ei pitänyt ainakaan kanttorin- tai edes kenenkään muunkaan kunniallisen ihmistaimen ruveta. Näin ollen oli todella ymmärrettävää, etten lupaa saanut, olletikin, kun koulunikin oli kesken. Ollessani lukioluokalla sain kuulla laulunopettajaltani, että Porvoon Musiikinystävät järjestävät konserttitanssiaiset hotelli Grandin ravintolasalissa. Sen lisäksi hän kertoi, että Helsingin oopperassa oli debytoinut hyvä laulaja, Doris Hovimaa. Tämä oli opiskellut Vaasassa Tyyne Haasen tallissa, josta tulivat tunnetuiksi Suomessa laulajattaret Irma Rewell ja tiettävästi myös aluksi Haasen oppilaana ollut Anita Välkki. Kun olin kuullut, että Doris Hovimaa oli pyydetty konserttitanssiaisten esiintyjäksi, syntyi minulla halu päästä kuulemaan häntä. Koululaiset eivät milloinkaan, vuosi oli muistaakseni 1948, saaneet ilman rehtorin lupaa mennä ravintoloihin, joten sydän pamppaillen menin hänen puheilleen. Kerroin varmaankin, että laulajatar oli pitänyt konserttinsa Helsingissä, laulanut Carmenin roolin oopperassa ja saanut siitä suuria toiveita ennustavat arvostelut. Sain silloin luvan päästä konserttitanssiaisiin. Isä ja äitikin myöntyivät pyyntööni. Minulla oli pitkä puku, jollainen oli valkeasta rippikoulupuvusta värjätty sen ajan vaatimusten mukaan vaaleansiniseksi. Sellaisia sodan jälkeen käytettiin jopa maalaishäissä. Tanssiaisiin sain mukaan kaksi nuorisoseurakavaljeeria Askolan nuorisoseurasta, jotka myös lauloivat isäni kuorossa. Doris Hovimaan esitys oli ikimuistettava. Tumma, kaunis mezzoääni kumpuili salissa, kun hän lauloi Carmenin aarioita. Aplodit olivat isot. Vain melko pian tämän jälkeen kantautui surullinen tieto laulumaailman lehtien välityksellä. Doris Hovimaa oli saanut konserttilavalla esiintyessään aivoverenvuodon, ja näin hän sai lopettaa elämänsä ”saappaat jalassa”. Tyrmistys lauluväen keskuudessa oli valtava, olihan koko taidemaailma menettänyt erään lupaavimmista laulajistaan. Koska tarkoitukseni oli siirtyä opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan, panin hakemukseni sinne, ja sain toki kutsun. Mutta…! Sitten piti valita, mitä tekisin. Olin aina halunnut vain esiintyväksi laulajaksi. Halusin ”taiteelliselle linjalle”. En halunnut koulujen laulunopettajaksi, joka tietysti olisi ollut se ”pakollinen” linja, jotta olisin saanut nopeasti niin sanotun tavallisen ammatin. Isä tosin ymmärsi minua, vaikka ehdotti joskus lukioluokilla minun ollessa 16-vuotias, että voisin ryhtyä musiikinopettajaksi. En halunnut sitä nojaten omiin kokemuksiini koulun musiikintunneilta. Opettajaa näet kiusattiin aivan suunnattomasti. Äitini taas oli itse halunnut kansakoulunopettajaksi. Mutta koska meitä oli neljä lasta perheessä, ei isältä riittänyt minulle kuin yhdet koulutusrahat. Siihen aikaan ei saanut lainaa epävarmaan ”Sirkan lauleluun” puhumattakaan lauluopinnoista, vaan tuli hankkiutua ahkeran muurahaisen työhön. Niinpä löysin itseni Helsingin opettajankorkeakoulusta syksyllä 1949. Haaveesta oli sillä erää pakko luopua, ja henkinen ristiriita alkoi kalvaa sisimpääni. Jouduin siksi ajaksi lopettamaan laulutunnit valtaisan opiskelukiireen takia. Musiikki oli siellä korkeassa kurssissa. Lauloin ensimmäisen vuoden lopussa koko Suomen opettajanvalmistuslaitosten taidekilpailussa Raahessa. Sieltä tuli ensimmäinen palkinto. Valmistuttuani parin vuoden kuluttua sain toimen Munkkiniemestä Nuottapolun alaluokkien opettajana. Koska koulutyöstä jäi runsaasti vapaa-aikaa, hakeuduin laulunopettajani Greta Aaltosen suosituksesta Sibelius-Akatemiaan. Olin ollut hänen oppilaanaan 17-vuotiaasta saakka ensin Porvoossa ja sitten Helsingissä. Opettajani järjesti minulle mahdollisuuden pyrkiä sisään yksityisellä ajalla työni ulkopuolella. Erikoisesti muistan elävästi, kun soitin pianokokeeni pianotaiteilija Rolf Bergrothille. Esitin Madetojan ”Pienen sadun”. Kun olin lopettanut, hän kysyi: ”Pianoonko pyritte?” Siihen vähän hämmästyneenä vastasin: ”En, vaan lauluun!”, mutta tulin kai osoittaneeksi riittävää taitoa lauluoppilaaksi soittotaidon osalta! Laulukokeeni kuuntelijaksi oli opettajani pyytänyt maisteri Joonas Kokkosen. Hän oli myöhemmin soinnutuksen opettajani sekä luennoi yleistä musiikinhistoriaa. Lauluani tuli säestämään laitoksen vararehtori Sulho Ranta. Esitin Yrjö Kilpisen laulun ”Rannalla”. Muistan laulaneeni hyvin eläytyen runon ja sävelen tunnelmaan. Ja laitokseen minut hyväksyttiin, ja sain suureksi ilokseni aloittaa ooppera- ja liedosastolla laulutaiteilijan opinnot. Aloitin siis opiskelun puolipäiväisesti; siihen antoi osa-aikainen työni Nuottapolulla mahdollisuuden. Akatemian rehtori Ernst Linko oli herttainen ja oppilaitaan ymmärtävä rehtori ja pianisti. Kun hän tuli käytävällä vastaan, hän aina kysyi: ”Mitä tyttö?”, ja hymyili. Kunnioitin häntä, ja tervehdin aina kaikkia lehtoreita niiata niksauttamalla. Laulun pääopettajana toimi Lahja Linko, Ernst Lingon puoliso, joka koulutti lahjakkaimpia oppilaita. Muita laulunlehtoreita olivat Taru Linnala, Karin Ehder ja Greta Aaltonen, oma opettajani. Teoria-aineiden opettajista muistan säveltäjiä ja musiikin maistereita: Arvi Karvonen, Eino Linnala, Sulho Ranta, Joonas Kokkonen, Aarre Merikanto sekä Arvo Laitinen. Säveltapailun hienon persoonan, rouva Ruth Vaarasen olemus ja opetustyyli olivat innostavia. Koska olin kirjoittautunut solistiselle linjalle, sain ottaa ohjelmaani pakollisten teoria-aineiden lisäksi runsaasti sivuaineita laulutuntien ohella. Pianonsoitto oli osittain pakollista, ja sitä harjoittelin muistaakseni neljä vuotta. Lausuntaa ja runoanalyysiä opetti lausuntataiteilija Piippa Heliö-Angervo. Runoja lausuttiin yksin, ja näytelmäkohtauksiakin esitettiin jokakeväisissä näytteissä, jotka aiheuttivat meissä opiskelijoissa iloa ja jännitystä, sillä ne arvosteltiin pääkaupungin kaikissa lehdissä. Sain olla runo-opinnoissa mukana koko kuuden vuoden ajan, sillä nautin Piippa Heliön innostavasta ja elävästä opetuksesta. Hän harjoitutti minut Yleisradioon esiintymään suoraan lähetykseen lausuntaohjelmalla ”Lapsen uni”. Tuossa sikermässä hän itse soitti Sibeliuksen Impromptun sävelet lausuntani tukena ja tunnelman luojana. Ohjelma oli kiinnostanut Yleisradiota siinä määrin, että minut kuvattiin Radiokuuntelija-lehden kanteen. Se olikin yksi elämäni huippuhetkiä. Laulajien liikuntaa opetti tanssitaiteilja Ilta Leiviskä. Sitä oli yksi vuosi pakollisena, mutta otin sitä vielä vuoden lisää. Nautin liikunnasta, sillä olin nuoruudessani harrastanut uintia ja pesäpalloa kesäisin ja talvisin hiihtoa ja luistelua. Saimme baletti- ja muita hienoja kehonharjoituksia jo silloin 1950-luvulla. Olenkin sitä mieltä, että kehoni lihaksiston hyvä kunto oli osaltaan vaikuttamassa positiivisesti laulutekniikkaani diplomin suorittamiseen asti. Lauluosaston johtaja prof. Oiva Soini oli miesten puolen pääopettaja. Hän ohjasi oopperaluokkaa, jossa lauloin vuodesta 1952 lähtien useissa oopperarooleissa. Prof. Soini oli saanut ohjaajaksi vävynsä Jack Vitikan, jonka ohjaus oli lempeää ja taidokasta. Muistan, miten hän opetti minut pyörtymään suorilta jaloilta lattialle, kun lauloimme ensembleä Verdin Don Carloksesta. Se onnistuikin hienosti ensiyrittämällä harjoituksissa ja myöhemmin esityksessä. Miesten opettajina olivat myös tenorit Jorma Huttunen sekä kirkkomusiikkiosaston osalta kanttori Mauno Tamminen. Sävellyksen opettajana toimi Aarre Merikanto. Urkuosastolla opettivat urkurit Armas Maasalo ja prof. Mårtenson. Aarre Merikanto kävi kuuntelemassa laulututkintojakin silloin, kun esitin hänen laulujaan. Vas. Mertanen, Aili Purtonen, tunt., Aira Sutinen, Oiva Soini, Pekka Salomaa, minä, Hannu Salmenkallio, keskellä Jack Witikka, Meri Louhos, Raija Miettinen, Maila Tulkki, Pirkko Poutiainen, istumassa Martti Etelätalo Olen ollut Sibelius-Akatemian tarjoamasta monipuolisesta opetusohjelmasta hyvin kiitollinen. Se loi pohjan myös tulevalle pedagogin uralle niin oopperaan kuin lied-lauluun suuntautuneita oppilaita ohjatessani. Akatemia-aika osui minulle laitoksessa vallinneeseen suotuiseen aikaan, jolloin taloudellisesti oli mahdollisuus uhrata varoja monien eri aineiden opettajien hankkimiseen. Oppilaat pystyivät näin kokonaisvaltaiseen opiskeluun pääaineensa lisäksi. Sibelius-Akatemiassa oli perustettu naistoimikunta, jonka johdossa oli Sibeliuksen tytär Eeva Paloheimo. Hän järjesti meille opiskelijoille kotikonsertteja. Niissä saimme koetella esiintymistaitojamme, ja saimme siten hyvää harjoitusta lavalla oloon. Oppilaskuntatoiminta oli vilkasta. Järjestimme Kevätäännähdyksiä, joihin saimme erääseen juhlaan esiintyjäksi näyttelijä Tarmo Mannin. Hänen huiviparodiansa lausuja Elli Tompurista oli riemastuttava. Sävelsipä Reino Helismaa meille hauskan hupailunkin ”Don Hermannin naimapuuhat”. Esiintyjiä olimme me oopperaluokkalaiset. Ohjaajana oli silloinkin Jack Witikka. Järjestimme myös keskuudessamme eri maiden musiikin merkeissä viihdyttäviä ”illatsuja”. Esiintyjänä italialaisessa illassa oli Jolanda di Maria Petris. Hän oli juuri 1950-luvun alussa tullut Suomeen ja toimi yksityisesti laulunopettajana. Oppilaskunnan toiminnassa olivat tietysti tärkeitä vuosijuhlat ja pikkujoulut. Vuosijuhlan puhujana säveltäjä, kuraattorimme Sulho Rannan sisällysrikkaat puheet olivat arvoltaan upeaa antia; olihan hän myös musiikkiteosten ja iltalehtien arvostelijana arvostettu kirjoittaja. Hän arvosteli jokavuotiset oppilasnäytteet iltalehdessä. Myös kaikki pääkaupungin lehdet tekivät loistavaa kulttuurityötä pitäessään arvostelijoinaan säveltäjiä. Joka kevät olivat lehtien arvostelut oppilasnäytteistämme odotettuja; ne antoivat osviittaa jatko-opintoihin ja herättivät kulttuuria harrastavan yleisön kiinnostuksen nuoriin ”taiteilijaplanttuihin”. Yleisradioon perustettiin sodan jälkeen 1940-luvulla viihdeorkesteri, jonka johtajana toimi todellinen monilahjakkuus, Georg de Godzinsky. Sibelius-Akatemiassa radion piirissä syntyi ajatus muistaakseni keväällä 1955 ryhtyä järjestämään Linnanmäelle cabaree-ohjelmaa, jonne tarvittiin muun muassa laulajia. Sitä varten perustettiin Vihreä oksa -niminen viihdytysohjelma. Meitä oli neljä tyttöä, joille syntyi halu lähteä yrittämään ”sivutienestiä”. Niin ruvettiin harjoittelemaan kvartetissa jotain ikivihreää kappaletta, koska radio järjesti karsintakilpailun esitystä varten. Kaksi tyttöä olivat sopraanoita, ja minä ja ystäväni Ava lauloimme alttoa, minä matalimpana. Kokeen jälkeen meidät hyväksyttiin ”Vihreälle oksalle”. Kun saimme kuulla, että esitykset olisivat jo vapunaattona, meitä alkoi kauhistuttaa kylmä vuodenaika, koska meidän olisi pitänyt esiintyä aivan ohuissa hepenissä jonkun laivan lipuessa näyttämölle. Keskusteltuamme ilmoitimme, ettemme voi tulla äänen sairastumista peläten koko ohjelmaan, ja jätimme itsemme ulos koko hommasta. Kyllä olivat järjestäjät pahoillaan! Sodanjälkeinen monenlainen taiteen harrastus nostatti kansasta esiin muun muassa teattereiden monipuolistumisen. Helsingin teatterit pullistelivat yleisöä, kun ohjelmistoon oli otettu operetteja. Niihin tarvittiin myös hyviä laulajia. Erittäin arvostettuja olivat Ruotsalaisen teatterin esitykset. Koska henkilökunnasta ei ollut varsinaisissa näyttelijöissä tarvittavaa määrää laulajia, pyydettin siihen osallistumaan Akatemian lauluoppilaita. Näin menimme Avan kanssa kokemaan uudenlaista taidetta. Operetti oli muistaakseni nimeltään Farinelli; säveltäjästä ei ole sen tarkempaa tietoa. Tähän operettiin oli saatu primadonnaksi Vaasan Konservatoriosta etevän Tyyne Haasen luokalta hyvä-ääninen ja ulkomuodoltaan upea nuori laulajatar Helena Vinkka. Meidän kuorolaisten osuus oli näyttämöllisesti vähän vaativa, mutta musiikkia lauloimme ammattitaidolla. Esitykset kestivät kevätkauden loppuun asti, ja olimme iloisia kukkaron täytteestä, jota olimme saaneet laulamalla. Harvinaista herkkua siis opiskelijoille. Syksyllä 1955 minut pyydettiin Lappeenrannan teatteriin Sigmund Rombergin operettiin Erämaan laulu. Operetti harjoiteltiin ja esitettiin kolmen talvikuukauden aikana. Lauantaina kokoonnuttiin iltaharjoituksiin ja joululomalla tapaninpäivästä aina ensi-iltaan uudenvuoden aattoon. Töiden puolesta tämä tarkoitti, että matkustin lauantaina Lappeenrantaan, näytös oli sunnuntaina, ja yöjuna lähti Helsinkiin iltakymmeneltä saapuakseen perille maanantaiaamuna. Siitä sitten samoilla silmillä suunnistin Nuottapolulle. Opiskelun ohella kuuntelin hyvin runsaasti konsertteja, koska asuin aivan lähellä Akatemiaa, ja illat olivat vapaat opiskelusta. Loistavana muistona on säilynyt Benjamino Giglin jäähyväiskonsertti Helsingin messuhallissa. Ääni soi upean vetreänä, ja linja oli yhä kiinteä ja soiva joka alueella. Sali oli täynnä ja tunnelma tietysti vahva. Marian Anderssonkin piti jäähyväiskonserttinsa, mutta valitettavasti ääni ei ollut enää entisellään. Silti oli mieliinpainuvaa nähdä maailmankuulu laulutaiteilija ja muistella häntä nuorena loistavana esiintyjänä. Me opiskelijat saimme alennusliput sinfoniakonsertteihin, jotka pidettiin yliopiston juhlasalissa. Niistä muistan erään solistina laulaneen Kerstin Flagstadin esiintymisen. Hänhän oli alun perin Norjasta lähtöisin oleva juhlittu wagnersopraano, joka esiintyi ympäri Eurooppaa. Hänen uljas valkoasuinen olemuksensa ja loistava, linjakas laulamisensa tekivät unohtumattoman vaikutuksen. Ruotsalaissopraano Birgit Nilssonin lauluilta Sibelius-Akatemiassa oli loistelias. Myöskin Aulikki Rautavaaran tiettävästi viimeisen esiintymisen orkesterin solistina muistan hyvin. Hän lauloi muun muassa Sibeliuksen laulun ”Kom nu hit, död”. Viisikymmenluku oli vilkasta konserttien aikaa. Suomalaisista laulajista Aulikki Rautavaaran liedresitaalit ovat erityisesti jääneet mieleeni. Hänen äänensä lyyris-dramaattinen sointi sopi loistavasti pohjoismaisten säveltäjien teosten esityksiin. Ääni maalaili oboen ja klarinetin sointivärein linjakkaasti Sibeliuksen laulujen tunnemaailman. Koko nuoruuden innolla halusin omaksua hänen tyylinsä noihin teoksiin, joita sittemmin lauloin omissa konserteissani. - Vielä yksi muisto Aulikki Rautavaarasta. Hän oli avioitunut 1950-luvun lopulla säveltäjä Erik Bergmanin kanssa. Rakkaussuhteen innoittamana Bergman sävelsi laulusarjan ”Rakastetulle” Erkki Kivijärven tekstiin, jonka luonnollisesti Rautavaara konsertissaan ensiesitti. Valtavan upea, tummanpunainen ruusukimppu juhlisti konsertista saadun ainutkertaisen elämyksen. Tuloksena oli myös itselleni laulusarjan nuottien osto. Esitin sen Jyväskylän ensimmäisessä konsertissani Ritva-Tuuli Ahosen myöh. Mustonen kanssa, ja pidän sitä suomalaisen laulukirjallisuuden yhtenä kauneimmista ja parhaimmista teoksista. Yrjö Kilpisen runsas laulutuotanto oli hyvin suosittua erityisesti viisi-kuusikymmenluvuilla. Liedkonserttien esiintyjinä olivat useasti Tii Niemelä, Pentin ensimmäinen vaimo, Pentti Koskimiehen kanssa. Göta Blomberg esitti Kilpisen ruotsinkielisiä ja Maria Heidi suomenkielisiä lauluja. Kilpisen laulut olivat erityisen lähellä Pentin sydäntä. Niistä sain myös ohjelmistoa itselleni. Mieslaulajista muistissani elää Kim Borg. Eräässä konsertissaan hän lauloi Löwen balladeja. Yleisön suureksi hämmästykseksi hän eläytyi tulkintaansa niin voimallisesti, että hypähti flyygelin vieressä ympäri, joten hän käänsi selkänsä kuulijoille! Ikimuistettavaa huumoria, josta sittemmin saimme me kaikki käsityksen tv:n oopperakurssiohjelmista. Kilpisen sävellysoppilas säveltäjä Seppo Nummi julkaisi veljensä Lassi Nummen runoihin tehtyjä laulusarjoja. Tenori Matti Piipponen esitti ainakin pari sarjaa, joita olin kuulemassa konservatoriolla. Niistä mieleeni jäänyt säveltäjän itsensä säestämä ”Vuoripaimen”;; Matti Piipposen persoonallinen äänenväri ja tulkinnallinen elävyys oli itselleni esimerkillistä. Olen sitä paljon laulattanut oppilaillani. Sodan jälkeen oli Suomi joutunut tekemään itäisen naapurimaan kanssa Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen. Se sisälsi valtavien korvausten lisäksi myös hiukan positiivisemman ”artiklan”, jonka tuloksena alkoi monipuolinen kulttuurivaihto toimia molemminpuolisena. Omalla kohdallani se merkitsi sitä, että saatoin viisikymmenluvun alkupuoliskolla käydä seuraamassa oopperassa Neuvostoliiton taiteilijoiden esittämänä kaksi oopperateosta, Mussorgskyn Boris Godunovin ja Tšaikovskin Jevgeni Oneginin. Kummankin teoksen esityksissä huomio kiinnittyi erityisesti hyviin henkilösuorituksiin. Näyttämöllisesti jokainen oli saanut hyvää henkilöohjausta, joka näkyi vahvana eläytymisenä roolihenkilön tunne-elämän ilmaisuun. Sekä laulun- että kehonilmaisu olivat yhtä. Näistä sain itselleni sen mallin, miten näyttämöllä tuli olla kokonaisvaltaisesti se henkilö, jota rooli vaati. Vuonna 1954 kävin koelaulussa oopperassa, koska olin voittanut akateemiset laulukilpailut, ja sain mahdollisuuden oopperaroolin tekemiseen. Johtaja Räikkösen kysyessä, mitä voisin tehdä, ilmaisin heti: ”Tatjanan roolin”. Siihen Räikkönen vastasi: ” Ei meillä ole niin suurta orkesteria Oneginia varten. Voisitte esittää Wagnerin Elisabethin”. Siihen vastasin todenmukaisesti: ”En ole yhtään laulanut Wagneria”. Kauhistuin tarjousta, sillä olin vasta kaksikymmenviisivuotias, ja tiesin, ettei Wagneria saa laulaa nuorena. Ja niin jäi koko oopperadebyytti tekemättä. Olin myös arka kysymään neuvoa ”ylemmältä taholta”, vaikka olin laulanut Arvi Poijärven EOL:n kuorossa, ja hän kehotti minua myöhemmin tekemään roolin. Mutta minulla oli diplomi tekeillä, ja myös elämänvaiheeni oli jo sellainen, että koin, ettei tuo kansallinen oopperatalo ollut minua varten. Koko laulunopettajaurani aikana sain todeta, miten paljon runsas laulu- ja muiden tapahtumien seuraaminen hyödytti toimintaani pedagogina Keski-Suomen Konservatoriossa. Oli todella helppoa löytää joka oppilaalle sopivat tehtävät heidän esiintymisiinsä, matineoihin, kevättutkintoihin ja erityisesti pedagogisiin kurssitutkintoihin. Sitä auttoi myös suuri nuottikokoelmani, jonka olin hankkinut juuri omina Sibelius-Akatemian opiskeluvuosinani. Omistanhan muun muassa paljon suomalaista laulukirjallisuutta. Nuotistossani on esimerkiksi Yrjö Kilpisen lähes koko laulusävellystuotanto, myös käsinkirjoitettuja nuotteja, jotka sain hänen tyttäreltään Siipiltä. Ne on nyt luultavasti julkaistu Kilpinenseuran toimesta. Sibelius-Akatemian vuosijuhlassa 1955, vieressä ystäväni Ava. On palattava vielä hetkeksi historiaan ja 1940-luvun loppupuolen monipuolisen kulttuuriharrastuksen elpymisen aikaan. Se synnytti eri taidelajien kilpailuja lähinnä opettajanvalmistumislaitosten ja ylioppilaskuntien keskuudessa. Minutkin valmensi musiikinlehtori Aino Welling Helsingin opettajakorkeakoulun edustajana Raahen seminaarissa pidettyihin taidekisoihin vuonna 1950. Hyvä ystäväni, Mirjam Ohra-aho lausui upealla, tummalla äänellään vastaavassa kilpailussa, ja korjasimme molemmat voiton kotiin. Samanlaisen kisan voitti vuosia myöhemmin loistava bassomme Martti Talvela. Akateemisissa piireissä ylioppilaskunnat aloittivat myös taidekilpailujen järjestämisen. Sen yksi voittajista oli Matti Lehtinen, ja itsekin ylsin voittoon laulamalla Verdin Madre, vergine pietosa vuonna 1954, jolloin kilvassa lauloi myös Irma Rewell, josta myöhemmin tuli voimistelunopettajan lisäksi maakuntaoopperoiden Suomen oopperaliiton perustajahahmo ja oopperaesitysten voimakas aloittaja ja esiintyjä Vaasan oopperayhdistyksessä. Erittäin merkittävä tapahtuma oli perinteikkäät Pohjoismaiset musiikkipäivät, jotka oli tarkoitettu nuorille aloitteleville säveltäjille. Jokaisesta Pohjoismaasta oli tullut ainakin yksi sävellysoppilas. Meiltä olivat mukana Eino-Juhani Rautavaara ja Usko Meriläinen. Konsertti-iltoina jokainen esitti omia sävellyksiään. Näihin musiikkipäiviin sisältyi kaikille osanottajlle ikimuistoinen tapahtuma, jonka oli järjestänyt meille Sibeliuksen tytär Eeva Paloheimo. Hänen toimestaan lähdimme Tuusulanjärvelle tutustumaan taiteilijayhdyskunnan huviloihin. Kävimme aluksi Halosenniemessä ja Aleksis Kiven kuolinmökillä. Kun lähestyimme Ainolaa, oli jokaisen mielessä toive säveltäjämestarin tapaamisesta. Eevakaan ei etukäteen voinut luvata mitään varmaa. Kokoonnuimme Ainolan pihaan ja odottava hiljaisuus oli joukossamme käsinkosketeltavaa. Seisoimme kuin kirkossa, kun sitten tovin odotuksen jälkeen Ainolan verannan rappusille astui mestarimme Jean Sibelius kuvista tutussa asussa mustassa ulsterissa ja hatussa, kävelykeppi kädessään. Hän lausui selvällä, kuuluvalla äänellään tervetuliaistoivotuksensa ja hyvän tulevaisuuden toivotuksensa kaikille nuorille, mutta erityisesti säveltäjille. Lopuksi hän kätteli yhden onnellisen säveltäjän joka maasta sekä oppilaskuntamme yhden naisedustajan, joka oli hyvä ystäväni Ava Lindqvist. Hetki oli sanoinkuvaamattoman harras, lähes kyyneliin asti koskettava. Olimme sisareni Marjan kanssa asuneet yhdessä jo pitkään 1950-luvulla, kun hän toi kerran tanssikaverinsa asuinboksiimme. Tämä Hessu ihmetteli, etten minä lähtenyt ”ulos” muiden tapaan. Hän kertoi asuvansa samantyylisen teekkarin kanssa ja kysyi, saisiko hän tuoda tämän näytille. No, lupasinhan minä. Ja näin tutustuin pitkään, piippua polttavaan fiksuun teekkariin, Simoon. Aloimme kulkea yhdessä teatterissa ja Sibelius-Akatemian riennoissa. Simolla ja itselläni oli samanlaiset arvot, samoja kulttuuriharrastuksia, ja pidimme molemmat lukemisesta. Konsertteihinkin hän lähti mukanani. Näin seurustelumme johti aina naimisiin menoon asti jouluna 1957. Sain Simosta itselleni aviomiehen, joka tuki minua koko tulevan laulutaiteilijan urani aikana taloudellisesti ja erityisesti henkisesti. Ei ole aikaa! Olin lukion toisella luokalla vuonna 1947, kun Porvooseen tuli laulutunteja pitämään SibeliusAkatemian laulunlehtori Greta Aaltonen. Hän oli ollut Klemetin kuorossa sopraanona ja saanut häneltä oppinsa laulajana. Kuvaavaa 1940-luvun sotavuosien johdosta syntyneelle tilanteelle oli, että kaikki ulkomaiset yhteydet olivat olemattomat. Näin ollen oli päässyt lähes koko sukupolvi muusikoita elämään vain kotimaassaan ilman ulkomaisia opiskelumahdollisuuksia. Näin oli käynyt myös Porvooseen tulleelle opettajalleni. Olin aloittanut tunnit suurin toivein saada hyvää alkeisopetusta laulajana. Mielessäni väikkyi lukemani elämänkerta ”Pohjolan satakielestä”, Jenny Lindistä, puhumattakaan haaveista oopperalaulajan urasta ulkomailla. Olin saanut kirjan palkintona sotavuosina pidetystä laulukilpailusta Askolan nuorisoseuralta. Aino Acktén, Hanna Granfeltin ja Ida Ekmanin oli ollut mahdollisuus opiskella Pariisissa ja Pietarissa edellisillä vuosikymmenillä. Vasta sodan päätyttyä jotkut laulajat lähtivät saamaan oppia Italiasta. Sellainen oli muun muassa tenori Jorma Huttunen, oopperalaulaja ja Sibelius-Akatemian opettaja 1950-luvulla. Muutamilla laulutunneilla ääntäni availtiin muistaakseni kolmisointuharjoituksilla. Esimerkiksi hengityksen opettajani kontrolloi vain hiukan pallean kohtaa koetellen. Varsinaista tekniikan opetusta oli muistaakseni vain yksi harjoitus. Matalilla rintasointiäänillä laulettiin oktaavia ylöspäin sanoilla: ”Ei ole aikaa” ja niin edelleen!! Keskialani oli luonnostaankin hyvä ja soinnikas. Alkuaarioista muistan laulaneeni Antiikin aarioita ja Händelin ”Laschia ch’io pianga’n”, Caccinin ”Amarilli’n” sekä toisena vuotena ”Susannan Ruusuaarian” Figaron häistä. Suomalaisista lauluista vein tunneille itse tilaamiani Kilpisen pikkuliedejä ja muita ”Yksinlauluja nuorisolle” –kokoelman lauluja. Luulin siis todella olevani oikealla linjalla, kun opettajani oli Sibelius-Akatemian lehtori pyrkiessäni sinne lauluoppilaaksi 1951. En siis koko aikana saanut tekniikasta varsinaista opetusta enkä näin ollen koko Akatemian aikana tullut tietoiseksi oikean äänifysiologian merkityksestä ja varovaisen harjoittelun merkityksestä äänelleni. Akatemian vuosina heti alusta alkaen ostin Renata Tebaldin ja Maria Callasin laulamien aarioiden nuotteja, aarioiden, joita olin heidän esittäminään kuunnellut radiosta. Menin aikaisin aamulla Akatemian huoneiston yläkerrokseen ja harjoittelin ”kovaa ja korkealta” koko nuoren intoni voimalla. Tällä tavalla olin lopulta vahingoittanut ääntäni tietämättäni. Kakkoskurssiin ja Akateemisen voittoon asti ääneni oli kunnossa vielä 1954. Koska olin opiskeluni ohella koulutyössä koko ajan, laaja diplomiohjelmisto ja sen hyvin vaikeat, isot aariat väsyttivät ääneni. Hyvä, että sain sen silti suoritetuksi alkuvuodesta 1957. Laulajatar, äiti ja aviovaimo Opiskeluni Akatemiassa päättyi. Ensikonserttini pidin vaaleanvioletissa brokadipuvussani Aleksanterinkadulta ostetuin pitkin punaisin nahkakäsinein koristettuna Aulikki Rautavaaran ja Aune Antin tyyliä tapaillen samana vuonna säestäjänäni Pentti Koskimies, jota kaikki laulajat käyttivät silloin pianopartnerinaan. Arvostelut olivat kannustavia. Ääneni oli kovin rasittunut laajan ja varmaankin ylivaikean diplomiohjelman takia. Koulutyöstäkään en taloudellisista syistä voinut pitää lomaa, sillä olin liittynyt arava-asuntojen hankkijoiden seuraan. Siitä huolimatta Jolanda di Maria Petris otti minut oppilaakseen syksyllä 1957. Hän oli opettajana hyvin ystävällinen, ihmisenä ”luonnonlapsi”, avoin persoona, etelä-eurooppalaiseen tapaan hyvin suorasukainenkin. Suomen kieltä hän puhui ymmärrettävästi. Vierasperäinen puhe oli toki joskus hauskaakin. Siitä kulki laulajapiireissä seuraava kasku: Eräs vyötäröltään pulskanpuoleinen kaveri tuli tunnille, ja Jolanda jossain vaiheessa tokaisi: ”Mite sine näe sinu kikkeli, kun ole noin iso??” Nauru kaikuu aina, kun Jolandaa muistellaan laulajapiireissä. Jolandan ohjelmisto sopi äänialalleni hyvin. Ei saanut tai tarvinnut laulaa enää ”korkealta ja kovaa”, jota olin lapsellisella kunnianhimolla edellisinä vuosina tehnyt. Sain Jolandalta erittäin paljon uutta ja mielenkiintoista laulettavaa niin espanjalaisilta kuin italialaisiltakin säveltäjltä. Jolanda Di Maria oli hienovarainen ääneni ”kuluneisuuden” ymmärtäjä, sillä ohjelmisto sopi äänelleni niin hyvin, että Yleisradio hyväksyi minut laulamaan ohjelmistoa runsaasti 1960-luvulle asti. Sitten yhteistyö Jolandan kanssa alkoi hiipua. Kun myöhemmin olisin tarvinnut apua korkeiden äänten laulamisessa, hän virkkoi: ”Miksi sinä kysy niin paljo? Sinulla on hyvä ääni. Sinä pidä konsertti”. Meri Louhos, hyvä opiskelutoverini, oli uskollinen ja luotettava partneri pianon ääressä, ja pidimme 1960-luvulla useita lied-konsertteja Etelä-Suomen kaupungeissa. Toinen konserttini, jonka Meri säesti, sattui erittäin sopimattomaan aikaan. Olimme mieheni Simon kanssa perustaneet perheen. Lapsia oli jo kaksi 1960, ja sisareni Marja, jonka kanssa olin asunut pitkään, oli vakavan diabetessairautensa vuoksi joutunut sairaalan potilaaksi. Hänen elämänsä oli aivan loppusuoralla. Hän kuitenkin toivoi saavansa tietää, miten konserttini meni. Olimme Simon kanssa kulkeneet vuorotellen hänen luonaan, ja samalla tämän kaiken keskellä harjoittelin toisen konserttini ohjelmistoa. Se oli täynnä espanjalaista, italialaista ja suomalaista: De Falla’n ”7 espanjalaista kansanlaulua”, Pizzetti’n ”Sonetit Lauralle”, Kilpisen ”Hjärtat”-sarja ja Bartok’in ”Dorfszehnen”-laulusarja. Suuri vaativa ohjelma. Ensimmäinen konserttini oli saanut rohkaisevat arvostelut; toisesta tuli arviointeja jonkinlaisesta raskasmielisyydestä. Eihän se ollut ihmekään! Sain kerrotuksi sisarelleni, että olin pitänyt hyvän konsertin. Hän pääsi taivaan iloon kolme päivää konsertin jälkeen. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, ettei koko konserttia olisi silloin pitänyt laulaa, mutta koitin olla sisarelleni mieliksi. Hän oli ollut minulle hyvin läheinen, laulunopiskeluni ymmärtäjä ja ihailija. Olin kypsynyt laulajana Jolandan aikana. Aloin kysellä itseltäni, miksi en tiedä laulutekniikasta yhtään mitään. Mitä kehossani oikein tapahtuu, kun laulan? Enhän tiedä siitä YHTÄÄN MITÄÄN!! Olin laulamatta suomalaisilla laulunopettajilla kolme vuotta. Viisikymmenluvun aikana oli Suomen laulupiireille oli tullut tavaksi lähteä saamaan oppia Ruotsista. Siellä toimi laulupedagogina silloin jo 80-vuotiaana madame Adelaide Andrejeva von Skilondz. Hän oli kotoisin Pietarista, alkuaan pianisti, mutta sittemmin opiskellut laulajaksi. Hänellä oli ollut hieno koloratuurinura, joka kulki Saksan ja Tanskan kautta Ruotsiin. Juhlittuna primadonnana hän jatkoi käyntejään Suomessakin. Jäätyään eläkkeelle hän jatkoi pedagogin uraansa kouluttaen Ruotsin kuninkaallisen oopperan tähtiä. Meiltä Suomesta alettiin käydä hänen luonaan sodan jälkeen; muun muassa Lea Piltti ja Kim Borg olivat hänen kouluttamiaan laulajia, joiden menestykset olivat kuuluisia oopperamaailmassa. Pääsin lähtemään madame Skilondzin oppiin kesän alussa 1960 Pirkko ja Martti Miettisen kanssa. Mieheni ja hänen sisarensa hoitivat apulaisen kanssa lapset Helsingissä. Ikävä oli valtava! Opiskelin kolme viikkoa käyden joka päivä tunneilla Grandvägenillä Madamen upeassa huoneistossa sijaitsevassa salissa. Laulutuntia odoteltiin istuen salin oven vieressä olevalla pikkutuolilla tuijottaen kellon viisaria, sillä tunti alkoi tarkalleen tasatunnein. Madamen metodi oli kokovartalotekniikkaa. Kaikki lihakset, pitkät, sitovat vatsa-, selkä- ja pallealihakset olivat aina mukana ääniharjoituksissa kannatellen, joustaen ja tukien varsinaiseen hengitykseen liittyviä lihastoimintoja. Opin lopultakin ymmärtämään tietoisesti, miten piti harjoitella ääniharjoitukset oikean, äänihuulia säästävän tekniikan saavuttamiseksi. Kävin vielä seuraavana kesänäkin Madamen luona. Siihen kesään liittyy jälleen ikimuistettava tapaaminen. Kun olimme Pirkon ja Martin kanssa viimeisillä tunneilla kaikki kolme yhtä aikaa, Madame loihe lausumahan Martille: ”När ni far hem, jag vill veta vad ni tänker att ni inte sade, att paska Madame, när hon hade lärt ingenting”. ”Kun te nyt lähdette kotiin, haluan tietää, mitä te ajattelette, ettette sano ”p***a Madame, kun hän ei opettanut mitään”. Siihen Martti vastasi: ”Nej! Madame har sagt: ”Ta perse med!”, (tarkoittaen koko alavartalon lihaksiston mukana oloa). Asiahan oli niin, että Madame oli vieraillut Suomen Kansallisoopperassa Traviatassa joskus 1920-1930-luvuilla, jolloin hänelle oli opetettu nuo kansanomaiset ilmaisut. Kuka lie ollut asialla? Ainakin Madame kertoi laulaneensa Oiva Soinin kanssa, joka silloin oli nuori, salskea baritoni. Sanonta kyllä painui niin pysyvästi mieleeni, että saatoin aina sopivan oppilaani kohdalla kertoa tämän opettavaisen tarinan tehostaakseni oikean tekniikan merkitystä. - Sitten oli jätettävä Madamen loistelias sali, jonka sisääntulo-oven vastapäistä seinää koristi katosta lattiaan ulottuva Ilja Repinin maalaama muotokuva loisteliaassa rooliasussa olevasta laulajattaresta. Oli jätettävä taitava, huolellisesti meikattu ja luontevan peruukin omaava ystävällinen taiteilijapersoona, opettaja ja pedagogi vailla vertaa. Olin saanut istua salin vieressä olevassa huoneessa ja kirjoittaa muistiin Madamen ääniharjoitukset itselleni samalla, kun oopperan laulajia kävi kontrolloimassa laulukuntoaan opettajansa luona. Näin kuulin Elizabeth Söderströmin ja Kerstin Meyersin äänet. Olivatpa todella upeita oopperalaulajia. Oli aivan ratkaisevaa kehitykselleni laulajana oppia hallitsemaan kokonaisvaltaisesti vartalon lihaksiston yhteyttä varsinaiseen ilmanpaineen tuoton hengityselimistöön laulumusiikin vaativissa tehtävissä. Korkeiden sävelien oppiminen vaati paljon harjoitusta äänihuulien työskentelyn helpottamiseksi ja paineen hallinnan omaksumiseksi oikealla tavalla. Madamelle olen ollut loputtoman kiitollinen häneltä saamastani perustavaa laatua olevasta opista, jonka turvin uskalsin siirtyä koulutyöstä konservatorion laulunlehtoriksi Keski-Suomeen 1969. Tapasimme Madamen vielä kerran seuraavan vuoden kesällä. Madamen luona käytyäni pidin tauon laulutunneista. Saimme sitten vielä vuonna 1963 nuorimman lapsemme, jolloin olin vuoden virkavapaalla Munkkiniemen alakoulusta. Työnantajani ei suhtautunut opettajan sivutoimiseen musiikinharrastukseen ollenkaan suopeasti, vaan painosti minua ilmoittamaan pian paluupäivämäärän. Mieheni saanut työpaikan Kaukaan tehtailta Lappeenrannan liepeiltä, ja muutimme sinne lapsien kanssa samana vuonna. Lappeenrannan musiikkiopisto tarjosi minulle heti laulunopetuksen tunteja, jotka sitten otin vastaan. Olin myös aloittanut laulutunnit Helsingissä Antti Koskisen kanssa, jonka luona kävin pari kertaa kuukaudessa. Antti oli ottanut minut oppilaakseen, vaikka keskustellessamme hän oli ihmetellyt, miten rikkinäisellä äänellä olin laulanut Akatemian diplomin. Ääneni oli hänen mukaansa nyt parantunut, sillä Jolanda di Marian opit ja Madamen neuvot olivat sen korjanneet. Se oli minulle valtava helpotus. Antti ehdotti, että hakisin laulunopettajan paikkaa Helsingin Kansankonservatoriosta, eli nykyisestä Helsingin Metropoliasta. Jos elämässäni olisikin ollut vain Helsinki, asiaa olisi voinut harkita. Päädyin siis muuttamaan Lauritsalaan mieheni ja lasteni luokse. Antilta sain hienoja ohjeita alkavien oppilaiden ohjelmistoihin sekä artikulaatioharjoituksia. Pääsin lopultakin koettelemaan taitojani Lappeenrannan opistossa. Siellä totesin saavani tuloksia Madamen ja Antin harjoituksilla, ja huomasin, että osasin välittää oppimani selkeästi. Heti alkuvuodesta olin ollut Helsingissä Matti Lehtisen italian ja englannin fonetiikan luennoilla. Savonlinnan laulukursseilla vuonna 1964 hän ohjasi Pentti Koskimiehen kanssa Sibeliuksen lauluja, joita olin paljon opiskeluaikanakin esittänyt. Matti Lehtinen kehotti (tai oikeastaan vaati), että esittäisin Sibeliuksen ison, vaativan ”Höstkväll’in” loppukonsertissa. Olin hiukan ihmeissäni, kun suostuttuani sain aivan toisen säestäjän kuin Pentti Koskimiehen, jonka kanssa laulu oli sujunut harjoitusluokassa. Esityspaikka olikin sitten aivan kaiuton sali, säestäjä sellainen, joka ei osannut minua myötäillä, ja miten sitten kävikään! Tiesin jo esiintyessäni, että korkeat äänet menivät päin honkia entisen väärän tekniikan malliin. Kauhuni oli jo silloin valmis. Sitten luin Seppo Nummen arvostelun, jossa hän kielsi minulta esiintymiset, ”koska nämä korkeat äänet eivät ole julkisia lavoja varten”. Toki hän oli samalla kehunut hienoa eläytymistäni. Olin aivan lamautunut. ”Pitääkö minun lopettaa laulaminen esiintyvänä taiteilijana?” Heti palattuani perheen pariin sukulaistaloon, jossa ei voinut kenellekään asiasta puhua, sain kuitenkin itsestäni sen irti sen verran, että kirjoitin Merille, ja pyysin, että hän sanoisi, pitääkö minun TODELLA lopettaa esiintyminen laulajana. Meriltä tuli vastaus paluupostissa: ”Ethän sinä voi lopettaa laulamista! Eikä kukaan ole koko arvostelua lukenut! Mene ehdottomasti Tukholmaan romanssikurssille!” Olin sinne ilmoittautunut Antti Koskisen kehotuksesta. Ajattelin aluksi, etten sinnekään menisi, mutta luotin kuitenkin Merin mielipiteeseen. Ja menin - siellä oli hyvä pianisti Gunilla Niska, kotoisin Länsi-Pohjasta, vanhemmat suomalaisia, josta tuli heti hyvä ystävä ja lied-partneri. Ohjaajana kurssilla oli Jan Eyron, lied-opettaja, Pentti Koskimiehen tapainen loistava ihmistuntija. Laulettuani hänelle aluksi Sibeliuksen ”Den första kyssen’in” ja myöhemmin ”Säv, säv, susa’n”, hän katsoi minua silmät lähes kyynelissä ja sanoi: ”Eikö ole ihanaa tulla Suomesta ja laulaa tuolla tavoin Sibeliusta?” Harkitsin tässä vaiheessa tosissani laulamisen lopettamista. Jan Eyronin kannustava lausunto lahjakkuudestani laulujen tulkkina, ja kaikissa lehtiarvosteluissa mainittu eläytynyt tulkintakykyni tekniikan puutteiden rinnalla oli minulle ratkaiseva ja korvaamaton tieto, joka auttoi jaksamaan eteenpäin. Ja niin kävi, että paranin henkisestä, maanisesta lopetusajatuksesta kokonaan. Sain uskon itseeni sataprosenttisesti takaisin. Sen jälkeen eivät musiikkiarvostelijoiden sanomiset ole saaneet mielessäni katastrofeja aikaan. Oli kuitenkin jälleen palattava Helsinkiin kolmeksi vuodeksi koulunopetustyöhön, mutta lapset jäivät apulaisen ja mieheni hoitoon aina arkipäiviksi. Kiirettä piti. Saavuin kotiin lauantaiiltapäivällä (koulua oli lauantaisinkin), olin kotona sunnuntaina, ja taas iltapuolella lähdin junalla Hesaan. Lomat sain olla kotona. Viikonlopulla opetin vielä kotonamme Lauritsalassa Lappeenrannan musiikkiopiston oppilasta. Vaikka meillä oli tiukkaa taloudellisesti, ei mieheni Simo pannut mitenkään vastaan, vaan tuki minua esimerkiksi järjestämällä kesäisin Savonlinnan kurssien aikaan, joita lopulta kertyi kuusi, molemmat vanhimmat sisarensa hoitamaan lapsiamme. Simo sai uuden työpaikan Jyväskylän läheltä Enso-Gutzeitin tehtaalta Säynätsalosta. Ristiriita, jonka juuret olivat varhaisessa nuoruudessani, ei lopettanut vaivaamasta mieltäni, vaan paheni vuosi vuodelta. Kävelin päivästä toiseen työmatkani ahdistuneena miettien, miten ihmeessä jaksan jatkaa. Lopulta vuonna 1968 päätin, että nyt saa koulutyö jäädä, ja muutimme uuteen yhteiseen kotiin Säynätsaloon. Asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen, kuin voisi luulla. Ollessani jo lähes nelikymmenvuotias aviovaimo ja äiti, oli edessä välienselvittely vanhempien, erityisesti äitini ja oman tahtoni välillä. On vaikea selittää sitä tilannetta, joka vallitsi kahden toisestaan täysin poikkeavan sukupolven kesken. Jouduin pitkälle opiskeluvuosiini asti taistelemaan hyvin vanhakantaista käsitystä vastaan. Jouduin selittämällä selittämään, että diplomilaulajan ammatti on oikea ammatti. Siihen aikaan nuoret naiset eivät valmistuneet diplomitai konserttilaulajiksi, vaan suurin osa opiskelutovereistani siirtyi opiskelun jälkeen miehensä vaimoksi tai ehkä sitten vain asian harrastajaksi. Isänikin, joka sisimmässään minua ymmärsi, tokaisi joskus, että laulamisen tulee olla vain harrastusta. Myönnän, ettei minulla ollut siihen aikaan varmuutta tulevasta toimeentulosta. Olimme Simon kanssa maksaneet yhdessä konserttikuluja. Tiesin täydestä sydämestäni, mikä olin, ja mitä elämältäni halusin. Kaipasin nuorena kuolleen tulisieluisen muusikon, vaarini, isäni isän, tukea, jonka hän varmasti olisi minulle suonut. Äitini mielipide ei auttanut sen kummemmin: ”Et kai sinä noin hyvästä ammatista pois lähde”. Suutuin hänen ymmärtämättömyydelleen syvästi, vaikka toisaalta olen sitten itse ymmärtänyt hänen reaktionsa. Yleinen käsitys ja mielipiteet taiteellisista ammateista olivat koko 1950-luvun ajan ja vielä 1960-luvullakin vallalla. Niitä ammatteja pidettiin taloudellisesti epävarmoina ”haihatteluina”. Katsottiin, että vain harrastuksina ne olivat suositeltavaa hupia sekä harjoittajilleen että kuulijoilleen. Merkillistä on, että ei käsitetty, etten voinut elää koko elämääni tehden koulussa ”leipätyötä”, koska olin jo konsertoinut laulaja, jonka siihen ammattiin olivat omat vanhempani koko lapsuudenja nuoruudenajan ”kouluttaneet”. Minun piti päästä vielä siitäkin henkisestä tunteesta, että teen ison virheen omia perittyjä lahjojani ja suloisia oppilaitani kohtaan, jos jään vastentahtoisesti opettajaksi, mikä en koskaan ollut halunnutkaan olla. Lopulta käytiin suuri henkien taistelu vahvatahtoisen ja kodin asioista määräävän äidin toiveiden ja oman vakaumukseni välillä. Asiaa auttoi myöhempinä vuosina taloudellisen tilanteen kohentuminen ikälisien, lehtorin ja yliopettajan vakanssien myötä. Taisi äiti silti muutaman kyyneleen tipauttaa asian tiimoilta. Vaikka sain sitten hyväksynnän hänenkin puoleltaan, ei asiasta eikä juuri konserteistanikaan myöhemmin enää puhuttu. Olin saanut suosituskirjeen Antti Koskiselta, kun menin syksyllä 1968 kysymään Jyväskylän konservatoriosta, olisiko siellä mahdollista saada laulun opetustunteja. Silloinen rehtori Veikko Noronen katseli ammattitodistuksia ja Antti Koskisen kirjettä ja kysyi, olisinko halukas myös oopperaroolien tekoon. Sehän oli tietysti minulle mitä mieluisin ehdotus! Minulla alkoi lopultakin uudenlainen ja todellinen lempiammatin aika laulajana ja laulupedagogina! Silloin tiesin, että vihdoinkin pääsisin sille alalle, johon minulla oli sukuperintönä geenit saatu lahjana, ja jonka tähden valtava halu esiintymiseen ja opettamiseen antoivat tilauksen elämälleni. Olin tullut KeskiSuomeen oikeana aikana oikeaan paikkaan. Koulutyöstä huolimatta sykki mielessäni aina peruuttamaton tietoisuus halusta laulajan uralle. Siitä muistuttivat varhaiset lapsuusajan laulukokemukset, opiskelu Sibelius-Akatemiassa ja jatkuva tiedon ja taidon etsiminen eri opettajien ja konsertoimisen kautta. Vuonna 1966 puhelin soi. Soittaja oli oopperalaulaja Pekka Salomaa, joka kertoi palanneensa perheineen Saksasta. Hän kysyi heti aluksi: ”Tulisitko mukaan laulamaan oopperastudioon, sillä aion perustaa sellaisen Kalliolan säätiön tiloihin?” Ei minun tarvinnut miettiä, vaan lähdin heti mukaan. Pekka aloitti harjoittelun Händelin Rodelinda-oopperan esittämistä varten. Minulla oli toisen naisen, Hartwigan, rooli, Ritva Auvinen tuli ensimmäiseen sopraanorooliin Rodelindaksi, ja Martti Miettinen lauloi Bertaridin roolin. Petteri Salomaa oli mukana poikaroolissa pienenä nappulana. Pekan vaimo Mirja toimi käytännön taustavoimana niin raha- kuin puvustus- yms. tehtävissä. Konserttejakin pidettiin oopperaesitysten pitopaikassa, Kalliola-salissa. Itselleni tuli mieluisa rooli, Volpino, Haydnin oopperassa Apteekkari. Se oli housurooli ja kaiketi myös henkilötyypilleni sopiva. Meillä oli oopperassa kaksoismiehitys, ja molemmat saivat esiintyä julkisesti. Pekka sai sitten idean viedä toinen ensemble esittämään Apteekkari TV2:n puolelle. Sen tuottaja Hannu Heikinheimo tuli valitsemaan roolintelijät katsottuaan molemmat esitykset. Näin aloitettiin harjoittelu. Orkesteri soitti säestyksen nauhalle. Rooleihin siis minun esittämäni Volpinon, hovikeikarin, lisäksi rooleihin valittiin Apteekkariksi Matti Salminen, jonka Pekka oli ”löytänyt” Turun konservatoriosta, ja joka oli aivan alkuvaihessa opiskelussaan. Apteekkarin tyttäreksi, Grillettaksi, tuli opiskelutoverimme Laura Suonio. Apteekkarin oppipoikana ja Grillettan kosijana ja suosikkina lauloi Lahden konservatorion oppilas Antti Salmén. Kuoro, jonka jäsenet olivat Pekan keräämiä omista oppilaistaan, joutuivat lopuksi hävittämään apteekin tavarat. Rooliani harjoittelin innoissani kotona magnetofonin avulla. Lapseni muistelevat vielä aikuisina, kuinka minä olin kasannut olohuoneen kaluston yhdelle seinälle, ja sitten hypin ja miekkailin laulaessani oopperaan kuuluvassa taisteluaariassa näkymätöntä kilpakosijaa vastaan. Kuvaukset tehtiin Pasilan studiossa pääsiäispyhien aikaan. Meillä oli maskeeraajana Lilli Markkanen Oopperasta. Minusta hän teki upean barokkiajan hovimiehen kiharaperuukkeineen. Käytännön asiat oli Pekan vaimo hoitanut jälleen loistavasti. Kuvauksiin piti nousta aamulla viideltä ja lähdettävä suoraan Pasilaan. Ooppera purkitettiin pätkittäin, jotka saimme aina katsoa, ja niitä uudistettiin tarvittaessa. Sitä tehtiin myös kohtauksessa, jossa oli Apteekkarin ja minun duetto. Me molemmat teimme vuorotellen virheet, ja vasta kolmas otos onnistui. Kaikkein vaikeinta oli seurata kapellimestari Stephen Portmanin tahtipuikkoa kulissien välistä, sillä meillä ei ollut muuta kuin nauhasäestys. Kumma kyllä, saimme sen pääsiäisen aikana valmiiksi. Jännittävää oli seurata Apteekkari kotona, kun se esitettiin TV2:ssa marraskuussa 1968. Tällaisen tv-oopperan tekeminen oli minulle ainutkertainen ja opettavainen kokemus. Olimme tosin juuri Pekka Salomaan kanssa päässeet ensimmäisiksi tv:n oopperatähdiksi vuonna 1956, kun oopperaluokalla olimme Witikan ohjauksessa Meri Louhoksen ollessa pianistina esittäneet Wolf-Ferrarin Susannan salaisuuden konservatorion lavalla. Teekkarit olivat ryhtyneet kokeilemaan tv:n tekoa ja hakeneet esityspaikaksi jonkun pienen studion Fredrikinkadulta. Se oli ahdas paikka meille teoksen suorassa lähetyksessä. Olin varmasti poissa kuvasta kohtauksessa, jossa jouduin juoksemaan pakoon miestäni eli Pekkaa. Susannan salaisuus oli tupakanpoltto, joka antoi hänen miehelleen luulon salaisesta rakastajasta, ja mustasukkaisuus oli saanut miehen tulemaan sopimattomaan aikaan kotiin. Sopu syntyi, mutta me tekijät emme itse esitystä nähneet. Esiintymiseni sekä ystävyyteni Salomaan Pekan järjestämissä tilaisuuksissa jatkui yhteydessä hänen kanssaan siten, että olin hänen oppilaanaan 1970-luvulla useita vuosia saaden saksalaisen tekniikan ohjeet ylä-ääniini, ja sen jälkeen Jyväskylän vuosina apua oopperoiden suomennoksiin. Edelleen olemme Mirjan ja Pekan kanssa ja nyt myös heidän poikansa Petterin kanssa hyviä ystäviä! Suomessa pääkaupungin ulkopuolelle oli perustettu 1960-luvulle tultaessa säveltäjä Yrjö Kilpisen aloitteesta musiikin kesäkursseja. Hän oli 1950-luvulla kutsunut sinne lied-pedagogiksi hyvän ystävänsä, prof. Gerhardt Hüssin. Jatkoin opiskeluani kuuden vuoden ajan Savonlinnan musiikkipäivien kursseilla laulaen niin oopperaa kuin liediäkin. Minua opettivat wieniläiset professorit, Peter Klein oopperaohjaajana, Karl Hudez lied-opettajana ja vieläpä pianistina Erik Werba, jonka säestyksellä sain laulaa loppukonsertissa kaksi Wolfin laulua. Se tuntui upealta! Kesällä 1967 oli Peter Kleinin ohjelmassa Beethovenin Fidelion kvartettikohtaus. Klein valitsi minut loppukonserttiin ja piti suorituksestani. Seuraavana kesänä olisin päässyt Leonoraksi Fidelio-produktioon, joka esitettiin Olavinlinnassa. Minulla ei ollut riittävää uskallusta, ja lisäksi taloudellinen tilanteemme sekä opetustyö ja kolme pientä lasta olivat esteenä riittävälle roolin opiskelulle. Savonlinnan kesäkursseilla vuonna 1970 tutustuin laulajatar Liisa Linko-Malmioon, jonka onnistuneen konsertin olin kuullut Helsingissä 1960-luvulla. Liisa oli palannut Suomeen Kööpenhaminasta, jossa oli ollut kiinnitettynä useita vuosia. Sieltä hän oli tehnyt vierailuja ympäri Eurooppaa eri oopperoihin. Konsertin säesti hänen isänsä, säveltäjä ja Sibelius-Akatemian rehtori Ernst Linko. Liisa eläytyi koskettavasti isänsä säveltämään kuuden laulun laulusarjaan, jonka nuotit kävin heti ostamassa Fazerilta. Savonlinnassa hän pisti päänsä sisään luokkaan, jossa harjoittelin jotain Verdin aariaa Salomaan Pekan ohjauksessa. Liisa oli utelias, ja kuunneltuaan antoi juuri korkeisiin ääniin neuvon: ”Avaa suu näin” ja avasi siis oman leukansa, suipisti suunsa lauluasentoon ja lisäsi: ”Älä mieti, anna äänesi tulla vapaasti ulos”. Otin häneltä muutamia tunteja sitten talvella loma-aikaan Helsingissä, jolloin hän opetti laulutekniikkaansa piirtäen kuvan vatsan alueen lihaksista. Neuvot vahvistivat jo aiemmin Madame Skilondzilta saamaani koulutusta. Meistä tuli todella hyvät ystävät ja laulupedagogikollegat. Olemme sitä edelleen, ja kävin juuri tapaamassa 98-vuotiasta Liisaa hänen kotonaan. Liisa oli henkilö, joka arvosti oppilaitani ja otti heitä kesäkursseilleen oppilaiksi. Sain myös kuunnella ja ihailla hänen elävää ja ymmärtävää opetustaan Sibelius-Akatemiassa, jossa istuin hiihtolomillani useita päiviä. Sain hänet lopulta opettamaan useaksi kesäksi Suolahden kansanopiston kesäkursseille 1990-luvun alussa. Aloin itse opettaa Suolahdessa jo 1970-luvun alussa, joten kaksiviikkoisia kursseja kertyi kokonaista kuusitoista kesää! Olin saanut sinne järjestetyksi Musiikkiteatterikurssi käynnistyi Suolahdessa 1983 Vas 2. Ilkka Sivonen, 4. Timo Honkonen myös ilmaisutaidon kurssijakson laulajille. Pekka Salomaan suosituksesta opetuksesta vastasi Timo Honkonen Sibelius-Akatemiasta, alun perin Teatterikorkeakoulusta. Toimin työnantajana, kun Timo aloitti ohjaamalla Ovikellon ja toisena vuonna Bizet’n Carmenin toisen näytöksen, jolloin Carmenina lauloi oppilaani Kaija Hjelt ja miesrooleissa miesoppilaitani. Ilkka Sivonen soitti pianoosuudet. Professori Klein oli tutustunut Olavinlinnaan aikaisempina kesinä ja jo silloin ehdottanut Savonlinnan musiikkipiireille, että linna sopisi erinomaisesti oopperanäyttämöksi. Savonlinnassa innostuttiin asiasta, ja niin saatiin Savonlinnan oopperajuhlat alulle. Kesällä 1967 Peter Klein ohjasi suosittelemansa Fidelion lavalle. Meidät laulukurssilaiset pyydettiin loppukuoroon esiintyjiksi. Heinäkuu harjoiteltiin, ja näin sain itsekin olla mukana Savonlinnan ensimmäisessä produktiossa. Kapellimestarina oli Ulf Söderblom. Kun viimeiset kuoron ja orkesterin tahdit olivat soineet ja tahtipuikko laskeutunut, en koskaan unohda Söderblomin loistavia, innosta hehkuvia kasvoja, jotka julistivat kaikille meille, että olimme olleet tekemässä Suomessa suurta oopperamusiikin ja –tapahtuman historiaa. Riemukas se kokemus oli kaikille esiintyjille. Yleisesti unohdetaan juuri prof. Kleinin osuus aina musiikkipiirejä myöten Savonlinnan oopperajuhlien alkuunpanijana. Olen lukenut asiasta ainoastaan Savonlinnan oopperajuhlien toimimiehen, urkuri Pentti Savolaisen kirjasta. Vasta useita vuosia myöhemmin tuli Martti Talvela kehittämään juhlia, jotka ovat saaneet pysyvän sijan maamme musiikkikulttuurin yhtenä merkittävimmistä tapahtumista eikä vain Suomessa, vaan myös muualla klassisen musiikin keskuksissa. Laulupedagogina Suomen Ateenassa Koko Suomessa tuli 1973 voimaan laki keskiasteen koulutuksen järjestämiseksi. Se antoi mahdollisuuden eri instrumenttien opettajien koulutukseen musiikkioppilaitoksissa. Näin tapahtui myös Jyväskylässä ja konservatorio aloitti pedagogisen opetuksen niin sanotulla keskiasteella. Nimikin taidettiin vaihtaa Keski-Suomen Konservatorioksi. Kaikkiaan opetus alkoi Suomessa seitsemässä konservatoriossa. Rehtori Noronen antoi minulle työurani alussa ”kokeeksi” yhden piano-oppilaan, Sirkun, ensimmäiseksi vuodeksi. Aloitin opetustyöni laitoksen ”vanhalla puolella”, Kilpisenkadulla. Kulkiessani sinne asunnostamme Kauppakatua pitkin tunsin mielessäni valtavaa sisäistä riemua. ”Minähän olen päässyt omalle alalleni!”, ajattelin. ”Minun ei tarvitse enää astua kolmenkymmen nappulaikäisen eteen koululuokkaan, vaan saan eteeni flyygelinkulmaan aikuisia laulunopiskelustaan innostuneita nuoria ihmisiä, jo oman persoonallisen minän omaavia henkilöitä!” Tunne oli huikaiseva ja säilyi eläkeikään asti. Seuraavana vuonna minulla oli jo viisi oppilasta, ja kun rehtori Norosen kuoleman jälkeen tuli Helsingistä diplomiurkuri ja musiikinmaisteri Juhani Laurila laitoksen rehtoriksi, alkoi hän esittää minulle, että hakisin vakinaista paikkaa. Musiikkioppilaitoksiin oli tullut sellainen muutos, että yli 70-vuotiaan pedagogin tuli jäädä eläkkeelle. Laulunopettajana oli juuri tällainen henkilö, ja niin minusta tuli vakinainen laulupedagogi vuonna 1970. Myöhemmin samalla vuosikymmenellä rehtori Laurila haki minulle opetusministeriöstä laulunlehtorin vakanssin. Opetusvuosieni alussa Juhani Laurila oli tullut laulutunneilleni oppilaaksi. Luulen, että hän oli silloin todennut, että minussa eli jonkinlainen pedagogi. Hän kehotti minua ohjaamaan pienoisoopperan, ja toisenkin ohjasin oppilaiden kanssa. Se johti tulevana vuonna Smetanan Suukko-teoksen esityksiin. Pääsimme jopa teatterin lavalle esiintymään. Sen toki ohjasi laitoksen lausunnan opettaja, joka oli jo 1960-luvun lopussa toiminut oopperaohjaajana. Konservatorion säveltapailun lehtoriksi oli saatu Suomen Kansallisoopperan kuoromestari Einari Kropsu, joka oli myös teatterissa kapellimestarina. Innokkaana oopperaihmisenä hän oli pannut pystyyn jo 1960-luvulla kaupunkiin muun muassa Weberin Taika-ampujan. Heti tultuani taloon hän pyysi mukaan minutkin, ja ilomielin sain pienehköjä rooleja tehtäväkseni. Niiden luonnerooliominaisuuksien takia pidin niistä paljon. Elämäni tilaus oli käsillä. Ehdotin kollegalleni Salme Kapaselle, että ryhtyisimme perustamaan Jyväskylään oopperayhdistystä. Kävin puhumassa asiasta Juhani Laurilalle, ja hän innostui, sillä Suomeen oli jo saatu Oopperaliitto, jonka jäsenillä oli mahdollisuus saada apurahoja toiminnalleen. Kokoonnuttiin, ja keskustelujen jälkeen saatiin Einari Kropsukin asialle suotuisaksi. Teatterikin oli jonkin aikaa mukana. Alkusanat lausuttiin 1973. Oopperayhdistyksen hallituksen puheenjohtajaksi kutsuttiin varatuomari ja bassolaulaja Timo Järvinen, joka myöhemmin valittiin koko Oopperaliiton puheenjohtajaksi. Aloitin Einari Kropsun kanssa oopperayhdistyksen hallituksessa aluksi sen sihteerinä, ja jatkoin sitä eläkkeelle asti. Juuri Wienistä saapunut Walton Grönroos aloitti oopperauransa 1974 Suomessa yhdistyksemme ensimmäisessä Otto Nicolain Windsorin iloiset rouvat -produktiossa. Sain laulaa kolme isoa ja useita pieniä rooleja. Omia, Salme Kapasen, Walton Grönroosin ja Kalle Kinnusen oppilaita otettiin aina mukaan, ja ammattiopiskelijat saivat niissä suoritetuksi opetusohjelman mukaiset ensembletyöskentelyvaatimukset. Timo Honkosen ohjaus- ja opetustyyli Suolahden kesäkursseilla 1983-1984 sai minut toteamaan hänen erinomaisen kykynsä kohdata harrastajalaulajat ja ohjata heidät hyviin näyttelijäsuorituksiin. Hänet pyydettiin sitten ohjaamaan Jyväskylän oopperayhdistyksen ja oman konservatoriomme yhteisproduktio, Tauno Marttisen Noitarumpu laitoksemme juhlasaliin. Laestadiuksena lauloi ansiokkaasti laulunopettajamme, baritoni Kalle Kinnunen. Yhteistyö Timo Honkosen kanssa jatkui, kun valitsimme vuoden 1986 teokseksi Puccinin La Bohèmen. Esityspaikkana oli Jyväskylän kaupunginteatterin sali, ja kapellimestariksi saatiin Markus Lehtinen. Useissa rooleissa lauloi konservatorion entisiä oppilaita, muun muassa Miminä Anneli Lehtonen. Itse olin vaikuttamassa teoksessa juuri laulajien valintaan. Bohèmesta tuli niin suuri menestys, että se valittiin Oopperaliiton toimesta Vuoden oopperaksi. La Bohème teki Jyväskylän laajasti tunnetuksi maamme musiikkipiireissä. Tästä innostuneenena valitsimme seuraavaksi teokseksi Tšaikovskin Jevgeni Oneginin. Kun oopperayhdistyksemme oli päättänyt esittää teoksen, aloittanut valmistavat ohjaus-, puvustus- ja lavastussuunnitelmat ja vieläpä jakanut roolitkin, koko esityksestä piti luopua. Valtio oli vähentänyt kaikkien taidelaitosten avustuksia, josta seurasi, että teatterin hallitus nosti vastaavasti hintaa tilojensa käytöstä. Timo Honkosen suunnitelmat olivat jo pitkällä, ja itse olin ehtinyt tavailla Nanjan roolia. Vahinko, ettei yhteisymmärrystä syntynyt silloin. Myöhemmin toimintamme jatkui konservatorion tiloissa sekä teatterissakin, jolloin olin monessa mukana: yhteistoiminnan linkkinä, positiivisen hengen luojana ja takatuupparina. Kun Salme Kapanen ja Vilho Kekkonen siirtyivät eläkkeelle edellämainitun ollessa tuntiopettajana lähinnä Keuruun sivutoimipisteessä, ammattiopiskelijoiden ohjaus tuli minun osakseni Juhani Laurilan antamana tehtävänä. Tehtävänäni oli kielten fonetiikkaluentojen järjestely. Itse luennoin saksan ja suomenruotsin fonetiikat, koska olin saanut niistä erinomaisen opetuksen Matti Lehtisen luennoilla Savonlinnassa 1960-luvulla. Muita luentoja oli englannin-, ranskan- ja jopa espanjankielessä. Italiankielen fonetiikka opittiin Vaccai-kurssilla, jonka piti Mikko Pasanen. Tuntiopettajina olivat myös johdollani jo valmistuneet oman laitoksen oppilaat. Prof. Aatto Sonnisen sain pitämään äänifysiologiset opinnot yliopistolla, ja myöhemmin niitä saapui opettamaan Ritva Eerola Sibelius-Akatemiasta. Pedagogioppilaiden opetusharjoittelun pohjana käytin opettajakorkeassa saamiani oppeja. Aluksi oppilaalla oli samaa sukupuolta oleva harjoitusoppilas, myöhemmin kaksi eri sukupuolta olevaa. Tunnin pitoa varten oppilas teki tuntisuunnitelman, jonka sisällön ja tehtävät olin hänelle laatinut. Ohjasin ja neuvoin etukäteen tarvittaessa. Tehtävät olivat 1/2:n ja 2/2:n peruskurssien mukaisia; ensimmäisenä vuonna Vaccain helpoimpia ja niin sanottuja Antiikin aarioita sekä suomalaisia lauluja. Toisena vuonna tulivat mukaan suomenruotsalaiset ja pienet saksankieliset tehtävät. Puoli tuntia kestävän opetustunnin jälkeen kävin läpi suoritusta opetusharjoittelijan kanssa, neuvoin ja annoin kehittäviä ohjeita. Edelleen suunniteltiin seuraavaa tuntia ja siihen liittyviä ääniharjoituksia. Loppututkintonäytettä varten pidettiin harjoitustutkinto etukäteen. Kuuntelin kaikkien opetusharjoittelijoiden opetuksen, ja järjestin lopuksi näytetunnin, jonka toiset pedagogit arvostelivat. Kaikkein tärkeintä oli, että jälleen sain rehtori Laurilalta heti 1970-luvun alussa luvan kutsua Pentti Koskimiehen pitämään lied-kursseja ensin vain kausittain syksyllä ja keväällä. Sen teki mahdolliseksi Koskimiehen siirtyminen eläkkeelle Sibelius-Akatemiasta. Joka toinen viikko perjantaisin ja lauantaisin hän opetti useita pareja vuosien ajan aina kuolemaansa asti. Pianisteilla, joita oli runsaasti laitoksen loistavilla pianonsoitonopettajilla, oli myös kamarimusiikkivelvollisuus, ja siten heillä oli kaksi laulajaa partnereina. Aivan tavallisia harrastajalaulajiakin oli runsaasti. Järjestelin aina etukäteen sopivat aikataulut Koskimiehen käyttöön. Seurasin luennot, ja huolehdin Pentin taukotarjoilun. Myöhemmin sain keskusteltuani Juhani Laurilan kanssa konservatorioon laulajille tärkeän lied-pianistin vakanssin, mihin tehtävään valittiin Sampsa Konttinen. On mielenkiintoista pohtia, mistä olen saanut vaikutteet siihen opetusmetodiin, jota käytin laulupedagogivuosinani. Olen tullut siihen tulokseen, että suuri merkitys oli opettajakorkeassa saamallani käytännön opetusharjoittelulla, ohjaavien opettajien neuvoilla näytetuntien pitoa varten sekä ymmärtävällä oppilaanohjaustavalla. Luin lisäksi kasvatuksen abbrobaturtenttiin prof. J. A. Hollon teoksen ”Kasvamaan saattaminen”. Se oli psykologista opettajaksi aikovan opiskelijan ohjausta. Siitä tuli minulle oikea ”ahaa-elämys”, joka herätti ajattelemaan opettajana olemisen suurta tehtävää ja ihmisen persoonallisuuden ymmärtämistä lapsesta alkaen aikuisuuteen asti. Kansakoulutyössä en ehkä osannut aina toteuttaa tuon teoksen hienoa oppia. Vasta laulupedagogin työhön intohimoisesti antautuneena toteutin mielestäni onnistuneesti kirjan viisaita ajatuksia, vaikkakin luultavasti vain alitajuisesti. Opetusmetodini sisältö kunkin oppilaani kohdalla tarkentui mielessäni jo siinä vaiheessa, kun olin kuunnellut hänen äänensä laatua pääsykokeissa. Ensimmäisestä tunnista alkaen tähdensin, kuinka tärkeä on oma suhtautuminen laulunopiskeluun. Oliko oppilas kenties motivoitunut harrastajaksi vai aikoiko hän ammattiin? Kerroin, että odotettavissa oli huippu-urheilijan harjoittelua vastaava uurastus. Oli oltava henkisesti pitkäjännitteinen eikä odotettava tuloksia heti! Vaadin luonnollisesti säännöllistä harjoittelua erikoisesti ammattiin aikovilta. Korostin musiikin kuuntelemisen tärkeyttä, runouden ja kirjallisuuden tuntemusta sekä teatterin merkitystä. Peruskursseista lähtien opetin syvähengityksen ja pitkään laululinjaan tarvittavan hengityslihaksiston hallintaa. Tähdensin teknillisten harjoitusten lisäksi eri kielten fonetiikan soveltamista niin pitkälle, että oppilaan tuli suomentaa vieraat tekstit tarvittaessa sanakirjojen avulla. Kurssitutkintojen harjoituksissa pidin kaikkein tärkeimpinä runojen sisällön analysointia. Pyrin ohjaamaan tulkinnalliset mielikuvat ja niiden herättämät tunteet laulajan äänelliseen ilmaisuun. Runofraasien musiikillisen rytmittämisen toteuttamista hengitystekniikan avulla harjoitutin jatkuvasti. Niin ammattiopiskelijat kuin harrastajatkin aina peruskursseista lähtien opastin laulamaan järjestämissäni matineoissa. Valitsin aina oppilaan kehitystasoon ja äänimateriaaliin sopivat tehtävät. Ammattiopiskelijoiden kurssitutkinnot vaadin aina ulkoa opittaviksi ennen tutkinnon suorittamista, ja isot pedagogiikkatutkinnot harjoitutin tutkintosalissa. Yleisön edessä esiintymistä neuvoin aina pukeutumista myöden. Eleiden ja ilmeiden tuli olla sisäisen tunteen pohjalta nousevia ja harkittuja. Kurssitutkinnon onnistuneesta suorituksesta sai oppilas aina kokemusta ja hyvän mielen, mikä kannusti edelleen opiskelun edetessä päämäärää kohti. Pyrin oppilaan kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen ja ohjaukseen ja olemaan rauhallinen ja neuvova. Virheiden korjaamisessa olin selittävä ja ymmärtäväinen. Sain kerran ihmettelevää kiitosta eräältä oppilaaltani: ”Miksi sinä et koskaan suutu?” Siihen vastasin: ”Rakastan tätä työtä niin valtavasti, ja ymmärrän vaikeuden oikean tuloksen saavuttamiseksi”. Olen itse joutunut opiskelussani käymään kamppailuja oikean laulutavan löytämiseen. Neuvoissani pyrin konkreettisten kehontoimintojen opettamiseen. Kehotin aina: ”Kysy minulta, MIKSI joku harjoitus tehdään ja mitä et ymmärtänyt, jotta voin selittää asian uudella tavalla”. Jos oppilas halusi siirtyä toiselle opettajalle, annoin hänelle ilman muuta luvan, ja jopa kehotin sen tekemään joidenkin kohdalla, kun huomasin, että oli tultu kohtaan, jossa omat neuvoni eivät enää riittäneet. Näin tapahtui muistaakseni vain parin oppilaan kohdalla. Ensimmäinen tapaus sattui aivan alussa, mikä pani itseni ajattelemaan, mitä tein väärin. Se oli itselleni tarpeellinen opetus miettiä ja tarkistaa metodiani. Myöhemmin minulle alkoi pyrkiä oppilaiksi muun muassa peruskoulun opettajia. Eräänkin naisopettajan puheääni oli aivan käheä. Sain kun sainkin rentoutus- ja puhetekniikan harjoituksilla hänen äänensä sellaiseen kuntoon, että hän pystyi laulamaan helppoja lauluja. Minulle tuli myös runsaasti Jyväskylän kasvatusopillisen yliopiston opiskelijoita erityisesti musiikinopettajakoulutuksen linjalta. Oppilaita, kuten eräs Agit Propin laulaja, oli tulossa kevyen musiikin puolelta. Matti Nykänenkin oli tulossa, mutta siihen en voinut suostua. Olen verrannut jo edellä lauluoppilaan työskentelyä huippu-urheilijan vastaavaan ponnisteluun tulosten saavuttamiseksi. Koska olen lapsuudesta lähtien ollut innostunut penkkiurheilija, niin on vain ihmeteltävä, miten samankaltaisia ovat urheiluvalmentajan ja laulunopettajan työt ohjattavien neuvonantajana. Urheiluvalmentajan on oltava tarvittaessa urheilupsykologi, terapeutti ja aito ihmistuntija varsinkin silloin, kun matkalle ilmaantuu henkistä tai kehollista lamautumista. Niin myös laulupedagogin työssä on oltava vaikeuksien sattuessa monitaitoinen ymmärtäjä ja positiivinen rohkaisija. Oppilaitteni luvalla kerron heistä hiukan. Kouluttamistani 1970-luvun oppilaista olivat erikoisina tapauksina 1980-luvulle asti vuoronperään tulleet Saarmanin kolme nuorta miestä. Isä-Saarman, joka itsekin oli kevyen kansanmusiikin harrastaja bändeineen, oli innostunut yksityisoppilaani ja ohjasi heidät koulutukseeni laulun ammattilaisiksi. Ristosta tuli ykköskurssin suoritettuaan ihanan Peter Schreier-tyyppisen tenoriäänen omaavana Kansallisopperan solisti. Hän pääsi myös Sibelius-Akatemiaan ja on myöhemmin siirtynyt kehotuksestani Lahden konservatorion laulunlehtoriksi. Jari - hurmaavan lyyrisen baritonin, myöhemmin bassobaritonin omaava laulunlahjakkuus hakeutui Saksan uran jälkeen Kansallisoopperan kuoroon ja järjestää nykyään oopperaproduktioita Tampereen seudulla. Jukasta, nuorimmasta, koulutin ammattiopiskelijan. Hänet Heldentenor-ääniaineksen omaavana lähetin opiskelemaan Oulun konservatorioon hienon tenoripedagogin Esko Jurvelinin oppiin. Jukasta tuli Keski-Suomeen innostunut eri musiikkipiirien amatöörioopperaesitysten ohjaaja ja laulupedagogi. Yksi oppilaistani, Kati-Marjut Rautalin, oli sisukkuudessaan esimerkillinen opiskelija. Hänestä tuli lahjakas ammattiopiskelija musiikinohjaajan linjalle, josta hän valmistui musiikkikoulun laulunopettajaksi. Siinä virassa hän on toiminut Korpilahden Alkio-opiston ja Keuruun musiikkikoulun laulunopettajana 1990-luvun lopusta alkaen. Aivan viimeisinä vuosina sain iloita työni hedelmistä kahden erinomaisen laulajan kautta. Sirkka Parviainen oli jo kampaaja ja poikalapsen äiti, kun hän tuli oppilaakseni 1980-luvun lopulla. Samoin sain kevään 1989 pääsykokeissa erikoisen laulun lahjakkuuden, Raisa Vaarnan. Hänet johdatin vuoden opiskelun jälkeen ammattilinjan pyrintöihin, joiden kautta hän sai oikeuden ammattiopiskelijaksi. Hän opiskeli samanaikaisesti Jyväskylän opettajankoulutuslaitoksella peruskoulun opettajaksi erikoistumisaineenaan äidinkieli ja jatkoi opiskeluaan SibeliusAkatemiassa sekä Kansallisoopperan oopperastudiossa. Sirkka Parviainen-Hiekkapelto valittiin Sibelius-Akatemian laulutaiteen lehtoriksi syksyllä 2013 kansainvälisten hakijoiden ollessa kilpailemassa paikasta. Sen jälkeen hänet on valittu tammikuussa 2015 klassisen laulumusiikin osaston ainejohtajaksi. Tämän lisäksi hän on esiintynyt sekä ooppera- että konserttilaulajana. Molemmat ovat olleet todella ahkeria ”työmuurahaisia” ponnistellessaan musiikin ammattilaisiksi. Olin pitkään ajatellut, että musiikkioppilaitoksille olisi saatava omat laulukilpailut. Sekä omilta opiskeluvuosiltani että kuunneltuani kaikki Lappeenrannan ja Mirjam Helinin kilpailut minulle oli jäänyt tunne, että valmistautuminen kilpailuun olisi mitä innostavin syy oppilaan opiskelun testaamiseen ja kehittymiseen. Olen koko elämäni käynyt ahkerasti seuraamassa laulukilpailuja, joissa saan käsityksen laulajien yleisestä tasosta ohjelmistoa unohtamatta. Arvostelen aina ohjelmalehtisiin kunkin kilpailijan hyvät ja huonot puolet. Omassa laitoksessammehan oli jo pitkään ollut Ilmari Hannikainen-pianokilpailu, Heinosen viulukilpailu sekä kitara-harmonikkakilpailu. Rehtori Laurila ei innostunut ajatuksesta. Ei auttanut muu kuin ryhtyä toimeen oma-aloitteisesti. Yhdessä Sampsa Konttisen kanssa aloimme toimeen. Vuosi oli 1989. Saimme innostuneita musiikkioppilaitoksia mukaan, ja niistä Keski-Pohjanmaan Konservatorio otti lopulta kilpailun omakseen. Olimme saaneet Pentti Koskimieheltä luvan nimetä kilpailu hänen mukaansa. Ensimmäinen Pentti Koskimies-kilpailu pidettiin maaliskuussa 1993 Kokkolassa, ja sitä varjosti suureksi suruksemme Pentti Koskimiehen äkillinen kuolema saman vuoden loppiaisena. Juuri ennen kuolemaansa oli Pentti lahjoittanut koko lied-kirjallisuutensa Keski-Suomen Konservatoriolle. Sarjoina olivat lied-kilpailu sekä normaalikilpailu eri vaatimuksin. Arvostelulautakunta oli arvokas: Dorothy Irving, Tom Krause ja Gustav Djupsjöbacka. Menestys oli kohdallamme valtava ja yllättävä. Molemmissa sarjoissa tuli meille voittosija; lied-kilpailussa voiton veivät sopraano Raisa Vaarna ja pianisti Pirjo Pakarinen ja normaalisarjassa sopraano Sirkka Parviainen. Juhani Laurilakin oli ylpeä ja iloinen puolestani. Itselleni tämä oli jälleen todistus siitä, että olin oikein valinnut elämänuran. Raisa Vaarnaa kehoitin hakeutumaan 1996 Lappeenrannan laulukilpailuihin, ja ehdotin hänelle sopivaa ohjelmistoa. Hän veti kilpailussa erityishuomiota puoleensa loistavasti tulkitulla, prof. Ivari Iljan johdolla harjoitellulla liedohjelmistolla yhdessä Collin Hansenin kanssa, ja häntä uumoiltiin jopa yllätysvoittajaksi. Oopperaohjelmistossa ei vaan oikein ollut oikein hänen lyyris-dramaattiselle, tummalle äänelleen sopivaa tehtävää, mutta hän sijoittui lopulta tiukassa kilpailussa kolmanneksi. Todella hienoa sekin, ja olin syystä onnellinen. Niin Sirkka kuin Raisakin ovat ammattilaisina, Sirkka SibeliusAkatemiassa ja Raisa Kansallisoopperan kuorossa. Raisa pitää edelleen lied-iltoja, jollaiseen hänen vahva musikaalisuutensa ja tekstin ymmärtämyksensä tuo nautittavia hetkiä. Molemmista on tullut itselleni valtaisan hyviä ystäviä. Heidän ystävyytensä elähdyttää eläkepäiviäni! Monet oppilaistani ja työtovereistani, jotka valmistuivat laulupedagogeiksi tai lauloivat jatkotutkinnon Sibelius-Akatemiassa, (mm. Virpi Kilpelä ja Kaija Hjelt), toimivat joko Jyväskylän yliopiston musiikkitieteellisen tiedekunnan, opettajankoulutuslaitoksen tai konservatorion opettajina. Sellainen, nuorena menehtynyt Taina Rautio, oli lupaava pedagoginen kyky. Lopuksi haluan vielä kertoa erään itselleni paljon iloa tuottaneen tapahtuman. Olin jäänyt eläkkeelle 1995. Jo edellisenä vuonna minut oli pyydetty Juhani Laurilan vaimon, Anne Laurilan yksityiseen musiikkikouluun. Heti siellä aloitettuani nuori nainen tuli pyrkimään oppilaaksi miehensä kehotuksesta. Hän oli juuri valmistunut ylioppilaaksi ja oli jo avioliitossa hyvin musikaalisen puolison kanssa. Hän jopa odotti pienokaista. Laulatin häntä vähän, ja kysyin myös, miksi hän haluaa laulaa. Silmät kyynelissä hän sanoi, ettei hänestä ole mihinkään. Hän ei tiedä, mitä rupeaisi tekemään. Ja niin aloitimme tunnit vauvan synnyttyä. Aivan pian hänen äänensä avautui, ja saatoin sanoa, että hänellä on mahdollisuus laulajaksi ja ihan laulunopettajan ammattiin asti, jos vain hän haluaa. Tein selväksi tutkintovaatimukset, ja neuvoin opiskelemaan teoria-aineopinnot konservatoriossa ulkopuolisena. Annoin hänelle kaksi laulutuntia viikossa, ja parin-kolmen vuoden jälkeen hän suoritti I-kurssitutkinnon, jolloin vein hänet pyrkimään Espoon musiikkiopistoon. Joskus myöhemmin hän pääsi Lahden konservatorion ammattilinjalle! Ja kun tämä oppilaani oli kerran laulanut jollekin tuttavalleen Mozartin aariaa ”Non so più cosa son”, oli vieras kysynyt, kenellä hän opiskeli. Laulunoppilaani oli kertonut nimeni, jolloin mies oli tokaissut: ”No niin! Hänhän saa vaikka puupökkelönkin laulamaan!” Ei vieras tietenkään tätä oppilastani tarkoittanut, mutta onnistui antamaan melkoisen tunnustuksen minulle laulunopettajantaidoistani. Olen ollut tuosta arvostelusta erittäin ylpeä! Onneksi oppilaani ovat olleet lahjakkaita! Järjestöelämää Tulin aivan 1970-luvun alussa tietoiseksi siitä, että pedagogikkaa opettavat laulunopettajat tarvitsisivat oman järjestönsä, jollainen pianisteilla jo oli. Kokoonnuimme aluksi pienellä joukolla. Yksityisten laulunopettajien puheenjohaja Sinikka Talmo oli tarmokas aloittaja. Matti Lehtinen ja ”lauluystäväni” Salme Kotkanen Vantaan Musiikkiopistosta tulivat innostuneesti mukaan. Soitin asiasta silloisen MOL:n puheenjohtaja Kalevi Lahtiselle Lahteen. Häneen olin tutustunut Savonlinnassa opiskellessani. Lahtisen myötävaikutuksella yhdistys perustettiin 1984. Olin aluksi hallituksessa, mutta pitkä matka esti myöhemmin osallistumiseni suunnitteluun. Osallistuin tietysti Laulupedagogit Moskovassa: vasemmalla Taimi Airola ja Ritva Eerola. Takanani Aili Purtonen Sibelius-Akatemiasta, itsestäni oikealla Hannele Valtasaari. aina vuosikokouksiin. Matti Tuloiselasta tuli hallituksen ensimmäinen puheenjohtaja. Hänen aikakaudellaan aloitettiin vierailumatkat eri maiden konservatorioihin. Tuloisela järjesti aluksi tutustumismatkan Kööpenhaminan musiikkikorkeakouluun. Siellä oli laulun professorina Kim Borg. Seurasimme ainakin oopperaluokan harjoituksia. Lisäksi oli mahdollisuus nähdä oopperaesitys, joka kuitenkin peruutettiin sairastapauksen vuoksi. Osallistujia oli runsaasti, ja olimme kiitollisia matkasta. Kun Tuloiselan työtä saapui jatkamaan Taimi Airola, vierailtiin hänen toimestaan kolmessa maassa. Ainutlaatuinen matka tehtiin Moskovan Tšaikovski-korkeakouluun. Saimme seurata laulunopetusluokilla ja oopperaluokan Jevgeni Oneginin harjoitusta. Meille tarjoutui myös mahdollisuus tutustua keskustan isoon kauppahuoneeseen. Se oli vaikuttava suuruudessaan. Kaikkein mielenkiintoisin nähtävyys oli kuitenkin erikoinen historiallinen panoraama. Se oli jonkinlainen suuri elokuvakangas, jonka näkymä käsitti Napoleonin Waterloon taistelun. Vaikutelma oli sellainen, kuin itse olisimme olleet mukana taistelussa. Olimme myös kaikki vaikuttuneita, kun saimme kuljeskella Punaisella torilla; oikealla puolella olivat kaikki mahtavat Kremlin muurit, ja edessäpäin näimme suuren ortodoksikatedraalin monet värikkäät kupolit. Ainakin itse olin historiallisen tunteen vallassa! Illalla kuulimme vielä oopperassa Boris Godunovin, pääroolissaan Nesterenko. Upeaa oli! Kävimme myös tutustumassa Pariisin konservatorioon. Sieltä jäi mieleen yksinlaulun opetus pääopettajan luokassa sekä musiikkiteatterin harjoitus. Antoisaa oli sekin. Pariisissa meidät vietiin Versailles’n linnan valtavaa loistoa katsomaan. Seisoimme myös Eiffel-tornin juurella. Osa näki Louvren museossa Mona-Lisan, joka jäi valitettavasti minulta näkemättä sairastumisen vuoksi. Meistä muutamat olivat varanneet liput Punaisen myllyn 100-vuotisohjelmaan. Ohjelma oli hieno ja ikimuistoinen. Taimin ”hallituskauden” aikana kävimme vielä Varsovan musiikkikoulussa. Meneillään oli säveltäjä Moniuzkon laulukilpailu, johon otti osaa runsaasti laulajia eri maista. Se ja opetuksen seuraaminen oli jälleen erittäin opettavaista. Yksi kohokohdista oli vierailu Chopinmuseossa, jossa kuulimme myös pianokonsertin. Taimi yritti saada yhdistykselle vielä matkan Milanoon, mutta kun tuli tieto, ettei oopperassa esiintynyt omia laulajia, matkasta luovuttiin. Laulupedagogiyhdistyksessä aktiivisesti toimineena osallistujana olen saanut runsaasti lisää pedagogista tietoutta, ja merkittävää on ollut uusien saman alan ihmisten yhdessä toimiminen ja ystävyys. Erittäin yllättävä ja mieltäni ilahduttava oli saamani yhdistyksen kunniajäsenyys vuonna 2008. Laulupedagogit ry on ollut toiminnassa jo kolmekymmentä vuotta. Edelleen sen toiminta jatkuu innostuneiden laulupedagogien johdolla. Eräs osa elämäni tilauksesta täyttyi oli heti 1970-luvun alussa, kun rehtori Laurila kehotti meitä kaikkia instrumenttiopettajia pitämään konsertteja. Hän maksoi jokaiselle opettajalle runsaan palkkion (1000 mk!) ja järjesti vaihtokonsertteja toisten konservatorioiden kanssa. Se oli ensimmäinen konsertista saamani palkkio! Tästä kehotuksesta johtuen pidin konsertin joka toinen vuosi. Vuonna 1973 Meri Louhos tuli Jyväskylään säestämään. Pidin kirkkokonsertteja urkurina Matti Vainio sekä joululaulukonsertteja parinani erittäin hyvä partneri Jorma Tiainen. Julkisin saavutukseni oli Jyväskylän alueradion nauhoittama joululauluohjelma, jossa esitin jyväskyläläisten säveltäjien lauluja. Ohjelma esitettiin Yleisradiossa jouluaattona 1987. Konserttien pidon kruunasi laitoksemme pianonsoitonopettajaksi vuonna 1974 kiinnitetty Ilkka Sivonen, jonka lied-pianistiominaisuudet olivat erinomaiset. Ihmisinä ja taiteilijoina sovelluimme erinomaisesti yhteismusisointiin. Hän oli hieno, monilahjainen keskustelija ja itselleni sielunkumppani lied-konserttien nöyränä partnerina. Saarijärvellä pitämässämme lied-konsertissa sain sieluuni jälleen kosketuksen intohimoisesta paneutumisestani ja halustani antaa koskettava elämys kuulijoille. Yleisöä oli vain kymmenen henkeä, mutta konsertin jälkeen he jäivät istumaan saliin keskustelemaan kanssamme. Saimme lämmintä kiitosta siitä, miten kuulijamme olivat saaneet mieliä elähdyttävän tunteen musiikin ja runon ainutlaatuisesta yhteydestä. Lauloin myös eräänä jouluna mielilaulujani, Sibeliuksen kuusi joululaulua soroptimistisisarieni pikkujoulujuhlissa. Kuulijani kertoivat, että silloin heillä alkoi mielissään oikea joulu. Konsertoimme aina 1980-luvulle asti, jolloin Ilkka siirtyi ensin Kouvolaan ja sieltä Lahden konservatorioon. Ilkka Sivonen oli myös mieheni hyvä ystävä. Monet olivat ne kesäillat, jolloin mökillämme keskusteltiin joko ideologisista tai muuten syvällisistä asioista. Ehdin olla myös useita kertoja kertojana ja haastateltavana alueradion Kuutamosonaattiohjelmassa. Isoista oopperarooleista nautin erityisesti Ilkka Kuusiston Miehen kylkiluun Amalian roolista. Kapellimestari Kyösti Haatainen antoi erityiskiitokset virheettömästä laulamisesta! Ville Saukkonen antoi vielä varsinaisen laulajaurani lopetettuani kauniin roolin suojelusenkelinä Humperdinckin Hannu ja Kerttu-oopperassa. Roolissa sain ajaa noidan pois lasten luota ja sitten lipua hiljalleen poistuen valoisaan taivaaseen. Myöhemmin yhteistyönä saatiin aikaan Mozartin Taikahuilu myös Villen ohjauksessa, jossa minulla oli puherooli intialaispappina. Sain esittää epäilykseni oopperan tarkoitusperien toteutumisesta. Täyttymyksen kutsumukselleni sain Kaisan roolista Leevi Madetojan Pohjalaisissa Hesarin arvosteluita myöten. Koin saavani arvostuksen kapellimestarilta, ohjaajalta sekä laulajana että näyttelijänä. Esitys saatiin kaupunginteatterin lavalle vuonna 1984. Sen ohjasi Veikko Manninen Lahdesta. Löysin roolin tiiviin mietiskelyn ja analyysin kautta, ja se sopi äänelleni ja esitystavalleni. Kohtaus vallesmannin kanssa sai yleisön erikoisaplodit. Vastassa olivat erinomaiset luonnenäyttelijälaulajat Matti Siipola kriivarina ja Antti Kähönen Vallesmannina. Kuva Helsingin sanomissa oli kohtauksesta vallesmannin kanssa. Arvostelu kaikkialla lehdissä oli hyvä. Elän roolini edelleen muistoissani elämäni tilauksen mahtavana toteutumisena. Sielunmaisemani tutkiskelua Mikä sitten tekee minusta juuri laulajan? Olen syntynyt kaksosen tähtimerkissä. Uskomatta mitenkään erityisesti tähtimerkkien vaikutukseen ihmisten elämässä olen kuitenkin saanut kokea elämäni varrella selvää kahtiajakoisuutta niin ammatinvalinnassa kuin luonteeni ominaisuuksissa. Vanhempani antoivat minulle nimeni 1920-30-luvun kuuluisan naiskirjailijan Maila Talvion mukaan luultavasti äitini lukuharrastuksen innoittamana. Toisen, Helena-nimen, sain isäni äidin mukaan. Luonteessani ilmeni jo neljävuotiaana voimakas oma tahto, sillä karkasin luvatta naapuriin halutessani leikkiä siellä olevan Kaijan kanssa, koska omassa pihapiirissä ei ollut ketään samanikäistä toveria. Rangaistus siitä oli hyvin opettava, vitsaa ja nuhteet tottelemattomuudestani. Vastaavaa ei enää tapahtunutkaan, sillä ymmärsin vanhempieni huolen lähellä olevasta Kemijoesta ja hukkumisvaarasta. Myöhemmin suutuin äidille, kun hän oli minua jostain syystä tukistanut, ja pakenin kauemmaksi metsän reunaan, ja istuin siellä hyvän aikaa ajatellen: ”Saavatpahan sitten pelätä tarpeeksi!”. En tiedä, istuinko mitenkään kauan, sillä lopulta vihani haihtui, koska minua alkoi väsyttää, eikä kukaan ollut huomannut lähtöäni. Palasin pikku hiljaa pihalle, ja koko mielipahani oli poissa. Tuo varhain koettu suuttuminen ja sen mielentilan nopea unohtuminen on kuulunut luonteeni ominaisuuksiin koko elämäni ajan sekä työelämän ihmissuhteissa että myös kotiväkeni kanssa tapahtuneissa tahtojen yhteenotoissa. Milloin olen kokenut, että minua on kohdeltu työelämässä epäoikeudenmukaisesti, olen reagoinut ilmaisten rohkeasti mielipiteeni. Toinen luonteeni perusolemus on perinpohjainen ahkeruus ja tarmokkuus, johon minut kasvatti lapsuudessani kotini arvomaailma. Kaksoselle tyypillisenä sosiaalisena luonteena olen toiminut aktiivisesti lukemattomissa yhdistyksissä musiikin ja kulttuurin aloilla. Olen myös aina ollut erittäin tietoinen elämän realiteeteista ja siitä, että on etsittävä mahdollisuus toteuttaa omaa haluaan arkielämän asenteista huolimatta. Tämä on tarkoittanut myös sinnikästä laaja-alaista opiskelua, jotta pääsisin ”oikean osaamisen” tasolle. Sen olin ilmaissut vielä valmiina kansakoulunopettajana kirjoittautuessani Sibelius-Akatemiaan. Pätevältä opettajalta löytämäni opit toteutin sekä omalla että oppilaideni kohdalla peräänantamattomalla päättäväisyydellä. Ympäröivän tavallisen realistisen ajattelutavan mukaan ei minusta olisi tullut oopperalaulajaa eikä laulupedagogia. Vanhempieni vastustuksesta huolimatta ja ammattini vaihdon varmistuttua sain toteuttaa kaksijakoisen luonteeni toisen ja oikean puolen, joka vastasi omaa kutsumustani. Tunsin valtavaa henkistä vapautumista ristiriitaisten paineiden aiheuttamasta raskaasta olotilasta. Iloiten ja antautuen lauluoppilaiden opetukseen sain tyydytyksen tunteen ja tarkoituksen elämälleni. Kun nyt katselen uraani taaksepäin ja mietin, olisinko laulajana voinut tehdä jotakin toisin, tulen ajatelleeksi yhtä asiaa. Olisihan ollut mielenkiintoista kokea oopperaroolin teko suuremmassa ja arvostetummassa laitoksessa Kansallisoopperan lavalla, jos olisin saanut laulaa lempiroolini Tatjanan Jevgeni Oneginista. Tatjana on kiehtonut ajatuksiani siitä asti, kun näin Oneginin neuvostovenäläisen oopperaseurueen esittämänä Helsingissä 1950-luvun alussa. Se oli ollut itseäni suuresti koskettava elämys, sillä elämäni silloiset tapahtumat tuntuivat sulautuvan vastaansanomattomasti yhteen Tatjanan elämäntarinan kanssa. Lisäksi tiesin, että se olisi sopinut äänelleni ja näyttelijänkokemukselleni. Roolissa on mieleen jäävä naisena olemisen elämänkaari, jonka vahvat tunnepurkaukset olisin halunnut päästä esittämään kuulijoilleni. Olen kuitenkin onnellinen, että minulla oli tervettä järkeä luopua oopperalaulajan urasta pääkaupunkiseudulla siinä vaiheessa, kun sain laulaa aarioita ”korkealta ja kovaa” ilman tietoista tekniikkaa. Wagnerin oopperoiden laulamisen tiesin olevan äänelleni liian raskasta ja tuhoisaa. Olen saanut toteuttaa toiveeni niin lied- kuin oopperalaulajana sekä laulupedagogina KeskiSuomen Konservatoriossa. Kun katselen opiskeluaikaani ja jatkuvaa oman ääneni taitojen kontrollointia eri opettajien johdolla, on todettava, että olin tavallaan joutunut vallitsevien yleiseurooppalaisten olosuhteiden takia luottamaan Sibelius-Akatemiassa vain kotimaisten opettajien oppeihin. Silloinhan en voinut ymmärtää, etten oikeastaan saanut varsinaista tekniikan opetusta. Suomessa oli sotavuosien jälkeen sellaista taloudellista puutetta, etten olisi voinut ajatellakaan ulkomaisia opiskelumatkoja. Eivät myöskäät ketkään ”valmiit” laulajat päässeet lisäoppeja saamaan. En näin ollen syytä ensimmäistä opettajaani enkä varsinkaan Jolanda di Maria Petrisiä vajavaisesta opetuksesta. Hän oli ollut viisas siinä, että ei antanut minulle ”ylä-äänitehtäviä”, joten ääneni oli levännyt ja parantunut. Sen Antti Koskinen huomasi, kun olin pyrkimässä hänelle oppiin. Olen edelleen sitä mieltä, että laulajan on koko uransa ajan käytävä kontrollissa ja mahdollisuuksien mukaan opiskeltava ulkomailla. Hyvin tärkeää on lisäksi seurata äänifysiologisia luentoja ja uusia omaa ajattelumaailmaansa kaikkea edistystä seuratessaan. Oma intohimoni laulunopiskeluun ja sen antamiin taidollisiin oppeihin oli hieno ”elämän suola” mieleni vireyden ylläpitoon opetusvuosinani. Se oli todellinen leipä sekä lahja toteuttaessani kutsumustyötäni laulajana ja opettajana. Olen omasta mielestäni opetustyössäni ollut laaja-alainen oppilaan kokonaistilanteen ymmärtäjä. Olen pyrkinyt ottamaan huomioon oppilaiden laulukykyjen erilaisuuden. Jouduin kuitenkin ensimmäisenä opetusvuotenani toteamaan, että olin antanut alkavalle oppilaalle liian vaikeita ääniharjoituksia. Hän ei ollut tehnyt niitä aivan oikealla tavalla enkä itse ollut sitä huomannut. Sen tuloksena hän muutti toisen opettajan ohjattavaksi, sillä hänen äänensä oli käheytynyt. Tämä tapaus pani itseni tarkistamaan opetusmetodiani. Siitä lähtien pyrin varovaisuuteen ja oikeaan opetustapaan ääniharjoituksissa. ”Ei siis niin pahaa, ettei jotain hyvääkin”, olen todennut myöhemmin. Itsekritikkini tuli tarpeelliseksi myös myöhäisemmässä opetusvaiheessani, kun siirsin äänellisesti ja musikaalisesti lahjakkaan pedagogiikkaoppilaan toiselle opettajalle. Keskustelustamme huolimatta en ollut käsittänyt oikein hänen sen hetkisiä vaikeuksiaan opiskelussaan kanssani. Olin liian hätäinen odottaessani teknisten neuvojen toteutumista. Varmaan olin myös varonut antamasta hänelle siinä tilanteessa liian vaikeita ääniharjoituksia. Virheeni oli siinä, etten enää uskaltanut ottaa vastuuta niin lahjakkaan oppilaan ohjaamisesta. Omat virheeni eivät olleet enää esteenä hänen kehitykselleen laulunammattilaiseksi, ja sitä olen voinut läpi vuosien seurata. Edellisestä huolimatta jäimme hyviksi ystäviksi, mikä edelleen rikastuttaa elämääni. Opettaessaan oppii! Yhdessä laulupedagogitehtävässäni olen jälkikäteen ajatellen varmaankin toiminut väärin oppilaita kohtaan. Arvostellessani toisten opettajien oppilaiden tutkintosuorituksia olen mielestäni ollut liian ankara numeroiden annossa. Arvosteluperiaatteeni olivat alimpien tutkintosuoritusten kohdalla liian korkeat esimerkiksi fonetiikan vaatimuksissa. Paremmat arvostelunumeroni olisivat kannustaneet heikompia oppilaita jatkuvaan laulunopiskeluun. Jälkikäteen ajateltuna saatoin myös erehtyä liian alhaiseen arvosteluun laulupedagogioppilaiden keväisissä valintaraadeissa. Koin silloin tehtäväni erittäin vastuulliseksi, ja yritin pitää mielessäni ne vaatimukset, jotka kokemukseni mukaan tulisivat olla sisäänpääsyn pohjana. Olenko sitten lopulta onnistunut tässä itsekritiikissäni olemaan objektiivinen ja rehellinen; sen arviointi jääköön niiden oppilaiden tehtäväksi, jotka tapasin kolmenkymmenen laulunopettajan vuoteni aikana. Viihtyvyyteeni työssäni ammattiopiskelijoiden tutkintovaatimusten kehittämiseksi laitoksessamme vaikutti erityisesti rehtori Laurilan antamat mahdollisuudet. Hän antoi taloudellisen perustan liedluokan rakentamiseksi ja oopperaproduktioiden tuottamiseen. Saatoin toteuttaa monia erikoisluentoja. Hänen henkinen tukensa ja arvostuksensa omaa työskentelyäni kohtaan on erityiskiitoksen arvoinen. Laulunopettajan urani antoi minulle valtavaa tyydytystä tehdystä työstä, ja olen saanut toteuttaa elämäntehtävääni. Tunsin opetuksessani antaneeni oppilailleni hyviä työkaluja uraansa varten. Itselleni sain vastalahjaksi uutta voimaa oppilaitteni hyvistä saavutuksista kiitollisena. Näin olen saanut onnellisia kokemuksia täynnä olevan rikkaan elämän työskennellessäni kutsumusammatissani. Olen pitänyt erityisen suuressa arvossa mieheni suvun minulle antanutta tukea. Siihen luen mieheni Simon kaikenkattavan hyväksynnän taiteelliselle toiminnalleni, ja ihmetellen olen ihaillut lasteni venyvyyttä työntäyteisinä vuosinani. Kiitollisuuteni heille on rajaton. Kuin tunturilla puro hiljaa helää ja luopi kultatähkät pajurukkaan, niin sinäkin, sä Laulu, saatat kukkaan sen ihmismielen, jossa kaiho elää Ja siksi kiitän sua, Laulu hento: sä siunaat kaihonkukin elämäni, sä helkyt silloinkin, kun edessäni on syksy, jolloin uupuu verten lento Lauloin ensikonserttini ylimääräisenä tämän pienen laulun Yrjö Kilpisen Tunturilauluja-sarjasta. Kilpisen säveltämään 12:n laulun kokoelmaan vuodelta 1926 on runot on kirjoittanut inarilainen kansakoulunopettaja V.E. Törmänen, joka ylistää runoissaan Lapin kauneutta. Tunturilauluista suosituin on Laululle, jossa kaunein sanakääntein kuvaillaan laulun ihmismieltä virvoittavaa voimaa. Siihen liittyy syvä tunnekokemus, johon olen aina eläytynyt oman laulajuuteni testamenttina. Jo lapsuudessani sain elävän kosketuksen laulujen herättämiin mielikuviin ja tunnelmiin. Kun äitini lauloi ja opetti samalla minulle lastenlauluja, joita hän itse oli koulussa oppinut, eläydyin voimakkaasti sanojen luomiin mielikuviin. Näin silmissäni kuusen latvassa keikkuvan oravan, pikku Inkerin tilhen ryytimaalla tai peipon laulavan pesänsä äärellä. Suojelusenkeli-laulu ”Maan korvessa” antoi turvallista mieltä. Varhaiset esiintymiskokemukseni antoivat minulle ikimuistoisia elämyksiä runojen tulkinnasta laulun sävelin. Juhlatilaisuuksien lauluina esitin mielelläni kansanlauluja, joissa teksti kosketti omassa elämässäni jo koettuja tuntoja. Lukioluokilla aloin lukea runoja. Saima Harmaja oli silloin kuuluisa nuori, jota luettiin paljon. Ensikonserttini ohjelmaan olin ottanut Kanteletar-lauluryhmän, muistaakseni viisi toisiinsa sopivaa ja sävelasultaan vaihtelevaa tunnelmaa sisältävää pikku helmeä. Jo opiskeluaikana Akatemiassa löysin Sibeliuksen suuret, dramaattiset sekä pienemmät, lyyrisemmät laulut, joissa oli koskettava tarina Runebergin tai Wecksellin runoihin sävellettyinä. Niiden yhteismusiikillinen täydellisyys antoi suuren eläytymisen mahdollisuuden nuorelle mielelleni. Runojen draamallinen sisältö on ollut aina minulle erityisen merkityksellinen, ja omat elämänkokemukseni ovat olleet runon tunnemaailman oivallinen kasvualusta. Lied-musiikin merkitys on kohdallani vain syventynyt kuunnellessani hyviä lied-konsertteja nauttien erityisesti yhteistyöstä laulajan ja pianistin välllä. Mieheni Simon kanssa kävimme yhdessä koko elämämme teatterissa, oopperassa ja konserteissa, ja syvennyimme laajan kotikirjastomme antiin. Tapasimme vuosia hyvän ruuan merkeissä Simon opiskeluaikaisten ystävien kanssa hänen ollessa itseoikeutettu kokki suurine reseptivarastoineen. Simo säilytti henkisen vireytensä loppuun saakka, vaikka vakava sairaus pakottikin hänet viimeisten kolmen vuoden ajaksi kotiasukiksi. Olin hänen omaishoitajanaan kolme ja puoli vuotta. Kiitollisena siitä, että Simo oli ollut minulle kannustava puoliso ja perheemme kaikenkattava huoltaja, hautasimme hänet kotiväkensä viereen Jämijärvelle keväällä 2013. Yhteisiä työntäyteisiä vuosia kertyi viisikymmentäkuusi. Nyt 86-vuotiaana elän rikasta elämää, jonka täyttävät entisten oppilaideni tapaaminen, yhteydenpidot entisten opiskelutovereideni kanssa täällä Helsingissä ja vuosittaisissa luokkakokouksissa Porvoossa sekä tapaamiset mieheni ystävien kesken tarjoamalla pienen lounaan tai kahvihetken kodissani. Entisen opettajakollegani Pirkon kanssa olemme päivittäin puhelinyhteydessä, jolloin keskustelussamme kukkii ”arkipäivän kukkanen”, ja kulutamme ahkerasti Oopperan ja teatterin tuoleja näytöksiä ja oopperakuoron matineoita kuunnellen. Seuraamme Musiikkitalon ja television konsertteja, ja kuuntelemme venäläisen mestaripianisti Sokolovin konsertin joka vuosi. Viime vuonna kuuntelimme Mirjam Helin-kilpailut; Lappeenrannan laulukilpailut seurasimme radiosta, ja kävimme kesällä junalla Savonlinnan oopperajuhlilla. Jälkeen päin keskustelemme saamistamme vaikutelmista, ja eläydymme yhteiseen harrastukseemme. Fyysistä kuntoani hoidan jokapäiväisellä kävelyllä senioriruokalan lounaalle tavaten siellä mielenkiintoisia ikätovereita ja keskustellen päivän tapahtumista. Kerran viikossa nautin ohjatusta vesijumpasta saunomisineen, joka voitelee nivelet ja lepuuttaa mielen. Isoa iloa tuottavat kanssakäymiset viikoittain tyttäreni perheen kanssa, jossa molemmat lapsenlapseni ovat innokkaita pianonsoiton opiskelijoita. Sydäntäni lämmitti erityisesti nuorimmaisen ilmoitus, että hän haluaa isona näyttelijäksi ja pitää esiintymisestä, ja siten hänen toiveenaan on päästä ilmaisutaidon linjalle uuteen kouluun. Mikä olisikaan itselleni riemuisempaa kuin saada elää edelleen hyviä, terveitä vuosia ja tunnistaa musikaalisuuden ja taiteellisuuden perintötekijöiden jatkuvuuden sukuni nuorisossa. Haluan vielä kiittää entistä Keski-Suomen Konservatorion oppilastani Raisa Vaarnaa hänen ystävyydestään. Hänen uransa seuraaminen menestyksineen ja ponnisteluineen diplomi- ja oopperalaulajaksi on ehtymätön ilon aihe itselleni. Raisa on vilkas, avoin ja kannustava persoona, joka on tullut luokseni keskustelemaan ja kehottamaan tähän kirjoitelmien sekä omaelämäkerran tekoon. Näin olen saanut ”kolmannen elämänuran” hienoksi harrastukseksi ja terapiaksi vanhuutta vastaan. Maila Haavisto 85-vuotispäivänään 9.6.2014 Olen aina ollut jouluihminen. Viettäessäni jälleen joulua tyttäreni perheessä sain kokea hienon jouluaamun Espoon historiallisessa kirkossa. Iloksi ja ihmeekseni pystyin osallistumaan äänelläni hartaaseen tunnelmaan. ”En etsi valtaa, loistoa…”, ihanin joululaulu nosti mieleeni valtavan kiitollisuuden musikaalisuuteni lahjasta jälleen kerran.
© Copyright 2024