KUUKAUDENKIRJA
Kirjailija
Milja Kauniston
tervehdys jäsenillemme
Aveyronin maisemaa. Kuva Elias Kaunisto.
“Beatrixin esi-isät olivat Villecomtalin kylän perustaessaan rakennuttaneet sitä ympäröimään
järeän, kalliomaisen muurin, sillä kansa pyysi turvaa jonka vain kaupunginmuuri ja vankat
portit voivat tuoda. Ja vain taivaallisen rikas Henri II, Toulousen kreivi, pystyi armon vuonna
1295 nostattamaan sellaisen muurin, joka piti vaeltavat rosvojoukot kylästä poissa.”
– Milja Kaunisto, Synnintekijä
VILLECOMTALIN KAUPUNGINMUURIA ei ole enää pit-
kään aikaan ollut olemassa, mutta kylän omin henki
on edelleen puristettuna noin puolen neliökilometrin
alueelle, jota kylän kolme katua halkoo. Keskiaikaisten kylätalojen ikkunoista aukenee näkymä suoraan
vastapäisen talon ikkunoista sisään. Talojen taakse on
jätetty kyllä muutaman neliön valokaivoja, jotka toimivat vuosisatojen ajan myös ulostuskaivoina. Valoa nekään eivät silti juurikaan taloihin suo. Meillä on aina
hämärää, kesät talvet. Mutta salin takka ja 1600-luvulla seinään rakennettu tammikaappi näyttäisivät
räikeässä valossa oudoilta. Hämärä sopii Villecomtalin
nyrjähtäneeseen tunnelmaan.
Saavuimme mieheni kanssa Villecomtalin kylään
yhteisestä päätöksestä esikoistyttäremme synnyttyä
viisi vuotta sitten. Kaikki oli aloitettava uudestaan.
Pariisiin rakennetut muusikon urakuviot oli jätetty
taakse. Pääkaupungissa oli jo ehtinyt tottua siihen,
että kukaan ei kiinnittänyt omaan ulkomaalaisuuteen
mitään huomiota. Syrjäisessä, vuorten ympäröimäs-
4
S503A
sä maalaiskylässä sai huomata ihmisten pysähtyvän
tuijottamaan. Uteliaisuus oli käsinkosketeltavaa.
Herttaisimmat kyläläiset löivät asian leikiksi ja kutsuivat meitä “turisteiksi”. Suorasukaisimmat kysyivät
suoraan miksi olimme muuttaneet kylään ja
maksoimmeko edes veroa.
Tyttäremme oppi puhumaan virheetöntä suomea,
koska hänen ensimmäisten vuosiensa aikana sosiaalinen elämämme Villecomtalissa oli... no, olematonta.
Muutos asioiden tilaan tapahtui vasta ymmärrettyämme ikiaikaisen totuuden: sulautuakseen joukkoon ja
hankkiakseen kontakteja on osallistuttava aktiivisesti
yhteisön toimintaan. Aloimme antaa soittotunteja
kylän lapsille ja minä sain osa-aikaisen musiikinopettajan pestin paikalliselta ala-asteelta.
Muutos oli hämmästyttävä. Meitä alettiin tervehtiä
kadulla. Tyly leipurinrouva alkoi sanoa päivää tavanomaisen “grmph”-murahduksen sijasta. Café des Voyageursin omistajapariskunta alkoi hymyillä. (Toisen
kahvilan omistajapari ei sano päivää vieläkään.) Jopa
Kuukaudenkirja
VI
RU
EN IVÄ
N
EI SPÄ
IM TU
U
PE
.
.2
17
Noidan mökki. Kuva Elias Kaunisto.
kylän baskeripäinen vanhapoika mutisi bonjourin
suupielestään. Saimme ensimmäiset päivälliskutsut ja
kahvilan tiskillä saatettiin spontaanisti tarjota lasillinen.
Todellinen muutos parempaan tuli kuitenkin vasta,
kun aloin tosissani kirjoittaa esikoisromaaniani Synnintekijää. Tarvitsin kipeästi historiallisia faktoja, eikä
minulla ollut vielä minkäänlaista tietoa siitä, mistä
tietoa hankittiin. Niinpä rohkaisin mieleni ja kysyin
naapuriltani, yli 90-vuotiaalta monsieur Redoulylta,
jonka tiesin olevan historioitsija ja aatelismies. Voin
paljastaa, että Synnintekijä ei olisi koskaan nähnyt
päivänvaloa, jos en olisi tavannut monsieur Redoulya.
Hänen tietomääränsä oli huikaiseva. Hänen suurten saliensa tammikaapit pullistelivat vuosisataisia,
muinaisranskalla kirjoitettuja, madonsyömiä kirjoja.
Yhtäkkiä Villecomtalin historia aukesi minulle ja tarina Servièresin kreivistä alkoi kirjoittaa itse itseään.
Tein pitkiä kävelyitä Servièresin linnan raunioille,
joiden päälle on pystytetty “uusi” 1700-luvun talo.
Linnan kallioon hakatut tyrmät ovat kuitenkin vielä
paikoillaan ja sen 1100-luvun kappeli on kohtalon
oikusta pystyssä. Harhailin metsissä samoja polkuja kuin Olavi Maununpoika ja Miracle de Servières.
Löysin vanhan, hylätyn paimenmajan keskeltä metsää.
Olin näkevinäni savun kohoavan hökkelin piipusta.
Siitä tuli romaanieni Dominan, vuorten noidan maja.
Löysin Muret-le-Châteaun piispanlinnan ja vesiputouksen, jotka myös molemmat päätyivät kirjojeni
näyttämöiksi. Turmiokseni löysin myös chocolatinen
eli eräänlaisen suklaacroissantin, jota ilman ei aamusta tullut mitään.
Me muutimme 1300-luvulla rakennettuun luostarikouluun - tai osaan siitä, sillä kokonaisuudessaan
rakennus on valtava. Sain kuulla, että olohuoneessamme oli 1700-luvulla pidetty vanhoilliskatolisen
enfarinés-lahkon salamessuja. Kellarissa en tänäkään
päivänä viihdy. Sinne johtavat kiviset kierreportaat
ovat alkuperäiset, 700 vuotta vanhat ja kuluneet. Tunnelma on aavemainen, vaikka kellarista Villecomtalin
linnaan johtanut salakäytävä onkin sortunut muutama
vuosikymmen sitten.
Iloksemme meitä vastapäätä olevaan taloon muutti
nuori pariskunta, ja kävikin pian ilmi, että uusi naapurinrouvamme oli raskaana samaan aikaan kuin minä
odotin toista lastani. Loppujen lopuksi päädyimme
synnytyssairaalaan samaan aikaan. Yhdessä naapuripariskunnan kanssa aloimme viljellä pientä puutarhapalstaa joen rannasta ja keksiä muitakin aktiviteettejä.
Mieheni alkoi järjestää jameja kylän muusikoille meille suotuisassa kahvilassa, minä puolestani aloin vetää
“Villecomtalin aperitiivikuoron” harjoituksia kerran
viikossa.
Ennen kuin huomasimmekaan, olimme tulleet
osaksi kyläyhteisön sykkivää sydäntä.
Piispanlinna. Kuva Elias Kaunisto.
Kuukaudenkirja
S503A
5
KUUKAUDENKIRJA
Upea kirjanmerkki
kuukaudenkirjan
ostajille!
Löydät kuukaudenkirjapaketista
kauniin kirjanmerkin, jota kuvittaa
kirjailijan oma näkemys
Miracle de Servièresistä.
Miraclen putous. Kuva Elias Kaunisto.
Milja Kaunisto
(s. 1976) on kirjailija, musiikintekijä, laulaja ja
sanoittaja. Hän asui maailman eri kolkissa 15
vuotta, kunnes löysi kodin keskiaikaisesta eteläranskalaisesta kylästä. Vanhan luostarikoulun
muurien suojassa hän kasvattaa mausteyrttejä ja
kuuntelee muinaisten henkien kuiskintaa.
Kirjailija Belcastelin linnassa. Kuva Elias Kaunisto.
6
S503A
Vain Kirjakerhosta!
Pääkatu. Kuva Milja Kaunisto.
Ranskassa, jossa vanha polvi teitittelee omia vanhempiaankin, sinuttelu on Hyvin Läheisen Tuttavuuden merkki. Nyt, kun olemme asuneet Villecomtalissa
lähes kuusi vuotta, sinuttelen jo kahvilanpitäjäpariskuntaa, apteekkaria, vaatekauppiasta, palopäällikköä,
kauppiasparia, maitofarmaria, vuohenjuustofarmaria,
kylän gigoloa, kirjastonhoitajaa, teurastajaa ja varakunnanjohtajaa. Teitittelylistalla pysynevät historiallinen agenttini monsieur Redouly kunnianarvoisan
ikänsä vuoksi, sekä kunnanjohtaja.
Joka keskiviikko, kun tornikello lyö puolenpäivän
angelusta, kylänraitilla näkee ihmisiä viinipulloineen,
vateineen, torttuineen, kattiloineen ja kulhoineen
suuntaamassa musiikkisalia kohti. Keskiviikkoisin on
nimittäin vuorossa kaikille avoin yhteislounas, jossa
maistelemme toistemme valmistamia herkkuja, kumoamme punaviiniä kurkkuihimme, nauramme viikon
sattumuksille ja suunnittelemme tulevia. Se on tilaisuus, jossa toveruus ja vieraanvaraisuus nostaa meidät
yhtenä rintamana kylmää nykymaailmaa vastaan. Me
kohotamme maljat, jotta rutiineista tulisi rituaaleja,
läheisyys ja toveruus kukostaisivat, jotta tunnelma
toisi lämpöä kylmään talveen. Me taistelemme masennusta ja yksinäisyyttä vastaan naurun ja hyvän ruoan
keinoin. Pahoja voimia karkoitetaan hyvillä vitseillä,
jälkiruokatorttu sulaa suussa, joku hyräilee Serge
Gainsbourgin rietassanaista sävelmää.
Kellon lyödessä kaksi erkanemme kukin suuntiimme; ikonimaalari vasemmalle, kauppiaspari mäkeä
alas, saksofonisti joen rantaan, patjantekijä vaimoineen oikealle, minä kirjoituskammiooni. Kylän kolme
katua hiljenevät talviseen hyhmään. Sumu peittää
kellotornin. Jostain kantautuu epävireistä pasuunansoittoa, leipurin näyteikkunan valot välkkyvät kutsuvasti kuin Fellinin elokuvassa, taloista alkaa kuulua
posliinikuppien kilinää.
On iltapäiväkahvin aika.
Kuukaudenkirja