niin & näin 2/95

F I L O S O F I N E N
a i k a k a u s l e h t i
VON
WRIGHT,
CIXOUS, SPINOZA,
HEIDEGGER, LEOPARDI, MACINTYRE
ONKO MAAILMA PELKKÄÄ AINETTA?
2
9
5
niin & näin
filosofinen aikakauslehti
1/1995
T OIMITUSKUNTA
Mikko Lahtinen, päätoimittaja
puh. 931-253 4851
sähköposti [email protected]
Tommi Wallenius, toimitussihteeri
puh. 931-345 2760
faksi 931-345 2960
sähköposti [email protected]
Kimmo Jylhämö
Samuli Kaarre
Reijo Kupiainen
Marjo Kylmänen
Mika Saranpää
Heikki Suominen
Tuukka Tomperi
TOIMITUSNEUVOSTO
Aki Huhtinen, Matti Itkonen, Vesa Jaaksi, Riitta
Koikkalainen, Päivi Kosonen, Jussi Kotkavirta,
Petteri Limnell, Susanna Lindberg, Erna Oesch,
Mika Ojakangas, Markus Partanen, Sami Pihlström,
Juha Romppanen, Esa Saarinen, Jarkko S.
Tuusvuori, Yrjö Uurtimo, Tere Vadén, Erkki Vettenniemi, Matti Vilkka, Mika Vuolle, Jussi Vähämäki
TOIMITUKSEN OSOITE
T ÄMÄN
niin & näin
PL 730
33101 Tampere
TILAUSHINNAT
Kestotilaus 12 kk kotimaahan 130 mk,
ulkomaille 180 mk. Kestotilaus jatkuu
uudistamatta kunnes tilaaja irtisanoo
tilauksensa tai muuttaa sen määräaikaiseksi.
niin & näin ilmestyy neljä kertaa vuodessa.
TILAUS- JA OSOITEASIAT SEKÄ
Kimmo Jylhämö
puh. 931-2237 444
ILMOITUSMYYNTI
ILMOITUSHINNAT
1/1 sivu 2000,-, 1/2 sivua 1200,-,
1/4 sivua 700,-, takasisäkansi 2400,MAKSUT
ps-tili 800011-1010727
JULKAISIJA
Suomen fenomenologinen instituutti
TAITTO
Tommi Wallenius
KUVANKÄSITTELY
Kimmo Jylhämö
ISSN 1237-1645 2. vuosikerta
PAINOPAIKKA
Vammalan Kirjapaino Oy
NUMERON KIRJOITTAJAT
Jonina Altschuler, fil. yo, Tampere.
Ari-Veikko Anttiroiko, HTL, assistentti, kunnallispolitiikan
laitos, Tampereen yliopisto.
Jan Blomstedt, kirjailija, Helsinki.
Hélène Cixous, (katso sivu 21)
Martin Heidegger, (katso niin & näin 2/94).
Sirkku Hellsten, VTL, tutkija, käytännöllisen filosofian laitos, Helsingin yliopisto.
Hesiodos, (katso takakansi).
Jyrki Kiiskinen, kirjailija, Helsinki.
Petri Koikkalainen, yht. yo, Tampere.
Riitta Koikkalainen, fil. yo, Jyväskylä.
Jussi Kotkavirta, FT, yliassistentti, Jyväskylän yliopisto.
Olli Löytty, kustannustoimittaja, Tampere.
Päivi Mehtonen, FL, tutkija, Suomen Akatemia, taideaineiden
laitos, Tampereen yliopisto.
Hanna Nurmi, HuK, Tampere.
Vesa Oittinen, FT, tutkija, Snellmanin koottujen teosten toimituskunta.
Ari Peuhu, FM, Helsinki.
Juhani Pietarinen, FT, professori, filosofian laitos, Turun
yliopisto.
Sami Pihlström, FL, tutkija, teoreettisen filosofian laitos,
Helsingin yliopisto.
Matti Sintonen, FT, apulaisprofessori, filosofian ainelaitos,
Tampereen yliopisto.
M.G. Soikkeli, assistentti, taideaineiden laitos, Tampereen
yliopisto.
Baruch Spinoza, (katso sivut 22-30).
Anni Sumari, kirjailija, Helsinki.
Raimo Tuomela, FT, professori, käytännöllisen filosofian
laitos, Helsingin yliopisto.
Jarkko S. Tuusvuori, FL, Naantali.
Jyrki Vainonen, FM, Tampere.
Pääkirjoitus
2/95
Niin vai näin
2
3
von Wright
niin & näin haastattelee akateemikko G. H. von Wrightiä
Matti Sintonen, von Wrightin tuotannosta
4
15
Hélène Cixous, Sorties
18
Spinoza
Baruch de Spinoza, Kirje Jarig Jellesille
Baruch de Spinoza, Kirje Henry Oldenburgille
Vesa Oittinen, Spinozistinen dialektiikka
Juhani Pietarinen, Spinozan Etiikan suomennos tuottaa iloa
Vesa Oittinen, Kommentti edelliseen
22
23
24
27
30
Opettamisen filosofia
Jussi Kotkavirta, Filosofian opettaminen ja ajatuksellinen suunnistautuminen
Mika Saranpää, "Jos ne ei olisi opettamisen objekteja..."
31
34
Kirjailijat ja filosofia
Jyrki Kiiskinen, Mitä sokeat näkevät?
Anni Sumari, Sukupolvien lunta
37
38
Positioita
Sirkku Hellsten, Toimintamahdollisuudet ja oikeudenmukaisuus
Petri Koikkalainen, MacIntyren aristotelinen etiikka
Mikko Lahtinen, Filosofi pesukoneessa
39
45
48
Tieteen filosofia
Ari Peuhu & Raimo Tuomela, Onko maailma pelkkää ainetta?
52
Filosofia ja kirjallisuus
Jan Blomstedt, Luonto Leopardin silmin
Jyrki Vainonen, Todellisuus riittää - Peter Handken tuotannosta
60
62
Kirjat
Jouko Turkka, Häpeä: vaellusromaani (Olli Löytty)
P. Berger & T. Luckmann, Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen (RiittaKoikkalainen)
Jorma Sipilä & Arto Tiihonen (toim.), Miestä rakennetaan (M.G. Soikkeli)
Leena Oulasvirta (toim.), Julkisen toiminnan eettisiä kysymyksiä (Ari-Veikko Anttiroiko)
Veikko Litzen, Keskiajan kulttuutihistoria (Päivi Mehtonen)
Giorgio Vasari, Taiteilijaelämänkertoja Giottosta Michelangeloon (Reijo Kupiainen)
65
66
67
68
69
70
Martin Heidegger, Peltotie
71
Ohjeita kirjoittajille
73
Pääkirjoitus
Ihmettely ja kriittisyys sekä näiden sanojen variaatiot ovat hyveellisiä sloganeita, joita on viljalti filosofian oppikirjoissa ja
opetussuunnitelmissa. Turunen, Wilenius ja Paakkola puhuvat totunnaisten käsitysten problematisoinnista; Varto hämmästelemisestä
ja ymmälläänolosta; Tuomela ja Koukkunen ihmettelemisestä; Saarinen selviöiden päälaelleen kääntämisestä; Kotkavirta jokapäiväisten
käsitteiden pohtimisesta; Ahokallio ja Tiilikainen kaikkia ihmisiä koskettavien peruskysymysten miettimisestä; Airaksinen ja Kuusela
elämän ja maailman kaikkien perustavimpien asioiden omakohtaisesta ymmärtämisestä.
Kukapa lukion filosofian opettaja ei kannustaisi oppilaitaan ihmettelemään itsestäänselvyyksiä. Suosittuja ja turvallisia epäilyn kohteita ovat muun muassa pöytä, ulkomaailman olemassaolo ja kausaalilaki. Turvallisia, sillä tuskin se suuria koululaisen arkeen vaikuttaa,
jos hän omaksuu filosofian kurssilla skeptisen, jopa solipsistisen kannan ulkomaailman olemassaolon kysymyksen kohdalla. Koulu, koti,
kaverit tai uunituore ajokortti ovat illuusioinakin totisinta totta. Ja parempi näin kuin harhainen elämä mielisairaala- ja psyykenlääkekierteessä.
Syytä huoleen ei ole, jos epäily rajoittuu filosofiantunteihin ja koevastauksiin, on luonteeltaan ‘metodologista’. Oikean ulkomaailman itsestäänselvyydet saavat edelleenkin jatkaa eloaan. Filosofinen epäily on vain eräs menetelmä, joka valmistaa oikean elämän itsestään
selviin käytäntöihin, se on koulutuksen ja koulutuspolitiikan harkittu funktio. Sillä ei ole järisyttävää vaikutusta arjen käytäntöihin.
Ulkomaailman olemassaolon epäilemisestä ei näet mitenkään automaattisesti seuraa, että pitäisi suhtautua epäillen myös koulun, opettajien tai koulutus- ja yhteiskuntajärjestelmien olemassaoloon — olipa miten jyrkkä solipsisti tahansa.
Arjen itsestään selvien käytäntöjen vaikutus lukiolaisen elämään on ylivoimaisesti voimakkaampi kuin filosofiantuntien epäilyharjoitusten. Jos näin ei olisi, niin tuskin myöskään olisi oppiainetta nimeltä filosofia. Yhteiskunta makaa itsestäänselvyyksien varassa, ja
kullakin ajalla on omat itsestäänselvyytensä, joita mikään filosofian kouluopetus ei voi kyseenalaistaa. Epäily ja ihmettely ovat huvitusta.
Niitä voi harrastaa siinä kuin viinanjuontiakin, kurinalaisesti ja kohtuullisesti. Oikein käytettyinä ne purkavat arjen paineita ja auttavat
jaksamaan eteenpäin: muutama keskiolut ja tunti pari filosofiaa viikossa vähentävät stressiä ja pienentävät sydän- ja verisuonitauteihin
sairastumisen riskiä.
*
*
*
Itsestäänselvyyksien vahvuusaste vaihtelee ajan ja paikan mukaan. Republikaanien valtakaudella Jumala oli itsestäänselvemmin olemassa
kuin demokraattien hallitessa Yhdysvaltoja. 70-luvun Suomessa ei uskottu yhtä itsestäänselvästi markkinavoimien kaikkivoipaisuuteen
— hyvässä ja pahassa — kuin 90-luvun Suomessa. Ennen eduskuntavaaleja suomalainen rividemari piti Iiro Viinasta itsestäänselvemmin
pahana miehenä kuin vaalien jälkeen. Tänään rividemari uskoo, että uusi hallitusympäristö muuttaa pahan hyväksi. Ehkä näin, mutta
kuka tietää, jos vaikka ‘talouden realiteettien’ tunnustamisessa olisikin kyse manipuloidusta uskosta.
Itsestään selvät asiat eivät synny tyhjästä, eivätkä ne ole yksilön rationaalisen päättelyn tulos. Päinvastoin, rationaalinen päättely on
osa “järkiintymisen” prosessia, jossa aiemmin huonolta tai pahalta tuntunut asia pikkuhiljaa muuntuu hyväksi tai ainakin siedettäväksi.
Ne yhteiskunnassa vaikuttavat voimat, joilla on vahvin ote demarien ja muiden kansalaisten arkiymmärrykseen, ovat realisteja, asiantuntijoita, vastuunkantajia yms., kun taas heidän vastustajansa tuntuvat haihattelijoilta, jotka eivät ymmärrä talouden realiteettien ja muiden
välttämättömyyksien päälle.
*
*
*
Yksityisomistus, muut pois sulkeva oikeus omistaa tuotantovälineitä, pääomia, maata, tavaroita sekä myös tietoa ja taitoa, on eräs uuden
ajan vahvimmista itsestäänselvyyksistä. Toki sekin on välillä kyseenalaistettu, mutta yhä uudelleen tämä truismi on palauttanut arvovaltansa. Jo pieni lapsi oppii pitämään esimerkiksi maan yksityisomistusta luonnollisena asiana. Tähän ei tarvita propagandaa, sillä itsestäänselvyyden omaksuminen voi tapahtua vaikkapa isän ja äidin kanssa lomamatkalla Englannissa. Siellä nimittäin järjestetään suosittuja
kiertoajeluja maaseudulla. Turistioppaat esittelevät ylpeänä vanhojen mahtisukujen linnoja ja tiluksia. Myös sukujen jalot lahjoitukset jos
jonkinlaiseen hyväntekeväisyyteen mainitaan. Linnojen halleissa ja käytävillä lapsonen voi ihmetellä sukujen toinen toistaan mahtavampien
esi-isien muotokuvia. Lapsi oppii, että komeat linnat ja kukoistavat tilukset ovat näiden jaarlien ja lordien tarmokkuuden tulosta. Nämä
aikansa yrittäjät olivat Britannian kukoistuksen alkuvoima. Kertoessaan näiden voittajien historiaa turistiopas kuin sivumennen iskostaa
lapseen yrittäjyyden henkeä. Jos lapsi on lahjakas ja hänen lahjakkuuttaan tuetaan, niin hänestäkin voi joskus tulla menestyvä yrittäjä.
Turistiopas vaikenee häviäjistä. Hän ei mainitse, että lahjakkaat yrittäjäsuvut olivat 1700-luvun alkuun mennessä pakottaneet pientilalliset myymään heille maansa ja työvoimansa. Hän ei selvitä, kuinka Britannia siirtyi feodalismista kapitalismiin, kuinka mahtimiehet
säätivät lait, joilla taattiin, että vain heillä on oikeus maahan, kun taas muiden, lahjattoman enemmistön, ainoaksi omaisuudeksi jäi
heidän työvoimansa. Turistioppaat ovat lockelaisia optimisteja, eivät machiavelliläisiä realisteja. He eivät kerro, että yksityisomistuksenkin
perukoilla piilee viekkaus ja väkivalta, ja lahjakkuus ja tarmokkuus ovat vain oveluuden ja häikäilemättömyyden kauniita eufemismeja.
Syksyllä lapsi ehkä pääsee lahjakkaiden (lue: varakkaiden) lasten kouluun, jossa hän voi kehittää kykyjään lahjattomien (lue: varattomien)
lasten massan häiritsemättä. Lahjakkuus on lapsen ikioma omaisuus, jonka hallinta on hänen yksityinen oikeutensa. Lahjakkuus ei
velvoita toimimaan lahjattomien hyväksi, se oikeuttaa toimimaan heistä piittaamatta ja heidän kustannuksellaan.
*
*
*
Eliittikoulut käynyt ranskalaisfilosofi Michel Foucault halusi työskennellä niiden hyväksi, joita kunnon ihmiset pitävät hulluina tai
rikollisina. Vaikka nykySuomen yliopistoissa Foucault on kesytetty poroporvarillista elämää viettävien tutkijoiden lemmikiksi, niin yhä
jylisevät hänen kaikkia itsestäänselvyyksiä vastaan suunnatut sanansa:
“Haluan toimia yhteistyössä koululaisten, opiskelijoiden sekä kaikkien niiden kanssa, joiden kasvatusta valvotaan ja
tarkkaillaan. Olen myös yhteistyössä niiden kanssa, jotka ovat joutuneet psykologis-psykiatrisen repression kohteeksi
valitessaan ammattiaan, suhteissaan vanhempiinsa, seksuaalisuuteen tai huumausaineisiin. Haluan tietää millä tavalla
heitä psykiatrian ja normaalin yksilön, ts. humanismin nimissä jaettiin, jaoteltiin, valittiin ja eristettiin.”
Mitähän tapahtuisi, jos joku filosofian lehtori ottaisi vakavasti vaarin tällaisista sanoista ja niiden seurauksista?
Mikko Lahtinen
2
KARKOTETTU PYHÄ PALAA TAKAISIN:
Venäjän ja Intian filosofian vertailua
niin & näin 1/95 oli keskeisesti omistettu venäläiselle filosofialle. Tämä antoi kirjoitusten
pinnallisellekin lukijalle monipuolisen kuvan
kohteestaan, jossa ainakin kaksi seikkaa korostuu: 1) Venäjällä on todella ollut omaperäistä,
muusta länsimaisesta traditiosta paljossa eroavaa
filosofiaa ja 2) valtaosalta tuo filosofia on ollut
uskontokeskeistä, ihmisen ja Jumalan tai jumaluuden välisiin suhteisiin keskittyvää filosofiaa,
mikä kai eniten erottaa sen muusta samanaikaisesta eurooppalaisesta ajattelusta.
Totean kirjassani Länsimaiden kaksi uskontoa,
kristinusko ja rationalismi (WSOY 1991), että
eurooppalainen sielu on pari tuhatta vuotta
kamppaillut näiden kahden perinteen kanssa,
vuoroon toinen, vuoroon toinen sitä halliten.
Alussa rationaalinen hellenismi hallitsi Platon ja
Aristoteles voimakaksikkonaan. Sitten valtionuskonnoksi julistettu kristinusko syrjäytti
pakanalliseksi leimatun vastustajansa, vaikka
Troijan puuhevosen tavoin omaksui pitkälle sen
logiikan ja monet ideat oman teologiansakin
aineksiksi.
Keskiajalla Aristoteles syrjäytti Platonin kristillisen kulttuurinkin pääfilosofina, arabimaailman ajattelu tulvi Eurooppaan ja renesanssi ym.
alkoivat kaivaa maata monopoliaseman vallanneen kristinuskon alta. Vanha antiikin filosofia
pääsi uudelleen armoihin ja ajanhengen
ekstrovertti naturalismi pani alulle luonnon
ilmiöiden tieteellisen tarkastelun, missä palattiin
peräti esisokraattiseen luonnonfilosofiaan, valistus kirkollisen hegemonian kukistajana,
positivismi ja materialismi seuralaisinaan.
Venäjä pääsi oman filosofiansa alkuun vasta
1700-luvulla, kuten Igor Jevlampjev asian em.
numerossa esittää. Teologian yliote filosofiasta
oli siellä vielä vahvempi kuin läntisessä maailmassa. Mutta valistusaika ei tuottanutkaan sitä
repeämää, joka syntyi lännessä kirkon ja tieteen,
kirkkouskonnon ja tieteellisen ajattelun välille.
“Suuntautumiseen vaikutti” Jevlampjevin
mukaan idässä se, että “kristinuskoon käännyttiin sen itäisessä, ortodoksisessa muodossa”.
Tämä ei koskaan rakentanut uskontoa läntisen
teologian tapaan filosofisen tarkasti muotoiltujen “ainoiden oikeiden” dogmien varaan.
Niin venäläinen filosofian tuotti vankasti
kristillispohjaista omaperäistä ajattelua tieteellisen ajattelun metodipakosta vapaana, taiteisiin
ja kirjallisuuteen tukeutuen, Tolstoi, Dostojevski, Solovjev, Berdjajev tunnetuimpina
tiennäyttäjinään. Spengler jopa ennusti kristinuskon uuden nousun Venäjällä, ennen lokakuun vallankumousta. Nyt se harha on poissa,
joten…
“Vaikka maapallo onkin ollut yhdentymässä,
on yhä monia aloja, missä ollaan pahasti
rajoittuneita vain omaan kansaan tai kulttuuripiiriin”, kirjoitin Kanavassa (4/1991) ja jatkoin:
“Esimerkiksi filosofiaa harrastetaan yliopistoissamme ikäänkuin länsimaiden ulkopuolella ei
olisi mitään merkittävää ajattelua.” Tämä pätee
sanatarkasti em. venäläisenkin filosofian
kohdalla. Tarkoitin sillä kuitenkin länsimaita
paljon vanhempaa ja laajempaa intialaista filoso-
Kirjeitä lukijoilta
fiaa, joka loistaa lähes täysin poissaolollaan
yliopistoissamme, mutta jota itse olen viime
vuodet viljellyt Tampereen yliopistossa.
Venäjä ja Intia ovat maantieteellisesti läheisiä naapureita. Ne ovat sitä olleet poliittisestikin
sotien jälkeisen ajan. Yhteyksiä löytyy myös
uskonnon ja filosofian alueella, ainakin selvästi
enemmän kuin länsimaisen filosofian kohdalla.
Intialaisesta ajattelusta puuttuu vuosituhansien
mitalta se kohtalokas repeämä, joka valistuksesta
alkaen on jakanut eurooppalaisen kulttuurin
uskon ja järjen, rationalismin ja kirkkouskonnon kahteen valtaleiriin. Filosofia on siellä
aina lähtenyt liikkeelle absoluutista, täydellisestä
ja kaikkea läpäisevästä mystis-metafyysisestä
alkuperusteesta nimenään Brahman. Tällä
kohtaa yhteydet ovat varsinkin venäläiseen
eksistentialismiin mitä ilmeisimmät.
Filosofiaa ei voi olla olemassa ilman merkittävää metafysiikkaa. Länsimainen anglosaksinen
positivismi yritti kuitenkin kitkeä kaiken
metafysiikan empiiris-loogisessa hybriksessään
ja jätti tämän nihilistisen elintasomammonistisen valtiasmaailman vaille kestävää henkistä
perustaa. Ulkoisen luonnon aarteiden hillitön
raiskaaminen jätti totaalisesti ihmisen sisäisen
maailman, sielun — ja Jumalan — sivuun,
venäläisen ja intialaisen filosofian keskeiset
kohteet.
Venäläisistä filosofeista Semjon Frank näyttää keskeisine ajatuksineen tulevan lähimmäs
modernin Intian johtavaa joogafilosofia, Sri
Aurobindoa.* Jevlampjevin mukaan sekä
Solovjev että Berdjajev toteavat, että “korkein
jumalallinen todellisuus (Absoluutti) on ihmiselle annettu vain mystisessä, rationaalisen
ylittävässä aktissa.” Tämä pätee sanatarkasti
tällä yleisellä tasolla myös Sri Aurobindon
metafysiikaan.
*
Sri Aurobindo — elämä ja ajattelu. Tampereen
yliopisto 1994.
3
Kun Solovjev jää pulaan absoluutin hyvyyden ja ihmisen pahuuden välillä, “Frank kehittää johdonmukaisesti filosofiansa omaperäisimmän osan - uuden ihmiskäsityksen.” Aivan
saman voi sanoa myös Sri Aurobindosta. Sillä,
vaikka hän pitkälle nojautuu kolmenkin tuhannen vuoden takaiseen Vedojen, Upanishadien
ym. näkemyksiin, hän on uudistanut juuri intialaista ihmiskäsitystä radikaalisti yksilöllisen
vapauden ja vastuun suuntaan. Frankista hänet
erottaa vain kosmologinen evoluutioteoria
hierarkkisine tasoineen, missä hän taas tulee
lähelle paleontologi Teilhard de Chardinin
ajattelua.
Kun Ivan Iljin Venäjällä Hegelin absoluuttia
tulkiten pitää “kaikkiyhteyttä vain ideaalina” ja
sisäisesti ristiriitaisena sekä asettaa ihmisen
“absoluuttiseen vastuuseen kaikesta mitä maailmassa tapahtuu”, hylkää Sri Aurobindo nämä
mielettömät väitteet vahvoin vanha- ja uusintialaisin perustein. Kaikkiyhteys on teleologinen ideaali ihmisen kohdalla, joka aikanaan
täydellistyy (karma ja reinkarnaatio) konkreettisesti, Buddha, Jeesus ym. edellä kävijöinään.
Ihmisen vastuu rajoittuu tietysti vain hänen
mahdollisuuksiinsa vaikuttaa asioihin, ei totaalisesti, koska ihminen ei ole jumala — vielä!
Länsimainen prometeeis-faustinen kulttuuri
on mitä ilmeisimmin perikatonsa (Spengler
ym.) edessä sen yrittäessä yksin järkeen, tekniikkaan, tehokkuuteen ja rajattoman talouskasvun
mielettömyyteen takertuen nousta itse itselleen
kaivamastaan postmodernista kaaoksesta. “Eurooppa on vain pieni aasialainen niemimaa”,
tapasi Nietsche tuon kuilun aavistaen todeta.
Tämä ei merkitse sitä, että meidän tulisi lännessä
alkaa apinoida itää, vaan nähdä oman
uskonnollis-aatteellisen rappiomme syvyys ja
sen syyt.
Entä sitten Venäjä ja sen muu kuin eksistentiaalinen filosofia, joka ei suinkaan sattumalta
noussut varoittajaksi länsimaisen tieteellisteknisen positivismin ja mammonismin edessä?
Erna Oesch toteaa em. lehdessä, että fenomenologiakin oli Venäjällä elossa ja pitkällä jopa
“ennakoiden niitä kysymyksenasetteluja, jotka
tulivat keskeisiksi muun muassa Martin Heideggerin, Hans-Georg Gadamerin ja Paul
Ricœurin ajattelussa.” Myös “tapaus Meier”
viittaa venäläisen filosofian Jumalan ja ihmisen
väliseen dialektiikkaan, joka on kaikkien suurten kulttuurien ajattelussa toki merkittävämpi
teema kuin jokin stalinistinen neuvostodialektiikka, kuten Heikki Mäki-Kulmala
kuvia kumartamattomassa tutkielmassaan terävästi osoittaa.
Kysymys siitä, “onko Venäjällä filosofiaa” on
siten tieteenhistoriallisesti mielekäs kysymys,
mutta kielteisesti siihen voivat vastata vain
umpiuskovat empiristit tai positivistit tai materialistit. Kunhan länsimainen filosofia vapautuu
modernin rationalisminsa harhoista ja umpihämärän postmoderninsa houkutuksista, se voi
taas alkaa osallistua vakavaan filosofiseen
keskusteluun, missä “ainoa oikea filosofia” ei
rajoitu vain anglosaksiseen perinteeseen.
Matti Luoma,
VTT, kulttuurifilosofian dosentti,
Filosofian ainelaitos,Tampereen yliopisto
VON WRIGHTIN
“Uuden etsiminen vain intellektuaalisesti ei johda mihinkään”
GEORG HENRIK
von WRIGHT
niin & näin
haastattelussa
Maineikkain suomalainen filosofi G.H. von
Wright etsii hahmoa ajalle, joka tuntee
itsensä ongelmalliseksi. Politiikka on hajoamassa ja länsimainen kulttuurimuoto kulumassa loppuun. Von Wright kertoo niin &
näin -lehdelle tulleensa vähitellen siihen
tulokseen, että myös tämä aikakriittinen ja
näkemyksellinen pyrintö on filosofiaa.
Tässä haastattelussa von Wright ei vain
kuvaa filosofian moni-ilmeisyyttä, hän
tarjoaa yhden tavan tehdä sitä.
Akateemikko von Wright toimii nykyisin
Leipzigin yliopiston vierailevana professo-
G. H. von Wrightin kanssa keskustelivat
maaliskuussa 1995
rina. Hän johtaa edelleen myös Helsingin
Mikko Lahtinen, Sami Pihlström
& Jarkko S. Tuusvuori
Kuvat Kimmo Jylhämö
yliopiston filosofian tutkijaseminaaria.
4
HAASTATTELU
Tuusvuori (T): Mitä ajattelette haastattelusta filosofian muotona
tai valmiista haastattelutekstistä filosofisen kirjallisuuden lajina?
Ranskassa intellektuelli-ilmiö on ehkä vielä näkyvämpi kuin
Italiassa ja muissa maissa.
Minua vähän pelottaa joutua sellaiseen seuraan, joka olisi voittopuolisesti muodostunut intellektuelleista. Minulla on sellainen
käsitys, että en viihtyisi kovin hyvin.
von Wright (W): Jos saan sanoa, mitä täsmälleen ajattelen, niin
en pidä haastatteluista kovin paljon. Minähän olen joutunut antamaan niitä kovin monta. Jotkut ovat olleet todella hyviä, olen ne
mielihyvällä lukenut. Toiset ovat olleet huonoja, toiset taas täysin neutraaleja. Mutta keskustelusta olen aina pitänyt. Keskustelu
on ollut itselleni tärkeä muoto ajatella taikka edetä ajatuksissani,
kun taas haastatteluun liittyy itse aiheelle ulkoinen sivutarkoitus.
No, minähän olen suostunut tähän ja sitä en suinkaan kadu.
T: Ilmeisesti intellektuellien sosiaalisessa ryhmässä ei kovin suurta
kiinteyttä olekaan?
W: Ei tietenkään.
T: Tämä on sikäli hiukan paradoksaalinen ilmiö, että sekä Pariisissa että Pietarissa, joissa alkoi muodostua intelligentsiaa viime
vuosisadalla, oli alunpitäen kyse nimenomaan tietystä uudesta
yhteiskuntaryhmästä taikka jopa luokasta, kun taas nyttemmin
keskustelulla intellektuelleista ei useinkaan ole mitään suhdetta
yhteiskunnalliseen asemaan tai rooliin.
Intellektuellit
”Toivoisin, että intellektuelli olisi
mahdollisimman ‘tavallinen ihminen’.”
W: Ei, ja Pietarin tapaus on tietysti vähän erikoinen, sillä sieltä
puuttui yhteiskuntaluokka, josta luontevasti olisi syntynyt intellektuelleja. Intelligentsiasta tuli tällainen kvasiyhteiskuntaluokka.
Mutta näinhän ei ole ollut meillä, eikä muuallakaan, paitsi ehkä
Ranskassa.
Sen voin kyllä sanoa, että eri maissa niin sanottujen intellektuellien, myös tässä määrittelemässäni mielessä, asema on eri
tavoin näkyvä. Erityisen näkyvä se on Ranskassa, luultavasti
Italiassa ja jopa Espanjassa sekä Saksassa ja ehkä idässä myös. Sen
sijaan anglosaksisessa maailmassa intellektuellien näkyvyys ja merkitys ei jostakin syystä ole ollut yhtä suuri kuin näissä Euroopan
muissa maissa.
Lahtinen (L): Alkuun nostaisin esille teeman intellektuellit, joka
ainakin terminologisesti juontuu Dreyfus-tapauksesta. Ajattelemme usein, että on filosofeja, intellektuelleja ja erikoistuneita
tutkijoita. Te olette useassa yhteydessä todennut, että intellektuellia määrittää kyky ylittää oma erikoisalansa. Mitä mieltä
olette tällä hetkellä intellektuellin käsitteestä ja intellektuellin
roolista?
W: Antamani määritelmä ei ole ehkä kovin hyvä. On olemassa
monenlaisia intellektuelleja, käsite ei ole yksiselitteinen ja se voidaan määritellä kovin monella eri tavalla. Sanoisin, että intellektuelli on henkilö, joka suhtautuu kriittisesti olemassa olevaan ja
ennen kaikkea niihin asioihin, jotka ovat etabloituja tai joita ei
aseteta kyseenalaiseksi. Mutta tämä on vain yksi edellytys.
Toinen on se, että intellektuelli yrittää järkisyin, argumenttien
avulla, perustella kriittistä suhtautumistaan. Onhan kai henkilöitä,
jotka suhtautuvat hyvin negatiivisesti olemassa olevaan olematta
silti tässä mielessä intellektuelleja. Tämä on yksi tapa määritellä
intellektuelli. Tähän ryhmään voisin ehkä lukea myös itseni. Näin
määriteltäessä on itsestään selvää, että intellektuellin tehtävä on
juuri kyseenalaistaa asioita ja suhtautua kriittisesti eri ilmiöihin.
Intellektuellin merkityksestä sanoisin, että heidän olemassaolonsa
on yksi kulttuurin ilmiö. He kuuluvat kulttuurin kuvaan. Varsinkin aikana, joka tuntee itsensä problemaattiseksi, kuten ilmeisesti
oma aikamme, jolloin jotain on ehkä hajoamaisillaan ja jotain on
tulossa, josta ei vielä tiedetä, mitä se on. Juuri tällaisena aikana ellei
intellektuellien merkitys, niin ainakin lukumäärä kasvaa.
Pihlström (P): Liittyisikö tämä mahdollisesti jotenkin siihen, että
intellektuelli tässä teidän määrittelemässänne mielessä on sidoksissa valistukseen, tähän niin sanottuun modernin projektiin?
Haluatteko arvioida, voiko olla myös ‘postmoderneja’ intellektuelleja tässä määrittelemässänne mielessä?
W: Mielestäni intellektuelleilla voi olla hyvin monta kytkentää
aivan erilaisiin ilmiöihin, myöskin postmodernisiin, tottakai. Ehkä
voi sanoa jossakin historiallisessa mielessä, että intellektuelli
ilmiönä taikka henkilönä, henkilöryhmänä liittyy kyllä valistukseen. Ehkä voi jopa sanoa sen olevan valistuksen perinnettä.
L: Kuinka vahvasti intellektuellin kuvaan sisältyy aina ajatus
“intellektuaalisesta vastuusta”? Erityistieteilijähän saattaa työskennellä hyvinkin menestyksellisesti suhteuttamatta itseään
tieteenalansa ulkopuoliseen todellisuuteen. Mutta, miten on intellektuellin kohdalla?
L: Tästä näkemyksestänne voi ehkä tehdä sen johtopäätöksen, että
esimerkiksi jokainen yliopistotutkija ei ole intellektuelli.
W: Tästä puhutaan paljon. En kuitenkaan oikein ymmärrä, että
intellektuelleilla pitäisi olla jokin muu vastuu kuin se, joka sisältyy itse heidän rooliinsa. Ymmärrän hyvin puheen esimerkiksi
lääkärin taikka lakimiehen vastuusta. Ymmärrän myös, mitä
tiedemiehen tai luonnontieteilijän vastuulla tarkoitetaan, koska
nämä ovat ammatteja, joilla on tietty suora vaikutus yhteiskuntaan.
Mutta onko intellektuelleilla jokin erityinen vastuu, jokin joka
eroaa siitä vastuusta, joka jokaisella ihmisellä on moraalisena
henkilönä? En oikein tiedä, vaikka tietenkin olen pannut merkille,
että hyvin paljon puhutaan intellektuellien vastuusta. Minulle on
jäänyt ehkä hieman hämäräksi, mikä se sitten olisi.
W: Antamani määrittely-yrityksen mielessä ei suinkaan ole niin,
että jokainen tiedemies tai tutkija olisi intellektuelli. Jotkut ovat
enemmän, jotkut vähemmän intellektuelleja. Tiedemies tai tutkija
ehkä täyttää tämän jälkimmäisen ehdon. Hän pystyy argumentoimaan ja perustelemaan ajatuksensa järkisyin.
L: Esimerkiksi itse tutkimassani italialaisessa filosofiassa kysymys
intellektuelleista on ollut paljon esillä, kuten esimerkiksi
intellektuellien suhde ei-intellektuelleihin. Onko Teillä mietteitä
siitä, millä tavalla intellektuelli on sidoksissa sosiaaliseen ympäristöönsä, muun muassa “tavallisiin ihmisiin”?
P: Voitaisiinko sanoa, että intellektuellin vastuu liittyy mainitsemaanne argumentatiiviseen tehtävään, siihen, että hänen tulee
esittää argumentteja?
W: Toivoisin, että intellektuelli olisi mahdollisimman “tavallinen
ihminen”. Tai ihminen ennen kaikkea. Tästä esimerkiksi Italiassa
käydystä keskustelusta en ole perillä, vaikkakin tunnen monia
italialaisia ja myös sellaisia, joita kutsuisin intellektuelleiksi. Ja
W: Kyllä, sen voi ainakin sanoa. Vastuu siinä mielessä, että hän
on vastuussa omien mielipiteittensä hyvästä perustelemisesta.
5
VON WRIGHTIN
kautta ajatella tulevaisuutta.
MEDIA
W: Juuri tätä minä valitan. Onko tämä sitten välttämättä seuraus
mainitusta mediakulttuurista, on tietysti toinen kysymys. Mediakulttuuri on niin uusi ilmiö ja varmasti se tulee kulttuurin tai
intellektuaalisen keskustelun ja informaation muotona muuttumaan. Ehkä se sitten pystyy korjaamaan omia heikkouksiaan.
Mutta tästä minä en kyllä olisi varma.
”Jos intellektuelli on henkilö,
joka suhtautuu kriittisesti
olemassa olevaan, niin yksi hänen
kriittisyytensä aivan legitiimi,
jopa välttämätön kohde on juuri
mediakulttuuri.”
L: Esa Saarinen ja Mark C. Taylor toteavat teoksessaan Imagologies, että intellektuellien ja filosofien olisi hyväksyttävä mediamaailman reaaliteetti ja pyrittävä asettamaan ja suuntaamaan
sanottavansa niin, että se läpäisee median. Ilmeisesti suhtaudutte
hieman epäillen tämäntyyppiseen ajatukseen?
T: Puhuitte intellektuellien näkyvyydestä eri kulttuureissa.
Ajatteletteko, että intellektuelli menettää tai voittaa jotakin olemalla mukana median jäsentämässä keskustelussa? Onko niin että
intellektuaalisuus vesittyy tiedotusvälineissä vai onko tiedotusvälineiden avulla päinvastoin mahdollisuus tavoittaa jotakin sellaista
joka muutoin jäisi saavuttamatta?
W: Väite on mielenkiintoinen. Ei ole hyvä olla kokonaan osallistumatta tähän Saarisen ja Taylorin ajamaan asiaan taikka elämänmuotoon. Toisaalta voi sanoa, että jos intellektuelli on henkilö,
joka suhtautuu kriittisesti olemassa olevaan, niin yksi hänen
kriittisyytensä aivan legitiimi, jopa välttämätön kohde on juuri
mediakulttuuri. Hänen on ehkä osallistuttava siihen, jotta hän saisi
ajatuksensa läpi, mutta tämä ei saisi estää kriittistä suhtautumista
itse siihen asiaan, johon hän osallistuu.
W: Median roolihan on nykykulttuurin yhä näkyvämpi ja merkityksellisempi piirre. Tähän liittyy läheisesti myös elektroninen
kommunikaatio.
Ilmiö on syntynyt suhteellisen myöhään minun elämässäni, ehkä
liiankin myöhään, koska minä en itse katso voivani osallistua
tähän kulttuurin muotoon.
Tietysti joudun silloin tällöin mukaan — niin kuin ehkä tässäkin tilaisuudessa — mutta koen sen kyllä vieraaksi. Luulen, että
voin aivan puhtaalla omallatunnolla sanoa, etten ole koskaan
tavoitellut taikka etsinyt itselleni sellaista julkisuutta kuin mitä
mediat tarjoavat. Minua on kyllä haastateltu taikka pyydetty
mukaan, ja joskus pitää olla mukana, tämä on toinen asia. Mutta
olen ollut ja tahdonkin olla tässä suhteessa hyvin säästeliäs. Vaikka en pidä niin paljon näistä ilmiöistä, niin olisi kuitenkin väärin, että ulkopuolisena ryhtyisin niitä hylkäävästi arvostelemaan.
Mutta minulla on ehkä yksi näkökohta, joka on esiintuomisen
arvoinen, jos se pitää paikkansa. Tämäntyyppinen modernin kulttuurin puoli on omiaan akseleroimaan, kiihdyttämään elämän
vauhtia. Tämä koskee ehkä vielä enemmän näitä elektronisia
kommunikaatiovälineitä ja verkostoja, jotka nyt kvasiyhdistävät
koko maailman. Elämän vauhdin, rytmin kiihtyminen on minusta
kyseenalainen ilmiö, koska se merkitsee, että jää vähemmän tilaa
ja aikaa harkinnalle. Jos pitää äkkiä ottaa kantaa tuhansiin uusiin
kysymyksiin sekä kysymysten ja informaation tulvaan, niin
ihminen ei siihen kunnolla pysty. Hänellä on oltava aikaa miettiä
asioita rauhassa.
Tämä on minusta aika vakava kysymys, koska otaksun, että sillä
on jonkinlainen biologinen pohja ihmisen älyn apparaatissa, siis
aivoissa. Eli pystyykö ihminen reagoimaan niin nopeasti kuin usein
vaaditaan. Tästä suuresta nopeudesta seuraa myös paljon
frustraatiota. Odotukset eivät täyty, ihminen on kuin lehti, joka
lentää tuulen voimasta sinne ja tänne ilman, että hänellä olisi
määrättyä kiinteää suuntaa.
L: Tässä tietenkin uhkaa noidankehä.
W: Aivan.
L: Eli vain median kautta voidaan vaikuttaa mediaan, jolloin
saattaa käydä niin, että kun antaa mediapirulle pikkusormen, niin
se viekin koko käden.
W: Aivan, ja luulen, että se on sen monelta vienyt. Tunnen
myös itse tuon vaaran. Ehkä huomasitte, että olin viime viikolla
Tukholmassa seminaarissa, joka koski ajatusmaailmaani. Paikalla
oli hyvin paljon väkeä, noin 1500 henkeä, ja myös hyvin paljon
nuorta väkeä. Tästä olen iloinen. Se osoittaa, että sanomani,
lähinnä kirjojeni kautta, on lyönyt läpi, ainakin Ruotsissa. Mutta
samalla koen itselleni uhkaksi sen, että joudun mukaan minulle
vieraaseen ympäristöön, jossa pitää olla varuillaan, ettei se vaikuttaisi negatiivisesti. Ehkä voin sanoa, että se saattaa vaikuttaa
latistuttavasti omaan ajatteluun — samalla kun olin tietysti kovasti
iloinen Tukholmassa näkemästäni. Myös järjestäjille oli täysi
yllätys, että tällainen esiintyminen herätti niin paljon kiinnostusta.
P: Voisimmeko ymmärtää mediasuhdettanne myös käyttämänne
käsiteparin päämäärä-/arvorationaalisuus kautta? Kun mediakulttuuri yhä kiihtyvässä tahdissaan jättää yhä vähemmän aikaa
harkinnalle, niin tämä niin sanottu arvorationaalisuus kärsii. Tämä
olisi sitten keskeinen syy siihen, miksi intellektuellien on syytä
suhtautua kriittisesti mediaan.
L: Tämä kritiikkinne tuntuu koskevan eritoten politiikkaa. Jos
ajattelun ajanpuutteesta seuraa harkintakyvyn väheneminen, niin
eikö tämä ole erityisen vaarallista juuri poliitikkojen kohdalla, sillä
hehän juuri vaikuttavat erityisen vahvasti meidän kaikkien
elämään?
W: Ehkä näin on. Päämäärähakuista rationaalisuuttahan on ennen
kaikkea ajattelu, joka liittyy tyypillisesti tieteen teknisiin sovellutuksiin. Olen halunnut sanoa, että niin tärkeä ja sinänsä omiin
tarkoituksiinsa nähden hyvä kuin se on, niin eräs aikamme negatiivinen puoli on se, että juuri tälle päämäärähakuiselle rationaalisuudelle on muodostunut niin dominoiva rooli ajattelussamme.
Kun puhutaan esimerkiksi ‘järkevyydestä’, niin melkein aina
ajatellaan juuri sellaista järkevyyttä, jota tiede suhteessa teknologiaan edustaa.
W: Totta, se koskee nimenomaan poliitikkoja, mutta lisäksi myös
talouselämän johtavia henkilöitä, joiden on otettava kantaa asioihin usein ilman riittävää harkintaa. Usein valitetaankin, että nämä
eivät ajattele ollenkaan tai ajattelevat pelkästään nykytilannetta,
mutta eivät tekojensa seurauksia. Jos niistä olisi oltu tietoisia
tai
harkittu niitä jo alusta saakka, niin olisi toimittu toisin.
P: Olisiko sitten niin, että tämä kiihtyvä elämän vauhti jättää
arvot pimentoon?
L: Vaikuttaa siis siltä, että nyt-hetkestä muodostuu vallitseva aikahorisontti tai aikahorisontittomuus: Ei ole aikaa ajatella tekojensa
seurauksia, eikä toisaalta suhteuttaa tekojaan menneeseen ja sen
W: Aivan riippumatta tästä kiihtyvyydestä, voin sanoa, että arvorationaalisuus on kärsinyt siitä, että rationaalisuuden toinen puoli
6
HAASTATTELU
suinkaan supistu vain siihen, että määritellään käsitteitä ja sitten
pidetään jostakin puhdistetusta kielenkäytöstä kiinni.
Merkitysten selvittämisen ja käsiteanalyysin merkitys on
mielestäni ennen kaikkea siinä, että käsitteet muodostavat kentän.
Ne ovat enemmän tai vähemmän irrallisia, ja filosofin tehtävä
on yhdistää ne siten, että niistä muodostuu koherentti taulu,
joka kuvaa joitakin käsitteellisiä yhteyksiä.
Tämä tapa nähdä filosofian ja tieteen välinen ero oli kauttaaltaan Wittgensteinin käsitys tieteen ja filosofian suhteesta. Itse ajattelen näistä asioista samoin, mikä
kertoo tietysti siitä suuresta vaikutuksesta, joka
Wittgensteinilla on ollut minuun. Luulen tässä
näyttäytyvän jotakin olennaista filosofian asemasta ja
luonteesta sinänsä, ja ennen kaikkea sen asemasta
juuri tällä vuosisadalla.
on paisunut niin kovin dominoivaksi.
L: Ilmeisesti myös päämäärärationaalisuuteen ja sen hallitsevaan
asemaan liittyy tietynlaisia arvostuksia, joita päämäärärationaalisesti toimiva ei itse välttämättä edes tiedosta. Hän ei ole
tietoinen arvoista, joita hän toteuttaa toimiessaan päämäärärationaalisesti.
W: Taikka asian arvopuoli häviää. Ja yksi syy siihen on tietysti
ollut päämäärärationaalisuuden tavaton menestys, joka näkyy sekä
tieteen omassa kehityksessä että ennen muuta tieteen teknillisissä
sovellutuksissa.
METAFYSIIKKA
”Asian tekee mielenkiintoiseksi se, että
nykyisissä luonnontieteissä on niin
paljon tullut taas esille spekulatiivisia
aineksia.”
P: Omat juurenne ovat loogisessa empirismissä, joka tunnetusti
suhtautui hyvin kriittisesti metafysiikkaan. Miten nyt ymmärrätte
filosofian ja metafysiikan luonteen kaiken tämän kritiikin jälkeen?
TAIDE
”Minä valitan, että filosofit usein
ovat hyvin vähän taiteellisia.”
T: Jos ajatellaan, niin kuin kuvasitte, että filosofi muodostaisi
jonkin ‘taulun’ tai koherentin kokonaisuuden käsitteistä, niin onko
liian rohkeaa ajatella, että se lähentää filosofin roolia taiteilijan
rooliin yhtä paljon kuin erottaa tieteilijän roolista? Kai siinä
jokin esteettinen ulottuvuus lienee, kun hahmotellaan käsitteistä
koherentteja kokonaisuuksia?
W : Metafysiikan asema riippuu paljon siitä, mitä metafysiikalla
tarkoitetaan. Itse sanoisin, että filosofian keskeiset klassiset ja
pysyvät ongelmat ovat suureksi osaksi — ei kauttaaltaan, koska
asialla on myös tämä arvopuoli — juuri metafyysisiä. Esimerkiksi
ruumiin ja sielun suhdetta koskevaa ongelmaa pohditaan nykyään
lähinnä kognitiotutkimuksessa, mutta se on klassinen ongelma.
Ulkomaailman olemassaolo, kausaalisuuden rajat tai kysymys
vapaudesta ja determinismistä ovat sellaisia ongelmia, joita nimittäisin metafyysisiksi.
Jos kutsumme näitä metafyysisiksi ongelmiksi, niin mitä tässä
tarkoittaa attribuutti ‘metafyysinen’? Tästä voi olla montaa mieltä.
Ongelmien metafyysisestä luonteesta seuraa, että ne eivät ole tieteellisiä, jos tieteellisellä ongelmalla taikka ajattelulla tarkoitetaan
sitä, mitä niin sanotuissa positiivisissa tieteissä tutkitaan. Ne ovat
ikään kuin toista tyyppiä, mutta millä tavalla?
Aikaisemmin tehtiin, ja voidaan tietenkin edelleenkin tehdä,
jako spekulaation ja empirian välillä. Mutta modernin luonnontieteen alkuvaiheessa ei erotettu, missä spekulaatio alkaa ja missä
kokemustieto päättyy. Tänä klassisten metafyysisten systeemien
aikana oli luontevaa liittää spekulatiivinen aines — itse asiassa
alunperin valtaosa tieteestä oli sitä — tähän empiiriseen tutkimustapaan. Mutta uskaltaisin sanoa, että metafysiikka tässä spekulatiivisessa mielessä — jossa etsitään totuutta, mutta ei tutkimalla
empiiristä todellisuutta — on vanhentunut.
Asian tekee mielenkiintoiseksi se, että nykyisissä luonnontieteissä on niin paljon tullut taas esille spekulatiivisia aineksia. Ajattelen tässä esimerkiksi modernia kosmogoniaa ja keskustelua
esimerkiksi big bangistä. Nämä ovat voittopuolisesti spekulatiivisia ja siinä suhteessa ehkä metafyysisiä kysymyksiä. Tällaiseen
metafysiikkaan suhtautuisin kielteisesti.
Vanhan metafysiikan aika on ohi. Mutta minä haluaisin käyttää sanaa metafysiikka vastakohtana positiivisen tieteen meto-deille
ja luonteelle tarkoittaen, että filosofia on nimenomaan käsitetiede.
Se tutkii käsitteitä ja käsitteellisiä yhteyksiä.
Filosofia ei etsi totuutta samassa mielessä kuin fysiikka tai
botaniikka tai historiantutkimus tai mikä hyvänsä empiirinen,
positiivinen tiede, vaan se selventää merkityksiä. Tämä on filosofian varsinainen tehtävä. Monet ehkä ovat sitä mieltä, että tämä
on hyvin triviaalia toimintaa. Jos filosofia rajoittuu vain siihen,
että se selventää merkityksiä, niin mitä merkitystä sillä sitten on.
Mutta näin ei kyllä ole, koska merkitysten selvittäminen ei
W: En tiedä oikein, mitä sanoa tästä. Minä valitan, että filosofit
usein ovat hyvin vähän taiteellisia. Tiedemiestyyppi on usein
hyvin proosallinen, mitä pidän heikkoutena. Mutta liittyykö tämä
sitten sellaiseen tehtävään, johon viittasitte, niin en oikein tiedä.
T: Onhan filosofeilla ainakin tapana herjata toisiaan käsiterunoilijoiksi.
W: Kyllä, kyllä.
T: Ja juuri vähättelevässä mielessä, mutta voisiko siinä olla myös
jokin arvostava näkökohta? Jos joku onnistuu luomaan uuden
filosofisen käsiteyhteyden, niin voisiko sillä olla myös taiteellista
arvoa?
W: En tiedä, mutta on mielenkiintoista, että tämä kysymys tuli
esille. Muistuu nimittäin mieleeni — ellen nyt muista sanoja
epätarkasti tai väärin — että Wittgenstein, joka itse todella ei
ollut missään mielessä proosallinen, sanoo jossakin Philosophie
kann man eigentlich nur dichten.
T: Sepittää.
W: Sepittää! Ja on kyllä totta, vaikken ole sitä paljon ajatellut, että
filosofisten ajatusten sepittäminen — hyvä sana — on sukua romaanin tai runon ja myös musiikin sepittämiselle. Tässä on
varmasti yhtymäkohta tai yhtäläisyys, johon on kuitenkin syytä
suhtautua suurella varovaisuudella, koska mikään tavallinen
runoilija filosofi ei kyllä ole. Jos hän olisi, niin hän olisi ehkä
huono runoilija. Mutta että filosofinen toiminta on sukua taiteilijan toiminnalle, siitä voi olla vakuuttunut.
P: Voitaisiinko tätä teemaa lähestyä myös taiteen näkökulmasta?
Nykytaide on usein hyvin käsitteellistä, taideteorian kanssa
keskustelevaa, puhutaan käsitetaiteesta. Myös tätä kautta rinnastus filosofiaan voisi tulla esille.
7
VON WRIGHTIN
Vielä yksi lisäys, joka ehkä liittyy siihen, että moderni
filosofoiminen tällä alalla eroaa aika paljon perinteisestä. Ei ole
kysymys vain hyvästä ja pahasta taikka arvoista ja normeista, vaan
laajemmin ihmisestä toimivana olentona. Filosofinen antropologia
on se suurempi alue, johon sijoittaisin normien ja arvojen tutkimukseni.
W: Jos se sitten on aina eduksi, että taide teoretisoidaan. Mutta
on kyllä totta, että nykytaiteella, kirjallisuuden lisäksi myös
maalaustaiteella ja musiikilla on tällainen sanottaisiinko
abstraktinen luonne, joka tekee sen filosofisemmaksi kuin mitä
puhtaasti realistinen taide on. Jos ajattelen näitä lintumaalareita
omassa suvussani, niin heidän taiteessaan ei kyllä ole paljon filosofiaa. Mutta tämä nykytaiteen abstraktisuus, eksperimentoivuus
on myös yhteyksissä toisiin asioihin, koko aikamme, ajankuvan
läpinäkymättömyyteen ja sekavuuteen. Sillä on sellaisetkin
dimensiot.
L: Kun sanoitte, että nykyään arvofilosofit käytännöllisessä
filosofiassa eivät enää pyri luomaan arvoja tai ole moralisteja, niin
onko toisaalta silti mahdollista, että arvofilosofia itse voisi suhtautua neutraalisti yhteiskunnassa vallitseviin arvoihin?
W: Luulen, että ymmärrän kysymyksenne. Sopii ainakin lisätä, että
tällainen toiminta, jota nyt esimerkiksi kaikessa vaatimattomuudessani harrastin tässä The Varieties of Goodness
-teoksessani, on eräässä mielessä moralisoivaa. Riippuen siitä,
valitaanko ‘hyvä’ vai ‘oikea’ taikka ‘velvollisuus’ peruskäsit-teeksi,
niin siitä muodostuu sitten, kun ne liitetään yhteen, kyllä erilainen
näkemys. Jos omaksuu toisen tai toisen niistä, niin tottakai se
vaikuttaa myös ihmisten elämään jollakin tavalla. Mutta tämä ei
ehkä ollut aivan vastaus kysymykseenne.
”Liioitellun subjektivismin
sinänsä oikeutettu kritiikki
johtaa taas objektivistiseen
suuntaan, mikä minusta
näyttää huonolta.”
ETIIKKA
L: Kun tarkastelemme yhteiskunnassa vallitsevia arvoja, niin
näyttäisi siltä, että tietynlaisia kannanottoja joutuu tekemään. Ei
voi ikään kuin neutraalisti tehdä tutkimusta asioista, jotka ovat
kuitenkin niin kovin ristiriitaisia ja monensuuntaisten vaikuttavien voimien alaisia.
W: Jos eräät filosofian klassiset ongelmat ovat metafyysisiä, niin
tavallaan se vastaa oikeastaan sitä mitä esimerkiksi meillä Suomessa
on tapana kutsua teoreettiseksi filosofiaksi. Mutta sitten on
olemassa myös praktinen filosofia, joka koskee juuri arvoja ja
normeja. Sen ongelmia en sanoisi metafyysisiksi, ne ovat jotakin
muuta. Nyt voi kysyä, mikä sitten on arvofilosofian erikoispiirre.
Ja siitä tuli mieleeni — en tiedä miten hyvä tämä idea on — että
se mikä metafysiikan puolella on spekulaatiota, on normien ja
arvojen puolella normatiivista suhtautumista. Silloin kun
metafysiikka oli spekulatiivista, tämä eettinen puoli oli
moralisoivaa. Perinteellinen käytännöllinen filosofia yritti luoda
arvoja.
Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että metafysiikan spekulatiivinen vaihe kuuluu menneisyyteen, eikä ehkä enää ole elinvoimainen. Voi kysyä samalla tavalla, onko tämä arvofilosofian
arvostava rooli ehkä myös atavistinen, niin ettei se enää vastaa
nykyihmisen tietoisuutta. Jos näin on, niin mitä sitten arvofilosofia
on, paitsi että se voi tietysti olla arvojen empiiristä tutkimusta niin
kuin Westermarckilla.
Itse näkisin — tämä on hyvin vaikea sanoa, se on todella filosofiaa — että myös arvojen ja normien filosofiassa on käsitteellinen, analysoiva puoli, joka ei ole sama kuin moraalisten tosiasioiden tutkiminen. Sehän on sitä filosofiaa, jota olen itse
paljon omassa elämässäni harrastanut, osaksi nimenomaan
formaalis-loogista tutkimusta, joka on kohdistunut sekä arvoihin
että ennen kaikkea normeihin. Tämä on yksi tapa lähestyä
arvo- ja normifilosofiaa, mutta ei ainoa. Olen itsekin käyttänyt
toisenlaista lähestymistapaa.
Viittaan kirjaani The Varieties of Goodness, jota pidän — jos
saan olla hieman itsekäs — parhaanani, vaikka se ei olekaan
vaikuttanut kovin paljon filosofian kehitykseen. Se on tutkimus
hyvän käsitteestä, ei suinkaan vain moraalisessa mielessä vaan
myös muissa merkityksissä: hyvät silmät, hyvät keuhkot, hyvä
shakkipelaaja, hyvä juoksija, mutta myös hyvä ihminen. Mutta
mitä se on? Ei suinkaan moralisoivaa toimintaa sinänsä. Se on
yritys asettaa erään hyvin laajan kentän eri osia ja käsitteitä,
kuten ‘oikean’ ja ‘väärän’, ‘hyvän’ ja ‘pahan’, ‘mielihyvän’ ja
‘ilon’ ja ‘surun’, ‘onnettomuuden’ ja ‘onnellisuuden’ suhteessa
toisiinsa.
Tämä on, ja on aina ollut, etiikan, moraalifilosofian eräs
päätehtävä. Historiallisessa katsannossa käytännöllinen filosofia on
ollut suureksi osaksi juuri tällaista käsitteellistä toimintaa, jossa
pyritään asettamaan määrätyt peruskäsitteet suhteessa toisiinsa.
Ja tämä on ehkä arvofilosofian tärkein tehtävä.
W: Totta kyllä, tällainen toiminta ei voi olla täysin neutraalia.
Mutta en ehkä aivan selvästi näe, miten se suhteutuu siihen, mitä
nimititte “yhteiskunnassa vallitseviksi arvoiksi”.
T: Aatehistoriallinen näkökulma voisi olla kiinnostava. Positivismihan uskoi pääsevänsä eroon paitsi huonosta ja vanhasta, niin
myös uudesta ja tulevastakin metafysiikasta. Itse olitte sitä mieltä,
että jokin metafyysisten kysymysten alue ilmeisesti säilyy pysyvästi
ajankohtaisena. Olette filosofisessa henkilöhisto-riassanne
hylänneet positivismin, mutta onko arvonäkemykses-sänne jotakin
tallella positivismista? Mitä itse ajattelette positivistien tavasta
antaa emotivistinen analyysi arvoille, suhtautua niihin
subjektiivisina preferensseinä tai tunneilmauksina?
W: Tämä on mielenkiintoinen kysymys, aivan totta. Tällaisella
emotivistisella, emotionaalisella arvoteorialla on aivan määrätyt
suhteensa positivismiin. Se liittyy helposti sellaiseen kantaan, joka
hylkää metafysiikan sanan spekulatiivisessa mielessä. Pitää ehkä
huomauttaa tähän väliin, että positivistisen metafysiikan
hylkääminen, joka oli hyvin populaari aikaisemmin vuosisadallamme, kohdistui ennen kaikkea spekulatiiviseen metafysiikkaan. Positivismi siis taisteli jotain sellaista vastaan, joka
minustakin osaksi kuuluu menneisyyteen. Siinä suhteessa se oli tervetullut hyökkäys metafysiikkaa vastaan. Itse haluaisin kuitenkin
kutsua näitä ongelmia metafyysisiksi, mutta toisessa mielessä.
T: Miten pitkälle itse jaatte yhä tuon positivistien tarjoaman
emotivistisen arvonäkemyksen? Onko se perustaltaan oikea
lähtökohta arvoista puhuttaessa?
W: Ainakin näkemyksessä on paljon perää. Mainitsemanne kysymys liitetään usein subjektivismin ja objektivismin käsitteisiin.
Sanotaan, että tämä positivistisluonteinen etiikka on subjektivistista, relativistista, niin kuin Westermarck esimerkiksi sanatarkasti sanoi, ja sen vastakohtana on jokin objektivistinen arvoteoria.
Minä olen taipuvainen — en tiedä sitten, johtuuko se ehkä
kasvatuksestani — enemmän subjektivismiin kuin objektivismiin,
ja ainakin taipuvainen suhtautumaan epäilevästi, skeptisesti kai-
8
HAASTATTELU
kenlaiseen objektivismiin etiikassa. Tällainen luontaisoikeusoppi,
joka on taas muodissa, on minulle hyvin vierasta ja usein hieman
pelottavaa. Pelkään, että sen kautta salakuljetetaan filosofiaan
aineksia, joihin ainakin itse suhtaudun kriittisesti.
Mutta sitten on toinen kehityslinja, joka on syntynyt tältä pohjalta. Nimittäin varsinainen kielifilosofia monine vivahteineen. Itse
korostaisin filosofian käsitteellistä luonnetta, joka liittää sen
sitten kieleen. Varsinainen kielifilosofia on ala, joka on hyvin
keskeinen osa modernia filosofiaa, mutta myös yksi niistä aloista,
joilla en ole itse liikkunut. Tämän johdosta minulla ei ole oikeastaan kantaa näihin mainittuihin ilmiöihin.
P: Näyttääkö Teistä, että tämä jännite subjektivismin ja objektivismin välillä jotenkin vaikuttaa intellektuellin kulttuurikriittiseen tehtävään? Jos ajatellaan, että intellektuelli keskustelee
yhteiskunnassa vallitsevista arvoista ja niihin liittyvistä ongelmista,
niin voiko hän oikeastaan tehdä sitä subjektivismin pohjalta
ajatellen, että hän silloin mahdollisesti pohjaa omat näkemyksensä
vain omiin arvostuksiinsa ja emootioihinsa?
P: Viime vuosikymmenten analyyttinen kielifilosofia on keskittynyt paljon kielen ja maailman
suhteen tarkasteluun. Referenssin teorioista on
puhuttu paljon ja käyty tämäntyyppistä aika
metafyysistä keskustelua. Voitaisiinko sanoa, että
tämä nykyinen kielifilosofia on liian metafyysistä
tästä näkökulmasta, jos ajatellaan, niin kuin te
ajattelette, että filosofian tehtävänä on käsitteiden
selventäminen?
W: En tiedä. Saattaa olla, että asia on pikemmin ehkä päinvastoin.
Jos intellektuaalisella suhtautumisella asioihin tarkoitetaan kriittistä suhtautumista olemassa olevaan, niin siinä hengessä arvofilosofiaa ja -kritiikkiä harjoittavan lähtökohta on miltei pakostakin subjektivistisluonteinen. Toinen asia on, että tätä aikaisempaa
subjektivismia, jota myös Westermarck edusti ja joka on ollut
myös hyvin näkyvässä asemassa anglosaksisessa filosofiassa,
voi myös kritisoida. Liioitellun subjektivismin sinänsä oikeutettu
kritiikki johtaa taas objektivistiseen suuntaan, mikä minusta
näyttää huonolta.
W: Ainakin eräässä mielessä näin on. Vaikka en
ole aivan varma tuliko se äskeisessä jo sanottua.
Nimittäin on asia sinänsä, että moderni filosofia
ja kielifilosofia, jos ajattelemme Chomskya ja
hänen seuraajiaan kielifilosofien keskuudessa, on
muuttunut hyvin spekulatiiviseksi ja siinä suhteessa metafyysiseksi. Chomskyhan itse kutsuu omaa kielifilosofiaansa “Cartesian linguistics”, koska se herättää uuteen eloon Descar-tesin,
Leibnizin ja toisten silloisten metafyysikkojen ajatukset
synnynnäisistä muodoista ja ideoista. Sillä tavalla se on saanut
hyvin spekulatiivisen vivahteen, josta todella voi käyttää sanaa metafyysinen. Mutta juuri siinä mielessä, johon itse suhtaudun
torjuvasti, sillä se on spekulatiivista, vaikkakin usein hyvin
henkevää ja kiehtovaa.
Tämä ei koske vain kielifilosofiaa, vaan koko tätä aluetta, jota
englanniksi kutsutaan nimellä philosophy of mind, siis mielenfilosofia, niin kuin joskus sanotaan suomeksi. Oikeastaan on kyse
vanhasta ongelmasta, hengen ja aineen välisestä suhteesta. Tämähän oli epilogi siihen mitä aikaisemmin sanoin siitä, että kielifilosofia on yksi ala, jota en ole itse paljon harrastanut. Ehkä se
osaksi johtuu juuri siitä, että se on ollut menossa suuntaan,
joka ei ole minun makuni mukainen.
L: Ilmeisesti filosofisessa subjektivismissa ei ole kyse vain
henkilökohtaisista mielipiteistä?
W: Aivan. Myös subjektivistit, Westermarckista ja hänen hengenheimolaisistaan alkaen korostivat, että heidän subjektivisminsä ei
tarkoita, että arvostuksissa vallitsisi täydellinen mielivalta
tai
subjektivismi oikeuttaisi mielivallan. Näin ei tietenkään
ole.
Mutta miten sitten torjua mielivalta, se on ongelma.
L: Tästä tulee myös mieleen mielivalta, jota voisi kutsua ajan
mielivallaksi tai ajanhengen mielivallaksi. Monille ihmisille
tietyt arvot saattavat näyttäytyä ikään kuin objektiivisina,
luonnollisina ja välttämättöminä, mitä sitten tällainen objektivistinen, luonnonoikeuteenkin vetoava moraalioppi ja moralismi
saattavat pönkittää ja kiihdyttää.
KIELI
ja
MIELI
P: Olisiko tässä nykyisessä mielenfilosofiassa ennen kaikkea
materialistinen suuntaus metafysiikkaa tässä huonossa mielessä?
”Kielifilosofia on yksi
ala, jota en ole itse
paljon harrastanut.
Ehkä se osaksi johtuu
juuri siitä, että se on
ollut menossa
suuntaan, joka ei ole
minun makuni
mukainen.”
W: Tietysti on totta, että modernin mielenfilosofian aika voimakas materialistinen painotus on osaksi oire tällaisesta metafysiikan
paluusta, joka ei ehkä ole terveellinen. Mutta toisaalta huomaan,
että näistä asioista on niin hirveän vaikea puhua, koska olen itse
kymmenen viimeisen vuoden aikana harrastanut, vaikka hyvin
vähän julkaissut, juuri tällaista mielenfilosofiaa, ruumiin ja
sielun välistä ongelmaa. Suhtautumiseni modernin materialismin
eri muotoihin ei ole suinkaan vain torjuva. Siinä on hyvin paljon
spekulatiivista, mutta myös paljon käsitteellisesti tärkeää ja
keskeistä.
Oma pyrkimykseni on muodostaa jonkinlainen kuva, joka ei ole
sidoksissa tällaiseen tyhjään spekulaatioon, mutta tekee kuitenkin
oikeutta niille ilmiöille, jotka ovat spekulaation taustalla. Ajattelen tässä lähinnä aivotutkimusta ja sitä epämääräistä aluetta, joka
käy nimellä kognitiotutkimus. Siitä voi sanoa, että se helposti
rohkaisee käsittelemään näitä kysymyksiä huonossa mielessä
metafyysisellä, spekulatiivisella tavalla. Toisaalta juuri aivotutkimus on erinomaisen elävä ja tärkeä nykytieteen osa tai ala. Filosofiselta kannalta on tärkeää rakentaa tältä perustalta filosofia,
joka todella on raitista ja tervettä, mikä ei aina ole — usein on
päinvastoin — materialististen mielenfilosofian lajien laita.
L: Nyt myös Suomessa on muodikasta ja perin suosittua harrastaa mannermaista kielifilosofiaa, eritoten ranskalaisesta
strukturalismista ja jälkistrukturalismista ja dekonstruktiosta
kumpuavaa kielifilosofiaa. Mikä kantanne on aivan yleisellä
tasolla arvioituna näihin muotitendensseihin?
W: Tässä on paikallaan tehdä eräs ero. Kielihän on tullut tämän
vuosisadan filosofiassa hyvin keskeiseksi ehkä kahdella eri tavalla
— ehkä, sillä tämä on yritys sanoa jotakin, mikä tulisi sanoa
paremmin. Yksi tapa korostaa kielen merkitystä on, jos ajatellaan
esimerkiksi Wittgensteinia, korostaa, että filosofin tehtävä on
käsitteellinen, eikä empiirinen. Hän ei tutki todellisuutta, vaan
merkityksiä, ja merkityshän on kielellinen asia. Siinä suhteessa
kieli on tullut hyvin keskeiseksi. Ja ennen kaikkea Wittgensteinin ansiosta.
9
VON WRIGHTIN
fiasta. Se heijastaa pikemmin kriittistä kuin myötäelävää suhtautumista sivilisaatiomuotoomme.
Ehkä on valaisevaa vielä lisätä tähän kolmas pääsuuntaus.
Aikaisemmin olisin sanonut marxilaisuus jälkivaikutuksineen,
mutta nyt on parempi puhua kriittisestä teoriasta, joka on saanut
paljon vaikutteita marxilaisuudesta. Sen pääedustaja ollut on
Frankfurtin koulu, myöhemmin Habermas ja hänen vaikutuksensa.
Se tähtää inhimillisen itseymmärryksen lisäämiseen ja siinä
mielessä on luonteeltaan emansipatorinen ja aikakriittinen. Sanoisin omista viime vuosikymmenien pyrkimyksistäni, että ne kai liittyvät lähinnä juuri tämäntyyppiseen filosofiseen harrastukseen,
joka siis tietyllä tavalla eroaa puhtaasti loogis-analyyttisesta, jota
minä paljon olen itse harrastanut ja myös hermeneuttisesta,
ymmärtävästä filosofiasta. Toivoisin, että emansipatorinen filosofia kuuluisi olennaisesti myös aikamme henkiseen fysionomiaan.
KOULUKUNNAT
”Ei tulisi liioitella omaa osuuttaan
sillanrakennuksessa, mutta olen
myötävaikuttanut eräänlaiseen
konvergenssi-ilmiöön, joka on
varmasti kuvaava tilanteelle.”
T: Olette itse arvioinut monesti filosofian tilaa ja vertaillut suurten koulukuntien eroja ja myöskin huomauttanut useasti siitä, että
koulukuntien välinen arroganssi tai ylenkatse toisiinsa nähden on
valitettavaa ja typerää. Kuinka jäsentäisitte nykytilanteessa näitä
koulukuntia? Mitä yhteisten kosketuspintojen mahdollisuuksia
näette eri koulujen välillä?
T: Mitenkä tehdä oikeutta muun muassa ranskalaisen strukturalismin perillisille tai ekofilosofialle tai feministisille filosofioille
tässä jäsentymättömässä tilanteessa?
W: Nykyfilosofian kuva on käynyt hyvin sekavaksi ja läpinäkymättömäksi. Osaksi syy on siinä, että nykyfilosofia on tullut, en
tiedä hyvässä vaiko huonossa mielessä, eklektiseksi. Vielä parikymmentä vuotta sitten pääsuunnat olivat erotettavissa toisistaan
melko selvästi. Nyt ne ovat menettämäisillään taikka menettäneet
omalaatuisuuttansa. On tulemaisillaan jotain uutta, joka ei ole
kuitenkaan vielä hahmottunut niin selvästi, että näkisi, mitä se on.
Mutta ehkä yritän nyt tässä järjestää yhdellä tavalla vuosisatamme
filosofiakuvaa.
Olisin nimittäin sitä mieltä, että niin sanottu analyyttinen
filosofia on tämän vuosisadan merkittävin ja tärkein filosofinen
suuntaus, koska se on niin tyypillisesti juuri tämän vuosisadan
filosofia — jos nimittäin ajatellaan, että tämä vuosisata on ennen
kaikkea tekniikan ja tieteen vuosisata. Tämä on johtanut sitten
suuriin ongelmiin, niin kuin tiedämme, ja joista olen itse ollut
hyvin elävästi tietoinen. Mutta perustava tosiasia on, että sivilisaatiomme on muuttunut ja vielä voi sanoa, että muuttumaisillaan
tieteellis-tekniseksi sivistysmuodoksi. Analyyttinen filosofia
myötäilee tätä kehitystä, mistä sitä on aivan oikein kritikoitu.
Tietysti se voi myös suhtautua kehitykseen kriittisesti, mutta
ennemminkin se on taipuvainen suhtautumaan siihen positiivisesti.
Loogis-analyyttinen filosofia on ollut monella tavalla
dominoiva haara maamme filosofiassa. Tätä voi kritikoida ja
on hyvä, että sitä kritikoidaan ja että meillä syntyy niin kuin
minä näen, myös toisentyyppistä filosofiaa. Mutta jotain hyvää
analyyttisessa filosofiassa kyllä on ollut ja edelleen on. Sille on
tunnusomaista raittius, ajatuksen raittius, joka usein puuttuu
toisentyyppisistä filosofioista, jotka ehkä ovat kylläkin sinänsä
kiintoisampia.
Toinen pääsuunta tämän päivän katsannossa on kai fenomenologia eri muodoissaan. Aikaisemmin analyyttisen filosofian ja
fenomenologian vastakohtaisuutta usein karakterisoitiin puhumalla kontinentaalisesta ja anglo-amerikkalaisesta filosofiasta.
Tässä oli kyllä jotain perää, mutta ero on ehkä nyt häviämäisillään.
Näyttää välillä, että tässä on tapahtumaisillaan konvergenssi
jossakin mielessä. Taikka ne yhtyvät tai luodaan siltoja. Ehkä,
jos saan olla hieman itsekäs, niin uskon, että teokseni Explanation
and Understanding, jolla ei anglosaksisella kielialueella ole
ollut kovin paljon merkitystä tai vastakaikua — kirjaa on tosin
aika paljon luettu, mutta se ei ehkä ole vaikuttanut siellä — on
Saksassa saanut hyvin suopean vastaanoton. Usein sanotaan, että
minä olen toiminut eräänlaisena sillanrakentajana kontinentaalisen, lähinnä silloin hermeneuttisen, ja loogis-analyyttisen
filosofian välillä.
Ei tulisi liioitella omaa osuuttaan sillanrakennuksessa, mutta
olen myötävaikuttanut eräänlaiseen konvergenssi-ilmiöön, joka on
varmasti kuvaava tilanteelle. Toisaalta fenomenologiassa eksistentialistinen haara on taas hyvin kaukana analyyttisesta filoso-
W: Aivan, ja miten sijoittaa nämä kuvaan, jossa erotin nuo kolme
suuntausta. On vaikea sanoa. Ehkä on objektiivinenkin totuus, että
se ei johdu vain siitä, etten riittävästi tunne tilannetta, vaan myös
itse asian luonteesta. Kuva on sekava. Ja on vaikea tietää, millä
tavalla eri suuntaukset tulevat löytämään yhtymäkohtia keskenään,
vaikkeivat yhdistyisikään.
Feminismihän on myös eräs tällainen meidän aikamme hyvin
mielenkiintoinen piirre, johon olen yrittänyt jonkun verran perehtyä, osaksi siitä syystä, että minulla on tytär, joka on hyvin aktiivinen. Minulla on se käsitys, että feministinen filosofia on kuitenkin hyvin epämääräinen alue. Siihen sisältyy niin monta eri
ilmiötä, että minun on vaikea muodostaa selvää kuvaa tilanteesta.
Toisaalta on suhteellisen helppo nähdä, että juuri feminismissä on
paljon arvofilosofiaan liittyvää. Sama koskee myös ekosofiaa, joka
on kollegani Arne Naessin keksimä termi. Tämä on hyvin
henkevää ja mielenkiintoista ja fiksua, mutta kuitenkin samalla
läpinäkymätöntä. Ei oikein nähdä, mikä on mitä.
L: Sanoitte, että kriittisessä teoriassa olennainen osatekijä on
emansipatorisuus, vapautuminen jostakin, ja tietysti myös oman
itsensä vapauttaminen. Toisaalta taas mainitsitte, että analyyttinen filosofia on ennemminkin aikansa tuote, myötäkarvaan
aikansa kanssa. Nyt voikin kysyä, missä mielessä tämä emansipatorinen, kriittinen teoria on vapautumista myös tämän ajan
tietyistä filosofisista asetelmista, ja miten näette tässä analyyt- tisen
filosofian ja kriittisen teorian välisen suhteen?
”Toivon että en
vain petä itseäni,
kun olen tullut
aiempaa
vakuuttuneemmaksi
siitä, että myös
aikadiagnostinen
toimintani on
filosofiaa.”
KAKSI
PUOLTA
SIELUSSANI
W: Tämä on minulle itselleni ollut, voisin sanoa melkein kautta
elämäni, probleemi. Vaikka Wittgensteinia ei voida sijoittaa
mihinkään koulukuntaan, niin voidaan kuitenkin sanoa, että oma
filosofinen kasvatukseni ja filosofinen toimintani on liikkunut
hyvin tyypillisellä tavalla tässä loogis-filosofisessa uomassa. Mutta
jo nuoruudestani saakka olen ollut kiinnostunut moraalisista ja
uskonnollisista ilmiöistä sekä taiteesta. Myöhemmin tästä on
10
HAASTATTELU
Oma suhtautumiseni olisi tässä hieman ambivalentti. Toisaalta
toivoisin, että myös Suomessa olisi enemmän filosofiaa, joka
liittyy aikamme ongelmiin ja niiden käsittelyyn. Toisaalta soisin
jonkinlaisen tasapainon sen ja akateemisemman filosofian välillä
säilyvän. Nyt kun olen vähitellen saavuttanut hyvin korkean
iän, olen pakostakin vieraantumaisillani nuoremmasta polvesta.
Aikaisemmin olin oikein hyvin selvillä siitä mitä tapahtuu, kuka
oli kuka ja mitä hän teki. Minulla oli hyvä kuva filosofisesta
ilmapiiristämme. Enää minulla ei ole, ja se olisi ehkä
mahdotontakin, kun tulee vanhaksi.
Toisaalta olen edelleen utelias tietämään, miltä
kenttä näyttää. Minulla on ollut se ilahduttava käsitys asioista, että kieltämättä tätä perinnettä, joka on
tehnyt kai Suomen filosofian tunnetuksi maailmassa,
täällä orastaa myös aika paljon sellaista, joka on toista
tyyppiä, toista laatua. Ja tämä on minusta hyvä asia.
Mihin se sitten tulee kehittymäänkään, mihin se sitten tulee päätymäänkään, on toinen, tulevaisuuden
asia.
kasvanut esille aikadiagnostinen pyrkimys. Minulle on ollut
epäselvää, millä tavalla nämä kaksi puolta sielussani suhtautuvat
toisiinsa.
Aikaisemmin olin taipuvainen ajattelemaan — mikäli ylipäänsä
ajattelin sitä ongelmaa — että nämä kaksi puolta oli aktiviteetteina
erotettavissa toisistaan. Loogis-filosofiset pohdiskeluni olen kirjoittanut englanniksi ja jonkun verran saksaksi, sitä vastoin näistä
toisista asioista, kuten Tolstoista ja Dostojevskistä, olen kirjoittanut ruotsiksi, joskus suomeksikin. Ne kuuluivat kahteen eri
maailmaan, mikä osaksi vaikutti siihen, että niiden suhde toisiinsa
ei ollut mikään ongelma minulle. Mutta tämä on kyllä muodostunut ongelmaksi. Aikaisemmin olisin sanonut, että nämä
harrastukseni, jotka koskevat kirjallisuutta ja taidetta, olivat
sunnuntaiharrastuksia. Ne olivat kyllä itselleni hyvin oleellisia,
mutta ne olivat yksi maailma ja loogis-analyyttinen oli toinen,
hyvin erilainen maailma.
Toivon että en vain petä itseäni, kun olen tullut aiempaa
vakuuttuneemmaksi siitä, että myös tämä aikadiagnostinen
toimintani on filosofiaa. Mutta herää kysymys, jos olen oikeassa,
millä tavalla se on filosofiaa? Millä tavalla tämä filosofia on erityyppistä kuin loogis-analyyttinen? Uskon, että niitä ei voi yhdistää, ne ovat niin erilaisia. Käsiteanalyyttinen filosofiani on eräässä
mielessä ei-historiallista. Siinä lähdetään jostakin käsitteestä:
‘teon’, ‘tekemisen’ ja ‘toiminnan’ ja myös ‘hyvän’ ja ‘pahan’
käsitteet ovat eräässä mielessä ikuisia. Esimerkiksi teon käsitettä
pohti Anselmi Canterburylainen tuhat vuotta sitten aivan samassa
hengessä, samalla tavalla kuin minä. Meillä vieraili seminaarissa
kerran Anselmi-spesialisti Amerikasta, hän kirjoitti taululle Anselm
was a von Wrightian — mairittelevaa minulle.
Mutta tämä toinen filosofia, josta joskus käytetään sanaa visionäärinen — tätä sanaa ei saisi väärinkäyttää — kuuluu kyllä
kuvaan. Siinä ei ole kysymys käsitteistä vaan ilmiöistä, jotka elävät ajassamme, ajalle tunnusomaisista piirteistä: tieteen kehitys ja
sovellutukset, tekniikan vaikutus ihmiseen, ja sitten nämä ilmiöt,
jotka koskevat koko maailman tilaa. Niitä on tutkittava ilmiöinä
eikä käsitteinä. Missä mielessä on filosofista tutkia niitä? Sanoisin, että filosofin tehtävä kai on yrittää asettaa ne jonkinlaiseen
yhteyteen toisiinsa. Esimerkiksi toinen on toisen seuraus: jos
haluttaisiin muuttaa toista, niin silloin se vaikuttaa taas toiseen.
Tehtävä on nähdä maailman ongelmat ja vaikeudet tällaisena
kokonaiskenttänä, josta yrittää saada kuvan. Eräs hyvä sana tälle
yritykselle on — se oli kai Goethe, joka käytti sitä ensimmäisenä,
ja sittemmin Spengler — morfologia. Siinä yritetään nähdä
aikamme muoto. Tämä ehkä tekee sen filosofiseksi. Nyttemmin
olisin taipuvainen siis sanomaan, että nämä kaksi puolta omasta
toiminnastani, loogis-analyyttinen ja aikadiagnostinen, ovat kyllä
molemmat filosofiaa, mutta ne ovat varsin erityyppistä filosofiaa.
P: Olisiko kuitenkin tietynlainen yhdistävä linkki
ajattelunne kahden puolen välillä tämä humanismin
teema ja humanismin käsite?
W: En oikein tiedä. Eräässä mielessä tietenkin on näin.
P: Ajattelin lähinnä esimerkiksi tätä “ihmisen hyvän” käsitteen
tarkastelua myös tässä loogis-analyyttisessä työssänne.
W: Aivan. Sehän on keskeinen käsite teoksessani The Varieties of
Goodness. Jollakin tavalla se liittyy myös tähän intressiin
maailmasta, maailman menosta, se on selvää. Mutta tämä on
minulle tavallaan uusi kysymys. Ehkä yhtymäkohtia on, mutta millaisia, se on sitten toinen asia.
T: Puhuitte sangen valaisevasti professionaalisen ja visionäärisen
suuntautumisenne yhdistymisestä. Näette nyt molemmat filosofiana, vaikka olette käyttänyt aika vahvoja ilmaisuja siitä, miten
erillään ne toisistaan ovat ja mikä halkeama tämä jako
tutkijapersoonassanne on ollut. Eikö erään filosofian määritelmänne pohjalta — että filosofin tehtävä olisi käsitteellisten
intuitioiden eksplikaatio — voisi tosiaan nähdä molemmat
suuntaumiset filosofiana? Eikö käsitteellisiä intuitioita voi
eksplikoida monella tavalla: loogis-analyyttisesti tai ehkäpä
kulttuuriesseistisin keinoin? Aikalaisdiagnostisissa kirjoituksissannehan tavantakaa toistuu sana ‘begreppet’, eli käsitteellisiä
kysymyksiä siellä jatkuvasti pohditaan, ‘historian’ tai ‘moderniteetin’ tai jonkun muun käsitteitä.
L: Aika paljon akateeminen filosofia on kuitenkin tällaista
teknisluonteista filosofiaa ja tarkkaan rajattujen ongelmien tarkastelua. Näkisittekö, että yliopistossa, akateemisessa filosofiassa
olisi syytä myös harrastaa visionääristä ja emansipatorista filosofiaa?
TULEVAISUUS
W: Kai on sääli, että akateeminen filosofia — sehän nyt ei ehdottomasti ole loogis-analyyttista — on, niin kuin usein sanotaan,
tietyssä mielessä elämälle vieras. Sitä vastoin, jos harrastetaan
tällaista aikakriittistä tai visonääristä filosofiaa, niin ollaan lähempänä elämää. Toisaalta on myös sanottava, että filosofia, joka
pyrkii olemaan lähempänä elämää kuin akateeminen, on taas
altis sille vaaralle, että siitä tulee wishy-washy, niin kuin sanotaan
englanniksi, että siitä puuttuu täsmällisyys. Loogis-analyyttisen
filosofian suuri ansio nimittäin on se, että se on hyvin raitista
filosofiaa, vaikka se voi usein olla hyvin kuivaa ja käsitellä
hyvin vähäpätöisiä asioita. Raittius ajattelussa on kyllä hyve,
vaikka myös epäraittiudella voi olla omat ansionsa, mutta se on
toinen asia.
”Jos yritän ajatella nuorta ihmistä, niin
on tavallaan kiintoisaa ja jännittävää elää
ajassa, jolloin jotain on hajoamaisillaan ja
päättymäisillään.”
L: Liekö odotettavissa jonkinlaista yleiskuvan kirkastumista vai
voimistuuko kuvaamanne hämärtymisen tendenssi yhä edelleen?
W: Jos tietäisin, niin… Voi olla, että näin on, taikka ainakin yritän itse uskotella itselleni, että meidän pitää olla hyvin kärsivällisiä. Länsimaiseksi kutsuttu kulttuuri on edennyt jossakin mielessä
loppupisteeseen, globalisoitunut ja tullut teknis-tieteelliseksi
11
VON WRIGHTIN
maailmansivilisaatioksi. Ellen kokonaan erehdy, niin tämä on
minusta rappeutumista. Edessämme on pitkä ajanjakso, ehkä
vuosisatoja, ennen kuin jostain uudesta kulttuurirakennelmasta
oikeastaan voi puhua. Kuljemme vääjäämättä nykyistä suurempaa
henkistä kaaosta kohti.
Tämä saattaa tuntua hyvin synkältä, surkealta ja pessimistiseltä,
mutta itse en ehkä näkisi asiaa näin. Jokin tie on kyllä viety päätökseen, jokin perinne kulutettu loppuun. Itse olen vanha ihminen ja kohta poistun näyttämöltä. Jos — tämä on nyt vähän leikillisesti sanottu — se tapahtuu vaiheessa, jolloin myös suuri osa
siitä mitä minä olen kunnioittanut, rakastanut elämässä, myös
häviää, niin silloin olen hyvässä seurassa. Tämä ei ole pessimismiä,
ja tietenkin se koskee vain vanhaa ihmistä.
Jos yritän ajatella nuorta ihmistä, niin on tavallaan kiintoisaa
ja jännittävää elää ajassa, jolloin jotain on hajoamaisillaan ja
päättymäisillään. Missä on sitten uuden alku tai monta uuden
alkua? Sen johdosta puhe sekä dekonstruktiosta että postmodernismista, vaikka se on hyvin hapuilevaa ja epäselvää, on
kiintoisaa. Siinä on aavistus uudesta, uusista yhteyksistä ja
seikoista. Jos itse olisin nuori, niin olisin utelias tietämään — ja
olen edelleenkin — mitä siitä tulee. Olisi myös houkuttelevaa
omalla panoksellaan myötävaikuttaa johonkin uuteen. Vaikka
luulen, että on illusorista uskoa, että muutamassa kymmenessä
vuodessa tullaan saamaan aikaan jotakin pysyvää.
kansalliset taloudelliset voimat, jotka operoivat yli rajojen ja
tekevät poliitikot hyvin voimattomiksi. Tämän johdosta on hyvin
vaikea kuvitella, että jos tapahtuu tällainen asenteiden muutos,
joka olisi pohjana uudentyyppisen elämän rakentamiselle, millä
tavalla siitä tulee poliittinen voima aikana, jolloin politiikka on
hajoamaisillaan. Ehkä on mahdollista kuvitella, että olemme tiellä
tällaiseen maailmanvaltioon. G7-ryhmä on jo tavallaan tällainen
maailmanvaltio, maailmanhallitus, se joka määrää.
Millä tavalla tällainen asenteiden ja näkemysten muuttuminen
pääsee vaikuttamaan niin sanottuun politiikkaan, on hyvin vaikea
kysymys. Jos ajattelemme esimerkiksi tätä kurjaa vaalikampanjaa
täällä Suomessa, kun eri kandidaatit puhuvat ohjelmistaan, niin
se on minusta eräässä mielessä todellisuudelle vierasta. Ikään kuin
kukaan ei haluaisi oikein katsoa totuutta silmiin. No jaa, minä olen
niin huonosti seurannut sitä, että minun olisi ehkä parempi
vaieta siitä kuin haukkua sitä.
T: Voiko ajatella, että kulttuurinen elpyminen tai nousu tästä
loppuunkulumisesta taikka rappiosta edellyttää filosofialta
käsitteellisiä vallankumouksia?
W: Mutta tämä liittyy myös siihen, että politiikan ja talouselämän
alalla keski-ikäinen polvi on edelleen kiinni ajatuksessa edistyksestä, vieläpä hyvin yksipuolisessa mielessä. Taloudellinen kasvu
on edelleen keskeinen käsite. Siihen liittyvästä lineaarisesta
suhtautumisesta tulevaisuuteen pitäisi minusta päästä pois. Tämä
on helpompaa niille, jotka ovat systeemin ulkopuolella. Mutta
keski-ikäisen sukupolven, joka nyt johtaa ja hoitaa asioita maassamme, on hirveän vaikea omaksua tällaista uutta ajattelutapaa.
L: Onkohan tässä vähän samasta kyse kuin keskustelumme alussa,
kun puhuimme nopeatempoisuudesta?
W: Se liittyy siihen.
L: Ensisijainen ja hallitseva tavoite tuntuu olevan vaalien voittaminen ja kaikki muu on valjastettu sitä varten.
W: Käsitteellisiä tai ehkä on parempi puhua asenteista, ihmisten
asenteista elämään. Yksi aikamme pahimpia ongelmia on työttömyys. Työn käsite tulee varmasti muuttumaan. On hyvin vaikea
nähdä, millä tavalla tämä muutos vaikuttaa reaaliteetteihin. Tässä
mielessä uuden etsiminen on ajankohtainen tehtävä. Ja uuden
etsiminen vain intellektuaalisesti ei johda oikeastaan juuri mihinkään, ellei se sitten samalla, vähitellen — kokemus osoittaa, että
pitää olla kärsivällinen — vaikuta asenteisiin. Elämän ihanteet
muodostuvat toisiksi ja elämään kohdistuvat vaatimukset
muuttuvat.
TRAAGISUUS
”Keski-ikäisen
sukupolven, joka nyt
johtaa ja hoitaa
asioita maassamme,
on hirveän vaikea
omaksua uutta
ajattelutapaa.”
”Varsinkin nyt tämä
kapitalismi, joka on
päässyt vallalle, kun
sosialistiset kilpailijat
hävisivät, näyttää
olevan systeemi, joka
vähitellen tuhoaa
itsensä.”
P: Olette useissa kirjoituksissanne kritisoinut edistyksen myyttiä,
viimeksi tämän Tukholman tilaisuuden yhteydessä. Neuvotte nuoria varautumaan siihen, että edistys todellakin saattaa olla myytti,
ja varautumaan myös epävarmuuteen elämässä ja historiassa, ja
traagisuuteen.
POLITIIKKA
T: Vaalikeskusteluissa oli joitakin merkkejä uudesta utooppisuuden tai apokalyptisuuden heräämisestä. Ollaan kiinnostuneita perin isoista asioista, esimerkiksi juuri työelämän uudistumisen kohdalla perustulosta tai kansalaispalkasta. Tähänhän liittyy suuria skenaarioita siitä, miten työn ja vapaa-ajan suhde tulee muuttumaan. Mutta näyttää siltä, että harvoin tarjotaan mitään kuvaa siitä, minkälaisen poliittisen prosessin kautta johonkin
sellaiseen voitaisiin edetä. Onko Teillä näkemystä, mikä on
yhteiskunnallinen taikka poliittinen muutosvoima, joka voisi
toteuttaa käsitteellisiä vallankumouksia taikka asennemuutoksia?
W: Toivoisin, että on hyvä neuvo irtautua tästä ajatuksesta, että
kaikki vain tulee paremmaksi; ja silloin ajatellaan lähinnä kuitenkin aineellisia oloja. Kuvitelma on minusta väärä. Tieteen ja
teknologian jatkuva kasvu, siis inhimillisen tietämisen ja ihmisen
osaamisen jatkuva kasvu, on tosiseikka, koska tieteessä ja teknologiassa on kysymys akkumulatiivisesta prosessista, siis jatkuvasta kasvusta. Edistysusko, edistysoptimismi on varsinaisesti
siinä, että uskotaan, että todellinen kehitys ja edistys tieteen ja
tekniikan merkityksessä automaattisesti merkitsisi myös inhimillisen, lähinnä sosiaalisen onnellisuuden kasvamista. Enää ei ehkä
pettymysten jälkeen puhuta niin paljon sivilisatorisesta paranemisestakuin aikaisemmin.
W: On kai tosi diagnoosi, että poliittinen elämä on joutunut
hyvin tukalaan tilanteeseen. Kehityksen kulkua hallitsevat yli-
12
HAASTATTELU
Mielestäni on luovuttava siitä harhauskosta, että yhteiskunnallisen onnellisuuden kasvun myötä ihminen tulisi sivistyneemmäksi. Tällainen kausaalisuhde tietämisen ja osaamisen ja sanokaamme lyhyesti onnellisuuden taikka hyvän välillä on illuusio,
josta on luovuttava. On paras ajatella toisella tavalla. Tähän
ajatteluun kuuluisi minusta oleellisena puolena tai vivahteena,
että elämän tarkoitus ei ole vain saada nautintoja, vaan elämän
olennainen puoli on sen traagisuus. Jos tämän oivaltaa, niin voi
irtautua sekä liiallisesta optimismista että liiallisesta pessimismistä. Tämä on tosiasioiden hyväksymistä, mikä ei tapahdu, jos
ollaan kiinni edistysuskomuksissa.
HUMAANISUUS
”Järjenvastaisuus on
inhimillisyyden
pettämistä.”
T: Olette jakanut kehityksenne neljään vaiheeseen:
esteettisen humanismin vaihe, jonka jälkeen eettinen,
rationalistinen ja viime vaiheessa sosiaalinen humanismi. Voisiko nyt ajatella aivan viimeaikaiselle
näkemyksellenne jotakin uutta nimitystä. Olisiko se
ehkä ekologista humanismia vai traagista humanismia? Olisiko ajattelunne nyt joiltakin osin palaamassa
lähtökohtiinsa, esteettisen humanismin burckhardtilaistyyppiseen kulttuuripessimismiin?
L: Minkälaisia yhteiskunnallisia muutoksia ajattelutapojen muuttuminen edellyttäisi ja päinvastoin? Puhuitte tulevaisuudesta
maailmankaupunkina tai maailmanvaltiona, toisaalta esimerkiksi
joku Pentti Linkola viittaa hyvinkin pieniin yhteisöihin.
W: Ehkä voin viitata molempiin. Globaalinen kehitys tarkoittaa
tätä osaamisen ja tietämisen kulttuurin leviämistä koko maapallolle. Tämä on minusta juuri eräänlainen sivilisaation, kulttuurin rappeutumisilmiö. Kääntöpuoli on sitten siinä, että kaikki
atomisoituu uudella tavalla kansallisvaltioiden hävitessä ja alueellisten pyrkimysten herätessä taas uuteen eloon. Tämä on rappeutumista sikäli kuin se johtaa etnisiin vastakohtaisuuksiin,
epäterveeseen kilpailuun ja jopa sotiin eri alueitten välillä.
Toinen asia on yrittää elää pienessä mittakaavassa, mutta kun
se tapahtuu sellaisessa, joka samalla koko ajan integroituu, niin
kuin tämä maailmamme tekee, niin silloin myös konfliktipinnat
jatkuvasti kasvavat.
W: Ehkä jossain mielessä viime vuosien tapani
ajatella on eräällä tapaa paluuta tähän burckhardtilaiseen tai spengleriläiseen ajattelutapaan. Sen
minä myönnän. Itse termiä humanismi en enää käytä
niin paljon, koska olen jossain mielessä kyllästynyt siihen. Sitä
väärinkäytetään niin paljon, että on vaikea sanoa, sopiiko tällaista
asennoitumista lainkaan kutsua humanistiseksi. Mutta aivan totta
— en ole itse ajatellut sitä — viime vuosien tapani ajatella esimerkiksi historiaa tällaisena aaltoliikkeenä muistuttaa, enemmän
kuin mitä oli siinä välillä, aikaisempaa tapaani ajatella. Sillä erotuksella kuitenkin, että se oli hyvin yksilökeskeistä. En aiemmin
yksinkertaisesti välittänyt poliittisista ja sosiaalisista seikoista, ne
olivat minusta vähäpätöisiä. Tämä on paha tapa ajatella, sillä se
johtaa jonkinlaiseen kyynisyyteen tai epähumaaniin kantaan.
L: Mehän elämme markkinoiden ja kapitalismin läpäisemällä
maapallolla. Jotta pääsisimme ekologisesti ja muussakin mielessä
kestävämpään maailmaan, onko mielestänne luovuttava jatkuvan
kasvun leimaamasta markkinataloudesta ja kapitalismista?
T: Mistä johtuu tämä nykyinen epäviihtymyksenne humanismin
käsitteen kanssa? Onko se ekologisesti motivoitua vai miksi ette
enää näe sitä osuvaksi?
W: Kuuluisa ekonomisti Schumpeter, joka ei suinkaan ollut
minkäänlainen vasemmistolainen tai sosialisti, kirjoitti kapitalismista hyvin mielenkiintoisesti. Hän puhui kapitalismin luovasta
itsensä hävittämisestä. Luulen, että tässä on hyvin paljon perää.
Varsinkin nyt tämä kapitalismi, joka on päässyt vallalle, kun
sosialistiset kilpailijat hävisivät, näyttää olevan systeemi, joka
vähitellen tuhoaa itsensä. Siinä on sellaisia sisäänrakennettuja
mekanismeja, jotka myötävaikuttavat sen kuolemaan. Tämä tapahtuu osaksi syistä, jotka olivat vielä Schumpeterille vieraita: järjestelmä on rasitus maailmalle, ympäristön ja resurssien rasitus.
Jotkut kuvittelevat vakavissaan, että kaikki maat voisivat olla
yhtä varakkaita kuin Suomi oli tai Ruotsi ja Sveitsi vielä ovat.
Mutta silloin maailma yksinkertaisesti ei kestäisi enää, koska jo jätteiden vuori kasvaisi niin suureksi, että ihmisille tuskin jäisi tilaa.
Mutta ehkä myös kuvaavaa tilanteelle on, että eräät tiedemiehet
aivan vakavissaan esittävät väestöongelman ratkaisuksi kuun tai
Marsin kolonisoimista taikka satelliitteja, joissa ihminen voisi elää.
Martinsonin Aniara on hyvin kauhistuttava ja samalla äärettömän
kaunis kuvaus tällaisesta tulevaisuudesta.
W: Yksi syy on kai se, että termillä humanismi viitataan hyvin
usein sellaiseen elämänasenteeseen, jossa luotetaan nimenomaan
ihmisjärjen ja osaamisen mahdollisuuksiin ratkaista kaikki ongelmat. Lisäksi se liittyy ehkä liian läheisesti edistysperspektiiviin
ollakseen oikea.
Itse en ole suinkaan uskovainen, minulla ei ole koskaan ollut
henkilökohtaista suhdetta uskontoon. Tästä huolimatta luulen, että
uskonto on tärkeämpi kulttuurinen elämäntekijä kuin mitä ehkä
olin aikaisemmin taipuvainen ajattelemaan. Humanistinen asenne
tai ajatustapa yhdistetään usein ehdottomaan sekulaarisuuteen.
Sekulaarisuus on varmasti välttämättömyys — en voi uskoa itse
uuteen uskonnon renessanssiin — mutta en ole suinkaan vakuuttunut siitä, että sekularisoitumisen tie oli tie onnen valtakuntaan.
Ehkä on päinvastoin.
P: Myös uskonnon alueella on nähtävissä valtavasti tällaista
sekavuutta ja hajaannusta ja hämäryyttä.
P: Voitaisiinko sanoa, että tällaisia kuvitelmia elättelevät eivät
ole riittävästi havainneet elämän traagista aspektia?
W: Totta, sekavuutta, mutta myös etsintää. Hyvin kuvaavaa
on, että juuri tällä alalla on paljon etsintää. Se vain usein ilmenee irrationaalisissa ja järjenvastaisissa muodoissa, mitä minä
en lainkaan voi hyväksyä. Siinä mielessä ehkä olen humanisti,
että järjenvastaisuus on minusta inhimillisyyden pettämistä.
W: Kyllä, kummallista ajattelemattomuutta siinä ilmenee. Mutta
sellaisia puheenvuoroja esittävät usein tiedemiehet, jotka ovat
hyvin korkeatasoisia, jopa nobelisteja. On kauhistuttavaa, että
tällaiset huippuälykkyydet, jotka ehkä voivat olla sitä paitsi hyvin
mukavia ihmisiä, ajattelevat näin. Ehkä he ovat tulevaisuuden ihmisiä, ehkä näin pitää ajatella. Siinä maailmassa minä
en luonnollisesti tule olemaan mukana, mutta en minä myöskään
haluaisi olla.
P: Sama koskee varmaan pseudotieteiden ja kaikkien tällaisten
okkultistien oppien uutta renessanssia?
W: Kyllä, ne ovat minusta kauhistuttavia. Ja vielä kauhistuttavampaa on tiedemiestenkin taipuvaisuus kaikenlaiseen taikauskoon.
13
VON WRIGHTIN
Joka tapauksessa on ilmeistä, että varsin nuorten ihmisten keskuudessa on monenlaista etsintää, myös filosofista etsintää. Ehkä
myös se kokemus joka minulla oli, omaksi yllätyksekseni, viime
viikolla Tukholmassa, missä oli niin paljon nimenomaan nuoria
ihmisiä, viittaa siihen, että ainakin ajan henkeä koskevat filosofiset kysymykset kiinnostavat nuoria. Olisikin toivottavaa, että
myös filosofian akateeminen opetus voisi tarjota sellaista
evästystä opiskelijoille, joka tyydyttää tämän todellisen tarpeen.
FILOSOFIANOPETUs
”Joka tapauksessa on
ilmeistä, että varsin
nuorten ihmisten
keskuudessa on
monenlaista etsintää,
myös filosofista
etsintää.”
L: Lehtemme eräs painopistealue on opettamisen filosofia ja
lehtemme lukijoista monet ovatkin opettajia. Nyt kun lukioihin
on tullut tai on tulossa pakollinen filosofia — yksi lukion kurssi,
38 tuntia, on pakollinen kaikille lukiolaisille, siis noin 60 prosentille ikäluokasta — haluaisimme kuulla näkemyksenne pakkofilosofiasta ja ylipäänsä siitä, onko filosofia sovelias kouluaine.
A J A N
HENKI
W: Vaikea sanoa. Olen aikaisemmin, siitä on hyvin kauan, myös
kirjoittanut filosofiasta oppikoulun aineena. Jos nyt muistan
oikein, niin kantani oli lähinnä se, että filosofia sinänsä ei ehkä
sovi oppiaineeksi. Silti olisi hyvin tähdellistä ja toivottavaa, että
matematiikan opetuksen yhteydessä opetettaisiin logiikan alkeet,
ja historissa paljon enemmän kulttuurihistoriaa ja taiteen historiaa,
mutta ehkä ennen muuta ajatuksen historiaa. Edelleen olen sitä
mieltä, että logiikka kuuluu matematiikkaan ja historiassa pitäisi
olla paljon enemmän filosofisia korostuksia. Luulen, että filosofisiin suuntiin taikka filosofisiin käsityksiin ja ongelmiin voi olla
hyvä tutustua jo suhteellisen varhaisessa vaiheessa. Esimerkiksi
juuri niin kutsutuista metafyysisistä ongelmista tai normatiivisesta
puolesta olisi koululaisen hyvä tietää jotakin.
Tiedän, että tällainen uudistus on tekeillä, mutta itse oppijaksosta en tiedä mitään. Voi olla, että se ei tuntuisi minusta hyvältä.
”Käsitykseni
on, että
tilanne ei
ole niin
köyhä kuin
usein
väitetään.”
Minä olen hyvin huono päivä- ja aikauslehtien lukija. Ehkä en nyt
seuraa asioita riittävän hyvin, jotta voisin lausua mielipiteen kulttuuri-ilmastosta tai maamme henkisestä nykytilasta. Käsitykseni
on, että tilanne ei ole niin köyhä kuin usein väitetään. Se on kyllä
sekava, mutta sekavuus kuuluu asiaan, sillä elämme sekavassa
ajassa. Kun avaa minkä hyvänsä lehden, niin siinä on paljon lukemista, myös mielipidesivuilla — tosin ne ovat kyllä osaksi hyvin kurjia — näkee sellaista, mikä on tervettä ja hyvää ja myös
viittaa siihen, että ihmiset haluavat keskustella.
Ei ole aivan leikkiä, että minä kärsin hyvin suuresti päivälehtien
lukemisesta, sillä ne sisältävät niin paljon surkeata ja ovat jokaaamuinen muistutus maailman
kurjuudesta. Tämän takia luen
ne hyvin huonosti. Ainoa lehti,
jota säännöllisesti luen on Hufvudstadsbladet, joka nyt on hyvin kiltti lehti — ja aika valistunut. Ja minä luen sen niin, että
ei saa istua, pitää seistä sen aikaa. Sitten huomaan jonkin kirjoituksen, joka pitää tarkasti lukea.
L: Myös Göran Schildt on maininnut tuosta.
W: Aivan. Kun matkustimme
nuorina Italiassa, niin päätimme, ettemme lukisi päivälehtiä, emmekä joisi viinaa. Mutta
kummastakaan emme ole pystyneet pitämään kiinni, emme ainakaan jälkimmäisestä.
T: Epäraitis filosofia on osoittanut ansionsa.
14
Matti Sintonen
von wrightin tuotannosta
vihkiytymättömät voivat seurata argumentaation etenemistä.
Von Wrightin varhainen filosofinen tuotanto käsitteli
etenkin induktion ja todennäköisyyden ongelmia. Merkittävimpiä näistä teoksista on vuonna 1941 ilmestynyt The
Logical Problem of Induction, neljä vuotta myöhemmin ilmestynyt todennäköisyyden käsitettä tutkiva Über Wahrscheinlichkeit. Eine logische und philosophische Untersuchung, ja vuonna 1951 julkaistu A Treatise on Induction
and Probability. Samoille vuosille ajoittuu lukuisa joukko
muita induktion ja todennäköisyyden loogisia ja filosofisia
ongelmia koskevia artikkeleita, katsauksia ja kirja-arvosteluja sekä aihetta läheisesti sivuavia julkaisuja. Näitä ovat
muun muassa Cambridgen virkaanastujaisesitelmä Form and
Content in Logic, sekä todentamisen ja evidenssin käsitteitä
analysoiva On Confirmation, molemmat vuodelta 1949.
Vuosien kuluessa von Wright hioi etenkin induktion, todennäköisyyden ja konfirmaation käsitteisiin liittyviä formaalisia piirteitä, mutta hänen olennaisesti tieto-opillinen
lähestymistapansa säilyi: satunnaisuus ja yhtä suuri todennäköisyys tarkoittavat mahdottomuutta poimia sekvenssistä
osajoukkoa, jonka jäsenten esiintyminen olisi todennäköisempää kuin sekvenssin jäsenten todennäköisyys yleensä.
Tieto-opillinen näkökulma leimaa nähdäkseni myös von
Wrightin syyn ja seurauksen käsitteen analyysia, samoin
loogisen tai käsitteellisen yhteyden argumenttia teon teoriassa.
Induktion, todennäköisyyden ja loogisen konfirmaation
käsitteiden jälkeen oli vuorossa välttämättömyyttä, mahdollisuutta ja yleensä modaalikäsitteitä koskeva tutkimus.
Perusajatus oli yksinkertainen mutta mullistava oivallus,
joka koskee samankaltaisuutta predikaattilogiikan kvanttoreiden ja joidenkin ns. modaalisten käsitteiden välillä.
Samalla tavalla kuin eksistentiaali- ja universaalikvanttorit
“on olemassa”, “kaikki” (tai “jotkut”) voidaan määritellä toinen toisensa (ja negaation) avulla, voidaan myös mahdollista, mahdottomuutta ja välttämättömyyttä koskevat ns.
aleettiset modaliteetit määritellä toinen toistensa avulla
(välttämätöntä on se, minkä negaatio on mahdoton jne).
Toinen käsiteperhe, jossa analogia pitää, on lupaa ja velvollisuutta koskevat deonttiset modaliteetit (“pitää tehdä”, “on
lupa tehdä”, ja “ei saa tehdä” ). Kolmas sovellutusalue näyttäisi olevan tiedon modaliteetit “todennettu”, “kumottu”, ja
“ei-tiedetty”.
Modaalilogiikka ei sinänsä ollut von Wrightin oma keksintö ja sen tarkastelemien käsitteiden looginen tutkimus
ulottuu ainakin keskiajalle. Uutta oli kuitenkin modaliteettien ymmärtäminen toisen asteen rakenteiden ominaisuutena:
modaalilogiikan lauseet, jotka esittävät välttämättömyyttä,
pitämistä tai muita modaaliväittämiä, eivät kuulu samalle
tasolle kuin lauselogiikan lauseet: edelliset pystytetään
jälkimmäisten “päälle”. Näiden käsitekenttien välinen
Akateemikko Georg Henrik von Wright on suomalaisen
filosofian ja kulttuurielämän merkittävimpiä vaikuttajia.
Hän on toiminut Helsingin yliopiston filosofian ruotsinkielisenä professorina, Åbo Akademin kanslerina ja kolmenkymmenen vuoden ajan Suomen Akatemian jäsenenä. Hänen
merkitystään suomalaisen filosofian kansainvälisten yhteyksien luojana ei voi yliarvoida. Hän seurasi vuonna 1948
Ludwig Wittgensteinia Cambridgen yliopiston filosofian
professorina ja toimi pitkään Cornellin yliopiston ulkoprofessorina. Hän on myös ollut kysytty luennoitsija eri puolilla
maailmaa.
Ei ole helppo esitellä von Wrightin ajattelua ja tuotantoa
lyhyesti. Hänen julkaisuluettelonsa Library of Living
Philosophers -sarjan niteessä ulottuu vuoteen 1988 ja se
käsittää 394 kirjoitusta ja 20 toimitettua teosta. Vaikka
lukuun sisältyvät myös käännökset ja suuri joukko
lyhyehköjä esittelyjä ja kirja-arvosteluja, tuotanto on laaja
ja sisältää lukuisia uraauurtavia monografioita.
Suomalainen ja skandinaavinen suuri yleisö tuntee von
Wrightin etenkin verraten laajalle lukijakunnalle osoitetuista esseistä ja puheenvuoroista, joiden merkittävimmät
foorumit olivat Finsk Tidskrift ja Nya Argus. Vaikka sellaiset kulttuurin ja yhteiskunnan suuria kysymyksiä pohtivat
esseekokoelmat kuin Tanke och Förkunnelse (1955, suom.
Ajatus ja julistus, 1961) ja Vetenskapen och förnuftet (1986,
suom. Tiede ja ihmisjärki, 1987) ovat tärkeä osa hänen kirjallista tuotantoaan, sen ytimen muodostaa kuitenkin muodollinen ja filosofinen logiikka. Uuden symbolisen logiikan
tai “logistiikan” toi Suomeen von Wrightin opettaja Eino
Kaila. Siinä missä Kaila ehkä sittenkin oli ennen kaikkea karismaattinen luennoitsija ja inspiroiva opettaja, von Wright
laski perustan suomalaiselle loogis-filosofiselle tutkimusperinteelle. Logiikan ohella hänet tunnetaan myös “käytännöllisenä filosofina”. Itse asiassa von Wright on
poikkeuksellinen filosofi siinä, että hän on julkaissut oikeastaan kaikilla filosofian alueilla, logiikassa, tietoteoriassa,
metafysiikassa ja ontologiassa, tieteenfilosofiassa, etiikassa
ja arvoteoriassa, oikeusfilosofiassa ja yhteiskuntafilosofiassa, yhteiskuntatieteiden filosofiassa sekä filosofian
historiassa.
Kaikkialla, myös etiikassa ja yhteiskuntafilosofiassa,
looginen analyysi on ollut aivan keskeisessä asemassa.
Esseiden, loogisten tutkimusten ja käytännöllisen filosofian
kirjoitusten ohella on vielä erikseen mainittava von Wrightin mittava työ Ludwig Wittgensteinin kirjallisen jäämistön
toimittajana. Vaikka Wittgenstein on epäilemättä tehnyt von
Wrightiin lähtemättömän vaikutuksen, se harvoin näkyy
hänen kirjoitustensa sisällössä, ja tuskin koskaan esitystavassa. Von Wright on poikkeuksellisen tarkka tyylistään ja
esitystavastaan. Kaikki kirjoitukset pyrkivät esittämään tarkastellut ongelmat ja ratkaisut siten, että myös aiheeseen
15
VON WRIGHTIN TUOTANNOSTA
uutta loogista empirismiä teoksessaan Den Logiska empirismen: En huvudriktning i modern filosofi, 1943 (suom.
Looginen empirismi).
Nyt von Wright arvioi uudelleen tämän ohjelman. Epäilevä suhtautuminen tieteen (ja tekniikan) kaikkivoipaisuuteen kasvoi, ja hän siirtyi puolustamaan dualistista tai
pluralistista näkemystä tieteen menetelmistä ja päämääristä.
Tämä näkyy etenkin teon teoriassa. Jos kysymme, miksi joku
henkilö teki jonkin teon, etsimme perustetta, joka tekisi
teon ymmärrettäväksi. Vastaus tyypillisesti viittaa tekijän
uskomuksiin ja haluun saada aikaan jokin asiaintila.
Tällainen perusteiden ketju kuitenkin päättyy hyvin nopeasti
päämääriin, jotka ovat sellaisinaan tavoittelemisen arvoisia
— eikä niiden tavoittelu kaipaa tai salli lisäperusteita. Teon
teoriassa ihmisen tekojen selittämisellä tai ymmärtämisellä
lopullinen päätepiste. Vastaavaa selittämisen rock bottom
-tasoa ei ole luonnontieteissä.
Toinen ero ihmistieteiden ja luonnontieteiden välillä
koskee sekä tieteen päämääriä että menetelmää. Tekojen
selittäminen viittaamalla niiden (humelaisiin) syihin ei
toimi, koska tekojen ja niitä määräävien halujen, uskomusten ja intentioden väliset suhteet eivät ole kontingentteja
vaan käsitteellisiä. Kun ruumiinliikkeet kuvataan tekoina, on
jo astuttu ajallis-paikallisen ja siis kausaalisen olio- tai
tapahtumaontologian ulkopuolelle.
Von Wrightin pesäero skientismiin näkyy parhaiten teoksessa Explanation and Understanding (E & U, 1971). Se
näyttäisi olevan vain yksi johdatus muodikkaaseen
hermeneuttiseen problematiikkaan (teon teorian kannalta).
Siinä hän esittää, että ns. praktinen päättely on ihmistieteille
sitä, mitä peittävän lain malli on luonnontieteille. Tämä ei
ehkä ole kovin onnistunut luonnehdinta. Sen voi ymmärtää
siten, että luonnontieteen ja ihmistieteen päämäärät olisivat
samat (selittäminen, ennustaminen, teorianmuodostus ja
näiden mahdollistama tekojen “kontrolli”) ja että erot kiteytyvät metodiin. Nähdäkseni teos on kuitenkin paitsi yritys
osoittaa kausaalisen teon teorian vaikeudet, myös yritys
osoittaa, että olemme eräänlaisen käsitteellisen kumouksen
uhreja.
Olemme väliinputoajia. Moderni maailmankuva on pyrkinyt kitkemään pois muut kuin kontingentit (humelaiset)
syy-seuraussuhteet, joten tekoja ja niiden determinantteja
yhdistävä suhde voisi olla vain joko (humelainen) kausaalisuhde tai järkiselitysten (rationaalisten selitysten) looginen
suhde. Von Wright puolustaa kantaa, jonka mukaan
selittämissuhde ei palaudu kumpaankaan näistä vaihtoehdoista. Ongelmana vain on, että meiltä puuttuu kieli, jolla
kolmas tie kuvattaisiin.
Vaikka E & U sivuaa myös tekojen sosiaalisia reunaehtoja, sen perusvire on sama kuin Varieties-teoksen, nimittäin
metodologis-individualistinen: praktinen päättely on yhden
agentin päättelyä. Sittemmin von Wright on laajentanut teon
teoriaa yhä selvemmin yhteiskuntafilosofian suuntaan (ks.
etenkin Determinismi ja ihmistutkimus, 1976). Tekojen
determinantteihin lukeutuvat myös velvollisuudet, ja tavallaan kyvyt, mahdollisuudet ja tilaisuudet. Keskeinen
ongelma on deonttisen logiikan yhteiskuntafilosofinen
käänteispuoli: kuinka ihmiset saadaan motivoitumaan tekoihin, jotka eivät kumpua “sisäsyntyisistä“ haluista.
Vastaava avaus yhteiskuntafilosofian suuntaan on osin
G.E. Mooren problematiikasta nouseva tahdon vapauden
käsite (Freedom and Determination, 1980). Vapautta on, että
olisin voinut jossain tilanteessa tehdä toisin. “Voisin” on
kuitenkin monimielinen, ja von Wright haluaakin erottaa
sanan metafyysisen (ja fyysisen) lukutavan sen yhteiskuntafilosofisesta lukutavasta: vapaus tärkeimmässä merkityksessään on juuri yhteiskunnallinen käsite.
formaalinen analogia joka tapauksessa elvytti modaalilogiikan uuteen kukoistukseen. Sen jälkeen kun Jaakko Hintikka
ja muutamat muut loogiset semantikot onnistuivat luomaan
modaalilogiikalle toimivan semantiikan (malliteorian), uusi
ja edelleen elinvoimainen filosofisen teollisuuden haara oli
syntynyt.
Deonttisen logiikan kulmakivi Deontic Logic ilmestyi jo
1951 ja se on sittemmin julkaistu usealla kielellä. Sillä on
luontevat yhteydet oikeusfilosofiaan sekä oikeudellisten
normien tutkimukseen sekä laajemminkin etiikkaan ja
yhteiskuntafilosofiaan. Von Wright oli kirjoittanut Kelsenin
poliittisesta filosofiasta jo vuonna 1952, ja harrastus
normien logiikkaan, ontologiaan ja epistemologiaan on
säilynyt. Jos pitäisi poimia jokin tiede, joka on saanut erityistä potkua von Wrightin ajattelusta, ensimmäiseksi tulee
mieleen juuri oikeustiede.
Deonttinen logiikka on silta von Wrightin käytännölliseen
filosofiaan. 1950-luvun loppu on nähdäkseni käänne von
Wrightin filosofiassa, koska filosofisen logiikan rinnalle
syntyy uusi kiinnostuksen alue, käytännöllinen filosofia ja
“hengentieteiden logiikka”. Von Wright piti vuonna 1963
Gifford-luennot St. Andrewsin yliopistossa ja ne julkaistiin
ensin englanniksi otsikolla Norm and Action: A Logical
Enquiry ja myöhemmin, 1970-luvulla mm. espanjaksi,
saksaksi ja romaniaksi. Samoihin luentoihin perustui monografia The Varieties of Goodness (1963).
Norm and Action -teoksen ongelma on moraalisten ja
oikeudellisten normien luonne, kun taas Varieties-teoksessa
se on laajasti ottaen ihmisen hyvä. Niiden argumentaatiot
johtivat hieman eri suuntiin, vaikka yhtymäkohtia on. Norm
and Action perustuu normien tahto-teoriaan, ja siinä tarkastellaan normien olemassaoloa ja sitovuutta rationaalisen
suvereenin kannalta. Myöhemmin von Wright kehitti
deonttista logiikkaa ja nivoi sen selvemmin teon teoriaan.
Siltana oli taas aikaisemmat muutoksen logiikkaa koskevat
pohdinnat: deonttisen logiikan ontologia on muutosten
ontologia. Tuloksena oli kattava tarkastelu An Essay in
Deontic Logic and the General Theory of Action (1968).
Tätä edelsi ja sitä seurasi normien logiikkaa ja ontologiaa
koskevia artikkeleita, eikä aihetta vieläkään voi käsitellä
ottamatta kantaa von Wrightin analyyseihin.
Varieties puolestaan paneutuu käytännöllisen filosofian
ydinkysymyksiin, ihmisen hyvään, siihen mitä pidetään
arvossa ja miksi. Keskeisimmät käsitteet ovat hyvinvointi,
terveys ja onnellisuus, mutta itse teoksessa sivutaan suurta
joukkoa käytännöllisen filosofian perinteisiä käsitteitä.
Teoksen näkökulma on juuri yksilön hyvinvointi ja yksilön
toiminnan luonnolliset päämäärät.
Ihmisen ongelma ja käytännöllinen filosofia eivät olleet
von Wrightille uusia asioita. Muutamat von Wrightin varhaisista esittelyistä ja artikkeleista käsittelivät mm. Westermarckia ja Machiavellia, ja mukana oli mm. arvio teoksesta
Människokunskap och Människobehandling. Toinen lähde
oli ilmeisesti von Wrightin elinikäinen kiinnostus historiaan
ja historian filosofiaan, samoin varhainen tutustuminen
Felix Kaufmanin yhteiskuntatieteiden logiikkaan. Mutta
sitoutuminen jo nuorena logistiikkaan ja loogisen analyysin
ohjelmaan ja yleensäkin loogisen positivismin tieteellisyyden vaatimukseen, soti ihmistieteiden omaleimaisuuden
ajatusta vastaan. Se epäilemättä viivytti käytännöllisen
filosofian projektia.
Eino Kaila oli tehnyt eron kahden tiedettä koskevan
ajatustavan — kahden tieteenfilosofian — välillä. Toisaalla
on säännönmukaisuuksia tai lainalaisuuksia (Kailan invarianssit) etsivä galileinen tieteenihanne, toisaalla päämääriin
viittaava aristotelismi. Von Wright oli aloittanut Kailan
oppilaana ja puolusti vielä 1940-luvulla sekä logistiikka että
16
CIXOUS
Hélène Cixous
SORTIES
Isä/poika
Suhteet: auktoriteetti, etuoikeus, voima.
Logos/kirjoittaminen Suhteet: vastustus, konflikti, vuorottelu, paluu.
Herra/renki
Suhteet: väkivalta, alistaminen.
Missä nainen on?
Aktiivisuus/passiivisuus,
Aurinko/Kuu,
Kulttuuri/Luonto,
Päivä/Yö,
“Voitto” siis johtaa aina samaan: se hierarkkisoidaan. Hierarkkisointi alistaa kaiken käsitteellisen organisoinnin miehen
valtaan. Miehen etuoikeus voidaan nähdä aktiivisuus/passiivisuus
-oppositiossa, jonka avulla tämä etuoikeus tukee itseään. Perinteisesti kysymys sukupuolierosta yhdistetään juuri oppositiopariin
aktiivisuus/passiivisuus.
Tämä juontaa juurensa pitkälle. Filosofian historiaa tarkasteltaessa — sikäli kun filosofinen diskurssi määrää ja uusintaa kaikkea ajattelua — voidaan havaita1, että siinä ilmenee absoluuttisena
vakiona oppositiopari aktiivisuus/passiivisuus, jonka perusteella
muut arvot määritellään.
Filosofiassa nainen yhdistetään aina passiivisuuteen. Aina
kun on kyse naisesta, kun tarkastellaan sukulaisuusrakenteita, kun
käsitellään tiettyä esimerkkiperhettä, itse asiassa heti kun kajotaan
ontologiseen kysymykseen, heti kun mietitään mitä tarkoitetaan
kysymyksellä “Mikä se on?”, heti kun on tahto saada aikaan
merkitys. Tahto: halu, auktoriteetti — näitä tutkittaessa huomataan, että kaikki johtaa suoraan takaisin... isään. Kenties ei edes
huomata, että naiselle ei ole lainkaan paikkaa tässä operaatiossa.
Ääritapauksessa “olemisen” maailma voi toimia niin, että äiti jää
kokonaan ulkopuolelle. Äidille ei ole tarvetta — olettaen, että
järjestelmässä on kuitenkin mukana jotakin äidillistä: tämä johtaa
siihen, että isä esiintyy äitinä tai on äiti. Joko nainen on passiivinen tai häntä ei ole olemassa. Se mikä jää jäljelle on käsittämätöntä, ennenkuulumatonta. Tämä tarkoittaa tietysti sitä, että äitiä
ei ajatella. Äiti ei kuulu oppositiopareihin, hän ei ole isän pari
(koska isä on pojan pari).
Voimme ottaa esimerkiksi Mallarmén 2 traagisen unen, tämän
isän valituksen isyyden mysteerin edessä; se tuo runoilijasta esiin
surun, suruista suurimman, rakkaan pojan kuoleman. Uni on
unelma isän ja pojan välillä vallitsevasta liitosta, joka jättää äidin
taas ulkopuolelle. Miehen unelma hänen kohdatessaan kuoleman
kasvot. Ne uhkaavat miestä ja naista aina eri tavalla.
Isä/Äiti,
Pää/sydän,
Ymmärrettävä/aistittava,
Logos/Pathos.
Muoto, kupera pinta, askel, eteneminen, siemen, kehitys.
Aine, kovera pinta, maankamara — joka tukee askelta, turvapaikka.
Mies
Nainen
Aina sama metafora: me seuraamme sitä, se johdattaa meitä kaikissa muodoissaan, missä tahansa keskustelua käydäänkin. Sama
punainen lanka, tai kaksinkertainen palmikko, johdattaa meitä
sekä lukiessamme että kirjoittaessamme läpi kirjallisuuden, filosofian, kritiikin, halki representaation ja pohdiskelun vuosisatojen.
Ajattelussa on aina toiminut vastakkainasettelu
Puhe/Kirjoitus
Korkea/Matala
Kaksinaisten, hierarkkisten oppositioiden vastakkainasettelu:
ylempi/alempi. Myytit, legendat, kirjat, filosofiset järjestelmät;
aina kun asiat pitää asettaa järjestykseen, jokin laki määrää ajateltavissa olevan oppositioiden (kaksinaisten, sovittamattomien tai
säädettävien, dialektisten) avulla. Ja kaikki oppositioparit ovat
pareja. Merkitseekö tämä jotakin? Onko se, että logosentrismi
alistaa ajattelun — kaikki käsitykset, säännöt, arvot — kahden
termin järjestelmään, aina yhteydessä tärkeimpään oppositiopariin
mies/nainen?
“liitto
yhteys, upea
— ja elämä
joka minussa vielä on jäljellä
käytän sen
tehdäkseni...
joten äiti jää ulkopuolelle?”
Luonto/Historia,
Luonto/Taide,
Luonto/Mieli,
Intohimo/Toiminta.
Ja unelma maskuliinisesta
polveutumisesta, unelma Isä Jumalasta
joka nousee itsestään
poikansa hahmossa — ja
äiti jää ulkopuolelle
Naista ei ole olemassa, hän voi olla täysin poissa, mutta jotakin
hänestä täytyy olla läsnä. Mies, joka ei enää ole riippuvainen naisesta, haluaa säilyttää naisesta vain iäti neitseellisen tilan: nainen
on aine, alistettu haluun, jonka hallitsija mies haluaisi olla.
Kirjallisuushistoriassa voidaan havaita sama tarina. Kaikki
johtaa takaisin mieheen, miehen kärsimykseen, miehen haluun
Kulttuuriteoria, yhteiskuntateoria, symbolijärjestelmät — taide,
uskonto, perhe, kieli — kaikki kehittyvät samojen mallien mukaan.
Toiminta, jolla jokainen oppositiopari saadaan tuottamaan merkitys, on toimintaa, jolla pari tuhotaan. Yleismaailmallinen taistelukenttä — joka kerta syttyy sota. Kuolema on aina työssä.
18
SORTIES
vaisuudesta”
2) On olemassa vain yksi libido, ja sen olemus on miespuolinen;
sukupuolieron tiedostaminen alkaa vasta fallisessa vaiheessa, joka
kuuluu sekä tytön että pojan kehitykseen. Tähän asti tyttö on ollut
jonkinlainen pieni poika. Lapsen libidon genitaalinen muodostuminen ilmenee ekvivalenssissa aktiivisuus/maskuliinisuus; vagina
ei ole vielä “löytynyt”.
3) Koska molempien sukupuolten ensirakkaus on äiti, rakkaus vastakkaiseen sukupuoleen on “luonnollista” vain pojille.
olla kaiken lähtökohta tai ainakin kaiken lähtökohdassa. Takaisin
isään. Filosofisen ja kirjallisen välillä on luontainen yhteys (siis jos
ajatellaan, että filosofia ohjaa kirjallisuutta), kuten myös
fallosentrismin ja näiden kahden välillä. Filosofian lähtökohtana
on naisen alentaminen, feminiinisen alistaminen maskuliiniseen
järjestykseen, mikä näyttää olevan koko koneiston toiminnan ehto.
Nykyään on hyvin tärkeää kyseenalaistaa logosentrismin ja
fallosentrismin yhteenkuuluvuus — ja tuoda esiin tämä naiselle
määrätty kohtalo eli naisen kuolemantuomio — jotta voitaisiin
horjuttaa maskuliinisen julkisivun perustaa, jonka on uskoteltu
olevan ikuinen ja luonnonmukainen. Feminiinisyyden maailmasta
täytyy nostattaa esiin heijastuksia ja hypoteeseja, jotka väistämättä
koituvat tämän yhä edelleen hallitsevan linnakkeen tuhoksi.
Miten logosentrismille, suurille filosofisille järjestelmille, koko
maailmanjärjestykselle kävisi, jos kallio, jonka päälle ne perustivat kirkkonsa, sortuisi?
Entä jos jonain kauniina päivänä kävisikin ilmi, että
logosentrisen suunnitelman tarkoitus oli vain luoda perusta
fallosentrismille ja tukea sen valtapositiota, varmistaa että
maskuliinisella järjestyksellä olisi syy olla historian veroinen?
Tällöin kaikki tarinat täytyisi kertoa eri tavalla, tulevaisuutta ei
voisi suunnitella, historialliset voimat vaihtuisivat — ja ne tulevat vaihtumaan — kädestä käteen ja ruumiista toiseen. Toisenlainen ajattelu, jota ei vielä voi edes kuvitella, tulee muuttamaan
kaiken yhteiskunnallisen toiminnan. Mutta mehän elämme aikaa,
jonka tuhatvuotisen kulttuurin perustaa miljoonat vielä tuntemattomat molekyylien lajit heikentävät.
Ja silloin, kun he heräävät tietoisuuteen kuolleiden joukosta,
sanojen joukosta, lakien joukosta.
Jonesin mukaan feminiinisyys on
autonominen “olemus”.
Kuuden kuukauden iästä lähtien tyttö kokee isää kohtaan
feminiinistä halua. Pikkutytön varhaisimpien fantasioiden analysointi itse asiassa osoittaisi, että petyttyään rintaan tyttö himoitsee sen sijaan penistä tai samanmuotoista esinettä (analoginen
liukuma). Tästä seuraa, koska olemme jo korvikkeiden ketjussa,
että yksittäisten esineiden sarjassa seuraavana peniksen sijasta
tulisi lapsi — sillä kyetäkseen vastaamaan Freudille Jones palaa
sävyisästi freudilaiselle maaperälle. Jones menee päätelmissään
kuitenkin liian pitkälle. Rinnastuksesta rinta-penis-lapsi Jones
päättelee, että pikkutyttö kokee isää kohtaan primaarista halua.
(Tähän sisältyisi myös halu saada lapsi isän kanssa.) Samalla tyttö
tietysti kokee myös primaarista rakkautta vastakkaiseen sukupuoleen. Myös tytöllä on siten oikeus oidipuskompleksiinsa primaarimuodossa ja äidin aiheuttamaan silpomisen uhkaan. Lopulta
tyttö on nainen, anatomisesti ja virheettömästi: hänen klitoriksensa
ei ole pienikokoinen penis. Klitoraalinen masturbaatio ei ole,
kuten Freud väittää, maskuliininen toiminto. Varhaisten fantasioiden valossa näyttäisi myös siltä, että vagina havaitaan hyvin
aikaisessa vaiheessa.
Kun Jones vakuuttaa, että on olemassa tietty feminiinisyys
(muissa yhteyksissä hänen käsityksensä ovat puhdasoppisia), hän
itse asiassa kuitenkin korostaa fallosentrismiä käyttäen tekosyynään juuri asettumistaan feminiinisyyden puolelle (ja Jumalan,
joka Jonesin mukaan loi ensimmäiset ihmiset mieheksi ja
naiseksi...!). Biseksuaalisuus katoaa sillattomaan kuiluun, joka
tässä tapauksessa erottaa vastapuolet.
Jos taas olemme Freudin kanssa samaa mieltä siitä, että “anatomia on kohtalo”, mitä hän ehdottaa samastuessaan Napoleoniin
artikkelissaan [The Disappearance of the Oedipus Complex (1933)
— saksaksi], silloin me osallistumme naisen kuolemaantuomitsemiseen. Ja kaiken historian päättämiseen.
Ei voida kiistää, etteikö sukupuolten välisellä erolla voisi olla
psyykkisiä seurauksia. Niitä ei kuitenkaan voida pelkistää
freudilaisen analyysin määrittelemiksi seurauksiksi. Ajatellaanpa
aluksi kahden sukupuolen suhdetta oidipuskompleksiin: poika
ja tyttö orientoituvat yhteiskunnalliseen roolijakoon siten, että
naiset eivät millään voi olla yhtä kyvykkäitä tuottamaan, koska
he “sublimoivat” miehiä vähemmän, ja koska symbolinen
toiminta, siis kulttuurin tuottaminen, on miesten aikaansaannosta.
Lisäksi Freudin lähtökohtana on se, mitä hän kutsuu
anatomiseksi eroksi sukupuolten välillä. Mehän tiedämme miten
hän tämän käsittää: kallisarvoisen falloksen omistamisen ja sen
puuttumisen väliseksi eroksi. Hänen lähtökohtansa on siis juuri se,
minkä Lacan määrittelee transsendentaaliseksi merkitsijäksi.
Sukupuolieroa ei kuitenkaan määrää vain kuvitteellinen suhde
anatomiaan, mikä perustuu suuressa määrin jonkin näkemiseen,
siis siihen oudon suureen merkitykseen, joka liitetään seksuaalisuuden määrittelyssä ulkopuolisuuteen ja peiliin. Tämä on tietysti
voyeuristin teoria.
Ei, minun mielestäni ero on ilmeisin seksuaalisen nautinnon
(jouissance) tasolla, koska mies ei voi tuntea naisen libidinaalista
taloutta, eikä sitä myöskään voida verrata miehen talouteen.
Mielestäni nainen joutuu kysymään itseltään “mitä minä
Mitä yksilö antaa?
Ero, joka on määrännyt historian liikkeen omaisuuden liikkeeksi,
ilmenee kahden talouden välisenä erona. Nämä kaksi taloutta
määrittyvät suhteessa lahjan ongelmaan.
Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden (poliittiset) taloudet on
järjestetty erilaisten vaatimuksien ja säädösten mukaan. Kun ne
yhteiskunnallistetaan ja metaforisoidaan, ne tuottavat merkkejä,
valtasuhteita, tuotantosuhteita, uusintamissuhteita — kokonaisen
suunnattoman kulttuurin, jota voidaan lukea maskuliinisesta tai
feminiinisestä näkökulmasta.
Tässä kohtaa käytän nimenomaan sukupuolieron määritteitä,
jotta parit mies/maskuliinisuus ja nainen/feminiinisyys eivät
aiheuttaisi sekaannusta. Sillä on olemassa miehiä, jotka eivät
tukahduta feminiinisyyttään ja naisia, jotka korostavat maskuliinisuuttaan. Ero ei tietenkään perustu yhteiskunnallisesti
määriteltyihin “sukupuoliin”. Ja kun puhun poliittisesta taloudesta
ja libidinaalisesta taloudesta, kun yhdistän nuo kaksi, en esitä
valheellista kysymystä alkuperästä, tuota tarua, jota miehen
yksinoikeus sitkeästi pitää yllä. Meidän täytyy varoa, jottemme
hyväntahtoisuuttamme tai sokeuttamme hairahtuisi Freudin ja
Jonesin tavoin essentialistis-ideologiseen tulkintaan. Kiistellessään naisen seksuaalisuudesta molemmat — vaikka aloittivatkin
vastakkaisilta näkökannoilta — päätyivät lopulta tukemaan
pelottavaa teesiä “luonnollisesta”, anatomisesta sukupuolierooppositiosta. Siitä lähtien molemmat tukivat implisiittisesti
fallosentrismin valtapositiota.
Tarkastellaanpa vastakkaisten näkökulmien pääkohtia. Teoksessaan Early Feminine Sexuality Ernest Jones määrittelee naisen
seksuaalisuuden melko epäselvästi ja hyökkää niiden freudilaisten
teesien kimppuun, joiden mukaan nainen on puutteellinen mies.
Freudin mukaan
1) Naisen tilanteen “kohtalokkuus” johtuu anatomisesta “vaja-
19
CIXOUS
Näiden muutosten vaikutuksia libidinaaliseen talouteen ei vielä
voida käsittää. Kuvitellaanpa samanaikaisesti yleinen muutos
kaikissa koulutuksen, kasvatuksen, opetuksen — siis uusintamisen
ja ideologisten vaikutteiden — rakenteissa. Ja kuvitellaanpa todellinen seksuaalinen vapautuminen, eli muutos suhteessa omaan
ruumiiseemme (ja toisen ruumiiseen), muutos siihen, kuinka
lähestymme tätä valtavaa materiaalista, orgaanista, sensuellia,
maailmankaikkeuden kaltaista kokonaisuutta, joka me itse
olemme. Tällainen muutos ei tietenkään ole mahdollinen ilman
yhtä radikaaleja poliittisia muutoksia. Tällöin “feminiinisyys” ja
“maskuliinisuus” ilmentäisivät aivan eri tavoin erilaisuuden seurauksia, omaa talouttaan, suhdettaan kulutukseen, puutteeseen,
lahjaan. “Feminiinisyys” ja “maskuliinisuus” alettaisiin käsittää
aivan uudella tavalla. Yleinen eroon pohjautuva ajattelu ei enää
mahtuisi hallitsevaan oppositiopariin. Miehen ja naisen ero olisi
kimppu uudenlaisia eroja.
Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta me kuitenkin yhä
räpiköimme vanhassa järjestyksessä.
haluan?” vain sen vuoksi, että yhteiskunta vaatii sitä häneltä.
Yhteiskunnassa on niin vähän tilaa naisen halulle, ettei nainen
lopulta tiedä mitä halullaan tekisi, ei enää tiedä mihin sen pistäisi,
eikä sitäkään onko hänellä lainkaan seksuaalista halua. Mielestäni
tämä kysymys peittää alleen kaikkein välttämättömimmän ja
tärkeimmän kysymyksen: “Miten minä koen seksuaalista nautintoa?” Mikä on naisen seksuaalinen nautinto, missä se tapahtuu,
miten se ilmenee naisen ruumiissa ja tiedostamattomassa? Entä
miten tämä nautinto sitten tuodaan esille kirjoituksessa?
Voimme puhua pitkään hypoteettisesta esihistoriasta ja
matriarkaalisesta aikakaudesta. Tai sitten voimme Bachofenin 3
tapaan yrittää muodostaa uudelleen gynekokraattisen yhteiskunnan ja saada näin selville poeettisia ja myyttisiä efektejä, jotka
vaikuttavat voimakkaan kumouksellisesti perheeseen ja miehiseen
valtaan.
Maskuliininen tulevaisuus
On kuitenkin olemassa poikkeuksia. Maailmassa on aina ollut
noita epävarmoja, runollisia olentoja, jotka eivät ole antaneet
armottoman painostuksen tukahduttaa homoseksuaalisuuttaan ja
alistaa itseään koodattujen mannekiinien muottiin. Ovatpa he
miehiä tai naisia, he ovat monimutkaisia, liikkuvaisia, avoimia
olentoja. Hyväksyessään toisen sukupuolen osatekijän itsessään
heistä tulee paljon rikkaampia, moninaisempia, vahvempia — ja
tämän liikkuvuuden rajoissa myös hyvin haavoittuvaisia. Vain näin
voidaan luoda uutta: ajattelijat, taiteilijat, uusien arvojen luojat,
hullut “nietzscheläisfilosofit”, käsitteiden ja muotoseikkojen
keksijät ja tuhoajat, nämä elämän muuttajat antavat erityisyyksien
yllyttää itseään — olivatpa nuo erityisyydet sitten toisiaan täydentäviä tai toisensa poissulkevia. Tämä ei tarkoita, että voidakseen
luoda jotakin ihmisen täytyy olla homoseksuaali. Ei ole kuitenkaan
mahdollista luoda uutta, ei filosofista eikä poeettista, ilman että
luojassa on läsnä runsain mitoin toiseutta, erilaisuutta: ihmisen
omaan minään liittyviä tai ihmisen kuvittelemia, kokonaisia
kansoja jotka syntyvät tiedostamattomassa. Tämän yllättävän
minän, jonka olemassaolosta emme aikaisemmin tienneet, äkkinäinen esiintulo — se on naisemme, hirviömme, shakaalimme,
arabimme, sukulaissielumme, pelkomme. Toisia minuuksia, runoutta tai fiktiota ei voida luoda ilman tiettyä homoseksuaalisuutta (tai biseksuaalisuutta), joka tekee minästä äärisubjektiensa
kiteytymän. Minä on tämä asia, henkilökohtainen, ylenpalttinen,
elävän maskuliininen, feminiininen tai jokin muu, jossa minä
ihastuttaa minua ja ahdistaa minua. Tässä ominaisuuksien muodostamassa kokonaisuudessa, jota minäksi kutsutaan, homoseksuaalisuus tukahdutetaan, mutta se ilmenee kuitenkin symbolisesti,
korvaavasti monien merkkien välityksellä — luonteenpiirteissä,
käytöksessä, tavoissa, eleissä — ja vieläkin selvemmin se näkyy
kirjoituksessa.
Jean Genet’n mukaan runsas, äidillinen feminiinisyys on juuri
sitä, mikä ilmenee jakautuvan, hajautuvan, uudelleenjärjestyvän
tekstin liikkeenä. Miesten, herrojen, monarkkien, prinssien,
orpojen, kukkien, äitien, rintojen unenomainen sekoittuminen
kerää ihmeellisen “energia-auringon” ympärille rakkautta, joka
pommittaa hajalle nämä rakastettavat päiväperhot niin että
ne voivat siirtyä uusiin ruumiisiin etsimään uusia intohimoja.
Kaikki muutkin tavat, joilla kuvataan vallan, omaisuuden,
maskuliinisen hallinnan historiaa, valtion perustamista tai ideologisen koneiston historiaa, ovat tehokkaita. Käynnissä oleva
muutos pakottaa kohtaamaan “alkuperän” ongelman. Fallosentrismi on olemassa. Historia ei ole koskaan tuottanut eikä tallentanut mitään muuta kuin fallosentrismiä, mikä ei tarkoita, että se
olisi vääjäämätöntä tai luonnollista. Fallosentrismi on vihollinen,
kaikkien vihollinen. Miehet menettävät sen takia, eri tavalla, mutta
yhtä raskaasti kuin naiset. On aika muuttua ja keksiä toinen
historia.
Ei ole olemassa sen enempää “kohtaloa”, “luontoa” kuin olemustakaan sinänsä; on vain eläviä rakenteita, jotka ovat joskus
kivettyneet historiallis-kulttuuristen rajojen sisälle. Nämä rajat
ovat niin olennainen osa historiaa, että on ollut kauan mahdotonta
— ja vieläkin on vaikeaa — ajatella, tai edes kuvitella jotakin
muuta. Me elämme siirtymävaihetta, ja näyttää siltä, että tämä
klassinen rakenne voi murtua minä hetkenä hyvänsä.
On mahdotonta ennustaa mitä sukupuolierolle tapahtuu tulevaisuudessa (kahdessa- tai kolmessasadassa vuodessa?). Emme kuitenkaan saa ymmärtää asiaa väärin: miehet ja naiset ovat juuttuneet niin sekavaan tuhatvuotisten kulttuurisidonnaisten määritysten verkostoon, että sitä on oikeastaan mahdotonta analysoida.
Emme voi puhua “naisesta” tai “miehestä” ilman että joudumme
ideologiseen teatteriin, jossa representaatioiden, mielikuvien,
heijastusten, myyttien ja identifikaatioiden moninkertaistuminen
jatkuvasti vääristää, muuttaa ja muokkaa uudelleen jokaisen ihmisen kuvitteellista järjestystä ja jo etukäteen mitätöi kaikki uudet
käsitykset.
On myös hyväksyttävä se mahdollisuus, että käyttäytyminen,
mentaliteetit, roolit ja poliittinen talous muuttuvat radikaalisti.
Suomentanut Jonina Altschuler
20
SORTIES
Viitteet
1.
2.
3.
Hélène Cixous
Tämä on juuri se ajatus, jonka Derrida on halunnut tuoda esiin
tutkiessaan filosofian historiaa. Kyseinen prosessi voidaan havaita
Platonin, Hegelin ja Nietzchen töissä, naisen alistaminen, eristäminen ja etäännyttäminen. Murha, joka sekoittuu historiaan maskuliinisen voiman ilmentymänä ja representaationa.
Ranskalainen runoilija Stéphane Mallarmé (1842-1898). Kyseinen
runo on Pour un tombeau d’Anatole, hautakammio, jossa Mallarmé
säilyttää poikaansa ja, asettuen itse äidiksi, suojelee häntä kuolemalta.
J.J. Bachofen (1815-1887), sveitsiläinen “gynekokratian” historioitsija, olemattoman historian “historioitsija”. Hänen tarkoituksenaan
oli osoittaa, että kansakunnat (kreikkalaiset, roomalaiset,
heprealaiset) kävivät läpi gynekokraattisen kauden, äidin valtiuden,
ennen kuin päätyivät patriarkaaliseen järjestelmään. Tämän kauden
olemassaolo voidaan vain päätellä, koska sitä ei ole tallennettu
historiaan. Bachofen etenee siihen johtopäätökseen, että koska tämä
kausi on ollut miehille nöyryyttävä, se on täytynyt tukahduttaa,
unohtaa pois historiasta. Hän yrittää luoda hyvin kauniin
matriarkaalisen järjestelmän arkeologian lähtien ensimmäisten
historiallisten tekstien lukemisesta ja painottaa niitä piirteitä, jotka
on jätetty kertomatta. Gynekokratia on Bachofenin mukaan hyvin
järjestettyä materialismia.
Arvostettu jälkistrukturalistinen kirjallisuudentutkija Hélène Cixous syntyi Algeriassa
vuonna 1938. Hän on tutkinut laajasti muun
muassa James Joycen tuotantoa ja kirjoittanut
myös romaaneja ja näytelmiä. Nykyään Cixous
opettaa Pariisin yliopistossa, Vincennesin
osastossa. Cixousin työn ja elämän kaksi eri
puolta, kriittinen ja luova, yhdistyvät hänen
radikaalifeministisissä kirjoituksissaan, joista
nyt julkaistava Sorties on hyvä esimerkki.
Vaikka Hélène Cixous on toisinaan kieltänyt
olevansa feministi sillä perusteella, että se
tukisi hierarkkista maskuliinisuus/feminiinisyys- oppositiota, jota hän on yrittänyt
hajottaa, liittyy hänen työnsä sisältö silti
selvästi feministisen kirjoittamisen perinteeseen.
Hélène Cixous edustaa ranskalaista
radikaalifeminismin suuntausta, jolle on keskeistä écriture feminine, “naisen ruumiin sekä
naispuolisen eron ilmaiseminen kielessä ja
tekstissä”, kuten Elaine Showalter käsitteen
määrittelee. Vaikka Cixousin kirjoituksessa on
yhtymäkohtia angloamerikkalaisesta 60-luvun
lopun ja 70-luvun naisten vapautusliikkeestä
alkunsa saaneeseen kritiikkiin, se on ehkä
vieläkin selvemmin velkaa Simone de Beauvoirin työlle sekä sille älylliselle kuohunnalle,
jonka vuoden 1968 tapahtumat saivat aikaan
Pariisissa. Ranskalainen radikaalifeminismi
painottuu voimakkaammin psykologiaan
kuin sosiologiaan, teoriaan enemmän kuin
käytäntöön.
Cixous on tarkastellut sekä Lacanin analyysia Freudista että Derridan logosentrismiin
kohdistamaa kritiikkiä, ja hän on jossain
määrin viitannut näihin hyökkäyksessään
patriarkaalista kulttuuria vastaan. Cixous
pitää juuri Lacanin symbolista “fallosta”
ja Derridan logosentrismiä fallosentrismin
kritiikin kahtena keskeisenä aspektina.
Käsite sorties tarkoittaa ranskan kielessä
“pakoja”, “lähtöjä” tai “ulosmenoja” ja siihen
liittyy myös sotilaallisia merkityksiä. Cixousin
artikkeli Sorties julkaistiin ensimmäisen
kerran teoksessa La Jeune Née vuonna 1975.
Jonina Altschuler
21
SPINOZA
B. de Spinoza Jarig Jellesille
Suomentanut Vesa Oittinen
Hyvä ystävä,
mitä oppiin valtiosta tulee, niin kysymäsi ero Hobbesin ja minun välilläni on siinä,
että minä jätän luonnonoikeuden aina koskemattomaksi enkä myönnä valtion korkeimmilla vallanhaltijoilla olevan sen enempää oikeutta alamaisiin nähden kuin mitä heillä
on valtaa alamaisten valtaan verrattuna. Näin on luonnontilassa aina asiainlaita.
Edelleen, mitä tulee siihen todistukseen, jonka annan Descartesin periaatteiden
geometrisen esitykseni liitteessä, nimittäin että on tuskin asiallista kutsua Jumalaa
“yhdeksi” tai “ainoaksi”, niin vastaan, että oliota voidaan kutsua yhdeksi tai ainoaksi
vain olemassolon, ei olemuksen kannalta. Emmehän käsitä olioita luvun kannalta
ennen kuin olemme palauttaneet ne yhteiseen sukukäsitteeseen. Esimerkiksi kukaan,
joka pitää käsissään yhtä killinkiä ja yhtä riikintaaleria, ei ajattele lukua “kaksi” ennen
kuin voi kutsua killinkiä ja riikintaaleria samalla nimellä, nimittäin “kolikoksi” tai
“rahaksi”. Silloin hän voi sanoa pitävänsä kädessään kahta kolikkoa tai kahta rahaa,
koska kutsuu yhtä hyvin killinkiä kuin riikintaaleriakin “kolikoksi” tai “rahaksi”. Tästä
seuraa siis selvästi, ettei ainoatakaan oliota voi nimittää ”yhdeksi” tai ”ainoaksi” ennen
kuin on käsitetty toinen olio, joka (kuten sanottua) käy sen kanssa yksiin. Mutta koska
Jumalan olemassaolo on hänen olemuksensa itse, emmekä voi muodostaa hänen
olemuksestaan universaalia ideaa, niin on varmaa että sillä, joka kutsuu Jumalaa
yhdeksi tai ainoaksi ei ole mitään tosi ideaa Jumalasta tai hän ei puhu Jumalasta asialliseen tapaan.
Siihen nähden taas, että hahmo on negaatiota eikä mitään positiivista, on selvää
että aineen kokonaisuudella, kun sitä tarkastellaan ei-määrättynä, ei voi olla mitään
hahmoa ja että vain äärellisillä ja määrätyillä kappaleilla voi olla hahmo. Kun joku
sanoo havaitsevansa hahmon, hän toteaa vain mieltävänsä määrätyn olion ja tavan,
miten se on määräytynyt. Tämä määräytyneisyys ei siis liity olioon sen olemisen
suhteen, vaan on päinvastoin sen ei-olemista. Koska nyt hahmo ei ole muuta kuin
määräytyneisyyttä, ja määärytyneisyys on negaatiota, ei hahmo — kuten sanottu — voi
olla muuta kuin negaatiota.
Näin kirjakaupan ikkunassa kirjan, jonka eräs Utrechtin professori oli laatinut
minua vastaan ja joka julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen. Siitä vähästä, jota silloin
luin siitä, päättelin ettei se ole tarkemman perehtymisen, vielä vähemmän vastineen
arvoinen. Jätin siksi kirjan ja sen tekijän niille sijoilleen. Mietin, kuinka huvittavaa
on, että tietämättömimmät ovat usein samalla rohkeimpia ja heti valmiita kirjoittamaan. Minusta * * * * tarjoavat tavaraansa kuin rihkamakauppiaat, jotka aina ensiksi
yrittävät myydä huonolaatuisinta. Paholaista sanotaan hyvin viekkaaksi, mutta nämä
ihmiset tuntuvat minusta vielä paljon viekkaammilta. Voi hyvin.
Haag, 2. heinäkuuta 1674.
22
SPINOZA
Spinoza Henry Oldenburgille
Suomentanut Mika Saranpää
Arvostettu ja maineikas Herra,
vastaanottaessani 22. heinäkuuta (1675) päiväämäsi kirjeen, olin jo lähtenyt Amsterdamiin, aikomuksenani saada julkaistuksi kirja, josta olen maininnut Sinulle aikaisemmin.
Kun vasta neuvottelin julkaisemisesta, alettiin jo huhuta kirjasta, jossa
koetan osoittaa, ettei jumalaa ole olemassa. Monet tietenkin uskoivat kuulemaansa. Eräät teologit, ehkä huhun luojat, näkivät aiheelliseksi valittaa
minusta hallitsijalle ja tuomareille. Eikä siinä vielä kaikki: suosimisestani
epäillyt typerät kartesiolaiset pyrkivät puhdistamaan maineensa
vääristelemällä kaikkialla mielipiteitäni ja kirjoituksiani, mitä he eivät ole
vieläkään lopettaneet.
Ystäväni saattoivat minut tästä kaikesta tietoiseksi. He vakuuttivat
minut siitä, että kaikkialla vaanii teologeja. Niinpä päätin siirtää julkaisemista, kunnes näkisin, miten asiat etenevät. Aioin myös kertoa Sinulle
tarkoituksistani.
Kaikki näyttää kuitenkin käyvän yhä pahemmaksi, enkä vieläkään tiedä,
mitä tehdä. En silti halunnut enää pidempään viivytellä kirjeeseesi vastaamista.
Kiitän Sinua sydämellisesti ystävällisestä varoituksesta. Olisin iloinen,
jos selittäisit sitä enemmän, niin että saisin tietää, mitkä ovat oppeja, jotka
Sinusta näyttävät suunnatuilta uskonnon ja hyveen harjoittamista vastaan.
Jos periaatteet ovat sopusoinnussa järjen kanssa, silloin ne mielestäni myös
palvelevat parhaiten hyvettä.
Ja jos siitä ei ole liiaksi vaivaa, pyydän Sinua osoittamaan Teologispoliittisesta traktaatistani ne kohdat, joita oppineet vastustavat. Tahdon
nimittäin selventää tuota tutkielmaa huomautuksilla, ja jos mahdollista,
poistaa sitä kohtaan ylläpidetyt ennakkoasenteet.
Tapaamisiin.
Spinoza
Kirjeistä ensimmäisen Spinoza lähetti ystävälleen Jarig Jellesille. Se julkaistaan tässä Carl Gebhardtin toimittaman edition tekstin
mukaan (Spinoza, Opera, Heidelberg 1972, vol. IV, missä se on julkaistu järjestysnumerolla 50). Teksti on säilynyt sekä latinanettä hollanninkielisenä painettuna versiona. Jälkimmäinen versio on luultavasti alkuperäisen mukainen, mutta Spinoza itse on ehkä
auttanut sen kääntämistä latinaksi (ks. Gebhardt-edition kommentaaria, mt., ss. 417, 408 – 409).
Kirje on vastaus Jellesille, joka oli esittänyt joukon hajakysymyksiä Spinozan filosofiasta. Siihen sisältyy Spinozan kannanmäärittely
hänen ja Hobbesin yhteiskuntafilosofian eroista sekä myöhemmin etenkin Hegelin ansiosta kuuluisaksi tullut muotoilu determinatio
est negatio. Viimeisessä kappaleessa mainittu ”Utrechtin professorin” kirja on Regner van Mansveltin Adversus Theologo-Politicum
liber singularis, joka ilmestyi 1674. Spinozan Opera posthuman (1677) julkaisijat ovat ilmeisesti varovaisuussyistä korvanneen neljällä
tähdellä yhden sanan kirjeen lopusta. Ehkä siinä on lukenut “teologit” tai “uskonkiihkoilijat”. Vanhan englanninkielisen laitoksen
laatija R.M. Elwes sijoitti tähtien paikalle sanat “The Christians”.
Pari kommenttia suomennokseen. “Yksi” ja “ainoa” ovat latinankielisessä tekstissä unum ja unicum, hollanniksi taas een ja enig.
“Hahmo” taas on alkukielillä figura ja gestalte, jolla siis tarkoitetaan olioiden konkreettista fyysistä muotoa.
Vesa Oittinen
23
SPINOZA
Vesa Oittinen
SPINOZISTINEN DIALEKTIIKKA
Toisentyyppistä vaihtoehdon etsintää kartesiolaisesti ymmärretylle modernille edustaa norjalaisen Arne Naessin yritys asettaa
spinozismi uuden ekologisen filosofian — tai “ekosofian”, kuten
Naess itse sitä kutsuu — perustaksi. Ilmeisesti juuri Naessin
ansiosta Spinoza on hyvässä maineessa ns. “syväekologien”
parissa, ja todennäköistä on että tästä tulkintalinjasta kuullaan
vastaisuudessa enemmän. Siinä painotetaan Spinozaa nimenomaan teknologisen rationaalisuuden kriitikkona ja holistisen
näkökannan esittäjänä. Pulmana tuntuu kuitenkin olevan, että se
“kokonaisvaltaisuus”, jonka takuumieheksi ekofilosofia yrittää
saada Spinozaa, on hyvin epämääräistä ja yleistä. Ekofilosofien
teksteissä esiintyvät Spinoza-viittaukset voitaisiin korvata lähes keneltä tahansa muulta edes jonkin verran panteismiin ja
totaliteettiajatteluun taipuvaiselta filosofilta otettuihin sitaatteihin ilman että argumenttien luonne siitä muuttuisi.
Uudemmalle Spinoza-tutkimukselle ja -reseptiolle on vaikeasti
määriteltävän “antikartesiolaisuuden” ohella ominaista myös kiinnostuksen painopisteen siirtyminen metafysiikasta kohti Spinozan
käytännöllistä filosofiaa. Hieman kärjistäen voi sanoa, että
Spinozaa arvioitiin aiemmin ennen kaikkea Etiikan kahden ensimmäisen kirjan pohjalta, jotka käsittelevät Jumalaa, olioita ja
tiedon perusteita (tämän tradition pani alulle oikeastaan jo
Leibniz, joka paneutui uteliaana tutkimaan Etiikkaa heti sen
tultua painosta 1677, mutta ei säilyneiden muistiinpanojen mukaan näytä edenneen kolmannen kirjan alkua pidemmälle!). Nyt
sen sijaan luetaan uusin silmin myös kirjoja III, IV ja V, joissa on
puhe affekteista (emootioista ja tunteista), ihmisen orjuudesta
niiden alaisina ja lopuksi vapauden mahdollisuudesta.
Kiinnostus Spinozan filosofiaan on parin-kolmen viime vuosikymmenen aikana tasaisesti kasvanut. 70-80-lukujen taitteessa alkoi
todellinen “Spinoza-buumi”: 1977 vietettiin Spinozan kuoleman
300-vuotismuistoa, samana vuonna alettiin Pariisissa julkaista
Cahiers Spinozaa, jonka kukin vihko omistetaan tietylle teemalle;
1982 pidettiin kaksi kongressia (Urbino, Amsterdam) ja 1985
alkoi ilmestyä tärkeä kansainvälinen Studia Spinozana-vuosikirja
seuraamaan alan tutkimusta. Maailman seitsemästä Spinoza-seurasta viisi on perustettu vuoden 1988 jälkeen; The North American
Spinoza Society (1992) on näistä toistaiseksi nuorin. Spinozaa
käsittelevää kirjallisuutta julkaistaan yhä enemmän, samoin hänen
teostensa kriittisiä editioita ja käännöksiä.
“Buumi” ei tietysti olisi ollut mahdollinen ilman edeltänyttä
maaperän muokkausta. Pysyviksi Spinoza-tutkimuksen muistomerkeiksi tulevat jäämään sellaiset teokset kuin Harry Austryn
Wolfsonin The Philosophy of Spinoza (1934), St. von DuninBorkowskin, H.H. Joachimin tai Carl Gebhardtin työt, J.
Freudenthalin jo viime vuosisadan lopulla ilmestynyt Spinozaelämäkerta ja monet muut. Nykyistä Spinoza-renessanssia on
pohjustanut etenkin ranskalainen tutkimus 60-luvulta alkaen.
Martial Gueroultin Spinoza (1-2, 1968, 1974), joka tekijänsä kuoleman vuoksi valitettavasti jäi keskeneräiseksi, on paitsi tarkkuudessaan ylittämätön kommentaari, myös yritys rekonstruoida
Spinozan metafysiikka pienimpiä yksityiskohtia myöten. Toinen
tärkeä ranskalaisjulkaisu on Alexandre Matheronin Individu et
Communauté chez Spinoza (myös 1968). Matheron selvittelee
tutkimuksessaan uraauurtavalla tavalla Spinozan antropologiaa
(ihmiskuvaa) ja poliittista teoriaa, joka huipentuu oppiin järjen
ohjauksessa elävien ihmisten muodostamasta vapaasta valtiosta.
Seuraavien parin vuosikymmenen aikana alkoi ilmaantua toisistaan hyvinkin poikkeavia Spinoza-tulkintoja tiuhaan tahtiin: yhtä
lailla marxilais-strukturalistisia (Louis Althusserin koulukunta)
kuin vasemmistoradikaaleja (Antonio Negri), poststruktu-ralistisnietzscheläisiä (Gilles Deleuze), analyyttisen filosofian perinteeseen
kytkeytyviä (J.Bennett), buddhalaisia (Jon Wetlesen),
freudilaisuuteen kallistuvia (Y.Yovel)...
Tässä uusimmassa Spinoza-kiinnostuksessa on aiemmasta
reseptiosta poikkeavia sävyjä, jotka ilmenevät Spinozan “toiseuden” painottamisena. Taustalla näyttää olevan myöhäismodernissa
virinnyt tarve etsiä vaihtoehtoja sille rationaalisuuden tyypille, jota
kutsutaan kartesiolaiseksi. Descartesissa nähdään — tähän tosin
liittyy yksinkertaistuksia — läntisien yhteiskuntien teknisen edistyksen mahdollistaneen ajattelutavan perustanlaskija: analyyttisen,
kohteet osiin jakavan ja laskelmoivan järjen edustaja. Sitä mukaa
kun kartesiolaista ajattelumallia on alettu arvostella ekologisista,
feministisistä tai yleensä “holistisista” lähtökohdista, on myös
kiinnostus hänen vastapooliinsa Spinozaan kasvanut. Jos Descartes on modernin filosofian portaalifiguuri, niin Spinozaa
puolestaan markkinoidaan postmodernin ennakoijana. Tällä
linjalla etenevä kartesiolaisen tradition arvostelu on välistä
laajennut rationalismin kritiikiksi ylipäätään, mikä ei ole aivan
ongelmatonta.
Strukturalistis-“marxilainen” Spinoza
Ranskasta ovat peräisin myös ne kaksi kiinnostavaa, mutta samalla
varsin kontroversiaalista Spinoza-tulkintaa, joita väitöskirjassani
tarkastelen. Keskeisiä ovat kysymykset ei-kartesiolaisen subjektikonstituution mahdollisuudesta ja Spinozan suhteesta siihen
dialektiseen traditioon, joka huipentuu Hegelissä (ja Marxissa).
Descartesin filosofia, subjektikonstituutio ja dialektiikka ovat
keskenään sisäisessä yhteydessä jo siksikin, että klassinen saksalainen idealismi tematisoi uusissa oloissa nimenomaan karte-siolaista
subjektikäsitystä. Kantin transsendentaalinen apperseptio ei ole
muuta kuin syvällisemmin ymmärrettyä cogito-problematiikkaa, ja
dialektiikka syntyi Kantin jälkeisessä saksalaisessa idealismissa
pitkälti juuri yrityksenä ratkaista subjektin ja maailman välisen
suhteen antinomioita. Todellisuuden perusrakenne osoittautui
Fichten, Schellingin ja varsinkin Hegelin tulkitsemana subjektiivisuuden mallin mukaiseksi. Saksalainen tutkija Klaus Düsing
onkin osuvasti kutsunut Hegelin dialektiikkaa “subjektiivisuuden
logiikaksi”, huipentuuhan se alun perin toisiaan vastaan astuvien
substanssin ja subjektin keskinäiseen sovintoon ja
toisikseen
välittymiseen, minkä tuloksena “Absoluutti” paljastuu subjektiobjekti -identiteetiksi.
24
SPINOZA
vaikea nähdä, miten tämä voisi merkitä sellaista totaalista välirikkoa varhaismodernin subjektikäsitteen kanssa, joka jotenkin
perustelisi puheet Spinozan radikaalista toiseudesta. Spinozahan
säilyttää Descartesin distinktiot attribuuttien tasolla kiistäen
ainoastaan sen, että niiden väliset eroavaisuudet johtaisivat
useampiin substansseihin. Itse asiassa ajatus Jumalasta ainoana
varsinaisena substanssina esiintyy jo Descartesilla, eikä Spinozan
tarvinnut muuta kuin kehitellä kantaa johdonmukaisesti eteenpäin.
Lisäksi on aiheellista kysyä, missä määrin Spinoza hylkäsi
teleologian. Etiikan I kirjassa hän kiistää sen, että luonnossa
vallitsisi finaalinen kausaliteetti, mutta toisaalta III kirjassa
introdusoitu oppi olioiden itsesäilytyspyrkimyksestä (conatus)
selvästi rehabilitoi teleologia-ajatuksen — tosin tällä kertaa
itsereferentiaalisen suhteen muodossa. Ja lopuksi, vaikka Spinoza
ei tietenkään soveltanut tietoisesti dialektista metodia läpi
systeeminsä niinkuin Hegel, on silti mahdollista osoittaa Etiikassa
lukuisia — enemmän tai vähemmän “tiedostamattomia” — dialektisia proseduureja. Näin etenkin mitä tulee äärellisen ja äärettömän keskinäissuhteen määrittelyyn (Jumalan eli substanssin
immanentti läsnäolo moduksissa) tai Etiikan III kirjan alussa
introdusoituun conatus-käsitteeseen (olemassaolon pyrkimys
aktuaalisena olemuksena).
Spinozan ja Descartesin subjektikäsitysten erot piirtyvät hyvin
esiin, jos niitä vertaillaan tarkastelemalla, millaisia tunnusmerkkejä hypoteettiselle “täydelliselle ihmiselle” annetaan kummassakin systeemissä. Descartesin mukaan jo vapaa tahto sellaisenaan
“tekee meistä tietyllä tavalla Jumalan kaltaisia”. Ihminen on
täydellisimmillään silloin kun hän vapaasta tahdosta käyttäytyy
jalomielisesti, so. huonot affektinsa hilliten. Spinoza taas lähtee
hyvin realistisesti siitä, ettei ihminen koskaan pysty täysin
irroittautumaan luodun luonnon piiristä, vaan on aina “passioiden
alainen” (Eth. IV.4 koroll.). Jumalaa pystyy lähestymään ja tiedostamaan vain “meidän parempi osamme” (melior pars nostri; IV §
32) ja Jumalan kaltaiseksi muuttumisen sijasta inhimillinen
subjekti joutuu tyytymään vaatimattomampaan tavoitteeseen —
Jumalan rakastamiseen.
“Strukturalistisen marxismin” edustaja Louis Althusser esitti
jo 60-luvulla paljon kohua herättäneen teesin Marxin “teoreettisesta antihumanismista”. Sen mukaan marxismi tulisi nähdä
tiukan objektivistisena, jopa skientistisenä oppijärjestelmänä.
Subjektius ei ole muuta kuin porvarillisen yhteiskunnan olosuhteiden tuottama illusorinen (ideologinen) tajunnan muoto, väitti
Althusser. Koska humanismin ytimenä on ihmisen
näkeminen subjektina, seuraa
tästä että humanismikin on
Althusserille vain porvarillista
ideologiaa. Vastaavasti eivät
dialektiset proseduu-ritkaan
ole muuta kuin porvarillisen
ideologian illuusioita; ne oli
määrä korvata kaikesta
humanismista
puhtaalla
struktuurien tarkastelulla.
Myöhemmin 70-luvun puolella esittämissään itsekritiikeissä Althusser selitti, että
hän ja hänen oppilaansa olivat
näin väittäessään itse asiassa
olleet spinozisteja. Onhan
Spinozan oppi ankaran deterLouis Althusser
ministinen ja kieltää kartesiolaiseen subjektikäsitykseen olennaisesti liittyvän tahdonvapauden ajatuksen.
Althusserin oppilaista on etenkin Pierre Macherey systematisoinut mestarinsa Spinoza-tulkintaa. Macherey luonnostelee
teoksessaan Hegel ou Spinoza (1979) jyrkän materialistis-deterministisen “spinozistisen marxismin” (tosin niin yleisellä filosofisella
tasolla, että marxismi käytännössä samaistuu materialismiin
yleensä). Siinä kuvattu Spinoza kumoaa Descartes-kritiikillään
saman tien myös koko uuden ajan subjektikäsityksen; se mitä
maailmassa tapahtuu, on vain prosesseja ilman subjektia. Ja koska
Hegelin dialektiikka liittyy nimenomaan Descartesin perustamaan
uuden ajan “porvarilliseen” valtavirtaan pitäessään kiinni subjektin ideasta, seuraa tästä Machereyn mukaan edelleen, että Spinozaan nojaavien filosofien on hylättävä perinteiset dialektiset välityskuviot. Modernin filosofian historiassa Spinoza on radikaalisti
“Toinen” ja hänen merkityksensä paljastuu vasta nyt, kun
vallankumoukset ovat pyyhkäisemässä porvarillisen yhteiskunnan
historian roskatunkiolle.
Althusserilaisten tapa lukea Spinozaa liittyi saumattomasti
siihen äärivasemmistolaisuuteen, joka vuoden 1968 tapahtumien
jälkeen nosti päätään ranskalaisen sivistyneistön keskuudessa.
Ajankohta tuotti monia muitakin “hurjia” teorioita (muistettakoon
vain esim. Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin Anti-Oedipe, missä
väitettiin että skitsofrenian ja kapitalismin välillä vallitsee yhteys
ja että “skitso” itse asiassa ennakoisi tulevaisuuden emansipoitunutta ihmistä!). Kun 70-luvun radikalismin veto loppui,
rupesi myös althusserilaisuus melko pian hiipumaan. Ilmeisesti
juuri tästä syystä ei Macherey ehtinyt tematisoida kovin pitkälle
spinozistista vaihtoehtoaan dialektiikalle vaan tyytyi allekirjoittamaan Althusserin teesin struktuureissa toteutuvasta “ylideterminaatioista” (surdétermination), jolla piti korvata dialektinen —
negaation negaation kautta toteutuva — determinaatio. Toisaalta
Macherey esitti myös joitakin varovaisia huomautuksia Spinozaan
nojaavan ei-hegeliläisen, so. materialistisen dialektiikan mahdollisuuksista, mutta täysin avoimeksi jäi mikä olisi ollut sen suhde
neuvostoliittolaisen diamatin traditioon.
Althusserin koulukunnan tekstien lähiluku paljastaa, että heidän
Spinoza-tulkinnassaan on perustavaa laatua olevia väärinkäsityksiä. Spinoza tietenkin arvosteli Descartesin tahdonvapausoppia ja
sen “reaalisen eron” (distinctio realis) absolutisointia, jonka kartesiolaisuus teki ajattelun ja ulottuvaisuuden välille, mutta silti on
Spinoza “differenssifilosofian”
takuumiehenä
Gilles Deleuzen tapa lukea Spinozaa on vielä omaperäisempi kuin
althusserilaisilla. Hänen työnsä Spinoza et le problème de
l’expression ilmestyi 1968, siis jo ennen Althusserin koulukunnan
Spinoza-arvioita, mutta se sijoittuu silti pikemmin poststrukturalistiseen kenttään. Siinä missä strukturalismi piti kiinni
universaaleista invarianteista, korostaa poststrukturalismi taas
päinvastoin kaikki universalismit murtavaa eroa, differenssiä.
Strukturalismi katsoo, että erojen taustalta on aina mahdollista
löytää syvempi ykseys, poststrukturalismi sen sijaan pitää
differenssiä primaarina, ja tältä kannalta eri jälkistrukturalistisia
virtauksia voidaan kutsua “differenssifilosofiaksi”, vaikka
tendenssin juuret palautuvatkin jo ainakin Heideggeriin.
Deleuzen kirja ei pitkään aikaan synnyttänyt mitään keskustelua, lähinnä kai siksi että se oli niin tavattoman vaikeasti ymmärrettävä, suorastaan hermeettinen teos. Maailmanmaineeseen
Deleuzen onnistui päästä vasta 80-luvulla, sen jälkeen kun
Althusser oli unohdettu mielisairaalaan ja Foucaultinkin maine
jo alkoi haalistua.
Vaikka differenssi- ja struktuurinäkökulmat tuntuvat sulkevan
toisensa pois, on Deleuzen ja Althusserin tulkinnoilla kuitenkin
se yhteinen nimittäjä, että Spinozan sijoitetaan antidialektiseen
traditioon. Deleuze on tässä jopa jyrkempi: dialektiikka on, sanoi
hän eräässä yhteydessä, “se ajattelun muoto jota vihaan eniten”.
Hän pyrkii korvaamaan dialektiikalle ominaisen toisinolemisen
käsitteen erolla (différence). Yksilön konstituoituminen ei näin
edellyttäisi “Toista”, jonka luoman vastakkaisuuden ansiosta
25
SPINOZA
täysin differenssifilosofiasta poiketen: “Hyvettä seuraavien korkein
hyvä on kaikille yhteistä ja kaikki voivat yhtä lailla nauttia siitä”
(Eth. IV.36). Enemmänkin, deleuzilaisittain ymmärretty
differenssin tila ihmisten välillä ei Spinozan näkökulmasta olisi
mitään muuta kuin äärimmäistä passioiden valtaa: “Sikäli kuin
ihmiset ovat passioiden alaisia, ei voida sanoa, että heidän luontonsa ovat yhteneväisiä” (IV.32). Koska vapaus määrittyy
Spinozalla passioiden ylittämisen kautta, olisi tilanne, missä herra
on totaalisesti kääntänyt selkänsä orjalle ja nauttii vain omasta
differentistä positiivisuudestaan, samalla täydellisessä ristiriidassa
inhimillisen vapauden kanssa.
yksilön omat määreet vasta
kehkeytyisivät, vaan yksilöllisyys on primää-ristä,
“Toisesta” riippumatonta
differenssiä. Deleuze yrittää tältä pohjalta luoda
“differenssin logiikkaa”,
joka selvästi on saman
hengen lapsia kuin Heideggerin rationalismikritiikki. Hän etsii tukea
differenssin logiikalleen
Nietzschen “ikuisen paluun” teoriasta, joka tulkitaan differenssin yhä
uudelleen tapahtuvaksi
reproduktioksi.
Deleuze tekee spinozisGilles Deleuze
mista oman differenssifilosofiansa edelläkävijän vetoamalla Spinozan opin periaatteelliseen affirmatiivisuuteen. Spinozan ontologia perustuu sille, että
oleminen on aina affirmatiivista; negatiivista ei sinänsä ole olemassa. Dialektinen toisinolemisen käsite sen sijaan implikoi
negatiivisuutta, mistä Deleuzen mielestä seuraa, ettei Spinozan
filosofia voi olla dialektista.
Tätä teesiä voi arvostella osin samoin perustein kuin Althusserin
koulukunnankin dialektiikkakritiikkiä. Deleuzen positio on kuitenkin kiinnostavampi, koska siihen liittyy tietoinen yritys antidialektisen vaihtoehtoisen filosofian luomiseksi — ja nimenomaan
tavalla, joka vastaa postmodernin aikakauden henkeä. Ongelma
vain, että Spinozasta on paha saada takuumiestä tähän yritykseen.
Hänen ontologiansa lähtee ensinnäkin siitä, että luodussa luonnossa olioiden väliset suhteet määräytyvät nimenomaan toisinolemisen kautta (ks. Eth. I. määr. 5: “Moduksella ymmärrän sitä,
joka on toisessa ja käsitetään toisen kautta” [in alio est et per alia
concipitur]). Lisäksi differenssifilosofia vaatii yksilöiden
monadinomaista riippumattomuutta toisistaan; tämä vastaa kyllä
hyvin postmodernin “pirstaleista” maailmankuvaa, mutta on
jyrkässä ristiriidassa Spinozan substanssiopin kanssa, joka päinvastoin korostaa yksittäisten olioiden irreaalisuutta substanssin
rinnalla.
Toinen Deleuzen Spinoza-interpretaation läpikäyvä teema on
hänen näkemisensä emansipaation filosofina — mutta ei poliittisessa mielessä, kuten althusserilaisilla, vaan ajattelijana, joka viitoittaa tietä ulos surusta, ressentimentistä ja kielteisistä affekteista.
Deleuzen mukaan Spinoza on Nietzschen ennakoija. Paitsi että
Spinoza irtisanoutuu vallitsevasta moraalista ja arvoista yhtä
radikaalisti kuin Nietzsche, hän myös saarnaa “ilon filosofiaa”,
joka tulee hyvin lähelle nietzscheläisittäin ymmärrettyä
dionyysisuutta. Onkin vain johdonmukaista, että Deleuze päätyy
tulkitsemaan spinozistisen “viisaan” ihanteen nietzscheläiseksi
yli-ihmiseksi ja “herraksi”.
Positiivisen käsite ja differenssifilosofia astuvat tässä taas
kuvaan, sillä Nietzsche kuvasi herran ja orjan suhdetta tavalla,
joka Deleuzen mukaan on täydellinen vastakohta Hegelin Fenomenologian herran ja orjan dialektiikalle. Siinä, missä herra ja
orja Hegelille määräytyvät molemminpuolisen toisinolemisen
relaation välityksellä niin että herra on vähintäänkin yhtä riippuvainen orjasta kuin tämä herrastaan, ei heillä Nietzschen filosofiassa ole mitään “dialektista” keskinäissuhdetta: herra affirmoi
omaa subjektiivisuuttaan nautinnollisesti ja puhtaasti tavalla, joka
itseriittoisessa positiivisuudessaan sulkee orjan täysin ulkopuolelleen. Herran ja orjan suhteen määrittelee pelkkä differenssi,
jossa kumpikaan ei ole toiselleen Toinen.
Deleuzen yritys tehdä Spinozasta tällä tavoin ymmärretyn
emansipaation takuumies ei ole vakuuttava, koska Spinoza perustelee viisaan — ja samalla myös vapaan — ihmisen toimintaa
Lopuksi
Althusserin koulukunnan ja Deleuzen lähempi tarkastelu osoittaa
siis, että yritys klassisen filosofian “postmoderniksi” ylittämiseksi
Spinozan avulla antaa käteen kovin laihan lopputuloksen.
Toisaalta näiden yritysten taustalla oleva modernin kriittisen
revision tarve on epäilemättä aito ja perusteltu: vaikka “kartesiolaisen järjen” arvostelu on joskus ollut yliampuvaa, ei se silti
ole aiheetonta.
Palatakseni esitelmäni alussa mainitsemiini Spinoza-renessanssin motiiveihin: Spinoza pystyy epäilemättä tarjoamaan rakennuspuita “vaihtoehdolle” — mutta ei radikaalin katkoksen mielessä,
vaan tähänastista filosofiaa uudistavasti. Nähdäkseni on virheellistä kääntää selkänsä dialektisen ajattelun traditiolle (eikä se
edes luontevasti onnistuisikaan, koska Hegel ja dialektiikka
säilyttävät silloin asemansa sinä “Toisena”, johon nähden omaa
positiota perustellaan!).
Hegel piti omien dialektisten kehittelyjensä punaisena lankana
substanssin ja subjektin välittymistä, kunnes lopputulokseksi
saadaan niiden identiteetti. Prosessi on sekä teleologinen että
idealistinen — tässä Althusserin & co. kritiikki pitää paikkansa.
Arvostelijat ovat kuitenkin kiinnittäneet vain vähän huomiota näiden dialektisten prosessien rakenteelliseen erityispiirteeseen: itsesuhteeseen, siihen että dialektiikan määritykset ovat enemmän tai
vähemmän itsereferentiaalisia. Tämä on aivan luonnollista, kun
ottaa huomioon, että Hegelin dialektinen logiikka on nimenomaan
subjektiivisuuden logiikkaa. Perusmallina on Kantin transsendentaalinen apperseptio, jonka loogista struktuuria dialektiikka
myös Hegelillä uusintaa.
Spinozan väitetty antidialektisuus on helppo kumota jo pelkästään viittaamalla siihen, miten Hegelin “subjektiivisuuden logiikan” keskeinen piirre, siis itsesuhde, esiintyy hänellä “jaloilleen
käännetyssä” muodossa, substanssia konstituoivana piirteenä:
substanssi on causa sui, joka “on itsessään ja ymmärretään itsensä
kautta” (Eth. I., määr. 1). Sama itsesuhde murtautuu Spinozan
systeemin ratkaisevissa taitekohdissa myös modusten maailmaan:
totuus on “oman itsensä ja epätoden mittapuu”, hyve taas “oman
itsensä palkinto”.
Epäilemättä näissä Spinozan muotoiluissa on myös muistumia
Aristoteleen Metafysiikan 12. kirjan kuuluisista kohdista, jossa
puhutaan siitä, kuinka Jumala omassa itseriittoisuudessaan
ajattelee itseään ja näin tehdessään nauttii itsestään. Olennaista
kuitenkin on se, että Hegelillä substanssi ja subjekti lankeavat
yhteen sen ansiosta, että ajatus on muotoa, joka tuottaa oman
sisältönsä; Spinozalla taas ajattelu ja ulottuvaisuus pysyvät omina
attribuutteinaan (tässä Spinoza siis jää edelleen samalle kannalle
kuin Descartes), eikä substanssin ja subjektin välittyminen voi
toteutua muulla tavoin kuin järjen ja Jumalaa kohtaan tunnettavan
intellektuaalisen rakkauden kautta.
Artikkeli perustuu kirjoittajan lectio praecursorialle,
joka luettiin Oulussa 10. syyskuuta 1994.
26
SPINOZA
Juhani Pietarinen
SPINOZAN ETIIKAN
SUOMENNOS TUOTTAA ILOA
Benedictus de Spinoza, Etiikka. Suomentanut ja selitykset
laatinut Vesa Oittinen. Gaudeamus, Helsinki 1994. 319 s.
voimasta (potentia). Oittinen puhuu Jumalan ‘kyvystä’ (esim.
propositio I.34), mutta yhtä hyvin voidaan käyttää ‘voiman’
käsitettä, sillä kyseessä on nimenomaan itseään toteuttava
perusvoima — esikuvana uuden luonnontieteen liikevoima.
‘Kyky’ saattaa tuoda mieleen psykologisen kategorian.
Myöhemmin kirjan kolmannessa luvussa puhutaan olioiden
pyrkimyksestä olemassaoloon tai toimintaan (III.7 ja todistus),
joka ilmentää juuri tuota substanssin perusvoimaa. Joskus Oittinen käyttääkin kyvyn käsitteen asemesta voiman käsitettä (esim.
s. 207, luvun IV aksioomassa).
Spinozan ehkä merkittävin argumentti on, että vain yksi
substanssi on mahdollinen. Toisin sanoen kaiken mikä on olemassa
saa aikaan yksi pysyvä, ääretön ja jakamaton perusvoima. Tuo
voima ilmenee samalla kertaa sekä äärettömänä ymmär-ryksenä,
joka pystyy käsittämään kaiken mikä universumissa on mahdollista, että äärettömänä liikevoimana, joka toteuttaa kaikki mahdollisuudet ‘ulotteisena’ todellisuutena. Etiikka-kirjan ensimmäinen
luku tuo tavattoman vaikuttavalla tavalla esille Spinozan johdonmukaisen päättelyn, että mitään toteutumattomia mahdollisuuksia ei ole ja ‘henkinen’ ja ‘aineellinen’ todellisuus ovat yhden ja saman substanssin kaksi eri puolta tai ominaisuutta, siis
perimmältään identtisiä mutta rinnakkain ilmeneviä tapahtumia.
Todellisuus on välttämättä juuri sellainen kuin se on, sillä Jumala
ei olisi voinut päättää toisin koska, paradoksaalisesti ehkä, hän on
kaikkivaltias eli toteuttaa välttämättä kaiken potentiaalisuutensa.
Pieni käännökseen liittyvä huomautus. Määritelmän IV mukaan
attribuutti tarkoittaa “sitä, minkä intellekti havaitsee substanssissa
ikään kuin sen olemusta muodostavana”. Spinozan tanquam on
käännetty wolfsonilaisittain subjektiivisesti ilmaisemaan sitä, että
attribuuttien erot olisivat näennäisiä (‘ikään kuin’) eivätkä
todellisia. Subjektiivinen tulkinta kuitenkin hylätään yleisesti (vrt.
esim. Gueroult ja Curley), joten oikeampi käännös olisi “minkä
intellekti havaitsee substanssissa sen olemusta muodostavana.”
Spinozan filosofia ei herätä innostusta, kun siitä lukee filosofian
historioiden tyypillisen kuvauksen: ankaraa monismia ja
determinismiä. Mutta viime vuosina valtavasti laajentunut tutkimus on löytänyt Spinozan uudelleen. Meilläkin on muutaman
vuoden aikana kirjoitettu kaksi korkeatasoista väitöskirjaa, Olli
Koistisen On the Metaphysics of Spinoza’s Ethics (Turun
yliopistopaino, 1991) ja Vesa Oittisen Spinozistische Dialektik
(Peter Lang, 1993). Itse olen kirjoittanut yleisesityksen Spinozan
filosofiasta, Ilon filosofian (Yliopistopaino 1993). Gaudeamuksen
julkaisema Spinozan pääteos Etiikka lisää arvokkaalla tavalla
suomalaisen lukijan mahdollisuuksia tutustua omalla kielellään
monella tavalla merkittävään ajattelijaan.
Etiikan kääntäjä Vesa Oittinen tuntee hyvin filosofian klassikoita, ja lisäksi hänellä on monipuolinen kielellinen koulutus.
Käännös on tehty latinankielisestä alkutekstistä, ja se on erinomaista suomea.
Kääntäjän esipuhe on valaiseva. Siinä korostetaan erityisesti
Spinozan filosofian läheistä yhteyttä Descartesin ajatteluun, mutta
muitakin oleellisia vaikutuksia tuodaan esille. On hyvä, että
Spinoza esitellään nimenomaan uuden ajan ajattelijana eikä
keskiajan perinteen jatkajana. Oittinen mainitsee lyhyesti kaikkein uusimpia tutkimustuloksia Spinozan elämästä Amsterdamissa
ja hänen ystäväpiiristään.
Substanssi
Etiikan ensimmäisessä luvussa Spinoza esittää käsityksensä
substanssista, joka on määritelmän mukaan olemassa ‘itsessään’ ja
käsitetään ‘itsensä kautta’. Tästä määritelmästä seuraa suoraan, että
substanssin olemus sisältää olemassaolon eli substanssi on
välttämättä olemassa. Koska substanssi on ääretön, ikuinen ja
jakamaton, ja saa aikaan kaiken mikä on olemassa, Spinoza
päätteli, että substanssi on sama kuin Jumala. Siis Jumala on
välttämättä olemassa. Onko näin todistettu Jumalan olemassaolo?
Ei tietenkään, sillä kyseessa on filosofian historian mahtavin
kehäpäätelmä: johtopäätös oletetaan jo premississa eli substanssin
ja Jumalan määritelmissä.
Siitä huolimatta Spinozan substanssioppi on filosofisesti tavattoman kiinnostava. Hänen keskeinen oletuksensa on, että kaikki
aidot mahdollisuudet toteutuvat välttämättä (oletus tunnetaan
aatehistoriassa hieman harhaanjohtavalla nimellä ‘runsauden
periaate’). Substanssi on välttämättä itsensä toteuttavaa potentiaalisuutta, ja potentiaalisuuteen sisältyy kirjaimellisesti ajatus
Ihmismieli
Kirjan toinen osa tuo esille Spinozan käsityksen “mielen luonnosta
ja alkuperästä”. Valtaosin kysymys on ihmismielestä, mutta ‘mielen’ käsite ei Spinozan filosofiassa rajoitu mitenkään vain siihen.
Oittinen kääntää Spinozan käsitteen mens ‘tajunnaksi’. Se on
parempi sana kuin ‘sielu’, joka on paitsi turhan uskonnollissävyinen myös rajoittava, sillä Spinozan mens sisältää myös
halut, tahtomukset, emootiot, tunteet jne. ‘Tajunta’ on kuitenkin
sikäli ongelmallinen, että se viittaa normaalisti tietoiseen olotilaan
(‘olla tajuinen’ vs. ‘tajuton’; ‘tajuinen’ vs. ‘alitajuinen’), eikä
Spinoza sisällytä käsitteeseensä sellaista rajoitusta. Miksi ‘mieli’
27
SPINOZA
luontevia nimityksiä eri affekteille. Ehkä kuitenkaan ‘hilpeys’
ei ole onnistunut nimi tärkeälle ilon affektille hilaritas, joka
tarkoittaa koko yksilön harmonisesti täyttävää iloa. Miksi ei
paremminkin ‘iloisuus’ tai ‘iloluonteisuus’? Itse olen ehdottanut
‘elämäniloa’.
ei ole ollut sovelias? Joskus Oittinen käyttääkin käsitettä
‘ihmismieli’ (esim. luvun ingressissä), ja esiintyypä ‘sielukin’ (II.
aks. 3).
Spinozan mukaan ihmismieli on ruumiin idea, millä hän ilmeisesti haluaa sanoa, etta mieli on välttämättä yhdistynyt ruumiiseen
eikä voi olla olemassa siitä irrallisena. Jokaista ruumiissa tapahtuvaa muutosta vastaa jokin idea eli mentaalinen kokemus (ei
välttämättä aina tietoinen). Mielen idean kohde on siten aina
ruumiillinen tila. Kun näen pihalla kasvavan pihlajan, minulla on
havaintokokemus. Sitä vastaa tietty ruumiillinen tila, jonka on
saanut aikaan ulkoinen objekti, pihalla kasvava pihlaja. Koska
jokaisessa ulkoisia kappaleita koskevassa ideassa “on mukana sekä
ihmisruumiin luonto että samalla ulkoisen kappaleen luonto”
(II.16), meillä ei voi olla ulkoisesta todellisuudesta adekvaattia eli
täydellistä tietoa.
Adekvaatti idea tarkoittaa käsitystä, jonka totuus on
epäilyksetön, koska se osoittaa itse oman totuutensa. Adekvaatit
ideat löydetään ja käsitetään järjen avulla. Meidän on mahdollista
saada adekvaattia tietoa monista asioista, kuten Jumalan olemuksesta (II.47) ja omista affekteista (V.4). Spinozan ajatus näyttää
olevan seuraava: Koska kaikkia ilmiöitä ohjaavat samat peruslait
(substanssin olemuksen lait), niiden luonteen tarkka selvittäminen
auttaa ymmärtämään täydellisesti ja oikein kaikkia ilmiöitä.
Substanssin olemus taas selviää aktiivisen eli selvän ja täsmällisen ajattelun avulla, Spinoza uskoi.
Spinozan mukaan adekvaatti tieto perustuu kaikille yhteisiin
käsitteisiin (notiones communes). Ne viittaavat ominaisuuksiin,
jotka ovat kaikille kappaleille yhteisiä ja yhtä hyvin jokaisessa
osassa ja kokonaisuudessa. Sellaisia voivat käsittääkseni olla vain
mainittujen peruslakien kuvaamat tapahtumat eli liiketapahtumat.
Tarkoittaisivatko ‘yhteiset käsitteet’ siten fundamentaalisten
luonnonlakien muotoilussa käytettäviä käsitteitä?
Joka tapauksessa on jossain määrin harhaanjohtavaa puhua
niiden yhteydessä ‘yleiskäsitteistä’ kuten Oittinen tekee, sillä
Spinozan notiones communes ovat käsitteitä, jotka kaikki ymmärtävät selvästi ja täsmällisesti eli adekvaatisti. Yleiskäsitteethän
eivät läheskään aina ole sellaisia. Sen sijaan Spinozan
‘universaalit’ sopii kääntää yleiskäsitteiksi paremmin kuin
universaalikäsitteiksi.
Passiot ja järki
Etiikan neljännessä luvussa Spinoza käsittelee aluksi ‘ihmisen
orjuutta’ eli sitä, kuinka passiiviset affektit (passiot) ohjaavat
toimintaamme. Sitten hän siirtyy käsittelemään, miten passioita
pystytään hallitsemaan järjen, siis adekvaatin tiedon avulla. Hän
argumentoi huolellisesti, kuinka tavoiteltavin asia elämässä on
toiminta- ja ajattelukyvyn lisääntyminen eli oman sisäisen voiman
kasvattaminen. Se edellyttää rajoittavien passioiden vallasta
pääsemistä. Todella hyvää elämässä on siten kaikki, mika auttaa
vähentämään elinvoimaa ja henkistä aktiivisuutta tukahduttavia
tekijöitä, jotka liittyvät ulkoiseen elinympäristöömme.
Affektit
Kirjan kolmas luku käsittelee affektien luonnetta ja alkuperää.
Affekti (affectus) tarkoittaa jonkin syyn ruumiissa aiheuttamaa
vaikutusta, ruumiillista tilaa, joka “lisää tai vähentää, auttaa tai
estää ruumiin omaa toimintakykyä”, ja samalla sellaisen ideaa (III.
määr. 3). Affekti on siis psykofyysinen tapahtuma, joka koetaan
emootiona tai haluna.
Kun ruumiin toimintakyky lisääntyy, koetaan ilon affekti, ja
toimintakyvyn vähentyessä koetaan surua. Ja ruumiillisen toimintakyvyn lisääntyminen tai väheneminen merkitsee samalla myös
ajattelukyvyn lisääntymistä ja vähenemistä. Ilo liittyy siten erottamattomasti vitaalisuuteen ja henkiseen aktiivisuuteen, ja vastaavasti suru elinvoiman vähenemiseen ja henkiseen passiivisuuteen.
Sen vuoksi ilon ja surun affekteilla on hyvin tärkeä merkitys
ihmisen eettiselle toiminnalle eli hyvän toteuttamiselle elämässä.
Koska pyrkimys elinvoiman ylläpitämiseen ja lisäämiseen on
ihmisessä myötäsyntyistä, se toteutuu ilman muuta kunhan pystymme rajoittamaan kielteisten surun ‘passioiden’ valtaa meissä.
Parhaan keinon siihen antaa aktiivinen ajattelu ja sen tuoma
adekvaatti tieto, kuten Spinoza osoittaa Etiikka-kirjan kahdessa
viimeisessä luvussa.
Kolmas luku sisältää erilaisten emootioiden määritelmiä
‘geometriseen tapaan’. Ne eivät ole sinänsä kovin kiinnostavia,
mutta antavat kuvan tuon ajan filosofien yrityksistä rakentaa
eräänlaista psykologista tunneteoriaa. Oittinen on löytänyt varsin
Spinoza
Spinoza käy huolellisesti läpi, millaiset affektit eli emootiot ovat
tuollaisen päämäärän kannalta hyviä ja mitkä huonoja. Mielenkiintoista on todeta, että sääli, nöyryys ja katumus ovat sinänsä
rajoittavia emootioita eivätkä kuulu hyvään elämään. Iloisuus ja
itsearvostus taas ovat kaikkein hyödyllisimpiä asioita. (Tarkoitan
‘itsearvostuksella’ Spinozan termia acquiescentia in se ipso, jonka
Oittinen kääntää tyytyväisyydeksi itseensä; kyseessä on kuitenkin
itsensä hyväksyminen tai itsearvostus.)
Spinoza luonnehtii hyvin vaikuttavalla tavalla ‘vapaata ihmistä’,
joka ei hänelle suinkaan tarkoita vapaita valintoja tekevää
individualistia, vaan ihmistä, joka pystyy hyvin pitkälle toteuttamaan ‘sisäistä’ voimaansa ulkoisista rajoittavista tekijöistä
riippumatta — eli toimimaan järjen ohjaamana.
28
SPINOZA
Älyllinen rakkaus Jumalaan
kohteena on ruumis eli kappale”. Tarkemmin: “Ihmistajunnan
muodostavan idean kohde on ruumis.”
III aksiooma (s. 100): “Riippuen siitä, koskettavatko yksilön tai
koosteisen kappaleen vieretysten olevat osat toisiaan...”. Tässä
pitää olla ‘eli’ eikä ‘tai’, sillä Spinoza tarkoittaa yksilöllä
koosteista kappaletta. Sama koskee seuraavaa lemmaa 4.
Proposition II.38 todistuksessa on käsittämätön virke, joka
kuuluisi korjattuna: “Sen idea on näet Jumalassa välttämättä
adekvaatti sekä sikäli kuin hänellä on ihmisruumiin idea että
sikäli kuin hänellä on ideoita sen tiloista, joihin sisältyy osittain
sekä ihmisruumiin oma luonto että myös ulkoisten kappaleiden
luonto.” (Ainakin ylimääräinen ‘hän’ on pujahtanut käännökseen.)
Jatkossakin on epämääräisyyttä: “toisin sanoen tämä idea on
välttämättä Jumalassa adekvaatti, sikäli kuin hän muodostaa
ihmistajuntaa...”, kun pitäisi olla “sikäli kuin hän muodostaa
ihmistajunnan”.
Propositioon II.48 liitetyssä huomautuksessa (s. 129) on sanonta
“jottei ajattelu päätyisi kuviin”; ehkä parempi käännös olisi
“ettei ajattelu kompastuisi kuviin”, siis ettei tultaisi virheelliseen
tulokseen, että ajattelu tapahtuu mielikuvina, kun se tosiasiassa
on myöntämistä ja kieltämistä.
Proposition III.1 korollaarissa on painovirhe (s. 139): “... tajunta
on altis passioille sitä useammille, mitä enemmän...”, po. “sitä
alttiimpi passioille, mitä enemmän....”
Propositio III.7: “Pyrkimys, jolla jokainen olio pyrkii säilymään
olemisessaan, ei ole mitään muuta kuin olion itsensä aktuaalista
olemusta.” Tässäkin pitää olla määrätty muoto “aktuaalinen
olemus”.
S. 187 affektien määritelmä I esitetään hieman kömpelösti:
“Halu on ihmisen olemus itse, sikäli kuin ihmisen olemuksen
käsitetään toimivan jonkun ihmisen annetun tilan jollain tavoin
määräämänä.” Paremmin: “Halu on ihmisen olemus itse, sikäli
kuin tämän käsitetään tekevän jotakin jonkin tietyn tilansa
määräämänä.”
Proposition V.33 huomautus sisältää sanonnan (s. 294) “jotka
se äskeisen sepitteemme mukaisesti”; parempi olisi sanoa “jotka
se kuvittelemamme mukaan”. Spinoza näet pyysi argumentin
vuoksi kuvittelemaan tai otaksumaan, että asia olisi tietyllä tavalla.
Viimeisessa luvussa, “Ymmärryksen voimasta eli inhimillisesta
vapaudesta”, tulee esille Spinozan käsitys ihmisen onnellisuudesta
eli autuudesta ja ihmisen kuolemattomuudesta. Korkeimman
asteista iloa tuo mukanaan älyllinen rakkaus Jumalaan, joka
tarkoittaa Jumala-substanssin olemuksen ymmärtämistä ja ajattelemista. Spinozan mukaan ihmisen älyllinen rakkaus Jumalaan
on samaa älyllistä rakkautta, jolla Jumala rakastaa itseään.
Maallisesti tulkittuna älyllinen rakkaus Jumalaan tarkoittaa
substanssin, siis Jumalan eli Luonnon, olemuksen muodostavien
lakien luonteen selvittämistä — eli todellisuuden perimmäisten
selitysten etsimistä.
Käsitteiden valinnasta
Oittinen haluaa välttää puhumista tietämisestä ja tiedosta ja
käyttää sen sijaan ‘tiedostamisen’ käsitettä, esimerkiksi että
“vaikutuksen tiedostus riippuu syyn tiedostamisesta ja sisältää sen”
(I. aks.4). Spinozan cognitio on minusta luontevinta kääntää tiedoksi, tietämiseksi tai mahdollisesti tuntemiseksi, samoin verbi
cognoscere on parhaiten ‘tietää’ tai ‘tuntea’. ‘Tiedostaminen’
johtaa ajatukset freudilaiseen tai marxilaiseen käsitykseen tiedostamattoman tulemiseen tietoiseksi. Tietämisellä on täsmällisempi
sisältö. Esimerkiksi ‘Kolmas tiedostuksen laji’ kuulostaa oudolta,
kun kyseessä on yksinkertaisesti ‘tiedon kolmas laji’.
Oittinen käyttää ‘tiedostamista’ selvästi väärässäkin yhteydessä:
esimerkiksi propositioissa IV.23 ja IV.26 kysymys on ymmärtämisestä (intelligere) eli adekvaatista tietämisesta eikä tiedostamisesta.
Propositiossa I.30 puhutaan Jumalan olotiloista (affectiones).
Muualla tekstissä affectio käännetään yleensä vaikutukseksi mutta
joskus myös tilaksi. Eikö ‘vaikutus’ tai ‘tila’ olisi käynyt tässäkin?
Spinozan mukaan “sanomme meidän kärsivän, kun meissä
tapahtuu tai meidän luonnostamme seuraa jotakin, jonka syynä
emme ole kuin osittain.” Käännös on kirjaimellinen eikä vain
hyväksyttävä vaan hyvä. Spinozan patior, passus (sietää, kärsiä,
olla altis) on sikäli neutraali, että se tarkoittaa yleensä vaikuttamisen kohteen olemista: kärsin yhtä hyvin loukkauksen aiheuttamasta kaunasta kuin tunnustuksen tuomasta ilosta. Meistä
tuntuu oudolta kärsiä myönteisistä tunteista, mutta Oittisen
antama selitys auttaa kyllä ymmärtämään asiaa.
Lopuksi
Mitkään huomautukseni eivät ole erityisen vakavia. Oittinen
on seurannut tarkkaan alkuperäistä tekstiä ja kääntänyt sen uskollisesti. Käännöksen kieli on erinomaisen hyvää, ja mielestäni se tuo
myös hyvin esille Spinozalle tunnusomaisen koruttoman
rauhallisen, mutta omalla tavallaan ilmeikkään tyylin.
Jos suomalaisessa laitoksessa haluaa jotain moittia, niin selityksiä koskevaa osaa. Se on kovin suppea ja rajoittuu muutamiin
huomautuksiin. Selitykset sinänsä ovat valaisevia ja asiantuntevia,
mutta Spinozan käsitteisiin ja ajatteluun liittyy hyvin paljon
kiinnostavia näkökohtia, joiden käsittely selityksissä olisi valaissut sekä kääntämiseen liittyviä ongelmia että Spinozan filosofiaa
yleisestikin. Toivottavasti Vesa Oittisella on mahdollisuus laajentaa selityksiä kirjan uuteen painokseen.
Kirjallisuuden esittely on monipuolinen ja antaa hyvät lähtökohdat tutustua Spinozan filosofiaan ulkomaisen kirjallisuuden
pohjalta. Ehkä olisi kannattanut mainita uusimpia englanninkielisiä käännöksiä.
Joka tapauksessa voimme olla iloisia, että Spinozan pääteoksesta on saatu kieliasultaan hyvä ja luotettavasti käännetty
suomenkielinen laitos.
Epätarkkuuksista
Proposition I.28 todistuksessa sanotaan: “Siispä sen on täytynyt
seurata Jumalasta tai jostain hänen attribuutistaan, sikäli kuin sitä
tarkastellaan johonkin tilaan saatettuna.” Ilmaus quatenus aliquo
modo affectum consideratur tarkoittaa: “sikäli kuin sitä tarkastellaan jonkin moduksen vaikuttamana”.
Propositio II.10: “Ihmisen olemukseen ei kuulu substanssin
olemista eli substanssi ei ole ihmisen muodon rakenneosa.”
Tarkempi käännös: “Substanssin oleminen ei kuulu ihmisen
olemukseen eli substanssi ei muodosta ihmisen muotoa.”
Propositio II.11: “Ensimmäinen ihmistajunnan aktuaalista
olemista muodostava seikka ei ole muuta kuin jonkin aktuaalisesti
olemassaolevan yksittäisen olion idea.” Tähän sisältyy epämääräisyyttä, jota ei ole alkuperäisessä tekstissä: “Ensimmäinen
asia, joka muodostaa ihmismielen aktuaalisen olemisen, ei ole
muuta kuin jonkin aktuaalisesti olevan yksittäisen olion idea.”
Spinoza haluaa sanoa, etta tuo idea muodostaa ihmismielen eikä
vain osaa siitä.
Samoin propositio II.13: “Ihmistajuntaa muodostavan idean
29
SPINOZA
Mitä tulee cognitio-sanan kääntämiseen ‘tiedostamiseksi’, niin
olen päätynyt tähän ratkaisuun, koska olen halunnut varata ‘tiedon’ scientian (kreikan episthmh ) suomenkieliseksi vastineeksi.
Näin tertium genus cognitionis on ‘kolmas tiedostuksen laji’, scientia
intuitiva taas ‘intuitiivista tietoa’ (vrt. II.40 huom. 2, jossa
molemmat termit esiintyvät rinnatusten). Vaikka Spinoza ei selvästi erottele sanojen scientia ja cognitio merkityksiä, on minusta
ollut aiheellista saada niiden rinnakkaisuus näkymään myös
suomennoksessa. Scientia näet on vanhastaan käännetty ‘tiedoksi’;
jo Saarnaajan sanat Vulgata-raamatunkäännöksessä “Qui auget
scientiam, auget dolorem” saivat suomenkieliseksi asukseen
“Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää”. Cognitio sitävastoin alkaa
uuden ajan filosofiassa saada spesifimmän ‘totuuden tiedostamisen’ merkityksen (vertaa saksan ‘Erkennen’).
Pietarinen nojaa Curleyhin katsoessaan, että olisin tulkinnut
Etiikan I osan määritelmän 4 “subjektiivisesti”. Kuten jo notiones
communes-termin suomennosvalintaa yllä perustellessani totesin,
olen päinvastoin pyrkinyt kautta käännökseni välttämään Spinozan
filosofian subjektivistisia lukutapoja. Mutta Spinozalla itsellään on
hyvät perusteet sanoa, että “attribuutti on sitä, mitä intellekti
havaitsee substanssissa ikään kuin (tanquam) sen olemusta
muodostavana”, koska hän nimenomaan ei hyväksy sitä Descartesin kantaa, että ajattelu ja ulottuvaisuus olisivat toisistaan todella
eroavia (realiter distincta). Ajattelu- ja ulottuvaisuusattribuutit
eivät Spinozasta todellakaan ole vain subjektiivisia, koska ne
ilmaisevat adekvaatilla tavalla substanssin olemusta, mutta kuten
hän toteaa proposition I.10 huomautuksessa, on silti virheellistä
päätellä, “että ne muodostaisivat kaksi olentoa tai kaksi eri
substanssia”.
Kääntäessäni tanquam-sanan ‘ikään kuin’ on ratkaisuuni vaikuttanut, paitsi Spinozan halu viitata reaalidistinktion näennäisyyteen,
myös Spinozan hyvin selkeä toteamus kirjeessä Simon de
Vriesille: “Idem per attributum intelligo, nisi quod attributum
dicatur respectu intellectus, substantiae certam talem naturam
tribuentis” — “ymmärrän attribuutilla samaa [kuin substanssilla],
paitsi että sitä kutsutaan attribuutiksi intellektin suhteen, joka
antaa substanssille tietyn kyseisen luonnon” (kirje IX Gebhardteditiossa, osa IV, s. 46).
Spinozan termiä acquiescentia in se ipso en suinkaan käännä
‘tyytyväisyydeksi itseensä’, kuten Pietarinen väittää; se on lähes
aina suomennettu ‘sisäiseksi tyytyväisyydeksi’ (ks. III.30 huom.,
III.51 huom., III.55 huom., III. aff. määr. 25, III. aff.määr. 28,
IV.52, IV.58 huom. jne.).
Muista “epätarkkuuksista” vain lyhyesti. Useimmat niistäkin
ovat tietoisia käännösvalintoja, kuten esim. epämääräisten muotojen käyttäminen propositioissa II.11, II.13 , II.38 tod. ja III.7.
Kun Spinoza propositiossa II.11 sanoo: “Primum, quod actuale
Mentis humanae esse constituit, nihil aliud est, quam idea rei
alicujus singularis actu existens”, haluaa Pietarinen tulkita sen
niin, että jonkin aktuaalisesti olevan yksittäisolion idea muodostaa (kokonaisuudessaan) ihmistajunnan, ei vain osaa siitä. Mielestäni Spinozan tarkoituksena kuitenkin on ollut sanoa, että näin on
vain aluksi (primum), esim. kun lapsen tajunta vähitellen alkaa
kehittyä, ja tämän täytyy olla nimenomaan olion idea, ei joku muu
olion herättämä ajattelun modus (rakkaus, halu jne.), koska idea
on ensisijainen (prior) näihin muihin ajattelun moduksiin nähden
(vrt. II. aks. 2). Vasta kun idea on annettu, voivat muut ajattelun
modukset seurata.
Samaten proposition II.38 todistuksessa minusta on ollut paikallaan käyttää epämääräistä muotoa “sikäli kun hän [Jumala]
muodostaa ihmistajuntaa” määrätyn muodon sijasta. Ihmistajunnassa on näet myös epäadekvaattisia ideoita eikä Jumala
näin ollen voi muodostaa sitä kokonaisuudessaan sellaisena kuin
se on.
KOMMENTTI
Olen hyvin iloinen siitä, että Juhani Pietarinen pitää Spinozan
Etiikan suomennostani kieliasultaan hyvänä ja luotettavasti käännettynä. Siihen nähden on kuitenkin vähän yllättävää, että hän
käyttää arvostelussaan näin paljon palstatilaa käännökseni
“epätarkkuuksien” ruotimiseen. On tietysti erinomaista, että hän
on korjannut proposition II.38 todistuksen ja III.1 korollaarin
painovirheet, ja pitää myös paikkansa että intelligere olisi
propositioissa IV.23 ja IV.26 paremmin sopinut kääntää ’ymmärtämiseksi’. Toivoakseni saan mahdollisuuden korjata nämä asiat
kirjan uudessa painoksessa.
Useimmissa Pietarisen mainitsemissa tapauksissa ei kuitenkaan
kyse ole epätarkkuuksista, vaan tietoisista käännösvalinnoista. Saan
tietysti osin syyttää itseäni siitä, että en ole selitysosastossa
perustellut riittävän yksityiskohtaisesti jokaista termin valintaani.
Ehkä tämä kommentti hieman korjaa tilannetta.
Olen käännöksessäni pyrkinyt vakiinnuttamaan suomenkielisen
filosofisen terminologian vielä varsin ohutta traditiota. Spinoza ei
oman filosofiansa tarpeisiin ole muodostanut kovinkaan montaa
uutta käsitettä, vaan hänen terminologiansa on yleensä sama kuin
René Descartesin käyttämä, ja Descartes taas ammentaa lähinnä
latinankielisestä aristoteelisesta käsitetraditiosta. Omassa
suomennostyössäni olen siis ahkerasti konsultoinut sekä J.A.
Hollon vanhaa Descartes-käännöstä että Gaudeamuksen
parast’aikaa julkaisemia Aristoteleen koottuja ja pitäytynyt
mahdollisuuksien mukaan niiden terminologisissa valinnoissa.
Tärkeä poikkeama Descartesin viljelemästä sanastosta on,
että Spinoza ei halua puhua ‘sielusta’ (anima), vaan käyttää sen
sijasta johdonmukaisesti termiä
mens. Pietarisen mielestä hyvä
suomennosvastine olisi ollut
‘mieli’ (vertaa Spinozan englanninnokset, joissa mens yleen- Descartes
sä käännetään ‘mind’). Itsekin
kallistuin käännöstyöni alussa tähän vaihtoehtoon, mutta ikävä
kyllä suomen sanalla ‘mieli’ on muitakin merkityksiä, ja nimenomaan filosofisena terminä se on jo ehtinyt vakiintua saksan Sinnsanan vastineeksi merkitysteoreettisissa yhteyksissä. Siksi päädyin
lopulta kääntämään mensin ‘tajunnaksi’, vaikka tämäkään ei ole optimaalinen vaihtoehto. On silti syytä muistaa, että mens on
Spinozalla — kuten Descartesillakin — nimenomaan res cogitans,
eikä siihen tässä mielessä sisälly ‘alitajuisen’ käsitettä.
Myös notiones communes on ollut hankala käännettävä. Itse termi
palautuu todellakin stoalaisen tradition ‘kaikille yhteisiin
käsitteisiin’ ( koinai ennoiai ). Spinoza ei kuitenkaan käytä sitä
samassa mielessä kuin stoalaiset, joille kyse oli ennen kaikkea
ihmisten välisistä, intersubjektiivisesti yhteisistä käsitteistä. Niinpä
niiden olemassaolo mahdollisti stoalaisten mielestä consensus
gentium-periaatteeseen vetoamisen. Tällainen “sub-jektivistinen”
tulkinta on vierasta Spinozan filosofian koko
hengelle. Kuten
Gueroult huomauttaa, notiones communes ilmaisee Spinozalla
ensisijaisesti olioiden yhteisiä, yleisiä ominai-suuksia ja vasta
toissijaisesti ovat ‘kaikille (ihmisille) yhteisiä’. Toisin sanoen, niillä
on Spinozalla myös ‘yleiskäsitteen’ funktio, ei vain ‘yhteisen’
käsitteen. Tästä voi varmistua myös vilkaisemalla Etiikan I osan
liitettä, missä Spinoza arvostelee ihmisten yleisesti jakamia
ennakkoluuloisia käsityksiä Jumalasta — nehän vastaavat juuri
niitä ‘yhteisiä käsitteitä’ joille stoalaiset aikoinaan antoivat
positiivisen merkityksen.
Vesa Oittinen
30
OPETTAMISEN FILOSOFIA
Jussi Kotkavirta
FILOSOFIAN OPETTAMINEN
JA AJATUKSELLINEN SUUNNISTAUTUMINEN
Filosofialle luonteenominaisen pohdiskelun
käsittämisen kannalta on olennaista nähdä,
että kysymys, mitä filosofia on ja miksi sitä
harjoitetaan, on aito ja keskeinen filosofinen
kysymys. Kuten filosofiset kysymykset
yleensä, myös tämä itse filosofian luonnetta
ja tehtäviä koskeva kysymys on sekä ratkeamaton että konstitutiivinen, perustava filosofian kannalta. Filosofia elää tulkiten
peruskysymyksiään totuudesta ja tiedosta,
olemisesta ja hyvyydestä, oikeudenmukaisuudesta ja kauneudesta yhä uudelleen, niihin
esitettyjä vastauksia yhä uudelleen purkaen ja
rakentaen, kykenemättä milloinkaan muodostamaan tyhjentäviä vastauksia, ja myöskään määrittelemään itse filosofiaa lopullisesti. Myös kysymystä filosofian luonteesta
ja sen tehtävistä voidaan valaista hyvin erilaisista lähtökohdista ja näkökulmista, ja vastaavasti sitä on mahdollista hämärtää monin
eri tavoin. Mutta mitä hyvänsä filosofiassa
tehdäänkin, käsitellään aina myös, eksplisiittisesti tai implisiittisesti, kysymystä filosofian luonteesta ja sen tehtävistä.
Tämä filosofian suhde identiteettiinsä ja
tehtäviinsä on perin toisenlainen kuin muiden tieteenalojen. Myös tieteiden piirissä on
vaiheita tai kausia, “kriisejä”, jolloin käydään
intensiivistä keskustelua toimintaperiaatteista, paradigmoista, perimmäisistä premisseistä ja tehtävistä, mutta nämä ovat sittenkin
enemmän poikkeuksia kuin normaalitilanne.
Yleensä tieteiden piirissä vallitsee jonkinlainen suhteellinen konsensus siitä, mitä ollaan
tekemässä ja miksi. Filosofiassa näin ei
samassa mielessä ole, mitä alaan vasta
perehtyvän ei aina ole helppo käsittää. Filosofiaa harjoittavat ja sitä opettavat kuitenkin
tietävät, että alaa koskevien käsitysten moninaisuus on aito osa filosofiaa, täysin normaalia ja hyväksyttävää, filosofiaan kaikkina
aikoina kuulunutta. Viime kädessä filosofian
monimuotoisuus, sen eräänlainen jatkuva
epäröinti ja jokaisen yksittäisen ajatuspyrkimyksen äärellisyys johtuu filosofisten
ongelmien luonteesta: ne ovat inhimillisiä
peruskysymyksiä, joille ei ylipäätään voi aja-
tella löytyvän ratkaisua samassa mielessä kuin
erityisesti luonnontieteissä ongelmiin haetaan
ratkaisua.
Filosofian ongelmiin, myös filosofian luonnetta koskevaan ongelmaan, on kyllä toistuvasti yritetty löytää myös luonteeltaan tieteellisiä ratkaisuja esimerkiksi teologian, matematiikan, kielitieteen, taloustieteen, sosiologian,
psykoanalyysin tai kognitiotieteen puitteissa,
mutta filosofian itsensä kannalta ne ovat
yleensä osoittautuneet ulkoisiksi ja yksipuolisiksi, vahingollisiksikin. Filosofia ei sittenkään ole samassa mielessä ongelmia ratkovaa
ja vanhoja teorioita kumoavaa kuin tiede
pyrkii olemaan. Vaikka näin on, filosofia on
omalla tavallaan ankaraa ja vaikeaa. Filosofia
ei ole mielivaltaista, vaikka yhtä muiden
ylitsekäyvää tulkintaa filosofian peruskysymyksistä ei olekaan mahdollista argumentatiivisesti osoittaa. Pluralismi ei —
filosofiassakaan — merkitse mielivaltaista
relativismia. Jo sitoutuminen ymmärryksen ja
järjen perustelevaan käyttöön tai vaatimus
eksplikoida väitteiden premissit mahdollisimman täydellisesti sulkee pois sen, että mikä
hyvänsä käsitys olisi hyväksyttävissä.
Filosofialle ominaiseen identiteettityöhön
kuuluu myös sen erityinen suhde aikaan ja
omaan historiaansa. Filosofia on tunnetusti
yhtäältä jotakin perenniaalista, pitkälle
samoja peruskysymyksiä kysyvää, toisaalta se
on aina aikaansa sidottua, juuri tässä ajassa
kysymyksiään kysyvää. Filosofian merkitys
koulun oppiaineena liittyy ehkä paljolti
siihen, että rikkaan perinteensä, avoimien
peruskysymystensä ja pohdiskelevan luonteensa vuoksi se sisältää varsin ainutlaatuisia
mahdollisuuksia hahmottaa juuri sitä maailmaa, jota nyt elämme. Filosofian opiskelussa
rikas traditio voi ainutlaatuisella tavalla
kietoutua sekä nykyajan yleisemmän luonteen
ymmärtämiseen että oman identiteetin rakentamiseen. Traditio ja nykyhetki voidaan
nekin saada kohtaamaan toisensa monin eri
tavoin, ja myös jättää kohtaamatta.
Orientoitumisen eli suunnistautumisen
käsite saattaa olla hedelmällinen ja käyttö-
31
kelpoinen kun koetetaan hahmottaa filosofian opettamisen ja oppimisen didaktisia
kysymyksiä sanan laajassa mielessä, siis opetuksen päämääriä ja tehtäviä sekä perusvalintoja oppisisällöissä ja työmuodoissa. On
lähdettävä siitä, että filosofian opettaminen
ei ole perimmältään tiedollisten rakenteiden
siirtoa eikä myöskään irrallisten — ajattelemiseen, päättelemiseen, tekstitulkintaan,
eksistenssiin liittyvien — taitojen opettelemista. Ne monet tiedot ja taidot, joita filosofiassa opiskellaan, ovat osa perustavampia
opetuksen päämääriä, joka sisältyvät itse kunkin filosofiaa opiskelevan yksilöllisen toimintakykyisyyden kehitykseen. Filosofian
opetuksessa ei tulisi tavoitella anonyymiä
teoreettista tietoa ja sen käsittelytaitoja, vaan
pikemminkin päämääränä on käytännöllinen
viisaus, joka muodostuu osaksi oppilaan
yksilöllistä kasvua. Suunnistautumisen käsite
voisi sisältää mahdollisuuksia ajatella sitä,
miten filosofinen työ käsitteiden ja teorioiden
parissa saattaa edistää käytännöllistä viisautta
ja neuvokkuutta. Tarkastelen seuraavassa
ensin Immanuel Kantin suunnistautumista
koskevia ajatuksia ja pyrin lopuksi suhteuttamaan niitä eräisiin uudempiin sosiologisiin
ja filosofiin näkemyksiin.
Filosofia ajatuksellisena
suunnistautumisena
Immanuel Kantin kirjoitus Mitä on suunnistautuminen ajattelussa sisältää yhden kiinnostavan mahdollisuuden asettaa kysymys filosofian ja sen opettamisen tehtävistä nykyaikana.1 Kirjoituksessaan, joka on kommentti
Moses Mendelssohnin ja Friedrich Jacobin
uskonnonfilosofiseen kiistaan, Kant puolustaa kriittisen filosofiansa implikoimaa näkemystä, jonka mukaan moderni ihminen voi
järkensä, ymmärryksensä, moraalisuutensa
ja arvostelukykynsä avulla suunnistautua
maailmassa, vaikka sen enempää luonto kuin
Jumalakaan eivät tarjoa hänelle enää varmaa
johdatusta. Voimme Kantin mukaan suunnistautua järkemme avulla sellaisissakin kysymyksissä, jotka ylittävät kokemuksemme ja
siten tietomme rajat. Kirjoituksessa hän
pohtii lähinnä Jumalaa koskevaa ideaa tältä
kannalta. Erityisesti moraalis-käytännöllisissä
kysymyksissä joudumme Kantin mukaan
turvautumaan vapauden idean ohella myös
OPETTAMISEN FILOSOFIA
Jumalan ideaan, ja hän väittää että näin on
mahdollista tehdä järjen tarpeet ja vaatimukset tyydyttäen, järkiperäisesti tai rationaalisesti, kunhan pidämme mielessämme, että
kyse on ideoista, regulatiivisista periaatteista,
emmekä sekoita niitä kokemukseen ja tiedon
piirissä oleviin asioihin.
Kantin näkemys liittyy hänen metafysiikkaa koskeviin rajankäynteihinsä, mutta hänen
suunnistautumisen käsitettä koskevalla ajatuksillaan on yleisempää merkitystä. Kirjoituksessaan Kant etsii Jacobin ja Mendelssohnin erimielisyydessä välittävää kantaa. Kun
edellinen oli esittänyt, että ihmisjärki perustuu lopulta aina uskoon, oli Mendelssohn
puolestaan väittänyt, että terve järki olisi riittävä oikeaan suunnistautumiseen ajattelussa ja
toiminnassa. Vaikka Kant tunsi voimakasta
sympatiaa jälkimmäisen järjen paatosta kohtaan, hän on sitä mieltä että terve arkijärki,
sensus communis, ei yksin riitä ajatuksellisessa
suunnistautumisessa. Tarvitaan vahvempia
ideoita, filosofisia käsitteitä ja periaatteita,
itsestään tietoisempaa subjektia, valistusta
Kantin tarkoittamassa mielessä.
Kant tarkoittaa suunnistautumisella suuntien löytämistä subjektiivisten erottelukriteerien ja periaatteiden avulla. Voimme
hänen mukaansa suunnistautua esimerkiksi
pimeässä mutta muuten meille tutussa
huoneessa kunhan löydämme yhden kiintopisteen, koska meillä on subjektiivinen kyky
erottaa kaikkialla oikea ja vasen toisistaan.
Vastaavasti abstrakteissa teoreettisissa kysymyksissä voimme ja moraalis-käytännöllisissä
konfliktilanteissa meidän täytyy suunnistautua ikään kuin pimeässä, koska emme voi
perustaa ratkaisuamme mihinkään objektiivisiin tai yleisesti tiedettyihin periaatteisiin.
Suunnistautuminen on Kantin mukaan
mahdollista kunhan vain tunnistamme
itsessämme oikeat subjektiiviset koordinaatit
tai mielenkyvyt.
Suunnistautumisen kannalta keskeistä
kykyä Kant kutsuu järjen mukaiseksi uskoksi
(Vernunftglaube, rational belief). Hänen
mukaansa on tärkeää nähdä ensinnäkin, että
tämä on jotakin subjektiivista, siis uskoa, ja
toiseksi, että se on uskoa joka aina on valmis
kuulemaan järjen ääntä. “Tunnetusti usko on
aina subjektiivista vakaumusta jonkin totuudesta, mihin samalla liittyy tietoisuus
vakaumuksen objektiivisesta riittämättömyydestä. Tämän vuoksi uskoa pidetään tiedon
vastakohtana. Toisaalta jos jotakin pidetään
totena objektiivisten perusteiden nojalla,
joiden riittämättömyydestä samalla ollaan
tietoisia, niin että kyse ei ole muusta kuin mielipiteestä, niin ilmeisestikin tämä mielipide
voi muuttua tiedoksi, jos sitä vähitellen
täydennetään asianmukaisilla perusteilla. Jos
sitä vastoin perusteet jonkin totena pitämiselle eivät ylipäätään ole objektiivisesti päteviä, ei usko voi milloinkaan eikä minkäänlaisella järjen käytöllä muuttua tiedoksi”,
Kant kirjoittaa. Hänen mukaansa järjellä saattaa olla tarve uskoa esimerkiksi korkeimman olennon olemassaoloon joissakin teoreettisissa kysymyksissä. Koska moraalisuus ei
hänen mukaansa ole ylipäätään mahdollista ilman jonkinlaista uskoa Jumalaan, hän päättelee: “näin ollen puhdas järjen mukainen
usko on tiennäyttäjä tai kompassi, jonka
avulla spekulatiivisesti ajatteleva saattaa
suunnistautua yliaistillisten kohteiden kentällä. Samaten tavallisen mutta (moraalisesti)
terveen järjen edustaja saattaa tietään etsiessään käyttää sitä niin teoreettisissa kuin
praktisessa tarkoituksessa, täydellisessä sopusoinnussa kohtalonsa koko tarkoituksen
kanssa.”
Tässä yhteydessä olennainen on ajatuksellista suunnistautumista koskeva idea, jonka
avulla Kant koettaa hakea kriittistä keskitietä
dogmatismin ja arkiajattelun väliltä. Ratkaisevaa ei ole niinkään se, olemmeko Kantin
kanssa yhtä mieltä Jumalan asemasta
teoreettisesssa ja käytännöllisessä filosofiassa.
On epäilemättä totta, että Kantin näkemys
suunnistautumisesta kytkeytyy hänen kriittiseen filosofiaansa, erityisesti siihen Kantin
kirkkaasti hahmottamaan lähtökohtaan, että
modernina aikana meidän on löydettävä
suunnistautumisen osviitat — ideat, arvot,
periaatteet — lähinnä itsestämme ja toisistamme. Moderni näkemys korkeimmasta
hyvästä ei Kantin mukaan voi enää rakentua
luonnolliselle tai uskonnolliselle teleologialle
objektiivisessa mielessä, ja toisin kuin esimerkiksi David Hume, Kant ei myöskään pidä
ihmisen sisäistä luontoa riittävänä suunnistautumisen perustana. Kant siis edustaa käsitystä, että meidän on itse löydettävä itsestämme ja toisistamme osviitat ja periaatteet,
joiden mukaisesti käytännön toimintatilanteissa suunnistaudumme. Kantin filosofiaan sisältyy kuitenkin myös erittäin vahvoja
väitteitä siitä, mitä ihmisen teoreettinen ja
käytännöllinen järjellisyys on, tietty metafyysinen näkemys ihmisestä mielenkykyjen
kokonaisuutena. Vaikka tätä näkemystä sellaisenaan tuskin voi enää puolustaa, tarjoaa
suunnistautumisen käsite yhden sellaisen
solmukohdan, josta käsin Kantin oivallusten
aarreaittaa voi yhä hyödyntää.
Yksi Kantin ajatustavan tärkeä seuraus on,
että tieteet — nimenomaan luonnontieteet,
joiden hallitsevan aseman modernissa maailmankuvassa Kant ensimmäisessä kritiikissään
ja siihen liittyvissä töissään selkeästi esittää —
eivät yksin riitä perustaksi modernin ihmisen
suunnistautumiselle, vaikka ne tuottavatkin
tämän kannalta korvaamatonta aineistoa.
Näin on ennen muuta sen vuoksi, että suunnistautuminen edellyttää teoreettisen ja sitä
soveltavan teknisen tiedon ohella myös
moraalis-käytännöllistä tietoa ja tähän liittyvää arvostelukykyä. Kantin mukaan panteistien ja ateistien välinen kiista jätti epäselväksi
juuri sen, että Jumala ei perimmältään ole
teoreettisen tiedon vaan uskon tai järjenmukaisen uskon asia, jossa olennaisinta on sen
merkitys ihmisen moraalisten pyrkimysten
toteutumiselle. 2 Suunnistautuminen on
perimmältään praktinen, käytännölliseen
viisauteen kytkeytyvä käsite; se viittaa
valmiuksiin hahmottaa toiminnalle päämääriä ja regulatiivisia periaatteita, jotka eivät ole
32
ulkoisia vaan toiminnan ja toimijan itsensä
kehitykseen liittyviä.
Kantin näkemys on yleisemmin tärkeä, kun
tarkastellaan filosofian opetuksen tehtäviä esimerkiksi koulussa. Tieteet, jotka tutkivat tieteellisesti määriteltyjä tosiasioita ja niiden
välisiä suhteita, tuottavat yleispätevää tietoa,
joka ei voi periaatteessakaan tarjota riittäviä
vastauksia niihin katsomuksellisiin kysymyksiin, jotka liittyvät omakohtaiseen
suunnistautumisen maailmassa. Tieteet kyllä
tarjoavat materiaalia näiden kysymysten
järkiperäiseen käsittelyyn, “järjenmukaisen
uskon” muodostamiseen sekä menetelmiensä
että tulostensa muodossa, mutta olisi naiivia
ja ristiriitaista ajatella, että kukaan voisi elää
maailmassa yksinomaa tieteiden varassa, tieteellisesti. Tieteellinen tieto on objektiivista,
yleispätevää, ja elävät katsomukset taas ovat
ihmisten muodostamia, subjektiivisia ja myös
henkilökohtaisia. Tieteiden näkökulma on ei
kenenkään tai kenen tahansa, a view from
nowhere, katsomusten ja suunnistautumisen
näkökulma taas aina myös jonkun persoonallinen näkökulma.
Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö katsomuksissa olisi tieteellistä ja muuta yleispätevää ainesta ja etteikö suunnistautumisen
periaatteista ja päämääristä ylipäätään voitaisi
käytä järkiperäistä keskustelua. Näitä keskusteluja ei kuitenkaan voida ratkaista tieteellisesti, vaan ne muistuttavat enemmän filosofisia pohdintoja. Yksi filosofian opetuksen
perustehtävä varmasti onkin — niin lukiossa
kuin sen jälkeen — murtaa nykyaikaan syvälle iskostunutta fakta- ja informaatiofetisismiä, uskoa objektiivisten tosiasioiden
merkitsevyyteen sinänsä. Filosofia opiskelemalla voi oppia oivaltamaan, että tosiasiat
muuttuvat merkityksellisiksi ja tiedetyiksi
vasta kun ne on omakohtaisesti ajateltu läpi,
mielletty ja tulkittu osaksi omaa persoonallista minää.
Uskolla objektiivisiin tosiasioihin on tunnettu kääntöpuolensa, joka järkiperäisen
suunnistautumisen kannalta on vähintäin
yhtä ongelmallinen. Sen mukaan katsomukset, arvot ja normit ovat nykykulttuurissa
muuttuneet sillä tavoin yksilösubjektiivisiksi,
ettei niiden yleisemmästä pätevyydestä voida
enää puhua tai keskustella. Filosofian avulla
on periaatteessa mahdollista kyseenalaistaa
myös tällaista radikaalia subjektivismia. Filosofia voi olla paikka järkiperäiselle keskustelulle esimerkiksi hyvän elämän ehdoista ja
oikeudenmukaisuudesta, ihmisestä ja luonnosta, ja vaikka yhtä totuutta näissä kysymyksissä ei löydykään, voidaan yhteisessä pohdiskelussa muodostaa muitakin kuin itse
kunkin makuun ja subjektiivisiin mieltymyksiin — ja niiden taustalla oleviin kulttuurisiin
esikuviin — perustuvia suunnistautumisen
kriteereitä. Ei toisaalta pidä kuvitella, että
filosofia voisi olla kovinkaan vahva auktoriteetti yksilölliselle suunnistautumiselle. Filosofia on nykyaikana vähemmän tuomari ja
paikanosoittaja kuin Kant kuvitteli, ja enemmän tulkitsija, uusia maailmoja ja mahdollisuuksia avaava, kysymyksiä ja teemoja
OPETTAMISEN FILOSOFIA
avoinna pitävä ajattelemisen paikka. Tosin
myös Kant korostaa, että järjen mukainen
usko on järkevää, omaa itseään ja lähtökohtiaan alati kysyvää ja kyseenalaistavaa, ei
milloinkaan dogmaattista. Dogmaattinen
usko filosofiaan — on se sitten kantilaista,
positivistista tai heideggerilaista, tomistista
tai pragmatistista — ei liene skientismiä
parempaa.
Suunnistautuminen
ajassa ja tilassa
Suunnistautumisella tarkoitetaan tässä näkemysten ja katsomusten, tietojen ja merkitysten muodostamista nimenomaan liittyen
toimintaan. Suunnistautuessamme muodostamme toiminnallemme päämääriä ja hahmotamme sekä arvioimme keinoja, joilla kulloinkin voimme edistää päämäärän saavuttamista.
Päämäärät eivät tässä ole ulkoisia eikä
toimijan suhde niihin ole tekninen; päämäärät ovat osa itse toimintaa ja toimijaa, hänen
pyrkimystään toimia paremmin. Suunnistautumiseen liittyvä tieto on praktista tietoa,
joka osoittautuu päteväksi toiminnassa. Se on
tilannesidonnaista ja henkilökohtaista; yleinen, säännönmukaisuuksiin ja periaatteisiin
rajoittuva perustieto ei tässä vielä riitä.
Kantilla suunnistautuminen liittyy systemaattisesti reflektiiviseen arvostelukykyyn, jonka
avulla joudumme muodostamaan arvostelmia
tilannekohtaisesti ilman määrittävää periaatetta. Suunnistautumisen kannalta keskeistä
Kantin mukaan on nimenomaan eräänlainen
esitieto, skeema tai kognitiivinen valmius,
kompassi tai koordinaatti meissä itsessämme, jonka avulla voimme tilannekohtaisesti löytää suunnan, päämäärän ja
mielen toiminnallemme.
Epäilemättä yhteiskunnalliset ja kulttuuriset olosuhteet ja ehdot, joiden puitteissa
nykyään elämme ja suunnistaudumme, ovat
perin toisenlaiset kuin 1700-luvun lopun
Königsbergissä. On luontevaa ajatella että
osin tähän, osin ihmistä koskevan uuden
tiedon määrään liittyen myös suunnistautumisen käsitteen relevanteissa merkityksissä
on tapahtunut muutoksia. On esitetty esimerkiksi, että suunnistautumisen muotojen
ajallisuus ja subjektiivisuus, samoin kuin
niiden yksilöllinen monimuotoisuus,
pluraalisuus ovat korostuneet; että olennaisia ominaisuuksia elämismaailmallisessa
orientoitumisessa olisivat nykyään pikemminkin nopeus ja joustavuus kuin ehdoton johdonmukaisuus tai täydellisyys; että ratkaisevaa olisi kyky hahmottaa nopeasti kompleksisia tilanteita ja nopeita muutoksia, suhteuttaa erilaisia asioita toisiinsa palauttamatta
niitä kiinteään lähtökohtaan tai perustaan.3
Kysymys on vielä yleisemmin siitä, miten on
ajateltava yksilöllisen minän muodostumista
ja toimintakykyisyyttä nykykulttuurissa, jossa
on yhä vähemmän olemassa tradition kiinteitä
rakenteita ja malleja. Filosofian näkökulmasta
voi kysyä esimerkiksi, mitä merkitsee
sivistyminen (paideia, Bildung, self-formation)
posttraditionaalisessa todellisuudessa.4
Suunnistautumisen tai orientaation käsitettä käytetään runsaasti myös esimerkiksi
psykologiassa ja sosiologiassa, ja usein filosofisesti kiinnostavalla tavalla. Esimerkiksi
saksalainen sosiologi Gerhard Schulze on
julkaissut paljon huomiota herättäneen, huolelliseen empiiriseen tutkimukseen perustuvan esityksen elämismaailmallisen suunnistautumisen nykyisistä muodoista ja periaatteista.5 Hän käyttää mielellään juuri suunnistautumisen käsitettä, ja nähdäkseni hän ilman
muuta sanoo jotakin olennaista siitä yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta todellisuudesta,
jossa myös filosofia nykyään toimii ja jossa
filosofiaa opetetaan.
Schulze kutsuu nyky-yhteiskuntaa elämysyhteiskunnaksi. Hänen perusideansa on
varsin yksinkertainen. Hän väittää, että suunnistautuminen arkisissa elämismaailmoissa
tapahtuu yhä enemmän subjektiivisten, sisäisten mielikuvien ja elämysten perusteella, ja
yhä vähemmän sellaisten seikkojen perusteella, jotka tunnistetaan objektiivisessa tai
intersubjektiivissa todellisuudessa. Lisäksi
suunnistautuminen tapahtuu nimenomaan
esteettisesti, yhä uusia subjektiivisia elämyksiä tavoitellen. Kuluttamisessa esimerkiksi
keskeisiä eivät olisi niinkään tavarat sinänsä
ja niiden omistaminen kuin niiden avulla saavutetut yhä uudet subjektiiviset elämykset.
Kuluttaminen on eräänlaista esteettistä
identiteettityötä, ja kuluttaja on yksi tämän
ajan identiteetin perusmetafora. Schulze
korostaa sen seikan merkitystä, että suunnistautumisen keskipiste — ei vain lähtökohta
vaan myös päämäärä — on yksilö itse, oma
subjektiivinen oleminen, eikä niinkään todellisuus ja ihmiset ympärillä. Suunnistautuminen ei tapahdu tilanteen vaan subjektin
ehdoin; subjekti ei orientoidu tilanteeseen,
pikemminkin tilanne sopeutetaan subjektin
odotuksiin.
Elämysrationaalisen suunnistautumisen
peruskysymys ei siis ole, mihin pyrin ja
miten voin saavuttaa päämääräni, vaan mitä
tai minkälaisia elämyksiä haluan tai tarvitsen
ja miten voin kulloinkin parhaiten hankkia.
Muualla kuin subjektiivisessa elämysmaailmassa olevien asioiden ja ilmiöiden tiedollisen ja moraalisen pohdiskelun asemesta
huomio enenevästi suuntautuu esteettisten
elämysten määrän maksimoimiseen, varioimiseen ja kombinoimiseen. Mitä enemmän ja
mitä suurempina annoksina, sitä rikkaampi
sisäinen elämä, kuuluu ajan maksiimi. Kysymys on Schulzen mukaan kauaskantoisesta
muutoksesta yhteiskunnallisissa orientoitumiskäytännöissä, arjen ja talouden samoin
kuin arjen ja tieteiden välisten suhteiden
uudenlaisesta konstellaatiosta. 4 Kyse on
enemmästä kuin kulttuuriteollisuuden tai
median ylivallasta tai vastaavasta. Kaikkiaan
Schulze arvioi, että sikäli kuin elämysrationaalisuus muodostuu arjen keskeiseksi
suunnistautumisperiaatteeksi, se rapauttaa
kykyjä elää ja toimia tietoisesti ja toiset
ihmiset huomioiden, yksiulotteistaa elämismaailmoja. Sen perusparadoksi on hedonis-
33
tille tuttu: pyrkimys maksimoida elämyksiä
johtaakin vastakohtaansa, elämykselliseen
köyhtymiseen.6
Sikäli kuin näissä havainnoissa on perää 7,
niin voidaan ehkä kysyä, missä mielessä merkityksellisiä ne ovat filosofian pyrkimysten ja
päämäärien kannalta. Miten filosofia voisi
edistää kykyä suunnistautua ajatuksellisesti
elämysrationaalisessa todellisuudessa? Voisiko filosofia, ja tulisiko sen, vastustaa arjen
infantiilia hedonismia, jonka mukaan hyvä
elämä merkitsee maksimaalista määrää miellyttäviä, jännittäviä, kiihottavia elämyksiä ja
niiden varioituvia tihentymiä? Voisiko filosofia auttaa näkemään onnen ja merkityksellisyyden hetkiä muuallakin kuin kiihtyvässä
elämysten virrassa? Voisiko filosofia osaltaan
auttaa kiinnittämään huomiota muuallekin
kuin sisäisiin mielikuviin ja elämyksiin, siis
asioihin ja ilmiöihin maailmassa ympärillämme? Voisiko filosofian avulla oppia
paremmin näkemään, mikä on olennaista
ja mikä vähemmän olennaista oman henkilökohtaisen suunnistautumisprojektin kannalta?
Nämä eivät ole filosofian kannalta mitenkään ulkoisia tai epärelevantteja kysymyksiä.
Traditionaalisesti filosofia on pitkälle ollut
yritystä hahmottaa järkiperäistä tietä olennaisuuksiin niin ulkoisessa kuin sisäisessä
maailmassa; hyvin usein klassikoiden, ei
yksin Kantin, rajankäynnin kohteena on elämäntapa ja malli, jossa yksilö saattaa itsensä
riippuvaiseksi tavoittelemistaan ulkoisista
tai sisäisistä asioista. Epäilemättä elämysrationaalisuus Schulzen tarkoittamassa mielessä merkitsee juuri sellaista heteronomiaa,
josta filosofia on pyrkinyt itseään ja päämääriään käsitellessään erottautumaan. Tosin
voidaan aiheellisesti huomauttaa, että filosofian ei nykyään enää pidä jatkaa metafysiikan
perinteelle ominaista esteettisyyden vastaisuutta, vaan päinvastoin avautua esteettisille
kysymyksille sanan laajassa, ei vain taidefilosofisessa merkityksessä. On varmasti totta
että myös filosofian opetuksessa on kyettävä
tarkastelemaan nykyistä elämystodellisuutta
avoimesti ja ennakkoluulottomasti, tunnistettava esteettisen uusia merkityksiä. Niitä
voidaan kuitenkin myös arvioida esimerkiksi
suunnistautumisen näkökulmasta.8
Schulzen mukaan yksi syy neuvottomuuteen ja avuttomuuteen elämismaailmallisessa
suunnistautumisessa liittyy kyvyttömyyteen
sietää tiedollista epävarmuutta. Elämysrationaalisuus merkitsee hänen mukaansa
helppojen, turvallisten, miellyttävien ja laadultaan toistensa kaltaisten elämysten tavoittelua, ja vastaavasti sen karttamista, mikä on
monimutkaisempaa, epävarmempaa, avointa,
laadultaan vierasta ja toisenlaista. Sikäli kuin
tämä on totta, filosofian opetuksella on periaatteessa olennaista annettavaa. Filosofian
opintoja aloittavan yksi hämmentävä peruskokemus lienee juuri se, että filosofiassa asiat
eivät olekaan itsestäänselviä tai edes yksikäsitteisiä, että ne voivat jäädä tai täytyy jättää auki ja saada erilaisia tulkintoja. Filosofia
kehittää kykyjä kestää ja käsitellä rationaali-
OPETTAMISEN FILOSOFIA
sesti tiedollista ja myös moraalista epävarmuutta tai monimutkaisuutta. Erityisesti
koulussa tämä asettaa kuitenkin opetukselle
varsin suuria vaatimuksia, sillä sen tulisi
käsitellä oppilaille todellisia kysymyksiä ja
tehdä se filosofisesti pohdiskellen, erilaisia
mahdollisia lähestymistapoja ja ratkaisumahdollisuuksia avaten ja arvioiden.
Filosofia voi kehittää suunnistautumisen
kannalta tärkeitä metakykyjä, valmiuksia
tarkastella toimintaa ja ajattelua, itseä ja
toisia reflektiivisesti, ottaa huomioon monenlaisia näkökohtia. Filosofian tähän liittyvää
perusantia on se, että sitä opiskelemalla voi
tulla tietoisemmiksi käsitteistä, kielestä ja
maailmasta. Filosofian opiskelussa voidaan
kehittää kykyjä nähdä ja ymmärtää erilaisuutta, elämisen laadullista moninaisuutta, ja
sen avulla voidaan tukea valmiuksia ajatella
elämisen erilaisia mahdollisia päämääriä
ja merkityksiä. Jotta tämä onnistuisi, opettamisen kysymykset täytyy nähdä olennaisina
filosofian itsensä kannalta, filosofisina kysymyksiä. Filosofian opetus ei voi olla valmiiden
tietorakenteiden tai taitojen siirtoa, koska
työskentelyn lähtökohtana ja päämääränä
ovat oppilaiden suuunnistautumisen kysymykset tässä ja nyt. Toisaalta filosofian
opiskelu ei ole mitä hyvänsä terapiaa.
Viitteet
1.
2.
3.
4.
5.
6.
7.
8.
Suom. teoksessa Jussi Kotkavirta, Seppo
Nyssönen, Ajatus. Johdatus filosofiaan. Helsinki
1994, s. 163-174.
Tästä näkökulmasta Kant tarkastelee ihmisen
Jumala-suhdetta teoksessa Religion innerhalb
der Grenzen der blossen Vernunft.
Ks. Werner Stegmaier, ‘Was heisst: sich im
Denken Orientieren?’ Zur Möglichkeit philosophischer Weltorientierung nach Kant. Allgemeine Zeitschrift für Philosophie 17.I, 1992.
Tätä kysymystä käsittelee kiinnostavasti lähinnä
Richard Rortyn ajatteluun tukeutuen Jarmo
Toiskallio kirjassaan Tieto, sivistys ja käytännöllinen viisaus. Opettajan sisältötiedosta keskusteleminen postmetafyysisesä kulttuurissa. Turku 1993.
Ks. Gerhard Schulze, Erlebnisgesellschaft.
Kultursoziologie der Gegenwart. Frankfurt am
Main, New York 1992.
Ks. myös Schulze, Gehen ohne Grund. Eine
Skizze zur Kulturgeschichte des Denkens. Teoksessa Andreas Kuhlmann (Hg.), Philosophische
Ansichten der Kultur der Moderne. Frankfurt am
Main 1994. Schulze korostaa, että elämys-yhteiskunta on Weberin ideaalityypin kaltainen konstruktio, jonka empiiristä pätevyyttä, sitä, missä
mielessä se tosiasiassa toteutuu elämismaailmoissa, hän itse on tutkinut.
Myös monet nykyfilosofit, esimerkiksi Rorty,
Lyotard, Vattimo, Bubner, Serres ja Welsch ovat
kirjoittaneet ja kekustelleet elämismaailmojen
estetisoitumisesta.
Esimerkiksi Wolfgang Welsch, joka on kirjoittanut paljon esteettisen ajattelun ajankohtaisuutta, tekee eron esteettisen ja anesteettisen
välillä. Jälkimmäinen, nukuttava, puuduttava
esteettinen on hänenkin mukaansa dominoiva
nykyisissä elämismaailmoissa, ja hän pyrkii
introdusoimaan toista, elämismaailmoja ja filosofiaa rikastavaa esteettisyyttä. Ks. Welsch,
Ästhetisches Denken. Stuttgart 1993, erit. s. 9-78.
Teksti Mika Saranpää
“JOS NE EI OLISI OPETTAMISEN OBJEKTEJA,
SITTEN EI OLISI KOKO KOULUA...”?
Järjestin Seinäjoella kurssin Filosofian opettamisen filosofiaa. Mukana oli joukko filosofian opettamisesta kiinnostuneita opettajia ja
muita filosofoijia. Heistä osa oli opiskellut filosofiaa enemmän, osa vähemmän, osa
oli pitänyt filosofian kursseja, osa vasta
suunnitteli asiaa.
Tentin osana oli keskustelu, jossa hahmoteltiin filosofista lähestymistapaa filosofian
opettamiseen. Otin muutamia aivan yksinkertaisia kysymyksiä, joista lähdimme liikkeelle, keskustelun kuljettaessa milloin
mihinkin. Tähän on nauhalta purettu keskustelusta referaatti, jossa tulee ilmi filosofian
opettamisen kannalta keskeisiä ongelmaalueita. Allekirjoittaneen puheenvuorot ja
kysymykset on merkitty K:lla, V:llä kaikki
muu, mikä on filosofian opettamisen filosofiaa opiskelleiden tuottamaa.
Keskusteluun osallistuivat Vesa Härmä,
Maija-Liisa Ijäs, Vesa Knuuttila, Ilkka Koivusalo, Sirkka Kumpula, Erkki Minkkinen,
Juha-Pekka Rauhala, Sinikka Seppänen ja
Raimo Tyni. Näitä ihmisiä seuraavasta
tekstistä voi kiittää, mutta vain allekirjoittanutta syyttää!
Tenttivää puhetta
K: Mitä teille tulee mieleen sanasta filosofia?
V: Törmäilyjä. Elämässä kohtaa rajan, jolla
herää kysymyksiä. Uuden alun etsimistä
itselle. Suuri kysymysmerkki, joskin mielenkiintoinen. Elämänfilosofisten lauseiden
lisäksi filosofia liittyy luontevasti historiaan.
Sen tehtävä on elämän tuominen kipsipäihin,
niin matematiikan kuin historiankin, biologian kuin laulunkin. Originellien ihmisten
historiana filosofian historia tulee kasvattavaksi, ihailtavaksi.
— Filosofialla onkin aika pitkälle terapeuttinen merkitys. Se luo järjestystä, formaaleja
malleja, joita voi soveltaa tilanteessa kuin
tilanteessa. Toisaalta se tuo kaaoksen elämään.
— Ehkä näinkin, mutta minä olen sitä ikäluokkaa, joka on lukenut filosofiansa Urpo
Harvan Suurista ajattelijoista. Jos siihen liitetään tuntemukset, filosofia on kai kaoottinen,
kokemuksellista, mutta onko sillä sitten
kovin paljon merkitystä, jos filosofia ajatellaan aatehistoriana?
— Filosofia legitimoi omaa ajattelua: jos
työyhteisö ei tue minun ihmiskuvaani, ehkä
filosofit tukevat. Joku muukin on ajatellut
siten kuin minä. Erityisesti kouluissa tällainen
34
tuki on välttämätöntä. Vallitseva näkemys
ihmisestä on siten kaksinainen, että tehdään
kuin ei tehtäisikään. Ollaan paljastamatta
todellisia tarkoitusperiä. Koulussa mekanistisesti: käsitellään ihmistä tietyllä lailla ja
toivotaan sen käyttäytyvän sen mukaisesti.
Oppilas. Filosofian
opettajan ongelma?
K: Ihmiskäsitys näyttäisi siis olevan koulujen
filosofiassa keskeistä ainesta? Mutta miten
opettajat sitten kokevat filosofian opettamisen?
V: Keskeiseksi ongelmaksi kohoaa se, miten
herätellä kysymyksiä niin, ettei niihin itse
vastaa jo ennalta. Ja että oppilaat myös itse
kysyvät, mitä he eivät kovin helpolla tee.
— Tämän päivän lukiossa on paljon oppilaita, jotka pelkäävät laulun, leikin ja näyttelemisen taktiikkaa. Eivät he ole täällä laulamassa ja leikkimässä, vaan oppimassa.
Ryhmätöitä oppilaat inhoavat kaikkein eniten, sillä he pelkäävät, etteivät opi niistä
mitään — ja se taas on ajan haaskausta. He
ovat täysin kasvaneita tällaiseen ajatteluja toimintamalliin, tiedä sitten missä?
— Aina on opetettu, että asiat ovat tietyllä
tavalla, totuus on kirjoissa saatavilla, tai totuus on opettajalla, jonka tehtävä on jakaa sitä
oppilaille. Onko filosofisella tiedon käsittelyllä tässä mitään jakoa? Parhaat oppilaat
odottavat siistejä, selkeitä paketteja ja niitä he
myös saavat. Filosofia taas näyttäisi olevan
aine “positiivisille höpöttäjille”, niille joilla on
aikaa jatko-opintokelpoisuuden hankinnan
lomassa tehdä myös toisin.
— Olen huomannut ainakin omasta
aineestani, historiasta, että kun harjoitellaan
aika paljon dokumenttien pohjalta, niistä
tehdään kokeita ja niin edelleen, eli ei voi
oikein vain opetella ulkoa, vaan pitää päätellä
— kiltit ja tunnolliset kokevat tämän
ahdistavaksi. On ollut paljon helpompaa
opetella se muualta muulla tavalla. Positiiviset höpöttäjät taas saavat yllättävän helposti
juonesta kiinni, niin etteivät itsekään aina
huomaa, aivan kuin vahingossa.
Venttiilin filosofia?
K: Toisaalta opettajilla onkin enemmän aikaa
lepsuilla filosofiantunneilla kuin oppilailla,
joilla ei maailmamme mittareilla mitattuna
ole vielä mitään: ei työtä, ei oikeaa koulutusta,
OPETTAMISEN FILOSOFIA
ei toimeentuloa? Ja itseään paahtamallahan
niitä saa? Jos saa...
V: Olisiko filosofian tuntien tarkoitus siis
pysähdyttää? Hypätä pois kiireestä? Tällöinhän se olisi muun koulutyön “ulkopuolella”.
Toisaalta miten tällainen on mahdollista
pakollisella filosofian kurssilla, jossa osallistujia on kolmekymmentä ja ylikin ja oikeasti
kiinnostuneita viisi tai vähemmän?
— Eivät kaikki oppilaat ihan niin tyhmiä ole,
etteivät kysyisi. Tyypillisiä vapaaehtoisen
filosofian kurssin opiskelijan kysymyksiä ovat
olleet “mä haluaisin tietää Nietzschestä” tai
“mä haluan tietää Sartresta”. Näiden kysyjien
mukaan toteutettu pakollisen kurssin opetus
saattaa kuitenkin muiden kannalta mennä
täysin metsään.
— Ei kai filosofiastakaan saa tulla mikään
paineventtiili? Muilla tunneilla painetaan
täysillä ja tehdään vakavaa työtä, mutta filosofiassa otetaan rennommin. Tämähän olisi
karhunpalvelus koko asialle: kuka oppilaista
ottaisi millään tasolla filosofiaa vakavasti, jos
se olisi pelkkää lepsuilua? Sen kasvattavakin
vaikutus todennäköisesti katoaisi.
— Filosofian kriittinen suhde tietoon olisi
ainakin otettava vakavasti. Tällöin filosofian
tunneilla olisi aina kysyttävä sitä, mitä opetetaan. Taitoja vai tietoja? Jos tietoja, mitä ne
ovat ja miksi? Jos taitoja, miten ne ovat ja
mitä varten? Jos tiedon kritiikki tehdään
lepsusti, aina poispäin omasta itsestä — filosofia kritisoi vain muita aineita, eikä selkeästi
myös itseään — ei siitä ole mitään iloa. Jos
filosofialla jokin tehtävä olisi pakollisena kouluissa, olisi se ilman muuta tietokäsitysten
paljastaminen. Siis näyttää mihin eri aineet
perustavat olemassaolonsa.
K: Eikö tähän sisälly koulun kannalta tietty
vaaran momentti? Jos asetetaan aineiden oleminen kyseenlaiseksi tai kyseenalaistetaan
opettajan tiedonvälittäjän asema?
V: Ei filosofia varmastikaan vaarallinen ole. Se
on vain tuntematonta ja aiheuttaa siksi varauksia, niin kuin mikä tahansa outo. Enemmänkin kuvittelen sen pysyvän laajassa
mitassa koulutyöyhteisössä vitsinä, opettajanhuoneessa sitä pidetään leikkinä, jota ei haluta
oikeasti ymmärtää. Mutta ehkäpä tähän
sisältyykin jonkinlainen oletus vaarallisuudesta?
— Oppilaiden kannalta vaarallista voisi olla
se, että peukaloidaan niiden omaa kulttuuria,
“nuorisokulttuuria”, jos tällaiset vanhat sedät
ja tädit siitä nyt enää mitään ymmärtävät.
Olla toista kuin aikuisten kulttuuri...
K: Eikö filosofiakin ole “vähän toista kuin...”?
V: Filosofia tuntuu kyllä olevan toista kuin
koulun realiteetit. Joka tapauksessa
filosofiankin opettamisen kannalta olennaista
on se, ettei mene moraaliguruna opettamaan
nuorille, mitä heidän kulttuurinsa on ja mitä
sen pitäisi olla. Siitä jää heti kiinni ja koko
kurssi on pilalla. Ei nuoriso halua olla samanlainen joukko kuin aikuiset ja se pitäisi heille
jossain määrin suodakin. Missä määrin, siinä
sitä ongelmaa riittää.
— Pitäisikö filosofian tunnille sitten mennä
nöyränä, esittäen ettei tiedä mitään tai ettei
tiedä miten pitäisi opettaa filosofiaa ja mitä
pitäisi opettaa? Tälläinenkin vain äkkiä
vääntyy mielistelyksi. Totuuden tietämättömyydestä tulee nopeasti huijaamisen väline.
Mitä opetat, kun opetat?
K: Mikä siis olisi filosofian opettamisen
sisältö?
V: Liikkeelle pitäisi lähteä arkielämän kysymyksistä. Metafysiikat, epistemologiat ja
muut arjesta erotetut käsitteelliset vempulat
pitäisi jättää myöhempään. Sisältö olisi tällöin
painottuneesti ihmisessä, moraalissa ja
etiikassa. Tämä voisi olla yksi mahdollinen
punainen lanka?
— Mitä moraalifilosofia sitten olisi? Olisiko
se elämänkatsomustiedon tapaisesti arkisten
ongelmien pohdiskelua, tavasta välittämättä?
Vai olisiko se käsitteiden selvennystä? Vai
näiden sekoitusta: nähdään millaisilla välineillä asioita kuvataan, mitä käsitteet tarkoittavat ja koetetaan soveltaa niitä? Tietojen
ja taitojen yhteyden jatkuva ongelma on
ilmeinen.
— Oma kokemus on kuitenkin paras lähtökohta kaikessa käsitteellisessä selkiyttämisessäkin. Jos opetan “nationalismia 1800luvulla”, eikö silloin ole järkevää hakea yhteyksiä tämän päivän nationalistisiin ilmiöihin? Ja luoda näin perustaa ymmärtämiselle.
Ei kai filosofian opettamisessa ja erityisesti
filosofian vaikeilta tuntuvien käsitteiden
opettamisessakaan ole tämän kummemmasta
kysymys?
— Oppilaiden toiveet olisi myös huomioitava. Kurssin alussa saattaa tulla vastaan mitä
ihmeellisimpiä asioita, joihin filosofian opettajan olisi kyettävä tarttumaan ja joista kurssia pitäisi rakentaa. Esimerkiksi eräs poika
sanoi kurssille tullessaan: “toivottavasti tää
filosofia on nyt sellaista, että täällä
todistetaan, että jumalaa ei ole olemassa...”.
Nuorilla on hyvin monenlaisia kysymyksiä.
Tämäkin on aivan selvästi metafyysinen
ongelma, joka on lähtenyt liikkeelle käytännöllisestä kyllästymisestä pakolliseen uskonnon opetukseen.
— Joka tapauksessa yhteinen kokemusmaailma on paras lähtökohta. On se ja sama
millaisessa järjestyksessä kurssilla edetään,
kunhan asiat pysyvät ymmärrettävinä. Koko
ajan tarvitaan esimerkkejä omasta ajastamme.
Näillä opettaja sitten provosoi oppilaita
filosofoimaan, motivoitumaan filosofiaan.
Inkvisitio?
K: Millaisen kokeen te järjestäisitte filosofian kurssin päätteeksi? Ja miten (kevään -95)
yo-kirjoitusten kysymykset toimisivat
kokeena?
V: Ihanteellista ehkä olisi, jos ei tarvitsisi
järjestää koetta lainkaan. Jos se kuitenkin on
pakko järjestää, ehkä tällöin vapaamuotoinen
35
tehtävä erilaisista aiheista. Kirjallisena tai
suullisena tai miten kukin haluaa. Miten tämä
sitten arvosteltaisiin, ehkäpä siihenkin jonkinlaiset perusteet voisi keksiä?
— Yo-kirjoitusten kysymykset pohdintatehtävien osalta olivat aivan mainiot. Onko
niiden arvostelu sitten mainiota, sitä kai voi
kysyä ja sitä ehkä tullaan kysymään niin kauan
kuin filosofiaa kouluaineena on. Kysymykset
Humesta ja positivismista taas saavat
“tavallisen taustan” omaavan filosofian opettajan kauhistumaan. Niihin voisi vastata
kirjojen kanssa, mutta muutoin vastaaminen
voisi tuottaa vaikeuksia. Tässä täytyy sitä
paitsi kysyä muistiinpainamisen osuutta filosofian opiskelussa: mitä on muistettava,
oppeja, metodeita, nimiä? Jotain ainesta
lienee pakko muistaa jopa varsin mekaanisesti, että ylipäätään olisi oppimista, mutta
mitä se filosofiassa olisi? Mitä olisi filosofinen
ulkoluku?
— Filosofiassa mallivastausten antaminen lienee jossain mielessä mahdotonta. Jo vaikkapa
kysymys Humen syysuhteen käsittelystä nostaa esiin ongelmia giljotiinien olemassaolosta
ja muusta. Oliko Humella sellaista kausaliteetin kritiikkiä kuin perinteisesti annetaan
ymmärtää? Miten “väärä vastaus” hyväksytään
“oikeaksi vastaukseksi”? Pohdintateh-tävissä
tämä on vieläkin ilmeisempi ongelma.
Meneekö filosofian vastausten arvostelu ainekirjoituksen arvosteluksi?
— Arvostelua voisi ajatella myös filosofian
perinteisen oppikirjamääritelmän valossa. Se
tarkoittaisi, että arvioitaisiin sitä, miten on
problematisoitu, selkiytetty ja sitten määritelty ja lopulta argumentoitu. Toimiiko filosofia näissä elementeissä ja mitä näitten
elementtien toiminta on, se lienee taas yksi
filosofinen ongelma lisää?
— Voiko erityisesti filosofiaa ajatella
problematisoinnin kautta? Problematisoidaanhan muissakin aineissa? Erityistä
muissa aineissa on se, että ne ovat tietty
näkökulma todellisuuteen, kun taas filosofia
koettaa hakea moniulotteisuutta. Tämä tarkoittaa esimerkiksi eettisessä pohdinnassa
normatiivisuuden poispyyhkimistä. Se ei hae
kaikille yhteisiä tapoja, vaan tapojen moninaisuutta. Arvostelu joutuu näin kohtaamaan
suuria ongelmia siinä, millaisia tapoja arvostelija hyväksyy filosofisiksi tavoiksi.
— Olennaista lienee se, että jokainen opettaja
joka tapauksessa valitsee, tietoisesti tai tiedostamattaan, oman arvoasteikkonsa, jota vasten
vastauksia ja ylipäänsä koko filosofiaa peilaa.
Miten hyvin omaa arvoasteikkoaan sitten
kykenee refelektoimaan...
K: Miten sitten filosofian opettajan arvoasteikko poikkeaa esimerkiksi uskonnon ja
psykologian opettajan arvoasteikosta? Jos
uskonnon totuus perustuu ilmoitukseen, psykologian tieteelliseen menetelmään ja filosofialla yhtä ja ainoaa totuutta ei olekaan —
miten yksi ja sama opettaja voi luovia näin
erilaisia aineita arvioiden ja arvostellen?
Miten filosofian opettaja, enemmän tai
vähemmän kyseenalaitaja, voi olla samalla
OPETTAMISEN FILOSOFIA
muiden aineiden opettaja?
V: Filosofian opetuksen lähtö oli hieman
outo. Ensin tulee aine ja vasta sitten ryhdytään miettimään opettajia. Opettajien kouluttaminen on aivan alussa. Monissa kouluissa
joku määrättiin tekemään filosofian opetusta
tai sitten tuntimäärän turvaamiseksi se annettiin jollekin. Tätä kai ensimmäisenä pitäisi
arvostella, jos on kysymys arvostelemisesta
filosofiassa?
— Koulu-uudistushan periaatteiltaan on
rakennettu niin, että koulut profiloituvat
tekemään siitä, mitä osaavat. Ja samassa
uudistuksessa tuli filosofiakin. Pienillä paikkakunnilla pienillä resursseilla tämä on aika
uskomatonta. Filosofiaa laitetaan opettamaan
joku, joka sitä vähänkin on lukenut ja se joku
yleensä lienee teologi. Toisaalta lienee se ja
sama onko uskonnollisesti vai tieteellisesti
fakkiutunut?
K: Eivät kaikki filosofitkaan pysty kyseenalaistamaan omaa olemistaan. Tunnustuksellinen filosofian opettaja on yhtä epäfiloso-
finen kuin mikä tahansa muukin tunnustuksellinen. Turha kai erityisesti uskonnonopettajia siitä on syyttää?
V: Tämä koskee yleisemmin opettamista.
Kyse on siitä, miten pystyy menemään oman
itsensä ulkopuolelle ja näkemään myös
muuta.
— Ehkä se on myös jotain oman elämän
miettimistä: minkälaisista lähtökohdista on
halunnut tiettyjä asioita itselle, jos on mennyt naimisiin, tehnyt lapsia, eronnut ja niin
edelleen. Tältä alueelta löytyy kaikkein lähimpänä se, missä voisi tehdä toisin...
— Sitäpaitsi tiettyjen ammattifilosofien huoli
uskonnonopettajista on filosofian historian
valossa aiheeton. Muistellaanpas vain Tuomas Akvinolaista tai Augustinusta. Hehän
taisivat olla pappeja.
— Opettajan rooli näyttää filosofian opettamisessa varsin keskeiseltä. Ja kuitenkaan ei
saisi opettaa. Pitäisi olla vahva ja heikko yhtä
aikaa. Tällaisen roolin rakentaminen lienee
varsin hankalaa. Aina olisi reagoitava uuteen
luokkaan ja kuka sitäkään aina jaksaa? Olla
36
toisenlaisessa luokassa toisenlainen?
— Ehkä oppilaille kuitenkin pitäisi sanoa
aivan suoraan, jos filosofia on opettajallekin
pakollinen. Joutuminen filosofian opettajan
työhön ei ole aivan helppo asia. Opettajillakin
on kouluissa pakollisuutta, jonka mieltä
harvemmin kysytään. Ja se, ettei kysytä, johtuu varsin pitkälti väsymyksestä: välitunneilla
halutaan latautua, koulun jälkeen päästä
kiireesti kotiin.
— Mitä on oppiminen, jonka opettajat määrittää? Mitkä säännöt sitä määrää? Kai näitä
asioita pohditaan, ainakin niitä voi pohtia,
mutta miten viedä pohdintaa eteenpäin...?
Kasvatus kun ei ole mitään insinööritaitoa.
— Mihin ylipäätään ollaan menossa? Ja mikä
tätä miettiessä voisi olla filosofian opettamisen tavoite? Pitäisikö tavoitteet taas vain
alleviivata yliopistojen opinto-oppaista?
— Sinne ne on jo vuosikymmenet
alleviivattu, heh-heh-hee! Vai pitäisikö luottaa opetushallitukseen ja lukea Lukion
opetussuunnitelman perusteista tavoitteet?
Tiedä sitten lukion filosofoitumisesta...
Jyrki Kiiskinen
Mitä sokeat näkevät
Johdannoksi
Oheinen teksti on syntynyt
romaanini Suomies yhteenvetona
ja sivutuotteena. Toiseksi se
käsittelee todellisuuden ongelmaa
siinä perinteessä, jonka yhtenä
lähtökohtana on Platonin
luolavertaus ja myöhäisempänä
silmukkana pohdinnat
mediayhteiskunnasta sekä
muutaman vuosikymmenen
takaiset oivallukset
todellisuudesta, kielestä,
teksteistä jne. Ranskanmaalla.
Kirjoitus on ilmestynyt aiemmin
Hufvudstadsbladetissa ruotsiksi.
“Jos puhuu sanan korostamisesta, puhuu ihan menneestä ajasta”,
sanoi taannoin muuan pappismies, joka halusi tehdä jumalanpalveluksesta visuaalisesti näyttävämmän.
Lause kiteyttää sen ajattelun murroksen, joka alkoi Patmoksen
saarella olevasta luolasta pari tuhatta vuotta sitten ja päättyy paljon
myöhemmin toiseen pimeään huoneeseen. Siellä kuvat virtaavat
kiihtyvällä vauhdilla ohitse, yhtä merkityksettöminä kuin maisema
junan ikkunassa.
Se pimeä huone on ihminen itse.
Mutta ennen kuin hiljennymme sinisenä hohtavan ikoniruudun
äärellä, muistelkaamme vielä kerran tarinaa sokeasta näkijästä, jolla
oli monta nimeä: Homeros, Johannes tai Teiresias. Hän oli
kulttuurinsa kävelevä muisti.
Tarina sokeasta Johanneksesta ja hänen kirjuristaan
Prochoroksesta on länsimaisen kulttuurin avainkertomus. Se kuvaa
siirtymistä suullisesta perinteestä kirjoitustaidon teknologiaan,
maailmaan jota näköaisti ja vauhti hallitsevat.
Johannes on menneen maailman mies, kertoja joka on tottunut
luottamaan muistiinsa ja sen takaamaan ylemmyyteen suullisessa
perinteessä. Prochoros sen sijaan on tulevaisuuden mies: hän
kirjoittaa näkeville, eikä Johannes voi kontrolloida kertomuksensa
lopullista muotoa.
Prochoros on Johanneksen ilmestyksen todellinen tekijä,
moderni, dynaaminen, ja eteenpäin suuntautunut mies.
Länsimainen, kirjoitustaitoon ja teknologiaan nojaava kulttuuri on
korostanut kaikin tavoin näköaistin merkitystä. Se on samastanut
näkemisen ymmärtämiseen, mistä kertoo myös ilmaus “tarkkanäköinen”. Näköaistilla ei kuitenkaan ole muistia: se on pragmaattinen ja yksinkertaistava aisti. Sen voima on armoton nopeus.
Kulttuurimme visualisoituminen aiheuttaa paradoksaalisen
tilanteen, koska näköaistin ylikorostaminen on tuhoamassa oman
perustansa, kirjoitetun sanan. Mitä paremmin uusi teknologia ottaa
huomioon silmän tarpeet, sitä sokeammaksi silmä tulee.
Wim Wendersin elokuvassa Until the End of the World vanha
tiedemies suunnittelee laitteen, jonka avulla hänen sokea vaimonsa
saisi taas nähdä. Perheen poika kiersi maailmaa ja kuvasi laitteella
materiaalia äitiään varten. Mutta poika oli tulla sokeaksi, koska
kone ärsytti hänen silmiään. Se on länsimaisen kulttuurin tarkka
metafora.
Reaaliajassa toimivat tiedotusvälineet kiihdyttävät ajan äärimmilleen; joka tunti voimme seurata televisiosta uutiskuvia ja saada
varmuuden siitä, että silmä hallitsee todellisuutta.
Kuvamyrsky pirstoo kausaliteetin, tilakokemuksen ja kertomisen
rakenteen. Se tekee meidät vauhtisokeiksi.
Silloin tällöin on hyvä kysyä neuvoa sokeilta, koska he näkevät
kaikilla neljällä aistillaan. Heidän maailmansa ei ole latistunut
kuvaksi, vaan iho on herkistynyt aineelle. He kuulevat tilan
syvyyden ja maistavat yhä Madeleine-leivoksen maun. Heillä on
vielä muisti.
37
Anni Sumari
Sinun juuresi työntyvät suosta, eivät ne pysy sen mättäiden alla
ruumiitkaan eivät pysy näiden soiden alla, miten sitten elävien juuret?
Ei sinulla ole rihmastoa etelämmän Euroopan vanhemmissa kulttuureissa
olet kulkenut pitkän matkan vinoon
mutta osasit ajatella ihmisen olevuutta sinäkin, neljän kauniin raajan ihmettä.
Tulit tuntemattomana, sellaisena ilmestyt lapsissasi.
Sukupolvien lunta
Sukupolvien, suvullisen polveilun ihme on sinulle yhtä käsittämätön
kuin muille, joiden elinikä ei ole pidempi, lyhytnäköisyyden ihme yhtä kumma,
yhtä haikeasti ihmettelet kevytmielisyyttä jolla sanotaan
“kolme sukupolvea eteen tai taakse on vuosisata” ja samalla tavoin kuin kaikki,
(ketkä kaikki, jessus sentään) et ymmärrä kuin omien aikalaistesi olemassaolon
ja arvelet että mielikuvasi isoisäsi isästä on yhtä elävä olento kuin hän oli.
Mielesi putoaa hiljalleen varpaillesi, kevyet hiutaleet:
yksi sukupolvi on yhden talven lumet.
Niin kuin on ydinkohtana kysymyksessä “miten täytämme kolmioilla ympyrän?”
pyrit täyttymään, täyttämään itsesi ääriäsi myöten,
sovittamaan itseesi myös epäsopivan niin kuin siten voittaisit maailman,
et halua kuulla puhuttavan tuntemattomasta tekijästä itsesi yhteydessä,
suunnittelet suvunjatkamista harkiten ja huolellisesti kuin veistäisit viisastenkivestä neljän kauniin raajan ihmettä.
Lyhytkestoista, väliaikaista. Se saa sinut haluamaan “syvähenkistä elämää”
jossa ei olisi “lyhytkestoista, väliaikaista”. Olet valmis siirtymään taustalle,
oman aikalaisuutesi taustalle, juuriesi suon laidoille.
Mutta sinun ruumiisi vetäytyy vasta, kun mielesi vetäytyy, ja mielesi vetäytyy
sillä tavalla jolla ruumiisi vetäytyy, useimmat tekevät sen vanhuudessa aikanaan,
vanhuus tekee osan siitä, loput jää sinun Yksilöllisyydellesi, jos aikaa riittää.
Lunta, loskaa kasaantuu tutuille teille, joilla tuntemattomana kuljit.
38
POSITIOITA
Ce qui definit une
philosophie est sa
position (thésis, en
grec) dans le
champ de bataille
philosophique (le
Kampfplatz de Kant).
Po
si
ti
oi
ta
Kutakin filosofiaa
määrittää sen positio
(kreikaksi teesi)
filosofisella
taistelukentällä.
Louis Althusser, Sur la
philosophie, 1994
Näin ollen artikkeli esittelee toimintamahdollisuusetiikan keskeiset lähtökohdat ja periaatteet, mutta en tässä yhteydessä puutu
tarkemmin esimerkiksi toimintamahdollisuusetiikkaa kehitelleiden Amartya Senin ja Martha Nussbaumin keskinäisiin teoreettisiin erimielisyyksiin.2
Sirkku Hellsten
TOIMINTAMAHDOLLISUUDET
SOSIAALIPOLITIIKAN
OIKEUDENMUKAISUUDEN KRITEERINÄ
Toimintamahdollisuusetiikan
lähtökohdat
Taloudellinen lama ja hyvinvointivaltion kriisi ovat johtaneet
siihen, että suomalaisessakin hyvinvointiyhteiskunnassa niukkuuden oikeudenmukaisen jakamisen ongelmat ovat ajankohtaisia
juuri nyt. Tarkoituksenani onkin pohtia, miten hyvinvointia voidaan jakaa oikeudenmukaisesti myös silloin, kun materiaalista
hyvää on yhä vähemmän saatavilla. Korostan tässä artikkelissa
eettistä näkemystä, joka määrittelee hyvinvoinnin pikemminkin
elämän laaduksi eli kokonaisvaltaisesti hyväksi elämäksi ja inhimillisten toimintamahdollisuuksien toteutumiseksi kuin materiaaliseksi elintasoksi. Keskeinen argumenttini on, että puhuessamme inhimillisten tarpeiden tyydyttämisestä tulisi keskittyä
siihen, että tarpeidemme tyydytys johtaa nimenomaan inmillisten
toimintamahdollisuuksien ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin
turvaamiseen eikä niinkään materiaalisen elintason jatkuvaan
kohottamiseen. Valitsemani lähestymistapa, joka korostaa inhimillisiä toimintamahdollisuuksia elämän laadun mittareina, perustuu
Suomessa toistaiseksi hyvin vähän esillä olleeseen eettiseen
teoriaan, jota ovat kehittäneet sekä Amartya Sen että Martha
Nussbaum, kumpikin omista lähtökohdistaan.1
Tarkastelen lähinnä sitä, miten voimme hyödyntää myös hyvinvointivaltion purkamiseen liittyvien oikeudenmukaisuuskysymyksien ratkaisemisessa näkökulmaa, jonka Senin ja Nussbaumin
kehittelemä toimintamahdollisuusetiikkaa tarjoaa. Sovellan
toimintamahdollisuusetiikan keskeisiä lähtökohtia hyvinvointivaltion kriisin yhteydessä ilmenneiden oikeudenmukaisuuskysymyksien ratkaisuun. Näitä ajankohtaisia oikeudenmukaisuuden toteutumiseen liittyvä kysymyksiä ovat hyvinvointiyhteiskunnan mahdollinen purkaminen ja vastuun siirtäminen
valtiolta yksityiselle sektorille (“Siirtyykö sosiaalinen vastuu valtiolta yrityksille vai perheille?”), jo saavutetuista eduista luopuminen (“Mitä tehdä silloin kun lailliset oikeudet ylittävät moraaliset oikeudet ja toisaalta myös käytännön mahdollisuudet?”) ja
elintason alentaminen (“Onko isompi ja enempi aina parempi?”).
Inhimillisten toimintamahdollisuuksien turvaamiseen perustuva
eettinen lähestymismalli lähtee liikkeelle modernissa oikeudenmukaisuusajattelussa vallitsevien ajattelutapojen eli utilitarismin
ja hyvinvointiliberalismin kritiikistä. Koska modernin hyvinvointiyhteiskunnan oikeudenmukaisuusajattelussa ja poliittisessa
päätöksenteossa näyttää vallitsevan lähinnä hyvinvointiliberalistinen näkemys, jonka sopimusteoreettinen perusta kulminoituu John Rawlsin deontologisessa oikeudenmukaisuusteoriassa, on Rawlsin teoria Senin ja Nussbaumin kritiikin keskeinen kohde.3
Utilitarismin ongelmaksi Sen ja Nussbaum näkevät sen, ettei
utilitarismia kiinnosta niinkään yksilöiden kokonaisvaltaisen
hyvinvoinnin jakaminen, vaan lähinnä mielihyvän maksimoiminen
koko yhteiskunnassa. Subjektiivisten halujen tyydytyksen ja mielihyvän nähdään kuitenkin olevan epäoikeudenmukainen elämän
laadun kriteeri, koska monet huonommassa asemassa olevat voivat elää suhteellisen vähään tyytyväisinä, vaikka todellisuudessa
kärsivät puutteesta ja sairauksista. Utilitarismin vaatimus tuottaa
mahdollisimman paljon mielihyvää mahdollisimman monelle
johtaisi näin siihen, että ne, joilla on kalliimpi maku ja jotka ovat
tyytymättömämpiä elämäänsä voisivat oikeutetusti vaatia huonompiosaisia uhrautumaan puolestaan, jos näiden preferenssien
tyydytys toisi yhteensä enemmän mielihyvää maailmaan.4 Mikäli
ihmistä pidetään tällaisena mielihyväkoneena, ei ole mitään eroa
siinä, onko nautinnot saavutettu oikeudenmukaisin vai epäoikeudenmukaisin keinoin.
Yhteiskuntasopimusajatteluun perustuva John Rawlsin kehittelemä deontologinen hyvinvointiliberalismi pyrkii puolestaan
välttämään tämän utilitarismille tyypillisen ongelman painottamalla oikeudenmukaisuutta nimenomaan menetelmänä tai
sopimuksena, joka pitää yllä järjestäytynyttä yhteiskuntaa. Liberalistiselle yhteiskunnalle keskeisiä arvoja ovatkin tasa-arvo,
vapaus ja yksilön oikeudet (erityisesti omistusoikeudet korostuvat liberalistisessa yhteiskunnassa). Yhteiskunta nähdään ikään
kuin sopimuksena, jonka mukaan yhteiskunnan jäsenet osallis-
39
POSITIOITA
objektivismin ja subjektivismin, universalismin ja partikularismin
sekä absolutismin ja relativismin välillä. Moraalille etsitään
perustaa ihmiselämästä sinänsä. Itseisarvoiksi etsitään asioita, joita
me kaikki pidämme elämässämme arvokkaina huolimatta siitä,
mitä muuten elämältämme odotamme. Tarkoituksena on pohtia
sitä, mitä sellainen elämä sisältäisi, jonka jokainen rationaalinen
yksilö valitsisi huolimatta henkilökohtaisista arvostuksistaan
ja käsityksistään hyvästä. 7
Arvojen etsiminen elämästä sinänsä ei vaadi mitään ulkoista
metafyysistä perustaa tai Jumalan näkökulmaa ihmiselämän tarkoitukseen. Toisaalta, koska me kaikki ihmisinä löydämme nämä
samat arvot kukin omasta elämästämme, ei ole kyse myöskään
subjektivismista. Elämän itseisarvoja etsitään pohtimalla sitä, mitä
sellainen elämä sisältäisi, jonka jokainen rationaalinen yksilö
valitsisi huolimatta henkilökohtaisista arvostuksistaan ja käsityksistään hyvästä. Erilaisista arvoista ja elämänsuunnitelmista
huolimatta kaikelle ihmiselämälle on tyypillistä ainakin ihmisen
kuolevaisuus, mielihyvän ja tuskan tunteminen sekä kyky rationaaliseen päättelyyn, oman elämänsä suunnitteluun ja yhteisössä
elämiseen. Toimintamahdollisuuksien avulla pyritään osoittamaan
ne asiat tai toiminnat, jotka ovat ihmiselämälle sinänsä niin
tärkeitä, että ilman niitä emme pitäisi elämää enää elämisen
arvoisena.
Toimintamahdollisuusetiikka ei sinänsä hylkää liberalismin
korostamia yksilön oikeuksia ja tasa-arvoa, vaikka se pyrkiikin
löytämään mahdollisimman objektiivisen kuvauksen ihmiselle
arvokkaasta elämästä. Totalitarismiin ajautumisen vaara vältetään,
koska toimintamahdollisuusetiikan mukaan hyvän elämän mallia
tai rajoja ei määrittele valtio tai mikään muu auktoriteetti, vaan
jokainen yksilö voi löytää hyvälle elämälle keskeiset piirteet itse.
Sen että Nussbaum pyrkivätkin samalla tuomaan esille myös
liberalistisen ajattelun ja erityisesti juuri Rawlsin hyvinvointiliberalismin taustalla olevan implisiittisen käsityksen hyvästä
tuvat vastavuoroisesti sosiaaliseen yhteistyöhön ja jakavat siitä
saatavat resurssit oikeudenmukaisesti keskenään.
Sen ja Nussbaum kritisoivat Rawlsia ja muita deontologisen
liberalismin kannattajia siitä, että nämä mittaavat elämän laatua
varallisuudella ja vapausarvoilla ottamatta yksilöiden välisiä eroja
huomioon. Sen syyttää Rawlsia sortumisesta “hyödykefetisismiin”
eli siihen, että Rawls pitää materiaalista vaurautta itsessään
hyvänä. Senin mukaan Rawls näyttää uskovan ensisijaisten hyvien
kuten tulojen ja varallisuuden ja toisaalta perusvapauksien ja
oikeuksien olevan kaikille hyvää sellaisenaan. Sen ja Nussbaum
näkevät kuitenkin varallisuuden tai BKT:n kuitenkin ongelmallisina hyvinvoinnin ja elämän laadun mittareina, koska ne eivät
ota huomioon eri ihmisten ja erilaisten maiden välisiä
hintatason, kulutuksen ja tuotannon välisiä eroja. Esimerkiksi sata
markkaa on aivan eri asia intialaiselle ja suomalaiselle maanviljelijälle. Se, miten paljon varallisuutta ihmisellä on käytettävissään ja mitä tällä varallisuudella saa, ei anna meille objektiivista
kuvaa kyseisen henkilön tai maan kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista.
Näin materiaalinen hyvä on todellisuudessa aina vain keino
hyvän elämän ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin saavuttamisessa
eikä sellaisenaan riitä elämän laadun mittariksi. Vaikka kaikilla
ihmisellä on samat perustarpeet, tarvitsevat ihmiset erilaisia
määriä ja erilaisia resursseja toimintamahdollisuuksiensa turvaamiseen. Juuri tämän vuoksi jopa täydellinen materiaalinen tasaarvo voi johtaa epäoikeudenmukaiseen lopputulokseen toimintamahdollisuuksien toteutumisen kannalta. Niinpä Senin mielestä
olennaista ei olekaan se, mitä ihmiset itseasiassa omistavat, vaan
nimenomaan se, miten he pystyvät hyödyntämään näitä materiaalisia resurssejaan. Esimerkiksi halvaantuneelle ei ole suurta
hyötyä polkupyörästä eikä nälänhädän vaivaamalla seudulla asuva
ihminen saa vatsaansa täyteen, jos hänelle annetaan pelkkä
mikroaaltouuni. Toisaalta myöskään erilaisten negatiivisten vapauksien ja oikeuksien periaatteellinen olemassaolo ei vielä
sinänsä takaa sitä, että kaikilla ihmisillä on mahdollisuus näiden
oikeuksien postiiviseen toteumiseen. Sen toteaakin, että esimerkiksi Rawls ei näytä pitävän vapauden puutteena sitä, ettei joku
pysty käyttämään oikeuksiaan hyväkseen tai vaatimaan niiden
toteutumista. Näin Rawlsin ensisijaiset hyvät ovatkin aina vain
keinoja yksilön todellisen vapauden ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin saavuttamisessa eivätkä päämääriä sinänsä kuten Rawlsin
hyvinvointiliberalismi näyttää olettavan.5
Sen ja Nussbaum ehdottavat utilitarismin preferenssien ja
liberalismin ensisijaisten hyvien tilalle elämän laadun mittareiksi
inhimillisiä toimintamahdollisuuksia. Toimintamahdollisuudet
määritellään elämän erilaisten toimintojen, tekemisten ja olemisten
yhdistelmiksi, joista yksilö voi valita minkä tahansa kombinaation,
jota hänellä voidaan katsoa olevan syytä pitää arvokkaana. Ihmisen elämän laatu on hyvä silloin, kun hänellä on mahdollisuuksia
tehdä erilaisia yleisesti hyvinä pidettyjä asioita. Näihin asioihin
kuuluvat ensinnäkin perustavanlaatuiset passiiviset toiminnot
kuten vaikkapa ravittuna ja terveenä oleminen. Toisaalta toimintamahdollisuuksiin kuuluvat myös kompleksiset ja aktiiviset toiminnot kuten itsekunnioituksen säilyttäminen, yhteisön toimintaan
osallistuminen tai onnellisuus. Toimintamahdollisuuksien kokonaisuudesta muodostuu hyvä elämä. Senin ja Nussbaumin mukaan
toimintamahdollisuudet kuvaavat yksilön todellista valinnanvapautta ja mahdollisuuksia pyrkiä kohti erilaisia arvokkaana
pitämiään päämääriä selvästi paremmin kuin pelkkä materiaalisen
elintason ja BKT:n vertailu. 6
Positional sacrifice
elämästä eli niistä yhteisistä piirteistä, jotka yhdistävät kaikkia
ihmisiä huolimatta heidän henkilökohtaisista eroistaan sekä
erilaisista päämääristään ja arvostuksistaan.
Rawlsin ajatus oikeudenmukaisuudesta järjestäytynyttä yhteiskuntaa ylläpitävänä menetelmänä tai poliittisena prosessina ei riitä,
ellei tiedetä perimmäistä päämäärää eli sitä, minkälaisen ihmiselämän turvaamiseen tämä prosessi pyrkii. Ensisijaisten hyvien
jakaminen on sattumanvaraista, silloin kun ei haluta määritellä sitä,
mitä niiden avulla on tarkoitus saavuttaa. Sen ja Nussbaum
paljastavatkin myös hyvinvointiliberalismin taustalla olevan
uskon ihmisen rationaalisuuteen ja pyrkimyksen oikeudenmukaisuuteen ja hyvään. Itse asiassa liberalismin korostamien yksilön oikeuksien taustana on moraalin yleistettävyyden vaatimus, joka
edellyttää ajatuksen, että kaikissa ihmisissä on pohjimmiltaan
jotain yhteistä, jonka perusteella ihmiset ihmisinä ovat yhtä arvokkaita. Toisin sanoen ihmisillä on ihmisarvo, jota tulee kunnioittaa. Tästä kaikkia ihmisiä yhdistävästä tekijästä voidaan periaat-
Eettisten vastakkainasettelujen
purkaminen
Toimintamahdollisuusetiikka pyrkii mielenkiintoisella tavalla
purkamaan eettisille teorioille tyypillisiä vastakkainasetteluja
40
POSITIOITA
mahdollisuutta niiden tyydyttämiseen ja toisaalta luo toisille
velvollisuuden tämän mahdollisuuden toteuttamiseen.
Näiden väärinymmärrysten välttämiseksi on kiinnitettävä huomiota siihen, että usein käytämme termiä “tarve” normatiivisesti
silloinkin, kun sillä ei ole mitään tekemistä inhimillisten tarpeiden kanssa. Tämä johtuu lähinnä siitä, että tarpeisiin perustuvia
vaateita pidetään yleensä moraalisesti sitovampana kuin mielitekoihin, haluihin tai preferensseihin perustuvaa vaadetta. Jotta
pääsisimme eroon tästä termin “tarve” manipuloivasta käytöstä,
täytyy heti alkuun erottaa inhimillinen tarve ja tarvitseminen
loogisena suhteena toisistaan. Inhimillinen tarve liittyy elämän
ylläpitämiseen, mutta tarvitseminen voi kuvata mitä tahansa välttämättömyyteen perustuvaa loogista suhdetta agentin, keinon ja
päämäärän välillä. Mikä tahansa välttämättömyyteen perustuva
suhde ei kuitenkaan automaattisesti ole normatiivinen eikä siitä
voida suoraan johtaa oikeuksia ja velvollisuuksia.
Toisaalta hyvinvointivaltion kansalaisille on tyypillistä se, että
emme enää pysty erottamaan tarpeitamme ja halujamme sisällöllisesti toisistaan. Me suorastaan uskomme, että markkinat luovat
tarpeemme. Yksi syy tähän on, että monet hyödykkeet tyydyttävät nykyään samalla kertaa sekä inhimillisiä tarpeita että
preferensseihimme perustuvia haluja. Näin hyvinvointivaltiossa
ylellisyyksistä tulee helposti välttämättömyyksiä, koska perustarpeetkin on totuttu tyydyttämään juuri näiden ylellisyyksien
avulla.
Usein emme myöskään tule ajatelleeksi, että tarpeemme pysyvät itseasiassa samoina, vaikka niitä tyydyttävät hyödykkeet,
valinnanmahdollisuutemme ja arvostuksemme muuttuvatkin.
Syynä tähän on se, ettemme erota tarpeita ja niiden kohteita
riittävän selvästi toisistaan. Itse asiassa usein määrittelemme
tarpeemme juuri niiden kohteiden kautta. Eli toisin sanoen siitä,
mitä on saatavilla, johdamme sen, mitä tarvitaan ja mikä tarve on.
Tätä tarvetta pidämme sitten automaattisesti inhimillisenä
tarpeena, joka meidän on tyydytettävä.10 Tämä puolestaan johtaa
siihen, että näemme tarpeet relatiivisina ajan, paikan ja ympäröivien olosuhteiden mukaan. Mutta mikäli inhimilliset tarpeet
olisivat todella näin suhteellisia, voisimme hyvällä omallatunnolla
hyväksyä kaiken materiaalisen eriarvoisuuden. Voisimme sanoa,
että Yhdysvalloissa kaikki tarvitsevat vähintään yhden auton ja
pari televisiota integroituakseen yhteiskuntaan, mutta että kehitysmaissa näitä samoja tarpeita ei ilmeisestikään ole. Tai yhtä hyvin
voisimme myös todeta, että hyvinvointivaltiossa ravinnon tarpeen
tyydyttäminen vaatii monipuolisen ja vaihtelevan ruokavalion,
mutta että kehitysmaissa kulhollinen riisiä riittää tyydyttämään
saman tarpeen.11
On kuitenkin tärkeää huomata, että meidän perustavanlaatuiset
tarpeemme eivät sinänsä lisäänny. Ainoastaan meidän arvostuksemme, preferenssimme ja odotuksemme muuttuvat sitä mukaa
kun valinnanmahdollisuutemme ovat kasvaneet. Mitä korkeammalle materiaalinen hyvinvointi on kohonnut sitä kehittyneempiä
ja ylellisempiä tarpeita tyydyttävät hyödykkeet ovat ja sitä
korkeammalla ovat odotuksemme ja arvostuksemme.
Tarpeiden ymmärtäminen jatkuvina eikä lisääntyvinä on oleellista myös poliittisten ja taloudellisten toimenpiteiden suunnittelussa. Jos uskomme, että tarpeemme muuttuvat ja kasvavat sitä
mukaa kun elintasomme nousee ja teknologia kehittyy, joudumme
loputtomaan elintason kohottamisen kierteeseen. Koska jollakin
on aina korkeampi elintaso kuin toisilla, kokevat nämä toiset
elävänsä suhteellisessa puutteessa, vaikka heillä olisikin mahdollisuus tyydyttää perustarpeensa säännöllisesti.12 Uusien tarpeiden
luominen ja niiden tyydyttämiseen pyrkiminen onkin tyypillistä
rawlsilaisen liberalismin periaatteille rakennetulle hyvinvointivaltiolle, jollaiseksi esimerkiksi suomalainen hyvinvointiyhteiskuntakin voidaan tunnistaa. Hyvinvointivaltio itseasiassa legitimoi
itsensä juuri tyydyttämällä kansalaistensa tarpeita. Liberalismin
vaatima puolueeton valtio ei halua määritellä mallia hyvälle
elämälle eikä halua sanella yhteisiä päämääriä. Valtion tehtävänä
teessa olla yksimielisiä, vaikka tarkemmat kuvaukset hyvän elämän sisällöstä muuten vaihtelisivatkin. Sen ja Nussbaum näkevät,
että liberalismi näkee yksilön kyvyn autonomiseen ja moraaliseen
päätöksentekoon tällaisena yhteisenä tekijänä. Rawlsin ajatus
yksilöstä sosiaalisena, mutta autonomisena moraaliset kyvyt
omaavana päätöksentekijänä sisältää selvästi ajatuksen niistä
toimintamahdollisuuksista, jotka ovat ihmiselämälle ensisijaisen
arvokkaita. Näihin kuuluvat esimerkiksi juuri järjen käyttö ja
moraaliset kyvyt, valinnanmahdollisuus eri toimintojen välillä
sekä yhteisön jäsenenä eläminen.
Näin ollen Rawlsin ensisijaisten hyvien ensisijaisuuden
justifioiminen edellyttää, että Rawlsilla on jo käsitys siitä, millaisista toiminnoista hyvä elämä koostuu.8 Näin autonominen päätöksenteko voidaan nähdä ihmiselle tyypillisenä toimintana, joka
on ikään kuin aktualisoitavaa potentiaa; eräänlainen inhimillinen
telos eli ihmisen olemus tai päämäärä. Juuri tämän kyvyn toteutumisen turvaamista vartenhan liberalistista, puolueetonta
hyvinvointivaltiota on rakennettu. Jotta tämä ihmisen olemus
toteutuisi on inhimillisten toimintamahdollisuuksien turvaaminen
välttämätön edellytys hyvälle elämälle; pelkkä materiaalinen elintaso ei riitä.
Senin luoma malli resurssien oikeudenmukaiselle distribuutiolle
pyrkii kehittelemään Rawlsin deontologista hyvinvointiliberalismia korvaamalla ensisijaiset hyvät inhimillisillä
toimintamahdollisuuksilla. Jos liberalismi ja liberalistinen
hyvinvointiyhteiskunta hyväksyy sen, että tarpeiden tyydyttämisessä keskitytään inhimillisten toimintamahdollisuuksien turvaamiseen, siirtyy painopiste materiaalisesta vauraudesta inhimilliseen
toimintaan. Näin myös elintasosta tinkiminen voidaan nähdä
inhimillistä hyvää edistävänä asiana ja rationaalisena valintana.
Juuri tältä pohjalta saadaan hyvinvoinnin kriteeriksi inhimillinen
toiminta eikä yksin materiaalinen elintaso.
Tarpeet, toimintamahdollisuudet
ja liberalistinen hyvinvointivaltio
Sekä Sen että Nussbaum ovat kehitelleet toimintamahdollisuusetiikkaa nimenomaan kehitysmaiden ongelmia pohtiessaan. Uskon
kuitenkin, että inhimillisiin toimintamahdollisuuksiin perustuva
eettinen malli voi antaa varteenotettavan kriteerin myös hyvinvointivaltion toimintapolitiikan arvioimiseksi erityisesti tilanteessa, jossa jaettavat resurssit ovat yhä niukempia ja joistain
itsestäänselvinä pidetyistä hyvinvointipalveluista luopuminen
näyttää välttämättömältä. Tarkoitukseni onkin osoittaa, että kun
tarpeiden tyydytyksessä tähdätään toimintamahdollisuuksien
turvaamiseen eikä niinkään materiaalisen elintason jatkuvaan
kohottamiseen, saadaan sekä rationaalisesti että moraalisesti
vakuuttava perustelu myös sille, miksi materiaalisesta elintasosta
voi kannattaa myös tinkiä. Samalla malli näyttää myös suuntaa
sille, mitä todellisuudessa tarvitaan ja mitä ei, eli mistä materiaalista hyvää voidaan leikata ja mistä taas ei.
Tarpeiden tyydyttäminen, inhimillinen hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus liitetään usein erityisesti nykyaikaisessa hyvinvointivaltiossa kiinteästi toisiinsa. Valtion tehtäväksi on usein katsottu
kansalaistensa tarpeiden tyydyttäminen. Oikeudenmukaisuuden
periaatteet voidaan kuitenkin nähdä hyvin erilaisina sen mukaan,
miten tarpeita ja niiden tyydyttämistä lähestytään: tyydytetäänkö
inhimilliset tarpeet niin, että yksilön toimintamahdollisuudet ja
todellinen vapaus kasvavat vai keskitytäänkö pelkästään tarpeita
tyydyttävien hyödykkeiden ja resurssien jakamiseen esimerkiksi
eri yhteisöjen standardien ja odotusten mukaan. Tarpeista ja
niiden tyydyttämisestä puhuttaessa ongelmana on usein se, että
tarpeen käsitteen tulkinta on usein moniselitteistä ja epätarkkaa.9
Tämä puolestaan johtaa väärinymmärryksiin ja kiistoihin siitä,
mitä inhimilliset tarpeet itseasiassa ovat ja mitkä tarpeet ovat
moraalisesti relevantteja eli luovat yksilölle oikeuden vaatia
41
POSITIOITA
onkin lähinnä vain turvata sellaiset materiaaliset kehykset, joiden
puitteissa ihminen on vapaa itse päättämään omista arvoistaan ja
moraalinsa perustasta. Koska muitayhteisiä arvoja tai päämääriä
kuin materiaalisen elintason kohottaminen ei ole, säilyttääkseen
legitimiteettinsä valtio itseasiassa tarvitsee jatkuvasti uusia eturyhmiä, joiden asemaa se voi parantaa hyvinvoinnin nimissä. Tämä
johtaa puolestaan siihen, että valtion sisällä syntyy aina uusia
pienempiä yhteisöjä, joilla on yhteisiä päämääriä ja etuja
ajettavinaan. Näin liberalistinen hyvinvointivaltio tarvitsee
huonompiosaisia, joiden asemaa se voi parantaa.13
Rawlsilainen hyvinvointiliberalismi pyrkiikin itse asiassa
oikeuttamaan sekä materiaalisen eriarvoisuuden että edunvalvontayhteiskunnan. Valtion sosiaalipolitiikan kannalta olisi
kuitenkin tärkeää huomata, ettei uusia inhimillisiä perustarpeita
itse asiassa synny. Toisaalta oleellista on myös kiinnittää huomiota
siihen, ettei näitä perustarpeita voida koskaan lopullisesti tyydyttää, vaikka elintasoa kohotettaisiin jatkuvasti. Kukaan ihminen ei
voi esimerkiksi syödä tai nukkua niin paljon, ettei hänen enää
koskaan tarvitsisi hankkia ravintoa tai levätä.
valtaista hyvinvointiamme.16 Samoin liika alkoholin tai huumeiden käyttö selvästi rajoittaa yksilön toimintakykyjä ja kokonaisvaltaista hyvinvointia. Vaikka huumeiden käyttäjän keho todella
tuntuu tarvitsevan piikkiä, eivät hänen toimintamahdollisuutensa
sen saamisesta parannu sen enempää kuin alkoholistin toimintamahdollisuudet lisääntyvät ryypystä.
Toimintamahdollisuusetiikka korostaa näin nimenomaan
kohtuuden merkitystä; sekä liian vähäinen että liiallinen materiaalinen hyvä estää meitä toteuttamasta toimintamahdollisuuksiamme. Mikäli tarpeitamme tyydyttäessämme keskittymme
toimintamahdollisuuksien ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin
turvaamiseen, emmekä niinkään korosta materiaalista elintasoa
sinänsä, paljastuu osa tarpeistamme lähinnä haluiksi ja
virhearvioinneiksi. Kuluttamisen vähentäminen ja jopa elintason
alentaminen voi näin osoittautua hyvinkin rationaaliseksi ratkaisuksi itse kunkin kohdalla. Toimintamahdollisuusetiikan korostama keskeinen idea ei sinänsä ole uusi, vaan kuten Nussbaum
toteaa, toimintamahdollisuuksiin perustuva eettinen malli juontaa juurensa jo Aristoteleen ajatukseen hyvästä ihmiselämästä, joka
saavutetaan elämällä hyveen mukaan eli kaikessa kohtuullisesti.17
Toimintamahdollisuusetiikka sopiikin hyvin lähtökohdaksi
myös silloin, kun pohditaan sekä moraalisia että rationaalisia
perusteluja hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikalle. Esimerkiksi
kysymyksiin kehitysavusta, sosiaaliturvasta ja jopa hyvinvointipalveluiden purkamisesta saadaan uusi perspektiivi toimintamahdollisuusetiikan avulla. Erityisesti elintason leikkauksiin
tähtäävät, päätökset näyttävät yleensä perustuneen lähinnä poliittisiin ja taloudellisiin näkökulmiin eivätkä niinkään pohdintaan
hyvän elämän tai oikeudenmukaisen yhteiskunnan perusteista.
Tämä on selvästi johtanut siihen, että materiaalista hyvää on otettu
pois lähinnä sieltä, mistä on helpointa ottaa eli kehitysavusta ja
heikompiosaisten sosiaaliturvasta. Tämä on vain käytännön
seuraus valitsevasta sopimusteoreettisesta oikeudenmukaisuusajattelusta ja liberalistisesta toimintapolitiikasta. Ne, joiden strateginen neuvotteluasema on huono eli toisin sanoen ne, jotka eivät
pysty vastavuoroisesti osallistumaan sosiaaliseen yhteistyöhön ja
etujen kontribuoimiseen, jäävät automaattisesti sopimuksen teon
ja etujen jaon ulkopuolelle. Suomessakin poliittinen päätöksenteko
ja valittu toimintapolitiikka lähtevät yleensä liikkeelle siitä, että
hyvinvointipalveluiden purkaminen aloitetaan nimenomaan
hyvinvoinnin purkamisesta ja inhimillisten toimintamahdollisuuksen
lamauttamisesta sen sijaan, että keskusteltaisiin tehottoman ja
kalliin valtion byrokratian purkamisesta ja inhimillisten toimintamahdollisuuksien turvaamisesta.
Yksilön oikeuksia korostava liberalistinen hyvinvointivaltio
helposti unohtaa, ettei negatiivisten muodollisten oikeuksien
olemassaolo tarkoita välttämättä sitä, että kaikki ihmiset pystyvät
näitä oikeuksiaan ja vapauksiaan tarkoituksenmukaisesti hyödyntämään. Toisaalta usein ei myöskään huomata, ettei niiden, jotka
eivät elä puutteessa enää tarvitse ottaa vastaan hyvinvointivaltion
tarjoamia tukipalveluita ja ylimääräisiä materiaalisia resursseja.
Hyvinvointivaltiossa elävät hyväosaiset pitävät kuitenkin yleensä
itsepintaisesti kiinni jo saavutetuista eduista ja laillisista oikeuksista silloinkin, kun näiden oikeuksien tuomat ylimääräiset resurssit eivät itse asiassa selvästi vaikuta heidän kokonaisvaltaiseen
hyvinvointiinsa. Lapsilisiä ja kansaneläkettä nostavat myös ne,
joille nämä yhteiskunnan takaamat tukiresurssit eivät enää tule
selvään tarpeeseen. Liberalistisessa hyvinvointivaltiossa usein
unohdetaan se, että yksilön oikeuksien tarkoituksena on turvata
nimenomaan myös huonompiosaisten elinmahdollisuudet ja ainakin minimitasolla myös heidän toimintamahdollisuutensa.
Toimintamahdollisuusetiikan pohjalta näyttäisikin selvältä, että
myös sosiaalisten resurssien jakamisen tulisi tapahtua pitäen silmällä inhimillisten toimintamahdollisuuksien toteutumista, eikä
vain sillä perusteella, että jokaisella kansalaisella on samanlaiset
loukkaamattomat oikeudet valtion palveluihin. Kaikkien yhtäläisiin oikeuksiin ja kansalaisten periaatteelliseen tasa-arvoon
Toimintamahdollisuudet ja
hyvinvointivaltion purkaminen
Hyvinvointivaltiossa erityisesti materiaalista vaurautta pidetään
kuitenkin usein itsessään hyvänä. Ajatellaan, että mitä enemmän
materiaalista hyvää ihmisellä on, sen paremmin hän voi. Todellisuudessa kuitenkin paitsi puute myös materiaalinen yltäkylläisyys
voivat rajoittaa yksilön toimintamahdollisuuksia ja hyvinvointia.
Tarpeita tyydyttävillä hyödykkeillä ei suinkaan ole itseisarvoa,
vaan niillä on aina vain välineellinen arvo päämääriinsä nähden.
Siispä enemmän tai isompi ei aina ole parempi. Resurssit ja
hyödykkeet ovat vain keinoja hyvinvoinnin saavuttamiselle eikä
niiden määrä sinänsä kerro, mitä ihmiset voivat näiden resurssien
avulla saada aikaan. Näin materiaalinen elintaso ei onnistu antamaan objektiivista, yksiselitteistä kuvaa yksilöiden todellisesta
hyvinvoinnista. Koska ihmiset eroavat toisistaan fyysisesti, psyykkisesti ja elinolosuhteiltaan, pystyvät he pystyvät hyödyntämään
samoja resursseja ja hyödykkeitä eri tavalla.14 Epäedullisessa asemassa oleva tai vammautunut ihminen saa vähemmän irti samoista
materiaalisista resursseista kuin muut, olipa hänen käsityksensä
hyvästä elämästä mikä tahansa.
Yksilön todellinen vapaus tavoitella päämääriään riippuukin
sekä niistä päämääristä, mitä hänellä on, että niistä mahdollisuuksista, joita hänellä on materiaalisten resurssiensa hyödyntämiseksi.
Toisin sanoen hänen kyvyistään muuttaa nämä resurssit todelliseksi vapaudeksi. 15 Tarpeiden tyydyttäminen vähintään minimitasolla on elämän jatkumisen välttämätön ehto, muttei vielä
turvaa yksilöiden toimintamahdollisuuksia. Toisaalta myöskään
kohtuuton kulutus ei välttämättä johda hyvinvoinnin ja toimintamahdollisuuksien lisääntymiseen vaan usein päinvastoin.
Hyviä käytännön elämästä löytyviä empiirisiä esimerkkejä
yltäkylläisyyden tuomista uusista rajoituksista inhimillisille
toimintamahdollisuuksille ja kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille
ovat hyvinvointivaltion fyysiset ja psyykkiset “elintasosairaudet”
kuten ylipaino ja sydänsairaudet, ja toisaalta esimerkiksi anoreksia tai bulimia. Muita kokonaisvaltaista hyvinvointia estäviä
yltäkylläisyyden tai sen loputtoman tavoittelun aiheuttamia ongelmia ovat myös jatkuva stressi tai esimerkiksi riippuvaisuus erilaisista nautintoaineista. Kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ja inhimillisten toimintamahdollisuuksien turvaaminen edellyttääkin,
että kiinnitämme enemmän huomiota siihen, mitä jaettavien
resurssien avulla todella saadaan aikaan; esimerkiksi oikean ravinnon avulla kunto kohenee ja aktiviteettitaso kohoaa, kun taas sekä
aliravitsemus (olipa sen syynä sitten todellinen puute tai yltäkylläisyyden aiheuttamat psyykkiset ongelmat) että toisaalta myös ylipaino rajoittavat toimintamahdollisuuksiamme ja kokonais-
42
POSITIOITA
koostuu. 18
Toimintamahdollisuuksien määrittelyssä ja arvioinnissa on toki
selviä ongelmia, mutta näistä käsitteellisistä epätarkkuuksista
huolimatta inhimillisten toimintamahdollisuuksien turvaamiseen
perustuva eettinen näkökulma on tärkeä ja lupaava yritys löytää
inhimillisen hyvinvoinnin kriteereiksi myös muita mittareita kuin
materiaalinen elintaso tai vaikeasti tulkittava utiliteetin käsite.
Toimintamahdollisuuksien turvaamiseen perustuva käsitys sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta voi antaa meille uuden näkökulman esimerkiksi hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikkaan. Hyvinvointivaltion tehtävät voidaan tältä pohjalta määritellä uudelleen
siten, että sosiaalinen oikeudenmukaisuus toteutuu myös niukkuutta jaettaessa. Sosiaalipolitiikan painopiste siirtyykin näin
materiaalisista hyödykkeistä muihin inhimillisiin, yleistettävissä
oleviin arvoihin.
Aivan lopuksi tiivistän vielä tässä artikkelissa esitetyn teesin,
jonka mukaan materiaalisten hyödykkeiden ja resurssien jakaminen on oikeudenmukaisempaa silloin, kun se perustuu yksilön
toimintamahdollisuuksien turvaamiseen eikä materiaalisen elintason jatkuvaan kohottamiseen. Jos tarpeita tyydyttäviä hyödykkeitä ja niiden omistamista painotetaan liikaa, käsitetään tarpeet
helposti relatiivisina eikä oikeudenmukaisuuden toteutumista
erilaisissa ympäristöissä ja yhteisöissä voida vertailla objektiivisesti. Kun tarpeiden tyydytyksessä pyritään inhimillisten toimintamahdollisuuksien turvaamiseen, saadaan sekä rationaalisesti että
moraalisesti vakuuttava perustelu sille, miksi materiaalisesta elintasosta saattaa kannattaa (ja joskus jopa pitääkin) tinkiä. Samalla
tämä malli näyttää julkiselle päätöksenteolle suuntaa sen suhteen,
mitä todellisuudessa tarvitaan ja mitä taas ei. Toisin sanoen se
auttaa näkemään, sanoessaan, mistä materiaalista hyvää voidaan
leikata ja mistä taas ei.
perustuvan sosiaaliturvan puolustamiseksi esitetään usein väite,
jonka mukaan korkeiden valtion verojen maksaminen myös
oikeuttaa vastavuoroiseen hyötyyn. Tältä pohjalta julkisten menojen vähentämiseksi ja verotuksen kurissa pitämiseksi pyritäänkin
luopumaan tietystä palvelumuodosta kokonaan kaikkien kohdalla.
Usein ei kuitenkaan pohdita sitä mahdollisuutta, että mikäli
sosiaalipalvelut perustuisivat inhimillisten tarvehankintaan, joka
perustuu toimintamahdollisuuksien turvaamiseen (eikä siis yksilöiden halujen tai preferenssien tyydyttämiseen), eivätkä kaikkien
kansalaisten loukkaamattomiin oikeuksiin, voitaisiin kustannuksissa säästää huomattavasti ja kokonaisverotusta voitaisiin tuntuvasti keventää. Nythän veroina maksetaan paljon turhiakin sosiaalipalveluita myös varakkaille. Nykyiset poliittiset päätökset
näyttävätkin viime kädessä johtavan klassisen utilitarismin eettisesti kestämättömään johtopäätökseen, joka vaatii ennestään
ahtaalla olevia väestöpiirejä kärjistämään kurjuuttaan vain
hyödyntääkseen parempiosaisia. Näin huonompiosaiset joutuvatkin todellisuudessa luopumaan oikeuksistaan parempiosaisten
hyväksi.
Mikäli julkisessa päätöksenteossa nojattaisiin pikemminkin
toimintamahdollisuusetiikan antamiin lähtökohtiin eikä niinkään
liberalismille tyypillisten yksilön oikeuksien (nimenomaan siis
omistusoikeuksien) loukkaamattomuuteen ja jatkuvan taloudelliseen kasvun korostamiseen, päädyttäisiin välttämättä aivan toisenlaisiin käytännön ratkaisuihin ja toimintamalleihin. Koska
toimintamahdollisuusetiikan tavoitteena on kokonaisvaltaisesti
hyvä elämä, olisi leikkaukset toteutettava niin, että pois otettaisiin
sieltä, missä on vähintäänkin tarpeeksi ja usein jopa liikaa. Vain
silloin voitaisiin parhaiten edistää ihmisten toimintamahdollisuuksia ja kokonaisvaltaista hyvinvointia molemmissa ääripäissä.
Tämä puolestaan lisäisi koko yhteiskunnan toimintavalmiuksia ja
eri yhteiskuntaryhmien keskinäisen yhteistyön mahdollisuuksia.
Toisaalta materiaalisten resurssien välineelliseen arvoon keskittyminen johtaisi myös voimavarojen rationaaliseen jakaantumiseen sosiaalipolitiikassa ja kehitysavussa. Pelkistä koulurakennuksista tai sairaaloista ei ole hyötyä, ellei ole tarpeeksi
asiantuntevaa henkilökuntaa niitä pyörittämään. Myöskään
pitkälle kehitetty tekniikka ei luo vaurautta kehitysmaissa eikä
lisää niiden asukkaiden toimintamahdollisuuksia, ellei sitä osata
käyttää tarkoituksenmukaisesti. Kehitysapuna annetut pelloilla
ruostuvat traktorit tuskin kelpaavat esimerkiksi materiaalisen
hyvän tarkoituksenmukaisesta käytöstä ja inhimillisten toimintamahdollisuuksien lisäämisestä.
Viitteet
1.
2.
Lopuksi
Senin ja Nussbaumin kehittämä eettinen lähestymistapa on mielenkiintoinen yritys tuoda teoria ja käytäntö lähemmäksi toisiaan.
Tämä käytännönläheisyys antaa sille myös monia muita yhteiskuntafilosofisia teorioita laajemmat sovellutusmahdollisuudet.
Vaikka toimintamahdollisuusetiikkaa on kehitetty nimenomaan
kehitysmaiden ongelmien ratkaisemiseksi, voi toimintamahdollisuuksiin perustuva eettinen lähestymistapa antaa varteenotettavan kriteerin oikeudenmukaisuuden ongelmien ratkaisemiselle
myös hyvinvointivaltion kriisin kohdalla.
Tätä inhimillisten toimintamahdollisuuksien turvaamiseen
perustuvaa eettistä lähstymistapaa on kuitenkin myös kritisoitu
lähinnä sen käsitteistön moniselitteisyyden ja epätarkkuuden
vuoksi. Erityisesti toimintamahdollisuuksien (capabilities) ja
toimintojen (functionings) määrittelyä pidetään ongelmallisena.
Kriitikot ovatkin pohtineet, mitä toimintamahdollisuudet oikeastaan ovat. Ongelmalliselta näyttää myös se, miten inhimillisen
hyvinvoinnin kannalta relevantit toimintamahdollisuudet voidaan
erottaa irrelevanteista. Toisaalta on myös kysytty, onko todellakin mahdollista luoda selvä, objektiivinen ja yksiselitteiden lista
niistä toimintamahdollisuuksista, joista hyvä ihmiselämä
3.
43
Intialaissyntyinen Amartya Sen toimii professorina Harvardin yliopistossa. Sen on eräs aikamme merkittävimmistä hyvinvoinnin
taloustieteen ja kehitystaloustieteen edistäjistä. Brownin yliopiston
professori Martha Nussbaum puolestaan tutkii antiikin filosofian
lisäksi kolmannen maailman ongelmia ja naisen asemaa kehitysmaissa. Ks. esim. Crocker 1992, Nussbaum 1987, 1992 ja 1993,
ja Sen 1984, 1985, 1990, 1992 ja 1993.
Sekä Senin että Nussbaumin näkemykset toimintamahdollisuusetiikasta lähtevät liikkeelle modernin liberalistisen ajattelun ja
liberalistisen yhteiskunnan toimintapolitiikan kritiikistä. Senin
lähestymistapa on saanut vaikutteita sekä taloustieteestä että sosiaalisen valinnan ja rationaalisen päätöksenteon teorioista. Myös
Karl Marxin kapitalismin kritiikki ja liberalistisen talousteorian isähahmon Adam Smithin kirjoitukset ovat vaikuttaneet Senin työhön.
Senin esittämä kehitystaloustieteen kritiikki on näin vähitellen
kehittynyt uudeksi eettiseksi näkökulmaksi kansainväliseen oikeudenmukaisuuteen. Nussbaum puolestaan lähestyy toimintamahdollisuusetiikkaa antiikin filosofian ja erityisesti Aristoteleen poliittisen filosofian näkökulmasta. Nussbaum näkee Aristoteleen käsityksen kokonaisvaltaisesti hyvästä elämästä vastaavan nimenomaan
inhimillisten toimintamahdollisuuksien turvaamista. Näin Sen
pyrkii pikemmin kehittämään rawlsilaista hyvinvointiliberalismia
menetelmän tasolta sisällölliselle tasolle. Nussbaumin versio
toimintamahdollisuusetiikasta on puolestaan esitetty selvemmin
uusaristotelisena vaihtoehtona liberalistiselle yhteiskuntateorialle ja
ylipäätään modernille liberalistiselle ajattelulle. Ks. esim. Crocker
1992, Nussbaum 1988 ja 1993, Sen 1992 ja 1993.
Crocker 1992, Nussbaum 1987, 1992 ja 1993 ja Sen 1990, 1992 ja
1993. Toimintamahdollisuudet (engl. capabilities) on jossain yhteydessä suomennettu myös toimintavalmiuksiksi, mutta mielestäni
toimintamahdollisuus kuvaa paremmin sanan capabilities merkitystä. Mahdollisuus pitää sisällään sekä sisäisen kyvyn että ulkoisen mahdollisuuden. Toimintamahdollisuus sisältää näin ensinnäkin yksilön kyvyn eli valmiuden tehdä tietty asia tai suorittaa
tietty toiminta. Toisaalta se sisältää myös ajatuksen ulkoisista
POSITIOITA
4.
5.
6.
7.
8.
9.
10.
11.
12.
13.
14.
15.
16.
17.
18.
Nancy Fraser, Talking about Needs: Interpretive Contests as Political
Conflicts in Welfare-State Societies. Ethics, January 1989, s. 291313.
Robert Goodin, Relative Needs. Teoksessa Ware & Goodin (toim.) Needs
and Welfare. Sage Publications, London 1990.
H.J McCloskey, Human Needs, Rights and Political Values. American
Philosophical Quarterly, Vol. 13, No. 1, 1976, s. 1-11.
Martha Nussbaum, Nature, Function, and Capability: Aristotle on political
distribution. WIDER Working Paper 31. UNU/WIDER
Publications, Helsinki 1987.
Martha Nussbaum, Human Functioning and Social Justice. In Defense of
Aristotelian Essentialism. Political Theory, Vol. 20, No. 2, 1992, s.
202-246.
Martha Nussbaum, Non-Relative virtues: An Aristotelian Approach.
Teoksessa M. Nussbaum & A. Sen, Amartya (toim.) The Quality
of Life. Clarendon Press, Oxford 1993.
John Rawls, Theory of Justice. Oxford University Press, Oxford 1972.
(Suom. Oikeudenmukaisuusteoria. Suomentanut Terho Pursiainen.
WSOY, Helsinki 1988.)
John Rawls, Political Liberalism. Columbia University Press, New York
1993.
Amarta Sen, Resources, Values and Development. Harvard University
Press, Cambridge and Blackwell, Oxford 1984.
Amarta Sen, Commodities and Capabilities. North-Holland, Amsterdam
1985.
Amarta Sen, Justice: Means versus Freedoms. Philosophy and Public Affairs,
Vol. 19, No. 2, 1990, s. 11-121.
Amarta Sen, Inequality Reexamined. Clarendon Press, Oxford 1992.
Amarta Sen, Capability and Well-Being. Teoksessa M. Nussbaum & A.
Sen (toim.) The Quality of Life. Clarendon Press, Oxford 1993.
Michael Walzer, Radical Principles, Reflections of an Unreconstructed
Democrat. Basic Books, New York 1980.
Bernard Williams, The Standard of Living: Interests and Capabilities.
Teoksessa G. Hawthorn (toim.) The Standard of Living. Cambridge
University Press, Cambridge 1987.
mahdollisuuksista eli niistä olosuhteista, jotka ovat edellytyksenä
tietyn toiminnan suorittamiselle.
Crocker 1993, s. 599-601, Sen 1987 ja 1992. Senin kritiikin kohteena ovat nimenomaan klassinen utilitarismi ja hyvinvointiutilitarismi (engl. welfarism), joissa asiantilojen kokonaishyöty
arvioidaan yksilöiden saaman hyödyn kautta. Kriteereinä ovat
tällöin erilaiset mentaaliset tilat kuten mielihyvä, onnellisuus sekä
halujen ja preferenssien tyydytys. Sen kuitenkin osittain hyväksyy
ajatuksen moraalisesta konsekventalismista, jossa tekojen (säännöt,
motiivit) oikeus arvioidaan lopputilan tai lopputuloksen hyvyydellä
kritisoiden Rawlsin deontologista liberalismia juuri siitä, että siinä
pidetään hyvänä vain menetelmää sinänsä, eikä sen tuottamaa lopputulosta haluta arvioida. Siten deontologisen lähestymistavan
mukaan jotkut teot tai normit ovat moraalisesti välttämättömiä niiden seurauksista huolimatta. Esimerkiksi venäläinen ruletti voidaan
deontologisesti nähdä reiluna pelinä huolimatta siitä, että sen
lopputulos on monen mielestä kauhistuttava.
Crocker 1992, s. 591-599, Rawls 1972, Sen 1987, s. 16-17 ja 1990,
s. 111-121.
Sen 1990, s. 114, 1993, 2. 31-32, ks. myös Nussbaum 2992 ja
Crocker 1992.
Crocker 1992, s. 588-589, Nussbaum 1992.
Crocker 1992, s. 595, Sen 1984, s. 208. Rawls on myöhemmissä
kirjoituksissaan ottanut Senin ja Nussbaumin esittämän kritiikin
vakavasti. Uusimmassa teoksessaan Political Liberalism (Columbia University Press, 1993) Rawls määritteleekin ensisijaiset hyvät
nimenomaan edellytyksenä ihmisen autonomialle, jonka hän näkee
hyvän elämän perustana.
Esimerkiksi psykologia, sosiologia, hallinto, sosialismi ja vaikkapa
feminismi ymmärtävät kaikki tarpeet käsitteellisesti ja sisällöllisesti
hieman eri tavalla. Näin tarpeista puhuminen ja niiden tulkitseminen näyttää usein olevan suhteessa viitekehykseensä eli eri yhteisöjen ajattelutapoihin, tottumuksiin, arvoihin ja kieleen. Inhimilliset tarpeet sinänsä ovat kuitenkin aina samoja kaikkialla. Fraser
1989, s. 295.
McCloskey 1976, s. 1-2.
Tarpeiden suhteellisuudesta ks. esim. Goodin 1990, s. 12-33.
Toisaalta on myös huomattava, ettei inhimillisten tarpeiden olemassaolo sinänsä viittaa puutteeseen, vaan vasta tarpeiden tyydyttämisen mahdollisuuksien puuttuminen viittaa inhimilliseen puutteeseen
ja yksilölle koituvaan vahinkoon tai kärsimykseen. Esimerkiksi
Feinberg (1973) ja Frankfurt (1984) perustavat tarpeen määrittelyn
ja sen ensisijaisuuden nimenomaan harmin tai vahingon tuottamisen periaatteelle: “N tarvitsee jotakin, jos X:n puuttuminen tuottaa
N:lle suoranaista vahinkoa”.
Walzer 1980, s. 23-53.
Crocker 1992, Nussbaum 1992, Sen 1990 ja 1992.
Sen 1990, s. 116-117.
Esim. Sen 1988 ja 1993.
Nussbaum 1987.
Toimintamahdollisuuksien käsitteellisen määrittelyn ongelmia ovat
tuoneet esille mm. Williams (1987) ja Cohen (1993). Uskon kuitenkin, että toimintamahdollisuusetiikan käyttämien käsitteiden
moniselitteisyys johtuu osin siitä, että suhteellisen tuoretta teoreettista mallia kehittäessään ja tarkentaessaan Sen ja Nussbaum
joutuvat jatkuvasti tarkentamaan ja muotoilemaan uudelleen
keskeisten käsitteiden sisältöä.
Kirjallisuus
G.A Cohen, Equality of What? On Welfare, Goods, and Capabilities.
Teoksessa M. Nussbaum & A. Sen (toim.) The Quality of Life.
Clarendon Press, Oxford 1993.
David Crocker, Functioning and Capability. The Foundations of Sen’s and
Nussbaum’s Development Ethic. Political Theory, Vol. 20, No. 4,
1992, s. 584-612.
Joel Feinberg, Social Philosophy. Prentice-Hall, Englewood Cliffs, New
Jersey 1973.
Harry Frankfurt, Necessity and Desire. Philosophy and Phenomenological
Research, Vol. XLV, No. 1, 1984, s. 1-13.
44
POSITIOITA
“Tällä hetkellä on tärkeää sellaisten paikallisten yhteisömuotojen luominen, joissa sivistyneisyyttä sekä älyllistä ja
moraalista elämää voidaan vaalia läpi niiden pimeiden aikojen, jotka ovat jo tykönämme. Ja jos hyveiden traditio pystyi
selviytymään edellisten pimeiden aikojen kauhuista, emme ole
täysin toivoa vailla. Tällä kertaa barbaarit eivät kuitenkaan
odota rajojemme ulkopuolella, vaan he ovat hallinneet meitä
jo jonkin aikaa.” 3
Petri Koikkalainen
MACINTYREN
ARISTOTELINEN ETIIKKA
MacIntyren lukijalleen tarjoama valinta on siis samantapainen kuin
ortodoksiselle tai katoliselle kristitylle on valinta luostarissa tai
maailmassa elämisen välillä. Voimme toivoa, että “paikallisissa
yhteisöissä” vaalitut hyveet ja arvot kokevat joskus uuden renessanssin, joka muuttaa vallitsevat poliittisen hallinnan muodot:
“Ei pidä olla kahta historiankirjoitusta, joista toinen keskittyy
poliittisiin ja moraalisiin tekoihin ja toinen poliittiseen ja
moraaliseen teoretisointiin. Tämä siksi, että ei ollut kahta
menneisyyttä, joista toinen oli tekojen kansoittama ja toinen
pelkästään teorioiden. Jokainen teoria on enemmän tai vähemmän teoriasidonnaisten uskomusten ja käsitteiden kantaja ja
niiden ilmaus; ja jokainen teoretisointi ja jokainen uskomuksen
ilmaus on poliittinen ja moraalinen teko.”1
“Hyveiden traditioon […] liittyy myös modernin poliittisen
järjestyksen hylkääminen. […] Moderni systemaattinen politiikka, olipa se liberaalia, konservatiivista, radikaalia tai
sosialistista, pitää yksinkertaisesti hylätä, jos asioita tarkastellaan sellaisesta näkökulmasta, joka on aidosti uskollinen
hyveiden traditiolle. Moderni politiikka institutionaalisissa
muodoissaan näet ilmaisee hyveiden tradition systemaattista
hylkäämistä.”4
Alasdair MacIntyren väite kaikkien tekstien poliittisuudesta on
eräs keskeisimpiä niistä operaatioista, joilla hän erottaa itsensä
“valtavirran” akateemisesta historiantutkimuksesta ja filosofiasta.
Erityisesti hän pyrkii tekemään eroa analyyttiseen tutkimusperinteeseen.
MacIntyren pääasiallinen tarkoitus ei ole selventää moraalisten
käsitteiden luonnetta, vaikka hän pyrkiikin kertomaan mitä sellaiset sanat kuin hyve (virtue) tai hyvä elämä tai onnellisuus voivat
tarkoittaa moraalisesti koherentissa maailmassa. Hänen tekstinsä
lopullinen päämäärä ei ole myöskään modernien moraalikäsitysten
(tai niiden puuttumisen) hermeneuttinen ymmärtäminen, vaikka
laaja historiallinen esitys palveleekin tätä tehtävää.
MacIntyren kuvaaman hyve-etiikan todellistuminen on mahdollista vain sellaisessa ympäristössä, joka on erilainen kuin niinsanottu moderni maailma. Esittelemällä aristotelisen hyve-etiikan
MacIntyre esittää samalla toiveen tai vaatimuksen toisenlaisesta
maailmasta. Toisenlainen maailma eroaa modernista maailmasta
useilla tavoilla, jotka alkavat ihmisen itseymmärryksestä ja
ulottuvat poliittisen järjestelmän makroilmiöihin. Juuri tämä
eksplisiittisesti esitetty vaatimus tekee myös MacIntyren omasta
tekstistä radikaalin poliittis-moraalisen teon.
MacIntyren teos After Virtue jättää poliittisesta aspektista
kiinnostuneen lukijan valinnan eteen. MacIntyren omin sanoin
kysymys on siitä valitsemmeko Nietzschen vai Aristoteleen,
modernin ja individualistisen vaiko hyve-etiikkaan perustuvan
ja yhteisöllisen elämäntavan. Moderneista teoreetikoista MacIntyre keskittyy Nietzscheen sen takia, että hän katsoo Nietzschen
traditionaalisten arvojen kieltämisessään vieneen modernin individualistisen projektin kaikkein johdonmukaisimmin ja
perusteellisimmin loppuun saakka. Saman modernismin ilmentäjiä ovat MacIntyrelle myös John Rawls, Robert Nozick ja
John Stuart Mill.
Ratkaisu modernin ja aristotelisen välillä on siis se, mitä
MacIntyre meiltä vaatii. Koska modernit käytännöt ovat meille
omalla tavallaan tuttuja ja turvallisia, on MacIntyren ehdotus
rohkea ja radikaali. Sen ottaminen vakavasti johtaa ihmisen
poikkeukselliseen tilanteeseen. MacIntyren kuvaamien aristotelisten hyveiden jatkuva ja johdonmukainen2 tavoittelu ja niissä
harjaantuminen voi saattaa ihmisen henkilökohtaisessa elämässään
ristiriitoihin modernien käytäntöjen kanssa. Tämä tarkoittaa ainakin sitä, että MacIntyren tarkoittamalla tavalla rehellinen, rohkea
ja oikeudenmukainen ihminen ei välttämättä saa osakseen rehellistä ja oikeudenmukaista kohtelua modernin individualismin
oloissa. Hyveellinen ihminen saattaa jopa joutua elämään modernin maailman ulkopuolella:
Koska emme kuitenkaan voi — ainakaan After Virtuen perusteella
— olla varmoja siitä, millainen hyveiden tradition mukaan rakennettu poliittinen yhteisö yksityiskohdissaan olisi, on valintamme
tässäkin suhteessa perustavaa laatua oleva ja sen vakava pohtiminen johtaa väistämättä epävarmuuden tunteeseen.
MacIntyre on luonnollisesti selvillä siitä vastustuksesta, jota
hänen ehdotuksensa aiheuttaa. Asettaessaan kyseenalaiseksi
pääasiallisen kritiikin kohteensa eli filosofisen emotivismin
MacIntyre väittääkin, että aidot objektiiviset ja ei-persoonalliset
moraalistandardit voidaan oikeuttaa rationaalisesti. 5 Tämän oikeutuksen esittäminen muodostaa After Virtuen keskeisen sisällön.
MacIntyren tehtävä on hyvin paljon samankaltainen kuin
Charles Taylorin pyrkimys oikeuttaa autenttisuuden ihanteeseen
(the ideal of authenticity) perustuva moraalinen ja poliittinen
käytäntö. 6 Hyve-etiikan onnistuminen riippuu suurelta osin
samoista ehdoista, jotka Taylor antaa omalle ohjelmalleen:
“Tarvitsemme sellaista mieleenpalauttamista, jonka kautta
ihanne voi auttaa meitä korjaamaan [entistämään]
käytäntöämme.
Jotta tämä voitaisiin tehdä, on uskottava kolme kiistanalaista
asiaa: (1) autenttisuus [vrt. hyve-etiikka] on pätevä ihanne; (2)
ihanteista ja käytäntöjen mukautumisesta ihanteisiin voidaan
keskustella järkeen nojaten; ja (3) nämä keskustelut voivat
saada aikaan muutoksen elämänkäytäntöön.”7
MacIntyren tarkoitus on osoittaa, että tuntemistamme moraalisista
malleista ja teorioista yksi, aristotelinen hyve-etiikka, on rationaalisen harkinnan jälkeen parempi ja teoreettisena mallina
selityskykyisempi kuin muut. Sen sijaan vallitseva emotivistinen
moraalijärjestys merkitsee “degeneraatiota, vakavaa kulttuurista
menetystä”8; itse asiassa se, mitä aiemmin on kutsuttu moraaliksi
on suurelta osin kadonnut vallitsevasta käytännöstämme. Siksi
myös MacIntyren filosofia on luonteeltaan “mieleenpalauttamista”
ja restauraatiota.
Hyveet, traditiot, hyvä elämä
ja etiikan tehtävä
Mitä MacIntyre haluaa filosofiallaan palauttaa lukijoidensa
mieleen? Sen, että ihmisellä on itselleen ja lajilleen ominainen
päämäärä, telos. Tämän päämäärän voi jakaa jokainen ihminen,
45
POSITIOITA
ja se on ominainen jokaiselle siitä ja vain siitä syystä, että jokainen on ihminen sekä yksilönä että ihmislajin edustajana. On olemassa asioita, joista inhimillinen hyvä koostuu, ja sellaisia asioita,
joilla ei ole missään tapauksessa mitään tekemistä sen kanssa.
MacIntyren mukaan inhimilliseen hyvään pyrkiminen on mahdollista vain osallistumalla käytäntöihin (practices)9, joissa toteutuu jokin sellainen inhimillisesti katsoen arvokas asia, joka on
sisäisessä suhteessa itse käytännön luonteeseen. Tämä tarkoittaa
MacIntyren käyttämän esimerkin, shakkipelin, tapauksessa sitä,
että shakkipeli käytäntönä jalostaa vain sille itselleen ominaista
analyysin taitoa ja strategista mielikuvitusta sekä sellaista pelin
hallintaan ja syvälliseen ymmärtämiseen suuntautunutta ajattelutapaa, jonka pääasiallinen motivaatio ei ole yksittäisen pelin voittamisessa. 10 Voimme luonnollisesti pelata shakkia pelkästään
rahan tai maineen takia, mutta silloin motivaatiomme on ulkoisessa suhteessa itse pelin olemukseen, emmekä pysty tavoittamaan
sitä inhimillistä hyvää, jonka shakkipeli käytäntönä voisi tarjota.
Voimme oppia tunnistamaan käytäntöihin sisäisessä suhteessa
olevia arvoja vain osallistumalla niihin. Shakkipeli, jalkapallo,
maanviljelys tai arkkitehtuuri voivat kaikki toimia inhimillisen
hyvän rakennusosina, mutta jokainen niistä on käytäntönä erilainen ja siksi ne muokkaavat eri tavoin käsityksiämme hyvän
elämän luonteesta. Toimivaan ja sisäiselle tarkoitukselleen uskollisena pysyvään käytäntöön osallistuminen merkitsee kuitenkin
myös niiden käsitysten laajentumista, joita meillä on inhimillisen
hyvän luonteesta yleensä. Vaikka käytännöt ovat keskenään erilaisia, on niiden erityisluonteen säilyminen riippuvainen yleisistä
inhimillisistä kvaliteeteista, hyveistä, joiden tuntemiseen käytäntöihin osallistuminen osaltaan johdattaa. MacIntyre mainitsee
hyveistä erityisesti oikeudenmukaisuuden, rohkeuden ja rehellisyyden. 11 Jos nämä hyveet eivät ole käytännössä millään tavalla
läsnä, menettää se kaiken sisäisen arvonsa. Käytäntö ilman
hyveiden vaikutusta ei voi olla järjellinen ja koherentti missään
muussa mielessä kuin välineenä ulkoisten etujen tavoitteluun.
Kaikki aidot käytännöt ovat kokonaisuuksia, joissa kehitys,
muutokset ja kumoukset ovat mahdollisia. Ajan mittaan käytännöt
voivat kehittyä yhä rikkaammiksi ja monimuotoisemmiksi ja niissä
voi jatkuvasti syntyä yhä syvällisempiä tapoja ymmärtää inhimillisen hyvän luonne. Kaikki toimivat ja inhimillisesti arvokkaat
käytännöt ovat historiallisen kehityksen tuloksia ja siksi käytäntöön osallistuminen merkitsee auktoriteetin tunnustamista:
ihmisen elämältä historiallisuutta. Hyve on kvaliteetti, joka leimaa
ihmisen toimintaa monissa eri yhteyksissä ja monesti ennalta
odottamattomilla tavoilla.13 Oikeudenmukainen ihminen on välttämättä johdonmukaisesti oikeudenmukainen; jos hän joskus, vaikka
harvoinkin, sallii tarkoituksenmukaisuuden tai hyötynäkökohtien
vaikuttaa tärkeässä asiassa oikeudenmukaisuutta enemmän, ohjaa
hänen elämäänsä hyöty eikä hyve.
MacIntyren etiikalle on vierasta modernin populaarin individualismin korostama mahdollisuus “aloittaa alusta”; muokata
elämänsä ehdot yhä uudestaan ja uudestaan, vaihtaa ammattia,
ihmissuhteita ja mielipiteitä ulkoisen tilanteen tai “oman itsen”
niin vaatiessa. Oikeastaan kyse ei ole siitä, etteikö näin voisi tehdä,
vaan siitä, ettei tällaisessa elämässä MacIntyren mukaan ole mieltä.
Käytännöt ovat historiallisia ja niiden sisäisten hyvien
saavuttaminen on vaativa ja aikaa vievä prosessi, mutta vain
käytännön eli tradition kautta on mahdollista saavuttaa the good
life for man. Ihminen voi olla samanaikaisesti mukana useassa käytännössä ja hän voi hylätä joitakin niistä, mutta jättäytyminen
kaiken historiallisuuden ulkopuolelle, “elämään vain nykyhetkeä”,
merkitsisi samalla kaiken päämäärän kadottamista elämästä.
MacIntyren sanoin “olen syntynyt menneisyyden kanssa, ja individualistinen yritys leikata itseni irti menneisyydestä merkitsee
nykyisten suhteideni turmelemista”14.
Vastaavasti hyvän elämän määritteleminen on mahdollista vain
tarkastelemalla elämää kokonaisuutena, eräänlaisena historiallisena kertomuksena. MacIntyren etiikassa
“inhimillinen hyvä koostuu parhaalla tavalla eletystä kokonaisesta ihmiselämästä, ja hyveiden harjoittaminen on välttämätön ja keskeinen osa sellaista elämää”15
Keskeiseksi elämänfilosofiseksi kysymykseksi muodostuu se,
millaisen elämän haluaisin elää tai millaiseksi ihmiseksi haluaisin tulla? Oma elämämme, jonka järjestämme mielessämme
kertomukseksi, 16 on niiden vaikutteiden alainen, joita saamme
muita ihmisiä koskevista kertomuksista. Kertomukset ovat tärkeä
osa hyveiden ja hyveellisten menettelytapojen välittämistä uusille
sukupolville 17. Käytännöllinen etiikka muodostuu täysin erilaiseksi kuin modernissa individualismissa: analyysin ja universalististen periaatteiden sijaan tulee hyveelliseen elämään
johdattaminen tässä nimenomaisessa yhteisössä ja sen perinteessä:
“Käytäntöön liittyminen merkitsee liittymistä sellaiseen suhteeseen, jossa ei ole pelkästään aikalaisosanottajia vaan myös
heitä, jotka ovat edeltäneet meitä käytännössä, ja erityisesti
niitä, joiden saavutukset ovat saattaneet käytännön nykytilaansa. Niinpä perinteen saavutukset ja sen auktoriteetti a
fortiori ovat ne asiat jotka kohtaan, ja joista minun on opittava.
Ja tässä oppimisessa ja sen sisältämässä menneisyyssuhteessa
oikeudenmukaisuuden, rohkeuden ja totuudellisuuden hyveet
ovat välttämättömät samalla tavalla ja samoista syistä kuin
ne ovat käytännöissä vallitsevien nykyisten suhteiden
ylläpitämisessä.”12
“aristotelisen kannan mukaan järki ei voi olla passioiden palvelija, sillä etiikka tarkoittaa passioiden opettamista mukautumaan sen tavoitteluun, joka teoreettiselle järjelle on telos, ja
käytännölliselle järjelle oikea teko tehtäväksi kunakin aikana
ja kussakin paikassa.”18
MacIntyre ja liberalismi
After Virtuen voi lukea historiallisena kertomuksena käsitteiden ja
moraalin kehityksestä, mutta teoreettisen ja käsitehistoriallisen
intressin lisäksi siihen kuitenkin sisältyy poliittinen intressi, jota
olen yrittänyt hahmottaa kirjoitukseni alussa.
Terävimmän haasteensa MacIntyre esittää modernille liberaalidemokraattiselle poliittisen hallinnan muodolle, jonka pluralistinen retoriikka hänen mukaansa peittää alleen yhteiskunnallisen konfliktin todellisen luonteen. Moderni politiikka on “sisällissodan jatkamista toisin keinoin” 19; amerikkalaisen politiikan
konfliktit ovat suoraa jatkoa Gettysburgin ja Shilohin taisteluille.
MacIntyren toivomassa politiikassa vallitsee todellinen moraalinen konsensus, joka tarkoittaa jaettua ymmärrystä inhimillisen
elämän ja valtion teloksesta. Tällaisesta poliittisesta yhteisöstä voi
käyttää esimerkkinä Aristoteleen välityksellä siirtynyttä kuvaa
Ateenasta, jossa politiikka käytäntönä, praktisena sovittelun ja
Käytäntö on historiallinen entiteetti, jossa hyveen ohjaama
toiminta on mahdollista. Ymmärtääksemme käytäntöä meidän
täytyy ainakin aluksi alistua sen omiin historiallisesti muodostuneisiin standardeihin. Elävä traditio johdattaa ymmärtämään
omien standardiensa lisäksi myös niitä hyveitä, joiden läsnäolo on
välttämätöntä mille tahansa traditiolle. Siksi hyvän elämän mahdollisuus liittyy olennaisesti elävien traditioiden olemassaoloon.
Vain historiallisesti muodostuneet käytännöt omine sisäisine
merkityksineen voivat toimia vastavoimana emotivistisindividualistisille moderneille suhteille ja vain näissä käytännöissä
voi rohkeuden, oikeudenmukaisuuden ja rehellisyyden käsitteillä
olla selkeä sisältö. Hyve-etiikan kautta tulkittu hyvä elämä
edellyttää traditioiden historiallisuuden lisäksi myös yksittäisen
46
POSITIOITA
keskustelun areenana on samalla sekä väline että päämäärä, prosessi joka kehittää kaikkien vapaiden kansalaisten tietoisuutta
hyveistä ja on itsessään osa hyvää elämää. Se, että 1900-luvun
lopun moderni valtio ei vastaa tätä poliksen ideaalityyppiä, on
tuskin kiistanalaista.
Moderni liberaali politiikan teoria on anti-yhteisöllistä ja
traditionaalisille käytännöille vaarallista siinä mielessä, että se ei
ainakaan suoraan suostu hyväksymään mitään yksittäistä historiallisesti muotoutunutta käytäntöä hyvän elämän ohjenuoraksi.
MacIntyren väite, jonka mukaan moderni politiikka institutionaalisissa muodoissaan merkitsee hyveiden tradition systemaattista
hylkäämistä, onkin tässä merkityksessä oikeaan osuva. Tämän
vastakkainasettelun ydin lienee siinä, että se 1600- ja 1700-luvuilla
alkunsa saanut moderni politiikan teoria, jota vastaan MacIntyre
hyökkää, näkee kehittyneet poliittisen hallinnan muodot luonteeltaan keinotekoisiksi tai sopimuksenvaraisiksi, ja myös institutionaalisessa mielessä se käsittää ne inhimillisen tahdonmuodostuksen ilmauksiksi sekä hyvässä että pahassa. Kaiken muun
ohella moderni valtio on myös ihmisen luoma valtiokoneisto20, ja
esimerkiksi parlamentaarinen demokratia tai totalitaarinen diktatuuri ovat sellaisia moderneja hallinnan muotoja, joiden olemassaolon oikeutusta ei perustella ensisijaisesti luonnon järjestykseen
tai ihmisen lajiominaisuuksiin vedoten.
Ajatus, että moderni valtio on olemukseltaan artefakti, keinotekoinen, pitää sisällään relativismin siemenen. Vaikka esimerkiksi 1700- tai 1800-luvun moderni valtio ei ollutkaan moraalisen
substanssinsa suhteen tyhjä, vaan varsin syvästi kristinuskon
vaikutusten alainen, voidaan valtio inhimillisenä artefaktina
rakentaa muunlaistenkin ainesten avulla. MacIntyren huoli modernin yhteiskunnan moraalisesta degeneraatiosta liittynee siihen, että
viimeistään omalla vuosisadallamme valtion formaali ja
“neutraali” kehys näyttää korostuneen kaikkien sisällöllisten
rakennusainesten kustannuksella. Eräs yhteiskunnallisen kanssakäymisen substansseihin voimakkaimmin vaikuttaneista asioista
on epäilemättä moderni tiede, joka on monesti nähnyt pelkkiä
ärsykkeitä ja reaktioita siinä, mikä on aiemmin voinut olla syvästi
merkityksellistä elämänkäytännön kannalta tai mikä on saattanut
olla jopa inhimillisen olemassaolon telos. Tämän kehityksen seurauksena on syntynyt myös nykyajalle tyypillinen “arvovapaan
faktan” nimeen vannova asiantuntija-auktoriteetti21.
Eri asia on kuitenkin se, voidaanko moderni tai liberaalinen
politiikan teoria jäännöksettä samaistaa “luonnontieteelliseen”
mekanistiseen ihmiskäsitykseen tai filosofiseen emotivismiin.
Periaatteessa mikään ei estä sellaista poliittista tahdonmuodostusta, joka johtaisi aristotelisten hyveiden korostamiseen,
mutta tällaisen ajattelutavan poliittinen legitimointi ei modernissa
valtiossa voi enää perustua aristoteliseen “metafyysiseen biologiaan” 22, vaan sellaisiin valtiollisen elämän menettelytapoihin,
joiden tehtävä on auktorisoida poliittiset valinnat. Tällöin myös
hyveiden harjoittamiseen tähtäävän politiikan status olisi erilainen
kuin MacIntyren mallissa: siitä tulisi “valinnaista” tai
kontingenttia eikä ihmisen teloksesta luonnollisesti ja loogisesti
seuraavaa.
MacIntyren tapa käsitellä John Rawlsin liberalismia on eräs
esimerkki tämän eron ilmenemisestä. Ensi lukemalta MacIntyren
Rawls-kritiikki näyttäisi joissakin kohti olevan selvästi Rawlsin
ja MacIntyren eroja liiaksi korostavaa. 23 Rawlsilla on “aristotelinen periaatteensa”, jonka mukaan “ihmiset nauttivat siitä, että
heidän kyvyilleen (synnynnäisille tai harjoituksen avulla saaduille)
on käyttöä, ja muiden seikkojen pysyessä ennallaan mielihyvä
lisääntyy kykyjen joutuessa yhä vaativampaan käyttöön tai toiminnan monimutkaistuessa”24. Rawls korostaa muutenkin “jaettuja
päämääriä” (shared ends), jotka ovat hänen mukaansa välttämättömiä edellytyksiä hyvälle elämälle. Myös Rawlsin mukaan inhimillisen elämän kannalta arvokkaimmat asiat ovat mahdollisia
saavuttaa vain yhdessä muiden kanssa, ja hänen ajatuksensa
“sosiaaliunioneista” (social unions) 25 on loppujen lopuksi hyvin
lähellä MacIntyren “käytäntöjä”.
Tästä huolimatta Rawlsin ja MacIntyren malleilla on huomattava ero. Rawlsin hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa poliittisen
oikeudenmukaisuuden normit ovat kantilaisittain muodollisia,
Rawlsin omalla termistöllä “proseduraalisia”. MacIntyren hyveetiikka puolestaan puuttuu poliittisellakin alueella ilman muuta
inhimillisen elämän substansseihin eli sisältöihin. Se, mihin
MacIntyre ei kiinnitä huomiota, on Rawlsin pyrkimys sisällyttää
sosiaaliunioniteoriallaan historialliset käytännöt ja niiden mukana
aristotelinen telos proseduraaliseen liberalismiinsa. Sosiaaliunionien moninaisuutta (ja siitä seuraavaa pluralismia) vastaa
MacIntyrella käytäntöjen moninaisuus.26 On kuitenkin huomattava, että Rawlsin “aristotelista periaatetta” toteuttavien sosiaaliunionien varaan rakentuva käsitys hyvästä elämästä ei ole sama
asia kuin MacIntyren hyvä elämä. Rawlsin agentit päättävät
yhteiskuntansa perusrakenteiden luonteesta “tietämättömyyden
verhon” takana, kun MacIntyrella perusrakenteet seuraavat siitä,
mikä on ihmiselle hyvää. Rawls legitimoi yhteiskuntakäsityksensä
tietämättömyyden verhon takana tehdyllä auktorisoidulla päätöksellä, MacIntyre historiallisesti välittyneellä tiedolla ihmisluonteesta.
Tapa, jolla MacIntyre perustelee poliittisen argumenttinsa,
antaa huomattavasti suuremmat mahdollisuudet puuttua yhteiskunnallisiin käytäntöihin kuin esimerkiksi Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria. Luostarin tai akatemian säännöt ovat tiukemmat
kuin markkinapaikan, niissä on huomattavasti enemmän sellaisia
perusteita, joilla yksittäisen ihmisen elämään voidaan puuttua.
Rawlsin “hyvin järjestetty yhteiskuntakaan” ei pysty toimimaan
ilman sääntöjä ja normeja, mutta niiden määräytymisen tapa on
täysin erilainen kuin MacIntyrella. Saattaa olla niin, että
MacIntyren kuvaamassa “luostarimallissa” hyveet leimaavat
elämänkäytäntöjä huomattavasti selvemmin kuin modernin
individualismin oloissa. MacIntyren mallin ongelmat alkavatkin
näkyä ehkä vasta siinä vaiheessa, kun joku kieltäytyy järjestelmällisesti uskomasta samaan inhimillisen hyvän määritelmään
kuin muut.
Viitteet
1.
2.
3.
4.
5.
6.
7.
47
MacIntyre, Alasdair, After Virtue (AV), 2nd. ed., Notre Dame,
Indiana: University of Notre Dame Press 1984 (1. ed. 1981),
61.”There ought not to be two histories, one of political and moral
action and one of political and moral theorizing, because there were
not two pasts, one populated by actions, the other only by theories.
Every action is the bearer and expression of more or less theoryladen beliefs and concepts; every piece of theorizing and every
expression of belief is a political and moral action.”
AV, 242.
AV, 263.”What matters at this stage is the construction of local
forms of community within which civility and the intellectual and
the moral life can be sustained through the dark ages which are
already upon us. And if the tradition of the virtues was able to
survive the horrors of the last dark ages, we are not entirely without
grounds for hope. This time however the barbarians are not waiting
beyond the frontiers; they have already been governing us for quite
some time.”
AV, 254-255.”[T]he tradition of the virtues [...] also involves a
rejection of the modern political order. [...] Modern systematic
politics, whether liberal, conservative, radical or socialist, simply
has to be rejected from a standpoint that owes genuine allegiance
to the tradition of the virtues; for modern politics itself expresses
in its institutional forms a systematic rejection of that tradition.”
AV, 19, “... and this is what emotivism denies”.
Taylor, Charles, The Ethics of Authenticity, Cambridge, Mass. and
London: Harvard University Press 1991.
Taylor 1991, 23. ”What we need is a work of retrieval, through
which this ideal can help us restore our practice. To go along with
this, you have to believe three things, all controversial: (1) that
POSITIOITA
8.
9.
10.
11.
12.
13.
14.
15.
16.
17.
18.
19.
20.
21.
22.
23.
24.
25.
26.
auhtenticity is a valid ideal; (2) that you can argue in reason about
ideals and about the conformity of practices to these ideals; and (3)
that these arguments can make a difference.”
AV, 22.
Käytäntö on mikä tahansa vakiintunut ja monimuotoinen sosiaalisten toimintojen joukko, jolla on sille itselleen ominaisia hyvyyden
standardeja ja joihin pyrkiminen muodostaa itsessään osan hyvää
elämää. “Jalkapallon heittäminen ei ole käytäntö, mutta jalkapallopeli on; tiilien latominen ei ole käytäntö, mutta arkkitehtuuri on;
nauriiden istuttaminen ei ole käytäntö, mutta maanviljelys on”“. AV,
187.
AV, 188.
AV, 191-192, jossa esitetään myös tarkemmat perustelut juuri
näiden kolmen hyveen valitsemiseksi.
AV, 194. “To enter into a practice is to enter into a relationship not
only with its contemporary practitioners, but also with those who
have preceded us in the practice, particularly those whose
achievements extended the reach of the practice to its present point.
It is thus the achievement, and a fortiori the authority, of a tradition
which I then confront and from which I have to learn. And for this
learning and the relationship to the past which it embodies the
virtues of justice, courage and truthfulness are prerequisite in
precisely the same way and precisely the same reasons as they are
in sustaining present relationships within practices.”
AV, 205.
AV, 221.
AV, 149. “what constitutes the good for man is a complete human
life lived at its best, and the exercise of the virtues is a necessary and
central part of such a life”
AV, 216.
Ibid.
AV, 162. (ens. kursiivi lisätty), “from an Aristotelian standpoint,
reason cannot be the servant of the passions. For the education of
the passions into conformity with pursuit of what theoretical
reasoning identifies as the telos and practical reasoning as the right
action to do in each particular time and place is what ethics is
about.”
AV, 253, “civil war carried on by other means”.
Carl Schmittin mukaan moderni valtio oli ensimmäinen moderni
kone, “machina machinarum”“, joka oli esikuva ja ennakkoehto koko
tekniselle ja koneistetulle aikakaudellemme. Ks. Schmitt, Der
Leviathan in der Staatslehre des Thomas Hobbes, Köln: Hohenheim
1982 (1938), 62-64.
AV, 79-.
AV, 148.
Esim. AV, 246-247.
Rawls, A Theory of Justice, Oxford: Oxford University Press 1972,
426.
Mt. 526.
Tästä myös Sibyl A. Schwarzenbach, “Rawls, Hegel and
Communitarianism”, Political Theory, Nov. 1991, 539-571.
Mikko Lahtinen
FILOSOFI PESUKONEESSA
Juha Sihvolan Aristoteles-tulkinnasta
Aristoteleen teosten tuoreiden ja tulossa olevien suomennosten
myötä madaltuu kynnys tutustua tämän länsimaisen tieteen
perustanlaskijan ajatteluun. Aristoteleen käytännöllisen filosofian
kannalta tärkeät teokset Nikomakhoksen etiikka ja Politiikka ovat
jo ilmestyneet (Gaudeamus 1989 (osin jo 1981) ja 1991) ja
Retoriikka on tulossa lähivuosina. Toivottavasti myös J.W.
Calamniuksen ja Pentti Saarikosken Poetiikan suomennokset
(1871 ja Otava 1967) saavat rinnalleen uuden, akateemisin kriteerein toimitetun käännöksen.
Kuten niin monien filosofian klassikkojen kohdalla, myöskään
Aristoteleen omaan tekstiin kylmiltään perehtyminen ei ole
helppoa. Politiikka ja Nikomakhoksen etiikka ovat toki helpommin
omaksuttavia teoksia — ainakin pintatasolla — kuin Metafysiikka
(Gaudeamus 1990). Silti myös niiden lukeminen helpottuu,
jos lukijalla on matkaoppaanaan luotettava johdantoteos Aristoteleen ajatteluun.
Juha Sihvolan Hyvän elämän politiikka: näkökulmia Aristoteleen poliittiseen filosofiaan (Tutkijaliitto, Helsinki 1994) on
ensimmäinen suomen kielellä ilmestynyt kirja Aristoteleen
käytännöllisestä filosofiasta. Seuraavassa arvioidaan Sihvolan
Aristoteles-tulkintaa sekä siihen liittyviä yhteiskuntafilosofisia
näkemyksiä.
Menneisyys ja nykyisyys
Aiemmin julkaistuista artikkeleista osin koostuva Hyvän elämän
politiikka ei ole vain historiallinen johdatus Aristoteleen käytännölliseen filosofiaan, sillä Sihvola pyrkii kytkemään Aristoteleen
käsittelemiä teemoja myös ‘ajankohtaisiin filosofisiin ja yhteiskunnallisiin keskusteluihin’ (s. 7, ks. myös s. 17).
Ensimmäinen luku on katsaus Aristoteleen elämänvaiheisiin ja
hänen filosofiansa eri osa-alueisiin sekä johdatus hänen poliittisen ajattelunsa keskeisiin kysymyksiin. Toisessa luvussa keskitytään
Aristoteleen etiikkaan ja poliittiseen filosofiaan sekä näistä
käytyihin keskusteluihin.1 Tämän jälkeen tarkastelujen painopiste
siirtyy ajankohtaisiin keskusteluihin: “Kolmannessa ja neljännessä
pääluvussa arvioidaan Aristoteleen poliittisen filosofian teemoja
suhteessa modernin poliittisen keskustelun ydinkysymyksiin:
edistysajatukseen, hyvinvointivaltioteoriaan sekä vapauden ja
holhouksen problematiikkaan” (s. 18). Viidennessä luvussa polttopisteessä on Aristoteleen naiskuva, ja viimeisessä, kuudennessa
luvussa Aristoteleen esittämät näkemykset emootioiden luonteesta
ja arvosta.
Nykypäivään suuntautuvassa esityksessä muodostuu usein
ongelmaksi se, että tarkasteltavana olevan klassikon filosofia
irtoaa kontekstistaan. Menneiden aikojen filosofeja on arvosteltu
jälkiviisaasti oman ajan käsittein, jolloin heidän ajatuksiaan on
usein pidetty lapsellisina ja kehittymättöminä tai länsimaisen
sivilisaation alkuituina; toisaalta menneistä ajattelijoista on tehty
kaikenlaisista ajallisista ja paikallisista rajoitteista vapaita
‘suuria ajattelijoita’, jotka tarjoavat ratkaisuja ihmistä ja luontoa
Kirjallisuus
Alasdair MacIntyre, After Virtue. University of Notre Dame Press, Notre
Dame, Indiana 1984, 2nd. edition (1st. ed. 1981).
John Rawls, A Theory of Justice. Oxford University Press, Oxford 1972.
(Suom. Oikeudenmukaisuusteoria. Suomentanut Terho Pursiainen.
WSOY, Helsinki 1988.)
Carl Schmitt, Der Leviathan in der Staatslehre des Thomas Hobbes.
Hohenheim, Köln 1982 (1. Ausgabe 1938).
Sibyl A. Schwarzenbach, “Rawls, Hegel, and Communitarianism”,
Political Theory, Vol. 19 No 4, Nov. 1991, s. 539-571.
Charles Taylor, The Ethics of Authenticity. Harvard University Press,
Cambridge, Mass. and London 1991. (Suom. Autenttisuuden etiikka.
Suomentanut Timo Soukola. Gaudeamus, Helsinki 1995.)
48
POSITIOITA
teesta perustuu Aristoteleen teosten sekä tulkintakirjallisuuden
laaja-alaiseen erittelyyn. Etiikka ja politiikka eivät täytä Toisessa
analytiikassa esitettyä todistettavuuden vaadetta, jonka mukaan
tieteen tulee perustua varmoihin premisseihin (‘deduktiivisuus’).
Vaade ei toteudu, sillä etiikassa ja politiikassa tarkastelun kohteena
on kontingentteja piirteitä sisältävä inhimillinen elämä:
koskeviin ‘ikuisiin kysymyksiin’. Varsinkin jälkimmäisessä
tapauksessa filosofin ajatusten historiallista kontekstia koskevia
kysymyksiä on pidetty hänen ‘varsinaisen filosofiansa’ kannalta
epäolennaisina tai asiaan kuulumattomina.
Filosofian historiassa on elänyt erityisen vahvana myös se
mustavalkoinen myytti, jossa Aristoteles (ja Platon) edustavat
ikuista ja kestävää sofiaa, kun taas heidän “vastustajansa” — mm.
sofistit — ovat poliittisia juonittelijoita ja näennäisviisauden kauppiaita. Tämän asetelman myötä Platonin ja Aristoteleen ‘filosofia’
puhdistuu ‘poliittisesta’, kun taas heidän vastustajiensa ajatukset
ja toimet nähdään ‘pelkkänä politiikkana’, machiavelliläisenä
valtapelinä.
“Inhimilliseen ja varsinkin yhteisölliseen toimintaan liittyy
väistämättä kontingentteja ja ennakoimattomia piirteitä. Tietyllä toiminnalla on aina ei-tahdottuja seurauksia mm. siitä
syystä, että on inhimillisesti katsoen mahdotonta ottaa
huomioon kaikkia asiaan vaikuttavia tekijöitä, kun harkitaan
tulevaisuutta koskevia kontingentteja asioita, ja ehkä myös siitä
syystä, että jotkut seikat tapahtuvat kokonaan vailla syytä ja
siksi epävarmuustekijöiden eliminointi on periaatteessakin
mahdotonta.” (S. 76; vrt. Met. VI.3.1027a29-b14; XI.1065a621; De int. 9.18.a28-19b4)
Historiallinen ja
rationaalinen rekonstruktio
Miten Hyvän elämän politiikka onnistuu kiertämään mainitunlaiset karikot?
Sihvola hallitsee corpus aristotelicumin ja Aristotelesta edeltäneen antiikin filosofian. Sihvola tuntee myös Aristoteleen aatteelliset ja yhteiskunnalliset kontekstit, mistä kertoo myös yhdessä
Holger Thesleffin kanssa kirjoitettu Antiikin filosofia ja aatemaailma (WSOY 1994).
Sihvola erittelee perusteellisesti jälkipolville paljon päänvaivaa
aiheuttaneita Aristoteleen käsityksiä etiikan ja politiikan luonteesta ja suhteesta tieteisiin (s. 68-). Poliittinen ajattelu (politike)
eroaa luonteeltaan teoreettisesta ajattelusta (theoretike), jonka
kohteena on inhimillisestä toiminnasta (praksis) ja tuottamisesta
(poiesis) riippumattomat todellisuuden muuttumattomat piirteet.
Käytännöllisen (praktike) ja tuotannollisen (poietike) ajattelun,
joihin poliittinen ajattelu lukeutuu, päämääränä ei ole tietäminen
sen itsensä vuoksi, vaan pyrkimyksenä on tulla hyväksi toimijaksi
ja tekijäksi. Politiikan suhde inhimilliseen elämään ja toimintaan
— joita Sihvola myös nimittää välistä hieman harhauttavasti
‘politiikaksi’ — antaa sille käytännöllisen luonteen. Tästä seuraa,
että Aristoteles ei tarkoita politiikalla yksinomaan ja johdonmukaisesti teoreettista tietämistä, politiikan tiedettä, vaan myös
käytännöllisen toiminnan yhteydessä toteutuvaa käytönnöllistä
järkevyyttä (fronesis): “Aristoteles ei tee selkeää eroa moraalisen
toimijan ja etiikkaa ja politiikkaa tutkivan filosofin välille” (s. 71,
kurs. ML).
Sihvolan mukaan Aristoteleen koko tuotannossa ilmaisu
politiikan tiede (he politike episteme) esiintyy vain kerran (Ret.
I.4.1359b17) ja muutamassa kohtaa hän luokittelee politiikan
tieteiden (epistemai) joukkoon. Tavallisesti Aristoteles käyttää politiikan tutkimuksesta tai poliittisesta filosofiasta pelkkää
subtantivoitu adjektiivia he politike, ilman mitään pääsanaa (s. 71)
tai jos pääsana esiintyykin se on jokin muu kuin episteme. Tässä
yhteydessä Sihvola kritisoi Nikomakhoksen etiikan suomennoksessa tehtyä yksioikoista ratkaisua:
Jos eettinen ja poliittinen tieto on epävarmaa, niin seuraako tästä,
että etiikassa ja politiikassa on kyse vain mielipiteiden esittämisestä? Perustuvatko moraalista hyvää ja oikeudenmukaisuutta
koskevat periaatteet pelkästään sopimuksiin ja vallitseviin tapoihin? Sihvolan vastaus näihin kysymyksiin on monipolvisuudessaan
kielteinen: Etiikka ja politiikka eivät koske vain mielipiteitä vaan
ne voivat luoda tiettyyn rajaan saakka päteviä yleistyksiä, joita on
kuitenkin muovattava ja tarkistettava kussakin tapauksessa
käytännöllisen järjen (fronesis) avulla.␣ Rajallisen todistamisen
metodi on dialektiikka. Sihvolan tulkinnan mukaan myös dialektisella metodilla on todistusvoimaa:
“Vaikka dialektiikan ja todistuvien, teoreettisten tieteiden suhteesta on käyty Aristoteles-tutkijoiden keskuudessa runsaasti
kiistoja, niin konsensukseksi on vakiintunut, että Aristoteles
ei käsittänyt dialektiikkaa millään tavalla ristiriitaiseksi todistavan tieteen ideaalin kanssa. Aristoteles näki dialektiikalla
olevan tärkeän tehtävän myös totuuden tavoittamisessa, vaikka
ainakin osa dialektisten todistusten premisseistä onkin tosia
vain useimmissa tapauksissa.” (S. 90; aihetta on käsitellyt laajasti Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila väitöskirjassaan Dialectic
& Inquiry in Aristotle, Helsinki School of Economics 1993.)
Vaikka etiikan metodi onkin dialektinen, niin dialektisuus ei ole
este vallitsevat uskomukset ja niiden luokittelemisen ylittävälle
‘kriittiselle’, ‘universaalille’ ja ‘objektivistiselle’ etiikan metodille.
Sihvola kiteyttää kantansa Martha Nussbaumiin viitaten:
“Vaikka Aristoteleella ei ole etiikassa käytössä eksternalistista,
tieteellistyyppistä justifikaatioperustaa vaan se perustuu vallitsevien eettisten uskomusten dialektiseen analyysiin, hänen
metodiaan voi kutsua kriittiseksi, universaaliksi ja objektivistiseksi, ei vain lokaalisten ja partikulaaristen eettisten
maksiimien konservatiiviseksi systematisoinniksi.” (S. 97)
“Simo Knuuttilan Nikomakhoksen etiikan suomennoksen yksi
ongelma on se, että he politike on lähes aina käännetty ‘politiikan tieteeksi’ silloinkin kun kreikkalaisessa tekstissä ei
esiinny mitään pääsanaa. Ratkaisu heijastanee Knuuttilan omaa
näkemystä, jonka mukaan Nikomakhoksen etiikan
kokonaisrakenne voidaan helposti ymmärtää Toisessa
analytiikassa esitetyn syllogistisen tieteenteorian mukaiseksi.
Ks. Knuuttila (1989) 211.” (S. 105, viite 6)
Tämä kiteytys on paljon puhuva sekä Hyvän elämän politiikan
Aristoteles-tulkinnan että Sihvolan omien aikalaisfilosofisten
pohdintojen kannalta. Sihvola jatkaa:
“Se, mitä hän [Aristoteles] eettisissä ja poliittisissa tutkimuksissaan konkreettisesti tekee, osoittaa selvästi, että kyse ei ole
vain paikallisen tradition kodifioinnista. Aristoteles esittää
eksplisiittistä kritiikkiä sekä Ateenan että muiden valtioiden
moraalitraditiota ja poliittista käytäntöä kohtaan pitäen lähtökohtanaan universaalisuuteen pyrkivää ihmisluonnon
konseptiota.” (Ibid.)
Olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmänkin Sihvolan perusteluja sille, miksi tuoreet suomennokset eivät tyydytä häntä vaan hän
on tehnyt niihin “huomattavia muutoksia” (s. 18), semminkin kun
hän on itse osallistunut niiden toimittamiseen (tosin hän ei kuulu
toimituskuntaan).
Sihvolan oma argumentaatio poliittisen ja eettisen tiedon luon-
Tämä käy Sihvolan mukaan ilmi mm. hyveiden kuvausten
kohdalla, sillä Aristoteles puhuu myös sellaisista hyveistä, joille
49
POSITIOITA
‘vallitsevassa traditiossa’ ei ole edes nimeä (idib.). Samoin
Sihvola toteaa johdannossa viitaten aikalaisfilosofisiin keskusteluihin:
darisoituvat: ne ovat vain kontingentteja, ylitettävissä olevia
tekijöitä. Vaikka esille siilaantunutta Aristoteles-tulkintaa ja sille
rakentuvaa aristotelismia täytyisikin jatkossa — uuden kritiikin
valossa␣ — tarkistaa, niin rationaalisen rekonstruktion avulla on
aina mahdollista pelastaa jotakin ‘universaalisuuteen tähtäävästä
ihmisluonnon konseptiosta’. Rationaalisessa rekonstruktiossa
suunta on aina kontingentista universaaliin, historiallisesta ‘rationaaliseen’.
“Eettisen keskustelun lähtökohdaksi voidaan kylläkin asettaa
hyveet ja niitä koskevat yleisesti hyväksytyt näkemykset,
mutta päämääränä ei tarvitse pitää pelkästään paikallisen
tradition kodifiointia vaan sen täsmentämistä, mikä on ihmiselle yleensä hyvää tietyssä konkreettisessa tilanteessa.” (S.
14; kurs. ML)
Filosofi ja valtionvarainministeri
Sihvola rakentaa tässä asetelman, jossa vastakkain asettuvat
‘paikallinen traditio’ ja Aristoteleen ‘universaalisuuteen pyrkivä
ihmisluonnon konseptio’. Asetelmansa rakentamisessa Sihvola
käyttää hyväkseen kahta lähestymistapaa, joita hän nimittää
‘historialliseksi’ ja ‘rationaaliseksi rekonstruktioksi’:
Filosofisen argumentin poliittinen vaikutusvoima piilee juuri siinä,
että se on filosofinen argumentti. Mitä universaalisempana totuutena filosofista argumenttia pidetään sitä vähemmän se näyttää
partiaaliselta poliittiselta kannanotolta poliittisten kannanottojen
joukossa ja sitä korkeampi sen suostuttelevuuden aste on.
Sihvola kirjoittaa:
“Yhtäältä pyrin esittämään historiallisesti luotettavan johdatuksen Aristoteleen ajattelun pääpiirteisiin […] Toisaalta
en kaihda myöskään kiinnittämästä huomiota siihen, miten
Aristoteleen argumentit liittyvät sellaisiin ajankohtaisiin filosofisiin ja yhteiskunnallisiin keskusteluteemoihin, joita olen
edellä hahmottanut.” (S. 17)
“Jos haluaisi luoda aristoteliselta pohjalta vähemmän
autoritaarisen poliittisen teorian, ei tarvitse oikeastaan muuta
kuin muokata ihmiskuvaa vähän valoisammaksi, so. lakata
uskomasta, että suurin osa ihmisistä on heikkoluonteisia, vaan
ajatella, että useimmilla on edellytykset elää omin avuin suurin piirtein sellaista elämää kuin pitävät hyvänä.” (S. 177-176)
Asetelma mahdollistaa sen, että Sihvola saattaa historiallisessa
rekonstruktiossa ottaa huomioon Aristoteleen ihmisluontoa
koskevien pohdintojen sellaiset ulottuvuudet, jotka Sihvolan
tulkinnan mukaan liittyvät ‘paikallisen tradition kodifiointiin’ ja
‘ajalle tyypillisiin ennakkoluuloihin’. Esimerkiksi luvussa Edistys ja hyvän elämän mahdollisuus Sihvola toteaa eräänä
johtopäätöksenään eriteltyään tätä ennen pitkään Aristoteleen
näkemyksiä hyvästä elämästä:
Filosofi Sihvola on eklektikko, joka voi luoda liberalismin ja
aristotelismin piirteitä yhdistelevän ‘poliittisen teorian’, jonka
ihmiskuva on ‘vähän valoisampi’ kuin Aristoteleen ihmiskuva.
Tämän oletuksen jälkeen Sihvola voikin jo todeta, että “useimmilla
on mahdollisuudet elää omin avuin suurin piirtein sellaista elämää
kuin pitävät hyvänä” — näinhän tämän uusaristotelikkojen
keskuudessa varsin poikkeuksellisen, yhteisöllisistä sidoksista riippumattoman yksilön oletuksen varaan rakentuvan ihmiskuvan
perusteella voi ‘uskoa’ ja ‘ajatella’.
Sihvolan ajatus ‘omin avuin’ elävästä yksilöstä eroaa myös esimerkiksi valtionvarainministerin näkemyksestä, jonka mukaan
suurin osa ihmisistä pystyy kyllä elämään omin avuin, ilman että
heidän elämäänsä tuetaan esimerkiksi hyvinvointivaltiollisin
rakentein. Sihvolan ‘vähemmän autoritaarinen’ ihmiskuva on
‘poliittista teoriaa’, politiikkaa ajatteluna, kun taas valtiovarainministerin näkemykset ja toimenpiteet ovat poliittista käytäntöä, politiikkaa toimintana, ja siksi niin alttiita vastareaktioille. Sihvola
välttää vastareaktiot, sillä hänen ‘vähän valoisampi ihmiskuvansa’
ja ‘uskonsa’ ihmisen ‘omiin avuihin’ kätkevät filosofisuudessaan ja
teoreettisessa yleisyydessään yhteytensä poliittisiin kiistoihin ja
kamppailuihin, joissa taas valtionvarainministerit ryvettyvät.
Valtionvarainministeri joutuu likaamaan kätensä käytännössä, kun
taas Sihvola voi pestä filosofiaansa puhtaaksi käytännöstä. Hänen
ei tarvitse suorittaa teoriansa froneettista soveltamista poliittisiin
käytäntöihin, sen tekee valtionvarainministeri hänen puolestaan.
Sihvolan ei tarvitse esimerkiksi kertoa, mitä omin avuin eläminen
merkitsisi vaikkapa lasten, vanhusten, työttömien, työkyvyttömien, vammaisten tai sairaiden kohdalla. On perin turvallista
viitata Aristoteleeseen, kun puhuu omin avuin elämisestä, kuin
perustella ihmiskuvansa esimerkiksi hallitusohjelmaan vedoten.
Sitä paitsi, jos myös valtionvarainministeri on riittävän nokkela,
niin hän ottaa vaarin filosofin kehittämistä argumenteista, ehkä
jopa hoksaa käyttää niitä säästöohjelmansa filosofis-teoreettisena
auktoriteettiperustana.
Sihvolan usko ‘useimpiin’ näyttää toki hyvältä ja
kannatettavalta, kun sitä verrataan Aristoteleen ennakkoluuloisiin
näkemyksiin, kuten esimerkiksi hänen vähemmän valoisaan
naiskuvaansa tai käsityksiinsä orjista ‘puhuvina työkaluina’.
Kysymys ei ole kuitenkaan vain historiallisen Aristoteleen kriittisestä arvioimisesta vaan myös nykyhetkessä vaikuttavasta
argumentista.
“On turha kiistää sitä, että Aristoteles oli näissä kysymyksissä
kulttuurisidonnaisten ennakkoluulojen vanki ja että naisten ja
orjien kohdalla hän pyrki myös kehittämään teoreettisia perusteluja ennakkoluuloilleen.” (S. 146)
Samoin Sihvola toteaa heti johdannossaan viitaten liberaaliin
Aristoteles-kritiikkiin:
“Aristotelista poliittista teoriaa voi kritisoida elitismistä,
vaikka siitä siivottaisiinkin pois historialliselle Aristoteleelle
tyypilliset ennakkoluulot, joiden mukaan naiset, orjat ja
ruumiillisen työn tekijät ovat kyvyttömiä täysipainoiseen
kansalaisuuteen ja hyvään elämään.” (S. 16; kurs. ML)
Sihvolan ei siis tarvitse kiistää — toisin kuin vulgaareissa Aristoteles-apologioissa — että Aristoteleen ajatteluun sisältyy nykypäivän valossa vähemmän arvostettavia piirteitä, kuten naisten,
lapsien ja orjien sulkeminen pois kansalaisuuden ja tätä kautta
hyvän elämän politiikan piiristä. Toisaalta rationaalisen
rekonstruktion avulla Sihvola suodattaa esille näistä ennakkoluuloista ja herruussuhteista puhdistetun ‘yleensä hyvään’ tähtäävän
Aristoteleen ajattelun ja metodin, joita voidaan hyödyntää ‘ajankohtaisissa filosofisissa ja yhteiskunnallissa keskusteluissa’.
Esimerkiksi yllä mainittuun liberaalien esittämään kritiikkiin
Sihvola esittää yhdeksi vastaukseksi, että “Aristoteleen poliittiseen
teoriaan voidaan sovittaa myös liberaalit vapausarvot” (ibid;
kurs. ML).
Historiallisen ja rationaalisen rekonstruktion välisessä pelissä
on mielenkiintoista myös se, että se tuottaa sivutuotteenaan
uuden historiallisen rekonstruktion. Siinä keskeisiksi ja olennaisiksi Aristoteleen ajattelun tekijöiksi määrittyvät (rationaalisessa
rekonstruktiossa) universalistisiksi ja objektivistisiksi tulkitut
tekijät, kun taas paikallisen tradition kodifiointiin tai ennakkoluuloihin liittyvät Aristoteleen ajattelun ulottuvuudet sekun-
50
POSITIOITA
sytty vahvan markan politiikka, yltiöpäinen taloudellinen keinottelu jne. eivät ainakaan sisälly Sihvolan käsitykseen yhteiskunnasta ja yhteiskunnallisista suhteista. Tällaiset tekijät eivät
ilmeisesti ‘kasvattaneet’ yksilöitä tyhmyyteen ja vastuuttomuuteen. Markkinat ja markkinasuhteet ovatkin Sihvolan ajattelutavassa eräänlaista villiä ja ikuista luontoa, ei-yhteiskuntaa, kun taas
hämäräperäisen ‘yhteiskunnan’ tehtäväksi rajautuu yksilöiden
‘kasvatus’ siten, että he osaisivat toimia näiden kyseenalaistamattomien luonnonvälttämättömyyksien alaisuudessa. Näin
Sihvola voi rajoittaa moraalisen vastuun vaateensa ‘yksilöihin’ ja
jättää talouden ja markkinat rauhaan.
Kun Sihvola arvioi kriittiseen sävyyn Aristoteleen ihmiskäsitykseen sisältyviä ennakkoluuloja, niin hän samalla hakee oikeutusta
uskolleen ‘useimpien’ kykyyn elää omin avuin. Sihvola pukee
väittämänsä rationaaliseksi ja vapaamieliseksi filosofiseksi
argumentiksi, kun taas valtionvarainministerin näkemysten konkreettiset seuraukset paljastuvat kaduilla hortoilevien ns. avohoidettavien, kerjäävien työttömien, velkavankeudessa viruvien
lapsiperheiden tai lastensa hellää hoitoa nauttivien dementoituneiden vanhusten myötä.
Antonio Gramsci on kiinnittänyt huomiota siihen, että
usein kirjoittajan poliittiset
tekstit paljastavat enemmän
hänen “todellisesta” filosofiastaan kuin hänen varsinaiset
filosofiset tekstinsä. 2 Tämä
pätee myös Sihvolaan, jonka
filosofian konkreettiset johtopäätökset kirkastuvat hänen
Suomen kuvalehteen (9/95)
kirjoittamassaan
kannanotossa. Hän muun muassa
arvostelee kahden asunnon
Antipositional move
loukkuun jääneitä ihmisiä.
Sihvolan mukaan kyse oli joko
tyhmyydestä tai ahneudesta asuntomarkkinoilla: “Toisin sanoen
he olivat täysin vapaaehtoisesti valmiita tavoittelemaan voittoa
samoilla markkinoilla, jotka sitten lykkäsivät heidän kouraansa
Mustan Pekan”. Näille ‘uusavuttomille’, kuten Sihvola heitä
nimittää, ei hänen mielestään pidä hakea “armoa tai oikeutta”. Sen
sijaan heihin on suhtauduttava “täysijärkisiä ja vastuullisia aikuisia”, joiden tulee vastata teoistaan ja joille pitäisi opettaa “vastuullista taloudenpitoa”.
Sihvolan kirjoituksessa kiinnittää huomiota moralistinen vetoaminen yksilön vastuuseen, kun taas yhteiskunnan ja markkinatalouden rakenteellisten tekijöiden erittelyä kirjoituksessa ei ole
lainkaan. Sihvola jättää rauhaan mm. markkinavoimat ja suomalaisen yhteiskunnan talous- ja asuntopoliittiset ratkaisut, mutta käy
sitäkin ankarammin “yhteiskunnan hyysättävien avuttomien”
kimppuun. Hänen mielestään ongelma johtuu vain ja ainoastaan
avuttomista yksilöistä: “avuttomien tahojen ongelma onkin vaikea
pala liberaalille yhteiskuntateorialle” ja “liberaalista sosiaalista
omaatuntoa ei kuitenkaan erityisesti motivoi se seikka, että yhteiskunnan hyysättävien avuttomien joukkoon ilmoittautuu nykyään
paljon sellaisia, joilla ei ole mitään tekemistä todellisen huonoosaisuuden kanssa”. Sitaateissa pistää silmään myös se, että Sihvola
kallistuu niissä voimakkaasti liberalismin suuntaan, jonka eräs
lähtökohtaoletus on juuri ajatus ihmisestä autonomisena
subjektina. Hän etäännyttää itsensä siitä oppi-isänsä Aristoteleen
keskeisestä ajatuksesta, jonka mukaan ihmistä tulee tarkastella
yhteisöllisissä suhteissaan, eikä niistä irrotettuna (ihminen on zoon
politikon, yhteisöllinen olento).
Sihvola jatkaa:
Unityö
Hyvän elämän politiikan pyrkimyksiä voi verrata Sigmund Freudin näkemykseen unityöstä, joka muuntaa piilevän unen ilmiasuiseksi samalla peittäen jäljet, jotka johtavat ilmiasun taustalla
piilevään ainekseen. Unityössä tapahtuvien siirtymien ja
tiivistymien jälkeinen unen ilmiasu muistuttaa vain hämärästi
lähtökohtaansa.
Vastaavalla tavalla Sihvolan rekonstruktiot ovat filosofista
unityötä, jonka tuloksena syntyy kontekstisidonnaiset yhteytensä
ja rajoitteensa peittävä tai ylittävä yleistä ihmisluontoa koskeva
filosofia — “hyvän elämän politiikka”.
Freudin ratkaisu unen mysteeriin oli ilmiasun taustalla olevat
piiloiset tekijät jäljittävä tulkintatyö. Hyvän elämän politiikan
mysteerin kohdalla ratkaisu saattaisi piillä suunnanvaihdoksessa,
jonka jälkeen määräävänä pyrkimyksenä ei enää olisi maallisesta
kuonasta puhdistettu poliittinen filosofia vaan tällaisen filosofian
maalliset juuret esille nostava poliittinen analyysi.3
Viitteet
1.
2.
3.
“On mielestäni korkea aika, että yhteiskunta alkaa kohdella
heitä [suomalaisia] eettisesti täysi-ikäisinä ja vaatii, että he
itsekin suhtautuvat itseensä sellaisina. Ehkä tärkeintä olisi se,
että kasvatuksessa kiinnitettäisiin entistä suurempaa huomiota
vastuullisen talouden pidon opettamiseen.”
Jos ihmiset ovat eettisesti täysi-ikäisiä, niin miksi he sitten käyttäytyivät tyhmästi ja keinottelivat? Johtuiko tämä vain siitä, että
yhteiskunta ei sallinut heidän osoittaa eettistä täysi-ikäisyyttään tai
opettanut vastuullista taloudenpitoa? Mitä Sihvola tarkoittaa
‘yhteiskunnalla’ ja ‘kasvatuksella’? Ilmeisesti 1980-luvun lopun
ja 1990-luvun alkupuolen villi kasinotalous, rajoitteista vapautuneet asunto- ym. markkinat, tasavallan presidenttiä myöten hyväk-
51
Aristoteleen säilynyttä tuotantoa ryhmiteltäessä nimikkeeseen
etiikka sisällytetään Nikomakhoksen etiikan, Eudemoksen etiikan ja
Suuren moraaliopin lisäksi yleensä myös Politiikka ja Ateenan
valtiomuoto. Kun seuraavassa esiintyy ilmaus ‘etiikka’, niin siihen
voidaan tällöin lukea mukaan yhdeksi ulottuvuudeksi Aristoteleen
‘politiikkaa’ koskevat näkemykset.
Antonio Gramsci, Quaderni del carcere, Giulio Einaudi Editore,
Torino 1975, s. 1493.
Sihvolalle läheisessä anglo-amerikkaisessa Aristoteles-tutkimuksessakin on kuljettu myös tähän suuntaan. Esimerkiksi Ellen
Meiksins Wood ja Neal Wood purkivat jo liki 20 vuotta sitten
ilmestyneessä tutkimuksessaan Class Ideology & Ancient Political
Theory (Basil Blackwell, Oxford 1978) Aristoteleen (ja Platonin)
ympärille vuosisatojen kuluessa kehkeytyneitä filosofisia myyttejä.
He pyrkivät osoittamaan sekä näiden myyttien rakentajien ja ylläpitäjien että niiden kohteena olevien filosofian klassikoiden ajatusten ja näiden kontekstien välisiä yhteyksiä. Meiksins Wood ja Wood
eivät siis yrittäneet puhdistaa Platonin ja Aristoteleen “varsinaista filosofiaa” kontekstuaalisista piirteistään. Sen sijaan he pyrkivät
historiallistamaan klassikoiden “varsinaisten filosofioiden”
universaalisina pidettyjä piirteitä.
Vastaavanlainen esimerkki on Genevieve Lloydin tutkimus
‘miehisestä’ ja ‘naisisesta’ länsimaisen filosofian historiassa (The
Man of Reason: ‘Male’ & ‘Female’ in western Philosophy,
Routledge, London 1993, 2nd. ed.). Lloydin mukaan “the obstacles
to female cultivation of Reason spring to a large extent from the fact
that our ideals of Reason have historically incorporated an exclusion
of feminine, and that femininity itself has been partly constituted
through such process of exclusion” (s. xix). Lloydin tutkimus on
merkittävä puheenvuoro, sillä siinä osoitetaan, että dualismi miehinen-naisinen on länsimaisen filosofian historian ymmärtämisen
kannalta olennainen asia, vaikka sen rooli on ollut näkyvimmilläänkin sekundaarinen. Kyseisen dualismin ei ole nähty koskettavan filosofian klassikoiden ajattelun kovaa filosofista ydintä.
ONKO MAAILMA
keskeisin sisältö voidaan ilmaista scientia mensura -teesin avulla,
jonka aluksi muotoilemme yleisin termein seuraavasti:
1. Mistä maailma koostuu?
Tämä kirjoitus esittää melko ohjelmallisesti ja ajatuskokeen luontoisena, että maailman ontologinen koostumus on varsin niukka
suhteessa siihen, mitä asiasta on totuttu ajattelemaan. Etsimme
kirjoituksessamme filosofista vastausta siihen, minkätyyppisiä
asioita on olemassa tai mistä maailma ontologisesti muodostuu.
Perusteesi, jonka puolesta argumentoimme — ottamatta lopullista
kantaa siihen — on seuraava:
(SM) Maailman kuvaamisessa ovat olemassaolon kriteerejä maailmaa parhaiten selittävät tieteelliset teoriat.
Teesin yleisenä filosofisena perusteluna on osaltaan se, että totuuden käsite on episteeminen siinä mielessä, että totuus — vaikkakin se onkin objektiivista — on välttämättä sidoksissa johonkin
näkökulmaan ja taustatietoon. Tämä näkemys edustaa ns. sisäistä
(O) Maailma koostuu pelkästään singulaarisista aineellisista
realismia vastakohtana ns. metafyysiselle realismille, joka pitää
olioista.
totuutta radikaalisti ei-episteemisenä käsitteenä, esim. jonkinlaisena (fysikaalisesti eksplikoitavana) kielen ilmausten ja maailman
Seuraavassa sekä luonnostellaan teesin O puolustusta yleisesti että
välisenä korrespondenssina, joka takaa yhden ja vain yhden
esitetään yksityiskohtaisempia argumentteja sen puolesta. 1 On selToden Teorian olemassaolon. 3 Sisäinen realismi relativoi totuuvää, että hyvin yksityiskohtaiden laajaan käsitejärjesnen argumentaatio teesin O
telmään. Tästä seuraa, että
puolesta vaatii useita kymmemaailmaa voidaan kuvata
niä tai satoja sivuja. Koska
periaatteessa yhtä hyvin
tämän kirjoituksen luonne on
useilla erilaisilla käsitejärenemmänkin ohjelmallinen
jestelmillä ja niiden sisältäpuolustus kuin vaihtoehtojen
millä teorioilla.
argumentatiivinen tutkimus,
Mutta eikö tällainen monikäytettävien teorioiden (kuten
muotoisuus johda relativisWilfrid Sellarsin totuusmiin, joka sallii jopa kesketeoria) heikkouksien esillenään ristiriitaiset teoriat? Näin
tuominen jätetään kriittisen
ei ole, sillä sisäisen realismin
keskustelun armoille.
totuuden käsite tulee ymmärTeesi O sisältää oletuksen
tää idealisaationa, joka määriTieteen menetelmä olevaisen
nominalismin ja materialistellään tiettyjen sääntöjen (ns.
mittana
min paikkansapitävyydestä.
maailma-kieli, kieli-kieli- ja
Toisin sanoen sen mukaan
kieli- maailma-sääntöjen)
vain yksittäisiä, singulaarisia,
avulla. Totuuden saavuttamiolioita on todella olemassa, ja
sen välttämättömänä (mutta ei
Raimo Tuomela ja Ari Peuhu
nämä oliot ovat aineellisia
kuitenkaan riittävänä a priori)
vastakohtana ei-aineellisille
edellytyksenä yleisesti ottaen
olioille, kuten jokin henkinen
on tieteen metodisääntöjen
substanssi tai sielu Descartesin mielessä, aineeton persoonanoudattaminen. (Tässä kohdassa siis sisäinen realismimme
jumala kristinuskon mielessä tai abstraktit entiteetit kuten
muuttuu tieteelliseksi realismiksi.) Vaikka on tietenkin loogisesti
propositiot, ominaisuudet jne. Tässä kirjoituksessa materialismi
mahdollista keksiä tosi teoria tai tosia teorioita tässä ja nyt,
ymmärretään hyvin väljässä, aposteriorisessa merkityksessä.
näinhän ei juuri koskaan tosiasiallisesti käy. Ainakin tällä hetkellä
Ontologian kriteeriksi tullaan nimittäin asettamaan ns. scientia
voimme väittää, että yhtään lopullisesti ja täydellisesti paikkansamensura -teesi ja kutsumaan tämän kriteerin täyttäviä olioita
pitävää teoriaa ei ole löydetty. Totuutta (siis tosia teorioita) ei ehkä
materiaalisiksi sanan väljässä mielessä (miten väljä käsite on kykoskaan tosiasiallisesti tulla saavuttamaan: Homo sapiens sapiens
seessä, ratkeaa vasta a posteriori). Joka tapauksessa — ennakoiden
lajin (ja ehkä sen seuraajalajinkin) tiedonhankintakyvyt ovat
tulevaa argumentaatiota — voi ei-aineellisia olioita luonnehtia jo
puutteellisia ja osittain huonosti toimivia. Väitämme kuitenkin,
tässä siten, että ne eivät i) osallistu aktuaalisesti eivätkä
että kuvaustotuus maailmasta on periaatteessa saavutettavissa
kontrafaktuaalisesti kausaalisiin vuorovaikutuksiin, eivätkä ii) ole
yhä tarkemmilla ja paremmin selittävillä teorioilla. Väitteemme
avaruus-ajallisia olioita. Kausaalisuuteen ja avaruus-ajallisuuteen
on täysin riippumaton tieteen historiasta — emme näin ollen
vetoaminen antaa pääpiirteissään argumentin (kausaalisesti vaikutesitä väitteitä tai ennusteita siitä mihin tiede tosiasiallisesti on
tavan) jumalan ja sielun olemassaoloa vastaan (ainakin, jos oletemenossa.
taan, että scientia mensura pitää paikkansa), mutta nominalismia
Väitämme siis, että ihmisten episteemisten ja kognitiivisten
vaaditaan abstraktien entiteettien olemassaolon kieltämiseen.2
kykyjen rajoitukset eivät kuitenkaan vaikuta scientia mensura
Kirjoituksen rakenne on seuraava. Aluksi selvitetään scientia
-teesiimme. SM-teesin taustana on yleisempi väite tieteellisestä
mensura -teesiä ja perustellaan sitä pääpiirteissään. Scientia
menetelmästä parhaana tiedonhankintamenetelmänä maailman
mensura -teesin puolustus muodostaa ensimmäisen premissin tee“kausaalisen rakenteen” selvittämiseksi. Emme kuitenkaan väitä,
sille O. Toisen premissin muodostaa argumentaatio nominalismin
että tieteellinen menetelmä on valmis menetelmä: sen keskeinen
puolesta, mutta sen joudumme tässä kirjoituksessa tilanpuutteen
ydin kuitenkin tunnetaan (ks. lukua 3.). Vaikka SM-teesi ei suovuoksi kutakuinkin jättämään pois. Kokonaisargumenttina on siis
ranaisesti sano mitään tutkijoista, väitämme sen kanssa sopusoinkuitenkin, että scientia mensura ja nominalismi yhdessä tekevät
nussa, että vain “ideaaliset rationaaliset tutkijat” ja heidän parhaan
järkeväksi hyväksyä teesin O.
kykynsä mukaan noudattama episteeminen menetelmä saattavat
kyetä tuottamaan tosia kuvauksia maailmasta: Heidän noudattamansa menetelmä on se tieteellinen menetelmä, jonka
tuottamista teorioista SM-teesi puhuu.
2. Scientia mensura -teesi ja
Scientia mensura perustuu osittain oletukseen maailman ratiomaailman rationaalinen käsitettävyys
naalisesta kuvattavuudesta. Voimme muotoilla tämän yleisemmän
ajatuksen seuraavasti:
Tässä artikkelissa puolustettavan tieteellisen maailmankäsityksen
ONKO MAAILMA
PELKKÄÄ AINETTA?
52
PELKKÄÄ AINETTA ?
eräänlainen peili, johon maailma oikein heijastuu. Itse asiassa
tämän analogian voidaan ajatella sisältävän kaikki kolme
annettuuden myytin versiota: annettu, rakenteeltaan yksiselitteinen maailma tuottaa tai voi tuottaa käsitevapaasti oikean kuvan
(kielellisen tai muun representaation) maailmasta. Tämän
analogian mukaan sekä maailma että sitä kuvaava peili ovat ikään
kuin annettuja a priori, ja tutkijan ainoa tehtävä on vain saada
selville tämän järjestelmän yksityiskohdat.
Teesin SM ja (kausaalisen) sisäisen realismin yhteensovittaminen vaatii annettuuden myytin kaikkien versioiden hylkäämistä tai ainakin niiden hyväksymättä jättämistä. Tarkoituksiimme
riittää esimerkiksi ontologisen version kohdalla, että maailmalla
ei oleteta olevan yksiselitteistä rakennetta. Näin siis myytin
hylkääminen sallii sen, että maailmalla on yksiselitteinen rakenne
tai että maailmalla ei sitä ole. Vastaavasti voidaan kommentoida
myytin muiden versioiden hylkäämistä. Kausaalista sisäistä
realismia voidaan luonnehtia seuraavasti:
(R) Maailma on rationaalisesti käsitteellistettävissä ja todenmukaisesti kuvattavissa.
Tästä saamme scientia mensuran lisäämällä oletuksen tieteellisen
menetelmän käytöstä. Voimme muotoilla asian myös näin:
(SM*) On olemassa käsitejärjestelmä k siten, että seuraava
pätee: maailman oliot ovat käsitteellistettävissä ja oikein
s-kuvattavissa k:n avulla, missä s-kuvattavuus tarkoittaa
kuvattavuutta tieteellisen menetelmän avulla.
Teesissä SM* on käsitejärjestelmän käsite kuitenkin ymmärrettävä
niin yleisesti, että k voi olla myös keskenään heterogeenisten —
joskaan ei keskenään ristiriitaisten — käsitejärjestelmien yhdistelmä. SM*-teesin tyydyttäviä käsitejärjestelmiä voi olla useita.
Absoluuttinen teesi SM* — jota tosin pidämme puolustettavissa
olevana — voidaan lieventää ehdolliseksi seuraavasti:
(A1) On olemassa reaalisia yksilöolioita (objekteja, tapahtumia, prosesseja jne.), jotka ovat mielestä riippumattomia
(käsitteellisesti ja loogisesti).
(A2) Nämä yksilöoliot vaikuttavat (tai ne voivat vaikuttaa)
toisiinsa ja siten myös ihmisiin tavoilla, jotka mahdollistavat
mm. oppimisen ja tietoisuuden maailmasta.
(A3) SM
(A4) Annettuuden myytin ontologinen, episteeminen ja kielellinen versio on kukin hylättävä, tai ainakin jätettävä
hyväksymättä.
(SM**) Sikäli kuin maailma ei ole järjelle tavoittamattomissa
(“ineffable”), niin SM*.
Teesit SM* ja SM** sallivat, että maailma voidaan käsitteellistää
ja kuvata useilla eri tavoilla. Tällaisesta periaatteellisesta avoimuudesta ei seuraa kuitenkaan mitään ristiriitaa totuuden suhteen. (Jos
emme voi puhua aina käsitteellisestä vertailtavuudesta ja siihen
perustuvasta kielellisluontoisesta ristiriidasta, niin voimme kuitenkin puhua ristiriidasta ja ristiriidattomuudesta toiminnan ja
tarpeentyydytyksen suhteen.) Eri käsitejärjestelmiin pohjautuva
tutkimus voi siis saavuttaa totuuden periaatteessa. Voisi sanoa, että
totuus on versiorelatiivinen, mutta niinsanoaksemme ideaalisti
absoluuttinen asia (vertaa sisäisen realismin teesiin A1 alla).
Esitetty näkemys vaatii lisäargumentaatiota. Eri käsitejärjestelmien mahdollisuuden salliminen perustuu ns. annettuuden
(tai “annetun”) myytin kieltämiseen, tai ainakin sen hyväksymättä
jättämiseen. Annettuuden myytti sisältää kolme eri versiota.
Ontologinen versio väittää, että on olemassa ontologisesti
kategoriaalisesti “valmis” maailma, toisin sanoen maailma on a
priori valmiiksi jaoteltu olioiksi (esim. objektilajeiksi, tila- ja
tapahtumatyypeiksi, kausaalisiksi rakenteiksi tms.), niiden
ominaisuuksiksi ja relaatioiksi sekä lakeihin, joita nuo oliot
“noudattavat”. Näin maailma olisi yksiselitteisesti ontologisesti
määräytynyt esim. tietynlaisiksi objektilajeiksi, tila- ja tapahtumatyypeiksi, kausaalisiksi rakenteiksi tai muuksi vastaavaksi (riippuen
myytin hyväksyvän tutkijan tai tutkijayhteisön spesifeistä
ontologisista näkemyksistä). Voimme yksinkertaisesti käyttää
sanontaa, että myytin ontologisen version mukaan maailman
kausaalinen rakenne on annettu tai että maailmalla on yksiselitteinen (pohjimmiltaan kausaalisesti määräytynyt) rakenne.
Episteemisen annettuuden myytin version mukaan ihminen voi
olla ei-käsitteellisessä, mutta silti kognitiivisessa vuorovaikutuksessa maailman kanssa. Ei-käsitteellisellä kognitiivisella
vuorovaikutuksella tarkoitetaan sitä, että maailma kausaalisesti
tuottaa tiedollisia tiloja ilman, että tiedostavan subjektin käsitteet
vaikuttavat tilojen syntyyn. (Yksinkertainen analogia saadaan
ajattelemalla sinetin sulaan vahaan tuottamaa kuviota — se on
syntynyt yksioikoisesti kausaation kautta).
Kielellinen versio annettuuden myytistä on väite, että on a priori
olemassa primaari kieli, jota ei voi korvata millään muulla kielellä
(tai käsitejärjestelmällä). Tämä korvaamattomuus perustuu siihen,
maailman ja kielen semanttiset suhteet ovat sekä kausaalisia että
jollain tavalla välttämättömiä käsite-empirismin tapaan: kielen
empiiristen termien semanttiset ominaisuudet muodostuvat ilman
subjektin aktiivista käsitteellistä panosta. Esimerkiksi pallojen
havainnoista abstrahoituu subjektin mielessä niiden “pallomaisuus”, joka luo semanttisen yhteyden subjektin ja pallojen
välille. Annettuuden myytin kielellisen version mukaan on
olemassa luonnon määräämä oikea kieli tai esitys maailmasta,
Teesit A1, A2 ja A3 eivät sano mitään annettuuden myytin
statuksesta, joten vasta argumentointi teesin A4 puolesta voi toimia tukena väitteelle, että maailmaa voidaan kuvata ja selittää
useilla yhtä hyvillä käsitejärjestelmillä. Yksityiskohtaista
argumentaatiota annetuuden myyttiä vastaan ei tässä kuitenkaan
voida esittää.4 Mikäli niissä esitetty kritiikki pitää paikkansa, ei
ole perusteltua uskoa Yhteen Toteen Teoriaan (ja maailman a
priori kategoriaaliseen rakenteeseen), sillä maailman ja tiedollisiin
tiloihin kykenevien subjektien — erityisesti tieteentekijöiden —
väliset suhteet ovat episteemisesti ja käsitteellisesti kontingentteja
ja siten “heikkoja” siinä mielessä, ettei niistä seuraa vain yhtä
ainoaa pätevää käsitejärjestelmää.
Teesi A1 on perustava, subjektiivisen idealismin kieltävä realismi-teesi. Se ei ota tiukkaa kantaa olemassaolevien olioiden
tarkemman luonteen suhteen. Sen käyttämä olion käsite onkin
tässä suhteessa epämääräinen — ja myös siinä suhteessa, että
olioita määrittävä kausaalisuuden käsite on epämääräinen (ks.
kuitenkin luku 7). Vasta jonkin käsitejärjestelmän avulla luonnehdittu ja käsitejärjestelmän konstitutiiviset periaatteet tyydyttävä oliotyypin käsite on tai voi olla selkeä. Teesin A1 oliot
voidaan periaatteessa ostensioida: asiaa hieman yksinkertaistaen
voimme sanoa, että esimerkiksi ilmaisun “tuo olio” pragmaattisesti
adekvaatti käyttö voi “kiinnittää” jonkun tähden taivaalta, vaikka
vasta “tuo olio tähdeksi käsitteellistettynä” määrittää sen käsitteellisesti tyydyttävällä tavalla.
Tiivistäen voidaan siten väittää teesin SM* tapaan, että maailma
on käsitteellistettävissä ja korrektisti kuvattavissa jonkin käsitejärjestelmän (tai käsitejärjestelmien kombinaatioiden) avulla
siten, että kuvaus perustuu tieteelliseen menetelmään. Argumentti
sen puolesta, että maailma on periaatteessa oikein kuvattavissa,
perustuu puolestaan maailman ja tutkijoiden kausaalisiin vuorovaikutuksiin ja niiden tuottamiin representaatioihin. Yksi tapa
ymmärtää tämä on luvussa neljä esitettävä Sellars-tyyppinen
totuuden kuvateoria. Tämä teoria ei rajoitu ihmisten representationaalisiin kykyihin, vaan on hypoteesi siitä, miten yleensä
on mahdollista representoida maailmaa.5
Kun kirjoituksemme perusteesi O on ontologisen materialismin
versio on syytä sanoa jotain mentaalisista tiloista, vaikka emme
53
ONKO MAAILMA
kirjoittaja pyrkii osoittamaan, ettei se ja se piirre ole välttämätön
osa tieteellistä menetelmää tai että sen ja sen piirteen rikkominen
on johtanut pätevään tietoon; esimerkkeinä tällaisesta lähestymistavasta voidaan mainita Paul Feyerabend ja Larry Laudan.
Menetelmän kriittisyys tulee kyllä yleensä mainituksi, mutta se
yksin ei riitä erottamaan tiedettä pseudo- ja epätieteestä, koska
jälkimmäisissä voi hyvinkin esiintyä kriittisiä aineksia kyseisten
alojen uskomuksia ja opinkappaleita vastaan ilman, että tiedettä
käytettäisiin hyväksi. Seuraavassa tuodaan esille muutamia tieteellisen menetelmän ominaispiirteitä, jotka yhdessä tekevät tieteestä
todenperäisimmän faktuaalisen tiedon tyyssijan.7
Keskeisin tieteellistä menetelmää luonnehtiva piirre on sen
itsekorjaavuus. Itsekorjaavuus tarkoittaa sekä tulosten että
metodien ja yleisempien metodologioiden itsekorjaavuutta. Nämä
kaikki ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, sillä tulokset
muuttuvat metodien ja metodologioiden muuttumisen myötä
tarkemmiksi tai kokonaan toisiksi; uudet tulokset puolestaan
voivat johtaa muutoksiin sekä yleisissä tieteenharjoituksen
metodeissa että spesifeissä metodisissa tekniikoissa (vrt. differentiaalilaskennan ja epä-euklidisten geometrioiden synnyn
relevanssi fysiikalle). Tieteellinen menetelmä ei ole mikään valmis
asia, vaan sen yksityiskohdat voivat muuttua — juuri
itsekorjaavuuden perusteella. Se, että tieteen menetelmä ei ole
valmis ei ole argumentaatiomme kannalta ongelmallista —
tiedämme siitä tarpeeksi ja paljon enemmän kuin muista tiedonhankintamenetelmistä.8
Kriittisyys on tekijä, joka pitää yllä itsekorjaavuutta. Tutkijat
eivät ole koskaan täysin tyytyväisiä vallitseviin teorioihin, niiden
selitysmalleihin ja faktoihin, vaan pyrkivät sekä parantamaan
teorioiden selitys- ja ennustusvoimaa että kehittämään uusia
parempia teorioita. Tämä prosessi puolestaan johtaa useimmiten
uusiin tuloksiin ja jopa uusiin metodeihin.
Kolmas tekijä, joka sijoittuu kriittisen asenteen ja itsekorjaavuuden väliin, on hypoteesien ja teorioiden tiukka
testattavuus. Testausta voidaan myös luonnehtia kriittiseksi
toiminnaksi, joka toteuttaa itsekorjaavuutta. Testauksesta on kirjoitettu verrattain paljon ilman, että mihinkään kaikkia tyydyttävään kompromissiin olisi päädytty. Kuitenkin yksi testauksen
yleispiirteistä on yleisesti hyväksytty: Duhem-Quine-teesi ja
siihen liittyvä testauksen epäsuoruus. Testaus edellyttää aina
aputeorioita ja -hypoteeseja (mm. käsitteiden operationalisointiin,
koevälineisiin ja havaintojen keruuseen liittyviä apuoletuksia ja aputeorioita), mistä seuraa, että testauksen ankaruus on kääntäen
verrannollinen kyseisten apuoletusten määrään kulloisessakin
testaustilanteessa. Tällä tarkoitetaan sitä, että diskonfirmoiva
tulos ei aina johda varsinaisesti testauksen kohteena olevan teorian hylkäämiseen, vaan muutoksia voidaan tehdä apuoletuksissa.
Näin ollen myös kriittisyyden kohteissa ja itsekorjaavuuden toteutumisessa on vaihtoehtoisia mahdollisuuksia — mutta yhtä kaikki,
testaus on ainoa reitti itsekorjaavuuden toteutumiseen.
Tieteellisen menetelmän objektiivisuus ja autonomisuus ovat
myös tärkeitä tekijöitä. Objektiivisuus tarkoittaa intersubjektiivisuutta eli perusoletusten, teorioiden, metodologioiden jne. sekä
teorioiden testauksen julkista luonnetta sekä avoimuutta kritiikille.
Lisäksi objektiivisuus sisältää oletuksen tutkimuskohteiden
tutkijasta käsitteellisesti riippumattomista olioista. Autonomisuus
on eräänlainen sulkeumavaatimus, sillä sen olennainen sisältö on,
että tiede itse määrittää pätevän tiedon, testausmenetelmien,
hyväksyttävien metodien jne. ominaispiirteet. Mikään ulkopuolinen ei-tieteellinen tai epätieteellinen instituutio ei kyseisiä
pätevyysvaatimuksia aseta.
Nämä edellä mainitut tieteellisen menetelmän päätekijät riittävät takaamaan tieteen progressiivisuuden, ja progressiivisuus
kiteyttää tieteen ja tieteellisen menetelmän paremmuuden eitieteeseen (vrt. kadunmiehen “mutu-tiedonhankinta”) ja pseudotieteeseen nähden, sillä jälkimmäisiä luonnehtii tulosten ja
metodien staattisuus, joka on seurausta mm. sellaisesta auktoriteet-
tässä kirjoituksessa varsinaisesti käsittele tätä problematiikkaa.
Maailman rationaaliseen käsitettävyyteen nimittäin liittyy myös
kannattamamme teesi
(O*) Joillakin maailman olioilla on intentionaalisia ja muita
psyykkisiä tiloja.
(O*) sopii yhteen teesin (O) kanssa. Tämä edellyttää, että
intentionaaliset (ja muut psyykkiset) tilat ja ominaisuudet ymmärretään materialistisesti esimerkiksi ns. supervenienssi-suhteen
kautta: a) jos kaksi tilannetta (tai “mahdollista maailmaa”) eroaa
intentionaalisten piirteiden suhteen toisistaan, niin ne myös eroavat materiaalisesti toisistaan ja b) kahden materiaalisesti
ekvivalentin maailman on oltava myös intentionaalisesti
ekvivalentteja (ks. myös viite 21). Intentionaalisten tilojen tarkempi kuvaus perustuu luonnollisesti parhaiten selittäviin
psykologisiin ja kognitiotieteellisiin teorioihin. Näin ollen emme
ilman muuta sitoudu ns. arkipsykologian postulaattien
reaalisuuteen, mikäli tieteellisen psykologian parhaiten selittävät
teoriat eivät niitä postuloi. Intentionaaliset tilat eivät tyhjennä
psyykkisiä tiloja. Joihinkin näistä muista psyykkisistä tiloista
liittyy ns. kvaalia-ongelma: esimerkiksi hammassäryn tai ruusun
tuoksun psyykkisiä kvaliteetteja on pidetty redusoitumattomina
psyykkisinä ominaisuuksina, jotka osoittavat materialismin vääräksi. Tässä joudumme sivuuttamaan ongelman esittämällä, että
kvaalia-ongelmaa voidaan käsitellä episteemisenä ongelmana.6
Ylläoleva esitys on vain tiivistys yleisestä argumentaatiosta,
jolla puolustetaan sitä, että tieteelliset teoriat ovat parhaita totuuden ja ontologian eksplikaatteja. Siksi on paikallaan esittää
yksityiskohtaisempi puolustus. Ensiksi tarkastellaan tieteellisen
menetelmän niitä piirteitä, jotka perustavat sen parhaimmuuden
episteemisenä menetelmänä. Toiseksi eksplikoidaan totuuden ja
selitysvoiman keskinäisiä suhteita sekä sitä, miten pyrkimys yhä
parempiin ja totuudenkaltaisempiin teorioihin vaikuttaa tieteellisen menetelmän progressiivisuuteen. Tämän kaksivaiheisen
tarkastelun tavoitteena on tehdä scientia mensura -teesistä rationaalisesti hyväksyttävin ontologinen kriteeri.
3. Tieteellinen menetelmä
Yllättävän usein tieteeseen (ja tieteelliseen realismiin) liittyvässä
filosofisessa kirjallisuudessa sivuutetaan kokonaan tai jätetään
implisiittiseksi ne perustelut ja piirteet, jotka tekevät tieteellisestä
menetelmästä (tai menetelmistä) parhaan tiedonhankintamenetelmän. Päinvastainen asetelma on sen sijaan yleisempi:
54
PELKKÄÄ AINETTA ?
tiuskosta, joka ehkäisee kaiken kriittisyyden, testattavuuden ja
itsekorjaavuuden.
väitteeseen “tuossa on pyöreä objekti”;
(iii) kieli-maailma-säännöt: kielenkäyttäjällä on lupa normaaliolosuhteissa potkaista edessään olevaa palloa, jos hän hyväksyy todeksi häntä itseään koskevan intentioväitteen “aion
potkaista edessäni olevaa palloa”.
4. Sellarsilainen totuuden kuvateoria
Edellä esitetty riittänee pääpiirteissään osoittamaan tieteellisen
tiedonhankintamenetelmän paremmuuden (= progressiivisuuden
ja suuremman selitysvoiman) ei-tieteeseen ja pseudotieteeseen
nähden. Mutta mitään edellä mainituista tieteellisen menetelmän
erityispiirteistä ei sidottu eksplisiittisesti totuuden käsitteeseen.
Kuitenkin on luontevaa väittää, että faktuaalisen tieteellisen
tiedon paremmuus perustuu vahvasti kyseisen tiedon totuudenkaltaisuuteen. Seuraavalla totuuden ja selittävyyden yhteyksien
tarkastelulla pyritään tarjoamaan lisätukea scientia mensura
-teesille. Jatkossa esitettävä teoria totuudesta ja sen yhteydestä
parhaaseen selitykseen perustuu toisaalta Wilfrid Sellarsin yleiseen totuusteoriaan ja erityisesti hänen totuuden kuvateoriaansa9
sekä toisaalta Raimo Tuomelan tutkimuksiin 10 sellarsilaiseen
totuuskäsityksestä ja parhaiden selitysten luonteesta.
Sellarsin teorian mukaan totuus on olennaisesti normatiivinen
käsite. Lyhyesti ilmaistuna kielen L lause p on tosi jos ja vain jos
p on semanttisesti väitettävissä kielessä L. Semanttinen väitettävyys on Sellarsin yleinen totuuden määritelmä (ja pätee siten
myös esimerkiksi matemaattisille ja normatiivisille väitteille).
Tähän yleiseen totuusnäkemykseen — totuuden käsitteen analyysin ja eksplikaation yleisessä muodossa ymmärrettyjen kielen
“semanttisten” sääntöjen perusteella — voidaan kuitenkin kytkeä
— mielestämme hyvin tuettu — empiirinen hypoteesi kuvaamisesta: Tiedonhankinnassaan ihmiset ja rationaaliset tiedonhankkijat yleisemminkin normaalisti (tai ainakin yleensä suotuisissa olosuhteissa) paikkansapitävästi esittävät tai heijastavat
maailmaa, ts. tekevät enemmän tai vähemmän todenmukaisia
kielellisiä ja ajatuksellisia kuvia (representaatioita) maailmasta.
Tämän empiirisen hypoteesin idealisoitu (mutta keskustelumme
kannalta ei yli-idealisoitu) versio on seuraava:
Totuuden normatiivisuus seuraa semanttisten sääntöjen normatiivisista “olla lupa”-piirteistä (säännöt voidaan myös muotoilla
“pitää”-muodossa joillekin tilanteille). Sellarsin mukaan semanttisten sääntöjen ja siten kielenkäytön normatiivisten piirteiden
omaksuminen heijastuu käyttäytymisen yhdenmukaisuuksissa,
erityisesti siinä että kieltä opetettaessa virheelliset sääntöjen
soveltamiset (joiden ei tarvitse olla tietoisia) karsitaan pois. Erityisen selvää tämä on intentionaalisen käyttäytymisen tapauksessa,
jossa pyritään tuottamaan tietty teko a) maailmasta saadun (kausaalisesti välittyvän) informaation, b) jo omaksutun informaation
ja c) päättelyiden avulla. Mutta myös ei-intentionaalinen käyttäytymisen voidaan sanoa heijastavan sääntöjen ainakin osittaista
vähän kerrallaan tapahtuvaa omaksumista; esimerkiksi lapsen
kielen oppiminen kompetenttien kielenkäyttäjien opetuksen kautta
on (ainakin alkuvaiheissaan) ei-intentionaalista toimintaa. Voidaankin väittää, että käyttäytymisen yhdenmukaisuuksien opettaminen on paljolti sääntöjen “olla lupa” -sisällön perustana, koska
ilman yhdenmukaisuuksia sääntöjen kehittyminen sääntöinä
tuskin olisi mahdollista. Deskriptiiviseltä kannalta säännöt perustuvat ajattelun ja toiminnan säännönmukaisuuksiin — ilman riittävää tällaista invarianssia — tai opittavissa olevaa mahdollisuutta
po. säännönmukaisuuksiin — ne eivät tietenkään olisi käytännössä
toimivia.12
Totuuden heijastamisen luonnetta voidaan vielä havainnollistaa seuraavan kartanseuraamisanalogian 13 perusteella. Tarkastelemme yksinkertaista esimerkkiä, jossa jokin henkilö suunnistaa
kartan mukaan. Kartta on tulkittu tietyn tulkinta-avaimen mukaan,
joka sanoo mitä mikin häkkyrä kartalla esittää luonnossa. Oletamme, että suunnistajamme toimii tämän tulkinta-avaimen perusteella. Kartta voi olla joko oikeassa tai väärässä. Saadaksemme
esimerkistä hieman dramaattisemman oletamme, että se on osittain väärässä ja ilmoittaa, että edessä on mäki kun itse asiassa siinä
onkin järvi (tms.). Suunnistaja toimii havaintojensa perusteella
kausaalisessa vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa, eikä
kävele järveen. Samalla hän muuttaa karttaa (ainakin mielessään)
paremmin todellisuutta vastaavaksi. Tämäntapainen toiminta luo
hänen mieleensä kuvakorrektin kartan eli esityksen maailman
relevanteista osista.
Periaatteessa tällainen toiminta voi olla automatisoitunutta ja
ei-intentionaalista, eikä sen siksi myöskään tarvitse perustua
mihinkään tietoiseen kartta-avaimen tulkintaan tai pohdiskeluun
omien havaintojen korrektiudesta. Jopa yksinkertainen robotti
voidaan ohjelmoida toimimaan vastaavalla tavalla ja puhtaasti
kausaalisin ja ei-intentionaalisin keinoin. Yleisesti sanottuna, henkilöillä voi olla kuvakorrekteja esityksiä ympäristöstään ja he
voivat myös adekvaatisti toimia niiden perusteella ilman, että he
tietoisesti nojaavat mihinkään totuuden kuva- tai korrespondessiteoriaan. Suuri osa toiminnastamme perustuu ei-tiedostettuun
mutta kuvakorrektiin ajatteluun ja toimintaan. Tällaiset ajattelun
ja toiminnan invarianssit on monessa tapauksessa tuotettu meihin
jo lapsuudessa (kasvatuksen ja muun interaktiivisen toiminnan
perusteella).
Voimme myös sanoa, että maailman (suhteellinen) invarianttisuus sallii ajattelun ja toiminnan (suhteellisen) yhdenmukaisuuden
ja että tämä yhteys on historiallisesti muodostanut semanttisten
sääntöjen kokonaisuuden, joka myös osaltaan pitää yllä käyttäytymisen yhdenmukaisuuksia (kieli-maailma -säännöt). Tämä ei
merkitse sitä, etteivätkö säännöt voisi jatkuvasti muuttua
vähäisemmissä määrin. Esimerkiksi juuri tieteessä säännöt ovat
muutoksenalaisia, jopa radikaalistikin. Semanttisten sääntöjen ei
myöskään tarvitse olla, eivätkä ne suureksi osaksi olekaan,
(T) Kielen L kuvauslause p on tosi semanttisen väitettävyyden
mielessä tietyssä tilanteessa S (lyhyesti: sv-tosi) jos ja vain
jos tilanteessa S p on kuvakorrekti kielessä L.
Tässä hypoteesissa p ymmärretään kuvakorrektiksi jos ja vain jos
se on isomorfinen kielen L semanttisten sääntöjen mukaan
naturalistisesti “luonnehditun” objektin tai objektien konfiguraation kanssa. Luonnehdittu objekti on objekti, jolle on attribuoitu
jokin attribuutti, ja objektien konfiguraatio on kyseisten objektien
keskinäisten relaatioiden kokonaisuus. Teesin T esittämän
ekvivalenssin vasen puoli on normatiivinen ja lause p käsitteellistä,
ei-naturalistista tulkintaa edellyttävä, kun taas sen oikealla puolella esiintyy vain naturalistisia käsitteitä. Tässä yhteydessä siis
lause p on myös ajateltava naturalistisesti: S:n ollessa
singulaarinen tilanne, esimerkiksi tietty mustetahrajono tai
äännähdyksiä tai mahdollisesti aivotapahtuma tai aivotapahtumaprosessi. S voidaan myös yleisemmin ajatella tilannetyypiksi,
jolloin pääsemme käsiksi kuvakorrektin kielenkäytön invariansseihin (kvantifioimalla universaalisesti yli tilanne-esiintymien).
Kielen L lauseen p sv-totuuden normatiivisuus semanttisena
väitettävyytenä seuraa kielen L lausetta p koskevista semanttisista
säännöistä, jotka ovat normatiivisia ja funktionaalisia maailman
ja kielen sekä kielen sisäisiä yhteyksiä koskevia. 11 Semanttisia
sääntöjä on kolmea tyyppiä (kielelle L):
(i) maailma-kieli-säännöt: kielenkäyttäjän on sallittua tuottaa
(esimerkiksi) ilmaus “tuossa on punainen pallo”, kun hänen
edessään normaaliolosuhteissa on punainen pallo;
(ii) kieli-kieli -säännöt: kielenkäyttäjällä on lupa päätellä
(normaaliolosuhteissa) väitteestä “tuossa on punainen pallo”
55
ONKO MAAILMA
eksplisiittisesti esitettyjä tai tiedettyjä. Luontevin näkemys lienee,
että säännöt ovat koodautuneet neuraalisiksi representaatioiksi ja
motorisiksi ohjelmiksi, jotka aktivoituvat ympäristön informaation
sekä kognition kausaalisena vuorovaikutuksena.
Maailman ja kielen välinen stabiili yhteys on myös keskeinen
tekijä sellarsilaisen kuvaustotuuden käsitteen kannalta, sillä
kuvaustotuus on se tekijä, jonka kautta tieteelliset teoriat onnistuvat kuvaamaan ja selittämään maailmaa. Tarkastelkaamme vielä
kuvaustotuuden teoriaa tarkemmin. Sen mukaanhan maailman ja
kielen (kielenkäytön) suhde on pelkästään kausaalinen. Maailman
objektit ja niiden ominaisuudet ovat ihmislajin kehityksen kuluessa vaikuttaneet kausaalisesti ihmisyksilöiden keskushermostoihin, jotka puolestaan kommunikatiivisten tarpeiden vuoksi ovat
kehittäneet maailmaa kuvaavia kielellisiä ilmauksia maailmaan ja
siten kausaaliseen järjestykseen kuuluvina objekteina. Miten tämä
kielen yhtäaikainen “maailmassa oleminen” ja maailmaa kuvaaminen on selitettävissä? Ja miten kielen avulla tapahtuva maailman
todenmukainen kuvaaminen onnistuu?
Tarkastellaan lausetta ‘Mount Everest on korkeampi kuin Matterhorn’. Jotta voisimme saada selville, mikä tekee tästä suomen
kielen lauseesta toden, etenemme seuraavasti: Lause koostuu
maailmaan kuuluvista kielellisistä objekteista “Mount Everest”,
“on korkeampi kuin” ja “Matterhorn” mainitussa järjestyksessä
vasemmalta oikealle. Kyseisten nimien ja maailman suhteen
selittäminen on ongelmatonta, mitä tulee sen yleisiin piirteisiin.
Nimet (maailmassa olevina objekteina) viittaavat muihin maailmassa oleviin objekteihin, nimittäin vuoriin Mount Everest ja
Matterhorn, koska jälkimmäiset ovat olleet kausaalisessa vuorovaikutuksessa niiden ihmisten kanssa, jotka ovat alunperin
nimenneet vuoret. Lisäksi nimet ovat säilyneet (oletettavasti)
samoina ajan kuluessa. Nimien kausaalinen referenssiteoria
(mahdollisesti täydennettynä sosio- ja psykolingvistisilla faktoilla)
sisältää pääpiirteissään ne mekanismit, jotka selittävät nimien
referenssin kausaaliseen vuorovaikutukseen perustuvana. Koska
kausaalisesta referenssiteoriasta on suuri määrä kirjallisuutta ja se
(variantteineen) on laajasti tunnettu, ei tässä ole syytä mennä
yksityiskohtiin.
Entä sitten kielellinen ilmaus “on korkeampi kuin”? Prima facie
-tilanne vaikuttaa samalta kuin edellä nimien tapauksessa sikäli,
että nimien “Mount Everest” ja “Matterhorn” välillä vallitsee tietty
naturalistis-kielellinen suhde, jota ilmentää sanasekvenssi “on
korkeampi kuin”. Tätä naturalistis-kielellistä suhdetta vastaa kuvakorrektiuden tapauksessa maailmassa objektiivinen, suhdetta koskeva asiaintila — nimittäin se, että Mount Everest on korkeampi
kuin Matterhorn. Kyseinen asiaintila on objektiivinen siinä
mielessä, että se on käsitejärjestelmistä ja siten sen esitystavoista
loogisesti riippumaton. Mount Everest on korkeampi kuin
Matterhorn, vaikkei kukaan olisi koskaan nähnyt kyseisiä vuoria,
nimennyt niitä tai mitannut niitä. Naturalistis-kielellinen suhde
— jota esittää konkreettinen sanaesiintymäsekvenssi “on korkeampi kuin” — voidaan analysoida nominalistisesti 14 . Näin
ollen voimme käsitellä kyseistä relaatiota ontologisesti viattomasti kuvaustotuuden eksplikaatiossa. 15
Teoria kielellisten ja todellisuuden objektien välisestä
isomorfiasta perustuu Ludwig Wittgensteinin Tractatusteokseen. Tärkeä ero jälkimmäiseen on, että sellarsilainen teoria
hylkää jyrkästi Tractatuksen tosiasia-ontologian. Sellarsilaisessa
teoriassa vain konkreettiset (kielelliset) objektit kuvaavat konkreettisia (todellisuuden) objekteja. Puhe tosiasioista on ontologisesti neutraalia, koska se voidaan palauttaa kielellisten
objektien ja kielen ulkoisten objektien isomorfiseen kuvaukseen
sekä ominaisuuksien että relaatioiden nominalistiseen analyysiin.
Ehkä isomorfian idea tulee paremmin ymmärretyksi, mikäli
otamme toisentyyppisen esimerkin. Sellars esittelee muutamissa
kirjoituksissaan kielen nimeltä “Jumblese” 16 . Kyseisen kielen
ensisijainen tarkoitus on esittää, että ominaisuus- ja relaatiotermit
ovat periaatteessa eliminoitavissa kielestä. Todellisuuden
objekteja Jumblesen nimi-inskriptioissa, esimerkiksi lause “Mount
Everest on korkeampi kuin Matterhorn” voitaisiin “jumblesoida”
inskriptioksi ME M . Toinen Sellarsin usein käyttämä valaiseva
esimerkki on kartta, jossa nimet (sekä kirjaimista että pisteistä,
ympyröistä jne. koostuvat) esitetään tiettyinä konfiguraatioina
ja väreinä; kartta on sitä korrektimpi kuva todellisuudesta, mitä
tarkemmin sen koodausjärjestelmä vastaa sen esittämää todellisuuden osaa.
Miten sitten kieli kuvana todellisuudesta voi kehittyä alunperin? Kuten edellä jo esitettiin, on perusteltua ajatella, että todellisuuden objektien ja kielen nimien välillä on kausaalinen
psykososiohistoriallisesti kehittyvä suhde. Evolutiivinen näkökulma on tässä luonnollisin kielen kuvaluonteen selittäjä. Kieli
alkaa kehittyä yksinkertaisista ilmauksista monimutkaisempiin,
kuten kokonaisiin lauseisiin. Yhtä ratkaisevaa kuin syöte todellisuudesta, on kielenkäyttäjien toiminta ja sisäisten kognitiivisten
prosessien kehittyminen vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa.
Tätä toiminnallista prosessia voidaan pitää eräänlaisena palautejärjestelmänä ja sen mekanismeja voidaan esittää kielen ja maailman välisillä sekä kielen sisäisillä semanttisilla säännöillä. Tällä
tavoin totuus semanttisena väitettävyytenä ja kuvaustotuus saadaan liitetyksi toisiinsa tiiviisti. Havaintolauseiden tapauksessa
maailma-kieli- ja kieli-maailma-säännöt ovat keskeisellä sijalla,
mutta esimerkiksi tieteen teoreettisten lauseiden tapauksessa kielikieli -säännöt kuvaustotuuden mekanismeina korostuvat.
Semanttisten sääntöjen kokonaisuus kuvaustosien lauseiden
episteemisenä taustana on myös itsekorjautuva järjestelmä, toisin
sanoen kieli — eritoten tieteen kieli — voi tarjota yhä tarkempia
kuvauksia todellisuudesta. Idea on siis se, että naturalistisena
kuvaustotuus on ei-episteeminen, kausaatioon perustuva korrelaatio “luonnollis-kielellisten” ja maailman objektien välillä. Kuvaustotuus, joka välittyy “luonnollis-kielellisinä” objekteina (inskriptiot jne.), kuitenkin tarjoaa tietoa maailmasta, koska kielellisiä objekteja voidaan toisaalta luonnehtia myös normatiivisesti
niiden funktionaalisten ominaisuuksien perusteella. Nämä
normatiiviset piirteet perustuvat juuri edellä esitettyihin
semanttisiin sääntöihin.
5. Paras selitys
Edellä hahmoteltiin yleinen Sellars-tyyppinen totuusteoria
korrektina semanttisena väitettävyytenä ja kausaalinen kuvaustotuuden teoria sen alalajina faktuaalisille, todellisuutta kuvaaville
lauseille. Tässä jaksossa kuvaustotuus liitetään parhaiten selittävän teorian käsitteeseen. Ideana on antaa scientia mensura -teesille osa-argumentti, joka osoittaa, että koska tieteelliset teoriat
voivat periaatteessa tosia kuvauksia ja selityksiä maailmasta,
faktuaalista tietoa tuottavana tieteellisen menetelmän hyväksyminen on perustelluin valinta ontologisissa kysymyksissä.
Totuutta ja parasta selitystä ei voida käsitteellisesti samaistaa.
Kuitenkin on perusteita olla muutoin erottamatta parasta selitystä
ja totuutta toisistaan — ainakin niin seuraavassa pyritään
argumentoimaan. Toisin sanoen tilanteessa, jossa ollaan saavutettu
parhaiten selittävä teoria (jollakin tieteenalalla), ei ole perusteita
kyseenalaistaa teorian totuutta missään kuvaustotuuden kaltaisessa
faktuaalisessa mielessä.
Viime aikoina selittämisen tieteenfilosofiassa ovat pragmaattisesti orientoituneet teoriat vallanneet voimakkaasti alaa.
Näiden teorioiden etuna aiempiin loogisen empirismin
inspiroimiin formaalisiin teorioihin verrattuna on selitysten taustaoletuksia painottava luonne sekä selitysten suhteuttaminen
yhteisölliseen toimintaan (esimerkiksi puheaktiteorioiden avulla).
Pragmaattiset lähestymistavat ovat avartaneet huomattavasti
kuvaamme tieteellisten selitysten dynamiikasta. Myös tämän
jakson perustana on (kysymysteoreettisesti rikastettu) pragmaattinen näkemys tieteellisistä selityksistä.17
56
PELKKÄÄ AINETTA ?
6. Scientia mensura ja
tieteellinen maailmankuva
Tieteellisiä selityksiä voidaan pitää vastauksina kysymyksiin,
jotka on esitetty tietyssä tutkimuskontekstissa ja suhteessa tiettyihin taustaoletuksiin. Vaikka tavallisen (“epätäydellisen”) singulaaritapahtumaa koskevan selitysvastauksen ei tarvitse mainita
mitään lakia, täydellisesti selittävältä vastaukselta vaaditaan, että
se konstruoi nomologisen argumentin tutkimusongelman tuottamaan kysymykseen. Nomologinen argumentti tarkoittaa pääpiirteissään hempeliläistä nomologista selitysargumenttia ja se voi olla
joko deduktiivinen tai induktiivinen. Toinen vaatimus on, että
kyseinen selittävä vastaus on ymmärrettävä suhteessa tutkimuksen kontekstiin ja taustaoletuksiin (esimerkiksi tieteenalan muut
relevantit teoriat ja koetulokset). Tämä vaatimus on luonteva, sillä
selitysvastaus on sitä parempi, mitä ymmärrettävämmäksi se
tekee kysymyksen ongelman ratkaisun.
Täydellisesti tieteellisesti selittävä vastaus voidaan liittää
parhaiten selittävän teorian käsitteeseen seuraavasti. Oletetaan
kaksi (saman tieteenalan) teoriaa T1 ja T2, joiden tutkimusala
määrittyy selitystä vaativien kysymysten (tai kysymysjoukon) Q
kautta. Sanomme, että T2 selittää paremmin kysymykset kuin T1
jos ja vain jos T2 tuottaa vastauksen jokaiseen kysymykseen,
mihin T1 tuottaa vastauksen ja ainakin jokin teorian T2 tuottamista
vastauksista on paremmin tieteellisesti selittävä vastaus kuin
teorian T1 tuottama vastaus samaan kysymykseen. Teorian T2
tuottama paremmin (tai ainakin yhtä hyvin) selittävä vastaus on
nomologisesti ainakin yhtä hyvä argumentti kuin teorian T1
vastaava ja tekee vastauksen ainakin yhtä ymmärrettäväksi (suhteessa taustaoletuksiin) kuin T1-vastaus. Nomologisen argumentin
paremmuuden luonnehdinnaksi riittää, että se tarjoaa sekä i)
tarkemman kausaalikuvauksen lain tai lakien avulla, että ii) liittää T2-vastauksen tiiviimmin ja koherentimmin tutkimukselle
relevanttiin taustatietoon.
Scientia mensura -teesiä voidaan pitää myös tieteellisen realismin
mottona. Edellä esitetyn argumentaation perusteella onkin luontevaa väittää, että tieteellinen maailmankäsitys ja tieteellinen
realismi voidaan analysoida ja ymmärtää olennaisesti yhtäpitäviksi
asioiksi. Keskeistä on, että tieteellisen maailmankäsityksen perustana oleva tieteellinen menetelmä ymmärretään laajassa mielessä.
Tämä tietysti sisältää sen nykyään yleisesti hyväksytyn ajatuksen,
että tieteeseen kiinteästi kuuluva ei-havaittavien entiteettien
postulaatio luetaan mukaan tieteelliseen maailmankäsitykseen.
Vahvin peruste tälle on, että kyseiset postulaatiot ovat usein
johtaneet edeltäjiään paremmin ja ilmiöitä yhtenäistävämmin
selittäviin teorioihin. Mutta tämä tieteessä vallitseva postulationaalinen strategia on myös olennainen osa tieteellisen realismin
sisältöä. Toisin sanoen tieteellinen menetelmä edellyttää tieteellisen realismin mukaisen käsityksen tieteestä ja sen, että (todet)
teoriat ymmärretään todellisuutta kuvaaviksi ja siten ontologian
kriteereiksi.
Edellä esitetyn perusteella Scientia mensura -teesin sisältöä
voidaan luonnehtia myös seuraavalla tavalla: siinä määrin kuin on
perusteltua pitää totena jotakin tieteellistä teoriaa, on perusteltua pitää tuon teorian postuloimia olioita olemassaolevina.
Olemassaololla tarkoitetaan reaalista olemassaoloa kausaalisen
(faktuaalisen ja kontrafaktuaalisen) vaikuttamisen mielessä: olio on
reaalisesti olemassa jos ja vain jos se tai sen osat esiintyvät tai voivat
esiintyä kausaalisissa vuorovaikutussuhteissa. Kausaalinen
vuorovaikutus voidaan puolestaan ymmärtää pohjimmiltaan energian ja liikemäärän siirtymisen sekä säilymisen avulla, ainakin tällä
hetkellä parhaiten selittävien fysiikan teorioiden mukaisesti.20
Vaikka materian käsite on fysiikankin tasolla jossain määrin
problemaattinen, on syytä ajatella, että materiaalisen olion
käsite voidaan eksplikoida reaalisuuden ja siten kausaalisuuden
avulla. Tämän idean taustalla oleva yleinen argumentti on seuraavanlainen: Mikäli hyväksymme, kuten voittopuolisesti on
tehty, että suureet massa ja liikemäärä liittyvät läheisesti materian käsitteeseen, voimme liittää materiaalisuuden ja reaalisuuden toisiinsa kausaalisuuden avulla: suhteellisuusteorian
mukaan massa (ja liikemäärä) ovat energiaa, näin ollen materia
ja energia liittyvät toisiinsa, ja jos kausaalisuus energian
siirtymisenä eksplikoi olion reaalisuutta, eksplikoi se myös olion
materiaalisuutta. Näin ollen kausaalinen materialismi päätyy
väittämään, että olio on materiaalinen jos ja vain jos se on
reaalinen.
Edeltävää materian ja reaalisuuden luonnehdintaa tarvitaan
linkiksi scientia mensura -teesin ja teesin O välille. Jälkimmäinen, päinvastoin kuin edellinen, eksplisiittisesti mainitsee
aineelliset oliot sulkien pois muuntyyppiset olemassaolon
mahdolliset muodot. Kirjoituksen alussa viitattiin myös
lyhyesti siihen teesin O seuraamukseen, että se sulkee pois
erityyppiset henkiolennot ja substanssit maailmankuvasta.
Edeltävän kappaleen argumentti on kattavampi, scientia
mensura -teesiin kytkeytyvä perustelu tälle.21
Jos scientia mensura -teesi on kaiken edeltävän perusteella
hyväksyttävissä, seuraa, että tiede selvittää osittain myös reaalisten entiteettien ontologisen tyypin (esimerkiksi ovatko ne objekteja, tapahtumia, kenttiä jne.) Tiede ei kuitenkaan kokonaan ratkaise perinteistä universalia-nominalia-kiistaa. Teesistä ei seuraa,
että maailmassa on vain singulaarisia olioita, mutta ei ominaisuuksia tai muita universaaleja aristotelisessa mielessä, toisin sanoen jollain tavalla liittyneinä singulaarisiin olioihin kuten esimerkiksi
David Armstrong esittää 22 . Scientia mensura eliminoi kyllä
(dualistisen ontologian lisäksi) platonisen realismin, koska tämä
edustaa ei-kausaalista ja siten ei-materialistista ontologiaa.
Kattava argumentaatio teesin O puolesta vaatisi siis
nominalismin puolustamista, mutta tässä yhteydessä joudumme
Parhaiten selittävän teorian käsite voidaan nyt eksplikoida ytimekkäästi siten, että teoria T2 on paremmin selittävä teoria kuin
mikään kilpaileva teoria (suhteessa kysymysjoukkoon Q).18 Nyt
voidaan argumentoida, että jokin teoria on tosi (merkityksessä:
maksimaalisesti informatiivinen ja paikkansapitävä), jos ja vain
jos se on parhaiten selittävä. Lyhyesti sanoen parhaiten selittävä
teoria vastaa todellisuutta, koska jollei näin olisi, olisi olemassa
vielä paremmin selittävä (ja ennustava) teoria, joka korjaa tuon
kontrafaktuaalisesti oletetun vastaavuuden puutteen. Ja kääntäen:
tosi (ts. maksimaalisen informatiivinen tosi) teoria on selitysvoimaltaan paras — epätosi teoria väistämättä epäonnistuu
joissakin selityksissä.19
57
ONKO MAAILMA
Viitteet
kuitenkin vain viittamaan suosimaamme sellarsilaiseen nominalismiin (ks. viite 2). Tiivistäen sellarsilaisen nominalismin ydinidea voidaan ilmaista siten, että siinä pyritään esimerkiksi
semanttisten asioiden selittämiseen konkreettisten luonnossa
vallitsevien prosessien ja mekanismien (kielenkäyttötilanteet jne.)
avulla, ei vetoamalla mihinkään antinaturalistisiin tekijöihin
(kuten platonistit tekevät).
1.
7. Olemisen järjestys
ja käsitteellinen järjestys
On paikallaan vielä lyhyesti huomauttaa, mitä scientia mensura
-teesi ei kata. Rajanveto perustuu vanhaan erotteluun “olemisen
järjestyksen” ja “käsitteellisen järjestyksen” välillä, jossa on
kysymys pitkälle samasta asiasta kuin Kantin questio facti –
questio juris -erottelussa.
Olemisen järjestys koskee reaaliolioiden olemista ja niiden
kausaalisia suhteita, toisin sanoen sitä mikä on maailman
“deskriptiivinen” sisältö (erityisesti kausaalisia yhteyksiä koskeva
sisältö, esim. “Koben alueella sattunut maanjäristys oli syynä
kaupungin äskettäisiin suurimittaisiin vaurioihin”). Scientia
mensura -teesi koskee juuri olemisen järjestystä tässä mielessä
ymmärrettynä ja vain sitä. On perusteita väittää, että käsitteellinen järjestys ei liity ontologiaan eli siihen, mitä on reaalisesti
olemassa. Käsitteellinen järjestys (diskurssiksi tai “puhetavaksi”
ajateltuna) koskee merkityskysymyksiä, tiedollisia perusteita ja
oikeuttamista sekä myös preskriptiivisiä asioita (arvoja ja
normeja). Näin se koskee erityyppisiä asioita kuin olemisen järjestys, koska sen väitteet eivät ole deskriptiivisiä kausaalisessa
mielessä. 23 Tietysti käsitteellinen järjestys sisältää deskriptiivisiä
väitteitä “metamuodossa”, kuten “arvot ohjaavat käyttäytymistämme” tai “‘Koppelo’ tarkoittaa naaraspuolista metsoa”.
Tämäntyyppiset väitteet voidaan kuitenkin analysoida ilman
ontologista painolastia. Merkitysväitteet, arvot ja arvoväitteiden
käyttö voidaan selittää nominalistisesti ilman, että niiden
semanttiset, episteemiset ja kommunikatiiviset funktiot kärsivät.
Toisin sanoen niiden nominalistinen analyysi on vähintään yhtä
toimiva kuin niiden platonistiseen pintarakenteeseen perustuva
analyysi. Tällöin vältetään ontologian rikastuttaminen ei-materiaalisilla olioilla, sillä kielenkäytön ja käyttäytymisen toimivuus
ei vaadi selityksekseen abstraktien entiteettien postulointia.
Nominalismin omaksuminen tekee helpommaksi argumentoida
ja nähdä, että käsitteellinen järjestys ei sisällä ontologisia sitoumuksia. Tähän liittyy myös se, että esitettävä (sellarsilanen) teoria ei edusta käsitteellisen järjestyksen naturalistista reduktiota
olemisen järjestykseen siinä mielessä, että esimerkiksi oikeutusväitteitä tai preskriptioita voitaisiin loogisesti analysoida tai
käsitteellisesti määritellä olemisen järjestyksen termeillä siten, että
tuloksena olisi edellisten väitteiden preskriptiivisten sisältöjen
säilyminen semanttisesti ja käsitteellisesti samoina. 24 Luonnollisen
kielen termien ja kielenkäyttötilanteiden toisensa poissulkeva
absoluuttinen jako deskriptiivisiin ja preskriptiivisiin ei liene
tosiasiallisesti mahdollista. Esimerkiksi episteemiset oikeutusväitteet (“oikeutettu tieto on luotettavan tiedonhankintamenetelmän tulos” jne.) eivät antaudu puhtaasti deskriptiivisille
analyyseille, koska niiden analysans sisältää normatiivisia termejä
(“luotettava” tms.). Vaikka preskriptiivinen kieli on tarpeellista ja
deskriptiiviseen kieleen redusoimatonta, on filosofisen näkemyksemme ja erityisesti ontologiamme kannalta olennaista se, että
ei ole tarvetta olettaa maailmaan — olemisen järjestykseen —
kuuluvaksi normatiivisia asiaintiloja. Normatiiviset asiat kuuluvat
vain käsitteelliseen järjestykseen.
2.
3.
4.
5.
6.
7.
8.
9.
10.
11.
12.
13.
14.
15.
16.
17.
18.
19.
20.
21.
58
Scientia mensura voidaan ymmärtää eri tavoin (ks. Tuomela 1985
ja 1990). Seuraava versio, jota voidaan kutsua sellarsilaiseksi
tieteelliseksi realismiksi, on ehkä perustelluin tarkennus:
(STR) Kaikilla aistivilla olioilla (henkilöt mukaan luettuina) ja
kaikilla ei-aistivilla fyysisillä olioilla on täsmälleen ne konstituentit
ja ominaisuudet, jotka vastaavat niitä teoreettisia tieteellisiä termejä,
jotka tarvitaan näiden olioiden kokonaiskäyttäytymisen parhaaseen
tieteelliseen selittämiseen siten, että tämä selitys myös koskee
maailman aistittavia piirteitä ja ihmisten reaktioita niihin.
SM sallii myös muut hyvät kuvaukset maailmasta, kuten esimerkiksi taiteen tuottamat kuvaukset. Jos teesi SM on oikea, nämä
kuvaukset voivat kuitenkin toimia enintään “valaisevina” tai
heuristisina kuvauksina. Tämä kirjoitus nojaa merkittävästi Wilfrid
Sellarsin filosofiaan (ks. esim. Sellars 1968 ja 1979) sekä teokseen
Tuomela 1985.
Mainittakoon kuitenkin, että artikkelimme yleiseen henkeen sopii
sellarsilainen nominalismi, jossa abstraktit ja käsitteelliset entiteetit
palautetaan koskemaan konkreettista kielenkäyttöä ja sen säännönmukaisuuksia (Sellars 1963b ja Seibt 1990). Sellarsilainen
nominalismi eroaa keskeisellä tavalla esimerkiksi Quinen ja Goodmanin tunnetummista nominalismin versioista. Päinvastoin kuin
Quinen ja Goodmanin teoriat, Sellarsilainen nominalismi sallii esimerkiksi, että lause “Tämä pallo on punainen” on tosi olennaisesti
tämän pallon punaisuuden (so. pallon punaisen luonteen) vuoksi.
Katso Putnam 1978 ja 1981.
Katso etenkin Sellars 1963a ja 1980 sekä Tuomela 1985 ja 1990.
Katso myös Rosenberg 1974.
Tällaista ei-reduktiivista tai “emergenttiä” materialismia puolustetaan kirjoituksissa Marras 1993 ja 1994 sekä Tuomela 1994.
Katso myös Tuomela 1985, luku 10.
Itsekorjaavuuden tarkemmasta luonteesta ks. esim. Rescher 1977 ja
1978.
Katso esim. Sellars 1968.
Tuomela 1985, luvut 6 ja 9.
Kieli — eritoten kielen sisäiset yhteydet — käsittää tässä myös
ihmisen kognitiivisen toiminnan, sillä Sellars kannattaa ns. ajattelun analogia-teoriaa. Tässä ei kuitenkaan ole mahdollista esitellä
kyseistä teoriaa tarkemmin, eikä se ole tarpeellistakaan argumentaation kannalta.
Sellarsin näkemys kielen oppimisesta on melko behavioristinen,
mutta tätä modernimpi kognitivistisesti rikastettu teoria tuskin
muuttaisi olennaisesti semanttisten sääntöjen normatiivisen statuksen kehittymismekanismeja.
Tuomela 1990, s. 174.
Katso Sellars 1963b.
Katso myös teoksissa Rosenberg 1974, luvut 6 ja 7 sekä Seibt 1990,
s.193 esitettyjä versioita.
Katso esim. Sellars 1963a ja 1979 sekä Seibt 1990, s. 298-9.
Katso Tuomela 1980 ja 1985, luku 9.
Yksityiskohtaisempi eksplikaatio tekstin käsitteille löytyy teoksesta
Tuomela 1985, luku 9; ks. myös Tuomela 1980. Seuraavassa esitettävän totuuden ja parhaan selityksen välistä ekvivalenssia koskevan teesin tarkka perustelu on myös esitetty teoksen Tuomela
1985, luvussa 9.
Viime vuosina on ollut tapana argumentoida parhaan selityksen
käsitteellä operoivaa tieteellistä realismia vastaan, ks. esim.
Hacking 1983 ja Harre 1986. Argumenttien ideana on osoittaa, että
parhaan selityksen käsite on sidoksissa liian kielellisiin ja formaaleihin näkemyksiin tieteestä, eikä pysty siten tarjoamaan riittävän
vahvaa sidosta teorioiden (teoreettisten) termien ja todellisuuden
entiteettien välille. Uudeksi vaihtoehdoksi kirjoittajat tarjoavat
realismia, jossa teorioiden ja todellisuuden suhde välittyy kokeiden
kautta, so. tieteilijä on enemmän tai vähemmän suorassa kausaalisessa yhteydessä todellisuuteen koeinstrumenttien välityksellä.
“Uusrealistien” kritiikki ei kuitenkaan vaikuta purevan sellarsilaiseen viitekehykseen, koska semanttiset säännöt sisältävät aiemmin
kuvatulla tavalla kokeellisesti välittyvät teorioiden ja todellisuuden
yhteydet. Lisäksi kuvaustotuus sisältää kausaalisen tekijän keskeisesti, joten kuvaustotuuden ja parhaan selityksen liittäminen
toisiinsa kyennee välttämään uusrealistien kritiikin.
Katso esim. Heathcote 1989.
Aivan ongelmaton argumentti ei tietenkään ole. Entiteetin reaalisuus
ja materiaalisuus kausaation kautta pätee luontevasti fysiikasta
PELKKÄÄ AINETTA ?
22.
23.
24.
neurotieteen ontologiaan, mutta psykologian ja sosiaalitieteiden
ontologiat aiheuttavat jatkuvasti argumentatiivisia kiistoja. Mentaalisen kausaation ongelma on viime aikojen keskustelluimpia,
samoin sosiaalisten entiteettien ja yksilöiden suhde. Mentaalisten
tilojen kohdalla lienee yleisesti hyväksytty “esiintymä-fysikalismi”,
jonka mukaan mentaaliset entiteetit ovat neurofysiologisia ja siten
reaalisia. Sosiaalisten asioiden suhteen voidaan ilmeisesti omaksua
laaja funktionalististyyppinen näkemys: sosiaalisia entiteettejä (ryhmät, valtiot jne.) ei sinänsä ole olemassa minään ei-materiaalisina
olioina, vaan ne koostuvat ns. supervenienssi-suhteen mukaisesti
yksilöiden toiminnasta — erityisesti yhteisesti suoritetusta toiminnasta ja mentaalisista tiloista — erityisesti yhteisistä intentioista ja
uskomuksista yms. tiloista (ks. Tuomela 1995). Näin sosiaalitieteiden ontologia palautuu pohjimmiltaan materialistiseen
ontologiaan (so. supervenienssin pohjatiloina ovat materiaaliset
ja ei-intentionaaliset tilat).
Armstrong 1978a ja 1978b.
Katso Tuomela 1985, s. 130.
Sellars 1963b.
Dialogue 32, s. 475-492.
Marras, A. (1994), Nonreductive Materialism and Mental Causation,
Canadian Journal of Philosophy 24, s. 465-494.
Putnam, H. (1978), Meaning and the Moral Sciences. London, Routledge
and Kegan Paul.
Putnam, H. (1981), Reason, Truth and History. Cambridge, Cambridge
University Press.
Rescher, N. (1977), Methodological Pragmatism. New York, New York
University Press.
Rescher, N. (1978), Peirce’s Philosophy of Science. Notre Dame, University of Notre Dame Press.
Rosenberg, J. (1974), Linguistic Representation. Dordrecht, D. Reidel.
Seibt, J. (1990), Properties as Processes. A Synoptic Study of Wilfrid
Sellars’ Nominalism. Atascaredo, CA, Ridgeview Publishing
Company.
Sellars, W. (1963a), Science, Perception and Reality. London, Routledge
and Kegan Paul.
Sellars, W. (1963b), Abstract Entities, Review of Metaphysics 16, s. 62771.
Sellars, W. (1968), Science and Metaphysics. London, Routledge and
Kegan Paul.
Sellars, W. (1979), Naturalism and Ontology. Reseda, Ridgeview
Publishing Company.
Tuomela, R. (1980), Explaining Explaining, Erkenntnis 15, s. 211-43.
Tuomela, R. (1985), Science, Action and Reality. Dordrecht, D. Reidel.
Tuomela, R. (1990), Causal internal realism, in Pasternack, G. (ed.),
Philosophie und Wissenschaften, Peter Lang-Verlag, Bremen, s.
165-179 (ilm. saksaksi: Kausaler interner Realismus, Dialektik
1991/1, s. 86-111)
Tuomela, R. (1994), A Defense of Mental Causation, käsikirjoitus.
Tuomela, R. (1995), The Importance of Us: A Philosophical Study of Basic
Social Notions, Stanford Series in Philosophy, Stanford University
Press.
Kirjallisuus
Armstrong, D. (1978a), Universals and Scientific Realism. Nominalism
and Realism. Cambridge, Cambridge University Press.
Armstrong, D. (1978b), Universals and Scientific Realism. A Theory of
Universals. Cambridge, Cambridge University Press.
Hacking, I. (1983), Representing and Intervening. Cambridge, Cambridge
University Press.
Harre, R. (1986), Varieties of Realism. Oxford, Basil Blackwell.
Heathcote, A. (1989), A Theory of Causality: Causality = Interaction (As
Defined by a Suitable Quantum Field Theory), Erkenntnis 31, s. 77108.
Marras, A. (1993), Materialism, Functionalism and Supervenient Qualia,
59
sivistyksensä nojalla varhain panna alulle tutkielmansa
“muinaisten ihmisten kansanomaisista erheistä”.
Nuori leopardi uskoi vielä, että valistunut uskonto korvaisi
On niitä, joille Giacomo Leopardi (1798-1837) on 1800muinaisen taikauskon. Tosin hän suhtautui antiikin myytteiluvun Italian suurin runoilija ja siinä sivussa ajattelija. Toihin poeettisella kunnioituksella. Myöhemmin tämän kannan
sille hän on ajattelija ja siinä sivussa runoilija. Kolmansille
voitti tiukka (mutta poeettinen) materialismi. Leopardi suunkirjastossa kasvanut varhaiskypsä kreivi. Horatiuksen
nitteli jopa uutta versiota nuoruudentutkielmastaan: oireelkääntäjä 11-vuotiaana. Astronomian historian kirjoittaja 15lista. Erheiden ajatus ei hylännyt häntä. Totuus luonnosta oli
vuotiaana… neljänsien ajatukset kulkevat kohti villiä luonliian armoton raakana nautittavaksi.
toa. Kaikki ovat tavallaan oikeassa.
Nuorelle Leopardille mielikuvaa “luonnosta” sävytti vielä
Luonnosta Leopardilla oli paljon sanottavaa. Se oli kes“klassisen primitivismin” vaikutus. Antiikin runoilijat eivät
kipiste, josta tieteiden, filosofian ja runouden jännitteiset
imitoineet luontoa, he olivat spontaaneja ja naiiveja, luonto
suhteet määrittyivät. aYhdessä ne loivat liikkuvan taustan
puhui heidän kauttaan. Leopardi omaksui klassisen estetiiLeopardin monimuotoiselle tuotannolle: mietteille, diakan ja luonnollisen tyylin ihanlogeille, runoille, moraalitariteet. Sen pohjalla oleva luontonoille, esseille.
kuva oli kuitenkin muuttuOlen joskus käyttänyt “vastamassa hänelle vieraaksi. Luonajattelijan” nimeä kirjailijanon strip-tease eteni ja paljasti
tyypistä, joka innottuu omista
yhä enemmän. Valistuksen
ristiriidoistaan, ei vähiten järkensä
suuri näytös. Mutta myyttisistä
ja mielikuvituksensa painista.
hunnuistaan riisuttu luonto
Hän ei pääse eikä halua eroon
näytti jättävän järjen, himokambivalenssistaan: hän on puokaan ja optimistisen asiaklesta ja vastaan, niin kuin Erasmus
kaansa, tyhjän päälle.
suhteessaan teologian hulluuteen
tai realisti Flaubert suhteessaan
Niin kuin strip-tease-esityk“todellisuuteen”. Ei puhdas järkisen katsoja voi uskotella, että
ajattelija, ei puhdas mytomaani,
hän pyrkii kehittämään vain
siis vasta-ajattelija. Kuvaus tuntuu
kauneuden tajuaan (typerä
sopivan myös Leopardiin, hänen
veruke), valistusajattelu uskotluonto- ja valistusajatteluunsa.
teli, että lisääntyvä tieto kehitti
järkeä ja sen myötä ihmistä,
Se ilmenee paitsi hänen
joka oli järkiolento. Päinvasluontokäsitteensä ristiriidoissa
toin, sanoi Leopardi. Lisääntyvä
myös tavassa jolla tämä valistuktieto luonnosta merkitsi,
sen perillinen kääntyi valistuksen
että järki jäi vaille kestävää
järkiuskoa vastaan — mitä on
Jan Blomstedt
arvopohjaa (jollainen näköjään
kutsuttu hänen pessimismikseen.
piili muinaisten ihmisten
“erheissä”). Sillä mitä oli
luonto? Julmaa väkivaltaa,
2.
tarkoituksettomuutta ja ihmisten kannalta silkkaa sortoa.
Isänsä hyvin varustetussa
Valistusajattelulla voitiin paljastaa kaikkien ihanteiden ja
kirjastossa Giacomo Leopardi hankki, niin pian kuin
uskomusten kestämättömyys, näyttää kaikille ihmisille
kynnyksen yli kykeni, sen tietämyksen mikä siihen aikaan
yhteinen, koko luomakunnasta huokuva kärsimys. Valistukoli kunnianhimoiselle itseoppineelle tarjolla.
sen idealistinen puoli, edistysusko, oli toinen asia. Se oli
Hän eli eristynyttä elämää vanhempiensa palazzossa,
järjen itsepetosta ja siis merkki järjen heikkoudesta luonnon
näkönsä ja terveytensä kustannuksella, ei poistunut edes
edessä.
Recanatista, kotikaupungistaan, jonka provinsialismia hän
Ja näin hahmottui uusi oppositio: Järki vastaan luonto.
katkerasti kirosi. Mutta kun hän 24 vuoden iässä matkusti
Roomaan ja Firenzeen, hän pettyi suuren maailman pinnallisuuteen.
Niin hän oppi tuntemaan maailmantuskankin.
3.
Se oli Lauri Viljasen Leopardi-esseen avaintermi (koJärki/luonto-oppositiosta seurasi ongelmia. Kumpaan
koelmassa Illan ja aamun välillä, 1941): “Maailmantuskan
ajattelijan oikein piti luottaa, kumman syliin päänsä painaa?
runoilija.”
Tietenkään ei ollut “syliä”, ei yhden varman asian selkäMaailmantuska oli ajan romantikkojen lempitauti.
nojaa (Descartes, cogito?). Ajatus oli valveilla- ja liikkeelläMutta… Leopardiko romantikko? Hän, joka syytti romantikoloa. Leopardilla ajatus tahtoi määrittyä negaation kautta —
koja 1700-luvun perinnön hylkäämisestä ja halveksi heidän
ajatus yleensä: tiede, filosofia, runous.
minäkeskisiä tunteilujaan? Pyrki katsomaan maailmaa ja
myös itseään objektiivisesti? Korosti, että jos Giacomo oli
Esimerkiksi näin: Ei voi olla hyvä tiedemies tuntematta
onneton, se ei ollut syy Giacomon pessimismiin? Tunteen ja
vetoa filosofiaan. Mutta filosofin mittoja ei täytä, jos haluaa
järjen identifioiminen oli romanttinen virhepäätelmä.
olla vain filosofi eikä välitä siitä minkä vain runous voi
Leopardin filosofia oli siis syntynyt järjestä, mutta samalla
ilmaista. Mutta miten voi olla runoilija tuntematta ihmisen
tuo filosofia epäili järjen autonomiaa…
osaa luonnossa ja luonnon osaa ihmisessä — tai yleensä
“luonnon poetiikkaa”?
Toki Leopardissa aavistaa romantikon. Mutta hän oli
klassisen koulun mies ja romantikko vastoin tahtoaan.
Leopardi oli vapaasti tulkiten Heideggerin linjoilla jo
ennen Heideggeria: runoudessa oli olemisen kaikua, ja
Kirjastovuosiensa aikana hän oppi kreikan ja latinan
runoilija oli Olemisen kuuntelija.
ohella tärkeimmät nykykielet sekä saattoi tieteellisen
1.
LUONTO
LEOPARDIN
SILMIN
60
Vain satunnainen esimerkki Leopardin vasta-ajattelusta ja
representaation logiikasta: niin pian kuin jokin käsite tai
kuva on esitetty ja tehty läsnäolevaksi, sen läsnäoloon jo
sisältyy sen vetäytyminen ja altistuminen omalle negaatiolleen.
Filosofina Leopardi esitti luonnon ihmiselle vihamielisenä
“systeeminä”. Siitä ei seurannut, että hän runoilijana olisi
ollut yhtä vihamielinen luontoon nähden. Runoissa on päinvastoin lämpöä ja herkistymistä — silloinkin kun luonnon
vertauskuvana on tulivuori, säälimätön pyöveli ja erämaan
kukka (la ginestra).
“Luonnon poetiikassa” oli kysymys filosofisen ja runollisen asenteen rajavyöhykkeestä: luonnon ymmärtämisestä
“loputtomien suhteiden” verkostona, kauhun ohella fantasian ja innoituksen lähteenä, metaforien tyhjentymättömänä
kaivona.
Ilman luontoa ei ollut mielikuvitusta. Mutta tähän liittyi
varaus: modernille ihmiselle (joka oli herännyt historiaan ja
jonka aisteista oli tullut hänen filosofejaan, kuten Le Mettrie
sanoi) välitön suhde luontoon oli menetetty unelma. Ja
niinpä modernissa luonnon poetiikassa tuon menetyksen
tunnustaminen oli kaiken lähtökohtana — olkoon että siitä
oli seurauksena ikävän ja tyhjyyden tunne, la noia. Modernille runoilijalle innostuksen pohjalla kurkisteli aina sen
vastakohta: la noia.
Leopardi piti eräänlaista ajatusten päiväkirjaa, Zibaldone
di pensieri (josta sitten erkani suppeampi mietekokoelma
Pensieri). Zibaldonessa on näytteitä runollisen ajattelun ja
ajattelevan runouden rajankäynneistä ja Leopardin taipumuksesta hakeutua mieluummin vastakohtien ristituleen
kuin asemiin, joissa ei enää tarvitsisi kuin pitää asemat
vallassaan; tässä yksi näyte:
4.
Leopardi oli kosminen pessimisti, niinpä hän varmasti oli
myös yhteiskunnallinen pessimisti? Yhteyden ei tarvitse olla
suora ja looginen (yhteiskunnan voi aina nähdä suojana
luonnon tyranniaa vastaan), mutta tässä tapauksessa asiasta
ei ole epäilyksiä: Leopardin “sosiologia” on hänen luonnonfilosofiansa jatkoa.
Pensieri-kokoelman teemoja on yhteiskunnan “luonto” ja
lähes paranoidilta vaikuttava salaliittoteoria: yhteiskunnan
enemmistö koostuu roistoista, jotka ovat yhdistäneet vähäiset lahjansa ja voimansa keskellään elävien poikkeusyksilöiden nujertamiseksi.
Pensieria voi lukea kuin opaskirjaa nuorille leopardeille,
joilla vielä on yhteiskunnan “arvoihin” perustuvia sinisilmäisiä odotuksia: toki ihmiset ovat valmiita tukemaan heidän
arvokkaita pyrkimyksiään! Pettymyksiä on luvassa… Mutta
Leopardin sanoma on, että sorron voi kestää. Vahva yksilö
voi pysyä hengissä ja järjissään, jos hän (Leopardin tapaan)
terästää tarkkaavaisuutensa ja tajuaa, että ongelma ei ole
vain hänen ulkopuolellaan. Jos haluaa arvostaa itseään, voi
aloittaa epäilemällä itseään.
“Järki kaipaa mielikuvitusta ja illuusioita, jotka se
tuhoaa; totuus tarvitsee näennäistä, olemus ilmennystä,
täydellisin mielenlujuus suurinta herkkyyttä, jää tulta,
kärsivällisyys kärsimättömyyttä, heikkous voimaa, pieni
suurta, geometria ja algebra runoutta.”
5.
Leopardi löysi varhaisen ihailijan Friedrich Nietzschestä,
joka vertasi häntä Goetheen ja kehui hänen tyylitaitojaan,
melkein unohtaen mainita, että moni Leopardin teema
kulkeutui hänen omaan tuotantoonsa. Missä määrin Nietzsche oli “leopardisti”?
Ei niin vähänkään: poikkeusyksilön suhde suureen joukkoon, järjessä piilevä nihilismi, illuusioiden välttämättömyys arvoja luovassa toiminnassa, ja sekin kysymys “onko
olemassa voiman pessimismiä” (jonka Nietzsche herätti
tragedian syntyä pohtivan nuoruudentyönsä esipuheessa
1886) — kaikki teemat ovat täydessä terässään jo
Leopardilla.
Mutta Nietzsche ei kestänyt pessimismiä, “mustaa koiraansa”, vaan yritti eksyttää sen jäljiltään — eksyi itse — ja
käytti kaiken kekseliäisyytensä ollakseen jotain muuta kuin
“elämän kieltäjä”, Schopenhauerin (ja Leopardin?) oppilas.
Leopardille pessimismi oli toinen luonto: kyllin kova
vastus ensimmäiselle luonnolle — olkoon miten ylivoimainen. Mutta ei niin, että Leopardi olisi aivan kaikessa ollut
johdonmukainen pessimisti. Pessimistit eivät usko johdonmukaisuuteen.
Kirjallisuutta
Giacomo Leopardi (1986), Mietelmiä. Synteesi 1/1986.
Giacomo Leopardi (1964), Œuvres. UNESCO, Cino del Duca,
Paris.
Giacomo Leopardi (1994), Pensées. Éd. Allia, Paris.
Giacomo Leopardi (1992), Petites œuvres morales. Éd. Allia, Paris.
Giacomo Leopardi (1987), Poèmes et fragments. La Dogna,
Genève.
Giacomo Leopardi (1962), Giacomo Leopardin laulut. Kustannus oy
Lehmus, Jyväskylä.
Critique janvier-février 1990 (Leopardi-numero)
Sergio Solmi (1993), La vie et la pensée de Leopardi. Éd. Allia.
Lauri Viljanen (1941), Illan ja aamun välillä. Suomen kirja.
Leopardi
61
jokin sanotaan, ja pyrkivät näin nostamaan hänet sisällön
Vuosi on 1966, paikka Princetonin yliopisto Amerikassa.
syövereistä kohti muodon kirkkautta. Kielen ja muodon tärkeys
Tuntematon 23-vuotias itävaltalainen Peter Handke järkyttää
käy ilmi Handken haastattelusta vuodelta 1979: “Kieli on arvoksodanjälkeisen Saksan kirjallisen eliitin mielenrauhaa, kun hän
kainta mitä on olemassa… ainoa millä on minulle merkitystä, ja
hyökkää ryhmä 47:n nimellä tunnetun kirjailijaryhmittymän taimissä tunnen itseni päteväksi, päteväksi ilman valtaa, on tilanne
teellisia lähtökohtia vastaan. Salin perältä Handke, joka näyttää
jossa löydän kielelle sopivan muodon. Kieli merkitsee minulle
pitkätukkaiselta rockmuusikolta, syytää kuulijoidensa silmille
muotoa, ja muoto pysyvyyttä, koska muuta pysyvyyttä ihmisen
herjansa ja ivalliset kommenttinsa, jotka tekevät hänestä yhdessä
olemassaoloon ei sisälly.”
yössä saksankielisen kirjallisuuden kauhukakaran.
Ensiesiintymistään seuranneiden vajaan kolmenkymmenen
vuoden aikana Handke on osoittanut, ettei ollut se “julkisuudenkipeä keskinkertaisuus”, jollaista useat kritiikin kohteiksi joutuKirjallisuuden ei tarvitse esittää
neet yrittivät hänestä tehdä. Kymmenien kirjallisten tekstiensä
(romaaneja, novelleja, näytelmiä, runoja) lisäksi Handke on
Palatkaamme Princetoniin. Mistä Handke tarkasti ottaen
tehnyt lukuisia elokuvakäsikirjoituksia. Niistä epäilemättä tunnearvosteli Heinrich Bölliä, Gunter Grassia, Peter Weissia ja
tuin on käsikirjoitus Wim
muita vanhan polven saksalaiWendersin elokuvaan Berliinin
sia kirjailijoita? Hän kutsui
taivaan alla (1987), josta on muuheitä “kuvaileviksi impotentamassa vuodessa tullut kulttieloteiksi” (mitenköhän Handken
kuva. Handken ‘romaaneista’ on
omat maisemamaalaukset suhsuomennettu viisi: Die Stunde der
tautuvat tähän syytökseen?),
wahren Empfindung (1975)/Puhjotka realistista proosaa kirtaan kokemisen hetki (1979), Die
joittaessaan pitivät yllä illuuLinkshändige Frau (1976)/Vasensiota kielen ja maailman ongelkätinen nainen (1981), Der
mattomasta suhteesta. Handke
Chinese des Schmerzes (1983)/
halusi suunnata arvovaltaisen
Kivun kiinalainen (1985), Die
kuulijakuntansa huomion teokWiederholung (1986)/Toiston pysesta tekstiin, kirjallisuudesta
syvyys (1989) sekä Die Abwesenkirjoittamisaktiin, valmiista ja
heit (1987)/Poissa (1991). Ensimitsestäänselvistä merkityksistä
mäisestä suomennoksesta vastaa
niiden ikuiseen keskeneräiPeter Handkelle kirjallisuus
Risto Lehmusoksa, toisesta Outi
syyteen ja epätarkkuuteen.
Nyytäjä. Loput kolme on suomenKritiikissään Handke esitti kiron kieltä, joka avaa silmät
tanut Markku Mannila.
joittamiselle uuden lähtökohdan:
kirjallisuuden tulee olla ennen
kaikkea kieltä, ei sitä mitä kielellä
sanotaan. Kirjallisuuden on oltava
Eroon totutusta
sanomisen akti, ei yritys maailJyrki
Vainonen
man representoimiseksi. Jos puHandken nimi komeilee tämän
humme maailmasta kielikuvin,
tästä erilaisissa postmoderpäädymme yleensä lopulta puhunismin kaanoneissa. Hänen
maan pelkistä kielikuvista.
teksteistään onkin helppo löyHandken uskontunnustuksessa,
tää postmoderneina pidettyjä
hänen kielitietoisuudessaan, kaikuu 1900-luvun pyhän
piirteitä. Hän on pyrkinyt pääsemän eroon sellaisista proosakolmiyhteyden — de Saussure, Wittgenstein, Derrida — ääni, ja
kirjallisuuteen perinteisesti kuuluneista käsitteistä kuin
taustalla hyräilevät vielä taustakuorona Beckett ja Barthes.
teema, juoni, psykologinen henkilökuvaus ja toimivat
henkilöt. Lukija, jonka käsitykseen hyvästä kirjallisuudesta
yllä mainitut seikat kuuluvat, saattaa joutua ymmälleen
Handken tekstin edessä.
Runoilija norsunluutornissa
Mitä sitten jää jäljelle radikaalin tekstiemansipaation jälkeen?
Ensinnäkin: maailmaan luotu katse, havaitsemisen akti. Handken
Edellä mainitut vaatimuksensa Handke kirjasi vuonna 1967
‘romaanit’ sisältävät kymmenien sivujen mittaisia, yksityiskohesseeseensä Ich bin ein Bewohner des Elfenbeinturms.
taisen tarkkoja maisemakuvauksia, joissa maailma suodattuu
Romanttinen myytti norsunluutornissa asustavasta luovasta
lukijalle kuin kameransilmän läpi nähtynä. Kertoja on pelkkä tarkrunoilijanerosta saa Handken käsittelyssä uusia painotuksia.
kailija, ja maailmasta tulee näennäisesti toisiinsa liittymättömien
Luovuus säilyy, mutta tietyin ehdoin. Koska kielen ja
yksityiskohtien summa. Luettelotyyli on jäänne Handken nuoruusmaailman välistä kuilua ei pystytä ylittämään tuottamalla
vuosinaan kirjoittamista tekstikatkelmista, ajalta jolloin hän opisrealismin tapaan yhä uusia representaatioita todellisuudesta,
keli lakia Grazin yliopistossa (1961-65). Tällaiset kuvaukset
on huomio siirrettävä pettävästä sisällöstä muodon pysyvyypakottavat lukijan puntaroimaan väitettä siitä, että me hahmoteen. Handken norsunluutornissa asustaa siis formalisti, jolle
tamme maailmaa kertomuksen tavoin; kyseinen väitehän on usein
muoto on kieltä ja kieli maailma. Vai onko wittgensteiniesitetty autenttisuuteen pyrkivän realistisen kirjallisuuden puoluslainen päätelmä kielen ja maailman yhteisistä rajoista
tukseksi.
Handken kohdalla sittenkin hätiköity? Lähteekö Handke
mukaan kielipeliin? Jos ei, juontuuko taiteellinen luominen
Handke pyrkii siis selkeästi vetämään maton yhden fiktiosiinä tapauksessa nimenomaan kielen ja maailman yhteenmääritelmän alta: hän ei viettele lukijaa lukemaan tekstejään niin
sovittamattomuudesta?
kuin ne olisivat totta. Sen sijaan hän haluaa vieraannuttaa, pitkittää havaitsemisen hetkeä ja näyttää maailman uudessa valossa.
Handken tekstien perusteella ensimmäiseen ja kolmanteen
Havaitsemisen lisäksi jäljelle jää kieli. Handken tekstit ovat
kysymykseen on mahdollista vastata myöntävästi, toiseen
ennen kaikkea kieltä. Ne ohjaavat lukijan huomion siihen miten
kieltävästi. Kieli on maailma, mutta vain sikäli kun se
TODELLISUUS
RIITTÄÄ
62
auttaa maailmaa paljastumaan, ja tuo meidät ‘kotiin’
itsemme luo. Tähän pystyy Handken mukaan vain poeettinen
kieli. Arkikielelle norsunluutornissa oleileva puristi ei suo
kielen arvoa, koska se automatisoituessaan (muuttuessaan
“rutiiniksi” tai “sääntökokoelmaksi”) vieraannuttaa meidät
maailmasta. Arkikieli ei paljasta maailmaa, vaan peittää sen,
ja lohdutukseksi me sukellamme sokeina kielipelien
labyrintteihin. Erilaisilla peleillä on tärkeä rooli Handken
teksteissä, mutta koskaan ne eivät tarjoa todellista lohdutusta, tee merkitystä läsnäolevaksi: “Mitä kauemmin me
pelasimme, sitä vieraammiksi — emme tutummiksi kuten
yleensä — me kävimme toisillemme.”
Poeettinenkin kieli on vieraannuttavaa, mutta aivan erityisellä, positiivisella tavalla: se vieraannuttaa maailman
meistä, jotta voimme havaita ettemme ole sitä vielä löytäneet. Korostaessaan kielen poetisoimiseen liittyviä luomisen
ja uudelleensyntymisen akteja Handke näyttä toistelevan
venäläisten formalistien vaatimuksia. Näidenkin mielestä
kielen automatisoitumista seuraa vääjäämättä havaintojen
automatisoituminen. Jos emme kiinnitä huomiota siihen
miten jotakin sanomme, me katselemme maailmaa mutta
emme näe sitä. Vertailuun ja korvaavuuteen tehonsa perustava kielen metaforisuus johdattaa meidät kielikuvien
ryteikköön. Jo näytelmässään Weissagung (1966) Handke
laski vertailua kohtaan tuntemansa epäluulon valloilleen:
näytelmäteksti koostuu reilusta kahdestasadasta tautologisesta väitteestä mallia “Kärpäset kuolevat kuin
kärpäset”.
Handkelainen estetiikka perustuukin pitkälti Wittgensteinin ajatukseen sanomisen tarkkuuden merkityksestä: se mitä
voidaan sanoa, voidaan sanoa tarkasti. Handke ei kuitenkaan
näytä naiivisti olettavan, että sanomalla tarkasti me
päätyisimme onnelaan, jossa sanominen ja oleminen olisivat yksi ja sama asia. Päinvastoin: tarkasti sanominen avaa
silmämme näkemään, ettemme vielä ole tuossa onnelassa.
Vasta silloin huomaamme Gregor Keuschnigin, Puhtaan
kokemisen hetken päähenkilön tavoin, että maailmaa ei ole
vielä löydetty. Sokea läsnäolo vaihtuu silmät avaavaan poissaoloon.
Vieraannuttamisen kautta tapahtuva silmien avautuminen
on ainoa tavoite, jonka Handke haluaa kirjallisuudelle asettaa. Esseessään Literatur ist romantisch (1966) hän totesi,
että kirjallisuuden voidaan katsoa olevan romanttista silloin,
kun se voi muuttaa todellisuutta opettamalla meille uuden
tavan nähdä asioita, puhua niistä, ajatella ja olla olemassa.
Lausahdus on selvästikin muunnelma Novaliksen (17721801) hiukan ennen kuolemaansa kirjoittamasta aforismista,
jonka mukaan romanttista runoutta on “taito tehdä kohteesta
miellyttävällä tavalla outo ja vieras, mutta silti tunnistettava
ja puoleensavetävä”. Mutta kuinka on mahdollista, että tarkasti sanominen voisi tuottaa romanttista kirjallisuutta?
Eivätkö kulttuurihistoriassa romanttisina pidetyt ajanjaksot
ole yleensä olleet nimenomaan kielen metaforisuuden kultaaikaa? Vastausta näihin kysymyksiin voidaan etsiä kahdesta
Handken kirjoitustyyliin liitetystä määritelmästä: hyperrealismi ja uusi irrationalismi.
Handke
irrationalistit’ pyrkivät siis rikkomaan postmodernin pinnan
ja tuomaan arkimaailman takana olevan ulottuvuuden yksilöllisen kokemuksen piiriin.
Ensinäkemältä romantikon röyhelöpaita näyttää istuvan
huonosti Handken hartioille. Kuinka on mahdollista, että
hänen tekstinsä, joista puuttuu syvyyspsykologinen ulottuvuus, uppoaisivat milliäkään pinnan alle? Edelleen on
vaikea keksiä, mitä romanttista on sivukaupalla jatkuvissa
realistisissa maisema- ja esinekuvauksissa?
Handken tyylin romanttisuus piilee kielessä, tavassa
sanoa. Kuvauksissaan hän vie realismin äärimmilleen, jolloin se ‘ampuu yli’ ja muuttuu samantien vieraaksi ja
kiehtovaksi — hyperrealismiksi. On paradoksaalista, että
tarkasti sanominen, kieli joka pyrkii yksiselitteisyyteen ja
muistuttaa pikemminkin lakikirjojen kieltä kuin runoutta,
johtaa tavattomaan visuaalisuuteen. Se synnyttää seuraavankaltaisia ‘kuvia’, joissa yksityiskohdat näyttäytyvät ikään
kuin puhdistuneina: “Ainoastaan pilvien yhä peittämästä
pohjoisesta tulevien autojen katoilla värisivät vesipisarat.”/
“Jalkakäytävä oli yltyleensä poisheitetyistä joulukuusista
varisseiden neulasten peitossa.”/ “Kävelytien vieressä roikkui yhdestä oksasta keltainen hansikas.”
Voidaan tietysti kiistellä siitä, onko tämä romanttisvisuaalisen ulottuvuus arkimaailman takana vai edessä,
mutta se on joka tapauksessa löytynyt. Juuri realismin rajat
ylittävän visuaalisuutensa vuoksi Handken kirjoitustyyli
lähestyy elokuvakerrontaa. Niin kuin kameran kaikesta kiinnostunut silmä, näkevät Handken kertojien katseet yhdessä
hetkessä enemmän ja tarkemmin kuin tavallinen silmä. Katseesta tulee armoton kuin kameran ihmiskasvoista ottamassa
lähikuvasta, joka paljastaa ihon epätasaisuudet, huokoset ja
kuopat ja vieraannuttaa katsojan, auttaa häntä näkemään
toisin — ja äkkiä hän tajuaakin tuijottavansa ihon sijasta
kuun pintaa vuorineen ja kraatereineen!
Realismista romantiikkaan
— vai päinvastoin?
1980-luvun puolivälissä Handken nimi liitettiin Saksassa
esiinnousseeseen romanttiseen taidesuuntaukseen, joka
tunnettiin nimellä ‘uusi irrationalismi’. Sitä leimasivat mm.
individualismin ja minän korostus (vastavetona postmodernille subjektin hajoamiselle) ja usko järkimaailman
takaisen irrationaalisen maailman olemassaoloon. ‘Uudet
Sininen kukka, kotiinpaluu ja
kertomus
Romanttisesta vieraannuttamisesta runoilleen Novaliksen
voi mainita Handken yhteydessä toisestakin syystä. Kesken
63
HANDKE
minusta sanoa, sitä vapaammaksi minä teistä pääsen”, hän
toteaa. Marianne voi löytää itsensä vain pystymällä päättämään elämästän vapaasti, ilman ulkoapäin tulevaa painostusta. Vain silloin hän voi löytää sinisen kukkansa ja tunnistaa teriössä omat kasvonsa.
Andreas Loser (Kivun kiinalainen) on opettaja-arkeologi,
joka tutkii, niin kuin asiaan sopii, kynnyksiä. Kynnykset
ovat hänelle rajatiloja, mutta myös turvapaikkoja, jotka
tarjoavat tilaisuuden “luoda uudelleen se, mikä on kadonnut.” Kynnykseen vertautuu myös romaanin lopussa oleva
silta, jolla seisoen tarkkailija-kertoja seuraa ihmisten
kotiinpaluita.
Matkan ja kotiinpaluun teemat ovat entisestäänkin
korostuneet keski-ikäisen Handken teksteissä. Kaiken lisäksi
hän näyttää unohtaneen, että kielsi nuoruudessaan kertomuksen — tai ehkä kertomuksen elvyttämishalun kohdallakin on
kysymys vain uudelleenlöytämisestä. Toiston pysyvyyden
viimeisillä sivuilla Handke joka tapauksessa yhdistää kotiinpaluun ja kertomisen teemat. Kadonnutta veljeään etsinyt
Filip Kobal palaa kotikyläänsä, ja kertoja innostuu ylistämään kertomusta niin vuolaan runollisesti, että Princetonin
kirjailijakokouksessa riehunut Handke olisi luultavasti
hävennyt silmät päästään. Oodeistaan tunnettu Hölderlin
saattaisi sen sijaan nostaa hattuaan hautansa hiljaisuudessa.
Matkalla on loppunsa. Tämän kertomuksen päätteeksi
voidaan lukijan silmien eteen loihtia Poissa-sadun neljä
kulkijaa — vanha mies, peluri, sotilas ja nainen. He ovat
vaeltaneet halki sadunomaisen maiseman ja päätyneet Platonin luolavertauksen luolaa muistuttavaan onkaloon.
Luolavertaukseen sisältyvällä opetuksella on varsin sopivaa
lopettaa Handkesta kertova kertomus — kertomus, joka
puhuu silmien avaamisen ja näkemisen puolesta: “Sillä niin
kuin meidän ei tule luulla varjokuvia siksi mistä ne ovat
kuvia, ei meidän tule kuvitella kielikuvin puhuessamme
sanovamme mitään maailmasta”.
Sen sijaan meidän on lähdettävä matkalle, astuttava
luolasta, poetisoitava kieli ja kirjoitettava. Matkaan siis —
jo odottaa sininen kukka!
jääneessä romaanissaan Heinrich von Ofterdingen Novalis
lähettää Heinrichin matkalle etsimään lähteen reunalla
kasvavaa sinistä kukkaa, jonka tämä on nähnyt unessa. Kun
sankari lopulta löytää kukan ja lähestyy sitä, alkaa kukka
liikkua ja muuttua. Kukka kurottuu sankarimme puoleen, sen
lehdet alkavat loistaa ja siniset terälehdet muodostavat
kehän, jonka keskellä häälyvät lempeät kasvot.
Sinisen kukan myytissä on tulkittu konkretisoituvan Jenan
romantikkojen haikailu harmonian ja täyttymyksen perään.
Myytti tarjoaa kuitenkin myös tulkinta-avaimen Handken
teksteihin. Hänen romaanihenkilönsä (ilmaus sallittakoon)
ovat sinisen kukan metsästäjiä, vaeltajia joille matkallaolo
tarjoaa tilaisuuden havaitsemisen hetken pitkittämiseen.
Tavalla tai toisella he ovat päätyneet murrosvaiheeseen, jossa
vanha järjestys ei enää päde, mutta uuttakaan ei vielä ole
löytynyt. Kyse on matkan kaltaisesta turvattomasta rajatilasta,
joka pakottaa avaamaan silmät. ‘Kodittomuuden’
kokemuksesta tulee näin identiteetin (ja maailman) löytymisen edellytys.
‘Kotiinpaluun’ teeman Handke puki ensimmäisen kerran
sanoiksi tekstissään Langsame Heimkehr (1979), jota hän
itse nimitti eeppiseksi runoelmaksi. Sen päähenkilö Sorger,
Alaskaan päätynyt, ympäri Amerikkaa (ja sielunmaisemaansa) vaellellut eurooppalainen, on ensimmäinen
vaeltajien pitkässä sarjassa. Ajatus ‘kotiinpaluusta’ ja
kadonneen uudelleenlöytämisestä johdattaa meidät toisen
jenalaisen, Hölderlinin (1770-1843), luo. Handke on
maininnut Hölderlinin runot yhdeksi tärkeimmistä
vaikuttajistaan, erityisesti niihin sisältyvien luontokuvausten vuoksi. Handkelainen kaiku on kuitenkin myös
Hölderlinin runoudelle antamassa määritelmässä: runous on
pakopaikka todellisuuden vaihtuvuudesta, epävarmuudesta ja
epätäydellisyydestä.
Runonsa Alpeilla laulettua viimeisessä säkeistössä tämä
saksalaisen maiseman ylistäjä yhdistää toisiinsa kodittomuuden päättymisen ja jumalallisen innoituksen: “Ken jumaluutta täynn’ on, mielellään hän/kotiin jää; niin aikani
kahleetonna/teitä tahdon laulaa, tulkita, kaikki/kielet te
taivaan.” (Suom. Elina Vaara).
Säkeet sopisivat kenen tahansa handkelaisen vaeltajan
suuhun.
Puhtaasta kokemuksesta
Platonin luolaan
Tällainen vaeltaja on Gregor Keuschnig, joka kuuluisan
kaimansa tavoin kokee muodonmuutoksen: eräänä aamuna
unesta heräättyään hän huomaa, ettei enää kuulukaan sinne
missä on. Havainnon seurauksena kaikki hänen ympärillään
tuntuu “kurjan normaalilta.” Keuschnig vaeltelee kaksi päivää ympäri Pariisia, keskellä semioottisen merkityksenannon verkostoa, ja torjuu päättäväisesti kaikki toisten
häneen kohdistamat määrittely-yritykset. Keuschnig kieltäytyy rakentamasta uutta identiteettiään erilaisista hänelle
tarjoutuvista teksteistä. Viimein hän oppii “puhtaan kokemisen hetkellä” katsomaan maailmaa lapsen silmin — ja näkee
sen: “Vaikka hän näki saman kuin muulloin, samasta näkökulmasta, oli kaikki kuitenkin muuttunut vieraaksi ja siten
koettavissa olevaksi.”
‘Koditon’ tulee myös Mariannesta, Vasenkätisen naisen
päähenkilöstä, joka päättää katkaista siteet menneeseen minäänsä, jättää miehensä ja muuttaa asumaan yksin. Halu
kieltää toisten hänestä esittämät määritelmät tekee Mariannesta Keuschnigin hengenheimolaisen. Hänen on löydettävä
itsensä, mutta ratkaisu ei löydy siitä, millaisena hän näyttäytyy toisten silmissä: “Mitä enemmän te luulette voivanne
64
MITÄ ‘VITUN
FILOSOFIAA’?
ihmisen lihallisuus ja palauttaa tämä osaksi
luontoa.
Jouko Turkka, Häpeä: vaellusromaani.
Otava, Helsinki 1994.
Julkinen eläin
Image-lehti järjesti kahdelle julkkisfilosofille
Jouko Turkalle ja Pekka Himaselle treffit.
Turkka halusi kysyä Himaselta vain yhtä
asiaa: “Mitä nuori filosofi tietää vitusta?”
Turkka ei varmaankaan tarkoittanut naisen
biologista sukupuolielintä, vaan jotain
symbolisempaa, jotain sellaista kuin fallos on
suhteessa penikseen.
‘Vittu’ on joka tapauksessa yksi filosofi
Turkan avaintermeistä. Kaoottisimmassa
kirjassaan Selvitys oikeuskanslerille (1984)
päähenkilö jopa syö sellaisen. Se, että sana
näyttää niin rivolta tämänkin lehden sivuilla,
kuuluu turkkalaiseen diskurssiin. Hän etsii
sanoja joilla on painoarvoa ja koska sanojen
merkitykset ovat tunnetusti niin häilyviä ja
sopimuksen varaisia, Turkka joutuu käyttämään strategianaan shokeeraamista. Ja ‘vittu’
shokeeraa. Jotta efekti ei tästä tämän enempää kuluisi, kutsuttakoon Turkan ajattelua
vaikka rivouden filosofiaksi.
Yksi osoitus Turkan pyrkimyksestä etsiä
äärimmäisyyksiä on Jammu Siltavuorta
koskeva pohdiskelu. Lapsia ryöstänyt,
raiskannut ja tappanut Jammu on Turkan
mukaan “Suomen kulttuurin tärkein kysymys”, “huonoin suomalainen, yksimielisesti”, jonka ääntä ei kukaan tahtoisi vaaleissa
ja jonka rahat eivät kelpaisi edes hyväntekeväisyyteen. Turkka tekee Jammusta
ihmisyyden nollapisteen: “[…] moraalista,
aatteellista, ihmisyyttä, naiseutta, miehuutta
ei voi käsitellä muistamatta Jammu Siltavuorta. […] Jokainen tuntee ihmisarvonsa
laskevan siksi että sellaiseen pystyviä ihmisiä
on.”
Turkka on todennäköisesti samaa mieltä
Jean Baudrillardin kanssa siitä, että länsimainen kulttuuri on rivoutunut, degeneroitunut. Turkan mieliesimerkki tästä on
Uuden Suomen muuttuminen Iltalehdeksi.
Tässä yhteydessä tarkoitan Turkan rivouden
filosofialla kuitenkin kaipuuta alkuperäiseen
luonnontilaan, johon hän pyrkii riisumalla
henkilönsä — itsensä mukaan lukien —
mahdollisimman paljaiksi. Turkan tapauksessa voisi puhua yltiönaturalismista, jossa
syljestä, virtsasta, ulosteista ja spermasta on
tullut tavaramerkkejä: niin näytelmissä kuin
kirjoissakin ruumiin eritteet nousevat
turkkalaisen estetiikan tärkeimmiksi määrittelijöiksi. Tällaisen groteskiuden tarkoitus ei
ole vain shokeerata vaan myös osoittaa
Kartesiolainen olemassolon todistus muuttuu
Turkalla suhteeksi julkisuuteen: “Todellista olemassaoloa on vain tunnettuna oleminen. Ajatteleminen ei enää riitä todistamaan
että olet olemassa, mutta jos näet kuvasi jossakin, ei kukaan saa sinua epäilemään ettetkö
olisi olemassa, sinä olet varmasti olemassa.”
Julkisuus tuottaa kehän, jossa representaatiot
representoivat representaatioita. Ihmisen on
enää vaikea erottaa itseään kuvastaan: “Nykyaikaisessa kaupungissa ihminen on joka
hetki peilin edessä, näkee kuvansa tai
kuvajaisensa joka näyteikkunasta, joka oven
lasista, kaikkialta koko ajan, on jatkuvassa
keskustelussa, väittelyssä, tinkimässä itsensä
kanssa kauppoja tehden […].”
Turkka muistuttaakin, että pohjimmiltaan
kukaan ei voi nähdä itsestään muuta kuin
hiukan häämöttävää nenää. Luonnossa ei ole
peilejä. “Luonnossa ihminen lepää koska
siellä ei voi nähdä itseään kuin pakoon lähtevissä linnuissa ja eläimissä tai jäljissään.”
Julkinen kuva sen paremmin kuin julkinen
sanakaan ei kerro totuutta: “Peilissä tai valokuvassa jokainen on pysähtynyt hetkeen jota
luonnossa ei edes ole. Video ja elokuva perustuvat tietoisuuteen ja rajaukseen.”
Niin Häpeässä kuin useissa haastatteluissakin Turkka kannustaa verbaalisen
Rosinantensa tiedonvälityksen tuulimyllyjä
vastaan. Suomessa tapahtuneen historiallisen
ja kulttuurisen muutoksen keulakuvaksi
Turkka nostaa Uuden Suomen vaihtumisen
Iltalehteen. Porvarillisen valistuksen sijaan
”rahvaalle” tarjotaan “moniväristä ärsytystä
sadismintarpeeseen, kiduttavaa erotiikkaa
ruman kansan itseinhoiseen sukupuoliseen
kateuteen […]”.
Turkka on julistanut tekevänsä yhteiskunnallista taidetta. Näin hän sanoutuu irti niistä
suuntauksista, joita voisi luonnehtia tyypillisiksi jälkimodernille ajalle. Turkka ei ole
omaan ironiaansa tukehtuva kyynikko, vaan
hän näkee itsensä yhteiskunnallisena vaikuttajana.
Kaikki paha palautuu Turkan puheissa
aina Talouteen: “Muuta moraalia kuin talous
ja terveys ei enää ole. Porvaristoa, mitään
moraalista esivaltaa, mitään kohottavaa vaatimusta ei ole. Nauttiminen, nautintojen
kuluttaminen on kaikkien oikeus ja velvollisuus.” Eräässä haastattelussa Turkka kiteyttääkin: ”Kun kaikki maksaa, vallitsevaksi
tulee se suunta, joka aiheuttaa vähiten
kustannuksia.”
65
Finlandia-palkinnon valinneen Tellervo
Koiviston nuiva tapa suhtautua Häpeään
kertoo, että Turkan profeetalliset sanat
haihtuvat tuuleen kuin huutavan ääni erämaassa. “Ihminen on tuskin koskaan ollut
niin tietoinen itsestään kuin nyt, siitä mitä
muut vaativat, toisten orja ja muiden
armoilla, tyyleillä kurissapidetty.”
Itsensä häpäisijä
Häpeässä on kaksi ”tarinaa”. Toisessa Jouko
Turkan näköinen mies kohtaa toinen toistaan fantastisempia seikkailuja ratsastaessaan
hevosella kohti Poria, missä hänen on tarkoitus puhua sihteereille seminaarissa otsikolla
“Kaikki Valta Sihteereille!”. Toisessa vanhentunut, Jouko Turkan näköinen mies tilittää
rakkaussuhdettaan oppilaaseensa. Mielikuvitukselliset seikkailut ja henkilökohtaiset tunnustukset sekoittuvat niihin tapahtumiin,
joita yksityishenkilö Turkan tiedetään kokeneen. Koska Turkka on julkkis, on Häpeää
luettu myös juorukirjana.
Nuori nainen symboloi sodanjälkeisen
sukupolven miehille nuoruutta. Nuori partneri tekee vanhankin nuoreksi. Unelma ikuisesta nuoruudesta onkin Turkan mukaan yksi
aikakautemme sairauksista. Tätä Turkka
kutsuu sukurutsan laillistetuksi muodoksi.
Tässäkin suhteessa Turkka laittaa itsensä
likoon kertomalla suhteestaan nuoreen naiseen ja omasta vanhenemisen kauhustaan.
Itsensä häpäiseminen vaikuttaa itsetuhoiselta, mutta on itse asiassa varsin järkeenkäypää. Häpeä on aina jotain salaista: tekemällä häpeämästään julkista se lakkaa
olemasta hävettävää. Paljastamalla heikot
kohtansa karaistuu ja jo saadut haavat palavat julkisuuden poltteessa umpeen.
Turkan teosta on kritikoitu naisvihasta.
Huorat ja madonnat vaihtelevat laskelmoidun tuntuisesti ikään kuin Turkka
tiedostaisi infantiilin suhtautumisensa feminiiniseen. Hän haluaa esittää itsensä julmaksi
vauvaksi, joka hamutessaan äidin rintaa haluaa samalla rankaista luontoäitiä maidontarpeestaan. Myös vastakkainen tulkinta on
mahdollinen: välillä Turkka äityy ylistämään
naissukupuolta tavalla, joka tuo mieleen
lähinnä ritariromantiikan.
Romanttinen moralisti
Turkan radikalismin ja yhteiskuntakritiikin
takaa paljastuu varsin romanttisia ja moraalisia haaveita ajasta, jolloin ihminen ei ollut
vielä niin vieraantunut luonnosta,
kanssaihmisistään ja omasta ruumiistaan.
Turkka kritikoi saarnamiehen paatoksella
nykyihmisen individualismia ja haikailee
aikoja, jolloin ihmiset elivät tiiviimmmin
yhteisöissä. Nykyään “vanhat laumavaistot”
tuhotaan jo pienestä pitäen. Siitä voi Turkan
mukaan syyttää nykyistä kulttuuria
”tieteineen, epäilyksineen, yksilöllisyyksineen ja parempine itsetuntoineen. Ei laumassa voi olla itseluottamusta, oman itsen
rakastamista, lauma on kokonaisuutta. Eihän
ihmisellä voi pohjimmiltaan olla omaa
uskoa.”
Yhdeksi syylliseksi Turkka nimittää
analyyttisyyden, joka voisi tarkoittaa länsimaista tiedettä yleisemminkin: “Analysoida
voi vain ottamalla osat irti toisistaan, mikä on
tappavaa. Analysoitu kasvi tai eläin ei enää
herää henkiin. Analysointi on ruumiinavaus.” Toinen syyllinen on länsimainen
individualismi: ”[…] sielu tahtoisi vanhat
yhteytensä, mutta väärinkäsitetty yksilöllisyys kieltää. Mitä muuta on kouristuksenomainen nationalismi? Isänmaallisuus, projektit, tapahtumat, presidentinvaalit, rusketus, kesä, syöminen ja samanaikainen
laihtuminen? Mitä muuta tämä minun
levottomuuteni helvetti on kuin katkennutta
laumavaistoa?”
Rivouden filosofiassaan Turkka pyrkiikin
oppimaan pois näistä länsimaisen kulttuuriihmisen helmasynneistä. Ristiriita on kuitenkin siinä, että Turkka on ihanteistaan ja
askeettisista elämäntavoistaan huolimatta
sivistynyt, tai paremminkin siviloitunut
mies. Kun Häpeän päähenkilö on vihdoin
viimein saapunut sihteerien kokoukseen
puhumaan, hän toteaa: “En tiedä haisenko
hieltä, mutta rivo yritän olla ja samalla sivistynyt.” Tätä voisi nimittää vaikka nykymiehen Tarzan-syndroomaksi, kipuiluksi
ruumiin ja hengen, luonnon ja kulttuurin,
apinamiehen ja herrasmiehen identiteettien
välillä. Rautahannujen ongelma on se, että
ponnisteluistaan huolimatta he eivät voi
riisua pois kasvatustaan, kulttuuriaan.
Missä on nöyryys?
Viime syksyinen mieskeskustelu jäsentyi
Turkan ja Juha Siltalan kirjojen otsikoiden
mukaan käsitteiden ‘kunnia’ ja ‘häpeä’
ympärille. Termit vaikuttavat arkaaisilta, moderniin sopimattomilta. Lisäksi ne on
ymmärretty toistensa vastakohdiksi: mies
taistelee samanaikaisesti häpeäänsä vastaan ja
kunniansa puolesta.
Mieleen palautuu amerikkalaisen nykyfilosofin Kurt Vonnegutin tarina 1800-luvulla eläneestä englantilaisesta rosvoritarista,
joka totesi erään erityisen häpeällisen episodin jälkeen: “Onneksi ei mennyt kuin
kunnia.” Tämä viisaus olisi säästänyt ihmiskunnan monilta sodilta.
Ja toisaalta: eikö häpeän vastinpari voisi
kunnian sijasta yhtä hyvin olla nöyryys? Olisipa komea kirjan otsikko: Miehen nöyryys.
Olli Löytty
KUVAILEVIEN PÄIDEN
SOSIOLOGIAA
Peter Berger & Thomas Luckmann,
Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen:
tiedonsosiologinen tutkielma. (The Social
Construction of Reality, 1966.) Suomentanut Vesa Raiskila. Jälkisanat Tapio Aittola
ja Vesa Raiskila. Gaudeamus, Helsinki
1994. 255 s.
Luulin olevani yliväsynyt kun luin
arvosteltavana olevaa teosta ensimmäistä kertaa. Viivottimen avulla tuli kuitenkin
todistettua, että rivit vingertävät ihan
oikeasti, ja hyvässä työvalossa paljastui, että
painojäljen tummuusaste vaihtelee läpi koko
kirjan. Toivottavasti kustantaja unohtaa
moiset esteettiset kikkailut seuraavaa painosta
otattaessaan; Peter Bergerin ja Thomas
Luckmannin teos pitää lukijansa hereillä
ilman niitäkin.
Vesa Raiskilan kohtalaisen sujuvan suomennoksen ansiosta myös englantia taitamaton yleisö on noin vuoden ajan voinut tutustua fenomenologisen tiedonsosiologian
moderniksi klassikoksi mainittuun teokseen
Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen.
Tekijöillä on selkeä kuva oman tieteenalansa
tehtävistä ja yleisemminkin ihmisestä. Selkeä
oma kanta on auttanut Bergeriä ja
Luckmannia kirjoittamaan melko ymmärrettävästi ja lukijaystävällisesti; brassailevaa
yhteiskuntatieteellistä sanojen kilkuttelua ei
teoksesta juurikaan tapaa.
Kirjoittajat etenevät juohevasti sosiaalisen
synnyn ja instituutioitumisen kuvaamisesta
objektiivisen ja subjektiivisen sosiaalisen
todellisuuden tarkasteluun. Johtopäätöksissään he miettivät teoksensa suhteita muuhun tuon ajan eli 1960-luvun sosiologiaan.
Kirjan lopussa on Tapio Aittolan ja Vesa
Raiskilan yhdessä laatimat jälkisanat, joissa
Bergerin ja Luckmannin ajattelu asetetaan
yleisemmälle teoreettiselle kartalle ja pohditaan heidän antiaan nykytieteille.
Tieto siinä, missä elämä
Tieto ja todellisuus ovat Bergerille ja
Luckmannille läpeensä sosiaalisia, ja tiedonsosiologian keskeisin tehtävä on heidän mukaansa tutkia sitä, miten tieto ja todellisuus
sekä niiden kriteerit tulevat tuotetuiksi ja
ylläpidetyiksi eri yhteiskunnissa. Heitä ei siis
kiinnosta se, onko tietoväittämä sinänsä tosi
vai ei eli makaako maailma “todella” niin
kuin sen väitetään makaavan. Suurin osa
siitä, mikä Bergerille ja Luckmannille on tietoa, on tiedostamatonta. Yhteisön jäseneltä
ei välttämättä odoteta, että hän kykenisi
kertomaan, miten tai miksi toimii, tärkeää
on, että hän toiminnassaan osoittaa tietävänsä ja hyväksyvänsä ne yhteisönsä
peruskriteerit, joiden varaan kyseinen yhteisö
rakentuu.
Tiedonsosiologian hedelmällisimpiä tutki-
66
muskohteita eivät kirjoittajille ole myöskään
ne teoriat, joita (sosiaalisesta) maailmasta
kautta aikain on laadittu, eivätkä he ole
järin kiinnostuneita aatehistorioista tai
maailmankatsomuksistakaan; tässä he poikkeavat melko huomattavasti ennen heitä
vallalla olleesta amerikkalaisen tiedonsosiologian valtavirrasta. Universumia
syleilevien teoreettisten rakennelmien sijaan
Berger ja Luckmann yrittävät tässä teoksessaan korostaa arjen tapahtumista ja arkea
elävän ihmisten roolia tiedossa ja todellisuudessa: ihminen sekä rakentaa todellisuutta ja
tietoa että on todellisuuden ja tiedon tuotos
siinä elämässä, jota elää.
Toisessa pääluvussa Objektiivinen todellisuus kirjoittajat kuvaavat niitä prosesseja,
joiden kohteiksi yhteisössä elävät ihmiset
yhteisönsä taholta joutuvat. Tämä käsittely
sujuukin Bergeriltä ja Luckmannilta kuin
tanssi sen taitajilta. Varsinkin heidän ajatuksensa legitimaatiosta eli oikeuttamisesta ja
siihen liittyvistä mekanismeista sanovat jotakin peräti oleellista tästäkin ajasta. Täyttä
asiaa ja samalla melko hauskaa luettavaa ovat
käsitykset terapiasta ja mitätöinnistä; ne ovat
Bergerille ja Luckmannille yhteisön yrityksiä
pitää yksilö jäsenenään.
Subjektiivisen todellisuuden tarkastelu jää
sen sijaan mielestäni varsin ohueksi. Tekijät
tosin mainitsevat muutamaan kertaan, ettei
subjektiivinen todellisuus ole täysin
palautettavissa objektiiviseen todellisuuteen,
mutta loppujen lopuksi subjekti kuitenkin
jää erilaisten objektivoitumien toteuttajaksi.
Primaarisosialisaatio, sekundaarisosialisaatio
ja mahdollinen uudelleensosialisaatio;
kaikissa näissä objektiivinen sosiaalinen
todellisuus piirtää subjektin. Bergerin ja
Luckmannin subjekti on vailla todellista
mahdollisuutta objektiivisen todellisuuden
muuttamiseen, tekijöiden kaunis ajatus
objektiivisen ja subjektiivisen todellisuuden
käsittelemisestä dialektisena prosessina ei
toteudu.
Saivartelua
Heti teoksensa alussa Berger ja Luckmann
ilmoittavat luottavansa lukijoidensa sosiologiseen yleissivistykseen, minkä vuoksi he
eivät enää varsinaisessa tekstissään sen syvemmin selvennä, kenen klassikon suuntaan
heidän tekstinsä milloinkin kallistuu. Minä
kuitenkin jäin kaipaamaan hieman perustellumpia opastuksia polulla ajattelijasta toiseen. Marxilta, Weberiltä, Durkheimiltä,
Meadilta jne. on teoksessa otettu ajatus sieltä,
toinen täältä, sen enemmin miettimättä,
toimivatko eri ajattelijoiden käsitteet ja
käsitykset tällaisessa palapelissä vähääkään
sensuuntaisesti kuin Berger ja Luckmann
haluaisivat niiden toimivan.
Kirjoittajat väittävät ensimmäisessä varsinaisessa luvussaan Arkitiedon perusta, että
heidän edustamansa tiedonsosiologinen
haara tutkii elämismaailmaa ja niitä prosesseja, joissa tieto tulee tuotetuksi. Fenomenologiaa vähemmän tunteva samastaa helposti
elämismaailman ja arjen. Se elämismaailma,
jota Berger ja Luckmann tutkivat ja tutkiessaan samalla arvostavat, on kuitenkin tieteellinen elämismaailma, arjen yläpuolella oleva
näkemys arjesta. Tämä täsmennys jää tekijöiltä ja valitettavasti myös kirjan jälkisanojen
kirjoittajilta tekemättä. Käsitteellinen epätäsmällisyys saa keskustelijat useinkin puhumaan toistensa ohi, mikä ei kuitenkaan liene
ainakaan tässä tapauksessa sen enempää tekijöiden kuin jälkisanojen kirjoittajienkaan
tarkoitus.
Teoksen pahin puute ei kuitenkaan ole
hienoinen käsitteellinen epätäsmällisyys, vaan
se, ettei sanapariin fenomenologinen
tiedonsosiologia sisältyvä lupaus täyty.
Schütziin vetoaminen pelasta tältä kritiikiltä;
jonkun joskus tekemiä syntejä ei ole pakko
toistaa. Sen sijaan, että sosiaalista ja tietämistä
todella lähestyttäisiin fenomenologisen
perusasenteen eli paikantumisen ja siihen
kuuluvan kyselemisen kautta, tekijät siirtävät
jo teoksensa alussa kyselemisen pois “tieteenaloilta” “filosofian” piiriin. Jäljelle jää asenne,
jota voi mielestäni kutsua (jälki)positivismiksi: tieteen tehtävä on “neutraalisti”
kuvailla kohdettaan, ja se on parasta, mitä
tieteeltä voi odottaa. Keskustelu arvoista,
joihin tieteellinen(kin) toiminta perustuu,
suljetaan siis paradoksaalisesti tiedonsosiologian ulkopuolelle.
Kaiken kaikkiaan Berger ja Luckmann
kutistuivat ainakin minun silmissäni
positivistisen perinteen mukaisiksi kuvaileviksi päiksi. Kirja kannattaa kuitenkin lukea,
jollei muuten niin herttaisena muistona
kaikin puolin radikaalilta kuusikymmentäluvulta.
Riitta Koikkalainen
n&n
APUA, OLIN HETERO!
Jorma Sipilä ja Arto Tiihonen (toim.),
Miestä rakennetaan — maskuliinisuuksia
puretaan. Vastapaino, Tampere 1994.
277 s.
Postmodernin aikakaudella tiedotusvälineissä on liikkunut raportteja milloin minkäkin ilmiön identiteetin katoamisesta. Tiedostaminen on saavuttanut viimein myös hallitsevan fiktion, miehuuden. Miehuuden kriisin perustaksi on arveltu sukupuolisen roolin hämärtymistä. Naistutkimusta lukuunottamatta miehuuden kulttuurisen konstituution kritiikki on jäänyt “onkohan, eiköhän”
-paneelien varaan.
Miehuuden osa-alueiden, maskuliini-
suuksien tutkimuksen puuttuessa kohteeksi
on joutunut “tavallinen mies”, joksi kenenkään ei ole tarvinnut tunnustautua ja käydä
itsetutkiskeluun. Julkkis on voinut tyytyväisenä ironisoida mukaongelmallista sukupuoli-ilmastoa ja ilmoittaa kuuluvansa “tasapainoisten heteroseksuaalien klassiseen
vähemmistöön”.
Kuitenkaan edes kaikki heterot eivät ole
yhtä heteroseksuaaleja. Sukupuolittamisen
malli onkin ollut, huomaamattamme,
hierarkkinen heteroseksuaalisuus. Hierarkkisen heterouden yhteiskunnassa maskuliininen on normi, johon nähden sekä
feminiinen että “muut perversiot” määrittyvät.
Artikkelikokoelmassa Miestä rakennetaan,
maskuliinisuuksia puretaan käydään jo niin
kattavasti läpi miehuuden osa-alueita, että
pelkäksi heteroksi julistautuminen ei enää
riitä. Jorma Sipilän ja Arto Tiihosen toimittama kokoelma on kalupakki, josta riittää
malleja ja niiden purkamisen välineitä perinteisen könsikkään attribuutteihin: partiolainen, urheilija, työmies, murhamies,
panomies, soturi. Eikä edes pehmomies ole
luonnollistuneen kulttuurin oikku vaan
kulttuurin tuote sekin.
Tiedemies sentään puuttuu käsiteltävien
miestyyppien joukosta, mikä paljastanee
miestutkimuksen nuoruuden ja itsereflektion
niukkuuden. Joillekin tutkijoille, tieteenalasta riippumatta, miehuuden analyysi on
vain uusi väylä saada työlleen julkisuutta.
Millään alalla ei tarvita kovin kummoista
epistemologista urhonvolttia, jotta entinen
tyypillistä ihmistä tai ihmisryhmää käsittelevä tutkimus muuttuu tyypillisen miehen tai
miesryhmän kuvaukseksi. Oikeastaan enemmistö tieteestä ennen naistutkimusta oli
jo miestutkimusta. Siitä vain puuttui
miehuuden toteaminen normiksi kyseisellä
tutkimusalueella.
Harva kokoelman kirjoittajista vaivautuu
perustelemaan omaa asemaansa miestutkijana. Teoksen julkistamistilaisuudessa
kirjaa moitittiinkin “partiopoikahenkisyydestä”, jonka ainoat poikkeukset ovat
kolme naiskirjoittajaa. Kirjaa moitittiin myös
johdannon puutteellisuudesta. Kirjassa ei
anneta viitteitä aiempaan mieskeskusteluun,
eikä vaivauduta pohtimaan miehuuden
ontologisia perusteita.
Kirjan kolmestatoista artikkelista vain yksi
käsittelee miehuuden representaatiota. Tämä
on sääli siihen nähden, että johdannossa
kuitenkin tehdään selväksi miehen roolien
kulttuurinen luonne. Kulttuuritutkimuksen
näkökulma miehuuteen on toki saanut jo
sanansijaa kokoelmassa Mieheyden tiellä
(1993), mutta yhteiskunnallisten miesanalyysien rinnalle olisi sopinut katsaus
siihen, miten käytännön miesrooli näkyy
tiedotusvälineissä tai taiteessa.
Esimerkiksi Jorma Hännisen pornoteollisuutta käsittelevän artikkelin rinnalla olisi
ollut paikallaan tarkastelu suomalaisten
pornolehtien tyypillisistä mies/naisrooleista.
Kenen housuissa mies kuvittelee katsovansa
67
millaisen naapurin rouvaa?
Toimittajat ovat julkaisseet mitä tarjolla
on ollut, ja tällä hetkellä miehuuden analyysit ovat vielä pojankengissään. Samaan kokoelmaan on mahdutettu kovaa empiriaa ja
mutkikasta teoriaa. Tapio Bergholm esimerkiksi referoi tapaustutkimusta satamatyömiehistä.
Juha Siltala maahantoi Klaus Theweleitin
teoriaa jo vuonna 1988 (Tiede & Edistys 2 ja
3/88) ja jatkaa samaa tarinaa. Suomalaisen
miehuuden erityisluonteesta ei näytä olevan
enää tarjolla mitään merkittäviä paljastuksia.
Sen sijaan Jukka Relander pohtii artikkelissaan — Theweleitin teoria tukenaan —
millaiseen miehen univormuun partioliike
pukee poikiaan.
Osaltaan sinivalkoisen miessisun myyttisyyttä purkavat ne vertailut, joissa suomalainen mies näyttäytyy samalla tavoin
ongelmallisena kuin muiden kulttuurien
hiomat uroot. Terävin vertailu on Marjo
Liukkosen artikkelissa intohimorikoksen
anatomiasta meillä ja muualla. Rikostilastojen ja kulttuurisen asennoitumisen,
presentaation ja representaation yhdisteleminen on toimivaa myytin purkamista.
Myös yleisellä tasolla liikkuva katsaus voi
selkeyttää ilmiöitä, joihin helposti kytkeytyy
tosina pidettyjä mielikuvia. Väkivallan
maskuliinisuus on eräs myytti, joka on kelvannut tarkemman pohdinnan korvikkeeksi.
Martti Grönforsin artikkeli “Miehinen kulttuuri ja väkivalta” ei paljasta aiheesta mitään
uutta, mutta se on kattava todistus aiheesta,
josta puhuttaessa itse kukin helpoiten turvautuu epävarmoihin yleistyksiin.
Kirjan ainoa miehuuden representaatiota
käsittelevä artikkeli on Martti Lahden analyysi elokuvasta Tapaus Henry. Lahti näkee
elokuvan merkkinä laajemmasta tendenssistä
miehen “kotiuttamiseen”. Vaikka Tapaus
Henry näyttää miehen fyysisen heikkouden,
se ei sittenkään viesti miesten muuttuneesta
suhteesta omaan ruumiiseena.
Koti onkin se viimeinen rajaseutu, jota
mies on kääntynyt valloittamaan ja ottamaan
representaation alueella kontrolliinsa myös
perinteiset naisen roolit. Miehuuden uusissa
kehitystarinoissa isyyskin olisi vain uusi motivaatio henkiseen kehitykseen, eikä merkki
uudenlaisesta vastuun tiedostamisesta.
M.G. Soikkeli
n&n
JULKISEN HALLINNON
SIETÄMÄTÖN KEVEYS
Leena Oulasvirta (toim.), Julkisen toiminnan eettisiä kysymyksiä. Helsinki,
Valtionhallinnon kehittämiskeskus 1993.
Kirjanen Julkisen toiminnan eettisiä kysymyksiä on tarkoitettu herättämään keskustelua
julkisen hallinnon ja viranhaltijoiden toiminnan moraalikysymyksistä. Kirjoittajat
tarkastelevat virkamiehen arvoympäristöä
muuttuvassa yhteiskunnassa. Tällä pohdiskelulla on oma merkityksensä taloudellisessa
tilanteessa, jossa tehokkuusajattelu, markkinaohjaus yms. näkemykset ovat saaneet yhä
hallitsevamman aseman.
Kirjanen etenee väljästi virkamiesetiikan
käsitteestä konkreettisempiin virkamiesmoraalin ja hyvän hallinnon käsitteisiin ja
edelleen taloudelliseen vastuuseen, asiakasvastuuseen ja ympäristökysymyksiin. Sen
aloittaa Klaus af Ursinin tiivis virkamiesetiikan ja -hyveiden määrittely. Tämän jälkeen Antti Kivivuori pohdiskelee virkamiesmoraalia väljästi ja hyvin henkilökohtaisella
tasolla. Teemaa jatkaa Aimo Ryynänen, joka
tarkastelee oikeudellisen sääntelyn ja hyvän
hallinnon periaatteiden ongelmaa eettiseltä
kannalta. Seuraavassa artikkelissa Juhani
Kivelä erittelee esimiehen vastuun ulottuvuuksia. Tämän jälkeen tullaan yhteen koko
kirjasen mielenkiintoisimmista artikkeleista,
Hilkka Summan julkista toimintaa ja taloudellista vastuuta koskevaan kirjoitukseen.
Siitä siirrytään Katri Hellstenin asiakasvastuun ongelmaan hyvinvointivaltion muutoksessa. Lopuksi pääjohtaja Kaj Bärlund
käsittelee julkisen hallinnon vastuuta ympäristöstä.
Teoksessa on sen epätasaisesta yleisilmeestä huolimatta joka tapauksessa muutamia mielenkiintoisia artikkeleita. Lukijan
kannalta mielekkään kokonaisuuden muodostavat af Ursinin, Ryynäsen, Summan ja
Hellstenin artikkelit. Ilman niitä kirjasella ei
olisi sitäkään arvoa, joka sillä nyt voidaan
tunnustaa olevan.
Virka ja moraali
Klaus af Ursinin artikkeli Virkamiesetiikka ja
virkamieshyveet pyrkii antamaan kuvaa koko
keskustelun kannalta tärkeästä lähtökohtakysymyksestä: mistä etiikassa on kyse? Af
Ursinin antama vastaus on hyvin “oppikirjamainen”, joskin teoksen tarkoitusta ajatellen tehtävänsä täyttävä. Etiikan yleisestä
konseptiosta siirrytään virkamiesetiikan alan
määrittämiseen. Mielenkiintoisena nousee
esiin ajatus siitä, miten organisaatio
rakenteistaa ja uusintaa moraalisituaatioita
samalla kun se riistää yksilöltä hänen
valinnanvapauttaan. Johtopäätös tämän
osalta on kuitenkin hieman outo: “Yksilön
autonomisuus ei […] vaarannu jatkuvasta
organisoitumisesta huolimatta.”, toteaa af
Ursin ja jatkaa muutaman kappaleen jälkeen
väitteellä, että moderni yhteiskunta instituutioineen ja organisaatioineen on samalla
myös hyveellisempi kuin aikaisemmat (s. 11).
Intersubjektiivisuus kuuluu luontaisena
osana ihmisenä olemiseen. Se, missä määrin
tämä suhde “rakenteistuu”, ei tietenkään
määritä itse moraalisten valintojen sisältöä,
ts. se ei loogisesti kerro vielä mitään moraalisen valinnan suunnasta, mutta asettaa
repressiivisiä ehtoja yksilön valintamahdollisuuksille. Tämän vuoksi ei voida väittää,
että modernit rationaalistumis- ja sosiaalistumisprosessit vakiinnuttaessaan moraalivalintoja olisivat mitenkään moraalisempia
kuin ei-modernitkaan edes sillä perusteella,
että yksilöt ovat arvioineet ne hyviksi tai
ainakin hyväksyttäviksi. Samalla kun jokin
moraalinen koodi tulee “yleisesti hyväksytyksi” ja mallinnetuksi ja ehkä oikeudellisestikin säännellyksi, se tuottaa “väkivaltaa”,
vieraantuneisuutta, eriarvoisuutta — ja
jopa epäoikeudenmukaisuutta. Kaikki
moraalisestikin hyväksyttävät ja humanistiset
järjestelmät tuottavat jähmettyessään
epähumaaneja tuloksia. Moraali ei siis voi
“kasvaa” organismin tavoin. Af Ursin tosin
tuo esiin yleisesti hyväksytyn periaatteen
siitä, että rakenteet on kyseenalaistettava,
koska ne saattavat muuttua uudelleen moraalisesti arvelluttaviksi (s. 11). Hän myös korostaa sitä, että yleisesti hyväksytty voi olla
moraalisesti arvelluttavaa. Yksilö saattaa
joutua ylittämään kulttuuriperintönsä horisontin pyrkiessään toimimaan moraalisesti
oikein (s. 12).
Kansalaiset ja hallinto
Aimo Ryynänen on käsitellyt artikkelinsa
Virkatoiminnan etiikkaa rajoittavat oikeudelliset säännökset ja hyvän hallinnon periaatteet
tematiikkaa muun muassa teoksessaan Hyvän
hallinnon periaatteet kunnallishallinnossa (2.
painos, Helsinki 1991). Ryynäsen artikkeli
konkretisoi tärkeää kysymystä siitä, miten
virkamiehen on omassa institutionaalisessa
kehyksessään toimittava ja mitä eettisiä
koodeja tähän sisältyy. Esimerkiksi hallintoviranomaisten toimintaa säätelevät normit
laahaavat usein ajastaan jäljessä ja ovat niin
väljiä, etteivät ne riitä takaamaan ihmisten
oikeusturvaa. Tämän vuoksi hallintotoiminnan kehittäminen edellyttää niin yleisiä periaatteita kuin konkreettisia ohjeitakin
(s. 31). Tärkeää on ennen kaikkea se, että
voidaan lisätä kansalaisten luottamusta virkatoiminnan asianmukaisuuteen (s. 39). Tätä ei
voida toteuttaa monopolisoimalla politiikka tiettyjen toimijoiden sfääriksi.
Tarkastelunäkökulma onkin siirrettävä
kansalaiskeskeiseen suuntaan esimerkiksi
antamalla kansalaisille oikeuksia, jotka eivät
riipu hallinnon hoitajien harkinnasta (s. 41).
Vaurauden tuottaminen
ja jakaminen
Hilkka Summan artikkeli Julkinen toiminta
68
ja taloudellinen vastuu tuo keskusteluun
ulottuvuuden, joka nykyoloissa on ehdottomasti oltava mukana. Artikkeli antaa mainion kuvan byrokratiakritiikistä ja modernin
hallintoreformin hengestä. Julkisen valinnan
(public choice) koulukunnan näkemysten
käsittely tässä yhteydessä on perusteltua.
Kyseessä on uuden poliittisen taloustieteen
suuntaus, joka soveltaa uusklassisen
mikrotalousteorian analyysivälineistöä politiikan ja hallinnon tutkimukseen. Siinä uskotaan individualismiin, markkinamekanismiin
ja desentralisaatioon. Sen edustajien mukaan
poliitikot pyrkivät ajamaan vain omaa
etuaan, ja johtavat viranhaltijat pyrkivät kasvattamaan yksiköidensä budjetteja. Kollektiivisen toiminnan organisoinnissa julkisen
valinnan normatiivisena pyrkimyksenä on
luoda tieteelliset edellytykset sellaisille päätöksenteon järjestelyille tai instituutioille,
jotka loukkaavat mahdollisimman vähän
yksilön vapautta, pitävät organisointikustannukset minimissään, ja samalla tuottavat
tuloksia, joiden kanssa jokainen voi mielekkäästi elää. Sen mukaan smithiläinen “näkymätön käsi” on suunnittelua ja rationaalista
hallintoa toimivampi ja tehokkaampi. Tämä
on myös useimpien hallintoreformien henki
1980- ja 1990-luvulla.
Summan mukaan byrokraattisen ja
markkinaperusteisen mallin vastakkainasettelussa sivuutetaan niiden perusta, toimintaa ohjaavat moraaliset valinnat. Tärkeä
kysymys onkin, miten nykyinen hegemonia
ja reformismi on muuttamassa moraalikoodia. Ainakin tehokkuus- ja taloudellisuusvaatimukset ja tilivelvollisuuden
konkretisoimistendenssit kuuluvat aikamme
hallintoreformeihin. Ei riitä, että byrokratian
ihanteen mukaisesti noudattaa sääntöjä ja
jättää virheet tekemättä. Julkisen hallinnon
resursseja on käytettävä myös tehokkaasti.
Tähän vaatimukseen ei kuitenkaan vielä
sisälly vaikkapa tehokkuussosialismin ja
julkisen valinnan välistä erottelua.
Usein taloudellisuuden tavoittelu nähdään
kovien arvojen puolustamisena ja jopa
epähumaanina toimintana. Se asetetaan yleisen edun puolustamisen ja vähäosaisista
huolehtimisen vastapainoksi. Summa toteaa
kuitenkin aivan perustellusti, että tämä
rationaliteettien ristiriita ei ole millään tavalla
johdonmukainen: “Vastuun ottaminen
toiminnan taloudellisuudesta ja julkisen
toiminnan tuottavuudesta on kuitenkin
‘pehmeiden’ arvojen puolustamisen ensimmäinen edellytys” (s. 57). Välinpitämättömyys, resurssien tuhlaus ja tehottomuus
syövät solidaarisuuden toteutumisen mahdollisuuksia. Tämän väittämän pohjalta on
ymmärrettävää, että luottamus markkinamekanismiin tai ainakin tähän illuusioon on
lisääntymässä. Sen johdonmukaisena seurauksena ja tähän liittyvien hallintoreformien
keskeisimpänä tarkoituksena on talouden
rationaliteetin sisällyttäminen julkishallintoon.
Talouden rationaliteetti on kuitenkin
hyvin ongelmallinen käsite. Summa saattaa
mennä liian pitkälle väittäessään, että taloudellisuusargumentti on päämäärän suhteen
neutraali, varsinkin kun hän esittää sen jälkeen mahdollisuuden tulkita taloudellinen
vastuu moraaliperiaatteeksi (s. 59). Kyseisen
argumentin arviointilähtökohdan muodostavat aineelliset elinolosuhteet, joiden
tuottamis- ja jakamisongelmat ovat yleisiä.
Jos taloudellisuusperiaate hallitsee konkreettisia valintoja, tuntuu intuitiivisesti selvältä,
että se tässä muodossa on välineellisen ja
epähumaanin maailmankuvan ilmaus.
Toinen talouden rationaliteetin ongelma
muodostuu yleisesti tunnetusta tavoitekeino-hierarkiasta ja tähän liittyen siitä, että
päämäärät voivat vastata hyvin pitkälle niitä
“keinoja”, jotka oletetaan päämääriensä suhteen neutraaleiksi. Päämäärien hajautuessa ja
jäädessä yleisiksi yhteiskuntapoliittisiksi
tavoitteiksi, keinoista tulee tapahtumien
kulun määrääviä tekijöitä. Tällaisen aseman
saaneita “päämäärän suhteen neutraaleja
taloudellisuusargumentteja” ovat esimerkiksi
taloudellinen kasvu, elintason nostaminen tai
kansainvälinen kilpailukyky. Jokainen voi itse
päätellä, onko näiden keinojen taustalla
olevilla ylevillä päämäärillä “itsenäisyyttä” tai
tavoite-keino-hierarkiaa suuntaavaa voimaa.
Köyhästä asiakkaaksi
Artikkelissaan Asiakasvastuu hyvinvointivaltion muutoksessa Katri Hellsten antaa selkeän
ja myös melko osuvan kuvan hyvinvointivaltion kansalaisen muuntumisesta sosiaalisten
tehtävien kohteena olleesta “köyhästä”
“asiakkaaksi”. Osa hyvinvointivaltion
oikeuttamisen ongelmista on syntynyt siitä,
että standardoidut ja yleiset tuki- ja palvelujärjestelmät eivät vastaa kansalaisten
vaihteleviin, yksilöllisiin tarpeisiin ja
preferensseihin, ja myös siitä, että asiakkailla
ei ole käytössään riittäviä osallistumis- ja
vaikutuskanavia tai mahdollisuuksia valita
tarpeitaan parhaiten palvelevia avun muotoja
(s. 70). Tämä tilanne on synnyttänyt paineita
byrokratian keventämiseksi ja uudelleenorganisoimiseksi. Responsiivisuus, konsumerismi, palveluperiaate ja asiakaslähtöisyys ovat
tämän ajattelun terminologiaa. Valtion ei
pidä olla säätelijä, vaan sen on oltava
mahdollistaja (enabling), kuten asia on
ilmaistu anglosaksisessa kirjallisuudessa. Julkisen sektorin tehtäväksi tulee mahdollisuuksien luominen, palvelu- ja tukijärjestelmien
koordinointi ja laadunvalvonta (s. 71-72).
Lopuksi Hellsten tuo esille näkökohtia, jotka
osoittavat hyvinvointivaltion olemassaololla
olevan vankkoja perusteita.
Järjestelmää on uudelleenmuotoiltava,
mutta sitä ei saa hajoittaa!
Ari-Veikko Anttiroiko
n&n
IHMISHENGEN
VILJELYSTÄ
Veikko Litzen, Keskiajan kulttuurihistoria.
Helsinki, Gaudeamus 1994 (toinen painos,
ensimmäinen painos 1974). 186 s.
“Kulttuuri on ihmishengen viljelyä, ja yleisen kulttuurihistorian tulisi kertoa ihmisen
toiminnan tuotteista tekniikassa, tieteessä,
taiteessa ja uskonnossa — jopa politiikassakin. […] Se pyrkii tyypittelyyn, yleistykseen
ja sen kautta yksinkertaistukseen.” Veikko
Litzenin, alunperin yli 20 vuotta sitten ilmestyneessä Keskiajan kulttuurihistoriassaan (s.
10) esittämä määritelmä on häkellyttävän
mutkaton. Siinä ei ole jälkeäkään kyseenalaistuksista, joita keskiajasta kiinnostunut
lukija on sittemmin ehdollistunut odottamaan ‘kulttuurista’, ‘historiasta’ tai vaikkapa
‘kirjallisuudesta’ kirjoittavilta. Mutkattomuus ei sinänsä ole pahe, mutta Keskiajan
kulttuurihistorian kohdalla se liittyy joukkoon muita uudelleenjulkaisun herättämiä
kysymyksiä. Tässä yhteydessä ei ole mieltä
lähteä yksityiskohtaisesti arvioimaan teosta,
joka peittelemättä ilmoittaa omat rajoituksensa: kirja perustuu luentomuistiinpanoille,
mikä selittää täydellisen lähdeviitteiden puuttumisen ja ajoittain varsin ylimalkaisen
esitystavan. Lisäksi vuonna 1994 kirjoittamissaan loppusanoissa Litzen toteaa, että
koko teoksen tavoitteet pitäisi arvioida
uudelleen joskaan “uudelleen kirjoittaminen
ei ole mahdollista”. (S.177) Toisen painoksen ottaminen on kuitenkin teko, joka johdattaa miettimään ajan hampaan jälkiä 70luvulta tähän päivään. “Jokainen kulttuurin
vaihe luo oman filosofiansa” (s. 119), toteaa
Litzen keskiajan opillisten keskustelujen
äärellä, ja toteamus soveltuu ihmishengen
viljelyyn tätä lyhyemmilläkin aikaväleillä.
Tarkastelkaamme siis aivan lyhyesti Keskiajan
kulttuurihistoriaa tästä näkökulmasta,
alunperin 1974 ilmestyneenä tutkimuksena,
joka uusittuna painoksena tarjotaan 90luvun lukijalle “erinomaisena oppaana historian vähiten tunnetun ja kuvatun ajanjakson
tuntemiseen” (takakansi).
Sitten 70-luvun puolivälin, suomalaisenkin lukijan odotushorisonttiin on iskostunut
itsestäänselvyyksiä, joita ilman keskiaikaa on
vaikea ajatella. Kehuttu ja parjattu magister
Eco on yksittäisistä kirjoittajista ehkä tehokkaimmin onnistunut ohjelmoimaan suuren
yleisön visioita keskiajasta. 80-luvun jälkeen
keskiaikaisen kirkonmiehen toimenkuvaan
on “luontevasti” liittynyt salapoliisitehtävien
ratkominen ja kätkettyjen käsikirjoitusten
jäljittäminen (Econ Ruusun nimi, Ellis
Petersin keskiaikadekkarit, kotikutoisemmin
esim. Juha Ruusuvuoren Kaniikki Lupus;
keskiaikaan liittyy myös Econ suomennettu
esseekokoelma Matka arkipäivän epätodellisuuteen). Toisenlainen historiallinen romantiikka on suomeksi kukoistanut mm.
Pohjolan keskiaikaisen naisen seikkailuissa
69
(Kaari Utrio). Historiankirjoituksen ja lukuromaanin sukulaisuuksia herätti pohtimaan
Ladurien Montaillou kertoessaan viihdyttävästi keskiaikaisen maaseudun arjen ja
inkvisition yhteentörmäyksistä. Litzenin
teokseen mainitut asiat liittyvät etäisesti,
mutta liittyvät kuitenkin. Toisaalta ne kertovat siitä, että keskiajalla on nyt kierrätysarvoa
ja kysyntää. Toisaalta niistä heijastuu välillisesti tai välittömästi akateemisia tutkimussuuntauksia, jotka ovat olleet vahvasti esillä
viime vuosikymmenien keskiajantutkimuksessa. Keskiajan ihmisen arkipäivän tutkimus (Alltagsgeschichte), mikrohistoria, ja
naistutkimus ovat tuottaneet valtavasti uusia
näkökulmia ja tietoa keskiajan kulttuurin
arviointiin. Näiltä osin Keskiajan kulttuurihistoriassa pistävät silmään vanhentuneet
toteamukset kuten “Yleisistä elämänolosuhteista samoin kuin ihmisestä itsestään
ei ole paljon tietoja” (s.27), tai “[…] vain
harvojen keskiaikaisten naisten nimet ovat
säilyneet taiteen tai tieteen piiriin luettavien
saavutustensa vuoksi” (s.169). Viime vuosien
akateeminen julkaisuvyöry aiheista todistaa
kuitenkin muusta.
Toinen yleinen huomioni liittyy itse kulttuurihistorian ja historian “lähi- ja aputieteiden” suhteeseen (mm. arkeologia, taidehistoria, kielitiede, paleografia, s.11). Keskiajan kirjallisuudesta kiinnostuneena lukijana tulin kysyneeksi, mitä sellaista kulttuurihistorian näkökulma tuo esimerkiksi
kirjallisuushistoriaan (luku VI), mikä ei jo
sellaisenaan olisi löydettävissä kirjallisuushistorian yleisesityksistä. Onko “yleistämiseen ja
yksinkertaistamiseen” pyrkivä kulttuurihistoria jotakin muuta, tai enemmän, kuin leikkaa-ja-liimaa-tyyppinen kokoomus eri alojen
erityistietämystä? Toisaalta, suurissa yleislinjoissa pitäytyvä historia sitoutuu väkisinkin vakiintuneisiin kaanoneihin. Vuonna
1994 kirjoittamissaan loppusanoissa Litzen
korostaa, että keskiaika tulisi ymmärtää Rooman valtakunnan perillisten historiaksi: jos
teos olisi kirjoitettava uudestaan, se sisältäisi
laajan ajanlaskun alusta alkavan jakson
(s.178). Kukaan tuskin voi kiistää Rooman
kulttuurin vaikutusta keskiaikaiseen hengenviljelyyn, mutta silti nimenomaan keskiajan
kulttuurihistoriaa on mielenkiintoista etsiä
— ja on viime vuosina etsitty — myös
tiivistetymmin suurten kaanonien ja
pitkittäisleikkausten lomasta. Tai kuten
Conrad Hirsaulainen kirjoitti 1100-luvulla
dialogimuotoisessa traktaatissaan kirjallisuuden lukemisesta:
“[…] on anteeksiantamatonta jättää tutkimatta vähäpätöisimpiä kirjoittajia,
vaikka oppilas olisikin hyvin perehtynyt
suuriin nimiin. Mitä tahansa tietoa suurten nimien tutkiminen tuottaisikin, se
jää hämäräksi jos vähäisempien kirjoittajien opiskelu laiminlyödään. (“Keskustelu kirjoittajista”, latinankielisen tekstin toimittanut Huygens, R.B.C.,
Accessus ad auctores. Bernard d’Utrecht.
Conrad d’Hirsau. Leiden: E.J.Brill, s.72)
Verrattuna pitkiin vuosisatoihin keskiajan
ja nykyhetken välissä, historian ratas ei ole
sanottavasti ehtinyt pyörähtää 20 vuodessa.
Silti olisin odottanut Keskiajan kulttuurihistorian kustantajan tai tekijän taholta
konkreettisempia käytännön eleitä nykyhetken tavoittamiseksi — eleitä, jotka eivät
aliarvioi lukijan kykyä kiinnostua kirjassa
mainituista asioista (valikoiva lähdeluettelo
Litzenin mainitsemista keskiajan teksteistä,
jotka ovat suomeksi saatavilla? muita lähdeviitteitä?). Kirjan puolihuolimaton uudelleenjulkaisu on suomalaisittain “kulttuurihistoriallinen teko” osoittaessaan ilmeisen
puutteen ajanmukaisessa alan kirjallisuudessa
ja oppimateriaalissa. Suomalaiset keskiajantutkijat ovat viime vuosina osoittaneet kasvavaa halukkuutta tieteidenväliseen keskusteluun mm. eri yliopistoissa järjestettyjen
tutkijatapaamisten puitteissa. Toivottavasti
sama henki alkaa tuottaa myös julkaisujen
muodossa ahkerampaa osallistumista
yleistajuisuuden ja tieteidenvälisyyden vaativaan lajiin.
Päivi Mehtonen
n&n
ITALIAN
MATKAOPPAIDEN
YKKÖNEN
Giorgio Vasari, Taiteilijaelämänkertoja
Giottosta Michelangeloon. Suom. Pia
Mänttäri. Kustannusosakeyhtiö Taide,
Helsinki 1994. 416 s.
Giorgio Vasarin (1511-74) La vite de’ più
eccellenti pittori, sculttori e architettori on
epäilemättä yksi länsimaisen sivistyksemme
kuuluisimpia ja vaikutusvaltaisimpia teoksia.
Teoksen ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna
1550 ja myöhemmin Vasari laajensi teostaan
sisällyttäen siihen yhä useampia elämänkertoja itsensä mukaanlukien. Suomennos on
valikoima vuonna 1568 ilmestyneestä
laitoksesta.
Taiteilijaelämänkertojen ensimmäinen
versio sisälsi 135 taiteilijan ja arkkitehdin elämänkerrat ja lopullinen editio oli tätä useita
kertoja suurempi. Vasari loi näin kokonaisvaltaisen katsauksen Italian taiteen historiaan
1200-luvun lopusta 1500-luvun puoliväliin,
ja tällä katsauksella oli suunnattomia vaikutuksia käsitykseemme Italian renessanssista ja
taiteilijoista ylipäätään. Ensimmäistä kertaa
myös kolmea taidetta, maalausta, kuvanveis-
toa ja arkkitehtuuria, käsitellään yhdessä.
Renessanssi
Vasarin laaja aineisto kertoo omaa kieltään
siitä, miten aikalaiset kokivat taiteeen tärkeyden ja aseman 1500-luvun puolivälissä.
Vasarin tekstissä nousee esille, että taiteilija
pyrittiin nostamaan tiedemiehen ja runoilijan rinnalle ja joskus jopa rinnanmitan ylikin. Näin taide tuli esittämään merkittävää
osaa uuden ajan maailmakuvan avaajana ja
vauhditti tieteen kehitystä. Renessanssin alun
suuret taiteilijat olivat nimittäin usein myös
matemaattisesti lahjakkaita ja tutkivat antaumuksella geometriaa ja lineaariperspektiiviä,
joka tuli merkitsemään tärkeätä taitamiseen
ja tietämiseen liittyvää periaatetta niin taiteessa kuin tieteessäkin. Taide asettui nyt
omanarvontuntoisesti seitsemän vapaan
taidon (ars) joukkoon, jotka keskiajalla
muodostivat oppineisuuden kaanonin:
grammatiikka, retoriikka, dialektiikka,
aritmetiikka, geometria, astronomia ja
musiikki.
Vasari jakaa renessanssin kolmeen kehityskauteen, joissa edettiin pikkuhiljaa kohti
kukoistusta, joka manifestoituu Michelangelossa. Taiteella oli oma syntymisensä,
nuoruutensa, kukoistuksensa ja kuihtumisensa, kuten kaikella muullakin. Renessanssi merkitsikin Vasarille tätä taiteen kehittymistä kukoistukseensa, joka tapahtui antiikin uudelleen löytämisessä ja raskaasta
goottilaisesta tyylistä luopumisessa.
Renessanssitaiteilijoille oli näin yhteistä
pyrkimys luonnon ja järjen liittämiseen
yhteen, niin että antiikin kuvaustapa jopa
ylittyy. Hän kirjoittaa seuraavasti: “Monet
uutterat ja lahjakkaat miehet pyrkivät
maineekkaan Giotton ja hänen seuraajiensa
jäljissä osoittamaan maailmalle, millaiset
kyvyt tähtien suopeus ja ruumiinnesteiden
harmoninen suhde oli heille suonut. He
halusivat jäljitellä luonnon suuruutta taiteen
keinoin yltääkseen mahdollisimman lähelle
sitä korkeinta ymmärrystä, jota monet
kutsuvat älyksi” (s. 296).
Keskeistä oli siis luonnon imitoiminen ja
väsymätön tutkiminen, joka koski erityisesti
ihmisen anatomiaa. Imitaatio ei toki ollut
ainoa 1500-luvun taidetta koskeva käsite,
vaikka luonnon jäljitteleminen olikin korkea
ihanne. Altti Kuusamo antaa suomennoksen
johdannossa kattavan katsauksen ajan
taidetermistöön.
Nero-myytti
Vasari oli osaltaan myös luomassa vahvaa
myyttiä, joka näkyy myöhemmin erityisesti
1700- ja 1800-luvun nero-ihanteessa, joka
erityisesti saksalaisessa romantiikassa oli keskeistä. Vasari tuo selvästi esille, että taiteilija
on saanut taitonsa luonnon lahjana, jota hän
uutterasti kehittää. Tähän taiteilija tarvitsee
yksinäisyyttä, jossa hänen lahjansa puhkeavat
kukkaan ja niitä voi harjoittaa. Yksinäisyyteen liittyy edelleen melankolisuus, joka
70
korostui voimakkasti Michelangelossa.
Mutta yksinäisyys ja melankolisuus ei ollut
myöskään mitään ilman sisäänpäin kääntymistä ja oikukasta luonnetta, jota Vasari
kuvaa lakkaamatta erilaisilla anekdooteilla.
Taiteilijan oikukkuudesta tulee Vasarilla
näin melkein sääntö, ja taide tulee vuosisatojen kuluessa merkitsemään herkkyyttä,
tunteikkuutta ja yksilöllisyyttä.
Oikukkuudesta tulee täysin hyväksyttävää
ja jopa ihannoitavaa. Vasari kuvaa herkästi
suuttuvia, maalaisille ja “poroporvareille”
tiuskivia herkkiä taiteilijoita, joiden edessä
jopa paavit nöyrtyvät. Taiteilijalle on kaikki
salittua. Kuuluisin esimerkki tästä on Filippo
Lippi, jota Vasari kuvaa erityisen naisiin
meneväksi. Filippon elämän kuuluisin tapaus
lienee hänen ihastumisensa Santa
Margheritan luostarin nunnaan, tämän
ryöstäminen ja ilmeinen raiskaaminen.
Tälläiset tapahtumat kuitataan Vasarin
tekstissä taiteilijan elämään kuuluvina
etuoikeuksina. Erityisesti Filippo Lippin elämänvaiheiden kuvaaminen onkin kuvausta
taiteilijan uudesta vapaudesta ja “neron”
vitaalisesta elämästä. Nykyisistä taiteilijankuvista mm. Milos Formanin Mozartin elämää kuvaava elokuva Amadeus noudattaa
samaa kaavaa.
Renessansitaiteilijoiden “nerous” ei
kuitenkaan merkinnyt samaa “orginaalisuutta” kuin nykyinen käsitys neroudesta.
Renessanssitaiteilija ei nimittäin kaikesta
huolimatta ole Vasarin tekstissä “luova ja
spontaani taiteilija”, vaan edelleen pikemminkin käsityöläinen, joka hankkii taitonsa
myös uutteruudella ja luontoa tarkkailemalla.
Tästä huolimatta Vasari yltyy välillä
melkoiseen hehkutteluun, jossa “taiteilijanero” nähdään yli-inhimillisenä olentona,
jonka suuruus näkyy jopa kuolemassa. Näin
Vasari kuvaa Michelangelon hautajaisia:
“Arkku avattiin, ja vaikka niin herttuan edustaja kuin kaikki me paikallaolijat luulimme
näkevämme ruumiin jo mädänneenä ja
turmeltuneena, sillä Michelangelo oli ollut
kuolleena 25 päivää ja arkussa 22 päivää,
löysimmekin hänet koko ruumiiltaan vahingoittumattomana eikä pahaa hajua tuntunut,
joten olisimme miltei voineet uskoa hänen
lepäävän suloisessa ja rauhaisassa unessa” (s.
360).
Taiteilijaelämänkertoja lukemaan ryhtyvän
on aluksi syytä lainata kirjaston taidehylly
tyhjäksi tai ostaa lippu Italian koneeseen, sillä
suurin osa kirjasta on Vasarin taidokasta ja
vivahteikasta taideteosten kuvaamista. Teokset ovat tietenkin jo paljolti hävinneet ja
ripoteltu ympäri maailmaa, mutta ainakin
Pohjois-Italiaan tai Roomaan matkaavan
kannattaa pakata Vasari matkalaukkuun.
Painoa teoksella on tosin melkein kilo.
Reijo Kupiainen
Martin Heidegger
P E LTOT I E
Pikkupojat puolestaan vuolivat tammen kaarnasta laivoja,
jotka uivat tuhdoin ja peräsimin varustettuina Mettenbachin
purossa tai koulun suihkukaivossa. Leikeissä maailmanmatkaajat saavuttivat vielä helposti päämääränsä ja palasiTie kulkee linnanpihan portilta Ehnriediin. Puistikon
vat jälleen kotirannoille. Tuollaisten matkojen haaveellisuus
vanhat lehmukset seuraavat sitä katseellaan muurin yli niin
kätkeytyi nyt jo himmenneeseen hohteeseen, joka verhosi
pääsiäisen aikoihin, jolloin se hohtelee kirkkaana orastavien
kaikkia asioita. Matkojen valtakuntaa rajasivat äidin kädet
kylvösten ja kevääseen heräävien niittyjen välissä, kuin
ja silmät. Oli kuin hänen sanaton huolenpitonsa olisi
joulun tienoillakin, jolloin se katoaa läheisen kukkulan
suojannut kaikkea olevaa. Nuo leikkimatkat eivät tienneet
taakse lumivaippaan peittyneenä. Pientareelle pystytetyn
vielä mitään vaelluksista, joilla kaikki rannat jäävät taakse.
ristiinnaulitun kuvan kohdalta tie kääntyy metsää kohti.
Sittemmin tammipuun lujuus ja tuoksu alkoivat puhua
Metsänreunalla se tervehtii kookasta tammea, jonka alla on
kuuluvammin siitä vitkaudesta ja sitkeydestä, jolla puu
karkeatekoinen penkki.
kasvaa. Tammi itse sanoi, että vain sellaisessa kasvussa
Aika ajoin penkille laskettiin yksi ja toinenkin suurten
luodaan pohja sille mikä kestää ja tuottaa hedelmää, että kas-
ajattelijain kirjoitus, jota avuton nuoruus yritti tulkita. Jos
vaminen on taivaanlaen avaamista itselleen ja juurtumista
arvoitukset kietoituivat toisiinsa eikä ratkaisua löytynyt,
mullan mustuuteen; että kaikki aito menestyy vain silloin,
peltotie toi avun. Se näet johdattaa jalkamiehen kaarteista
kun ihminen on tasavertaisesti molempia: valmis korkeim-
polkua tyynesti halki karun ja avaran maan.
man taivaan vaatimuksiin ja kantavan maan hellään
Ajatus palaa toisinaan yhä uudelleen samoihin kirjoituk-
huolenpitoon.
siin tai omiin yrityksiin tuolla polulla, jonka peltotie piir-
Tammi sanoo sen vieläkin peltotielle, joka ohittaa sen
tää halki vainioiden. Polku ohjaa ajattelijaa yhtä lailla kuin
kulustaan varmana. Tie kokoaa yhteen kaiken olevan
aamuvarhaisella niittämään käyvän maamiehen askelta.
ympärillään ja antaa jokaiselle kulkijalle osansa. Samat
Vuosien saatossa tienvarren tammi vie yhä useammin
vainiot ja niittyrinteet saattelevat peltotietä vuodenaikojen
mukanaan muistoihin, lapsuuden leikkeihin ja ensimmäisiin
mukaan läheten ja loitoten. Kun Alppien huiput metsien
valintoihin. Kun aikoinaan metsän keskellä kaatui tammi
yllä vajoavat iltahämärään, kun kiuru kohoaa kesäaamuun
kirveen iskusta, isä haki heti hänelle kuuluvat puupinot
siellä missä peltotie kipuaa vuorijonon yli, kun itätuuli
metsikköjen ja aurinkoisten metsäaukeiden takaa työpa-
puhaltaa äidin kotikylän suunnalta, kun puunhakkaaja raahaa
jaansa. Siellä hän ahkeroi mietteissään tauoilla työstään
risukimppuaan yön tullen kotia kohti, kun elonkorjuukärryt
tornikellon ja kirkonkellojen parissa, joilla kummallakin on
keikkuvat polkua kotiin päin, kun lapset poimivat niityn-
oma suhteensa aikaan ja ajallisuuteen.
reunasta kevään ensimmäiset esikot, kun usva työntää
71
Peltotien lempeä puhuttelu herättää mielenlaadun, joka
rakastaa vapautta ja joka otollisen ajan tullen yltää
murheenkin yli viimeiseen hilpeyteen. Hilpeys vastustaa
sellaisen työnteon mielettömyyttä, joka on vain itseään ja
turhuutta varten.
Peltotien vuodenaikojen mukaan vaihtelevassa ilmapiirissä elää tietävä hilpeys, jossa on usein alakuloinen
vivahde. Tällainen hilpeä tietämys on “kaikkein hyödytpäiväkausien ajan seudulle synkkyyttään ja raskauttaan,
tömintä”. Jolla ei sitä ole, ei voi sitä saada. Ne, joilla se on,
peltotien lempeä puhuttelu säilyy aina ja kaikkialla samana:
ovat saaneet sen peltotieltä. Sen polulla kohtaavat toisensa
Yksinkertainen vaalii suuren ja pysyvän arvoitusta. Se
lumimyrsky ja elonkorjuupäivä, kevään verevä kiihko ja
poikkeaa ihmisten luo äkkiä ja yllättäen ja tarvitsee kuiten-
syksyn rauhaisa kuolema, siellä katsovat toisiaan nuoruu-
kin pitkän kypsymisajan. Siunauksensa se kätkee aina
den leikkimieli ja vanhuuden viisaus. Ja kaikki tuo soi
samana pysyvän huomaamattomuuteen. Kaikkien peltotien
hilpeyttä yhdessä ainoassa sopusoinnussa, jonka kaikua
ympärillä kasvaneiden olioiden kirjo lahjoittaa runsain
peltotie kantaa vaiteliaana mukanaan.
mitoin maailmaa. Niiden lausumattomassa kielessä on
Tietävä hilpeys on portti ikuisuuteen. Sen ovi kääntyy
Jumala vasta Jumala, kuten sanoo Eckehardt, lukemisen ja
saranoilla, jotka muuan taitava seppä kerran takoi olemas-
elämisen mestari.
saolon arvoituksesta.
Mutta peltotien lempeä puhuttelu lohduttaa vain niin kauan
Ehnriedistä tie kaartuu takaisin kohti linnanpihan porttia.
kun on ihmisiä, jotka tien ilmapiirissä syntyneinä voivat sen
Sen kapea nauha kulkee viimeisen mäen yli ja alavan notkon
kuulla. He ovat kuuliaisia syntyperälleen, mutta eivät
poikki aina kaupunginmuurille saakka. Se loistaa himmeänä
vehkeilijöiden käskyläisiä. Ihminen yrittää turhaan luoda
tähtien valossa. Linnan takana kohoaa Pyhän Martin kirkon
suunnitelmillaan maapallolle järjestystä, jollei hän
torni. Hitaasti, miltei empien, häipyvät
ole
yöhön kellon
valmis kuuntelemaan peltotien lempeää puhuttelua. On ole-
yksitoista lyöntiä. Vanha kello, jonka köysissä poikien kädet
massa vaara, että tämän ajan ihmiset jäävät kuuroiksi sen
niin usein ovat hiertyneet, vapisee tuntivasaran iskuista,
kielelle. Heidän korviinsa kantautuu enää vain koneiden
vasaran, jonka synkänhilpeää ilmettä
ääni, jota he pitävät melkeinpä Jumalan äänenä. Ihminen on
unohda.
kukaan ei koskaan
vailla päämäärää ja tietä. Harhailevalle yksinkertainen on
Viimeisen lyönnin myötä hiljaisuus muuttuu yhä
yksitoikkoista. Yksitoikkoisuus kyllästyttää. Ikävystyneet
hiljaisemmaksi. Se ulottuu aina niihin saakka, jotka uhrattiin
näkevät enää vain yhdenmukaisuutta. Yksinkertainen on
ennen aikojaan kahdessa maailmansodassa. Yksinkertainen
paennut. Sen hiljainen voima on ehtynyt.
on nyt vieläkin yksinkertaisempaa. Aina samana pysyvä
Tosin on niin, että niiden joukko, jotka vielä kokevat
oudoksuttaa ja vapauttaa. Peltotien lempeä puhuttelu
yksinkertaisen itse hankituksi omaisuudekseen, pienenee
kuuluu nyt selvänä ja kirkkaana. Puhuuko sielu? Puhuuko
koko ajan. Mutta ne harvat tulevat olemaan niitä, jotka
maailma? Puhuuko Jumala?
säilyvät. Kerran vielä he voittavat peltotien herkän voiman
Kaikki puhuu saman luopumisesta. Luopuminen ei ota.
avulla ydinenergian valtaisan mahdin, energian, jonka
Luopuminen antaa. Se antaa ehtymätöntä voimaa, joka on
ihminen on laskutaidollaan tehnyt kahleeksi omalle toimin-
kaikessa yksinkertaisessa. Lempeä puhuttelu luo kotoisuutta,
nalleen.
joka liittää mukaan pitkään perinteeseen.
Suomentanut Hanna Nurmi
Valokuvat Aki Huhtinen
72
ohjeita kirjoittajille
Lehteen
toivotaan
artikkeleita,
keskustelupuheenvuoroja ja kirjaarvioita sekä suomennoksia. niin & näin
noudattaa referee-menettelyä. Käsikirjoitukset osoitetaan toimitukselle ja
niihin liitetään kirjoittajan nimi, osoite
ja puhelinnumero sekä mahdollinen
faksinumero ja sähköpostiosoite sekä
kirjoittajatiedot, joita tulisi voida käyttää kirjoittajat-palstalla.
Käsikirjoitukset lähetetään toimitukselle levykkeellä (3,5”) ja kolmena paperikopiona. Tiedostot voivat olla Macintosh
tai MS-DOS-muodossa. Samalla on ilmoitettava, mitä ohjelmaa on käytetty (suositus MS Word) ja missä muodossa
dokumentti on tallennettu. Jos mahdollista, dokumentti tulisi tallentaa muutamassa eri muodossa. Tekstiä ei tule muotoilla (ei sisennyksiä, tavutuksia yms.) ja
korostuksien tulee näkyä myös paperiversiossa. Otsikoinnin ja väliotsikoinnin
tulisi olla lyhyttä ja ytimekkästä.
Lähdeviitteet (ja loppuviitteet, mikäli
niitä on välttämätöntä käyttää)
numeroidaan juoksevasti ja sijoitetaan
tekstin loppuun. Lähdeviitteissä ilmoitetaan kirjoittajan sukunimi, kirjoituksen
painovuosi ja viittauksen sivunumerot
(Levinas 1961, s. 187-188). Sisä- tai
alaviitteitä ei käytetä.
Lähdeluettelo liitetään artikkelin loppuun otsikolla kirjallisuus ja se laaditaan
tekijän sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Kirjoista ilmoitetaan kirjoittajan etu- ja sukunimi, teoksen nimi,
kustantaja, kustantajan kotipaikka ja
ilmestymisvuosi (Maurice Merleau-Ponty,
La prose du monde. Gallimard, Paris
1969). Toimitettuun teokseen viitattaessa
ilmoitetaan artikkelin kirjoittaja, artikkelin otsikko, teoksen toimittajan nimi,
teoksen nimi, kustantaja, kustannustiedot ja sivunumerot (Rainer Alisch,
Heideggers Rektoratsrede im Kontext.
Teoksessa: W.F. Haug (toim.), Deutsche
Philosophen 1933. Argument-Verlag,
Hamburg 1989, s. 56-79.) Viitattaessa
aikakauslehtiartikkeliin ilmoitetaan kirjoittajan nimi, kirjoituksen nimi, julkaisun nimi, lehden numero, ilmestymisvuosi ja sivunumerot (Roberto Finelli,
La libertà tra eguaglianza e differenza.
Critica marxista n. 3, maggio-giugno
1993, s. 56-64.).
Arvosteltavista kirjoista tulee sopia etukäteen päätoimittajan kanssa. Kirjasta on
ilmoitettava tekijän (tai toimittajan) etuja sukunimi, kirjan nimi alaotsikoineen,
kustantaja, kustantajan kotipaikka,
ilmestymisvuosi, sivumäärä (käännöskirjoista myös alkuperäinen nimi ja
ilmestymisvuosi sekä suomentajan nimi).
Esim. Kaj Ilmonen (toim.), Kestävyyskoe:
kirjoituksia 90-luvun Suomesta. Vastapaino, Tampere 1993. 320 s. tai Gilles
Deleuze & Félix Guattari, Mitä filosofia on?
(Qu’est-ce que la philosophie, 1991).
Suomentanut Leevi Lehto. Gaudeamus,
Helsinki 1993. 225 s.
Toimitus ei vastaa tilaamattomasta
aineistosta.
Muusat Pieriaan, lauluun lukitkaa,
ylistys isänne kuolevaiselle kantakaa
— puhuen ja puhumatta, asettaen ja sanomatta,
valtavan jumalan lailla.
Miten helposti vahvistaa ja vahvan alistaa,
niin hämärtää, varmaa ja epäilyttävää,
ohjaa aikaansa tuhlaavaa, myös sankarin kutistaa
Zeus, mahtipauhu, isäntä isoimman talon.
Hoi, näkevä ja kuuleva, oikeus ohjatkoot sun lakia.
Siis tarinoinpa tässä vähän Persekselle tosia.
Ei ristiriitaa ole yhtä, vaan kahta sorttia päällä maan.
Toisen ymmärrys hyväksyy, toinen tuomitaan.
Hajalla luonteensa mukaan.
Toinen sitoo toraan, julmaan ja rumaan sotaan.
No, ei kai sitä ihminen rakasta, mutta jumalat
pisti sen riitaa raskaasti arvostamaan...
Toinen, varhasyntyinen lapsi pimeän yön ja taivaisen Kronoksen,
asetettu maan juuriin ja ihmisten — paljon parempi!
Kädettömällekin laittaa työn!
Kun työtön katsoo kykenevää, joka kyntää, kylvää,
taloutta hoitaa — säästöönkin jää —
kateus, samanlaisuus naapurissa ja rikkaus, kiihottaa.
Ristiriita tää tekee kuolevaisille hyvää.
Puuseppä vihaa puuseppää, valaja valajaa,
kerjäläinen kerjäläiseltä mustat sukat saa.
Laulaja kadehtii laulajaa...
Hesiodos
Ystävämme antiikista on tällä kertaa ikivanha pedagogi Hesiodos, köyhän elämän runoilija, paimen ja
maanviljelijä Helikon-vuoren juurelta, Boiotiasta, 800- tai 700-luvulta ennen ajanlaskun alkua. Säilyneissä
kirjoituksissaan hän pohtii muun muassa jumalten syntyä, pariutumista ja valtaa (runoelma Theogonia) sekä
maamiehen elämän moraalisia velvollisuuksia ja töiden ja muiden asioiden sopivaa ajoittumista vuoden
kiertoon (runoelma Töitä ja päiviä). Suomennettu katkelma on viimeksi mainitusta.
Töitä ja päiviä on runona avoin kirje, joka on osoitettu Persekselle, Hesiodoksen veljelle. Veli koetti anastaa isän
jättämästä perintöosuudesta suuremman osan, kuin hänelle olisi kuulunut. Hän haastoi jopa Hesiodoksen
julkiseen oikeudenmukaisuuden koetteluun, josta Hesiodos hermostui ja kirjoitti perintöriitojen opetukseksi tai
lopetukseksi runon.
Hesiodoksen toden puhumisen tapa ja opettamisen tapa kietoutuvat äänen humalluttavaan liikkeeseen, runoon,
asiat ja sanat kätkeytyvät miellyttävään ääneen. Antiikin kreikkalaiset luettivat näitä tekstejä kouluissa,
rakensivat polisten tulevaisuutta. Antiikin filosofeille muodostui ongelma: miten miellyttävä voisi olla totta?
Miten runoilija tietää? Jumalallinen ilmestys ja viisaus alkavat erottautua toisistaan, mutta myös tulla tietoisiksi
yhteydestään, tiivistyä. Platonin mahdollisuus on rakentunut.
Myös Platonin hauta on Hesiodoksessa. Hesiodos nimittäin näkee saman alkuperän sekä todella että epätodella
puheella: muusat. Jumalat innoittavat kaiken puheen, ihmisen sanojen tosi on inspiraatiossa, aiheutumisessaan.
Epätodessa väittämässä on totuus mukana. Kestääkö filosofi muusaansa?
Mika Saranpää
HINTA 36 MK
ISSN 1237-1645