2015 TIETEESSÄ TAPAHTUU 65 2014 Uudenlainen yliopisto Tampereelle Suomen muinainen ilmasto Kontingenssi Kriittinen uskontokeskustelu Psykofyysinen ongelma Tim Hunt – Twitterin uhri? TIETEESSÄ TAPAHTUU TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Heikki Kalliomaa Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki Puh. (09) 228 69 227 Fax (09) 228 69 291 Sähköposti: [email protected] Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen. Tilaukset ja osoitteenmuutokset: Puh. (09) 228 69 251 Sähköposti: [email protected] Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta Painos 7 000 kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 33. vuosikerta Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fi Vanhat numerot luettavissa verkossa numerosta 7/1996 alkaen. Seuraava numero ilmestyy marraskuussa. Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään 2.11.2015 osoitteeseen: [email protected] ILMOITUKSET 1/1 takakansi 550 € (4-v.) Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.) Sisäsivut (4-v.) 540 € 1/1 (mv) 480 € 1/2 sivu (mv) 280 € Myynti: puh. 0400-467195 tai [email protected] ISSN 0781-7916 (painettu) ISSN 1239-6540 (verkkolehti) Vammalan kirjapaino, Sastamala 2015 1 2008 5 2015 PÄÄKIRJOITUS: Tampere3 – uudenlainen yliopisto Tampereelle Markku Kivikoski 1 Suomen muinainen ilmasto heilahteli villisti J. Sakari Salonen ja Karin F. Helmens 3 Kontingenssin käsite Risto Eräsaari 9 Kuinka kriittinen uskontokeskustelu on mahdollista? Sami Pihlström 15 Psykofyysisen ongelman pidennetty versio Ahti Lampinen 20 KATSAUKSIA Tulkintakehys vaikuttaa paljon Twitter-viestinnässä Satu Lipponen Puolueiden kannatus eri väestöryhmissä ja yhteiskunnallinen vaikutusvalta Aki Koivula, Pekka Räsänen ja Arttu Saarinen Puoli vuosisataa suomalaista tieteenhistoriaa Anto Leikola Ruttokiista on ratkennut Pekka T. Heikura LYHYESTI Ilari Hetemäki 25 28 33 35 38 TUTKIMUSTA SUOMESSA: Robotiikka vaatii monitieteellisyyttä Jukka Lehtinen 42 TIETEEN KOHTAAMISIA: Onko koulutus ja tutkimus vain menoerä budjetissa vai investointi tulevaisuuteen? Anne Brunila 45 MUISTIKUVIA: ”Kahvia vai teetä – itse juon teetä” Ilpo Haahtela KESKUSTELUA Tietokirjat: tietoa vai kirjallisuutta vai molempia? Pirjo Hiidenmaa Teoreettiset mallit eivät ole koskaan täydellisiä Vesa Kanniainen Numismatiikka on tärkeä aputiede Jani Oravisjärvi Venäjän kelluva ydinteknologia Jäämerellä Justiina Dahl KIRJALLISUUS Luonnon viimeistä linnaketta piirittämässä Petter Portin Tutkimusta salatusta Merja Leppälahti Elävä porotalouden kuvaus Kemin-Sompion paliskunnasta Mattias Tolvanen Lastenkirja ja sen tutkimus ajan hermolla Päivi Heikkilä-Halttunen Buddhien ja jumalten tiellä Laura Ipatti Mestarin opetuksia Jarmo Saarti Ansiokas suomennos roomalaisen retoriikan merkkiteoksesta Jukka-Pekka Puro Globaali käänne ”uudessa kulttuurihistoriassa” Matti Peltonen Ennustamisen osumat ja harhat Syksy Räsänen Tiede ja uskonto törmäyskurssilla Markus Lång 47 51 52 54 56 59 60 62 65 67 70 71 74 76 79 PÄÄKIRJOITUS Tampere3 – uudenlainen yliopisto Tampereelle Markku Kivikoski Tampere3 on suunnitelma uudenlaisesta yliopistosta Suomessa. Tämän kansallisesti merkittävän yhteistyöprosessin tarkoituksena on synnyttää Tampereelle kansainvälisesti arvostettu työelämää ja suomalaista yhteiskuntaa kehittävä monialainen yliopisto. Sen vahvuuksia ovat selkeästi profiloitu kansainvälinen tieteellinen tutkimus, laadukas tutkintokoulutus sekä koulutusta tukeva tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminta. Uusi yliopisto tuottaa Bolognan prosessin mukaisia alempia ja ylempiä korkeakoulututkintoja sekä tohtoritutkintoja. Se tarjoaa opiskelijoille aiempaa joustavammat opintopolut ja sujuvan etenemisen tutkintovaiheesta toiseen ja työelämään. Tampere3-prosessin tutkintorakenteet eivät edellytä muutoksia muissa suomalaisissa korkeakouluissa. Tampereen teknillisen yliopiston, Tampereen yliopiston ja Tampereen ammattikorkeakoulun oma-aloitteinen ja vapaaehtoinen Tampere3kehittämisprosessi on oivallinen alusta uudenlaisen yliopiston synnyttämiselle. Kolme kampusta sijaitsee maantieteellisesti lähekkäin ja Tampere on tunnettu vetovoimaisena ja opiskelijaystävällisenä kaupunkina. Tampere3-yliopisto poikkeaa muista suomalaisista yliopistoista sekä tutkimuksen että koulutuksen osalta. Sen profiili perustuu kolmen nykyisen korkeakoulun profiileille ja erityisesti niiden rajapinnoille. Lisäksi tämä uusi yliopisto poik keaa muista siten, että sillä on oikeus antaa myös työelämäsuuntautuneita korkeakoulututkintoja, joita nykyisessä korkeakoulujärjestelmässä antavat ammattikorkeakoulut. Mallin toteuttaminen edellyttää lakimuutoksia, jotka koskevat korkeakoulujen määrittelyä, rahoitusta, tutkintoraken- teita ja koulutusvastuita. Uuden yliopiston perustamisaikatauluun vaikuttavat lainsäädännöllisten muutosten lisäksi merkittävästi myös koulutuksen suunnittelun ja toteutuksen sekä kolmen korkeakoulun toiminnanohjausjärjestelmien yhtenäistämisen vaatima aika ja resurssit. Korkeakoulujen toisistaan poikkeavat tutkimusalat ja tehtävät täydentävät toisiaan ja synnyttävät ainutlaatuisen kokonaisuuden. Suomessa ei ole sellaista yliopistoa, jossa tekniikan, terveyden, yhteiskunnan sekä talouden ja johtamisen tutkimus voisivat kohdata samalla tavalla ja samassa laajuudessa kattaen koko ketjun perustutkimuksesta käytäntöjen kehittämiseen. Henkilöstö ja opiskelijat voivat osallistua tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan eri vaiheisiin omilla osaamis- ja vahvuusalueillaan. Toteutuessaan Tampere3 uudistaa suomalaista korkeakoulutusta. Se tarjoaa tutkintorakenteet ja tutkinto-ohjelmat, jotka vastaavat entistä paremmin tulevaisuuden työmarkkinoiden tarpeisiin. Opiskelijoille mahdollistetaan nykyistä selvästi joustavammat opintopolut ja sujuva eteneminen opintojen eri vaiheissa. Uusia tutkinto-ohjelmia luonnehtii laaja-alaisuus ja osaamisperustaisuus. Laaja-alaisuus tarkoittaa tutkinto-ohjelmia, joissa opiskelijoiden osaamisen karttuminen perustuu monipuoliseen tieteelliseen perustaan ja tunnistettuihin työelämän tarpeisiin. Uudenlainen yliopisto tarjoaa opiskelijoille myös nykyistä paremmat mahdollisuudet vapaavalintaisiin opintoihin. Tampere3-yliopiston opetuksessa pääpaino on opiskelijan oppimisessa. Opetuksessa hyödynnetään digitalisaation mahdollistamaa monimuoto-opetusta ja modernit oppimisympäristöt on keskeinen kehittämiskohde. Yliopis- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 1 tosta tulee kansainvälisesti tunnettu pedagogiikan ja oppimisympäristöjen kehittäjä. Kaikki yliopiston opiskelijat tullaan ottamaan sisälle samoihin, alakohtaisiin ensimmäisen syklin korkeakoulututkintoihin tähtääviin ohjelmiin. Tutkinto-ohjelmiin on monia, opiskelijaksi pyrkivän aiemmin hankitun osaamisen huomioivia, sisääntuloväyliä. Tampere3 parantaa erilaisten korkeakouluopintojen suorittamismahdollisuutta saman korkeakoulun sisällä ja lyhentää tutkintotasolta toiselle jatkavien opiskelun kokonaisaikaa. Joustavammat opintopolut vähentävät myös tarvetta hakea suorittamaan kokonaan uutta tutkintoa. Tutkinto-ohjelmat suunnitellaan siten, että opiskelijalla on mahdollisuus tutkinnon suoritettuaan jatkaa maisteriopinnoissa tai siirtyä heti töihin. Suoraan työelämään johtavien ensimmäisen syklin tutkintojen työelämävalmiudet ja eri asiantuntijatehtäviin kuuluvat kelpoisuusvaatimukset varmistetaan opinnoilla, jotka tuottavat tarvittavan pätevyyden ja antavat oikeuden ammattinimikkeen käyttämiseen (esim. sairaanhoitaja, kätilö tai insinööri). Ne tuottavat samat kelpoisuudet kuin vastaavat tutkinnot ammattikorkeakoulussa. Ylempien korkeakoulututkintojen työelämärelevanssi varmistetaan jatkuvalla vuorovaikutuksella elinkeinoelämän ja julkisen sektorin kanssa. Uuden yliopiston perustaminen vahvistaa merkittävällä tavalla tieteellisen tutkimuksen edellytyksiä Tampereella. Kolmen Tampere3korkeakoulun välisellä tiiviimmällä yhteistyöllä on tutkimustoiminnassa saavutettavissa huomattavia synergia- ja skaalaetuja. Korkeakoulujen toisistaan poikkeavat tutkimusalat ja tehtävät täydentävät toisiaan sekä mahdollistavat uudenlaisen ainutlaatuisen kokonaisuuden. Nykyisten korkeakoulujen yhteistoimintaa tiivistetään välittömästi käynnistämällä hankkeita, jotka kannattaa joka tapauksessa toteuttaa ja jotka samalla edesauttavat Tampere3-yliopiston perustamista. Valmisteluryhmien raporteissa on esitetty lukuisia kaikille hyödyllisiä yhteistoiminnan alueita, joiden toteutus voidaan käynnistää korkeakoulujen omilla päätöksillä kaikilla osa-alueilla. 2 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 Uuden yliopiston rakentaminen on ainutkertainen mahdollisuus, mutta uuden tekemiseen sisältyy aina myös monia riskejä. Valmistelutyössä tuotettuun SWOT-analyysiin sisältyy myös kattava arvio hankkeen uhista ja heik kouksista. Muutoksen johtaminen ei ole koskaan helppoa, joten henkilöstö, opiskelijat ja sidosryhmät on otettava mukaan sen suunnitteluun ja toteutukseen. Onnistuminen edellyttää osallistamisen kautta saatavaa laajaa sitoutumista muutokseen. On oltava rohkeutta uudistua ja kyettävä luopumaan nykyisistä rakenteista ja toimintamalleista. Tampere3-yliopiston toteuttaminen edellyttää sujuvaa keskinäistä yhteistyötä ja vahvaa sitoutumista. Tällä hetkellä tahtotila uudenlaisen yliopiston rakentamiseen on laajalti vahvana olemassa. Tampere3 on rohkea avaus, jollaisia korkeakoulujärjestelmämme tarvitsee. Opetusja kulttuuriministeriön toimeksiannosta suomalaista korkeakoulutusta ja sen kehittämistä selvittäneessä Technopolis Groupin raportissa (2015) todetaan (HEI = higher education institution): The ongoing work towards deeper collaboration between the three HEIs in Tampere is promising and an example of what could be possible to copy and multiply in more places in Finland. The government needs to ensure that there are no restrictions towards this type of cooperation, neither in the shape of alliances nor on the programme level. This also goes for full mergers. The government could provide financial support for those who decide to enter into such processes in order to create incentives. Merging with a partner HEI is in the short perspective a rather costly undertaking. Tampere3 on siis hyvä esimerkki ennakkoluulottomasta ajattelusta ja yhteistyöstä, jota nyky-Suomi tarvitsee ja jota valtiovallan kannattaa tukea. Kirjoittaja on Tampereen teknillisen yliopiston rehtori. Suomen muinainen ilmasto heilahteli villisti J. Sakari Salonen ja Karin F. Helmens Maapallo lämpenee ja suuntaa kohti uutta, tuntematonta kehitysvaihetta. Tämä on saanut tutkijat huolestumaan äkillisten ja ennakoimattomien ilmastoyllätysten mahdollisuudesta. Onko esimerkiksi Eurooppaa lämmittävien Pohjois-Atlantin merivirtojen vakaus taattua lämpötilojen noustessa ja jäätiköiden sulaessa? Nyt Suomen Lapista kerätty ainutlaatuinen, muinaisia lämpötiloja kuvaava geologinen aineisto haastaa käsityksiä ilmaston vakaudesta. Maapallon keskilämpötilan on ennustettu nousevan noin yhdestä neljään astetta tällä vuosisadalla, nousun suuruuden riippuessa voimakkaasti kasvihuonekaasujen päästöjen tulevasta kehityksestä (IPCC 2014). Samalla kun planeettamme näyttää vääjäämättä lämpenevän, on toisaalta kannettu kasvavaa huolta niin sanottujen äkillisten ilmastovaihtelujen mahdollisuudesta. Näillä tarkoitetaan hyvin nopeita ilmaston muutoksia, jotka toteutuvat selvästi nopeammin kuin ilmastoon vaikuttavissa taustatekijöissä tapahtuvat muutokset. Ilmastojärjestelmässä käsitetään olevan eräänlaisia kynnysarvoja, joiden ylittyessä niin sanotut palautekytkennät aikaansaavat hyvin nopeita muutoksia ilmastossa (Alley ym. 2003). Paleoilmastot – näkökulma tulevaan Yhtenä esimerkkinä mahdollisesta nopeasta muutoksesta on Pohjois-Atlantin lämpimien merivirtojen (mm. Golf-virta) häiriintyminen tai kaikkinainen seisahtuminen. Koska Pohjois-Atlantin merivirrat ylläpitävät Euroopan leveysasteisiin nähden lauhaa ilmastoa, on huolena, että häiriöt Atlantilla voisivat aikaansaada ilmaston äkillisen viilenemisen Euroopassa. Tuoreiden havaintojen mukaan Pohjois-Atlantin kierto olisikin jo jossain määrin häiriintynyt, sillä kierron voimakkuuden on havaittu olleen 1970-luvulta alkaen matalimmalla tasolla tuhanteen vuoteen (Rahmstorf ym. 2015). Huoli ilmaston tulevasta vakaudesta on aiheellinen, jos tarkastelemme ilmaston aiempaa kehityshistoriaa. Niin sanottujen paleoil mastojen (tai muinaisilmastojen) tutkimus selvittää maapallon ilmaston kehitystä ennen suorien mittaushavaintojen alkamista, viimeisten vuosituhansien ja -miljoonien aikana. Paleo ilmastojen tutkimus on paljastanut, että äkilliset ilmaston muutokset ovat olleet hyvin yleisiä viimeisten vuosituhansien aikana. Kaikkein korostuneimpia äkilliset muutokset ovat olleet viimeisen jääkauden aikana (n. 10–115 tuhatta vuotta sitten), jolloin erityisesti Pohjois-Atlantin alueen ilmastoa leimasi jatkuva ”sahaaminen” täysin jääkautisen ja tätä huomattavasti lämpimämmän ilmaston välillä. Moniin näistä viimeisen jääkauden äkillisistä ilmaston heilahduksista liittyi myös Pohjois-Atlantin kierron hidastuminen (esim. Masson-Delmotte ym. 2013). Nämä havainnot jääkautisen paleoilmaston hurjasta dynamiikasta olivat aikanaan nostamassa äkillisen ilmastomuutoksen mahdollisuutta osaksi muutoinkin kiihtyvää ilmastokeskustelua. Verrattuna viimeiseen jääkauteen on ilmasto ollut selvästi vakaampaa sitä seuranneen lämpimän vaiheen, noin 10 000 vuotta sitten alkaneen ja yhä jatkuvan holoseenin aikana (kuva 1). Holoseenin ilmastoa ovat leimanneet vähittäiset, lähinnä asteen kymmenyksissä mitattavat muutokset keskilämpötilassa (Masson-Delmotte ym. 2013). Holoseenin vakaan ilmaston aikana on tapahtunut koko ihmissivilisaation nou- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 3 Kuva 1. Etelämantereen lämpötila viimeisten 200 tuhannen vuoden aikana. Lämpötila-arviot perustuvat Vostokin jääkairaaineiston deuterium-isotooppisuhteeseen. (Aineisto: Petit ym. 1999.) su ja kehitys, maanviljelyksestä kirjoitustaitoon ja teollistumisesta tietoyhteiskuntaan. Tämän kriittisen ajanjakson ihmiskunta vaikuttaakin eläneen ilmastollisessa mielessä onnellisten tähtien alla. Mutta huomioiden ilmaston tunnetun, varhaisemman epävakauden, kuinka itsestään selvänä voimme pitää suotuisan ilmaston jatkumista – erityisesti kun ihmiskunta on ajamassa ilmastoa uuteen tilanteeseen, jossa menneiden vuosituhansien muistot eivät enää toimikaan takeena ilmaston yhä jatkuvasta vakaudesta? Muinaisia lämpökausia Ilmaston tulevan vakauden pohdinnassa voimme jälleen kääntää katseen menneisyyteen. Lähitulevaisuutemme ei nimittäin ole ensimmäinen kerta, kun ilmasto on ollut selvästi nykyistä lämpimämpi. Viimeisten kahden miljoonan vuoden aikana ilmaston kehitystä on leimannut niin sanottu jääkausivaihtelu – syklinen ilmaston heilahtelu kylmien jääkausiolojen ja jääkausien väliin jäävien lämpimien kausien välillä. Edellinen ilmaston lämpeneminen huomattavasti nykyistä korkeammalle tasolle tapahtui niin sanotun Eem-kauden aikana. Eem-kausi (n. 115–130 tuhatta vuotta sitten) oli viimeistä jääkautta edeltänyt lämmin ilmastovaihe (kuva 1). Pohjoiset alueet olivat Eem-kaudella useita asteita nykyistä lämpimämpiä, ja koko planeetan keskilämpötilan on arvioitu olleen noin 1–2 astetta nykyistä korkeampi (Masson-Delmotte ym. 2013). Tämä Eem-kauden lämpöjakauma – napa-alueita kohti korostuva lämpeneminen – on samansuuntainen kuin mihin maapallon on ennustettu siirty- 4 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 vän vielä tämän vuosisadan lopulla. Eem-kautta onkin tämän yhtäläisyyden vuoksi pidetty hyödyllisenä vertailukohtana mahdolliselle lämpimälle tulevaisuudellemme (Clark ja Huybers 2009). Eem-kauden tutkimuksessa on kuitenkin omia, merkittäviä haasteitaan. Tutkijat ovat onnistuneet keräämään nykyisestä lämpökaudesta, holoseenista, jopa tuhansia laadukkaita paleoilmastoaineistoja. Näitä holoseenikauden aineistoja on käytetty runsaasti ilmastonmuutoksen tutkimuksessa, muun muassa osoittamaan, että viimeisten vuosikymmenien lämpeneminen poikkeaa ratkaisevasti ilmaston pitkäaikaisesta kehityksestä (esim. Masson-Delmotte ym. 2013). Eem-kautisia paleoilmastoaineistoja on kuitenkin paljon heikommin saatavilla. Monet keskeisimmistä paleoilmastotiedon lähteistä eivät yksinkertaisesti ulotu Eem-kaudelle asti. Esimerkiksi puulustoaineistot ovat olleet ratkaisevan tärkeitä ilmastonmuutoskeskustelussa, mutta nämä aineistot ulottuvat parhaimmillaankin vain joitakin tuhansia vuosia ajassa taaksepäin. Toisen keskeisen paleoilmastoaineiston, jääkairojen, osalta tilanne on samoin vaikea. Hyviä Eem-kautisia jääkaira-aineistoja on saatavilla vain Etelämantereelta (kuva 1), kun taas Grönlannin mannerjäätiköltä ei ole saatu yhtenäistä ja häiriötöntä aineistoa Eem-kaudesta, useista yrityksistä huolimatta. Puulusto- ja jääkaira-aineistojen vajavaisuuden vuoksi Eem-kauden tutkimus onkin joutunut nojaamaan vaihtoehtoisiin tietolähteisiin. Keskeisiksi ovat nousseet erityisesti Eem-kautiset geo- Kuva 2. Yllä: Geologian tutkimuskeskuksen henkilökuntaa kairaamassa Soklin Eem-kautisia kerrostumia. Alla: mikrofossiilien analysointia laboratoriossa. logiset kerrostumat, joiden fossiilit ja isotooppikoostumukset voivat kertoa paljon Eem-kauden ilmastosta. Näidenkin aineistojen saatavuudessa on kuitenkin omia haasteitaan. Erityisesti maapallon pohjoisilla alueilla monet Eem-kautiset kerrostumat tuhoutuivat Eem-kautta seuranneella jääkaudella (kuva 1). Jääkauden aikana kilometrien paksuiset mannerjäätiköt levittäytyivät Euroopan ja Pohjois-Amerikan ylle, jauhaen ja vieden mukanaan vanhempia geologisia kerrostumia. Näin tieto Eem-kauden olosuhteista katosi laajoilta alueilta. 1970-luvulla kuitenkin havaittiin, että Suomen Itä-Lapissa, Savukosken Soklissa on säi- lynyt paksuja Eem-kauden aikaisia geologisia kerrostumia. Syy Eem-kautisten kerrostumien poikkeukselliseen säilymiseen Soklissa löytyy alueen poikkeuksellisesta kallioperästä. Soklissa esiintyy muutaman neliökilometrin alueella harvinaista, paleotsooista karbonatiittikiveä. Tämä karbonatiitti on huomattavasti herkempää rapautumaan kuin sitä ympäröivä, tyypillinen suomalainen prekambrinen kallioperä. Soklin karbonatiitin syvälle ulottuva rapautuminen onkin muodostanut Sokliin painanteen, jossa Eem-kauden kerrostumat ovat voineet säilyä viimeisen jääkauden kulutukselta. (Soklin kallioperäanomalia on samalla syy sille, että kaivosyhtiöt ovat kiinnostuneet alueesta: Soklin karbonatiittikiven fosfaattipitoisuus on nimittäin paikoin hyvin korkea.) Soklin Eem-kautisten kerrostumien perusteellinen tutkimus alkoi vasta tällä vuosikymmenellä. Soklissa suoritettiin vuonna 2010 kairauksia, joissa Eem-kerrostumista kerättiin noin 12 metriä pitkä näytesarja. Eem-kerrostumat sijaitsivat noin 20 metriä syvien holoseenin ja viimeisen jääkauden aikaisten sedimenttien alla (kuva 2). Soklin aineisto on ensimmäinen yhtenäinen aineisto Eem-kauden ilmaston kehityksestä Euroopan pohjoisilta, myöhemmin jäätiköityneiltä alueilta. Näin se tarjoaakin ainutlaatuisen silmäyksen Pohjois-Euroopan maailmaan ennen viimeisen jääkauden kylmyyttä. Omissa tutkimuksissamme (mm. Helmens ym. 2015) olemme rekonstruoineet Pohjois-Euroopan ilmaston kehitystä Soklin Eem-kerrostumien perusteella. Työ perustuu etupäässä kerrostumista löytyvien kasvi- ja eläinperäisten fossiilien analysointiin. Suuri osa näistä fossiileista on mikroskooppisen pieniä, kuten muinaisia siitepölyhiukkasia (kuva 2). Tilastollisia kalibrointimenetelmiä hyödyntämällä fossiileja voi käyttää eräänlaisena ”paleolämpömittarina” – fossiilien lajikoostumuksien perusteella voi johtaa numeerisia arvioita menneiden ajanjaksojen lämpötiloista. Suomi Eem-kaudella Soklin ensimmäiset Eem-kautta käsittelevät tutkimustulokset (Helmens ym. 2015) tukevat T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 5 Kuva 3. Koillisen Euroopan lämpötila nykyisellä lämpökaudella (Holoseeni) ja sitä edeltäneellä lämpökaudella (Eem-kausi). Käyrät kuvaavat fossiilisten siitepölyjen perusteella arvioituja vuoden lämpimimmän kuukauden keskilämpötiloja. Holoseenin lämpötilat on esitetty Davis ym. (2003) mukaan ja Eem-kauden lämpötilat Helmens ym. (2015) perusteella. Aineistossa on katko viimeisen jääkauden kohdalla. Eem-kauden lämpötilakäyrään on merkitty lämpökauden keskeyttävä kylmä ilmastovaihe. monilta osin vanhoja käsityksiä Eem-kauden olosuhteista Euroopasta. Ilmasto oli valtaosin leuto: lämpimimmän vaiheen aikana kesälämpötilat olivat noin kolme astetta nykyistä korkeampia (kuva 3). Tämä vastaa karkeasti sitä, että Itä-Lapissa oli Eem-kaudella nykypäivän Helsinkiä vastaavat lämpötilaolosuhteet. Noin 120 tuhatta vuotta sitten, keskellä Eemkauden lämmintä jaksoa, Soklissa tapahtui kuitenkin jotain yllättävää. Lämpötila romahti äkillisesti noin kolmella asteella, laskien jopa hieman nykyistä tasoa alemmalle tasolle (kuva 3). Vanhojen kerrostumien ajoitusvaikeuksien takia tämän kylmän vaiheen pituutta on vaikea arvioida tarkasti, mutta todennäköisesti sen kesto oli vähintään joitakin satoja vuosia. Soklissa havaittu Eem-kauden epävakaus poikkeaa täydellisesti holoseenikauden ilmaston kehityksestä Pohjois-Euroopassa: holoseenin aikana lämpötilat olivat varsin vakaita, käyden noin asteen nykyisen tason yläpuolella keskiholoseenissa (kuva 3). Miksi ilmaston kehitys poikkesi niin täydellisesti nykyisellä lämpökaudella toteutuneesta, vakaasta kehityksestä? Lisätodisteita Atlantin pohjasta Hakiessamme selvyyttä Eem-kauden arvoitukseen pyrimme vertaamaan Soklin aineistoa muissa tutkimuksissa kuvattuihin Eem-kauden ikäisiin geologisiin aineistoihin. Vertailu Keski-Euroopan Eem-kautisiin aineistoihin osoitti, 6 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 ettei vastaavaa äkillistä viilenemistä ollut siellä havaittavissa. Vertailu Pohjoisen Atlantin merisedimentteihin paljasti sen sijaan yllättäviä yhtäläisyyksiä. Huomasimme ensin, että Norjanmereltä rekonstruoitu Eem-kauden pintaveden lämpötilakäyrä oli häkellyttävän samanlainen, kuin Soklin kesälämpötilakäyrä, sisältäen vastaavan kylmän vaiheen noin 120 tuhatta vuotta sitten (Bauch ym. 2011, Helmens ym. 2015). Tämä osoitti, ettei Soklin aineisto ollut vain paikallinen anomalia: 120 tuhannen vuoden takainen viileneminen oli laajalla alueella pohjoisessa Euroopassa esiintynyt tapahtuma. Keväällä 2014 julkaistut merisedimenttitutkimukset Grönlannin eteläpuolelta (Galaasen ym. 2014) valottivat tilannetta edelleen. Kyseisessä tutkimuksessa analysoitiin merisedimentin hiili-isotooppikoostumusta, joka reagoi suoraan merivirtojen kierron voimakkuuteen, koska Atlantin eri osien vesimassoilla on erilainen isotooppikoostumus. Tutkijat osoittivat, että Eemkauden aikana Pohjois-Atlantin kiertosysteemit heikkenivät ajoittain huomattavasti. Yksi näistä heikkenemisistä tapahtui noin 119,5 tuhatta vuotta sitten. Kun huomioidaan sekä Soklin että Atlantin aineistojen ikämäärityksiin liittyvät epävarmuudet, voidaan Atlantilla havaittua merivirtojen hidastumista pitää karkeasti saman ikäisenä tapahtumana kuin Soklissa noin 120 tuhatta vuotta sitten tapahtunutta ilmaston viilenemistä. Kun Soklin paleoilmastoaineisto ja Pohjois-Atlantin merisedimenteistä saadut tulokset yhdistetään, alkavat palaset loksahtaa kohdalleen. Pohjois-Euroopan kylmä ilmastovaihe noin 120 tuhatta vuotta sitten johtui todennäköisesti Pohjois-Atlantin lämpimien merivirtojen äkillisestä ja voimakkaasta hidastumisesta. Vaikka meillä on nyt vahvaa todistusaineistoa siitä mitä tapahtui, jää ongelmaksi yhä selittää miksi se tapahtui. Mikä aiheutti Eem-kauden häiriön Pohjois-Atlantin merivirroissa? Viimeisen jääkauden lopulla, noin 10–15 tuhatta vuotta sitten Pohjois-Atlantin merivirtojen kierrossa tiedetään tapahtuneen useita häiriöitä, jotka liittyivät viimeisen jääkauden jäätiköiden sulamisvesien virtaamiseen Atlantille (Delworth ym. 2008). Yksinkertaisin selitys olisi, että Eemkauden kylmä vaihe olisi samanlainen, edeltävän jääkauden jäätiköiden sulamiseen liittyvä häiriö. Tämä selitys ei kuitenkaan vaikuta uskottavalta Eem-kauden kohdalla. Ongelmana on tapahtuman kronologia – kylmä vaihe tapahtui niin myöhään Eem-kaudella, sen keski- tai myöhäisosassa, ettei ole uskottavaa, että edeltävän jääkauden, Saale-vaiheen, mannerjäätiköiden sulaminen olisi ollut vielä kesken (Helmens ym. 2015). Selitystä joudutaan siis hakemaan jostain muusta, uudesta mekanismista. Mahdollisia selityksiä onkin useita. Yksi mahdollinen selittäjä on Grönlannin mannerjäätikkö, jonka tiedetään pienentyneen merkittävästi Eem-kaudella. Toisaalta myös sadanta on saattanut lisääntyä, mikä on voinut lisätä makeanveden vuota Pohjois-Atlantille (Galaasen ym. 2014). Niin Grönlannin sulamisvesillä, sadannalla kuin Eem-kauden korkeilla lämpötiloillakin on Pohjois-Atlantin kannalta sama loppuvaikutus: ne vähentävät meren pintaveden tiheyttä. Pohjois-Atlantin tietyillä alueilla esiintyvät muutokset pintavesien tiheydessä taas ovat kriittisiä meren kiertoliikettä häiritseviä tekijöitä (Delworth ym. 2008). Eem-kauden äkillisen kylmän vaiheen perimmäinen syy jää tässä vaiheessa vielä epävarmaksi. Nämä tulokset kuitenkin osoittavat, miten arvokasta tietoa ilmaston peruskäyttäytymisestä voidaan saada perehtymällä menneisiin ilmastohis- torioihin. Pohjois-Atlantin kierron reagointia ilmaston lämpenemiseen on pyritty mallintamaan, mutta tulokset ovat olleet hyvin vaihtelevia. Numeeriset mallit ennustavat PohjoisAtlantin kierron heikkenevän tällä vuosisadalla, mutta eri mallien antamat arviot heikkenemisen suuruudesta vaihtelevat välillä 0–50 % ja lopputulema on siksi jäänyt epävarmaksi (Delworth ym. 2008). Uudet tiedot Eem-kaudesta osoittavat Atlantin epävakauden todella toteutuneen silloisissa lämpöolosuhteissa. Tämä on erittäin tärkeä havainto, jota voidaan hyödyntää ilmaston ja merivirtojen mallinnuksen kehitystyössä, mikä taas johtaa tarkempiin ennusteisiin tulevaisuuden ilmasto-olosuhteista. Kohti lämpimämpää tulevaisuutta Suurena jäljellä olevana haasteena on tarkentaa näitä reunaehtoja, joiden vallitessa Pohjois-Atlantin kierto saattaa häiriintyä. Suuria kysymyksiä liittyy esimerkiksi Grönlannin mannerjäätikön kehitykseen Eem-kaudella. Merenranta-alueiden geologisten muodostumien perusteella on arvioitu, että merenpinta oli 5–10 metriä nykyistä korkeammalla Eem-kauden aikana. Jääkairausten ja mannerjäätikön dynamiikan numeerisen mallinnuksen perusteella on voitu arvioida, että Grönlannin jäätikön pieneneminen vastasi noin 1,5–4,5 metriä tuosta merenpinnan noususta. Vaikka Grönlannin mannerjäätikön siis tiedetään pienentyneen Eem-kauden lämpimän ilmaston seurauksena, tiedämme vain karkeasti, kuinka paljon se pieneni. Lisäksi arviot siitä, kuinka nopeasti sulaminen tapahtui vaihtelevat tuhansilla vuosilla (Carlson ym. 2008; Masson-Delmotte ym. 2013). Näistä epävarmuuksista johtuen meillä ei ole täsmällistä tietoa siitä, kuinka nopeaa makeanveden valuma Atlantille oli, kun äkillinen kylmeneminen katkaisi Eem-kauden lämpimän jakson. Lopuksi on todettava, että nykyinen ilmastollinen tilanne poikkeaa joiltain osin merkittävästi Eem-kauden tilanteesta. Eem-kauden kylmä vaihe tapahtui taustatilanteessa, jossa lämpötilat olivat verraten vakaalla, korkealla tasolla. Tilanne on nyt erilainen sikäli, että elämme ilmas- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 7 tovaiheessa, jossa lämpötilojen ennustetaan nousevan nopeasti kasvihuonekaasujen pitoisuuksien kohoamisen vuoksi. Onkin mutkikas kysymys, riittäisikö PohjoisAtlantin kierron häiriintyminen kääntämään ilmaston lämpenemistä viilenemiseksi niillä alueilla, joita Pohjois-Atlantin merivirrat lämmittävät. Mallinnustutkimukset viittaavat siihen, että edes merkittävä merivirtojen hidastuminen ei aikaansaisi viilenemistä Euroopassa. Vasta merivirtojen täydellinen seisahtuminen riittäisi synnyttämään lievän, 1–2 asteen viilenemisen osassa Eurooppaa. Toisin kuin tieteisfiktiossa joskus esitetään, ei Pohjois-Atlantin merivirtojen häiriö siis laukaisisi uutta jääkautta (Delworth ym. 2008). Tulee myös huomata, ettei mahdollisilla häiriöillä Pohjois-Atlantilla olisi vaikutusta ilmastonmuutoksen etenemiseen. Teoria antropogeenisesta ilmastonmuutoksesta ennustaa, että kasvihuonekaasujen pitoisuuk sien nousu tulee nostamaan maapallon keskilämpötilaa. Vaikka Atlantilla tapahtuisi merivirtojen muutos, uudessa tilanteessa vain siirtyisi lämpöä paikasta toiseen maapallon pinnalla, ilman suoraa vaikutusta planeettamme keskilämpötilaan: Euroopan menettämä lämpö jäisi lämmittämään muita alueita. Lähteet Alley RB, Marotzke J, Nordhaus WD, Overpeck JT, Peteet DM, Pielke RA Jr., Pierrehumbert RT, Rhines PB, Stocker TF, Talley LD, Wallace JM (2003) Abrupt climate change. Science 299:2005–2010. Bauch HA, Kandiano ES, Helmke J, Andersen J, Rosell-Mele A, Erlenkeuser H (2011) Climatic bisection of the last interglacial warm period in the Polar North Atlantic. Quaternary Science Reviews 30:1813–1818. Carlson AE, Stoner JS, Donnelly JP, Hillaire-Marcel C (2008) Response of the southern Greenland Ice Sheet during the last two deglaciations. Geology 36:359–362. Clark PU, Huybers P (2009) Interglacial and future sea level. Nature 462:856–857. Davis BAS, Brewer S, Stevenson AC, Guiot J, Data Contributors (2003) The temperature of Europe during the Holocene reconstructed from pollen data. Quaternary Science Reviews 22:1701–1716. Delworth TL, Clark PU, Holland M, Johns WE, Kuhlbrodt T, Lynch-Stieglitz J, Morrill C, Seager R, Weaver AJ, Zhang R (2008) The potential for abrupt change in the Atlantic Meridional Overturning Circulation. Teoksessa: Abrupt Climate Change, A report by the U.S. Climate Change Science Program and the Subcommittee on 8 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 Global Change Research, U.S. Geological Survey, Reston, VA, USA, 117–162. Galaasen EV, Ninnemann US, Irvalı N, Kleiven HKF, Rosenthal Y, Kissel C, Hodell DA (2014) Rapid reductions in North Atlantic deep water during the peak of the last interglacial period. Science 343:1129–1132. Helmens K, Salonen JS, Plikk A, Engels S, Väliranta M, Kylander M, Brendryen J, Renssen H (2015) Major cooling intersecting peak Eemian Interglacial warmth in Northern Europe. Quaternary Science Reviews 122:293–299. IPCC (2014) Summary for Policymakers. Teoksessa: Field CB, Barros VR, Dokken DJ, Mach KJ, Mastrandrea MD, Bilir TE, Chatterjee M, Ebi KL, Estrada YO, Genova RC, Girma B, Kissel ES, Levy AN, MacCracken S, Mastrandrea PR, White LL (toim.), Climate Change 2014: Impacts, Adaptation, and Vulnerability. Part A: Global and Sectoral Aspects. Contribution of Working Group II to the Fifth Assessment Report of the Intergo vernmental Panel on Climate Change, Cambridge University Press, Cambridge ja New York, 1–32. Masson-Delmotte V, Schulz M, Abe-Ouchi A, Beer J, Ganopolski A, González Rouco JF, Jansen E, Lambeck K, Luterbacher J, Naish T, Osborn T, Otto-Bliesner B, Quinn T, Ramesh R, Rojas M, Shao X, Timmermann A (2013) Information from Paleoclimate Archives. Teoksessa: Stocker TF, Qin D, Plattner G-K, Tignor M, Allen SK, Boschung J, Nauels A, Xia Y, Bex V, Midgley PM (toim.), Climate Change 2013: The Physical Scien ce Basis, Contribution of Working Group I to the Fifth Assessment Report of the Intergovernmental Panel of Cli mate Change, Cambridge University Press, Cambridge ja New York, 383–464. Petit JR, Jouzel J, Raynaud D, Barkov NI, Barnola J-M, Basile I, Bender M, Chappellaz J, Davis M, Delaygue G, Delmotte M, Kotlyakov VM, Legrand M, Lipenkov VY, Lorius C, Pépin L, Ritz C, Saltzman E, Stievenard M (1999) Climate and atmospheric history of the past 420,000 years from the Vostok ice core, Antarctica. Nature 399:429–436. Rahmstorf S, Box JE, Feulner G, Mann ME, Robinson A, Rutherford S, Schaffernicht EJ (2015) Exceptional twentieth-century slowdown in Atlantic Ocean overturning circulation. Nature Climate Change 5:475–480. J. Sakari Salonen työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston geotieteiden ja maantieteen laitoksella. Karin Helmens on kvartäärigeologian dosentti Tukholman yliopiston luonnonmaantieteen laitoksella. Kontingenssin käsite Risto Eräsaari Artikkelissa esitellään kontingenssin käsitteelle annettuja tulkintoja ja täsmennyksiä. Eritoten siinä nostetaan esiin kontingenttien mahdollisuuksien ja satunnaisuuksien aiheuttaman sekasorron kohtaamisen synnyttämä vastakohtaiskulttuuri. Kontingenssin ominaislaatua ja historiallisia kehityskaaria koskevassa keskustelussa avataan erilaisia tapoja löytää ajatteluun ja toimintaan tarvittavaa itsenäisyyttä. Lopuksi esitetään kolme näyttöä siitä, kuinka kontingenssin käsite laajentaa ymmärrystä yhteiskunnasta, ihmisestä ja asioista. Englantilainen valokuvaaja Richard Long teki vuonna 1967 suoran polun niityn halki kävelemällä moneen kertaan edestakaisin ja lopuksi dokumentoi sen valokuvaamalla. Teos sai nimen A line made by Walking. Esineiden sijainnin ja etäisyyden kolmiulotteiseen näkövaikutelmaan nojautuva perspektiivi tuntuu vääntyvän kieroon ja hajautuvan. Samalla perspektiivi tulee tässä kuvaannollisessa esityksessä ainutlaatuisella tavalla esille. Kuva esittää mielensisältöä heijastavaa projektiota, ja samalla sitä, että ihmisen silmä näkee vääjäämättä maailman projektiona. Maisemaan kävelty viiva asettaa kuvapinnan eri osat tasa-arvoiseen asemaan keskenään niin, ettei katsoja enää saa tutun perspektiivin välittämää informaatiota. Myös kontingenssia voi luonnehtia ominaislaaduksi, jossa kadotetaan etukäteen sovittu tai totuttu perspektiivi. Se ei enää hahmota yksinomaan visuaalista tai tilallista näkemystä, vaan luovuttaa käsitteellisen näkökulmansa nojalla mahdollisuuden nostaa pöydälle ajattelutavan erityisyyttä arvioiva kiistanalaisuus tai asettaa umpikujaan ajautuneelle normatiiviselle teorialle vaihtoehto. Uusi perspektiivi voi irrottaa, erottaa tai vapauttaa meidät siitä ehdollisuudesta ja sidonnaisuudesta, jolla taustaoletusten muutoksia ref- lektoimatta selitetään, mitä me olemme, ajattelemme ja teemme. Tärkeät asiat voi toisinaan tunnistaa vasta, kun ne näyttäytyvät kontingentissa välyksessä – todellisuudessa, joka irtoaa sym metrisistä ja yksitoikkoisista kulisseista (Robbe-Grillet), sallii uusien nimien kokeilun asioille vähän niinkuin nainen sovittaa kaupassa hattuja (Beckett), antaa välähdyksen ajan sisällä tapahtuvasta ankkuroimattomasta olemisesta (Joyce). Itsenäiseksi modaaliseksi ominaisuudeksi määrittyvä kontingenssi on usein lievennetty aavistuksenomaiseksi kontingenssitunteeksi tai valveutuneeksi kontingenssitietoisuudeksi, mutta sosiologiassa ja filosofiassa se on tavattu myös suoranaisena ”meidän olemassaolomme kontingenssina” (Simmel) ja ”itseaiheutettuna kontingenssina” (Dewey). Ehkä useammin sitä on kuitenkin pidetty kaikkena muuna kuin siistinä maailman menoa käsittelevänä hypoteesina, jolloin kontingenssi on jotain joka vääntää historiakulttuuria kieroon ja ilveilee sattuman haitallisuudella. Kun ennen ei tapahtunut niin paljon, kontingenssin teema saatettiin liittää laaja-alaiseen maailman varmuuden tavoitteluun ja vapaaseen tahtoon. Nykyään taas kaikki on muutoksessa ja uutuuksia tulee jatkuvalla syötöllä, joten se liitetään ajallisen ymmärryksen muutokseen, ennustamattomiin tapahtumiin ja maailman synkkenemisen synnyttämiin enemmän tai vähemmän traumaattisiin kokemuksiin. Kaoottisuuden ja tilapäisten syiden armoille joutumisen itsestäänselvä vastavoima on järki ja suunnitelmallisuus. Kontingentti monimuotoisuus, vaihtelevuus ja ambivalenssi tunkeutuvat kuitenkin aina jollakin tavalla ajan menoon. Eihän kaitselmuksen taskulamppukaan voi näyttää pimeässä kuin seuraavat askeleet. Kontingentti satunnaisuus- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 9 asetelma – se että asiat eivät ole välttämättömiä tai väistämättömiä, vaan voivat olla myös ajateltavissa ja tehtävissä toisin – ei näin ollen oikein voi olla jyrkän kaksijakoinen vaan sen on oltava jollakin tavalla kerrostunut. Lisäksi odotukset lomittuvat toisiinsa ja asioiden keskellä olevalle kontingentti mahdollisuus voi ilmaantua intui tion tuloksena. Tilaisuuden tarjonta ja torjunta Satunnaisuus, joka voisi olla toisin ja joka sen vuoksi on meidän muutettavissamme, on löydetty maailman kohdussa (Rilke), sielun kipinässä (Mestari Eckhart), valon kirkastamassa aukiossa (Heidegger), mutta myös kauniissa velvollisuudessa kuvitella (Borges) ja kantaa omaa inhimillistä olemista koskeva vastuuta (Husserl) virtú-tyyppisessä mahdollisuushorisontissa sekä sellaisissa mitä moninaisimmissa tilaisuutta tai mahdollisuutta tarjoavissa tapauksissa, joihin termillä pelivara viitataan. Kyse ei siis ole vain valveunen tai välähdyksen kaltaisista, vielä ilmassa leijuvista, lentomahdollisista ajatuksista, jota ei voi peräänkuuluttaa, vaan myös välialueina, kokeiltavuutena, tavoiteltavuutena, piilevyytenä ja aavisteltavuutena näyttäytyvästä kvalitatiivisesta toivosta. Satunnaisuus, joka voisi myös olla toisin, ei toisaalta juuri tämän takia olekaan meidän muutettavissamme, vaan se on este tai ikävä asia, joka aiheuttaa hälyä, haittaa ja harmia. Kulttuurisen tappiomielialan tai maailman synkkenemisen tunnettuja esimerkkejä ovat länsimaiden perikato (Spengler), lumouden haihtuminen (Weber) ja poliittisen äärimmäinen logiikka (Schmitt). Puhuttelevampi kuitenkin on irlantilaisrunoilija W.B. Yeatsin epämukavuudessa tarvittavan regulatiivisen periaatteen suuntaan käännetyn katseen kirvoittama ajatus, jonka mukaan ”a terrible beauty is born”. Tässä ei todistetakaan mitään maailman yksioikoisen itsestäänselvää järkkymistä, vaan suoritetaan eräänlainen tarkistava kertaus tai intellektuaalinen toisto. Sellaisenhan keksi pseudonyymilla Constantin Constantius kirjoittanut Søren Kierkegaard: tarkistava toisto (Gjentagelse) on ”uusi kategoria, joka täytyy löytää”. Toiston voi venyttää elämän- 10 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 ehtojen kynnykselle kiipeämiseksi, eikä siitä ole pitkä matka toivottoman kiistan (doxan) purkamiseen vaikeuksiksi (res dura), epäilyksenalaisuudeksi (re dubia) tai julkiseksi asiaksi (res pub lica). Tähän kuvioon tuntuu kuitenkin helposti leijuvan seuraavankaltainen ylimenon vaara: koko kysyttävyys saatetaan peittää romanttisen kontingenssin (Blumenberg) perspektiivillä, jossa yksilöllinen ja ainutkertainen voittaa yleisen ja jossa ajatellaan, että sumussa ajattaessa ”puolivaloilla” näkee paremmin. Toisin toimimisen tilaisuuden sekä tarjoa van että torjuvan satunnaisuuden kaksoiskontingenssin vaikutuksesta yhdenmukaisuuden ja toimijuuden välisen jännitteen tasapainoehtojen määrittely karkaa käsistä. Tilaisuuden aukeaminen synnyttää aikakauden muutoksia ja maailmanhistoriallisia momentteja. Sellaisen sulkeutuminen taas alakuloa ja synkkyyttä, joka myy ja jolla pelotellaan. Yksiselitteisesti on mahdotonta kertoa kumpi on määräävässä asemassa ja miten määrääminen tapahtuu. Epäselvyyksistä ja paradokseista, menneen ja tulevan tai puun ja kuoren väliin joutumisesta onkin monenlaisia empiirisen kontingenssin tavoittamattomalle tuolle puolelle asettuvia esimerkkitapauksia. T.S. Eliotin ”Wasteland” on käännetty ”Autiomaaksi”, vaikka se ehkä pikemminkin kertoo ”kamalaan kauneuteen” viittaavasti jättömaasta. Samuel Beckettin ”Endgame” on käännetty pelottavasta häviöstä muistuttavaksi ”Leikin lopuksi”, vaikka hän itse muistutti se tarkoittavan loppupeliä. ”Tulevaisuus on väistämätön, mutta se ei ehkä toteudukaan”, kirjoitti Borges. ”Se, että aurinko nousee aamulla, on hypoteesi”, huomautti taas Wittgenstein. Asioiden ja tapahtumien kontingenssi on epäiltävyyden ja kelpaamattomuuden keskelle työntyvä työhypoteesi, jota on kokeiltava, vaikka sen selityskuva tiedetään asiantuntijan painajaiseksi ja todellisuuskuvan tärvelijäksi. Jotain on kuitenkin tehtävä, on esimerkiksi tehtävä valinta, jotta voi valita. Loputon epäily kun ei oikeastaan ole vielä mitään epäilyä. Voi tulla tärkeäksi ”kuvitella kieli, jossa ei ole meidän käsitettämme ’tietää’”, Wittgenstein ajatteli. Tuntuu kuin satunnaisuuden muutettavuuden ja muuttamat- tomuuden figuuri lepäisi sellaisen tiiviskudoksisen poeettisen uskon varassa, josta ei voi sanoa, ollaanko siinä tekemisissä epätoivon vai joviaalisuuden, luovutuksen vai tyydytyksen, kaaoksen vai kirkkauden kanssa. Todellisuus alkaa askarruttaa etenkin silloin, kun epäilee sen kääntyneen kieroon tai huomaa ajautuneensa siitä sivuun. Mutta kuinka todellisuutta voi houkutella takaisin? Tuleeko se meitä kohti vai menemmekö me sitä kohti? Miten menetellä maailmassa jossa kaikki lauseet ovat tosia? Toivo pantiin romantiikan aikana pyörivän, kiertävän ja täyteläisen maailman mahdollistamaan elämään ja olemassaoloon (McGilchrist 2012). Sen pimeä puoli näyttäytyy skandinaavisessa Jörmungandr-nimisessä merikäärmeessä, joka pystyi kiertymään maailman ympäri ja puremaan häntäänsä ja jonka suusta päässeet myrkkyhuurut tappoivat kaiken kuolevaisen. Pyöreän valoisa puoli taas tavataan hyvässä kehässä, jolla pohjoismaiset sosiaalidemokraatit ovat kuvanneet hyvinvointivaltiollista yhteiskuntasysteemiä, jonka osajärjestelmät toisiaan ruokkien kehittyvät ja kasvavat samassa tahdissa. Suurta realismia on kuitenkin näyttää kyn tensä pahalle, torjua sen eteneminen sekä kompensoida sen huonous ja haitat tavoit telemalla menetysta korvaavaa tai menetyksen riskiltä turvaavaa vakuutusta, jota hiljattain kuollut saksalaisfilosofi ja kontingenssispesialisti Odo Marquard on kutsunut kaiken yhteen kokoavalla sanahirviöllä ”kompetenssinpuutteenkompensointikompetenssi” (Inkompetenz komposensationkompetenz). Se on sellaisen profeetan hokema, joka osoittaa pisteen, jossa omin toimin ja voimin saavutetaan se, jota väistämätön kohtalo määrää ja liikuttelee. Se ilkkuu sokraattiselle kyvylle nähdä kriisin läpi (diacrisis) ja erotella sattuma mahdollisuudesta tai ehkä sittenkin toistaa kiinalaisesta filosofiasta tutun ajatuksen, jossa ”olematonta, joka on olemassa” kutsutaan ”täydelliseksi tilaksi” (Chuangtse). Kontingentin muutoksen käsiteltävyys ja kesyttäminen ovat synnyttäneet monenmoisia sopeutumiseen, jakamiseen ja eriyttämiseen liittyviä ”pragmaattista kontingenssin” muotoja, kuten siirtymävaiheita, muutoskykyisiä alikokonaisuuksia, nykytodellisuuden löytämistekniikoita, jopa tietynlaista ”kontingenssiterapiaa”, jossa kontingenssi avautuu ajoittaisen ominaislaadun, käsitteellisen johtolangan, tilaisuuteen tarttumisen, uudelleen avaamisen, orastavuuden (emergenssin), riskihallinnan, sinnikkyyden (resilienssin), myöntyvyyden (komplianssin) tai jonkin muun ennanlta arvaamattomaan varautumisen symbolina ja metaforana. Kontingenssin ominaislaatu Varsinaisen ajatteluperiaatteen asema kontingenssikäsitteellä on muun muassa modernin yhteiskunnan ominaislaatua (eigenvalue) tematisoivassa sosiologiassa (Luhmann), absoluuttista välttämättömyyttä torjuvassa luonnonfilosofiassa (Boutroux), buddhalaisuutta ja eksistentialismia yhdistävässä Kioton koulukunnan filosofiassa (Kuki), maailman kontingenttia lukemista ehdottavassa filosofisessa esseistiikassa (Blumenberg) ja viime vuosien objektiorientoituneessa spekulatiivisessa realismissa (Meillasoux). Mutta tunnetusti sen löytää myös kontingenssin käsitteestä ajatteluperiaatteena kiinnostumattoman työkalupakista, jonka välinein avataan ajallisen dynamiikan, eiessentiaalisten ominaisuuksien, vastavuoroisten odotusten, monimutkaisuuden sekä moniselitteisten ongelmien liuottamista vaativia toimenpiteitä. Valitsen näyteikkunoiksi Niklas Luhmannin modernin yhteiskunnan kontingenssin ja Hans Blumenbergin vastalauseen todellisuuden yksinvallalle, mutta kerron myös hiukan Quentin Meillassoux’n spekulatiiviselle realismille ominaisesta puhtaasta kontingenssista. Luhmannilaisessa yhteiskuntasysteemin itsekuvauksessa – joka mahdollistaa ensimmäisen asteen kuvaustasoa täydentävän toisen asteen kuvauksen – siirtymä toiselle tasolle johtaa siihen, että todellisuus (Realität) ymmärretään kontingentiksi, toisin mahdolliseksi tai evoluution suuntaan kääntyväksi oppimiskuvioksi. Itsekuvaus kulminoituu ensimmäisen asteen tarkastelijalle invariantteja perusteita, luontoa ja välttämättömyyksiä koskevaan provokatiiviseen ilmoitukseen. ”Nykyään tämän (kontin- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 11 genssin – R.E.) paikan ottaa superepäilemätöntä symboloiva arvon käsite”, Luhmann ilmoittaa. Paitsi toisin tekemisen mahdollisuutta kontingenssi merkitsee riskeistä ja monimutkaisuuksien sisäisten ristiriitaisuuksien käsittelystä johtuvaa ”käytännöllistä pettymisvaaraa”. Ei ole mikään sattuma, että maailman menon ajattelemisessa auttava kontingenssiteesi muotoiltiin Luhmannin mukaan ensin teologiassa. Jumala hahmoteltiin havainnoitua havainnoivaksi ja erotuksetonta viimekätisyyttä kannattelevaksi ”superjumalaksi”. Tarkempi modernin yhteiskunnan kontingentin ominaislaadun erittely tulisi kuitenkin aloittaa paneutumalla luhmannilaiseen ”ulosdifferentioitumisen” (Ausdifferenzierung) käsitteeseen, jolla viitataan eriytymisprosessissa tapahtuvaan itselle erottamiseen, oman dynamiikan varassa pysyttelyyn sekä näiden uloseriytyviä kehityskaaria synnyttävään muutokseen. Tässä on iduillaan teoria muutoksen ”käyttöaineesta” (fermentistä), josta myös on keskustellut Homo Hierarchi cus -teoksestaan tunnettu ranskalaisantropologi Louis Dumontin pitämällä yksilöllistymistä pikemminkin modernin muutoksen käyttöaineena kuin ainutkertaisena kykynä. Uskontohan kytkeytyy myös individualiteetin momentteihin, siitä tulee yksilöllisestä päätettävä asia ja se antaa aiheen kollektiivisingulariteetin pohdintaan. Vaikka Luhmann on käsitellyt laajasti Jumalan kontingenssimuotoa yhteiskunnan ja sen edellyttämän sosiaalisen järjestyksen taustahahmona, hän ei ole kuitenkaan kertonut, että Hans Blumenberg täsmensi jo vuonna 1959 kirjoittamassaan tarkassa tietosanakirja-artikkelissa kontingenssin ”erääksi niistä harvoista käsitteistä, joilla metafysiikan historiassa on spesifisti kristillisen alkuperä”. Totuuden rigorismi – kaiken yli valaisevan valon kaltaisen mittatikun tekeminen totuudesta – tarkoittaa Blumenbergille itse- ja maailmanymmärryksen sisällöllisiä kysymyksiä pahasti varjostavaa totuuden yksinvaltiutta tai yksinmääräämisoikeutta (Absolutism der Wahr heit). Se ei aseta torjuvia ehtoja asioiden käsiteltävyydelle vain viemällä olemassaolon ehtojen käsittelyn ja pohdinnan ihmisten käsistä vaan 12 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 myös eliminoimalla näiltä kyvyn uskoa omiin käsiinsä. Sen vaikutuksesta teeskennellään, että tiedetään mikä oikeasti on todellista ja määritellään etukäteen normit, joista itsestään ei enää keskustella. Tämän karun kohtalon välttämiseksi Blumenberg puhuu notorisesti – lievän ironisesti mutta ei niin ironisesti kuin Richard Rorty – niistä tavoista, joilla vältytään joutumasta tekemisiin todellisuuden, toiveiden, kielen, kirjan, itsevarmuuden, instituutioiden, minän, olemisen, ajan, järjen, nykyisyyden, viimekäteisperustelujen ja yllätysten absolutisoinnin kanssa. Blumenberg esittää kritiikkiä sanojen herruutta ja tällaista kannattelevaa filosofia vastaan, mutta ei pidä suostuttelevaa puhetta, retoriikkaa ja vakuuttamisyrityksiä erityisen haitallisina. Kontingenssi ei ylipäänsä ole Blumenbergille ”härnäämiskäsite”, eikä hän ole arbitraarisuuden tai aletorisuuden airut, joka irrottaa kaikki ankkurit, päästää asiat kellumaan, jättää lukijan katsomaan hämmentyneenä peiliin, poistuu itse paikalta ja jättää asiat lukijan huoleksi. Päinvastoin: hän keskustelee siitä, kuinka kontingenssin aiheuttamaa sortoa ja pelkoa voidaan torjua mielikuvilla, tarinoilla ja metaforilla, eikä hän jätä historian jatkuvuutta lepäämään idealististen kulissien varaan, vaan nojaa avoimesti historiallisesti perittyjen ongelmien ajatukseen. Marbachin yliopistossa säilytettävässä luentorungossa, jonka otsikkona on ”Amoraalinen poliittinen moralistiikka” Blumenberg esittää teesin, jonka mukaan ”kaikkea moraalia on arvioitava sen poikkeustilanteesta käsin” ja ”moraali on sitä, mitä ymmärtää tai tulee ymmärtää itsestä”. Yhdessä todellisuuden yksinvaltaa vastustavien ajatusten kanssa tällaiset käsitykset vievat hänen kontingenssin käsitteensä kauaksi tavanomaisesta valintatilanteen tai historiallisen ehdollisuuden kontingentismista. Kyse ei myöskään ole päätösten ja ratkaisujen pelivaraksi tai tilaisuudeksi (chance) tiivistyvästä weberiläisestä eikä oikeastaan kierkegaardilaisesta muistiin nojautuvaan tarkistavaan kertaukseenkaan (Wiederholung) palautuvasta kontingenssista. No mistä sitten? Ehkä sen voi tiivistää ihmisten elämälle ominaiseksi ”todelliseksi sekasortoisuudeksi”, jota totuudellisuuteen taiteessa viit- taavan ”todenkaltaisuuden” (Tuomas Anhava) sijasta on parempi kutsua historiallisesta todellisuudesta, aikaikkunasta ja ajallisesta ytimestä riippuvaksi ”todellisuudenkaltaisuudeksi”. Tämä on se käsitys, johon yhdistyy luottamus omiin käsiin ja käsityksiin, päälle käyvän todellisuuden uhkan – mutta myös mielivaltaisen Jumalan (Willkürgott) – synnyttämä hätä ja pelko sekä yksin ja turvattomaksi jääneen tietoisuuden torjuminen, ei niinkään sanoin kuvaamattoman taustan antava eksistentiaalinen, kolmansilla mahdollisuuksilla pelastava pragmaattinen eikä konstitutiivista orientaatiota järjestämiskyvyttömän järjestyksen paikalla tyrkyttävä aleatorinen kontingenssi. Puhdas kontingenssi Kontingenssin kohtalona on joutua kadotetuksi totuuteen tai vakaumukselliseen tekoon, uneen tai mutkattomaan onneen, mutta toisisaalta sitä ruokkii voimakkaasti kiivaan epämääräinen muutos, jonka käyttöaineesta on vasta epämääräisiä vihjailuja ja josta onnekkaasti saadaan silloin tällöin jälkikäteisnäyttöjä. Mikään ei enää synny vuosikymmeniä kestävän työn tuloksena. On hyvä erottaa toisistaan heikko kontingenssi, jonka nimissä – sikäli kun sitä edes mainitaan – tarkistetaan niitä samalla tasolla olevia ehtoja, joiden vallitessa ihminen tai organisaatio menestyy ympäristössään, ja vahva kontingenssi, jossa syyt, seuraukset ja väliintulevat tekijät kirjataan eri tasolle ja jonka nimissä kontingenssista ei tulistuta, vaikka se julmasti ilveilee. Ranskalaisfilosofi Quentin Meillassoux on kehitellyt analytiikan, jossa konstruoidulla kontingenssin käsitteellä tavoitellaan joksikin tulemisen kaikkea pysyvyyttä ylittävää ominaislaatua, jota vetäydytään spekuloimaan ja pohtimaan kaikesta aikakauden hengestä erossa olevana ”puhtaana” mahdollisuutena. Meillassoux’n mukaan virtuaalinen Jumalakin ”voi olla olemassa tulevaisuudessa”. Spekulatiivinen kontingenssi näyttäytyy tässä kontingenssikeskustelun vivahteena, hienoutena ja dynaamisena vaihdoksena, joka aluksi tuo mieleen Nietzschen huudahduksen ”Voi minua. Olen nyanssi” ja sitä seuraavan vahvis- tuksen, että nyanssina olen ”dynamiittia”. Kaikesta tämänkaltaisuudesta on kuitenkin tässä pysyttävä erossa. Kontingenssi on tässä vakavaa, viileää, ehdotonta ja puhdasta. Tässä käännytään ajattelun ja olemisen kiinteää yhteyttä merkitsevää ja ajateltavuudelle suitset suuhun panevaa ”korrelationismia” ja naiivia realismia vastaan asettumalla tarkasteleman asioita realistisesti ymmärretyssä välittömässä realismissa. Ehdoton kontingenssi eroaa uhanalaisuutta, horjuvuutta ja arveluttavuutta merkitsevästä ja olemassaolon tuhoutumiseen ennen pitkää johtavasta empiirisestä kontingenssista: se viittaa primaariseen puhtaaseen tilaisuuteen, joka on olemassa vaikkei se toteudukaan, ja on näin ollen eri asia kuin havaintoperustainen sekundaarinen kontingenssi. Tässä ihmisen äärellisyyden tavoittelussa ilman olemisen käytäntöjä ja inhimillistä viritystä kohti ”suurta ulkopuolta” porhaltavassa ja etenemisessään elämän kynnykselle pysähtymättömän kontingenssin kehittelyssä on saatu innoitusta Alain Badioun matematiikan filosofiasta. Sen avulla tavoitellaan objektiorientoitunutta, luonnon lainalaisuuksista vapautettua ja kausaalisuudesta irrotettua kontingenssin käsitettä. Se perustuu siis kaikkeen muuhun kuin kieleen, tietoisuuteen tai subjektiin ja kehittelee järkeä superkaaoksen maailmassa. Emme sen kohdalla voi yrittää kriittiseen massaan vetoamalla ounastella, kuinka paljon tarvitaan kontingentin maailman pelivaraa, jotta saadaan aikaan kontingenssitietoista innostusta emmekä arvuutella ketkä tai mitkä ovat niitä asiasta innostuneita tahoja, jotka olisi hankkeeseen kutsuttava. Kun yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä oli vallalla tiedon suuri ykseys, niiden ulkopuolelle ei tuntunut jäävän mitään. Kun niissä nyt on vallalla pienen tiedon ykseys, sen sisäpuolella taas ei ole mitään. Jo pitkän aikaa on ajattelutapoihin hiipinyt eräänlaisen formatiivisen kontingenssin lisääntyvän läsnäolon tunnistamisen ansiosta joukko ominaisuuksia, sellaisia kuten erojen relativisointi, todellisuuden asteistuminen ja suhteistuminen sekä radikaalin ajallistumisen ja yksilöllistymisen moninaiset välittömät ja välil- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 13 liset vaikutukset. Näitä ei pidetä vain hämmentävänä muutoksena, vaan myös rakenteiden ja kudosten hajoamisen ja tuhoutumisen enteinä. Tällöin kontingenssi jää ambivalenssia muistuttavaksi varoittelukäsitteeksi. Moninaisten sisäisissä ja ulkoisissa asioissa tunnistettujen käänteiden, vaihdosten, kriisien ja metamorfoosien jälkeen harva enää yrittää monien maailmojen yhtä aikaa olemisen mahdollisuutta huomioon ottamatta koota lankoja yhteen kertoakseen keitä me olemme, mitä me teemme ja mikä meitä odottaa. Jollakin tavalla paradigmaattinen on se lopputulema, johon Iain McGilchrist – joka ei ole sosiologi vaan psykiatri – modernin maailman muotoutumista käsittelevässä teoksessaan The Master and his Emissary monien ristiriitaisuuksien ja anomalioiden keskeltä avautuu lopputulemaansa. Kirjan viimeisimpiin lauseisiin kuulu kirjoittajan esittämä kollektiivasetelma jota lukee kun runodraamaa: ”alienation versus engagemengt, abstraction versus incarnation, the categorical versus the unique, the part versus the whole, and so on”. Kirjoittaja tuntuu yhtäkkiä tajuavan, ettei tämä olekaan mikään totuutta välittävä todellisuuskuvaus eikä siinä ole tiiviissä muodossa niin sanottua kaikissa ratkaisuissa ilmeistä todellisuustajua. Siinä on todellisuudenkaltaisuutta, mutta se on ”vain” metafora. Kirjoittaja ei tästä säikähdä, vaan tuntee olonsa helpottuneeksi, on ehkä saanut tarpeekseen sitoutumisesta faktoihin ja todellisuuksiin ja tuo kaiken tämän esille helpottuneessa valossa. Vaikka se, mihin hän tukeutuu, on ”vain” metafora, tämä on silti se, mitä meillä on ja min- 14 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 kä on kelvattava, ”it is how we understand the world”. Keskustelu metaforista, joiden nojalla elämme, ei ole ainoa asia, jonka tämä tuo mieleen. Myös kokonaisten maailmallisten tasapainoehtojen määrittelyyn pyrkivien tieteenalojen on intellektuaalisessa projektissaan luovuttava vanhentuneista riidanaiheista ja nojauduttava mitä kekseliäimmin nyansoituihin kielellisiin kuvailmauksiin, joiden pohjana on vertaus. Kuka enää osaa silloin kertoa, mistä aineksista tieteen uhkaava, akuutti tai taakseen jäänyt kriisi on pantu kokoon. ”Pidetään kiinni sosiologiasta vaikkei sitä niin olisikaan”, lausui tunnettu sosiologi. Lähteet Blumenberg, Hans 1983 (1966). The Legitimacy of the Modern Age. Cambridge, MA, Massachusetts Institute of Technology Press Blumenberg, Hans 2004. Beschreibung des Menschen. Frankfurt am Main, Suhrkamp. Luhmann, Niklas 1997. Die Gesellschaft der Gesellschaft. Frankfurt am Main, Suhrkamp. Luhmann, Niklas 2000. Die Religion der Gesellschaft. Frankfurt am Main, Suhrkamp. Marquard, Odo 1981. Abschied vom Prinzipiellen. Stuttgart, Reclam. McGilchrist, Iain 2012. The Master and his Emissary, The divided Brain and the Making of the Western World. New Haven, Yale University Press. Meillassoux, Quentin 2012 (2006). After Finitude. An Essay on the Necessity of Contingency. London–New Delhi– New York–Sydney, Bloomsbury. Kirjoittaja on Helsingin yliopistion yhteiskuntapolitiikan professori (emeritus) sekä Jyväskylän ja Joensuun yliopiston dosentti. Artikkeli perustuu Tieteen päivillä 7.1.2015 pidettyyn esitelmään. Kuinka kriittinen uskontokeskustelu on mahdollista? Sami Pihlström Yritän paneutua tässä kirjoituksessa tietyn todellisen – ja siten kiistatta mahdollisen – inhimillisen ilmiön tai toiminnan, tässä tapauksessa uskontoa koskevan kriittisen, rationaalisen keskustelun, mahdollisuuden välttämättömiin ehtoihin. Pidin ensimmäisen kerran uuden professorin juhlaluennon – tuolloin niitä kutsuttiin vielä virkaanastujaisluennoiksi – Jyväskylän yliopistossa syksyllä 2007 aloittaessani siellä käytännöllisen filosofian professorina ja otsikoin esitykseni kysymyksellä ”Onko etiikka tieteenä mahdollinen?”. Tuolloin tarkoituksenani oli mukailla tärkeimmän yliopisto-opettajani ja väitöskirjaohjaajani, emerituskansleri Ilkka Niiniluodon aikanaan omassa virkaanastujaisluennossaan esittämää kysymystä ”Kuinka filosofia on tieteenä mahdollinen?”,1 joka tietenkin oli jo muunnelma Immanuel Kantin kriittisen filosofian kuuluisasta kysymyksestä ”Kuinka metafysiikka on tieteenä mahdollinen?”.2 Jatkan jälleen tällaista kantilaiselta kuulostavaa, väljässä mielessä transsendentaalifilosofista tarkastelua, vaikka se saattaa kriittisen kuulijan mielestä vaikuttaa loputtomalta metatason jahkailulta, jossa ei koskaan päästä itse asiaan eli varsinaiseen uskontokeskusteluun. Näen filosofian keskeisen roolin nimenomaan tällaisten käytäntöjemme taustalla piilevien oletusten, sitoumusten ja ennakkoehtojen identifioinnissa ja analyysissä. Filosofian tehtävänä on myös muistuttaa, että metatason jahkailuna näyttäytyvä käsitteellisten taustaoletusten 1 Julkaistu teoksessa Ilkka Niiniluoto, Tiede, filosofia ja maailmankatsomus (Helsinki: Otava, 1984). 2 Ks. esim. Immanuel Kant, Prolegomena kaikkeen tulevaan metafysiikkaan, joka haluaa käydä tieteestä (1783), suom. Vesa Oittinen (Helsinki: Gaudeamus, 1997). ja -sitoumusten selvittely voi olla välttämätöntä itse päämäärän tavoittamisen kannalta – tässä siis kriittisen uskontokeskustelun edistämiseksi ja sen myötä uskontoon liittyvien näkemyserojen ymmärtämisen syventämiseksi. Otsikkoni kysymys, toisin kuin vuonna 2007 esittämäni kysymys, olettaa, että kriittinen uskontokeskustelu on mahdollista. Vain jos näin oletetaan, voidaan kysyä, kuinka – eli millaisten (välttämättömien) ennakkoehtojen vallitessa – se on mahdollista. Toisaalta tämä lienee ainakin jossain määrin asteittainen asia: uskontoa koskeva keskustelu voi olla enemmän tai vähemmän kriittistä (ja itsekriittistä). Tuskin on tavoitettavissa mitään jyrkkää, veitsenterävää rajaa, joka erottaa kriittisen keskustelun epäkriittisestä. Siten ei myöskään ole kriittisyyden yleistä, muuttumatonta olemusta – kuten ei ehkä uskonnonkaan olemusta. Pikemminkin kriittisen keskustelun ideaalin tavoittelu on päättymätön projekti, jota keskustelijoiden on jatkuvasti vaalittava ja johon heidän on sitouduttava siten kuin toimintaamme ohjaaviin arvoihin ja ihanteisiin sitoudutaan. Tällaisen projektin edistäminen voidaan nähdä uskonnonfilosofian keskeisenä tehtävänä, jota ei koskaan saada lopullisesti valmiiksi mutta jota voidaan, kuten tiedettäkin, jatkuvasti viedä eteenpäin, yhä syvemmälle. Varmuudet Uskonto- ja yleisemmin katsomuskeskustelun suurin haaste, joka myös heijastuu jatkuvana kiistelynä yleissivistävän koululaitoksen tarjoaman katsomusopetuksen järjestämisestä, lienee siinä, että tällaisessa keskustelussa asettuu tarkasteltaviksi sekä henkilökohtaisesti että yhteisöllisesti hyvin perustavia vakaumuksia ja lähtökohtia, jotka määrittävät tapojamme reagoida ja orientoitua kaikkiin muihinkin kes- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 15 kusteluihin, ylipäänsä kaikkeen, mitä teemme ja ajattelemme. Siinä missä tiukasti sekulaari ajattelija pitää uskonnollisia käsityksiä todellisuudesta periaatteessa samoin kriteerein kritiikille alttiina kuin mitä tahansa – esimerkiksi tieteellisiä tai arkipäiväisiä – käsityksiä, monelle uskonnollisesti uskovalle henkilölle uskonnolliset uskomukset saattavat pikemminkin olla mittapuu tai viitekehys, jonka kautta kaikkia muita uskomuksia arvioidaan. Ne ovat tällöin ikään kuin perustavia ”varmuuksia” Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofian Varmuudestateoksen3 hengessä: niiden muuttuminen merkitsisi koko elämänmuodon muuttumista toisenlaiseksi. Uskonnollisesti uskova voi olla yhtä varma Jumalan olemassaolosta kuin esimerkiksi siitä, että hänellä on (yhä) kaksi kättä, vaikka toisaalta myös uskonnollisiin uskomuksiin kohdistuvat epäilyt voivat olla merkkejä aidosta uskonnollisesta asenteesta. Maailmankuvan tai uskomusjärjestelmän jyrkät muutokset ovat joka tapauksessa sekä yksilöllisesti että yhteisöllisesti äärimmäisen merkityksellisiä tilanteita ja kokemuksia, jollaisia ei yleensä satu kenenkään kohdalle kovin monta. Kriittisen keskustelun oikeanlaisen tilan löytäminen on vaikeaa, jos vallitsee kovin erilaisia käsityksiä keskustelun pelisäännöistä ja tavoitteista. Uskonnollisia uskomuksia ja niiden suhteita muihin maailmankuviin ja -katsomuksiin koskevat tarkastelut kytkevät uskonnonfilosofian muun muassa tieteenfilosofiaan ja yleisempiin tietoteoreettisiin kysymyksenasetteluihin sekä toisaalta kulttuuri- ja yhteiskuntafilosofiaan, sikäli kuin olemme kiinnostuneita uskonnollisten uskomusten roolista kulttuurissamme ja yhteisöllisessä elämänmuodossamme. Uskonnonfilosofian on tartuttava näihin teemoihin tekemättä etukäteen sen enempää uskonnollisia kuin ideologisesti uskonnonvastaisiakaan sitoumuksia – ja samalla refleksiivisesti pohdittava, missä määrin tällainen maailmankatsomuksellinen neutraalius itse on mahdollista säilyttää. Uskonnonfilosofian tehtävänä ei mielestäni ole minkään uskonnolli3 Ludwig Wittgenstein, Varmuudesta (1969), suom. Heikki Nyman (Porvoo: WSOY, 1975). 16 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 sen opin tai idean puolustaminen eikä myöskään sellaisten kritisoiminen. Tehtävänä on ennen kaikkea edistää näitä ideoita käsittelevän ja niitä käyttävän keskustelun ymmärtämistä. Tällainen ymmärrysprojekti voi toki johtaa siihen, että tiettyihin uskonnollisiin ja/tai teologisiin käsitteisiin ja oppeihin suhtaudutaan kriittisemmin kuin toisiin. Myös uskonnon käsite – se, mitä tarkoitamme ”uskonnolla” – voi tällaisen projektin myötä muuttua; kuten on helppoa huomata, en ole tässä esityksessä sitoutunut mihinkään valmiiseen uskonnon määritelmään. Hyväksyvä tunnustaminen ja pragmatismi Esitän seuraavaksi lyhyesti kaksi mahdollista ja mielestäni harkitsemisen arvoista tapaa edistää kriittistä uskonnonfilosofista keskustelua uskonnollisista (ja muista maailman- tai elämänkatsomuksellisista) kysymyksistä ja lähtökohdista. Nämä tuskin ratkaisevat kovin erilaisten näkemysten välisen dialogin rakentamisen ongelmia, mutta ne ovat yrityksiä etsiä yhteistä keskustelun tilaa. Ensinnäkin tällainen keskustelu voi tukeutua ”tunnustamista” tai ”hyväksyvää tunnustamista” (saksan Anerkennung, englannin recogniti on) korostaviin, osin G.W.F. Hegeliltä ja eräiltä nykyfilosofeilta, kuten Axel Honnethilta, Nancy Fraserilta ja Charles Taylorilta, periytyviin teorioihin, joissa etsitään käsitteellisiä välineitä ymmärtää ja täsmentää, mitä on toisen hyväksyminen toisena, jonakin minun ajatteluuni ja käsityksiini palautumattomana ja minusta erillisenä mutta silti jossain varauksellisessa mielessä hyväksyttävänä. Tunnustaminen tässä merkityksessä on ikään kuin täyden hyväksynnän ja pelkän suvaitsemisen tai sietämisen välimaastossa. Tämän käsitteen sekä sen uskonnonfilosofisen ja teologisen historian ja relevanssin tarkastelemiseksi tehdään paraikaa paljon työtä teologiseen tiedekuntaan sijoitetussa, professori Risto Saarisen johtamassa Suomen Akatemian huippuyksikössä ”Järki ja uskonnollinen hyväksyminen” (”Reason and Religious Recognition”), jonka kolmesta ryhmästä yhtä (”Contemporary Philosophy of Religion”) minulla on ilo johtaa. Huip- puyksikön toiminta alkoi vuoden 2014 alussa ja jatkuu vuoden 2019 loppuun.4 Toinen, omassa aiemmassa filosofisessa tutkimuksessani minulle läheisempi lähtökohta on amerikkalaisperäinen pragmatismin traditio, joka on nähdäkseni tässä yhteydessä erityisen hedelmällinen. Pragmatismiin kuuluu kiinteästi jo pragmatismin perustajan Charles S. Peircen 1860–70-luvuilla kiteyttämä tieto-opillinen fallibilismi, joka tähdentää inhimillistä erehtyväisyyttä, sitä, että parhaimminkin perusteltuja uskomuksiamme on tarvittaessa korjattava ja että vankimmistakin tieteellisistä käsityksistä on voitava luopua, jos tähän ilmenee aihetta. Tieto ei koskaan ole lopullista eikä täydellistä. Moniin pragmatismin muotoihin kuuluu myös eräänlainen holismi, jonka voidaan tässä nähdä korostavan uskomusten kokonaisuutta, niiden eräänlaista verkostomaisuutta. Kriittiseen ja rationaaliseen todellisuutta koskevien uskomusten muodostamisen projektiin kuuluu omien uskomusten ja niiden metatason perusteiden ja lähtökohtien jatkuva itsekriittinen koettelu. Vaikka eräät uskomukset – uskonnollisella henkilöllä ehkä juuri uskonnolliset uskomukset – ovat lähempänä uskomusjärjestelmän keskiötä ja siten kiinteämpiä tai pysyvämpiä kuin toiset uskomukset, mikään ei periaatteessa ole suojattua kritiikiltä. Tämäntapainen holistisen pragmatismin idea on ainakin idullaan jo William Jamesin filosofiassa. 1900-luvun taitteen molemmin puolin vaikuttaneen Jamesin ajattelu on uskonnonfilosofian kannalta pragmatismin perinteen kiinnostavinta antia – James tunnetaan myös uskontopsykologisen klassikkoteoksen The Varieties of Religious Experience kirjoittajana5 – mutta holismia on myöhemmässä pragmatismissa erityisesti kehitellyt Morton White, joka on jo 1950-luvulta lähtien pyrkinyt laajentamaan W.V. 4 Lisätietoja tästä huippuyksiköstä: ks. esim. blogs. helsinki.fi/reasonandreligiousrecognition/. 5 William James, The Varieties of Religious Experience: A Study in Human Nature (1902), toim. Frederick H. Burkhardt, Fredson Bowers & Ignas K. Skrupskelis (Cambridge, MA & London: Harvard University Press, 1985). Quinen tunnetumman mutta lähinnä logiikan ja tieteenfilosofian alaan rajoittuneen holismin etiikkaan ja yleisemmin normatiivisten uskomusten alueelle. Whiten mukaan normatiiviset ja deskriptiiviset uskomukset muodostavat niin ikään holistisen kokonaisuuden, jonka joitakin osia säätämällä voidaan sovittaa yhteen muutoksia toisaalla.6 Tällä ajatuksella on ilmeistä uskonnonfilosofista merkitystä. Pahan ongelma Yksi kiintoisa haaste kriittisen uskontokeskustelun mahdollisuutta tarkastelevalle uskonnonfilosofialle voisi olla pragmatismin ja rekognitioteorioiden kriittisen synteesin etsiminen. Näitä teorioita on vain harvoin käsitelty yhteydessä toisiinsa. Vähintään yhtä tärkeältä vaikuttaa näiden teorioiden ja tällaisen synteesipyrkimyksen soveltaminen uskonnonfilosofian tiettyihin erityiskysymyksiin, jotka tuovat varsin painavina esiin uskonnollisten ja ei-uskonnollisten lähtökohtaoletusten erot ja siten yhteistä ymmärrystä etsivän kriittisen keskustelun sekä uskomusjärjestelmien holistisen koettelun tarpeen. Kiinnostavan ongelma-alueen tässä suhteessa tarjoaa etenkin pahan ongelma, yksi teologian ja uskonnonfilosofian perinteisistä pulmista. Olen omassa viimeaikaisessa tutkimuksessani ollut kiinnostunut muun muassa siitä, missä määrin tätä ongelmaa voidaan lähestyä tunnustamisen käsitteen ja pragmatismin kannalta: missä määrin esimerkiksi teodikeaa eli pahan olemassaolon jonkinlaista oikeutusta (tai – tarkemmin sanottuna – pahan olemassaolon ja kaikkivaltiaan, kaikkitietävän ja täydellisen hyvän Jumalan olemassaolon yhteensovittamista) etsivät argumentit onnistuvat (tai pikemminkin epäonnistuvat) tunnustamaan pahuuden ja kärsimyksen uhrien näkökulman? Tässä debatissa asetun voimakkaasti teodikeoita vastaan ja pyrin kehittämään etiikasta lähtevää mutta metafysiikkaankin ulottuvaa argumentaatiota antiteodikea-ajattelun puolesta. 6 Ks. esim. Morton White, A Philosophy of Culture: The Scope of Holistic Pragmatism (Princeton, NJ: Princeton University Press, 2002). T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 17 Pragmatistisen uskonnonfilosofian yhtenä ongelmana voidaan nähdä se, että tarkastelun huomio kiinnittyy lopulta omaan itseen ja omaan uskomusjärjestelmään, minuun tai meihin, siihen näkökulmaan tai lähtökohtaan, josta olemme lähteneet liikkeelle. Tämä on muotoiltu osuvasti esimerkiksi keskeisen uuspragmatistin Richard Rortyn etnosentrismissä: ”we have to start from where we are”.7 Ei ole muuta mahdollista lähtökohtaa kuin se näkökulma tai elämänmuoto, joka meillä nyt kontingentisti on; voimme kuitenkin pyrkiä laajentamaan sitä ja kutsua sen puitteisiin toisia, vielä tällä hetkellä elämänmuotomme vieraaksi kokevia. Tässä piilee kuitenkin mahdollisesti jonkinlaisen kulttuuri-imperialismin tai jopa metodologisen solipsismin vaara, vaikka pyrkisimmekin laajentamaan omaa elämänmuotoamme mahdollisimman väkivallattomasti. Kykenemmekö riittävästi tunnustamaan toisen aidosti toisena, meistä riippumattomana ja omaan näkökulmaamme palautumattomana? Pragmatismia on tämän kysymyksen käsittelemiseksi uskoakseni täydennettävä paitsi tunnustusteorioilla myös esimerkiksi Emmanuel Levinasin ajattelusta ammentavalla toiseuden etiikalla, jossa minuutta tai subjektia edeltää eettinen vastuu haavoittuvaisesta ja kuolevaisesta toisesta. Toiseuden tunnustamisen kannalta ratkaisevana koetinkivenä kriittisen uskontokeskustelun mahdollisuuden ehdoille näyttäytyykin mielestäni juuri pahan ongelma – tai yleisemmin pahuuden, kärsimyksen, rajallisuuden ja kuolevaisuuden kaltaiset inhimilliset peruskokemukset, joita voidaan pitää ”negatiivisina” peruskokemuksina vastapainona kaikenlaisille nykyisin paljon näkyvämmin esiin nostetuille positiivisuuden, myönteisyyden, voimaantumisen, innostuksen ja kukoistuksen tunnelmille, joita aikamme yliopistomaailmaankin leviävässä konsulttikulttuurissa hehkutetaan ad nauseam. Negatiiviset kokemukset pahuudesta ja kärsimyksestä yhdistävät ihmisiä kulttuurista, näkökulmasta ja traditiosta toiseen, myös uskontojen välisten ymmärrysyri7 Ks. esim. Richard Rorty, Contingency, Irony, and Solidarity (Cambridge: Cambridge University Press, 1989). 18 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 tysten ja väärinymmärrysten yli. Myötätuntoa on monenlaista, hyvyyttä on loputtomasti erilaista, ja hyvä niin; kärsimys on kuitenkin se tumma tausta, jota vasten tämä rikkaus voi loistaa tai edes erottua. Siksi eettisesti vastuullisen, kriittisen katsomuskeskustelun painopisteen tulisi nähdäkseni olla nimenomaan kärsimyksen kohtaamisessa ja pahan ongelmassa, kuolevaisuudessa ja rajallisuudessa. Tätä yleistä aihepiiriä olen käsitellyt viime vuosien aikana useassa eri yhteydessä, muun muassa kirjassani Taking Evil Seriously,8 ja aion jatkaa sen käsittelyä edellä mainitun huippuyksikön piirissä. Takaisin Kantiin – ja Kantista eteenpäin Näiden pohdintojen myötä voimme palata esityksen alkutahteihin, kantilaiseen muotoiluuni ”mahdollisuuden ehdoista”. Ajattelen, että kriittinen uskontokeskustelu on mahdollista nimenomaan sellaisten ehtojen tai edellytysten vallitessa, joissa suhtaudutaan vakavasti pahuuteen ja kärsimykseen. Pahan ongelma on ikään kuin tausta tai viitekehys, joka tekee vakavan uskonnonfilosofisen keskustelun – ja yleisemmin: vakavan eettisen ja metafyysisenkin keskustelun – mahdolliseksi. Ellemme orientoidu tuohon ongelmaan perustavan vakavuuden pohjalta, emme orientoidu oikeastaan mihinkään muuhunkaan kriittisesti emmekä vastuullisesti. Tuolloin emme tunnusta tai hyväksy toisten (pahuuden ja kärsimyksen uhrien) näkökulmia maailmaan. Tähän tapaan pahan ongelman asemaa etiikan ja uskonnonfilosofian – tai jopa filosofian ylipäänsä – lähtökohtana korosti (tulkintani mukaan) esimerkiksi jo mainitsemani pragmatismin klassikkohahmo William James.9 Yksi keskeinen osa tällaisten teemojen vastuullista tarkastelua ja käsittelyä on omissa tunnustamisen ja hyväksymisen projekteissamme kohtaamiemme epäonnistumisten kriittinen ja itsekriittinen tarkastelu. Vakava filosofia ei ala onnistumisista, ei kukoistuksesta tai loistosta, 8 Sami Pihlström, Taking Evil Seriously (Basingstoke: Palgrave Macmillan, 2014). 9 Vrt. William James, Pragmatismi: Uusi nimitys vanhoille ajattelutavoille (1907), suom. Antti Immonen (Tampere: niin & näin, 2008). vaan epäonnistumisesta ja rajallisuudesta, huonosta omastatunnosta. Tätä kenties Schopenhauer-väritteistä pessimismiä voidaan kutsua transsendentaaliseksi pessimismiksi. Sen puitteissa on kuitenkin mahdollista olla empiirinen optimisti tai – Jamesin termein – melioristi, aivan kuten Kantin mukaan on mahdollista olla transsendentaalinen idealisti mutta empiirinen realisti. Perusviritykseni näihin teemoihin onkin kantilainen pikemmin kuin esimerkiksi schopenhauerilainen, jopa siinä määrin, että nähdäkseni sekä pragmatistinen että wittgensteinilainen uskonnonfilosofia ovat muunnelmia näistä kantilaisista teemoista. Niissäkin tutkitaan erilaisten asioiden – uskonnollisen kokemuksen, keskustelun, kommunikaation, merkityksen, etiikan – mahdollisuuden ennakkoehtoja. On myös tärkeää havaita, että niin wittgensteinilaisten kuin pragmatististenkin antiteodikea-argumenttien taustalta voidaan löytää Kantin vuoden 1791 teodikeaessee, joka osoittaa perinteisten rationalisoivien, spekulatiivisten teodikeoiden umpikujan.10 Nykyfilosofian jälkikantilaisten antiteodikea-argumenttien muunnelmissa riittää mielestäni sekä historiallisesti että systemaattisesti paljon kiinnostavaa tutkittavaa, ja niihin aion jossain määrin jatkossa syventyä. Tulevat tutkimukseni uskonnonfilosofian professorina painottuvat siis Kantin jälkeiseen filosofiaan ja poikkeavat tässä edeltäjäni professori Simo Knuuttilan varhaisempaa filosofiaa, etenkin antiikkia ja keskiaikaa, korostaneesta tutkijaprofiilista. Aion kuitenkin kaikin keinoin tukea filosofianhistoriallisen oppineisuuden merkitystä oppiaineeni ytimessä. Samoin aion edistää filosofian historian ja systemaattisen nykyfilosofian yhteyksiä – niin historiallisesti kuin systemaattisestikin painottuvassa tutkimuksessa. 10 Immanuel Kant, ”Über das Misslingen aller philosophischen Versuche einer Theodizee” (1791), teoksessa Immanuel Kant: Werke in zehn Bänden, toim. Wilhelm Weischedel (Darmstadt: Wissenschaftliche Buchgesellschaft, 1983), vol. 9. Vrt. esim. Sari Kivistö ja Sami Pihlström, ”Kantian Anti-Theodicy and Job’s Sincerity”, Philosophy and Literature, ilmestyy (2015). Kriittinen uskontokeskustelu on mahdollista, kun otetaan vakavasti kärsimyksen todellisuus eikä tarjota siihen pseudofilosofisia ja yksioikoisia ratkaisuehdotuksia. Uskonnonfilosofiassa voidaan tutkia – ja on tutkittava – sitä, miten tämä vakavasti ottaminen kaikkein vastuullisimmin ja erilaisia toiseuksia parhaimmalla mahdollisella tavalla kunnioittaen tapahtuu. Kirjoittaja on uskonnonfilosofian professori Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa ja on toiminut myös Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtajana (2009–15). Kirjoitus perustuu professorinimityksen yhteydessä 27.5.2015 pidettyyn uuden professorin juhlaluentoon. VUODEN TIEDEKYNÄ -PALKINTO Koneen Säätiö myöntää jälleen Vuoden Tiedekynä -palkinnon erityisen ansiokkaasti kirjoitetusta suomenkielisestä tieteellisestä kirjoituksesta. Palkinnon tarkoituksena on tukea suomenkielistä tieteellistä kirjoittamista ja nostaa sen arvostusta. Palkinnon suuruus on 25 000 euroa. Vuoden 2016 palkinto jaetaan yhteiskuntatieteen alaan kuuluvan tieteellisen artikkelin kirjoittajille. Ehdokkaiksi voi ilmoittaa vuosien 2013, 2014 ja 2015 aikana ilmestyneitä julkaisuja. Palkinto jaetaan alkukeväällä 2016. Voit ilmoittaa tieteellisen julkaisusi palkintoehdokkaaksi seuraavilla tavoilla: – lehden toimituskunta tai kustantaja voi ilmoittaa lehden koko vuosikerrat tai yksittäisiä artikkeleita – artikkelikokoelman toimittaja tai kustantaja voi ilmoittaa artikkelikokoelman tai yksittäisiä artikkeleita – kirjoittaja voi ilmoittaa kirjoittamansa julkaisun. Ehdotettu julkaisu on toimitettava jossakin muodossa Koneen Säätiöön tiedeasiamies Kalle Korhoselle. Jos se on ilmestynyt avoimesti verkossa, linkin lähettäminen riittää. Viimeinen ilmoittautumispäivä on 30.11.2015. Jos julkaisu on ilmestymässä joulukuussa, voit ilmoittaa sen ennakkoon 30.11. mennessä ja toimittaa sen joulukuun loppuun mennessä säätiöön. Lisätietoja: tiedeasiamies Kalle Korhonen, [email protected], 050 344 7468 http://www.koneensaatio.fi/hanke/vuoden-tiedekyna-2016/ T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 19 Psykofyysisen ongelman pidennetty versio Ahti Lampinen Yritän tässä kirjoituksessa selvittää, voiko evoluution huomioon ottaminen valaista psykofyysistä ongelmaa eli kysymystä, miten esimerkiksi aivofysiologia ja mielentilat eli fysikaalisten ja psyykkisten toimintojen taso kytkeytyvät toisiinsa. Lähtökohdaksi otan Howard Patteen esittämän käsityksen, että on luultavasti mahdotonta ylittää yhdellä hypyllä siirtymä, johon biologiselta evoluutiolta on kulunut miljardeja vuosia. Jollakin tavalla kuvaan on saatava mukaan se, että siirtymä fysikaalisten prosessien tasolta ihmisen psyykkisiin toimintoihin on tapahtunut vaiheittain valtavien aikakausien kuluessa. Esittämässäni skenaariossa evoluutio tarkoittaa ennen kaikkea yhä uusien luokitteluiden ja hierarkioiden syntyä. Itse asiassa vasta niiden avulla voi ylipäänsä syntyä erillisiä systeemejä ja niille ympäristöjä. Jotta voidaan puhua ympäristöstään jossakin määrin erillään olevasta systeemistä, on edellytettävä, että systeemi ei ole täysin ympäristönsä vallassa; toisin sanoen, että kaikki mitä systeemin ympäristössä tapahtuu, ei vaikuta siihen. Systeemi pystyy silloin jollakin tavalla luokittelemaan ympäristöään. Ympäristössä on silloin tapahtumia, jotka vaikuttavat siihen, ja tapahtumia, jotka eivät vaikuta. Mitä kehittyneemmästä systeemistä on kysymys, sitä laajempi tällaisten rajoitusten ja luokittelujen taso on. Jos voidaan jossakin mielessä puhua evoluution etenemisestä, se käsittääkseni tarkoittaa juuri tällaisten rajoitusten, luokitteluiden ja niiden hierarkioiden kehittymistä. Fysikaalisesta biologiseen Skenaario voidaan aloittaa fysikaalisesta kvanttiteorian kuvaamasta todellisuudesta. Kvanttiteoria viittaa siihen, että todellisuuden perustaso on jonkinlainen ”flux”, jakamaton kokonaisuus, 20 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen (Bohm 1989, 161–162). Kvanttiteorian kuvaamalla tasolla, siis alkeishiukkasten ja atomien tasolla, tämä näkyy muun muassa superpositioilmiöinä ja EPRparadoksissa kuvattuna epälokaalisuutena. Tällä tasolla ei ole sellaista pysyvyyttä ja jatkuvuutta, että esimerkiksi mittausten tekeminen siellä olisi mahdollista. Mittaus joudutaan aina tekemään käyttämällä niin sanotun klassisen tason laitteita, joissa esimerkiksi mittaustulosten rekisteröinti on mahdollista. Toistaiseksi ratkaisematon kysymys on, miten siirtymä kvanttiteorian kuvaamalta tasolta klassiselle tasolle itse asiassa tapahtuu. Kvanttiteoriassa tämä tunnetaan mittausongelmana, mutta yleistettynä kysymys on itse asiassa siitä, kuinka tasolta, jossa ei ole mitään erillisiä ja pysyviä oliota, ylipäänsä voidaan päästä tälle meidän arkielämän tasollemme, jossa on niin paljon erillisyyttä ja pysyvyyttä, että tuottaa suuria vaikeuksia kuvitella, mitä tuollainen ”flux” itse asiassa tarkoittaa. Tältä oletetulta perustasolta yritän edetä joidenkin vaiheiden kautta, jotta syntyisi edes jonkinlainen käsitys kuljettavan matkan pituudesta. Aluksi selvitän fysikaalisen systeemin ja orgaanisen systeemin eroa. Tätä voidaan lähteä tarkastelemaan fysikaalisen systeemin mittauksesta. Tässä tarkastelussa ei ole merkitystä sillä, onko kohteena kvanttitason vai klassisen tason objekti. Mittauksen arkkityyppinä voidaan pitää Galileon tekemää vierintäkoetta, jossa kuulia laitetaan vierimään pitkin kaltevaa tasoa. Vaihtelemalla kaltevuuskulmaa saadaan mittaustuloksina erilaisia vierintämatkoja. Kaltevuuskulma edustaa tässä mittauksen alku- ja reunaehtoja ja vierintämatka mittaustuloksia. On oleellista, että fysikaalisessa mittauksessa kokeen tekijä asettaa alku- ja reunaehdot ja rekisteröi mittaustulokset. Orgaanisen systeemin ymmärtäminen täs- tä lähtökohdasta edellyttää, että sekä alku- ja reunaehtojen asettaminen että mittaustulosten rekisteröiminen tulkitaan orgaanisen systeemin sisäiseksi toiminnaksi. Vaikka orgaanisessa systeemissä ei tietenkään ole ”pieniä fyysikoita” asettamassa alku- ja reunaehtoja ja rekisteröimässä mittaustuloksia, niin itse asiassa juuri tällainen karikatyyri kertoo jotakin olennaista fysikaalisten ja biologisten systeemien erosta. Orgaaninen systeemi ei ole vain joukko fysikaalisia systeemejä, vaan se on pikemminkin joukko toisiinsa kytkettyjä mittaustapahtumia, joissa esimerkiksi jonkin mittauksen tuloksesta tulee jonkin toisen mittauksen alkuarvo. Kysymys on hyvin monimutkaisten organisaatiokaavioiden toteuttamisesta. Michael Polanyi lienee ensimmäisiä, joka kiinnitti tähän huomiota (Polanyi 1968). Sittemmin tästä ovat kirjoittaneet muun muassa Howard Pattee ja Berndt-Olaf Küppers. Geeneillä on tässä keskeinen asema. Küppersin mukaan niitä voidaan pitää primaarisena reunaehtona, tietynlaisena rakennuspiirustuksena tai toimintasuunnitelmana, joka ohjaa organismin rakentumista ja toimintaa (Küppers 1992, 250). Geenit vaativat kuitenkin toimiakseen jonkin ympäristön. Tämä pätee jo solutasolla proteiinien muodostumisessa. Jotta proteii nien rakentuminen onnistuu DNA:ssa olevan ”kirjoituksen” mukaan, sen on tapahduttava aivan määrätyssä ympäristössä, tietyissä olosuhteissa. Jacques Modod toteaa, että geneettinen määräytymismekanismi määrittää suoraan ja yksikäsitteisesti proteiinin primaarirakenteen, joka on tietty polypeptidiketju. Tämän jälkeen polypeptidiketju poimuttuu toiminnalliseksi, pallomaiseksi rakenteeksi. Periaatteessa poimuttumisvaihtoehtoja on tuhansia. Se, että näistä vaihtoehdoista toteutuu juuri oikea, perustuu siihen, että poimuttuminen tapahtuu täysin määrätyissä olosuhteissa, joita ovat esimerkiksi vesiliuos ja tietyt ahtaat lämpötila- ja ioniväkevyysrajat. Monodin mukaan juuri nämä olosuhteet määräävät yksiselitteisen tulkinnan alun perin osittain moniselitteiselle viestille (Monod 1984, 101–105). Yleisesti tulkinta voi kuitenkin olla erilainen eri ympäristöissä. Ympäristö on myös monita- soinen, alkaen geenien välittömästä ympäristöstä solussa ja päätyen organismin ulkopuoliseen ympäristöön, johon ihmisen tapauksessa kuuluu myös kulttuuri (Haila 2000). Kokonaisen organismin rakentuminen yksilönkehityksessä riippuu geenien ja ympäristön yhteistyöstä siten, että erilaisissa ympäristöissä organismi voi kehittyä jossakin määrin eri tavoilla. Kun tarkastellaan organismin toimintaa, voidaan todeta, että vaikka ympäristö objektiivisesti katsoen olisi sama esimerkiksi eri eliölajien yksilöille, ne ympäristön osat tai ominaisuudet, joilla on yksilöille merkitystä, eivät välttämättä ole samat. Tätä voidaan luonnehtia Petter Portinin tavoin aktiivisen ympäristön käsitteellä: ”Esimerkiksi kivet eivät kuulu peipon aktiiviseen ympäristöön, mutta puut kuuluvat monessakin suhteessa. Ruohonkorret eivät kuulu tikkojen aktiiviseen ympäristöön, mutta lahopuut kuuluvat. Yliopiston kirjasto kuuluu minun, mutta ei jokamiehen aktiiviseen ympäristöön” (Portin 1989, 114). Kysymys on ympäristön luokittelusta. Organismit ovat siis kehityksessään ja toiminnassaan monella tavalla riippuvaisia ympäristöstään, mutta organismeista itsestään useissa tapauksissa riippuu, mitkä seikat ympäristössä ovat sellaisia, jotka niihin vaikuttavat, ja minkälainen tämä vaikutus on. Biologinen evoluutio Evoluutiossa ympäristö puolestaan toimii epäsuorasti uudenlaisen geneettisen informaation luojana. Tätä voidaan tarkastella lähtien Darwinin teoriasta. Darwinin mukaan lajien kehitys perustuu siihen, että pienet suuntaamattomat muuntelut yhdessä luonnon valinnan kanssa pitkien geologisten aikojen kuluessa aiheuttavat lajien muuttumisen. Muuntelut eivät sinänsä vie evoluutiota tiettyyn suuntaan, vaan sen tekee valinta, joka kohdistuu pääasiassa organismeihin. Pienen pienet erot organismien välillä johtavat siihen, että ominaisuudet, jotka ovat jollakin, usein vähäisellä tavalla edullisemmat kuin toiset, yleistyvät. Ennen pitkää tämä voi johtaa kokonaan uuden lajin syntymiseen. Tämä tarkoittaa sopeutumisen korostamista, näkökulmaa, jossa tarkastellaan organismien sopi- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 21 mista yhä paremmin ympäristöihinsä. Periaatteessa tätä voidaan kuvata niin, että ympäristöstä ”iskostuu informaatiota” organismeihin (Lorenz 1977, 17). Tietyssä mielessä esimerkiksi hevosen kaviot kuvaavat maaperän, kalan evät veden ja linnun siivet ilman ominaisuuksia. Darwin oli hyvin perillä myös erilaisten rakenteellisten tekijöiden merkityksestä, mutta hän asetti etusijalle sopeutumisen eli ”olemassaolon ehtojen lain” (Darwin 1998, 158). On kuitenkin esitetty käsityksiä, että Darwinin teoriaa on tässä suhteessa jossakin määrin tarkennettava tai laajennettava. Esimerkiksi Marjorie Grene on kiinnittänyt huomiota siihen, että ”typologian” inhossaan darvinistit näyttävät kieltävän muodon olemassaolon. Hänen mukaansa vähäistenkin muunnelmien, joihin valinta kohdistuu, täytyy olla muunnelmia jostakin piirteestä, ominaisuudesta tai käyttäytymisestä (Grene 1998, 94). Darwinin teorian luoma kuva orgaanisesta todellisuudesta muistuttaa itse asiassa jossakin määrin sitä kuvaa, jonka kvanttiteoria antaa todellisuuden perustasosta: ”Kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja kaikki on muuttuvaa.” Kuitenkaan elollisessa luonnossa kaikki ei vaikuta kaikkeen eikä kaikki muutu. Päinvastoin näyttää siltä, että suurtenkin ympäristön muutosten keskellä useimmat organismit muuttuvat yllättävän vähän. Muutoksen sijasta vallitseva näyttää olevan pysyvyys, ”stasis”(Gould 2002, 874–885). Voidaan jopa sanoa, että evoluutio itse asiassa tarkoittaa liikettä poispäin tilasta, jossa ”kaikki vaikuttaa kaikkeen”. Elollisen luonnon eri tasoilla on ilmeisesti huomattavasti enemmän ”rakennetta” kuin Darwinin alkuperäisessä teoriassa esitetään. Toisin sanoen on paljon sellaista, joka ei muutu. Ennen kaikkea on otettava lukuun ne rajoitukset, jotka kohdistuvat monimutkaisissa eliöissä sellaisen uudenlaisen geneettisen informaation syntyyn, jonka ohjauksessa voi syntyä uudenlaisia elinkelpoisia organismeja. Olemassa oleva hierarkkisesti rakentunut geneettinen informaatio rajoittaa nimittäin ankaralla tavalla niitä mahdollisia väyliä, joita evoluutio voi kulkea. Käytännössä tämä johtuu siitä, että monimutkaisissa organismeissa yksilönkehityksen 22 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 varhaisten vaiheiden muutokset yleensä johtavat kuolemaan (Gould & Lewontin 1979, 594). Tästä muun muassa seuraa, että elollisen luonnon ”muotoavaruus” on hyvin epätasaisesti asutettu. Olemassa olevista organismeista ei voi kehittyä minkä tahansa muotoisia uudenlaisia organismeja. Muutokset eivät yleensä koske esimerkiksi sitä aluetta, jossa organismin perustava ruumiinrakenne määräytyy. Näyttää esimerkiksi siltä, että kalojen evien ja neliraajaisten selkärankaisten raajojen kehitys noudattaa varhaisvaiheessaan samanlaista kehitysohjelmaa, vaikka näiden eläinten yhteistä esimuotoa on etsittävä evoluutiohistoriasta satojen miljoonien vuosien takaa (Coates & Cohn 1998). On lisäksi syytä muistaa, että koska tässä tarkastelussa tähtäyspisteenä on ihminen, joudutaan itse asiassa tarkastelemaan elollisen luonnon kokonaisuutta ajatellen hyvin kapeaa käytävää sen reuna-alueella. Kuten Stephen Jay Gould on todennut, enemmistön eliöistä muodostavat edelleen bakteerit niin kuin jo prekambrisella kaudella, joten elollisen luonnon kokonaisuudessa ”edistys” on marginaalinen ilmiö (Gould 2002, 897–898). Tälle käytävälle joka tapauksessa on ominaista yhä mutkikkaampien ja monitasoisempien rakenteiden ja toimintojen kehittyminen. Tämä tarkoittaa organismien tasolta tarkasteltuna muun muassa yhä parempaa ympäristön tapahtumien kontrollointia (Pattee 1995). Systeemit irtautuvat ympäristöstään siinä mielessä, että niillä on sen suhteen tietty riippumattomuus ja niillä voi olla tavoitteita, joiden saavuttamiseen ne voivat käyttää ympäristöään. Maailmankuvalaitteet Kehittyneillä organismeilla ympäristöön sopeutumista ja siinä selviämistä edistävät myös ”maailmankuvalaitteet”, joiden tehtävänä on antaa eliöille hetkellistä informaatiota niiden ympäristöstä. Myös nämä rakenteet ja toiminnot ovat tulosta evoluutioprosessista. Eri eliölajeilla nämä laitteet voivat erota huomattavasti toisistaan. Tämä tarkoittaa, että eri eliölajit luokittelevat ympäristöjään hyvin eri tavoilla. Se, mitä ne ympäristössään ottavat huomioon ja mitä vaikutuksia tällä niiden toimintaan on, poikkeaa siis eri lajeilla huomattavasti. Esimerkiksi mehiläiselle on tärkeää värien näkeminen, koska sen täytyy tunnistaa tietty kukkalaji sen väristä; hämärässä metsästävälle kissalle värit ovat yhdentekeviä, mutta liikkeiden tarkka näkeminen on tärkeää ja niin edelleen (Lorenz 1977, 24). Myös fysiologinen tila voi vaikuttaa siihen, miten eliö havaitsee ympäristön: esimerkiksi nälkäinen näkee ympäristön eri tavalla kuin kylläinen. Kehittyneimmillä eliöillä on maailmankuvalaitteiden toiminnassa myös tiettyjä yhteisiä piirteitä. Havainnon konstanssisuoritusten avulla havaintoon liittyviä tilapäisiä tai olosuhteista johtuvia tekijöitä eliminoidaan. Esimerkiksi esineen väriä ei havaita suoraan siitä heijastuvasta valosta vaan havaittava väri vastaa sen pinnan heijastuskerrointa. Yleisesti havainnossa pyritään löytämään ympäristöstä sellaisia invariansseja, samoina pysyviä ominaisuuksia, jotka ovat eliölle jollakin tavalla merkityksellisiä esimerkiksi ravinnon, suvunjatkamisen tai uhkatekijöiden kannalta (Grene & Depew 2004, 357). Minuus Kielen ja kulttuurin synnyn myötä ihminen on vapautunut ”tässä ja nyt”-riippuvuudesta ympäristöönsä. Hänelle mahdollisten aktiivisten ympäristöjen lukumäärä on rajaton, koska käytettävissä on periaatteessa kaikki se, mitä kulttuuri on synnyttänyt ja synnyttää. Lisäksi käytettävissä on muistin kautta se, mikä liittyy hänen menneisyyteensä, ja tavoitteiden, haaveiden, suunnitelmien, pelkojen, harhakuvitelmien jne. kautta se, mikä viittaa hänen tulevaisuuteensa. Tämä tarkoittaa sitä, että niiden seikkojen joukosta, jotka periaatteessa voivat olla ihmiselle merkityksellisiä, vain äärimmäisen harvat voivat tietyllä hetkellä olla sitä. Valinnan vapauden ohella voi puhua myös valinnan välttämättömyydestä. Voidaan kysyä, miten tällainen systeemi voi pysyä koossa, miten on mahdollista, että ihminen ei murskaudu tämän merkitysten vyöryn alle. Tämä liittyy käsittääkseni olennaisesti siihen, mitä kutsutaan minuudeksi. Kun ihminen siirtyy tilanteesta toiseen, vaikkapa vain työpaikalta kotiin, tapahtuu jossakin määrin muu- tos siinä, mitä erilaiset asiat, tapahtumat, jopa yksittäiset käsitteet hänelle merkitsevät. Voidaan ajatella, että hänellä on mielessään lukematon määrä ”pieniä konteksteja”, jotka vaihtuvat tilanteesta toiseen siirryttäessä ja jotka määrittävät nämä merkitykset kussakin tilanteessa. Kuitenkin tämän vaihtelun taustalla on suhteellisen pysyvä ”suuri konteksti”, ihmisen minuus, joka pitää hallinnassa tämän alemman tason kontekstien vaihtelun (Lampinen 2014). Se siis viime kädessä määrittää asioiden, tapahtumien ja käsitteiden merkitykset. Vaikka ihmisen kokemuksessa voi olla valtava määrä vaihtelua, enemmän kuin yhdenkään muun organismin, hänellä on kuitenkin yksilöllinen pysyvyys. Minuuden pysyvyyttä voidaan tarkastella monella tavalla. Esitän tässä vain kaksi esimerkkiä, joista ensimmäinen liittyy havaintotoimintaan ja toinen kielenkäyttöön. Kun havaitsemme esimerkiksi puun, näemme sen rungon ”sellaisena kuin se on”, muun muassa sylinterimäisenä ja täyteläisenä, emme esimerkiksi korkeana ylöspäin kapenevana levynä, jollaisena se ärsykkeiden perusteella aivan yhtä lailla meille saattaisi näyttäytyä. Voi sanoa yleisesti, että havainnossa on mukana taustaoletuksia, jotka vaikuttavat siihen, minkälainen havainto kokonaisuudessaan on. Havaintotoiminta on jatkuvassa vuorovaikutuksessa sellaisen suhteellisen pysyvän taustan kanssa, johon jokainen havainto sijoittuu ja jossa se saa merkityksensä. Tähän taustaan sisältyy paljon ihmislajin evoluution myötä kehittynyttä ja ympäröivän kulttuurin synnyttämää, mutta myös yksilöllisen oppimisen kautta omaksuttua, vain yksilölle itselleen kuuluvaa. On ilmeistä, että tämän taustan rakentuminen alkaa jo vastasyntyneenä ja että tällä on kiinteä yhteys minuuden muodostumiseen (Gibson & Pick 2000, 133). Vuorovaikutus havainnon ja tämän taustan välillä tarkoittaa myös sitä, että kun havainto ”sopii” taustaan, tausta saa samalla vahvistuksen. Jos näin ei käy, syntyy tarve muuttaa taustaa tai todennäköisemmin tarve jollakin tavalla ohittaa tai mitätöidä havainto. Vastaavanlainen pysyvä tausta toimii myös kielenkäytössä. Edellä jo todettiinkin, että kieli T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 23 irrottaa ihmisen riippuvuudesta tiettyyn aikaan ja paikkaan. Kuitenkin kielen käyttäminen – puhuminen, kuunteleminen, kirjoittaminen, lukeminen ja myös ajattelu – edellyttää jotakin kytkentää. Se edellyttää käsitteiden ja niiden kokonaisuuksien liittämistä johonkin kontekstiin. Vasta tuo kytkentä antaa käsitteille ja niiden yhdistelmille merkityksen. Sama käsite voi eri tilanteissa ja yhteyksissä merkitä aivan eri asioita. Kuitenkin se, miten nämä sanan eri merkitykset kytkeytyvät eri konteksteihin, pysyy samana. Siksi tiedämme yleensä välittömästi, mitä jokin sana jossakin yksittäisessä tilanteessa tarkoittaa ja pystymme valitsemaan esimerkiksi puhuessamme käsitteet siten, että saamme esitettyä sen mitä haluamme. Tämä on juuri tuon pysyvän taustan toimintaa. Siitä, että havaintotoiminta ja kielenkäyttö kytkeytyvät kiinteästi minuuden pysyvyyteen, kertovat myös näiden toimintojen häiriöt. Tiedetään esimerkiksi, että sellaisessa häiriössä kuin skitsofreniassa juuri näissä kyvyissä esiintyy usein vakavia puutteita ja että näihin häiriöihin yleensä myös liittyy minuuden tunteen puuttuminen. (Vilkko-Riihelä 1999, 602–603). Mitä edellä esitetyn perusteella voidaan sanoa psykofyysisestä ongelmasta? Kun ihmisellä on esimerkiksi jokin mielikuva, hänellä on epäilemättä aivoissaan tuolla hetkellä tietty fysikaalinen tila. Kuitenkaan tuo fysikaalisen tason toiminta ei vielä tuolla tasolla ole mitään ihmisen minuuden kannalta merkittävää, kuten ei DNA:n fysikaalinen tila ole sinänsä solun kannalta merkittävää. Merkitys ei siis löydy tuosta fysikaalisen tason tapahtumasta. Vasta kun se asettuu johonkin sopivaan yhteyteen, tällainen merkitys voi syntyä. Tämä edellyttää kuitenkin kokonaista kontekstien hierarkiaa. Tämä on osittain syntynyt evoluution kuluessa, mutta osittain myös yksilöllisen oppimisen avulla, ja lähes aina mukana on myös jokin senhetkinen ympäristön tilanne. Jotta tästä monikerroksisesta prosessista voi syntyä kokemus, toimintaa täytyy olla ohjaamassa ihmisen pysyvä minuus. New York. Alkuteos 1951. Coates, Michael I. & Cohn, Martin J. (1998) Fins, limbs, and tails: outgrowths and axial patterning in vertebrate evolution. BioEssays, vol. 20, 371–381. Darwin, Charles (1998) The Origin of Species. Wordsworth Editions. Alkuteos 1859. Gibson, Eleanor J. & Pick, Anne D. (2000) An Ecological Approach to Perceptual Learning and Development. Oxford University Press. Gould, Stephen Jay (2002) The Structure of Evolutionary the ory. The Belknapp Press of Harvard University. Cambridge, MA, Lontoo. Gould, Stephen J. & Lewontin, Richard C. (1979) The spandrels of San Marco and the Panglossian paradigm: A critique of the adaptationist programme. Proceedings of the Royal Society of London B 205, 1979, 581–598. Grene, Marjorie (1998) Onko evoluutio tienhaarassa? Teoksessa Sintonen, Matti (toim.) Biologian filosofian näkö kulmia. Gaudeamus. Helsinki. Alkuper. artikkeli Is evolution at a crossroads? teoksessa Hecht, Max K. & Wallace, Bruce & MacIntyre, J. (toim.): Evolutionary Biology, Vol. 24. The Plenum Press, New York, Lontoo, 1988. Artikkelin suomentanut Seija Sirén. Grene, Marjorie & Depew, David (2004) The Philosophy of Biology. An Episodic History. Cambridge University Press. Haila, Yrjö (2000) Käyttäytyminen: Sisäisten ja ulkoisten tekijöiden erottaminen mielivaltaista. Tieteessä tapah tuu 2/2000. Küppers, Berndt-Olaf (1992) Understanding complexity. Teoksessa Beckermann, A., Flohre, H. ja Kim, J. (toim): Emergence or Reduction?: essays on the prospects of non reductive physicalism. de Gruyter. Berliini. Lampinen, Ahti (2014) ”Suuri konteksti” – havaintojen, toimintojen ja kielenkäytön pysyvä tausta. Tieteessä tapahtuu 5/2014. Lorenz, Konrad (1977) Peilin kääntöpuoli. Tutkielma inhi millisen tiedon luonnonhistoriasta. Tammi. Helsinki. Alkuteos Die Rückseite des Spiegels: Versuch einer Naturgeschichte menschlichen Erkennens, 1973, suom. Anto Leikola. Monod, Jacques (1984) Sattuma ja välttämättömyys. WSOY. Alkuteos Le Hasard et la Nécessité, 1970, suom. Anto Leikola. Pattee, Howard (1971) Can life explain quantum mechanics? Teoksessa Bastin, Ted (toim.) Quantum Theory and Beyond. Essays and Discussions arising from a Colloqui um. Cambridge University Press. Pattee, Howard (1995) Evolving self-reference: matter, symbols, and semantic closure. Communication and Cogni tion – Artificial Intelligence, Vol. 12, Nos. 1–2. Special issue: Self-reference in biological and cognitive systems, toim. Luis Rocha, 1995, 9–27. Polanyi, Michael (1968) Life’s irreducible structure. Science 160, 1968, 1308–1312. Portin, Petter (1988) Kelpoisuuskäsitteet, yksilönkehitys ja sosiobiologia. Teoksessa Haukioja, Erkki & Jormalainen, Veijo & Portin, Petter (toim.): Evoluutioteoria ja sosiobiologia. Turun yliopiston biologian laitoksen julkaisuja n:o 13. Turku. Vilkko-Riihelä, Anneli (1999) Psyyke. Psykologian sanakir ja. WSOY. Lähteet Bohm, David (1989) Quantum Theory. Dover Publications. 24 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 Kirjoittaja on filosofian tohtori. KATSAUKSIA Tulkintakehys vaikuttaa paljon Twitter-viestinnässä Satu Lipponen Tim Huntin onneton lausahdus lounastilaisuudessa todisti, että tiedeviestintä sosiaalisessa mediassa on taitolaji. Miten viesti muuttuu some-kohun edetessä ja millaisin keinoin näkökulmat vaihtuvat? Lääketieteen nobelisti ja biokemisti Tim Hunt, 72, oli kutsuttuna puhujana kesäkuussa Soulissa, tiedetoimittajien maailmankonferenssissa (WCSJ2015). Luento tieteestä ja luovuudesta onnistui hyvin. Hunt, joka oli konferenssin alkaes sa Euroopan tutkimusneuvoston (Euro pean Research Council, ERC) tieteellisen neuvoston jäsen, on maineikas puhuja. Kongressissa tapahtui kuitenkin episodi, joka sai yllättävät mittasuhteet. Hunt osallistui puheen jälkeen kutsuvieraslounaalle, joka pidettiin Coexin valtavan kongressikeskuksen sivuhuoneissa. Lounaan oli sponsoroinut Korean Federation of Women’s Science and Technology Associations. Lounaan aluksi Hunt lausui pyydettäessä muutaman sanan. Hän kertoi, että kun tyttöjä on laboratoriossa, tapahtuu kolme asiaa: rakastut heihin, he rakastuvat sinuun ja kun heitä arvostelee, he alkavat itkeä. Sir Tim ei päässyt lausahduksestaan ilman lisäselvityksiä. Journalismin professori Deborah Blum kävi kysymässä, oliko Hunt tosissaan. Hunt totesi, vaikka hän oli puhunut ironisesti, oli totta, että naisten kanssa on hänen mielestään vaikea tehdä yhteistyötä naisten tunteellisuuden takia (1). Blum ja samassa pöydässä istunut Connie St Louis – journalismia Lontoossa opettava entinen BBC:n toimittaja – ja muutama muu mietiskelivät Huntin lausahdusta ja päätyivät siihen, että asia olisi uutisoitava. St Louis twiittasi Huntin lausahduksen. Salissa oli myös useita suomalaisia tiedetoimittajia. Uskon, että tässä saattaa olla kulttuuriero, jota Suomen tiedetoimittajain liiton pääsihteeri Ulla Järvi pohti Tiedetoimittajat-lehdessä (2). Suomalaistoimittajat saattavat olla hivenen kiltimpiä kuin brittikollegat. Olimme vieraina lounaalla eikä tilaisuus ollut julkinen tai media seminaari. Kohtelias lounasvieras voisi jättää kömpelön vitsailun omaan arvoonsa. Toisaalta esteitä julkistamiselle ei ollut, kyseessä oli maailmankonferenssi ja naisten asema tieteessä. Hunt lähti Lontooseen ja samaan aikaan St Louisin twiitti levisi kuin kulovalkea. Twitter ei ole edelleenkään suuren yleisön mediakanava. Suomessakin sitä käyttää harva. Mutta Twitter on mediaväen, mainostajien ja poliitikkojen trendimittari – ja sellaisena salamannopea (3). Kun Hunt laskeutui Lontoon lentokentälle, hänestä oli tullut sosiaalisessa mediassa sovinisti, joka kutsui naisia itkupilleiksi. Euroopan tutkimusneuvosto sekä yliopisto, jonka kunniaprofessorina hän toimi, ilmoittivat, ettei Hunt enää tee työtä heille. Puhujakutsuja peruutettiin. Nopeus ja jyrkät reaktiot yllättivät varmasti kaikki asianosaiset. Puhutaan Twitter shaming -ilmiöstä – kuinka Twitterissä menettää maineensa. Asialla olivat lisäksi perinteiset mediat, kuten BBC ja Guardian, ja erilaiset tieteeseen erikoistuneet verkkojulkaisut. Vaikka sysäys tuli sosiaalisesta mediasta, Huntin sanomiset noteerattiin laajasti varsinkin Britanniassa. Huntin Twitter-uutisen ensimmäinen tulkinta osoitti, että tässä on uusi todiste tieteen tasaarvo-ongelmasta. Vaikka nainen opiskelee ja on lahjakas, tieteen huipulle nousevat edelleen miehet. Ensimmäinen journalistinen näkökulma Huntin lausahdukseen liittyi seksismiin sekä miesten ja naisten epätasa-arvoon tieteessä. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 25 Kömmähdys ja anteeksipyyntö Jokainen uutinen tarvitsee näkökulman. Puhutaan tulkintakehyksistä: ne ovat abstaktioita, jotka antavat sosiaalisen ymmärryksen tapahtumasta. Tulkintakulmia käyttävät hyväkseen niin toimittajat, journalismin tutkijat kuin lobbaritkin. Kehys nopeuttaa asian ymmärtämistä oikein tai väärin. Erilaisissa tulkintakehyksissä tapahtumat näyttäytyvät erilaisina. Kesäkuussa Tim Huntin lounaspuheen tulkintakehys oli epätasa-arvo. Hunt tiesi, mistä puhui, olihan hän ollut kouluttamassa tutkijoita. Hän ei kiistänyt sanomisiaan eikä puhetta oltu irrotettu laajemmasta yhteydestä. Hunt tietenkin pyysi anteeksi lausahdustaan, joka oli huonosti harkittu. Hän pahoitteli sanomisiaan ensin brittimediassa (BBC). Korean yhdistykselle saapui kirjallinen anteeksipyyntö 16.6.2015 yhdistyksen sitä pyydettyä. Naispuoliset tutkijat vastasivat kohuun aloittamalla Twitterissä kampanjan (#distractinglysexy). Twitter-häpeässä kunnon kansalainen Hunt puolisoineen valokuvattiin perheen tunnelmallisen kodin edustalla yhteishaastattelussa. Pariskunta ihmetteli, miten tässä näin oli käynyt. Kävi ilmi, että puoliso oli tutkija, samoin toinen Huntin kahdesta tyttärestä. Monet kollegat puolustivat Huntia. Tunnetuin puolustajista lienee ollut Richard Dawkins, tieteen popularisoija ja eläintieteilijä. Kahdeksan nobelistia ilmaisi huolensa sananvapauden puolesta. Tulkintakulma Twitterissä alkoi muuttua. Voiko varomaton vitsi johtaa häpeään? Onko oikein, että maine menee yhden twiitin takia? Alkoi vimmattu selvittely, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Muistiinpanot tilaisuudesta olivat hataria – ruokailu taisi olla pääasia – nauhoituksia ei ollut. Oliko Huntin lausumisia ylitulkittu, irrotettu yhteydestään tai peräti pahansuopaisesti ymmärretty väärin? Tätä keskustelua kävivät valtaosin journalistit ja tiedeviestijät. Vaikka Hunt ei kiistänyt sanomisiaan, tapahtumaa seurasi kriittinen tarkastelu. Huomio siirtyi twiitin lähettäneeseen Connie St Louisiin. Hänen CV:nsä sisälsi muutamia kiusallisia epämääräisyyksiä ja the Daily Mail hyödynsi niitä 26 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 uutisessaan. Uutisen näkökulma keskittyi nyt teemaan: millainen on nainen, jonka takia Tim Hunt menetti maineensa (A very flawed accuser: Investigation into the academic who hounded a Nobel Prize winning scientist out of his job reveals troubling questions about her testimony 26.6.2015)? Jutun seurauksena St Louisin ansioluettelo otettiin pois sekä yliopiston että tiedetoimittajain maailmanliiton sivuilta. St. Louis oli juuri valittu tiedetoimittajien maailmanliiton (WFSJ) hallitukseen. Alkoi loanheitto. Samalla keskustelijoiden piiri laajeni. Salaliitto! Elokuussa Tim Hunt -keskustelu jatkui edelleen. Sitä on hallinnut Louise Mensch. Tarkastelin mm. Bluenod-sovelluksen avulla, että Mensch on aivan ylivoimainen twiittaaja. Kuka hän on? Wikipedia kertoo, että alun perin musiikkiteol lisuuden pr-tehtävistä politiikkaan siirtynyt Mensch on ollut konservatiivipuolueen edustajana Britannian parlamentissa (2010–12). Menschon tunnettu ahkerana twiittaajana, hän on parhaimmillaan lähettänyt 280 twiittiä päivässä. Hän on teräväkielinen ja taitava somettaja. Observer-lehdessä olleen tilaston mukaan Mensch oli tehnyt 137 000 twiittiä siitä asti, kun hän liittyi Twitteriin tammikuussa 2009, toisin sanoen 58 twiittiä joka päivä – tai yksi twiitti 25 minuutin välein – 24 tuntia päivittäin, kuuden ja puolen vuoden ajan. Mensch on vamasti Twitter-addikti, mutta mikä on hänen roolinsa Tim Hunt -tapahtumaketjussa? Hän kuvaa itseään feministiksi. Hän on antanut kaikkien prosessiin osallistuneiden kuulla kunniansa ja puolustanut voimallisesti Huntia. Ketkä kaikki istuivat pöydässä, jossa päätettiin twiitata Huntin puheet? Mikä oli heidän roolinsa maailmankonferenssissa? Millaiset yhteydet heillä oli keskenään? Nauroiko yleisö vai oliko se kiusaantuneen hiljainen? Yksityiskohtaisen ruodinnan päätteeksi Twitter-virtaa lukiessa tulee sellainen olo, että pahaa-aavistamaton Hunt oli astellut kiiluvasilmäisten äärifeministien uhriksi ja tiedetoimittajat ovat korruptoituneita. Menschillä oli elokuussa 94 000 seuraajaa. Näkökulmana on, että pikaistuksissaan toimittajat tuomitsivat Huntin eivätkä tohdi nyt myöntää virhettään. Lisäksi toimittajilla on keskinäinen solidaarisuus ja he puolustavat epämääräistä maailmanliittoaan. Tulkintakehys on siirtynyt toimittajiin. Keskustelun alkuperäiset osanottajat irtisanoutuivat jatkokinastelusta. Yhdysvalloissa on tunnutettu vastaava ilmiö (Gamer Gate), jossa peliteollisuuden väitetty seksismi kääntyi nopeasti Twitterissä pahansuopuudeksi naisia kohtaan. Tim Hunt -keskustelun merkitys tiedeviestinnälle? Sosiaalisen median tarkkailijalle ja osallistujalle Tim Hunt -episodi antaa lukuisia viitteitä tulevasta. (4) Näyttää siltä, että taitavalla kehystämisellä mikä tahansa tapahtumaketju saadaan näyttämään muulta. Vahvimmilla ovat ne, joilla on taitoa ottaa hyöty 140 merkistä, samanmielisten heimo tukemassa ja valtaisa seuraajamäärä. Twitter-keskustelujen manipulaatio näyttää helpolta, koska ei ole olemassa mitään keinoa lopettaa kiistelyä. Twitterin syyttäminen kaikesta on kuitenkin väärä tulkinta. Tim Hunt-episodissa perinteisellä medialla oli iso rooli. Twitter on toimittajille tärkeä lähde juttujen tekoon. Tiedeviestinnässä tutkijoita kannattaa ohjeistaa siihen, että vitsailua tai muuta epämääräistä ironiaa on vältettävä tilanteessa kuin tilanteessa: sanoma kannattaa pitää selkeänä ja muistaa, missä roolissa puhuu. Erikoistuneet toimittajat, varsinkin tiedetoimittajat, ovat tietysti tieteestä innostuneita. Eettisessä keskustelussa usein pohditaan, osaako toimittaja tarkastella kohdet- taan tarpeeksi kriittisesti. Tiedejournalismi ei saa olla keskinäisen kehumisen kerho. Tulkintakehysten merkitys nopeassa, kiivastahtisessa Twitterissä on syytä panna merkille. Mitä vaativampi sosiaalisen median kanava, sitä suurempi on tulkinnan ja näkökulman merkitys. Twitterin merkitystä on hyödyllistä pohtia juuri nyt, kun seuraava vaihe sosiaalisessa mediassa jo häämöttää: reaaliaikaiset videokanavat. Siinä vasta onkin monta keinoa möhliä itsensä. Striimausvideot olivat käytössä Britannian keväisissä vaaleissa. Johtopäätöksenä voisi olla, että viestintä ei helpotu vaan monimutkaistuu entisestään. Viitteet 1. 2. 3. 4. Tim Hunt ”jokes” about women scientists. Or not. Some background from the World Conference of Science Journalists, 2015, in Seoul, South Korea https://storify.com/deborahblum/tim-hunt-and-hisjokes-about-women-scientists) Sopiiko lounaspuheesta twiitata – ja muita kongressikaikuja, Tiedetoimittaja 2/2015. Reuters Institute: Digital News Report 2015 www.digitalnewsreport.org/ ja Helsingin Sanomain Säätiön tutkimusprojekti Eliisa Vainikka ja Jukka Huhtamäki: Tviittien politiikkaa – Poliittisen viestinnän sisäpiirit Twitterissä http://www.slideshare.net/jukkahuhtamaki/poliittisen-viestinnn-sispiirit-twitteriss. Tim Huntia koskevan keskustelun etenemisen on parhaiten kuvannut bloggari Hilda Bastian: http://hildabastian.net/index.php/8-secondary/19-a-tim-hunttimeline. Hashtagit: #timhunt #distractinglysexy #gamergate Kirjoittaja on Euroopan tiedetoimittajain liiton (EUSJA) puheenjohtaja. Hän toimi 2013 Helsingin tiedetoimittajain maailmankonferenssin (WCSJ2013) järjestelytoimikunnan puheenjohtajana. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 27 Puolueiden kannatus eri väestöryhmissä ja yhteiskunnallinen vaikutusvalta Aki Koivula, Pekka Räsänen ja Arttu Saarinen Julkisuudessa on jo pitkään keskusteltu siitä, että eri puolueet ovat muuttuneet keskenään samankaltaisiksi yleispuolueiksi. Viime aikoina kuvaavaa on ollut etenkin se, että eri yhteyksissä SDP:n ja vasemmistoliiton ohella puolueista myös kokoomus ja perussuomalaiset ovat ilmaisseet halunsa olla työväenpuolueita. Puolueiden pyrkimykset on kuitenkin eri asia kuin todelliset kannatusluvut. Millaisia eroja poliittisten puolueiden kannatuksessa on eri väestöryhmien välillä? Entä miten puoluei den keskinäisten voimasuhteiden muutokset vaikuttavat yhteiskunnallisen vallan jakaantumiseen? Poliittisten puolueiden samankaltaistumisen taustalla on niiden tarve pyrkiä hankkimaan potentiaalisia äänestäjiä yhä laajemmista väestöryhmistä ja lisätä näin ollen parlamentaarista valtaansa. Keskiluokan poliittinen samaistuminen jakaantuu laajasti eri puolueille (esim. Paloheimo 2008, 33). Olli Kankaan (1986) mukaan Suomessa keskiluokan poliittinen samaistuminen jakaantui aiempaa laajemmin eri puolueille jo 1980-luvun alussa. Etenkin SDP oli tuolloin suosittu puolue toimihenkilöiden keskuudessa, vaikka työväenluokan ajamien tavoitteiden merkitys oli puolueelle edelleen suuri. Viime vuosina suomalaisen parlamentaarisen politiikan kenttää ovat muuttaneet etenkin perussuomalaiset. Myös vihreät ovat vakiinnuttaneet paikkansa 1980-luvulta lähtien yhdeksi merkittävistä keskikokoisista puolueista (Mickelsson 2007). Puolueiden kannattajien tarkastelu on tärkeää, koska puolueiden tosiasiallinen vaikutusvalta on kasvanut viime vuosina. Samaan aikaan kuitenkin puolueiden jäsenmäärät ovat vähentyneet, eikä myöskään äänestysprosentti ole kasvanut toivotulla tavalla (Borg 2015). Tarkastelemme tässä avauksessa tuoreen väes- 28 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 tötarkastelun avulla eri puolueiden kannattajien taustaa. Tältä pohjalta keskustelemme puoluekannatuksen yhteiskunnallisista ulottuvuuksista eli poliittisten voimasuhteiden muutoksiin liittyvistä institutionaalisista seurauksista. Korostamme taloussosiologisesta viitekehyksestä sitä, että on virheellistä ajatella, ettei puoluekannalla olisi äänestyskäyttäytymistä huomattavasti laajempaa taloudellista ja sosiaalista merkitystä. Oletamme, että muuttuneiden poliittisten voimasuhteiden johdosta esimerkiksi kunnallisalan poliittisia virkanimityksiä on aiempaa helpompi tunnistaa ja niin haluttaessa myös kyseenalaistaa. Puolueiden kannatus eri väestöryhmissä Taulukkoon 1 kootut väestötason tiedot osoit tavat, että eri puolueiden kannattajat eroavat edelleen toisistaan monin tavoin. Tiedot perustuvat Turun yliopiston taloussosiologian oppiaineen vuonna 2014 keräämään 18–74-vuotiaita edustavaan väestökyselyyn, jossa selvitettiin kulutuksen ja elämäntapakysymysten ohella eri poliittisten puolueiden kannatusta ja kannattajien taustaa. Poliittista kannatusta kartoitettiin kysymällä vastaajille tärkeintä eduskuntapuoluetta. Tutkimuksen otos oli 3 000 ja vastauksia palautui yhteensä 1 351. Lopulliseksi vastausprosentiksi saatiin 46 (ks. tarkemmin Koivula, Räsänen ja Sarpila 2015). Taulukon perusteella perussuomalaiset ovat nykyajan työväenpuolue. Puoleen kannattajista huomattavalla enemmistöllä on työntekijäammatti ja vain joka kymmenes on korkeakoulutettu. Vastaavasti esimerkiksi SDP:n kannattajista korkeakoulutettuja on hieman yli 20 prosenttia ja vasemmistoliiton kannattajista yli 30 prosenttia. Perussuomalaisten kannattajista alle kol- Taulukko 1. Suurimpien eduskuntapuolueiden kannatus vastaajan taustatietojen mukaan Keskusta Kokoomus Perussuomalaiset SDP Vihreät Vasemmistoliitto % % % % % % Sukupuoli Mies Nainen 54,1 45,9 56,7 43,3 68,4 31,6 44,8 55,2 29,0 71,0 54,2 45,8 606 53,0 537 47,0 Asumisympäristö Taajama Maaseutu 61,7 38,3 87,2 12,8 75,4 24,6 86,0 14,0 88,7 11,3 89,9 10,1 880 79,9 222 20,1 Kotitaloustyyppi 1 henkilö 2 henkilöä Yli 2 henkilöä 16,0 52,8 31,2 17,7 52,7 29,6 23,5 43,6 32,8 29,9 52,5 17,6 26,4 35,0 38,6 23,9 44,8 31,3 247 22,3 534 48,3 325 29,4 Ammattiasema1 Ylempi toimihenkilö Alempi toimihenkilö Työntekijä Yrittäjä 22,8 19,4 45,1 12,6 42,3 22,2 21,8 13,8 9,1 18,2 66,5 6,2 15,4 32,4 45,7 6,4 28,9 28,3 25,0 17,8 16,4 21,3 49,2 13,1 250 248 438 119 Työssäkäynti Työssä Ei työssä 59,4 40,6 62,8 37,2 60,4 39,6 52,8 47,2 64,1 35,9 45,5 54,5 660 58,9 460 41,1 Koulutus Perusaste Keskiaste Korkea-aste 11,5 62,4 26,1 6,2 49,3 44,6 18,6 71,5 9,9 17,3 62,0 20,7 6,2 36,0 57,9 16,2 48,6 35,2 135 12,3 620 56,7 339 31,0 Taustamuuttujat Kaikki n % 23,7 23,5 41,5 11,3 Keski-ikä 48,5 46,2 43,7 52,0 38,2 45,0 45,6 Nettotulot / kk 1 831,2 € 2 271,8 € 1 631,4 € 1 797,0 € 1 719,3 € 1 404,5 € 1 775,84 € ¹=Vastaajan nykyinen tai viimeinen ammatti mannes on naisia, kun muiden kolmen suuren puolueen sukupuolijakauma on melko tasaisesti jakautunut. Perussuomalaiset näyttäisivät edustavan työväestöä huomattavasti enemmän kuin perinteiset työväenpuolueet SDP ja vasemmistoliitto. Näiden molempien puolueiden kannattajista alle puolet on ylipäätään työelämässä mukana. Puolueiden kannattajat eivät myöskään työskentele työntekijäammateissa niin usein kuin perussuomalaisten kannattajat. Erityisesti SDP näyttää myös muihin puolueisiin nähden ikääntyvien ryhmältä. Kuvaavaa on, että SDP:n kannattajista vain alle 20 prosenttia asuu sellaisessa T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 29 kotitaloudessa, jossa on lapsia. Kaikkien muiden puolueiden kannattajien kotitalouksissa lapsia on noin joka kolmannessa. Perinteisesti työväestön on ajateltu erottuvan muista suhteessa pääomaan. Euromääräisesti erot kannattajien tulojen välillä ovatkin huomattavia. Henkilökohtaisia nettotuloja verrattaessa perussuomalaisten ja vasemmistoliiton kannattajat erottuvat muista pienemmillä kuukausiansioilla. Sen sijaan kokoomuksen kannattajat ansaitsevat keskimäärin yli 400 euroa enemmän kuin keskustan kannattajat ja myös SDP:n jäsenten tulot ovat kokoomuslaisia noin 500 euroa alhaisemmat. Vihreiden keskimääräiset tulot jäävät hivenen kaikkien äänestäjien keskimääräisestä. Tätä selittää se, että vihreiden kannattajissa on huomattavan paljon opiskelijoita. Voidaankin todeta, että nuorten ja opiskelijoiden puolueina erottuvat nimenomaan vasemmistoliitto ja vihreät. Vaalien jälkeen on keskusteltu kiivaasti ”punasinivihreästä kuplasta” (esim. Pullinen 2015). Keskustelu ei sinänsä ole uutta, vaikka esimerkiksi kokoomus on käyttänyt vuoden 2006 presidentinvaalikampanjassaan iskulausetta ”vastakkainasettelun aika on ohi”. Suomalaisessa politiikassa on lukematon määrä erilaisia toisilleen osittain vastakkaisiakin ryhmittymiä. Yksi merkittävä jakolinja on koskenut isompien kaupunkien ja maaseudun asukkaiden vastakkainasettelua. Aineistomme perusteella eri puolueet jakaantuvat selkeästi sen mukaan, minkätyyppisessä ympäristössä niiden äänestäjät asuvat. Keskustan ja perussuomalaisten kannattajat edustavat parhaiten maaseudun väestöä. Vihreiden ja vasemmistoliiton kannattajat tulevat taas toisesta ääripäästä eli urbaanista ympäristöstä. Molempien puolueiden kannattajista vain hieman yli 10 prosenttia asuu taajama-alueiden ulkopuolella. Kaupunkilaisuuden ohella vihreiden kannattajat eroavat verrattain korkealla koulutustasollaan ja ylemmällä ammattiasemallaan. Heistä selvästi yli puolet on suorittanut korkea-asteen tutkinnon ja työskentelee vähintään alempana toimihenkilönä. Ainoastaan kokoomuksen kannattajissa on enemmän toimihenkilöitä. 30 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 Poliittinen kanta institutionaalisella tasolla Väestöryhmittäisen tarkastelun perusteella havaitsemme, että puolueiden kannattajat poikkeavat edelleen huomattavasti toisistaan. Tämän valossa on myös selvää, että kiinnostusta politiikkaan ei kyetä ainakaan lisäämään nykyisestä, mikäli eri puolueet koetaan samanlaisiksi. Ihmiset äänestävät sellaisia puolueita ja ehdokkaita, joiden ajatuksiin ja ideologiaan he voivat samaistua ja jotka ajavat heidän etujaan (esim. Goren 2005; Greene 2004). Siksi olisikin tärkeää,että eri puolueet erottautuisivat jatkossa toisistaan ja toisivat selkeästi esille, miten he ajavat eri väestöryhmien etuja. Äänestäjien poliittinen kanta voidaan ymmärtää osaksi laajempaa sosiaalista verkostoa, jonka koossa pitävä voima on jaetut intressit. Tärkeimpiä henkilökohtaisiin intresseihin liittyviä taustatekijöitä ovat tunnetusti tulotaso, koulutus ja pääasiallisen toimeentulon lähde (esim. Forma 1999; Kallio 2010). Siksi ei ole sattumaa, että puolueiden kannattajien välillä kaikkein suurimmat erot löytyvät edelleen juuri koulutusasteen ja tulojen perusteella. Niiden perusteella ihmisille ja yhteiskuntaryhmille muodostuu toisistaan poikkeavia intressejä. Puolueet ja niiden keskinäiset valtasuhteet ovatkin olennainen osa yhteiskunnallista verkostoa, jonka vaikutuspiirin ulkopuolelle jää hyvin harva institutionalisoitunut ilmiö (Hass 2007, 11–16). Puolueiden jäsenet ovat vahvasti mukana erilaisessa järjestötoiminnassa ja mitä moninaisimmin keinoin julkisen sektorin päätöksenteossa (esim. Luhtakallio ym. 2014; Sundberg 2008, 79). Esimerkiksi monet vasemmistoliiton jäsenet ovat eri ammattiliittojen aktiiveja (Sundberg 2008, 79). Vastaavasti oikeistopuolueilla on vahvat kytkökset elinkeinoelämään ja työnantajapuolen edustajiin. Järjestötoiminnan lisäksi tyypillisimpiä vaikutuskeinoja ovat poliittiset virkanimitykset, joita tapahtuu kuntasektorilla, yliopistoissa ja yksityisissä yrityksissä. Monet poliittisiin virkanimityksiin liittyvät vakiintuneet tavat voidaan nähdä paitsi demokratian kannalta hyödyllisinä ilmiöinä, myös korruption muotoina. Lähtö- kohtaisesti kaikki julkisen sektorin virkamiehet tulisi valita ammatillisen pätevyyden perusteella. Mikäli valinta tapahtuu kuitenkin poliittisesti, demokratian näkökulmasta tämä tarkoittaa, että poliittinen valta sekoittuu väärällä tavalla asiantuntijapohjaiseen valmistelutyöhön ja päätöksentekoon. Virkamiesten poliittinen valinta on ongelmallista siitä näkökulmasta, että tehtävät voivat olla vakituisia, eikä viranhaltijoita voida vaihtaa vaikka puolueen parlamentaarinen valta heikkenisi olennaisesti. Tältä osin voidaan nähdä selkeä ero etenkin SDP:n ja perussuomalaisten välillä. SDP on kaikissa muissa eduskuntavaaleissa saanut yli 20 prosenttia annetuista äänistä, paitsi kerran 1960-luvulla ja kaksissa viimeisimmissä eduskuntavaaleissa. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa kannatus oli 16,5 prosenttia. Osa poliittista virkanimityksistä on tehty kuitenkin aikoina, jolloin puolueen kannatus on ollut lähes 25 prosenttia. Lisäksi osasta tiettyihin virkoihin kohdistuvista nimityksistä on päätetty aikana, jolloin Suomessa oli kolme suurta puoluetta. Virkanimityksissä vallitsee näin ollen tietynlainen polkuriippuvuus. Tässä mielessä SDP:n parlamentaarinen valta ei todennäköisesti vastaa sen todellista yhteiskunnallista valtaa tai sitä istuuko puolue hallituksessa vai oppositiossa. Edellisen valossa ei ole yllättävää, että nimenomaan vihreät ja perussuomalaiset ovat molemmat aktiivisesti esittäneet eri yhteyksissä poliittisista virkanimityksistä luopumista. Esimerkiksi perussuomalaisten kannatus oli vuonna 2015 kokonaisäänimäärästä lähes 17,7 prosenttia. Vastaava osuus vuonna 2007 oli 4,1 prosenttia ja vuonna 1999 yhden prosentin verran. Vihreät saivat vuoden 1983 eduskuntavaaleissa 1,5 prosenttia äänistä. Vuonna 2015 prosenttiosuus oli 8,5. Näiden lukujen valossa voidaan olettaa nimenomaan vihreiden ja perussuomalaisten parlamentaarisen politiikan ulkopuolisen vallan olevan pienempää kuin perinteisten puolueiden, koska puolueet ovat syntyneet vasta 1980ja 1990-luvulla. Uusilla puolueilla on lisäksi omat intressinsä ajaa poliittisten virkanimitysten vähentämistä. Suurin intressi nousee siitä, etteivät ne olleet osa puoluepolitiikkaa vielä 1970-luvulla, jolloin julkinen sektori politisoitui kenties enemmän kuin koskaan aiemmin. Poliittisten voimasuhteiden tunnistaminen Poliittisten virkanimitysten voidaan katsoa olevan ”ilkeitä ongelmia” (Sorarauta 1996), jotka kuuluvat demokratian ja meritokratian näkökulmista yhteiskuntaelämän harmaalle alueelle. Kyseessä on ilmiö, joka on verkottunut niin monelle eri yhteiskunnan osa-alueelle, että niitä on hankala ratkaista. Esimerkiksi uusinstitutionalismin teoriassa korostetaan, että juuri intressien synnyttämän polkuriippuvuuden vuoksi huonosti toimivia politiikan osia on hankala muuttaa (esim. Béland 2005; Hall 1993). Ongelman ratkaisun kannalta haasteellista on myös se, että poliittisten nimitysten tutkiminen on vaikeaa,koska emme tiedä niiden esiintymisen todellista laajuutta. Edelleen useiden kuntien korkeimpien viranhaltijoiden tai isojen julkisen sektorin sosiaaliturvainstituutioiden johtajien virat on sidottu kunnallisvaalien tulokseen tai niistä on muulla tavoin sovittu poliittisesti (ks. Kaasalainen 2011; Wiberg 2005). Myös yliopistoissa tapahtuu jatkuvasti professorinimityksiä ja tutkimusjohta jien valintoja, jotka ovat ristiriidassa ulkopuolisten asiantuntijalausuntojen kanssa. Pelkästään edellisten esimerkkien valossa kyse on suomalaiseen yhteiskuntaan normalisoituneesta ilmiöstä, jota ei edes kyseenalaisteta julkisesti rahoitettujen virkojen ja toimien täyttöprosesseissa. Päätöksenteon tehokkuuteen tai demokraattisuuteen perustuvia perusteluja käytännölle on hankala löytää. Poliittiset nimitykset edustavat pikemmin yhteiskunnallisen korruption hiljaisesti hyväksyttyä muotoa. Juuri alkaneen hallituskauden aikana onkin mielenkiintoista nähdä vähentyvätkö vai lisääntyvätkö poliittiset virkanimitykset, kun puolueiden keskinäinen kannatus on muuttunut erityisesti perussuomalaisten nopean nousun myötä. Viime aikoina myös vanhojen puolueiden edustajat ovat ainakin periaatteellisella tasolla vaati- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 31 neet virkanimitysten vähentämistä. Toisaalta periaatteet ja käytännöt kohtaavat harvoin sellaisissa asioissa, joihin liittyy selviä taloudellisia ja yhteiskunnallisia intressiristiriitoja. Tällaisia ristiriitoja voidaan tunnistaa puoluekannatuseroina väestöryhmien välillä ja yhteiskuntaelämässä monina institutionalisoituneina käytäntöinä, joista osa kestää varsin huonosti päivänvaloa. Kirjallisuutta Béland, D. 2005. Ideas and social policy: an institutionalist perspective. Social Policy & Administration 39, 1–18. Borg, S. 2015. Ajaako yleisödemokratia etuamme? Tieto & Trendit – talous ja hyvinvointikatsaus 1/2015, 46–50. Forma, P. 1999. Interests, Institutions and the Welfare State. Stakes. Goren, P. 2005. Party identification and core political values. American Journal of Political Science 49, 882–897. Greene, S. 2004. Social Identity Theory and Party Identification. Social Science Quarterly, 85, 136–153. Hall, P. 1993. Policy paradigms, social learning, and the state: the case of economic policymaking in Britain. Compa rative Politics 25, 275–96. Kaasalainen, S. 2011. Virkanimitysruletti. WSOY. Kallio J. 2010. Hyvinvointipalvelujärjestelmän muutos ja suomalaisten mielipiteet 1996–2006. Helsinki: Kela. Kangas, O. 1986. Luokkaintressit ja hyvinvointivaltio. Helsingin kauppakorkeakoulu. Koivula, A., Räsänen, P. ja Sarpila, O. 2015. Suomi 2014 – kulutus ja elämäntapa: Tutkimusseloste ja aineistojen 1999–2014 vertailua. University of Turku / Department of Social Research. Luhtakallio, E., Salmenniemi, S. & Ylä-Anttila, T. 2014. ”Poliittinen osallistuminen.” Teoksessa Johdatus sosio logian perusteisiin, toim. Erola, J. & Räsänen, P. Gaudeamus, 210–225. Mickelsson, R. 2007. Suomen puolueet. Historia, muutos ja nykypäivä. Vastapaino. Pullinen, J. 2015. Helsingin punasinivihreä kupla, tästä siinä on kyse. Nyt-liitteen kolumni. http://nyt.fi/ a1305948147996. Luettu 27.5.2015 Sorarauta, M. 1996. Kohti epäselvyyksien hallintaa. Tulevaisuuden tutkimuksen seura, Gummerus. Sundberg, J. 2008. ”Puolueiden organisaatiot ja suhteet etujärjestöihin”. Teoksessa Suomen puolueet ja puolue järjestelmä, toim. Paloheimo, H. & Raunio, T. WSOY, 61–83. Wiberg, M. 2005. Valta kunnassa. Kunnallisalan kehittämissäätiö. Kirjoittajat työskentelevät Turun yliopistossa. Koivula on taloussosiologian tohtorikoulutettava, Räsänen professori ja Saarinen yliopisto-opettaja. 32 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 LUONNONFILOSOFIAN SEURAN SYKSYN OHJELMAA Esitelmätilaisuudet pidetään Tieteiden talossa, 18.15–20.00. Poikkeuksena on teemailta 10.11. (klo 16.15 alkaen). 29.9. LL Jyrki Tyrkkö ja Antti Miettinen, Epigenetiikka. 13.10. FT Juha Samela, Tietokonemallinnus fysiikan työvälineenä. 27.10. Prof. Kaarle Kurki-Suonio, Hahmottamisen dynamiikka empiirisen tieteen metodin perustana. 10.11. Teemailta 16.15–20.00: Yleinen suhteellisuusteoria 100 vuotta, Prof. Tapio Markkanen (Tähtitiede yleisen suhteellisuusteorian synnyn aikaan), Dos. Hannu Kurki-Suonio (Yleisen suhteellisuusteorian synty ja sisältö), TkT Tuomo Suntola (Suhteellisuusperiaate ja ekvivalenssiperiaate suhteellisuusteorian perustana). 24.11. FT Matti Huttunen, musiikin ja luonnontieteiden kytkennöistä. TIETEESSÄ TAPAHTUU -FOORUMI: MITÄ MITTAAT, SITÄ SAAT? Tieteiden talo 20.10. klo 9.30–12.00 Tieteessä tapahtuu -foorumi on TSV-yhteisön eli TSV:n ja sen yhteydessä toimivien asiantuntijaelinten eli Julkaisufoorumin, Tiedeakatemiain neuvottelukunnan, Tutkimuseettisen neuvottelukunnan sekä Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan (TJNK) yhteinen keskustelusarja. Foorumi tarjoaa puolueettoman ja asiantuntevan alustan tiedepoliittiselle ajankohtaiskeskustelulle. Ensimmäinen foorumi järjestettiin 31.3.2015. Tällöin aiheena oli tutkijan arviointi ja palkitseminen. Syksyn foorumissa kysytään ja keskustellaan tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta, sen tärkeydestä, palkitsevuudesta ja arvioinnin haasteista. Tutkimukselta haetaan selkeää yhteiskunnallista näkyvyyttä ja vaikuttavuutta. Tutkimusjärjestelmä on muuttunut strategisemmaksi ja tutkimuksen odotetaan tarjoavan ratkaisuja yhteiskunnan haasteisiin ja päätöksenteon pohjaksi. Samanaikaisesti keskustellaan, miten yhteiskunnallista vaikuttavuutta tulisi arvioida ja miten tulisi palkita tutkimusinstituutioita ja yksittäistä tutkijaa yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta. Lisätietoja: http://www.tieteessatapahtuu.fi/foorumi/ Puoli vuosisataa suomalaista tieteenhistoriaa Anto Leikola Tasan viisi vuosikymmentä sitten, syksyllä 1965, ilmestyi Suomen Tiedeseuran kustantamana ulkonaisesti vaatimattoman tuntuinen teos The History of Botany in Finland 1828–1918, jonka oli kirjoittanut Helsingin yliopiston kasvitieteen emeritusprofessori Runar Collander. Tämän toistasataa tiheää sivua käsittäneen kirjan liitteenä oli vielä akateemikko Yrjö Ilvessalon laatima lyhyt katsaus Suomen metsätieteen vaiheisiin saman periodin aikana. Teos aloitti uuden sarjan, jolla oli pitkänlainen nimi ”The History of Learning and Science in Finland 1828–1918”. Käsite ”tieteenhistoria” ei ollut vielä juurtunut meikäläiseen käytäntöön, vaan käytössä oli ruotsalaisen esikuvan mukaan enimmäkseen ”oppihistoria”, ”lärdomshistoria”, jonka helposti voitiin tulkita tarkoittavan minkä hyvänsä op pientai jopa yleensä oppimisen historiaa. Mutta ”oppihistorialle” ei ollut täsmällistä englanninkielistä nimitystä, joten sen kohdetta oli luonnehdittava sekä oppimiseksi että tieteeksi. Kirjan toimituksellisessa esipuheessa viitattiin sarjan edeltäjään, ruotsinkieliseen sarjaan ”Åbo Universitets Lärdomshistoria”, jonka julkaisijana oli ollut ruotsinkielinen kirjallisuusseuramme Svenska Litteratursällskapet i Finland. Kuten sarjan nimikin sanoi, sen aiheala käsitti yliopistomme Turun-ajan (1640–1828) eli ajan yliopiston perustamisesta sen paloon ja Helsinkiin siirtämiseen asti. Sarja käsitti kaikkiaan kymmenen nidettä, ja sen ilmestyminen jatkui vuodesta 1890 vuoteen 1908, siis vajaat kaksi vuosikymmentä. Sivuja kertyi yhteensä 2 724, joista luonnonhistorian osa oli laajin ja käsitti peräti 446 sivua, suppein juridiikka, vain 95 sivua, mutta teologialle oli omistettu kaksi nidettä, joiden yhteinen sivumäärä ylsi lähes luonnonhistorian verroille. Kirjoittajia oli enim- mäkseen yksi joka osalle, mutta lääketieteessä heitä oli kaksi, K. W. Fagerlund ja Robert Tigerstedt. Jälkimmäinen, muuten maailmankuulu fysiologi, oli lisäksi yksin kirjoittanut kemian niteen. Ajatuksen uudesta, lähinnä 1800-luvun käsittävästä sarjasta toi ensimmäisenä julki Helsingin yliopiston kansleri Edwin Linkomies. Hän ehti vielä ennen kuolemaansa nähdä ajatuksen langenneen hyvään maahan, sillä 125-vuotisjuhlassaan vuonna 1963 Suomen Tiedeseura saattoi ilmoittaa uuden oppihistoriallisen sarjan tulemisesta. Sarjan alkukohtana tuli olemaan vuosi 1828 ja päätöskohtana vuosi 1918, jolloin Suomen suuriruhtinaskunta oli muuttunut itsenäiseksi Suomen tasavallaksi. Mikään tieteenhistoriallinen käännekohta kumpikaan vuosi ei tietenkään ollut, mutta kun itsenäistymisestä oli kulunut jo lähes puoli vuosisataa, katsottiin että sitä edeltävään aikakauteen oli jo syntynyt riittävästi historiallista perspektiiviä. On varsin ymmärrettävää, että moni kirjoittaja on pitänyt mainittuja vuosilukuja lähinnä viitteellisinä. Merkittävää oli, että sarjan niteet päätettiin julkaista englanniksi, josta toisen maailmansodan jälkeen oli tullut kansainvälisen tieteellisen informaation ylivoimaisesti vallitseva kieli. Erityisiä tieteenhistorian tutkijoita ei Suomessa ollut sen enempää historioitsijoiden kuin luonnontieteilijöidenkään parissa, eikä yliopistoissa liioin ollut alan oppituoleja, mutta asiantuntevia harrastajia toki riitti. Sarjan ensimmäiseen toimituskuntaan valittiin kuusi oppinutta, kaikki Helsingin yliopiston piiristä: pohjoismaisen filologian professori Olav Ahlbäck, kemian professori Terje Enkvist, filosofian professori Oiva Ketonen, yleisen kirkkohistorian professori Kauko Pirinen, eläinfysiologian professori T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 33 Paavo Suomalainen ja akateemikko Georg Henrik von Wright. Nyt, puolen vuosisadan kuluttua, kun sarja on lähellä valmistumistaan, toimituskunta on kokonaisuudessaan vaihtunut, eikä yksikään sen alkuperäisistä jäsenistä ole enää elossa. Yksi heistä, Terje Enkvist, sai sentään oman nidoksensa valmiiksi vuonna 1972. Jos Literatursällskapetin sarja oli kattanut yhdeksän tiedonalaa, oli uuden sarjan kattavuus selvästi laajempi ja eriytyneempi. Suunnitteilla oli kaksikymmentä numeroa, joista viisi jakautuisi kahteen, yksi – kielet – jopa kolmeen eri osaan, joten niteitä tulisi olemaan kaikkiaan 27. Tuskin kukaan alkuperäisen toimituskunnan jäsenistä saattoi kuvitella, että viisikymmentä vuotta ensimmäisen niteen jälkeen ilmestyneitä niteitä olisi kaikkiaan lähes kolmekymmentä. Erityisellä kiireellä sarjaa ei missään vaiheessa ole tehty. Kymmenen vuotta ensimmäisen niteen jälkeen ilmestyneitä osia oli yhteensä seitsemän, vielä kymmenen vuotta myöhemmin yhteensä 13. Toistaiseksi viimeinen ja samalla 28. osa, Allan Tiitan maantiedettä koskeva nide, ilmestyi keväällä 2015, mutta kaksi osaa puuttuu edelleen. Voisi kysyä, miksi sarja on edennyt niin hitaasti. Luultavasti tärkeimpänä syynä on ollut, että sarjaa on tehty pääasiallisesti amatöörivoimin. Kirjoittajat ovat saaneet Tiedeseuralta vaihtelevan suuruisen apurahan, mutta erityistä palkkaa tai edes tekijänpalkkioita kukaan heistä ei ole nauttinut. Varsinaisia tieteenhistorian virkoja yliopistoissamme ei ole ollut, poikkeuksena ehkä Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professuuri, mutta sekin on laaja-alaisena käsittänyt paljon muuta kuin tieteiden historian, ja aatehistoriahan on tunnetusti toista kuin tieteenhistoria. Tiedeseuralla ei myöskään ole ollut keinoja hoputtaa tekijöitä, jotka enimmäk- 34 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 seen ovat ehtineet paneutua tähän tehtävään vasta eläkevuosinaan. Itse sain periä eläintieteen historian osuuden Paavo Suomalaisen kuoltua vuonna 1976, mutta muut työt veivät aikani ja energiani niin, että kirja tuli valmiiksi ja pääsi ilmestymään vasta vuonna 2011. On toki muistettava, että Tieteellisten seurojen valtuuskunta käynnisti vuonna 1995, siis paljon ennen kuin Tiedeseuran hanke oli edes lopuillaan, suomenkielisen tieteenhistorian valmistelun, ja seuraavan vuosikymmenen alussa valmistuikin Suomen tieteen historia neljänä vankkana, keskimäärin 500 sivun laajuisena osana. Sen käsittelemät periodit ulottuivat aina Pariisin yliopiston ajoista 1300-luvulta seuraavan vuosituhannen vaihteeseen, ja kirjoittajina oli kaikkiaan lähes kolmekymmentä asiantuntijaa. Vuonna 2003 teoksesta ilmestyi lisäksi eräänlainen tiivistelmä, Suomen tieteen vaiheet, jonka päätoimittajana, samoin kuin koko teoksenkin, oli professori, sittemmin akateemikko Päiviö Tommila. Lisäksi voidaan panna merkille, että Helsingin yliopisto sai vuosina 1987–90 professori Matti Klingen päätoimittaman historiansa, joka ilmestyi sekä suomeksi että ruotsiksi ja sittemmin lyhennelminä myös saksaksi ja englanniksi. Myös useimmista tieteellisistä seuroista on laadittu historioita, niin että kaiken kaikkiaan voi sanoa Suomen tieteen vaiheiden tulleen kartoitetuiksi varsin perusteellisesti ja monipuolisesti. Ken elää, hän näkee, mikä tulee olemaan alan seuraava suuri hanke, sillä historiahan jatkaa kulkuaan ja näkemykset sen kulusta ja siihen kuuluvista painotuksista muuttuvat jatkuvasti. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston oppihistorian professori (emeritus). Ruttokiista on ratkennut Pekka T. Heikura Paiserutto on ollut ihmiskunnan historian pahimpia vitsauksia. Sen aiheuttaja on Yersinia pestis -bakteeri eli ruttobakteeri. Bakteeria levittää ruttokirppu (Xenopsylla cheopis), joka loisii eri jyrsijöissä. Menneisyydessä kirppu on suosinut isäntänään erityisesti mustaa rottaa. Yersinia pestis on aiheut tanut historian aikana kolme yleismaailmallista epidemiaa eli pandemiaa. Jotkut tutkijat ovat kuitenkin epäilleet, että kahdessa näistä pandemioista ei olisi ollut lainkaan kysymys rutosta vaan asialla olisi ollut kokonaan muu taudinaiheuttaja. Nyt näyttävät DNA-tutkimukset ratkaisseen lopullisesti tämän kiistakysymyksen. Viimeisin ruttopandemia puhkesi 1800-luvulla Kiinassa, josta se levisi Hongkongiin ja sieltä melkein kaikkialle maailmaan. Tunnetuin ja tutkituin ruttopandemia oli 1300-luvun puolimaissa riehunut, mustana surmana tunnettu pandemia. Sen on arveltu olleen peräisin KeskiAasiasta, josta se kulkeutui vähitellen Eurooppaan Krimin niemimaalle. Krimiltä se tuli laivojen mukana Sisilian Messinaan vuonna 1347. Vuoteen 1353 mennessä musta surma oli infektoinut ja kiertänyt läpi koko Euroopan päätyen lopulta Moskovaan. Musta surma tappoi Euroopassa arviolta neljänneksen tai jopa kolmanneksen väestöstä. Pandemiaa seurasi pienempiä ruttoepidemioita, jotka katosivat Euroopasta vasta 1700-luvulla (Heikura 2003 a–b). Ensimmäinen ruttopandemia oli Justinianuksen rutto, joka riehui ennen kaikkea Lähi-idässä ja Välimeren maissa 540-luvulla jKr. Nimensä pandemia on saanut tuolloin Itä-Rooman keisarina olleesta Justinianus I:stä (527–565). Justinianuksen rutto oli laajuudeltaan lähes mustan surman veroinen katastrofi ja sen demografiset, taloudelliset ja sosiaaliset vaikutukset olivat huo- mattavia. Pandemia surmasi ehkä neljänneksen Itä-Rooman 30-miljoonaisesta väestöstä. Myös Justinianuksen ruttoa seurasi pienempiä epidemioita, jotka lakkasivat vasta 700-luvun puolimaissa (Heikura 2002). Justinianuksen ruton on arveltu kulkeutuneen Välimerelle joko Keski-Afrikasta tai Intiasta. Paiseruton ensimmäiseksi kantajaksi on ehdotettu myös Niilin rottaa. Paiserutto olisi tämän teorian mukaan ollut peräisin Egyptistä (Panagiotakopulu 2004). Paiserutto vai jokin muu tauti? Viimeisimmän ruttopandemian aiheuttajaksi tunnistettiin Yersinia pestis -bakteeri vuonna 1894. Sen löysivät tuolloin Hongkongissa toisistaan riippumatta sveitsiläinen lääkäri ja bakteorologi Alexandre Yersin, jonka mukaan bakteeri nimettiin, ja japanilainen Shibasaburo Kitasabo. Myös mustaa surmaa on perinteisesti pidetty Yersinia pestis -bakteerin aiheuttamana paiseruttona. Viime vuosikymmeninä joukko tutkijoita on kuitenkin alkanut epäillä, oliko musta surma lainkaan ruttoa. Vakavimmat yritykset horjuttaa Yersinia pestiksen valta-asemaa ovat tehneet väestötutkija Susan Scott ja eläintieteilijä Christopher Duncan (2001) sekä Glasgow’n yliopiston professori Samuel Cohn (2002). Scott ja Duncan pitivät mustan surman aiheuttajana ruttobakteerin sijasta ärhäkkää virusta, jotain Ebola- tai Marburg -viruksen tyyppistä verenvuotokuumetta aiheuttavaa virusta. Taudille he antoivat nimen haemorrhagic plague, ”verenvuotorutto”. Myös Cohn torjui mustan rotan levittämän paiseruton kokonaan mustan surman aiheuttajana. Hän ei kuitenkaan nimennyt paiseruton tilalle mitään muuta tautia. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 35 Paiseruttoteorian vastustajat ovat ihmetelleet, miksi aikalaislähteet eivät puhu rottien ja muiden jyrsijöiden joukkokuolemista, joiden tiedetään edeltävän ihmispopulaatioiden ruttoepidemioita. Lähteissä tautia ei yhdistetä rottiin. Tutkijat ovat hämmästelleet myös mustan surman uskomatonta etenemisnopeutta, Ranskan maaseudulla jopa neljä kilometriä päivässä. Tauti tartutti käytännössä koko Euroopan 3–5 vuodessa. Tutkijat ihmettelevät, voiko tauti, jota levittää musta rotta, infektoida koko Euroopan näin lyhyessä ajassa. Vaikka historioitsija Prokopioksen tautikuvauksen (Bellum Persicum 2, 22–23) perusteella Justinianuksen ruton on päätelty olleen paiseruttoa, myös tämän pandemian kohdalla jotkut tutkijat ovat epäilleet, että asialla oli saattoi olla jokin muu patogeeni (ks. Sallares 2007). Mustan surman aikana liikkeellä kaksi kantaa Nykyaikainen DNA-analytiikka antaa kuitenkin mahdollisuuden tunnistaa verenkierrossa esiintyneiden Yersinia pestis -bakteerin jäämiä uhrien luiden ja hampaiden ytimistä. Näin voitaisiin kiistattomasti varmentaa, oliko mustan surman ja Justinianuksen ruton aiheuttaja Yersinia pestis. Analyyseja voidaan tehdä joko tavanomaisella polymeraasiketjureaktiomenetelmällä (PCR) tai kvantitatiivisella tosiaika-PCR-menetelmällä (qPCR) tai vaihtoehtoisesti proteiinipohjaisella menetelmällä, immunokromatorafialla (immu nochromatography). Asian varmistamiseksi tarvitaan vain ruttohautoja, jotka voidaan ajoittaa luotettavasti pandemioiden aikakaudelle. Mustan surman ajalta tunnetaan onneksi useita ruttohautoja – hyvin säilyneine luurankoineen – eri puolilta Eurooppaa. Hiljattain julkaistut ruttohautojen vainajia koskevat DNA-tutkimukset osoittavat yksiselitteisesti, että mustan surman aiheutti Yersinia pestis. Pandemia oli paiseruttoa eikä esim. verenvuotokuumetta. Merkittävin mustaa surmaa koskevista uusista tutkimuksista julkaistiin vuonna 2010 PLoS Pathogens -verkkojulkaisussa. Tutkimusta varten DNA:ta otettiin yhteensä 76 luurangon ham- 36 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 paista ja luista. Luurangot olivat peräisin joukkohaudoista Englannista, Ranskasta, Saksasta, Italiasta ja Alankomaista. Joukkohaudat on ajoitettu radiohiilimenetelmällä ja hautausmaiden esineistön perusteella mustan surman aikakaudelle (Haensch ym. 2010). Tutkimuksen tuloksena oli, että Yersinia pestis todella aiheutti mustan surman. Lisäksi kävi ilmi, että liikkeellä oli vähintään kaksi eri varianttia, jotka olivat sukua toisilleen. Alankomaalaisen Bergen op Zoomin ruttohaudasta peräisin olleista luurangoista identifioitu Yersinia pestiksen genotyyppi erosi Englannin Herefordista ja ranskalaisesta Saint-Laurent-dela-Cabrerissesta identifioidusta genotyypistä. Koska Englannista ja Ranskasta löydetyt kannat olivat identtisiä, voidaan olla varmoja, että musta surma kulkeutui Englantiin Ranskasta niin kuin kirjalliset lähteet asian kertovat. Hollantiin musta surma tuli sen sijaan ilmeisesti Norjasta. Löydöt Aschheimin vainajista Tutkijat ovat etsineet kiihkeästi ruttohautoja myös 500-luvulta. Yksi sellainen on hiljattain löytynyt Baijerista, Aschheimista. Baijerin Aschheim-Bajuwarenringin hautausmaalta löytyneille luurangoille on myös tehty DNA-tutkimukset. Tulokset vahvistavat sen, mikä voidaan päätellä aikalaislähteiden tautikuvauksista (Heikura 2002). Kysymys oli paiserutosta. Rutto on kulkeutunut Alppien yli Välimeren alueelta myös Etelä-Saksaan. Kirjallisten lähteiden mukaan rutto lähti liikkeelle vuonna 541 Egyptin Pelusiumista ja riehui ennen kaikkea Lähi-idässä ja Itä-Rooman alueella, johon Baijeri ei kuulunut. Aschheimin hautausmaalla on 438 vainajaa. Vuonna 2005 tutkijat raportoivat eristäneensä kahdesta luurangosta Yersinia pestiksen DNA:ta (Wiechmann ym. 2005). Muun muassa ulkopuolisen kontaminaatioriskin poissulkemiseksi tutkijat tekivät vielä uuden tutkimuksen, jonka tulokset julkaistiin vuonna 2013 PloS Pathogens -verkkojulkaisussa. Tutkimus vahvisti vuoden 2005 tulokset (Harbeck ym. 2013). Näiden Münchenin ja Mainzin DNA-laboratorioissa tehtyjen polymeraasiketjureaktiomenetelmiä hyödyntävien analyysien mukaan Justinianuksen ruton aiheuttaneen Yersinia pestis -bakteerikannan alkukoti oli todennäköisesti Aasiassa, ei Afrikassa, kuten on aikaisemmin myös ehdotettu. Viime vuonna julkaistiin The Lancet Infec tious Diseases -lehdessä vielä yksi Aschheimin vainajia koskeva tutkimus (Wagner ym. 2014). Tutkimus tehtiin kahdelle, A120:ksi ja A76:ksi nimetylle vainajalle. Radiohiilimetelmällä edellinen vainaja ajoittui vuoteen 533 (+ tai – 98 vuotta) ja jälkimmäinen vuoteen 504 (+ tai – 61 vuotta) eli vainajat sijoittuvat aikavälille, jolloin Justinianuksen rutto kirjallisten lähteiden mukaan esiintyi. Tutkimuksessa ilmeni, että Justinianuksen ajan ruttobakteeri oli eri kantaa kuin mustan surman aiheuttaja. Kannalla ei ole nykyaikana tunnettuja edustajia. Yersinia pestis -bakteerin kehityshistoriallisessa sukupuussa (phylogenetic tree) Justinianuksen ruton aiheuttanut bakteeri muodostaa kokonaan oman haaransa. Se on sammunut ilmeisesti 700-luvulla, ainakaan sen sukulaisia ei ole löydetty luonnonvaraisissa jyrsijöissä olevista nykyisistä ruttoreservuaareista. Yersinia pestis -bakteerikantoja tunnetaan nykyään yli 130. Mitä uudet tutkimukset merkitsevät? Ruttopandemiota koskevaa kiistaa voidaan nyt pitää ratkaistuna. Ruttotutkijat toivovatkin, että kiistely sekä mustan surman että Justinianuksen ruton etiologiasta nyt lakkaisi. Kirjallisuus Cohn Jr, S. (2002): The Black Death Transformed: Disease and Culture in Early Renessaince Europe. Oxford University Press. Haensch, S., Bianucci, R, Signoli M., Rajerison M., Schultz M et al. (2010): Distinct Clones of Yersinia pestis Caused the Black Death, PLoS Pathog 6(10):e1001134. doi10.1371/journal.ppat.1001134. Harbeck, M., Seifert, L., Haensch, S., Wagner, D.M., Birdsell, D. et al. (2013): Yersinia pestis DNA from skeletal remains from the 6th Century AD Reveals Insighs into Justinianic Plague. PLoS Pathog 9(5): e1003349. DOI:10.1371/journal.ppat.1003349. Heikura, P.T. (2002). Justinianuksen rutto. Lääketieteellinen aikakauskirja 8, s. 821–826. Heikura, P.T. (2003a): Musta surma – paiserutto vai jokin muu tauti? Suomen lääkärilehti 40, s. 4040–4042. Heikura, P.T. (2003b): Musta surma. Tieteessä tapahtuu 8, s. 36–44. Panagiotakopulu, E. (2004): Pharaonic Egypt and the origin of plague. Journal of Biogeography 31, 2, s. 269. Sallares, R. (2007): Ecology, evolution and epidemiology of plague. Kirjassa: Little LK, toim. Plague and the end of Antiquity, The pandemic of 541–750, s. 231–290. Cambridge University Press. Scott, S., Duncan, C. (2001): Biology of Plagues: evidence from historical populations. Cambridge University Press. Wagner, D.M., Klunk, J., Harbeck, M., Devault, A., Waglechner, N. et al. (2014): Yersinia pestis and the Plague of Justinian 541–543 AD: a genomic Analysis. The Lancet Infectious Diseases 4 (April), s. 319–326. Wiechmann, I., Grube, G. (2005): Detection of Yersinia pestis DNA in the early medieval skeletal finds from Aschheim (Upper Bavaria, 6th century A.D.). Am J Phys Anthropol 126, s. 48–55. Doi:10.1002/1jpa.10276. Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja tiedetoimittaja. TURUN KIRJA- JA TIEDEMESSUT 2.–4.10.2015 Tiedeohjelmaa messuille tuottavat Suomen Akatemia, Suomen Tiedetoimittajain liitto, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta ja Tieteen päivät. Ohjelmassa mm. kaksi päivittäistä tiedetuntia ”Huikee idis!”. Aiheet vaihtelevat löytöretkistä jäissä Unescon aineettoman kulttuuriperinnön sopimukseen. Ohjelmatiedot: http://www.tjnk.fi/fi/arkisto/ tiedett%C3%A4-turun-kirjamessuilla TIEDETORI HELSINGIN KIRJAMESSUILLA 22.–23.10.2015 Tiedetori 2015 kutsuu jälleen Helsingin kirjamessuvieraat kuulemaan ja keskustelemaan tieteen maailman sisällöistä Takauma-lavalle torstaina 22.10. klo 11–18 ja perjantaina 23.10. klo 11–19.30 sekä Kullervo-saliin perjantaina 23.10. klo 13–14. Messujen teemamaa Venäjä tarjoaa keskusteluille runsaasti kiehtovia aiheita. Päivänpolttaviin talouskysymyksiin pureudutaan erityisesti Kullervo-salissa, jossa pohditaan, kuka tietää taloudesta ja miten tutkijaa kuullaan päätöksenteossa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tiedetorin koko ohjelma ja lisätietoja: www.tsv. fi/tiedetori T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 37 LYHYESTI OSAAMISEN JA KOULUTUKSEN KÄRKIHANKKEET Yliopistot aloittivat syyskuun alussa uutta lukuvuotta. Eri yliopistojen avajaisten tunnelmaan heijastui hallituksen asettamien leikkauslistojen ja tavoitteiden ristiriita (ks. Anne Brunilan kolumni, s 45). Valtiovarainministeriön budjettiehdotuksen mukaan yliopistorahoitukseen tehdään ensi vuonna noin 105 miljoonan euron leikkaus. Hallituksen ajamista korkeakoulusektorin rahoitussäästöistä kaksi kolmasosaa iskee nimenomaan yliopistoihin. Tekes-rahoihin tehtävästä leikkauksesta suurin osa kohdistuu yliopistolliseen tutkimustoimintaan. Tutkimusrahoituksen saamista vaikeuttaa entisestään myös se, että Suomen Akatemian myöntövaltuutta vähennetään. Vastapainoksi hallituskauden noin 680 miljoonan euron leikkauksille koulutuksen ja osaaminen kärkihankkeisiin suunnataan 300 miljoonaa euroa kolmen vuoden aikana. Suuri osa tästä summasta mennee koulujen digitalisointiin ja uusiin oppimisympäristöihin. Näistä hankkeista kaksi koskee monin tavoin korkeakouluja. Tavoitteena on vahvistaa korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyötä innovaatioiden kaupallistamiseksi sekä vauhdittaa nuorten siirtymistä työelämään. Näissä molemmissa hankkeissa on useita osatavoitteita, kuten opiskelijoille tarjottava ympärivuotinen opiskelu. UUTTA YHTEISTYÖTÄ JA TULEVAISUUDEN OSAAMISTA Kiertotalous on talouden uusi malli, jossa materiaalit ja arvo kiertävät ja tuotteille luodaan lisäarvoa palveluilla sekä älykkyydellä (http://www. sitra.fi/ekologia/kiertotalous). Uusiutumattomien luonnonvarojen huvetessa ja kallistuessa val- 38 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 litseva lineaarinen talous on tulossa tiensä päähän. Kiertotaloudessa perinteiset toimialamallit ja rajat murtuvat. Yritysten ansaintamallit muuttuvat radikaalisti, ja niiden on herättävä uudistamaan liiketoimintoja ja arvoketjuja. Erityisesti kuluttajat ovat ratkaisevassa asemassa mahdollistamassa muutosta kohti kiertotaloutta. Siirtymää vauhdittavat kasvava kulutus, uusi kuluttajasukupolvi, kaupungistuminen, työllisyystilanne, uudet ympäristölait ja teknologian nopea kehittyminen. VTT-vetoinen AARRE-hanke kehittää näkymättömän arvon näkyväksi yhdessä yritysten ja niiden asiakkaiden kanssa tunnistaen mahdollisuudet ja tarjoten ratkaisuja: kuinka kiertotalous muuttaa koko liiketoimintaympäristön ja miten nykyiset arvoketjut muutetaan kiertotaloudeksi. Elämäntieteisiin (Life Science) luetaan terveys-, ruoka- ja ympäristötieteet. Health Capital Helsinki -hankkeen tavoitteena on kehittää entistä tasokkaammaksi elämäntieteiden ja terveysteknologia-alojen tutkimus-, innovaatio- ja yrityskeskittymää pääkaupunkiseudulla. Hankkeen käynnistäjinä ovat Helsingin kaupungin lisäksi Helsingin yliopisto, Aalto-yliopisto sekä Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri (HUS). Tavoitteena on saattaa yhteen alan tutkijat yliopistoista, HUSista ja alan yrityksistä sekä luoda näin alusta vahvalle innovaatio- ja kaupallistamisosaamiselle. Uuden kulttuurin luomiseksi myös opiskelijoiden osallistuminen on tärkeää. Sitä varten Meilahden kampukselle avataan syksyllä uusi Helsinki Think Company sekä Otaniemen ja Viikin vastaavia ympäristöjä vahvistetaan yhä toimivammiksi. Helsingin yliopiston vararehtori Keijo Hämäläisen mukaan yliopistoille hankkeessa kyse on myös strategisista valinnoista ja profiloitumisesta. Helsingin yliopistossa profiloitumisen kärkihankkeena on Helsinki Life Science Center, joka tukee alan huippututkimusta ja kokoaa yliopiston elämäntiedealan tutkimuksen helposti lähestyttäväksi kokonaisuudeksi myös yritystoiminnan kannalta. Aalto-yliopistossa terveysteknologia ja erityisesti ICT-integraatio ovat strategisina kehittämiskohteina. HUS näkee hankkeen tarjoaman innovaatio- ja yhteistyöalustan tärkeäksi osaksi yliopistollisen sairaalan tehtävää ja merkittäviä mahdollisuuksia esim. digitaalisen ja yksilöllisen terveyden alueilla. INNOVAATIOKISA ETSII AVOIMEN TIETEEN OIVALLUKSIA Pohjoismaiden suurin digitaalisen avoimuuden innovaatiokilpailu Open Finland Challenge 2015 on parhaillaan käynnissä. Kilpailun Open Science and Education -sarja on avoin kaikille tutkimusta ja tieteen maailmaa avaaville innovaatioille. Sekä Avoin tiede ja tutkimus (ATT) -hanke että Geologian tutkimuskeskus (GTK) ovat kehittäneet kilpailusarjaan omat inspiraatiohaasteensa. ATT:n haaste koskee Kielipankin aineistojen hyödyntämistä, GTK puolestaan kannustaa pohtimaan geotiedon joukkoistamisen välineitä. Kisassa on mukana myös avoin kategoria, johon ovat tervetulleita kaikki avoimen tieteen oivallukset. Kilpailemaan pääsee matalalla kynnyksellä. Osallistua voi esimerkiksi esittelemällä jo tehdyn tutkimuksensa, kuvaamalla omaperäisen tutkimusmenetelmänsä tai kertomalla kekseliäästä tutkimusideastaan. Ainoa rajoittava kriteeri on, että kilpailutyö julkaistaan kokonaisuudessaan avoimesti esimerkiksi Creative Commons -lisenssin avulla. Pääpalkinto on 5000 euroa, minkä lisäksi eri kilpailusarjoissa jaetaan useita 1000 euron arvoisia palkintoja. Tutkijat saavat kisan kautta näkyvyyttä työlleen ja ideoilleen sekä kontakteja yhteistyökumppaneihin yhteiskunnan eri sektoreilla. Kilpailuorganisaatio tarjoaa osallistujille tukea ideoiden jalostamisessa ja verkottumisessa. Kilpailuun voi halutessaan ilmoittaa työaihion, jonka kehittämiseen kaipaa tukea. Haastekisan verkkosivusto on osoitteesta openfinlandchallenge.fi. Kilpailutöitä voi jättää sivustolta löytyvän lomakkeen kautta 9.11.2015 asti. Palkinnot jaetaan 3.12.2015. Kilpailua järjestää Open Knowledge Finland ry. yhteistyössä Forum Virium Helsingin kanssa. (Heidi Laine) UUDET AKATEEMIKOT Tasavallan presidentti on myöntänyt tieteen akateemikon arvonimen akatemiaprofessori Ilkka Hanskille ja akatemiaprofessori Sirpa Jalkaselle. Ilkka Hanski (s. 1953) kuuluu maailman merkittävimpiin tieteentekijöihin ekologian ja evoluutiobiologian alalla. Hän on työllään laajasti vaikuttanut tieteenalan käsitteelliseen ja metodologiseen kehitykseen. Hän on erityisen tunnettu ja arvostettu metapopulaatiokäsitteen kehittäjänä ja soveltajana. Tällä hetkellä Hanski johtaa Metapopulaatiobiologian huippuyksikköä Helsingin yliopistossa. Metapopulaatiobiologia keskittyy pirstoutuneissa elinympäristöissä elävien lajien populaatioiden ekologian ja evoluutiobiologian tutkimiseen. Sirpa Jalkanen (s. 1954) on maailmanjohtavia tutkijoita ihmisen immuunipuolustusjärjestelmän lymfosyyttien liikkumismekanismien tutkimisessa. Hänen merkittävimpiin tutkimussaavutuksiinsa kuuluu uusien haitallisista tulehduksista ja syövän leviämisestä vastuussa olevien ”liikennemolekyylien” löytäminen ja karakterisointi. Hänen johtamansa tutkimusryhmä on tuottanut uraauurtavia tuloksia ja innovatiivisia havaintoja, jotka ovat mullistaneet käsityksiä immunologiasta ja verisuonibiologiasta. NAISTEN ALIEDUSTUS Pitkin syksyä on keskusteltu tyttöjen yliedustuksesta – tai pikemminkin poikien aliedustuksesta – isojen kaupunkien ykköslukioissa. Naisten osuus on selvästi miehiä suurempi myös uusista opiskelijoista ja ylemmistä korkeakoulututkinnoista. Sen sijaan naiset ovat aliedustettuja aka- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 39 teemisen maailman johtotehtävissä. Se ei johdu pelkästään naisten syrjinnästä, vaan myös haluttomuudesta hakeutua vaativampiin tehtäviin. Lisäksi yliopistojen johtamistapa saa naiset karsastamaan johtotehtäviä. Näin kirjoittaa brittiprofessori Louise Morley Sussexin yliopistosta kirjassa Eriarvoistuva korkeakoulutus. Teoksessa tuodaan esille erilaisia korkeakoulutukseen ja yliopistotyöhön liittyviä eriarvoistavia käytänteitä, jotka rapauttavat korkeakoulutuksen tasa-arvon perusteita. Kirjassa verrataan ylempiä ammattikorkeakoulututkintoja ja yliopistojen maisterin tutkintoja, jotka eivät ole yhdenvertaisia työmarkkinoilla. Teoksen ovat julkaisseet Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitos ja Korkeakoulututkimuksen seura. Naisten avoimen syrjinnän, haluttomuuden ja johtamistavan lisäksi Morleyn mukaan myös naisten ja miesten urautunut työnjako akateemisessa maailmassa hidastaa naisten urakehitystä ja johtajaidentiteetin kehittymistä. Yliopistojen johtamisessa naiset kokevat vieraiksi erityisesti voimistuneet markkinavetoiset arvot ja entistä yritysmäisemmät johtamistavat. ”Suomessa naisten asema yliopistoissa on samankaltainen kuin Englannissa, sillä vain neljännes professoreista on naisia. Akateemisissa johtotehtävissäkin nainen on vielä selvästi miestä harvinaisempi näky”, arvioivat kirjan toimittajat, erikoistutkijat Helena Aittola ja Jani Ursin Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksesta. HELSINGIN SUOMI Kirjassa Helsingissä puhuttavat suomet. Kielen indeksisyys ja sosiaaliset identiteetit (toim. Marja-Leena Sorjonen, Anu Rouhikoski ja Heini Lehtonen, SKS 2015) kuvataan helsinkiläistä puhetta kaupungissa, jonne asukkaat ovat saapuneet eri puolilta Suomea, Eurooppaa ja maailmaa. Kirjan artikkeleissa tutkitaan ”tapoja, joilla 2000-luvun helsinkiläiset puhuvat ja joilla helsinkiläisyyspuheesta ja helsinkiläisyydestä puhutaan”. Kirjan artikkelit koskevat Helsingin suomea mutta ovat kieli- ja sosiaalitieteellisesti 40 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 kiinnostavia. Alaotsikossa mainittu indeksisyys on kielellisen merkin kyky ilmaista jotakin siitä tilannekontekstista, jossa sitä käytetään. Merkki viittaa itsensä ulkopuolelle. Puheessa näitä ovat esimerkiksi persoona- ja demonstratiivipronominit tai ajan ja paikan ilmaukset. Jokin puhujan käyttämä kielenpiirre toimii merkkinä, että hän kuuluu johonkin alueelliseen tai sosiaaliseen ryhmään. Indeksisyys on kerroksellista ja kielellisen piirteen käyttöön voi liittyä aina uusia indeksisyyden tasoja. Sosiolingvistiikassa kokoavana käsitteenä käytetään myös tyyliä; kielelliset tyylit ovat osa sosiaalisia tyylejä, kuten pukeutumista. SYKSYN TIETEEN PÄIVÄT Tieteen päivät järjestettiin Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa ja Kuopiossa perättäisinä päivinä 28.–29.8. Oulussa Tieteen päivät olivat ensimmäistä kertaa 1.–2.9. Lapin yliopiston tapahtuma oli Rovaniemellä 11.–12.9. Päivät olivat suunnattu kaikille tieteestä ja taiteesta kiinnostuneille. Kaikissa kaupungeissa pääteemana oli sattuma. Lisäksi Tieteen päivillä tarjottiin erilaisia työpajoja etenkin nuorille. Jokaisessa kaupungissa oli myös omanlaisia tapahtumapaikkoja ja ohjelmaa. Joensuussa illan päätteeksi halukkaat pääsivät osallistumaan kuuntelukävelylle, jolla tutkiskeltiin Joensuun äänimaisemaa. Kuopion torilla oli tiedeteltta, jossa oli ohjelmaa sekä lapsille että aikuisille. Vuonna 2017 Tieteen päivät täyttää 40 vuotta. Tapahtuman kunniaksi Tieteen päivät on yhdessä Suomen aforismiyhdistyksen kanssa julkistanut tiedeaforismikilpailun, jonka kutsu on tässä lehdessä (s. 41). Aforismit näkyvät Tieteen päivien aikaan Helsingissä mm. metrossa ja raitiovaunuissa. Tuleville Tieteen päiville on valittu uusi ohjelmatoimikunta, jonka puheenjohtaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen. Pääsihteeri on Tieteellisten seurain valtuuskunnan tiedotuspäällikkö Ilari Hetemäki. Vuoden 2017 päivien teemana on ”Vapauden rajat – Frihetens gränser”. KANSALLISKOMITEAJÄRJESTELMÄN ARVIOINTI Kansalliskomiteat ovat tietyn tieteenalan tai aihepiirin ympärille syntyneitä organisaatioita, jotka yhdistävät suomalaiset tutkijat omien alojensa kansainvälisiin tieteellisiin kattojärjestöihin. Tiedeakatemiain neuvottelukunta koordinoi suomalaista kansalliskomiteajärjestelmää ja tukee kansalliskomiteoiden työtä myöntämällä toimintatukia, kattamalla jäsenmaksuja kansainvälisissä tiedejärjestöissä sekä tarjoamalla neuvontaa ja tiedotusta. Järjestelmä perustuu neuvottelukunnan tekemään yhteistyöhön Kansainvälisen tiedeneuvoston (Interna tional Council for Science, ICSU) kanssa. ICSUn jäsenistö koostuu toisaalta kansallisista jäsenistä ja toisaalta kansainvälisistä tieteenalakohtaisista unioneista. Kansalliskomiteajärjestelmä arvioitiin vuosina 2014–15. Arvioinnin tueksi perustettiin syksyllä 2014 erillinen arviointiryhmä. Kansalliskomiteoiden omat näkemykset toiminnasta ja toimintatukijärjestelmän toimivuudesta nähtiin tärkeänä osana arviointia. Arvioinnin tulokset ja suositukset on julkaistu. Raportin voi ladata sivulta http://www.academies.fi/. Ilari Hetemäki , TIEDEAFORISMIKILPAILU Suomen aforismiyhdistys ja Tieteen päivät järjestävät yhdessä valtakunnallisen aforismikilpailun. Sen kautta tavoitellaan eri tieteen aloihin liittyviä uusia, ennen julkaisemattomia suomenkielisiä mietelauseita. Samassa yhteydessä voi lähettää myös tunnettujen suomalaisten tieteentekijöiden tai muutoin tieteeseen osuvasti liittyviä sitaatteja (lähde mainittava ja tarvittaessa asiayhteys). Uusia tiedeaforismeja tulee olemaan esillä Tieteen päivien juhlavuoden tapahtumissa ja Raideaforismeissa vuonna 2017. Jos hyviä aforismeja ja sitaatteja saadaan riittävästi, niistä julkaistaan kirja. Palkinnot Kilpailun voittajalle maksetaan 300 euroa, toiseksi tulleelle 200 euroa ja kolmanneksi sijoittuvalle 100 euroa. Raati voi halutessaan jakaa erikseen kunniamainintoja sekä parhaista tarjotuista sitaateista kirjapalkintoja. Osallistuminen ja kilpailuaika Kilpailuun lähetettävien aforismien lukumäärää ei rajoiteta. Niiden tulee olla tieteeseen liittyviä, omia ja ennen julkaisemattomia. Sitaateista tulee mainita tarkka lähde, koska jokainen sitaatti tarkistetaan. Lähetä aforismit ja sitaatit osoitteeseen: [email protected]. Aihe-kenttään maininta ”tiedeaforismi”. Kilpailuaika on 24.9–31.12.2015. Raati Kilpailun raadissa toimivat Juhani Ihanus, Riitta Korhonen ja Marko Laihinen (Suomen aforismiyhdistys), Tapio Markkanen (Tieteellisten seurain valtuuskunta) sekä Ilari Hetemäki (Tieteen päivät). Tekijänoikeudet Kilpailuun osallistuva suostuu siihen, että hänen aforismejaan saa julkaista ilman erillistä tekijänoikeusmaksua tähän kilpailuun liittyvissä julkaisuissa ja Tieteen päivät 2017 -tapahtumissa, kuten myös kilpailuun liittyen Suomen aforismiyhdistyksen julkaisukanavissa ja Raideaforismeissa 2017. Erillistä korvausta ei myöskään makseta aforismeista, jotka osallistuvat myöhemmin mahdollisesti julkaistavaan antologiaan. Lopulliset tekijänoikeudet aforismeista säilyvät kirjoittajalla. Sitaattien tekijänoikeudet kuuluvat luonnollisesti niiden kirjoittajalle. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 41 TUTKIMUSTA SUOMESSA Robotiikka vaatii monitieteellisyyttä Jukka Lehtinen Robottien tutkiminen ja kehittäminen ovat perinteisesti olleet teknistieteellistä tutkimusta, joka soveltaa matematiikka ja fysiikkaa. – Robotiikka on monitieteellistä insinööritiedettä hyvässä ja pahassa. Siinä hyödytään tekniikan edistysaskelista. Toisaalta, kun kyse on moniteknillisestä alasta, niin on vaikea osoittaa omaa tonttia eri alojen kilpaillessa keskenään, sanoo professori Ville Kyrki Aalto-yliopiston sähkötekniikan ja automaation laitokselta. Kyrki johtaa Aalto-yliopiston älykkään robotiikan tutkimusryhmää. Ryhmä perustettiin vuonna 2012. Tutkimusryhmän tutkimuskohteita ovat muun muassa robottien säätö, kun käytetään useita aisteja, sekä manipulaatio, oppiminen ja päättely roboteilla. Robottien kykyä toimia monimutkaisissa ja epävarmoissa ympäristöissä kehitetään kuvaamalla havainnointi- ja päätöksenteko-ongelmat matemaattisilla malleilla ja optimoimalla toimintaa näihin perustuen. Robotiikan kivijalkana on ollut tietotekniikka, sähkötekniikka ja konetekniikka. Erityisesti tietotekniikan kehitys laskentatehon, muistin ja muun kapasiteetin kasvun myötä on vienyt robotiikkaa eteenpäin. Samalla tekniikka on halventunut etenkin matkapuhelimien ja muun kuluttajaelektroniikan yleistymisen myötä. Halvemman teknologian ansiosta robottien tutkiminen, kehittäminen ja valmistaminen ovat aiempaa helpompia. Professori Jouni Mattila Tampereen teknillisen yliopiston hydrauliikan ja automatiikan laitokselta on ollut mukana vuodesta 1995 lähtien kehittämässä teollisuuden valmistamia liikkuvia työkoneita, joissa käytetään robotiikkaa. Suomessa teollisuuden tarpeisiin tehty robottitutkimus on keskittynyt satama-, metsä- ja kai- 42 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 vosajoneuvojen toiminnan automatisointiin, sillä sen alan konepajateollisuutta täällä on ollut kauan. Perinteisten kokoonpanolinjoilla toimivien hitsausrobottien valmistusta täällä on puolestaan ollut vähän. Liikkuvien työkoneiden puolella sen sijaan on tehty paljon. Suomessa on kehitetty kaupallisiksi ratkaisuiksi asti ilman kuljettajaa kulkevia autonomisia kaivos- ja satamakoneita. Robotiikka on alkanut hiljalleen yleistyä myös metsäkoneissa. Raskaat laitteet, jotka nostavat vaikeissa olosuhteissa tuhansia kiloja painavia kiviä, kontteja tai tukkeja vaativat aivan omanlaatuista tekniikkaa. – Suomessa ei ole resursseja tehdä kaikkea, siksi täällä on erikoistuttu, Mattila sanoo. Henkilöautot omatoimisiksi Maailmalla henkilöautojen automatisointi käy kuumana. – Vaikka henkilöauto ja metsäkone kulkevat täysin erilaisissa ympäristöissä ovat tieteelliset ongelmat samankaltaisia, Kyrki sanoo. Robottiautojen kehitystä johtaa yhdysvaltalainen teknologiayritys Google ja suuret autovalmistajat. – Suuri murros on tapahtunut, kun autoteollisuus on tajunnut automaation mahdollisuudet. Kilpailu on siellä kova ja toimijoita on paljon. Suomessa ei ole autoteollisuutta, mutta samoja asioita tutkitaan, Kyrki sanoo. Kyrjen mukaan suomalaisille robottitutkijoille tulee lisää mahdollisuuksia sitten kun robottiautot on saatu toimimaan normaaleissa keliolosuhteissa ja tulee tarve kehittää erikoisolosuhteita. Tällainen on esimerkiksi talviajo. Suomessa robotiikan kehityskohteina ovat itsenäisesti liikkuvien ajoneuvojen lisäksi ja pidemmällä aikavälillä hoiva- ja terveysteknologia. – Erilaisia sovelluksia on monenlaisia. Esimerkiksi robotti voisi toimia etäkommunikaatiovälineenä hoitohenkilökunnan ja potilaan välillä, Kyrki kertoo. Hänen mukaansa robotiikan tutkimus on laajentumassa tekniikan ulkopuolelle. – Kun robotit tulevat pois tehtaista, niin tutkimus laajenee sosiaalitieteisiin. Tutkitaan ihmisen ja robotin vuorovaikutusta. Siinäkin päästään sovelluksiin, kun mietitään kuinka robotteja voisi käyttää opetuksessa tai hoitotyössä. Robotiikkaa on tutkittu muun muassa Helsingin yliopiston käyttäytymistieteiden laitoksella, jossa Kristiina Jokinen ja Graham Wilcock ovat tutkineet ihmisen ja robotin vuorovaikutusta. Tekniikka ei siis ole ainoa tutkimusala robotiikassa, mutta ala edellyttää yhteistutkimusta, sillä toistaiseksi robotiikan tutkimus on vaikeaa tehdä ilman teknologista taustaa. Robotiikka on viime vuodet ollut kovassa nosteessa. Robottien kehittäminen on kuitenkin hidasta, sillä vielä on paljon asioita, joita ei tiedetä. Robottien yleistymiseen vaikuttaa myös ihmisten asenteet robotteihin ja teknologiaan ylipäätänsä. Roboteilta odotetaan paljon, mutta niitä myös pelätään. – Kehitystä hidastaa ymmärryksen puute teknologian vaikutuksista sekä lainsäädäntö. Meillä ei välttämättä ole toimivaa lainsäädäntöä jonkin robottitoiminnon käyttämiseksi. On muna ja kana -ongelma. Lainsäätäjä muuttaa lait sen mukaan, mitä on olemassa, teknologian kehittäjä toivoo, että laki olisi sellainen, että heti pääsisi tuotetta myymään. Tutkimuksen kannalta on tärkeää myös määritellä, mikä on robotti. Roboteilta odotetaan kykyä liikkua useampaan suuntaan. Sen sijaan tietokoneohjelmat, jotka tekevät esimerkiksi automaattista pörssikauppaa eivät ole robotteja, vaikka niitä joskus roboteiksi sanotaan. Tekoälylle määritelmänä on kyky tehdä päätöksiä, ympäristön havainnoiminen, ajan myötä oppiminen ja yhteistyökyky. – Tutkijat ovat tarkkoja nimityksistä, että he voivat keskustella keskenään. Se, kuinka asioita nimitetään, ei ole tärkeää. Tarkoitushan on tuottaa hyvää ihmiskunnalle. Robotiikka on jaettu perinteisesti teollisuusja palvelurobotiikkaan. Perinteinen kokoonpanolinjoilla oleva robotiikka on ollut käytössä jo vuosikymmeniä. Palvelurobotiikka taas tekee vasta tuloaan. Kehityksen myötä teollisuusrobotiikka on yhä useammin vaihtoehto myös pienille yrityksille, joiden tuotanto voi olla yksilöllisempää kuin esimerkiksi isojen autotehtaiden, joissa sarjat ovat suuret. Yhdysvalloissa robottien toivotaan parantavan maan kilpailukykyä ja tuovan sitä kautta tuotantoa takaisin halvemmista maista. – Näissä roboteissa ohjelmoinnin helppous on avainasemassa. Silloin saadaan robotti joustavammin tekemään uusia tehtäviä, Kyrki sanoo. Aalto-yliopistossa on tutkittu, kuinka roboteille voidaan opettaa esimerkiksi työkalujen käyttöä. Robotin ohjelmointi voisi olla kädestä pitäen opettamista. Näytetään, mitä pitää tehdä, ja sitten robotin pitäisi osata tehdä sama asia. Esimerkiksi höyläämisessä ei riitä, että robotti osaa liikeradan, lisäksi sen pitää oppia mihin suuntaan painetaan. – Parhaassa tapauksessa konetta opettaneen ihmisen pienet virheet jäävät pois. Silloin robotti voi olla jopa parempi kuin ihminen. Meneillään olevassa tutkimuksessa selvitetään, voiko robotti oppia ensimmäisen käyttökerran jälkeen esimerkiksi saadun palautteen avulla. Ohjelmointia opettamalla Robottien ohjelmointia näyttämällä on tutkittu noin kymmenen vuotta. Helppoa ohjelmointitapaa tarvitaan, jos roboteista halutaan apua pienyritysten ja kotitalouksien käyttöön. Kädestä pitäen näyttämistä parempi ratkaisu olisi se, että robotti oppisi katsomalla ihmisen esimerkkiä. Signaaliprosessoinnin professori Joni Kämäräinen Tampereen teknillisestä yliopistosta tutkii tietokonenäköjä ja koneoppimista. – Minuun viitataan usein robottitutkijana, mutta olen kiinnostunut näköjärjestelmästä. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 43 Teen mielelläni yhteistyötä robottitutkijoiden kanssa, sillä näkö on robotin tärkein sensori aivan kuten ihmiselläkin, Kämäräinen sanoo. Kämäräisen mukaan Suomessa ja Skandinaviassa on hyvä konenäön tutkimusperinne ja siksi tutkimus on kansainvälistä huippua. – Robotti voisi oppia ensin matkimalla ihmistä ja sen jälkeen kokeilemalla. Lapsellakaan ei käden ja silmän yhteispeli toimi aluksi. Roboteilla on se etu, että niiden oppiminen on kollektiivista. Kun yksi oppii niin taito voi siirtyä tietoverkoissa muillekin roboteille, Kämäräinen sanoo. Yhteistyö parantaa robottejakin Yksi Suomessa tutkittu aihe on robottien yhteistyö. Erityisesti sellainen yhteistyö, jossa robotit ovat erilaisia. – Ajatellaan sitä tulevaisuutta, jossa robotteja alkaa olla enemmän, niin kuinka ne saisi toimimaan yhdessä. Jos meillä on erilaisia robotteja, niin niillä ei ole keskenään samanlaiset kyvyt, Kyrki sanoo. Robotti voi olla hyvinkin erikoistunut, mutta se voi silti tehdä jotain hyödyllistä yhteistyötä kokonaisuudessa. Pölynimurirobotti voisi osallistua selvittämällä, mitkä ovet ovat auki, jolloin esimerkiksi tavaroiden siirtely onnistuu toisilta koneilta. Aallossa tutkitaan kuinka erilaiset robotit voisivat yhdessä siirtää huonekaluja. – Tätä ei ole aiemmin tutkittu eikä ole olemassa aiempaa teoriaa. Me otamme yhdelle robotille tehtyä teoriaa ja luomme uuden teorian, jossa mietitään, kuinka useampi robotti tekee päätöksiä tuntematta täysin toisiaan. Kun malli on tehty, kehitetään menetelmiä ongelman ratkaisuksi. Kyse ei kuitenkaan ole pelkän ratkaisun löytämisestä, vähintään puolet on ongelman määrittelyä, Kyrki sanoo. Hän muistuttaa, että ratkaisun tekeminen, esimerkiksi yhden tietyn pöydän siirtämiseksi, 44 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 on mahdollista tehdä insinöörityönä. – Meitä kiinnostaa yleinen malli, joka sopii mille tahansa esineelle ja mille tahansa robottijoukolle. Useamman robotin yhteistyötä tutkitaan myös Oulun yliopistolla. Professori Juha Röning Oulun yliopisto tietotekniikan osastolta kertoo eurooppalaisesta euRathlon-hankkeesta, jossa maalla kulkeva, lentävä ja sukeltava laite voisivat toimia yhdessä. – Idea on tullut Japanin tsunamia seuranneen ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Robotit voisivat auttaa alueella, jossa ei voi normaalisti kulkea. Eurooppalainen yhteistyö on aktiivista. EU:n Horizon 2020 -viiteohjelman mukaan seitsemän vuoden aikana robotiikkaan satsataan 700 miljoonaa euroa. Röning toimii eurooppalaisen robottialan yhdistyksen euRoboticsin hallituksessa. Yhdistys toimii EU-komission suuntaan niin, että alan tutkimus ja kehitystyö kulkee yhtenäisellä suunnitelmalla. – euRobotics päivittää visiota, miten robotiikkaa tutkitaan Euroopassa. Näyttö demonstroimalla Robotiikassa malli on uskottava, vasta kun se on demonstroitu käytännössä. Robottien rakentamisen lisäksi käytetään simulointia. – Simuloinnissa tehdään yksinkertaistamista fysikaalisesta maailmasta. Demonstrointi tarvitaan näyttämään, että simulointimalli on riittävän hyvä, Kyrki sanoo. – Tämän alan haaste on se, että jos halutaan pysyä kansainvälisesti korkealla tasolla, niin se vaatii tutkimusinfrakstruktuuria. Hyvä puoli on se, että tällä hetkellä teknologiaa voi ostaa komponentteina. Kirjoittaja on tiedetoimittaja. TIETEEN KOHTAAMISIA Onko koulutus ja tutkimus vain menoerä budjetissa vai investointi tulevaisuuteen? Anne Brunila Suomella on takanaan seitsemän laihaa vuotta eikä lihavia vuosia ole näköpiirissä. Uusi hallitus joutuu tasapainottamaan julkista talout ta kovalla kädellä ja samalla myös kiihdyttämään kasvua niin sanotuilla kärkihankkeilla. Merkittävistä eroista huolimatta nykyisessä talouskriisissä on monia samankaltaisia piirteitä kuin 1990-luvun lamassa: syvät rakenneongelmat, menetetty kilpailukyky, idänviennin romahtaminen ja Euroopan heikko talouskavu. 1990-luvulla ongelmat korjattiin rajulla valuutan devalvoitumisella, rakenneuudistuksilla ja julkisten menojen ankarilla leikkauksilla. Koulutus, tutkimus- ja kehitystoiminta jätettiin kuitenkin leikkauslistojen ulkopuolelle, koska niitä pidettiin Suomen selviytymisen kannalta avainasemassa. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Suomi kohtasi globalisaation haasteet, korkeaa osaamista, innovaatioita ja tuottavuutta pidettiin menestysreseptinä, joka turvaa kasvun ja hyvinvointivaltion rahoituksen ikääntyvässä Suomessa. Määrärahoja yritysten tutkimus- ja kehitystoiminnan rahoitukseen ja kansallisen innovaatiojärjestelmän kehittämiseen lisättiin merkittävästi. Nokian ympärille rakentunut ICT-klusteri kukoisti ja Suomi loisti kansainvälisten koulutus-, tutkimus- ja kehitys- sekä innovaatiovertailujen kärjessä. Menestys pysähtyi kuitenkin kansainvälisen finanssi- ja eurokriisin puhkeamiseen, jonka myötä Suomi on jälleen kerran ajautunut syviin kilpailukyky- ja rakenneongelmiin, joita pahentaa käynnissä oleva teknologinen murros. Digitalisaatio, automaatio, robotisaatio sekä useat muut uudet teknologiat mullistavat kiihtyvällä vauhdilla perinteisiä markkinoita, yritysten kil- pailuetuja, työelämää, toimintatapoja ja ihmisten kulutustottumuksia lähes kaikkialla. Olemme nähneet tästä murroksesta vasta alun. ETLAn tutkijoiden mukaan vähintään kolmannes nykyisistä työtehtävistä Suomessa on katoamassa parin seuraavan vuosikymmenen kuluessa. Suurin riski on keskitason osaamista vaativissa tehtävissä, jotka uusi teknologia korvaa. Jatkossa emme kilpaile halpatyövoimaa vastaan vaan automatisoitujen ja robotisoitujen tuotanto- ja palveluprosessien kanssa. Tässä kisassa pärjääminen edellyttää merkittäviä investointeja uuteen teknologiaan sekä sijoittamista osaamiseen, innovointiin ja tuottavuuden parantamiseen kaikilla talouden sektoreilla. Vanhojen työtehtävien kadotessa syntyy uusia, joissa koulutus- ja osaamisvaatimukset ovat uudenlaisia. Tulevia ammatteja on vaikea ennustaa – sen sijaan voidaan ennakoida taitoja, joita tulevaisuudessa tarvitaan perinteisen koulutuksen ja osaamisen lisäksi: yritteliäisyyttä, luovuutta ja mielikuvitusta, sosiaalista osaamista sekä yhteistyötaitoja, monialaisuutta, ongelmanratkaisu- ja kommunikaatiotaitoja, tiedon soveltamista, kriittistä ajattelua, kansainvälisyyttä sekä monikulttuurisuutta. Meneillään oleva teknologiamurros korostaa siten entisestään korkeatasoisen koulutuksen, tutkimuksen ja innovaatioiden merkitystä, jotta Suomeen syntyisi uusia yrityksiä ja hyvin palkattuja työtehtäviä. Lähtökohtaisesti Suomella on erinomainen pohja, jolle tulevaisuus on mahdollista rakentaa, mutta kehittettävääkin on paljon. Erinomaisina pidetyt koulutus- ja innovaatiojärjestelmämmekin kaipaavat niin sisällöllistä kuin rakenteellista uudistamista. Uusi hallitus on ohjelmassaan linjannut, että T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 45 ”Suomi on koulutuksen, osaamisen ja modernin oppimisen kärkimaa”. Tavoitteena on modernisoida ja digitalisoida oppimisympäristöjä, lisätä koulutuksen ja työlämän välistä vuorovaikutusta sekä korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyötä innovaatioiden kaupallistamiseksi. Kaikki hyviä ja tarpeellisia tavoitteita, mutta ne uhkaavat jäädä tyhjiksi toteamuksiksi, kun koulutuksesta, tieteestä sekä tutkimus- ja kehitystoiminnasta leikataan yhteensä lähes 800 milj. euroa. Tältä osin uusi hallitus on ottanut edeltäjiinsä nähden täysin vastakkaisen linjan. Peruskoulujen uudistaminen digitaalisten oppimisympäristöjen avulla ja pedagogiikan kehittäminen eivät onnistu ilman merkittäviä lisäpanostuksia. Tulevaisuuden haasteiden näkökulmasta ammatillisen koulutuksen suuria leikkauksia voi ymmärtää vain, jos säästöt syntyvät kouluverkon rakenteellisilla ja toiminnallisilla uudistuksilla opetuksen laadusta tinkimättä. Kun haasteenamme on mittava talouden rakennemuutos sekä työlämän muuttuvat osaamisvaatimukset, aikuis- ja oppisopimuskoulutukseen tehtävät leikkaukset tuntuvat kummallisilta. Nykymaailmassa uuden oppiminen ja uusien taitojen omaksuminen on nähtävä elinikäisenä prosessina, johon myös koulustusjärjestelmän on tarjottava ratkaisuja. Yliopistoihin ja korkeakouluihin kohdistetut lähes 300 milj. euron leikkaukset voivat oleellisesti heikentää Suomen osaamispohjaa sekä edellytyksiä pärjätä kiristyvässä kansainvälisessä kilpailussa. Suomen tieteen ja tutkimuksen taso samoin kuin innovaatiokyvykkyys on jo tällä hetkellä jäänyt jälkeen tärkeiden kilpailijamaidemme kehityksestä. Koulutuksen ja tutkimuksen tasoa ei pystytä ylläpitämään edes 46 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 nykyisellään, jos säästöt toteutetaan juustohöylällä jakaen niukkuutta tasaisesti niin laadukkaille kuin heikommillekin yksiköille. Yliopisto- ja korkeakoulujärjestelmäämme vaivaa pirstaleisuus, päällekkäisyydet ja liian pienet yksiköt. Parempaa laatua ja vaikuttavuutta nykyisillä tai jopa alemmilla kustannuksilla on mahdollista saavuttaa korkeakoulusektorin rakenneuudistuksella, jossa ratkaisut tehdään opetuksen ja tutkimuksen laadun sekä vaikuttavuuden perusteella aluepoliittisten intohimojen ja reviiriajettelun sijasta. Hyvänä esimerkkinä onnistuneesta yliopistojen ja tutkimuslaitosten uudistamisesta on Tanska, jossa uudistus toteutettiin vuonna 2006. Tuottavuushypyn aikaansaamisen ja talouden uudistamisen näkökulmasta Tekesin ja muiden keskeisten tutkimuslaitosten rahoitukseen tehtävät leikkaukset eivät lupaa kovin hyvää Suomen tulevaisuudelle, sillä ne heikentävät oleellisesti yritysten ja tutkimuslaitosten edellytyksiä tutkimusyhteistyön tekemiseen, innovaatioiden kaupallistamiseen ja Euroopan unionin tutkimusrahoituksen hyödyntämiseen. Investoinnit uuteen teknologiaan, koneisiin ja laitteisiin sekä tutkimus- ja kehitystoimintaan ovat keskeisiä tuottavuuden ajureita. Olemme tässäkin kehityksessä jo nyt pahasti jäljessä kilpailijamaitamme. Lopuksi voikin vain esittää hurskaan toiveen, että koulutukseen ja tutkimukseen tehtävissä leikkauksissa pelkkien säästöjen sijasta haetaan ratkaisuja sisältöjen, laadun, toimintapojen ja rakenteiden kehittämisen näkökulmasta. Toivoa myös sopii, että koulutus ja tutkimus on korkealla prioriteetilla hallituksen kärkihankkeiden listalla. Kirjoittaja on Hankenin professori. MUISTIKUVIA ”Kahvia vai teetä – itse juon teetä” Ilpo Haahtela Otsikon unohtumattomat sanat lausui Oulun yliopiston eläinfysiologian professori Olavi Sotavalta selkeällä, lähes falsettiin kohoavalla äänellä nuorten eläintieteen assistenttien joukolle, jonka hän oli kutsunut Tuiran kaupunginosassa sijaitsevaan kotiinsa. Paatuneimpienkin kahvinjuojien mieli kääntyi hetkessä teen suuntaan. Keksejäkin ”Sota-Olli” tarjosi. Hän sai komean kukkakimpun käyntimme muistoksi. Useimmille työtovereilleni illan isäntä oli uusi tuttavuus, minulle ei. Aloittaessani biologian ja maantieteen opiskelun syksyllä 1955 yksityisessä Turun Yliopistossa (huomaa iso Y!) entisen Phoenix-hotellin tiloissa Kauppatorin varrella Sotavalta, joka oli väitellyt Helsingin yliopistossa ja myös Cambridgessä hyönteisten lentoäänistä, oli nimitetty eläintieteen dosentiksi sekä saanut määräyksen assistentin toimeen. Eläintieteen peruskurssi oli hänen luentonsa ensimmäisen vuoden opiskelijoille. Luentosaliin astuu pitkä, hoikka, mustatukkainen mies yllään tummansininen työtakki. Muiden opettajien ja opiskelijoiden takki oli valkoinen, useimmilla luultavasti ”Vanumammalta”, Turun Vanusta ostettu, liikkeen omaa erinomaista kuosia ja laatua. Eikä tässä kaikki. Sotavallan paitakin oli tumma ja sitä somisti valkoinen solmio! Vielä ikimuistoisempi oli luennon aloitus varpaille nousten: ”Kiven sisässä ei ole elämää, siellä on liian tiivistä”. Luento oli johdonmukainen ja selkeä. Muistiinpanoni ovat yhä tallella. Filosofian maisteri, perhostutkija Juhani Joki muistelee vierailuaan Sotavallan luona Turussa: ”Kiva kun tulit, sain nuo vanhat pullatkin käyttöön.” Sotavalta oli lahjakas tiedemies ja monipuolinen kulttuurihenkilö. Hän oli syntyjään helsinkiläinen ja opiskeli pari vuotta musiikkia Sibe- lius-Akatemiassa, mutta valitsi sitten biologian alakseen. Kokeellinen ja teoreettinen biologia oli suosittua 1950-luvulla DNA:n molekyylirakenteen vuonna 1953 keksineiden Watsonin ja Crickin ansiosta. Sotavallan suuri intohimo oli entomologia, erityisesti perhostutkimus. Hän keräsi mittavan perhoskokoelman ja perehtyi syvällisesti perhosten systematiikkaan. Tämä huipentui Oulussa, kun hän keräysmatkallaan Lapissa vuonna 1962 onnistui löytämään Hyphoraia alpina -siilikehrääjän. Nykyään sen nimi on Acerbia alpina, pohjansiilikäs. Ainoa aikaisempi löytö Suomesta oli italialaisen tutkimusmatkailijan Giuseppe Acerbin vuonna 1799 tekemä. Löydöstään Sotavalta oli suunnattoman innostunut, mikä ilmeni hänen käyttäytymisessään eläintieteen laitoksella. Fysiologia tuntui tuolloin unohtuneen. Onneksi oli kesä ja opetuksessa tauko. Sotavalta kirjoitti löydöstä ja lajista kuvauksen, jota myöhemmin seurasi koko Hyphoraia-suvun revisio, missä hän antoi suvulle uudeksi nimeksi Acerbia. Englannin kielen Sotavalta hallitsi erittäin hyvin. Jätin ensimmäisen englanninkielisen käsikirjoitukseni julkaistavaksi Oulun yliopistossa ilmestyvässä lehdessä Aquilossa, jonka eläintieteellisen osan päätoimittaja oli Sotavalta. Olin hiljattain palannut vuoden opintomatkalta Britanniasta, missä opiskelin tarmokkaasti myös englannin kieltä, jonka perusteet hallitsin jo ennen matkaani varsin hyvin, kiitos erinomaisen opettajani Eino Miettisen. Olin aivan lyöty, kun Sotavalta ilmoitti kirjoittaneensa artikkelini uudestaan, jotta sen kieli olisi julkaisukelpoinen. Musiikki säilyi Sotavallan harrastuksena. Hän esiintyi pianistina soittaen klassisia kappaleita ja kevyempääkin musiikkia eikä hän ollut hullumpi laulajakaan. Esitys sujui taatusti nuo- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 47 tilleen oikein, sillä Sotavallalla oli absoluuttinen sävelkorva. Torvisoittokuntaa hän ei voinut kuunnella soiton epäpuhtauden takia. Opiskeluajaltani Turussa muistan harmillisen tapauksen. Kahdeksan biologian ja maantieteen miesopiskelijaa perusti tuplakvartetin. Pyysimme Sotavaltaa sovittamaan meille muutamia negrospirituaaleja. ”Sota-Olli” suostui, mutta kun vihdoin saimme sovitukset, totesimme ne liian vaikeiksi meidän tasollemme. Siihen sammui tuplakvartetin toiminta. Onneksi kaksi sen jäsentä, Rauno Tirri ja Pekka Vuori, kehittyivät esiintyviksi laulajiksi. Mutta jäivätkö Sotavallan sovitukset täysin unohduksiin, sitä en tiedä. Sotavalta oli poikamies. Kun me avioliitossa elävät kollegat kysyimme, miksi hän ei ole ottanut puolisoa, vastaus tuli empimättä ja se oli yksiselitteinen. ”Kaikissa tapaamissani naisissa on ollut jokin vika.” Olimme ällistyneitä, kun kuulimme, että Sotavalta on autokoulussa ja aikoo ostaa itselleen henkilöauton. Tämä ei sopinut lainkaan hänen imagoonsa, mies oli lisäksi jo vanha autoilun aloittajaksi. Mutta Sotavalta hallitsi tämänkin alan. En ole kuullut, että hän olisi koskaan aiheuttanut liikenneonnettomuutta. Autokoulun opettajan kerrotaan todenneen, että kyllä professori ajamaan oppii, kunhan lopettaa tuon turhan ratin pyörityksen. Merkillisin oli auton valinta. Pitkä mies osti Morris Minin, jonne hän kaksinkerroin taipuneena istuutui. Sitten hän ajoi Oulusta Helsinkiin ja kertoi takaisin tultuaan innoissaan, että taas ajoin uuden ennätyksen (seitsemän tuntia ja jotain)! Vain harvalla meistä nuoremmista kollegoista oli oma auto. Olimme kateellisia Olaville, jota salaa ihailimme. Kahdesta Sotavallan eläinfysiologian oppilaasta ja assistentista, Heikki Hyvärisestä ja Seppo Pasasesta, tuli alansa professoreja. Hyvärinen oli ensimmäinen Oulun yliopistossa opiskellut eläintieteessä tohtoriksi väitellyt biologi. Tentaattorina Sotavalta oli hyvin vaativa. Minulla oli täysi työ saada hänet hyväksymään vastaukseni. Tämä saattaa kertoa kyllä enemmän minusta kuin Sotavallasta. Helsingissä Sotavaltaa arvostettiin erityisesti entomologina. Hän oli Suomen Hyönteistie- 48 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 teellisen Seuran jäsen, joka matkusti kokouksiin Oulusta asti. Hän omisti asunnon Vantaalla, joten majoittuminen sujui luontevasti. Sukutilalla Lempäälässä Sotavallalla oli oma kesäasunto, sekin perhostutkimuksen tyyssija. Turusta tuli Sotavallalle kohtalon paikka. Käsitykseni on, että Turku oli hänelle Helsingin jälkeen ykkössijalla. Hän hakikin Turun Yliopiston professuuria ja myöhemmin apulaisprofessuuria, mutta ei tullut valituksi kumpaankaan. Silloisen menettelyn mukaisesti Sotavalta laati monikymmensivuisen valituksen, joka ei tuottanut hänen toivomaansa tulosta. Ehkä hän oli hakijoista tieteellisesti pätevin, mutta ei sopivin. Olen ymmärtänyt, että yksityisessä suomenkielisessä Turun Yliopistossa oli nykyistä suurempi mahdollisuus valita tehtäviin sopivaksi katsottuja tiedemiehiä. Oulun kaupungissa professorien status oli hyvin korkea ja yliopistolle myönnetyt määrärahat huomattavan suuret. Sotavallan lailla monet Etelä-Suomessa tavoitteestaan jääneet tiedemiehet saivat Oulussa hyvityksen ja komean päätöksen uralleen. Ja yliopistokin kohosi vuosien myötä samaan rintamaan vanhimpien yliopistojemme kanssa. Kirjoittaja on eläkkeellä oleva eläintieteilijä ja museotutkija. Sarjassa ilmestyy vielä henkilökuva Paavo Voi piosta, Lauri Siivosesta, Ernst Palménista, Hans Lutherista ja Knut Drakesta. SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN TAPAHTUMIA 9.10. klo 14–16 Kivi-matinea: Puhuva kirjailija – kertova arkisto -hankkeen päätösseminaari 5.11. klo 14–16 Pohjoismaisen arkistojen päivän tilaisuus 25.–27.11. Kansanmusiikintutkimuksen sympo sium Tilaisuudet ovat SKS:n juhlasalissa, Hallituskatu 1, Helsinki. Ohjelmat: www.finlit.fi Suomen Kulttuurirahaston vuoden 2016 apurahat Suomen Kulttuurirahaston apurahat myönnetään yksityishenkilöille, työryhmille ja yhteisöille suomalaisen kulttuurin edistämiseen. Apurahat on tarkoitettu jatko-opintoihin ja tutkimustyöhön kaikilla tieteen aloilla sekä taiteelliseen työskentelyyn. Kulttuurirahasto tukee myös kulttuuripoliittisesti merkittäviä hankkeita, jotka edellyttävät tavanomaista suurempaa rahoitusta. Tieteen aloilla ovat haettavana seuraavat erityisapurahat: Tohtorikoulutettavan yhteisrahoitus -apurahat, jotka tarjoavat mahdollisuuden yhdistää apuraha palkalliseen työsuhteeseen, ja Tieteen työpajat -apurahat, joita myönnetään kaksivuotisille hankkeille vuosittain 1–2. Lisäksi jaetaan yksi tai useampi Eminentia-apuraha. Kulttuurirahasto on solminut kaikkien Suomen yliopistojen kanssa puitesopimuksen, joka takaa jatko-opiskelijoille työtilat. Taiteen erityisapurahana ovat haettavissa Taidetta hoitolaitoksiin -apurahat. Kulttuurirahasto kannustaa laajempien tutkimushankkeiden rakentamiseen erityisesti seuraavilla aloilla: farmasia, maa- ja metsätaloustieteet sekä ympäristötieteet ja taloustieteet. Apurahan hakeminen Kulttuurirahaston keskusrahaston apurahojen hakuaika on 1.–30.10.2015. Haku tapahtuu verkkopalvelussa osoitteessa www.skr.fi/apurahanhakija. Hakulomake liitteineen toimitetaan Kulttuurirahastoon myös allekirjoitettuna tulosteena 30.10. mennessä. Viimeisen hakupäivän kotimaan postileima hyväksytään. Käsiteltäväksi ei oteta sähköpostilla lähetettyjä hakemuksia. Tarkemmat hakuohjeet ovat osoitteessa www.skr.fi/hakuopas w w w . s k r . f i / a p u r a h at Parasta suomalaista tietokirjallisuutta Nassim Nicholas Taleb: Antihauras. Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä. Ovh. 50 € Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Miksi maat kaatuvat. Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty. Ovh. 50 € Daniel Kahneman: Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Ovh. 50 € David Mamet: Teatteri. Ovh. 25 € James Owen Weatherall: Wall Streetin fysiikka. Ennustamattoman ennustamisen lyhyt historia. Ovh. 40 € Jared Diamond: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista. Ovh. 50 € Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta www.terracognita.fi KESKUSTELUA Tietokirjat: tietoa vai kirjallisuutta vai molempia? Pirjo Hiidenmaa Kiitos Kimmo Pietiläiselle kommentista. Pietiläisen poleeminen kirjoitus (Tieteessä tapahtuu 3/2015) vahvistaa hyvin väitteeni, että argumentoiville teksteille – jopa pamfletin laajuisille – on edelleen paikkansa. Esimerkiksi tietokirjallisuudesta, sen laadusta, asemasta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä kannattaisi laatia sekä analyyttisiä tutkimukseen perustuvia tietoteoksia että mielipiteisiin ja näkemyksiin perustuvia puheenvuoroteoksia. Ymmärrän, että on syytä huolestua siitä, että vankkaa tutkimustietoa esittelevää kirjallisuutta ei julkaista riittävästi. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että harrastuskirjoja ja niiden suosiota pitää väheksyä. Eikö päinvastoin ole arvokasta, että ihminen siirtää kirjallisessa muodossa myös puutarhanhoitoon, ravitsemukseen, elintapoihin, jopa ehkäisyyn liittyvää tietoa? Monet harrastus- ja opaskirjat pohjautuvat tutkittuun tietoon ja hyvä niin. Tunnistan Pietiläisen kritiikin taustalta ajatuksen, että tietokirjallisuudeksi saisi kutsua lähinnä luonnontieteelliseen tai teknologiseen tutkimukseen perustuvia kirjoja. Muunlaisia teoksia – edes humanistisen tutkimuksen tuloksia – ei ilmeisesti saisi pitää tietokirjallisuutena. Pietiläinen katsoo tietokirjallisuutta yhdenlaisen tietokäsityksen kautta. Minä puolestani katson tietokirjallisuutta kirjallisuutena, joka eroaa esimerkiksi fiktiivisestä esityksestä. Pietiläinen luonnehtii minua sanalla ”opetettu”. Tunnistan tästä Erno Paasilinnan aforismin ”Itseoppinut on ainoa oppinut. Muut ovat opetettuja”. Pietiläisellä voi olla syynsä väheksyä opettamista, mutta itse pidän sitäkin arvokkaana tehtävänä, olipa kyse mistä inhimillisen tietämyksen alueesta hyvänsä. Olen jopa pyrkinyt edistämään monipuolista tietokirjallisuuden opetusta myös kouluissa. Uskon vakaasti, että kriittinen lukutapa ja monipuolinen näkemys kirjallisuudesta auttavat tunnistamaan laadun ja siten myös luomaan kysyntää korkeatasoiselle tietokirjallisuudelle. Pietiläinen syyttää minua ja muita ”opetettuja” siitä, että valmistelemme yliopistossa, kulttuuri-instituutioissa ja suurissa kustantamoissa tietokirjallisuuden ruumissaattoa. Metaforat ovat vahvat ja kohtuuttomat. Opetus- ja kulttuuriministeriö on teettänyt selvityksen tietokirjallisuuden tukimuodoista. On kaikkien tiedossa, että kirjastoapurahoista lohkaistu 10 %:n siivu tietokirjallisuudelle (noin 250 000 euroa; loput 2,3 miljoonaa euroa kaunokirjallisuudelle) on kohtuuttoman vähän. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan kautta tietokirjallisuudelle ohjautuu palkintoina ja hankeavustuksina hieman tätä vähemmän. Kaik kiaan tuki on 300 000–400 000 euroa, mikä ei todellakaan ole paljon. Tuki ohjautuu tekijöille, mikä ei juuri helpota kustantamoiden ongelmia. Kustantamot, niin pienet kuin isot, vastaavat omista ohjelmistaan. Luulenpa, että kaupallisia toimijoita ohjaa ostajien väheneminen. Niitä ostajia voi havitella kannustamalla tietokirjallisuuden lukemiseen. Siinä eri toimijoilla on yhteistä työsarkaa. Toivoisin, että Pietiläinen antaisi tukensa myös tietokirjallisuuden opetukselle – tai ainakin lakkaisi puhumasta ”opetuksesta”. Olisi myös hienoa kuulla muista menetelmistä, joilla hän tukisi tietokirjallisuutta. Muiden tietokirjallisuuden kentällä toimi vien väheksyminen ei edistä sivistystä. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tietokirjallisuuden ja tietokirjoittamisen professori. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 51 Teoreettiset mallit eivät ole koskaan täydellisiä Vesa Kanniainen Kauppatieteiden maisteri Samuel Piha ja evoluutiobiologian dosentti Markus J. Rantala esittivät Tieteessä tapahtuu -lehdessä (3/2015) provokatiivisen puheenvuoron Edward D. Wilsonin konsilienssin puolesta. Uskon silti, että he ovat oikeassa, vaikka heidän kirjoituksensa voi odottaa herättävän kiivaita vastaväitteitä. Olen pitkään tervehtinyt evoluutiobiologian voittokulkua tyydytyksellä. Ihmistieteet, humanistiset tieteet ja yhteiskuntatieteet joutuvat luultavasti ennemmin tai myöhemmin noteeraamaan tämän. Niiden on jossain vaiheessa otettava fysiikka ja biologia tosissaan. Tieteet lähestyvät toisiaan. Vaikka uskon, että Piha ja Rantala ovat oikeassa, taloustieteen luonnehtimisessa he osoittavat tietämättömyytensä, kuten monet muutkin, jotka katsovat alaa ulkopuolelta ja jotka perustavat arvionsa alkeisoppikirjoihin. Kannattaisi selailla alan tieteellisiä aikakauslehtiä. Taloustieteessä on kaksi tapaa jäsentää maailmaa. Toinen on aksiomaattinen ja perustuu lainalaisuuksien tutkimiseen sellaisissa fiktiivisissä mallimaailmoissa, joita ei ole olemassa muualla kuin niiden rakentajien aivoissa ja tieteellisten aikakauslehtien sivustoilla. Tämän arkkitehtuurin säännöt ovat tiedeyhteisön tarkkaan määrittelemät. Kriitikot kuvittelevat virheellisesti näiden arkkitehtuurien kuvaavan reaalimaailmaa. He ovat erehtyneet. Nämä arkkitehtuurit kuvaavat mallimaailmaa. Tietysti on aiheellista kysyä, kuinka hyödyllisiä fiktiiviset maailmat ovat? Tieteen parlamentarismi kuitenkin pitää niitä välttämättöminä. Mallimaailmojen lainalaisuudet ovat analysoitavissa ja ymmärrettävissä. Jos ne ovat ristiriidassa reaalimaailman kanssa, tieteen tehtävänä on korjata niitä. 52 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 On myös komplementaarinen tapa pyrkiä jäsentämään maailmaa. Jo puoli vuosisataa tilastoaineistot ja tilastollisten menetelmien kehittäminen ovat tarjonneet empiirisen tavan etsiä talouden lainalaisuuksia. Aineistosta lähtevä talouden tutkimus on vahvistunut paljon. Empiirinen tutkimustraditio on myös muuttanut taloustieteellisen tutkimuksen painopistettä. Rohkenin selailla – mitään niistä ymmärtämättä – fyysikoiden maailmankäsitystä ravistelleet Albert Einsteinin suhteellisuusteoreettiset julkaisut vuosilta 1905 ja 1916. Vaikka en ole kykenevä lausumaan niistä puolta sanaa, se kävi kuitenkin selväksi, että nuo julkaisut ovat abs trakteja piruetteja mallimaailmojen parketeilla. Ne eivät sisällä reaalimaailmaa koskevia lukuja. Sukulaisuussuosintaa koskeva William Hamiltonin sääntö biologiassa vuodelta 1964 (alun perin vuodelta 1963) ei ole reaalimaailmasta. Se perustuu abstraktiin malliin, joskin saman julkaisun toisessa osiossa Hamilton jo viittaa reaalimaailman esimerkkeihin. George R. Price ja monet muut ovat sittemmin korjanneet Hamiltonin matematiikkaa. Kukaan ei ole sanomassa, että näihin abtrakteihin malleihin perustuva työ on ollut hyödytöntä tutkimusta. Evoluutiobiologian ja taloustieteen lähestymistapa on itse asiassa sama. Siinä missä hyöty-kustannusperiaate on evoluutioprosessin takana, taloustieteen päätösteoriassa on sama näkemys: hyötyjen ja kustannusten tasapainottamisen mekanismit. Hyöty-kustannusprosessi ei tarkoita sitä, että ratkaisut olivat tehokkaita. Päinvastoin. Niin taloudessa (markkinavääristymät) kuin biologiassa (riikinkukon suhteeton pyrstö) ratkaisut ovat monella tapaa puutteellisia ja suuntaavat resursseja hyvinkin tehottomasti ja väärin. Silti ne heijastavat todellisia evolutiivisia mekanismeja tilanteissa, joissa toimijoiden intressit ovat ristiriidassa keskenään. Aineistoista lähtevässä tutkimuksessa on kyse siitä, miten tosimaailma toimii (esim. verotus, rahoitusjärjestelmä jne). Sen lähtökohdat eivät ole abstraktille teorialle vihamielisiä – päinvastoin. Taloustiede on tietenkin kaiken aikaa painottanut tämän tutkimustradition merkitystä, ja nykyisin aineistot auttavat tässä toisin kuin ennen. Silti mittaus ilman teoriaa voi olla ongelmallista ja pahimmillaan harhanjohtavaa. Tieteelle on ominaista ylivoimaisen monimutkaisen reaalimaailman yläpuolelle nouseminen, maailman jäsentäminen parsimoni-periaatteella, pienillä (tai suuremmilla) abstrakteilla malleilla. Fysiikassa on päästy pitkälle elottoman reaalimaailman ja abstraktien mallien yhteensovittamisessa. Toistan käsitykseni, jonka ilmaisin Tieteessä tapahtuu -lehdessä 5/2014: ihmisen (ja eläimen) aivot ilmeisesti ovat monimutkaisin elin universumissa – ainakin siihen saakka, kunnes meitä kehittyneempi sivilisaatio löytyy. Kestää kauan, ennen kuin ihmisaivojen ja reaali maailman välinen yhteys on ihmistieteissä löydetty fysiikan lainalaisuuksien tarkkuudella. Tästä näkökulmasta ihmistieteiden (mukaan lukien taloustieteet) haasteet ovat lähes kohtuuttomat. Siitä pitkään tiedetystä tosiasiasta, että odotetun hyödyn teoreemaa vastaan voidaan marssittaa lukuisia vastaesimerkkejä, ei seuraa, että ihminen tyypillisesti ja tahallaan tekisi itselleen epäedullisia valintoja. Eivät edes kreikkalaiset tämän päivän poliitikot – vaikka en voi olla varma. Pihan ja Rantalan viittaus professori Matti Pohjolan perusoppikirjaan ei kuitenkaan ole reilu viittaus. Tieteenalan arvioimisessa kommentaattoreiden kannattaisi tutustua aikakauslehtiin. Tutkimus julkaistaan niissä. Taloustiedettä ovat usein kritisoineet ne ulkopuoliset, jotka eivät arvosta abstraktia teoriaa sinänsä. Taloustieteen sisältä tulevalle kritiikille voi sanoa, että tehkää itse paremmin. Tieteen korjaavat mekanismit ovat olemassa. Tukeutukaa niihin ja lopettakaa urputtaminen. Taloustieteen ja evoluutiobiologian menetelmät (esim. matemaattisten optimointimallien ja peliteorian käyttö) ovat samoja. Evoluutiobiologit ovat tästä näkökulmasta oikeassa, vaikka eräät heistä näyttävät ymmärtäneen väärin taloustieteen teoreettisten mallien tarkoituksen. Onkin sopivaa päättää tämä kommentti siihen sanomaan, jonka maailmalla arvostettu suomalainen evoluutiobiologi Hanna Kokko on kirjannut kirjaansa Modelling for Field Biologists and Other Interesting People. Hän kirjoittaa: ”The model is always incomplete. Each model is wrong. We only need models because our brains suffer from too many limitations.” Kun hän haluaa varmistaa, että viesti menee perille, hän jatkaa: ”Models do not investigate nature. Instead, they investigate the validity of our own thinking, i.e. whether the logic behind an argument is correct.” Voiko tätä paremmin sanoa? Kirjallisuus Einstein, A., (1905) Zur Elektrodynamik bewegter Körper, Annalen der Physik und Chemie, 17, 891–921. Einstein, A., (1916) Die Grundlage der allgemeinen Relativitätstheorie, Annalen der Physik, 49, 769–822. Hamilton, W. D., (1964) The genetical evolution of social behavior, 1 and 2, Journal of Theoretical Biology 7:1–52. Kokko, H., (2007), Modelling for Field Biologists and Other Interesting People, Cambridge University Press. Price, G.R. (1970) Selection and covariance, Nature 227, 520–521. Wilson, E., O.,(1999), Consilience: The Unity of Knowledge, Vintage Books, 1999. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kansantaloustieteen professori. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 53 Numismatiikka on tärkeä aputiede Jani Oravisjärvi Numismatiikka eli rahatiede luokitellaan rahoja ja mitaleita koskevaksi historian aputieteeksi. Arkikielessä numismatiikaksi lasketaan myös rahojen kerääminen ilman tutkimuksellisia päämääriä. Rahojen kerääminen on hyvin suosittu ja elinvoimainen sosiaalinen vapaa-ajan harrastus niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Valtaosa kotimaisista keräilijöistä ei kuitenkaan ole kiinnostunut numismatiikan tieteellisestä puolesta, vaan heille numismatiikka on lähinnä rahojen vaihto-, osto- ja myyntitoimintaa. Kaupallisilla keräilymarkkinoilla liikkuukin vuosittain merkittävät rahamäärät. Tiedekentällä numismatiikalla ei ole yhtä vahvaa asemaa Suomessa. Itsenäisenä tieteenalana se on hyvin marginaalinen eivätkä keräilymarkkinoilla liikkuvat suuret rahasummat heijastu juuri millään tavalla tutkimusrahoitukseen. Myöskään yksityiset rahastot tai säätiöt eivät ole kokeneet omakseen tukea marginaalista tieteenalaa kiristyneessä apurahakilpailussa, vaan taloudellinen tuki tutkimukseen on tullut poikkeuksetta hakijaa lähellä olevilta tahoilta, jotka asiaan perehtyneenä hahmottavat numismaattisen tutkimuksen tärkeyden. Etenkin vuonna 1914 perustetun Suomen Numismaattisen Yhdistyksen rooli on kasvanut hyvin keskeiseksi numismaattisen tutkimuksen taloudellisena tukijana ja julkaisuväylänä. Kotimaisten arkeologien keskuudessa numismatiikka mielletään usein pitkälle erikoistuneeksi ja vaikeasti hallittavaksi tieteenalaksi (esim. Hiekkanen 2002, 57). Tästä johtuen Suomessa yliopistotason numismaattinen tutkimus on ollut vähäistä verrattaessa useimpiin muihin länsimaihin. Viimeisen 60 vuoden aikana Suomessa on valmistunut yhteensä vain neljä numismatiikan tutkimusalaan kuuluvaa väitöskirjaa: Patrick Bruunin The Constantinian Coi nage of Arelate (1953), Raimo Vänskän Kan 54 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 san käsissä ja kätköissä (1998), Tuukka Talvion Coins and coin finds in Finland AD 800–1200 (2002) ja tuoreimpana Kenneth Lönnqvistin väitöskirja New Perspectives on the Roman Coi nage on the Eastern Limes in the Late Republican and Roman Imperial Period (2008). Kuriositeettina voidaan mainita, että Suomen merkittävin keskiajan rahoihin erikoistunut numismaatikko, filosofian lisensiaatti Pekka Sarvas ei koskaan väitellyt ja julkaissut väitöskirjaansa, vaikka toimikin maineensa ansiosta ulkomailla pariin otteeseen vastaväittäjänä. Tällä hetkellä yhdelläkään Suomessa numismatiikan parissa päätoimisesti työskentelevällä henkilöllä ei ole tohtorintutkintoa. Kuluvan vuoden lopulla eläkkeelle jäävä dosentti Tuukka Talviokin työskentelee parhaillaan muissa tehtävissä Kansallismuseossa. Tämä on hälyyttävää, sillä numismatiikka on yhä yksi tärkeimmistä arkeologian aputieteistä. Esimerkiksi Suomen vanhimman kirkkorakennuksen arkeo logisilla kaivauksilla Kaarinan Ravattulan Ristimäellä rahalöydöillä on ollut yhtä keskeinen rooli rakennuksen ajoittamisessa kuin luonnontieteellisillä ajoitusmenetelmillä. Ammattilaiselta rahojen tunnistaminen vie vain lyhyen hetken, jonka lisäksi rahat ovat usein ainoa tarkasti ajoitettavissa1 oleva esineryhmä. Suomessa numismattisen tutkimuksen niukkuus on selitettävissä numismaattisen koulutuksen täydellisellä puuttumisella ja virkojen vähyydellä. Suomi onkin jäänyt jälkeen numismaattisessa tutkimuksessa esimerkiksi Ruotsista, sillä Tukholman yliopistossa numismatiikalla on oma vuonna 1974 perustettu professuuri ja tutkimusinstituutti, joiden ansiosta numis1 Lyhyen aikaa hallinneiden roomalaisten vallananastajien ja keisareiden rahat voidaan ajoittaa hyvinkin tarkasti puhumattakaan seteleistä, jotka voidaan toisinaan ajoittaa jopa vuorokauden tarkkuudella. matiikkaa voi opiskella ohjatusti aina tohtoriksi saakka. Tämä heijastuu Ruotsissa muun muassa siten, että rahoja osataan hyödyntää historiantutkimuksessa muussakin kuin vain oppi- ja tietokirjojen kuvituksessa. Suomalaisten ammattinumismaatikoiden vähyyden seurauksena harrastajilla on yhä tärkeämpi rooli niin tutkimus- kuin tukijapuolella. Esimerkiksi Luonnontieteellisen keskusmuseon yli-intendentti, professori Jyrki Muona on paitsi tunnettu hyönteistieteilijä, myös yksi maailman johtavia vuonna 69 kolme kuukautta Roomaa hallinneen keisari Othon rahanlyönnin asiantuntijoita. Tutkijan roolin ohella Muona on edesauttanut merkittävästi numismaattista tutkimusta antamalla ulkomaisten tutkijoiden analysoitavaksi kokoelmaansa kuuluvia rahoja, joita ei ole ollut mistään muualta saatavissa tutkimuskäyttöön, ei edes maailman tärkeimpien numismaattisten museoiden kokoelmista2. Positiivisena suuntauksena on myös nähtävä, että numismatiikkaan erikoistumattomat arkeo logit ovat lähestyneet rahoja uusista näkökulmista, jotka ovat perinteiselle numismaattiselle tutkimukselle vieraampia (esim. Herva 2012). Tämän ohella reilun kymmenen vuoden sisällä on valmistunut yhteensä neljä numismaattista pro gradu -tutkielmaa3. Nämä tekijät osoittavat, ettei numismatiikan tärkeys ole vähentynyt arkeologian ja muun historian tutkimuksen muuttuessa yhä moni- ja poikkitieteellisempään suuntaan, vaan numismatiikalla on yhä merkittävä rooli uuden tiedon tuottajana. Viimeisen viiden vuoden aikana suuren suosion saavuttanut metallinilmaisinharrastus pääsi yllättämään niin museoviranomaiset kuin tutkijatkin. Metallinilmaisinharrastajien ansiosta historiaa kirjoitetaan paikoitellen kokonaan 2 Kevin Butcher ja Matthew Ponting, The Metallurgy of Roman Silver Coinage From the Reform of Nero to the Reform of Trajan (Cambridge, 2015). 3 Kirsi Jylkkä, Kruunun pajasta Kemin maahan – Keminmaan Valmarinniemen rahalöydöt (Oulu, 2004); Frida Ehrsten, Mynten uder golvet – en numismatisk-arkeologisk studie on kyrkfynd i Finland (Helsinki, 2012); Anu Kinnunen, Turun kaupungin keskiaikaiset rahalöydöt (Turku, 2013); Eeva Johnsson: Åbomynt i nordiska fynd samt en analys av myntningen i Åbo under Karl Knutsson Bonde – en numismatisk studie (Helsinki, 2014). uusiksi. Löytöjen suuri lukumäärä yhdistettynä viranomaisten rajallisiin resursseihin on kuitenkin johtanut siihen, että löydöt kuormittavat merkittävästi viranomaisten työtaakkaa, koska rahalöydöt ovat yleisin muinaismuistolainalainen löytöryhmä. Viranomaisten työ ei rajoitu pelkästään esineen tunnistamiseen, luettelointiin ja löytäjän kanssa neuvottelemiseen, vaan voi vaatia myös hyvinkin syrjäisessä paikassa olevan löytöpaikan tarkastamisen (Immonen ja Kinnunen 2014: 109–110). Samaan aikaan suunnitteilla on kuitenkin sekä Suomen Kansallismuseon rahakammion johtajan viran lakkauttaminen osana Museoviraston sisäistä organisaatiomuutosta ja säästöohjelmaa että rahakammion näyttelyiden lopettaminen osana perusnäyttelyiden uudistamista. Edellä mainitut muutokset eivät ainakaan paranna pienen tieteenalan toimintaedellytyksiä. Niiden lopullinen vaikutus jää nähtäväksi. Rahat ovat todennäköisesti maailman historian informatiivisin esineryhmä. Ne kertovat kultaan, hopeaan ja kupariin ikuistettuna yhteiskunnasta, kaupankäynnistä, verotuksesta, taloudesta, logistiikasta, arvoista, ihanteista, propagandasta, uskonnosta, taiteesta, tekniikasta, hallinnosta, sodasta, vallasta, vauraudesta, köyhyydestä ja epäonnistumisesta. Huolestuneena voimme odottaa, onko kotimaisen numismatiikan tärkeimmät kysymykset tulevaisuudessa: mikä raha tämä on, minkä arvoinen se on ja kuinka monta kananmunaa sillä sai aikoinaan ostettua? Kirjallisuus Herva ym. Engaging with money in a northern periphery of early modern Europe, Journal Of Social Archaeology. 2012, s. 287–309. Hiekkanen, Markus. Raha Suomessa rautakauden lopulla. Tieteessä tapahtuu 6/2002, s. 57–60. Immonen, Visa ja Kinnunen, Joonas. Metallinilmaisin, harrastajat ja kulttuuriperintö – kärjistyksiä yleiskuvaan. Kotiseutu 2014, s. 106–113. Kirjoittaja on numismatiikkaan erikoistunut arkeo logian tohtorikoulutettava Turun yliopistosta. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 55 Venäjän kelluva ydinteknologia Jäämerellä Justiina Dahl Arktisen alueen kansainvälisen politiikan viime vuosien tilaa kuvaa parhaiten erilaisten poikkitieteellisten yhteistyöprojektien määrän tasainen kasvu. Yksittäiset suvereenit voimannäytöt ovat poikkeuksia laajemmasta trendistä, jossa kaikki viittaa siihen, että arktiset valtiot ovat tarttumassa ilmastonlämpenemisen avaamiin mahdollisuuksiin yhdessä. Ongelmakohdaksi tässä yhteistyössä saattaa suvereenin voimakamppailun sijaan muodostua Venäjän ja länsimaiden välinen kulttuurinen kuilu ympäristö- ja tiedepolitiikassa. Viiden Jäämeren rantavaltion, Tanskan, Norjan, Venäjän, Yhdysvaltojen ja Kanadan, sekä kolmen muun Arktisen neuvoston jäsenmaan, Islannin, Suomen ja Ruotsin, arktiset politiikat myötäilevät keskeisiltä aihepiireiltään toisiaan. Kaikki valtiolliset arktiset politiikat tähtäävät pohjoisten luonnonvarojen, erityisesti öljyn, kaasun ja mineraalien, tehokkaampaan ja laajaalaisempaan käyttöön. Tämän lisäksi ne esittelevät kauempana tulevaisuudessa häämöttävän mahdollisuuden käyttää pohjoisia merireittejä rahtiliikenteen nopeuttamiseksi. Alueen erityisen maantieteen vuoksi valtioiden välisen yhteistyön tiivistäminen on osa jokaisen valtion pohjoista politiikkaa. Muutamaa kansainvälisoikeudellista tulkintakiistaa lukuun ottamatta nämä politiikat eroa vat tavoitteissaan toisistaan radikaalisti vain siten, että ainoastaan Venäjän arktisen alueen kehityssuunnitelmaan kuuluvat keskeisenä osana erilaiset kelluvan ydinvoiman muodot. Tämä pieneltä vaikuttava särö kielii suuremmasta ja vaikeammin ylitettävästä kulttuurisesta kuilusta arktisen alueen kansainvälisessä yhteistyössä. Venäjän ydinpolttoiset jäänmurtajat ovat peruja Neuvostoliiton arktisen politiikan ajal- 56 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 ta, jolloin valtion tavoitteena oli avata pohjoinen merireitti maan sisäiseksi ympärivuotiseksi rahtiväyläksi. Kyseinen tavoite osoittautui liian mahtipontiseksi silloin, mutta toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa ydinpolttoisten jäänmurtajien käyttöönottoa myös suunniteltiin, on tämä teknologia pysynyt osana Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän rauhanomaista ydinvoimapolitiikkaa. Syynä on viime vuosien käytännön kokemus, joka on osoittanut, että ilmastonlämpenemisestä huolimatta ydinteknologia on edelleen ainoa mahdollisuus pitää Pohjoinen merireitti ympärivuotisesti avoinna. Tämä käytännön selitys on kuitenkin vain pintaraapaisu syihin, jotka ovat sen takana, että Venäjä on edelleen ainoa valtio maailmassa, jolla on ydinpolttoisia jäänmurtajia. Neuvostoliitolta perityin jäänmurtoydinteknologian lisäksi valtio suunnittelee ottavansa arktisella alueella ensi vuonna käyttöön kelluvan ja liikuteltavan ydinvoimalan. Tämä osoittaa, että Venäjän ainutlaatuisen arktisen ydinvoimaohjelman täydellisemmäksi ymmärtämiseksi tarvitaan sukellus syvemmälle venäläisen yhteiskunnan kulttuuriseen arvopohjaan. Kelluvien, paikasta toiseen liikutelta vien ydinvoimaloiden avulla halutaan käyttää paremmin hyväksi pohjoisia luonnonvaroja. Se on osoitus siitä, miten Venäjän suhtautuminen ympäristöön, tieteeseen ja teknologiaan on edelleen perustavanlaatuisesti erilaista kuin länsimaissa. Venäjällä käyttöön otettava kelluva ydinteknologia ei ole ensimmäinen laatuaan maailmassa. Yhdysvaltojen ydinvoima-arsenaaliin kuului 1960- ja 1970-luvulla pieni, liikuteltava ja kelluva ydinvoimala. Sitä ei tosin käytetty arktisella alueella, vaan muun muassa Panaman kanavan kaivamiseen. Siinä missä tämä teknologia kuuluu Venäjällä tulevaisuuden suunnitelmiin, se on ollut osa Yhdysvaltojen menneisyyttä. Koska ydinvoimalan tuottanutta tutkimusohjelmaa ei jatkettua alkua pidemmälle, se poistettiin käytöstä 1970-luvun lopulla. Pelkkä empiirisen tieteelliseen ja teknologisen tiedon kasvu ei riitä selittämään sitä, miksi Venäjän uuteen arktiseen politiikkaan kuuluu kelluva ydinvoimala ja Yhdysvaltojen uuteen arktiseen politiikkaan ei. Siihen tarvitaan paljon laajempaa ymmärrystä yhteiskunnallisesti rakentuneesta suhteesta luontoon ja luonnonvaroihin sekä niiden hallintoon. Yhden näkökulman siihen, miten yhdistää tämä ymmärrys osaksi keskustelua, tarjoaa yhteiskuntatieteellinen tieteen ja teknologian tutkimus. Yhteiskunnallisen tieteen ja teknologian tutkimuksen parissa ympäristöpolitiikan erottamista tiedepolitiikasta pidetään teennäisenä, kestämättömänä ja eri kansalaisryhmien välistä konfliktialttiutta lisäävänä toimintana. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että ilman ympäristöä ei olisi yhteiskuntaa eikä ilman yhteiskuntaa tiedettä. Jokainen osa-alue edellyttää, kannattelee ja muokkaa toistaan koko ajan. Yksi esimerkki siitä, miten kaikki kolme osa-aluetta on rakennettu samalle, mutta muuttuvalle kulttuuriselle pohjalle on, miten poikkitieteellinen, kansainvälisen ympäristöpolitiikka on kehittynyt viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Ennen 1960-lukua ympäristökysymykset ylittivät harvoin läntisen kansainvälisen uutiskynnyksen. Nykyään ympäristöpolitiikka ei ainoastaan kuulu perinteiseen läntisen kansainvälisen diplomatian piiriin, vaan se on noussut myös turvallisuuskysymykseksi. Tällä hetkellä kansainvälisen ympäristöpolitiikan keskiön muodostaa kasvihuonekaasu- jen pitoisuuden nousu ilmakehässä. 1990-luvun keskeinen aihepiiri oli luonnon monimuotoisuuden lasku. 1980-luvulla suurin uhka ihmiskunnan tulevaisuudelle oli ydinvoima. Yksi esimerkki tiede- ja teknologiasuhteen kulttuurisesta, ei-tieteellisestä pohjasta ja sen mahdollisesta muuttumisesta inhimillisen politiikan seurauksena on se, miten keskustelu kelluvan ydinvoimalateknologian tulevaisuudesta ei ole täysin hiljennyt Yhdysvalloissa. Maineikkaassa Massachusetts Institute of Technologyssa yksi työryhmä suunnitteleekin tällä hetkellä uudentyyppisen, öljynporauslauttoja mukailevan, kelluvan ydinvoimalan prototyyppiä. Kelluvan ydinvoiman mahdollisuuden ylläpito Yhdysvalloissa ja Venäjän rauhanomainen arktinen ydinvoimapolitiikka ovat esimerkkejä siitä, ettei yhteiskunnallinen tieteellis-teknologinen luontosuhde ole kerralla ratkaistu vaan elää kansallisen ja kansainvälisen politiikan mukana. Kun tätä keskustelua vertaa kansainvälisen ympäristöpolitiikan historiaan, on se muistutus siitä, miten periaatteessa mikä tahansa yhteisöllisen elämän osa-alue voidaan nostaa uudestaan poliittisen neuvottelun piiriin. Mitkä aihepiirit politisoituvat milloinkin, ei riipu vain maailmanpolitiikan tai kansantalouden tilasta vaan myös vallalla olevasta suhteesta tieteeseen, teknologiaan ja ympäristöön. Nykyinen uhka voi olla mahdollisuus tulevaisuudessa, ja toisaalta mahdollisuus voi olla uhka tulevaisuudessa. Miten lopulliseen arvioon asian laidasta päästään, riippuu yhtä paljon kansallisten ja kansainvälisten kulttuurien kuin tieteiden kehittymisestä. Kirjoitttaja on tohtorikoulutettava Eurooppalaisessa yliopistoinstituutissa Firenzessä. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 57 IÄ T E L H L A TÄ A V AI T I LV A T FREDA 33, HELSINKI MA-PE 10.30 - 18.00 LA 10.30 - 15.00 PUH. 611 611 WWW.AINO.NET 58 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 KIRJALLISUUS Luonnon viimeistä linnaketta piirittämässä Petter Portin Riitta Hari ym.: Ihmisen mieli. Gaudeamus 2015. Ihmisen mieli on yhä suuri arvoitus. Sitä ja siihen liittyvää tietoisuutta voidaan pitää luonnon viimeisenä linnakkeena, jota tiede ei vielä ole onnistunut valloittamaan. Eräässä mielessä kyseessä näyttäisi olevan jopa periaatteessa ratkeamaton ongelma. Saattaa nimittäin näyttää siltä, että tietoisuutta ei voida koskaan jäännöksettömästi selittää. Aina tarvitaan riippumaton havaitseva subjekti, jonka lisäksi täytyisi ikään kuin asettua itsensä ulkopuolelle. Ihmisellä on kuitenkin kyky toisten ihmisten mielenliikkeiden ja aikeiden havainnointiin ja aprikointiin. Tämä ominaisuutemme saattaa rajoittua omaan lajiimme, ja sitä kutsutaan usein ”mielen lukemiseksi” (engl. mind reading) tai ”mielen teoriaksi” (engl. theory of mind). Mielen teoria näyttää olevan itse ihmisyytemme tärkeä perusta ja sen ajatellaan nojaavan 1990-luvulla löydettyyn aivojen peilautumisjärjestelmään. Peilautumisjärjestelmällä tarkoitetaan toisen henkilön käyttäytymistä peilaavien, peilineuronien muodostamien, hermosolujärjestelmien aktivoitumista käyttäytymistä tarkkailevan henkilön omissa aivoissa. Tässä valossa ihmismieli ei koostu pelkästään aistimuksia tuottavista sensorisista tapahtumista, vaan koko sosiaalista kenttää koskevista vuorovaikutuksista. Kirjan mukaan mieli ei ole erillinen substanssi tai olio, vaan joukko asioita, joita mielellisillä olioilla on tai joita ne tekevät (luku 2.). Mieli ja aivotoiminnat eivät myöskään tarkoita samaa, vaikka aivojen toiminnan ymmärtäminen on keskeistä mielenkin ymmärtämiselle. Mieli ei sijaitse missään. Se on suhde itsen ja muun maailman välillä. Kirjaa siteeraten: mieltä ei voi tarkastella erillään ihmisen toimintaympäristöstä ja toisista ihmisistä. Mieli ja sen sisällöt ovat kehittyneet toimintaa varten. Tämä käytännönläheinen lähestymistapa toimii vastalääkkeenä filosofis-teologisille taipumuksille ajatella mieltä kehosta erillisenä sieluna tai henkenä, aivoista irrallisina tiloina tai ulkomaailmasta irrallisena oliona. Mieltä käsittelevän tieteellisen tutkimuksen tavoitteena on kirjan mukaan mielen ja sen toiminnan selittäminen. Tätä ei tule ymmärtää mielen palauttamisena johonkin alemman tason mekanismiin, vaan tavoitteena on selvittää, kuinka mielen ilmiöt – kyvyt, ominaisuudet ja toiminnot – ovat mahdollisia. Tässä tekijät onnistuvatkin erinomaisesti. Kirja nojautuu evoluutioteo riaan olematta silti evoluutiopsyko logiaa – kaukana siitä. Tekijät kirjoittavat, että evoluution korostaminen ei tarkoita, että jokainen nykyihmisen mielen piirre olisi sopeutuma johonkin muinaisten esivanhempiemme kohtaamaan evolutiiviseen paineeseen. Evoluu tio psykologiassa ajatellaan käsittääkseni juuri tällä tavalla. Tarkasteltavana olevaa kirjaa seuraten on sen sijaan syytä ajatella, että nykyihmisen mielen perustana olevat yksilönkehityksen valmiudet ovat evoluutiohistorian tuotteita. Geneetikkona uskallan sanoa, että nykykäsityksemme geeneistä ja niiden toiminnasta tukee tätä katsantokantaa. Esimerkiksi kielikyvyn ja mielen teorian evoluutiota ajatellen näyttää ilmeiseltä, että valinta on suosinut yksilöitä, jotka ovat kyenneet kommunikoimaan ja tulkitsemaan toisiaan parhaiten. Näin mielen evoluutio on kulkenut rinnan kulttuurin kehityksen kanssa. On aiheellista puhua mielen ja kulttuurin rinnakkaisevoluutiosta. Tähän haluaisin lisätä, että kädellisten tutkijat ovat kielen evoluutiota tutkiessaan havainneet selvän yhteyden aivojen koon, sosiaalisen ryhmän suuruuden ja parisuhteen tiiviyden välillä. Kirjassa on yhdeksän kirjoittajaa, jotka ovat kaikki suomalaisia ja edustavat aivotutkimusta, psykiatriaa, psykologiaa, filosofiaa, uskonto- ja yhteiskuntatieteitä sekä kulttuurintutkimusta. He kaikki vastaavat yhdessä kaikista kirjan seitsemästä luvusta ja 13 tietoiskusta, jotka ovat hyvin selkeitä ja johdonmukaisia edustaen yhteistä linjaa, mikä on loistava osoitus onnis- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 59 tuneesta tiimityöskentelystä. Kirjoittajia eivät sido mitkään ahtaat teoriat. He työskentelevät rohkeasti avoimella kentällä, jossa seinät ovat leveällä ja katto korkeal la. He myös vetoavat useassa kohdassa arkitodellisuuteen ja arkijärkeen. Silti kirjan ajatukset ovat tieteellisesti päteviä. Erilaisia mielen ilmiöitä käsitellään erilaisten vuorovaikutusten valossa. Esimerkiksi ihmismielen kehityskaarta tarkasteltaessa (luku 3.) korostetaan perimän ja ympäristön kietoutumista toisiinsa, ja sosiaalisten suhteiden tärkeyttä painotetaan. Erityistä painoarvoa annetaan äidin ja lapsen sekä yleensä vanhempien ja lasten suhteelle. Elinikäistä oppimista hehkutetaan, emme ole koskaan valmiita. Parhaassa tapauksessa ihmiselle kehittyy iän myötä harvinaista pääomaa, viisautta. Entä mikä mieltä liikuttaa? Tässäkin kirjoittajat, aivan oikein, lähtevät liikkeelle lajimme evoluutiohistoriasta. Kirjan mukaan elinympäristössä selvitäkseen eliön on tärkeä tunnistaa mikä on ”hyvää” ja ”pahaa” (luku 4). Ilmeisesti tämä erottelu on myönteisten ja kielteisten emootioiden perustana. Tunteet ovat aina, enemmän tai vähemmän, mukana ihmisen toiminnassa. Vaikeissa ja moniulotteisissa olemassaolon ongelmissa intuitiivinen ”hyvältä tuntuva” ratkaisu näyttää usein tuottavan parhaan lopputuloksen. Järki ja tunteet eivät ole siis toistensa vastakohtia vaan rinnakkaisia ja samanaikaisia. Rationaalinen ihminen, sekä lajina että yksilönä, on kehittynyt emootioiden värittämän sosiaalisen vuorovaikutuksen tuloksena.. Viidennessä luvussa käsi tellään kenties vaikeinta mielen 60 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 tutkimukseen liittyvää ongelma kenttää: tietoisuutta ja tiedosta matonta. Todetaan, että näiden välillä ei ole selvää rajaa. Ihmismieli on tulosta sekä tietoisten että tiedostamattomien prosessien toiminnasta. Tehdään tunnetuksi tietoisuuden neljä eri merkitystä, mikä selkeyttää ongelmakenttää tuntuvasti. Nämä ovat tajuisuus, tarkkaavaisuus, kokemuksellinen tietoisuus eli se mitä voisi sanoa olemassaolon tunteeksi ja neljäntenä refleksiivinen tietoisuus eli tietoinen, kieleen perustuva ajattelu. Johtopäätös onkin, että tietoisuus on tila – eräänlainen aivojen työtila, jossa aivot toimivat kokonaisuutena. Kuudennessa luvussa tarkastellaan toivoa herättävästi ja monipuolisesti vaurioituvaa ja eheytyvää mieltä. Mielenterveyden häiriöt kuvataan elämän kokemusten päivityksen estymisenä, mistä tehdään psykoterapiaa koskevia johtopäätöksiä. Kiitettävästi ja vallalla olevasta käsityksestä poiketen todetaan mielenterveyshäiriöiden genetiikan monimutkaisuus. Työelämän kilpailuhenkisyyttä ja suorituskeskeisyyttä arvostellaan. Lopuksi tekijät korostavat sitä, että mieli on alati muuttuva dynaaminen prosessi, jota ei voi redusoida aivoihin. Aivot, keho ja ympäristö muodostavat toimintasilmukan, jonka jokainen osa on tärkeä. Ilmiönä mieli ei ole yhden tieteenalan hallittavissa, vaan yhdistää tutkimuskohteena monia tieteenaloja ja niiden tutkijoita. Tämän kirjan tekijöitä ja kustantajaa on syytä onnitella loistavasta saavutuksesta. Kyseessä on tervetullut ja moderni puheenvuoro kuumasta ja tärkeästä aiheesta, ja teokselle kannattaa toivoa laajaa lukijakuntaa. Teos ravistelee ajatuksia ja oikoo ennakkokäsityksiä – sen lukeminen todella palkitsee! Kirjoittaja on Turun yliopiston perinnöllisyystieteen emeritusprofessori. Tutkimusta salatusta Merja Leppälahti Salattu, hävetty, vaiettu. Miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä? Toim. Antti Häkkinen ja Mikko Salasuo. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 161. Vastapaino 2015. Abortit, rikollisuus, huumeidenkäyttö, lastensuojelukysymykset, valtavirrasta poikkeava seksuaalisuus – nämä arkaluonteisiksi koetut aiheet ovat sellaisia, joihin media helposti tarttuu ja jotka kiinnostavat sekä opinnäytetöiden tekijöitä että yleisöä. Mutta miten tällaisia aiheita voi tutkia? Miten kerätä aineistoa asioista, joista mieluummin vaiettaisiin? Onko vaikeneminen aina salailua? Entä jos lainsäädäntö tai eettiset ohjeet estävät aineiston saamisen tai tutkimuksen julkistamisen? Antti Häkkisen ja Mikko Salasuon toimittama Salattu, hävetty, vaiettu tarttuu kysymykseen hankalista tutkimusaiheista ja tällaisten aiheiden tutkimukseen liittyvistä ongelmista. Kirjan yhdeksässä artikkelissa tutkijat käsittelevät omien tutkimustensa pohjalta jollakin tavoin arkaluonteisen tai muuten vaikeasti lähestyttävän aiheen tutkimusta. Hankalia tutki- musaiheita löytyy sekä tästä päivästä että menneisyydestä. Piilosta näkyväksi Heini Kainulainen käsittelee artikkelissaan ”Poliisi ja rosvot” poliisin toimintakulttuurien ja käytänteiden tutkimista. Poliisiyksikössä voidaan tutkimukseen suhtautua torjuvasti, koska helposti oletetaan tutkijan tulevan paikalle etsimään virheitä ja väärinkäytöksiä. Artikkelissa ”Miten tutkia huumetrendejä?” Pekka Hakkarainen kuvailee erilaisia huumetutkimuksessa käytettyjä menetelmiä ja niiden ongelmia. Huumeiden käytön tutkiminen on erityisen haastavaa, toisaalta koska erilaisia huumaavia aineita tulee koko ajan lisää ja toisaalta koska huumeiden tuotanto, levitys ja kauppa ovat kriminalisoituja. Viranomaisaineistot eivät kuitenkaan kerro kuin osatotuuksia. Mikko Salasuo puolestaan on tarkastellut kuntodopingia, joka ei ole kriminalisoitua, mutta johon liittyy voimakas stigma. Artikkelissaan ”Tutkijat vastentahtoisten informanttien jäljillä” Salasuo kuvaa vaikeuksia löytää haastateltavia, kun useimmat tavoitetut dopingaineitten käyttäjät halusivat pitää käyttönsä salassa. Eräs hankala ja pelottavakin tutkimuskohde on rasismi. Jo käsite itsessään on hyvin latautunut. Anne-Mari Souto, Veronika Honkasalo ja Leena Suurpää toteavatkin artikkelissaan ”Kuuntelemista, sanoittamista ja näkyväksi tekemistä” rasismi-sanan käyttämisen haastatteluissa olevan monella tavoin vaikeaa. Rasismin kokemukseen liittyy häpeää ja leimautumisen pelkoa, joten monet nuoret eivät halua nimittää kokemuksiaan rasismiksi, vaan puhuvat esimer- kiksi kiusaamisesta. Rasismi kuitenkin poikkeaa muunlaisesta kiusaamisesta siinä, että se loukkaa ja leimaa ihmisen identiteettiä ja sulkee hänet ulkopuolelle. Kirjoittajat toteavat myös, että monet rasismia ylläpitävät käytännöt näyttäytyvät helposti valtaa pitävälle ryhmälle yleisesti hyväksyttyinä ja normaaleina. Kun rehtori toteaa, ettei rasismia ”meidän koulussa” ole, tutkijankin on vaikea ottaa asia puheeksi. Elina Pekkarinen tarkastelee lastensuojeluun liittyvien aineistojen käyttöä artikkelissa ”Näkymättömiksi suojellut lapset”. Lastensuojelun asiakirjat ovat salassa pidettäviä, joten niiden käyttämiseen liittyy esimerkiksi tutkimusluvan hakeminen. Tämä taas vaatii sitä, että tutkija tietää etukäteen, millaisia asiakirjoja hän tulee tarvitsemaan, ja osaa muotoilla tutkimusaiheensa hyväksyttävästi. Oma ongelmansa voi olla tutkimukselle myötämielisten yhteyshenkilöiden löytäminen. Lastensuojelututkimuksissa ovat usein myös sekä tutkittavien että tutkijoiden tunteet vahvasti mukana. Salapoliisintyötä arkistoissa Lastensuojelutoimenpiteet ovat esillä myös Kaisa Vehkalahden artikkelissa ”Se virallinen tarina?”, joka käsittelee lastensuojeluun liittyvien arkistojen tutkimuskäyttöä. Vehkalahti on tutkinut tyttöjen kasvatuslaitosta 1800-ja 1900-luvun vaihteessa. Jo tuolloin lastensuojelutyötä säätelivät useat lait ja asetukset, mutta asiakirjojen laadinta- ja arkistointikäytännöissä on ollut suuria eroja. Yksittäistä lasta koskevat viranomaismerkinnät voivat olla hyvin fragmentaarisia ja asiakirjoja on voinut myös kokonaan kadota, esimerkiksi palautumattomina lainauksina tai arkistointimuutoksissa. Pekkarisen tavoin Vehkalahti pohdiskelee lastensuojeluaineistojen arkaluonteisuutta ja salassapitovelvollisuutta. Homoseksuaalisuusteemaa ei juuri löydy suomalaisen agraarikulttuurin kuvastosta. Artikkelissaan ”Miten päätellä, onko hiljaisuus vaikenemista?” Jan Löfström toteaa olevan vaikea todistaa, ettei jotain ole olemassa. Merkittävää on kuitenkin, jos aineisto on vaiti paikoissa, joista voisi odottaa jotain löytyvän, esimerkiksi roisejakin teemoja sisältävissä seksuaalikaskuissa. Antti Häkkinen tarkastelee alamaailman ilmiöitä artikkelissaan ”Kaupungin reunoilla”. Jo teollistumisen alkuaikoina kaupunkien laitamille kasvoi sosiaalinen alaluokka, jonka sisälle ja reunoille syntyi rikollinen alaluokka. Häkkinen tarkastelee 1900-luvun alun Helsingin alaluokkaan kuuluneita ryhmiä, joista kertovat erilaiset fragmentaariset viranomaisasiakirjat. Miina Keski-Petäjän artikkeli ”Kielletty aborttihalu” käsittelee hänen tutkimustaan 1950- ja 1960-luvulla aborttia hakeneista naisista. Aineistona Keski-Petäjä on käyttänyt Tampereen sosiaalineuvolan potilasasiakirjoja 1950- ja 1960-luvulta. Heinäkuussa 1950 Suomessa tuli voimaan laki, joka salli raskaudenkeskeytyksen, mikäli kaksi lääkäriä hyväksyi toimenpiteen lääketieteellisin, eettisin tai rotuhygieenisin perustein. Portinvartijana lääkärikäynnille toimi sosiaalineuvola. Aborttia harkitseva nainen yritettiin äitiyshuollon ammattilaisten toimesta ohjata ”äitiyden iloihin”. Annetun tuen ja neuvonnan tarkoituk- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 61 sena oli nimenomaan saada äiti pitämään lapsi. Potilasasiakirjat kuvaavat aborttia hakeneitten naisten elämäntilannetta kirjaajana toimineen sosiaalihoitajan suodattimen läpi nähtynä. Hyödyllinen opas tutkimukseen Salattu, hävetty, vaiettu -kirjan artikkeleissa metodiset ja eettiset kysymykset kietoutuvat toisiinsa. Tutkijan on pidettävä kieli keskellä suuta tutkiessaan ilmiöitä, joiden paljastuminen voisi aiheuttaa yksittäiselle ihmiselle tai hänen jälkeläisilleen harmia, mielipahaa tai jopa sanktioita, kun samalla on pyrittävä tieteellisesti laadukkaaseen lopputulokseen. Hankala tutkimuskohde voi leimata myös tutkijaa. Erityisesti tiedeyhteisön ulkopuolelta voi tulla moitteita tai suoranaisia syytöksiä paitsi ”väärästä” tutkimusaiheesta, myös jonkin ilmiön suosimisesta tai kuvaamisesta väärässä valossa, usein tutkittavien eduksi. Monessa kirjan artikkelissa pohditaan sitä, miten saada tutkittavien ääni kuulumaan jonkun muun, usein viranomaisten, luomien aineistojen pohjalta tehdyssä tutkimuksessa. Kirjoittajat muistuttavat, että aineistojen tarkastelussa on ensimmäiseksi otettava huomioon se, kuka aineistot on luonut, millaisessa tilanteessa ja mitä varten. Useimmissa artikkeleissa korostetaan aineistotriangulaation merkitystä. Erilaiset ja eri lähteistä saadut aineistot täydentävät, vahvistavat ja kiistävät toisiaan, avaavat uusia näkökulmia ja tuovat uusia ääniä tutkimukseen. Menneisyyden ilmiöitä tulkittaessa on pidettävä mielessä myös anakronismin vaara. Vaikka jossain määrin on mahdollista ymmärtää ihmis- 62 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 toimintaa intuitiivisesti, on varottava liittämästä ilmiöihin nykypäivän nimilappuja. On tärkeää tuoda arkojakin asioita esille, sillä jos hankalat aihealueet jätetään tutkimatta, kuvamme maailmasta vääristyy. Esimerkiksi Kaisa Vehkalahti pohtii, että jos lapsuudentutkimuksessa sivuutettaisiin lastensuojelun salassa pidettävä tai ristiriitaisia tunteita herättävä aineisto, kuva entisajan lapsuudesta näyttäytyisi ehkä pelkästään iloisina, onnellisina ja harmittomina kertomuksina hyvin toimeentulevien keskiluokan lasten elämästä. Salattu, hävetty, vaiettu on hyödyllinen kirja jokaiselle, joka tekee tai aikoo tehdä tutkimusta, olipa aihe erikoisen hankala tai ei. Aineistojen pohtiminen ja eettiset kysymykset ovat tärkeitä jokaisessa tutkimushankkeessa. Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja tietokirjailija. Elävä porotalouden kuvaus Kemin-Sompion paliskunnasta Mattias Tolvanen Timo Helle: Porovuosi, Tutkija pororenkinä Sompiossa. Maahenki 2015. Porotalous elää nykyaikaa, mutta porot eivät ole muuttuneet mitenkään, ne laiduntavat puolivilleinä Sompion metsissä ja soilla. Vaatimet vasovat toukokuun alussa ja vasojen merkintä aloitetaan juhannukselta. Vasat varttuvat kesälaitumilla, kesästä syksyyn porot syövät vihantaa ravintoa ja sieniä. Syyskuussa alkaa porojen kiima-aika eli rykimä, jolloin hirvaat vahtivat omia haaremeitaan. Kaikki porot kootaan syyskuun lopulta alkaen poroerotuksiin, joissa erotellaan elo- ja teurasporot. Porovuoden sato on valmis korjattavaksi. Metsäntutkimuslaitoksen porotutkija, filosofian tohtori Timo Helle jäi ennen eläköitymistään puoleksi vuodeksi vuorotteluvapaalle ja pestautui pororengiksi KeminSompion paliskuntaan syksyn 2009 ja seuraavan talven ajaksi. Porojen käyttäytymisen ja ekologian tutkija jalkautui ”oikeisiin” töihin, joissa tuttu mies otettiin ennakkoluulottomasti vastaan. Aika pororenkinä oli tutkijalle tärkeä. Kaiken porotutkimuksessa saadun tietämyksen ympärille kertyi paljon kokeneilta poromiehiltä kuultua ja pororengin työssä kokemuksen kautta opittua uutta tietoa. Helteen lähestymistapa on monitieteellinen eläytyminen porotalouteen, jossa poro ja poronhoito ovat keskiössä, mutta aiheeseen liittyvät myös koko seutukunnan elämä ja talous, poroista elantonsa saavien perheiden ja yhteisöjen asiat. Myös poronhoidon historia ja työtapojen muutos viime vuosikymmeninä liittyvät saumattomasti samaan kertomukseen. Poronhoito ei olekaan tavallinen ammatti, sillä siihen vaikuttaa kokonainen kulttuuriperinne. Suomen suurin paliskunta Kemin-Sompion paliskunta on Suomen suurin, sen 5 500 neliökilometrin alueella on noin 12 000 poroa. Parhaimpina vuosina se on tuottanut lähes 10 prosenttia poronlihasta. Ennen porotalouden kehittymistä Sompion kylät harjoittivat villipeurojen yhteispyyntiä Saariselän tunturialueella, seuraavissa sukupolvissa peuranmetsästäjistä kehittyi vähitellen poromiehiä. Samuli Paulaharjun kirja Sompio (WSOY 1939) dokumentoi Keminkylän ja Sompion peuranpyynnin perinnettä. Vielä runsaat sata vuotta sitten Kemin-Sompion alueella eli lomittain kaksi erilaista poronhoidon perinnettä: lännestä tullut koutokeinolais-enontekiöläinen porosaamelainen ja paikallinen kehittyvä sompiolainen perinne. Myöhemmin poronhoito on yhtenäistynyt, mihin ovat vaikuttaneet myös porokylien välillä avioliittojen kautta solmitut sukulaisuussuhteet. Virallisesti paliskunnan historia alkaa vuodesta 1898, jolloin Keisarillinen senaatti perusti aluksi Keminkylän paliskunnan, joka tunnettiin myöhemmin KeminkylänSompion paliskuntana, mutta nimi lyhennettiin pian Kemin-Som pioksi. Paliskunta sijaitsee Savukosken kunnassa, Värriön kylän koillispuolella ja ulottuu valtakunnan rajaan asti. Poromiehen työ on muuttunut paljon aivan viimeisten vuosikymmenten aikana. Poromiehet ottivat moottorikelkat käyttöönsä 1960-luvulla ja nykyisin maastossa liikkumista helpottavat mönkijät. 1990-luvun puolivälissä mönkijöillä ajavien ja erotukseen poroja kokoavien ettomiesten avuksi alettiin kokeilla helikoptereita. Yhteyden pitämiseen käytetään kaikkia langattoman viestinnän keinoja, esimerkiksi erotusten alkamisesta ilmoitetaan matkapuhelimen tekstiviesteillä. Kemin-Sompion paliskunnassa on lähes 150 poronomistajaa, varsinaiseen poronhoitotyöhön heistä osallistuu 50, mutta erotuksiin ja vasanleikkoon tulevat kaikki mahdollisuuksiensa mukaan. Työtapojen muutos on aikaistanut porojen teurastamisen loka– marraskuulle, kun moottorikelkka-aikaan erotuksiin päästiin vasta tammi–helmikuussa. Samalla saadaan säästettyä myös porojen talvisia jäkälälaitumia, sillä erotuksissa poroista suuri osa menee teuraiksi. Ajoporoja ei enää käytetä, mutta poromiehen työssä on edelleen omat rasituksensa. Yleisesti tiedetään, että ”jos kelkkamiehellä ei oo aamulla joku paikka kipiä, se on kuollu”. Kaikista uudistuksista huolimatta poron käyttäytyminen ei ole muuttunut mitenkään, joten edelleen tarvitaan perinteisiä poromiestaitoja. Nykyaikana poronhoitotöitä tekevät myös naiset. Kesän vasanleikko, syksyn rykimä ja loppuvuoden erotukset Kun vasat ovat syntyneet vapun jälkeen, mönkijöillä ajavat hakumiehet tuovat hajallaan metsälaitumilla kulkevat porot merkintäaitaan, jotta vasat saadaan merkittyä omistajiensa korvamerkeillä. Merkintä tehdään yöllä, ja yhden yön urakka on noin 350 vasaa. Pari viikkoa kestävän vasanleikon aikana 3 500 vasaa saadaan merkittyä yhdessä merkintäaidassa. Korvamerkin leikkaamiseen vasa ei reagoi mitenkään. Helle selostaa elävästi vasanleikon alkua: Yön urakka alkaa laputuksella – yön, koska on viileämpää ja vasat jaksavat seurata paremmin emiään. Merkitysaidan kirnussa jokainen vasa saa kaulaansa numerolapun, minkä jälkeen porot päästetään omaan rauhaansa parin hehtaarin laajuiseen seisotusaitaan. Alussa, kun vasat etsivät emiään ja emät vasojaan, roukuminen on kor- via huumaavaa. Äänissä on yksilöllisiä eroja, jotka porot erottavat ihmiskorvalle käsittämättömällä tavalla satojen muiden roukujien joukosta. Vielä 1970-luvulla lapset ja naiset olivat miesten mielestä vasanleikossa vain tiellä, mutta jo 1980-luvulta alkaen käsitykset ovat muuttuneet monissa kylissä. Nyt vasan kiinni pitäminen opetetaan jo parivuotiaille lapsille ja seitsemän–kahdeksanvuotiaat ovat vasojen sieppaamisessa täysin ammattilaisia. Vasanleikosta porot siirretään kesälaitumille, joilla eri kylien porot sekoittuvat keskenään. Syksyllä hirvaat muodostavat haareminsa ja saattavat seuraavan kevään vasat alulle. Vaatimen kiima kestää vain vuorokauden kerrallaan. Pian loppusyksyllä poroja aletaan taas koota yhteen poroerotuksia varten. Erotus tapahtuu erotusaidan pyöreässä kirnussa, johon ajetaan kerralla noin sata poroa. Pienessä kirnussa porot voidaan ottaa kiinni käsin sarvista tarttumalla, mutta vielä tarvitaan suopunkimiehiäkin voimakkaiden hirvaiden kiinniotossa. Kirnun aidan veräjistä toisen kautta kulkevat teuraiksi valitut porot, toisen kautta eloporoiksi valitut pääsevät talvilaitumille. Noin 40 prosenttia poroista erotellaan teuraiksi, joiden lihojen myynnistä paliskunnat ovat neuvotelleet jo ajoissa ennen teurastuskautta. Varmimmin teuraiksi joutuvat pailakat eli vuotta aikaisemmin kuohitut hirvaat, suuri osa vasoista ja myös vaatimet, joita ikä alkaa painaa. Poromiehet tarkistavat poron iän etu- ja poskihampaiden kuluneisuudesta. Poroja ei enää teurasteta erotuspaikalla, vaan se on ulkoistettu lihahygieniasyistä teurastamoiden hoi- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 63 dettavaksi. Erotuksessa takaisin laitumille päästettävät eloporot saavat eläinlääkäriltä loistorjuntapiikin, joka tehoaa kurmun ja poronnenäsaivartajan toukkiin sekä tappaa myös pötsin loiset. Rokotus on uusittava joka vuosi. Pororengin töissä Porojen tutkiminen oli vienyt Helteen jo monta kertaa aikaisemminkin porokämpille, joten hän solahti kämppäelämään vaivattomasti, nyt vain paljon pitemmäksi aikaa, pienin keskeytyksin syyskuun lopulta maaliskuun loppuun. Jo pororengiksi pestautuessaan hän oli luvannut viihtyä kaikissa hommissa, joissa häntä tarvitaan. Helle tarttuu hyvin innostuneesti kaikenlaisiin poronhoitoa ja alueen kulttuuria koskeviin asioi hin, jopa kolme miespolvea sitten tapahtuneisiin poromiesten sattumuksiin. Hän on kiinnostunut myös poronhoidon historiasta sekä poromiesten ja heidän perheidensä elämästä. Myös porolaidunten paikannimistö on kiinnostavaa, sillä useimmat vanhan eräkulttuurin aikaiset nimet perustuvat jo 1800-luvulla sammuneeseen keminsaameen. Monipuolinen aihe on hyvän kertojan aarreaitta. Porotalous ei ole vain ammatti ja elinkeino, se on pakostakin myös elämäntapa, joka omaksutaan jo lapsuudesta lähtien. Nykyajan poromiehillä on tavallisesti toinenkin ammatti, jota voi harjoittaa aina kun poronhoidossa suurimmat kiireet hellittävät. Porokämpillä asuminen on vielä nykyaikanakin välttämätöntä. Välimatkat ovat pitkiä, ja poromiehet siirtyvät tehtävän mukaan varattuun majoituspaikkaan, joka on kohtuullisella etäisyydellä työ- 64 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 maasta. Kämpällä asutaan ahtaasti isolla miesporukalla, mutta porontaljoilla ei enää nukuta vaan poromiehen oma patjakäärö kulkee mukana mönkijän kyydissä kämpältä toiselle. Helle kuvaa kämppäelämän päivittäisiä toimia tarkasti. Koko elämä keskittyy töiden ajaksi kämpän työyhteisöön, ja vain tärkeimmät uutiset maailmalta kuullaan aamulla ennen töiden alkamista. Työpäivät ovat pitkiä, mutta lukemiseen ja puhdetöihinkin voi jäädä aikaa. Kaiken muun ohessa Helle ehtii selostaa tarkat ohjeet jopa kenkäheinien valmistamisesta. Karvakenkiä ja kenkäheiniäkin tarvitaan, kun pakkasta alkaa olla enemmän kuin -15 astetta. Kenkäheiniä tosin käyttävät enää vain harvat. Porokämpän tärkein henkilö on kokki, jonka ei tarvitse vaivata päätään laatimalla uusia ruokalistoja. Sama menu on ollut tarjolla jo useita vuosikymmeniä: aamulla tarjotaan aamukahvin jälkeen poronkäristystä ja töiden jälkeen illalla porokeittoa, ja vielä kahvit päälle. Kokki itse syö viimeiseksi – tapa varmistaa sen, että hän valmistaa ruokaa aina tarpeeksi. Porotutkijoilla on vielä selvitettävää Porotalous perustuu parhaimmillaan hyvin lyhyeen ravintoketjuun: poro syö poronjäkälää talvella sekä ruohoja, lehtiä ja tatteja kesällä. Poronkasvattaja syö poronlihaa ja myy sitä elääkseen. Porosta käytetään edelleenkin tarkasti hyväksi kaikki muutkin osat. Sekä porot että porotalous ovat monella tavalla suoraan riippuvaisia luonnosta, siksi biotieteiden alueella porotutkimuksessa yhdistyvät poron käyttäytymisen ja eko- logian tutkimus, laidunten kasvillisuuden, jäkälien sekä poron fysiologian ja loisten tutkimus. Porot elävät luonnossa ja ovat myös sen armoilla. Vaikka laitumilla riittäisikin ruokaa, elinkeinoa saattaa haitata niinkin pieni eläin kuin sääski, joka räkkäaikana kiusaa porot pahimmillaan jopa anemian partaalle. Varsinkin suurpetojen aiheuttamat tappiot ja talvilaitumien poronjäkälien väheneminen ovat kysymyksiä, joihin vaikuttavia tekijöitä Helle pohtii perusteellisesti. Porotalouden, metsätalouden ja myös luonnonsuojelun näkökohdat on huomioitava, mutta mitkä tekijät ovat todellisuudessa vaikuttamassa? Monimutkaiset asiat eivät ole yksiselitteisiä, tarvitaan lisää tutkimusta ja keskustelua. Parin viimeisen vuosikymmenen aikana on ollut huonoja vasavuosia, samaan aikaan myös petovahingot ovat lisääntyneet. Syy vasojen määrän vähenemiseen on vielä epäselvä, mutta sama ilmiö on havaittu myös Pohjois-Amerikan ja Euraasian villipeurakannoissa. Myös paliskunnan alueelle suunniteltu Soklin fosforikaivos nähdään uutena uhkana porota loudelle. Laidunalueiden menetyksen lisäksi ympäristön tila huolestuttaa, sillä poronlihan hyvä maine puhtaan luonnon tuotteena on tärkeä markkinoinnin kannalta. Petokysymykset ovat Helteelle tuttuja jo 1990-luvun jälkipuolelta Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtajuuden ajoilta. Silloin hän istui maa- ja metsätalousministeriön suurpetotyöryhmässä, jossa oli myös useita poromiesten edustajia. Työryhmä muun muassa esitti yksimielisesti, että sudenpyynti saa jatkua poronhoitoalueella entiseen tapaan. Pedot verottavat paliskunnan poroja, minkä lisäksi myös raatojen etsiminen ja petojen jahti lisäävät paliskunnan kustannuksia ja vähentävät poronlihasta saatavia tuloja. Tilastojen mukaan suurpedot tappoivat Kemin-Sompiossa poronhoitovuonna 2009–10 yhteensä 325 poroa, niistä susi tappoi 162, ahma 73, ilves 67 ja karhu 23 poroa. Kaikkia raatoja ei koskaan löydetä, joten todelliset lukumäärät ovat vielä suurempia. Porojen talvilaidunten poronjäkäläkasvustot ovat vähentyneet, mutta onko syynä vain liian suuri porojen määrä? Jäkälikköjen vähenemiseen vaikuttavat myös metsänhoidon toimenpiteet, sillä metsäpuiden kasvaessa valoisuus vähenee ja seinäsammal alkaa vallata tilaa poronjäkälältä. Kun poronjäkälä loppuu laitumilta tai sitä on vaikea kaivaa syvän lumen alta, porot alkavat syödä puiden oksilla kasvavaa luppoa. Hyvin lumisina talvina puissa roikkuvaa luppoa onkin nyhdettävissä yhä ylempää oksilta. Elämälle maistuva kirja Helle on kirjoittanut hyvin laajasti Metsä-Lapin porotalouden tilasta ja perinteiden muutoksesta. Hän on tutkinut lähes koko työuransa ajan metsäpeuroja ja poroja, joista hän kertoo myös ensimmäisessä kirjassaan Peuran ja po ron jäljillä (Kirjayhtymä 1982). Hän työskenteli ensin Oulun yliopiston Oulangan biologisella asemalla Kuusamossa, myöhemmin Pohjois-Suomen tutkimuslaitoksessa ja Metsäntutkimuslaitoksessa Rovaniemellä. Sodankylän Askassa asuva Helle toimi Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtajana vuosina 1995–2000. Pitkä tutkijanura ei ole jäykistänyt Helteen kirjallista lahjakkuutta, päinvastoin, hänen vauhdikas tekstinsä on hyvin mukaansatempaavaa. Porovuosi on oikealle elämälle maistuva kirja. Helle selostaa poromiesten työn etenemistä tarkasti, niin että porotaloutta tuntematonkin kokee olevansa tilanteissa mukana. Lisäksi hän on täydentänyt dokumenttinsa suurella määrällä ilmeikkäitä valokuvia. Kamera on pysynyt miehen kädessä myös nopeissa tilanteissa, valokuvat ovat yhtä eloisia kuin kertomuskin. Helteen teksti vilisee poronhoidon erikoissanastoa, mutta ilman oikeita sanoja ei kertomuskaan olisi aito. Kirjan lopussa on lukijan apuna kahden aukeaman sanasto, jossa selostetaan poronhoidon sanojen merkitykset. Helle mainitsee esikuvakseen saamelaiskulttuurin tutkijan Toivo Immanuel Itkosen, jonka vuonna 1948 julkaisemat poronhoidon kuvaukset olivat erityisen yksityiskohtaisia. Helle kirjoittaa kuin suurten Lapin kuvaajien innoittamana, ja lukija voi vain nauttia kertomuksesta. Porovuosi kiinnostaa myös poronhoitoalueen ulkopuolella. Kirjoittaja on biologi ja tiedetoimittaja. Lastenkirja ja sen tutkimus ajan hermolla Päivi Heikkilä-Halttunen Marleena Mustola (toim.): Lastenkirja. Nyt. SKS 2014. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkimus on vahvistanut asemiaan vuosituhannen taitteesta lähtien. Useampia väitöskirjoja on tekeillä yliopistoissa eri puolilla Suomea ja tieteellisiin julkaisuihin tarjotaan entistä enemmän artikkeleita lastenkirjallisuudesta. Tutkimusalue ei kuitenkaan ole vielä vakiinnuttanut asemaansa ylipistoissa, siksi säännöllisesti toteutettavia opintokokonaisuuksia on vähänlaisesti. Ensimmäinen lastenkirjallisuuden professuuri on todennäköisesti vielä kauan vain huimapäinen visio, mutta enää opiskelijat eivät juurikaan joudu vaihtamaan aihetta ”johonkin tolkullisempaan” tutkimuskohteeseen. Varsinkin kulttuurintutkimuksen laaja kiinnostus erilaisiin ilmiöihin on jouduttanut akateemisen kentän yleistä suopeutta lasten- ja nuortenkirjallisuudentutkimusta kohtaan. Marleena Mustolan toimittama Lastenkirja. Nyt -artikkelikokoelma tuleekin totiseen tarpeeseen. Anglosaksista lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkimusta on ilmestynyt paljon 20 viime vuoden aikana, siksikin on enemmän kuin paikallaan, että nyt saadaan tutkimusaluettaan rakentavasti polemisoivien tutkijoiden – mm. John Stephensin, Kenneth Kiddin, Jacqueline Rosen, Peter Huntin ja Perry Nodelmanin – keskeisiin teoksiin pohjaavia ja niiden kanssa virkeää vuoropuhelua käyviä tutkimusartikkeleita, joissa tutkijoiden T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 65 teorioita sovelletaan suomalaiseen aineistoon. Kokoelman poikkitieteellisyys ja teemojen moninaisuus on ratkaistu melko toimivasti ryhmittämällä artikkelit tutkimuskohteen eli kirjan, lapsivastaanottajan ja niin sanotun tilakäsityksen kautta – liittyen siihen, kuinka lastenkirjallisuuden kentällä tätä rajankäyntiä määritetään. Etenkin lapsikeskeinen ja -lähtöinen tutkimus on yhä vähäistä Suomessa. Marleena Mustola toteaa johdannossa lyhyesti, ettei lastenkirjallisuudella lajina ja sen tutkimuksella ole ollut vieläkään – kansainvälisessäkään tarkastelussa – sellaista asemaa, johon alan tutkijat olisivat tyytyväisiä. Mustola referoi Margaret Meekin jo 1980-luvulta juontuvaa väitettä: vaikka lastenkirjallisuus saavuttaisikin arvostetun aseman akateemisesti hyväksyttynä tutkimuskohteena, se ei silti hevillä pääse irti rinnastuksesta aikuisten kirjallisuuden korkeammiksi koettuihin laatukriteereihin. Kokoelman kirjoittajat ovat Jyväskylän ja Tampereen yliopistoissa hiljattain väitelleitä tohtoreita tai väitöstutkimustaan tekeviä. Lähestymistapojen rikkaus syntyy kirjoittajien erilaisista tulokulmista lastenkirjallisuuteen ja -kulttuuriin. Eri teemoja, tieteenaloja ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden sekä lastenkulttuurin alueita käsittelevät artikkelit todentavat lastenkirjallisuuden ja -kulttuurintutkimuksen lyhyestä tutkimusperinteestä juontuvia ongelmia. Suurennuslasin alle otetaan kiinnostavia kuriosi teetteja, joita ei juurikaan linkitetä suhteuttamalla kokonaisuuteen ja muuhun tarjontaan. Lastenkirjallisuutta lähestytään kuitenkin voittopuolisesti modernisti, ilman lu- 66 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 kijoiden ja kohderyhmien tarpeetonta luokittelua. Kirjoittajat ovat kirjallisuudentutkijoita, nykykulttuurin tutkijoita, taidekasvattajia, taidehistorian tutkijoita sekä opettajankoulutuksen ja kirjallisuuden opetusopetuksen parissa työskenteleviä. Heidän tutkimusaineistonsa peilaa koko lasten- ja nuortenkirjallisuuden ja kentän moninaisuutta. Supersankarisarjakuvaa paro dioivan Don Rosan Aku Ankan kautta Katja Kontturi tarkastelee myös kiinnostavasti tarvetta sensuroida lapsille tuotettua aineistoa. Maria Laakson ja Mirja Kokon artikkeleissa tarkasteltavaksi on otettu suuren lukevan yleisön kannalta vähemmän tunnettuja lastenkirjoja, joista ei ole sukeutunut myyntimenestyksiä ja jotka kunnianhimoisen rakenteensa takia ovat vedonneet ensisijaisesti aikuisiin (Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen Tyttö-trilogia) tai muutoin kiinnostaneet aikuisyleisöä kirjailijan aiemman aikuisille suunnatun tuotannon takia (Kari Hotakaisen nonsense-henkiset kirjat Las tenkirja, Satukirja, Ritva). Laakson artikkelissa nousee esiin myös modernin lastenkirjallisuudentutkimuksen suosikkiaihe, kaksoisyleisön puhuttelu, jolla tarkoitetaan kirjailijan samanaikaista kurkottelua sekä lapsi- että aikuislukijan suuntaan. Laakso muistuttaa kuitenkin, että tekstin kohdeyleisöistä puhuttaessa ei koskaan pidä puhua todellisista, lihaa ja verta olevista lapsilukijoista. Katja Fältin artikkeli ritari- ja viikinkiaiheisista lasten tietokirjoista maskuliinisuuden edustajina todentaa kiinnostavasti käännöksinä ilmestyvän lasten tietokirjallisuuden valtavirtaistumista – niin aiheiden valinnan kuin niiden edustaman maailmankuvankin suhteen. Lasten tietokirjallisuus on lastenkirjallisuuden lajityypeistä nuorimpia, mutta sen nimikemäärät ovat myös Suomessa lisääntyneet. Viime vuosina, esimerkiksi roolipelaamisen ja keskiaikaharrastuksen suosion nosteessa, on ilmestynyt muutamia lapsille suunnattuja kotimaisia tietokirjoja. Näiden kirjojen kuvitus poikkeaa Fältin yhysvaltalaislähtöisestä käännöskirjavalikoimasta huomattavasti. Lastenkirjallisuuden hoidollinen, terapeuttinen, ulottuvuus todentuu Mirja Kokon artikkelin lisäksi Lea Pennasen lasten ryhmäsadutusta käsittelevässä artikkelissa, jossa pohditaan myös lasten luovan panoksen – taiteilijuuden ja tekijyyden – kunnioitusta kiinnostavalla tavalla sekä Marleena Mustolan artikkelissa, jossa paneudutaan tulevien lastentarhanopettajien näkemyksiin lastenkirjallisuuden epämukavista aiheista. Opiskelijoille järjestetyn työpajan perusteella heidän ennakkokäsityksensä lastenkirjallisuudesta näyttäytyivät jopa yllättävän konservatiivisina, sillä he pitivät vaikeina myös sellaisia aiheita, jotka eivät enää vuosikymmeniin ole lastenkirjallisuudessa olleet tabuja. Varhaiskasvattajien tietämystä lastenkirjallisuuden historiasta ja tarjonnan nykyisestä monipuolisuudesta on varmasti syytä lisätä myös alan koulutuksessa. Työpajan kuluessa opiskelijat nimittäin selättivät suuren osan ennakkoluuloistaan ja tekivät nasevia riimirunoja jopa itsemurhasta ja seksuaalisuudesta. Johanna ja Petri Kainulaisen artikkeli viidesluokkalaisten kirjalli- suuskäsityksistä sohaisee ajankohtaista aihetta: neljäsluokkalaisten alakoululaisten PIRLS- ja 15-vuotiaiden PISA-tutkimuksissa suomalaiset lapset ja nuoret ovat teknisen lukutaitonsa osalta kärkijoukkoa, mutta motivaatio omaehtoiseen lukemiseen on tyystin hukassa. Kainulaiset penäävätkin koulujen lukemiskasvatukseen ja kirjallisuuden opetukseen enemmän elämyksellisyyttä ja oppilaiden henkilökohtaisten intressien huomioon ottamista. Elämyksellisen kirjallisuuskasvatuksen eduista on puhunut painokkaasti myös tänä vuonna päättyvän opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittaman Lukuinto-hankkeen yhteydessä erityisesti poikien lukemisen puolesta kampanjoiva Aleksi Delikouras. Myry Voipion artikkeli todentaa 1950–1970-lukujen suomalaista tyttökirjallisuuden kehitystä tytön sukupuolen ja kasvamisen tuntojen kautta neljässä tyttökirjassa (Merja Otavan Priska, Anni Polvan Tiina, Rauha S. Virtasen Seljan tytöt ja Aila Meriluodon Meidän lin na). Voipio osoittaa, kuinka ajankohdan tyttökirjat ovat voimakkaasti sidosteisia julkaisuajankohtansa kasvatuksellisiin arvoihin. Kokoelman päättävissä Susanna Ylösen ja Ulla Pohjamon artikkeleissa lähestytään lastenkirjallisuuden filosofisiakin ulottuvuuksia ennen muuta aikuisen näkökulmasta. Ylönen on A. A. Milnen Nalle Puh -kirjoista toimitettujen kansainvälisten elämänviisausbestsellereiden hengessä (ns. poohologia) kehitellyt suomalaisten verrokkien, Jukka Laajarinteen Muumit ja olemisen arvoitus- ja Sirke Happosen Muu miopas-teosten, ”muuminologiaa” eli aikuisiin vetoavaa pohdiske- lua Tove Janssonin muumi-teosten tiimoilta. Kaupunkitutkimukseen aiemmissa tutkimuksissaan paneutunut Pohjamo yhdistää artikkelissaan avoimesti omakohtaiset lapsuudenmuistonsa pohdintaan Tove Janssonin luoman muumitalon kuvitelluista ja todellisista tiloista. Pohjamon artikkelissa korostuu niin ikään lastenkirjallisuuden nostalgia – unohtamatta myöskään sen melankolisia ulottuvuuksia. Lastenkirja. Nyt -artikkelikokoelma haastaa moniäänisesti ja paikoin tietoisen poleemisesti tarttumaan eri alojen tutkijoita lastenkirjallisuuden ja -kulttuurin ilmiöihin. Kokoelma suhtautuu kiitettävän ennakkoluulottomasti yhä monipuolistuvaan ja multimodaalistuvaan lukemiskulttuuriin. Toivottavasti artikkelikokoelma löytyy nopeasti paikkansa myös yliopistojen tenttikirjana ja tulevien tutkimusten viitoittajana. Kirjoittaja on filosofian tohtori. Buddhien ja jumalten tiellä Laura Ipatti Raisa Porrasmaa ja Petri Artturi Asikainen: Temppelin hämärästä matsurin vilinään. Nojatuolimatka Japanin kulttuurihistoriaan. Atena 2014. Vanhaa sen enempää kuin nykyJapaniakaan voi tuskin ymmärtää perehtymättä maan kahden pääuskomustradition, mantereelta levinneen buddhalaisuuden (”buddhien tie”, butsudō, 仏道) ja kotope- räisen luonnonuskon shintolaisuuden (”jumalten tie”, shintō, 神道) historiaan. Niin keskeinen vaikutus uskontojen synkretistisellä yhteensulautumisella on ollut Japanin valtion ja kulttuurin kehitykselle. Tälle ajatukselle perustuu myös japanologi Raisa Porrasmaan uusin teos, jonka temppeli- ja pyhäkkövierailujen suitsukkeentuoksussa kulttuurihistoria kiertyy kauniisti modernin yhteiskunnan ilmiöiden taustoittajaksi. Vaikka Porrasmaa määrittelee teoksensa tieteellisen oppikirjan sijaan pikemminkin oppaaksi, jonka tarkoitus on havainnoida, kuinka menneisyys elää Japanissa neonvalojen ja betonin keskellä, tekstiä hallitsee tutkimuksellinen ote. Etsivä löytää historiaa niin Tokion metropolista kuin pikkukaupun kien sivukujiltakin, mutta ymmärtääksee täytyy hiljentyä. Lukijalle, ”nojatuolimatkalaiselle”, suurikokoisen kirjan sivuilta avautuu paitsi yksityiskohtaisin tietolaatikoin syvennetty ja Petri Asikaisen komein värivalokuvin kuvitettu myös raskaslukuisuuteen asti perinpohjainen Japanin kulttuurihistorian tietopaketti. Yli vuosituhantista katsausta rakennetaan kärsivällisesti. Tekijäkaksikon matkat pyhille paikoille pääsaarella Honshūlla punoutuvat osaksi kronologisesti etenevää hovin, papiston ja sotilassukujen tarinoiden vyyhtiä. Hallinto- ja kulttuurikausiin nivoutuva päälukujen paikka- ja aikasidos joustaa rakenteen viitteellisenä perustana. Tilaa sallitaan henkilöhistoriallisille juonikuluille ja kulttuurikausien erityispiirteille. Viittauksista Kofun- (300–358) ja Asuka- (358– 710) kausiin edetään Nara- (710– 794), Heian- (794–1185) ja Kama- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 67 kura- (1185–1333) kausien kautta aina Edo-kaudelle (1603–1868) ja Meiji-kauden (1868–1912) alkuun. Ennen ensimmäisten säilyneiden kirjallisten lähteiden välityksellä avautuvaa historiallisen ajan narratiivia Porrasmaa perehdyttää lukijansa myytteihin Japanin alkuperästä ja keisarin jumalallisesta verisiteestä. Monijumalaisen shintolaisuuden animistisissa uskomuksissa luonnonilmiöitä ja esiisiä kunnioitetaan jumalallisina. Japanin vanhimman historiakronikan, vuonna 712 kootun Kojikin mukaan jumalsisarukset Izanagi ja Izanami loivat maailman mereen sinkoamansa keihään kärjestä tippuneista pisaroista. Japanin saaret syntyivät heidän liitostaan. Valtio puolestaan sai alkunsa Yamaton tasangolla jumalten perillisen keisari Jinmun kukistettua paikalliset heimot esiäitinsä, auringonjumalatar Amaterasu Ōmikamin opastuksella. Myytin mukaan nykyinen keisari Akihito on Jinmun 125. perillinen – seikka, joka edelleen kertautuu medioissa ja lainaa käyttövoimaa erilaisille poliittisille ääriilmiöille, vaikka keisarin palvonta jumalallisena lakkautettiin toisen maailmansodan jälkeen. Alunperin suullisena perintönä välittyneet myytit saivat Narakaudella eliitin valtapyrintöjä heijastaneen kirjallisen asun. Kuten Porrasmaa luonnehtii, historiaa ”luotiin” oikeuttamaan hallintoa. ”Aikojen hämäriin” kurkottaneet tarinat koottiin talteen osana Yamato-valtion rakentamista. Ollaan siis saman kaliiberin kulttuuristen peruskäsitteiden äärellä kuin vaikkapa kalevalainen mytologia suomalaisuuden juurista. Kuten kansanrunous avitti suomalaisuuden määrittelyssä, Japanin ensimmäis- 68 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 ten historiakronikoiden laatimisen taustalla vaikuttivat poliittiset motiivit. Shintoperinteistä jatketaan katsaukseen buddhalaisuuden sekoit tumisesta saarisyntyisiin uskomuksiin. Kiinasta levinnyt uusi uskonto vahvistui aluksi ”valtio buddhalaisuutena” varsinaisen massojen buddhalaisuuden (minshū bukkyō, 民衆仏教) yleistyessä myöhemmin. Vähitellen tavat risteytyivät: buddhalaisia sutria saatettiin esittää japanilaisille ka mi-jumalille, jotka tulkittiin buddhalaisen pantheonin hahmojen ilmentymiksi (yhteensulautumiseen viittaa termi shinbutsu shūgō, 神仏 習合). Toisin kuin esimerkiksi Lähi-idän monoteistiset uskonnot, buddhalaisuus ei sisältänyt ajatusta yhdestä oikeasta jumalasta. Shintolaisuuden monijumalaisuus ja alkuperäisuskon kirjoittamaton traditio vailla pyhiä tekstejä mahdollisti rinnakkaiselon. 700-luvun pääkaupungista Heijō kyōsta (nyk. Nara) turisti tuntee Kasugan pyhäkön eläinpalvelijat, kesyt kauriit, ja Tōdaijitemppelin Daibutsu-patsaan. Porrasmaan matkassa oppi syvenee Lootus-sutrasta ympyräsymboliin ja namu amida butsu -mantrasta dharmaan, mandalaan ja muihin buddhalaisuuden avainkäsitteisiin. Teos tekee oivaltavasti ymmärrettäväksi länsimaista idänkävijää hämmentävää mutta japanilaisuuden ytimeen käyvää shinton ja buddhalaisuuden suhdetta. Japanilaisten suhtautuminen uskontoon näyttäytyykin mutkattomana: yhä on tavallista, että häitä juhlitaan shinto- tai kristillisin menoin, hautajaisia buddhalaisin. Narasta siirrytään ”Tyynen rauhan pääkaupunkiin” Heiankyōhon (nyk. Kioto), japanilaisen kotoperäisen ”kansalliskulttuurin” (kokufū bunka, 国風文化) kehtoon. Heian-kaudella kirjallinen kulttuuri monipuolistui, hiraga na-merkistön esimuoto kehittyi ja hovinaiset kirjoittivat klassikoita, joista edelleen luetuimpia on Murasaki Shikibun Genjin tarina. Porrasmaa kuvaa keisarillista pääkaupunkia monipuolisesti. Palatsi- ja ministeriökorttelien lisäksi tutustutaan Hiei-vuoren soturimunkkien karuihin meditaatioharjoituksiin ja Ninnaji-temppelissä Kenkōmunkin Joutilaan mietteisiin. Suurelle yleisölle tutumpia Ryōanjin kivipuutarhaa tai ”Kultaisen paviljongin temppeliä” Kinkakujiakaan ei unohdeta. Teos viipyilee historiallisessa Kiotossa, sallii runollisista päiväkirjamerkinnöistään tunnetun hovineito Sei Shōnagonin sanailla huilunsoitosta hiiren tunnin aikaan ja kirsikkapuiden pyryttää terälehtien lumimyrskyjään. Buddhalaisuudelle keskeisiin, japanilaista estetiikkaa ja maailmakuvaa sävyttäviin teemoihin – kaiken väliaikaisuuteen ja takertumisen harhasta vapautumiseen – palataan toistuvasti. Kamon pyhäkköjen matsureissa eli festivaaleilla härkävankkurit johdattavat lepyttelemään henkiä vehreän lehdon mullantuoksuiseen raikkauteen. Luonto on aistittavasti läsnä Porrasmaan reitillä, mikä tekee oikeutta japanilaiselle pyhyyden kokemukselle. Kiotolaiselämän kuvaus nousee yhdeksi kirjan virkistävimmistä osioista. Tekijän omakohtaiset kokemukset elävöittävät historiallisten tapahtumien jatkumoa. Kulttuurisesti tuottelias Heiankausi päättyi hajaannukseen. Erityisesti itäisessä Japanissa paikal- liset klaanit vahvistuivat ja maa suistui 1100-luvulta 1800-luvulle jatkuneeseen sotilasvallan kauteen, josta Japanin keskiaikana tunnetaan noin vuodet 1185– 1603. Ensimmäinen ”kenttähallitus” (bakufu, 幕府) perustettiin Kamakuraan, mutta vasta Tokugawa-klaanin nousu vakiinnutti olot 1600-luvulla, jolloin pääkaupunki siirtyi shōgun-sotilasjohtaja Tokugawa Ieyasun hallintokaupunkiin Edoon (nyk. Tokio). Teoksen loppupuolella tutustutaan Kamakuran ja Edon sotilas eliitin tarinoiden lisäksi kansan arkeen. Edo-kauden kaupunkilaiselämän ja kaupallistuvan kulttuurin kuvaus poikkeaa yläluokan hengentuotteiden varaan rakentuvista aiemmista pääluvuista. Kun Euroopassa hautui Ranskan suuri vallankumous ja ancien régimen aurinko painui länteen, idässä iti riisikurssiin perustunut ”japanilaismallinen kapitalismi”. Samuraiden kontrolloiman luokkayhteiskunnan kielletyt ilot purkautuivat Yoshiwaran huvikorttelien ”kelluvassa maailmassa”. Länsimaisittain Japanin kulttuurille ikonisiin aiheisiin, kare sansui-puutarhoihin, wabi-sabiestetiikkaan ja teemestari Sen no Rikyūn oppiin teen tielle (chadō, sadō, 茶道) ehditään melko suppeasti. Viihdeteollisuudessa runsaasti varioitua samuraiden suhdetta zen-buddhalaisuuteen Porrasmaa purkaa tervetulleen kriittisesti. Kerronta suo tilaa myös japanilaisen kulttuurin vähemmän tunnetulle monimuotoisuudelle, hovin mahtimiesten moniavioisuudelle ja munkkien lemmelle temppelien chigo-nuorukaisia (稚 児) kohtaan. Porrasmaa tasapainoilee tekstilajien rajapinnalla kaksoisroolissa yhtäältä ”matkaoppaana”, toisaalta tietokirjailijana pääosin onnistuneesti. Kerronta on jutustelevaa. Tekijän työkalupakissa on myös aluetutkimuksen kritiikkiä. Porrasmaa tunnistaa positionsa länsimaisena katsojana ja erittelee lähtökohtiaan ”idän” tulkkina ylittäen orientalistisen Aasian romantisoinnin. Lukijan mielikuvitusta kuitenkin kosiskellaan paikoitellen vaarallisesti toistuvilla ”muinainen” ja ”hama menneisyys” -ilmauksilla, jotka epämääräisyydessään itse asiassa osallistuvat entisajan Japanin mystifiointiin. Sekä akateemista että kansanomaista tietoa kierrättävälle teokselle tutkimuksellisten lähtökohtien aukikirjoittaminen on yhtä kaikki ansio. Porrasmaa valottaa lähdekritiikkiään ja ”voittajien historian” ongelmaa. Ristiriidat vuosisatojen aikana kertautuneissa tarinoissa mutkistavat tutkijoiden työtä. Tekijä tunnustaa yksinkertaistaneensa kiisteltyjä tulkintoja mutta läpinäkyvyyden vaatimukselle uskollisena kirjoittaa tämän esiin. Teknisesti pikkutarkkaan ja pääosin eheään kokonaisuuteen on jäänyt lievää päällekkäisyyttä sekä sanavalinnoista johtuvia vähäisiä tyylirikkoja. Lukukokemusta keventäisi asiasanahakemisto. Polveilevan kerronnan asemoimiseksi ja väärinkäsitysten välttämiseksi lukijan on palattava toistuvasti teoksen alun paikkahakemistoon ja historian pääkausien ”riisinjyvään”. Japaninkielisten termien runsaus ja reunaviitteisiin sijoitetut käännökset vahvistavat asiantuntevaa vaikutelmaa. Teksti lunastaa lupauksen herkkupaloista sekä uusille että vanhoille Japanin ystävil- le. Kanji-merkkien harvinaisemmat lukutavat houkuttelevat tarttumaan sanakirjaan. Viimeistelyhalu ja pyrkimys alkuperäisille kohteille oikeutta tekevään esitystapaan näkyy myös päälukujen kaksikielisessä otsikoinnissa. Kirjallisuusluettelossa ilmoitettujen japaninkielisten lähteiden suhdetta sisältöön ei tosin suoraan osoiteta. Porrasmaa maustaa kiitossanansa ekstraripauksella autenttisuutta, kun japanilaiselle kulttuurille leimallisiksi mielletyt kunnioituksen ja kiitollisuuden ilmauk set punoutuvat niissä keigon eli muodollisen kohteliaan kielen rakenteeseen. Sanojen lisäksi perinteet elävät eleissä ja sosiaalisessa kanssakäymisessä. Porrasmaa, joka valmistelee väitöskirjaansa Japanin klassisesta kirjallisuudesta Hōsei-yliopistossa Tokiossa, on kaikesta päätellen perehtynyt vivahteiden hienovaraiseen kulttuuriin. Uraa uursi myös suora suomennos nykykirjailija Haruki Murakamin japaninkielisestä alkuperäisromaanista Värittömän miehen vaellusvuodet (Tammi 2014). Aikana, jolloin japanilainen kulttuuri nauttii Suomessa jonkinlaisen muoti-ilmiön asemasta, on ilahduttavaa, että kysyntään vastataan kunnianhimoisesti tutkimukseen perustuvaa, japanin kielen opintoja tukevaa tietoa julkaisten. Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineessa. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 69 Mestarin opetuksia Sotivista valtioista kohti yhtenäistä valtakuntaa Jarmo Saarti Mestari Kongin keskustelut. Kungfutselaisuuden ydinolemus. Suomentanut ja toimittanut Jyrki Kallio. Gaudeamus 2014. Kiinalaisen klassisen ajattelun kaksi länsimailla tunnetuinta nimeä lienevät Laozi ja Kongzi. Mestari Laon pääteos on Daodejing, josta on erilaisia suomennoksia kymmenisen kappaletta. Mestari Kongin – ehkä paremmin tunnettuna myös Kungfutsena – pääteos Keskustelut (Lunyu) ilmestyy nyt toisena kokonaisena käännöksenä. Edellisen teki Toivo Koskikallio vuonna 1958. Käsillä oleva suomennos jatkaa Jyrki Kallion vanhan Kiinan klassikoiden käännösten sarjaa ja samalla siirtää katseen Kiinan klassisen kirjallisuuden kaanonin alkuaikoihin. Laozin teos on ollut tärkeä kulttuurinen vaikuttaja länsimailla erityisesti mystisen idän kuvan muokkaajana. Kongzi puolestaan on keskeinen tekijä yritettäessä ymmärtää myös nykyisen Kiinan politiikkaa ja etiikkaa sekä sitä, miten kansakunta ja kansalaiset käyttäytyvät. Kongzin poliittinen ja kasvatuksellinen merkitys on myös siinä, että hänen kokoamikseen mainitut niin sanotut klassisen Kiinan kirjalliset klassikot – neljä kirjaa ja viisi klassikkoa – muodostivat kaanonin, jonka pohjalle kiinalainen kirjallinen sivistys kasvoi ja jota lukemattomat virkamieheksi haaveilleet joutuivat pänttäämään valmistautuessaan valtion palvelukseen. 70 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 Mestari Kongin syntymävuodeksi on esitetty 552 eaa. ja hänen kerrotaan eläneen ja vaikuttaneen noin seitsemänkymmenen vuoden ajan. Kong eli Zhou-kauden (n. 1045– 221 eaa.) aikana, jolloin Kiinan ensimmäinen yhtenäinen valtio alkoi kehittyä. Samaan aikaan sotivien valtioiden tarvitsema säätyrakenne alkoi muuttua kohti sivistysvaltion tarvitsemaa rakennetta. Kong itse syntyi köyhtyneeseen ritariluokkaan. Kongin opetus rakentaa siltaa myyttisen menneisyyden ja rakentumassa olevan valtion välillä. Zhou-kauden alku kuviteltiin vallankäytön kannalta ideaaliseksi, koska nimellinen yhtenäisyys ja hajautettu vallankäyttö takasivat sekä rauhan että mahdollisuuden elinvoimaiseen kehittymiseen. Kongin aikana oli merkkejä vallan hajoamisesta ja uusista ristiriidoista. Tämän vuoksi Kong alkoi Kallion mukaan rakentaa oppiaan menneisyydelle ja sen arvoille, joita hän ajatteli hyvän valtion ja sen hoitajien tarvitsevan kriisiytyvässä tilanteessa. Kong alkoi opettaa oppiaan ja kehitti jo elinaikanaan koulukunnan seuraajineen. Tässä hänen toimintatapansa muistuttavat tuon ajan historiallista kehitystä muual lakin: ajattelija keskustelee oppi laidensa kanssa ja keskustelun pohjalta aletaan rakentaa kirjallista perintöä ja oppirakennelmia. Keisarikunnan viralliseksi opiksi kungfutselaisuus tuli 136 eaa. ja jatkoi siinä asemassa aina vuoteen 1905, jolloin sen asema mureni modernin ajan ja 1900-luvun alun maailmansotien aiheuttamien poliittisten muutosten vuoksi. Kommunistinen Kiina kielsi konfutse- laisuuden, mutta poliittisen avautumisen ja uuden ideologian tarpeen vuoksi tällä vuosituhannella on nähty Kongin oppien uudelleen tuleminen ja jopa rehabilitointi. Kongin oppi liittyy keskeisesti politiikkaan ja kansalaisetiikkaan, siihen, kuinka valtion johto ja sen kansalaiset toimivat – länsimaisesta puhetapaa käyttäen – sivistyneesti. Valtaa käyttävät kunnialliset ja ylevät herrasmiehet. Opin keskeisinä hyveinä ovat lisäksi perinnäistavat ja kuuliaisuus, jolla tarkoitetaan ”toimimista vanhempiensa ja ylempiensä parhaaksi”, sekä uskollisuus erityisesti hallitsijaa kohtaan. Yksilötason hyveitä ovat oikeellisuus ja huomaavaisuus, arvoja, joiden pohjalle voidaan alkaa rakentaa oikeusvaltiota. Kongin opin keskeisiä käsitteitä ovat myös tie (dao) ja hyve (de), jotka ovat klassisen kiinalaisen filosofian tärkeimpiä käsitteitä. Kongilla tie tarkoitti erityisesti muinaisaikojen tapojen seuraamista ja niistä opin ottamista. Hyvän hallitsijan – tai hallitsijaluokan – käsitteeseen liittyvät loput Kongin hyveistä: tietäväisyys, esikuvallinen mies ja mallikas. Näissä näkyvät selkeästi hänen halunsa korostaa sotimisen, vallanhimon ja sekasorron sijasta sellaista hallintoa, joka luo rauhaa ja mahdollisuuksia. Kongin opin ytimessä on myös koulutuksen ja oppimisen velvollisuus itsensä kehittämisessä. Kongin yllättävän moderni valtio-oppi näkyy hyvin otteessa XII.7: ”Tarvitaan vain kylliksi ruokaa ja kylliksi aseita sekä rahvaan luottamus hallintoon.” Zigong kysyi: ”Jos olisi pakko, niin mistä näistä kolmesta tulisi luopua ensiksi?” Mestari vastasi: ”Luovuttakoon aseista.” Zigong kysyi: ”Jos olisi pakko, niin kummasta jäl jellejääneestä tulisi luopua ensiksi?” Mestari vastasi: ”Luovuttakoon ruoas- ta. Kuolemaa on ollut muinaisuudesta saakka. Ilman kansan luottamusta hallinto ei pysy pystyssä.” Kongin tekstit ja niiden kerrostumat Keskustelut-teos koostuu eri aikoina muistiin kirjoitetuista fragmenteista. Eri muistiinmerkitsijät ovat myös käsitelleet tekstiä eri tavoin. Kallio on hyödyntänyt tätä teoksen jaottelussa. Teoksen alkuun hän on sijoittanut tutkimuksen mukaan vanhimman kerrostuman, jota pidetään myös autenttisimpana, Kongin ja hänen aikalaistensa suullista perimätietoa hyödyntävänä osiona. Myöhemmät kerrostumat ja niiden tekstit ovat rakentuneet opillisten tulkintojen historian kautta. Alkuperäistekstien tarkka ajoittaminen on vielä tekemättä – ja saattaa jäädäkin – mutta tekstien rakenteista on voitu päätellä jotakin niiden ajallisista suhteista. Lisäksi eri osioiden ajallinen kerrostuma on sekava, koska vanhempia ja uudempia tekstinosia on käytetty varsin vapaasti. Kallion rakenteellinen ratkaisu palvelee hyvin lukijaa. Kääntäjä itse sanoo: ”Pyrkimykseni on luoda lukijalle mahdollisimman hyvät edellytykset muodostaa käsitys siitä, miten Keskustelut-teos on kasvanut ja kehittynyt.” Erityisesti tällaisten teosten kohdalla, jotka ovat olleet historiallisten ja opillisten intohimojen kohteena satojen ja jopa tuhansien vuosien ajan, lukijan on joskus vaikea erottaa käännöksistä historiallisia kerrostumia ja opillista kehittymistä. Kallion laatima laaja, teoksen loppuun sijoitettu katsaus konfutselaisuuden kehittymisestä oppina, uskontona ja valtiollisena ideologiana tukee hyvin tätä tavoitetta. Hyppy Koskikallion käännöksen tulkinnasta, jossa teos nähtiin vielä Kongin oppilaiden tekemänä yhtenäisenä kirjallisena luomuksena, Kallion analyyttiseen käännökseen kuvaa hyvin myös suomalaisen sinologian ja Kiina-osaamisen kehittymistä. Myyttinen Kiina ja sen tarinat aletaan nähdä kriittisen tutkimuksen läpi. Tällöin näkemys muuttuu monipuolisemmaksi ja pitkän historian ymmärtämiseksi. Ääriesimerkkeinä tästä ovat seuraavat otteet näistä eri tulkinnoista: 1.ix. Tseng-tse lausui: ”Jos vanhemmille toimitetaan kunnolliset hautajaiset ja heidän muistoaan rakkaudella vaalitaan, niin kansan hyveet kasvavat suuresti.” (Koskikallio 1958.) I.9 Zengzi sanoi: ”Jos hallitsija harkitsisi tekojensa lopullisia seurauksia ja olisi pyrkimyksissään kaukonäköinen, niin rahvaan hyveellisyys kukoistaisi jälleen.” (Kallio 2014.) Koskikallion tulkinta pohjaa kommentaarien pohjalta tehtyyn tulkintaan, Kallio puolestaan tulkitsee tekstin suoremmin ohjeena hallitsijalle. Kaiken kaikkiaan Kallion käännös on hyvä alku konfutselaisuuden kriittiseen avaamiseen suomalaiselle lukijakunnalle. Mestari Kongin oppi näyttäytyy suomalaisen silmin kovin tutulta: hyvä hallinto, sivistys ja koulutus ovat olleet keskeisiä arvoja jo kohta satavuotiaan maamme rakentamisessakin. Niin ne ovat olleet jo pari tuhatta vuotta kiinalaisen kansalaisuuden ja valtion keskeisenä ideologiana. Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston kirjastonjohtaja. Ansiokas suomennos roomalaisen retoriikan merkkiteoksesta Jukka-Pekka Puro Marcus Fabius Quintilianus: Puhujan kasvatus. Suomentanut Aulikki Vuola. Faros 2014. Pidin ensimmäiset retoriikan historiaa käsittelevät luentokurssini 2000-luvun alkupuolella Turussa ja Jyväskylässä. Antiikin Rooman suomenkielinen kurssilukemisto oli tuolloin koruton. Keskeisistä alkuperäislähteistä oli suomeksi saatavilla ainoastaan Ciceron Puhetai dosta: Brutus, joka ilmestyi vuonna 1990. Kääntäjä Pirkko Haapalan ja professori Teivas Oksalan laatimat johdannot ja esittelyt täydensivät tuota käännöstä, mutta muita latinalaisen retoriikan suomennoksia ei käytännössä ollutkaan. Helleenisen retoriikan osalta suomenkielisen kurssilukemiston laadinta oli opettajalle huomattavasti helpompaa. Tilanne on muuttunut ratkaisevasti kymmenen vuoden aikana, kun antiikin Rooman retoriikan keskeiset teokset on vihdoin suomennettu. Suomennos Marcus Tullius Ciceron (s. 106 eaa. – k. 43 eaa.) Puhujasta (De Oratore) valmistui vuonna 2006 ja Marcus Fabius Quintilianuksen (s. n. 35 – k. 100) Puhujan kasvatus (Institutio Oratoria) ilmestyi Faroksen kustantamana loppuvuodesta 2014. Nuo kaksi teosta muodostavat roomalaisen retoriikan selkärangan. De Oratore ilmestyi vuonna 55 eaa., Institutio Oratoria puolestaan vuoden 95 tienoilla. Teosten väliin jäävä 150 vuoden ajanjakso on roomalaisen retoriikan jäsen- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 71 tymisen kannalta hyvin merkityksellinen. Cicero kirjoitti De Orato ren lukijakunnalle, jolla oli käsissään helleenisiä retoriikan teoksia ja oppeja, mutta joka odotti pamflettia nimenomaan roomalaisesta puhetaidosta. Quintilianuksen aikaan roomalaisella puhetaidolla oli jo selkeä itsenäinen perinteensä. Institutio Oratoria kertookin paljon siitä, miten Ciceroa opittiin vuosikymmenten aikana soveltamaan ja mitä omaehtoisen puhetaidon merkityksellisyyteen havahtumisesta Roomassa seurasi. Puhujan kasvatus aikansa peilinä Cicero ja Quintilianus kirjoittivat eri lukijakunnille. Cicero laati teoksensa laajalle ja ilmeisen innokkaalle yleisölle aikana, jolloin Roomassa käytiin aggressiivista ja tasavaltaa pirstovaa, mutta samalla hyvin heittäytyvää ja monisyistä keskustelua mitä moninaisimmista asioista. Muustakin siis kuin vain valtapolitiikasta, vaikka Cicero siihen henkilönä yleensä liitetäänkin. Quintilianus puolestaan tunnettiin – vaikka arvostettu puhuja olikin – aikalaistensa keskuudessa huonommin. Hän laati kirjansa lukijakunnalle, jonka oletti jo tuntevan olemassa olevat puhetaidon oppaat ja roomalaisen retoriikan ominaisleiman. Lisäksi Quintilianus eli Ciceroa epävarmempina aikoina: etenkin keisari Domitianuksen (s. 51 – k. 96) valtakauden loppupuoli, jolloin Quintilianus Institutio Oratoriaa laati, oli säälimättömän urkinnan ja epäilyverkostojen aikaa. Kun siis todetaan, että Puhu jan kasvatus ei sisällä puhetaidon teorian, käytännön tai opettamisen kannalta – jotka teoksen kivijalan muodostavat – juurikaan uudistuksia, selitys tälle saattaa olla 72 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 inhorealistinen: Quintilianuksen aikaan oli turvallisempaa pitäytyä legendanomaisessa menneisyydessä, jota Domitianus ja hänen hallintonsa arvostivat, kuin esittää radikaaleja uudistuksia. Kuluneen sanonnan mukaan Puhujan kas vatus onkin otteeltaan eklektinen. Quintilianus kokoaa Ciceron jälkeisen retoriikan keskusteluja yhteen ja nostaa joitain käsitteitä tarkempaan erittelyyn, mutta etenkin retoriikan teoria jää teoksessa lähinnä toteamusten tasolle. Kuten vaikkapa Kathryn Thaniel (1973) on aikanaan todennut, käytännön harjoitteiden osalta Puhujan kas vatuksella on kovin paljon yhteistä helleenisestä perinteestä tutun progymnasmata-mallin kanssa.1 Quintilianus ei siis näytä harjoitteiden yhteydessä keksineen paljoa kaan uutta, vaan teoksessa nivotaan helleeniset ja roomalaiset progymnasmatat toisiinsa ja tehdään niistä yhtenäinen kooste. Puhujan kasvatuksen merkittävät vahvuudet ovat sen kolmannella osa-alueella, opettamisessa. Teosta lukiessa on muistettava, kuka sen kirjoittaja oli. Quintilianus toimi aluksi lakimiehenä ja yksityiskoulun opettajana, mutta sai sittemmin nimityksen valtiolliseksi puhetaidonopettajaksi. Tuossa kuukausipalkkaisessa tehtävässä hän toimi 20 vuotta. Siinä missä Cicero oli poliitikko, Quintilianusta voidaankin pitää täysiverisenä valtion virkamiehenä. Puhujan kas vatus kertoo suomalaisille lukijoille lähes 2 000 vuoden takaa antiikin nomenklatuuran näkökulmasta, miten Roomassa kasvatettiin 1 Thanielin väitöskirjan e-versio: https://macsphere.mcmaster.ca/ handle/11375/15787 lapsia puhujiksi ja millaisia periaatteita opettajan tuli opetustehtävässään seurata. Ja kuten Quintilianus monissa kohdin tuo ilmi, tavoitteena ei ollut pelkästään teknisessä mielessä hyväksi puhujaksi opettaminen, vaan kasvattaminen kunnialliseen elämään ja hyväksi kansalaiseksi. Suorasanaisuudesta hienovaraisuuteen Quintilianus on kasvatusfiloso fiassaan hämmästyttävän ajankohtainen. Esimerkiksi jaottelu varhais- ja perusopetukseen on pääpiirteiltään samankaltainen kuin nykyäänkin. Kun suodattaa pois antiikin Rooman sukupuolinormit ja orjajärjestelmän, Quintilianuksen varhaiskasvatuksen ajatusmallia voi pitää jopa modernina. Quintilianus kannatti yksityisopetuksen sijasta nykymuotoista julkista koulujärjestelmää ja kantoi huolta esimerkiksi siitä, että opetusryhmät eivät kasva liian suuriksi. Quintilianus katsoi, että samanikäisten keskuudessa kasvaminen tukee yhteisöllisyyteen oppimista – hyvän puhujan tuli kyetä samaistumaan yhteisönsä odotuksiin ja ajattelutapoihin. Puhujan kasvatus kitkeekin pois monia harhaluuloja antiikin aikaisesta opetuksesta. Vaikka teoksen ohjelmallisena tavoitteena oli hyvien puhujien kasvattaminen, argumentaatiossa korostuu lapsista ja lapsuudesta huolehtimisen tärkeys. Quintilianuksen opetusfilosofia on luonteeltaan hienovaraista ja lasta ymmärtämään pyrkivää. Samaan aikaan oppilaalta pitää kuitenkin osata vaatia. Hyvä retoriikan opettaja asettaa riman korkealle ja tarjoaa mahdollisuuksia sen ylittämiseen. 2 000 vuoden aikana nämä perusopit ovat muuttuneet hämmästyttävän vähän. Esimerkiksi puhetaidon opetuksessa käytettäviä palautteenantotekniikoita, joita Quintilianus esittelee monisanaisesti, voi nähdäkseni perusopetuksessa soveltaa edelleen. Puheviestinnän opettaja lukee Quintilianusta väkisinkin pieni virne suupielessä. Kun Puhujan kasva tuksessa todetaan, että liian hyvinä itseään pitävät nuoret puhujat tulee ajoittain pudottaa heidän oman etunsa vuoksi maanpinnalle, on enemmän kuin helppoa olla samaa mieltä. Kokonaisvaikutelma Puhujan kasvatuksesta onkin, että Quintilianus on suorasanainen ja kantaaottava siellä, missä se kirjoitusajankohtaa ajatellen on mahdollista. 80- ja 90-luvun Roomalle ominainen hallinnollinen mielivaltaisuus on luettavissa hyvin juridiikkaa käsittelevien osioiden rivien välistä. Oikeuden tuomarit saattoivat olla, kuten Quintilianus toteaa, puolueellisia tai lahjottuja. Tästä ei kuitenkaan saisi seurata se, että usko lailliseen järjestelmään rapautuu. Rooman lakeja tuli kunnioittaa, vaikka niiden tulkitsijoita epäiltäisiinkin. Quintilianuksen juridiikkaa käsitteleviä lukuja leimaa eräänlainen naiivi idealistisuus, joka vain korostuu, kun teos asetetaan rinnakkain vuoden 93 julmien majesteettirikosoikeudenkäyntien (crimen maiestas) kanssa. Käännöksenä haastava työ Puhujan kasvatus on kokonaisuutena monumentaalisen pitkä teos. Alkuperäisteos koostuu 12 kirjasta. Tuo kirjasarja, sellaisena kuin se tunnettiin esimerkiksi 1500-luvulla, oli lähes metrin levyinen järkäle. Nyt suomennettu Puhujan kas vatus 1 pitää sisällään neljä ensimmäistä kirjaa, joiden laajuus on 400 sivua. Jos kustantaja ja kääntäjä jatkavat loppuun saakka, mikä ymmärtääkseni on työn alla, suomenkielinenkin teossarja tulee olemaan kirjahyllyssä kunnioitettava näky. Kovakantisten kirjojen ilmekin on hyvin onnistunut. Ciceron De Oratorella ja Quintilianuksen Institutio Oratorialla on sama kääntäjä: Aulikki Vuola. Kummankin teoksen osalta Vuolaa on kiiteltävä siitä, että teosten alkuperäinen henki ja kirjoitustyyli on saavutettu ansiokkaasti. Näin etenkin Puhujan kasvatuksen yhteydessä. Kun on vuosien ajan tottunut käyttämään Institutio Oratoriasta englanninkielistä laitosta, viimeisimpänä Donald Russellin vuodelta 2002 olevaa Harward University Pressin e-versiota, joitain vertailuja tulee väkisinkin tehtyä. Russellin käännös Institutio Oratorian III:n kirjan retoriikan alkuperää käsittelevän osion alusta on muotoiltu seuraavasti: The question of the origin of rhetoric need not delay us long. For who can doubt that humanity, in the beginning, received from Nature herself the gift of speech (this is surely the start of the whole thing), that practical need led to study and progress, and that finally method and exercise completed the work? Vuolan suomennos (s. 188) samasta kohdasta on seuraava: Kysymys retoriikan alkuperästä on nopeasti käsitelty: kaikille lienee selvää, että ihmiskunta sai puhekyvyn syntymälahjanaan (ja sehän on kai koko asian alkuperä), puheen hyödyllisyys taas sai ihmiset kiinnostumaan siitä ja kehittämään sitä, ja että puhekyky hiottiin sitten huippuunsa tietyllä menetelmällä ja harjoittelulla. Olennaista ei ole, että Russell kysyy ja Vuola ei, vaan katse kohdis- tuu eri vertailupaikoissa käsitteisiin, jotka Russell nähdäkseni abstrahoi ja Vuola puolestaan arkipäiväistää. Russellin käännös on käsitevalinnoiltaan juhlava, jopa ylevä, ja sellaisenaan samankaltainen kuin viime vuosina laajalti käytössä ollut John Shelby Watsonin käännös 1800-luvun puolivälistä. Watsonin käännöksen suosio selittyy sillä, että se on ollut internetistä hypertekstiversiona vapaasti ladattavissa.2 Vuola suomentaa ylipäätään latinaa englanninkielisiä versioita suorasukaisemmin ja vapautuneemmin. Nykylukijan näkökulmasta tämä on kiitollista, koska tekstistä on riisuttu pois etenkin Watsonille, mutta myös Russellin käännökselle ominainen latinan perinteitä glorifioiva koukeroisuus. Puhujan kas vatuksen suomennoksen linja on oikeakielistä ja helppotajuista, mutta ennen kaikkea otteeltaan samalla tavalla lukijaa puhuttelevaa kuin mikä alkuperäiselle Institutio Orato rialle oli ominaista. Vuola omistaa suomennoksensa vuonna 2012 kuolleen professori Juha Sihvolan muistolle. Kaunis ele muistuttaa Sihvolan erityislaatuisesta asemasta suomalaisessa antiikin tutkimuksessa. Labor omnia vincit improbus. Sihvolan rooli niin Ciceron kuin sittemmin Quintilianuksen käännöstöiden taustalla on ollut suuri. Ei pelkästään käännösten itsensä, vaan ylipäätään antiikin merkkiteoksiin kohdistuvan arvostuksen ja niiden merkityksen ymmärtämisen näkökulmista. Kirjoittaja on Turun yliopiston mediatutkimuksen laitoksen dosentti ja puheviestinnän lehtori. 2 http://rhetoric.eserver.org/quintilian/ T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 73 Globaali käänne ”uudessa kulttuurihistoriassa” Matti Peltonen Lynn Hunt: Writing History in the Global Age. W. W. Norton 2014. Yhdysvaltalainen historiantutkija Lynn Hunt tarjoaa ”globaalia käännettä” korvaamaan jo pahasti väljähtänyttä ”kielellistä käännettä”. Ehdotus sinänsä ei ole yllättävä, onhan meille tarjottu kahden viime vuosikymmenen aikana monia uusia ”käänteitä”. On käytännöllinen käänne, tilallinen käänne ja jopa (menneisyyden) läsnäolon käänne. Monet ehdottivat jo 1990-luvun alussa, sekä yhteiskuntatieteissä että historiantutkimuksessa, globalisaation tutkimista uudeksi painopisteeksi tai paradigmaksi.1 Asiaa edistämään perustettiin oma kansainvälinen aikakauslehtensä. Suomessakin Taloushistoriallinen yhdistys järjesti 1995 ensimmäisen seminaarinsa globalisaatiosta. Viimeisten kymmenen vuoden aikana on ilmestynyt useita artikkelikokoelmia Yhdysvaltain historian tulkitsemisesta globaalissa kontekstissa.2 Niissä pohditaan mitä merkitsee tutkimusyksikön vaihtaminen kansallisvaltiosta globaaliksi areenaksi. Siksi Ranskan vallankumouksen ja 1 Viittaan teoksiin Conceptualizing Global History (toim. Bruce Mazlich ja Ralph Buutjens, Westview Press 1993) ja Global Modernities (toim. Mike Featherstone ym., SAGE 1995). 2 Niitä ovat mm. Rethinking American History in A Global Age (toim. Thomas Bender, University of California Press 2002) ja Historians Across Borders. Writing American History in a Global Age (toim. Nicolas Barreyre ym., University of California Press 2014) 74 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 ihmisoikeuksien käsitteen synnyn tutkijana tunnetun Lynn Huntin ehdotus globaalista uutena historiantutkimuksen teoriana tai paradigmana ei ole tuoreudellaan yllättävä. Hunt myöntää itsekin, että jo 1970ja 1980-luvulla globaalihistoria kukoisti esimerkiksi Fernand Braudelin, A. G. Frankin ja Immanuel Wallersteinin ansioista. Kiinnostavaksi Huntin ehdotuksen tekee se, kuka sen tekee (yksi ns. uuden kulttuurihistorian johtohahmoista) ja se, miten hän perustelee ehdotuksensa ottamalla lähtökohdaksi niin sanottuun kielelliseen käänteeseen perustuvien ”uusimpienhistorioiden” epäonnistumisen uuden paradigman muodostuksessa. Lisäksi ne perustelut, joilla hän torjuu varhaisemmat globaalihistorian mallit liikaa taloutta korostavina ja siksi epäsopivina uuden kulttuurihistorian saavutusten turvaamiseen, ilmentää uutta ja omaperäistä painotusta.3 Hunt kirjoittaa räväkästi ja hänen suorasukaiset muotoilunsa nostavat esille lukijaa koukuttavalla tavalla ajankohtaisia teoreettisia ongelmia ja kiistakysymyksiä yhdysvaltalaisen ”uuden kulttuurihistorian” piirissä. Huntin mukaan toisen maailmansodan jälkeen kansallista his3 Samanlainen globalisaation käsitteen soveltaminen esiintyy jo artikkelikokoelman The French Revolution in Global Perspective (Cornell University Press 2013, 5–6.) esipuheessa, jossa toimittajat (Suzanne Desai, Lynn Hunt ja William Max Nelson) esittävät, että globalisaation käsitteen soveltaminen vapauttaa tutkijat valitsemasta idealistisen (culture, ideology and politics) ja materialistisen (social structures and economic trends) selityksen välillä Ranskan vallankumouksen tulkinnassa. toriankirjoitusta nousi haastamaan neljä luonteeltaan materialistista paradigmaa: marxilaisuus, Annaleskoulukunta, modernisaatioteoria ja ”identiteettipolitiikka”. Huntin melko huoletonta ja ajoittain suorastaan hutiloivaa teoreettista otetta kuvaa, että modernisaatioteoriaa pidetään materialistisena selitysmallina vaikka se perustui oletukseen uudesta persoonallisuusrakenteesta tai identiteettipolitiikkaa (historiantutkimuksen tuloksien käyttöä identiteettityön välineenä) kuvataan teoriana tai suorastaan historiantutkimuksen paradigmana.4 Sama otteen epävarmuus näkyy jo aiemmin siinä, että globalisaatio, siis tyypillinen tutkimuskohde tai tutkimuskohteen ominaisuus, määritelläänkin teoriaksi ja suorastaan uudeksi tutkimusta organisoivaksi paradigmaksi. Aiemmin menestyneet materialistiset selitysmallit kuitenkin menettivät mielenkiintonsa 1970-luvun lopulta lähtien, kun ”uusi kulttuurihistoria”, jonka synonyymeinä esitetään asioiden yksinkertaistamiseksi ”kielellinen käänne”, postmodernismi ja poststrukturalismi, tarjosi houkuttelevamman selitysmallin. Yhteiskunnan tai talouden sijasta maailma voitiin nyt selittää kulttuurista tai kielestä lähtien. Idealistisen selitysmallin omaksuminen onkin Huntille ”uuden 4 Modernisaatioteorian kuvailu ei ole kuitenkaan tässä Huntin teoksessa mitenkään tarkoituksenmukaisesti harhaanjohtava, vaan esiintyy jo hänen aiemmassa tuotannossaan. Välttäessään ”läntisen ihmistyypin” kuvailua kehittyneemmäksi se on poliittisesti korrekti muotoilu modernisaatioteoriasta. Ks. Lynn Hunt: Pollitics, Culture & Class in the French Revolution (Methuen 1984). kulttuurihistorian” suurin saavutus, jonka hän pyrkii uudella kirjallaan pelastamaan. Tässä yhteydessä on kiinnostavaa panna merkille, että Annales-koulukunnan pitkään kehittelemä mentaliteettien historia ei kelpaa Huntille, koska se keskittyi tiedostamattomien ja kollektiivisten asenteiden ja uskomusten tutkimukseen.5 Hän pitää keskeisenä lähtökohtana yksilöllistä kokemusta ja sen määrittelyä teoreettisen kehittelyn perustaksi. ”Kielelliseen käänteeseen” tai postmoderniin teoriaan perustuva historiallinen tutkimus ei onnistunut Huntin mielestä kuitenkaan luomaan niitä korvaavaa mallia tai paradigmaa, vaikka se haastoi aiemmat selitysmallit. Miksi teoreettinen ylivoima ei muuttunut käyttökelpoisiksi ja vetovoimaisiksi selitysmalleiksi, jää lukijalle täysin hämärän peittoon. Hunt kuitenkin mainitsee monen keskeisen alun perin ”kulttuurisesta käänteestä” innostuneen tutkijan (esim. Richard Biernacki ja William Sewell jr.) voimakkaan kritiikin ja julkilausutun paluun sosiaalihistorian pariin.6 Tärkeimmäksi selitykseksi Huntin puolelta jää, että nuoremmat tutkijasukupolvet ovat ”siirtyneet eteenpäin” juuttumatta kulttuurilla tai kielellä selittämisen vaiheeseen. Siksi Hunt tarjoaakin 5 Tällä kohden Huntin kirjassa on kuitenkin kirjoitus- tai painovirhe, sanan ”unconscious” asemesta lukee yksinkertaisesti vain ”conscious”. Hunt 2014, sivu 104, rivi kolme. 6 Ks. Sewellin ja Biernackin artikkeleita Lynn Huntin ja Victoria Bonnellin toimittamassa kokoelmasta Beyond the Cultural Turn (The University of California Press 1999) ja Sewellin monografiaa The Logics of History. Social Theory and Social Transformation (The University of California Press 2005). nyt globalisaatioteoriansa, jonka tarkoitus on turvata ”uuden kulttuurihistorian” saavutukset (gains). Koska globaalimpaa taloudesta ponnistavaa historiantutkimusta on tehty jo kauan, ei Huntin kontribuutio voi kohdistua globalisaatioon sinänsä kiinnostavana tutkimuskohteena. Sen sijaan hän esittää uuden version vanhasta 1950-luvun modernisaatioteoriasta. Globalisaatio eli eri alueiden välinen keskinäinen riippuvuus synnytti eräiden tärkeiden nautintoaineiden ympärille yhteiskunnallisia prosesseja, jotka Hunt haluaa nostaa mallinsa keskiöön. Vanhastaan jo antiikin aikana terve ja tasapainoinen persoonallisuus oli rakentunut ruumiinnesteiden tasapainon tavoittelun varaan. Jos nesteet olivat poissa ihanteellisesta tasapainosta, laskettiin verta, annettiin oksennuspulveria, ulostuslääkettä tms. Mutta 1700-luvulla syntyi Huntin mukaan uusi ihminen, joka kaipasi stimulaatiota ja oli aktiivinen. Hän haki virkistystä tupakasta, kahvista ja teestä, sekoittipa sokeriakin joukkoon. Sellaiset aktiiviset ihmiset kokoontuivat kahviloissa ja keskustelivat sanomalehtien opastamana politiikasta. Alkoholia Hunt ei mainitse piristävänä aineena vaan liittää sen mahdollisesti vanhempaan ruumiinnesteiden tasapainoa arvostavaan paradigmaan (oksennus- tai ulostuslääkkeenä). Tällä tavalla Huntin mielestä globalisaatio selittyi ”alhaalta ylöspäin”, kun vanhempi taloutta painottava malli oli katsonut maailmaa hänen mielestään enemmän ”ylhäältä alaspäin”. Uudet ”stimuloivat” kulutustottumukset loivat yhteiskuntaan 1700-luvulta lähtien lisää tunne-energiaa (emotional energy), jo- ka toimi käyttövoimana staattisen yhteiskunnan lähtiessä liikkeelle. Puuttumatta lainkaan Huntin teorian johdonmukaisuuteen – lähteehän sekin itse asiassa liikkeelle taloudellisista prosesseista – on se julkilausutussa muodossaan kutakuinkin identtinen sosiologien ja politiikantutkijoiden 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla kehittelemän modernisaatioteorian kanssa.7 Siinähän uusi dynaamisempi persoonallisuustyyppi, jollainen piti siirtää koulutuksen avulla myös kehitysmaiden eliittien edustajille, oli modernin maailman kehityksen alkusysäys. Hunt kuitenkin kokee, että hänen mallinsa on kulttuurilla selittämistä (nautintoaineiden maailmankaupan ja kahvilakulttuurin käsittämistä modernisaation alkusysäykseksi). Vaikutelmaa idealistisesti painottuneesta kulttuurilla selittämisestä vankentaa vielä Huntin yhteenvedossaan esille ottama 1500-luvun protestanttinen uskonpuhdistus eräänlaisena länsimaisena yksilöllistymisprosessin lähtökohtana. Myös tämä viittaus sitoo Huntia vanhaan 1950-luvun modernisaatioteoriaan, jossa varsin usein lähdettiin ns. Weber-teesistä eli ajatuksesta protestanttisesta uskonnollisuudesta uuden länsimaisen ihmisen dynaamisen (so. yksilöllisen ja yritteliään) persoonallisuusrakenteen perustana.8 7 Ks. Esim. Michel E. Latham: Modernization as Ideology. American Social Science and ”Nation Building” in the Kennedy Era (The University of North Carolina Press 2000). 8 Kutsun tätä ajatusta ”Weberteesiksi” eikä Weberin teesiksi, koska ajatusta ei löydy Weberiltä itseltään, mutta kylläkin monilta muilta saksalaisilta 1900-luvun alun ajattelijoilta sekä lukuisilta T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 75 Huntin teos on vain yksi esimerkki 1950-luvun modernisaatioteorian yllättävästä paluusta 2000-luvun alun Yhdysvaltojen akateemiseen keskusteluun.9 Globalisaation käänteen sijaan hän onkin esittämässä ”uuden kulttuurihistorian” elvyttämistä jo kertaalleen romukoppaan heitetyllä modernisaatioteorialla. Hän ei itse huomaa paluutaan Yhdysvaltain suuruudenajan tärkeimpään yhteiskuntateoriaan. Lukija ei myöskään saa selitystä, miksi ”stimuloivat nautintoaineet” synnyttivät uutta ”tunne-energiaa” lännessä, mutta ei samojen nautintoaineiden alkuperäisillä esiintymisalueilla. Aasian ja Venäjän asukkaat siis eivät hakeneetkaan teehuoneistaan ”stimulaatiota”. Helposti syntyy vaikutelma, että Huntin uusi teoria on ”Eurooppa-keskeinen”, vaikka hän julkilausutusti yrittääkin sellaista vaikutelmaa karttaa. Tätä ei pidä ihmetellä, sillä modernisaatioteorian tai sille analogisten ajattelumallien (esim. orientalismin) perusrakenteet ovat niin syvälle iskostuneet länsimaisen ajattelun perusrakenteisiin, ettei niitä ole mahdollista noin vain vaivattomasti unohtaa. Vaikka suhtaudunkin kriittisesti Huntin esittämään uuteen ”globalisaatioparadigmaan”, on hänen teoksensa kuitenkin monella tavalla tervetullut. Sen suorasukaisuus on virkistävää, ja onhan se harvinainen historianWeberin myöhemmiltä lukijoilta. Ks. Matti Peltonen: The Weber Thesis and Economic Historians. Max Weber Studies 8:1, January 2008, 79–98. 9 Eräs ensimmäisiä analyyseja modernisaatioteorian paluusta on Harry Harootunian: The Empire’s New Clothes.Paradigm Lost, and Regained (Prickly Paradigm Press 2004). 76 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 tutkijan osallistuminen globalisaatiokeskusteluun.10 Kirjoittaja on Helsingin yliopiston sosiaalihistorian professori. Ennustamisen osumat ja harhat Syksy Räsänen Nate Silver: Signaali ja kohina. Miksi monet ennusteet epäonnistuvat, mutta jotkin eivät. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2014. Valmistuttuaan 22-vuotiaana collegesta Nate Silver aloitti KPMGkirjanpitofirman transithinnoittelukonsulttina. Työ oli niin tylsää, että usein hän vain teeskenteli työskentelevänsä ja kehitteli sen sijaan baseball-tilastoja. Myös nettipokeri kiinnosti, niinpä Silver irtisanoutui 26-vuotiaana päästäkseen pelaamaan korttia ja työstämään baseball-analyysiä täysipäiväisesti (ja -öisesti, mitä pelaamiseen tulee). Silver sovelsi pokeriin ja baseballiin ymmärrystään todennäköisyyksistä ja tilastoista. Pokerissa hän päätyi lopulta häviämään ja lopetti, mutta baseballissa hänestä tuli yksi parhaista tilastoihin pohjaavista analyytikoista. Seuraavaksi 10 Esimerkiksi Polity-kustantamon globalisaatioaiheiseen kokoomateokseen The Global Transformations Reader (2. laitos 2003) ei ole kelpuutettu mukaan yhtäkään historiantutkijaa, eikä (hakemiston mukaan) heidän nimiäänkään turhaan lausuta. hän siirtyi politiikan pariin. Vuonna 2008 Silver nousi maailmanmaineeseen, kun hän yhdistelemällä mielipidemittauksia ja muuta dataa ennusti Yhdysvaltain presidentinvaalien voittajan 49:ssä 50:stä osavaltiosta sekä senaatin vaalien voittajat kaikissa 35 tapauksessa. Silverin päättely perustuu datavetoiseen analyysiin, missä tehdään johtopäätöksiä datan korrelaatioiden perusteella, usein ilman ymmärrystä sen synnyttäneistä ilmiöistä. Toinen Silverin valtti on bayesilainen todennäköisyyslaskenta, jossa uskomuksia kuvaavia todennäköisyyksiä päivitetään uuden tiedon perusteella. Kirjassaan Silver käsittelee näiden avulla pokerin, baseballin ja äänestämisen lisäksi talouskasvua, pörssikursseja, säätä, maanjäristyksiä, epidemioita, shakkia, ilmastonmuutosta sekä terrorismia. Luvut on jäsennelty selkeästi ja teksti on helppolukuista, eikä yli 500-sivuinen kirja tunnu raskaalta muuten kuin kädessä. Hutaistun käännöksen takia jotkut virkkeet tosin ovat käsittämättömiä tai virheellisiä, mutta tämä on vain pieni hidaste. Kerronta on sujuvaa, todennäköisyyden ja tilastotieteen käsitteet välittyvät hyvin. Silverin haastattelemien asiantuntijoiden kommentit ja kirjoittajan anekdootit keventävät kokonaisuutta mukavasti, eksymättä itsetarkoitukselliseen jutusteluun. Silver esittää tilastollisten ja todennäköisyyden käsitteiden ytimen välittämiseksi selkeitä vertauksia. Hän käyttää paljon kuvaajia, joista näkee yleensä heti, mistä on kysymys, eivätkä ne katkaise lukemista, vaan asettuvat osaksi kokonaisuutta. Joskus kuvaajien tarkoituksena ei ole välittää uutta informaatiota, vaan korostaa jo kerrottua välittömän visuaalisen vaikutelman kautta, mikä toimii hyvin. Silver aloittaa vuoden 2008 talousromahduksesta, jonka tunnuspiirre oli todennäköisyyksien katastrofaalinen väärinarviointi. Luokituslaitokset yliarvioivat monimutkaisten arvopapereiden (ehkä olisi sopivampaa puhua arvottomista papereista) luotettavuutta kymmenillä tuhansilla prosenteilla. Taloustieteilijät osaltaan katsoivat, että todennäköisyys sille, että romahdusta ei tule, on 99.8%. Silver siteeraa näkemystä, jonka mukaan tämä johtui siitä, että luokituslaitokset eivät halunneet juhlien loppuvan. Jos väärin ennustamisesta on enemmän hyötyä kuin oikein ennustamisesta, on rationaalista esittää vääriä ennusteita. Silver kuitenkin päätyy sille kannalle, että kysymyksessä oli ennustamisen virhe. Hän rakentaa vastakkainasettelun sen välille, toimivatko ihmiset ja instituutiot jollain tavalla siksi, että heidän arvionsa ovat huonoja vai sen takia, että se hyödyttää heitä – ovatko he tyhmiä vai ahneita. Usein ihmiset kuitenkin valikoituvat tekemään vilpittömän huonoja arvioita siksi, että se on hyödyllistä. On oireellista, että Silver painottaa bayesilaista todennäköisyyslaskentaa päättelyn pohjana, mutta ei sovella sitä tehdessään johtopäätöksiä tällaisista datan korrelaatioita ja kausaliteettia laajemmista kysymyksistä. Toisaalta Silverin työkalupakki on tarkoitettu tilastodatan käsittelemiseen, ei oikeudenmukaisuuteen liittyvien institutionaalisten ongelmien ymmärtämiseen. Silver jakaa ennustajat kahteen ryhmään: ”Kettu tietää monia pie- niä asioita, mutta siili tietää yhden suuren asian.” Havainnollistavassa taulukossa kettuihin liitetään kaikki ennustajien hyvät ominaisuudet ja siileihin kaikki huonot. Hämäräksi jää, mikä on se yksi iso asia, jonka siilit tietävät, Silver kun mainitsee toistuvasti siileinä yhdysvaltalaisten televisio-ohjelmien esiintyjät, jotka eivät hänen esimerkeissään tiedä mistään mitään. Silverin mukaan politiikan asiantuntijat eivät ole sen parempia ennustajia kuin taloustieteilijät: ”15 prosenttia heidän mahdottomiksi arvioimistaan tapahtumista toteutui, kun 25 prosenttia heidän täysin varmoik si luokittelemistaan asioista jäi toteutumatta.” Silver ei vain arvostele, vaan käy läpi ennustamisen ohjeita. Hän korostaa kvantitatiivisen datan lisäksi kvalitatiivisen tiedon hyödyntämistä, koska suuresta datamäärästä ei ole apua, ellei ymmärrä, mistä siinä on kyse. Silver pitää kehityksen ytimenä epävarmuuden myöntämistä sekä ennustusten tarkistamisen ja uusimisen tärkeyttä. On pyrittävä olemaan koko ajan vähemmän väärässä. Monet Silverin neuvot kelpaavat muillekin aloille, esimerkiksi ”[h]yvät innovoijat ajattelevat hyvin suurilla linjoilla ja erittäin pieniä asioita” sopii erinomaisesti teoreettiseen fysiikkaan. Joidenkin neuvojen pätevyysalue on rajoitetumpi. Silverin kehotus hakeutua konsensukseen voi olla hyvä, jos rajoitutaan datan korrelaatioiden arvioimiseen, mutta laajemmin ymmärrettynä se on kyseenalainen. Kirja on täynnä esimerkkejä siitä, miten konsensus on ollut täysin väärässä. Baseballia koskevassa luvussa Silver on kotikentällään. Hänen rakkautensa lajiin paistaa läpi, ja kertomus baseballista – tai oikeastaan baseball-sijoituksista – tilastollisen analyysin kohteena on mukaansatempaava ja valaisee hänen menetelmiään kauniisti. Samoin pokerihuuman noususta ja rappios ta kertova luku on omakohtaisen kiinnostava. Silver päätyy pokerista stoalaisiin elämänohjeisiin: ”Ironista on, että keskittymällä tuloksiinsa vähemmän voi päästä parempiin tuloksiin.” Peleistä Silver käsittelee vielä shakkia, tapansa mukaan vetävän esimerkin kautta. Silver käy läpi Garry Kasparovin ja shakkiohjelma Deep Bluen välisen kaksintaistelun, jonka Kasparov hävisi. Silverin mukaan syy oli psykologinen, koska Kasparov luuli ohjelman virhettä nerokkuuden ilmentymäksi. Tämä havainnollistaa hauskasti yhtä kirjan teemoista, kohinan ja signaalin sekoittamista, sekä osoittaa shakin yllättäviä yhtymäkohtia pokeriin. Eräs shakin ja pokerin huomattava ero on se, että pokerissa tarvitaan ”paisteja” eli osallistujia, joiden käsitys pelistä tai itsestään on epärealistinen, ja joilta osaavammat saavat rahansa. Silver näkee samankaltaisuutta pörssin kanssa, ja hänen käsittelynsä rationaalisuuden ja irrationaalisuuden suhteesta, ylimielisyydestä ja taidosta, pörssin saralla on kiinnostava. Silverin mukaan sijoitusrahastojen suoriutuminen on niin sattumavaraista, että ”parhaan tuloksen saa, kun valitsee pienimmät palkkiot perivän firman tai välttää ne kokonaan ja sijoittaa itse”. Silver toteaa, että talous on monimutkainen järjestelmä, jonka ennustaminen on vaikeaa. Mutta sama pätee säähän, ja sen ennusta- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 77 misessa ollaan kehitytty koko ajan, minkä Silver nostaakin ennustamisen menestystarinaksi. Taloustieteessä ei Silverin mukaan ole tällaista kehitystä. Hän arveleekin, että taloustieteilijöiden viime aikojen ”hirveät virheet ovat varmaankin kaataneet harhakuvat siitä, että taloustieteelliset ennustukset ovat paranemaan päin”. Syiksi Silver esittää sen, että ”ennusteiden todellisen suoriutumisen ja niiden kuvitellun toteutumisen välinen kuilu on merkittävä”, eivätkä taloustieteilijät kannusteiden puutteessa paranna ennusteita palautteesta huolimatta. Kuuriksi Silver ehdottaa ennusteiden perustamista enemmän talouden mekanismien ymmärtämiseen pelkän data-analyysin sijaan ja ennustusmarkkinoita. Taloudessa ja politiikassa on säähän verrattuna sellainen ero, että ne ovat ihmisten kehittämiä ja niitä voidaan muuttaa, kuten historian kuluessa on tehty. Silver kuitenkin julistaa, että nykyisistä ongelmista ei koskaan päästä eroon, koska pörssimarkkinat ja ”vapaiden markkinoiden kapitalismi” on talousjärjestelmistä vähiten huono. Väittämä on omituinen, erityisesti bayesilaiselta kannalta, koska siitä, että tähänastisista järjestelmistä yksi on paras, ei voi päätellä sitä, että ei voida kehittää parempaa. Tämä on esimerkki yhdestä ennustamisen ongelmasta, mistä Silver varoittaa: ideologian vaikutuksesta. Silver tuntuu pyrkivän ideo logiattomuuden illuusioon. Ideo logian merkitystä ei kuitenkaan voi välttää teeskentelemällä, että ei ole ideologinen, vaan tiedostamalla oman viitekehyksensä ja ottamalla sen huomioon. Ideologinen vääristymä hallit- 78 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 see terrorismia käsittelevää lukua, jonka keskeinen hahmo on Yhdysvaltain entinen puolustusministeri Donald Rumsfeld. Silver ylistää Rumsfeldiä ja esittelee hänen tokaisujaan syvinä oivalluksina. Erityisesti Silver pitää Rumsfeldin termistä ”tuntemattomat tuntemattomat”, joka tarkoittaa asioita, joita ei ole tullut ajatelleeksi. Ilmaisu on hassun sattuva Silverin terrorismianalyysille, vaikka ehkä parempi termi olisi ”tuntematon tunnettu”, koska ongelmana ovat seikat, jotka Silver todennäköisesti tietää, mutta jättää huomiotta. Rumsfeld on terrorismin asiantuntija, kahdessa mielessä. Ensinnäkin hän on tunnettu Afganistanin ja Irakin miehityksestä sekä kidutuksesta, joukkomurhista ja muista sotarikoksista, sanalla sanoen valtioterrorismista. Toisekseen hänen perintönsä on Yhdysvaltojen historian pahin tappio Afganistanissa ja Irakissa, sekä al-Qaidan (ja sittemmin ISIS-järjestön) leviäminen mittoihin, joista Osama bin Laden saattoi vain uneksia. Silver kuitenkin käsittelee todenvastaisesti Rumsfeldia terrorismin vastustamisen asiantuntijana. Muitakin Silverin esille nostamia ennustamisen ongelmia tulee esille, kuten datan poisheittäminen. Yksi lähihistorian mittavimpia terroristikampanjoita oli 1960–80-luvun kuolemanpartiot Latinalaisessa Amerikassa, jotka tappoivat satojatuhansia ihmisiä. Silver kuitenkin sivuuttaa tätä koskevan datan, ilmeisesti sisäistettyään terrorismitutkijoiden säännön, jonka mukaan mikään, mitä Yhdysvallat tekee tai tukee, ei ole terrorismia. Vaikka Silver on muuten epäileväinen poliittisten asiantunti- joiden suhteen, terrorismin kohdalla hän on rajattoman herkkäuskoinen. Silver esittää esimerkiksi näkemyksen, jonka mukaan terrorismi alkoi Iranin islamistisesta vallankumouk sesta ja selittää, että Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin terrorismin takia, koska arvioi Irakilla olevan joukkotuhoaseita. (Mikä on ristiriidassa Silverin esittämän määritelmän kanssa, jonka mukaan valtiot eivät voi syyllistyä terrorismiin.) Silver esittää Yhdysvaltoihin ja sen liittolaisiin kohdistuvan terrorismin maanjäristysten kaltaisena luonnonilmiönä, jonka syntyä ei kannata pohtia. Tällainen kehystys sivuuttaa kausaalisuhteet, haittaa ilmiön ennustamista ja pyyhkii pois sen, että se on mahdollista estää. Laajemmin Silverin ongelmana on nurkkakuntaisuus. Ajatus, että jotkut Yhdysvaltojen valtavirtakäsitykset olisivat täysin virheellisiä tai että joitakin asioita olisi muualla järjestetty paremmin, on hänelle vieras. Ideologia ei ole Silverin ainoa sokea piste. Datavetoinen analyysi on parhaimmillaan sellaisten ilmiöiden kuvailussa, joista on paljon dataa, mutta ei kunnollista teoriaa. Koska teoria on tehokas ymmärrykseen pohjaava ennustamisen väline, tämä sulkee pois ne alat, joilla ennustaminen on onnistuneinta. Esimerkiksi kvanttimekaniikasta ja suhteellisuusteoriasta lähtevät hiukkasfysiikka ja kosmologia ovat ennustusvoimaltaan kaikkein tarkimpia aloja, ja niiden toteutuneet ennusteet ovat mullistaneet käsityksemme maailmankaikkeudesta. Toisaalta samoista lähtökohdista eriytyneen kiinteän olomuodon fysiikan, sekä kemi- an, ennusteiden menestys on kiihtyvästi kehittyvän nykyteknologian pohja. Lähin, mutta silti kaukainen, Silverin huomioima alue on ilmastonmuutos, jonka käsittelyssä hän korostaa teorian merkitystä, mutta menee silti metsään sen sivuuttaessaan. Signaali ja kohina on hieno esitys tilastoihin ja todennäköisyyksiin pohjaavan analyysin vahvuuksista, mutta myös tahaton osoitus sen heikkouksista. Se on lukemisen arvoinen – ja kritiikin tarpeessa. Kirjoittaja on kosmologi. Tiede ja uskonto törmäyskurssilla Markus Lång Ronald L. Numbers (toim.): Galileo tyrmässä ja muita myyttejä tieteestä ja uskonnosta. Suom. Kirsi Nisula. Kirjapaja 2015. Yleisessä ajattelussa tieteen ja uskonnon välinen suhde on ollut jännitteinen jo satoja vuosia ja niiden vastakkainasettelua on lietsottu rintaman kummaltakin puolen. Tarkoitushakuisilla kuvauksilla on pyritty korostamaan omaa erillisyyttä. Valitettavasti totuuspakoisuuteen ovat langenneet myös tiedeyhteisön edustajat – varsinkin ne, joille tieteestä on tullut ”uusi katekismus” ja jotka eivät ole täysin sisäistäneet tieteellisen ajattelun olemusta ryhtyessään ajamaan sen asiaa. Erityisen jyrkkänä vastakkainasettelu ilmenee Yhdysvalloissa, jossa syitä voitanee etsiä sikäläisestä koulutustasosta. Avoimeksi jää, kuinka monet tässä arvioitavan käännöskirjan myyteistä ovat saaneet omassa maassamme kovinkaan merkittävää jalansijaa. Artikkelikokoelmä sisältää johdannon ja 25 lyhyttä artikkelia, joissa tarkastellaan ja kumotaan tai ainakin horjutetaan eräitä yleisiä harhakäsityksiä. Yleistajuisen teoksen suomennos on tervetullut. Kirjan aikajänne ulottuu alkukirkosta kvanttimekaniikkaan ja älykkääseen suunnitteluun. Osa myyteistä – epätosista väitteistä – on yleisiä, osa yksityisiä. Useissa tapauksissa on kyse monimutkaisen tilanteen yksinkertaistamisesta ja tarkoitushakuisesta painottamisesta tai jopa väärien tietojen levittämisestä. Totuus löytyy, kun palataan mahdollisimman alkuperäisiin lähteisiin. Ytimekkäistä artikkeleista lukija saa erinomaisen yleiskatsauksen aiheisiin. Kirjan lopussa esitetään 60 sivun verran hyödyllisiä lähdeviitteitä laajempiin artikkeleihin ja monografioihin. Kirjassa on myös hakemisto. Kirjan ensimmäinen myytti kuuluu: ”Antiikin luonnontieteen rappio johtui kristinuskon leviämisestä.” David C. Lindberg selostaa artikkelissaan, kuinka klassisella tieteellä oli antiikin jälkeenkin yhä välineellinen arvo ja kirkkoisä Augustinus paitsi tunsi kreikkalaista kosmologiaa ja luonnonfilosofiaa myös kehotti hyödyntämään niitä Raamatun tulkinnassa, vaikka ne olivatkin pakanain luomia: viime kädessä kyse oli ”Jumalan totuudesta, vaikka se olisi kirjattuna pakanakirjoittajien teksteihin”. Tieteenhistorian kansantajuisissa esityksissä keskiaikaa on kuvattu pimeäksi kaudeksi, jonka kuluessa katolinen kirkko koetti tukahduttaa tieteenharjoittamisen. Todellisuudessa kirkko kuitenkin tuki esimerkiksi astronomista tutkimusta ja yliopistot alkoivat kehittyä paavin aktiivisella tuella Bolognaan, Pariisiin, Oxfordiin ja muualle, kuten Michael H. Shank selostaa. Kun Aristoteleen luonnonfilosofiset opetukset kiellettiin Pariisissa vuonna 1210, kyse oli paikallisesta tapauksesta eikä suinkaan siitä, että kirkko olisi kokonaisuutena kieltänyt antiikin luonnontieteen tutkimisen. Giordano Brunoa ja Galileo Galileita on pidetty eräänlaisina tieteen marttyyreina. Edellinen poltettiin roviolla vuonna 1600, ja jälkimmäinen joutui peruuttamaan käsityksensä, joita oli esittänyt Kopernikuksen teoriasta. Brunoa on pidetty nykyaikaisen luonnontieteen edeltäjänä, joka surmattiin näkemystensä tähden, mutta Jole Shackelford pitää tuomion syynä Brunon harhaoppista teologiaa. Vasta jälkikäteen hänestä leivottiin ”Galileon näkemyksellinen edelläkävijä”, koska näin voitiin luoda vaikuttava tarina. Galileoa puolestaan ei kidutettu eikä hän joutunut istumaan tyrmässä, kuten Maurice A. Finocchino selostaa aikalaisasiakirjojen perusteella. Kirja ei käsittele ainoastaan kristinuskoa, vaan siinä on myös artikkeleita islamin vaikutuksesta sekä juutalaisuudesta. Syed Nomanul Haq osoittaa, ettei islamilainen kulttuuri suinkaan ole suhtautunut vihamielisesti luonnontieteisiin. Kirjassa sivutaan myös muslimien ja juutalaisten suhtautumista kreationismiin (Ronald L. Num- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 79 bers). Erikseen käsitellään hiukan hätkähdyttävää myyttiä: ”Darwin ja Haeckel olivat osasyyllisiä natsibiologiaan.” (Yhdysvalloissa on tuollaistakin esitetty.) Robert J. Richards selostaa, kuinka jopa Stephen Jay Gould omaksui tällaisen kannan, vaikka siihen ei ole perusteita. Ernst Haeckel ei ollut antisemitisti, eivätkä natsit hyväksyneet ”primitiivistä darwinismia” eivätkä Haeckelin kirjoituksia. Äärimmäisyysmieliset kristityt vain koettavat mustamaalata evoluutioteoriaa jopa Hitlerin avulla. Pyhässä sodassa kaikki keinot ovat sallittuja. Oman lukunsa saa myös suosittu väite, että Charles Darwin olisi kuolinvuoteellaan tullut uudelleen uskoon ja hylännyt evoluutioteorian. Tarina perustunee sensaationhakuiseen sepitteeseen, mutta James Moore muistuttaa, ettei Darwin koskaan katkaissut julkisesti välejään kirkkoon. Kahta historiallista yhteenottoa on jälkikäteen kuvattu jommankumman osapuolen voitoksi: Samuel Wilberforcen ja Thomas Huxleyn väittelyä Oxfordissa (30.6.1860) ja Daytonin ”apinaoikeudenkäyntiä” (1925). Väittelyssä ei ilmeisesti ollut selvää voittajaa, varsinkaan kun puheenvuoroista ei ole säilynyt tarkkaa tietoa, ja oikeudenkäynti johti fundamentalismin vahvistumiseen, vaikka jälkeenpäin (mm. näytelmässä Joka tuuleen kylvää) on kuvattu luomisopin joutuneen naurunalaiseksi. Tieteen on väitetty johtavan maallistumiseen, mutta John Hedley Brooke tekee artikkelissaan tärkeän erottelun tieteen maallistumisen ja tieteen aiheuttaman maallistumisen välillä. Uskonnollinen kielenkäyttö on melkeinpä kadonnut 80 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5 luonnontieteellisistä tutkielmista, mutta luonnontieteilijöiden joukossa on yhä uskovia ihmisiä, jotka eivät näe ristiriitaa tieteen ja uskonnon välillä. Kirjan Galileo tyrmässä ja mui ta myyttejä tieteestä ja uskonnos ta avulla ei voida millään muotoa osoittaa, ettei jumalia ole olemassa tai etteivät uskonnot ole totta, mutta purkaessaan myyttejä kirja tukeutuu nimenomaan tieteen menetelmään, jonka avulla voidaan parhaiten muodostaa luotettavia käsityksiä. Kiehtovuudestaan ja runsaasta annistaan huolimatta kirjaa ei voi lukea yhdeltä istumalta. Keskinkertainen suomennos toistaa monin paikoin englanninkielisiä lauserakenteita, rektioita ja välimerkkikäytänteitä. Muutamat virkkeet on luettava monta kertaa, ennen kuin niistä saa tolkkua: ”Kopernikuksen ajattelun yhdistäminen antiikin ajatukseen Pythagoraan keskustuleen perustuvasta kosmologiasta merkitsi muutakin kuin vanhan heliosentrisen mallin torjumista.” Jotkin käännösratkaisut ovat virheellisiä: ”määriä” po. suureita, ”teknisesti” po. muodollisesti, ”ministeri” po. pastori, ”Tierra del Fuego” po. Tulimaa jne. Sana discussion on suomennettu aina ”keskusteluksi”, vaikka monissa kohdissa kyse on pohdiskelusta tai käsittelemisestä. Tieteellinen artikkelikokoelma olisi edellyttänyt huolellisempaa toimitustyötä. Tiedekirja messuilee Turussa ja Helsingissä Tiedekirja on Turun kirjamessuilla 2.–4.10. Osastomme on A/51-52. Helsingin kirjamessuilla 22.–25.10. löydät meidät osastolta 6g69. Myymälän (Snellmaninkatu 13, Kruununhaka, Helsinki) aukioloajat ovat ma 10–17 ti–pe 10–16.30 Puh. 09 635 177; tiedekirja@ tsv.fi Verkkokauppamme palvelee aina! www.tiedekirja.fi Tiedekirjasta voit tykätä Facebookissa ja näin pysyä ajan tasalla tapahtumistamme! Kirjoittaja on helsinkiläinen filosofian tohtori ja suomentaja. Tervetuloa aamme Tieteen verkkokaupp auppa.fi tuoreimmat gaudeamus.pikakirjak Gaudeamukselta Mäkinen & Engman (toim.) Naisten aika Joukko rohkeita ja oppineita vaikuttajanaisia tasoitti tietä naisten oikeuksien toteutumiselle 1800-luvun lopun Suomessa. Malmelin & Villi (toim.) Mediajohtaminen Median murros on mullistanut media-alan sisällöntuotannon ja samalla myös johtamisen. Satu Lidman Henttonen & LaPointe Väkivaltakulttuurin perintö Työelämän toisinajattelijat Menneisyyden asenteet ruokkivat myös nykypäivän sukupuolittunutta väkivaltaa. Unohdetaan tuottavuuspuhe ja vallataan yhdessä tilaa innostavalle, kestävälle ja moniarvoiselle työelämälle. Pekka Valtonen Juho Saari Kivinen & Vähäkylä (toim.) Johanna Vakkari (toim.) Kuinka kirjapainotaidon, löytöretkien, tieteen ja reformaation aikakausi mullisti eurooppalaisen sielunelämän. Keitä ovat yhteiskuntamme huono-osaisimmat? Kuinka he selviytyvät Suomessa, maailman parhaassa maassa? Nyky-Venäjän taloutta, politiikkaa, hyvinvointia ja kulttuuria viimeisimmän tutkimustiedon valossa. Perspektiivi ja havaitseminen ovat aina sidoksissa aikakauden maailmankuvaan. Runsas kuvitus. Puolen maailman valtias Huono-osaiset Venäjän palatseissa ja kaduilla Perspektiivi kuvataiteen historiassa X120 VASTAPAINON UUTUUSKIRJAT SYKSY 2015 Ville Kivimäki & Kirsi-Maria Hytönen (toim.) RAUHATON RAUHA Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950 363 s. | marraskuu Ari-Pekka Huhta TALVENTÖRRÖTTÄJÄT Suomen luonnonvaraiset ruohot ja heinät talvella Wolfgang Streeck OSTETTUA AIKAA 300 s. | lokakuu 214 s. | lokakuu Matti Hyvärinen, Eriikka Oinonen & Tiina Saari (toim.) HAJOAVA PERHE Romaani monitieteisen tutkimuksen välineenä 180 s. | syyskuu Rauli Mickelsson SUOMEN PUOLUEET Vapauden ajasta globaaliangstiin 400 s. | syyskuu Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Saarinen DISKURSSIANALYYSI Teoria, peruskäsitteet ja käytäntö Hannu Simola KOULUTUSIHMEEN PARADOKSIT Esseitä suomalaisesta koulutuspolitiikasta 400 s. | marraskuu 350 s. | syyskuu Kristiina Brunila, Jussi Onnismaa & Heikki Pasanen (toim.) KOKO ELÄMÄ TÖIHIN 320 s. | lokakuu Kaikki Vastapainon saatavilla olevat kirjat kauppa.vastapaino.fi
© Copyright 2024