Miska Eilola
JÄTINKIRKKOJEN ARVOITUS
Jätinkirkot ovat Suomen suurimpia
esihistoriallisia rakennelmia.
Ne ovat
kivistä kyhättyjä, suorakaiteen tai soikion
muotoisia
kehävalleja,
jotka
ovat
syntyneet
muinaisten
rantavoimien
seurauksena, ja joita kivikauden ihmiset
ovat muokanneet omiin tarpeisiinsa
sopiviksi.
Jätinkirkkoja tunnetaan noin 40. Niitä esiintyy vain Pohjanlahden Suomen puoleisella rannikolla.
Kuva Jari Okkonen.
Raahessa jätinkirkkoja on peräti kahdeksan kappaleen keskittymä: Kastellin,
Pikkuliekokankaan, Kehäkankaan, Pirttivaaran,
Pirttihaudankankaan,
Kettukankaan, Kiviojankankaan sekä Jylhänharjun eli Pikku Jakenaron jätinkirkot.
Suurin osa Pohjois-Pohjanmaan jätinkirkoista sijaitsee noin 10-40 kilometrin
etäisyydellä nykyisestä merenrannasta, ja
ne ajoittuvat enimmäkseen vuosisatoihin
3500-2000
eKr.
Jätinkirkkokulttuuri
taantui ja jätinkirkot jäivät pois käytöstä
noin 1500 eKr.
Jätinkirkkojen käyttötarkoitusta ei ole
saatu varmasti selvitettyä. Tutkijat ovat
vuosikymmenten varrella arvelleet niiden
olleen esimerkiksi poronlypsyaitauksia,
”viimeisten pakanain kokouspaikkoja” tai
kalmistoja.
Todennäköisesti
jätinkirkot
liittyivät
kuitenkin hylkeenpyyntiin, joka oli kivikautisella Pohjanlahden rannikolla yksi
tärkeimmistä
toimeentulon
lähteistä.
Jätinkirkot toimivat luultavasti pyynnin
tukikohtina sekä saaliin
varastointipaikkoina.
käsittely-
ja
On myös mahdollista, että jätinkirkoilla oli
kivikauden ihmisille jokin symbolinen
merkitys esimerkiksi reviirimerkkeinä tai
kulttipaikkoina.
Jätinkirkon rakentaminen oli yhteisölle suuri voimainponnistus, joka vaati yhteistyötä ja organisointikykyä.
Kuvassa Kastellin jätinkirkko.
Pohjanmaan
rannikkoalueella
asui
jätinkirkkojen
aikakaudella
aiempaa
enemmän ihmisiä. Enää ei liikuttu
paikasta toiseen vuodenkierron myötä,
vaan asetuttiin samoille sijoille asumaan
koko vuodeksi. Toimeentulo sitoutui
merenrannan
resursseihin.
Talouden
erikoistumisen myötä ihmiset tulivat myös
riippuvaisiksi pyynnin ja varastoimisen
kannalta tärkeistä paikoista. Niinpä
yhteisön kannatti käyttää aikaa myös
jätinkirkkojen
kaltaisten
suurten
rakennushankkeiden toteuttamiseen.
Jätinkirkkojen läheisyydessä on usein
samaan aikaan käytössä olleita kiviröykkiöitä sekä asuinpainanteita. Kastellin
ja Kettukankaan jätinkirkkojen yhteydestä
on löydetty myös kymmenittäin palokivikumpuja, jotka liittynevät hylkeenrasvan jalostamiseen traaniöljyksi.
KASTELLIN JÄTINKIRKKO
Kastellin jätinkirkko tai ”linnanraunio” on
yksi suurimmista tunnetuista jätinkirkoista. Se on noin 58 metrin pituinen ja
kulmistaan pyöristyneen suorakulmion
muotoinen. Leveyttä kivikehällä on noin
36 metriä. Vallit ovat huomattavan leveät
ja kohoavat paikoin lähes puolentoista
metrin korkuisiksi. Vallin jokaisella sivulla
on painaumia, jotka on tulkittu
aukoiksi.
portti-
Jätinkirkon läheisyydessä on lisäksi reilut
20 kiviröykkiötä, useita kymmeniä palokivikumpuja sekä muutama asuinpainanne.
Kookas Kastellin jätinkirkko erottuu maastosta selvästi.
Tutkimuksia jo 1800-luvulla
Kastellin valtavan suuri kivikautinen
rakennelma on kiehtonut niin kansan kuin
tutkijoidenkin mieliä jo vuosisatoja.
Varhaisimman dokumentoidun tutkimuksen suoritti 1860-luvulla J. W. Calamnius,
joka kaivautti kaksi röykkiötä ”Kastellin
linnan” läheisyydessä.
siis tulosta sekä luonnon että ihmisen
toiminnasta.
J. W. Calamniuksen piirros Kastellin jätinkirkosta.
(j. W. Calamnius: ”Muinais-tiedustuksia Pohjanperiltä”, Suomi
II:7. 1868.)
Calamnius ei löytänyt mitään merkittävää,
mutta päätteli röykkiöiden liittyvän
”linnaan” ja lappalaisiin. Hän mainitsee
myös, että raahelaiset tohtori C. R.
Ehrström
(museon
perustaja!)
ja
postimestari Wallenius olisivat kaivaneet
Kastellissa vuosina 1854-55.
Ensimmäisen
tieteellisen
kaivauksen
suorittivat valtakunnallisesti tunnustetut
tiedemiehet Julius Ailio ja Sakari Pälsi
vuonna 1920. Kaivauksen löydöt ovat
esillä vitriinissä. Varsinaisia asumisen
merkkejä, kuten liesikiveyksiä kaksikko ei
havainnut.
Ailio arveli, että kivikehä oli luonnon
muovaama
rantavalli,
jota
ihmiset
sittemmin alkoivat käyttää hyväkseen.
Myöhemmät tutkijat ovat kuitenkin eri
mieltä, sillä kivikehän päällä kiertää
vallimainen rakenne, jossa on nähtävissä
selvät ihmisen työn jäljet. Jätinkirkko on
Ailion ja Pälsin kartta Kastellista vuodelta 1920.
(Julius
Ailio:
”Ovatko
Pohjanmaan
muinaisjäännöksiä?”, Suomen museo 1922)
jättiläislinnat
Tuoreimmissa tutkimuksissa on tarkasteltu alueen muita muinaisjäännöstyyppejä,
kuten palokivikumpuja ja asuinpainanteita. Jätinkirkon lähellä sijaitsevasta asuinpainanteesta löydettiin pala asbestisekoitteista keramiikkaa. Tutkimuksissa
on todettu selvät merkit pitkäaikaisesta
asumisesta
jätinkirkon
välittömässä
läheisyydessä.
PIKKULIEKOKANKAAN JÄTINKIRKKO
Jätinkirkkojen arvoituksen selvittämiseksi
Oulun yliopistossa perustettiin 1970-luvun
lopulla
jätinkirkkoprojekti.
Projektin
puitteissa tehtiin tähän mennessä laajin
jätinkirkon
kaivaustutkimus
Pattijoen
Pikkuliekokankaalla.
Noin 18 x 13 metrin kokoisen kehävallin
sisäpuoleinen ala tutkittiin kokonaan,
samoin tutkittiin suuri alue myös
vallikehän ulkopuolelta. Lisäksi kaivettiin
kaksi kiviröykkiötä ja osa yhdestä
suuremmasta röykkiöstä.
Maaperästä ei tavattu pitempiaikaiseen
asumiseen viittaavia merkkejä, mutta
todisteita ihmisen oleskelusta alueella
kuitenkin löytyi. Maa oli likaantunut
noesta ja hiilestä tulenpidon seurauksena,
ja
kaivauslöydöt
jätinkirkosta,
sen
ympäriltä ja röykkiöistä puhuvat omaa
selvää kieltään ihmisen läsnäolosta.
Kivikautista materiaalia löytyi kaikilta
kaivetuilta alueilta: kvartsi- ja kvartsiittiiskosten lisäksi kvartsi- ja liuske-esineitä
ja niiden katkelmia sekä pari palaa piitä.
Tyytyväiset kaivajat Pikkuliekokankaan jätinkirkon tantereella pintamaan poiston jälkeen.
Kuva Oulun yliopisto/arkeologian laboratorio.
Merkittävimpiä löytöjä olivat kuitenkin
saviastian palaset, jotka ovat yhä ainoat
jätinkirkon
sisäpuolelta
keramiikkalöydöt.
tehdyt
Koristelemattomat
keramiikansirpaleet
löytyivät läheltä yhtä jätinkirkon ”porttiaukoista”. Kaikki seitsemän löytynyttä
palaa kuulunevat samaan kookkaaseen
astiaan, jonka suun halkaisijan on arvioitu
olleen noin 45-50 cm. Saveen on lisätty
sekoitteeksi
asbestikuituja
lujuutta
antamaan.
Kiintoisimmat ovat kaksi yhteensopivaa
palaa, joiden reunalista on taivutettu
sisäänpäin 90 asteen kulmassa. Nämä
palat osoittavat astian kuuluvan ns.
Pöljän tyypin keramiikkaryhmään, jota on
käytetty kivikauden loppupuolella (31002000 eKr.) Itä- ja Pohjois-Suomessa.
Pikkuliekokankaan löytöjä. Ylempänä vihreästä sädekiviliuskeesta hiottu pienoistaltta, alempana reunapaloja
keramiikka-astiasta.
Pikkuliekokankaalta löydettiin ensimmäistä kertaa jätinkirkosta keramiikkaa. Saviastia
oli rikkoutunut jätinkirkon porttiaukon kohdalle. Astianpalat ovat ns. Pöljän keramiikkaa.
Kuva Oulun yliopisto/arkeologian laboratorio.
PIKKU JAKENARON JA PIRTTIHAUDANKANKAAN JÄTINKIRKOT
Raahen museossakin innostuttiin 1980luvun puolivälissä Aulis Forssin johdolla
tutkimaan kotikulmiemme jätinkirkkoja.
Ensimmäiseksi tutkimuskohteeksi valittiin
Pikku Jakenaron jätinkirkko Mattilanperän
Jylhänharjulla. Sen melko pieni (n. 33 x
16 m) ja loiva kehävalli kohoaa 30-80 cm
kehän keskustasannetta korkeammalle.
Kaivauksissa vuonna 1986 vallikehän
sisäpuolinen
alue
tutkittiin
lähes
kokonaan.
Kesällä
1987
jatkettiin
jätinkirkkotutkimuksia
Piehingissä
Pirttihaudankankaalla.
Laajaan
Laivakankaaseen
liittyvä Pirttihaudankangas sijaitsee Laivakankaan kullanetsintätöiden yhteydessä
syntyneiden louhosten lähellä.
Pirttihaudankankaan
jätinkirkko
on
muodoltaan harvinaisempi ovaali eikä
tavallisempi suorakulmio, ja siinä voidaan
erottaa sekä sisä- että ulkovalli.
Molemmissa
kaivauksissa
löydettiin
runsain mitoin kvartsi-iskoksia sekä
muutamia liuske-esineiden kappaleita ja
joitakin kvartsiesineitä.
Kaivaukset eivät tuoneet lisävaloa jätinkirkkojen arvoitukseen, vaan lähinnä
vahvistivat niiden olleen lyhytaikaisia
oleskelupaikkoja.
Molempien
jätinkirkkojen
läheltä
tunnetaan
myös
röykkiöitä ja asuinpaikkavalleja kivikauden loppupuolelta, joten jätinkirkkojen
rakentajat lienevät asustelleet lähistöllä.
Pirttihaudankankaan jätinkirkon valli on varsin loiva ja matala, vain noin puolisen metriä, mutta kooltaan se
on yksi suurimmista tunnetuista jätinkirkoista (50 x 35 m)