1. No category

Finnskogar – Metsäsuomalaiset -julkaisu kertoo
Savon kaskiviljelyalueilta Ruotsin ja Norjan keskiosiin 1500- ja 1600-luvuilla muuttaneista suomalaisista. Se kuvaa metsäsuomalaisten omaleimaista kulttuuria ja kieltä, joka oli mielenkiintoinen
sekoitus vanhaa suomea ja skandinaavisia kieliä,
sekä kertoo, millaista siirtolaisten elämä uusilla
asuinalueilla oli.
Publikationen Finnskogar – Skogsfinnarna handlar
om finnarna som flyttade från svedjebruksområdena i Savolax till de mellersta delarna av Sverige
och Norge på 1500- och 1600-talen. Den beskriver
skogsfinnarnas särpräglade kultur och språk som
var en intressant blandning av gammal finska och
skandinaviska språk samt migranternas liv på de
nya bosättningsområdena.
Artiklarna i boken innehåller rikligt med prover på
skogsfinnarnas språk som innehöll drag från såväl den gamla finskan som svenskan och norskan.
Ett tema är den religion som utövades av skogsfinnarna och där drag av kristendomen och folktron förenades.
ISBN 978-951-616-256-3
Finnskogar – Metsäsuomalaiset
Kirjan artikkelit sisältävät runsaasti näytteitä metsäsuomalaisten kielestä, joka sisälsi niin vanhan
suomen kuin ruotsin ja norjankin piirteitä. Yhtenä
teemana on metsäsuomalaisten harjoittama uskonto, jossa yhdistyivät kristinuskon ja kansanuskon piirteet.
Finnskogar
–Metsäsuomalaiset
F i n n s ko g a r – M e t s ä s u o m a l a i s e t
Finnskogar
– Metsäsuomalaiset
Suomen kansallismuseon näyttely- ja kokoelmajulkaisuja 5
Finlands nationalmuseums utställnings- och samlingspublikationer 5
Julkaisija/ Utgivare: Museovirasto/Museiverket
Toimittaja/Redaktör: Antti Metsänkylä
Graafinen suunnittelu/Layout: Antero Airos
Kannet kuva/Pärmbild: Agency Leroy Oy
Takakansi/Bakre pärm: Maija Juvas
Paino/Tryckeri: Multiprint Oy
ISBN 978-951-616-256-3
ISSN-L 2243-1373, ISSN 2243-1373
Yle Radioateljee on tukenut Finnskogar – Metsäsuomalaiset -näyttelyn toteuttamista.
Utställningen Finnskogar – Metsäsuomalaiset har fått stöd av Yle Radioateljee.
Sisällys
Innehåll
Lukijalle . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 6
Till läsaren . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 7
Kirjoittajien esipuhe . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 9
Författarnas förord . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 10
A ntti M e ts ä nkyl ä
Metsäsuomalaiset – keitä he olivat ja ovat? . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 13
Skogsfinnarna – vem var och är de?
A ntti M e ts ä nkyl ä
Tutkijat metsäsuomalaisten parissa . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 21
Forskare bland skogsfinnarna
Astrid Reponen-Juvas . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 29
Paula A n d e rsson
Metsäsuomi . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 33
Skogsfinska
T uula Esk e lan d
Suomalaiset paikannimet elävät Ruotsin ja Norjan suomalaismetsissä����������������� 57
De finska ortnamnen lever i de svenska och norska finnskogarna
M arja - L iisa k e in ä n e n
Metsäsuomalaisten kansanusko . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 69
Skogsfinnarnas folktro
Kirjallisuutta . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 96
Lukijalle
6
Ruotsin valtakunnanpolitiikassa tehtiin
1500-luvun lopulla rationaalinen ratkaisu.
Houkuteltiin maan itäosista, lähinnä Suomen
savolaisalueilta, kaskiviljelyn osaavaa väkeä
Ruotsin keskiosiin, missä kaskeamiseen soveltuvaa metsää oli runsain mitoin käyttämättä. Suomen kaskialueilla puolestaan alkoi olla
pulaa metsistä.
Tuhannet suomalaiset aloittivat uuden elämän Ruotsin ja Norjan metsissä
1500–1600-luvuilla. Viljelyn ohella suomalaisten elinkeinoihin kuului myös karjanhoito ja
kalastus, ja vähitellen suomalaisväestöä työllistyi myös sahoille ja kaivoksille.
Metsäsuomalaisten tarina jäi koti-Suomessa pian unohduksiin. Ne lähtivät, joille kaskimaat eivät riittäneet, ja kotiin ei juuri ollut
mahdollisuutta pitää yhteyttä. Vieraalla maalla
suomalaiset maahanmuuttajat herättivät valtaväestön keskuudessa epäluuloa. Osa metsäsuomalaisista lähti edelleen Amerikkaan.
Siirtolaisuus on koskettanut lukemattomia ihmisiä kaikkina aikoina eri puolilla maailmaa. Pohjavireenä kulkee kysymys kulttuurin ja yhteisöllisen identiteetin merkityksestä
sekä säilymisestä, muuntumisesta tai katoamisesta.
Tutkijoiden kokoamat dokumentit antavat meille myös mahdollisuuden kurkistaa syvemmälle, miettiä, miltä tuntuu läh-
teä perustamaan kotia ja toimeentuloa lähes
tyhjin käsin. Virolaistutkija Julius Mägisten
1940–1950-lukujen vaihteessa haastattelema
Gustav Pålsson kertoo, että tarinan mukaan
ensimmäiset ensimmäiset metsäsuomalaiset
saapuivat Vermlantiin sirppi, suolavakkanen
ja pussillinen rukiin siemeniä kontissaan.
Tämä julkaisu liittyy näyttelyyn, jossa on
ensi kertaa esillä maisteri Astrid Reponen-Juvaksen vuonna 1932 keräämä kokoelma suomalaismetsien esineistöä. Kirjan kuvaus
suomalaismetsien kulttuurista ja sen tutkimuksesta on syntynyt ansioituneiden tutkijoiden yhteistyönä. Kiitän amanuenssi Antti
Metsänkylää, FK Paula Anderssonia, tohtori
Tuula Eskelandia ja tohtori Marja-Liisa Keinästä, jotka ovat vastanneet näyttelyn käsikirjoituksesta ja antaneet artikkelinsa Suomen
kansallismuseon julkaistavaksi.
Lisäksi kiitän lisensiaatti Meri-Helga Manteretta avusta ja esineiden lainaamisesta
näyttelyyn sekä Ateneumin taidemuseota
Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset (Kaski)
-teoksen lainaamisesta.
Elina Anttila
ylijohtaja
Suomen kansallismuseo
Till läsaren
I den svenska rikspolitiken tog man ett rationellt avgörande i slutet av 1500-talet. Från
de östra delarna, närmast från områden i
Savolax i Finland, lockade man människor
som behärskade svedjebruk till de mellersta delarna av Sverige där det fanns rikligt
med outnyttjade skogar som lämpade sig för
svedjebruk. På svedjebruksområdena i Finland började det i sin tur bli brist på skogar.
Tusentals finnar började ett nytt liv i de
svenska och norska skogarna på 1500- och
1600-talen. Utöver odling omfattade finnarnas
näringsgrenar också boskapsskötsel och fiske.
Småningom sysselsattes den finska befolkningen även vid sågverk och gruvor.
Hemma i Finland glömdes skogsfinnarnas
historia i hög grad nästan genast. De som
åkte hade inte tillräckligt med svedjemarker,
och det fanns inga möjlighet att hålla kontakt
med hemmet. I det främmande landet väckte de finska invandrarna misstro bland den
lokala befolkningen. En del av skogsfinnarna
reste vidare till Amerika.
Migrationen har berört otaliga människor
i alla tider i hela världen. Som underton ligger frågan om vad kulturen och gemenskapsidentiteten betyder samt om de bevaras,
modifieras eller försvinner.
Dokumenten som har sammanställts av
forskare ger oss också en möjlighet att ta en
titt på djupet, fundera hur det känns att med
nästan tomma händer åka iväg och grunda
ett hem och få en utkomst. Gustav Pålsson
som vid skiftet mellan 1940- och 1950-talen
intervjuades av den estniske forskaren Julius
Mägiste berättar att att enligt traditionen kom
de första skogsfinnarna till Värmland med en
skära, en saltpåse och en påse rågfrön i sin
kont.
Denna publikation anknyter till denna utställning där man för första gången visar
den samling av skogsfinnarnas föremål som
samlades av magister Astrid Reponen-Juvas
1932. Bokens beskrivning av skogsfinnarnas
kultur och forskningen om denna har skapats
i samarbete mellan meriterade forskare. Jag
tackar amanuens Antti Metsänkylä, FK Paula
Andersson, doktor Tuula Eskeland och doktor
Marja-Liisa Keinänen som har svarat för manuset för utställningen och gett sina artiklar
till Finlands nationalmuseum för publicering.
Dessutom tackar jag licentiat Meri-Helga
Mantere för hennes hjälp och för lånet av föremål till utställningen samt Ateneums konstmuseum för lånet av Eero Järnefelts verk Trälar under penningen (Sved).
Elina Anttila
överdirektör
Finlands nationalmuseum
7
Astrid Reponen. Kuva: Tyyni Vahter.
Astrid Reponen. Foto: Tyyni Vahter.
Kirjoittajien
esipuhe
Kansallismuseon Metsäsuomalaiset – Finnskogar -näyttely ja -julkaisu kertovat Ruotsin ja Norjan metsäsuomalaisasutuksesta,
joka syntyi 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun
alkupuolella suuren siirtolaisaallon myötä.
Tutkimus on ollut aikojen kuluessa vaihtelevassa määrin kiinnostunut näistä niin sanotuista metsäsuomalaisista. Suomessa metsäsuomalaisia tekivät ensimmäisinä tunnetuksi
Henrik Gabriel Porthan (1739–1804) ja Carl Axel
Gottlund (1796–1875).
Kansa- ja kielitieteilijä Astrid Reponen-Juvas
(1905–1940) vietti 1930-luvun alussa kolme
kesää metsäsuomalaisten parissa, tallensi
heidän sanastoaan sekä keräsi kansanperinteeseen ja rakennuskulttuuriin liittyvää aineistoa. Kesällä 1932 hän keräsi metsäsuomalaisalueelta myös 130 esineen kokoelman
Suomen kansallismuseota varten.
Astrid Reponen ja muut samoihin aikoihin
suomalaismetsissä liikkuneet tutkijat, erityisesti Albert Hämäläinen, Helmi Helminen, Maija
Juvas ja Kustaa Vilkuna, tallensivat suomalaista kulttuuriperintöä ajalle tyypillisessä kansallisessa hengessä. Tavoitteena oli selvittää,
millaiseksi suomalaisväestön elämä oli Ruotsissa ja Norjassa muotoutunut, mutta myös
käyttää aineistoja kansanelämän piirteiden
tutkimiseen väestön lähtöalueilla. Näiden
tutkijoiden työ edustaa yhtä varsin aktiivista
vaihetta suomalaismetsien asukkaiden tutkimushistoriassa.
Tammikuussa 2015
Kirjoittajat
9
Författarnas
förord
Nationalmuseets utställning och publikation
Metsäsuomalaiset – Finnskogar handlar om den
skogsfinska bosättningen i Sverige och Norge.
Denna bildades genom den stora migrantvågen i slutet av 1500-talet och under första hälften av 1600-talet. Inom forskningen
har det under årens lopp funnits ett varierande intresse för dessa så kallade skogsfinnar.
Bland de första som bidrog till att skogsfinnarna blev kända i Finland var Henrik Gabriel Porthan (1739–1804) och Carl Axel Gottlund
(1796–1875).
Etnologen och språkvetaren Astrid Reponen-Juvas (1905–1940) tillbringade i början av
1930-talet tre somrar bland skogsfinnarna,
samlade deras vokabulär samt material om
deras folktradition och byggnadskultur. Sommaren 1932 samlade hon in 130 föremål för
Finlands nationalmuseum.
10
Astrid Reponen och de andra forskarna
som rörde sig i finnskogarna vid samma tidpunkt, i synnerhet Albert Hämäläinen, Helmi
Helminen, Maija Juvas och Kustaa Vilkuna, dokumenterade det finska kulturarvet i en nationell anda som var typisk för epoken. Syftet
var att reda ut hur den finska befolkningens
liv hade utformats i Sverige och Norge, men
även att använda materialet för att undersöka särdragen i folklivet på de platser som de
hade lämnat. Dessa forskares arbete representerar ett mycket aktivt skede i forskningshistorien om invånarna i finnskogarna.
Januari 2015
Författarna
Kontti, Östmark. Kuva: Matti Huuhka.
Kont, Östmark. Foto: Matti Huuhka.
11
84-vuotias Ola Bergman, Hollandstorp, Östmark, 1931. Kuva: Albert Hämäläinen.
12
Ola Bergman, 84 år, Hollandstorp, Östmark, 1931. Foto: Albert Hämäläinen.
Metsäsuomalaiset
– keitä he
olivat ja ovat?
A ntti M e ts ä nkyl ä
Ruotsissa oli laajoja kaskiviljelyyn soveltuvia
metsäalueita, eikä kaskeamistekniikka ollut
yleisesti käytössä. Kruunu päätti houkutella
kaskenpolttotaitoista väkeä valtakunnan itäisestä osasta, Suomesta, jossa kaskimaasta
oli pulaa. Lisäksi savolaisperheet olivat yleensä suuria, mitä pidettiin etuna uudisasutukselle. Lupasipa kruunu vielä muuttajille usean
vuoden verovapauden, mikä varmasti lisäsi
lähtijöiden intoa.
K r u u n u n o h ja a m a n a ,
Metsäsuomalaisiksi sanotaan suomalaisia uudisasukkaita, jotka muuttivat KeskiRuotsiin ja Kaakkois-Norjaan noin vuosina
1580–1640. Suurin osa heistä lähti Savon
kaskiviljelyalueilta, joilla maata ei riittänyt viljeltäviksi suurten perheiden kaikille
pojille. Kun vanhin poika jatkoi tilan pitoa,
nuorempien lasten oli löydettävä itselleen
elanto muualta.
Skogsfinnarna
– vem var och
är de?
A ntti M e ts ä nkyl ä
De finska nybyggarna som ungefär under åren 1580–1640 flyttade till mellersta
Sverige och sydöstra Norge kallas skogsfinnar. Majoriteten av dessa härstammade från svedjebruksområden i Savolax
där marken inte längre räckte till för odling bland alla söner i de stora familjerna.
När den äldste sonen tog över gården var
de yngre barnen tvungna att få sin utkomst annanstans ifrån.
pa r e m p i e n o lo j e n t o i vo s s a
Suomalaisasutuksen synty oli osa pitkää
ja monivaiheista historiallista kehityskulkua. Suomalaisia oli lähtenyt Ruotsiin jo
aiemminkin. Kruunun ohjaamassa muuttoliikkeessä otettiin huomioon sekä lähtöettä tuloalueen ongelmat. Lähdön syynä oli
yleensä kaskimaiden riittämättömyys. Ruot-
I Sverige fanns det omfattande obebodda
skogsområden som lämpade sig för svedjebruk och där svedjetekniken inte tillämpades
allmänt. Kronan beslöt att locka svedjebrukskunnigt folk från rikets östra del, Finland, där
det inte fanns tillräckligt med svedjemarker
för alla. Dessutom var de savolaxiska familjerna i allmänhet stora vilket ansågs vara en
fördel för nybyggandet. Därtill utlovade kronan flera års skattefrihet för inflyttarna vilket
säkert ökade utvandrarnas iver.
U n d e r l e d n i n g av k r o n a n ,
i hopp om bättre förhållanden
Uppkomsten av den finska bosättningen var
ett led i det långa och händelserika historiska
utvecklingsförloppet. Redan tidigare hade finnar gett sig iväg till Sverige. I flyttrörelsen som
leddes av kronan beaktades problemen i både
utrese- och inreseområdet. Orsaken till utflytt-
13
14
sin metsäalueille taas ei haluttu lisää liikkuvaa, metsästyksestä ja kalastuksesta elantonsa saavaa väkeä.
Näin syntyi suomalaisasutus, joka levisi laajoille alueille Ruotsiin ja myös Norjan
kaakkoisosiin. Kaskiviljelyn ohella suomalaisten elinkeinoiksi vakiintuivat peltoviljely, karjanhoito, kalastus ja metsästys.
Myös kaivokset, metsätyö ja sahat työllistivät. Kun Ruotsista 1630-luvun lopulta lähtien suuntautui lyhytaikainen muuttoliike
Pohjois-Amerikan itärannikolle, Delawaren
Uuden Ruotsin siirtokuntaan, muuttajien
joukossa oli myös noin 500–600 metsäsuomalaista.
Ruotsissa ja Norjassa nämä suomalaiset
uudisasukkaat säilyttivät omaleimaisen kulttuurinsa, omat tapansa ja kielensä. Ympärillä
asuva kantaväestö suhtautui heihin varauksella – kuten usein käy, kun tulokkaiden kieli
ja kulttuuri poikkeavat suuresti valtaväestön
kielestä ja kulttuurista. Epäluulo oli molemminpuolista, ja erilaisia harhakäsityksiä vallitsi puolin ja toisin. Siltä pohjalta versoivat
riitajutut, joita asiakirjojen perusteella näyttää
syntyneen kantaväestön ja suomalaisten välille.
ningen var i allmänhet att svedjemarkerna inte
räckte till. I de svenska skogsområdena ville
man däremot inte ha mer rörlig befolkning
som fick sin utkomst från jakt och fiske.
På detta sätt bildades den finska bosättningen som spred sig till stora områden av
Sverige och även till de östra delarna av Norge. Parallellt med svedjebruket etablerades
åkerodling, boskapsskötsel, fiske och jakt
som näringsgrenar. Också gruvor, skogsarbete och sågverk skapade sysselsättning. På
1630-talet riktades en kortvarig flyttrörelse
från Sverige till den nordamerikanska östkusten till den svenska kolonin i Delaware,
och bland utvandrarna fanns även 500–600
skogsfinnar.
I Sverige och Norge bevarade de finska
nybyggarna länge sin särpräglade kultur, sina
egna seder och sitt eget språk. Ursprungsbefolkningen i omgivningen förhöll sig reserverat till skogsfinnarna – precis som fallet ofta
är när inflyttarnas språk och kultur i hög grad
avviker från ursprungsbefolkningens språk
och kultur. Misstron var ömsesidig och olika
typer av vanföreställningar rådde bland båda
grupperna. På grund av detta spirade tvistefrågor som enligt dokumenten verkar ha
uppstått mellan ursprungsbefolkningen och
finnarna.
K u lt t u u r i s u l a u t u u
vähitellen
Suomalaiset asuivat paikoin pitkään erillään
ruotsalais- ja norjalaisväestöstä. Suomalaismetsien reuna-alueilla suomenkieliset asukkaat sulautuivat valtaväestöön nopeammin
kielellisesti ja kulttuurisesti. Ydinalueiden suomalaisasukkaat, joilla oli vähemmän yhteyksiä ruotsalaisiin ja norjalaisiin, säilyttivät suomalaiset tapansa ja kielensä huomattavasti
pitempään.
Vuosisatojen kuluessa suomalaisväestö sulautui vähitellen alkuperäisväestöön,
K u lt u r e n i n t e g r e r a s
småningom
På sina håll levde finnarna länge åtskilda från
den svenska och norska befolkningen. Vid utkanterna av finnskogarna anpassade sig de
finskspråkiga invånarna språkligt och kulturellt snabbare till ursprungsbefolkningen.
De finska invånarna i de mittersta områdena hade mindre kontakt med svenskarna och
norrmännen, och därför bevarade de sina seder och sitt språk betydligt längre.
Heinämiehiä Puralassa, 1931. Kuva: Albert Hämäläinen.
Slåtterkarlar i Purala, 1931. Foto: Albert Hämäläinen.
15
Kudontaa kangaspuilla, Mulldusen, Röjdåfors, Östmark, 1930. Kuva: Astrid Reponen.
16
Vävning i vävstol, Mulldusen, Röjdåfors, Östmark, 1930. Foto: Astrid Reponen.
omaksui heidän tapojaan ja vähitellen oma
kielikin unohtui. 1900-luvun puolivälissä
kieltä taitavia oli vielä joitakin kymmeniä,
1960-luvulla enää muutamia. Tämän jälkeen
metsäsuomi aktiivisesti käytettävänä jokapäiväisenä kielenä alkoi kadota, vaikka kieltä
ymmärtäviä vielä löytyikin.
Metsäsuomalaisalueella on edelleen ihmisiä, jotka ovat oppineet isovanhemmiltaan
yksittäisiä sanoja tai loruja – ehkä niitä voisi
luonnehtia relikteiksi, jäänteiksi. Kielellisen
sulautumisen ohella tapahtui myös kulttuurinen sulautuminen. Voisi ajatella, että parhaiten kielen ja kulttuurin piirteitä säilyi niissä suvuissa, joissa säilyi myös tieto omasta
metsäsuomalaistaustasta. Suomalaisperäiset
paikannimet ovat myös jääneet todistamaan
seuduille muuttaneiden asukkaiden alkuperästä.
Metsäsuomalainen
Under seklens lopp integrerades den
finska befolkningen småningom med ursprungsbefolkningen, tillägnade sig deras
seder och glömde så småningom även sitt
eget språk. I mitten av 1900-talet fanns det
några tiotals personer som kunde språket, på
1960-talet endast ett fåtal. Därefter började
skogsfinskan som ett aktivt vardagsspråk dö
ut, även om det fortfarande fanns personer
som förstod språket.
I finnskogsområdena finns det fortfarande
personer som har lärt sig enstaka ord eller ramsor av sina mor- eller farföräldrar – dessa kan
kanske karaktäriseras som relikter, kvarlevor.
Parallellt med den språkliga integreringen skedde också en kulturell integrering. Man kunde
tänka sig att språkliga och kulturella drag bäst
bevarades i släkter där även vetskapen om det
skogsfinska ursprunget bevarades. Ortnamn
med finskt ursprung vittnar om ursprunget
bland invånarna som flyttade till området.
D e t s ko g s f i n s k a a r v e t
perintö elää
Ruotsissa ja Norjassa metsäsuomalaiset
(skogsfinnar, skogfinner) ja heidän asuinalueensa eli suomalaismetsät (Finnskogar,
Finnskoger, Finnmarker) ovat nykyään tunnettuja. Sukututkimuksen kautta lukemattomat skandinaavit ovat havainneet juuriensa johtavan Suomeen. Norjan suurkäräjien
vuonna 1998 tekemän päätöksen mukaan
maassa on viisi kansallista vähemmistöä,
joista yksi on metsäsuomalaiset. Vähemmistöstatuksen saaminen on selkiyttänyt Norjan
metsäsuomalaisten identiteettiä, ja heidän
keskuudessaan toimii lukuisia järjestöjä.
Ruotsissa metsäsuomalaisten asema on toisenlainen. Ruotsinsuomalaiset ovat kansallinen
vähemmistö, joka muodostuu Ruotsiin toisen
maailmansodan jälkeen muuttaneista suomalaisista ja heidän jälkeläisistään. Ruotsin met-
l e v e r v i da r e
I dag är skogsfinnar i Sverige, skogfinner i
Norge och deras bosättningsområden, dvs.
Finnskogar, Finnskoger och Finnmarker väl
kända i båda länderna. Genom släktforskning har otaliga skandinaver upptäckt att de
har rötter i Finland. Enligt ett beslut som fattades av Norges storting 1998 finns det fem
nationella minoriteter av vilka en är skogsfinnarna. I och med att minoritetsstatus har
erhållits har identiteten bland skogsfinnarna
i Norge förstärkts, och det finns ett flertal aktiva organisationer bland dem.
I Sverige är skogsfinnarnas ställning en
annan. Sverigefinnar är en nationell minoritet
som består av finnar, som efter andra världskriget utvandrade till Sverige, samt av deras
ättlingar. Skogsfinnarna i Sverige är en historisk minoritet som har haft stor betydelse för
17
18
säsuomalaiset ovat historiallinen vähemmistö,
jonka merkitys on ollut tärkeä ruotsinsuomalaisten identiteetille. Vahva identiteetti leimaa
useita Ruotsissa toimivia alan järjestöjä, joiden
päämääränä on vaalia metsäsuomalaista aineellista ja aineetonta kulttuuriperintöä.
Suomalaismetsät ovat erikoislaatuinen
kulttuurialue, jossa paikannimien lisäksi on
säilynyt monia muita suomalaisperäisiä ominaispiirteitä. Suomalaisista juurista kertovat alueelle tyypilliset rakennukset, savupirtit, savusaunat ja riihet. Alueen asukkaat ovat
nykyisin hyvin tietoisia perinteistään, kuten
ruoka- ja musiikkiperinteistä. Ne ovat saaneet vaikutteita ympäröivästä ruotsalaisesta
ja norjalaisesta kulttuurista, ja tuloksena on
omaperäinen kulttuuri, joka ei ole suomalaista, ruotsalaista eikä norjalaista, vaan alueen
omaa metsäsuomalaiskulttuuria.
Perinteet ja omista juurista kiinni pitäminen merkitsevät paljon nykypäivien suoma-
laismetsien asukkaille. Kiinnostus suomalaismetsiä ja niiden kulttuuria kohtaan on
kasvanut. Kummassakin maassa toimii metsäsuomalaismuseoita, järjestöjä ja yhdistyksiä, jotka ylläpitävät suomalaismetsien
kulttuuriperintöä ja markkinoivat alueita matkailukohteina. Norjan museoista mainittakoon Finnetunet vuodelta 1942 sekä vuonna
2005 perustettu Norsk Skogfinsk Museum,
Ruotsissa toimii Skräddrabon Finnskogsmuseet. Lisäksi Karlstadissa sijaitsevan Värmlands Museumin yhteyteen kuuluu Torsby
Finnskogscentrum museokokoelmineen ja
arkistoaineistoineen. Ruotsin ja Norjan rajalle
pystytettiin vuonna 1970 muistokivi, johon on
kirjattu kaikkiaan 431 metsäsuomalaista sukunimeä.
Metsäsuomalaiseen kulttuuriin liittyviä
yhdistyksiä ovat esimerkiksi ruotsalais-norjalainen Solør-Värmland Finnkulturforening
ja Finnskogen Turistforening. Vuonna 1992
den sverigefinska identiteten. Många organisationer som är verksamma i Sverige präglas av en stark identitet, och deras syfte är att
värna skogsfinnarnas materiella och immateriella kulturarv.
Finnskogarna är ett särpräglat kulturområde där förutom ortnamnen även många andra
särdrag med finskt ursprung har bevarats. De
byggnader, rökstugor, rökbastur och rior som
är typiska för området är ett bevis på de finska
rötterna. Invånarna i området är i dag mycket medvetna om sina traditioner, till exempel
mat- och musiktraditionerna. Traditionerna har
influerats av den svenska och norska kulturen,
och detta har resulterat i en egenartad kultur
som inte är finsk, svensk eller norsk, utan en
egen finnskogskultur i området.
För invånarna i de nuvarande finnskogarna har det stor betydelse att värna om de finska traditionerna och att hålla fast vid sina
egna rötter. Intresset för finnskogarna och
deras kultur har ökat. I båda länderna verkar
skogsfinska museer, organisationer och föreningar som upprätthåller skogsfinnarnas
kulturarv och marknadsför områdena som
turistdestinationer. Bland de norska museerna kan nämnas Finnetunet från 1942 samt
Norsk Skogfinsk Museum som grundades
2005. I Sverige verkar Finnskogsmuseet i
Skräddrabo, och i anslutning till Värmlands
Museum i Karlstad finns Torsby Finnskogscentrum med sina museisamlingar och sitt
arkivmaterial. Vid gränsen mellan Sverige
och Norge restes en minnessten 1970. På
denna har namnen på 431 släkter som flyttat
till området ristats in.
Föreningarna med anknytning till den
skogsfinska kulturen omfattar till exempel
den svensk-norska Solør-Värmland Finnkulturforening och Finnskogen Turistforening.
År 1992 grundades den svensk-norska samarbetsorganisationen FINNSAM (Finnbygder
perustettiin ruotsalais-norjalainen yhteistyöjärjestö FINNSAM (Finnbygder i samverkan).
Sen tehtävänä on edistää yhteistyötä eri metsäsuomalaisalueiden välillä ja koordinoida
muun muassa erilaisia suomalaismetsiin liittyviä tapahtumia. Yhdistyksen jäsenten panos
suomalaismetsien kotiseutututkimuksessa
on merkittävä ja se järjestää vuosittain seminaareja eri puolilla suomalaismetsien aluetta.
FINNSAM tekee merkittävää työtä myös metsäsuomalaisen kulttuurin vaalijana.
Muita järjestöjä ovat Ruotsissa Taalainmaan alueella toimiva Finnmarkens Hem-
bygdsförening/Kroktorp sekä Losissa ja Orsassa toimiva Finnmarkens historiegrupp.
2000-luvulla on myös perustettu Keski-Ruotsin turismia edistävät yhdistykset Finnskogarna.com ja Föreningen Finnskogsriket.
Suomalaismetsissä ollaan hyvin kiinnostuneita sukututkimuksesta, jonka avulla monet ovat saaneet selville suomalaiset sukujuurensa. Siinä käytetään nykyään apuna
dna-testausta, joka avaa uusia mahdollisuuksia saada tietoa esivanhempien alkuperästä.
i samverkan). Dess uppgift är att främja samarbetet mellan de olika finnskogsområdena
bland annat genom olika evenemang med
anknytning till finnskogarna. Föreningsmedlemmarnas insatser i hembygdsforskning om
finnskogarna är betydande, och årligen ordnas seminarier på olika ställen i finnskogsområdet. FINNSAM utför även ett betydande
arbete som värnare av den skogsfinska kulturen.
I området verkar även andra organisationer, i Dalarna i Sverige Finnmarkens Hem-
bygdsförening/Kroktorp och Finnmarkens
historiegrupp i Los och Orsa. På 2000-talet
grundades även föreningarna Finnskogarna.com och Föreningen Finnskogsriket som
främjar turismen i mellersta Sverige.
I finnskogarna finns det ett stort intresse
för släktforskning. Med hjälp av släktforskningen har många fått veta att de har finska
släktrötter. Som hjälp i denna använder man i
dag dna-testning som ger nya möjligheter att
ta reda på förfädernas ursprung.
19
Svenshöjdenin isäntä Per Henriksson, josta A. Hämäläinen huomauttaa: ”Osaa vielä heikosti suomea”,
1931. Kuva: Albert Hämäläinen.
Svenshöjdens husbonde Per Henriksson om vilken A. Hämäläinen anmärker: ”Kan ännu lite finska”, 1931.
20
Foto: Albert Hämäläinen.
Tutkijat
metsäsuomalaisten
parissa
A ntti M e ts ä nkyl ä
Suomessa monetkaan eivät muistaneet metsäsuomalaisten olemassaoloa tai edes tienneet siitä. Henrik Gabriel Porthan oli kirjoittanut
metsäsuomalaisista joitakin artikkeleita, mutta tämän jälkeen heidät käytännössä unohdettiin. Metsäsuomalaiset ”elivät pitkän ajanjakson jokseenkin ulkopuolella sen kansan
tietoisuutta, josta he olivat osa”, kuten Albert
Hämäläinen kirjoitti 1941.
G o t t l u n d l ö ys i m e t s ä suomalaiset uudelleen
Valtakunnan länsiosiin muuttaneiden
metsäsuomalaisten yhteydet Suomessa asuvaan kotiväkeen perustuivat lähinnä kirjeenvaihtoon. Useimmat heistä eivät luultavasti enää koskaan tavanneet
Suomeen jääneitä sukulaisiaan. Uudessa
asuinympäristössä he olivat hyvin pitkälti omillaan.
Seuraava tutkija, joka kiinnostui metsäsuomalaisista, oli Carl Axel Gottlund (1796–1875),
suomalainen kirjailija, lehtimies ja kansanperinteen kerääjä. Hän teki nuorena opiskelijana
kaksi matkaa metsäsuomalaisten pariin vuosina 1817 ja 1821. Gottlund oli värikäs ja omana aikanaan kiistanalainen persoona, mutta
myös ensimmäinen, joka kiinnitti kirjoituk-
Forskare
bland
skogsfinnarna
I Finland fanns det många som inte mindes
skogsfinnarnas existens eller ens kände till
skogsfinnarna. Henrik Gabriel Porthan hade
skrivit några artiklar om skogsfinnarna, men
därefter glömdes de praktiskt taget. Skogsfinnarna ”levde en lång period utan att det folk
som de var en del av kände till dem”, såsom
Albert Hämäläinen skrev 1941.
A ntti M e ts ä nkyl ä
G o t t l u n d å t e r fa n n
s ko g s f i n n a r n a
Skogsfinnarna som flyttade till de västra delarna av riket höll kontakt med familjen i Finland främst genom brevväxling. De flesta av dem träffade sannolikt
aldrig mer sina släktingar som blev kvar
i Finland. I den nya boendemiljön var de
i mycket hög grad tvungna att klara sig
på egen hand.
En forskare som fattade intresse för skogsfinnarna var Carl Axel Gottlund (1796–1875),
en finsk författare, journalist och folktraditionssamlare. Som ung studerande gjorde
han två resor till finnskogarna 1817 och 1821.
Gottlund var färgstark och på sin tid en kontroversiell person, men också den första som
i sina artiklar fäste uppmärksamhet vid den
finska befolkningen i Sverige och Norge.
21
22
sissaan huomiota Ruotsin ja Norjan suomalaisväestöön. Hän myös kamppaili metsäsuomalaisten etujen puolesta. Tämän vuoksi
ruotsinsuomalainen väestö on valinnut äskettäin Gottlundin syntymäpäivän 24.2. ruotsinsuomalaisten päiväksi.
Metsäsuomalaismurteen tutkimuksen
aloitti Torsten G. Aminoff teoksellaan Tietoja Wermlannin Suomalaisista (1876). 1800-luvun
merkittäviä metsäsuomalaisia koskevia tutkimuksia oli Petrus Nordmannin väitöskirja Finnarna i mellersta Sverige (1888).
Väinö Wallin (myöhemmin Voionmaa) julkaisi vuonna 1888 nuorisolle suunnatun kirjasen
Metsäsuomalaiset Ruotsissa, mikä osoittaa, että
nuorille haluttiin kertoa länsinaapuriin muuttaneista suomalaisista. Kansanrunouden tutkija
Väinö Salminen puolestaan julkaisi kirjan Skandinavian metsäsuomalaisten vaiheet vuonna 1909.
Merkittäviä ruotsalaisia aineistonkerääjiä olivat Karlstadin seminaarin adjunkti
Albrekt Segerstedt (1844–1894) ja kansatieteilijä, intendentti Nils Keyland (1867–1924). Ensin
mainittu keräsi ja julkaisi erityisesti kieleen ja
kansanperinteeseen liittyvää aineistoa sekä
lahjoitti Helsingin yliopistolle 1888 kaksi suomalaisalueilta peräisin olevaa kalenterisauvaa, jotka myöhemmin siirrettiin Suomen
kansallismuseon kokoelmiin. Keyland puolestaan kokosi laajan esinekokoelman Nordiska
museetiin Tukholmaan. Hän kuului myös itse
metsäsuomalaiseen sukuun.
Han kämpade även för skogsfinnarnas intressen. Av denna anledning har den sverigefinska befolkningen nyligen valt Gottlunds
födelsedag, den 24 februari som sverigefinnarnas dag.
Forskningen om den skogsfinska dialekten inleddes av Torsten G. Aminoff med verket Tietoja Wermlannin Suomalaisista (Information
om finnarna i Värmland) (1876). Den betydande
forskningen om skogsfinnarna på 1800-talet
omfattade Petrus Nordmanns avhandling Finnarna i mellersta Sverige (1888).
Väinö Wallin (senare Voionmaa) publicerade
1888 en bok för ungdomar Metsäsuomalaiset
Ruotsissa (Skogsfinnarna i Sverige) vilket visar
att man för ungdomar ville berätta om finnarna som flyttat till det västra grannlandet.
Forskaren i folkdiktning Väinö Salminen publicerade i sin tur boken Skandinavian metsäsuomalaisten vaiheet (De skandinaviska skogsfinnarnas skeden) 1909.
Betydande svenska materialsamlare var
adjunkten för Karlstads seminarium Albrekt Segerstedt (1844–1894) och etnologen, intendenten Nils Keyland (1867–1924). Den förstnämnde
samlade och publicerade i synnerhet material i anslutning till språket och folktraditionen
samt donerade två kalenderstavar som härstammade från två finska områden till Helsingfors universitet 1888. Senare flyttades stavarna till Nationalmuseets samlingar. Keyland
bidrog i sin tur med en stor föremålssamling
till Nordiska museet i Stockholm. Keyland hörde också själv till en skogsfinsk släkt.
I t s e n ä i s t y m i n e n va i k u t ta a
k i e l e n j a k u lt t u u r i n
tutkimukseen
1900-luvun alussa suomalaisista tutkijoista metsäsuomalaisalueelle suuntasi ensimmäisten joukossa kielitieteilijä Lauri Kettunen
(1885–1963). Hän teki peräti kahdeksan tutkimusmatkaa alueelle vuosina 1907–1937. Hän
S j ä lv s t ä n d i g h e t e n p å v e r k a r
s p r å k - o c h k u lt u r f o r s k n i n g e n
Bland de första forskarna som i början av
1900-talet åkte till finnskogsområdena var
språkvetaren Lauri Kettunen (1885–1963). Han
gjorde åtta forskningsresor till området 1907–
tallensi kieliaineiston ohella kansanperinnettä
ja kansanuskoa koskevaa aineistoa. Kettusen
tutkimus Descendenttis-äännehistoriallinen katsaus Keski-Skandinavian metsäsuomalaisten kieleen (1909) on Aminoffin tutkimuksen ohella
ollut tärkein metsäsuomalaisten kieltä koskeva systemaattinen tiedonlähde.
Suomen itsenäistyttyä kansallishenkinen
tutkimus koki vahvan nousun. Kettusen jalanjäljissä kieliaineistoa kerättiin aktiivisesti
erityisesti 1930-luvulla. Sanakirjasäätiö rahoitti erityisesti sanaston keruutyötä ja sen
stipendiaatit Helmi Helminen (1905–1976), Mai-
ja Juvas (1905–1955) ja Astrid Reponen (1905–
1940) keräsivät suuren määrän metsäsuomen sanastoa kolmena kesänä 1930-luvun
alussa. Lyyli Kokkonen (1904–1979) keräsi nimistöä alueelta säätiön rahoituksella vuonna
1932. Huomattavan suuren kieli- ja kansanperinneaineiston keräsi myös Matti Mörtberg
(1894–1992), joka oli kotoisin Ruotsin Ylitorniolta. Hän myös käänsi koko suomenkielisen aineistonsa ruotsiksi.
Helsingin yliopiston kansatieteen professori Albert Hämäläinen (1881–1949) teki kenttätyötä metsäsuomalaisten parissa kesällä
Helmi Helminen ja Maija Juvas,
1930. Kuva: Astrid Reponen.
Helmi Helminen och Maija Juvas,
1930. Foto: Astrid Reponen.
1937. Parallellt med språkmaterialet samlade
han material om folktraditionen och folktron.
Kettunens forskning Descendenttis-äännehistoriallinen katsaus Keski-Skandinavian metsäsuomalaisten kieleen (Descendentisk-ljudhistorisk
översikt över skogsfinnarnas språk i mellersta
Skandinavien) (1909) har vid sidan av Aminoffs
forskning varit den viktigaste systematiska informationskällan om skogsfinnarnas språk.
När Finland blev självständigt upplevde
den nationella forskningen ett kraftigt uppsving. I Kettunens fotspår dokumenterades
språkmaterial aktivt i synnerhet på 1930-talet. Ordboksstiftelsen finansierade i synnerhet
arbetet med att samla in dialektord och dess
stipendiater Helmi Helminen (1905–1976), Maija
Juvas (1905–1955) och Astrid Reponen (1905–
1940) sammanställde en stor skogsfinsk ordsamling under tre somrar i början av 1930-talet. Lyyli Kokkonen (1904–1979) samlade in
ortnamn från området 1932 med finansiering
från stiftelsen. Ett mycket stort material om
folktraditionen samlades också av Matti Mörtberg (1894–1992) som kom från Övertorneå i
Sverige. Han översatte hela sitt finska material till svenska.
Professorn i etnologi vid Helsingfors universitet Albert Hämäläinen (1881–1949) gjorde fältarbete bland skogsfinnarna sommaren
1931. Han hade verkat som intendent för
23
1931. Hän oli toiminut Seurasaaren ulkomuseon intendenttinä ja keräsi aineistoa
erityisesti kansanrakennuksista ja muusta
aineellisesta kulttuurista. Hänen metsäsuomalaisten asuinrakennuksista kirjoittamansa kirja ilmestyi ruotsiksi 1945 ja suomeksi
1947. Myös Hämäläisen jälkeen kansatieteen
professoriksi nimitetty Kustaa Vilkuna (1902–
1980) teki 1930-luvulla kenttätöitä suomalaismetsissä.
1940–1950-lukujen vaihteessa virolaissyntyinen kansatieteilijä Ilmar Talve (1919–2008)
keräsi laajan aineiston metsäsuomalaisista.
Hänen aineistonsa pohjalta on Eero Sappinen
kirjoittanut kirjan Elämää suomalaismetsissä.
Vermlannin metsäsuomalaisten agraarikulttuuri ja
sen muuttuminen 1600-luvulta 1900-luvulle, joka ilmestyy vuonna 2015.
Virolaissyntyinen kielentutkija Julius Mägiste (1900–1978) keräsi laajasti metsäsuomalaisten puhuttua kieltä aikana, jolloin
Juhoilan isäntä levähtää kalareissulta palatessaan,
1926. Kuva: Lauri Kettunen.
Juhoilas husbonde kopplar av efter att ha återvänt
från en fisketur, 1926. Foto: Lauri Kettunen.
24
Fölisö friluftsmuseum och samlade material
om i synnerhet byggnader och annan materiell kultur. En bok om skogsfinnarnas
bostadsbyggnader som skrevs av Albert
Hämäläinen utkom på svenska 1945 och på
finska 1947. Även Kustaa Vilkuna (1902–1980),
som utnämndes till professor i etnologi efter
Hämäläinen gjorde fältarbete i finnskogarna
på 1930-talet.
Den estniskfödde etnologen Ilmar Talve
(1919–2008) sammanställde vid decennieskiftet mellan 1940- och 1950-talen ett omfattande
material om skogsfinnarna. Utifrån hans material har Eero Sappinen skrivit boken Elämää
suomalaismetsissä (Livet i Finnskogarna). Vermlannin metsäsuomalaisten agraarikulttuuri ja sen
muuttuminen 1600-luvulta 1900-luvulle (De värmländ-
ska skogsfinnarnas agrarkultur och dess förändring
mellan 1600- och 1900-talen) utkommer 2015.
Den estniskfödde språkforskaren Julius
Mägiste (1900–1978) gjorde ett stort arbete
med att samla uppgifter om skogsfinnarnas
språk under en period då det fanns endast
några tiotals personer som talade språket.
Materialet låg till grund för den bok som han
publicerade 1960, Vermlannin sammuvaa savoa
(Utdöende savolaxiska i Värmland), och storverket om områdets namn Värmlandsfinska ortnamn I–III (1966–1970). Richard Broberg (1910–
1988) var en folklivsforskare som samlade
material bland svenskarna och skogsfinnarna
i Värmland. År 1973 publicerade han boken
Språk- och kulturgränser i Värmland.
Professorn i finska Pertti Virtaranta (1918–
1997) samlade tillsammans med sin fru Helmi
Virtaranta (1919–1999) likaså en stor mängd
material om skogsfinnarnas språk och kultur från och med 1950-talet. Pertti Virtaranta
metsäsuomen puhujia oli vielä muutamia
kymmeniä. Aineistostaan hän julkaisi 1960
kirjan Vermlannin sammuvaa savoa ja alueen nimistöstä suurteoksen Värmlandsfinska ortnamn
I–III (1966–1970). Richard Broberg (1910–1988)
oli kansanelämäntutkija, joka keräsi aineistoa
Vermlannista ruotsalaisten ja metsäsuomalaisten parista. Hän julkaisi vuonna 1973 kirjan Språk- och kulturgränser i Värmland.
Suomen kielen professori Pertti Virtaranta (1918–1997) keräsi yhdessä vaimonsa Helmi Virtarannan (1919–1999) niin ikään suuren
määrän aineistoa metsäsuomalaisten kielestä
ja kulttuurista 1950-luvulta lähtien. Pertti Virtaranta oli murretutkija, joka keräsi aineistoa
suomalaisten ja muiden itämerensuomalaisten kansojen keskuudessa aina Vienan Karjalaa ja Pohjois-Amerikkaa myöten. Kirjassaan
Suomalaismetsissä. Muistelmia matkoilta Keski-Skandinavian suomalaisten keskuuteen (1997)
hän esittelee viimeiset metsäsuomen puhujat.
var en dialektforskare som bland finnar och
andra östersjöfinska folk samlade språkmaterial så långt borta som i Vitahavskarelen
och Nordamerika. I sin bok Suomalaismetsissä.
Muistelmia matkoilta Keski-Skandinavian suomalaisten keskuuteen (I Finnskogarna. Minnen från
resor till finnarna i mellersta Skandinavien.) (1997)
presenterar han de sista personerna som talade skogsfinska.
Purotorpan emäntä Anna Olsson on käynyt
keräämässä lehdeksiä eläimille. Purotorp, Röjdåfors, Östmark. Emäntä puhui vielä suomea, vaikka
huutikin lehmilleen joka ilta ”kommen äta!”, 1930.
Kuva: Astrid Reponen.
Purotorps husmor Anna Olsson har samlat löv till
djuren. Purotorp, Röjdåfors, Östmark. Hon pratade
fortfarande finska, även om hon varje kväll ropade
till korna ”kommen äta!”, 1930. Foto: Astrid Reponen.
I n t r e s s e f ö r s ko g s f i n n a r n a
i hemlandet
I Sverige har man fattat allt större intresse för
forskning om skogsfinnarna under de senaste decennierna. Av dagens forskare kan nämnas kulturgeograferna Gabriel Bladh och Maud
Wedin, religionshistoriker Marja-Liisa Keinänen,
forskaren i folktro och folkdiktning Anders
Gustavsson och arkeologen Stig Welinder samt
språkvetarna Riitta Taipale och Torbjörn Söder.
I Norge har forskning om skogsfinnarna bedrivits av namnforskaren Tuula Eskeland samt etnologerna Stein R. Mathiesen och
Torunn Sellberg. Per Martin Tvengsberg har satt
sig in i skogsfinnarnas svedjebruk och Randi
Brenden i författaren Åsta Holths produktion.
Bland finländarna har forskning om
skogsfinnarna bedrivits av bland annat histo-
25
Ruotsissa on kiinnostuttu tutkimaan metsäsuomalaisia suuremmassa määrin viime vuosikymmeninä. Nykytutkijoista mainittakoon
kulttuurimaantieteilijät Gabriel Bladh ja Maud
Wedin, uskontotieteilijä Marja-Liisa Keinänen,
kansanuskon ja kansanrunouden tutkija Anders Gustavsson ja arkeologi Stig Welinder sekä
kielitieteilijät Riitta Taipale ja Torbjörn Söder.
Norjassa metsäsuomalaisia ovat tutkineet
nimistöntutkija Tuula Eskeland sekä kansatieteilijät Stein R. Mathiesen ja Torunn Sellberg. Per
Martin Tvengsberg on perehtynyt metsäsuomalaisten kaskiviljelyyn ja Randi Brenden kirjailija Åsta Holthin tuotantoon.
Suomalaisista metsäsuomalaistutkimusta ovat harjoittaneet mm. historioitsijat Kari
Tarkiainen ja Eija Lähteenmäki, uskontotieteilijät
Juha Pentikäinen, Risto Pulkkinen ja Veikko Antto-
nen, kielitieteilijä Paula Andersson sekä kansatieteilijä Eero Sappinen.
Tutkimusta harjoittavat myös museot ja
muut laitokset, jotka tallentavat metsäsuomalaista kulttuuriperintöä ja vastaavat siihen
liittyvästä tiedonvälityksestä. Ne tarjoavat
kokoelmansa myös muiden tutkijoiden käyttöön. Torsby Finnskogscentrumin arkiston perustana on Richard Brobergin tutkimusaineisto, mutta se sisältää myös muiden keräämää,
muun muassa paikannimiä, sukunimiä, paikallishistoriaa ja sukututkimusta käsittelevää
aineistoa. Norsk Skogfinsk Museum dokumentoi sekä metsäsuomalais- että norjalaisalueiden aineellisen ja aineettoman kulttuurin
piirteitä. Sen kaikki kokoelmat ovat siis tässä
mielessä monikulttuurisia. Suurin osa esimerkiksi museon 800 tunnin ääniteaineistosta liittyy kuitenkin metsäsuomalaisuuteen.
Museot osallistuvat luonnollisesti myös
metsäsuomalaisten rakennetun kulttuuri-
rikerna Kari Tarkiainen och Eija Lähteenmäki,
religionsvetarna Juha Pentikäinen, Risto Pulkkinen och Veikko Anttonen, språkvetaren Paula
Andersson samt etnologen Eero Sappinen.
Forskning bedrivs även av museer och
andra institutioner som dokumenterar skogsfinskt kulturarv och svarar för informationsförmedlingen i anslutning till detta. De tillhandahåller även sina samlingar för andra
forskare. Grunden för arkivet i Torsby Finnskogscentrum är Richard Brobergs forskningsmaterial, men det innehåller även material som samlats av andra, bland annat
ortnamn, släktnamn, lokalhistoria och släktforskning. Norsk Skogfinsk Museum dokumenterar drag i den materiella och immateriella kulturen inom både de skogsfinska
och norska områdena som samlats in av andra forskare. Samtliga samlingar är således
i denna bemärkelse mångkulturella. Största
delen av exempelvis museets inspelnings-
material på 800 timmar anknyter dock till det
skogsfinska.
Museerna deltar naturligtvis även i bevarandet av den skogsfinska byggda kulturmiljön. En kartläggning av gamla byggnader inom de olika finnskogsområdena i
Skandinavien är ett projekt som anknyter
till detta. För arbetet ansvarar Birger Nesholen från Norsk Skogfinsk Museum och Maths
Östberg från Skräddrabo Finnskogsmuseum.
Skräddrabo museum har profilerat sig som
”tvärskandinaviskt” och strävat efter att samla material från samtliga finnskogsområden i
Sverige och Norge.
Även om den akademiska forskningen betonas i denna forskningsöversikt, har en stor
del av forskningen om skogsfinnarna utförts
utanför de akademiska institutionerna. Samlingarna vid de skogsfinska museerna inkluderar material som har uppstått som resultat
av ett flertal fritidsforskares arbete. Nätverket
Metsäsuomalaiset
k i i n n o s tavat ko t i m a i s s a a n
26
ympäristön vaalimiseen. Vanhojen rakennusten kartoittaminen Skandinavian eri
metsäsuomalaisalueilla on yksi tähän liittyvä hanke. Työstä vastaavat Birger Nesholen
Norsk Skogfinsk Museumista ja Maths Östberg Skräddrabon Finnskogsmuseetista.
Skräddrabon museo on profiloitunut ”poikkiskandinaaviseksi” ja pyrkinyt keräämään
aineistoa kaikilta Ruotsin ja Norjan metsäsuomalaisalueilta.
Vaikka tässä tutkimuskatsauksessa painottuu akateeminen tutkimus, suuri osa
metsäsuomalaistutkimuksesta on tehty akateemisten laitosten ulkopuolella. Metsäsuomalaismuseoiden kokoelmissa on lukuisien
harrastajatutkijoiden työn tuloksena syntyneitä aineistoja. FINNSAM-verkosto perustettiin eri tahoilla ja eri lähtökohdista toimivien
tutkijoiden ja muiden metsäsuomalaiskulttuurista kiinnostuneiden yhteisfoorumiksi.
Verkoston tavoitteisiin kuuluu metsäsuoma-
FINNSAM grundades som ett gemensamt forum för forskare som verkar på olika håll och
enligt olika utgångspunkter och andra som
är intresserade av den skogsfinska kulturen.
Nätverkets syften omfattar dokumentation av
och forskning om den skogsfinska kulturen.
Släktforskningen är en viktig del av verksamheten. FINNSAM har bland annat publicerat samlingsverket Det skogsfinska kulturarvet (2001) som på ett mångsidigt sätt belyser
skogsfinnarnas kulturarv samt publikationen
Segerstedts samling. Skogsfinnarna i Skandinavien (2006) som grundar sig på Albrekt Segerstedts material.
laiskulttuurin dokumentointi, tutkimus ja tunnetuksi tekeminen. Sukututkimus on olennainen osa verkoston toimintaa. FINNSAM on
julkaissut muun muassa metsäsuomalaisten
kulttuuriperintöä monipuolisesti valaisevan
kokoomateoksen Det skogsfinska kulturarvet
(2001) ja Albrekt Segerstedtin aineistoon perustuvan julkaisun Segerstedts samling. Skogsfinnarna i Skandinavien (2006).
August Eriksson seisoo tutkijoille malliksi hankoauran takana. Kuva: Helmi Virtaranta.
August Eriksson poserar för forskarna bakom
gaffelplogen. Foto: Helmi Virtaranta.
27
Astrid Reponen haastattelee Taneli Multiaista. Röjdåfors, Östmark, 1930. Kuva: Helmi Helminen.
28
Astrid Reponen intervjuar Taneli Multiainen. Röjdåfors, Östmark, 1930. Foto: Helmi Helminen.
Astrid
ReponenJuvas
(3.7.1905–12.3.1940)
Finnskogar-näyttelyn rungon muodostavat esineet, joita Kansallismuseossa kutsutaan Reposen kokoelmaksi. Ne keräsi vuonna 1932 metsäsuomalaisalueelta
filosofian maisteri Astrid Reponen-Juvas,
joka kuului 1920-luvun lopun ja 1930-luvun merkittäviin nuoriin suomalaisiin tutkijoihin ja kulttuuripersooniin.
Astrid
ReponenJuvas
(3.7.1905–12.3.1940)
Stommen i utställningen Finnskogar består av föremål som vid Nationalmuseet
kallas Reponens samling. År 1932 samlades dessa in från finnskogsområdet av
filosofie magister Astrid Reponen-Juvas
som i slutet av 1920-talet och under 1930talet hörde till de betydande unga finska
forskarna och kulturpersonerna.
Astrid Reponen syntyi Urjalassa, suoritti ylioppilastutkinnon Hämeenlinnassa ja valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1928. Hän oli kansa- ja kielitieteilijä,
joka omistautui suomalaisen kansankulttuurin ja kielitieteen tutkimukselle, aikansa nuoren sivistyneistön parissa vallinneen
aatemaailman mukaisin painotuksin. Hän oli
kenttätutkija, joka osallistui monille tutkimusretkille ja keräsi muistitietoa ja murresanoja eri puolilta Suomea sekä muualla asuvien
suomalaisten parissa.
Sanakirjasäätiön stipendiaattina hän keräsi metsäsuomalaisten sanastoa Ruotsissa
kolmena kesänä 1930-luvun alussa tutkijakollegoidensa Maija Juvaksen ja Helmi Helmisen kanssa. He olivat liikkeellä hyvään
aikaan, sillä tuolloin suomalaismetsissä vielä oli suomen puhujia. Astrid Reponen teki
näillä matkoilla Sanakirjasäätiölle yhteensä 15 500 sanamuistiinpanoa, jotka nykyään
Astrid Reponen föddes i Urjala, avlade sin
studentexamen i Tavastehus och tog sin filosofie kandidatexamen vid Helsingfors universitet 1928. Hon var etnolog och språkvetare och engagerade sig i forskningen om finsk
folkkultur och språkvetenskap präglad av
den ideologi som härskade bland de bildade
vid denna tid. Som fältforskare deltog hon i
många forskningsresor under vilka hon samlade minneskunskap och dialektala ord från
olika delar av Finland och bland finnar som
bodde utanför Finlands gränser.
Som Ordboksstiftelsens stipendiat samlade hon tillsammans med sina forskarkollegor Maija Juvas och Helmi Helminen finnskogsvokabulär under tre somrar i början av
1930-talet i Sverige. De var aktiva under en
gynnsam tid då det ännu fanns personer som
talade finska i finnskogarna. Under dessa resor gjorde Astrid Reponen för Ordboksstiftelsen totalt 15 500 ordsedlar som i dag finns i
29
30
ovat Kotimaisten kielten keskuksen arkistossa yhdessä muun sana-aineiston kanssa.
Kesän 1932 sanastonkeruumatkalta Astrid
Reponen toi mukanaan myös 130 metsäsuomalaisilta kerättyä esinettä, jotka hän oli sopinut toimittavansa Suomen kansallismuseolle. Esinekeruun idea tuli todennäköisesti
Helsingin yliopiston vasta nimitetyltä suomalais-ugrilaisen kansatieteen professorilta
Albert Hämäläiseltä (1881–1949), joka itsekin
oli käynyt metsäsuomalaisalueilla kenttätyömatkalla.
Metsäsuomalaisten parissa tekemänsä
tutkimuksen tuloksia Astrid Reponen julkaisi
artikkeleissa Merkitysopillisia huomioita Värmlannin suomesta (Virittäjä 1931), Metsäsuomalaisten
ikäkylpy ja ilokylpy (Kalevalaseuran vuosikirja
1931) ja Vermlannin suomalaisalueen tuvista, saunoista ja riihistä (Suomen Museo 1934). Hän oli
myös ahkera tutkimustiedon popularisoija, ja
hänen kirjoituksiaan julkaistiin muun muassa
Kotiliesi- ja Yhteishyvä-lehdissä. Viimeisinä
vuosinaan Astrid Reponen kiinnostui antroposofiasta ja toimitti Kersti Bergrothin kanssa
aikakauslehteä nimeltä Päiväkirja. Talvisodan
aikana toteutettu kansalaisten kultasormusten keräys valtiolle oli alun perin Astrid Reposen idea.
Välirauhan solmiminen Neuvostoliiton
kanssa maaliskuussa 1940 Moskovan sanelemin ehdoin oli 34-vuotiaalle Astrid Reposelle liikaa. Periksi antaminen oli hänen
mielestään väärin ja häpeällistä. Hän ilmaisi
vastalauseensa ampumalla itsensä Eduskuntatalon eteisessä 12. maaliskuuta 1940.
arkivet vid Institutet för de inhemska språken
tillsammans med annat ordmaterial.
Under resan sommaren 1932 då Astrid Reponen arbetade med vokabulär samlade hon
in även 130 föremål från finnskogen vilka hon
hade avtalat att leverera till Finlands nationalmuseum. Idén till att samla föremål kom sannolikt från professorn i finsk-ugrisk etnologi
vid Helsingfors universitet Albert Hämäläinen (1881–1949) som själv också hade utfört
fältarbete under sina resor till finnskogsområdena.
Resultaten av forskningen om skogsfinnarna publicerade Astrid Reponen i artiklarna
Merkitysopillisia huomioita Värmlannin suomesta (Semantiska observationer om värmlandsfinskan) (Virittäjä 1931), Metsäsuomalaisten ikäkylpy
ja ilokylpy (Finnskogsbefolkningens åldersbad och
glädjebad) (Kalevalasällskapets årsbok 1931)
och Vermlannin suomalaisalueen tuvista, saunoista ja riihistä (Stugor, bastur och rior i Värm-
lands finskområde), (Suomen Museo 1934).
Hon var även aktiv då det gällde att popularisera forskningsinformationen, och hennes
artiklar publicerades i bland annat tidskrifterna Kotiliesi och Yhteishyvä. Under sina sista
levnadsår blev Astrid Reponen intresserad av
antroposofi och var tillsammans med Kersti
Bergroth redaktör för tidskriften Päiväkirja. En
insamling av medborgarnas guldringar för
staten som genomfördes under vinterkriget
var ursprungligen Astrid Reponens idé.
Mellanfred som slöts med Sovjetunionen enligt villkor som dikterades av Moskva i
mars 1940 blev för mycket för Astrid Reponen
som då var 34 år gammal. Hon ansåg att det
var fel och skamfullt att ge efter. Hon protesterade genom att skjuta sig själv i Riksdagshusets vestibul den 12 mars 1940.
Leilejä, pyttyjä, siivilöitä ja muita talouskaluja
Juhoilan aitan portaalla, 1932. Kuva: Astrid
Reponen.
Lägel, byttor, silar och andra hushållsredskap
på trappan på utebyggnaden till Juhoila, 1932.
Foto: Astrid Reponen.
Kauraa kannetaan latoon. Säteri, Nyskoga, 1932.
Kuva: Astrid Reponen.
Havren bärs in i ladan. Säter, Nyskoga, 1932.
Foto: Astrid Reponen.
31
Kaisa Vilhuinen poikansa kanssa, 1926. Kuva: Lauri Kettunen.
32
Kaisa Vilhuinen med sin son, 1926. Foto: Lauri Kettunen.
Metsäsuomi
Paula A n d e rsson
Ruotsin ja Norjan metsäsuomalaisasutus alkoi syntyä 1500-luvun lopulla, kun
savolaisten kaskiviljelijöiden muuttoliike Pohjanlahden yli käynnistyi. Muutto oli jatkoa Sisä-Suomen asuttamiselle,
ja Ruotsin ja Norjan metsäsuomalaisista
tuli ns. savolaisekspansion läntisin ryhmä. Muuttajien lähtöalueena oli lähinnä
Rautalammin uudisasutuspitäjä.
Skogsfinska
Paula A n d e rsson
Skogsfinnarna började bosätta sig i Sverige och Norge i slutet av 1500-talet då de
savolaxiska svedjebrukarnas utvandring
över Bottenviken började. Utvandringen
var en fortsättning på bosättningen i Inre
Finland, och skogsfinnarna i Sverige och
Norge blev den så kallade savolaxiska expansionens västligaste grupp. Savolaxarna började sin utvandring främst från
Rautalampi nybyggarsocken.
Vermlannin ja siihen rajautuvan Norjan Solørin alueen suuret suomalaismetsät saivat
ensimmäiset asukkaansa 1600-luvun ensi
vuosikymmeninä. Sinne syntyi yhtenäinen
suomalaisasutus, ja siellä metsäsuomalaisten perinteiset elinkeinot, tavat ja kieli säilyivät pisimpään. Siellä puhuttiin suomea vielä 1800-luvun loppupuolella, kun Suomessa
kiinnostuttiin metsäsuomalaisista ja tutkijat
alkoivat tehdä aineistonkeruumatkoja heidän
pariinsa. Siksi metsäsuomalaismurretta on
Suomessa tavallisesti kutsuttu vermlanninsuomeksi tai vermlannin murteeksi. Metsäsuomalaiset itse sanoivat, että he puhuivat
suomea, ”toimittivat suomalaista”.
Nykyään monet käyttävät metsäsuomalaisten kielimuodosta nimitystä metsäsuomi
(skogsfinska). Nimitys rinnastaa metsäsuomen muihin Suomen ulkopuolella puhuttaviin suomalaisperäisten kielivähemmistöjen
kieliin, esimerkiksi ruotsinsuomeen, Ruotsin
De stora finnskogarna vid gränsen mellan
Värmland och området Solør i Norge fick sina
första invånare under de första decennierna
av 1600-talet. Det uppstod en enhetlig finsk
bosättning där de traditionella näringsgrenarna, sederna och språket bevarades längst.
Där talades finska fortfarande i slutet av
1800-talet då finska forskare upptäckte skogsfinnar och började göra resor för att samla in
material bland dem. Av denna orsak har den
skogsfinska dialekten vanligtvis kallats värmlandsfinska eller värmlandsdialekt.
I dag använder många benämningen
skogsfinska för skogsfinnarnas språkform.
Benämningen jämställer skogsfinskan med
andra språk som talas av språkminoriteter
med finskt ursprung utanför Finland, till exempel sverigefinska, meänkieli i Tornedalen
i Sverige och kvänskan i Nordnorge. Meänkieli och finska är i dag officiella minoritetsspråk i Sverige, och i Norge har kvänskan
33
Tornionlaakson meänkieleen ja Pohjois-Norjassa puhuttavaan kveenin kieleen. Meänkieli
ja suomi ovat Ruotsissa nykyään virallisia vähemmistökieliä, ja Norjassa kveenin kieli on
tunnustettu itsenäiseksi vähemmistökieleksi.
Metsäsuomi ei ehtinyt saavuttaa samanlaista
itsenäisen kielimuodon asemaa. Kun ruotsinsuomalaisten, tornionlaaksolaisten ja kveenien toiminta omakielisen kouluopetuksen
ja oman kielen aseman parantamiseksi alkoi
1970- ja 1980-luvulla, metsäsuomen puhujia
oli enää muutama, eikä kielen elvyttämiselle
siinä vaiheessa ollut edellytyksiä.
N i i n m o n ta t u h at ta
ko s tj u m a lo a B i b e l l ö i s t ä !
1800-luvulle tultaessa metsäsuomalaiset olivat Ruotsissa ja Norjassa melko tuntematon
ryhmä. Suomessakaan heistä ei tiedetty juuri mitään ennen kuin suomalainen Carl Axel
erkänts som ett självständigt minoritetsspråk. Skogsfinskan hann inte uppnå samma
ställning som självständigt språk. När sverigefinnarna, tornedalingarna och kvänerna inledde sin verksamhet med att förbättra skolundervisningen på eget språk och det
egna språkets ställning på 1970- och 1980-talen fanns det endast få personer kvar som
talade skogsfinska, och i det skedet fanns
det inga förutsättningar för att återuppliva
språket.
S å m å n g a t u s e n ta c k f ö r
Biblarna!
34
Vid ingången av 1800-talet var skogsfinnarna
en ganska okänd grupp i Sverige och Norge.
Inte heller i Finland kände man till nästan något om dem innan Carl Axel Gottlund (1796–
1875) började arbeta för att skapa mer allmän
kännedom om dessa. Gottlund studerade
Gottlund (1796–1875) ryhtyi tuomaan heitä
yleisempään tietoisuuteen. Gottlund opiskeli ensin Turun akatemiassa ja siirtyi vuonna
1816 Upsalaan jatkamaan opintojaan. Siellä
ollessaan hän sai tietää Keski-Skandinavian
suomalaisten olemassaolosta ja päätti lähteä
ottamaan tarkempaa selkoa heidän oloistaan,
kielestään ja vanhoista runoistaan.
Gottlund teki kaksi matkaa metsäsuomalaisten pariin, ensimmäisen Taalainmaalle
1817 ja toisen Vermlannin ja Norjan Solørin
suomalaismetsiin 1821–1822. Hän piti päiväkirjaa ja teki tarkkoja muistiinpanoja siitä,
millä seuduilla vielä oli suomentaitoisia. Taalainmaan vanhoissa suomalaiskylissä suomea puhui tai ymmärsi vain vanhempi väki,
joissakin kylissä vain jokunen vanhus tai ei
enää kukaan. Vermlannissa ja Norjan puolella Gottlund sen sijaan tapasi suomea puhuvia perhekuntia ja täysin yksikielisiä suomea
puhuvia lapsiakin. Hän pani merkille, että
först vid Åbo Akademi och övergick 1816 till
fortsatta studier i Uppsala. Under sin vistelse
där fick han kännedom om finnarnas existens
i mellersta Skandinavien och beslöt sig för att
åka dit för att närmare ta reda på deras förhållanden, språk och gamla dikter.
Gottlund gjorde två resor då han vistades bland skogsfinnarna, den första till finnskogarna i Dalarna 1817 och den andra till
finnskogarna i Värmland och Solør i Norge
1821–1822. Han förde dagbok och gjorde
exakta anteckningar om i vilka trakter det
fortfarande fanns personer som kunde finska.
I de gamla finskbyarna i Dalarna var det bara
den äldre befolkningen som talade eller förstod finska, i vissa byar endast några äldre
eller ingen som helst längre. I Värmland och
Norge träffade Gottlund däremot familjer
som talade finska och även barn som talade
enbart finska. Han lade märke till att de äldre
– även om de varit de sista som talat finska
vanhukset – vaikka olisivat olleet kyliensä
viimeisiä suomenpuhujia – ”puhuivat yhtä
selvästi ja hyvin kuin kuka tahansa savolainen”.
Vermlannin ja Norjan suomalaiset valittivat Gottlundille syvää ahdinkoaan, ja hän
ryhtyi metsäsuomalaisten puolestapuhujaksi. Suurimmiksi vaikeuksikseen suomalaiset
kokivat Ruotsin puolella ruukkien ja Norjan
puolella tukkiyhtiöiden mielivallan. Epäkohtien korjaamiseksi Gottlund suunnitteli
muun muassa suomalaisten oman kirkon ja
itsehallintoalueen perustamista. Upsalaan
palattuaan hän hankki metsäsuomalaisille
suomenkielistä kirjallisuutta ja ajoi suomalaisten asioita kirkollisissa ja lainopillisissa kysymyksissä. Yhteyshenkilöinä toimivat
Norjan Öjerin (Øieren) suomalaiset Poul Pedersen eli Paavo Räisäinen ja Peder Mathisen eli Pekka Karvainen. Gottlund oli heidän
kanssaan kirjeenvaihdossa, ja yhteydenpito
Carl Axel Gottlundin muistokivi, Södra Finnskoga.
Kuva: Helmi Virtaranta.
Carl Axel Gottlunds minnesmärke, Södra
Finnskoga. Foto: Helmi Virtaranta.
i sina byar – ”talade lika tydligt och bra som
vilken som helst savolaxare”.
Finnarna i Värmland och Norge klagade inför Gottlund på sin svåra situation, och
han tog rollen som förespråkare för skogsfinnarna. Det som finnarna upplevde som sina
största svårigheter var de svenska brukens
och de norska timmerbolagens despotism.
I syfte att rätta till missförhållandena planerade Gottlund bland annat en egen kyrka för
finnarna och inrättande av ett område med
självstyre. När Gottlund återvände till Uppsala skaffade han finsk litteratur för skogsfinnarna och arbetade för finnarnas kyrkliga och
juridiska frågor. Kontaktpersonerna var finska
Poul Pedersen, dvs. Paavo Räisäinen, och
Peder Mathisen, dvs. Pekka Karvainen, från
Øieren i Norge. Gottlund brevväxlade med
dem, och kontakten fortsatte även efter att
han återvänt till Finland och fått tjänsten som
lektor i finska vid Helsingfors universitet.
35
jatkui senkin jälkeen, kun hän oli palannut
Suomeen ja saanut Helsingin yliopiston suomen kielen lehtorin viran.
Räisäisen kirjeitä on säilynyt vähän toistasataa ja Karvaisen kirjeitä parikymmentä. Kirjeistä käy esimerkiksi ilmi, kuinka metsäsuomalaiset iloitsivat, kun Gottlundin tilaamat
suomenkieliset Raamatut tulivat perille.
Gottlundin toiminta lisäsi kovasti metsäsuomalaisten lukemisharrastusta, ja kirjat ja
sanomalehdet kiersivät kädestä käteen. Metsäsuomalaisilla oli suuria odotuksia myös
taloudellisesti paremman elämän suhteen.
Useat Gottlundin alullepanemat hankkeet kilpistyivät kuitenkin Ruotsin ja Norjan viranomaisten vastustukseen.
Vaikka Gottlundin kaikki pyrkimykset eivät toteutuneetkaan, hänen hyväntekijän
maineensa on metsäsuomalaisten keskuudessa ollut vankkumaton. Hän on keskeinen persoona myös nykypäivän metsä-
Paavo Räisäinen kirjoitti Carl Axel Gottlundille
25.5.1822:
Niin monta tuhatta kostjumaloa Bibellöistä!
Olkoon teillen: Kaikki ne jotka tällä Viikkolla
ovat Bibellöitänsä perinyt, ovat niin Jloissaansa kuin hyö saivat Bibelin, ja siitten siitä kuin
Näkivät niin paljon Kirjoja kaupaxi löytyvän
Tässä suaaha, ja oisivat jo niitä tahtoinna ostoa. Ja kiittelivät ja kunnioittelivat sinua välilläänsä Ja sanoivat, ej myö jkään ois Syksyllä
tainna uskoa tämän Miehen semmoisia Asjoja
matkaan suaattavan kuin me nyt neämme. Ja
sanoivat, kyllä myö Nyt Taijanme uskoa sen
suaavan toisenni asian ajiolle. (kostjumal ’kiitos’, Bibel ’piplia, Raamattu’ ru. Bibel)
Den 25 maj 1822 skrev Paavo Räisäinen till
Carl Axel Gottlund:
Så många tusen tack för Biblarna! Alla de som
36
Ett drygt hundratal av Räisäinens brev
har bevarats och ett tjugotal av Karvainens
brev. Av breven framgår bl.a. hur glada
skogsfinnarna var då de fick de finska Biblar
som Gottlund beställt.
Gottlunds verksamhet innebar en uppgång då det gällde skogsfinnarnas läsintresse, och böckerna och tidningarna cirkulerade
bland människorna. Skogsfinnarna hade stora förväntningar även då det gällde ett ekonomiskt bättre liv. Många av de projekt som
Gottlund tagit initiativ till rann dock ut i sanden på grund av de svenska och norska myndigheternas motstånd.
Även om inte alla Gottlunds intentioner
förverkligades, har hans rykte som välgörare varit orubbligt bland skogsfinnarna. Han är
en central person även i dagens skogsfinska
kultur, och i Sverige och Norge minns man
honom som föregångare för den finska minoritetspolitiska verksamheten i Sverige och
denna vecka fått sina Biblar är så glada då de
fick Bibeln och såg hur många böcker som erbjöds, och hade redan velat köpa dem. Och de
tackade och uppskattade dig sinsemellan och
sade att de inte på hösten hade trott att denna
man skulle få iväg sådana saker som vi nu ser.
Och sade att vi nog nu tror att han får andra
saker gjorda.
Paavo Räisäinen kirjoitti 10.1.1848:
Myö ei soa Lapsia opettoa Suomea puhumaan,
sitä wähemmi Lukeman; sen on Papit kowasti kieltäneet, Niin että teällä nyt jo nuoir wäk
uneottoa Suomenkielen renti eikä tänne oo
enemp weärti Suomalaisia kirjoja Lähätteä.
suomalaiskulttuurissa, ja hänet muistetaan
Ruotsissa ja Norjassa suomalaisten vähemmistöpoliittisen toiminnan edelläkävijänä.
Metsäsuomalaisten kirjeet sekä Gottlundin
muistiinpanot ja julkaisut ovat 1800-luvun
metsäsuomalaisten oloja ja kielimuotoa valaisevia korvaamattomia tietolähteitä.
(uneottoa ’unohtaa’; renti ’kokonaan’, ru. rent;
weärti ’arvoinen’, ru. värd: eikä oo weärti ’ei
V ä ä n n e l ly t, o u d o t
kannata’)
pa i k k a i n n i m e t
Den 10 januari 1848 skriver
Paavo Räisäinen:
Vi kan inte lära barnen tala finska, för att inte
tala om att läsa, det har prästerna strängt förbjudit, så att de yngre redan glömmer finskan
rent, och därför är det inte värt att längre sända finska böcker hit.
Kun kielentutkija Torsten G. Aminoff (1838–
1881) vuonna 1871 vaelsi suomalaismetsissä
Ruotsin ja Norjan rajan tuntumassa, hän havaitsi, että kieliolot olivat muuttuneet täysin
sitten Gottlundin käynnin. Tämän käynti kyllä
muistettiin, mutta nyt suomalaistaustainen
väestö oli monin paikoin ruotsalaistunut tai
norjalaistunut tai muuttanut Amerikkaan. Esimerkiksi Norjan Öjerillä Paavo Räisäisen kotipaikalla, joka viisikymmentä vuotta aiemmin
Norge. Skogsfinnarnas brev samt Gottlunds
anteckningar och publikationer är oersättliga
informationskällor som belyser skogsfinnarnas förhållanden och språkform.
F ö r v r ä n g d a , ko n s t i g a
ortnamn
När språkforskaren Torsten G. Aminoff (1838–
1881) 1871 vandrade i finnskogarna vid gränsen mellan Sverige och Norge upptäckte han
att språkförhållandena hade förändrats helt
och hållet sedan Gottlunds besök. Man kom
nog ihåg att Gottlund hade varit på besök,
men befolkningen med finskt ursprung hade
på många håll försvenskats eller förnorskats
eller flyttat till Amerika. Till exempel i Norge i
Øieren som var Paavo Räisäinens hemby och
som femtio år tidigare hade varit en nästan
helt finskspråkig by talade enbart den äldre
generationen finska.
37
oli vielä ollut melkein umpisuomalaista, enää
vain vanhempi sukupolvi puhui suomea.
Aminoff arvioi, että suomentaitoisia oli
kaikkiaan noin 4 000 henkeä. Hän ennusti alueen muuttuvan seuraavien viidenkymmenen vuoden aikana täysin ruotsalaiseksi
ja norjalaiseksi, ”niin että ainoastaan väännellyt oudot paikkain nimet tulevaisuudessa
johdattavat matkustavaisen Suomalaisen tiedemiehen mieleen, että Savolaisen kirves on
täälläkin kaikunut, että Wäinön ponteva kansa
täälläkin Ruotsin erämaissa on perannut korvet ja raivannut tien sivistykselle”.
Karhin nostivan seisoa seinän vieressä, kun
ne män Ameŕkkaan. Se ol artonhundra åtti tre,
Amerikan-siirtolaisuus vähensikin merkittävästi suomalaismetsien asujaimistoa ja
nopeutti entisestään metsäsuomen harvinaistumista. Suurin muuttoaalto osui 1880-luvulle. Metsäsuomalaisten muistitietoon sisältyy
monia tarinoita Amerikkaan lähtijöistä.
Muita suomen kielen katoamista nopeuttavia tekijöitä olivat muun muassa yleinen
oppivelvollisuus ja kulkuyhteyksien parantuminen. Myös kaskiviljelyn loppumisella oli
osansa, sillä kaskeamisessa suomen kieli oli
ollut työyhteisöä yhdistävä tekijä.
Torsten G. Aminoffin Tietoja Wermlannin
Suomalaisista (1876) on ensimmäinen yleisesitys metsäsuomalaismurteesta. Aminoff
määrittelee sen Pohjois-Savon murteen vanhemmalla kannalla pysyneeksi haaraksi. Murrepiirteistä hän mainitsee esimerkiksi, että
kirjakielen ts:ää vastaa ht (mehtä, genetiivi
mehän ’metsä, metsän’, kahtoo ’katsoo’), t pehmenee ja katoaa vokaalin ja h:n jäljessä (ta-
åtti fem värstin strömm. Van sei ollu niin kallista siihen aekaan ookata Ameŕkkaan. Nei
huolina, Leikavatinasta ja niin see ol teäläkii
mestateel ikääskun linnut keväelä ja syksylä
on lentänä ja muuttana. Niin ne tek, joka teälä asu ennen vanhuuteen. Kyllä niitä aekoja muistetaan! (artonhundra åtti tre, åtti fem
’1883–85’; värstin strömm ’pahin/suurin virta’;
ookata ’mennä’, ru. åka; Leikavatina Lekvattnet-niminen pitäjä; mestateel ’enimmäkseen’
ru. mestadels)
De ställde harven mot väggen då de åkte till
Amerika. Den värsta strömmen inföll arton
hundraåttiotre, åttiofem. Men på den tiden var
det inte så dyrt att åka till Amerika. De brydde sig inte om Lekvattnet, och hos oss var det
också mestadels ungefär som fåglarna som
flyger och flyttar på våren och hösten. Så gjorde de som bodde här förr i tiden. Visst minns
38
man den tiden!
Aminoff uppskattade att det fanns totalt
cirka 4 000 personer som talade finska. Han
förutspådde att området under de följande femtio åren skulle förändras och bli helt
svenskt och norskt, ”så att enbart de förvrängda konstiga ortnamnen i framtiden påminner en forskningsresenär från Finland om
att en savolaxares yxa har klingat även här,
att Wäinös duktiga folk även här i de svenska
ödemarkerna röjt myrar och vägar för civilisationen.”
Utflyttningen till Amerika ledde även till
att bosättningen i finnskogarna minskade
betydligt och att skogsfinskan blev alltmer
sällsynt. Den största flyttvågen inföll på
1880-talet. Skogsfinnarna minns många historier om utvandrarna till Amerika.
Andra faktorer som påskyndade utdöendet av finskan var bland annat den allmänna läroplikten och de förbättrade kommunikationerna. Det som också inverkade var att
hon ’tahdon’, paan ’padan’) ja kirjakielen d:tä
korvaa h (soaha ’saada’, jeähään ’jäädään’) tai
j (maijen ’maiden’, sateijen ’sateiden’). Loppu-i
säilyy ainoastaan kaksoiskonsonantin jäljessä
(lakki, hankki). Muissa tapauksissa i katoaa tai
liudentaa sitä edeltävän konsonantin, jolloin
konsonantti ääntyy j-värisenä (tul’ ’tuli’, veŕ
’veri’, mäń ’meni’). Kirjakielen aa, ää on oa, eä
(moa ’maa’, leipeä ’leipää’) ja kirjakielen eu on
useimmiten eo (seola ’seula’).
Metsäsuomen ääntämisestä Aminoff
huomauttaa, että ruotsin ja norjan vaikutuksesta koko lausumistapa on tullut pehmeäksi, niin että kovat konsonantit k, t, p ovat
muuttuneet pehmeiksi (soinnillistuneet) ja
lausutaan usein kuin g, d, b, esim. luboan < lupoan, hagada < hakata. Tämä ääntämistapa tulee hyvin esiin esimerkiksi Heikki Hannunpojan kirjeessä.
Alku Heikki Hannunpojan kirjeestä, jonka hän on
päivännyt 12. toukokuuta (kukkakuuta) 1887 ja
jonka hän osoittaa Karlstadissa asuvalle Herra A
Segerstedtille:
Inledning av Heikki Hannunpoikas brev som
daterats den 12 maj (kukkakuu – blomstermånad)
1887 och adresserats till Herr A Segerstedt i
Karlstad:
Ryggillä se 12 bäjvä Gokka-gossa 1887
Hejkki Hannon båjga
Herra A Segerstedtille Gåarlåjstassa!
Nin gon sinä sanåd Girodåxsessajs jåtta mina
såan girottåa dämän ylös banån gomminga
minä dahåjn Soåmen elikå Roåhin gjelen, nin
minä ålen gernajmittajn girjottana sidä vimåx
majnittoa, sillä minä bitgässä girjodåxsessa ej
dajdas mojståa völjädä sidä wanhåa Soåmen
gjeldä.
svedjebruket lades ned, eftersom språket
hade varit en förenande faktor i arbetsgemenskapen vid svedjan.
Torsten G. Aminoffs Tietoja Wermlannin
Suomalaisista (Information om finnarna i Värmland)
(1876) är den första presentationen av den
skogsfinska dialekten. Aminoff definierar
den som en äldre förgrening av den nordsavolaxiska dialekten. I fråga om de dialektala dragen nämner han bland annat att ts i
skriftspråket motsvaras av ht (mehtä, genitiv mehän ’metsä, metsän (skog, skogens)’,
kahtoo ’katsoo (ser)’), t blir mjukare och försvinner efter en vokal och h (tahon ’tahdon
(vill)’, paan ’padan (grytans)’ och skriftspråkets d ersätts av h (soaha ’saada (få)’, jeähään
’jäädään (stannar)’ eller j (maijen ’maiden
(ländernas)’, sateijen ’sateiden (nederbördens)’. Ett i på slutet står kvar endast efter
en dubbelkonsonant (lakki (mössa), hankki
(skaffade)). I andra fall försvinner i eller pa-
lataliserar konsonanten före, och då uttalas
konsonanten med ett j-liknande biljud (tul’
’tuli (eld)’, veŕ ’veri (blod)’, mäń ’meni (gick)’).
Skriftspråkets aa, ää blir oa, eä (moa ’maa
(land)’, leipeä ’leipää (bröd)’) och skriftspråkets eu blir oftast eo (seola ’seula (såll)’).
I fråga om det skogsfinska uttalet påpekar Aminoff att till följd av svenskans och
norskans inflytande så har hela uttalssättet
blivit mjukare så att de hårda konsonanterna k, t och p har blivit mjukare (tonande) och
uttalas ofta som g, d, b, till exempel luboan <
lupoan (jag lovar), hagada < hakata (hacka). Det
här uttalssättet kommer väl till uttryck till exempel i Heikki Hannunpoikas brev ovan.
39
Lapsi kehdossa. Rödjåfors, Östmark, 1930. Kuva: Helmi Helminen.
Barn i vagga. Röjdåfors, Östmark, 1930. Foto: Helmi Helminen.
Juhoilan isäntä multaamassa perunaa, 1926.
Kuva: Lauri Kettunen.
Juhoilas husbonde
myllar ner potatis, 1926.
40
Foto: Lauri Kettunen.
Va i e i v ä t o u s i e l l ä v i e l ä
s l u u ta n n a
Murteentutkija Lauri Kettunen (1885–1963)
teki suomalaismetsiin kaikkiaan kahdeksan
matkaa. Ensimmäisellä matkallaan vuonna
1907 hän totesi, että kieliraja oli Gottlundin ja
Aminoffin ajoista edelleen kovasti supistunut.
Hän arvioi suomentaitoisten määräksi noin
500 henkeä. Suomalaisalueen ydinseuduilla tapasi suomentaitoisia vielä etsimättäkin,
mutta syrjemmällä vasta kysyttyään neuvoa
ja saatuaan tietää, kuka ”kup” (’mies, ukko’,
ru. gubbe) tai ”akka” (’nainen, vaimo, emäntä’) vielä puhui suomalaista.
Lähes kaikki suomentaitoiset kuuluivat
vanhempaan polveen. Heitä ihmetyttikin,
että Kettunen puhui sujuvaa suomea, vaikka oli nuori mies. Kun Kettunen selitti, että
Suomessa kaikki puhuivat suomea, hän sai
vastaukseksi uuden kummastelun Vai eivät ou
SÅ DE HAR INTE SLUTAT
DÄR ÄNNU
Dialektforskaren Lauri Kettunen (1885–1963)
gjorde totalt åtta resor till finnskogarna. Under sin första resa 1907 konstaterade han
att språkgränsen jämfört med Gottlunds och
Aminoffs tider ytterligare hade inskränkts.
Han uppskattade att cirka 500 personer kunde finska. I kärnan av finnarnas område träffade man fortfarande personer som kunde
finska till och med utan att söka efter dessa,
men på mer avlägsna ställen endast efter att
man frågat om råd och fått veta vilken ”kup”
(gubbe) eller ”akka” (kvinna) som fortfarande
kunde finska.
I det närmaste samtliga som kunde finska
hörde till den äldre generationen. De var
också förvånade över att Kettunen talade flytande finska, trots att han var en ung man.
När Kettunen förklarade att alla talar finska i
siellä vielä sluutanna (lakanneet; sluutata ’lakata, lopettaa’, ru. sluta).
Kettusen majapaikka oli Juhoilassa, Östmarkin Mullikiärnällä (Mulltjärn) sijaitsevassa komeassa suomalaistalossa, jota monet
muutkin metsillä matkustavaiset pitivät tukikohtanaan. Kun Kettunen oli ensimmäistä
kertaa menossa taloon, hän sai oppaakseen
Pusa-Kaisan, jolta hän kyseli tietoja Juhoilan
väestä: – Ka mitäpä Kaisa Juhoilaan? – Hyvin
ovat snelliä (kilttejä, ystävällisiä) imeisiä, eivät
keännytä pois pyytäjeä, syöttäävät, juottaavat niin
kauan kun kehtoa olla, vielä mukaan antaavat. –
Minkälaista väkeä siinä on? – On kolt poikoa,
Heikki, Erkki ja Juhannes, on kolt tyttöjä, Marja,
Martta ja Vilhelmiina, snelliä imeisiä rentti (aivan,
erittäin). – Lapsia ei? – Misteä ne lapset naimattomille? Vanhin tyttö yksnään miehellä, tuolla
Klyypässä, se puhuu suomen kielen ja kup, lapset
ei, lapset on joka paikassa sluutanna (lopettaneet).
Finland, blev svaret en ny förundran Vai eivät
ou siellä vielä sluutanna (så de har inte slutat där
ännu).
Kettunen logerade i ett ståtligt finskt hus
i Juhoila i Mulltjärn i Östmark. Huset användes också som bas av många andra resenärer. När Kettunen första gången var på väg
in i huset fick han Pusa-Kaisa som sin guide,
och han bad henne om uppgifter om familjen i Juhoila: – Ka mitäpä Kaisa Juhoilaan
(Och vad säger Kaisa om Juhoilas)? – Hyvin
ovat snelliä imeisiä, eivät keännytä pois pyytäjeä, syöttäävät, juottaavat niin kauan kun kehtoa
olla, vielä mukaan antaavat (De är mycket snälla
människor, avvisar inga som ber om något,
bjuder på mat och dryck så länge man vill
stanna, och ger ännu något som vägkost). –
Minkälaista väkeä siinä on (Hurdant är folket
där)? – On kolt poikoa, Heikki, Erkki ja Juhannes,
on kolt tyttöjä, Marja, Martta ja Vilhelmiina, snelliä imeisiä rentti (De har tre pojkar, Heikki, Erkki
41
H a r a a m o i ta
p o r s a i ta
Kettusen Descendenttis-äännehistoriallinen katsaus Keski-Skandinavian metsäsuomalaisten kieleen (1909) on Aminoffin tutkimuksen jälkeen
säilyttänyt asemansa keskeisenä metsäsuomen äänne- ja muoto-opin tietolähteenä. Kettunen tarkentaa metsäsuomen kielenpiirteitä
myös teoksissaan Suomen murteet I–III (1930–
1940). Hänen mukaansa metsäsuomi on huomattavimmilta piirteiltään samanlaista kuin
Keski-Suomen murre, joka on läntinen savolaismurre ja käsittää melko tarkoin entisen
Rautalammin suurpitäjän alueen.
Kettunen kiinnittää huomiota mm. siihen, että murrealueen pienuudesta huolimatta saattoi alueen sisäisiä murre-eroja havaita toisaalta pohjoisten ja eteläisten, toisaalta
itäisten ja läntisten kylien välillä. Pohjoisen ja
etelän välinen ero oli esimerkiksi, että oa- ja
och Juhannes, tre flickor, Marja, Martta och
Vilhelmiina, mycket snälla människor). – Lapsia ei (Inga barn)? – Misteä ne lapset naimattomille? (Hur skulle de ogifta ha barn?) Vanhin
tyttö yksnään miehellä, tuolla Klyypässä, se puhuu
suomen kielen ja kup, lapset ei, lapset on joka paikassa sluutanna (Endast den äldsta flickan har
en man, där i Klyyppä, hon och gubben talar finska, men inte barnen, barnen har slutat
med det överallt).
Gråa grisar
42
Kettunens Descendenttis-äännehistoriallinen
katsaus Keski-Skandinavian metsäsuomalaisten
kieleen (Descendentisk-ljudhistorisk översikt över
skogsfinnarnas språk i mellersta Skandinavien)
(1909) har efter Aminoffs forskning bevarat
sin ställning som en central informationskälla för skogfinskans struktur. Kettunen preciserar även de språkliga dragen i skogsfinskan i
eä (moa, peä) oli etelässä jokseenkin täydellinen ua, iä (mua, piä). Murrealueen sisäisestä
vaihtelusta kertoo myös se, että alueen jossakin kolkassa esiintyneet piirteet saattoivat
muissa kylissä asuneiden korvissa kuulostaa vanhakantaisilta ja huvittavilta, ja ne saivat siksi negatiivisen leiman. Tällainen piirre
oli esimerkiksi välivokaali (valakoinen ’valkoinen’, lehemä ’lehmä’). Kettunen kuuli sattumoisin, miten entisten Karvalan kyläläisten
puhetapaa nauraen matkittiin. Naurun aiheena oli juuri välivokaali, jota vielä matkittaessa
vahvasti liioiteltiin: meijän valaakoinen sika on
suanna haraamoita porsaita. Kettuselle kerrottiin, että Karvalan vanhat ihmiset eivät pilkasta huolimatta olleet muuttaneet puhetapaansa, mutta nuoret olivat: Niijen ungat (lapset)
oľ oppinna saman puheen, mutta sitten kun ne tuľ
toisten unkajen sekaan, niin ne toiset niitä yhtätyönään pilkkaś. Ja kun ne yhteen nauramiseen niillen
nauroivat niin nepä sluuttaś.
sina verk Suomen murteet I–III (Finska dialekter
I–III) (1930–1940). Enligt honom är skogsfinskan i fråga om de mest betydande särdragen likadan som dialekten i Mellersta Finland.
Denna är en västlig savolaxisk dialekt och omfattar ganska exakt Rautalampi storsockenområde.
Kettunen fäster bl.a. uppmärksamhet vid
att interna dialektala skillnader kunde observeras inom området, å ena sidan mellan de
nordliga och sydliga byarna, å andra sidan
mellan de västliga och östliga byarna, trots
att dialektområdet var mycket litet. Skillnaden
mellan de nordliga och sydliga byarna var
till exempel att oa och eä (moa (maa, land), peä
(pää, huvud)) i de sydliga byarna var ett någotsånär fullständigt ua, iä (mua, piä). De interna
variationerna inom dialektområdet framgår
även av att särdragen som förekom i någon
avkrok av området kunde låta som ålderdomliga och komiska för invånare i andra byar,
Øiersjøen, Brandval Finnskog, 2012. Kuva: Birger Nesholen, Norsk Skogfinsk Museum.
Øiersjøen, Brandval Finnskog, 2012. Foto: Birger Nesholen, Norsk Skogfinsk Museum.
och därför fick de en negativ stämpel. Ett av
dessa särdrag var till exempel mellanvokalen (valakoinen ’valkoinen (vit)’, lehemä ’lehmä (ko)’). Av en händelse hörde Kettunen hur
man skrattande apade talesättet bland de tidigare invånarna i byn Karvala. Man skrattade åt just denna mellanvokal som dessutom
överdrevs kraftigt då den härmades: meijän
valaakoinen sika on suanna haraamoita porsaita. (Vårt vita svin har fått gråa kultingar). Man
berättade för Kettunen att de gamla människorna i Karvala inte hade ändrat sitt talesätt,
trots hånandet, men det hade de yngre gjort:
Niijen ungat oľ oppinna saman puheen, mutta sitten kun ne tuľ toisten unkajen sekaan, niin ne toiset niitä yhtätyönään pilkkaś. (Deras ungar hade
lärt sig samma tal, men när de umgicks med
andra ungdomar så hånades de hela tiden).
Ja kun ne yhteen nauramiseen niillen nauroivat
niin nepä sluuttaś. (Och när de jämt skrattade åt
dem, så slutade de).
R u u l e a , f ua r l e a ja u n t e l i a
( R o l i g t, fa r l i g t o c h
underligt)
Skogsfinskan fick många lånord från de
svenska och norska dialekterna som talades i
närområdet. Kettunen redde ut hur dessa lånord anpassades till dialekten. När skogsfinskan fick ett nytt lånord som svarade mot något begrepp som man redan kände till kunde
betydelsen av det ursprungliga ordet delas
upp. Så gick det till exempel med orden ukko
(gubbe), laht (vik) och mäk (backe): ukko betydde
himlens gubbe, åskväder, kup betydde gubbe,
43
R u u l e a , f ua r l e a ja u n t e l i a
Metsäsuomi sai runsaasti lainasanoja lähialueilla puhutuista ruotsin ja norjan murteista.
Kettunen selvitti näiden lainasanojen mukautumista murteeseen. Kun metsäsuomeen tuli
uusi lainasana vastaamaan jotakin vanhastaan
tuttua käsitettä, alkuperäisen sanan merkitystehtävä saattoi jakautua. Niin kävi esimerkiksi
sanoille ukko, laht ja mäk: ukko tarkoitti taivaan
ukkoa, ukonilmaa, kup (ru. gubbe) ukkoa, miestä. Nimitys laht tarkoitti suurta lahtea, viikka (ru.
vik) puolestaan pientä lahden pohjukkaa. Korkea mäki oli mäk, mutta pakka (ru. backe) tarkoitti pikku mäkeä tai maankamaraa.
Alkuperäisen sanan kahdesta alkukonsonantista on metsäsuomeen lainatussa sanassa ensimmäinen joskus heittynyt pois, mutta
tavallisesti molemmat ovat säilyneet kuten
sanoissa rotink (’kuningatar’, ru. drottning) ja
spiikki (’naula’, ru. spik). Ruotsin ja norjan sananalkuista b-, d- ja g-konsonanttia vastaa tavallisimmin p, t, k, esimerkiksi puara (’ainoas-
44
man. Benämningen laht betydde en stor
vik, viikka den innersta lilla delen av en vik.
En hög backe var mäk, men pakka en liten
slänt eller mark.
Av två konsonanter i början av ett ursprungligt ord har den ena slopats i ett ord
som lånats till skogsfinskan, men vanligtvis
har båda bevarats, till exempel i orden rotink
(drottning) och spiikki (spik). Den b-, d- och
g-konsonant som finns i början av svenska
och norska ord motsvaras ofta av p, t, k, till
exempel puara (bara) och taakeliaasti (dagligen). Adjektiv som i svenskan slutar på ig har
i skogsfinskan tagits in som antingen ea, eä
i slutet, till exempel ruulea (rolig) och untelia
(underlig) eller slutar på va, vä, till exempel
riktuva (riktig).
taan’, ru. bara) ja taakeliaasti (’päivittäin’, ru.
dagligen). Ruotsin ig-loppuiset adjektiivit on
otettu metsäsuomeen joko ea-, eä-loppuisina, kuten ruulea (’hauska’, ru. rolig) ja untelia
(’kummallinen’, ru. underlig) tai va-, vä-loppuisina, kuten riktuva (’oikea’, ru. riktig).
Yleiskielen pitkät vokaalit, jotka metsäsuomessa ovat diftongiutuneet (maa > moa, mua;
pää > peä, piä), ovat lainasanoissa edustukseltaan kahtalaisia. Niinpä aa:ta voi edustaa ua
tai aa, esimerkiksi fuarlea (’vaarallinen’, ru. farlig) ja paataita (’kylpeä’, ru. bada), ja ää:tä voi
edustaa iä tai ää, esimerkiksi viärtti (’arvoinen,
ru. värt), svääristi (’kovasti’, ru. murt. svärt).
Jo vuonna 1926 Kettunen haastatteli Johannes Johanssonia eli Niittahon Jussia
(1874–1965), jota monet muutkin tutkijat vuosikymmenten varrella käyttivät kielenoppaana. Jussi kertoi Kettuselle muun muassa
Nikkarista, joka tehokkaalla taialla, ”eritosrunolla”, sai estettyä poikansa naima-aikeet, kun
poika tahtoi naimisiin tytön kanssa, jota isä ei
hyväksynyt.
Standardspråkets långa vokaler som i
skogsfinskan har diftongerats (maa > moa, mua
(mark, land); pää > peä, piä (huvud)) representeras av två typer i lånorden. Således kan aa
representeras av ua eller aa, till exempel fuarlea (farlig) och paataita (bada), och ää kan representeras av iä eller ää, till exempel viärtti
(värt), svääristi (dial. svärt).
Redan 1926 intervjuade Kettunen Johannes Johansson, dvs. Niittaho-Jussi (1874–
1965), som genom decennier ställde upp
på forskarnas intervjuer. Jussi berättade för
Kettunen bland annat om Nikkari som genom
en effektiv besvärjelse kunde hindra sin sons
äktenskapsintentioner när han ville gifta sig
med en flicka som fadern inte godkände.
Nikkarj tek eritosrunonj.
Nikkari läste upp en åtskiljningsbesvärjelse
Tuo Nikkarj joka tuolla pohujsessa Niittahossa
Den där Nikkari som tidigare bodde i Niittaho
asuj ennen, nin sillä olj yks poika joka olj Uula
hade en son som hette Uula. Det fanns en dot-
nimeltä. Se olj yks tytär siellä Mäk-Vaissilassa
ter där i Mäk-Vaissila som hette Kaisa, och
jok’ olj Kaisa nimeltä, nin se tahtoj Uula naija sen
Uula ville gifta sig med denna Kaisa, men det
Kaisan, van se Nikkarj sei killanna (hyväksynyt,
giftermålet gillades inte av Nikkari, som sade
ruots. gilla) sitä naimista mut se sanoj poijal-
åt sin son att inget gott följer av det. Sonen
len jotta siitä ei ikään hyvyyttä niillen tule. Nim
kunde inte sluta med en gång, men började då
poika sei ollunna hyvä sluuttoamaan hetsillään
fundera över detta och bad sin far läsa upp en
van sitten se tulj aattelemaan sen peällen nin se
besvärjelse så att han kunde lösgöra sig från
käsk isäänsä runojmaan ihteensä (itsensä) sii-
denna kvinna. Och då gav Nikkari sin son ett
tä vaimosta (naisesta) pois. Nin se Nikkarj antoj
silvermynt som sonen satte i sin mun, och på
poijalleen hopearahan ja se pist sen hopearahan
natten hade han en dröm om att denna kvinna
suuhunsa, ja yöllä se näk seittujsen unen jotta se
såg ut som djävulen med ett öga mitt i pannan,
olj se vaimo vänkkäisen (pirun) näköjnen ja sill’
och på detta sätt kunde han lösgöra sig från
olj silmä kesk ohassa (otsassa), ja sitten se sai
henne och var alltid rädd för henne. Sedan
seittujsen pahan siitä jotta sei ollunna ikään hyvä
blev det aldrig något giftermål.
kahtomaan sen peällen rättään (oikein, ruots.
rätt) mut se pelkäsj sitä aina. Siit’ ei tullunna
ikään naimista sitte. (Liudentuneet konsonantit
on merkitty j:llä: Nikkarj, olj jne.)
Niittahon Jussi. Kuva: Helmi Virtaranta.
Niittaho-Jussi. Foto: Helmi Virtaranta.
45
K a i s a V i l h u i s e n a a r r e a i t ta
Sanakirjasäätiö järjesti 1930–1932 suomalaismetsissä suursanastuksen. Sanastonkeruu tuotti noin 36 000 sanalippua ja arviolta
20 000 erilaista sanaa. Eniten sanalippuja keräsivät Astrid Reponen (15 446), Maija Juvas
(11 607) ja Helmi Helminen (3 222). Kaikkiaan
Suomen murteiden sanakirjan arkistossa on
noin 41 000 kielentutkijoiden metsäsuomesta
keräämää sanatietoa.
Tärkeimpiä haastateltavia oli Östmarkin
Mullikiärnällä asuva Karin Henriksson eli
Kaisa Vilhuinen (1855–1941), joka oli oikea
”muinaistietouden aarreaitta”. Kaisan kertomana kirjoitettiin muistiin runoja ja loitsuja,
tapoja ja taikoja, sääennustuksia, arvoituksia ja sananlaskuja. Häneltä saatiin tietoja myös metsäsuomalaisten kiertoilmauksista, eufemismeista. Niitä käytettiin, koska
esimerkiksi pahan hengen tai petoeläimen
Kaisa Vilhuinens
s k at t k a mm a r e
46
Ordboksstiftelsen ordnade en stor excerpering i finnskogarna 1930–32. Insamlingen av
dialektord genererade 36 000 ordsedlar och
uppskattningsvis 20 000 olika ord. Mest ordsedlar samlades av Astrid Reponen (15 446),
Maija Juvas (11 607) och Helmi Helminen
(3 222). I Finska dialektarkivet finns det totalt
cirka 41 000 orduppgifter som språkforskare
samlat in i finnskogarna.
Den viktigaste informanten var Karin Henriksson, dvs. Kaisa Vilhuinen, (1855–1941)
som bodde i Mulltjärn i Östmark och kan karaktäriseras som en riktig ”skattkammare av
minneskunskap”. Kaisa berättade, och dikter
och besvärjelser, seder och trolldom, väderprognoser, gåtor och ordstäv skrevs ned. Av
henne fick man också information om skogsfinnarnas omskrivningar, noanamn. Dessa
nimen lausumisen ajateltiin kutsuvan olennon paikalle. Ukkosesta Kaisa kertoi, että
se (ylkäinen) polttaa taloja, jos sanoo valkea,
mutta se on mieto, kun sanoo eläväinen. Hevosesta käytettiin nimitystä rautakämmen ja
kamppu, karhusta kouko, kanttapeä, kontiainen ja
kultakontiainen, hämähäkistä rahagub ja täistä
niskankiertäjä.
1930-luvulla metsäsuomalaisten muistitietoa tallensi myös ylitorniolainen Matti Mörtberg. Hän teki keruumatkansa vuosina 1935,
1937 ja 1938. Hän kirjoitti haastateltaviensa
kertomukset murteen mukaisesti ja käänsi
ne ruotsiksi. Tärkeimpiä haastateltavia olivat
Kaisa Vilhuinen, Juhoilan Johannes ja Gustav
Pålsson. Aineistossa on uskomuksia, taikoja, tapoja, työnkuvauksia ja seudun merkkihenkilöiden luonnehdintoja. Torbjörn Söder
on julkaissut Mörtbergin keräämän aineiston
teoksessa Matti Mörtbergs värmlandsfinska uppteckningar (2011).
användes till exempel för att man trodde att
onda andar eller rovdjur kallades till platsen, om namnet på dessa uttalades. Om åskan berättade Kaisa att den (ylkäinen) bränner hus, om man säger valkea (blixt), men att
den är lindrig, om man säger eläväinen (den
levande). För hästar användes benämningen
rautakämmen (järnfot) och kamppu, om björnar
kouko, kanttapeä, kontiainen och kultakontiainen,
för spindlar rahagub och för löss niskankiertäjä
(nackvandrare).
På 1930-talet antecknades skogsfinnarnas
minnen även av Matti Mörtberg från Övertorneå. Han gjorde sina insamlingsresor 1935,
1937 och 1938. Han antecknade informanternas berättelser enligt dialekten och översatte
dem till svenska. De viktigaste informanterna
var Kaisa Vilhuinen, Juhoilas Johannes och
Gustav Pålsson. Materialet omfattar föreställningar, trolldom, seder, arbetsbeskrivningar
och karaktäriseringar av betydande perso-
Kaisa Vilhuisen kertomus ukosta, joka piti itselleen
hyvissä ajoin kunnon hautajaiset:
Se oil ennen tuosta itään Paalalasta torppa,
jossa kupp tekk ihelleen kistun ja pit haataiset ihelleen, ja oil neljä kannua viinoa ja kuhtui
sinne hiela slektan (koko suvun) ja sen, joka
ois pitäny sen moahan ajoa. Sitten sanoi kupp:
”Nyt hän on valmis, nyt on kaikki tehyt.” Ja se
eli viell neljä ajastaikoa (vuotta) sitten, kun ne
haataiset oil juotu.
Kaisa Vilhuinens berättelse om gubben som i god
tid höll sin egen begravning:
Det var ett torp österut från Tysktorp, där gubben gjorde sin likkista färdig och firade gravöl
över sig själv och hade fyra kannor brännvin
och bjöd till sig hela släkten och den, som skulle
köra honom till kyrkan. Sedan sade han:”Nu är
jag färdig, nu är allting gjort.” Och han levde än
fyra år, sedan gravölet var firat.
ner i trakten. Torbjörn Söder har publicerat
det material som Mörtberg samlat in i verket
Matti Mörtbergs värmlandsfinska uppteckningar
(2011).
P å s i s ta n i v å n f ö r at t
fa l l a i g l ö m s k a
Den estniskfödde språkforskaren Julius Mägiste (1900–1978) samlade språkprover och
gjorde anteckningar om skogsfinnarnas
språk, ortnamn och folktradition 1947–1951.
Mägiste kände till 40 personer som kunde
finska, flytande eller någotsånär flytande.
Dessutom nämnde han ett tjugotal personer
som fortfarande med stor möda kunde an-
Kaisa Vilhuinen, 1930. Kuva: Helmi Helminen.
Kaisa Vilhuinen, 1930. Foto: Helmi Helminen.
vända finska. Mägiste uppskattade dock att
deras antal var betydligt högre. Många hade
flyttat från orten, och därför fanns det personer som talade skogsfinska i Stockholm, Oslo
och så långt borta som i USA.
Enligt Mägiste var dialekten i ett ”upplösningstillstånd” och på ”sista nivån för att falla i glömska”. Informanterna hörde redan till
den försvenskade generationen vars finska
avvek betydligt från de särdrag för dialekten
som Aminoff och Kettunen hade lagt fram.
Enligt Mägiste vore det också bättre att tala
om dem som minns finskan, inte så mycket
om de som talar finska – finska användes
inte längre av någon som språk i det dagliga
umgänget. Mägiste bedömer att det huvud-
47
Virolaissyntyinen kielentutkija Julius Mägiste (1900–1978) keräsi kielennäytteitä ja teki
muistiinpanoja metsäsuomalaisten kielestä,
paikannimistä ja kansanperinteestä 1947–
1951. Mägiste tiesi suomentaitoisia, sujuvasti tai jotakuinkin sujuvasti suomea puhuvia,
noin 40. Lisäksi hän nimesi parikymmentä
henkilöä, jotka vielä hyvin vaivalloisesti pystyivät käyttämään suomea. Mägiste arvioi
heidän määränsä kuitenkin huomattavasti
suuremmaksi. Moni oli muuttanut paikkakunnalta, joten metsäsuomen puhujia oli Tukholmassa, Oslossa ja Yhdysvalloissa asti.
Mägisten mukaan murre oli ”hajoamistilassa” ja ”viimeisellä unohtumisasteellaan”.
Kielenoppaat kuuluivat jo ruotsalaistuneeseen sukupolveen, jonka suomen kieli poikkesi huomattavasti siitä, millaisiksi Aminoff ja
Kettunen olivat murteen ominaispiirteet esittäneet. Mägisten mielestä olisikin oikeastaan
ollut parempi puhua suomen kielen ”muistajista”, eikä niinkään suomen puhujista – suomi kun ei kenelläkään enää ollut jokapäiväisen kanssakäymisen kielenä. Mägiste arvelee
aineistonsa pääarvon piilevän siinä, että se
valaisee kielen kuolemaa ja vierasta vaikutusta sen äännerakenteessa, sanastossa ja lauserakenteessa.
Mägisten haastateltavissa oli kuitenkin
myös niitä, joiden vahvempi kieli oli edelleen
suomi. Sisarukset Lina Eriksson ja August
Eriksson eivät kouluun mennessään osanneet
”ruohtalaista”. Lina vakuuttaa: Min en taina yhtää ruohtalaista sanoa ennen kun mun pit alottoa
pienen koulun. Samaa kertoo August: Kun minä
alotin koulun Vikillä, min ei taina ruohtalaista mut
suomalaista, ja minä sain lukea ruohtalaista ja se
ol nin paha. Van minä sain oppia jonnii sanan sillon
tällön, van se ol kehnosti nukka se, kehno piä mull
sakliga värdet i hans material ligger i hur det
belyser utdöendet av ett språk och det främmande inflytandet i dess uttalsstruktur, vokabulär och satsuppbyggnad.
Bland dem som intervjuades av Mägiste fanns också personer vars starkare språk
fortfarande var finska. Systrarna Lina Eriksson och August Eriksson talade inte svenska när de började skolan. Lina försäkrar: Min
en taina yhtää ruohtalaista sanoa ennen kun mun
pit alottoa pienen koulun (Jag kunde inte ett
ord svenska när jag skulle börja skolan). Det
samma berättar August: Kun minä alotin koulun Vikillä, min ei taina ruohtalaista mut suomalaista, ja minä sain lukea ruohtalaista ja se ol nin
paha (När jag började skolan i Viggen kunde jag inte svenska, men finska, och jag fick
läsa svenska och det var så illa). Van minä sain
oppia jonnii sanan sillon tällön, van se ol kehnosti nukka se, kehno piä mull on ollu, kun kahenlaista
puhetta pitää olla yhellä kertoa (Men jag fick lära
mig ett ord då och då, det var svårt, dåligt huvud som jag haft, när jag måste tala två språk
samtidigt). När intervjuaren antar att det säkert i dag är lättare för August att tala svenska än finska nekar han och förklarar: Ei, riktuasti niin lietuasti se ei kule, mull on niin lietuasti
suomea puhua, se kulkoo niin lietuasti, se minä
tykkeän on parasta puhetta (Nej, riktigt så ledigt
fungerar det inte, jag talar finska så ledigt, det
går så ledigt, finska gillar jag bäst att tala).
Genom Gustav Pålssons tal lyser det däremot igenom att han använder svenska som
första språk. I hans tal är påse pusa, fin är fintti, bygga är pyätä: joka pykäs (som byggde).
Dessa ingår i den etablerade lånevokabulären i skogsfinskan och ingick säkert också i Linas och Augusts ordförråd. Men det svenska
egennamnet Finska Kareelen drar så att säga
med sig den svenska konjunktionen eller vilket tyder på att Gustav använder svenska
mer aktivt än finska. Bakom satsstrukturen ne
Viimeisellä
unohtumisasteellaan
48
on ollu, kun kahenlaista puhetta pitää olla yhellä
kertoa. Kun haastattelija arvelee, että Augustin
on nykyään varmaan helpompi puhua ruotsia
kuin suomea, tämä kieltää ja selittää: Ei, riktuasti niin lietuasti (vapaasti, ru. ledigt) se ei kule,
mull on niin lietuasti suomea puhua, se kulkoo niin
lietuasti, se minä tykkeän on parasta puhetta.
Gustav Pålssonin puheesta sen sijaan
kuultaa, että hänelle ruotsin käyttö on ensisijaista. Hänen puheessaan pussi on pusa
(ru. påse), hieno on fintti (ru. fin), rakentaa
on pyätä: joka pykäs (joka rakensi, ru. bygga).
Ne ovat metsäsuomen vakiintunutta lainasanastoa ja kuuluivat varmaan myös Linan
ja Augustin sanavarastoon. Mutta Suomen
Karjalaa tarkoittava ruotsinkielinen erisnimi
Finska Kareelen(ista) ikään kuin vetää mukanaan ruotsinkielisen konjunktion eller (’tai’),
mikä viittaisi siihen, että ruotsi on Gustavilla
aktiivisemmassa käytössä kuin suomi. Lisäksi
lauserakenteessa ne -- löi moahan ihteesä teälä
(asettuivat tänne asumaan) näyttäisi olevan
takana ruotsin malli (de slog sig ner här).
Gustavin puheessa on myös kielen rakenteen yksinkertaistuksia, jotka voivat johtua siitä, että hän ei lapsuudessaan päässyt käyttämään suomea kovin aktiivisesti. 30-vuotiaana
naimisiin mennessään hän muutti Östmarkin
Mullikiärnälle, jossa suomea käytettiin enemmän. Yksi tällainen kielen yksinkertaistumista osoittava piirre on, että Gustav ei taivuta
joka-sanaa monikossa, kun hän sanoo ne ensmäiset, joka tulj tänne--, joka pykäs enskerran.
Gustav Pålsson kertoo ensimmäisten
suomalaisten tulosta Vermlantiin:
Sirppi ol kontissa ja vähä suoloja ja jokii… Ja
niil ol pien pusa linnunnahasta ja rukiita ol pu-
-- löi moahan ihteesä teälä (de bosatte sig här)
verkar en svensk modell ligga (de slog sig
ner här).
Gustavs tal innehåller också förenklingar
i språkstrukturen, och dessa kan bero på
att han i sin barndom inte hade möjlighet
att använda finska så aktivt. Han gifte sig
när han var 30 år och flyttade till Mulltjärn
(Mullikiärnä) i Östmark där finska användes
i större utsträckning. Ett drag som påvisar
denna förenkling av språket är att Gustav
inte böjer ordet vilken i plural då han säger
ne ensmäiset, joka tulj tänne--, joka pykäs enskerran (de första vilken kom hit, vilken byggde
första gången).
De individuella skillnaderna mellan dem
som talar en form av ett utdöende språk kan
bli riktigt stora då språknormerna fördunklas och språkkunskap varierar mycket. I sitt
licentiatarbete Värmlanninsuomalaisten kielenvaihdosta ja kielen kuolemasta (Värmlandsfinnar-
sassa, ja pien suolavakkanen ikääskun kontti, tuohesta se ol kokoonpantu, kun ne män
mehtään. Sei ollu finttiä suoloja, ne oľ karkeita
neäs siihen aikaan. Van ne oľ Raotalammilta ja
Finska Kareelenista eller Savosta ne ensmäiset, joka tuľ tänne ja löi moahan ihteesä teälä,
joka pykäs enskerran.
Gustav Pålsson berättar följande om de första
finnarnas ankomst till Värmland:
Skäran var i konten och lite salt och något
Och de hade en liten påse i fågelskinn och det
fanns råg i påsen, och en liten saltpåse som
ett slags kont, gjord av näver, då de gick till
skogen. Det var inte fint salt, saltet var nämligen grovt på den tiden. De var från Rautalampi
och Finska Karelen eller Savolax de första vilken kom hit och slog sig ner här, vilken byggde
första gången.
49
Hiipumassa olevan kielimuodon puhujien
yksilölliset erot voivat kasvaa hyvinkin suuriksi, kun kielen normit hämärtyvät ja kielentaito
vaihtelee kovasti. Riitta Taipale on lisensiaatintyössään Värmlanninsuomalaisten kielenvaihdosta ja kielen kuolemasta. Kolmen metsäsuomalaisen kupin toimituksia (2005) verrannut Gustav
Pålssonin, Karl Perssonin ja Niittahon Jussin
puheen kielenpiirteitä ja löytänyt niistä merkittäviä eroja.
Am p i a i n e n p i m p i ä i n e n
Kielentutkija Pertti Virtaranta (1918–1997) toimi 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa
suomen kielen lehtorina Lundin yliopistossa ja teki vaimonsa Helmi Virtarannan kanssa
kymmenkunta matkaa suomalaismetsiin. Ensimmäisen matkan aikoihin suomea puhuvia
oli vielä parikymmentä. Virtarannat haastattelivat kaikkia tavoittamiaan metsäsuomen pu-
nas språkbyte och språkets utdöende). Kolmen
metsäsuomalaisen kupin toimituksia (Tre skogsfinska gubbars berättelser) (2005) har Riitta Taipale jämfört språkdragen i Gustav Pålssons,
Karl Perssons och Niittaho-Jussis tal och funnit betydande skillnader i dessa.
Geting geting
( Am p i a i n e n p i m p i ä i n e n )
50
Språkforskaren Pertti Virtaranta (1918–1997)
verkade i slutet av 1940-talet och början av
1950-talet som lektor i finska vid Lunds universitet och gjorde tillsammans med sin hustru Helmi Virtaranta ett tiotal resor till finnskogarna. Vid tidpunkten för den första resan
fanns det fortfarande ett tjugotal personer
som talade finska. Paret Virtaranta intervjuade samtliga finskspråkiga som de kunde nå,
och många av dessa flera gånger. I sitt verk
Suomalaismetsissä. (I Finnskogarna. Minnen från
hujia, joitakin heistä useaan otteeseen. Päiväkirjamerkintöihin perustuvassa teoksessaan
Suomalaismetsissä. Muistelmia matkoilta Keski-Skandinavian suomalaisten keskuuteen. (1997,
postuumisti julkaistu) Virtaranta esittelee
metsien viimeiset suomenpuhujat ja ”saattaa
heidät hautaan”. Virtarannan mukaan viimeinen, joka pystyi auttavasti keskustelemaan
suomeksi, oli Henrik Olsson eli Nullan Heikki.
Hän kuoli 14. joulukuuta 1980.
Suomen kielen nauhoitearkistossa Kotimaisten kielten keskuksessa on noin 50 tuntia metsäsuomen äänitteitä. Suurin osa niistä
on kahden kielenoppaan, Niittahon Jussin ja
Karl Perssonin haastatteluja, mutta mukana
on myös muiden ”viimeisten metsäsuomalaisten” puhetta.
Karl Persson (1900–1968), Kalle, oli nuorin
metsäsuomen taitajista. Hän oli Kaisa Vilhuisen poika ja sanoi oppineensa suomea vain
äidiltään. Äidiltään Kalle oli oppinut myös joi-
resor till finnarna i mellersta Skandinavien.) (1997,
publicerat postumt) som grundar sig på dagboksanteckningar presenterar Virtaranta de
sista finskspråkiga personerna i skogarna och
”följer dem till graven”. Enligt Virtaranta var
den siste som hjälpligt kunde diskutera på
finska Henrik Olsson, dvs. Nullan Heikki. Han
avled den 14 december 1980.
I finska bandarkivet hos Institutet för de
inhemska språken finns cirka 50 timmar ljudinspelningar av skogsfinska. Största delen
av dessa är intervjuer med två informanter,
Niittaho-Jussi och Karl Persson, men det
finns också inspelningar av andra ”sista
skogsfinnars” tal.
Karl Persson (1900–1968), Kalle, var yngst
av dem som behärskade finska. Han var Kaisa Vilhuinens son och berättade att han lärt
sig finska enbart av sin mamma. Av sin mamma hade Kalle också lärt sig några besvärjelser, och dessa ville forskarna alltid höra när
Niittahon Jussi ja professori Pertti Virtaranta. Kuva: Helmi Virtaranta.
Niittaho-Jussi och professor Pertti Virtaranta. Foto: Helmi Virtaranta.
51
takin loitsuja, ja niitä tutkijat aina Kallea haastatellessaan halusivat kuulla. Kalle teki työtä
käskettyä ja luki esimerkiksi manauksen ampiaisenpistoa vastaan: Ampiainen pimpiäinen,
pienlintu, pistä piikkis piiloon, pistä kiviä, kantoja,
eläkä minua pistä.
M e t s ä s u o m e n m u i s ta j i a
Svein Gammeltorp (s. 1937) asuu Grue
Finnskogissa Norjassa. Hän kertoo kuulleensa suomea koulupoikana isoäidiltään ja halunneensa itsekin oppia sitä. Sveinin vanhemmat eivät puhuneet suomea, ja isoäiti
kuuluikin viimeiseen metsäsuomen taitajien
sukupolveen. Sveinillä oli kladdebok, suttuvihko, johon hän merkitsi kuulonvaraisesti
muistiin isoäidiltään oppimiaan eläinten, lintujen, puiden ja ruokatarpeiden nimityksiä ja
muita sanoja sekä niiden norjankielisiä vastineita. Svein ei oppinut puhumaan suomea,
de träffade Kalle. Då kunde Kalle läsa upp till
exempel en besvärjelse mot getingstick: Ampiainen pimpiäinen, pienlintu, pistä piikkis piiloon,
pistä kiviä, kantoja, eläkä minua pistä. (Geting,
geting, lilla fågel, stick din gadd i ett gömsle,
stick stenar, stubbar, och stick inte mig.)
mutta lapsuudesta tutut sanat ovat pysyneet
hänen muistissaan.
Useat muutkin suomalaismetsissä asuvat
henkilöt muistavat vielä lapsena kuulemiaan
suomenkielisiä sanoja ja sanontoja. Norjankielinen, Grue Finnskogissa asuva Laila Langbråten (s. 1961) kertoo, että hämähäkki on hänelle aina ollut hämähäkki, eikä sillä ole ollut
muuta nimeä. Myös loitsujen katkelmia on
saattanut säilyä sellaisten henkilöiden muistissa, jotka eivät muuten lainkaan osanneet
suomea. Norjasta on esimerkiksi merkitty
muistiin Binnjænnen bista bikis, nokas, pore boda
Poimintoja Sveinin vihosta:
Några plock från Sveins häfte:
getto rev kettu
hokka ulv
hukka
beäsk svale pääsky
håaba asp haapa
maidåa mjölk
maitoa
soåla salt
suola
ahå bråten
aho
P e r s o n e r s o m ko mm e r i h å g
s ko g s f i n s k a n
52
Svein Gammeltorp (f. 1937) bor i Grue Finnskog, Norge. Han berättar att han som skolpojke hörde sin mormor tala finska och ville
själv lära sig språket. Sveins föräldrar talade inte finska, och mormodern hörde till den
sista generationen som behärskade finska.
Svein hade en kladdebok där han antecknade
benämningar på djur, fåglar, träd och livsmedel och andra ord som han hörde från sin
mormor samt de norska motsvarigheterna.
Svein lärde sig inte att tala finska, men de
ord som är bekanta för honom sedan barndomen kommer han fortfarande ihåg.
Också många andra personer som bor i
finnskogarna kommer fortfarande ihåg finska
ord och uttryck de hört som barn. Laila Langbråten (f. 1961) som talar norska och bor i Grue
Finnskog berättar att en spindel alltid varit
en hämähäkki för henne och hade inget annat
namn. Människor som i övrigt inte kunde någon finska kunde även komma ihåg brottstyck-
barkia, lehåa ale verde. Kyseessä lienee sama
ampiaisen loitsu, jonka Karl Perssonkin tunsi,
mutta hiukan erilaisena toisintona: Ampiainen, pistä piikkis, nokkas, pure puuta parkkia,
lihaa elä verta.
Norjalainen kirjailija Britt Karin Larsen (s.
1945) on julkaissut suomalaismetsien elämää
kuvaavan romaanisarjansa kuudennen osan
Slik treet faller (2014). Hän käyttää romaanissaan metsäsuomeen viittaavia sanoja, jotka
hän listaa romaanin lopussa: tietäjä, jänis, hårråså, hømrete, vesi. Hän hyödyntää osin isoäidiltään kuulemiaan ilmauksia. Hårråså ja hømrete voivat hänen mukaansa kuvata sekavaa,
epäselvää, höperöä puhetta tai ihmistä.
Svein Gammeltorp, 2008. Kuva: Birger Nesholen, Norsk Skogfinsk Museum.
Svein Gammeltorp, 2008. Foto: Birger Nesholen, Norsk Skogfinsk Museum.
en av besvärjelser. Från Norge har till exempel
följande antecknats Binnjænnen bista bikis, nokas, pore boda barkia, lehåa ale verde. Det torde
vara den getingramsa som Karl Persson kände till, men i en något annan form.
Den norska författaren Britt Karin Larsen
(f. 1945) har publicerat den sjätte delen av sin
romanserie om livet i finnskogarna Slik treet
faller (2014). I sin roman använder hon ord
som refererar till skogsfinskan och över vilka
det finns en förteckning i slutet av romanen:
tietäjä, jänis, hårråså, hømrete, vesi. Hon använder delvis uttryck som hon hört från sin mormor. Hårråså och hømrete kan enligt henne
beskriva oredigt, oklart, fnoskigt då det gäller
tal eller en människa.
53
Lo p u k s i
Kun Torsten G. Aminoff 1870-luvulla ennusti,
että puolen vuosisadan kuluttua vain oudot
paikkain nimet muistuttaisivat savolaisten
asuttamista suomalaismetsistä, hän oli ennustuksessaan liian pessimistinen. Metsäsuomi osoittautui odotettua elinvoimaisemmaksi
ja se jätti lisäksi jälkensä niihin ruotsin ja norjan murteisiin, joita suomalaismetsissä puhuttiin kielenvaihdon jälkeen. Metsäsuomen
vaikutusta oli havaittavissa niin ääntämyksessä, sanastossa kuin lauserakenteessakin.
Suomalaismetsissä kerrotaan, että siellä on
Av s l u t n i n g s v i s
När Torsten G. Aminoff i slutet av 1870-talet
förutspådde att endast konstiga ortnamn om
ett halvt sekel skulle påminna om savolaxarnas bosättning i finnskogarna var han alltför
pessimistisk i sitt förutspående. Skogsfinskan
visade sig vara mer livskraftig än väntat och
lämnade sina spår i de svenska och norska
dialekter som talades i finnskogarna efter
språkbytet. Skogsfinskans inflytande kunde
observeras i såväl uttalet, vokabulären som
satsstrukturen. I finnskogarna berättas det att
54
joidenkin puheessa vieläkin selvä ”suomalainen” intonaatio.
Aminoff itse toimi tärkeänä kielen säilyttäjänä, kun hän kirjoitti metsäsuomen kuvauksen eli kieliopin, jossa säilyy tieto hänen aikanaan puhutusta metsäsuomesta. Metsäsuomi
säilyy paikannimissä, lainasanoissa, ihmisten muistissa, kirjoissa ja muissa julkaisuissa, arkistojen aineistoissa ja äänitteissä. Tieto
metsäsuomen rakenteesta, sanastosta ja ääntämyksestä on olemassa. Metsäsuomi elää
edelleen ja sen laajempi elvyttäminenkin olisi
mahdollista.
det i vissa personers tal fortfarande finns en
tydlig ”finsk” intonation.
Aminoff var själv en viktig person då det
gällde att bevara språket när han skrev en
beskrivning av skogsfinskan, dvs. grammatiken, där uppgifter om den talade skogsfinskan under hans tid bevaras. Skogsfinskan bevaras i ortnamn, lånord, människors minne,
böcker och andra publikationer, arkivmaterial
och inspelningar. Information om skogsfinskans uppbyggnad, vokabulär och uttal finns.
Skogsfinskan lever fortfarande, och det vore
även möjligt att återuppliva den.
LIntorpan aittarivi, 1931. Kuva: Albert Hämäläinen.
Visthuslänga i Lintorpet, 1931. Foto: Albert Hämäläinen.
55
Taneli Multiainen talonsa avokuistilla, Östmarkin Mulldåsassa, 1931. Kuva: Albert Hämäläinen.
56
Taneli Multiainen vid sitt hus på den öppna verandan, Mulldåsa i Östmark, 1931. Foto: Albert Hämäläinen.
Suomalaiset
paikannimet
elävät Ruotsin ja Norjan
suomalaismetsissä
T uula Esk e lan d
De finska
ortnamnen
lever i de
svenska
och norska
finnskogarna
T uula Esk e lan d
Suomalaisperäiset paikannimet ovat olleet pitkään käytössä metsäsuomalaisten asuinalueilla. Nimet elävät edelleen,
vaikka suomen kielen puhujia ei alueelta enää löydy. Myös muut suomalaismetsien erityispiirteet, kuten omaperäiset
suomalaistyyppiset savupirtit, savusaunat ja riihet, ovat säilyneet.
Suomalaismetsien
pa i k a n n i m i e n a i k a k a u d e t
Ennen suomalaisten tuloa, aina 1600-luvulle
saakka, suomalaismetsien alueen nimistö oli
ruotsin- ja norjankielistä. Talonpojat käyttivät
alueita laiduntamiseen ja yksilöivät sen vuoksi esimerkiksi suuria järviä, vuoria ja jokia
niin sanotuilla makronimillä, suurten paikkojen nimillä (Røgden, järvi, Rotna, joki, Skåkberget, vuori).
Ortnamn med finskt ursprung har länge
använts i skogsfinnarnas bosättningsområden. Namnen lever fortfarande, trots att
det inte längre finns några personer som
talar finska inom området. Också finnskogarnas övriga särdrag, till exempel de
egenartade rökstugorna, rökbasturna och
riorna av finsk typ har bevarats.
Epokerna för finns ko g a r n a s o r t n a m n
Innan finnarna anlände, ända fram till 1600talet, var namnen i finnskogsområdena
svenska och norska. Allmogen använde områdena för bete och gav därför till exempel
stora sjöar, berg och älvar så kallade makronamn, namn för de stora ställena (Røgden, sjö,
Rotna, älv, Skåkberget, berg).
57
Suomenkielisiä nimiä annettiin 1600-luvun loppupuolelta lähtien aina 1800-luvun
puoliväliin asti. Alueelle muuttaneet suomalaiset nimesivät lähiympäristönsä paikkoja,
muun muassa puroja, lampia, mäkiä, soita
ja peltoja. Nimet olivat niin sanottuja mikronimiä, pienten paikkojen nimiä, esimerkiksi Diggasborrå (sukunimi Tikkainen, Tikkais-,
puro), Baskalamp (paska ´huono´, lampi), Gårgiamægg (korkea, mäki), Nittoså (niitty, suo) ja
Iddæbeldå (itä, pelto). Ruotsalais- ja norjalaisnimet yleistyivät alueella jälleen, kun suomen
kieli muuttui aktiivisesta käyttökielestä vain
harvojen osaamaksi passiiviseksi kieleksi. Suomalaiskulttuuri alkoi kuitenkin elpyä jälleen
1950-luvulta lähtien; tällöin uusille taloille ja
mökeille alettiin taas antaa suomalaisväritteisiä nimiä.
Paikannimet muuntuivat myös siksi, että
suomalaisille skandinaavisten nimien ääntämi-
Suomalaismetsien nimistö on syntynyt pääosin kolmella kaudella
Finnskogarnas namn har huvudsakligen uppstått under tre perioder
I
Skandinaavinen
kausi 1600-luvun
lopulle saakka
II
Suomalainen kausi
1600-luvun lopulta
1850-/1900-luvulle
Den skandinaviska
perioden fram till
slutet av 1600-talet
Den finska
perioden från slutet
av 1600-talet fram
till 1850-/1900-talet
Tvengsberget >
Venskperi
Røgden >
Röyänjärvi
IV Uudet suomalaiset
kausi 1850-/1900luvulta nykypäivään
nimet 1900-luvulta
nykypäivään
Den skandinaviska
perioden från
1850-/1900-talet
fram till i dag
Nya finska namn
från 1900-talet fram
till i dag
Kiviniemi
Moustasuo
Kettulamp >
Gettolamb
Kuikkala
Kettusuo >
Gettoså >
Einola
Gettosåmyra >
Kangasniemi
Gettomyra
Rantala
Pekkapuro
58
III Skandinaavinen
Finska namn gavs från och med slutet av
1600-talet fram till mitten av 1800-talet. De
finnarna som hade flyttat till området namngav ställen i sin närmiljö, till exempel bäckar, tjärnar, backar, myrar och åkrar. Namnen
var så kallade mikronamn, namn för de små
ställena, till exempel Diggasborrå (släktnamn
Tikkainen, Tikkais-, bäck), Baskalamp (skit ´dålig’,
tjärn), Gårgiamægg (hög, backe), Nittoså (äng,
myr) och Iddæbeldå (öst, åker). De svenska
Pekkaborrobekken
och norska namnen blev på nytt vanligare
när finskan ändrades från ett aktivt använt
språk till ett passivt språk som behärskades
av endast ett fåtal. Den finska kulturen började dock återupplivas på nytt från och med
1950-talet. Då började man på nytt ge nya
hus och stugor finskinspirerade namn.
Ortnamnen modifierades också till följd
av att det var svårt för finnarna att uttala de
skandinaviska namnen. Därför modifiera-
nen oli vaikeaa. Niinpä he muokkasivat norjalaisnimiä omaan kieleensä sopiviksi: Tvengsberget-nimestä tuli Venskperi, Varaldsjøenistä
Värälä ja Askosbergetistä Askaberisa.
Røgden ⇒ Röyänjärvi
Varalden ⇒ Väräli
Varaldskogen ⇒ Värälinmehtä
Tvengsberget ⇒ Venksperi
Askosberget ⇒ Askaberisa
Suomalaisperäiset paikannimet kertovat
alueella asuneiden suomalaisten kulttuurista, elintavoista, ympäröivästä luonnosta ja
muista suomalaisille tärkeistä asioista. Nimet
kuvastavat lähes 400 vuoden takaista suomalaiselämää. Suuri osa nimistöstä on luontonimiä eli nimiä, joiden avulla on yksilöity luontopaikkoja. Tavallisesti näiden nimien
perusosana on luonnonpaikkaa tarkoittava
maastoappellatiivi.
Idonsinso (itäinen, suo). Kuva: Birger Nesholen, Norsk Skogfinsk Museum.
Idonsinso (östra, myr). Foto: Birger Nesholen, Norsk Skogfinsk Museum.
des de norska namnen så att de passade för
det egna språket. Namnet Tvengsberget blev
Venskperi, Varaldsjøen blev Värälä och Askosberget Askaberisa.
Røgden ⇒ Röyänjärvi
Varalden ⇒ Väräli
Varaldskogen ⇒ Värälinmehtä
Tvengsberget ⇒ Venksperi
Askosberget ⇒ Askaberisa
Ortnamnen med finskt ursprung berättar om
de lokalt bosatta finnarnas kultur, levnadssätt och den omgivande naturen samt andra
angelägenheter som var viktiga för finnarna.
Namnen återspeglar hur finnarna levde för
nästan 400 år sedan. En stor del av namnen
är naturnamn, dvs. namn som man använt
för att specificera naturplatser. Vanligtvis är
huvudleden i dessa namn ett terrängappellativ som avser en naturplats.
59
P e r u s o s at k e r t ovat
l u o n n o s ta , m ä ä r i t t e e t t y ö s t ä
j a t o i m i n n a s ta
Suomalaismetsien paikannimien tavallisimmat perusosat ovat aho, kivi, lahti, lampi,
mäki, niemi, niitty, pelto, puro, saari, salmi
ja suo. Nimet ovat oletettavasti esiintyneet
ensin savonmurteisina ja saaneet sittemmin
skandinaavisen ääntämisasun. Kun suomentaitoisia ei enää ollut, nimien merkitys alkoi
hämärtyä ja ne saivat jatkokseen vielä skandinaavisen selittävän perusosan:
Pekkapuro ⇒ Pekkaborro ⇒ Pekkaborrobekken
(norj. ´bekk´ - puro)
Svenninsilta ⇒ Svennisilda ⇒ Svennisildabroen
(norj. ´bro´ - silta)
Alun perin savonmurteiset perusosat ovat
saaneet vaikutteita ruotsin ja norjan murteista, ja siksi ne nykyisin esiintyvät muodoissa
HUVUDLEDE r n a b e s k r i v e r
n at u r e n , b e s t ä m n i n g s l e d e r n a
arbetet och verksamheten
De vanligaste huvudleden i finnskogarnas
ortnamn är svedäng, sten, vik, tjärn, backe,
näs, äng, åker, bäck, ö, sund och myr. Namnen har antagligen först förekommit på savolaxisk dialekt och senare fått ett skandinaviskt uttal. När det inte längre fanns någon
som behärskade finska började namnens
betydelse fördunklas, och som fortsättning
fick de ytterligare en skandinavisk förklarande huvudled:
Pekkapuro ⇒ Pekkaborro ⇒ Pekkaborrobekken
(norska ”beck” – bäck)
Svenninsilta ⇒ Svennisilda ⇒ Svennisildabroen
(norska ”bro”)
60
De ursprungligen savolaxiska huvudlederna
hade fått influenser från svenska och norska
suo ⇒ so, så, svå
lampi ⇒ lamp, lamb, lamm
saari ⇒ saar, sar, soar
lahti ⇒ laht, laft, latt
Määriteosat kertovat suomalaisten elämästä ja toiminnasta. Paikannimistä saa myös
paljon tietoa alueella asuneista ihmisistä ja
heidän suomalaisista sukunimistään. Joidenkin nimien määriteosa viittaa maanviljelyyn,
erityisesti kaskenpolttoon, kuten Hoftalamp
(hu(u)hta, lampi).
Luontonimistä suurin osa on soiden nimiä, kuten Lemmaså (lehmä, suo), Hevosså (hevonen, hevos-, suo) ja Heinæså (heinä,
suo). Tyypillisiä ovat myös maankohoumien
nimet, esimerkiksi Lemmamægg (lehmä, mäki),
Hevåsenharja (hevonen, hevos-, harju) ja Gettoharjo (kettu, harju), sekä vesistönimet, kuten Hærgalatti (härkä, lahti), Kissaborro (kissa,
puro), Baskalamp (paska ´huono´, lampi) Ma-
dialekter, och därför förekommer de i dag i
formerna
suo (myr) ⇒ so, så, svå
lampi (tjärn) ⇒ lamp, lamb, lamm
saari (ö) ⇒ saar, sar, soar
lahti (vik) ⇒ laht, laft, latt
Bestämningslederna beskriver finnarnas liv
och verksamhet. Ortnamnen ger också mycket information om människorna som bott i
området och deras finska släktnamn. Bestämningsleden i vissa namn anknyter till jordbruk, i synnerhet svedjebruk, till exempel Hoftalamp (svedjeland, tjärn).
Största delen av naturnamnen är namn på
myrar, till exempel Lemmaså (ko, myr), Hevosså (häst, myr) och Heinæså (hö, myr). Namnen
på höjder är också vanliga, till exempel Lemmamægg (ko, backe), Hevåsenharja (häst, ås)
och Gettoharjo (räv, ås), samt namn på vattendrag, till exempel Hærgalatti (oxe, vik), Kissa-
joalamp (majava, lampi) ja Girveslamp (kirves,
lampi).
(sauna), Ribeldå (riihi), Lammasahå (lammas),
Nitahå (niitty) ja Garrahå (kaura).
Suvut elävät asutusnimissä
Suomalaismetsien suomalaiset
sukunimet
Suomalaisista kulttuurinimistä asutusnimet
ovat suurin ryhmä. Niiden perusosana esiintyy usein skandinaavinen -torpet ja määriteosana suomalainen sukunimi, kuten nimissä
Bendikstorpet (Pentikäinen), Tysketorpet (Tyyskiäinen) ja Karvastorpet (Karvainen). Monet asutusnimet sisältävät -la, lä-johtimen, kuten esimerkiksi Porkala (sukunimi Porkka), Anttila
(henkilönimi Antti) ja Jensila (henkilönimi Jens).
Yksiosaisia nimiäkin esiintyy, kuten Ahå, Kask,
Kilbånn (Kilpoinen) ja Ratikken (Raatikainen).
Viljelysnimien tavallisimmat suomalaiset perusosat ovat pelto, joka usein esiintyy
muodossa beldå, sekä aho muodossa ahå. Esimerkkejä viljelysnimistä ovat muun muassa
Borrobeldå (puro), Iddæabeldå (itä), Sanabeldå
borro (katt, bäck), Baskalamp (skit ´dålig’, tjärn)
Majoalamp (bäver, tjärn) och Girveslamp (yxa,
tjärn).
Släkterna lever i
Suomalaisnimien kirjoittaminen oli Ruotsin ja
Norjan viranomaisille hyvin hankalaa. Esimerkiksi Finnemanntallet 1686 -väestönlaskennassa
(1990) suomalaiset sukunimet esiintyvät monissa erilaisissa muodoissa. Tämä johtuu siitä,
että suomalaiset ilmoittivat nimensä viranomaisille suullisesti, ja nämä kirjasivat nimet
muistiin kuulemansa perusteella.
Hämäläinen ⇒ Hammelan
Kaikalainen ⇒ Gickeland
Pasainen ⇒ Baso
Piesainen ⇒ Besen, Beisen
Pentikäinen ⇒ Bendich, Binnich
Porkka ⇒ Borch
mer i formen beldå, samt aho (svedäng) i formen ahå. Exempel på odlingsnamn är bland
annat Borrobeldå (bäck), Iddæabeldå (öst),
Sanabeldå (bastu), Ribeldå (ria), Lammasahå
(får), Nitahå (äng) och Garrahå (havre).
BEBYGGELSE n a m n e n
Finska släktnamn i
Bland de finska kulturnamnen är bebyggelsenamnen den största gruppen. I huvudleden
av dessa förekommer ofta det skandinaviska -torpet och som bestämningsled ett finskt
släktnamn, till exempel i namnen Bendikstorpet
(Pentikäinen), Tysketorpet (Tyyskiäinen) och Karvastorpet (Karvainen). Många bebyggelsenamn
innehåller ledet -la, lä, till exempel Porkala
(släktnamn Porkka), Anttila (personnamn Antti)
och Jensila (personnamn Jens). Det finns också
namn som har bara en del, till exempel Ahå,
Kask, Kilbånn (Kilpoinen) och Ratikken (Raatikainen).
De vanligaste finska huvudlederna i odlingsnamn är pelto (åker) som ofta förekom-
f i n n s ko g a r n a
De svenska och norska myndigheterna hade
stora problem med att skriva de finska namnen. Till exempel i folkräkningen Finnemanntallet 1686 förekommer de finska släktnamnen i många olika former. Detta beror på att
finnarna muntligen meddelade sina namn till
myndigheterna, och dessa registrerade namnen på det sätt de hört dem.
Hämäläinen ⇒ Hammelan
Kaikalainen ⇒ Gickeland
Pasainen ⇒ Baso
61
Purainen ⇒ Pur, Puran
Räisäinen ⇒ Reisen
Monesti sanotaan kulttuurin kuolevan, kun
kieli kuolee. Suomalaismetsät ovat hyvä esimerkki alueesta, jonka omaperäinen kulttuuri elää erittäin voimakkaana, vaikka ns.
elävä kieli on alueelta hävinnyt. Suomalai-
set paikannimet ja sukunimet ovat tärkeä
osa suomalaismetsien nykyisten asukkaiden
identiteettiä. Suomalaiset paikannimet ovat
siirtyneet sukupolvelta toiselle pääasiassa
suullisesti. Kirjallisia poikkeuksia ovat Finnemanntallet 1686, Carl Axel Gottlundin päiväkirjat, Olaf Lindtorpin kirjallisuus ja muutamat
vanhat kartat.
Ruotsin ja Norjan rajalle pystytettiin vuonna 1970 muistokivi, johon on kirjattu kaikkiaan 431
metsäsuomalaista sukunimeä. Kuva: Birger Nesholen, Norsk Skogfinsk Museum.
Minnessten med namnen på 431 släkter på Finnskogen vid gränsen mellan Sverige och Norge.
Foto: Birger Nesholen, Norsk Skogfinsk Museum.
Piesainen ⇒ Besen, Beisen
Pentikäinen ⇒ Bendich, Binnich
Porkka ⇒ Borch
Purainen ⇒ Pur, Puran
Räisäinen ⇒ Reisen
62
Ofta sägs det att en kultur dör ut när språket dör ut. Finnskogarna är ett bra exempel
på ett område vars egenartade kultur lever
mycket starkt, trots att det så kallade levande
språket har dött ut inom området. De finska
ortnamnen och släktnamnen är en viktig del
av identiteten bland de nuvarande invånarna i finnskogarna. De finska ortnamnen har i
huvudsak muntligen överförts från en generation till en annan. De skriftliga undantagen
omfattar Finnemanntallet 1686, Carl Axel Gottlunds dagböcker, Olaf Lindtorps litteratur och
några gamla kartor.
U u d e t n i m e t va lta avat a l a a
Suurin osa suomalaismetsien paikannimistä
on syntynyt suomalaistaustaisten asukkaiden
myötä. Suomalaisperäisiä nimiä on kuitenkin
syntynyt lisää myös myöhemmin. 1900-luvun puolivälin jälkeen alueella alkoi ilmetä
mielenkiintoa suomalaisperäistä kulttuuria ja
identiteettiä kohtaan. Monet halusivat antaa
taloilleen tai mökeilleen suomalaisen nimen,
koska he halusivat osoittaa yhteenkuuluvuutta suomalaismetsien, Suomen ja suomalaisten juurtensa kanssa.
Uusien nimien antaminen on kuitenkin
tapahtunut toisin kuin ”vanha nimeäminen”.
Suurin osa uusista nimistä esiintyy nykysuomalaisessa kirjoitusasussa. Nimiä ovat antaneet henkilöt, jotka joko ovat osanneet jonkin
verran suomea tai käyttäneet apuna sanakirjoja tai nykysuomalaisten kielitaitoa. Kieli on
ollut nimenantajalle vierasta ja hankalaa, ja
N ya n a m n ta r ö v e r
Största delen av namnen i finnskogarna har
uppstått genom invånarna med finskt ursprung. Fler namn med finskt ursprung har
dock uppstått även senare. Under den andra
hälften av 1900-talet började intresse för kultur och identitet med finskt ursprung vakna
i området. Många ville också ge sina hus eller stugor ett finskt namn för att de ville visa
samhörighet med finnskogarna, Finland och
sina finska rötter.
Den nya namngivningen har dock skett på
ett annat sätt än ”den gamla namngivningen”. Största delen av de nya namnen skrivs
enligt reglerna för dagens finska. Namn har
getts av personer som antingen har kunnat någon finska eller använt ordböcker eller samtida finnarnas språkkunskaper som
hjälp. För namngivarna har språket varit
främmande och besvärligt, och därför före-
siksi nimet esiintyvät suomalaiselle oudolta
kuulostavissa muodoissa.
Nimeämisen lähtökohtana on saattanut
olla vanha suomalaisnimi, esimerkiksi läheisen suon, puron tai talon nimi, kuten Maivansva (majava, majavan, suo). Toisinaan on lähellä sijaitseva norjalainen luontonimi käännetty suomeksi. Esimerkiksi niemen nimi
Steinnabben (norj. stein ´kivi´, norj. nabbe ´niemeke, kieleke, niemi´) on antanut nimen Kiviniemeksi ristitylle mökille. Suomalainen nimi
on voitu löytää jostakin kirjallisesta lähteestä,
kuten mökin nimi Liukoisen (sukunimi Liukoinen, Liukoisen), joka esiintyi tässä muodossa
Gottlundin suomenkielisessä päiväkirjassa.
Suon nimi Svartmyra (norj. svart ´musta´, norj.
myr ´suo´) on puolestaan ollut lähteenä talon
nimelle Moustasuo (sic!).
Nimien käännökset ja muodot saattavat usein olla outoja ja epäsuomalaisia, kuten edellä mainitut Liukoisen ja Moustasuo tai
kommer namnen i former som låter konstiga
för en finne.
Namngivningen kan ha grundat sig på
ett gammalt finskt namn, till exempel namnet på en närliggande myr, bäck eller ett hus,
till exempel Maivansva (bäver, myr). Ibland
har det norska namnet på en närliggande
naturformation översatts till finska. Till exempel näsnamnet Steinnabben (norska stein
´sten´, norska nabbe ’landtunga, udde, näs’)
har gett en stuga namnet Kiviniemi. Ett finskt
namn kan ha hittats från någon skriftlig källa,
till exempel stugnamnet Liukoisen (släktnamn
Liukoinen, Liukoisen) som fanns i Gottlunds
dagbok på finska i denna form. Myrnamnet
Svartmyra har i sin tur varit källan för husnamnet Moustasuo (sic!).
Namnöversättningarna och -formerna kan
ofta vara underliga och icke-finska, till exempel de ovan nämnda Liukoisen och Moustasuo eller namnet på pensionärsbostad
63
eläkeläisasunnon nimi Ikaläpo (sic!), joka on
käännetty norjalaisen vanhainkodin nimestä
Aldershvile (norj. alder, `ikä´, norj. hvile lepo).
Metsäsuomalaisten kieli on saanut monia vaikutteita ruotsin ja norjan murteista.
Tämä käy parhaiten ilmi sanastosta, mutta
myös äänteiden muuttumisesta. Vokaalien
ja konsonanttien pituudet ovat mukautuneet
skandinaavisten kielten äännerakenteeseen,
mutta tämä ei aina ole tapahtunut säännönmukaisesti. Siksi nimistä esiintyy monesti rinnakkaismuotoja, kuten Allagulla ja Alagulla.
Balagombo (palo, kumpu). Kuva: Birger Nesholen, Norsk Skogfinsk Museum.
Balagombo (brand, backe). Foto: Birger Nesholen, Norsk Skogfinsk Museum.
64
Ikaläpo (sic!), som har översatts direkt från
det norska namnet på ett äldrehem Aldershvile (norska alder, ålder, hvile, vila).
Skogsfinnarnas språk har i hög grad påverkats av svenska och norska dialekter. Detta framgår bäst av vokabulären, men även av
hur uttalet förändrats. Längden på vokalerna
och konsonanterna har anpassats till uttalet
av de skandinaviska språken, men detta har
inte alltid skett regelmässigt. Därför förekommer det ofta parallella namnformer, till exempel Allagulla och Alagulla.
Ä ä n t e e l l i s i ä m u u to k s i a
suomalaismetsien
pa i k a n n i m i s s ä
Kvantiteetti; vokaalien ja konsonanttien pituudet vaihtelevat:
Allagulla / Alagulla (Alakylä)
Iddabia / Idabia (Itäpää)
Vokaalit
Suomen o ⇒ o tai å
puro ⇒ borro, borrå, bårrå
Suomen u, joko skandinaavinen u, o tai å
⇒ nuppi, noppi, nåppi
Suomen y yleensä i tai u ⇒ Kettukinna (kettu,
kynnäs), Mullulamp (mylly, lampi)
Paikannimien diftongista toinen vokaali kadonnut:
F ö r ä n d r i n g a r i u t ta l e t av
f i n n s ko g a r n a s o r t n a m n
Kvantiteten, längden av vokalerna och konsonanterna varierar:
Allagulla / Alagulla (Alakylä)
Iddabia / Idabia (Itäpää)
Vokaler
Finska o ⇒ o eller å
puro (bäck) ⇒ borro, borrå, bårrå
Finska u, antingen skandinaviska u, o eller å
⇒ nuppi, noppi, nåppi (knopp)
Finska y i allmänhet i eller u
⇒ Kettukinna (räv, hög), Mullulamp (kvarn,
tjärn)
Hagalamp (hauki, lampi), Hennaså (heinä, suo),
Hikkalatt (hiekka, lahti), uo ⇒ o tai å suo ⇒ so,
så, (svå)
Konsonantit
Konsonanttien k, p, t edustus vaihtelee, esiintyvät joskus muodoissa g, b, d, joskus k, p, t:
Paskalamp, Baskalamp, Daurlamp, Taurså (teyri,
teeri)
Joskus suomen kielen h häviää, assimiloituu
tai muuttuu f:ksi:
Låilamp (lohi, lampi), Vaggasåo (vakka, suo,
aho), Einahå (heinä, aho), Lemmaborrå (lehmä,
puro), Lettanoppi (lehto, nuppi), Hoftalamp
(hu(u)hta, lampi), Dervalaft (terva, lahti)
Itäsuomalaisia kielenpiirteitä suomalaismetsien paikannimissä
Loppu i:n katoaminen, esiintyy jo savon murteessa:
En vokal har fallit bort från diftongen i ett ortnamn:
Hagalamp (gädda, tjärn), Hennaså (hö, myr),
Hikkalatt (sand, vik), uo ⇒ o eller å suo (myr) ⇒
so, så, (svå)
Konsonanter
Förekomsten av konsonanterna k, p, t varierar
och finns ibland i formerna g, b, d, ibland k, p, t:
Paskalamp, Baskalamp, Daurlamp, Taurså (teyri,
teeri (orre))
Ibland faller finskans h bort, assimileras eller
ändras till f:
Låilamp (lax, tjärn), Vaggasåo (skäppa, myr,
svedäng), Einahå (hö, svedäng), Lemmaborrå
(ko, bäck), Lettanoppi (lund, knopp), Hoftalamp
(svedjeland, tjärn), Dervalaft (tjära, vik)
65
lahti ⇒ laht, latt, mäki ⇒ mæk(k), mæg(g), saari
⇒ sar, soar
Diftongiutuminen, kun pitkästä vokaalista tulee diftongi:
aa, ää ⇒ oa, eä, ua, iä, näin nimissä Iddabia (itä,
pää), Iddabiaså (suo), Iddabiamyren
saari esiintyy usein itäsuomalaisittain muodoissa soar, suar ja ruotsin ja norjan vaikutteisena svar, kuten esimerkiksi nimissä Svarså
(suo), Anttisoar (Antti) ja Verkåsvar (verkko)
Savonlaismurteille tyypillinen ht yleiskielen
ts:n vastineena (metsä ⇒ mehtä) esiintyy joissakin paikannimissä:
Mehtabeldå (metsä, pelto)
Soiden nimissä Såienså, Såiåså ja Såiåmyra
(soidin, suo) yleiskielen d on kadonnut.
66
Östfinska språkdrag i finnskogarnas ortnamn
Ett i i slutet av ett ord försvinner, förekommer
redan i savolaxdialekten:
lahti (vik) ⇒ laht, latt, mäki (backe) ⇒ mæk(k),
mæg(g), saari (ö) => sar, soar
Kerstin Eriksson lapsineen. Viinikka, Norra Viggan,
Nyskoga, 1930. Kuva: Helmi Helminen.
Diftongering, en lång vokal blir en diftong:
aa, ää ⇒ oa, eä, ua, iä, på detta sätt i namnen
Iddabia (itä (öst), pää (ända)), Iddabiaså (suo
(myr)), Iddabiamyren
Det typiska för savolaxdialekten ht som motsvarighet till standardspråkets ts (metsä
(skog) ⇒ mehtä) finns i vissa ortnamn:
Mehtabeldå (skog, åker)
saari (ö) förekommer ofta i de östfinska formerna soar, suar och påverkade av svenska
och norska svar, till exempel i namnen Svarså
(myr), Anttisoar (Antti) och Verkåsvar (nät)
I myrnamnen Såienså, Såiåså och Såiåmyra
(soidin (spel), suo (myr)) har standardspråkets d försvunnit.
Kerstin Eriksson med sina barn. Viinikka, Norra
Viggan, Nyskoga, 1930. Foto: Helmi Helminen.
Sanganorro (sänki tai sänkiaho, noro). Puukyltin tekstiä on yritetty muuttaa
norjalaisemmaksi: o ⇒ å. Kuva: Birger Nesholen, Norsk Skogfinsk Museum.
Sanganorro (stubb, sänka). Någon har velat förnorska namnet: o ⇒ å.
Foto: Birger Nesholen, Norsk Skogfinsk Museum.
Tervetuloa suomalaismetsiin! Kuva: Birger Nesholen, Norsk Skogfinsk Museum.
Välkommen till Finnskogen! Foto: Birger Nesholen, Norsk Skogfinsk Museum.
67
Ola Olsson lähdössä pellolle, 1931. Kuva: Albert Hämäläinen.
68
Ola Olsson på väg till åkern, 1931. Foto: Albert Hämäläinen.
Metsäsuomalaisten
kansanusko
M arja - L iisa k e in ä n e n
Rukouksissa ja loitsuissa vedottiin kristinuskon keskeisiin hahmoihin, Kristukseen ja pyhimyksiin, mutta myös esikristillisiin jumaliin,
esimerkiksi Ukkoon ja Tapioon sekä erityyppisiin luonnonhaltijoihin. Ajan myötä metsäsuomalaiset omaksuivat uskomusmaailmaansa vaikutteita skandinaavisilta naapureiltaan.
Vermlannin vaaraseuduilla luonnonhaltijat
saivat rinnalleen vuorenhaltijat eli ”mäkiherrat”, ja Tapion rinnalle nousi ruotsalaisesta perinteestä tuttu metsäneito (skogsrået).
T i e t ä j ä t – ” v i i s a at s u o m a l a i s e t ”
Metsäsuomalaisten harjoittama uskonto oli vielä muuttoliikkeen alkuvaiheessa
1500-luvun lopulla sekoitus kansanuskoa
ja vahvasti katolisia piirteitä sisältänyttä kristinuskoa. Tämä käy ilmi esimerkiksi
metsäsuomalaisilta muistiin merkityistä
rukouksista ja loitsuista.
Skogsfinnarnas
folktro
M arja - L iisa k e in ä n e n
Riittiperinteet ja niihin liittyneet käsitykset olivat vahvasti kytköksissä metsäsuomalaisten
harjoittamiin elinkeinoihin, kuten kaskeamiseen, karjanhoitoon, metsästykseen ja kalastukseen. Toinen keskeinen riittiperinteen alue
oli erilaisten vaivojen ja sairauksien parantaminen. Tietäjän puoleen käännyttiin usein
I bönerna och besvärjelserna vädjades till de
centrala gestalterna i kristendomen, Kristus
och helgon, men även förkristna gudar, till
exempel Ukko (fornfinska himmelsguden)
och Tapio (fornfinska skogsguden) samt olika
typer av naturväsen. Med tiden anammade
skogsfinnar föreställningar från sina skandinaviska grannar. I de värmländska fjälltrakterna fick naturråna sällskap av bergsrårna dvs.
bergsherrarna, och Tapio fick skogsrået vid sin
sida, ett bekant naturväsen från den svenska
traditionen.
Vismän och viskvinnor
Den religion som utövades av skogsfinnarna var fortfarande i början av flyttrörelsen i slutet av 1500-talet en blandning
av folktro och kristendom med starka katolska inslag. Detta framgår till exempel
av bönerna och besvärjelserna som har
antecknats hos skogsfinnarna.
Rittraditionerna och uppfattningarna i anslutning till dessa hade en stark koppling till de
näringsgrenar som utövades av skogsfinnarna, till exempel svedjebruk, boskapsskötsel,
jakt och fiske. Ett annat centralt område inom
rittraditionen var helandet av olika åkommor
69
70
myös varkaustapausten selvittämiseksi sekä
elinkeinoihin ja sosiaalisiin suhteisiin liittyneissä pulmatilanteissa (ks. s. 45).
Valtaväestön silmissä suomalaiset olivat tunnettuja taikuudestaan, ja siksi myös
he saattoivat kääntyä ”viisaan suomalaisen”
(visfinne) eli tietäjän puoleen ongelmineen.
Pål Andersson, suomalaisittain Paavali Antinpoika, oli kotoisin Medelpadin Torpin pitäjästä ja yksi tunnetuimmista norrlantilaisista
1600-luvun tietäjistä. Häneltä haettiin apua
naapurimaakunnista asti.
Papisto ei suhtautunut suopeasti Paavalin toimintaan, ja tämä joutui useaan otteeseen selvittelemään toimiaan viranomaisille. Kuulustelupöytäkirjojen mukaan Paavali
oli erikoistunut mm. lemmentaikoihin, ”ammuksien” eli taikanuolien takaisinlähettämiseen ja varastetun tavaran palauttamiseen.
Häneltä apua hakeneet vakuuttivat kuulusteluissa, ettei Paavali toiminnallaan aiheutta-
nut mitään pahaa. Päinvastoin hänen katsottiin jakaneen oikeutta. Papisto ei kuitenkaan
ollut samaa mieltä: sen mukaan Paavalin
toimet johtivat Hälsinglandin maakunnassa
”suureen tapainturmelukseen ja hulluuteen”.
Paavali ei ollut kuitenkaan ainoa metsäalueilla vaikuttanut tietäjä. Vielä 1900-luvun alussa
vermlantilaiset lähdeaineistot kertovat paikallisista tietäjistä ja heidän toiminnastaan.
Pappien lisäksi myös paikallinen talonpoikaisväestö saattoi suhtautua suomalaisiin pelolla tai ainakin epäluuloisesti heidän
oletettujen taikavoimiensa vuoksi. Vermlannin maaherra Mörner kirjoittaa raportissaan
vuonna 1762, että Älvdalenin tuohtuneet
asukkaat epäilivät erään suomalaismiehen
estäneen ”Saatanan konstein” lohen nousun
Klarälvenin sivuhaaroihin. Kansatieteilijä
Richard Brobergin mukaan Pohjois-Vermlannin tuomiokirjoissa on kuitenkin vain vähän mainintoja suomalaisten taikuudesta.
och sjukdomar. Man vände sig också ofta till
de så kallade kloka, dvs. vismän och viskvinnor för att utreda stölder samt i problemsituationer som anknöt till näringsgrenarna och
de sociala relationerna (se s. 45).
Bland majoritetsbefolkningen var finnarna kända för sin trolldom, och därför hände
det att de vände sig till ”visfinnen” med sina
problem. Pål Andersson kom från Torp socken i Medelpad och var en av de mest kända norrländska vismännen på 1600-talet.
Människor reste ända från grannlandskapen
för att få hjälp från honom.
Prästerskapet såg inte med blida ögon på
Påls verksamhet, och han blev ofta tvungen
att reda ut sina förehavanden för myndigheterna. Enligt förhörsprotokollen hade Pål
specialiserat sig på bland annat kärlekstrolldom, att sända tillbaka ”skott” dvs. magiska
pilar, samt återställande av stöldgods. I förhören försäkrade de som hade sökt hjälp hos
honom att Pål inte orsakade något ont med
sin verksamhet. Tvärtom ansågs han ha delat ut rättvisa. Prästerskapet var dock inte av
samma åsikt, utan ansåg att Påls förehavanden ledde till ”en stor osed och galenskap”
i landskapet Hälsingland. Pål var dock inte
den enda vismannen som var verksam inom
skogsområdena. Det värmländska källmaterialet innehöll ännu i början av 1900-talet uppgifter om de kloka och deras verksamhet.
Förutom prästerna kunde även den lokala
allmogebefolkningen förhålla sig med rädsla
eller åtminstone misstänksamhet mot finnarna på grund av deras förmodade trolldom.
I sin rapport 1762 skriver Värmlands landshövding Mörner att de upprörda invånarna i
Älvdalen misstänkte att en finsk man genom
”Satans konster” hade hindrat laxen från att
stiga till förgreningarna i Klarälven. Enligt
etnologen Richard Broberg innehöll dock de
nordvärmländska domböckerna enbart få an-
Niittahon Jussi näyttää Alakylästä Juhoilaan vievällä tiellä maakiveen piirrettyä ristiä, joka käännytti pahat
henget takaisin. Kuva: Helmi Virtaranta.
Niittaho-Jussi visar ett kors ristat på en jordsten som enligt den lokala traditionen fick de onda andarna att
vända på vägen som leder från Alakylä till Juhoila. Foto: Helmi Virtaranta.
71
Suomalaisiin ja muihin vähemmistöryhmiin
liitettyjen taikuuskäsitysten voidaan siis katsoa toimineen eräänlaisena toiseuttamisen
keinona, toisin sanoen pelottavana ja eksoottisena ominaisuutena, joka liitettiin kantaväestöstä poikkeavaan ”ulkopuoliseen” ryhmään.
”Karhunkeikkeet” osana
s u o m a l a i s ta p e r i n n e t t ä
Suomalaiset veivät karhunpalvontaan liittyneet seremoniat mukanaan Keski-Skandinavian metsäalueille. Vielä 1900-luvun alussa
on Pohjois-Vermlannista merkitty muistiin tietoja karhunpeijaisista. Kaisa Vilhuinen kertoo,
että kun karhu oli kaadettu, kutsuttiin kylän
väki metsästäjän kotiin. Siellä karhun lihasta
laitettiin monenlaisia ruokalajeja ja leivottiin
leppä- eli verileipää. Leipään laitettiin pippuria, mausteneilikkaa, kanelinkuorta ja läskiä,
tydningar om finnarnas trolldom. Trolldomsuppfattningarna som kopplats till finnarna
och andra minoritetsgrupper kan man således anse ha fungerat som ett sätt att skapa
annorlundahet. Trolldom sågs som en skrämmande och exotisk egenskap som kopplades
till en ”utomstående” grupp som avvek från
majoritetsbefolkningen.
” B j ö r n g r av ö l” s o m e n d e l av
den finska traditionen
72
Finnarna tog med sig ceremonierna som
anknöt till björnkulten till skogsområdena i
mellersta Skandinavien. Uppgifter om björnfesten i norra Värmland har antecknats ännu i
början av 1900-talet. Kaisa Vilhuinen från Röjdåfors berättar att folket i byn bjöds hem till
jägaren när en björn hade fällts. Där tillreddes många maträtter av björnköttet och al-,
dvs. blodbröd, bakades. I brödet satte man
ja se piti paistaa keskellä uunia. Jos sen paistoi reunalla, talo menetti karhuonnensa.
Kaisan kertoman mukaan pidoissa tarjottiin ennen vanhaan pelkästään olutta, ei
viinaa. Olut tehtiin maltaista ja siitä tuli niin
vahvaa, että juhlijat juopuivat. Olutta pantaessa sanottiin: ”Karhunkeikkiöitä pitää
tehä ja juua jotta hyvä lykästää kotiin vaan
ei mehtään”. Eräälle Karhunpuron Matille annettiin karhunlihaa, jos hän lauloi karhunlaulun. Kaisa oli kuullut laulun äidiltään ja itse
Karhu-Matilta, joka muokkasi laulua sen mukaan, mitä kuulijat halusivat kuulla.
Karhumenoihin liittyviä muistoja sisältyy myös ruotsalaisiin paikannimiin. Ne viittaavat karhuriittien loppuhuipentumaan,
jossa karhunkallo kiinnitettiin juhlallisesti
honkaan. Vermlannissa Gustav Adolfin pitäjässä ja Taalainmaan Bingsjössä on Karhunkalloniemi (Björnskalleudde). Taalainmaan
Fågelsjössä ja Hälsinglannin Grannäsissä
peppar, kryddnejlika, kanelskal och fläsk, och
brödet skulle gräddas i mitten av ugnen. Om
det gräddades vid kanten, förlorade huset
sin björnlycka.
Enligt Kaisa bjöd man fordom enbart på öl
och inget brännvin under kalaset. Ölet bryggdes av malt och var så starkt att festdeltagarna blev berusade. När ölet bryggdes sade
man: ”Björngravöl måste göras och drickas så att lyckan enbart vänder hem men inte
till skogs.” En viss Karhunpuros Matti (Björnbäckens Matti) fick björnkött, om han sjöng
en björnsång. Kaisa hade hört sången från sin
mamma och själva Björn-Matti som anpassade sången enligt åhörarnas önskemål.
Minnen som hänvisar till björnkalasen ingår också i svenska ortnamn. De hänvisar till
kulmen av björnriterna då björnskallen under
festligheter fästes vid en fura. I Gustav Adolfs
socken i Värmland och i Bingsjö i Dalarna
finns ett ställe som heter Björnskalleudde.
sijaitsee puolestaan Karhunkalloluoto
(Björnskalleholmen). Eräs vuonna 1863 syntynyt fågelsjölainen on kertonut nähneensä lapsuudessaan Karhunkallosaaren puissa
pari-kolme kalloa ja kolmisenkymmentä kiilaa, joilla kallot oli kiinnitetty honkaan.
Tietoja karhunkallohongista löytyy myös
Vermlannin Sundsjöstä. Opettaja O. Norén
kirjoitti 1880-luvun alussa, että Sundsjön rannalla oli muinoin seissyt honka, jota kutsuttiin Karhunkallohongaksi. Vanhojen kertoman
mukaan siihen oli kiinnitetty puukiiloilla kak-
Björnskalleholmen Fågelsjössä, 2012. Kuva: Birger Nesholen, Norsk Skogfinsk Museum.
Björnskalleholmen i Fågelsjö, 2012. Foto: Birger Nesholen, Norsk Skogfinsk Museum.
I Fågelsjö i Dalarna och i Grannäs i Hälsingland finns i sin tur Björnskalleholmen. En
person från Fågelsjö som föddes 1863 har
berättat att hen i barndomen sett två–tre
skallar och ett trettiotal kilar, som användes
för att fästa skallarna, i träden på Björnskalleholmen.
Uppgifter om björnskallefuror finns också i Sundsjö i Värmland. Läraren O. Norén
skrev i början av 1880-talet att det vid stranden av Sundsjö fordom hade funnits en
fura som kallades Björnskalletall. Enligt en
gammal sägen hade tolv skallar fästs med
träkilar i furan. Den lokala torparen Magnus
Svensson hade fällt trädet kring 1827 och
höll på att bli uppsagd från torpet på grund
av sitt otyg.
73
sitoista kalloa. Paikallinen torppari Magnus
Svensson oli kaatanut puun vuoden 1827 tienoilla ja oli joutua irtisanotuksi torpasta tihutyönsä vuoksi.
Ta i at t o i vat m e t s ä s t ys o n n e n
Metsästyskauden alussa metsästäjä otti metsästysalueen haltuunsa ja varmisti samalla
tulevan metsästysonnensa. Hän kiersi alueen
vastapäivään ja sirotti polulle säännöllisin välein kirkkomaan multaa, jonka uskottiin sisältävän suojaavaa taikavoimaa. Tältä rajatulta
alueelta eivät muut metsästäjät taian mukaan
saaneet saalista. Metsämies vannoi myös
metsästysvalan Tapion pöydällä. Tapion pöytä oli tasalatvainen mänty tai kuusi. Tapiolta
pyydettiin metsästysonnea ja häntä varten jätettiin uhrilahjana osa ensimmäisestä saaliista, esimerkiksi linnusta. Lahja takasi metsästysonnen tulevalla metsästyskaudella.
T r o l l d o m g av j a k t lyc k a
74
I början av jaktsäsongen tog jägaren jaktområdet i besittning och säkerställde samtidigt den kommande jaktlyckan. Han cirklade motsols kring området och strödde
med jämna mellanrum ut kyrkogårdsjord
på stigen. Man trodde att jorden innehöll en
skyddande trollkraft. Inom detta avgränsade område fick de andra jägarna inte jaga.
Skogsmannen svor jakteden vid Tapios
(skogsguden) bord. Tapios bord var en tall
eller gran med jämn topp. Man bad om jaktlycka från Tapio, och som offergåva gavs en
del av det första bytet, till exempel en fågel.
Gåvan garanterade jaktlycka under den kommande jaktsäsongen.
Före början av jaktsäsongen renade sig
jägaren genom att bada tre kvällar i rad mitt
i veckan. Man trodde att badriten även skulle skydda honom mot konkurrenternas troll-
Ennen metsästyskauden alkua metsästäjä puhdistautui kylpemällä keskellä viikkoa
kolmena perättäisenä iltana. Kylpytaikojen
uskottiin suojaavan häntä myös kilpailijoiden
taioilta ja pilauksilta. Ensimmäiseen kylpyyn
tehtiin vasta raavaasta koivusta, toiseen kylpyyn naaraasta koivusta ja kolmas koivun
lengosta. Norjassa asunut Vise-Knuti vakuutti,
että koiraskoivuvihdalla saunonutta ei kukaan
pysty taioilla pilaamaan.
Metsäsuomalaiset toivat mukanaan Keski-Skandinaviaan myös niin sanotun harakoimisen. Harakointia on Suomessa käytetty
suojana pahoja vaikutuksia vastaan. Juhoilan Jussin kuvauksen mukaan harakoinnilla
tarkoitettiin sitä, että metsästäjä ryömi äitinsä
haarojen välistä ja tämä vihtoi miestä savuavalla vastalla.
Metsästysaseen kunto ja tarkkuus varmistettiin ennen metsälle lähtöä esimerkiksi
öylättiin ampumalla. Kaisa Vilhuisen kerto-
dom och förgörning. För det första badet
gjordes en badkvast med kvistar från en kraftig björk, för det andra badet från en honbjörk och för det tredje badet från en krumvuxen björk. Vise-Knuti som bodde i Norge
försäkrade att en person som badat bastu
med en kvast gjord av kvistar från en hanbjörk inte kan förstöras med trolldom.
Skogsfinnarna tog också med sig harakointi som i Finland har tillämpats som
skydd mot onda influenser. Enligt Juhoila-Jussis beskrivning avsågs med harakointi
att jägaren kröp fram mellan sin mors ben,
och modern slog mannen med en rykande
badkvast.
Jaktgevärets skick och precision säkerställdes innan man drog till skogs till exempel genom att skjuta på en oblat. Kaisa Vilhuinen berättar att Henrik Persson som
bodde i Nolla hade skjutit på en oblat så att
tre bloddroppar sipprade fram ur denna.
man mukaan Nollassa asunut Henrik Persson oli ampunut öylättiin niin, että siitä valui
kolme veripisaraa. ”Kupp”, ukko, oli tämän
jälkeen saanut lintuja niin paljon kuin halusi.
Linnut olivat laskeutuneet ukon eteen, ja hänen tarvitsi vain ampua ne. Kertojan mukaan
Persson oli lähettänyt veljelleen ja sisarelleen
Amerikkaan monta säkillistä kuivattua linnunlihaa. Miehen sisar, joka asui Lindbergissä
Norjan puolella, ei kuitenkaan huolinut linnuista. Hän epäili, että ne eivät olleet ”rätta”,
oikeita lintuja, vaan pirun lähettämiä.
Maija Juvas haastattelee Kaisa Vilhuista tämän pihamaalla, Mulljtärn, Östmark, 1930.
Kuva: Astrid Reponen/Helmi Helminen.
Maija Juvas intervjuar Kaisa Vilhuinen på hennes gårdsplan. Mulltjärn, Östmark, 1930.
Foto: Astrid Reponen/Helmi Helminen.
”Kupp”, gubben, hade sedan fått så många
fåglar han önskade. Fåglarna hade landat
framför honom, och han behövde bara skjuta dem. Persson ska ha skickat många säckar med torkat fågelkött till sin bror och sys-
ter i Amerika. Mannens syster som bodde
i Lindberg i Norge brydde sig dock inte om
fåglarna. Hon misstänkte att de inte var rätta
fåglar, utan sända av djävulen.
75
L u o n n o n vo i m i e n
h a l l i n ta a
Myös kaskeamiseen liittyi monenlaisia uskomuksia ja taikoja. Kasken kaatamisen, kylvämisen ja elonkorjuun tuli tapahtua määräpäivinä. Ennen kasken polttamista kaskettava
alue rajattiin kiertämällä se kolme kertaa ja
samalla luettiin loitsuja. Kaski sytytettiin joko
ukkosen tulella tai kitkatulella.
Kaskenpolttajan piti pystyä hallitsemaan
tulta, tuulta ja sadetta. Jos tuli varotoimista
huolimatta riistäytyi käsistä, se tukahdutettiin
hätätilassa loitsujen avulla. Tunnettu pohjoisvermlantilainen tietäjä Puro-Juho osasi kertojien mukaan lumota tulen ja oli sammuttanut
Hollannin torpan mailla levinneen metsäpalon. Juho oli kävellyt huuhdan ympäri, ja samalla tuli oli hiipunut vähitellen siniseksi ja
sammui. Varmistaakseen työnsä tuloksen hän
oli nostattanut vielä rankan vesisateen.
Ko n t r o l l ö v e r
n at u r k r a f t e r n a
76
Många typer av föreställningar och bruk anknöt även till svedjebruket. Svedjefällningen,
sådden och skörden skulle ske vissa bestämda dagar. Före svedjebränningen avgränsades området genom att man cirkulerade runt
det tre gånger samtidigt som besvärjelser
lästes upp. Svedjan tändes med antingen åskeld eller friktionseld.
Svedjebrännaren skulle behärska eld,
vind och regn. Om man trots försiktighetsåtgärderna förlorade kontrollen över elden,
kvävdes denna i nödsituationer med hjälp av
besvärjelser. Den kände nordvärmländske
vismannen Puro-Juho kunde enligt berättarna förhäxa elden och hade släckt en eldsvåda som spritt sig på Hollandstorpets marker.
Juho hade gått runt svedjelandet, och samtidigt falnade elden småningom, blev blå och
Viljelyn onnistuminen edellytti siis, että
viljelijä pystyi hallitsemaan luonnonvoimia.
Ukkosen jumalalta, Ukolta, pyydettiin tai oikeammin ostettiin tarpeen mukaan sadetta
tai poutaa. Kaisa Vilhuinen muisti useita sadetaikoja. Mikäli viljaa vaivasi kesällä kuivuus, laitettiin koiraasta koivusta valmistettuun tuohisuppuun siemeniä ja ne kasteltiin
oluella. Tätä ”Ukon suppua” pidettiin räystäässä talon eteläpuolella siihen asti, kunnes
satoi ensimmäisen kerran. Sitten suppu haudattiin pellon nurkkaan ja mukaan laitettiin
hippunen hopeaa maksuksi. Jos satoi liikaa,
ukolta ostettiin poutaa laittamalla hopeaa
kannon nenään. Pilvet voitiin myös hajottaa
leikkaamalla ne symbolisesti puukolla, keihäällä tai vaikkapa haravanvarrella ja ohjaamalla pilvenhattarat pois omilta mailta.
Sadetta yritettiin saada aikaan myös jäljittelytaikuuden avulla. Yksi keino oli kyntää
auralla kuivaa, kivistä puronpohjaa niin, että
slocknade. För att säkerställa resultatet av
sitt arbete hade han dessutom satt i gång ett
kraftigt regn.
Det krävdes således att odlaren hade
kontroll över naturkrafterna för att odlingen
skulle lyckas. Från åskguden Ukko begärde
eller rättare sagt köpte man efter behov nederbörd eller uppehållsväder. Kaisa Vilhuinen mindes flera typer av regnmagi. Om säden drabbades av torka på sommaren, lade
man frön i ett horn i näver från en hanbjörk
och vätte dessa med öl. ”Ukkos horn” hölls i
takskägget på södra sidan av ett hus tills det
började regna första gången. Därefter grävdes hornet ner vid ett åkerhörn tillsammans
med ett silverkorn som betalning. Om det
regnade för mycket köpte man uppehållsväder från Ukko genom att placera silver i kanten av en stubbe. Moln kunde också skingras genom att symboliskt skära dem med en
slidkniv, ett spjut eller exempelvis ett kratt-
jyrinä kuului. Voitiin myös tehdä niin sanottu
Ukon valkea, johon laitettiin havuja ja turpeita siten, että nuotiosta tuprusi sakea, ukkospilviä muistuttava savu.
Kuivuuden tai liiallisen sateen lisäksi viljelyksiä saattoivat uhata pahat voimat tai pahantahtoiset ihmiset. Juhoilan Jussin mukaan hänen isänsä pellot turmeltiin usein
niin, etteivät ne kasvaneet mitään. Kerran
paikalle kutsuttiin Kolmas-Erkki, tietomies,
joka ”boottasi” eli paransi pellot kiertämällä
ne kolmesti. Pellosta nousi tällöin naapurin
naisen alaston hahmo, joka Kaisan kertoman
mukaan oli akan emuun eli hahmoon asettunut piru.
Juhoilan isäntä kalassa, 1926.
Kuva: Lauri Kettunen.
Juhoilas husbonde ute och
fiskar, 1926. Foto: Lauri Kettunen.
skaft och styra molntapparna bort från de
egna markerna.
Man försökte även framkalla regn med
hjälp av likhetsmagi. En metod gick ut på att
plöja en torr, stenig bäckbotten med en plog
så att det mullrade. Man kunde också göra en
så kallad Ukkos eld där man placerade barr
och torv så att tjock rök som påminde om ett
åskmoln steg upp från brasan.
Förutom torka eller för hårt regn kunde
onda krafter eller illvilliga människor utgöra
ett hot mot odlingarna. Enligt Juhoilas Jussi hade hans fars åkrar ofta förstörts så att
inget grodde på dem. En gång tillkallades
Kolmas-Erkki, en kunnig man, som ”botade” åkrarna genom att cirkulera tre varv runt
dem. Ur åkern steg då den nakna gestalten av grannens kvinna som enligt Kaisa var
djävulen som trätt in i kärringens emu, dvs.
gestalt.
77
Ta i at k a r j a n s u o j a k s i
Karjanhoito oli tärkeä elinkeino suomalaismetsissä, ja karjaonnea, toisin sanoen karjan
hyvinvointia ja tuottavuutta, pyrittiin edistämään erilaisten taikojen avulla. Karjanhoito
oli erityisesti naisten vastuualue. Eräs käräjäpöytäkirja vuodelta 1698 kuvaa varsin yksityiskohtaisesti karjanhoitoon ja karjaonneen
liittyneitä taikoja, joihin turvauduttiin suomalaistorpassa Borgsjössä, Medelpadissa.
Syytettynä oli noin 60-vuotias Kaisa Heikintytär, ja syyte koski taikuuden harjoittamista. Todistajiksi oli kutsuttu talon entinen piika
ja Kaisan sisar, jonka ruotsalainen aviomies
oli tehnyt Kaisan puuhista ilmoituksen nimismiehelle. Todistajien mukaan Kaisa edisti
karjaonneaan muun muassa ottamalla mukaan ehtoolliselle kolme leipäpalaa, jotka hän
syötti lehmilleen ennen iltaruokaa. Todistajat
kuvasivat myös talossa pidettyjä vuotuisjuh-
Trolldom som skydd för
boskapen
78
Boskapsskötseln var en viktig näringsgren i
finnskogarna, och man försökte främja boskapslyckan, dvs. boskapens välmående och
produktivitet, med hjälp av olika former av
trolldom. Boskapsskötseln var kvinnornas
särskilda ansvarsområde. Ett tingsprotokoll
från 1698 innehåller en mycket detaljerad beskrivning av olika typer av bruk som anknöt
till boskapsskötseln och boskapslyckan och
tillämpades vid det finska torpet Borgsjö i
Medelpad.
Det var den cirka 60 år gamla Karin Henriksdotter som åtalades, och åtalet gällde utövande av trolldom. Som vittne hade man
kallat den tidigare pigan i huset och Karins
syster vars svenske make hade anmält Karins
förehavanden till länsmannen. Enligt vittnena främjade Karin boskapslyckan bland annat
lia, jotka toistuivat kolme kertaa vuodessa:
ristinpäivänä toukokuun alussa, helatorstaina
ja Kaisan päivänä 25. marraskuuta. Ristinpäivä oli todennäköisesti karjan uloslaskupäivä,
koska tällöin järjestetyissä pidoissa metsänhaltijaa pyydettiin suojelemaan karjaa. Piian
mukaan talonväki kerääntyi tällöin navettaan,
jossa he polvistuivat keskelle lattiaa. Isäntä
sanoi suomeksi jotain, mitä piika ei ymmärtänyt. Pitoihin kuului ilmeisesti myös uhriateria,
jonka tähteet jätettiin navetan harjahirrelle.
Helatorstain pidot järjestettiin Ukolle (”Torille”) kesäsateiden toivossa. Kaisanpäivänä
Kaisa Heikintytär kääntyi Jeesuksen ja metsänhaltijan puoleen suojellakseen karjaansa.
Hän teki todistajien mukaan taikoja myös kiirastorstaina ja pääsiäisaamuna.
Myös Kaisa Vilhuisen tietojen mukaan
karja laskettiin ulos ensimmäistä kertaa toukokuun puolivälissä vanhana ristinpäivänä.
Lehmät suojattiin harakoimalla ja niille ripus-
genom att till nattvarden ta med tre brödbitar
som hon matade sina kor med före kvällsmaten. Vittnena beskrev också årliga fester som
ordnades i huset och upprepades tre gånger
om året: på korsmässodagen i början av maj,
på skärtorsdagen och Karins namnsdag den
25 november. Korsmässodagen var sannolikt
den dag då boskapen släpptes ut, eftersom
man under kalaset som ordnades bad skogsrået skydda boskapen. Enligt pigan samlades
husfolket då i lagården där de knäböjde mitt
på golvet. Husbonden sa något på finska som
pigan inte förstod. Kalaset inkluderade uppenbarligen även en offermåltid, och resterna
av denna lämnades på fähusåsen.
Skärtorsdagens kalas ordnades för Ukko
(”Tor”) i hopp om vårregn. På Kajsas dag
vände sig Karin Henriksson till Jesus och
skogsrået för att skydda sin boskap. Enligt
vittnena utövade hon trolldom även på skärtorsdagen och påskmorgonen.
tettiin kellot kaulaan. Taioin varmistettiin, että
ne ulkokaudella palaisivat metsästä illaksi
kotiin. Ulkokauden alkaessa karja suojattiin
karhua, sutta ja pahansuopia ihmisiä vastaan. Pahansuovat ihmiset saattoivat nostaa
karhun naapurin karjaan. Tästä on esimerkki
1600-luvun lopulta, jolloin eräs mies haastettiin oikeuteen naapurien epäiltyä, että tämä
oli nostanut karhun heidän karjaansa. Karhu
oli raadellut kuusi lehmää, härän ja kuusi lammasta.
Metsäsuomalaiset veivät mukanaan Skandinaviaan myös niin kutsutun metsänpeittoperinteen, jota ei ole tavattu muilta skandinaavisilta naapureilta. Metsän uskottiin
peittävän tai eksyttävän lehmän tai ihmisen
Lehmää ruokkimassa. Östmark. Kuva: Maija Juvas.
Man matar en ko. Östmark. Foto: Maija Juvas.
Enligt Kaisa Vilhuinens uppgifter släpptes
boskapen ut för första gången i mitten av maj
på den gamla korsmässodagen. Korna skyddades genom harakointi. Man också hängde
bjällror runt deras halsar. Genom besvärjelser säkerställdes att korna under utomhusperioden återvände hem från skogen på kvällen. När utomhusperioden började skyddades
boskapen mot björnar, vargar och illvilliga
människor. Illvilliga människor kunde stämma
en björn bland grannens boskap. Det finns ett
exempel på detta från slutet av 1600-talet då
en man blev lagförd när grannarna misstänkte att han hade stämt in en björn bland deras
boskap. Björnen hade rivit sex kor, en oxe och
sex får.
Skogsfinnarna tog också med sig den så
kallade skogshöljningstraditionen som inte
79
niin, että tämä ei löydä takaisin kotiin. Tässäkin tilanteessa tietäjillä oli keinot eksyneen
löytämiseksi ja metsän lepyttämiseksi. Suomalaismetsissä oli myös tietäjiä, joiden uskottiin voivan karkottaa sudet ja karhut metsistä.
Pa r a n tavat lo i t s u t
Tietäjä oli keskeinen henkilö sairauksien parantamisessa, mutta kylissä oli myös muita eri vaivoihin erikoistuneita spesialisteja,
kuten verensulkijoita, kuppareita sekä luiden
ja nikamien korjaajia. Tietäjän tai parantajan tehtävä oli ensiksi tunnistaa sairauden tai
vaivan syy – oliko tauti peräisin esimerkiksi vedestä, maasta tai ilmasta. Jotkut tietäjät
asettivat illalla sairaalle kuuluvan vaatekappaleen pään alle, ja vaivan syy paljastui heille
unessa.
Parantamiseen käytettiin usein erilaisia
lääkeaineita, loitsuja ja taikoja. Tietäjä Heikki
har påträffats hos de skandinaviska grannarna. Man trodde att skogen höljde över en ko
eller en människa eller fick dem att gå vilse så att de inte hittade tillbaka hem. Även i
dessa situationer hade de kloka metoder för
att finna den som gått vilse och blidka skogen. I finnskogarna fanns det också vismän
och viskvinnor som man trodde att kunde
jaga bort vargar och björnar från skogen.
Helande besvärjelser
80
Den kloka var en viktig person då det gällde
att bota sjukdomar, men i byarna fanns det
också andra specialister i olika krämpor, till
exempel blodstämmare, koppare samt benoch kotknäckare. Botarens uppgift var att
först identifiera orsaken till sjukdomen eller
krämpan – hade sjukdomen uppstått genom
till exempel vatten, jord eller luft. Vissa kloka placerade på kvällen något av den sjukes
Matinpoika, joka vaikutti 1700-luvun alkupuolella Nordmalingissa, voiteli sairaat ruumiinosat sekoituksella, jossa oli pukin talia, sian,
ahvenen ja käärmeen ihraa, karhun sappea,
ketun ja karhun aivoja sekä joitakin yrttejä.
Sitten hän luki loitsun, joka käräjäpöytäkirjan
mukaan otti tietäjän voimille niin kovasti, että
tämä ”huusi ja ulisi”. Tällainen käytös viitannee tietäjän ekstaattiseen tilaan, joka oli edellytyksenä pahojen voimien ulosajamiselle.
Professori Anna-Leena Siikalan mukaan
loitsut, erityisesti ns. syntyloitsut eli synnyt,
olivat keskeinen perinteenlaji Savossa. Synnyt ovat säilyttäneet ikivanhoja myyttiaihelmia eri ilmiöiden alkuperästä. Tuntemalla
asianomaisen ilmiön, esimerkiksi raudan, tulen tai pakkasen myyttisen syntyhistorian, tietäjä pystyi hallitsemaan sitä ja parantamaan
sen aiheuttaman vamman. Syntyjä käytettiin
esimerkiksi rautaesineen aiheuttaman verenvuodon pysäyttämiseen sekä palohaavo-
klädesplagg under huvudet varefter orsaken
till krämpan uppenbarades för dem i sömnen.
För helandet användes ofta olika läkemedel, besvärjelser och trolldom. Vismannen
Henrik Mattson som var verksam i början av
1700-talet smorde in de sjuka kroppsdelarna
med en blandning som bestod av bocktalg,
gris-, abborr- och ormister, björngalla, rävoch björnhjärnor samt några örter. Sedan
läste han upp en besvärjelse som enligt
tingsprotokollet tog så hårt på vismannens
krafter ett han ”ropade och råmade”. Detta
beteende torde tyda på ett extatiskt tillstånd
hos vismannen, vilket var en förutsättning
för att driva ut de onda krafterna.
Enligt professor Anna-Leena Siikala var
trollformler, i synnerhet de så kallade uppkomstorden, en central traditionsart i Savolax. Uppkomstordena har bevarat de urgamla mytmotiven för olika fenomens ursprung.
jen, pakkasen pureman tai kiven aiheuttaman
vamman parantamiseen.
Loitsujen tallentaminen ei ollut helppoa
tutkijoille, koska niiden voiman uskottiin katoavan, jos sanat luovutettiin toiselle. Kaisa
Vilhuinen, joka toimi myös verenseisauttajana, ei suostunut luovuttamaan verensulkusanojaan tutkija Lauri Kettuselle, sillä loitsua
ei saanut lukea, ellei tosi ollut kysymyksessä. ”Veren luku on’ kraftuva luku, siinä kirotaan niir_rumasti, se’i staanoa vähällä. Minä
ei luve kum_minä ei ou tvuŋŋen.” (”Veren
luku on voimakas luku ja siinä kirotaan niin
rumasti, sillä veri ei pysähdy vähällä. Minä en
lue jos ei ole pakko.”)
Kaisan ei tarvinnut välttämättä olla edes
paikalla pysäyttääkseen verenvuodon, vaan
hän saattoi lukea sanat kotona samalla, kun
iski puukon ”vasten pohjatähteä” seinään ja
käski veren seisahtua. ”Ja se seisoi kanssa”,
totesi Kaisa.
Kaarle Krohn on tallentanut seuraavan
”Rauan jälki”-loitsun 1885 Räisälässä, Norjassa 78-vuotiaalta Anni Räisäseltä. Aluksi
loitsija nuhtelee rautaa eli teräasetta, ja selittää sen jälkeen lyhyesti raudan synnyn. Luku
päättyy parannussanoihin.
Rauan jälki (Spår av järn)
Voi rauta raukka, minkäs teit,
kun panit veren juoksemaan!
Etpä sinä silloin kovin suuri [ollut]
etkä kovin korea,
silloin kun sinä makasit
Neitosen nisässä
Tuoressa maitona,
Kuin sinut suosta sotkettiin,
Kalliosta kaivettiin
Maan alaisesta manattiin.
Voia alta, voia päältä,
Kerran keskeä sivase
Genom att känna till den mytiska historien
om uppkomsten av det aktuella fenomenet,
till exempel järn, eld och köld, kunde den kloka hantera och hela en skada som någon av
dessa faktorer hade gett upphov till. Uppkomstorden användes till exempel för att stilla blödningar som orsakats av ett järnföremål
samt läka brännsår och bota skador som orsakats av köld eller stenar.
Det var inte lätt för forskarna att skriva ner
besvärjelserna, eftersom man trodde att deras krafter försvann, om orden lämnades över
till någon annan. Kaisa Vilhuinen som också verkade som blodstämmare gick inte med
på att lämna över sina ord till forskaren Lauri
Kettunen, eftersom besvärjelsen inte fick läsas
upp, om det inte var fråga om en verklig situation. ”Veren luku on’ kraftuva luku, siinä kirotaan niir_rumasti, se’i staanoa vähällä. Minä
ei luve kum_minä ei ou tvuŋŋen.” (”Blodläsning är så kraftig läsning och innehåller så fula
alta nuuruttomaks,
päältä terveyttömäks.
svordomar, eftersom blodet inte stannar med
mindre. Jag läser inte, om det inte är nödvändigt.”)
Kaisa behövde inte nödvändigtvis vara
närvarande för att stoppa en blödning, utan
hon kunde läsa upp orden hemma samtidigt
som hon högg en kniv ”mot polstjärnan” i en
vägg och befallde blodet att stanna. ”Och det
stod också”, konstaterade Kaisa.
År 1885 antecknade Kaarle Krohn besvärjelsen ”Rauan jälki (Spår av järn)” i Räisälä,
Norge, berättad av 78-åriga Anni Räisänen.
Besvärjelsen återges ovan. I början förebrår
besvärjaren järnet, dvs. järnvapnet, och förklarar sedan kort hur järnet uppkommit. Läsningen slutar med botande ord.
81
Syntysanoja käytettiin myös käärmeenpuremien parantamiseen. Carl Axel Gottlund, joka keräsi loitsuja Keski-Skandinavian
suomalaisalueilta, merkitsi muistiin seuraavat käärmeen sanat matkallaan Taalainmaalle 1817. Luku on peräisin 34-vuotiaalta leskeltä, Anna Kaisantytär Tikkaiselta, joka asui
Spaksjön eli Hynnilän kylässä Svärdsjön suomalaismetsässä. Anna oli oppinut luvun äidiltään. Loitsu selittää ensiksi käärmeen eli
madon taivaallisen syntyperän; ”Herra loi
hengen” ja ”silmät siunasi Jumala”. Sen jälkeen parantaja puhuttelee käärmettä ja määrittelee sen päänosien alkuperän. Tämäkin
loitsu päättyy parannussanoihin.
Käärmeen sanat (Ormord)
Uupu Juutas juostua,
Väsy väjpäställäsä,
Kuatu muaahan kalliolle,
Alla päjn, ala kivelle.
Kuola juoxi konnan suusta,
Kino ilkiä kiasta.
Sille Herra hengen loj,
Silmet siunasi Jumala.
Mato musta muaan alanen,
Toukka tuonen karvallinen,
Läpi mätten [mättäitten] mäniä,
Puu juuren pujottelia,
Kippura kiven takana.
Mistä on piää pantu pahalle?
Piää on pantu palojsta,
Silmet linan siemenistä.
Kieli hiuxista ihmehin,
Hampaat tuonen orasta.
Uppkomstorden användes även för att
bota ormbett. Carl Axel Gottlund som samlade besvärjelser i de finska områdena i mellersta Skandinavien antecknade följande
ormord under sin resa till Dalarna 1817. Läsningen kommer från en 34-årig änka, Anna
Kaisantytär Tikkanen, som bodde i byn Spaksjön i Svärdsjö finnskog. Anna hade lärt sig
läsningen av sin mor. I besvärjelsen förklaras
först ormens, dvs. maskens, himmelska ursprung; ”Herren skapade själen” och ”ögonen välsignades av Gud”. Därefter tilltalar
helaren ormen och fastställer ursprunget för
huvudets delar. Även denna besvärjelse slutar med botande ord.
82
Luulit puuta purraxeisi,
Närrätä [närettä] näpärtänäxi.
Tieet pahojn kujn panit,
Tieet parempi kujn paranet.
Sini karva, sirkun karva,
Muu karva, munervan karva,
Paju karva Pannajnen.
Vojja yltä, vojja piäältä,
Käske [keskeltä] kivuttomasti,
Alta nuuromattomasti,
Piäälte tuntumattomasti,
Alta ajvan tervex. –
Toinen keskeinen loitsulaji oli kertomuseli vertausloitsu, joka perustuu kristillisten
hahmojen aikojen alussa tekemään parannusihmeeseen. Tämän pyhän ihmeen oletetaan toistuvan parannustilanteessa. Esimerkki tämäntyyppisestä loitsusta on ns. niukahduksen luku, jota käytettiin venähdysten tai
nyrjähdysten parantamiseen. Seuraava Kaarle Krohnin muistiinpanema niukahduksen
eli nivellyksen luku on peräisin 68-vuotiaalta
Annikka Karvaselta, joka asusti Nyn Karvalassa, Pohjois-Vermlannissa. Loitsu alkaa kertomusosalla, joka kuvaa Jeesuksen ja Marian
kirkkomatkaa ja ajovarsan jalan katkeamista.
Jeesus suorittaa esimerkillisen parannustyön
korjaamalla varsan rikkoutuneen jäsenen.
Loitsunlukija pyrkii toiminnallaan samaan
lopputulokseen.
Jeesus ajo kirkkoon,
Maaria messuun mato
Hiirosella hevosella,
Kala-hauvin karvasella,
Lohen mustan muotosella
Sinistä siltoa,
Kivistä kirkkotietä,
Savista maa pereä
Yltö Joortanan joen.
Siinä katkes varsan jalka.
Jeesus maahan rahtailta
Suonia sovittamaan,
Jäseniä laittamaan.
Josta suonet sortunna,
Siihen suonet solmitkoon,
Josta on karvat katkenna,
Siihen karvat kasvuoon,
Josta on liha liittynnä,
Siihen liha liittyvöön;
Josta on luu luutunna,
En annan viktig typ av läsningar var episka formler som innehåller en berättelse som
grundar sig på kristliga gestalters helandeunder i tidernas begynnelse. Man antar att
detta under upprepas i helandesituationen.
Ett exempel på denna typ av formler är den
så kallade vrickningsläsningen som användes för att bota försträckningar och vrickningar. Följande vricknings- eller ledläsning
har antecknats av Kaarle Krohn enligt 68-åriga Annikka Karvanen som bodde i Karvala i
Ny, norra Värmland. Besvärjelsen börjar med
en berättelse som beskriver Jesus och Marias kyrkfärd och hur körhästen bryter sitt ben.
Jesus genomför ett exemplariskt helande
genom att återställa hästens brutna ben. Genom sina handlingar strävar besvärjelseläsaren efter samma resultat.
Siihen luu luutuvoon.
Kunka luut sitkeimmät?
Hirven [luut sitkeimmät].
Kunka luut kovimmat?
Kontiin [luut kovimmat].
– Jeesus haki voiteita
Kirjosilla kipposilla j.n.e.
83
Joissakin metsäsuomalaisissa niukahduksen luvun versioissa viitataan myös ns.
niukaus- tai nyrjäyslankoihin, jotka sidottiin
vialliseen jäseneen tai niveleen. Kaisa Vilhuinen kertoo, että kun loitsu oli luettu, kipeää
kohtaa voideltiin suolavedessä keitetyllä karhunlepällä ja katajavedellä, minkä jälkeen nivellanka sidottiin sen ympärille. Savolaisten
tietojen mukaan lankoja sidottiin solmuille
loitsua luettaessa.
Kolmannen ryhmän muodostavat manausloitsut. Manausloitsun tarkoitus oli häätää pois sairaaseen tunkeutunut paha. Metsäsuomesta tallennetut manausloitsut ovat
savolaisiin verrattuna suhteellisen lyhyitä.
Seuraava esimerkki on Astrid Reposen Kaisa Vilhuiselta muistiinpanema loitsu ”pyhänenän” karkottamiseksi. Pyhänenästä löytyy tietoa vain suomalaismetsistä. Joidenkin
tietojen mukaan pyhänenä oli pahanhengen
tartuttama, mutta Kaisa luonnehti sitä ”keh-
noudeksi”, joka tarttui aiheuttaen rohtuman
tai ruven. Kaisa oli parantanut Juhoilan Miinan silmän seuraavalla loitsulla, joka luettiin
torstai-iltana ulkona alakiven eli ison, osittain
maan alla olevan kiven päällä seisten (ks. s.
71). Lukija manasi pyhänenän takaisin asuinsijoilleen helvettiin, ja lopuksi loitsun lukija
sylkäisi kolme kertaa.
Besvärjelse
Hyi ruma miheŋkä snä rupesit,
hyi paha mihens painaitit!
minä manoan sinut,
heiluvaan helvettiin,
läilyvään lähteeseen,
karhuŋ_kiljavaaŋ_kitaan,
kärmeen vihaiseen vittuun,
hienohelmajen hipseistä,
partasuijjem_panteista,
yläte puijen,
alate maijen,
84
I vissa skogsfinska versioner av vrickningsläsning hänvisar man till vrickningseller försträckningstrådar som bands runt en
skadad lem eller led. Kaisa Vilhuinen berättar
att när en besvärjelse hade lästs så smordes
det onda stället med björnal kokt i saltvatten och envatten varefter tråden för lederna
bands runt denna. Enligt uppgifter från Savolax slog man knutar på trådarna när besvärjelsen lästes upp.
Den tredje gruppen består av besvärjelser. Syftet med förbannelsebesvärjelser var
att fördriva det onda som trängt in i den sjuke. De skogsfinska förbannelsebesvärjelserna som har sparats är relativt korta jämfört
med de savolaxiska. Följande exempel är en
besvärjelse för att fördriva pyhänenä, ”helignäsa” och har antecknats av Astrid Reponen enligt Kaisa Vilhuinen. Information om
helignäsa finns enbart i finnskogarna. Enligt
vissa uppgifter smittade helignäsa genom
ala kaikkien kirkom_moan.
Helvetistä snot tullu
ja helvettiin sum pitää
luojan luostarin oven lävite,
jossa kaikki hyvät ylös nostetaan,
pahat alas painetaan,
vastasyntyvät ylös havaotetaan.
onda andar, men Kaisa karaktäriserade åkomman som ”elände” som smittade och orsakade eksem eller skorv. Kaisa hade botat Juhoilas Miinas öga med ovanstående besvärjelse
som lästes en torsdagskväll utomhus stående
på en jordfast sten, dvs. en sten som delvis
låg under marken (se s. 71). Läsaren fördrev
helignäsan tillbaka till sin boplats i helvetet. Slutligen spottade besvärjelseläsaren tre
gånger.
Astrid Reponen oli merkinnyt Kaisalta
muistiin myös maahisen parannusriitin. Maahinen (moahinen) oli maasta tullut ihottuma
tai rupi, joka vaivasi lapsia. ”Sieltä apu, mistä vaiva” -periaatetta soveltaen parantaja otti
”tikkupuukon” eli päreestä tehdyn veitsen, ja
meni tielle, jolla oli kuljetettu ruumiita. Siel-
lä hän leikkasi kolmikulmaisen turpeen, jolla lasta painettiin kolme kertaa. Painettaessa sanottiin: ”Minä painan moalla moahista,
turpeella tuulen lentäveä”. Sen jälkeen laitettiin
kolme suolaraetta ja kolme ohranjyvää turpeen alle ja luettiin loitsu.
Maahisen parannusriitti
(Riten för att bota
maahinen)
Jos sin ot tullu seästä,
niin sun pitää seähän;
jos sin ot tullu moasta,
sun pitää moahan takaperin;
jos sin ot tullu tuulesta,
sun pitää sinnekkiin takaperin;
jos sin oot tullu pahasta
paekasta,
sun pitää vielä sinnekkiin
takaperin männä!
Johan Olsson Purotorpan saunan edessä, 1930. Kuva: Astrid
Reponen.
Johan Olsson framför Purotorps bastu, 1930. Foto: Astrid
Reponen.
Astrid Reponen hade också antecknat riten för att bota maahinen, en åkomma som
orsakades av jorden som berättades av Kaisa. Maahinen (moahinen) var eksem eller
skorv som orsakades av jord och drabbade barn. Helaren tillämpade principen ”Man
ska ta boten, där man fått soten”. Han tog
en ”pinnkniv”, dvs. en kniv i näver, och gick
till en väg där lik hade transporterats. Där
skar helaren till ett trekantigt torvstycke som
trycktes mot barnet tre gånger. När helaren
gjorde detta sade hen följande: ”minä painan moalla moahista, turpeella tuulen lentäveä”.
Därefter sattes tre saltkorn och tre korngryn
under torven medan man läste riten för att
bota maahinen.
85
M i e s k u vat t u o t t i vat
va h i n ko a v i h o l l i s i l l e
Suurinta osaa tallennetuista loitsuista ja taioista käytettiin hyvän tekemiseen, kuten ihmisten ja eläinten suojaamiseen ja parantamiseen,
mutta niitä saatettiin käyttää myös vahingoittamistarkoituksiin. Suomalaismetsistä on merkitty muistiin jonkin verran tietoja kuvataikuudesta, ns. ”mieskuvista”, joita käytettiin voodoon
tavoin vihamiehen vahingoittamiseen. Tiedot
mieskuvista ovat epämääräisiä, mutta vaikuttaa siltä, että ne olivat joko puupölkkyjä tai
puuhun kaiverrettuja ihmisen hahmoja. Tällainen puupölkky kuvineen oli vuonna 1686 medelpadilaisen Torpin pitäjän käräjillä todistusaineistona. Pöytäkirjan mukaan kuva oli hyvin
kömpelösti veistetty. Puunkuori oli vuoltu pois,
runkoon oli kaiverrettu kaksi pientä koloa silmiksi ja suurempi kolo suuksi, ja sivuun oli raaputettu urat käsivarsia ja ruumista esittämään.
Mansbilder förde med sig
s k a da f ö r f i e n d e n
86
Största delen av besvärjelserna och riterna som har upptecknats användes för att
göra något gott, till exempel skydda och hela
människor och djur, men de kunde även användas i syfte att åsamka skada. I finnskogarna
har man antecknat några uppgifter om bildmagi, ”mansbilder” som användes som i voodoo för att skada en fiende. Uppgifterna om
mansbilderna är vaga, men det verkar som om
de var antingen kubbar eller människogestalter som ristats in i trä. En kubb av denna typ,
inklusive bilder, var bevismaterial vid ett ting i
Torp socken i Medelpad 1686. Enligt protokollet hade bilden skulpterats mycket klumpigt.
Barken hade täljts bort, i stammen hade två
små hålor gröpts ur som ögon och en större
håla som mun. På sidan hade man skrapat fåror som föreställde armarna och kroppen.
Vuonna 1674 puitiin Ramselen käräjillä
Ångermanlannissa erästä mieskuvatapausta. Pöytäkirjan mukaan suomalaisella Måns
Olufssonilla oli metsässä kolme haapapuuhun kaiverrettua ”puujumalaa”, joiden eteen
hän polvistui. Kyseessä ei kuitenkaan ollut
”epäjumalanpalvelus”, vaan taikakeinot, joiden avulla Måns yritti vahingoittaa vihamiehiään. Tämän hän teki iskemällä puuhun uurretun mieshahmon rintaan naulan. Jos naula
lyötiin vain puoliväliin, vihamies sairastui
loppuiäksi, mutta jos naula lyötiin pohjaan
asti, tämä kuoli välittömästi.
Tietoja mieskuvista on myös myöhemmissä lähteissä. Kun kuva oli raaputettu tai veistetty kolmena torstai-iltana, kuva kastettiin
sen henkilön nimellä, jota haluttiin vahingoittaa tai joka haluttiin tappaa. Kuvan ja henkilön välille muodostettiin yhteys kiinnittämällä
tämän hiuksia tai kangaspaloja kuvaan. Tämän jälkeen ihmishahmoon ammuttiin. Verm-
Vid Ramsele ting i Ångermanland behandlades ett fall med en mansbild 1674. Enligt protokollet hade finsk Måns Olufsson tre
”trägudar” som var inristade i aspar i skogen, och framför dessa knäböjde han. Det var
dock inte fråga om ”avgudadyrkan”, utan magiska metoder som Måns tillämpade för att
försöka skada sina fiender. Detta gjorde han
genom att slå en spik i bröstet på de inristade
mansfigurerna i trädet. Om spiken slogs in
bara halvvägs, blev fienden sjuk för resten av
sitt liv, men om spiken slogs till bottnen, dog
fienden omedelbart.
Uppgifter om mansbilder finns också i
senare källor. När bilden hade ristats in och
täljts under tre torsdagskvällar, döptes den
med namnet på den person som man ville
skada eller döda. Mellan bilden och personen
skapades en kontakt då hår eller tygbitar från
personen fästes på dem. Därefter besköts
den inristade gestalten. Värmlänningen Viktor
lantilainen Viktor Olsson kertoi vuonna 1935
Matti Mörtbergille, että Östmarkin Hultbergissä oli suo, jonka laidalla kasvoi suuri mänty.
Puuhun oli kaiverrettu ihmisen hahmo ja kuvaan ammuttiin. Suota kutsutaan edelleenkin
Kuvasuoksi (Bildmyren). Tarinan mukaan eräs
mies oli kengittänyt hevosta Juhoilan tilalla,
kun Hultbergistä kuului laukaus. Miehen käsivarsi halvaantui välittömästi, eikä sitä voinut liikuttaa. He menivät metsään etsimään
mäntyä, jossa kuva oli, ja irrottivat kuulan.
Miehen käsi parani heti. Viktor toteaa lopuksi,
että Juhoilan Johannes on kertonut tarinan
”suunnilleen neljäkymmentäviisi kertaa”.
M e t s ä s u o m a l a i s e n k u lt t u u r i n
renessanssi
Papiston vastatoimista huolimatta kieli, vanhat uskomukset ja riittiperinne säilyivät suhteellisen pitkään metsäsuomalaisalueilla, eri-
Olsson berättade för Matti Mörtberg 1935 att
i Hultberg, Östmark, fanns en myr och vid sidan av denna växte en stor tall. I trädet hade
en människogestalt ristats in, och bilden besköts. Myren kallas fortfarande Bildmyren. Enligt berättelsen hade en man skott en häst på
Juhoilas gård när ett skott hördes från Hultberg. Mannens arm förlamades omedelbart
och han kunde inte röra den. De gick till skogen för att söka tallen där bilden fanns och ta
bort kulan. När detta hade gjorts var mannens arm helt återställd. Slutligen konstaterar
Viktor att Juhoilas Johannes berättat historien ”ungefär fyrtiofem gånger”.
Suhistuspuu, leikkikalu. Kuva: Matti Huuhka.
Vinare, en leksak. Foto: Matti Huuhka.
D e n s ko g s f i n s k a k u lt u r e n s
renässans
Trots prästerskapets motåtgärder bevarades
språket, den gamla tron och rittraditionen under en relativt lång tid i skogsfinnarnas om-
87
88
tyisesti Pohjois-Vermlannissa ja vastaavalla
puolella Norjan rajaa. 1900-luvulle tultaessa
niin kieli kuin metsäsuomalainen kulttuuriperinnekin alkoi vaipua unohduksiin. 1930-luvulla tutkijat ja lehdistö nostivat vanhoihin
perinteisiin pitäytyneen, vielä suomea arkikielenä käyttäneen Juhoilan Jussin ”viimeisen aitosuomalaisen” rooliin. Juhoilan talo
oli laajalti tunnettu ja toimi monen suomalaisen ja ruotsalaisen tutkijan tukikohtana. Nykyään tila on Vermlannin lääninhallituksen
suojelema kulttuurireservaatti.
Jussin kuoleman myötä vuonna 1939
suomen kielen ja kulttuuriin uskottiin sammuneen Vermlannista. 1950-luvulla ”suomalaismetsien viimeisen vaeltajan” arvostetun
aseman peri kuitenkin Niittahon Jussi, josta tuli suosittu metsäsuomalaisen kulttuurin
symboli ”Finnskog og trollskap” -elokuvan
myötä. Hänelle myönnettiin muun muassa
Suomen Leijonan ritarikunnan kunniamerkki.
Jussin suosio on metsäsuomalaista kulttuuria
vaalivien tahojen parissa edelleen suuri ja filmistä on juuri ilmestynyt uusi dvd-versio.
Saamastaan arvostuksesta huolimatta Kaisa Vilhuinen ei elinaikanaan noussut metsäsuomalaisen kulttuurin keskeiseksi hahmoksi.
Naisena hän ei yksinkertaisesti voinut edustaa maskuliiniseksi miellettyä, ”isiltä perittyä”
kieltä ja kulttuuria. Kesti pitkään ennen kuin
Kaisa saavutti samanlaisen aseman metsäsuomalaisen kulttuurin symbolina kuin Jussi. Lauri Kettusen osuus Kaisan arvostuksen
nousussa oli keskeinen. Kettunen oli mukana
Suomeen perustetussa Niittahon Jussin seurassa, jonka aloitteesta Kaisan haudalle pystytettiin vuonna 1963 muistokivi. Östmarkin
hautausmaalla sijaitsevaa kiveä koristaa Nina
Sailon suunnittelema pronssireliefi Kaisasta.
1980-luvun loppua kohti edettäessä heräsi Norjan ja Ruotsin suomalaismetsäalueilla metsäsuomalaisen kulttuurin renessanssi.
råden, i synnerhet i norra Värmland och det
motsvarande området i Norge. Vid ingången
av 1900-talet började såväl språket som den
skogsfinska kulturtraditionen falla i glömska.
På 1930-talet lyfte forskarna och pressen fram
Juhoilas Jussi som hållit sig till de gamla traditionerna och fortfarande talade finska till
vardags som den ”siste äktfinnen”. Juhoilas
hus var vida känt och fungerade som bas för
många finländska och svenska forskare. I dag
är gården ett kulturreservat som skyddas av
länsstyrelsen i Värmland.
När Jussi avled 1939 trodde man att det
finska språket och den finska kulturen hade
dött ut i Värmland. På 1950-talet ärvdes dock
den aktade ställningen som ”den sista vandraren i finnskogarna” av Niittaho-Jussi som blev
en populär symbol för den skogsfinska kulturen genom filmen ”Finnskog og trollskap”
Han tilldelades bland annat Finlands Lejons
ordens utmärkelsetecken. Jussis popularitet är
fortfarande stor bland de aktörer som värnar
den skogsfinska kulturen, och av filmen har
det nyligen utkommit en dvd-version.
Trots den uppskattning hon rönte blev
Kaisa Vilhuinen inte någon central symbol för
den skogsfinska kulturen under sin livstid.
Som kvinna kunde hon helt enkelt inte representera det språk och den kultur som ”ärvts
av fädren” och betraktades som maskulina.
Det tog länge innan Kaisa uppnådde samma
ställning som en symbol för den skogsfinska
kulturen som Jussi. Lauri Kettunen hade en
viktig roll då det gällde att höja uppskattningen för Kaisa. Kettunen var medlem i NiittahoJussis sällskap som bildades i Finland. På
initiativ av sällskapet restes en minnessten
på Kaisas grav 1963. Stenen på Östmarks
gravgård pryds av en relief i brons av Kaisa
som har designats av Nina Sailo.
Mot slutet av 1980-talet började den
skogsfinska kulturens renässans i finnskogs-
Tämä johti muun muassa siihen, että Norjan
metsäsuomalaiset saavuttivat vuonna 1999
aseman kansallisena vähemmistönä. Useat
norjalaiset ja norjalaisruotsalaiset kulttuurijärjestöt vaalivat metsäsuomalaisten aineellista ja aineetonta kulttuuriperintöä, johon sisältyy myös metsäsuomalainen mytologia ja
kansanusko.
Ruotsin metsäsuomalaisjärjestö pitää
metsäsuomalaisia historiallisena vähemmistönä, joka on elimellinen osa ruotsinsuomalaisen vähemmistön historiaa. Myös
ruotsinsuomalaiselle vähemmistölle metsäsuomalaiset ja heidän kulttuurinsa on ollut
merkityksellinen oman identiteetin ja kulttuurin rakentamisessa. Metsäsuomalainen
kulttuuri ja sen renessanssi on nykyään henkilöitynyt pitkälti Kaisa Vilhuiseen kielen ja
kulttuuriperinteen vaalijana.
områdena i Norge och Sverige. Detta ledde bland annat till att skogsfinnarna i Norge
uppnådde en ställning som nationell minoritet 1999. Många norska och norsksvenska
kulturorganisationer värnar skogsfinnarnas
materiella och immateriella kulturarv som
även omfattar den skogsfinska mytologin och
folktron.
Skogsfinnarnas organisation i Sverige
betraktar skogsfinnarna som en historisk minoritet som är en integrerad del av den sverigefinska minoritetens historia. Även för
den sverigefinska minoriteten har skogsfinnarna och deras kultur haft stor betydelse
för att bygga upp den egna identiteten och
kulturen. Den skogsfinska kulturen och dess
renässans har i stor utsträckning kommit
att personifieras av Kajsa som värnade det
skogsfinska språket och kulturtraditioner.
Ämmänlänget eli vesisilat Puralan emännän
Marjatan yllä, 1930. Kuva: Helmi Helminen.
Kärringoket. Puralas husmor Marjatta, 1930.
Foto: Helmi Helminen.
89
Avainkoukku, Norra Viggen. Kuva: Matti Huuhka.
90
Nyckelkrok, Norra Viggen. Foto: Matti Huuhka.
Kaulin, rieskakarttu, Östmark. Kuva: Matti Huuhka.
Kavle, tunnbrödskavle, Östmark. Foto: Matti Huuhka.
Tuoli, Östmark. Kuva: Matti Huuhka.
Stol, Östmark. Foto: Matti Huuhka.
91
Maitosiivilä, Norra Viggen. Kuva: Matti Huuhka.
Mjölksil, Norra Viggen. Foto: Matti Huuhka.
Tuoppi eli lappakannu, Nyskoga.
Kuva: Matti Huuhka.
Stop, dvs. laggkanna, Nyskoga.
92
Foto: Matti Huuhka.
Puulusikka, Rödjåfors. Kuva: Matti Huuhka.
Träsked, Röjdåfors. Foto: Matti Huuhka.
Kahvinpapujen jauhamisväline, Östmark. Kuva: Matti Huuhka.
Redskap för att mala kaffe, Östmark. Foto: Matti Huuhka.
93
Umpipuu oli taikaesine, jolla parannettiin kipuja. Kuva: Matti Huuhka.
Smöjträ, ett magiskt föremål som användes för att bota smärtor. Foto: Matti Huuhka.
Jousipora, Säterberg, Nyskoga. Kuva: Matti Huuhka.
94
Fjäderborr, Säterberg, Nyskoga. Foto: Matti Huuhka.
Suutarin vakka, Östmark. Kuva: Matti Huuhka.
Skomakarskäppa, Östmark. Foto: Matti Huuhka.
Suolakopsa, Svenshöjden, Nyskoga. Kuva: Matti Huuhka.
Saltflaska, Svenshöjden, Nyskoga. Foto: Matti Huuhka.
95
Kirjallisuutta
AMINOFF, Torsten G. Tietoja Wermlannin Suomalaisista.
Suomi. Toinen jakso. 11. osa. Helsinki 1876.
BLADH, Gabriel. Finnskogens landskap och människor
under fyra sekler – en studie av natur och samhälle i
förändring. Meddelanden från Göteborgs universitets
geografiska institutioner. Serie B nr. 87, 1995.
BROBERG, Richard. Värmlandsfinsk folktro. Värmland
förr och nu. Meddelanden från Värmlands Fornminnes
och Museiförening. Årgång 51, 1953.
BROBERG, Richard. Äldre invandringar från Finland i
historia och tradition. Fataburen. Nordiska Museets och
Skansens årsbok. 1981.
ESKELAND, Tuula. Fra Diggasborrå til Diggasbekken.
Finske stedsnavn på de norske finnskogene.
Universitetet i Oslo, Det Historisk-filosofiske fakultet
1994.
FINNEMANNTALLET 1686. Utgitt for Kjeldeskriftfondet
av Erik Opsahl og Harald Winge. Oslo: Norsk Historisk
Kjeldeskrift-Institutt 1990.
GOTHE, Richard. Från trolldomstro till kristendom.
Studier rörande det kulturella tillståndet bland
skogsfinnarna i Sverige under 16–1700-talen. Faksimil
utgiven av Finnbygdens förlag & antikvariat. 1993
(1943).
GOTTLUND, Carl Axel. Dagbok över mina vandringar
på Wermlands och Solörs finnskogar 1821. Gruetunet
museum & Finska Litteratursällskapet i Helsingfors.
1986.
HÄMÄLÄINEN, Albert. Keski-Skandinavian suomalaiset.
I Asuntokulttuuri. II Kansanelämän varhaispiirteet.
Porvoo–Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö 1947.
HIRSJÄRVI, Auvo. Metsäsuomalaisten
riimukalentereista. Kalevalaseuran vuosikirja 27–28,
1947-48. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö 1948.
IVERSEN, Ragnvald. Finsk på norsk grunn. Det
Kongelige Norske Videnskabers Selskabs Skrifter 1958.
Bind II. Trondheim 1959.
96
KEINÄNEN, Marja-Liisa & Gunilla BJERÉN. Värmlannin
metsien suomalaiskansa, nyt kohtalonhetkes
lyö… Teoksessa Kahden puolen Pohjanlahtea II.
Enemmistöjen ja vähemmistöjen kesken. Toim.
Marianne Junila & Charles Westin, Historiallinen arkisto
123:2. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.
KETTUNEN, Lauri. Descendenttis-äännehistoriallinen
katsaus Keski-Skandinavian metsäsuomalaisten kieleen.
Erip. Suomi IV: 8. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden
Seura 1909.
KETTUNEN, Lauri. Suomen murteet I. Murrenäytteitä.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 188.
osa. Helsinki 1930.
KETTUNEN, Lauri. Vermlannin suomalaisten
uskomuksia, taruja ja taikoja. Helsinki: Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura 1935.
KETTUNEN, Lauri. Kahdeksan matkaa Vermlannin
metsäsuomalaisiin (1907–1937). Helsinki:
Kauppakirjapaino 1960.
KORHONEN, Teppo. The Background of Finnish
Immigration to Finnskogen. CIAV VERNADOC 2010.
Helsinki: Suomen ICOMOS, Kansanrakentamisen
komitea 2011.
KORHONEN, Teppo. The Heritage of New Comers –
Finnish Features in the Tradition. CIAV VERNADOC
2010. Helsinki: Suomen ICOMOS, Kansanrakentamisen
komitea 2011.
LINDTORP, Olaf. Fra Finnskogene i Solør og Vermland. 1.
samling. Kongsvinger 1942 (omakustanne).
LINDTORP, Olaf. Fra Finnskogene i Solør og Vermland.
2. samling. Kongsvinger 1948 (omakustanne).
LINDTORP, Olaf. Fra Finnskogene i Solør og Vermland.
3. samling. Kongsvinger 1952 (omakustanne).
LUNDKVIST, Tyko. Olåt och munbruk: en studie om
uttryck för mänskliga strävanden och reaktioner
hämtade ur gamla norrländska domböcker. Härnösand
1977.
LÄHTEENMÄKI, Eija. Ruotsin suomalaismetsien
synty. Savolainen liikkuvuus vanhemmalla Vaasakaudella. Bibliotheca Historica 77. Helsinki: Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura 2008.
MÄGISTE, Julius. Metsäsuomalaismurteiden nykyisestä
vaiheesta. Suomi 105: 4–53. Helsinki: Suomalaisen
kirjallisuuden Seura 1952.
MÄGISTE, Julius. Vermlannin sammuvaa savoa.
Kielennäytteitä vuosilta 1947–51. Helsinki: Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura 1960.
MÄGISTE, Julius. Värmlandsfinska ortnamn I-III.
Societas Scientiarum Fennica. Commentationes
Humanarum Litterarum, XXXV 1-3. Helsinki: Suomen
Tiedeseura 1966–1970.
VILKUNA, Kustaa. Varpå beror den finske
svedjebondens kolonisationsförmåga? Värmland förr
och nu. Meddelanden från Värmlands Fornminnes och
Museiförening. Årgång 51, 1953.
MÖRNER, Adolph. Kort oekonomisk beskrifning öfver
Wermeland åhr 1762. Värmland förr och nu. Värmlands
Fornminnes och Museiförening. Årgång 50, 1952.
VIRTARANTA, Pertti. Matti Mörtbergin
metsäsuomalaiskeräelmät. Kalevalaseuran vuosikirja 57,
268–288. Porvoo 1977.
MÖRTBERG, Matti. Björnfest och jaktmagi hos
värmlandsfinnarna. Svenska kulturbilder. Ny följd Del XI
och XII. Toim. Sigurd Erixon ja Sigurd Wallin. Stockholm:
Skogslund Bokförlag 1938.
VIRTARANTA, Pertti. Suomalaismetsissä. Muistelmia
matkoilta Keski-Skandinavian suomalaisten keskuuteen.
Toim. Jaakko Yli-Paavola. Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran Toimituksia 673. Helsinki 1997.
NESHOLEN, Birger. De norsk-svenske finnskogene
i Solør og Värmland. Oknytt. Mellannorrländska
finnbygder 1-2. 70-82. 1990.
WALLENBERG BONDESSON, Maria. Religiösa
konflikter i norra Hälsingland 1630–1800. Stockholm:
Almqvist & Wiksell International 1997.
NORDMANN, Petrus. Finnarne i mellersta Sverige.
Akademisk afhandling. 1888.
WALLIN, Väinö. Metsäsuomalaiset Ruotsissa. Helsinki:
Kustannusosakeyhtiö Otava 1898.
SALMINEN, Väinö. Skandinavian metsäsuomalaisten
runot. Suomen Kansan Vanhat runot VII5. Helsinki:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1933.
WEDIN, Maud (päätoim.). Segerstedts samling.
Skogsfinnarna i Skandinavien. FINNSAM & Finnbygdens
Förlag 2006.
SIIKALA, Anna-Leena. Suomalainen šamanismi.
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1992.
WEDIN, Maud. Den skogsfinska kolonisationen i
Norrland. Falun: Finnbygdens förlag 2007.
SIIKALA, Anna-Leena. II Uskomusmaailma. Teoksessa
Savo ja sen kansa. Toim. Riitta Räsänen. Helsinki:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2008.
ØSTBERG, Kristian. Finnskogene i Norge. [Nytrykk av
artikkelsamling i Norsk Geografisk Tidsskrift 1930-39.]
Grue: Solør-Odal Historielag 1978.
SÖDER, Torbjörn (toim.). Matti Mörtbergs
värmlandsfinska uppteckningar. Acta Academiae Regiae
Gustavi Adolphi CXVIII. Uppsala 2011.
TAIPALE, Riitta. Värmlanninsuomalaisten
kielenvaihdosta ja kielen kuolemasta. Kolmen
metsäsuomalaisen kupin toimituksia. Filosofie licentiat
-avhandling (painamaton). Institutionen för baltiska
språk, finska och tyska, Stockholms universitet 2005.
TALVE, Ilmar. Drag ur finnbygdens näringsliv. Värmland
förr och nu. Meddelanden från Värmlands Fornminnes
och Museiförening. Årgång 51, 1953.
TALVE, Ilmar. Metsäsuomalaiset ja Suomen
kansankulttuuri. Ulkosuomalaisia. Toim. Pekka
Laaksonen ja Pertti Virtaranta. Kalevalaseuran vuosikirja
62. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1982.
TARKIAINEN, Kari. Finnarnas historia i Sverige 1.
Inflyttarna från Finland under det gemensamma rikets
tid. Helsinki: Finska Historiska Samfundet & Nordiska
museet 1990.
97
Finnskogar – Metsäsuomalaiset -julkaisu kertoo
Savon kaskiviljelyalueilta Ruotsin ja Norjan keskiosiin 1500- ja 1600-luvuilla muuttaneista suomalaisista. Se kuvaa metsäsuomalaisten omaleimaista kulttuuria ja kieltä, joka oli mielenkiintoinen
sekoitus vanhaa suomea ja skandinaavisia kieliä,
sekä kertoo, millaista siirtolaisten elämä uusilla
asuinalueilla oli.
Publikationen Finnskogar – Skogsfinnarna handlar
om finnarna som flyttade från svedjebruksområdena i Savolax till de mellersta delarna av Sverige
och Norge på 1500- och 1600-talen. Den beskriver
skogsfinnarnas särpräglade kultur och språk som
var en intressant blandning av gammal finska och
skandinaviska språk samt migranternas liv på de
nya bosättningsområdena.
Artiklarna i boken innehåller rikligt med prover på
skogsfinnarnas språk som innehöll drag från såväl den gamla finskan som svenskan och norskan.
Ett tema är den religion som utövades av skogsfinnarna och där drag av kristendomen och folktron förenades.
ISBN 978-951-616-256-3
Finnskogar – Metsäsuomalaiset
Kirjan artikkelit sisältävät runsaasti näytteitä metsäsuomalaisten kielestä, joka sisälsi niin vanhan
suomen kuin ruotsin ja norjankin piirteitä. Yhtenä
teemana on metsäsuomalaisten harjoittama uskonto, jossa yhdistyivät kristinuskon ja kansanuskon piirteet.
Finnskogar
–Metsäsuomalaiset