1. No category

Lyömäsoittajana musiikkitaipaleensa aloittaneen
Santtu-Matias Rouvalin
kapellimestarinura lähti
huimaan nousukiitoon, kun
hänet kutsuttiin yllättäen
johtamaan Radion sinfoniaorkesteria 2009. Tämän
jälkeen kapellimestari on
ollut kysytty vierailija sekä
kotimaisilla että lukuisilla
kansainvälisillä konserttilavoilla. Hän on johtanut
mm. Lontoon Philharmonia Orchestraa, Tokion
sinfoniaorkestereita, BBC
Symphonya, Milwaukeen
ja New Jerseyn sinfoniaorkestereita sekä Göteborgin
© Kaapo Kamu sinfonikkoja. Lisäksi hän
on Kööpenhaminan filharmonisen orkesterin päävierailija. Tampere Filharmonian ylikapellimestarina
Rouvali on ollut syksystä 2013 lähtien. Sinfoniakonserttien lisäksi Rouvali on johtanut mm. oopperaa,
viimeisimpänä Verdin Kohtalon voiman Tampereella
helmikuussa 2016.
Tanskalaissyntyinen
Andreas Brantelid aloitti
sellonsoiton varhaisessa
iässä isänsä opastuksella.
Vain 14-vuotiaana hän
soitti Tanskan kuninkaallisen orkesterin solistina
Elgarin sellokonserton.
Ensikonsertistaan saakka
nuori lahjakkuus on kiertänyt soittamassa Pohjolan
merkittävien orkestereiden
kanssa. Kaudella 2014–
2015 hän debytoi London
Philharmonic ja MDR
Leipzig -orkestereiden
solistina, kuluvalla kaudella on vuorossa Frankfurtin
radion sinfoniaorkesteri.
© Marios Taramides Brantelid on myös ahkera
kamarimuusikko ja on soittanut useilla merkittävillä
festivaaleilla ympäri Eurooppa. Brantelid soittaa Stradivariuksen Boni-Hegar-selloa vuodelta 1707. Sellon
omistaa norjalainen taidekeräilijä Christen Sveaas.
Tänä
iltana kuullaan joen virtailua, virtuoosista
sellotaiturointia ja Tampere Filharmonian kevään
Brahms-sarjan päätös. Tšekkiläissäveltäjä Bedřich
Smetanan ehkäpä soitetuin teos on Isänmaani,
kuuden sinfonisen runon sarja, jolla hän valloitti 1870-luvulla kuulijoiden sydämet niin omassa
maassaan kuin kansainvälisestikin. Prahalaiseen
porvariperheeseen 1820-luvulla syntynyt Smetana
oli Isänmaani-sarjan valmistuessa vuonna 1879 ehtinyt jo säveltää merkittävimmät oopperansa, löytää
kansallismielisen, poliittisesti aktiivisen luonteensa
ja virittää sävelensäkin tälle taajuudelle, mennä naimisiin, asua muutaman vuoden Ruotsissa, palata
Prahaan, jäädä leskeksi ja mennä uusiin naimisiin,
tehdä korvaamattoman tärkeää työtä maansa musiikkikoulutuksen ja konserttielämän kehittämiseksi, johtaa lukuisia konsertteja ja lopulta sairastua ja
menettää kuulonsa.
Isänmaani-sarjan ensimmäinen ja toinen osa valmistuivat vuonna 1874, kolmas ja neljäs seuraavana vuonna ja viides ja kuudes vuosina 1878 ja
1879. Kuten sarjan nimikin sanoo, teos on hyvin
kansallisesti värittynyt, böömiläisiä maisemia maalaileva kokonaisuus. Tänään Tampere Filharmonia
soittaa sarjan kuuluisimman osan, toisena valmistuneen Moldaun. Moldau, suomeksi Vltava, on Tšekin
pisin joki, jonka virtailua Smetana kuvaa juhlallisesti. Osa alkaa kahdella pienellä lähteellä, kuumalla
ja kylmällä, joista vähitellen kasvaa voimallisesti
etenevä joki. Virran mukana kuljettaessa kuullaan
vaskientäyteinen metsästyskohtaus, iloiset talonpoikaishäät, öisen kuutamon kajastus ja sen hohteessa ilakoivien vesinymfien tanssi. Lopulta Vltava
rientää Tšekin ja Saksan läpi kulkevaan Elbe-jokeen.
”Moldau on makee. Jos miettii sitä Prahan loistoa,
sitä keskieurooppalaista rakentamista ja sitä jokivarren maisemaa, ni se biisi on just sellanen”, ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali luonnehtii.
Kansallistuntoa herättelevistä böömiläismaisemista siirrytään 1950-luvun Neuvostoliittoon. Dmitri
Šostakovitš sai kärsiä epävakaasta poliittisesta
ilmapiiristä oikeastaan läpi koko elämänsä. Ensimmäisen murskakritiikin säveltäjä sai 1930-luvun
puolivälissä, kun häntä syytettiin liian monimutkaisesta, kansalle vieraasta musiikista. Eikä kyseessä
ollut pelkästään lehdistön edustajan eriävä mielipide, vaan aivan todellinen poliittinen uhka. Stalinin
hirmuvallan alla kouristelevassa Neuvostoliitossa
lehdistön edustajat eivät käyttäneet omaa ääntään,
kuten eivät lopulta säveltäjätkään: Šostakovitšinkin
oli pakko vastata kritiikkiin, jotta ylipäätään saattoi
jatkaa työskentelyä sävelten parissa. Hän kirjoitti
viidennen sinfonian, joka tulkittiin nöyrtymiseksi ja
saavutti huippusuosion. Stalinin kuoltua maaliskuussa 1953 tilanne vapautui jossain määrin. Šostakovitš
pidättäytyi kuitenkin oppimassaan toisinaan ironiseen huntuun verhotussa, suhteellisen kansantajuisessa ja muodollisessa sävelkielessään vielä pitkään.
Vuonna 1959 hän viimeisteli ensimmäisen sellokonserttonsa. Teoksen kantaesitti huippuvirtuoosi
Mstislav Rostropovitš, jolle Šostakovitš kirjoitti myös
toisen sellokonserttonsa. Rostropovitš oli säveltäjäystäväänsä reilut kaksikymmentä vuotta nuorempi
lahjakkuus, joka teki uraa myös kapellimestarina,
mutta menestyi ennen kaikkea sellistinä. Ahkerasti
ympäri maailmaa kiertävä suosikkisolisti lausui rohkeasti oman mielipiteensä ja joutuikin 1970-luvulla
pakenemaan Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin lähes
kahdeksikymmeneksi vuodeksi.
Šostakovitš ja Rostropovitš tekivät sellokonserttojen suhteen tiivistä yhteistyötä jo sävellysvaiheessa.
Yhteistyö ja kantaesitykset vaikuttivat muun muassa
siihen, millaisin esitysmerkinnöin teokset päätyivät
lopulta kustantajalle. Ensimmäinen sellokonsertto
sai ensimmäisen esityksensä lokakuussa 1959. Teknisesti äärimmäisen haastava teos liikutti konserttiyleisöä, ja lukuisat huippusellistit ympäri maailman
ovat ottaneet virtuoosisen, puhuttelevan konserton
osaksi ohjelmistoaan. ”Šostakovitšin sello- ja viulukonsertot on mun ihan ehdottomia lemppareita, ne
on ihan tosi hienoja. Ja Brantelid taas on mun hyvä
tuttu, ollaan ennenkin soitettu tätä samaa konserttoa yhdessä, sillon Amerikassa, nyt täällä”, Rouvali
kertoo.
Illan päätteeksi soi Johannes Brahmsin toinen sinfonia. Brahmsista tuli jo uransa alkuvaiheessa merkittävä osa saksalais-itävaltalaista kulttuurielämää.
Häntä kaavailtiin Beethovenin seuraajaksi etenkin
sinfonikkona, mikä ei pelkästään imarrellut Brahmsia,
vaan ennen kaikkea pelotti. Beethovenin saappaat
olivat suuret, etenkin, kun tämän merkittävimmäksi
perinnökseen jättämää yhdeksättä sinfoniaa pidettiin länsimaisen musiikinhistorian ehkäpä suurimpana saavutuksena jo Brahmsin nuoruudessa. Niinpä
Brahmsilla kestikin vuosikausia saada ensimmäinen
sinfoniansa valmiiksi. Tuskastuttavan tuumailun ja pit-
källisen punnitsemisen päätteeksi Brahmsin ensimmäinen kantaesitettiin marraskuussa 1876, ja loistelias sinfonikonura sai varsinaisen lähtölaukauksensa.
Toisen sinfonian sävellysprosessi oli jo paljon notkeampi. Teos sai kantaesityksensä Hans Richterin
johdolla vain vuoden päästä ensimmäisen jälkeen
joulukuussa 1877. Brahms vietti toista sinfoniaa säveltäessään onnellisia kesäpäiviä upeissa alppimaisemissa. Hän asusteli Itävallan Kärntenissä, joka on
edelleen hyvin rakastettu lomakohde. Brahmsinkin
mieli ilmeisesti lepäsi, sillä hän pystyi täysin keskittymään sinfoniaansa, joka valmistui aivan toisenlaisella aikataululla kuin ensimmäinen: toisen sinfonian
säveltämiseen meni vähemmän kuukausia kuin ensimmäisen säveltämiseen vuosia.
Toisen sinfonian maalaismaisemia maalaileva, keveän onnellinen tunnelma tulee tutuksi jo ensimmäisessä osassa, joka muistuttelee useaan otteeseen
Brahmsin tunnetuimmasta melodiasta, 1860-luvulla
säveltämästään kehtolaulusta, joka Suomessa tunnetaan alkusanoilla ”Levon hetki nyt lyö”. Pelkästään
kehtolaulun innokas lainailu ja konserttisalin valtaava valoisuus kertovat, että Brahms halusi luoda jotakin aivan muuta kuin kohtalokkaana käynnistyvässä
esikoissinfoniassaan. Uhkaavampiakin kuulokuvia
toisessa sinfoniassa on, mutta ei samalla tapaa kuin
ensimmäisessä. ”Kakkonen ei oo yhtä nerokas ku
ykkönen. Jos jotakin nyt voi ylipäätään kutsua perusmusiikiksi, ni tää ykkönen on perusmusiikkia”,
Santtu-Matias Rouvali pohtii.
Kumpikin taktiikka toimi: niin tuskaisen hitaasti paperille piirtynyt ensimmäinen kuin alppimaisemien autuudessa säveliksi siirtynyt toinenkin sinfonia
saivat ylistävän vastaanoton. Myös kolmas ja neljäs
löysivät tiensä konserttisaleihin menestyksekkäästi. Tampere Filharmonia on soittanut kevään aikana
kaikki nämä neljä sinfoniaa. Rouvali summaa sarjaa:
”Päätettiin tehdä tällanen Brahms-sarja, koska tällasta musiikkia kuuluu soittaa. Tää on just sitä sellasta
perusohjelmistoa, jota pitää vaalia. Se on meidän
tehtävä.”
Teksti: Maija Leino