Tästä - Tieteessä tapahtuu
Ihmistieteellinen kriisi-diagnoosi FEDERA Delegat Ilmastonmuutos ja avustettu leviäminen Thomas More – 500 vuotta utopiaa Teknilliset tiedeakatemiat Georg Henrik von Wright 100 vuotta Reformaation jäljet 4 • 2 0 1 6 TIETEESSÄ TAPAHTUU TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiede artikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. Osoitteenmuutokset ja tilaukset: Sähköposti: [email protected] Puh. (09) 22869254 Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Camilla Pentti, Heikki Kalliomaa Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki Puh. (09) 228 69 227 Sähköposti: [email protected] Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), yliopistonlehtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea RyynänenKarjalainen. Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta Painos 6 900 kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 34. vuosikerta Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fi Seuraava numero ilmestyy syyskuun lopulla. Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään 29.8.2016 osoitteeseen: [email protected] ILMOITUKSET 1/1 takakansi 550 € (4-v.) Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.) Sisäsivut (4-v.) 540 € 1/1 (mv) 480 € 1/2 sivu (mv) 280 € Myynti: puh. 0400-467195 tai [email protected] ISSN 0781-7916 (painettu) ISSN 1239-6540 (verkkolehti) Pieksänprint Oy, Pieksämäki 2016 4 2016 PÄÄKIRJOITUS: Ihmistieteellinen kriisi-diagnoosi Sara Heinämaa1 ARTIKKELIT Ilmastonmuutos ja avustettu leviäminen Markku Oksanen, Elina Vaara, Kai Kokko, Maria Hällfors, Leif Schulman, Marko Hyvärinen ja Susanna Lehvävirta3 Thomas More ja 500 vuotta utopia-ajattelua Petteri Pietikäinen9 Teknillisten tieteiden akatemioiden liittyminen Tiedeakatemiain neuvottelukuntaan Panu Nykänen17 KATSAUKSIA Georg Henrik von Wright 100 vuotta Ilkka Niiniluoto25 ”Tieteen kehityksen edistyksellinen saaga” – Suomen Oppihistoriallinen Seura 50 vuotta Cecilia af Forselles28 Reformaation jäljet tämän päivän yhteiskunnassa Kaius Sinnemäki, Anneli Portman ja Jouni Tilli30 Ihmiskunta ei ole maailma Eero Paloheimo36 LYHYESTI Ilari Hetemäki39 KESKUSTELUA Läpinäkyvyyttä kilpailuun tutkimusrahoituksesta Atte Oksanen ja Pekka Räsänen41 Tutkimuksen rahoitusjärjestelmä pantava remonttiin Pekka Sulkunen43 Yliopistopolitiikan taustateorioita ja käytäntöjä on päivitettävä Janne Kurtakko45 Suomi on avainasemassa ilmastonmuutosten seurannassa Kari Mielikäinen ja Reijo Solantie49 Ilmastonmuutos, monimuotoisuus ja metsien ekologinen kestävyys Timo Kuuluvainen51 Mielenkiintoinen uusi tieto Pehr Kalmista Petter Portin53 Tarvitseeko tiede katedraaleja? Osmo Tammisalo54 TUTKIMUSTA SUOMESSA: Grafeenitutkimus etsii tappajasovellusta Jukka Lehtinen 55 MUISTIKUVIA: Käy eespäin väki voimakas Ilpo Haahtela58 KIRJALLISUUS Rupijäkälät ovat kuivilla ja karuilla kasvupaikoilla elämisen pioneereja Mattias Tolvanen60 Näkymätön käsi ihmisen ja luonnon taloudessa Osmo Tammisalo62 Apua kansallisen tragedian ymmärtämiseen Seikko Eskola67 Rehu-Virtasen komea elämänkaari Anto Leikola70 Sodan kauhuista rauhan päiviin Merja Leppälahti72 Karjala – maa jota ei ollut? Olli Kleemola 74 Eksoottinen ja vieras Hannu Takala75 Terveyden journalismia – ja aika paljon myös sairauden Markus Hotakainen 77 Hengeltään sairas teos Jari Sedergren78 PÄÄKIRJOITUS Ihmistieteellinen kriisi-diagnoosi Sara Heinämaa Maan tiedehallinto on sekaisin. Yliopistojen hallitukset pohtivat, miten jotkut tutkimusyksiköt voisi lakkauttaa jotta toiset säästyisivät leikkauksilta. Arvostetut tiedemiehet tuhlaavat tutkimusaikaansa selvittääkseen, kuka heistä toteuttaa mitäkin arviointikriteeriä ja millaisia tuloksellisuuslistauksia saadaan aikaan milläkin mittarilla. Nuorten tutkijoiden parhaimmisto suunnittelee pakenevansa ulkomaille tajuttuaan perusteet, joilla keski-ikäiset kollegat irtisanovat toisiaan 30–40 vuoden yhteisen työrupeaman jälkeen. Aikaa ei olisi hukattavissa sen enempää innovaatiojärjestelmän uudistamisessa kuin yliopistolaitoksen elvyttämisessä. Mutta tutkija- ja professorikunnan voimavarat tuhlataan jatkuviin organisaatiouudistuksiin, loputtomiin rahoitushakuihin ja tulosarviointeihin ja opetussisältöjen toistuviin uudelleenmuotoiluihin. vaihtoehdottomuuden mallit: näemme itsemme erilaisten pakkojen alaisina ja auttamattomasti loputtomassa kiireessä, jossa vaihtoehtoja ei ehditä hahmotella eikä erilaisia ratkaisumalleja saa kokeilla edes ajatuksissa. *** Korkeakoululaitoksen rapautuminen selitetään jatkuvalla puheella kriisistä. Ja kriisejä nähdään lukuisia. Ennen muuta maan talouden todetaan olevan kriisissä, mutta sen lisäksi kriisiin tuomitaan toistuvasti myös luonto, vanhemmuus, yrittäjyys, terveydenhuolto, maahanmuutto, kaupunkisuunnittelu, hyvinvointivaltio; ja ennen muuta Euroopan yhteisö, sen talouspolitiikka, siirtolaispolitiikka, ulkopolitiikka; ja politiikka ylipäätään – kaikki nämä monessa päällekkäisessä kriisissä ja loputtomassa sarjassa peräkkäisiä kriisejä. Elämme jatkuvassa tuhon odotuksessa ja valmistaudumme käynnistyneiden katastrofien ennakoimattomiin seuraamuksiin. Pysyvä kriisitietoisuus lamauttaa sekä luovan toiminnan että uusia mahdollisuuksia luotaavan keskustelun. Poliittisia väittelyjä hallitsevat *** Kriisin käsitettä käytettiin alun perin antiikin Kreikan lääketieteessä. Käsitteen merkitys jäsentyi keskusteluissa, jotka koskivat ihmisruumiin paranemista ja sairauden väistymistä. Elollinen olento ymmärrettiin luonnollisten nesteiden järjestelmäksi, jonka eri osat normaalisti olivat tasapainossa mutta joka sairaudessa menetti suhteensa. Sairauden ajateltiin etenevän sarjana ratkaisevia kriittisiä tiloja, joissa kaksi vastakkaista tapahtumakulkua näyttivät yhtä mahdollisilta: kuolema tai toipuminen. ”Kriisi” merkitsi sitä hetkeä sairauden etenemisessä, jossa potilas saattoi joko menehtyä (jos nesteiden epätasa paino eskaloitui) tai parantua (jos kehon luonnolliset prosessit palautuivat tasapainoon). Kriittisellä hetkellä organismin elonmerkit olivat monitulkintaisia ja osoittivat vastakkaisiin *** Kriisin käsite viittaa kaikissa sovelluksissaan uhkaavaan vaaratilanteeseen ja sen osana ratkaisevaan hetkeen, jossa kohtalokas lopputulema vielä olisi vältettävissä. Pelkkä katsaus tieteellisiin sanakirjoihin osoittaa kuitenkin, että tällaiset tilanteet voidaan käsittää monilla eri tavoilla riippuen siitä, minkä luonteisiksi kriisiytyvät järjestelmät hahmotetaan. Käsillä olevan tilanteen ymmärtämiseksi ja oman toimintamme harkitsemiseksi on ratkaisevaa erottaa ainakin kaksi kriisin käsitteen päämuunnelmaa. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 1 etenemissuuntiin. Ainoastaan taitava ja kokenut lääkäri kykeni muodostamaan luotettavan arvion sairauden tulevasta kulusta yhdistämällä eri merkkien sisältämän informaation. Prosessi sinänsä oli luonnollinen ja inhimillisen kontrollin ulottumattomissa. Lääkärin tehtävänä oli tulkita monisuuntaisia oireita ja elonmerkkejä. Jos merkit olivat positiivisia, hän saattoi ryhtyä lääkitsemistoimiin edistääkseen luonnollista paranemista. Jos merkit sen sijaan olivat negatiivisia, lääkärin tehtävänä oli esittää arvio odotettavissa olevasta määrähetkestä. Hänen ensisijainen ratkaisunsa ei siis koskenut hänen omia toimiaan vaan koski potilaan kohtalon määrittämistä. Ratkaisun hetki ja merkkien tulkinta sisältyvät siis jo antiikin lääketieteellisten kriisi-kes kustelujen ytimeen. *** Toinen nykyisen kriisi-puheemme lähde on eskatologisessa kirjallisuudessa, joka koskee Kristuksen toista tulemista, parousiaa, ja sen kautta ihmiskunnan lopullista kohtaloa. Myös tämä käsitteistö jäsentää tulevaisuuteen sisältyvät mahdollisuudet vastakkaisiksi: kriisi on tila, joka johtaa joko tuhoon tai kääntymykseen. Eskatologinen hahmotus eroaa kuitenkin antiikin lääketieteellisestä katsannosta ratkaisevassa suhteessa: se korostaa potilaan omaa päätöstä ja vastuuta kohtalostaan. Ne meistä, jotka tunnistavat kriisin merkit, voivat vaikuttaa prosessin lopputulemaan, ja jopa enemmän: heidän tehtävänään on levittää pelastuksen viestiä lähimmilleen. Parantumisen sijasta kyse on parannuksesta. Tätä eskatologista jäsennystä sovelletaan nykyisin yhtä määrätietoisesti niin energiatalouden hallinnassa kuin elintasosai rauk sien ja paisuneen korkeakouluverkoston karsimisessa. Tärkeä ero löytyy myös näiden kahden kriisi-käsityksen ajallisista horisonteista. Kreikkalainen ymmärrys ihmisen osasta perustui ajatukseen ikuisten ideaalien jäljittelemisestä ja mieleen palauttamisesta. Kristillinen ymmärrys sen sijaan on tulevaisuuspainotteista ja korostaa odottamisen rakennetta. Nykyisyyttä ei käsite- 2 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 tä sen enempää menneisyyden kuin ajattomien ideaalien ohjaamaksi, vaan se kuvataan luvatun tulevaisuuden lähtöpisteeksi. Lisäksi tulevan ajatellaan tapahtuvan jo nykyisyydessä: pelastus ei merkitse vain odotettua määrähetkeä vaan se alkaa tapahtua heti, tässä ja nyt. Tulevan odotus määrää näin elämäämme jo tänään – ikään kuin viimeinen tuomio langetettaisiin ennen huomisaamua. *** Tiede- ja innovaatiopoliittinen kriisimme yhdistää tekijöitä niin antiikin lääketieteellisestä ajattelutavasta kuin myöhemmästä eskatologisesta mallista. Yhtäältä etsimme toisistamme merkkejä kriisin tulevasta kehityskulusta. Kehitämme kokonaista konsulttijohtoista suunnittelijajoukkoa näiden merkkien tulkitsijoiksi, ja täydennämme ammattitulkitsijoiden työtä vapaaehtoisten professorien panoksella. Mutta toisaalta olemme yhtä vakuuttuneita siitä, että onnistunut merkkien tulkinta ei pelkästään tue oireilevan järjestelmän paranemista vaan antaa kansa- ja ihmiskunnalle kokonaan toisen elämän mahdollisuuden. *** Ihmistieteet tarjoavat näihin ajatuskulkuihin kriittisen näkökulman. Mutta myös kritiikin idea palautetaan nykyväittelyissä usein kriisin ajatukseen, jolloin ihmistieteellinen selvitys ei näytä tuovan keskusteluun mitään uutta. Tämä on kuitenkin väärinkäsitys. Kriittinen-sana ei juonnu kriisisanasta, vaan molemmilla termeillä on yhteinen juuri kreikan kielen krinein-verbissä. Ja ”krinein” merkitsee erottamista. Kriittinen ei siis ole tutkija, joka auttaa ratkaisemaan kriisejä, eikä kriittinen ole myöskään se, joka huomaa uhkia tai varoittaa sellaisista. Kriittinen on henkilö, joka – kuten kriisi – erottaa toisistaan hyvän ja pahan. Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston filosofian professori. Ilmastonmuutos ja avustettu leviäminen Markku Oksanen, Elina Vaara, Kai Kokko, Maria Hällfors, Leif Schulman, Marko Hyvärinen ja Susanna Lehvävirta Nopea ilmastonmuutos on vaaraksi monille lajeille. Ruijanesikko (Primula nutans) on pohjoinen kasvilaji, joka esiintyy maassamme suhteellisen pienellä alueella Perämeren rannikolla. Laji on rauhoitettu, mutta kenties tämä ei riitä lämpenevässä maailmassa. Voitaisiinko ruijanesikon tulevaisuus turvata, jos sen siemeniä levitetään tai taimia istutetaan uusille kasvupaikoille, joissa näkymät lajin säilymiselle ovat nykytilannetta valoisammat ja joihin se tilanteen salliessa voisi itsekin levittäytyä? Tällaista uutta lajiensuojelun keinoa kutsutaan avustetuksi leviämiseksi. Se on herättänyt kiinnostusta, hämmennystä ja kiistaa luonnonsuojelutieteissä. Kasvit ilmastopakolaisina Ilmaston lämpeneminen aiheuttaa monia muutoksia kasvistoon ja eläimistöön. Lajit voivat kuolla sukupuuttoon, levittäytyä uusiin paikkoihin tai sopeutua muuttamalla käyttäytymistään tai kehittämällä uudenlaisia ominaisuuksia. Ilmastonmuutoksen ja lajikatojen yhteyksiä tutkivan Chris Thomasin ja kumppaneiden uraauurtavassa artikkelissa vuodelta 2004 arvioitiin, että eurooppalaisista lajeista 15–37 prosenttia saattaa joutua väistämättömän sukupuuton tielle vuoteen 2050 mennessä (Thomas ym. 2004). Arvioissa on kolme tärkeää epävarmuutta aiheuttavaa tekijää. Ensiksi käytössä oleva ilmastoskenaario maantieteellisine ja ajallisine yksityiskohtineen voi sisältää paljon puutteita ja oletuksia, ja toiseksi erilaisten selittävien tekijöiden erottaminen toisistaan on vaikeaa, sillä monien lajien arvioidaan kuolevan sukupuuttoon ilmastonmuutoksesta riippumatta. Lisäksi suurinta osaa maailman eliölajistosta ei vielä tunneta, ja siksi arviot lajien määristä ovat varsin karkeita, etenkin jos mukaan luetaan elintärkeät maaperäeliöt tai muut pieneliöt. Kaikki esitetyt luvut sukupuuttoon kuolevista lajien määristä ovat siis aina arvioita taustaoletuksineen ja epävarmuuksineen. Toisaalta vuosimiljoonien mittainen paleontologinen aineisto osoittaa selvästi, että ilmaston muuttuessa on tapahtunut paljon sukupuuttoja, eikä ole mitään syytä epäillä, etteikö niin tapahdu vastaisuudessakin. Nykyinen ilmastonmuutos myös etenee hyvin nopeasti ja elinympäristöjen pirstoutuminen lisää haasteita lajien selviytymisessä muutoksesta. Hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPPC:n vuoden 2014 raportissa viitataan tutkimukseen, jossa sukupuuton arvioidaan uhkaavan 20–30 prosenttia kaikista lajeista (Settele ym. 2014, 300). Tuorein valtalehdessä julkaistu tutkimus päätyy hieman alhaisempaan lukuun: joka kuudes laji kuolee sukupuuttoon nykyisillä toimintamalleilla (Urban 2015). Valtaisasta elonkirjon köyhtymisestä on joka tapauksessa kysymys, kun lajeja on varovaisissakin arvioissa miljoonia. Näyttää siltä, että olemassa olevia hillintä- ja sopeutumisohjelmia sekä biodiversiteetin suojelutoimia pitää täydentää. Näin on tapahtunutkin vuonna 1992 Rio de Janeirossa solmitun biodiversiteettisopimuksen (lyh. CBD) jälkeen. Keinot ovat silti edelleen vahvasti paikkasidonnaisia, kuten suojelualueen perustaminen tai esiintymän rauhoittaminen. Ilmaston lämpeneminen muuttaa elinoloja ja vaikeuttaa siten paikkasidonnaista suojelua perinteisesti ymmärrettynä. Herää kysymys, voivatko lajit sopeutua uusiin, usein lämpimämpiin olosuhteisiin sekä menestyisivätkö ne historiallisen esiintymisalueensa ulkopuolella, mutta silti luonnonolosuhteissa. Moni näkee uuden mahdollisuuden siirtoistutuksissa, joissa lajeja siirretään pääasiallisesti etelästä pohjoisemmaksi T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 3 (tai päinvastoin eteläisellä pallonpuoliskolla), tai alavilta mailta ylängöille. Esimerkiksi Yorkin yliopistossa työskentelevä Thomas on julistanut, että Britannia on ”ihanteellinen suojasatama” ilmastonmuutoksen uhkaamille lajeille. Niinpä Britannian – ja arvatenkin monien muidenkin maiden – ”pitäisi toivottaa ilmastopakolaislajit tervetulleiksi”. (Thomas 2011.) Toisin sanoen Thomas ehdottaa siirtoistuksia lajien suojelemiseksi. Onko Thomasin ehdotuksessa loppujen lopuksi mitään uutta, ja mikä ehdotuksessa oikein ravisuttaa luonnonsuojelun tutkijoita? Lajisiirrot ja verkottunut ihmiskunta Ihmiset ovat aina siirrelleet kasveja ja eläimiä, tarkoituksellisesti ja tahattomasti. Omenan alkukoti on Keski-Aasiassa, mutta sen eri lajikkeet ovat levinneet ihmisen mukana liki kaikkialle planeetallamme. Monen meille tutun ravinto- ja hyötykasvien alkuperä on Lähi-idässä, Perun ylängöillä tai Väli-Amerikan ikivihreässä viidakossa. Kasveja ja eläimiä on kuljetettu pitkiä matkoja myytäviksi ja siemeniä annettu naapurikyliin ja satunnaisille ohikulkijoille, joilta on saatu vastalahjaksi oman kylän siemeniä. Ihmiskunta on verkottunut, kuten historioitsijat J. R. ja William H. McNeill (2006) toteavat katsauksessaan maailmanhistoriaan, ja ihmisverkostot välittävät elinkelpoista biologista materiaalia. Globalisaatiossa ihmiskunta verkottuu alati kattavammin ja kiihtyvällä tahdilla, mikä on nostanut pinnalle lajien leviämisen varjopuolet. Ruoantuotantoa ja metsätaloutta verottavat erilaiset muualta leviävät mikrobit, loiset, vahinkoeläimet ja rikkakasvit. Jotkin kulkutaudit vammauttavat ja surmaavat ihmisiä joukoittain yhä edelleen ja voivat levitä väestöissä entistä nopeammin. Vaikka ihmisen toiminta ekosysteemiä ylläpitävänä tekijänä on vakiintunut esimerkiksi suojeltavien kulttuuriympäristöjen ja lehtojen hoidossa, on luonnonsuojelun kovaan ytimeen silti kuulunut idea, että ihmisen tekemät muutokset kasvillisuudessa ja eläimistössä heikentävät alueenarvoa ja että lajien on hyvä olla luontaisilla esiintymisalueillaan. Alkuperäisyyden (indige- 4 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 nous, native) käsitteillä on ollut tärkeä merkitys. Jo ympäristötutkimuksen uranuurtaja George Perkins Marsh ilmaisi huolensa alkuperäisen kasvillisuuden korvautumisesta ”ulkomaisilla” lajeilla vuonna 1864 ilmestyneessä teoksessaan Man and Nature. Varsinaisen tutkimusperinteen biologisista invaasioista synnytti brittiekologi Charles Elton kirjallaan The Ecology of Invasions by Animals and Plants (1958). Myös Elton oli huolissaan: hän vertailee invasiivisten lajien tuhovoimaa atomipommeihin. Daniel Simberloff, invaasiobiologian tunnetuimpia tutkijoita, on käyttänyt pelkoa henkivää metaforaa ”invasiivinen sulamispiste” (invasional meltdown). Se viittaa ekosysteemien romahdukseen päättyvään prosessiin, jossa vieraslajit lisäävät toistensa haitallisia vaikutuksia (Simberloff ja von Holle 1999). Edward O. Wilson (1995) piti invasiivisia tulokaslajeja biodiversiteetin suojelun yhtenä kohtalonkysymyksenä. Näitä tuntoja heijastaen Euroopan unioni on laatinut uuden vieraslajiasetuksen (1143/2014), ja Suomi jäsenvaltiona uusinut vieraslajeja koskevan lainsäädäntönsä (VARHL 1709/2015). Sääntelyllä pyritään muun muassa vähentämään vieraslajien haittoja biodiversiteetille. (EU:n vieraslajiasetus 1 ja 2.2 artikla ja VAHRL 1 §.) Varovaisuus ja bioturvallisuudesta (biosecurity) huolehtiminen on vallannut tilaa siirtokokeiluilta, jotka toisinaan ovat olleet harkitsemattomia päähänpistoja tai jopa kiusantekoa (Vuorisalo 2015). Tämä muutos koskee ennen kaikkea luonnonsuojelupolitiikkaa ja osin maaja metsätaloutta.1 Samanaikaisesti kansainvälinen kauppapolitiikka on vapauttanut eliövirtojen liikkumisen esteitä ja volyymit ovat moninkertaistuneet. Suomeen tuodaan paljon puutarhakasveja eteläisimmiltä kauppapuutarhoilta, joissa tuotanto on pidemmän kasvukauden ansiosta tehokkaampaa. Toiminta on herättänyt huolta biologien keskuudessa (Van der Veken ym. 2008; Bradley ym. 2012). Tämän lisäksi vieraslajeja leviää merenkulun mukana 1 Esimerkkinä bioturvallisuuden nimissä tapahtuvassa sääntelystä on EU:n tuomioistuimen päätös C/249/07 kieltää simpukkalajin maahantuonti kaupallisessa tarkoituksessa. sekä laittomassa kansainvälisessä kaupassa, jonka arvo on miljardeja euroja vuosittain.2 Avustetun leviämisen kokeet Lajisuojelussa on siirtoistutuksia käytetty pitkään, vaikka biologien keskuudessa suhtautuminen siirtoistutuksiin on kaksijakoinen: siirtoistutuksia tehdään – usein viimeisenä keinona – huolimatta lopputuloksen epävarmuudesta ja näin tuotetun luonnon merkityksen kiistanalaisuudesta (ks. Braverman 2015). Arviot menestyksellisistä siirtoistutuksista vaihtelevat 10 ja 38 prosentin välillä (Braverman 2015, 131). On selvää, että kokeilematta ei voida tietää, pystyykö siirretty laji asettumaan ja muodostamaan itseään ylläpitäviä populaatioita. Ex situ -suojelussa, esimerkiksi eläin- ja puutarhojen kokoelmissa, lajia voidaan kasvattaa hallitummin luonnon esiintymien ulkopuolella. Ex situ -suojelun vieruskäsite on in situ eli luontaisessa elinympäristössä tapahtuva suojelu. Käsitteillä on tärkeä sija myös oikeudellisessa ajattelussa ja sääntelyssä, missä ex situ -menetelmien nähdään lähinnä täydentävän ensisijaista suojelun muotoa in situ -suojelua (ks. CBD artikla 9). Vaikka lajien siirroista on pitkä ja moniulotteinen kokemus, varsinaisia ilmastollisiin näkökohtiin perustuvia pitkäaikaisia tieteellisiä siirtokokeita ei juurikaan ole tehty (mutta ks. Hällfors ym. 2011). Painotus tässä on sanalla tieteellinen, joka viittaa täsmällisyyteen, tarkkuuteen ja järjestelmällisyyteen kokeen suunnittelussa, toteutuksessa ja tulosten analysoinnissa. Hankkeessa, jossa tämän kirjoituksen tekijät ovat olleet mukana, on perustettu kokeita ruijanesikolla, tunturikurjenherneellä (Astragalus alpinus ssp. arcticus) ja idänkeulankärjellä (Oxytropis campestris ssp. sordida) kasvitieteellisissä puutarhoissa sekä tutkimusasemilla ulko-olosuhteissa. Edelleen jatkuvien kokeiden tavoitteena on valaista, miten ilmastolliset tekijät vaikuttavat koelajien selviytymiseen, kasvuun ja lisääntymiseen.3 2 Ks. esim. http://www.publications.parliament.uk/pa/ cm201213/cmselect/cmenvaud/writev/140/wild20. htm ja http://www.traffic.org/. 3 Kokeista on selostettu yksityiskohtaisemmin Miksi ruijanesikko valittiin ensimmäiseksi koelajiksi, ja voidaanko siitä saatava tieto yleistää koskemaan muita lajeja ja luonnonympäristöjä? Ruijanesikon arveltiin sopivan hyvin tutkimuskohteeksi, koska se on pohjoinen merenrannoille rajoittunut laji, jonka esiintymät voivat vaarantua ilmastonmuutoksen vuoksi. Ruijanesikolla on myös kaksi erillistä, toisistaan eristynyttä esiintymisaluetta, jolloin voidaan selvittää, ovatko saman lajin eri alueilla kasvavat populaatiot erilaisia sopeutumiskyvyltään. Jos lajeja suojellaan siellä, missä ne esiintyvät, avainkysymykseksi nousee niiden kyky sopeutua muuttuvaan ilmastoon. Jos taas lajeja päätettäisiin ilmastonmuutoksen myötä siirtää uusille alueille, pitäisi sopeutumiskyvyn lisäksi arvioida, sisältävätkö lajin eri populaatiot sellaisia paikallisen sopeutumisen mukanaan tuomia geeniyhdistelmiä, jotka halutaan säilyttää. Ruijanesikon kahta alkuperää, pohjoisnorjalaista ja Oulun seudulla esiintyvää, on siirretty kuuteen kasvitieteelliseen puutarhaan Tartosta Pohjois-Norjaan. Kokeen on tarkoitus paljastaa, onko näiden kahden alkuperän välillä eroja siinä, miten ne pärjäävät muuttunutta ilmastoa simuloivissa, nykyistä esiintymisaluettaan eteläisemmissä kohteissa. Antaako laki luvan avustaa lajien leviämistä? Nykyinen luonnonsuojelukäsitteistö laissa sovel tuu vain rajallisesti eliöiden siirtämisen sään telyyn, eikä varsinaista avustetun leviämisen lainsäädäntöä ole. Avustettuun leviämiseen välillisesti liittyvää sääntelyä on sen sijaan runsaasti. Keinon oikeudellinen asema ei siis ole selvä. Karkeasti ottaen in situ -suojelussa lajia suojellaan – kuten Rion biodiversiteettisopimuksessa asia ilmaistaan – sen ”luonnonmukaisessa elinympäristössä”, ex situ -suojelussa taas tällaisen elinympäristön ulkopuolella. (Kokko 2003; Hyvärinen 2015.) Avustetun leviämisen erityispiirre ja käsitteellinen ehto on, että yksilöitä siirretään alueelle, joka voisi muuttuneessa ilmashankkeen Internet-sivuilla https://www.luomus.fi/fi/ avustettu-leviaminen. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 5 tossa olla lajin luonnonmukainen ympäristö, vaikka näin ei asianlaita vielä ole (Hällfors ym. 2014). Siten avustetussa leviämisessä ei ole varsinaisesti kyse ex situ - eikä in situ -suojelusta, vaan sopeuttamistoimesta, jolla pyritään estämään biologisen monimuotoisuuden heikentymistä. (Vaara 2014.)4 Lajin siirtämisen edellytysten ja tarpeellisuuden arvioinnissa kiinnitetään huomioita moniin eri tekijöihin, kuten motiiviin, toimintatapaan, siirrettävään lajiin ja sen suojeluasemaan, lähtö- ja kohdepaikkaan sekä kenties myös ajankohtaan. Yleisesti ottaen lajisiirrot voidaan luokitella viiteen eri luokkaan: eliöiden siirto olemassaolevien kantojen vahvistamiseksi (esim. sisäsiittoisuuden vähentäminen susien siirroilla); palautusistutus lajin kadottua alueelta (esim. euroopanmajavan palauttaminen Suomeen); suojeluistutus (conservation introduction), jolloin eliö siirretään sen esiintymisalueen ulkopuolelle suojelutarkoituksessa (esim. visentin siirrot Euroopassa); istuttaminen esiintymisalueen ulkopuolelle vailla suojelutarkoituksia (esim. eukalyptuksen viljely Portugalissa); ja avustettu leviäminen, jolloin pyritään turvaamaan lajin olemassaolo ilmaston lämmetessä siirtämällä se historiallisen esiintymisalueen ulkopuolelle paikkaan, johon se saattaisi siirtyä ilmastonmuutoksen myötä, jos sillä olisi riittävästi aikaa eikä maankäytön aiheuttama pirstaloituminen tekisi siirtymistä mahdottomaksi. (Hällfors ym. 2014.) Kansainvälisessä oikeudessa on monia velvoittavia sopimuksia, jotka sääntelevät yli rajojen tapahtuvaa biologisen materiaalin siirtämisestä – esimerkkinä CITES eli uhanalaisten lajien kansainvälistä kauppaa koskeva yleissopimus. Itse siirtoistutuksia koskevaa EU:n sääntelyä on tällä hetkellä vähän. Esimerkiksi kansallisesti toimeenpannussa luontodirektiivin 22 artiklassa suhtaudutaan muiden kuin alkuperäisten lajien siirtoon kriittisesti. Avustetulle leviämiselle voi löytyä peruste voimassa olevasta 4 Koska in situ ja ex situ -jako kertoo monesti huonosti siitä, mitä todella tehdään, inter situn tapaisia välittäviä käsitteitä on otettu käyttöön. Ks. Braverman 2015; https://www.bgci.org/resources/article/0619/. 6 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 laista, kun sen tulkinnassa painotetaan biodiversiteetin suojelua ja tunnistetaan ilmastonmuutoksen vakavuus. Jokainen siirtotapaus on kuitenkin erilainen, jolloin tuomioistuin tai muu päättävä viranomainen joutuu punnitsemaan ratkaisua monista eri näkökulmista: Millä tavalla otetaan huomioon esimerkiksi maanomistajan oikeudet siirtoa tehdessä? Millä perusteilla oikeudellisesti suojeltua lajia voidaan kerätä? Ovatko lajit siirron jälkeen voimassa olevan lainsäädännön perusteella vierasperäisiä? Käytännössä jopa hallittujen tieteellisten kokeiden tekeminen avustetun leviämisen tutkimiseksi vaati melkoisia ponnistuksia. Tutkimushankkeessamme istutuksia varten tarvittiin muun muassa poikkeusluvat uhanalaisten kasvien keräämiseen kasvatusta varten ja siirtoon keruupaikalta kasvatuspaikalle sekä myöhemmin uusille alueille kasvitieteellisiin puutarhoihin. EU:n rajat ylitettäessä tarvittiin myös kasvinterveystodistuksia ja varmistus, että siirrettävä maa-aines on puhdasta. Vaikka kokeisiin saatiin hankittua poikkeusluvat, ympäristöoikeuden nykyisten säännösten valossa uhanalaisten lajien siirtäminen on oikeudellisesti turhan monimutkainen asia. Jotta avustettua leviämistä voisi sujuvasti toteuttaa, kansainvälisiä sopimuksia ja olemassaolevaa lainsäädäntöä pitäisi tarkistaa. Tällä hetkellä esimerkiksi luonnonsuojelulain nojalla rauhoitetun lajin siirtäminen ulkopuolelle sen (nykyisen ja historiallisen) levinneisyysalueen on kiellettyä korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen perusteella (KHO 29.8.2012 T 2247). Ei kuitenkaan ole selvää, onko oven avaaminen ”ilmastopakolaislajeille” tavoittelemisen arvoista. Tämä kysymys ei ole pelkästään ekologinen ja oikeudellinen, se on merkittävällä tavalla myös filosofinen ja poliittinen. Avustetun leviämisen politiikka Jo ennestään tiedetään, että suojeluperustaiset lajisiirrot voivat onnistua tai epäonnistua. Samoin tiedetään, että ihmisen siirtämät lajit muodostuvat joskus ongelmiksi. Nämä havainnot soveltuvat myös avustettuun leviämiseen. Niinpä laaja-alaisia siirtohankkeita ei ole syytä kiirehtiä. Ensiksi on tehtävä kenttäkokeita kontrolloiduissa oloissa erilaisilla edustavilla lajeilla sekä arvioitava mallinnusten perusteella, millaisiin lajeihin kohdistuu suurin sukupuuton riski ja millaisten lajien siirrot ovat järkeviä. Niin kenttäkokeet kuin varsinainen leviämisen avustaminen luonnonoloissa vaativat järjestelmällisiä riskiarviointeja, riskien hallintasuunnitelmia ja pitkäaikaista seurantaa. Yhteiskunnallinen näkökulma on tärkeä, sillä kokeet ja avustetun leviämisen toteuttaminen voivat synnyttää repiviä ristiriitoja, kuten muuntogeenisten lajikkeiden koeviljelyn kohdalla on käynyt. Ensimmäinen avustetun leviämisen hanke on yhdysvaltaisen ryhmän Torreya Guardiansin käsialaa. Ryhmä siirsi uhanalaisen havupuun Torreya taxifolian taimia Floridasta eteläisille Appalakeille keväällä 2006. Internet-sivuillaan he esiintyvät omilla nimillään ja kuvailevat itseään ”itseorganisoituneeksi ryhmäksi luonnontutkijoita, kasvitieteilijöitä, ekologeja ja muita, joilla on syvä huoli biodiversiteetin suojelusta”. Toimintansa he määrittelevät kansalaistieteeksi ja ilmastoaktivismiksi.5 Connie Barlow, joka toimii ryhmän äänitorvena, on tietokirjailija ja oman luonnehdintansa mukaan ”evolutiivinen evankelista”.6 Verkoston muodostuessa siirron hyväksyttävyys ei ollut itsestään selvyys. Mark Schwartz, joka oli pitkään tutkinut Torreya taxifoliaa ja josta on sittemmin tullut avustetun leviämisen johtavia tutkijoita, ei liittynyt ryhmään, vaan kiisteli ennen siirtoa Wild Earth -lehdessä sen oikeutuksesta Barlowin ja pleistoseenin lopun sukupuuttoja tutkineen Paul S. Martinin kanssa. Barlow ja Martin (2004–05) luonnehtivat avustettua leviämistä ”helpoksi, lailliseksi ja halvaksi” keinoksi suojella uhanalaisia lajeja. Schwartz (2004–05) jakaa heidän käsityksensä siirron laillisuudesta, mutta sanoo hyväksyvänsä avustetun leviämisen vain ”viimeisenä keinona” sukupuuton estämiseksi. Tämä ehto ei hänestä toteudu floridalaisen havupuun tapauksessa, eikä kaikkia keinoja ole vielä käytetty lajin säilymisen edistämiseksi. 5 http://www.torreyaguardians.org/guardians.html 6 http://thegreatstory.org/CB-writings.html On hyvin hankala sanoa, onko ajatus lajien siirtoistuksista hyvä biodiversiteetin suojelemiseksi. Avoimia kysymyksiä on nykytutkimuksen valossa liikaa, ja näkemyserot ovat suuret, eikä varmasti kukaan halua, että tilanne uhanalaisilla lajeilla olisi samanlainen kuin muuntogeenisten lajikkeiden kenttäkokeissa 1990-luvulta nykypäivään: yksi kokeilee, toinen sabotoi. Jo nykyinen keskustelu vieras- ja tulokaslajeista ja niiden arvosta on politisoitunutta kärjekkäine ”natsi–suvakki” ja ”kosmopoliitti–ksenofoobikko” -vastakkainasetteluineen (ks. Simberloff 2003). Pienimuotoisena lajien leviämisen avustaminen voisi kenties kiinnostaa luontoharrastajia, mutta lajimäärän kasvaessa myös kysymyksen yhteiskunnallinen merkittävyys kasvaa. Vaikka demokraattisessa yhteiskunnassa kansalaisilla tulee olla sanansa sanottavanaan siitä, miten kansallisesti tärkeitä maisemia muutetaan ja millaisia lajeja Suomen luonnosta löytyy, ilmastonmuutos etenee ja vääjäämättä muuttaa luontoa ja lajistoa. Vaikeita valintoja lajien suojelussa on väistämättä edessä. Lähteet Sopimukset ja säädökset Biodiversiteettisopimus = biologista monimuotoisuutta koskeva yleissopimus, SopS 78/1994. EU:n vieraslajiasetus = Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 1143/2014, annettu 22 päivänä lokakuuta 2014, haitallisten vieraslajien tuonnin ja leviämisen ennalta ehkäisemisestä ja hallinnasta. VAHRL = vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta annettu laki 1709/2015. Luontodirektiivi = Euroopan yhteisöjen neuvoston direktiivi 92/43/ETY, luontotyyppien ja luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta. Kirjallisuus Barlow, C. ja Martin, P. S. ”Bring Torreya taxifolia north – now.” Wild Earth Fall/Winter 2004–2005, 72–77. Bradley, B. A. ym. ”Global change, global trade, and the next wave of plant invasions.” Frontiers in Ecology and the Environment. 10(2012): 20–28, doi:10.1890/110145 Braverman, I. Wild Life. The Institution of Nature. Redwood City, CA: Stanford University Press, 2015. Elton, C. S. The Ecology of Invasions by Animals and Plants. Chicago: University of Chicago Press, 1958/2000. Hyvärinen, M. ”Suomen uhanalaisten luonnonkasvien ex situ -suojelu osaksi lajisuojelun kokonaisuutta.” Luonnon Tutkija 4 (2015). Hällfors, M., Lindén, L., Rita, H. ja Schulman, L. ”Using a botanic garden collection to test a bioclimatic hypothesis.” Biodiversity and Conservation 20 (2011): 259–275. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 7 Hällfors M.H. ym. ”Coming to Terms with the Concept of Moving Species Threatened by Climate Change: A Systematic Review of the Terminology and Definitions”. PLoS ONE 9 (7) 2014: e102979. doi:10.1371/journal. pone.0102979. Kokko, K. Biologista monimuotoisuutta turvaavat periaatteet ja mekanismit. Vammala: SLY, 2003. Marsh, G. P. Man and Nature. Seattle: University of Washington Press, 1864/2003. McNeill, J. R. ja McNeill, W. H. Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan. Suom. Natasha Vilokkinen. Tampere: Vastapaino, 2006. Schwartz, M. ”Conservationists should not move Torreya taxifolia.” Wild Earth Fall/Winter 2004–2005, 74–79. Settele, J., ym.: ”Terrestrial and inland water systems.” Teok sessa Climate Change 2014: Impacts, Adaptation, and Vulnerability. Part A: Global and Sectoral Aspects. Field, C. B. ym. (toim.). Cambridge: Cambridge University Press, 2014, 271–359. Simberloff, D. ja von Holle, B. ”Positive Interactions of Nonindigenous Species: Invasional Meltdown?” Biological Invasions 1 (1999): 21–32. Simberloff, D. ”Confronting introduced species: a form of xenophobia? ” Biological Invasions 5 (2003): 179–192. Thomas, C. ”Britain should welcome climate refugee species.” The New Scientist, 2 November, 2012. Thomas, C. D. ”Translocation of species, climate change, and the end of trying to recreate past ecological communities.” Trends in Ecology and Evolution 26 (May 2011): 216–221. Urban, M. C. ”Accelerating extinction risk from climate change.” Science 348 (1 May, 2015): 571–573. Vaara, E. ”Lajien avustetun leviämisen käsite ja sen soveltuminen voimassa olevaan luonnonsuojelulainsäädäntöön.” Ympäristöjuridiikka 3–4/2014, 117–157. Van der Veken, S. ym. ”Garden plants get a head start on climate change.” Frontiers in Ecology and the Environment. 6(2008): 212–216, doi:10.1890/070063 Wilson, E. O. Luonnon monimuotoisuus. Suom. Kimmo Pietikäinen. Helsinki: Arthouse, 1995 Vuorisalo, T. ”Ammattibiologit luvattomilla poluilla.” Esitelmä Oikeus ympäristössä -seminaarissa. Turun yliopisto 11.12.2015. Markku Oksanen toimii filosofian opettajana ItäSuomen yliopistossa. Elina Vaara ja Kai Kokko ovat ympäristöoikeustieteilijöitä Helsingin yliopistossa. Maria Hällfors, Leif Schulman, Marko Hyvärinen ja Susanna Lehvävirta ovat Luonnontieteellisessä keskusmuseossa työskenteleviä biologeja. 8 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 TUTKIJOIDEN YÖ – SUOMI MUKANA EUROOPAN LAAJUISESSA TIEDETAPAHTUMASSA Tutkijoiden yö järjestetään perjantaina 30.9.2016 samaan aikaan noin 300 Euroopan kaupungissa. Tänä vuonna tapahtumaan voi osallistua Suomessa kolmellatoista eri paikkakunnalla. Vuodesta 2005 saakka järjestetty tapahtuma tekee tiedettä ja tutkimusta tutuksi suurelle yleisölle. Tapahtuman teemana on Muutos. Tiede ja tutkimus tarjoavat erinomaisia välineitä muutoksen tarkasteluun. Jo tapahtuneiden muutosten lisäksi tiede katsoo tulevaisuuteen ja kysyy, minkälaisia muutoksia voidaan ennustaa? Yhden illan ja yön aikana lapset, aikuiset, nuoret ja vanhukset pääsevät tutustumaan tieteeseen esimerkiksi työpajojen, tutkijatapaamisten, tiedeluentojen ja laboratoriovierailujen kautta! Tutkijoiden yön ohjelmaa järjestetään syyskuussa Helsingissä, Joensuussa, Jyväskylässä, Kajaanissa, Kuopiossa, Lahdessa, Oulussa, Rovaniemellä, Savonlinnassa, Sodankylässä, Tampereella, Turussa ja Vantaalla. Ohjelmasta vastaa 12 suomalaista yliopistoa sekä Tiedekeskus Heureka, Tieteellisten seurain valtuuskunta, Teknologian tutkimuskeskus VTT ja European Forest Institute. Tapahtuman järjestämiseen on saatu kaksivuotinen rahoitus Euroopan unionin Horisontti 2020 -ohjelmalta, jolla rahoitetaan eurooppalaisia tutkimus- ja innovointihankkeita. Tutkijoiden yötä voi seurata myös verkkosivuilla ja sosiaalisessa mediassa. Löydät tapahtuman sekä Facebookista että Twitteristä kirjoittamalla hakukenttään ”Tutkijoiden yö”. Voit myös keskustella tapahtumasta somessa käyttämällä hashtagia #tutkijoidenyö2016. Lisätietoja: Tapahtuman koordinointi: Janne Pakarinen, Jyväskylän yliopisto, [email protected] puh. 040 8054900. Viestintä: Mandi Vermilä, Tieteellisten seurain valtuuskunta, [email protected], puh. 09 228 69 221. Thomas More ja 500 vuotta utopia-ajattelua Petteri Pietikäinen Utopia-ajattelulla on monta uomaa, mutta vain yksi kirjallinen alkulähde: Thomas Moren Utopia vuodelta 1516. Moren latinaksi kirjoittama teos on nyt puoli vuosituhatta vanha, mutta se on samalla tavalla ajaton teos kuin Moren teokselle vaikutteita antanut Platonin Valtio. More ei varmasti voinut kuvitellakaan, minkälainen vaikutus hänen pienellä teoksellaan tulisi olemaan länsimaisen ajattelun historiassa. Hänelle itselleen Utopia on luultavasti ollut lähinnä ajatuskoe, filosofinen kuvaus ihanneyhteiskunnasta, jonka hän asettaa olemassa olevan eurooppalaisen, monin tavoin puutteellisen yhteiskunnan rinnalle. Thomas More on itse tietoisesti pyrkinyt vaikeuttamaan selkeää tulkintaa kirjansa tarkoitusperistä. Tämä käy ilmi jo kirjan nimestä: ”Utopia” on kreikkaa ja tarkoittaa ”ei-paikkaa” (u-topos). Tällä More viittasi kuvaamansa maailman kuvitteellisuuteen: Utopia on ei-missään. Toisaalta Utopia on hyvin lähellä eutopiaa eli ”hyvää paikkaa”. Jos kantasanaan lisää etuliitteen ”dys”, kuvattu maailma muuttuukin painajaiseksi, dystopiaksi eli ”huonoksi paikaksi”. Utopia-ajattelun voi määritellä niin laajasti, että siihen mahtuu Moren Utopiaa edeltävä kirjallisuus, ennen kaikkea Platonin Valtio-teokseen sisältyvä kuvaus ihanteellisesta ”kauniista kaupungista”, Kallipoliksesta. Mukaan voidaan ottaa myös myytit kulta-ajasta, kansanomaiset visiot yltäkylläisyyden maailmasta ja uskonnolliset kuvaukset Taivaan valtakunnasta, paratiisista tai tuhatvuotisesta valtakunnasta. Itse näen utopismin ahtaammin maallisena sosiaalisena unelmointina, jossa on oltava sekä olemassa olevan yhteiskunnan suoraa tai epäsuoraa kritiikkiä että kuvausta ihanneyhteiskunnan rakenteista, instituutioista ja ihmisistä. Näiden kriteerien perusteella utopismista voi jättää pois kaiken Morea ja renessanssin humanismia edeltävän kirjallisuuden ja uskonnollis-mytologisen kuvauksen paremmasta maailmasta joko maan päällä tai taivaassa (utopia-ajattelun historiasta, ks. Manuel & Manuel 1979 ja Kumar 1987). Thomas Moren elämä ja kuolema Englantilainen Thomas More (1478–1535) oli lakimies, renessanssihumanisti ja valtiomies, jonka menestyksekkään uran kruunasi hänen valintansa lordikansleriksi eli eräänlaiseksi oikeuslaitoksen johtajan, ylähuoneen puheenjohtajan ja kuninkaan käskynhaltijan risteymäksi. More oli myös syvästi uskonnollinen ja vankkumaton katolisen kirkon puolustaja aikana, jolloin Martti Lutherin aloittama uskonpuhdistus järisytti Eurooppaa paitsi uskonnollisesti myös poliittisesti ja jolloin Manner-Euroopassa käytiin ruhtinaiden välisiä valtataisteluita ja oltiin varuillaan itäisellä Välimerellä laajentuvan ottomaanien valtakunnan suhteen. More oli latinan ja kreikan kielet hallinnut, taitava retoorikko, ja sen lisäksi terävä ajattelija ja monikerroksinen persoona. Hän syntyi Lontoossa vakavaraiseen ja arvovaltaiseen sukuun lakimies John Moren ja hänen ensimmäisen vaimonsa toisena lapsena. Nuorta Thomasia pidettiin jo lapsena poikkeuksellisen älykkäänä; erään aikalaiskuvauksen mukaan hänen älynsä oli koululaisena ”enemmän kuin inhimillistä” (Ackroyd 1999, 19). Hänen koulutuksensa oli tyypillinen lakimies- ja hallintouraan valmistautuville kunnianhimoisille pojille. Retoriikalla oli suuri merkitys Moren lakimieskoulutuksessa niin kuin renessanssiajan Euroopassa yleensäkin. Julkisissa toimissaan More toimikin ennen kaikkea oraattorina, jonka kirjallinen tuotanto koostuu polemii- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 9 kasta, vastaväitteistä ja dialogeista. Morea pidettiin samalla myös huumorintajuisena. Moren sardoninen huumori näkyi muun muassa vuonna 1525 julkaistussa The Twelve Mery Jests of Wyddow Edith -teoksessa ja seuraavana vuonna julkaistussa, ilmeisesti pitkälti Moren itsensä kirjoittamassa mutta lankonsa John Rastellin nimeen laitetussa tarinakokoelmassa A Hundred Merry Tales. Aikakauden tavan mukaan Morella oli myös kotinarri, nimeltään Henry Patenson. 1500-luvun alun juridiikka oli vielä tiukasti sidoksissa uskontoon, mistä syystä lakia pidettiin uskonnon tavoin pysyvänä ja enemmän tai vähemmän täydellisenä. Tästäkin syystä hurskas katolilainen More suhtautui vihamielisesti ”lakikirjoja” väheksyvään Martti Lutheriin. Hänen vakavin syytöksensä Lutheria ja muita protestantteja kohtaan oli se, että he kylvävät epäjärjestystä (anarchos). More vertasi Lutheria huoriin, jotka, kun heitä syytettiin jostakin rikkeestä, vastasivat hävyttömästi (impudenter). Morelle kerettiläisyys merkitsi epäjärjestystä par excellence, ja Luther oli hänelle kaaoksen symboli. Eurooppalaisista humanisteista Morelle läheisin oli alankomaalainen Erasmus Rotterdamilainen. Erasmus ja More käänsivät yhdessä kreikkalaisen satiirikon Lukianoksen dialogeja latinaksi vuonna 1506, tosin niin että Erasmus vastasi suurimmasta osasta käännöksiä. Tuon aikakauden humanistit olivat sitoutuneet vita activaan, aktiiviseen elämään julkisessa sfäärissä, mikä ajoi heitä ”julkishallinnon” tehtäviin. Humanistitoveriensa tavoin More tunsi samalla vetoa vita contemplativaan, mietteliääseen elämään syrjässä julkisen elämän kuohuista. Valtansa huipullakin Moren tiedetään pitäneen hienojen virka-asujensa alla karkeaa jouhipaitaa, ja hänen tiedetään myös toisinaan kurittaneen itseään ruoskalla. More eli läntisen kristikunnan kulttuurissa, jossa ihmiset toimivat monimutkaisessa velvollisuuksien ja sitoumuksien verkostossa. Valtio ja keskushallinto olivat samalla varsin kehittymättömiä. Tapa ja perinne olivat Morelle kaikki kaikessa; tässä mielessä hän edusti vielä keskiajan maailmankuvaa. Moren oma kotitalous 10 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 oli eräänlainen kodin, oppilaitoksen ja luostarin sekoitus, jossa vallitsi velvollisuuksien täyttämä päiväjärjestys. More oli kahden maailman kansalainen, hengellisen ja maallisen. Vaikka hän saavutti menestystä nimenomaan maallikkona, hän säilytti tietyn etäisyyden maalliseen valtaan, maineeseen ja sosiaalisiin hierarkioihin. 1500-luvun eurooppalaisessa uskonnollisessa sivilisaatiossa hyvä kristitty ja alamainen kuitenkin hyväksyi valtahierarkiat ja niihin liittyvät velvollisuudet. More toimi kahdeksan vuoden ajan Lontoon alisheriffinä, ja sinä aikana hän oppi tuntemaan kaikki mahdolliset rikokset ja rikkomukset, kuten varkaudet, ryöstöt, murhapoltot, raiskaukset ja irtolaisuuden. Muutama vuosi Utopia-kirjansa ilmestymisen jälkeen hänestä tuli Tudor-suvun oikukkaan kuninkaan Henrik VIII:n neuvonantaja. Vuonna 1529 lordikansleri, kardinaali Wolsey pidätettiin virastaan petoksesta syytettynä. Hänen seuraajakseen katolisen kirkon valtaa murentava kuningas valitsi Moren, mikä merkitsi maallikon nimittämistä virkaan ensimmäistä kertaan melkein sataan vuoteen. Lordikanslerina More olisi ollut halukas uudistamaan katolista kirkkoa, mutta sen sijaan hän joutuikin puolustamaan sitä protestantismin kasvavaa vaikutusvaltaa vastaan. Moren kansleriaikana ketään ei ilmeisesti poltettu elävältä Moren omasta käskystä; hän kyllä telkesi ”kerettiläisiä” muun muassa oman kotitalonsa tyrmään ja ainakin kahteen eri otteeseen hän käski lyödä vankeja (Ackroyd 1998, 291). Protestantteja poltettiin muun muassa Canterburyn kardinaalin tuomion perusteella ja More ei välttämättä ollut erityisen pahoillaan kuolemanrangaistuksen käytöstä. Yhdessä Lontoon piispan kanssa hän loi Lontooseen epävirallisen mutta ilmeisen tehokkaan kerettiläisten vakoojien ja ilmiantajien verkoston, ja hän ilmeisesti nautti tästä poliisitoimesta ja siihen liittyvistä kuulusteluista. Kanslerivuosinaan Moresta tuli asenteiltaan tiukempi ja toimenpiteiltään ankarampi vallankäyttäjä sekä samalla suvaitsemattomampi oikean kristinuskon puolustaja Augustinuksen hengessä. Vuodet lordikanslerina päättyivät Moren ja hänen edustamansa kirkon täydelliseen tappi- oon 1530-luvun alussa: Englannin katolinen kirkko oli menettänyt itsenäisyytensä ja paavin auktoriteetti oli pahasti laskenut, samoin Moren oma valta. Hän ymmärsi olevansa häviämässä kamppailun katolisen uskon ja kirkon puolesta. Hän luopui kanslerin tehtävästä vuonna 1532, vuosi sen jälkeen kun Henrik VIII oli sanoutunut irti paavin määräysvallasta ja julistanut itsensä Englannin kirkon pääksi. Kuten hänen kotinarrinsa Henry Patenson asian ilmaisi, ”Chancellor More is Chancellor no more” (Ackroyd 1998, 321). More jatkoi eronsa jälkeen vihaista polemiikkiaan protestantteja vastaan, tuloksetta. Hän sai aikaisemman suosijansa Henrikin vihat niskoilleen ensin kieltäytymällä tukemasta Henrikin avioeroa hurskaasta katolilaisesta puolisostaan Katariina Aragonialaisesta (Henrik halusi virallistaa suhteensa Anna Boleyniin) ja lopullisesti sen jälkeen, kun hän kieltäytyi vannomasta Oath of Supremacy -valaa, jolla vahvistettiin kuninkaan eli Henrikin asema kirkon päämiehenä. Kieltäytyminen sinetöi Moren kohtalon. Hänet vangittiin ja teljettiin Toweriin, ja tässä vaiheessa More tiesi odottaa kuolemantuomiota. Ainoa asia, joka häntä pelotti, oli maanpettureita mahdollisesti odottava julma kidutus ennen kuolemaa. Hänen viimeinen kirjoituksensa koski ”Kristuksen surua”, De Tristitia Christi, jossa puhutaan Jeesuksen vangitsemisesta sen jälkeen, kun Juudas oli pettänyt hänet. Heinäkuun alussa 1535 More tuomittiin valtionpetoksesta kuolemaan. Hänet mestattiin Towerissa 6.7.1535, ja hänen katkaistu päänsä iskettiin pylvään päähän ja laitettiin London Bridgelle ohikulkijoiden äimisteltäväksi. Neljä sataa vuotta myöhemmin, vuonna 1935, paavi Pius XI julisti marttyyrikuoleman kokeneen Moren pyhimykseksi. Moren myöhäisissä kirjoituksissa ja kirjeissä näkyy, miten utopiakirjallisuuden perinteen aloittanut humanisti-valtiomies alkoi nähdä ympärillään merkkejä maailman lopusta ja Saatanan voimien etenemisestä. Tavassa, jolla Utopian ”perustaja” näki maailman ympärillään alkavan muistuttaa painajaismaista dystopiaa, on julmaa ironiaa. ”Koko saari on kuin yhtä perhettä” Utopia-teoksen syntyhistorian kannalta keskeinen tapahtuma nuorelle Morelle oli tutustuminen Euroopan kristilliseen humanismiin ja ennen kaikkea Erasmus Rotterdamilaiseen. Erasmus kirjoitti ehkäpä 1500-luvun tunnetuimman maallisen teoksen, Hulluuden ylistyksen, vuonna 1509 ollessaan Moren ja hänen perheensä vieraana Lontoossa. Jo Erasmuksen teoksen latinankielinen nimi Moriae encomium on pilailua Moren nimellä: Morus tarkoittaa hullua tai hölmöä eli teos on helposti käännettävissä myös ”Moren ylistykseksi”. Hulluuden ylistystä voi pitää Utopian rinnakkaisteoksena, esittäähän Erasmus kirjassaan ironisessa valossa hulluuden tai narriuden hallitsevan koko ihmiskuntaa. Erasmuksen kirja on satiiri paitsi ihmisen ja maallisen vallan hölmöydestä myös kristikunnan kehnosta tilasta. Humanisteina niin Erasmus kuin More näkivät politiikan ja yhteiskunnan ihmisten aikaansaannoksina eivätkä minkään metafyysisen universaalin periaatteen ilmentyminä (Yoran 2002, 2–4). Näin ollen he olivat valmiita kritisoimaan politiikkaa, valtaa, oikeuslaitosta ja muita inhimillisen toiminnan tuloksia pettämättä kuitenkaan kristillistä vakaumustaan. Samalla he taistelivat Lutherin ja muiden protestanttien ”harhaoppeja” vastaan, Erasmus pelkästään kynänsä voimin mutta More myöhemmällä iällään myös poliittisena ja uskonnollisena vallankäyttäjänä ja protestanttien jahtaajana. More ei ollut Erasmuksen tavoin ”ammattioppinut” vaan ennen kaikkea lakimies ja korkea viranomainen; hän kuitenkin arvosti suuresti humanisteja, kuten Pico della Mirandolaa ja Erasmusta. More sai vaikutteita Platonin Valtiosta ja luultavasti myös kirkkoisä Augustinuksen suurteoksesta Jumalan valtio (De Civitate Dei, 413–426), josta hän myös luennoi uransa alkuvaiheessa. Toisena kirjaan vaikuttavana tekijänä olivat löytöretket ja ennen kaikkea Uuden maailman löytäminen. Kolmantena ja ehkä yllättävänä vaikutteiden antajana oli teatteri. Utopian tavoin teatteri kuvaa kuvitteellista maailmaa, jossa seurataan vaihtoehtoisia käsikirjoituksia ja konventioita (Davis 2010, 34). Moren langolla John T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 11 Rastellilla oli oma teatterilava tiluksillaan, ja Erasmuksen mukaan More sekä esiintyi näytelmissä että kirjoitti niitä itse yksityiselle yleisölle. Rastellin tyttären nainut John Heywood oli yksi ensimmäisiä näytelmäkirjailijoita Englannissa. Teatteri oli Morelle tärkeä myös vertauskuvana, vaihtoehtoisena tapana katsoa maailmaa. Elämäkerrassaan kuningas Richard III:sta (joka antoi vaikutteita Shakespearelle) More vertasi kuninkaiden temmellystä hirttolavalle esitettyihin ”näytelmiin”, poliittiseen teatteriin, joka tuhoaa näyttelijänsä. Kuten Moren elämäkerran kirjoittaja Peter Ackroyd on todennut, Moressa kuten hänen aikalaisissaan yleensäkin oli myös teatterimiestä ja roolin esittäjää, jolle maailma oli näyttämö. Näyttämöllisyys näkyy myös Utopia-teoksessa. Sen ensimmäisessä kirjassa näyttämöä hallitsee itsekäs ylpeys yhteistä hyvää vastaan, toisessa kirjassa eli itse Utopian kuvauksessa vallassa on sen sijaan yhteinen hyvä, joka on nujertanut ylpeyden. Utopiaa voi myös pitää eräänlaisena kollektiiviteoksena, jonka syntyhistoriaan vaikuttivat useat eurooppalaiset humanistioppineet (Davis 2010, 29; itse termi ”humanismi” luotiin vasta 1800-luvun alussa). Keskeinen merkitys oli ”Erasmuksen verkostolla”, johon kuuluivat Utopian alussa esiintyvä Antverpenin kaupunginkirjuri Pieter Gilles, ranskalainen Guillaume Budé ja alankomaalainen Jeroen (tai Hierononymus) van Busleyden. More oli kuitenkin Utopiassaan lähempänä joitakin oman aikansa poliittisia ajattelijoita kuin Erasmuksen edustamaa epäpoliittista humanismin perinnettä: Utopiaa voi pitää rinnakkaisteoksena paitsi Tyhmyyden ylistykselle myös Machiavellin Ruhtinaalle (kirjoitettu 1513, julkaistu 1532), modernin valtioopin perustavalle teokselle (Sacks 2009). Utopia jakaantuu siis kahteen kirjaan, joista ensimmäinen on dialogin muotoinen (Utopiasta ja renessanssin utopiakirjallisuuden dialogisuudesta, ks. Houston 2014). Siinä on More itse yhtenä keskustelijana, mutta pääosassa on portugalilainen merenkävijä Raphael Hythlodaeus. ”Raphael” viittaa parantamiseen ja matkustavaisten suojelemiseen erikoistuneeseen arkkienkeli Rafaeliin, ja ”Hythlodaeus” on vapaasti 12 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 suomennettuna ”Tyhjänpuhuja”. Utopian ensimmäisessä kirjassa Hythlodaeus kertoo Morelle ja Pieter Gillesille matkoistaan ympäri maailman. Hythlodaeus on ollut löytöretkeilijä Amerigo Vespuccin matkoilla Uudessa maailmassa, mutta hän on käynyt myös Moren kotimaassa Englannissa, jonka moniin epäkohtiin, kuten rikollisuuteen, hän oli kiinnittänyt huomiota. Utopian ensimmäinen kirja on ennen kaikkea Hythlodaeuksen suulla esitetty kritiikki vallitsevia oloja kohtaan niin Englannissa kuin muualla Euroopassa. Esimerkiksi varkaiden suuren määrän Englannissa hän selittää työttömyyden aiheuttamalla hädällä. Työttömyys on puolestaan seurausta villateollisuuden kasvun aiheuttamasta maanomistusolojen muuttumisesta, kun yhä suurempi osa talonpoikien yleisessä käytössä olleesta peltoviljelymaasta joutui lampaita kasvattavien suurmaanomistajien haltuun. Kun yhteismaita aidattiin maaomistajien käyttöön, talonpoikien oli perheineen lähdettävä etsimään toimeentuloaan muualta. Jollei työtä löytynyt oli ihmisten ryhdyttävä joko varkaiksi tai kerjäläisiksi, ja näin moni heistä päätyi joko vankilaan tai hirsipuuhun. ”Kysyn nyt”, puuskahtaa Hythlodaeus, ”mitä muuta tämä on kuin että ensin teette varkaita ja sitten rankaisette heitä?” (More 1984, 43). Hythlodaeus ei epäröi arvostella myöskään hallitsijoita, poliittista vallankäyttöä ja oikeuslaitosta. Hänen terävä kritiikkinsä Moren kaltaisten humanistien ja muiden oppineiden hyödyttömyydestä ruhtinaiden ja kuninkaiden neuvonantajina on erityisen viiltävää Moren myöhempien vaiheiden valossa: vain pari vuotta Utopian ilmestymisen jälkeen Moresta itsestään tuli Henrik VIII:n neuvonantaja ja lopulta siis lordikansleri. Hythlodaeus kuvaa useimmat ruhtinaat vallanhimoisina ja sotaisina tappelupukareina, joihin oppineiden neuvonantajien viisaat sanat eivät tehoa. Päinvastoin: vallan läheisyys turmelee myös neuvonantajat. Hänen mielestään on hallitsijan itsekkäiden etujen mukaista pitää kansa köyhyydessä, puutteessa ja oikeudettomina, koska ”köyhyys ja puute turruttaa ja alistaa mielet, painaa ne maahan ja nujertaa rohkeuden ja kapinahengen” (More 1984, 60). Kirjan loppupuolella Hythlodaeus sanoo suorat sanat yksityisomistusta, harvainvaltaa ja rahanahneutta vastaan. Tämä kritiikki toimii johdantona itse Utopian kuvaamiseen. Utopian toinen kirja kertoo Hythlodaeuksen matkasta kaukaiselle saarelle nimeltä Utopia. Hythlodaeus ei kerro tarkemmin, missä saari sijaitsee, mutta olettavasti se on jossakin Uuden maailman eli Amerikan mantereen merialueilla. Siinä, missä ensimmäinen kirja on kritiikki vallitsevia oloja kohtaan, toinen on kuvaus ihannevaltiosta, jossa Englannin kaltaisen, monessa suhteessa puutteellisen valtion ongelmat on lopullisesti ratkaistu. Utopia-saaren ulottuvuudet ovat samoja kuin Englannilla ja sen kaupunkien lukumäärä on sama kuin Englannin kreivikuntien sekä Lontoon yhteenlaskettu lukumäärä. Hythlodaeuksen kuvauksessa Utopian tasavalta näyttäytyy ”hyvinvointivaltiona”, jossa jokaisesta pidetään huolta ja jossa ihmisen kaikki aineelliset ja henkiset perustarpeet on tyydytetty. Kukaan ei kärsi puutetta eikä kukaan näänny työnsä ääreen, sillä työtä tehdään ainoastaan kuusi tuntia vuorokaudessa. Muun ajan utopialaiset viettävät perheensä ja ystäviensä parissa ja ennen kaikkea ”vapaassa hengenviljelyssä”: useimmat opiskelevat ja osallistuvat aamun varhaisina tunteina julkisiin luentotilaisuuksiin. Kaikki lapset käyvät koulua, mutta vain pieni osa väestöstä valitaan opilliselle uralle; suuri enemmistö tekee ruumiillista työtä ja käyttää vapaa-aikaansa opiskeluun. Ihmiset ovat lujarakenteisia ja arvostavat terveyttä, mutta samalla he tuntevat väsymätöntä kiinnostusta henkisiin harrastuksiin. Ulkoisten ja sisäisten uhkien vähäisyys ja kansalaisten luottamus toisiinsa ovat tehneet heistä välittömiä ja ystävällisiä, jatkuva henkisten nautintojen tyydyttäminen älykkäitä. Esimerkiksi kreikkalaisen kirjallisuuden – jota More itse suuresti arvosti – he omaksuivat nopeasti. Hythlodaeus jopa arvelee utopialaisten polveutuvan kreikkalaisista (More 1984, 120). Utopialla on kolme keskeistä ominaisuutta, joista ensimmäinen on yhdenmukaisuus. Saaressa on 50 kaupunkia, ”kaikki suuria ja komeita”. Niiden asemakaava on sama ja ne muistut- tavat muutenkin toisiaan, sillä kaikki talot ovat kolmikerroksisia ja rakennettu samoista aineksista. Kieli, tavat ja lait ovat samat kaikissa kaupungeissa. Kuten Hythlodaeus toteaa, ”jos tuntee kaupungeista yhden, tuntee ne kaikki, niin täydelleen samanlaisia ne ovat maastosta aiheutuvia eroja lukuun ottamatta” (More 1984, 77). Vaatetus on niin ikään yhtäläinen, ainoat erot pukeutumisessa ovat naisten ja miesten välillä sekä naimattomien ja naimisissa olevien välillä. Kaikki kaupunkilaiset asuvat vuorollaan kaksi vuotta maaseudulla, jossa he osallistuvat oman maatalonsa töihin. Utopia on agraariyhteiskunta sikäli, että väestö saa elantonsa pääasiassa maataloudesta ja on siihen harjaantunut. Jokainen on velvoitettu tekemään työtä uutterasti. Toinen Utopian keskeinen ominaisuus tuli olemaan koko länsimaisen utopia-ajattelun perusperiaate: ihanneyhteiskunta on paikallaan pysyvä, staattinen. Tämä johtuu siitä, että koska ihannetila on jo saavutettu, muutoksiin ei ole enää tarvetta: “He ovat noudattaneet elämässään niitä periaatteita, jotka ovat heidän valtiossaan onnekkaana ja – sikäli kuin ihmismieli pystyy ennustamaan – ikuisesti kestävänä perustana” (More 1984, 167). Muutokset ovat turhia ihanneyhteiskunnassa. Kolmanneksi, Utopiassa vallitsee kommunistinen suunnitelmatalous ja kaiken turhuuden välttely. Yksityisomaisuutta ei ole eikä näin ollen myöskään kilpailua. Tasa-arvoisuuden merkkinä on luokkaerojen puuttuminen: Utopiassa ei ole joutilasta ylhäisöä tai toimetonta ”pappien laumaa”, ei myöskään palveluskuntaa eikä kerjäläisiä. Kun ihmisten ei tarvitse kuluttaa aikaa ja voimavarojaan rahan ja muun mammonan keräämiseen, he voivat keskittyä itsensä kehittämiseen ja sosiaalisesti hyödyllisiin toimintoihin. Yhteiskuntamoraalin keskeisiä hyveitä ovat mielenrauha, tyyneys ja monistinen harmonia niin yksilön elämässä kuin koko valtion tasolla. Sen sijaan mieliä liikuttavat passiot, moniarvoinen elämän kirjo ja myös yksilön vapaus loistavat Utopian kontrolliyhteiskunnassa poissaolollaan. Esimerkiksi liikkuminen kaupungista toiseen vaatii kaupunginvanhimman luvan. Jos joku poistuu toistuvasti omalta alueeltaan T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 13 ilman lupaa, häntä rangaistaan orjuudella. Tiukan sosiaalisen kontrollin, yhdenmukaisuuden vaatimuksen ja kriittisen kansalaisuuden näkymättömyyden vastapainona on ”kaikenpuolinen yltäkylläisyys” ja yhteisöllisyys: ”Koko saari on kuin yhtä perhettä” (More 1984, 96–97). Koska yhteiskunta on (lähes) täydellisen organisoitunut, ei Utopiassa tarvita kuin minimimäärä lakeja, eivätkä ihmiset siedä alkuunkaan asianajajia – mielenkiintoinen asenne Moren oman lakimiestaustan valossa. Utopia on näennäisesti demokratia, mutta itse asiassa kaikki tärkeät viranhaltijat valitaan kunkin kaupungin itseään täydentävästä 300 oppineen ryhmästä. Kuten Hanan Yoran on todennut, Moren demokraattinen retoriikka hakee tasapainoa perinnöllisen monarkian ja kansanvallan välille ja ilmaisee samalla humanistien ”platonilaisen” ihanteen, jonka mukaan oppineistolla on tärkeä yhteiskunnallinen rooli (Yoran 2002, 9). Utopian naisilla on periaatteessa samat kansalaisoikeudet kuin miehilläkin, mutta samalla perhejärjestelmä on selkeän patriarkaalinen: aviomiehet rankaisevat vaimojaan ja vanhemmat lapsiaan, ja pyhäpäivinä ennen temppeliin lähtöä vaimot polvistuvat miestensä jalkojen juureen ja pyytävät hairahduksiaan anteeksi (More 1984, 159). Utopiassa on myös (ilmeisesti) vähäisessä määrin rikollisuutta ja lisäksi orjia, joista osa on juuri rikoksesta tuomittuja kansalaisia. Myös avionrikkojia, niin aviomiehiä kuin vaimoja, rangaistaan joko orjuudella tai kuolemalla, mikäli aviopuoliso lankeaa uudelleen samaan rikkomukseen. Kaksi suurinta orjaryhmää ovat kuitenkin vierasmaalaiset kuolemaantuomitut rikolliset ja vapaaehtoiseen orjuuteen tarjoutuneet köyhät vierasmaalaiset työläiset. Utopian asukkaat eivät ole kristittyjä, mutta he ovat uskonnollisia. Uskonto on se elämänalue, jossa muuten niin yhdenmukaisessa valtiossa toteutuu moninaisuus: saarella on paljon erilaisia uskontoja ja jotkut palvovat jumalana aurinkoa, toiset kuuta ja kolmannet jotakuta erityisen ansioitunutta muinaisajan miestä. Enemmistö kuitenkin uskoo yhteen korkeimpaan voimaan, jota he kutsuvat Isäksi tai Mithraksi. He usko- 14 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 vat myös sielun kuolemattomuuteen. Papiston lukumäärä on hyvin pieni, mutta he ovat hyvin arvostettuja. Kun kristityt vierailijat ovat kertoneet kristinuskosta ja Jeesuksesta, ovat monet utopialaiset olleet niin vastaanottavaisia uudelle uskonnolle, että he ovat kääntyneet kristillisyyteen. Utopia on kuitenkin yhteiskuntajärjestelmänä ihmisen maallinen luomus eikä uskonnolla ole poliittista asemaa. More kuvaa uskontoa ennen kaikkea hyödyllisenä yhteiskunnallisena instituutiona. Utopian uskonnollinen suvaitsevaisuus näyttäytyy kiinnostavassa valossa, kun tiedämme mitä tapahtui vuonna 1517, vain vuosi Utopian ilmestymisen jälkeen: Martti Luther naulasi kuuluisat teesinsä Wittenbergin kirkon oveen, mikä aloitti uskonpuhdistuksen ja johti muun muassa Englannissa katolisen kirkon mahdin murenemiseen ja koko Euroopassa kristinuskon hajaantumiseen. Utopian viimeiset sivut muistuttavat skotlantilaisen filosofin David Humen postuumisti julkaistun uskontokriittisen teoksen Dialogues concerning natural religion (1779) loppua: kummassakin teoksessa päähenkilö kieltää kirjassa seikkaperäisesti esitettyjen radikaalien ajatusten arvon ja toteaa lukijalle olevansa eri mieltä kuin dialogin radikaali osapuoli. Utopian lopussa ”skeptinen hölmö” More sitoutuu vallanpitäjiin ja vallitsevaan järjestelmään, vaikka hän samalla ”soisi” näkevänsä Utopian monien asioiden toteutuvan myös ”meikäläisissä valtioissa”. Kirjan lopetuksen voi nähdä Moren ironisena huomautuksena viisauden ja typeryyden eroista: näitä eroja eivät vallanpitäjät huomaa tai sitten he eivät välitä niiden eroista. Filosofisessa ajattelukokeessa maailma voisi olla kuin Utopia, mutta tosiasiassa hänen ystävänsä Erasmus oli oikeassa: maailmaa hallitsee tyhmyys (stultitia). Utopian julkaisuhistoria on monimutkainen: ensimmäiset viisi latinankielistä painosta (1516– 19) poikkesivat toisistaan, ja kolme ensimmäistä käännöstä (saksaksi 1524, italiaksi 1548 ja ranskaksi 1550) eivät sisältäneet lainkaan ensimmäistä kirjaa, joka on kriittinen kuvaus nykyisen yhteiskunnan puutteista (Davis 2010, 30). Englanniksi teos ilmestyi vasta vuonna 1551. Utopian ulottuvuudet Utopian ensimmäisen latinankielisen painoksen (1516) otsikossa todetaan kirjan olevan ”todella arvokas [aureus eli ”kultainen”] pieni kirja, yhtä viihdyttävä kuin hyödyllinenkin”. Näin More ja hänen humanistiystävänsä, kuten Erasmus, ovat sen varmasti ymmärtäneetkin. Kirjan tarkoituksena on Horatiuksen Satiirien tavoin kertoa totuus hymy suupielissä, saada lukija hörähtämään ja samalla antaa tälle ajattelemisen aihetta, ennen kaikkea oman yhteiskuntansa epäkohdista. Kirjan historiallista merkitystä utopia-ajattelulle on vaikea yliarvioida – teos on käänteentekevä mahdollisen maailman kuvauksena, yhteiskuntakritiikkinä ja tiettyjen perustavien hyveiden kuvaajana ja puolustajana. Erityisen keskeisiä hyveitä Utopiassa ovat tasa-arvoisuus (patriarkaatin ja orjajärjestelmän rajoissa), yhteisomistus sekä stoalaisiin ihanteisiin viittaava tyynen autuuden ja vähien tarpeiden tuoma mielenrauha. Nämä hyveet ovat eri painotuksin olleet esillä länsimaisessa utopia-ajattelussa nyt jo puolen vuosituhannen ajan. Tässä mielessä Utopia on samalla tavalla ajaton kuin Moren ihaileman Platonin Valtio. Utopia on niin monivivahteinen ja moniin erilaisiin tulkintoihin taipuva teos, ettei siitä ole helppoa puristaa yhtä varmaa totuutta. Joillekin teos on humanistien keskinäistä pilaa, toisille vakavasti otettava yhteiskuntamalli. Joillekin marxilaisille ja kommunisteille kirja on ollut arvokas kuvaus kommunistisesta valtiosta, joillekin katolilaisille puolestaan varhaisen munkkiyhteisön tai kristillisen yhteisomistuksen ylistys. Itse näen joidenkin More-tutkijoiden tapaan Utopian keskeisenä viestinä ajatuksen siitä, mihin kristikunta voi yltää, kun kilpailuhenkinen ja toisia alistava ylpeys on saatu lopullisesti nujerrettua ja sen tilalle on tullut henkisiin ja hengellisiin nautintoihin perustuva tasa-arvoisuutta lähentyvä yhteiskunta (Hexter 1952/1976; Hansot 1974; Sacks 2009; Davis 2010). Siinä missä Englanti ja muut nykyajan valtiot näyttävät perustuvan rikkaiden salaliittoon, joka mahdollistaa pienelle ”oligarkialle” itsekkäiden omien etujen ajamisen valtion nimissä, on Utopiasta hävitetty raha, yksityisomistus ja kilpailu. Ne ovat asioita, joissa Moren ymmärryksen mukaan ihmisen häikäilemätön ylpeys selvimmin näkyy. Toisen kirjan lopussa More kertoo tämän viestin yksiselitteisesti lukijalle antamalla Hythlodaeuksen todeta, kuinka ylpeys, tuo ”peto” ja ”kaiken pahan valtias ja aikaansaaja” on ollut estämässä Utopian tasavallan lakien käyttöönoton koko maailmassa. Ylpeys on peto, koska se ei mittaa omaa hyvinvointiaan oman onnellisuutensa vaan toisten onnettomuuksien mukaan. Se ei olisi edes suostunut ryhtymään jumalattareksi, ellei olisi ollut jäljellä onnettomia, joita se voisi komentaa ja ilkkua, joiden surkeuden rinnalla sen oma hyvinvointi paistaisi sitä kirkkaampana […] Tällainen helvetin käärme luikertelee ihmisten rintaan, tarrautuu kiinni ja estää heitä astumasta paremmalle elämän tielle (More 1984, 166–167). Ylpeyden peto on tärkein yksittäinen este Utopian yhteiskuntamallin toteutumiselle muualla maailmassa. Niin kauan kun ihmiset ovat tämän ylpeyden vallassa, köyhyyttä, kurjuutta ja sortoa ei saada kitkettyä maailmasta. Ylpeys ja nimenomaan kilpailuhenkinen ylpeys ilmenee Utopiassa ihmiskunnan pahimpana vitsauksena. Utopia on suuri sosiaalinen väline, jolla taltuttaa ylpeys (Hexter 1952/1976, 80). Utopiassa hyvät sosiaaliset instituutiot eivät ole kansalaisten hyveellisyyden aikaansaannoksia vaan ihmisten hyveiden aiheuttajia. Moren huomio on ensisijaisesti hyviä kansalaisia tuottavassa yhteiskuntajärjestelmässä ja vasta toissijaisesti hyvien kansalaisten hyveissä (Davis 1983, 38). Utopian voi nähdä ajatuskokeena, jolla More puntaroi mahdollisuutta rakentaa vakaa, tasa-arvoisuutta ylläpitävä ja hyvin järjestynyt valtio. Tässä ihannevaltiossa kuilu hallitsijoiden ja hallittavien välillä on tehty niin kapeaksi kuin olemassa oleva valtajärjestelmä suinkin sallii. Moren luoma utopia tarjosi tuleville vuosisadoille ihanneyhteiskunnan perusmallin. Erityisesti erilaiset valtiokeskeiset kontrolliutopiat seurasivat Utopiaa, sillä niissä yhteiskunta ja ihmisten elämä oli järjestetty ja säädelty hyvinkin tarkasti (ks. esim. Andreaen, Campanellan ja Baconin utopioista teoksissa Manuel & Manuel 1979 ja Lahtinen 2002). Utopiasta lähtien on utopiakirjallisuutta kuvannut sen kahtalainen tavoite, toisaalta kritisoida olemassa olevaa maailmaa ja toisaalta kuvata radikaalisti parem- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 15 paa maailmaa. Moren teoksen jälkeen on länsimaissa kirjoitettu utopioita jokaisella vuosisadalla ja luultavasti jokaisella vuosikymmenellä. More itse tuskin osasi odottaa näin kuolematonta mainetta kirjoittaessaan tuon ”todella arvokkaan pienen kirjan”. Kirjallisuus Ackroyd, Peter (1998): The Life of Thomas More. Vintage Books, London. Davis, J.C. (1983): Utopia and the Ideal Society. A Study of English Utopian Writing, 1516–1700. Cambridge University Press, Cambridge. Davis, J.C. (2010): Thomas More’s Utopia: sources, legacy and interpretation. Teoksessa Gregory Clayes (toim.), The Cambridge Companion to Utopian Literature. Cambridge University Press, Cambridge, 28–50. Hansot, Elisabeth (1974): Perfection and Progress. Two Modes of Utopian Thought. The MIT Press, Cambridge, MA. Hexter, J.H. (1952/1976): More’s Utopia. The Biography of an Idea. Greenwood Press, Westport. Houston, Chloë (2014): The Renaissance Utopia. Dialogue, Travel and the Ideal Society. Ashgate, Farnham. Kumar, Krishan (1987): Utopia and Anti-Utopia in Modern Times. Oxford University Press, Oxford. Lahtinen, Mikko (toim.) (2002): Matkoja Utopiaan. Vastapaino, Tampere. Manuel, F. E. ja Manuel, F. P. (1979): Utopian Thought in the Western World. The Belknap Press of Harvard University Press, Cambridge, MA. More, Thomas (1984): Utopia. Suom. Marja Itkonen-Kaila. WSOY, Porvoo. Sacks, David Harris (2009): Niccolò Machiavelli and Thomas More. Teoksessa John Jeffries Martin (toim.), The Renaissance World. Routledge, London, 262–284. Yoran, Hanan (2002): The humanist critique of metaphysics and the foundation of the political order. Utopian Studies 13, 1–19. Kirjoittaja on Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori. ILKKA HANSKI IN MEMORIAM Onko tiedettä ilman intohimoa? Tuoreessa Yliopisto-lehdessä (05/2016) kysytään samaa asiaa kuin Ilkka Hanski Kanava-lehdessä (2/2016). Hänen mielestään nykyisen tutkimuspolitiikan vaarana on, että intohimo tieteen tekemiseen sekä luottamus päättäjien ja tutkijoiden välillä menetetään. Merkittäviä tieteellisiä läpimurtoja ei voi suunnitella etukäteen eikä perustutkimuksen ratkaisevaa merkitystä oikeasti ymmärretä. Metapopulaatioteorian kehittäjä, akateemikko Ilkka Hanski (1953–2016) oli maailman johtavia ekologeja ja evoluutiobiologeja, jota arvostettiin laajasti asiantuntijana sekä tiedeyhteisössä että sen ulkopuolella. Hän johti Viikin kampuksella sijaitsevaa Metapopulaatiobiologian tutkimuskeskusta, joka on ollut Suomen Akatemian huippuyksikkö yhtäjaksoisesti vuodesta 2000. Hanskin tutkimus kohdistui hyvin laajasti luonnon monimuotoisuuteen. Uusimmissa tutkimuksissaan hän selvitti ihmisten asuinympäristön biologisen monimuotoisuuden vaikutusta allergioihin ja muihin tulehdusperäisiin sairauksiin. Hanski sai uransa aikana useita arvostettuja palkintoja ja kunnianosoituksia, joista merkittävin on Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian myöntämä. Se on Nobel-palkinnon ulkopuolelle jääville tieteenaloille tarkoitettu Crafoord-palkinto vuodelta 2011. Hän oli brittiläisen Royal Societyn ja yhdysvaltalaisen National Academy of Sciences jäsen. Hänelle myönnettiin myös lukuisia kansallisia palkintoja tieteellisestä työstään, tiedekasvatuksesta ja tieteenalansa popularisoinnista. Hanski oli Tieteen päivien ohjelmatoimikunnan puheenjohtaja, kun teemana oli ”Arjen arvoitus” vuonna 2011. Hän esitti silloin huolenaiheen, millainen on maapallon ja sen luonnonvarojen riittävyys tulevaisuuden arjelle. Hänen tutkimuksistaan kuudelta saarelta ympäri maailmaa ilmestyy syksyllä uusi omaelämäkerrallinen kirja Tutkimusmatkoja saarille (Gaudeamus 2016). Ilari Hetemäki 16 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 Teknillisten tieteiden akatemioiden liittyminen Tiedeakatemiain neuvottelukuntaan Panu Nykänen Tiedeakatemiain neuvottelukunnan muodostaa neljä suomalaista tiedeakatemiaa. Kokoonpanon vakiintuminen kesti noin 30 vuotta, ja tapahtumaketju oli osa valtakunnallista tiedepoliittista keskustelua. Teknilliset tiedeakatemiat Luonnontieteiden vallankumouksen alkaessa 1700-luvulla suuri osa vapaasta tieteellisestä tutkimuksesta siirtyi länsimaissa tieteellisille seuroille ja tiedeakatemioille, joita perustettiin kaikkiin tieteen suurvaltoihin.1 Teknilliset tiedeakatemiat muodostavat aivan oman ryhmänsä tiedeakatemioiden joukossa. Ensimmäinen maailmansota merkitsi useimmille sodassa mukana olleille teollisuusmaille pulaa raaka-aineista ja työvoimasta. Ongelman ratkaisemiseksi Englannissa perustettiin sodan loppupuolella maan teknillistieteellistä tutkimusta koordinoiva tieteellisen ja teollisen tutkimuksen organisaatio Department of Scientific and Industrial Research (DSIR). Yhdysvalloissa perustettiin 1916 maassa toimivien yliopistojen, tieteellisten seurojen ja yritysten tutkimuslaboratorioiden toimintaa rahoituksen avulla ohjaava keskustoimisto National Research Council (NRC).2 Ruotsin vuoden 1916 valtiopäivillä Arvid Lindman esitti voima- ja polttoainekysymyksiin keskittyvän valtion tutkimuslaitoksen perustamista. Esitys johti Ingenjörsvetenskapsakademin (IVA) perustamiseen 24. lokakuuta 1919. IVAa pidetään maailman ensimmäisenä teknil1 Tiedeakatemialaitos on huomattavasti tätä vanhempi, mutta asiaa ei ole syytä käsitellä tässä laajemmin. Eurooppalaisen akatemialaitoksen kehityksestä, ks. esim. Treue 1956, s. 32–35; Paaskoski 2008, s. 15–25. 2 Michelsen 1993, s. 22–23. listieteellisenä akatemiana. Sen toiminta tähtäsi maan luonnonvarojen käytön tehostamiseen ja teknillistieteellisen tutkimuksen edistämiseen.3 Suomessa toimii neljä tiedeakatemiaa. Suomen Tiedeseura (Societas Scientiarum Fennica) perustettiin yliopiston uudistusvaiheen (1838) ja Suomalainen Tiedeakatemia kielitaistelun (1908) aikana. Svenska Tekniska Vetenskapsakademien i Finland (STV) perustettiin ruotsalaisen IVAn mallin mukaisesti vuonna 1921 ja Teknillisten Tieteiden Akatemia (TTA) vuonna 1957. Teknillisten tiedeakatemioiden yhteistoimintaorganisaationa toimii Millennium-teknologiapalkintoa jakava Tekniikan Akatemia (Technology Academy Finland, TAF). Kaikki tiedeakatemiat kuuluvat nykyisin Tiedeakatemiain neuvottelukuntaan (TANK), joka toimii Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) yhteydessä. Teknillisiä tieteitä ei pitkään tunnustettu tieteiksi yleistiedeakatemioiden piirissä. Tällä näkemyksellä on oma historiansa. Teknillisten tieteiden ja teknillisen korkeakouluopetuksen eriytyminen 1800-luvun puolivälin jälkeen nostatti ankaran keskustelun tekniikan akateemisesta asemasta tai asemasta vanhojen ”puhtaiden” tieteiden rinnalla. Kiistaa käytiin erityisesti oikeudesta tohtorin tutkintojen myöntämiseen ja akateemisista titteleistä.4 Keskustelu aiheesta jatkui Suomessa vielä 1970-luvulla. 3 Esim. Enbom 2001, s. 38. 4 Saksankielisessä akateemisessa yhteisössä teknilliset korkeakoulut saivat yliopistoihin rinnastuvan aseman vuonna 1899. Ylin suomalainen tekniikan opetus seurasi saksalaista traditiota. Esim. Nykänen 2007a; König 1993, s. 68. Erityisesti käytäntöä lähellä olevia tekniikan aloja pidettiin sovellettuna tieteenä, joka erottui ”puhtaasta tieteestä”. Tekniikan asemasta yleistiedeakatemioiden piirissä, Paaskoski 2008, s. 207–213. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 17 Akatemialaitos Suomessa muodostui vielä monimutkaisemmaksi sen jälkeen, kun vuonna 1949 perustettiin Suomen Akatemia, joka 1960-luvulla organisoitiin lähinnä tiedeneuvostoa vastaavaksi valtiolliseksi laitokseksi. Kysymys kansallisesta suomalaisesta tiedeakatemiasta ja oikeudesta edustaa Suomea kansainvälisissä yhteyksissä nousi esille ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin kansainvälinen tiedeyhteisö järjestäytyi sodan voittajavaltioiden perustamiin järjestöihin International Research Council (IRC) ja International Association of Academies (IAA). Jako Suomen Tiedeseuran ja Suomalaisen Tiedeakatemian välillä ei ainakaan helpottanut Suomen kanssakäymistä kansainvälisissä yhteyksissä. Vasta kun saksalaiset tiedejärjestöt hyväksyttiin mukaan kansainväliseen yhteistyöhön vuonna 1929, suomalaiset yleisakatemiat hakeutuivat mukaan toimintaan ja suomalaiset tiedeakatemiat pääsivät jonkinlaiseen yksimielisyyteen edustuksesta kansainvälisissä järjestöissä. Vuonna 1931 toimintansa aloitti aiemmat järjestöt korvannut International Council of Science Unions (ICSU). Tehtävät ICSUssa jaettiin aluksi vuorovuosin, mutta tilanteesta aiheutui paljon hankaluuksia.5 Tilanne jatkui tällaisena aina 1970-luvulle asti, jolloin asiassa oli pakko saada jonkinlainen ratkaisu aikaan. Toisen maailmansodan jälkeen tiedeyhteisöllä oli selkeä tarve tiedottaa toiminnastaan suurelle yleisölle ja maan poliittisille päättäjille. 1950-luvulla järjestettiin Suomessa useita tiedettä yleisölle esitteleviä tilaisuuksia, vuonna 1954 järjestettiin esimerkiksi suuren suosion saaneet Tieteen päivät. Yksi tiedeakatemia? Tiedepoliittinen keskustelu vilkastui 1970-luvun alussa opetusministeriön ryhdyttyä aktiivisesti muokkaamaan tieteen organisaatioiden asemaa. Akateemikko Kustaa Vilkuna herätti Suomalaisen Tiedeakatemian kokouksessa vuonna 1974 ajatuksen Tieteen päivien uudelleen käynnistämisestä. Tapahtumaa valmistelevaan neuvottelukuntaan valittiin edustajat Suomalaisesta 5 18 Paaskoski 2008, s. 115–118. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 Tiedeakatemiasta, Suomen Tiedeseurasta, Teknillisten Tieteiden Akatemiasta ja Suomen Kulttuurirahastosta. Professori Mikko Juva ja professori Pertti Pesonen halusivat projektin avulla osoittaa opetusministeriölle, että tieteen yleisseurat kykenevät tehokkaaseen yhteistyöhön. Ulkopuoliseksi rahoittajaksi tuli Suomen Kulttuurirahasto (SKR), jonka johdossa toimivat professorit Yrjö Blomstedt ja Lauri Saxén.6 Huolimatta tieteen tiedotukseen liittyvistä edistysaskeleista yhteistoiminta sekä yleisakatemioiden että teknillisten tieteiden akatemioiden (TTA ja STV) välillä oli lähes olematonta. Olemassa olevat yhteydet perustuivat eräiden akatemioiden jäsenten henkilökohtaiseen edustukseen useissa järjestöissä. Tässä tilanteessa erityisesti matemaatikot ja fyysikot, jotka pystyivät ammatillisen roolinsa vuoksi liikkumaan yleisakatemioiden ja tekniikan akatemioiden välillä, saivat merkittävän roolin organisaatioita uudistettaessa. Kansleri, matematiikan professori, akateemikko Olli Lehdon mukaan jo 1970-luvun alkuvuosina pohdittiin mahdollisuutta yhdistää Suomalainen Tiedeakatemia ja Suomen Tiedeseura. Keskustelujen jälkeen katsottiin kuitenkin parhaaksi edetä asiassa perustamalla yhteistyöelin, jota syksyllä 1975 kutsuttiin yhteistyötoimikunnaksi. Yhteistoiminnan edistäjänä toimi ennen kaikkea kansleri Mikko Juva. Yhteistyötoimikunnan taustalla vaikutti myös tiedeakatemioiden kiista opetusministeriön kanssa. Opetusministeriö rajoitti tiedeakatemioiden mahdollisuuksia kansainvälisten sopimusten laatimiseen, ja perustamalla yhteistyöelin tiedeakatemiat säilyttivät kontaktinsa kansainvälisen tiedeneuvostoon ICSUun.7 Muodollisesti toiminta vakiintui vuoden 1976 kuluessa. Suomen Tiedeseura hyväksyi organisaation ohjesäännön maaliskuussa ja Suomalainen Tiedeakatemia vuosikokouksessaan 9. huhtikuuta 1976. Tällöin syntyi Suomen Tiedeakatemiain Valtuuskunta (STAV) -niminen vapaamuotoinen organisaatio.8 6 7 8 Paaskoski 2008, s. 291; Hetemäki 2015, Tieteen päivät, muistio. Paaskoski 2008, s. 262–264, 283–286. Olli Lehto. 35 vuotta tiedeakatemioiden yhteistyötä. Merentutkimuslaitoksen ylijohtajan, akateemikko Ilmo Helan ajatuksen mukaan uuden yhteistyöelimen päämääränä tuli olla palvelusten tarjoaminen valtiolle ja Suomen Akatemialle. Vanhojen tiedeakatemioiden oli toisin sanoen perusteltava uusissa olosuhteissa olemassaolonsa oikeutus. Opetusministeriön kanssa oli saatava aikaan yhteistoimintasopimus, jonka mukaan vanhoille tiedeakatemioille annettaisiin parhaiten niiden asiantuntijarooliin sopivia tehtäviä ja valtiolta oli puolestaan saatava toiminnalle rahoitus.9 Keskustelut aloitettiin kääntymällä opetusministeriön puoleen. Opetusministeriössä hankkeeseen suhtauduttiin myötämielisesti. Hanketta valmistelemaan asetettiin ministeriön osastopäällikön johdolla toimiva työryhmä, jossa olivat edustettuina Suomalaisen Tiedeakatemian ja Suomen Tiedeseuran lisäksi Suomen Akatemia ja Teknillisten Tieteiden Akatemia. Arvovaltakysymys Teknillisten tiedeakatemioiden jäsenyys muodostetussa yhteistyöelimessä kariutui teknillisten tieteiden ja luonnontieteiden väliseen arvovaltakysymykseen. TTA:n asemaa pidettiin yleisten tiedeakatemioiden piirissä epäselvänä yleisten tekniikan tieteellisyyteen liittyvien kysymysten vuoksi. STV:tä ei erityisesti haluttu mukaan, akatemian jäsenyyteen liittyvien kieliperustaisten säädösten takia. Muut tiedeakatemiat katsoivat, että teknillisten tieteiden osuus olisi noussut liian vahvaksi, mikäli molemmat teknilliset tiedeakatemiat olisivat saaneet valtuuskunnan täysjäsenyyden. Keskustelua käytiin myös teknillisten tiedeakatemioiden yhteen liittämisestä. Ajatusta ajoi esimerkiksi Teknillisen korkeakoulun entinen rehtori sekä Suomalaisen Tiedeakatemian, Suomen Tiedeseuran että TTA:n jäsen ja toimitusjohtaja, fyysikko Sten Einar Stenij. Hän joutui kuitenkin kysymyksessä hankalaan asemaan, koska hän edusti liian montaa osapuolta. Asian monimutkaistuessa Teknillisten Tieteiden Akatemia luoTieteessä tapahtuu 3/2010. 9 Ilmo Helan puhe Suomen Tiedeseuran vuosikokouksessa huhtikuussa 1975. pui tavoittelemasta toimikunnan täysjäsenyyttä. Se otettiin kuitenkin mukaan Suomen Tiedeakatemiain Valtuuskunnan toimintaan asiantuntijajäsenenä.10 Opetusministeriössä oli jo valmistauduttu toimiin hajanaisen tiedeyhteisöjen kentän yhtenäistämiseksi. Ministeri Kristian Gestrinin (RKP) johtama opetusministeriö asetti 8. maaliskuuta 1977 työryhmän pohtimaan tieteellisten järjestöjen yhteistoiminnan perusteita. Työryhmän tuli selvittää tieteellisten seurojen ja niiden välisen yhteistoiminnan tila, tehdä esitys tieteellisten seurojen ja niiden yhteiselinten aseman ja tehtävien järjestelystä tulevaisuudessa sekä laatia esitys siitä, miten valtion tuki tieteellisille seuroille tulisi ohjata. Työryhmän puheenjohtajana toimi ministeriöstä korkeakouluneuvos Markku Linna. Mukana olivat kansleri Mikko Juva, professori K. O. Donner ja Suomen Tiedeakatemiain Valtuuskunnan sihteeri, dosentti Jaakko Frösén. Työryhmän jäsenenä toimi myös VTT:n pääjohtaja, professori Pekka Jauho. Gestrin pyysi työryhmää pohtimaan samalla Suomen Akatemian roolin muuttamista. Keskustelusta seurasi mm. aloite tiedeakatemioiden ja Suomen Akatemian yhteistoiminnan lisäämisestä. Komitean mietinnössä11 esitettiin neljän tiedeakatemian yhteistoiminnan kehittämistä yhdistämistä tavoitellen. Suomen Tiedeseuran ja Suomalaisen Tiedeakatemian yhteistoiminta tuli järjestää pysyvälle pohjalle, näiden osalta kysymykseen tuli käytännössä vain fuusio. Opetusministeriö asetti suoraviivaisesti yhteistyöhankkeet ehdoksi valtionavun myöntämiselle. Tiedejärjestöjen välinen yhteistyö oli esillä myös kansainvälisissä yhteyksissä. Kansanedustajat Lauri Palmunen, Petter Savola, Henrik Westerlund ja Marjatta Väänänen esittivät helmikuussa 1980 yhteispohjoismaisen tiedeakatemian perustamista Pohjoismaiden neuvostolle. Hanke ei kuitenkaan edennyt.12 Pohjoismaiset 10 Jan-Erik Jansson, haastattelu 13.12.2006. Enbom 2001, s. 98. 11 KM 1977:62, Markku Linna. Tieteellisten seurojen asema ja tehtävät. 12 STAV. Nordiska rådet. A 584/k Medlemsförslag. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 19 tiedeakatemiat järjestivät kuitenkin sarjan vuosittaisia yhteiskokouksia. Sen jälkeen, kun opetusministeriö pyysi Teknillisten Tieteiden Akatemialta lausuntoa suomalaisten tiedeakatemioiden yhteistoimintaa koskevasta mietinnöstä, TTA:n esimies professori Jan-Erik Jansson kirjoitti TTA:n toimitusjohtaja Viljo Kuuskosken kanssa uudistusmielisen vastauksen. Siinä pidettiin ministeriön esittämää rationalisointimallia liian varovaisena. Akatemiauudistuksen tavoitteena tuli olla yhden kansallisen tiedeakatemian muodostaminen. Tavoitteeseen päästäisiin vaiheittain. Suomalainen Tiedeakatemia ja Suomen Tiedeseura ja molemmat teknillistieteelliset akatemiat tuli aluksi yhdistää siten, että kielikysymyksestä päästäisiin kokonaan eroon. Tiedeakatemioiden maailmassa tuli voida käyttää sitä kieltä, jolla kukin parhaiten itsensä saattoi ilmaista. Janssonin ja Kuuskosken kirjelmä edusti uuden sukupolven tieteidenvälistä ajattelua. Kirjoittajat näkivät tiedeakatemioiden kentän todellisen hajaannuksen syntyneen, kun käytännöllisiä aloja edustavat tieteet oli erotettu abstraktin tutkimuksen kentästä. Kun todellista kanssakäymistä olisi saatu syntymään eri osapuolten välille, yksi kansallinen tiedeakatemia olisi toteutunut lähes itsestään. Kirjelmä jaettiin TTA:n jäsenistölle, ja se saavutti myönteisen vastaanoton. Vain Sten Einar Stenij moitti epävirallisella kirjeellä lausunnon antaneita asiantuntemattomuudesta. Hän piti Janssonin ja Kuuskosken esittämän radikaalin uudistuksen toteutumista historiallisista syistä epätodennäköisenä.13 Stenijn kritiikki osui kohdalleen. Kun kysymys oli arvovallasta, järkisyyt saivat väistyä, ja pienin askelin edistyvä tiedeakatemioiden välinen yhteistyö oli helpompi ratkaisu kuin kertarysäys. Vuoden 1977 alussa Suomen TiedeakatemiOpetusministeriön lausuntopyyntö 10.6.1980. N:o 6661/85/80. 13 TTA. Jan-Erik Jansson ja Viljo Kuuskoski opetusministeriölle 8.5.1978. Stenij kirjoitti 12 sivua pitkän kirjeen TTA:n hallituksen jäsenille esittääkseen eriävän mielipiteensä TTA:n opetusministeriölle antamasta lausunnosta. 20 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 ain Valtuuskunnan (STAV) kokoonpano vakiintui muotoon, jonka pääpiirteet säilyivät yli kaksi vuosikymmentä. Sen muodostivat jäsenakatemioiden esimiehet, pääsihteeri ja pysyvä sihteeri, rahavarain hoitajat sekä yksi erikseen valittu edustaja kummastakin jäsenakatemiasta. Valtuuskunnan puheenjohtaja ja pääsihteeri valittiin vapaasti. TTA oli mukana asiantuntijajäsenensä edustamana. Jo 19. syyskuuta 1977 valittiin professori Pekka Jauho valtuuskunnan jäseneksi teknillisten tieteiden edustajana.14 Ministeriön johtaman, tieteen yhteistoimintahankkeita koskevan keskustelun yhteydessä Suomen Tiedeseura ja Suomalainen Tiedeakatemia järjestäytyivät yhdessä vuoden 1977 kuluessa vahvistamaan valtuuskunnan asemaa ja esittivät valtion tuen ohjaamista akatemioiden yhteiselle toimistolle, joka samalla olisi myös STAVin sihteeristö. Suomalainen Tiedeakatemia esitti 1. joulukuuta 1977 pitämässään kokouksessaan STAVin johtosäännön muuttamista siten, että valtuuskuntaan valittaisiin kolmivuotiskaudeksi kaksi edustajaa kummankin yleistiedeakatemian hallituksesta ja TTA:n edustaja. Vuoden 1978 alussa akatemiat jättivät yhteisen rahoitushakemuksen opetusministeriölle. Tapahtumaa täytyy pitää nykymuotoisen, lähellä valtionhallintoa toimivan Suomen Tiedeakatemiain Valtuuskunnan varsinaisena syntyhetkenä. Markku Linnan työryhmän (1977) lausunnon yhteydessä esitettiin myös tieteen tuloksista tiedottamisvastuun antamisesta STAVille. Seuraavan Tieteen päivät -tapahtuman 1982 järjestämisvastuu siirrettiinkin sen ja Suomen Kulttuurirahaston vastuulle.15 Keväällä 1978 Tiedeakatemioiden valtuuskunta pyysi professori Holger Thesleffiä kirjoittamaan opetusministeriölle annettavan lausunnon, joka koskisi tiedeakatemioiden uudelleenjärjestelyä. Lausuntoluonnos sisälsiSuomalaiselta Tiedeakatemialta tulleen aloitteen Teknillisten Tieteiden Akatemian edustajan nimenomaisesta lisäämisestä valtuuskunnan edustajien joukkoon. Yleis14 15 STAV, pöytäkirja 19.9.1977. Hetemäki 2015, Tieteen päivät, muistio. tiedeakatemioita edustaisivat kummankin akatemian puheenjohtaja, sihteeri, varainhoitaja ja yksi vapaasti valittu akatemian jäsen, kummastakin siis neljä edustajaa. Tiedeakatemiain valtuuskunta ehti muuttaa johtosääntöään Thesleffin esityksen mukaisesti ennen kuin ministeriö ehti reagoida asiaan. Sääntömuutos tuli voimaan 22. maaliskuuta 1978.16 Uuden valtuuskunnan puheenjohtajana toimi Mikko Juva, ja Teknillisten Tieteiden Akatemian valitsemana asiantuntijana kokoonpanossa oli Pekka Jauho. Teknilliset tiedeakatemiat jäivät kokoonpanosta edelleen pois. Päätös oli vakava takaisku teknillisten tieteiden asemalle Suomessa. Myös itse asiaa ratkaisemassa ollut Sten Einar Stenij piti päätöstä myöhemmin pahana virheenä. TTA kirjoitti toimintasuunnitelmaansa vuonna 1981, kuinka se ”pyrkii hankkimaan TTA:lle tasavertaisen aseman muiden maamme tieteellisten akatemioiden kanssa”.17 Tekniikan merkitys yhteiskunnalle Pekka Jauhoa seurasi Teknillisten Tieteiden Akatemian edustajana STAVissa vuonna 1980 TTA:n varaesimies Jyrki Kettunen, jonka tausta oli teollisuudessa. Seuraavan kolmivuotiskauden aikana akatemioiden välinen arvovaltakamppailu kärjistyi, kun tekniikkaa ja teollisuutta lähellä olevien tieteiden painoarvo nousi suhteessa luonnontieteisiin ja humanistisiin tieteisiin. Teknillisistä tieteistä oli tullut maan talouden kannalta mitä tärkein tekijä. Tekniikan ja luonnontieteiden painoarvon kasvu yhteiskunnassa tuli selvästi ilmi vuosikymmenen alkupuolella myös tieteen popularisoinnin yhteydessä. Keväällä 1982 Helsingissä järjestetty Fysiikka 82 -näyttely sai valtaisan suosion yleisön keskuudessa. Helsingin yliopiston johdolla tilaisuuden jatkoksi käynnistettiin dosentti Tapio Markkasen johtama Tiedekeskus-projekti, jossa Teknillisellä korkeakoululla 16 Päätökset vahvistettiin Suomalaisen Tiedeakatemian yleiskokouksessa 13. helmikuuta 1978 ja Suomen Tiedeseuran varsinaisessa kokouksessa 23. tammikuuta 1978. 17 TTA:n toimintasuunnitelma vuosiksi 1981–1985, s. 5. (TKK) oli huomattava osuus. Hanke johti myöhemmin tiedekeskus Heurekan perustamiseen. TKK:n sovelletun matematiikan emeritusprofessori ja TTA:n toimitusjohtaja Olli Lokki laati vuonna 1981 STAVin puheenjohtaja Olli Lehdolle aloitteen teknillisten tieteiden edustajien määrän nostamisesta valtuuskunnassa. Aloite sai tukea TKK:n rehtorilta ja TTA:n esimieheltä, matemaatikko Pentti Laasoselta, joka oli myös Suomalaisen Tiedeakatemian jäsen. Aloitetta kohtaan esitettiin kovaa kritiikkiä. Perustelut olivat tuttuja. Suomen Tiedeseuran pysyvä sihteeri, Svenska handelshögskolanin kansantaloustieteen professori Gösta Mickwitz esitti, ettei uusia edustajia tarvita, koska tekniikan alan edustajia on jo yleisakatemioissa. Kasvitieteen professori Hans Luther puolestaan lausui, ettei tekniikka ole tiede vaan joukko käytännön aloja. Puheenjohtaja Lehto sai siirrettyä aloitteen käsittelyn tiedeakatemioiden hallituksiin, ennen kuin tilanne eskaloitui STAVin yleiskeskustelussa. TTA lähestyi Suomen Tiedeakatemiain Valtuuskuntaa jälleen kirjelmällä 13. maaliskuuta 1981. Pentti Laasonen ja Olli Lokki perustelivat tekniikan edustuksellisuuden kohottamista nyt sillä, että tekniikan rooli yhteiskunnassa oli nopeasti kasvanut ja itse tieteet muuttuneet perustutkimuksen luontoiseksi. Tästä syystä STAVin sääntöjä oli muutettava siten, että TTA saisi verrannollisen aseman valtuuskunnassa yleistiedeakatemioiden rinnalla ja teknillisten tieteiden akatemian edustajia valittaisiin valtuuskuntaan kolme. Asia otettiin esille STAVissa Lehdon johdolla pidetyssä kokouksessa 12. toukokuuta 1981. Asia päätettiin panna pöydälle. Aloitteeseen palattiin 1. joulukuuta 1981 Säätytalossa pidetyssä kokouksessa. Tällöin Mickwitz esitti Suomen Tiedeseuran yleiskokouksen päätöksenä olevan, että TTA saisi kaksi edustajaa huomioitsijatasolla. Toisen heistä tulisi samalla edustaa STV:tä. Suomalainen Tiedeakatemia puolestaan oli taipuvainen lisäämään TTA:n jäsenten määrän kolmeen ilman heidän asemansa muutosta. Kysymyksestä syntyi kiivas keskustelu, jonka kuluessa jälleen palattiin kysymyksiin tekniikan luonteesta vain soveltavana T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 21 tieteenä, ja siihen, että tekniikan edustajia oli jo tiedeakatemioiden hallituksissa. Puheenjohtaja Lehdon esityksestä kokous päätti lisätä tekniikan edustajien määrän kolmeen edelleen asiantuntijajäsen- eli huomioitsijatasolla. Tällöin toisen uusista edustajista tuli edustaa STV:tä. Akatemioiden muodollinen asema valtuuskunnassa ei siis muuttunut, mutta tekniikan edustajien määrä lisääntyi.18 4. maaliskuuta 1982 pidetyssä Suomen Tiedeakatemiain Valtuuskunnan kokouksessa käsiteltiin ilmoitusasiana, että TTA oli nimennyt edustajakseen tekniikan lisensiaatti Jyrki Kettusen lisäksi professori Olli Lokin ja STV:n edustajana toimi professori Tor Stubb.19 Keskustelu teknillisten tiedeakatemioiden asemasta STAVin yhteydessä ei päättynyt 1980-luvulla, vaikka asiaa ei käsiteltykään kokouksissa. 17. joulukuuta 1986 pidetyn kokouksen esityslistan arkistokappaleen liitteenä on allekirjoittamaton ja päiväämätön valtuuskunnan johtosäännön muutosesitys, jossa valtuuskunnan kokoonpanoksi esitetään Suomalaisen Tiedeakatemian esimies, varaesimies, yleissihteeri ja rahastonhoitaja, Suomen Tiedeseuran puheenjohtaja, varapuheenjohtaja, sihteeri ja rahavarainhoitaja sekä kummankin akatemian kolmeksi vuodeksi valitsema jäsen. Näiden lisäksi TTA:lla olisi oikeus nimittää kokoonpanoon yksi jäsen. Maailman globalisaatiokehityksen päästessä 1980-luvulla vauhtiin kahden teknillisen tiedeakatemian ja vuonna 1949 perustetun rahoitusorganisaation, Tekniikan edistämissäätiön (TES) tosiasiallisesti muodostama, erillinen tiedepoliittinen ryhmä oli edelleen irrallaan huolimatta vuosia jatkuneista yhteistyötunnusteluista. Ulkomaisten yhteydenottojen johdosta muodostunut tarve johti teknillisten tieteiden katto-organisaation perustamiseen. U.S. National Academy of Engineering (NAE) järjesti lokakuussa 1978 Washingtonissa ensimmäisen Convocation of Academies of Engineering and Similar Institutions -tapahtuman, johon 18 Lehto 2010. Lehto ei muista kirjoituksessaan Pekka Jauhon jo aiemmin tapahtunutta nimitystä. 19 STAV 4.3.1982. 22 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 osallistui edustajia Australian, Tanskan, Meksikon, Britannian, Yhdysvaltojen, Ruotsin ja Suomen vastaavista järjestöistä. Teknillisten Tieteiden Akatemian edustajana kokouksessa oli akatemian esimies, professori Jan-Erik Jansson, joka piti tilaisuudessa esitelmän Finland – Research and Engineering. NAE vastasi aluksi verkoston kustannuksista yksin. Vuonna 1985 yhteysverkoston toiminta vakiinnutettiin, kun viiden insinööritiedeakatemian ryhmä otti käyttöön nimen Council of Academies of Engineering and Technical Sciences (CAETS). Järjestöön liittymisen ehdoiksi asetettiin yhden kansallisen edustajan nimeäminen. Suomi ei ollut mukana CAETSia perustettaessa. Ruotsalaisen IVAn toimitusjohtaja Hans G. Forsberg sai CAETSin hallitukselta tehtäväkseen Suomen houkuttelemisen tavalla tai toisella järjestön toimintaan. Forsberg, joka tunsi hyvin sekä STV:n että TTA:n, teki esityksen akatemioiden yhteistyöelimen perustamiseksi. Teknilliset tiedeakatemiat ja Tekniikan edistämissäätiö sekä noin 60 yritystä perustivat vuonna 1988 toimintaa koordinoivan järjestön, jota kutsuttiin aluksi nimellä Suomen teknillistieteellisten akatemioiden valtuuskunta, The Finnish Academies of Technology (FACTE). Kysymyksessä oli selvä vastine STAVille. Suomi haki CAETSin jäsenyyttä jo Australiassa syksyllä 1988 pidetyssä konvokaatiossa. TTA:n esimies Jorma Routti ja toimitusjohtaja Eino Tunkelo osallistuivat kokoukseen, jossa he pitivät kaksi suomalaista teknologiaa esittelevää puheenvuoroa. Jäsenyyden käsittely siirrettiin kuitenkin seuraavaan kokoukseen asian liian lyhyen valmisteluajan vuoksi. FACTEn edustama Suomi liitettiin järjestöön sen yhdeksäntenä jäsenenä Tukholmassa vuonna 1989 pidetyn kokouksen yhteydessä. Teknillistieteellisten akatemioiden edustajat esiintyivät ensimmäisen kerran yhdessä FACTEn nimissä tammikuussa 1990 Mexico Cityssä pidetyssä CAETSin yleiskokouksessa. 1990-luvulla Teknillisten Tieteiden Akatemia liittyi mukaan myös eurooppalaisten tiedeakatemioiden järjestöön European Council of Applied Sciences and Engineering (Euro-CASE), jonka tarkoituksena on tiedeakatemioiden välisen yhteistyön kehittäminen Euroopan unionissa. Technology Academy of Finland (TAF) perustettiin vuonna 2002, jolloin se otti hoitaakseen aiemmin FACTElle kuuluneet kansainväliset tehtävät. Suomen Tiedeakatemiain Valtuuskunnan johtosääntöä muutettiin 1999 ja 200020. Keskustelu teknillisten tiedeakatemioiden asemasta suomalaisten tiedeakatemioiden joukossa kuitenkin jatkui edelleen, ei vähiten teknillisten tiedeakatemioiden järjestelyistä johtuen. Tiedeakatemiain valtuuskunnan sääntöjä muutettiin lopulta keväällä 2003 siten, että TTA ja STV saivat kumpikin yhden muiden tiedeakatemioiden kanssa tasa-arvoisen edustajan valtuuskuntaan.21 Valtuuskunnan jäseniksi valittiin Suomalaisen Tiedeakatemian esimies, varaesimies, pääsihteeri ja varainhoitaja, Suomen Tiedeseuran puheenjohtaja, varapuheenjohtaja, pysyvä sihteeri ja rahavarainjohtaja, Teknillisten Tieteiden Akatemian esimies ja Svenska Tekniska Vetenskapsakademien i Finlandin esimies sekä yksi Suomalaisen Tiedeakatemian, Suomen Tiedeseuran ja Teknillisten Tieteiden Akatemian valitsema jäsen.22 TTA:n edustajina valtuuskunnassa aloittivat Jaakko Ihamuotila ja Asko Saarela. STV:n edustajaksi nimettiin Bengt Stenlund. FACTEn asema valtuuskunnan yhteydessä jäi epäselväksi. Vuoden 2006 ensimmäisessä pöytäkirjassa 7. maaliskuuta 2006 toimitusjohtaja Asko Saarela mainitaan FACTEn edustajana valtuuskunnan kokoonpanossa, mutta FACTEn edustuksesta ei varsinaisesti tehty päätöstä. STAV ja TANK Suomen Tiedeakatemiain Valtuuskunta (STAV) oli toiminut vuodesta 1975 lähtien tiedeakatemioiden rekisteröimättömänä yhteistyöelimenä. Suomen tasavallan perustuslakiuudistuksen voimaan tulon jälkeen sen oli järjestäydyttävä STAV. Suomalaisen Tiedeakatemian hallitus hyväksyi muutoksen 1.3.1999 ja Suomen Tiedeseura 25.5.1999. STA 6.11.2000, ST 16.10.2000. 21 STAV, STA 7.4.2003, ST 17.3.2003, Teknillistieteellisten akatemioiden hallitus (FACTE) 4.6.2003. 22 STAV 1/2003, § 8, liite 5, valtuuston johtosääntö. tai hakeuduttava yhteistyöhön sellaisen toimijan kanssa, jolla on oikeushenkilöstatus. Kysymys oli nyt STAVin mahdollisuudesta ottaa vastaan opetus- ja kulttuuriministeriön taloudellista tukea. STAV purettiin vuoden 2007 lopussa ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) yhteyteen perustettiin vuoden 2008 alusta Tiedeakatemiajaosto (TAJ). Tarkoituksena oli liittää jaosto tiiviimmin osaksi TSV:n organisaatiota.23 Tässä yhteydessä TAJ:n kokoonpanoksi määrättiin uudessa TSV:n syyskokouksen 2. lokakuuta 2010 vahvistamassa johtosäännössä kaksi Suomalaisen Tiedeakatemian ja Suomen Tiedeseuran nimeämää jäsentä, yksi Teknillisten Tieteiden Akatemian ja Svenska Tekniska Vetenskapsakademien i Finlandin nimeämä jäsen sekä kaksi TSV:n nimeämää jäsentä, joiden tulee olla tiedeakatemioiden jäseniä. Teknillisten tiedeakatemioiden suhteet ulkomaisiin kattojärjestöihin päätettiin edelleen hoitaa Tekniikan Akatemia -säätiön kautta siten, että Tiedeakatemiajaosto maksaa matkakustannukset ja jäsenmaksut.24 Tiedeakatemiajaosto muutettiin edelleen Tiedeakatemiain neuvottelukunnaksi (TANK) vuoden 2011 lopussa. Neuvottelukunnan 2. joulukuuta 2014 vahvistetun ohjesäännön mukaan neuvottelukunnan jäsenten valintaperusteet säilyivät ennallaan. Keskustelu suomalaisten tiedeakatemioiden roolista nousi esille kesällä 2014; nyt osana eurooppalaista tiedepoliittista keskustelua ja Euroopan komission toimia, jotka tähtäävät tieteen käyttöön eurooppalaisen poliittisen päätöksenteon perustana. Tieteellisen tutkimuksen ja tiedeakatemioiden merkitys osana eurooppalaista yhteiskuntaa ja poliittista päätöksentekoa on vahvistumassa. 20 23 24 Korppi-Tommila ja Heikkilä 2009. STV. Muistio tapaamisesta Tiedeakatemiajaoston ja Tekniikan Akatemia -säätiön välillä 29.1.2009. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 23 Lähteet STRATEGINEN YHTEISTYÖ SOVELTAVASSA TUTKIMUKSESSA STV:n arkisto Muistio tapaamisesta Tiedeakatemiajaoston ja Tekniikan Akatemia -säätiön välillä 29.1.2009. Työ- ja elinkeinoministeriön nimeämä SHOKjohtoryhmä on tarkastellut strategisen huippuosaamisen keskittymien nykytilaa ja niiden toiminnasta saatuja kokemuksia. Suomessa tarvitaan raportin mukaan yrityslähtöistä, liiketoiminnan tarpeista ja mahdollisuuksista lähtevää soveltavaa tutkimusta kilpailukyvyn ylläpitämiseksi ja parantamiseksi. SHOK-johtoryhmä katsoo, että SHOK-toiminta on onnistunut nimenomaan tutkimuksen ohjaamisessa yritysvetoiseksi. Tutkimus- ja innovaatiopolitiikan yhtenä tavoitteena tulisi olla, että Suomessa toimii vuoteen 2020 mennessä ainakin 2–3 kansainvälisesti kilpailukykyistä, vetovoimaista ja merkittävän liiketoimintapotentiaalin omaavaa keskittymää biotalouden, cleantechin, digitalisaation ja terveysalan kaltaisilla kasvun painopistealueilla. Johtoryhmä esittääkin, että hallitus tukee biotalouden tavoin digitalisaatiota hyödyntävän liiketoiminnan syntyä uudella kärkihankerahoituksella. Se ehdottaa, että hallitus kohdistaa vuosina 2016–18 digitalisaatioon perustuvaan innovaatio- ja tutkimusyhteistyöhön 200 miljoonan euron lisämäärärahan. SHOK-johtoryhmän mielestä hallitusohjelmakauden kärkihankkeiden rinnalle tarvitaan pidemmän aikavälin visioi ta sekä sitoutumista tavoitteisiin, uudistuksiin ja investointeihin. TSV:n arkisto Hetemäki, Ilari. Julkaisematon Tieteen päivät -muistio, 2015. TANKin arkisto (TSV) Suomen Tiedeakatemiain Valtuuskunnan (STAV), Tiedeakatemiajaoston (TAJ) ja Tiedeakatemiain neuvottelukunnan (TANK) pöytäkirjat 1975–2010. Ilmo Helan puhe Suomen Tiedeseuran vuosikokouksessa huhtikuussa 1975. Nordiska rådet. A 584/k Medlemsförslag. Opetusministeriön lausuntopyyntö 10.6.1980. N:o 6661/85/80. TTA:n arkisto TTA:n toimintasuunnitelma vuosiksi 1981–1985. Jan-Erik Jansson, haastattelu 13.12.2006. Jan-Erik Jansson ja Viljo Kuuskoski opetusministeriölle 8.5.1978. Sten Stenij, kirje TTA:n hallituksen jäsenille, eriävä mielipide TTA:n opetusministeriölle antamasta lausunnosta. Eduskunnan kirjasto Komiteamietintö KM 1977:62, Markku Linna. Tieteellisten seurojen asema ja tehtävät. Kirjallisuus Enbom, Sten. Svenska Tekniska Vetenskapsakademien i Finland 80 år. Art-Print Oy, Helsingfors 2001. Korppi-Tommila, Aura ja Heikkilä, Hannu. Hyvässä seurassa Tieteellisten seurain valtuuskunnassa. Tieteessä tapahtuu 6/2009. König, Wolfgang. Technical education and industrial performance in Germany: a triumpf of heterogeneity. Teoksessa Education, technology and industrial performance in Europe, 1850–1939 (toim. Robert Fox ja Anna Guagnini). Maison des Sciences de l’Homme and Cambridge University press 1993. Lehto, Olli. 35 vuotta tiedeakatemioiden yhteistyötä. Tieteessä tapahtuu 3/2010. Michelsen, Karl-Erik. Valtio, teknologia, tutkimus. VTT ja kansallisen tutkimusjärjestelmän kehitys. Painatuskeskus Oy, Espoo 1993. Nykänen, Panu. Kortteli sataman laidalla. Teknillisen korkeakoulun historia I. WSOY 2007. Nykänen, Panu. Tekniikan tiennäyttäjät. Teknillisten Tieteiden Akatemia 1957–2007. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2007. Paaskoski, Jyrki. Oppineiden yhteisö. Suomalainen Tiedeakatemia 1908–2008. Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2008. Treue, Wilhelm. Die Geschichte des Technischen Unterrichts. Festschrift zur 125-Jahrfeier der Technischen Hochschule Hannover 1831–1956. Druckerei Dr. Serger & Hempel, Braunschweig 1956. Kirjoittaja on Suomen ja Skandinavian historian dosentti, Teknillisten Tieteiden Akatemian pääsihteeri ja Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksen tutkija. 24 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 KATSAUKSIA Georg Henrik von Wright 100 vuotta Ilkka Niiniluoto Akateemikko Georg Henrik von Wright (1916– 2003) on kaikkien aikojen kansainvälisesti tunnetuin suomalainen filosofi, joka oli myös kotimaassaan johtava intellektuelli. Korkean 87 vuoden iän saavuttaneen ajattelijan ja julistajan työ on yhä arvostettua ja ajankohtaista, mitä osoittaa hänen 100-vuotissyntymäpäiväänsä 14. kesäkuuta 2016 liittyvä juhlinta. Ohjelmassa ovat kansainväliset kongressit Helsingin yliopistolla toukokuussa ja Cambridgen yliopistossa syyskuussa, kolmas Georg Henrik von Wright Lecture toukokuussa, ystävien muistoja sisältävä kirja Georg Henrik von Wright’s Book of Friends (Acta Philosophica Fennica-sarjassa) sekä puiston nimikkoterassin avaaminen Helsingissä Eirassa. Kansalliskirjaston juhlanäyttely Ajatus ja julistus, johon liittyi myös neljän kaksoisluennon sarja ja konsertti, tuo esiin G. H. von Wrightin koko filosofisen elämänkaaren innostuneena opiskelijana, luovana tutkijana, ihailtuna professorina, akateemisena vaikuttajana ja vastuullisena aikalaiskriitikkona. Se kertoo myös rakastetun herrasmiesfilosofin elämästä perheen, ystävien ja taiteen parissa. Näyttelyn kävijä saa seurata valokuvien, kirjeiden, leikkeiden ja teosten avulla filosofin uran huippukohtia maailman yliopistoissa ja matkoja Etnan huipulta kesähuvilalle Vålön saaren Inkoossa. Näyttelyyn liittyy Bernt Östermanin ja Risto Vilkon toimittama kolmikielinen kuvitettu teos Georg Henrik von Wright – Filosofin elämä, En filosofs liv, A Philosopher’s Life (Into 2016). Kansainvälinen filosofiyhteisö tunsi von Wrightin monipuolisena logiikan ja analyyttisen filosofian tutkijana sekä ajattelijana, jonka avarakatseisuus auttoi myös rakentamaan siltoja yli koulukuntarajojen. Suomessa ja Poh- joismaissa von Wright oli johtava ja kiistojakin herättävä julistaja, joka osallistui ajankohtaisiin keskusteluihin kotimaisilla kielillä henkevästi kirjoitetuilla esseillä ja ennakkoluulottomasti kantaa ottavilla puheenvuoroilla. Nuoremmille filosofeille ”G. H.” oli ystävällinen isähahmo, joka oli aina valmis kannustaviin keskusteluihin ja harkittuihin neuvoihin. Itse tutustuin häneen, kun rohkeutta pitkään kerättyäni uskalsin soittaa arvovaltaiselle akateemikolle keväällä 1968 ja pyytää häntä edellisenä vuonna perustetun filosofian opiskelijoiden yhdistyksen Dilemma ry:n ensimmäiseksi kunniajäseneksi. Von Wrightistä oli tullut opiskelijanuorison idoli julkaistuaan marraskuussa 1967 sanomalehdissä kirpeän kirjoituksen Vietnamin sotaa vastaan. Toinen henkilökohtainen muisto kertoo filosofin hienostuneesta persoonasta. Kaksi vuotta myöhemmin 1970 von Wright soitti minulle ja pyysi minua sihteeriksi Suomen Filosofiseen Yhdistykseen, jossa hän itse toimi puheenjohtajana. Vuosikokouksen jälkeen juuri valittu hallitus meni jatkoille Pörssiklubiin, jonka vahtimestari kieltäytyi päästämästä minua sisään ilman solmiota. Akateemikko sai käyttää koko henkilökohtaisen vaikutusvaltansa ja suostuttelutaitonsa ennen kuin ovet aukenivat nuorelle maisterille. Seuraavana päivänä hän soitti minulle kotiin ja pyysi anteeksi klubin vahtimestarin epäystävällistä käytöstä. G. H. von Wright ajattelijana Georg Henrik von Wright syntyi 14. kesäkuuta 1916 Helsingissä suomenruotsalaiseen aatelisperheeseen, jonka kantaisä oli muuttanut Suomeen Narvan kautta Skotlannista 1600-luvulla. Georg Henrik kävi Helsingissä ruotsinkielistä norssia. Kiinnostus ja kutsumus filosofiaan herä- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 25 sivät jo 13-vuotiaana. Vuonna 1934 hän pääsi ylioppilaaksi ja aloitti Helsingin yliopistossa teoreettisen filosofian opinnot, muina aineinaan historia, valtio-oppi ja matematiikka. Pääaineen professorina toimi karismaattinen opettaja Eino Kaila, psykologi ja tieteenfilosofi, joka oli muutamaa vuotta aiemmin tuonut Suomeen Wienin piirin loogisen empirismin. Tämä radikaali filosofinen suuntaus korosti logiikan merkitystä, eksaktia ajattelua ja perinteisen metafysiikan kritiikkiä. Kailan ehdotuksesta von Wright kirjoitti vuonna 1941 valmistuneen tieteenfilosofisen väitöskirjansa The Logical Problem of Induc tion, joka käsittelee David Humen muotoilemaa induktion ongelmaa ja sen ratkaisemiseen liittyviä todennäköisyysteorian kehitelmiä. Sukulaisuussuhteiden merkitystä yliopiston historiassa osoittaa se, että Georg Henrikin isänäiti oli nimeltään Nykopp, minkä kautta hänen varhaisiin esi-isiinsä kuuluu Turun Akatemian ensimmäinen teoreettisen filosofian professori Nils Nycopensis. Georg Henrikin äidin serkku Anna Snellman, joka oli J. V. Snellmanin pojantytär, oli naimisissa Eino Kailan kanssa. Eino Kailalla oli läheiset suhteet Wienin piirin, jonka jäsenet joutuivat muuttamaan tai pakenemaan Hitlerin tieltä Englantiin ja Yhdysvaltoihin. Toisin kuin saksaksi kirjoittanut Kaila, von Wright onnistui pian integroitumaan uuteen anglosaksiseen analyyttiseen filosofiaan. Hän matkusti vuonna 1939 Cambridgen yliopistoon Englantiin tapaamaan induktiota tutkinutta C. D. Broadia, mutta tapasi siellä kuuluisan Ludwig Wittgensteinin, jonka syvällinen ja ankara persoonallisuus teki nuoreen suomalaiseen suuren vaikutuksen. Vuonna 1946 von Wright, tuolloin vasta 29 vuoden ikäisenä, nimitettiin Helsingin yliopiston ruotsinkieliseksi filosofian professoriksi. Kun Wittgenstein seuraavana vuonna erosi Cambridgen professorin virasta, yliopisto kutsui 31-vuotiaan von Wrightin hänen seuraajakseen keväällä 1948. Nuori perhe – mukana vaimo Elisabeth (o.s. von Troil) ja kaksi lasta Anita ja Benedict – asettui uuteen kotiin, taloon nimeltä Strathaird. Kun syöpää sairastanut Wittgenstein 26 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 kuoli 1951, von Wright päätti palata seuraavan vuoden alusta takaisin virkaansa Helsingin yliopiston professorina. Samalla von Wright sai yhdessä Elizabeth Anscomben ja Rush Rheesin kanssa julkaisuoikeudet Wittgensteinin valtavaan käsikirjoitusten ja muistiinpanojen kokoelmaan. On suuressa määrin von Wrightin sitkeyden ja huolellisuuden ansiota, että tämä ainutlaatuinen kokoelma on vuosikymmenien kuluessa järjestetty ja julkaistu tutkijoiden käyttöön. Sen aineisto muodostaa edelleen perustan Helsingin yliopistossa ylläpidetylle Von Wright– Wittgenstein-arkistolle (WWA). Cambridgen kaudella von Wrightin mielenkiinto siirtyi induktion tutkimisesta filosofiseen logiikkaan. Uudeksi tärkeäksi alueeksi kohosi modaliteettien (välttämättömyys, mahdollisuus, mahdottomuus) tutkiminen teoksessa An Essay on Modal Logic (1951). Mind-lehdessä 1951 julkaisemassaan kuuluisassa artikkelissa ”Deontic Logic” von Wright totesi, että saamisen (permissio) ja pitämisen (obligaatio) käsitteet noudattavat loogisia periaatteita, jotka muistuttavat mahdollisuuden ja välttämättömyyden logiikkaa. Tämän työn ansiosta hänestä tuli modernin deonttisen logiikan perustaja. Kailan kuoltua vuonna 1958 von Wright nimitettiin Suomen Akatemian jäseneksi vuonna 1961. Vuonna 1963 hän julkaisi kaksi pääteostaan The Varieties of Goodness ja Norm and Action, joilla on ollut suuri vaikutus hyve-etiikan, normilogiikan ja oikeusfilosofian kansainväliseen tutkimukseen. G.H. von Wrightin maailmalla ehkä laajimmin tunnettu teos on vuonna 1971 ilmestynyt Explanation and Understanding, jossa hän tarkastelee selittämisen ja ymmärtämisen kiistaa historiassa ja yhteiskuntatieteissä. Se muistuttaa Manner-Euroopassa suosittuja, tulkintaa ja intentionaalisuutta korostavia ajattelutapoja, kuten hermeneutiikkaa ja fenomenologiaa. von Wrightin ”analyyttistä hermeneutiikkaa” onkin pidetty merkittävänä yrityksenä yhdistää kilpailevia filosofisia koulukuntia. G. H. von Wright jäi virallisesti eläkkeelle akateemikon virastaan vuonna 1986, mutta hän säilytti elämänsä loppuun saakka työhuoneen Helsingin yliopiston filosofian laitoksella ja otti aktiivisesti osaa kansainväliseen ja kotimaiseen filosofiseen toimintaan. Viimeisiksi teoksiksi jäivät mielen filosofiaa pohtiva In the Shadow of Descartes (1998) sekä muistelmateos Mitt liv som jag minns det (2001; suom. Elämäni niin kuin sen muistan, 2002). Hän myös lahjoitti arvokkaan kirjakokoelmansa ja huolella tallennetun 20 000 kirjeen kokoelman Kansalliskirjastolle. Akateemikko kuoli kotonaan Helsingissä 16. kesäkuuta 2003 täytettyään juuri 87 vuotta. Syksyllä 1856 pitämässään luentosarjassa ”Akateemisesta opiskelusta” filosofian professori Johan Vilhelm Snellman esitti kauniin perustelun sille, miksi meidän on aiheellista tutustua tieteen suurten mestarien teoksiin. Voimme oppia heiltä rohkeutta ja itsenäisyyttä totuuden etsinnässä. Snellman myös vakuuttaa, että kohtaamalla menneisyyden suuria henkiä ja opiskelemalla heidän teoksiaan ja ajatuksiaan voimme jälleen herättää heidät henkiin. G. H. von Wright julistajana Kirjoittaja on Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professori (emeritus). Korkean tieteellisen profiilin rinnalla Georg Henrik von Wright oli aktiivinen kulttuuripersoona. Nya Argus -lehdessä ilmestyneitä tyylikkäitä esseitä kirjallisuudesta ja historian filosofiasta koottiin teokseen Tanke och förkunnelse (1955; suom. Ajatus ja julistus, 1961). Esseet tiedon hyväksikäyttöön ja vaarallisuuteen liittyvistä myyteistä herättivät laajemmin huomiota vasta ilmestyessään uudelleen teoksessa Humanismen som livshållning (1978; suom. Humanismi elämänasenteena, 1981). Kirjoituksissaan ja haastatteluissaan von Wright otti harkitusti kantaa moniin ajan ilmiöihin – sotaa ja asevarustelua vastaan, ajattelun vapauden ja ihmisoikeuksien puolesta. Hän arvosteli länsimaisen elintason jatkuvaa kohottamista ja siitä seuraavaa luonnon saastuttamista. Teos Vetenskapen och förnuftet (1986; suom. Tiede ja ihmisjärki, 1987) herätti runsaasti debattia myös Ruotsissa. Teoksen viileätä kulttuuripessimismiä sävyttää tinkimätön sitoutuminen tieteelliseen järjenkäyttöön ihmiskunnan viimeisenä toivona. Elävä filosofi Jo 1970-luvun alussa ryhdyttiin toimittamaan von Wrightin ajattelua käsittelevää nidettä The Library of Living Philosophers -sarjaan. Pitkän toimitustyön jälkeen teos ilmestyi vuonna 1989 sarjan niteenä nro XIX. Pääsyä tähän kirjasarjaan on pidetty Nobelin palkinnon veroisena kunnianosoituksena filosofian piirissä, sillä se on myönnetty vuoden 1939 jälkeen vain 33 kertaa. Saman huomion Pohjoismaissa on saanut osakseen vain kesällä 2015 edesmennyt von Wrightin oppilas Jaakko Hintikka. UUDET STRATEGISEN TUTKIMUKSEN OHJELMAT Strategisen tutkimuksen neuvosto rahoittaa yhteiskunnallisesti merkittävää ja vaikuttavaa korkeatasoista tutkimusta. Konsortiot etsivät konkreettisia ratkaisuja suuriin ja monitieteistä otetta vaativiin haasteisiin. Yhteistyö tiedontuottajien ja -hyödyntäjien välillä koko hankkeen ajan on tärkeää. Strategisen tutkimuksen neuvosto on valinnut neljätoista konsortiota tutkimusohjelmiin. Kolmetoista konsortiota aloittaa neljässä uudessa strategisen tutkimuksen ohjelmassa: Kaupungistuva yhteiskunta, Osaavat työntekijät – menestyvät työmarkkinat, Turvallisuus verkottuneessa maailmassa sekä Terveys, hyvinvointi ja elämäntavat. Yksi konsortio täydentää vuonna 2015 aloittaneen Ilmastoneutraali ja resurssiniukka Suomi -ohjelman kokonaisuutta. Konsortioiden rahoitukseen käytetään yhteensä 50,2 miljoonaa euroa vuosina 2016–19. Neljässätoista monitieteisessä konsortiossa on yhteensä 82 osahanketta yhteensä 33 organisaatiossa. Hieman yli puolet osahankkeista työskentelee yliopistoissa ja noin neljäsosa tutkimuslaitoksissa. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 27 ”Tieteen kehityksen edistyksellinen saaga” – Suomen Oppihistoriallinen Seura 50 vuotta Cecilia af Forselles Tieteen historialla on merkittävä tehtävä tieteen maailmassa. Tätä sanomaa 50-juhlavuotta viettävä Suomen Oppihistoriallisen Seura levittää toimintansa ja eri tapahtumien kautta. Seuran perustajiin kuuluivat sen ajan merkittäviä akateemisia vaikuttajia ja tiedemiehiä. Meidän päiviemme tieteellisessä ilmapiirissä erikoistuminen on avain akateemiseen menestymiseen. Vähemmän kiinnitetään huomiota tieteen historiaan, puhumattakaan trendeistä ja paradigmoista, jotka ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat edelleen tieteen kehitykseen laajemmin. Oppihistoria ja tieteen historia edustavat myös tieteen muistia sekä kertovat, miten ja miksi ihmisen tietämys eri asioista on kehittynyt. Oppihistoria tarjoaa avaimen tieteen prosessien ymmärtämiseen. Sitä, miten tiede, sivistys ja oppiminen toimivat ja kehittyvät, voidaan valaista monesta eri näkökulmasta ja eri historiallisia vaiheita tarkastelemalla. Suomen Oppihistoriallisen Seuran 50-vuotisjuhlavuonna on kiinnostavaa herättää hetkeksi näkyviin, mitä 50 vuotta sitten tapahtui. Helsingin yliopiston historian professori Jaakko Suolahti (1918–87) ja filosofi Georg Henrik von Wright (1916–2003) kuuluivat Suomen Oppihistoriallisen Seuran nimekkäisiin perustajajäseniin. Suolahti oli historioitsija ja myös von Wrightin esseissä on historiallinen perspektiivi läsnä. Ne tekivät vaikutuksen jo ilmestyessään myös tämän katsauksen kirjoittajaan. von Wrightin 100-vuotismuistoa kunnioitetaan tänä vuonna eri tavoin muun muassa Ajatus ja julistus -näyttelyllä Kansalliskirjastossa. Näyttelyssä ja sen yhteydessä julkaistussa kirjassa Georg Henrik von Wright – Filosofin elämä (Into Kustannus) kuvaillaan von Wrightin roolia 28 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 johtavana pohjoismaisena intellektuellina hänen filosofian parissa tekemänsä elämäntyön ohella. Oppihistoriallisen Seuran varapuheenjohtajana toimineesta von Wrightistä tuli ympäristökysymyksiä, luonnonriistoa, teknologian kehitystä, humanismia, ihmisoikeuksia, rauhaa ja suvaitsevaisuutta käsittelevien esseidensä kautta vaikutusvaltainen ja laajalti huomattu intellektuelli eritoten Suomessa ja Pohjoismaissa. Oppihistoriallisen Seuran ensimmäinen puheenjohtaja Suolahti oli arvostettu ja tunnettu historioitsija ja antiikintutkija. Hän, kuten von Wright, omaksui roolinsa intellektuellina laajempana kuin akateeminen ympäristö sinänsä vaati. Suolahti oli karismaattinen opettaja ja antiikin historian tuntemuksen edistäjä. Hänen oma tutkimusalansa oli Rooman sosiaalihistoria. Omien akateemisten julkaisujen lisäksi hän julkaisi useita satoja kirjoituksia eri lehdissä sekä piti satoja radioesitelmiä antiikista ja sen muinaisesta kulttuurista. Suolahden ansiota on hyvin pitkälti yleisen historian kehittyminen akateemiseksi oppiaineeksi Suomessa. Hän toimi lisäksi muutamia vuosia 60 vuotta sitten perustetun Suomen Rooman-instituutin johtajana (Suolahdesta lisää: http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/7036/). On selvää että Oppihistoriallista Seuraa perustaessaan von Wright ja Suolahti kokivat tärkeänä edistää tieteenalojen rajoja ylittävää vuorovaikutusta aate-, oppi- ja tieteenhistorian aloilla. Mutta mikä 1960-luvun akateemisessa ympäristössä tai yhteiskunnallisessa tilanteessa sai heidät perustamaan uuden seuran tavoitteenaan myös muun kuin akateemisen maailman kiinnostuksen herättäminen erilaisiin kysymyksiin? Mitkä olivat ne ajatukset, jotka vaikuttivat heihin ja innostivat toimimaan tähän suuntaan? Minkälainen vaikutus 1960-luvun ilmapiirillä ja erilaisilla ihmissuhteilla oli heidän ajatusmaailmaansa? Näitä ja muita kysymyksiä toivottavasti pohditaan tulevaisuudessa vielä lisää, kun tutkimuksessa syvennytään ennakkoluulottomasti ja laveasti pohtimaan intellektuaalisia mielenmaisemia ja ympäristöjä sekä akateemisia että muita ihmistenvälisiä vuorovaikutussuhteita. Yllä oleva kuvaus Suolahdesta ja von Wrightistä antaa kuitenkin meille välähdyksen siitä, minkälaisessa ilmapiirissä Suomen Oppihistoriallinen Seura perustettiin. Tieteellisillä seuroilla oli ja on edelleen tärkeä tehtävä toimia intellektuellien välisinä mutta myös monenlaisesta tiedosta, tieteestä ja sivistyksestä kiinnostuneiden ihmisten kohtaamispaikkoina. Tässä merkityksessä niillä on laaja ja yhteiskunnallisesti tärkeä tehtävä. Seurojen merkitystä tieteen ja tutkimuksen arvostuksen ylläpitämiseksi yhteiskunnassa ei voida liikaa korostaa. Samalla yllä olevat kuvaukset muistuttavat, että tutkijoilla voi olla laaja rooli yhteiskunnassa ja että ”oppineiden” ei tarvitse syventyä vain omiin tutkimuksiinsa, vaan he voivat toimia aktiivisesti yhteiskunnassa ja herättää kiinnostusta kysymyksiin, jotka edistävät tieteen arvostusta, sivistystä ja ihmiskuntaa laajemmin. Suomen Oppihistoriallisen Seuran missio on herättää ja ylläpitää harrastusta oppineisuuden, eri tieteiden ja tiedollisten oppisuuntien sekä tekniikan menneisyyteen ja niiden historialliseen kehitykseen, toimia eri tieteenalojen edustajien yhdyssiteenä sekä antaa heille mahdollisuuksia keskinäiseen vuorovaikutukseen ja yhteistoimintaan. Lisäksi seura edistää oppihistorian tutkimusta Suomessa sekä edistää oppihistoriallisen tiedon ja ajattelun leviämistä yleiseen tietoisuuteen. Seura toimii monitieteisenä keskustelufoorumina pyrkien edistämään aate- ja oppihistoriallista tutkimusta eri tieteenaloilla sekä kattaa laveasti muun muassa eri tieteenalojen, aatteiden ja oppineisuuden, tieteellisten instituutioiden ja tieteenfilosofian historian. Seura järjestää esitelmätilaisuuksia, seminaareja ja konferensseja. Suomen Oppihistoriallisen Seuran juhlavuoden päätapahtumana järjestettiin Säätytalossa Seuran VIII Jaakko Suolahti -luento 31. maaliskuuta. Juhlaluennon piti professori Hasok Chang, joka on yksi tämän hetken kansainvälisesti näkyvimpiä tutkijoita tieteenhistoriassa. Changin tutkimuksessa yhdistyvät sekä tieteenhistorian että -filosofian kannalta kiinnostavia kysymyksiä. Hän toimii tieteenhistorian ja -filosofian Hans Rausing -professorina Cambridgen yliopistossa. Chang on kirjoittanut hyvin kiinnostavasti ”tieteen kehityksen edistyksellisestä saagasta” lainatakseni yhden hänen monesta loistavasta muotoiluistaan kirjassa Is Water H2O? Evidence, Pluralism and Realism (2012). Changin näkemykset ovat myös herättäneet vilkasta keskustelua ja näin tapahtui myös Säätytalossa, jossa luennon otsikkona oli ”Putting Science back into History of Science” (http:// www.oppihistoriallinenseura.fi/julkaisut.htm). Kirjoittaja on filosofian tohtori ja SKS:n kirjastonjohtaja, joka toimii Tieteellisten seurain valtuuskunnan varapuheenjohtajana ja Suomen Oppihistoriallisen Seuran puheenjohtajana. Kirjoitus perustuu hänen avauspuheeseensa seuran järjestämässä VIII Jaakko Suolahti -luentotilaisuudessa Säätytalossa 31.3.2016. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 29 Reformaation jäljet tämän päivän yhteiskunnassa Kaius Sinnemäki, Anneli Portman ja Jouni Tilli Vuotta 2017 voi hyvällä syyllä kutsua sukupolvemme suurimmaksi merkkivuodeksi ja myös lähiaikojen merkittävimmäksi mahdollisuudeksi reflektoida kansallista identiteettiä Suomessa. Tuolloin vietetään Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa ja samana vuonna tulee kuluneeksi myös 500 vuotta reformaation alkamisesta Saksan Wittenbergissä. Näitä merkkivuosia huomioidaan Suomessa myös akateemisesti monin eri tavoin: sekä Suomen itsenäisyyttä että reformaatiota koskevia kirjahankkeita ja tapahtumajärjestelyitä on meneillään useita. Suurin osa hankkeista ja tapahtumista keskittyy merkkivuosista jompaankumpaan, mutta joukossa on joitakin hankkeita, jotka pyrkivät yhdistämään niiden teemat. Yksi näistä on vuonna 2014 perustettu monitieteinen tutkijaverkosto ProFini 2017 (engl. Protestant Roots of Finnish National Identities; ks. http://blogs.helsinki.fi/Profini2017). Verkoston tavoitteena on selvittää ja arvioida, millä tavoin reformaatio ja sen jälkimainingit (esimerkiksi pietismi), ja ylipäätään luterilainen ajattelu, ovat voineet vaikuttaa suomalaiseen yhteiskuntaan ja kansallisidentiteettiin ja miten tällaiset mahdolliset jäljet voivat olla edelleen nähtävissä yhteiskunnassa. Tutkijaverkostoon kuuluu noin 40 tutkijaa kahdeksasta, pääosin kotimaisesta yliopistosta ja he edustavat eri tieteenaloja historiasta talous tieteeseen ja sosiaalipsykologiaan sekä oikeustieteestä kasvatustieteeseen, teologiaan ja kielitieteeseen. Mikä motivoi eri humanistis-yhteiskuntatieteellisten alojen tutkijoita yhdistämään nämä teemat tutkimuksessaan? Eikö aihe kuulu pikemminkin teologien tutkimuskenttään? Syitä tälle on varmasti useita, mutta kolme keskeistä syytä lienevät seuraavat. 30 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 Ensinnäkin sekä tutkijoita että laajempaa yleisöä kiinnostaa jatkuvasti kysymys suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä ja muutoksesta, samoin kuin suomalaisuuden määrittelystä yleisemminkin. Suomen historiaan, yhteiskunnan muotoutumiseen ja kansallisidentiteettiin liittyvät kysymykset ovatkin suomalaisen humanistisyhteiskuntatieteellisen tutkimuksessa keskeisiä aiheita. Nykyisen yhteiskuntamme kehittymistä ja muutosta on kuitenkin vaikea ymmärtää, ellei oteta huomioon uskontojen, Suomen tapauksessa päällimmäisenä luterilaisuuden, mahdollista vaikutusta elämänmuodollemme (Sihvola 2011: 10). Esimerkiksi arvotutkijoiden mukaan yhteiskunnan kulttuuri tietyllä ajanhetkellä heijastaa koko sen historiallista perintöä, mukaan lukien uskontoa (ns. polkuriippuvuus; Norris ja Inglehart 2011). Hent de Vriesiä (2006) mukaillen voidaankin väittää, että keskeisin yhteiskunnallinen kysymys tällä hetkellä on se, miten eri uskonnot ja niiden perinnöt ”uudelleenartikuloituvat ja -muotoutuvat” osaksi 2010-luvun nykyisyyttämme. Toinen syy lienee se, että huolimatta uskonnon mahdollisesta vaikutuksesta tämän päivän yhteiskuntaan tutkijoilla ei yleisesti ottaen ole kovin selkeää ja kattavaa kokonaiskäsitystä, millainen tämä rooli voisi olla. Suomalaisessa humanistis-yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on tarkasteltu verrattain vähän uskontoa nimenomaan yhteiskunnallisena voimana tai yhtenä mahdollisena selittävänä tekijänä yhteiskunnan muutoksessa. Keskustelua on kyllä käyty, mutta pääasiassa toiseusvetoisesti keskittyen muun muassa maahanmuuttoon ja islamiin. Tavallaan on jo käynytkin niin, että toiseus on kutsunut tarkastelemaan perinteisiä suomalaisuuden ”muuttumattomia” ulottuvuuksia erityi- sesti niiden yhteisvaikutusten näkökulmasta. Ajatus uskonnon yhteiskunnallisesta roolista tuntuu ymmärrettävämmältä vaikkapa 1800-luvun alkupuolen yhteiskunnassa, jolloin kirkko vielä vastasi paikallishallinnosta pitäjissä. Modernin yhteiskunnan leimalliset piirteet, kuten tasa-arvo, demokratia ja koulutus, on sitä vastoin yleensä selitetty talouskehityksen, teollistumisen, kaupungistumisen, kansalaisjärjestöjen muotoutumisen ja sekulaarin rationaalisuuden avulla – ei uskonnon avulla. Koska uskonnon roolia ei ole tutkittu kattavasti suhteessa yllä mainittuihin teemoihin, on mahdollista sekin, että uskonnosta on tullut sokea piste tutkimuksessa, kuten kirjallisuustieteilijä Daniel Weidner väittää etenkin humanististen tieteiden osalta (Weidner 2012). Teologiassa uskonnon yhteiskunnallisia ulottuvuuksia on toki tutkittu, esimerkiksi diakoniaa, arvoja, kansalaisjärjestöjä ja uskontokasvatusta. Etenkin 1990-luvun lamasta lähtien teologit ja kirkon johto alkoivat myös keskustella hyvinvointiyhteiskunnan luterilaisesta arvopohjasta. Yleisesti ottaen teologiassakaan ei liioin ole perusteellisesti arvioitu luterilaisuuden merkitystä yhteiskunnalle, joskin yksittäisiä kontribuutioita kyllä löytyy (Hallamaa 1999; Saarinen 2005). Omalla tavallaan tätä aikaa hyvin kuvaava kysymys on myös se, onko luterilainen poliittinen teologia ylipäätään enää mahdollista ja mielekästä – ja jos on, niin minkälainen ja missä kontekstissa (Andersen 2013). Kolmas syy voi olla se, että viimeaikaisessa tutkimuksessa on yhä enemmän esitetty, että uskonnolliset tekijät, etenkin reformaatio ja sen pitkäaikaisvaikutukset, olisivat vaikuttaneet moderneihin yhteiskuntiin, esimerkiksi Pohjoismaiseen hyvinvointimalliin, enemmän ja monimutkaisemmin kuin tähän asti on ymmärretty (esim. Van Kersbergen ja Manow 2009; Arneson ja Wittrock 2012; Ojakangas 2015). Uskontoon keskittyvästä tutkimuksesta onkin tullut yksi ajankohtaisimmista teemoista eri tieteenaloilla, kuten poliittisessa filosofiassa (Taylor 2007) ja ihmisoikeuksien tutkimuksessa (Banchoff ja Wuthnow 2011). Sosiologiassa tätä muutosta yhteiskunnan ja kulttuurin tutkimuk- sessa on kutsuttu ”teologiseksi” tai ”sosioteologiseksi käänteeksi” (ks. Gane 2008; Juergensmeyer 2013). Kehityskuluissa on toki huomattavia eroja eri tieteenalojen ja maiden välillä, mutta näistä eroista huolimatta käsitys uskonnon tulemisesta uudella tavalla marginaalista tärkeäksi tutkimuskohteeksi kuvaa yleistä kehityslinjaa. Legacy of the Reformation -symposiumi Hypätäksemme paremmin mukaan tähän kehitykseen myös Suomessa suunnittelimme Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa 11.–12. helmikuuta 2016 kaksipäiväisen symposiumin koskien reformaation perintöä yhteiskunnan eri osa-alueilla Suomessa, mutta myös laajemmin. Keskustelun kohteena olivat etenkin demokra tian kehittyminen ja vakiintuminen sekä oikeusja koulutusjärjestelmät. Tapahtuman tavoitteena oli löytää vastauksia siihen, miten reformaation jäljet voisivat näkyä näillä yhteiskunnan alueilla tänäkin päivänä, millaisten mekanismien ja toimijoiden kautta uskonnon vaikutus on voinut välittyä ja miten näitä kysymyksiä tulisi kriittisesti tarkastella eri tieteenaloilla. Kutsuimme symposiumiin puhujia eri tieteenaloilta, historiantutkimuksesta, kasvatustieteestä, taloustieteestä, yhteiskuntatieteistä, oikeustieteestä, teologiasta ja kansatieteestä tarkoituksena painottaa laaja-alaisuutta ja eri tieteenalojen välistä vuoropuhelua. Yksi keskeinen teesi demokratia-tutkimuksessa on, että tasa-arvo ja demokratia lisääntyvät yhteiskunnan muuttuessa sekulaarimmaksi samalla, kun uskonnollisten instituutioiden ja oppien tuomat valtarakenteet menettävät merkitystään. Tässä valossa yksi odottamattomimpia keskustelunaiheita symposiumissa oli protestanttisen uskon mahdollinen vaikutus liberaalin demokratian leviämiseen ja vakiintumiseen. Suorimmin asiaa tarkasteli sosiologi Robert D. Woodberry (Singaporen kansallinen yliopisto), joka on tutkinut empiirisesti protestanttisen lähetystyön mahdollista vaikutusta demokratiaan ja talouskehitykseen entisissä siirtomaissa historiallisen suuraineiston avulla (mm. Woodberry 2012). Länsimaat tekivät siirtomaissa julmia vääryyksiä ja oman osuutensa niistä on kantanut T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 31 myös lähetystyö, mistä johtuen siirtomaakauteen on kirkollisissa piireissä paikoin suhtauduttu askeettisella itseruoskinnalla. Woodberryn aineisto tuo tähän narratiiviin myös toisenlaisen näkökulman. Sen valossa protestanttinen, valtiosta riippumaton lähetystyö on keskeisesti vaikuttanut Afrikan ja Aasian entisissä siirtomaissa liberaalin demokratian osatekijöihin, kuten kirjapainotuotteiden massatuotantoon, lehdistön kehittymiseen, lukutaidon leviämiseen ja väkivallattomien kansalaisjärjestöjen muodostumiseen – riippumatta lähetystyön hengellisten tavoitteiden menestyksestä. Tutkimuksen poikkeuksellinen aihe on omiaan herättämään keskustelua, mutta aineiston yksityiskohtaisuus ja laajuus antaa erinomaiset edellytykset arvioida hankkeen tuloksia ja lisäksi kiintoisan esimerkin siitä, millaisia kysymyksiä digitaalinen vertaileva valtio-oppi voi suuraineistojen avulla tarkastella. Useissa puheissa sivuttiin luterilaisen ajattelun ja kirkon suhdetta demokratian kehittymiseen Suomessa. Instituutiotasolla valtiolla on ollut läheinen suhde kirkkoon jo 1200-luvulta lähtien. Valtion ja kirkon suhde on ollut sitä myönteisempi, mitä vahvempi kansallisvaltio on ollut, kuten historioitsija Henrik Meinander totesi esityksessään. Lisäksi Suomessa ei ole historiallisesti esiintynyt samanlaista valtakamppailua kirkon ja valtion välillä kuin EteläEuroopassa. Kirkon yhteiskunnallinen rooli on kuitenkin vähentynyt sitä mukaa, kun kansallisvaltio on heikentynyt. Mitä tulee luterilaiseen ajatteluun ja yhteiskunnan kehitykseen, useissa keskusteluissa viitattiin herätysliikkeiden rooliin kansalaisjärjestöjen synnyssä 1800-luvulla ja sitä kautta osallistuvan demokratian kehittymiseen sekä luterilaisuuden vaikutukseen lain rakenteissa, muun muassa rikoslaissa ja perhelaissa. Päällimmäiseksi demokratiaan ja oikeusjärjestelmään liittyvästä keskustelusta jäi kuitenkin se, että uskonnon suhdetta niiden kehittymiseen ei monien kysymysten osalta ole tarkasteltu kovin syvällisesti ja että aihe vaatii lisätutkimusta. Yhden varteenotettavan teoreettisen mallin tähän keskusteluun voisi antaa edellä mainittu polkuriippuvuuden käsite, jonka mukaan yhteis- 32 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 kunnassa historiallisesti vallinnut uskonto jättää pysyvän jälkensä yhteiskunnan normeihin. Kolmas merkittävä huomio symposiumissa liittyi luterilaisuuden mahdollisiin muuttuneisiin tulkintoihin. Se, mitä nykyään ajattelemme luterilaisuutena, ei teologi Patrik Hagmanin mukaan heijasta niinkään Lutherin ajatuksia, vaan on myöhempi, nationalismiin ja antikatolisuuteen liittyvä rekonstruktio etenkin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Tällaisten mahdollisten epäjatkuvuuksien tiedostaminen luterilaisessa teologiassa ei ole itsestään selvää niille, jotka eivät ole teologeja, mutta aihe herättää keskustelua myös teologien parissa. Luterilaisuuden läheinen suhde kansallisvaltioon ja nationalismiin nousi esiin useissa puheenvuoroissa ja on myös aikaisemmassa tutkimuksessa hyvin tiedostettu (esim. Ihalainen 2005). Luterilaisuuden suhde nationalismiin voi osaltaan myös selittää sitä, miksi edelleen lähes kolme neljästä suomalaisesta kuuluu kirkkoon. Kirkko on monille tärkeä paikka, jolla ilmaistaan kuulumista yhteisöön ja jaettuun kokemusmaailmaan. Voidaankin sanoa, että luterilaisuus on erottamaton osa suomalaista siviiliuskontoa. Emilio Gentilen (2006) typologian mukaan Suomessa ei kansankirkkojärjestelmän vuoksi voi kuitenkaan olla siviiliuskontoa sellaisessa merkityksessä kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Ranskassa. Sen sijaan meillä on luterilainen nationalismi, joka on kiinnittynyt tiukasti nimenomaan valtioon. Millaista sitten olisi nationalismista riisuttu luterilaisuus? Kun kansallisvaltion merkitys on heikentynyt, kirkosta on tullut vähitellen enemmän osa muuta kansalaisyhteiskuntaa. Tämä kehityskulku tullee jatkumaan tulevaisuudessa vähintään samaan malliin. Yksi mahdollinen suunta on se, että kirkko mukautuu tähän muutokseen ottamalla etäisyyttä nationalistisesta historiastaan ja omaksuu yhteiskunnallisia epäkohtia voimakkaammin kritisoivan roolin. Tähän kehitykseen viittaavat esimerkiksi arkkipiispa Kari Mäkisen tuoreet kommentit siitä, että Suomen edun puolustaminen ei ole kirkon asia (Berner 2015). Lisäksi symposiumin keskusteluiden perusteella nationalismista riisuttu luterilaisuus ei ehkä olekaan niin omaleimaista muihin kristillisiin traditioihin nähden kuin on ajateltu. Symposiumin kolmatta pääteemaa, reformaation vaikutusta koulutukseen, käsiteltiin useissa puheenvuoroissa. Yksi reformaation keskeinen ajatus oli, että kaikilla täytyy olla mahdollisuus lukea Raamattua omalla äidinkielellään. Sen myötä Raamattu, virsikirja ja katekismus käännettiin kansankielille ja niitä levitettiin massoille kirjapainotekniikan avulla, mikä synnytti uutta kansankielistä kulttuuria ja tarvetta äidinkieliseen koulutukseen. Kansankieltä oli toki käytetty messujen saarnoissa jo ennen reformaatiota ja kansankielinen kirjallisuus oli alkanut viritä muun muassa Italiassa renessanssin innoittamana. Reformaatio antoi kuitenkin tähän kehitykseen uuden sykäyksen, kun painopiste siirtyi vaatimukseen kristillisen opin ymmärtämisestä ja sisäistämisestä. Tämä uusi painotus ei kuitenkaan johtanut opilliseen yksimielisyyteen, vaan repiviin oppiriitoihin ja pluralismiin, ja siten ongelmiin tiedontuotannon kriteerien kanssa. Tiedontuottamisen sekularisaatioon liitetään yleensä empiiristen luonnontieteiden nousu, historiankirjoituksen kehittyminen ja eurooppalaisten tietoisuuden lisääntyminen muista uskonnoista. Historioitsija Brad Gregoryn (Notre Damen yliopisto) mukaan tämä narratiivi jättää kuitenkin huomiotta reformaation myötä syntyneen opillisen pluralismin, joka oli mahdotonta sovittaa yhteen uusien tutkimusyliopistojen vaatimusten (objektiivisuus ja universaalius) kanssa ja joka siten osaltaan vaikutti tiedontuottamisen sekularisaatioon. Gregoryn katolisoiva tulkinta reformaatiosta (Gregory 2012) on herättänyt maailmalla sekä kiinnostusta että kritiikkiä, ja se antaa mielenkiintoisen lisän Suomessakin käytävään keskusteluun esimerkiksi tiedontuottamisesta. Siitä huolimatta, että Luther painotti opin ymmärtämistä omalla äidinkielellä, hänellä ei ollut juurikaan sanottavaa sekulaarista koulutuksesta. Tätä taustaa vasten kasvatustieteilijä Hannele Niemi pohti, mitä tekemistä Suomen koulutusjärjestelmän kansainvälisellä menes- tyksellä voi olla luterilaisen uskonnollisen perinteen kanssa. Keskustelussa nousivat esiin jälleen luterilaisuuden läheinen suhde kansallisvaltioon, pietismin merkitys sekä luterilaisen arvomaailman vaikutus suomalaisen koulutuksen arvopohjaan. Yksi näistä arvoista on luottamus, joka on myös toimivan demokratian perusedellytys. Toisen näkemyksen sekulaariin koulutukseen toi Daniel Tröhler (Luxemburgin yliopisto), jonka mukaan maailman ja sen ongelmien pedagogisointi on protestanttinen tapa olla vuorovaikutuksessa maailman kanssa. On sitten kyse jengiväkivallasta, teiniraskauksista tai kilpailukyvyn vahvistamisesta, moderni länsimainen vastaus ongelmaan on koulutus. Ennen 1700-luvun puoliväliä ongelmien pedagogisointi ei kuitenkaan ollut itsestään selvää länsimaissa. Kehityksen juuret juontavat Tröhlerin mukaan yhteiskunnan suurin muutoksiin ja niistä selviämiseen, joihin vastaus löytyi protestanttisesta tulkinnasta pelastuksesta, jossa painotettiin yksilön sielua instituution sijaan. Vastaus oli koulutuksen avulla vahvistaa ja varustaa lasta selviämään epävarmassa ja kapitalistisessa yhteiskunnassa sivistämällä mieltä ja painottamalla hyveitä ja sisäistä harmoniaa, jotta sielu olisi järkkymätön ja riippumaton kriiseistä tai rahasta. Näiden ajatusten voidaan nähdä heijastuneen myös snellmanilaisuuteen ja suomalaisen kansallisvaltion rakentamiseen sivistyksen varaan. Kun puhutaan reformaatiosta ja nyky-yhteiskunnasta ei voi olla ottamatta kantaa Max Weberin klassiseen teesiin protestanttisesta etiikasta ja sen mahdollisesta myötävaikutuksesta kapitalismin kehitykseen. Vaikka aiheesta kirjoitetaan edelleen ahkerasti (esimerkiksi Nelson 2012; Gane 2012), teesi sai osakseen melko vähäistä huomiota symposiumissa: uskontoa tai teologiaa ei välttämättä tarvita selittämään kapitalismia, joka valjastaa ihmisen luontaista itsekkyyttä. Mikäli reformaatiolla on ollut jokin rooli kehityksessä, se lienee liittynyt reformaation myötä muodostuneisiin rationaalisiin prosesseihin, jotka yhdistettyinä materiaaliseen kulttuurin saattoivat edesauttaa hedelmällisen alustan kehittymistä kapitalismille. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 33 Monitahoista keskustelua Reformaatio oli hidas hallitsijavetoinen prosessi Ruotsi-Suomessa, ei sellainen kansanliike, mitä se oli Keski- ja Länsi-Euroopassa. On silti hyvin perusteltu kysymys, millainen vaikutus reformaatiolla ja luterilaisuudella on voinut olla yhtäältä yhteiskunnallisiin instituutioihin ja toisaalta kansan syviin riveihin Suomessa, ja onko siitä nähtävissä merkkejä vielä tämän päivän yhteiskunnassa. Pääanti symposiumista liittyy kahteen yleiseen teemaan. Yhtäältä useissa puheenvuoroissa ja keskusteluissa tuli selväksi, että historiallisesti perinteisellä uskonnolla on kauaskantoisia vaikutuksia tämän päivän yhteiskunnan normeihin ja käytänteisiin. Osa keskustelijoista oli jopa sitä mieltä, että tämän päivän sekulaari ihminen on syvällisen uskonnollinen olematta siitä kuitenkaan kovin tietoinen. Keskustelu uskonnosta rajautuu tyypillisesti traditionaalisiin riitteihin, ulkoisiin tunnuksiin, kuten pukeutumiseen ja uskonnolliseen kieleen, sekä rajoituksiin, kuten syömiseen ja juomiseen. Ne ovat helpommin tunnistettavia tunnusmerkkejä ja kategorisoitavissa uskonnollisiksi kuin ajatukset, joiden ilmaisussa ei käytetä uskonnollisia täkyjä, kuten sanoja ”Jumala”, ”lunastus” tai ”uskontunnustus” (Tröhler 2011: 3–4). Mutta kaikki, mikä liittyy uskontoon, ei ole helposti tunnistettavaa, etenkin jos sen ilmaisuun ei käytetä traditionaaliselle uskonnolle tyypillistä uskonnollista kieltä. Mutta onko uskonto määriteltävissä ja tunnistettavissa ilman siihen liitettävää uskonnollista kieltä ja kuka määrittää, mikä on uskonnollista kieltä? Toisaalta traditionaalisen uskonnon vaikutukset yhteiskunnassa ovat epäsuoria ja niiden välittymisen mekanismit tunnetaan vielä melko huonosti. Esimerkiksi kansalaisuusajattelun kehittymisessä uskonnollisten ajattelijoiden merkitystä on saatettu aliarvioida aatehistoriallisessa tutkimuksessa (Poulter 2013: 65). Menetelmällisesti ei kuitenkaan ole hedelmällisintä lähestyä kysymystä kapeasti pelkästään teologisen opin näkökulmasta, koska se koskettaa etupäässä teologeja eikä maallikoita. Uskonnollista ajattelua ja sen epäsuoria vaikutuksia onkin hedelmällisempää tarkastella laajemmin 34 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 kiinnittämällä huomiota siihen, mitä eri toimijat tekevät ja sanovat, tutkimalla heidän vuorovaikutustaan ja kannanottojaan sekä ajattelunsa kehittymistä. Siihen antaa hyvät eväät muun muassa aatehistoriallinen, kulttuurihistoriallinen sekä retoriikan tutkimus. Kiinnostava avaus on myös implisiittisen uskonnollisen argumentoinnin tarkastelu talouden ja ympäristönsuojelun vuoropuhelussa (Nelson 2014). Monitieteisen tutkimusverkoston, kuten ProFini 2017, suurin anti lienee nimenomaan monitahoisen keskustelun edistäminen. Siihen tähtäävät myös seuraavat verkoston tapahtumat, kuten ”Pyhä raha – onko talous uskonto?” (Helsinki, 15.–16.9.2016). Tuloksena keskustelun edistämisestä on syvenevä ymmärrys niistä hienosyisistä versoista, joita reformaation vaikutuksesta edelleen Suomen aatemaailmaan kasvaa. Tilaa ja tilausta tutkimukselle siis on. Ja nyt on aika tähän tarttua! Kirjallisuus Andersen, S. 2013. Can we still do Lutheran political theo logy? Studia Theologica. Nordic Journal of Theology. 67(2): 110–127. Arneson, J. ja B. Wittrock (toim.). 2012. Nordic Paths to Modernity. Oxford: Berghahn Books. Banchoff, T. ja R. Wuthnow (toim.) 2011. Religion and the Global Politics of Human Rights. Oxford: Oxford University Press. Berner, A.-S. 2015. Arkkipiispa Kari Mäkinen: Kirkon tehtävä ei ole puolustaa Suomen etua. Helsingin Sanomat 13.9.2015. Gane, N. 2008. Religion, theology and culture: Introduction. Theory Culture and Society 25(7–8): 119–123. Gane, N. 2012. Max Weber and Contemporary Capitalism. Basingstoke: Palgrave MacMillan. Gentile, E. 2006. Politics as Religion. Princeton, NJ: Princeton University Press. Gregory, B. S. 2012. The Unintended Reformation: How a Religious Revolution Secularized Society. Cambridge, MA: Belknap Press of Harvard University Press. Hallamaa, J. (toim.), S. Knuuttila, M. Kotiranta ja A. Raunio 1999. Rahan teologia ja Euroopan kirkot: Lopun ajan sosiaalietiikka. Juva: Atena Kustannus Oy. Ihalainen, P. 2005. Lutheran national community in 18th century Sweden and 21st century Finland. Redescriptions: Yearbook of Political Thought and Conceptual History 9: 80–112. Juergensmeyer, M. 2013. The sociotheological turn. Journal of the American Academy of Religion 81(4): 939–948. Kersbergen, K. van ja P. Manow (toim.) 2009. Religion, Class Coalitions, and Welfare States. New York: CUP. Nelson, R. H. 2014. New Holy Wars: Economic Religion versus Environmental Religion in Contemporary America, uudistettu painos. University Park: Pennsylvania State University Press. Nelson, R. H. 2012. Is Max Weber newly relevant? The Protestant-Catholic divide in Europe today. Finnish Journal of Theology 5. Norris, P. ja Inglehart, R. 2011. Sacred and Secular: Religion and Politics Worldwide, 2. painos. Cambridge: Cambridge University Press. Ojakangas, M. 2015. Lutheranism and Nordic Bio-Politics. Retfaerd. Nordisk juridisk tidsskrift 38(3): 5–23. Poulter, S. 2013. Kansalaisena maallistuneessa maailmassa: Koulun uskonnonopetuksen yhteiskunnallisen tehtävän tarkastelua. Helsinki: Suomen ainedidaktinen tutkimusseura. Saarinen, R. 2005. Otsa hiessä: Luterilaisuuden vaikutus suomalaiseen ajatteluun. niin & näin: filosofinen aikakauslehti 12(3): 79–84. Sihvola, J. 2011. Maailmankansalaisen uskonto. Helsinki: Otava. Taylor, C. 2007. A Secular Age. Cambridge, MA: Belknap Press of Harvard University Press. Tröhler, D. 2011. Languages of Education: Protestant Legacies, National Identities, and Global Aspirations. London: Routledge. Weidner, D. 2012. Return of religion, theological turn? The humanities and their religious wound. The Future of the Humanities and the Order of Academic Disciplines, Summer Workshop 2012 Reader, 9–12 August 2012, The Van Leer Jerusalem Institute. http://mhc.tau. ac.il/en/wp-content/uploads/2014/02/FH-2012-Workshop-ReaderA.pdf. Woodberry, R. D. 2012. The missionary roots of liberal democracy. American Political Science Review 106(2): 244–274. Vries, H. de ja Sullivan, L. E. (toim.) 2006. Political Theologies: Public Religions in a Post-Secular World. New York: Fordham University Press. Kaius Sinnemäki on filosofian tohtori ja tutkija Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa. Anneli Portman on valtiotieteiden tohtori ja tuntiopettaja Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella. Jouni Tilli on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella. HELSINGIN BIOPANKKI Helsingin yliopiston patologian tuore professori Olli Carpén piti professoriluentonsa biopankeista yksilöllistetyn lääketieteen vauhdittajina. Yli miljoonan potilaan näytteet siirretään tänä keväänä Helsingin Biopankkiin. Siirto on mittakaavassaan Suomen suurin. HUSin tutkimusstrategian kärkihankkeisiin kuuluvasta Biopankista odotetaan uutta lääketieteen innovaatiolähdettä. Siirron jälkeen Helsingin Biopankki on Suomen suurin yliopistosairaalan yhteydessä toimiva biopankki. Helsingin Biopankin toimintaan osallistuvat muut perustajaosakkaat ovat Helsingin yliopisto sekä Carea ja Eksote. Helsingin Biopankki on osa Helsinki Health Capital -konseptia. Biopankin kautta potilaan näytteitä ja tietoja voidaan käyttää korkeatasoiseen tutkimustyöhön sairauksien syiden selvittämiseksi ja uusien hoitojen kehittämiseksi. ”Biopankit luovat hyvän edellytyksen sille, että maamme sairaaloiden potilaat saavat myös tulevaisuudessa tehokasta ja laadukasta hoitoa. Uudet hoitoinnovaatiot antavat puolestaan kotimaisille terveysteknologioiden kehittäjille lisää vientimahdollisuuksia. On täysin mahdollista, että juuri terveysala synnyttää Suomeen sen kauan kaivatun uuden Nokian”, HUSin tutkimusjohtaja, professori Anne Pitkäranta arvioi. Lääketieteellisissä tutkimuksissa tarvitaan usein mittavien kansainvälisten aineistojen yhdistämistä. Suomi onkin yksi biopankkitoiminnan edelläkävijämaista maailmalla. Tätä kehitystä tukee valtioneuvoston tekemä, kansainvälisestikin merkittävä päätös 17 miljoonaa euron sijoituksesta kansalliseen genomikeskukseen, syöpäkeskukseen ja biopankkitoimintaan. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 35 Ihmiskunta ei ole maailma Eero Paloheimo ”Miksei kukaan tee mitään?” on tuttu kysymys maailman menosta. Yleensä kysyjä ei itse tee, ei aio tehdä eikä kuvittelekaan tekevänsä mitään muiden kuin itsensä eteen. Hyvä niin. On paljon niitäkin, jotka eivät huolehdi edes itsestään. Kysymys on myös perusteeton, sillä viimeaikaisia, tunnettujakin vastaesimerkkejä on useita: 29.2.2016 Edward O. Wilson julkaisemassaan esseessä: ”Puolet maapallon pinta-alasta ja merialueesta tulisi varata luonnonsuojelulle.” 22.2.2016 Bill Gates vuosittaisessa kirjeessään: ”Maailma tarvitsee ihmeen selvitäkseen ilmastonmuutoksesta. Sanoessani ’ihmeen’ en tarkoita, että se olisi mahdoton. Ihmeitä on nähty ennenkin.” 29.2.2016 Leonardo DiCaprio Oscar-gaalassa: ”Ilmastonmuutos on todellinen. Se on vaarallisin lajiamme kohtaava uhka. Maailman johtajat: on aika vastata ihmiskunnan suurimpaan haasteeseen.” Monet ovat käyttäneet pääosan elämästään jossain muodossa maailman pelastamiseen. Mutta heitä vastassa on suurempi joukko, joka on vakuuttanut, että asiat ovat paremmin kuin koskaan. Molemmat ovat oikeassa – jälkimmäiset tosin lyhytjänteisellä ja puolueellisella tavalla. Planeetta ja ihmiskunta On todennäköistä, että maailmankaikkeuden sataan miljardiin galaksiin kätkeytyy ainakin kymmenen miljardia sellaista planeettaa, joissa on tietoista elämää. Siis enemmän kuin maapallolla on ihmisiä. Kuvitelkaamme ajatusleikkinä, että olisi neutraali tarkkailija, joka luokittelisi nuo planeetat ja antaisi niille arvosanoja. Suurella osalla planeetoista eläisi useita eliölajeja ja monilla jokin evoluution kärkiolento, joka pitäisi itsevaltaista komentoa omalla taivaankappaleellaan. Rikkaimmilla planeetoilla on miljoonia eri eliölajeja ja joillakin ne olisi- 36 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 vat onnistuneet säilyttämään elämän tasapainon satojen tuhansien vuosien ajan. Mihin arvioijamme mahtaisi kiinnittää huomionsa löydet tyään Linnunradasta Maa-planeetan? Saisimmeko hyvät pisteet? Hän varmaan ihastuisi planeettamme vuoriin ja monimuotoisiin vesistöihin, ilmakehään ja pilviin, koralliriuttoihin, sademetsiin, hiekkarantoihin, auringon nousuihin ja laskuihin, jäätikköihin, saaristoihin, aavikoihin, pakahduttavaan lajirikkauteen, ehkä kaupunkeihin ja teihinkin. Hän huomaisi, että planeetan miljoonat eliölajit ovat kehittyneet evoluution polveilevassa virrassa noin 3,5 miljardin vuoden aikana. Hän haltioituisi planeetan erilaisista ilmastoista, vuodenaikojen vaihteluista ja vuorokausien valoisuuseroista, jotka tietysti ovat perustana lajirunsaudelle. Tarkkailija kiinnittäisi tietysti huomionsa myös planeetan valtalajiin, joka on ollut maisemissa vasta katoavan lyhyen ajan, 0,00001-osan, elämän koko kestosta. Se on kuin viisi minuuttia vuodesta. Tämä laji – Cro Magnon – on katsonut asiakseen lisääntyä, kehittää työkaluja, muokata maisemia, orjuuttaa, käyttää hyväkseen kaikkea näkemäänsä ja rehvastella omalla aikaansaannoksellaan, jota kutsuu kulttuuriksi. Laji on sotainen ja vallanhimoinen. Sen tuhotekniikan ilkein osa on ollut olemassa vasta kolmen sekunnin ajan – tuossa aikaisemmassa, vuoden mittakaavassa tarkasteltuna. Näyttää siltä, että laji on nyt raiskaamassa planeettansa arvokkaimman perinnön vielä tuotakin lyhemmän ajanjakson kuluessa. Tarkkailija kiinnittäisi huomionsa ihmisen arvomaailmaan, joka on kapea-alainen ja pinnallinen. Valta-asema planeetan lajien joukossa ei vielä näytä sille riittävän, vaan otus tuhlaa resursseja myös sisäiseen valtataisteluunsa. Lajin pöyristyttävä asennevirhe näyttää olevan täydel- linen piittaamattomuus itse taivaankappaleesta. Sille lajin etu on synonyymi planeetan edulle. Valta ja erityisesti sen alalaji talousvalta ovat lajin enemmistön yksisilmäisesti hyväksymä päämäärä. Hallitsevalla kulttuuriolennolla ei ole pitkän tähtäyksen suunnitelmaa planeetan tulevaisuudesta, vaan laji touhottaa millisekunnin aikataululla – taas tuossa aikaisemmassa mittakaavassa ilmaistuna. Tarkkailija päätteleekin, että evoluution kärkiolento saattaa muuttua planeettansa vakavaksi sairaudeksi. Paraneminen tuosta taudista edellyttäisi lajin syvällistä itsekritiikkiä ja jyrkkää asennemuutosta omiin oikeuksiinsa. Rehellisen arvioinnin puuttuminen ja sen korvaaminen perusteettomalla omahyväisyydellä on muodostunut planeetan suurimmaksi ongelmaksi. Tarkkailija jatkaa tarkastuskierrostaan kohti Linnunradan naapurigalaksia ja jättää pienen viestin tuolle Maan joukolle, joka nimittää itseäänihmiskunnaksi. Se sisältää kolme kohtaa. Arvot Tarkkailija kiinnittää viestissään aluksi huomion arvojen näivettymiseen. Vallan alalaji, talousvalta, on takertunut aineellisen suuruuden pysyväksi kylkiäiseksi. Asenne on lyhytjänteinen. Se painottaa hyvän asemesta vahvan oikeutta ja tämän vuoksi määrää, ei laatua. Asenteen eettinen ja esteettinen pohja on olematon. Tarkkailija kehottaa ihmiskuntaa tuomitsemaan kapeaalaisen itsetyytyväisyyden, pohtimaan planeetan tulevaisuutta vähintään tuhansien vuosien aikajänteellä, arvostamaan elämän muovautumisen aikana syntynyttä korvaamatonta luonnonrikkautta, sen eettistä ja esteettistä loistokkuutta sekä luomaan planeetalleen syvällisen ja kauaskantoisen suunnitelman pinnallisen ja pikkusieluisen valtataistelun asemesta. Tarkkailija kirjoittaa, että pitkällä tähtäyksellä maapallo voisi kehittyä jättimäiseksi avaruuden taideteokseksi, jossa kaikki elämän muodot kypsyisivät rinnakkain, kaikilla olisi olemassaolon oikeutuksensa, ihmiskunta säilyisi määrällisesti kohtuullisena vuosituhannesta toiseen ja harjoittaisi kulttuuriaan materiaalien ja ener gian kierron kauniina sivuvirtana. Hän kehottaa torjumaan uskontojen vahingolliset vaikutukset ja ihmiskeskeisen etiikan harhan. Hän muistuttaa myös, että kauneus on luonnonmukaisuutta, ei päinvastoin. Erityisesti hän varoittaa ilmiöstä, joka salakavalasti on soluttautunut taudin särkylääkkeeksi. Se toimii huumeena ja vieraannuttaa laajat ihmisryhmät vakavista ongelmista. Viihde lukemattomissa muodoissaan saa ihmiset sokeiksi kaikille vaaroille, jotka uhkaavat planeettaa seuraavien vuosikymmenten aikana. Ihmiskunta piehtaroi hetken nautinnossa, kiillossa ja tavarassa. Ihmiskunnalla olisi mahdollisuus vielä kehittyä galaksinsa suureksi taiteilijaksi. Nyt se on hyvää vauhtia ränsistymässä viihdepelleksi. Mutta tarkkailija ymmärtää, että perustava asennemuutos tarvitsee sukupolvien pohdinnan tullakseen hyväksytyksi, sillä Cro Magnon on laumaeliö. Toiminta Vierailunsa aikana tarkkailija havaitsee hämmästyksekseen huvittavan piirteen ihmiskunnan ajankäytössä. Muut elolliset olennot eivät tuota mallia ole omaksuneet. Valtaisan painoarvon – joka tietysti perustuu edellä eriteltyihin asennevääristymiin – on saanut toimintapari, joka näyttää sisäisesti ja vastavuoroisesti ruokkivan itseään. Ihminen nimittää sitä tuotannon ja kulutuksen liitoksi. Käsittämättömästä syystä tuo kokonaisuus – ja ennen muuta sen volyymi – on muodostunut tavoiteltavaksi arvoksi. Sen suuruutta mittaillaan, siitä kilpaillaan, taistellaan ja sen mittapuilla menestyneet yksilöt ja kansoiksi nimitetyt joukkiot nousevat arvostetuiksi olioiksi. Näyttää siltä, että planeetan kärkiolento on haksahtanut syvempää tarkoitusta vailla olevan kokonaisuuden palvelijaksi huomaamattaan. Tarkkailija on havainnut saman sukuisia ilmiöi tä jo joillakin aikaisemmilla vierailukohteillaan ja huomannut, että tarkoitukseton mellastaminen johtaa lyhyessä ajassa taivaankappaleen ränsistymiseen ja lopulta myös touhun isännän, kärkiolentona itseään pitävän eliön kärsimyksiin. Ennen tuota lopputulosta on koko luomakunta, kuten ihmiskunta kaikkea elollista leikkisästi kutsuu, saanut ikävällä tavalla tuntea nahoissaan hölmöilyn seuraukset. Prosessilla on T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 37 kiihtyvä luonne ja tämä on jäänyt kärkiolennolta huomaamatta. Toiminnan syvemmän tarkoituksen puuttumisesta närkästyneenä lisää tarkkailija planeetalle jättämäänsä kirjelappuseen huomautuksen siitä, että entropia etenee maailmankaikkeudessa muutenkin ja sen tarkoituksellisesta lisäämisestä ei sählärille hyvä seuraa. Hän varoittaa viestissään vakavasti lyhytjänteisestä toiminnasta ja sen tulosten pinnallisesta arvostuksesta. Hän kehottaa kärkiolentoa keskittymään syvempään henkisyyteen ja kulttuuriin sekä arvioimaan toimintansa tuloksia tuhansien vuosien mittatikulla. Tässäkin asiassa vieraileva tarkkailija haluaa lopuksi painottaa erästä keskeistä seikkaa. Hän on huomannut, että vuosisatojen saatossa kärkiolennon yksilöluku on kasvanut käsittämättömän suureksi. Hän kehottaa kärkiolentoa vertaamaan lukumääräänsä läheisten sukulaistensa, vuorigorillojen lukumäärään. Jokaista vuorigorillaa kohti planeetalla on 10 miljoonaa ihmisolentoa. Itseään vielä läheisemmät eliöt, kuten neandertalilaiset, on Cro Magnon eliminoinut jo kokonaan. Tämä rötöstely ei kestä mitään kriittistä tarkastelua, ei eettistä eikä esteettistä. Erityisen painokkaasti tarkkailija kehottaa pohtimaan, mikä olisi sellaisen ihmiskunnan koko, jonka planeetta sietäisi vuosituhannesta toiseen. Edelleen: mitkä ovat tuon valinnan keskeiset perustelut? Ja vielä: mikä olisi aikataulu tuloksen saavuttamiseksi, mitkä keinot päämäärään päätymiseksi? Ensiapu Tarkkailija on hyvistä neuvoistaan huolimatta alakuloinen. Hänelle jää tunne, että laumaeliö turvautuu asioita ratkaistessaan pitkään soveltamaansa keinoon, jolle on antanut korskean nimen: demokratia. Se on mukava ja leppoisa malli, jonka ihmiskunta aina sivuuttaa keskinäisissä sotatoimissaan. Siihen kuuluu kosolti valheellisuutta ja tekopyhyyttä, mutta laajalti omaksuttu opetus on, että miellyttävä valhe otetaan vastaan innostuneemmin kuin epämiellyttävä totuus. Käytäntönä ovat loputtomat kokoukset, istunnot, seminaarit, symposiot, työryhmät ja komiteat. Tähän jaaritteluun tuhrautuu aikaa. 38 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 Tarkkailija ehdottaa rohkeaa muutosta koko maailmaa koskevaan päätöksentekoon. Globaalit kysymykset, kuten väestönkasvu, maankäyttö, vesien ja lajirikkauden suojelu on alistettava poliittisesti riippumattomien, kiistattoman viisaiden lajitovereitten muodostamalle kollegiolle. Tarkkailijaa kummastuttaa myös ihmeellinen ristiriita. Miksi tuo kulttuurillaan ylvästelevä joukko – ihmiskunta – ei ole analysoinut tulevaisuutensa vaihtoehtoja, laatinut pitkän tähtäyksen suunnitelmia, tehnyt päätöksiä radikaaleista toimenpiteistä ja toimien vaatimasta aikataulusta? Miksi se ei esimerkiksi käytä tarjolla olevaa voimavaraa, sotajoukkoja, hyödyllisesti? Miksi tuota kokonaisuutta ei velvoiteta puolustamaan koko planeetan tulevaisuutta? Miksi sen annetaan olla vahingollisissa teoissa, tuhoamassa itseään ja oheistuotteena paljon muutakin? Sotavoimien suuntaaminen kohti hyvää tavoitetta olisi ratkaisu ilmiselviin, jättiläismäisiin ongelmiin (ks. http://unite-the-armies.org). Planeetta on valtavien haasteiden edessä, jotka useissa tapauksissa vaikuttavat toisiaan kiihdyttävästi. Sen ilmakehä, maa-alueet ja valtameret ovat suurten, vahingollisten muutosten kourissa ja sen loistavin piirre, eliölajien runsaus, on näivettymässä. Vaikka haitalliset muutokset kohdistuvat planeetan perusluonteeseen, ne väistämättä vahingoittavat myöhemmin myös ihmiskuntaa. Tarkkailija päättelee, että kysymys on joidenkin yksilöiden vallanhimosta, joka on sukupuoliseen kiimaan verrattava elävän olion piirre ja evoluution perustava polttoaine. Viisaus ja vallanhimo eivät näytä viihtyvän samassa yksilössä. Kun tuo haitallinen piirre yhdistyy sitten laumaeläimen tottelevaisuuteen, on lopputulos mikä on. Jopa älymystöksi itseään kutsuva kärkiolennon osajoukko on juonessa mukana. Valtavia resursseja suunnataan vallanhimon tyydyttämiseen, vaikka ne olisivat käytettävissä viisauden työkaluiksi. Tiivistetysti tarkkailija toteaa, että hieno planeetta Maa ansaitsisi paremman ihmiskunnan. Ja päättää viestinsä lopulta kysymykseen: ”Miksei jokainen tee edes jotain?” Kirjoittaja on tekniikan tohtori ja tietokirjailija. LYHYESTI ”SUURI TYYLI” – ERIK TAWASTSTJERNA 100 VUOTTA Professori Erik Tawaststjernan syntymästä (1916–93) tulee lokakuussa kuluneeksi sata vuotta. Kansalliskirjastossa on avattu yleisölle näyttely, joka esittelee monipuolisesti tämän legendaarisen yliopisto-opettajan, musiikintutkijan, arvostelijan, pianistin ja pedagogin vaiheita ja saavutuksia. Tawaststjernan elämä keskittyi olennaisesti Jean Sibeliuksen elämäkerran kirjoittamiseen ja julkaisemiseen viitenä niteenä (1965–1988) suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi sekä osittain venäjäksi. Hänen väitöskirjansa käsitteli Sibeliuksen pianotuotantoa, ja pianistina hän äänitti suomalaista musiikkia eri maiden radioissa. Tawaststjerna toimi Helsingin yliopiston musiikkitieteen professorina vuosina 1960– 1983 ja Suomen Akatemian tutkijaprofessorina vuosina 1977–1983. Tawastjsternasta kehittyi yleisönsä vangitseva puhuja, joka teki radioesitelmillään myös musiikkitieteen suosituksi laajoissa piireissä. Hän oli musiikkiarvostelijana lahjakas esseisti, jonka työskentelytavoista on monia tarinoita, sekä aikansa vaikutusvaltaisimpia ja värikkäimpiä musiikkipersoonallisuuksia. Näyttely valottaa hänen maailmaansa, näkemyksiään taiteesta, kulttuurihistoriasta, estetiikasta ja elämästä ylipäätään. Näyttely on Kansalliskirjaston Café Rotundassa (23.5.–22.10.2016). Filosofi Georg Henrik von Wrightin satavuotisnäyttely ”Ajatus ja julistus” jatkuu myös Kansalliskirjastossa (26.8. asti). Muistelmissaan von Wright kertoo, että hän tuli ylioppilaaksi samana vuonna kuin Tawaststjerna ja että he kävivät opiskeluaikana yhdessä klassisen musiikin konserteissa. Myöhemmin hän seurasi Sibelius-monografian syntyä, jota Tawaststjerna luki ääneen hänelle ja hänen Elisabeth-vaimolleen. Tawaststjerna kirjoitti myös muistikuvia lapsuudestaan, jotka hän julkaisi Voces intimae -nimellä vuonna 1990. Hän mainitsee kirjassa, että hänen kohtalokseen muodostui Helsingissä Katajanokka. von Wright asui puolestaan pitkään Eiran kaupunginosassa. Osa Eiranpuistoa on juuri nimitetty Georg Henrik von Wrightin terassiksi. ARKI AVARUUSASEMALLA Suomalaistaustainen astronautti, komentaja Timothy Kopra vieraili tiedekeskus Heurekassa vuonna 2010. Nyt hän on Maata kiertävällä kansainvälisellä avaruusasemalla ja ehdotti muutama viikko sitten Heurekalle puolen tunnin suoraa lähetystä avaruusasemalta. Suora yhteys avaruudesta NASAan ja sieltä Heurekaan oli toukokuun lopulla (27.5.2016). Suomalaiset lähettivät etukäteen Kopralle yli sata kysymystä, joista ennätettiin kysyä 18 noin puoli tuntia kestäneen yhteyden aikana. Lähetystä edelsi suomalaisten tiedetoimittajien Jari Mäkisen ja Anne Liljeströmin esitys. Yhteys avaruudesta toimi erinomaisesti ja yllättävän pienellä viiveellä. Kopra esiintyi leppoisasti ja sympaattisesti. Hän vastasi esimerkiksi tällaisiin kysymyksiin: Onko avaruusasemalla ahdasta, kun joudutte olemaan pitkään samojen ihmisten kanssa? Onko sinulla vapaaaikaa avaruudessa? Mikä on kauneinta mitä olet nähnyt avaruudessa matkatessasi? ”Itse asiassa kansainvälinen avaruusasema tuntuu yllättävän suurelta, koska painottomuudessa voi käyttää jokaista pintaa lattiana ja kellua toisten ohitse vaikka yläpuolelta... Huomenna lauantaina nukun pitkään, ja sitten hommiini kuuluu imuroiminen, joka täälläkin on hyvin tärkeää. Sitten olen ajatellut valokuvata, ja tietysti soittaa kotiin… Myrskyt ja salamat ovat fantastisen upeita ylhäältä nähtyinä, ja kun ava- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 39 ruusasema meni revontulien lävitse, kylvimme vihreässä valossa. Öisten kaupunkien valot ovat upeita, samoin Suomen metsät ja rannat, jotka valokuvasinkin.” NASAn tallenne koko lähetyksestä on nähtävissä osoitteessa: http://media.heureka.fi/kopra2016/ LOKI-PALVELU Kaikille meren ystäville ja rannikolla lomaileville on julkaistu uusi yhteinen verkkopalvelu, Loki. John Nurmisen Säätiön ja suomalaisten merimuseoiden toteuttama maksuton verkkopalvelu opastaa merellisten retkien ja kesäisten rannikkoseikkailujen suunnittelussa sekä kulttuurihistoriallisen tiedonjanon sammuttamisessa. Palvelu kokoaa (osoitteessa www.lokistories.fi) kartalle merenkulkijoiden ja merellisten organisaatioiden jakamia tarinoita, museoiden kiinnostavimpia sisältöjä sekä parhaita retkikohdevinkkejä Suomen rannikoilta ja saaristosta. Verkkokartta on hyödyllinen apuväline myös kesäisten saaristoreissujen tai veneretkien suunnittelussa, sillä Loki on suunniteltu palvelemaan selaajaansa myös erilaisilla mobiililaitteilla. Ensimmäiset lokimerkinnät ovat muun muassa suomalaisten merimuseoiden, Yle Elävän arkiston ja Suomen majakkaseuran tekemiä. Museoiden ja muiden merellisten tahojen ohella kuka tahansa palveluun kirjautunut meren ystävä voi kiinnittää Lokin kartalle oman tarinansa. Loki palvelee suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi sekä sisältää kaksi vaihtoehtoista karttanäkymää meriväylineen. Lokin yksi keskeinen tehtävä on pidentää ja syventää museokäyntiä. Palvelu julkistettiin Merikeskus Forum Marinumin uuden ”Töissä merellä” -päänäyttelyn avajaisten yhteydessä 12.5.2016. Palvelu on tehty yhteistyössä John Nurmisen Säätiön sekä Ahvenanmaan merenkulkumuseon, Merikeskus Forum Marinumin, Rauman merimuseon sekä Suomen merimuseon kanssa. Palvelun toteutuksesta vastaa Futurice Oy ja sitä ovat rahoittaneet Jane ja Aatos Erkon Säätiö sekä Jenny ja Antti Wihurin rahasto. 40 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 UUSI TUTKIMUSALUS TVÄRMINNEEN Helsingin yliopisto on päättänyt hankkia noin 1,7 miljoonan euron arvoisen uuden tutkimusaluksen Tvärminnen eläintieteelliselle tutkimusasemalle. Uusi alus on 16 metriä pitkä katamaraani, joka soveltuu rannikonläheiseen tutkimukseen. Katamaraani varustetaan tarkoituksenmukaisilla nostimilla ja vinsseillä sekä nykyaikaisella näytteenottovälineistöllä. Lisäksi aluksella on tilaa enintään 30 hengen kurssi- ja tutkimusryhmille. Uusi alus otetaan näillä näkymin käyttöön ennen vuoden 2017 loppua Suomen 100-vuotisjuhlan yhteydessä. Rahoitusta hankintaan saatiin lahjoituksista, jotka ohjattiin vuorineuvos Stig Gustavsonin merkkipäiväkeräykseen. Alus tulee merkittävästi parantamaan Tvärminnen mahdollisuuksia harjoittaa korkealaatuista ja nykyaikaista merentutkimusta rannikkoympäristössä. Uusi alus kasvattaa myös Suomen kapasiteettia rannikonläheisessä Itämeri-tutkimuksessa ja merentutkimuksessa kansanvälisellä huipputasolla. Ilari Hetemäki KESKUSTELUA Läpinäkyvyyttä kilpailuun tutkimusrahoituksesta Atte Oksanen ja Pekka Räsänen Tutkimuksemme (Oksanen ja Räsänen 2016) tarkastelee Suomen Akatemian rahoittamien hankkeiden korkeatasoisia tutkimusnäyttöjä julkaisu- ja viitetietojen perusteella. Vastaavaa hankekohtaista julkaisu- ja viitetietoja koskevaa selvitystä ei ole tehty aiemmin. Tutkimuksesta nousi keskustelu, joka koski pitkälti Scopus-tietokantaa ja sen soveltuvuutta kulttuuri- ja yhteiskuntatieteisiin. Vaihtoehdoksi Suomen Akatemian edustajat ovat tarjonneet kotimaista Juuli-tietokantaa, jossa on mukana kirjava joukko eritasoisia julkaisuja. Heidän selvityksensä tukee päätelmiämme julkaisujen niukkuudesta rahoitetuissa hankkeissa, vaikka he eivät huomioi tieteenalakohtaisia eroja. nan Julkaisufoorumihankeen (JUFO) luokituksella pyritään kuvaamaan julkaisujen laatua. Selvitimme, kuinka hyvin julkaisufoorumin ”korkeimman tason” (3) ja ”johtavan tason” (2) julkaisut löytyvät Scopuksesta. Humanististen tieteiden ja yhteiskuntatieteiden tason 3 julkaisuista (N=404) 98,9 prosenttia on Scopuksessa ja tason 2 (N=1417) julkaisuistakin 93,2 prosenttia. Scopus on näin ollen JUFOn valossa erittäin kattava kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden tarkasteluun, ja sieltä löytyvät lähes kaikki parhaimmat tieteelliset julkaisut. Auranen ja Nuutinen vetoavat Suomen Akatemian huippuyksiköitä käsittelevään raporttiin, jossa hyödynnetään Scopukseen rinnastettavaa Web of Science -tietokantaa (CWTS Leiden University 2015). Toinen heidän viittaamansa raportti (OKM 2014, 79) kertoo yleisellä tasolla Akatemian rahoittamien tutkijoiden menestymisestä verrattuna kotimaisiin ja ulkomaisiin tutkijoihin. Olennaisempaa olisi nähdä, miten miltei miljoonarahoituksia saavat suomalaistutkijat pärjäävät verrattaessa heitä muualla maailmalla vastaavia resursseja saaneisiin tutkijoihin. Tällainen selvitys olisi tehtävissä eri tieteenaloittain. Scopus on kattava tietokanta Tieteenalojen käytännöt muuttuvat Otto Auranen ja Anu Nuutinen esittivät Tieteessä tapahtuu -lehden viime numerossa oman tulkintansa Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan rahoittaman tutkimuksen tuotoksista. Aurasen ja Nuutisen tuntemus eri tieteenalojen julkaisukäytännöistä ja tieteellisistä tietokannoista on puutteellista, vaikka kirjoittajat toimivat tiedeasiantuntijoina Suomen Akatemiassa. Korjaamme seuraavassa kirjoittajien virheellisiä argumentteja. Tutkimuksemme kartoitti hankkeiden korkeatasoisia ja vertaisarvioituja julkaisuja. Nykyisin Web of Sciencen ja Scopuksen kaltaiset tietokannat ovat tärkeitä, koska julkaisumarkkinoilla on paljon epämääräisiä toimijoita ja roskakustantajia (Beall 2016; ks. myös Bohannon 2013). Osa maailmalla roskakategoriaan luokitelluista kustantajista ja julkaisuista kelpaa esimerkiksi Aurasen ja Nuutisen suosimaan Juuli-tietokantaan. Suomessa Tieteellisten Seurain Valtuuskun- Korostamme artikkelissamme, että ”julkaisu- ja viitetietoja on […] tulkittava varoen ja tarkoin eivätkä kaikki alat ole täysin vertailukelpoisia” (Oksanen ja Räsänen 2016, 17). Aurasen ja Nuutisen ehdottama alakohtainen normalisointi ei poista ongelmia. Tällaisen operaation myötä tehokkaammat tieteenalat vain kärsivät suhteessa vähemmän tehokkaisiin. Aurasen ja Nuutisen kirjoituksessa on esitetty ongelmallisia argumentteja. Yksi näistä koskee T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 41 monografiajulkaisemista verrattuna artikkelijulkaisemiseen. Tieteellisten monografioiden julkaiseminen on kustantajille bisnestä ja arvioin tikäytännöt kirjavia. Nykyisin monografian asema tärkeimpänä tieteellisenä tuotoksena on lähes kaikilla tieteenaloilla kyseenalainen. Humanistit ja yhteiskuntatieteilijät korostavat mielellään tieteidenvälisiä eroja. Etenkin julkaisupassiiviset tutkijat jaksavat muistuttaa, kuinka toisten tutkijoiden ansiot ovat vain tiimityön hedelmiä. Kulttuuri- ja yhteiskuntatieteet hyötyisivät julkaisukäytäntöjensä modernisoimisesta. Ei ole esimerkiksi mitään syytä, miksi kirjallisuustieteessä tai historiassa ei voitaisi siirtyä yhteisjulkaisemiseen. Kyse ei ole vain julkaisumääristä vaan myös siitä, että tutkimusryhmissä saadaan aikaan parempaa laatua. Muutamien tieteenalojen näytöt ovat heikkoja. Esimerkiksi sosiaalitieteissä julkaistaan keskimäärin hyvin vähän, vaikka nykyään sosiaalitieteilijät julkaisevat yhdessä. Tulos ei ole yllättävä, kun otetaan huomioon, miten vähäisillä meriiteillä tutkimusrahoituksia myönnetään. Esimerkiksi European Research Council (ERC) ja vastaavat rahoittajat painottavat tutkijoiden ansioita Akatemiaa enemmän. Akatemiankin olisi syytä edetä tähän suuntaan. Aiempi julkaisuhistoria luo luotettavan ennusteen tutkijan tulevaisuudessa keräämästä impaktista (Acuna ym. 2012). Hakemusten määrä ja laatu Toinen keskeinen ongelma Aurasen ja Nuutisen kirjoituksessa liittyy siihen, että kirjoituksessa viitataan hakemusten laatuun. Painopiste on ”tutkimussuunnitelman tieteellisessä laadussa eikä hakijoiden aiemmissa ansioissa” (Auranen ja Nuutinen 2016, 51). Akatemian ratkaisu näyttää olevan hyvin erilainen kuin esimerkiksi ERC:n, joka arvioi tutkimussuunnitelmaa tutkijan aiempien näyttöjen valossa. Auranen ja Nuutinen esittelevät yliopistoittain lukuja hakemusten määristä ja rahoitusmyönnöistä todistuksena sille, ettei Helsingin yliopistoa ole suosittu rahoituspäätöksiä tehtäessä. Tämä on hyvä periaate, mutta lähetettyjen hakemusten määrä tulisi pitää erillään hakemusten laadusta. Akatemia on todennut, että tieteen 42 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 taso vaihtelee eri yliopistoissa (esim. SA 2014). Aurasen ja Nuutisen ensisijaisena tarkoituksena lienee puolustaa Suomen Akatemian vakiintuneita käytäntöjä ja peitellä arviointiprosesseihin mahdollisesti liittyviä ongelmia. Loppujen lopuksihan iso joukko arvioituja hakemuksia päätyy kulloisenkin toimikunnan kokoukseen päätettäväksi. Pienessä maassa olisi entistäkin tärkeämpää panostaa hakuprosessien läpinäkyvyyteen. Akatemian käytännöt edustavat vanhaa ja mennyttä tiedemaailmaa, jolloin virkoja ja rahoituksia oli tapana jakaa kavereille. Avoin ja läpinäkyvä kilpailu on nyt murtamassa tätä asetelmaa. Akatemia ilmoitti huhtikuun lopulla 2016 uudistuksista akatemiatutkijan ja tutkijatohtorin rahoitusmuotoihin. Akatemian toiminnassa ja tiedeviestinnässä on parannettavaa ja olisi hyvä, jos iso yhteiskunnallinen toimija tuntisi oman vastuunsa rahoittajana. Mikäli Suomi haluaa pysyä kiinni huipputieteessä, on tärkeää jatkaa keskustelua eri tieteenalojen julkaisukäytännöistä ja niiden uudistustarpeista. Kirjallisuus Acuna, D. E., Allesina, S., ja Kording, K. P. (2012). Future impact: Predicting scientific success. Nature, 489(7415), 201–202. Auranen, Otto ja Nuutinen, Anu (2016). Bibliometriikka on hyvä renki mutta huono isäntä. Tieteessä tapahtuu, 34(3), 49–53. Beall, J. (2016) Beall’s List: Potential, possible, or probable predatory open-access publishers. https://scholarlyoa. com/publishers/. Viitattu 23.5.2016. Bohannon, J. (2013). Who’s afraid of peer review. Science, 342(6154), 60–65. CWTS Leiden University (2015): Bibliometric impact analysis of the Academy of Finland’s Centre of Excellence Programmes. CWTS Bibliometric report. http://www.aka. fi/globalassets/31huippuyksikot/cwts_bibliometric_ impact_coe_programmes_2015.pdf. Viitattu 23.5.2016. Ministry of Education and Culture (OKM) 2015. Evaluation of the Academy of Finland. Reports of the Ministry of Education and Culture, Finland 2013:14. http://www. minedu.fi/export/sites/default/. Viitattu 23.5.2016 Oksanen, Atte ja Räsänen, Pekka (2016). Suomen Akatemian rahoittaman tutkimuksen tieteelliset tuotokset kulttuurija yhteiskuntatieteissä. Tieteessä tapahtuu, 34(3), 16–23. Suomen Akatemia (SA) (2014) Tieteen tila 2014. http:// www.aka.fi/globalassets/awanhat/documents/tiedostot/julkaisut/aka_tieteen_tila_yhteenveto_2014_web. pdf. Viitattu 23.5.2016 Atte Oksanen on sosiaalipsykologian apulaisprofessori ja Pekka Räsänen taloussosiologian professori. Tutkimuksen rahoitusjärjestelmä pantava remonttiin Pekka Sulkunen Tutkimuksen heikkenevästä tasosta ja rahoituksen tarkoituksenmukaisuudesta on oltu tietoisia jo useamman vuoden ajan. Yksi konkreettinen muistutus siitä on viime numerossa ilmestynyt Atte Oksasen ja Pekka Räsäsen laskelma, jossa osoitetaan Suomen Akatemian rahoittamien hankkeiden alhainen julkaisumäärä. Julkaisujen laskeminen on vain yksi tapa arvioida tutkimuksen tuottavuutta, eikä paras mahdollinen. Tosiasia kuitenkin on, että Suomen tutkimusjärjestelmä on vanhentunut, ajautumassa kohti katastrofia ja kaipaa pikaisesti peruskorjausta. Akatemia ei ole yksin vastuussa. Yliopistojen, varsinkin Helsingin yliopiston, reaktio resurssien vähenemiseen vaikeuttaa tilannetta entisestään. Ongelmaa ei voi ratkaista yliopistojen ja korkeakoulujen sisäisillä organisaatiouudistuksilla eikä koko järjestelmän keskittämisellä, kuten usein ehdotetaan (esimerkiksi Arto Mustajoen ja Tuula Teeren raportti EVAlle 2015 ja UNIFIn Rakenteellisen kehittämisen loppuraportti 2015). Isotkin yliopistot ovat voimattomia, koska rahoituspäätökset tehdään niiden ulkopuolella: Suomen Akatemiassa, Tekesissä, ministeriöissä, yrityksissä, EU:ssa ja säätiöissä. Yliopistoilla ja varsinkaan niiden johdolla ei ole juuri mitään vaikutusta tutkimuksen ohjautumiseen. Apteekkirahojen poistaminen oli askel aivan väärään suuntaan. Helsingin yliopistossa ne tarjosivat edes pienen mahdollisuuden omarahoitteiseen tutkimukseen, josta yliopisto itse päätti. Ulkoinen rahoitus ohjautuu rahoittajien intressien ja näkemysten mukaan, mikä onkin hyvä lisä sekä moniarvoistava tekijä varsinkin humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä, mutta se ei saisi liiaksi määrätä tutkimuksen suuntaa. Esimerkiksi tohtoriopiskelijoiden osuus yliopistojen julkaisutuloksesta on huomattava, mutta yli- opistojen omat tutkijakoulut kattavat siitä tuskin kymmentä prosenttia. Tohtoreita tulee liikaa, vuonna 2015 lähes kolme sataa enemmän kuin opetus- ja kulttuuriministeriön tavoite eli 1 600 vuodessa. Yliopistoilla ei ole intressiä rajoittaa määrää, koska tohtoriopiskelijat tuovat tulospisteitä ja usein myös rahaa. Päärahoittajia ovat säätiöt, jotka tavoittelevat panostuksensa näkyvää vaikuttavuutta. Pääsyy tutkimuksen heikkoon tulokseen ja ennen muuta sen tasoon on tutkijoiden kehno asema. He ovat määräaikaisissa, lyhyissä työsuhteissa tai apurahojen varassa. Tutkimuksen siirtäminen kilpaillun rahoituksen piiriin ja pysyvien työsuhteiden karsiminen yliopistoissa on jyrkästi heikentänyt tutkijoiden uramahdollisuuksia. Valtion tutkimuslaitosten voimavarojen ohjaaminen yliopistoihin ja muualle kilpaillun rahoituksen piiriin on olennaisesti heikentänyt uramahdollisuuksia monilla aloilla. Yliopistojen irtisanomiset ilman nimitysprosessia vastaavaa sisällöllistä vertaisarviota ovat lisänneet akateemiseen uraan liittyvää epävarmuutta entisestään. Pahin tutkimuksen tasoa heikentävä tekijä on rahoituksen pirstaleisuus ja liioiteltu riskien hajauttaminen. Yksi akatemiahanke riittää kahden tohtorin palkkaamiseen neljäksi vuodeksi. Akatemian tutkimusrahoituksesta vain kymmenen prosenttia jaetaan isommille tutkimusryhmille. Periaate, että tutkijat otettaisiin koko rahoituskaudeksi, toteutuu harvoin, sillä työtarjouksia on otettava vastaan kesken projektinkin, jos se edistää työllistymistä jatkossa. Hankkeen suunnitteluun osallistuneet tutkijat tulevat siihen mukaan vasta, kun edellinen työsuhde päättyy, jolloin rahoituskaudesta on vain osa jäljellä. Kaksi vuotta ennen projektin päättymistä on taas ryhdyttävä hankkiutumaan seuraavan rahoituksen piiriin. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 43 Vain harvoin tutkijat voivat panostaa yhteen hankkeeseen ja tutkimuslinjaan, koska jatkuvuutta ja työsuhdeturvaa ei ole tarjolla. Erään tutkimuksen mukaan yli puolet projektitutkijoista tekee useamman kuin yhden projektin töitä. On tavallista, että rahoitetun hankkeen tutkimusaineisto saadaan juuri ja juuri kerätyksi, mutta tulosten tuottaminen jää tekemättä. Hankkeita johtavien professorien aika menee rahoituksen hankkimiseen ja sekavaan henkilöstöhallintoon. Olen johtanut neljää akatemia hanketta ja lukuisan joukon muita. Vain kaksi tutkijaa noin kolmestakymmenestä mukana olleesta on palvellut samassa projektissa täydet neljä vuotta, hekin ovat siinä sivussa katselleet myös muita töitä. Keskittyminen on vaikeaa eikä sitä ole mahdollista vaatia, kun ei ole tarjota muuta kuin epävarmoja lyhyitä ja vieläkin lyhyempiä työsuhteita. Tutkimusrahoista menee hukkaan enemmän kuin nyt toteutettavat säästöt yliopistoissa. On laadittava suunnitelma, jolla kansallisen tutkimuksen rahoitusjärjestelmää kehitetään vähemmän hajanaiseen suuntaan. Myös säätiöiden on oltava siinä mukana ja sitouduttava siihen. Yksi ratkaisu on yliopistojen omien tutkimusvarojen lisääminen palauttamalla assistentit ja ”apteekkirahat” sekä turvaamalla professorien ja varttuneiden tutkijoiden työn perusedellytykset ilman turhaa ”kilpailua” ulkopuolisesta rahoituksesta. Professorin valinta on merkittävä ratkaisu, jossa otetaan kantaa sekä laatuun, suorituksiin että tutkimuksen suuntautumiseen. Siksi on oikein, että se tehdään huolella ja harkiten. Siihen sisältyy toki riskejä, kuten kaikkiin tutkimuksen rahoituspäätöksiin, mutta kun se on tehty, siihen pitää luottaa ja puuttua virheisiin vasta, kun ne ovat ilmeisiä. Riskien hajauttamisen sijaan on keskitettävä tutkimusrahoitusta, ei yliopistoja. Tämä edellyttää, että yliopistojen päätöksenteko palautetaan tutkimus- ja opetushenkilöstön alaisuuteen sekä ulkopuolisten valta hallituksissa ja hallinnossa kumotaan. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston sosiologian professori. 44 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 TAITEEN TÄHTITAIVAAT Taide ja tiede hahmottavat samaa maailmaa mutta eri tavoilla. Joissain tapauksissa tähtitiede tarjoaa apuvälineen symboliikan tulkintaan, tosinaan jopa keinon määrittää tarkasti ajankohta, jolloin taiteilija luonnosteli maalaustaan. Joskus taiteilija käyttää tieteen löytöjä ja keinoja mielikuvituksen palveluksessa. Taiteen tähtitaivaat -näyttely Taidemuseo Göstassa Mäntässä (14.5.2016–8.1.2017) esittelee sekä kotimaisia että ulkomaisia teoksia. Mukana on niin perinteistä taidetta kuin kiinnostavaa nykytaidettakin. Jotkut työt ovat esillä ensimmäistä kertaa Suomessa. Joukossa on myös teos, joka on vieraillut kansainvälisellä avaruusasemalla. Näyttely luo uuden näkökulman taidehistoriaan ja muodostaa samalla yhteyksiä eri aikakausina vallinneisiin käsityksiimme maailmankaikkeudesta. Näyttelyn ovat kuratoineet Aalto-yliopiston taidekasvatuksen professori Helena Sederholm ja tietokirjailija, tiedetoimittaja Markus Hotakainen. He ovat tehneet pitkään työtä taiteen ja tieteen yhdistämiseksi. Yliopistopolitiikan taustateorioita ja käytäntöjä on päivitettävä Janne Kurtakko Yliopistoihin kohdistuu huomattavaa taloudellista painetta. Yliopistojen määrärahoja leikataan ja yliopistot leikkaavat toimintojaan. Samalla yliopistoilta vaaditaan yhä enemmän yhteiskunnallista ”vaikuttavuutta”. Lisäksi huolimatta ”autonomiasta” puhumisesta yliopistojen ohjaus ei näytä vähentyneen (Koikkalainen 2015). Historia tuntee vastaavia kamppailuja yliopistojen taloudesta yli vuosisatojen, samoin kuin erilaisia näkemyksiä yliopistojen yhteiskunnalle tuottamista hyödyistä ja niiden määrän maksimoimisen keinoista. Politiikan näkökulmien esittäjinä ovat olleet toimintaedellytyksiään puolustaessaan yliopistolaiset itsekin. Politiikan viitekehyksiä on tarkasteltava kriittisesti (ks. myös Kurtakko ja Koikkalainen 2009). Vallitsevassa yliopisto- ja tiedepolitiikassa kummittelevat parin viime vuosisadan aikana jalostuneet käsitteet. 1800-luvulla puhuttiin ”puhtaasta tieteestä” ja ”käytännöllisestä tieteestä”. Näistä jälkimmäisellä viitattiin tutkimukseen, jossa tutkitaan ongelmia ja ratkaisuja, jotka ovat ”välittömästi” käytännöllisesti arvokkaita. Käytännöllisen tieteen puitteissa saattoi olla suoria kytkentöjä liiketoimintaan. ”Puhdas tiede” viittasi tutkimukseen, jossa tulosten välitön käytännöllinen merkitys ei ollut nähtävissä. Lisäksi kyse oli tutkimuksesta, jonka harjoittajat eivät edistäneet, ja joiden ei sopinutkaan edistää, yksityisiä taloudellisia etuja, vaan tavoitteena oli tieto itsessään. Sen lisäksi, että termeillä oli kuvailevaa merkitystä, varsinkin ”puhdas tiede” oli myös tutkijoiden käyttämää poliittista retoriikkaa määrärahojen ja vapaamman tutkimuksen mahdollistavien tehtävien määrän lisäämiseksi. Sivistyksen lisäksi vapaan tieteen perusteltiin tuottavan tietoa, josta niin käytän- nöllisen tieteen tekijät kuin keksijätkin saattoivat ammentaa (esim. Lucier 2012; Schauz 2014). Toisen maailmansodan jälkeen levisi tiedepolitiikkaan viritetty käsiteapparaatti. Taustalla oli paitsi yliopistoihin kohdistuva paine, myös mahdollisuus yliopistojen resurssien kasvattamiseen. Termejä kehitettiin erityisesti Yhdysvalloissa. Rauhanajan tutkimusta hahmotellut komitea1 lanseerasi tiedepolitiikkaan jo joitain vuosia aiemmin syntyneen käsitteen ”perustutkimus”. Se ei ollut enää vain mahdollisten käytännön ongelmien ratkaisujen lähde, vaan välttämätön edellytys ”soveltavalle tieteelle” ja teknologioiden kehittämiselle – ja laajemmin tarkasteltuna talouskasvulle. Vakuuttavana ajankohtaisena esimerkkinä tieteen merkityksestä käytettiin ydinfysiikan tutkimusta. Näin rakennettua ”lineaarista mallia” ovat sittemmin kehittäneet ja levittäneet monet tahot. Se on ollut kätevä yksinkertainen kuvaus yliopistotoiminnasta niin OECD:n tilastoijille, liikkeenjohdon opettajille kuin tiedepolitiikan tekijöille. Yliopistolaisillekin se on ollut hyödyllistä poliittista retoriikkaa, koska mukana on ollut vanha puhtaan tieteen ajatus, jonka mukaan perustutkimus tuottaa hedelmiään vain, jos sen annetaan riittävin resurssein toimia rauhassa. (Godin 2006; Miettinen ja Tuunainen 2010; Schauz 2014; Stokes 1997.) Vallitseva tiedepolitiikka näyttää toimivan edelleen lineaarisen mallin pohjalta. Kyseisen mallin sisältämät termit ”perus- ja soveltava tutkimus” sekä niiden määrittämä tuotantoputki perustutkimuksesta liiketoimintaan vilahtelevat yliopisto- tai sen kanssa limittäisen ”innovaatiopolitiikan” esityksissä. Malli on näkynyt käytän1 Ks. Bush (1945). T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 45 nössä siten, että yliopistoilta on globaalin talouden tuoksinassa alettu toden teolla vaatia sitä, mitä lineaarisessa mallissa luvataan. Siinähän luvataan, että yliopistot tuottavat teknologioita ja talouskasvua, ja siitä näkökulmasta yliopistoja on jo vuosia lisääntyvästi mitattu ja ohjattu tiukemmin sen sijaan, että entiseen tapaan luotettaisiin tuotantolinjan toimivan. Tutkimusprosessia valvotaan kuin pitkällä kokoonpanolinjalla seurattaisiin tuotteiden asteittaista valmistumista. Oleellisiksi nähdään erilaisin mittarein korkealle rankatut julkaisut ja menestys rahoituskilpailuissa, koska niiden katsotaan kertovan ”huippututkimuksesta” ja lopulta syntyvistä huipputeknologioista ja -talouskasvusta. Mittareita voidaan viedä pidemmällekin. Äskettäin on (jälleen kerran) ehdotettu (Niiniluoto 2015) yliopistojen patentti- ja spin-off-yritystuotannonkin mittaamista. Managerointiin kannustamisen lisäksi lineaa rinen malli kyseenalaistaa osan tutkimuksesta kaikilla aloilla. Kaikki tutkimus ei kytkeydy yksioikoisesti tämän päivän ongelmiin. Talouden kehitystä korostava lineaarinen malli on sokea myös osalle yhteiskunnallisesti merkittäviä kehityskohteita ja niihin liittyvälle tutkimukselle. Esimerkiksi suuri osa humanistisesta ja yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta voi tältä pohjalta näyttäytyä monille katselijoille vähämerkityksisenä. Lineaarisessa mallissa, kuten ei talouskeskustelussa yleensä muutenkaan2, oteta huomioon sitä, etteivät yritykset ja yliopistot toimi tyhjiössä, vaan niiden olemassaolo perustuu enemmän tai vähemmän hyvin toimiviin ihmisyhteisöihin, joiden sujuva vuorovaikutus ei ole itsestään selvää. Yritysten ja innovaatioiden tuottamiseksi on tarpeen esimerkiksi ylläpitää ja 2 46 Varsinkin taloustieteen tutkimuksen osalta tätä seikkaa on valaisevasti analysoinut ja kritisoinut taloustieteen historian tarkasteluissaan taloustieteellistä ja taloussosiologisista analyyseistään tunnettu Joseph Schumpeter (1883–1950). Schumpeterin (esim. [1954] 1997) mukaan taloustieteen opiskelussa pitäisi olla sijansa paitsi historiallis-sosiologisella myös psykologis-biologisella tutkimuksella, joissa katsotaan yli talouden prosessien niin laajemmin yhteiskuntaa yhdellä hetkellä kuin taloutta ja laajempaa yhteiskuntaa yli kyseisen aika-paikkakontekstin. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 kehittää talouden pelisääntöjä, missä voitaisiin hyödyntää vaikkapa historian, kielitieteen, kasvatustieteen tai maantieteen tutkimusta. Patentteja ja liiketoimintaa ei tällaisilta aloilta välttämättä tule, mutta niitä ei myöskään synny ellei osata hahmottaa, rakentaa, ylläpitää ja kehittää toimivaa yhteiskuntaa. Lineaarinen malli ei ole yliopistolaisillekaan entisellä tavalla edullista ”puhtaan tieteen” työtä mahdollistavaa retoriikkaa, mutta yhteiskunnalle laajemminkin se on teoriana ja yliopistopolitiikan perustana onneton. Tutkimustiedon valossa lineaarinen malli ei ylipäänsäkään kuvaa hyvin yliopistojen ja muun yhteiskunnan välistä suhdetta. Tieteen ja teknologiahistorioitsijat ovatkin todenneet sen teoriana jo aikoja sitten ”kuolleeksi” (Rosenberg 1994: 139). Tutkimus ei suurelta osin sijoitu kauniisti joko ”perus- tai soveltavan tutkimuksen kategorioihin” (Stokes 1997; Miettinen ja Tuunainen 2010; Nelson ym. 2011). Tutkimuksessa tutkitaan ilmiöitä, jotka voivat olla luonnonilmiöitä (joihin lasken tässä myös ihmisen toiminnan) tai ihmisen tuottamia teknologioita, ja tutkimuksella voi olla käytännön merkitystä heti tai vasta myöhemmin, mahdollisesti hyvinkin monimutkaisten prosessien kautta. Yritykset hakevat yliopistoista usein jotain muuta kuin valmiita tuoteaihioita, eikä yliopistoista ole saatu puristamallakaan ulos merkittävästi lisää tuoteaihioita tai yrityksiä (Sampat ja Nelson 2002; Mowery ja Sampat 2004; Mowery ym. 2004). Voi ennustaa, että niitä tulee jatkossakin silloin tällöin, mutta yliopistojen päätuotteeksi niistä ei ole. Muu yhteiskunta, mukaan lukien yritykset, eivät vain ”vaikutu” teknologiapuolivalmisteista, vaan ovat vuorovaikutuksessa tutkimuksen kanssa – siis kaikenlaisen tutkimuksen (Kline ja Rosenberg 1986; Nelson ym. 2011). Kapeaa yksisuuntaista putkiajattelua juurruttavien käsitteiden sijaan tarvittaisiin (tieteen tutkimusta ja sen tuottamia) jäsentelyjä, jotka paremmin ottaisivat huomioon yliopistojen ja muun yhteiskunnan moninaiset roolit sekä niiden väliset suhteet (ks. myös Miettinen ja Tuunainen 2010). Prosessissa kulkeva yliopistojen ”päätuotekin” voi olla tarpeen nähdä toisin ja dynaami- sempana kuin lineaarisen mallin staattisessa yksisuuntaisessa tavaratuotantolinja-ajattelussa. Mikä on yliopistojen päätuote? Sitä voi lähestyä vaikkapa tarkastelemalla viime vuosikymmenien uusia yritysjättiläisiä, kuten Apple, Microsoft tai Google. Kyse ei ole yliopistojen tuottamista patenteista, yrityksistä tai edes valmistuneista. Huomiota ansaitsevat niiden perustajat. Niiden perustajat ovat vaihtelevassa määrin ennen yrityksensä perustamista ottaneet vauhtia yliopistoista, osa vain osan perustutkinnostaan (esim. Steve Jobs ja Bill Gates) tai osan tohtorintutkinnostaan suorittaen (esim. Larry Page ja Sergei Brin). Samankaltaisia tapauksia löytyy yritys- ja poliittisten johtajien ja heidän organisaatioissaan toimivien ongelmanratkaisijoiden joukosta. Yliopistot ovat myötävaikuttaneet yliopistojen ulkopuolella toimivien osaamiseen ja heidän toimintaansa altistamalla heidät eri puolilla maailmaa tutkimuksessa jalostetuille menettely- ja tarkastelutavoille. Niistä yliopistolle altistuneet ovat voineet ammentaa apuja ratkoessaan vastaan tulleita käytännön ongelmia. Osa ulkopuolella toimineista on tuonut yliopistoon oman lisänsä ratkottuaan käytännön ongelmia. Kun katsotaan lineaarimallin näkökulmasta toivottuja yliopistojen tuottamia patenttejakin – niitäkin toki joskus ilmenee – yliopistoilla on ”vaikuttavuutta” vain, kun yhteiskunnassa on kansalaisia, joilla on riittävästi ymmärrystä ja jotka voivat siltä pohjalta toimia toisin kuin olisivat muutoin toimineet yksin ja yhdessä. ”Tieto” julkaisuina, ”patentit” ja muut irralliset objektit ovat yhteiskunnallisesti merkityksettömiä ilman sopivaa perustaa. Oleellinen on aina ihmis(t)en (yhteis)toiminta ja sen laatu. Yksilöiden on osattava toteuttaa ja mieluummin myös nähdä ne laajemmin kuin vain yksityistä etua edistävänä yritystoimintana. Kyse on niin yliopistojen ulkopuolisen kuin yliopistolaistenkin osalta sivistyneestä ja osaavasta ihmisestä – tässä järjestyksessä. Rajoja ylittämään kykenevien ihmisten korostaminen voi vaikuttaa itsestään selvältä ilman vilkaisua (liiketaloudellista) ”vaikuttavuutta” vaativaan yliopistopolitiikkaan. Yliopistoja ei ohjata nykypolitiikassa kasvattamaan ”opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja yhteiskuntaa”, vaikka yliopistolaissakin (vielä) niin sanotaan, vaan painotus on tutkimuksessa. Yliopistojen koulutustehtävä typistyy ministeriö(ide)n vaihtelevantasoisten3 pohdintojen määräämän kandidaatti-, maisteri- ja tohtorimäärän tuottamiseen. Koulutustuotteiden, toisin kuin esimerkiksi tutkimusjulkaisujen, laatuun ei yliopistojen mittaamisessa ja ohjauksessa ja siten rahoituksessa oteta juurikaan kantaa – ei arvoihin eikä osaamiseen. Rahoitusmallissa laadun mittarina huomioitu ”työllistyminen” kertoo näistä asioista vähän tai ei mitään. Arvojen osalta opiskelijoihin halutaan kannanotoissa ja käytännön toimissa, joskaan ei vielä mittareissa, iskostaa yrittäjyyttä. Laajempi valmennus yhteiskuntaa rakentaviksi kansalaisiksi jää huomiotta. Silloin kun opiskelijoita tarkastellaan ihmisinä, eikä vain tulevina tuotantoapparaatteina, nähdään heidät yliopistopolitiikassa välttämättömiksi pahoiksi, laiskiaisiksi ja ongelmiksi, jotka on vietävä nopeasti opintoputken läpi. Ottaen huomioon rajalliset resurssit ja pitkähköt opiskeluajat, kannustaminen ahkeraan opiskeluun on perusteltua, mutta voi kysyä, onko vikaa rakenteissa4 ja myös ongelmallisissa tavoissa ajatella asiaa – siinä on eroa, ahdistetaanko opiskelija valmistumaan helpoimman kautta vai haastetaanko ajattelemaan. Voi kysyä, missä on yliopistojen ja erityisesti opiskelijoiden kannustaminen koettelemaan rajoja(an) ja 3 4 Esimerkiksi tohtorituotantomäärien osalta viitataan usein tohtorien työllistymiseen kandidaatteja ja maistereita paremmin, mutta voi hyvin kysyä, olisivatko nuo henkilöt työllistyneet ilman tohtorintutkintoaankin ja joissain tapauksissa jopa paremmin. Jatkoksi voi kysyä, onko tohtorien lisääntyvien työllistymisongelmien ratkaisu ”uravalmennuksessa” vai yksinkertaisesti siinä, että tohtoripolulle ohjataan paremmin tarvetta vastaava määrä henkilöitä, joiden koulutukseen samalla voidaan panostaa nykyistä enemmän. Viittaan muun muassa pitkään opintoputkeen, jossa maisterintutkinto on kandidaatintutkinnon sijaan perustavoite ja ennen jatko-opintoja on tehtävä maisterin tutkinto sekä sen päälle vielä väitöskirjaopintoja. Valmistuneita houkutellaan kevyehköin perustein ja suurin joukoin väitöskirjantekijöiksi. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 47 käyttämään hyväkseen sitä parasta antia, mitä erityisesti monialaiset yliopistot voivat tarjota. Entä ovatko alumnit vain potentiaalisia rahan lahjoittajia vai tervetulleita yhteisön jäseniä vielä yliopistoilta lähdettyäänkin? Eivätkö nimenomaan kyky pohtia arvoja, opiskelijoille kehittynyt osaaminen, kyky omaksua nopeasti tietoa ja taitoja sekä käydä syvällisempiäkin keskusteluja ole erilaisten paperisaavutusten sijaan niitä tekijöitä, joiden kautta yliopisto vaikuttaa kansakunnan menestykseen? Ovatko yliopistot tuotantolinjoja vai ymmärrystä jalostavia yhteisöjä? Ainakin kirjoittajan näkökulmasta yliopistopolitiikan keskeiset taustateoriat, keskeiset käsitteet ja käytännöt vaativat päivittämistä. tu 2.2.2016. Rosenberg, N. 1994. Exploring the Black Box. Cambridge: Cambridge University Press. Sampat, B. N. ja Nelson, R. R. 2002. The Evolution of University Patenting and Licensing Procedures: an Empirical Study of Institutional Change. The New Institutionalism in Strategic Management, 19, 135–164. Schauz, D. 2014. What is Basic Research? Insights from Historical Semantics. Minerva: A Review of Science, Learning ja Policy 52 (3): 273–328. Stokes, D. E. (1997). Pasteur’s Quadrant: Basic Science and Technological Innovation. Washington: The Brookings Institution. Kirjallisuus Mitä yhteistä on Nobel-palkinnolla ja Pinot Noir -viinillä? Yhdysvaltalais-australialainen astrofyysikko Brian Schmidt. Vuonna 2011 Schmidt jakoi Nobelin fysiikan palkinnon Saul Perlmutterin ja Adam Riessin kanssa maailmankaik keuden kiihtyvän laajenemisen havaitsemisesta. Schmidt omistaa vaimonsa Jennifer Gordonin kanssa Maipenrai-viinitilan Suttonissa lähellä Canberraa Uudessa Etelä-Walesissa. Ollessaan Tukholmassa vastaanottamassa palkintoa Schmidt lahjoitti pullollisen tilansa tuotetta Ruotsin kuninkaalle Kaarle XVI Kustaalle – ja toinen pullollinen päätyi mielenkiintoisten kontaktien ansiosta Suomeen. Tieteessä tapahtuu -lehti oli mukana maistiaisissa. Palaamme sekä ”Nobel-viiniin” että vuoden 2011 fysiikanpalkinnon perusteisiin syksyn ensimmäisessä numerossa. Kuva: Markus Hotakainen. Bush, V. (1945). Science The Endless Frontier. A Report to the President by Vannevar Bush, Director of the Office of Scientific Research and Development, July 1945. Washington: United States Government Printing Office. Godin, B. (2006). The Linear Model of Innovation. Science, Technology ja Human Values, 31 (6), s. 639–667. Kline, S. J. ja Rosenberg, N. (1986). An overview of innovation. Teoksessa Landau, R. ja Rosenberg, N. (toim.), The Positive Sum Strategy: Harnessing Technology for Economic Growth. Washington: National Academy Press, s. 275–305. Koikkalainen, P. 2015. Onko suomalaisista yliopistoista tullut täysi-ikäisiä? niin & näin 22 (1): 39–42. Kurtakko, J. ja Koikkalainen, P. 2009. Mitä yhteiskunta odottaa yliopistoilta ja miksi?– ”Bushin malli” tulisi päivittää 2010-luvulle. Tieteessä tapahtuu 27(3):40–43. Lucier, Paul. 2012. The Origins of Pure and Applied Science in Gilded Age America. Isis 103 (3): 527–536. Miettinen, R. ja Tuunainen, J. 2010. Perus- ja soveltava tutkimus tiedepolitiikan luokittelukategorioina ja retorisina resursseina. Tiedepolitiikka 35(3):7–16. Mowery, D.C. ja Nelson, R.R. ja Sampat, B.N. ja Ziedonis, A.A. 2004. Ivory Tower and Industrial Innovation: University-Industry Technology Transfer Before and After the Bayh-Dole Act. Stanford: Stanford University Press. Mowery, D.C. ja Sampat, B. N. (2004). Universities in National Innovation Systems. Teoksessa Fagerberg, J. ja Mowery, D.C. ja Nelson, R.R. (toim.), Oxford Handbook of Innovation, s. 209–239. Oxford: Oxford University Press. Nelson, R. R. ja Buterbaugh, K. ja Perl, M. ja Gelijins, A. 2011. How Medical Know-How Progresses. Research Policy 40 (10): 1339–1344. Niiniluoto, I. 2015. Tiivistelmä. Teoksessa Vastuullinen ja vaikuttava: tulokulmia korkeakoulujen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2015:13. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. http://www.minedu.fi/export/sites/default/ OPM/Julkaisut/2015/liitteet/okm13.pdf?lang=fi. Haet- 48 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 Kirjoittaja on filosofian tohtori. NOBELISTIN VIINI Suomi on avainasemassa ilmastonmuutosten seurannassa Kari Mielikäinen ja Reijo Solantie Ympäristön muutosten seurannan perusyksikkö on biomi eli eloyhteisö, jonka muodostavat alueen eliöstö, maaperä ja ilmasto. Pohjoisella pallonpuoliskolla koko maapallon kiertävä boreaalinen havumetsävyöhyke on maapallon suurin eloyhteisö, jonka pinta-ala kattaa 15 % maapallon mannerten alasta. Käsite ”boreaalinen” tuntuu olevan päätöksentekijöiltä tällä hetkellä hukassa. Osoituksena tästä Valtioneuvosto määritti periaatepäätöksellään vuonna 2013 koko Suomen olevan arktista aluetta. Samaa huolettomuutta osoittaa puhuminen pohjoisesta pallonpuoliskosta, joka todellisuudessa kattaa alueen päiväntasaajalta pohjoisnavalle. Pohjoinen havumetsävyöhyke on avain ilmastonmuutoksen sekä pohjoisen metsäluonnon ekologian ja kestävän metsätalouden ymmärtämiseen. Boreaalinen vyöhyke rajoittuu etelässä lauhkean vyöhykkeen lehtimetsiin ja aroihin, pohjoisessa arktiseen tundraan. Luoteis-Euroopassa se ulottuu Smoolannista ja Liettuan ylängöiltä Lapin tuntureille. Lämpimän Golf-virran ja vallitsevien lounaisten ilmavirtausten ansiosta vyöhyke sijaitsee meillä 500–1000 kilometriä pohjoisemmassa kuin Siperiassa ja Kanadassa. Ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeet ovat ennusteiden mukaan siirtymässä pohjoiseen. Kasvillisuuden ja ilmaston välisen vuorovaikutuksen seuranta eli se, millä viiveellä kasvillisuus, metsien hiilensidonta ja luonnon perustuotanto reagoivat ilmaston muuttumiseen, edellyttää enemmän kuin koskaan alueellisesti tarkkoja ja pitkäaikaisia havaintosarjoja. Suomi ja muut Pohjoismaat ovat olleet ympäristön seurannan eturintamassa. Meillä on tällä hetkellä käytössämme maailman parhaat ja yli sadan vuoden mittaiset tai vieläkin pidemmät havaintosarjat ilmastosta, vesistöistä ja metsistä. Mikäli niin haluamme, säilytämme kärkipaikan myös tulevaisuudessa. Pohjoismaissa ja Baltiassa maatilojen, asutuksen, tiestön sekä sähkönsiirron ja tietoliikenteen verkostot kattavat pohjois–eteläsuunnassa koko boreaalisen havumetsävyöhykkeen. Muualla boreaalisella vyöhykkeellä kelvollinen infrastruktuuri ja asutus kattavat vain vyöhykkeen eteläisimmän osan, niin sanotun hemiboreaalin. Muut neljä osavyöhykettä ovat pääosin asumatonta erämaata, jossa ei ole ja johon ei kannata perustaa kattavia, pitkäaikaisia havaintoverkostoja. Kanadan ja Siperian mantereisilla alueilla ilmaston ja kasvillisuuden vuorovaikutus on joissakin suhteissa erilaista kuin meri- ja väliilmaston alueilla. Ainoa keino saada näiden alueiden laajoista erämaista kattavia havaintoja on kaukokartoitus. Kaukokartoitushavaintojen kunnollinen tulkinta, mihin menetelmien kehittyessä on jatkuva tarve, on mahdollista vain, mikäli ne kalibroidaan suorien maastomittausten avulla. Tämä onnistuu vain tiheän havaintoverkoston alueilla eli Luoteis-Euroopassa, ja erityisesti Suomessa. Pitkäaikaishavainnoinnin pahin este on Suomessa tällä hetkellä raha. Metsäntutkimuksen koeverkostoja ylläpitävä Luonnonvarakeskus on rahapulassa pakotettu karsimaan maastomit tauksia ja tekemään ennusteitaan entistä enemmän teoreettisilla mallisimuloinneilla. Myös Ilmatieteen laitos on säästösyistä vähentänyt sadantaa ja lumensyvyyttä mittaavia asemiaan vuosien 1971–90 tasosta peräti 60 prosentilla. Suomessa on tuoreita esimerkkejä siitä, miten sateisiin ja lumentuloon liittyvät riskit on paljolti unohdettu taloudellisesti vakavin seurauksin. Tulevaisuuden ilmastonmuutosten vaikutuksiin sopeutumisen vuoksi boreaalisen havumet- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 49 sävyöhykkeen pitkäaikaisia havaintosarjoja ei saa päästää katkeamaan. Kattavista ja pitkäaikaisistä havaintosarjoista tulisi huolehtia nimenomaan alueilla, jossa mittaukset voidaan tehdä kustannustehokkaasti koko maapallon ympäri kiertävän boreaaliseen vyöhykeen hyödyksi. Pohjoismaisten havaintoverkostojen säilyttäminen ja kansainvälinen rahoitus pitäisi ottaa ilmastoasioiden osalta käsiteltäväksi Maailman ilmatieteen järjestössä (WMO) ja metsäasioissa Euroopan unionin tutkimusverkostoissa. Kari Mielikäinen on Metsäntutkimuslaitoksen emeritusprofessori ja Reijo Solantie filosofian tohtori ja Ilmatieteen laitoksen eläkkeellä oleva ylimeteorologi. MENESTYJIEN ELÄMÄNKULKU Nuorisotutkimusverkoston yhteiskunnallisen vastuun vahvistamiseksi käynnistettiin vuonna 2015 uusi kirjoitussarja, Näkökulma. Sarjassa avataan verkostossa tehtävän tutkimuksen tuloksia yhteiskunnallisiksi puheenvuoroiksi ja kannanotoiksi. Uusin Näkökulma käsittelee huippu-urheilijaksi ja taiteilijaksi kasvamista 2000-luvun Suomassa. Se perustuu vuosina 2012–15 toteutettuun ja opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamaan tutkimushankkeeseen. Hankkeen vastaava tutkija Mikko Salasuo ja tutkija Mikko Piispa luovat katsauksen keskeisiin tuloksiin ja vertailevat urheilijoiden ja taiteilijoiden elämänkulkuja. Aihetta käsitellään mm. perheen merkityksen, elämänkulun siirtymien sekä monikulttuurisuuden kautta. Perhekäytäntöjen merkitys osoittautui sitkeäksi pääomaksi. Huippu-urheilijaksi kasvamisessa keskeistä on lapsuuden liikuntaharrastamisen monipuolisuus ja hauskuus. Kokeilujen kautta löytynyt oma laji ja nautinto luovat niin syvän suhteen lajiin, että se kannattelee huipulle saakka. Huipulle päässeillä urheilijoilla lajiharrastus vakavoitui vasta noin 12 ikävuoden jälkeen. Salasuo ja Piispa kritisoivat nykyistä järjestelmää siitä, että se vaatii lapsilta liikaa ja liian varhain. Jär- 50 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 jestelmä ei palvele liikunnan kevyempää harrastamista eikä tuota huippuja. Taiteilijaksi kasvamisessa ja kehittymisessä koulutus on tietynlainen kulmakivi. Koulutusvalintoja ohjaa useimmiten teini-iän lopulle ajoittuva ”oivallus taiteilijuudesta”, joka toimii alkukipinänä sille, että suhde taiteelliseen työhön muuttuu kutsumukselliseksi. Koulutusta seuraava etsikkoaika puolestaan määrittää sen, tuleeko taiteesta todella ammatti vai ei. Menestyjien elämänkulku -hanke käynnistyi tarpeesta saada tutkittua tietoa liikuntapolitiikan käyttöön suomalaisten huippu-urheilijoiden elämästä, kasvusta ja kehittymisestä. Tiedontarve oli paitsi akateeminen myös yhteiskunnallinen. Menestyneet taiteilijat otettiin mukaan siksi, että kahden hyvin erilaisen elämänalueen tutkiminen avaisi laajemmin huipun saavuttamisen taustalla olevia mekanismeja. Tutkimushanke valottikin onnistuneesti nuorten elämänkulkuja sekä tarjosi lähtökohtia tulevalle tutkimukselle ja politiikalle. Taiteilijan elämänkulku ja Huippu-urheilijan elämänkulku -kirjoista on julkaistu lyhennetty englanninkielinen versio, Exceptional Life Courses – Elite Athletes and Successful Artists in 2000s Finland (Nuorisotutkimusseura 2016). Sivusto www.youthresearch.fi/exceptionallifecourses kokoaa yhteen myös suomeksi laajan tutkimushankkeen keskeiset tulokset ja tuotokset sekä siitä käydyn julkisen keskustelun. Ilmastonmuutos, monimuotoisuus ja metsien ekologinen kestävyys Timo Kuuluvainen Metsien ja niiden käytön roolista ilmastonmuutoksen hillinnässä on käyty vilkasta keskustelua. Tässä keskustelussa metsä on näyttäytynyt stabiilina ja ennustettavana systeeminä, jonka rakennetta ja hiilensidontaa voidaan säädellä ja muokata tarpeen mukaan metsien käsittelyn kautta (ks. esimerkiksi Suomen ilmastopaneelin raportit). Argumentointi on perustunut pääosin mallitarkasteluihin, joilla pyritään ennustamaan, miten metsät kasvavat ja sitovat hiiltä tulevaisuudessa suhteessa ympäristötekijöiden, lähinnä lämpötilan ja sadannan, ennustettuihin muutoksiin. Ilmastonmuutoksen vaikutuksia metsäekosysteemiin on kuitenkin tarkasteltu tällöin varsin yksipuolisesti. On jopa todennäköistä, että metsien hiilinieluun ja -varastoon vaikuttavat vähittäisiä kasvumuutoksia enemmän metsien altistuminen vaikeasti ennustettaville ääri-ilmiöille, kuten laaja-alaisille ilmastoperäisille tuhoille ja puustokuolemille (Gauthier ym. 2015). Metsissä esiintyy tuhoja, kun joku ekosysteemin toiminnalle kriittinen – usein ennalta tuntematon – ympäristötekijän kynnysarvo ylitetään (esim. Scheffer ym. 2012). Vaikka Pariisin ilmastosopimus saataisiin täysimääräisesti voimaan, tulee Suomen ilmasto vääjäämättä lämpenemään voimakkaasti lähivuosikymmeninä (IPCC 2014). Muutos uhkaa nopeutensa takia perustavalla tavalla met sien terveyttä ja ekologista kestävyyttä (Gauthier ym. 2015). Tätä kuvaa se, että ilmastovyöhykkeet siirtyvät tällä hetkellä pohjoista kohti noin kymmenen kertaa nopeammin kuin puulajit pystyisivät luontaisesti leviämään. Ilmastonmuutoksen nopeus altistaa puut monenlaisille stressitekijöille, kuten kesän kuivuuskausille ja erilaisille, myös uusille, tuhonaiheuttajille. Periaatteessa ilmastonmuutoksen riskeihin voidaan varautua kahdella tavalla. Ensinnäkin metsiä voidaan muokata mahdollisimman kestäviksi tunnettuja riskejä vastaan soveltamalla metsäekologista tietoa. Esimerkiksi metsien rakennetta ja puulajisuhteita voidaan tehostetulla metsänhoidolla muuttaa niin, että metsät kestävät paremmin kuivuutta ja lisääntyviä myrskyjä, vähentävät metsäpalojen syttymistodennäköisyyttä ja ovat vastustuskykyisempiä tuholaisia vastaan. Keinoina voivat olla esimerkiksi lehtipuusekoituksen lisääminen ja metsien kasvattaminen jatkuvapeitteisinä. Myös metsäpuiden jalostusta voidaan käyttää hyväksi. Metsä ikään kuin räätälöidään mahdollisimman kestäväksi odotettuja uhkia vastaan. Ongelmaksi jäävät kuitenkin sellaiset ilmastonmuutokseen liittyvät riskit, joiden laatua, esiintymistä ja voimakkuutta on vaikea tai lähes mahdoton sekä ennustaa että torjua. Tuhot voivat olla odottamattomia, nopeita ja laaja-alaisia. Esimerkiksi käy äskettäinen nilurikuoriaisen massaesiintyminen Länsi-Kanadassa ja sitä seuranneet puustokuolemat 160 000 neliökilometrin alueella. Tuho oli seurausta talvilämpötilojen noususta ja osaltaan myös tehostetusta, kuoriaisen isäntäpuuta suosineesta metsänhoidosta. Paras keino varautua odottamattomiin riskeihin on pitää metsät mahdollisimman sopeutumis- ja palautumiskykyisinä (Gauthier ym. 2015). Tällainen metsä on rakenteellisesti ja lajistollisesti monimuotoinen. Se voi kärsiä pahoistakin tuhoista, mutta lajiston ja perimätyyppien riittävästä joukosta valikoituvat kestävimmät. Metsä toipuu ajan myötä itsestään ennalleen, jopa entistä paremmin muuttuneisiin oloihin sopeutuneena. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 51 Strategiapapereiden mukaan Suomen metsätaloudessa halutaan reagoida ilmastonmuutokseen tehostamalla metsänhoitoa ja lisäämällä metsien kasvua. Puubiomassan käyttöä niin sanotussa biotaloudessa halutaan lisätä. Näin pyritään kasvattamaan metsien hiilinielua ja korvaamaan fossiilisia polttoaineita. Tavoitteet ovat periaatteessa hyviä mutta vaarana on, että tällöin jätetään huomiotta vaikeammin tunnistettavia, mutta merkittäviä ilmastonmuutokseen liittyviä riskejä. Tehostamalla metsien hoitoa voidaan varautua joihinkin tunnettuihin uhkiin, mutta samalla monimuotoisuuden väheneminen voi altistaa metsät uusille ja ehkä vielä suuremmille riskeille (Gauthier ym. 2015). Esimerkiksi puubiomassan laajamittainen keruu metsistä tulee vääjäämättä vaikuttamaan negatiivisesti metsien monimuotoisuuteen ja ekologisiin prosesseihin. Ilmastonmuutoksen hillitseminen ei tietenkään saisi pahentaa toista keskeistä globaaliongelmaa, monimuotoisuuden hupenemista, vaan nämä kaksi tavoitetta tulisi pystyä sovittamaan yhteen (Felton ym. 2016). On syytä tunnustaa, ettemme tässä hetkessä pysty ennustamaan, mitkä metsänhoidon menetelmät tai metsäpuiden lajiyhdistelmät – ehkä Suomelle uudetkin – osoittautuvat parhaiksi tulevaisuuden ilmastossa ja toimintaympäristössä. Muuttuvassa ilmastossa metsien monimuotoisuudesta ja samalla sopeutumiskyvystä huolehtiminen on siksi tärkeää. Rakenteellisesti ja 52 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 lajistollisesti monimuotoinen metsä lisää mahdollisuuksia ylläpitää metsien tuottamia hyötyjä ja ekosysteemipalveluja – myös hiilensidontaa – pitkällä tähtäimellä. Metsän lajistollisen ja geneettisen monimuotoisuuden turvaaminen ei ole vain ”pelkkää” luonnonsuojelua, vaan keskeinen osa ilmastonmuutokseen liittyvien riskien hallintaa. Ilman sitä metsien käytön kestävyys on pelkkää sanahelinää. Kirjallisuus Felton, A., Gustafsson, L., Roberge, J.-M., Ranius, T., Hjältén, J., Rodolphi, J., Lindbladh, M., Weslien, J., Rist, L., Brunet, J., Felton, A. M. 2016. How climate change adaptation and mitigation strategies can threaten or enhance the biodiversity of production forests: Insights from Sweden. Biol. Cons. 194: 11–20. Gauthier, S., Bernier, P., Kuuluvainen, T., Shvidenko, A. Z., Schepaschenko, D.G., 2015. Boreal forest health and global change. Science 349, 819–822. IPCC, 2014. Climate Change 2014: Synthesis Report. Core Writing Team, Pachauri, R. K., Meyer, L. A. (toim.), Contribution of Working Groups I, II and III to the Fifth Assessment Report of the Intergovernmental Panel on Climate Change. IPCC, Geneva, Switzerland, p. 151. Scheffer, M., Hirota, M, Holmgren, M, Van Nes, E. H., Chapin, F. S., 2012. Thresholds for boreal biome transitions. Proc. Natl. Acad. Sci. U. S. A. 109, 21384–21389. Kirjoittaja on yliopistonlehtori ja metsäekologian dosentti Helsingin yliopiston metsätieteiden laitoksella. Mielenkiintoinen uusi tieto Pehr Kalmista Petter Portin Etsiessäni Pehr Kalmin juhlavuoden johdosta häntä koskevia tietoja löysin erittäin mielenkiintoisen tiedon, joka ei kuitenkaan ehtinyt hänestä tähän lehteen kirjoittamaani artikkeliin (Portin 2016) ja joka lienee meillä ennestään tuntematon. Kalm oli ensimmäinen, joka julkaisi tieteellisen kuvauksen Pohjois-Amerikassa esiintyvästä laulukaskaiden heimoon kuuluvasta täsmälleen 17 vuoden väliajoin massoittain esiintyvästä kaskaasta. Carl von Linné antoi tälle kaskaalle nimen Magicicada septendecim Kalmin kuvauksen ja tämän hänelle tuoman näytteen perusteella Systema Naturae -teoksen 10. painoksessa vuonna 1758 (lat. septendecim = seitsemäntoista).1 Suomeksi lajista käytetään nimeä seitsemäntoistavuotiskaskas. Havaintoja lajista Kalm oli tehnyt vuosina 1749 ja 1750. Tutkimus ilmestyi ensin Ruotsin Kuninkaallisen tiedeakatemian Tiedonannoissa vuonna 1756 (Kalm 1756) ja sittemmin englanniksi käännettynä Ohion tiedeakatemian julkaisusarjassa vuonna 1953 (Davis 1953). Se oli ollut näin kauan enemmän tai vähemmän unohduksissa, sillä Kalm oli luokitellut otuksen jo tutkimuksen otsikossa heinäsirkaksi, minkä vuoksi siihen ei ollut kaskastutkijoiden keskuudessa kiinnitetty huomiota. Magicicada-suvun kaskailla on ainutlaatuinen elinkierto. Niillä on massaesiintyminen joko 13 tai 17 vuoden välein kullakin esiintymisalueellaan. Sukuun kuuluu kaikkiaan seitsemän lajia, joista neljä on 13-vuotiskaskaita ja kolme on 17-vuotiskaskaita. Lajien levinneisyys rajoittuu Pohjois-Amerikan itä- ja eteläosiin. Massaesiintyminen kestää 4–6 viikkoa, jonka aikana 1 https://en.wikipedia.org/wiki/Magicicada_septendecimhttps://en.wikipedia.org/wiki/Magicicada_septendecim (haettu 22.4.2016) yksilöt parittelevat ja naaraat munivat hedelmöityneet munat maahan. Maan alla kaskaat sitten kehittyvät kunnes lajista riippuen joko 13 tai 17 vuoden kuluttua seuraa uusi massaesiintyminen. Mikä on yhteistä luvuille 13 ja 17? No, nehän ovat jaottomia alkulukuja, millä täytynee olla jotain tekemistä tällaisen erikoislaatuisen elinkierron kanssa. (On muuten arveltu, että voisi olla olemassa myös 19-vuotiskaskas; myös 19 on alkuluku.) Tarkkaa syytä erikoislaatuiseen elinkiertorytmiin ei tunneta. On kuitenkin esitetty hypoteesi, että alkulukuihin perustuva esiintymisrytmi käytännössä minimoi eri laumojen välisen vuorovaikutuksen. Kaskasesiintymät toistuvatkin samanlaisina vasta yli kahdensadan vuoden välein.2 Päinvastoin kuin monilla muilla hyönteisillä, Magicicada-suvun lajien maan alla elävillä kehitysvaiheilla ei ole loisia. On mahdollista, että tämä johtuu siitä, että loiset eivät kykene jakamaan kaskaiden jaottomiin lukuihin nojaavaa elinkiertoa osiin, minkä vuoksi ne eivät voi sopeuttaa omaa elinkiertoaan kaskaiden vastaavaan eivätkä iskeä niiden kimppuun. Olipa näiden kaskaiden ainutlaatuisen elinkierron evoluution syy mikä hyvänsä, se on yksi harvoista tapauksista, että biologinen evoluutio on johtanut täydelliseen sopeutumaan. Yleensä evoluutio johtaa vain riittävän hyvään lopputulokseen. Täydellinen sopeutuminen edellyttää, että olosuhteet, joihin on sopeuduttava, pysyvät pitkiä aikoja vakioisina, ja alkuluvuthan pysyvät ikuisesti samoina. Toinen esimerkki täydellisestä sopeutumisesta koskee täysikasvuisten nisäkkäiden ruumiin2 https://fi.wikipedia.org/wiki/Magicicada (haettu 22.4.2016) T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 53 lämmön evoluutiota, joka näyttää perustuvan luonnonvakioon. Ruumiinlämpö, 36,8 celsiusastetta, on nimittäin sama kuin veden nestemäisenä pysymisen termodynaaminen tasapainopiste, joka saadaan jakamalla 100 celsiusastetta luonnollisen logaritmijärjestelmän kantaluvulla, e = 2,718… (Portin 2005). Vesi nestemäisessä olomuodossa puolestaan on elämän välttämätön ehto. Kirjallisuutta Davis, J. J. 1953. Pehr Kalm’s Description of the Periodical Cicada, Magicicada Septendecim L. The Ohio Journal of Science 53 (3): 138–142. Kalm, P. 1756. Beskrifning pa et slags Grashopper uti Norra America. Kongliga Svenska Vetenskaps Academiens Handlingar 17: 101–116. Portin, P. 2005. Voiko evoluutio johtaa täydelliseen lopputulokseen? Luonnon Tutkija 109 (1): 4. artikkeli. Portin, P. 2016. Pehr Kalmin syntymästä 300 vuotta. Tieteessä tapahtuu 34 (2): 20–27. Kirjoittaja on Turun yliopiston perinnöllisyystieteen emeritusprofessori. Tarvitseeko tiede katedraaleja? Osmo Tammisalo Suomalaisen sosiologian isä Edvard Westermarck (1862–1939) muistelee omaelämäkerrassaan British Museumin kirjaston lukusalia: Se osoittautui minulle ei ainoastaan autuuden saarekkeeksi, jossa pystyin häiriytymättä lukemaan ja tekemään muistiinpanojani aamusta iltaan, vaan myös temppeliksi. Olen käynyt monissa katedraaleissa eri maissa, mutta koskaan en ole kokenut samanlaista omistautumista kuin lukusalin suuren kupolin alla... Tämä on ajatusten jumalan asunto. Tämä on varasto kaikelle kautta vuosisatojen kerätylle tiedolle... Lukija ei ainoastaan tunne olevansa armollisuuden nöyrä vastaanottaja, vaan hänet täyttää luova ylpeys; hän tuntee olevansa kokonaisuuden osa, ja hän nauttii kuin jumaluudesta hurmioitunut panteisti. Minulla oli aikoinaan tapana lukea Kansalliskirjastossa, jossa koin jotakin samankaltaista, toki paljon laimeampana. Mutta miten ja mistä tulevaisuuden oppineet huumaantuvat? Voiko sähköisten kirjojen ja artikkeleiden lukumäärä sekä saatavuuden helppous herättää ylellisyyden tunnetta siitä, että saa seurustella vuosisatojen aikana kerätyn tiedon kanssa? En tunne ketään, joka olisi haltioitunut internetistä tietovarastona, kuten Westermarck haltioitui kirjastossa. Silti luulen, että älyllisen siunauksellisuuden tila ei tarvitse erityisen arvokasta ympäristöä. Olen nähnyt, miten älyllisesti suuntautunut nuo- 54 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 ri kykenee löytämään tieteellisen ja kirjallisen inspiraationsa kaikkialla läsnä olevien älyvempaimien avulla. Toisaalta kirkkojen massiivisuus ja akustiikka yhdistettynä urkujen desibeleihin on ollut yksi tekijä luomaan rahvaassa jumalanpelkoa ja muita uskonnollisia tunteita. Samat menetelmät epäilemättä toimisivat myös tiedepropagandassa. Esimerkiksi Toulousen avaruuskeskuksen elokuvasaleissa kävijä voi tuntea luultavasti jotakin samankaltaista kuin mitä yksinkertainen talonpoika tunsi ainoana vapaapäivänään kylän kirkossa. Kaikkia ei tietenkään ole mahdollista saada innostuneeksi tieteestä, aivan kuten kaikki eivät voi saada arvostusta terävinä ajattelijoina tai kynäniekkoina. Suuri osa ihmisistä ei edes kykene nauttimaan fiktion lukemisesta. Tiede silti jatkaa hitaasti universumin arvoitusten ja siinä sivussa ihmisen ongelmien ratkomista; ehkä tiedetemppelit ja prameat planetaariot ovat tarpeen muistuttamaan suurta yleisöä näistä ihmislajin jaloimmista pyrkimyksistä. Kirjoittaja on vapaa tutkija ja tietokirjailija. TUTKIMUSTA SUOMESSA Grafeenitutkimus etsii tappajasovellusta Jukka Lehtinen Yhden atomikerroksen paksuinen grafeeni nousi suuren yleisön tietoisuuteen viimeistään vuoden 2013 alussa, kun materiaali nostettiin EU:n tutkimuksen kärkihankkeeksi. Ihmeaineelta odotetaan paljon, mutta toistaiseksi varsinainen läpimurtoa tuotteistamisessa ei ole tapahtunut. Suomessa grafeenitutkimus on keskittynyt Espoon Otaniemeen. Helsingin Sanomat uutisoi maaliskuussa 2013 raflaavasti ”Suomalaistutkija sai EU:lta miljardipotin” tarkoittaen Göteborgin yliopistossa työskentelevää professori Jari Kinaretiä, joka on Euroopan unionin grafeenitutkimuksen puuhamies. Grafeeni oli nostettu EU:n toiseksi tutkimuksen kärkihankkeeksi yhdessä aivojen mallintamisen kanssa. EU:n Graphene Flagship -kärkihankkeen tavoitteena on, että grafeenitutkimuksesta syntyisi uutta teollisuutta, jonka avulla Euroopan takkuileva talous saisi piristystä. Miljardin tutkimusrahoitus on tietenkin suuri summa, vaikka se todellisuudessa jakautuukin kymmenelle vuodelle ja yli sadalle tutkimusryhmälle. Rahat tulevat EU:n lisäksi kansallisilta rahoittajilta, tutkimuslaitoksilta ja yrityksiltä. Suomesta mukana on Aalto-yliopisto, VTT ja Nokia sekä myöhemmin mukaan liittynyt Itä-Suomen yliopisto. Suurien summien lisäksi kiinnostusta lisäsi grafeenin maine ihmeaineena, jonka uskottiin pystyvän melkein mihin vaan. Vuonna 2004 löytynyt aine olikin jo ehtinyt tuoda fysiikan Nobelin löytäjilleen Konstantin Novoseloville ja Andre Geimille vuonna 2010. Kärkihankkeen toinen vaihe alkoi nyt kolmea vuotta myöhemmin huhtikuussa. Ensimmäisessä vaiheessa valittiin hankkeen osallistujat haulla ja kutsumalla. Siinä vaiheessa tutkimusaiheet oli sovittu. Toisessa vaiheessa tutkimusaiheita on täsmennetty ja yhdistetty. Mukaan on otettu myös lisää etenkin teollisia toimijoita. Grafeenitutkimus on osa EU:n Horisontti 2020 -ohjelmaa. – Nyt on tarkoitus siirtyä enemmän kohti tuotteita ja sovellutuksia, sanoo professori Harri Lipsanen Aalto-yliopiston Mikro- ja nanotekniikan laitokselta. Hänen mukaansa grafeenin ominaisuudet tunnetaankin jo hyvin, ja tutkimustyö on yhä enemmän tuotekehitystä. Lisäksi grafeenin myötä on löydetty uusia kaksiulotteisia materiaaleja, joita on ainakin teoriassa jopa tuhansia erilaisia. Puhutaankin jo GRM-materiaaleista eli grafeenista ja sen kaltaisista materiaaleista (graphene and related materials). – Aika monessa sovelluksessa uudet mate riaalit ja niiden valmistustavat ovat kehityskohteena. Grafeeni sopii myös hyvin yhdistelmäksi muiden uusien materiaalien kanssa, Lipsanen toteaa. Grafeenin yleisin valmistustapa on kemiallinen kaasufaasipinnoitus (CVD). Sen sijaan uudet materiaalit tehdään pääasiassa edelleen menetelmällä, jossa lähdeaineesta irrotetaan liuskamaisia kaksiulotteisia hiukkasia esimerkiksi teipillä. Grafeenin hyppääminen tutkijoiden laboratorioista tehtaisiin ja tuotteisiin vaatii vielä paljon työtä. Ensinnäkin tarvitaan tapa, jolla grafeeni voitaisiin valmistaa ja prosessoida teollisena tuotantona kohtuullisella kustannuksella. Sovellus haussa Toinen kaivattu keksintö on niin sanottu tappajasovellus eli grafeenille pitäisi löytyä jokin T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 55 käyttötapa, jossa se olisi ylivoimainen toiminnoiltaan ja hinnaltaan muihin materiaaleihin verrattuna. Parhaimmillaan grafeenia voitaisiin käyttää johonkin, mihin muut materiaalit eivät pysty. Tämän hetken grafeenisovelluksissa on hyödynnetty sen fysikaalisia ominaisuuksia, kuten mekaanista vahvuutta ja pinta-alaa. Näitä ovat esimerkiksi akkuihin liittyvät superkapasitanssit. – Tyypillisesti keksitään uusi materiaali ja vasta sitten keksitään, mitä sillä voisi tehdä. Sen pitäisi olla jotain, mitä ei muilla materiaaleilla voi tehdä. Tällaista ei grafeenin osalta ole vielä keksitty, professori Peter Liljeroth Aalto-yliopiston teknillisen fysiikan laitokselta sanoo. Grafeenista on valmistettu erilaisia sähköisiä komponentteja, kuten transistoreja, mutta olemassa olevaan teknologiaan verrattuna nämä ovat kilpailukykyisiä vain jossain erikoissovelluksissa. Grafeenitransistorien kehittäminen piipohjaisia paremmaksi on nykytekniikalla hankalaa. Potentiaalisia tappajasovelluksia voi löytyä muualta elektroniikasta, sensoreista, energiatekniikoista tai joustavasta elektroniikasta. – On mahdollista että nyt meneillään olevista tutkimushankkeista nousee tällaisia läpimurtoja. Sitä ainakin haetaan, Lipsanen sanoo. VTT:n tutkijan Sanna Arpiaisen mukaan lupaavimmat grafeenin sovellukset löytyvät integroidun optiikan ja fotoniikan alalta sekä molekyylien värähtelytaajuuksilla, kuten terahertsialueella, toimivista ilmaisimista ja kuvantamisesta. Tärkeitä sovelluskohteita voivat olla myös herkät sensorit, kuten magneettikenttä- ja biosensorit. Grafeenin käsittelyn ja sovellusten kehittäminen kulkee rinnakkain, sillä usein käyttötapa määrittää myös miten grafeeni tehdään. Valmistus kehittynyt Tällä hetkellä grafeenia valmistetaan Aalto-yliopistossa kahdella CVD-laitteella, joista toinen on kehitetty Otaniemessä Aallon ja VTT:n yhteistyönä ja toinen taas ostettu kaupalliselta valmistajalta. Tutkijoille materiaalia siis riittää, mutta moneen kaupalliseen tuotteeseen valmistus on liian kallista. 56 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 Grafeenista voidaan nyt Suomessakin valmistaa helposti noin 15 senttiä läpimitaltaan olevia kalvoja. Läpinäkyvänä ja äärimmäisen ohuena grafeeni täytyy aina valmistaa kiinni jossain toisessa pinnassa, joka usein on kuparilevy, josta grafeeni sitten siirretään toiselle materiaalille. Kun kyse on esimerkiksi elektroniikkakomponenteista, niin siirtokohde on usein piikiekkolevy. Se on hankalaa, sillä grafeeni ei saisi vahingoittua siirrossa. Parempien siirtomenetelmien kehittäminen on siksi hyvin merkittävässä asemassa grafeeniteknologiassa. Grafeeninkäsittelyn ja sovelluskehityksen parissa työskentelee grafeeniryhmän vetäjänä toimiva tutkija Juha Riikonen Aalto-yliopiston Sähkötekniikan korkeakoulun mikro- ja nanotekniikan laitokselta. – Olemme kehittäneet tavan, jolla grafeenin voi siirtää muovikalvolle. Menetelmää patentoidaan parhaillaan, ja se tulee luomaan aivan uusia hyödyntämismahdollisuuksia grafeenin teollistamiselle, Riikonen kertoo. Muovikalvon pinnoittaminen grafeenilla on yksi esimerkki käytännöllisestä sovelluksesta, joka grafeenista voitaisiin tehdä. Grafeenipinnoitettuna muovikalvo johtaa sähköä, on täysin läpinäkyvä ja taivuteltava. Kalvoa voitaisiin käyttää esimerkiksi lämmitettävänä linssinsuojana, kosketusnäyttönä tai päälle puettavassa elektroniikassa. Tämän tyyppisten sovellusten prototyyppejä Riikonen on tehnyt. – Hinta ja valmistettavuuden luotettavuus ovat luonnollisia haasteita läpimurrolle, Riikonen sanoo. Riikonen on tyytyväinen siitä, että kärkihankkeessa on mukana yrityksiä, jotka voivat viedä sovelluksia tuotantoon. Samoin Euroopan laajuinen hanke parantaa tiedonkulkua ja uudet löydöt siirtyvät usein toisten tietoon ennen varsinaista julkaisemista. Perustutkimus pitää pintansa Grafeenintutkimuksen painopiste on sovelluksissa, mutta perustutkimus on edelleen vahvaa etenkin muiden kaksiulotteisten materiaalien tutkimuksessa. Grafeenin perustutkimusta tekee muun muassa Peter Liljerothin tutkimusryhmä. Tutkimuksen saavutuksia on muun muassa viime vuoden lopulla julkistettu koe grafeenista tehtyjen nanonauhojen ominaisuuksista. Kokeessa todistettiin, että hyvin ohuet grafeeninanonauhat ovat joko metallisia tai puolijohteita riippuen niiden leveydestä. Viiden hiiliatomin levyinen grafeeninanonauha johtaa sähköä metallin tavoin, kun taas seitsemän atomin levyinen nauha on puolijohde. Tuloksesta on vielä pitkä matka käytäntöön, mutta sen avulla tiedetään, että grafeenilla voitaisiin korvata kuparia elektroniikassa, kun mittakaava kutistetaan atomitasolle. Yksi saavutus on Aalto-yliopiston kylmälaboratoriossa työskentelevän professori Pertti Hakosen työryhmän onnistunut Cooperin parin jakaminen grafeenissa. Hakosen mukaan EU:n asettamat teollistamisen vaatimukset nostavat grafeenitutkimukselle paineita. Esimerkiksi Cooperin parien jakaminen mahdollistaa tietynlaisten kvanttiteknologisten komponenttien valmistamisen, mutta tällaiset suunnitelmat eivät mahdu Graphene Flagship -projektin puitteisiin. – Se syö tutkimuksen vapautta. Vielä on epäselvää, kuinka perustutkimuksesta siirrytään teolliseen tuotantoon. Meillä on ollut pitkään yhteistyötä VTT:n kanssa sovelluksien teossa ja tästä työstä on ollut tuloksena monta spin-offfirmaa. Myös grafeenin kanssa aiomme jatkaa samalla linjalla, Hakonen kertoo. Kirjoittaja on tiedetoimittaja. PALKITTUJA Tekniikan Akatemia (TAF) on jakanut miljoonan euron arvoisen Millennium-teknologiapalkinnon yhdysvaltalaiselle biokemistille Frances Arnoldille. Hänen uraauurtava innovaationsa, suunnattu evoluutio (directed evolution), matkii laboratoriossa luonnonvalintaa. Menetelmällä voidaan luoda uusia ja parempia proteiineja, joita voidaan käyttää hyödyksi esimerkiksi uusiutuvan energian sovelluksissa ja lääkkeiden valmistuksessa. Halutun geenin DNA-rakenteeseen voidaan tehdä sattumanvaraisesti mutaatioita, kuten luonnossakin spontaanisti tapahtuu. Geenitutkija, dosentti Henna Tyynismaa on saanut For Women in Science -apuraha, jonka myöntää L’Oréal Finland Oy ja Suomen Unesco -toimikunta. Hän on akatemiatutkijana Helsingin yliopiston melekyylineurologian tutkimusohjelmassa. Tyynismaa on pitkäjänteisesti selvittänyt mitokondrioiden toimintaa ja sen liittymistä neurologisiin sairauksiin. Amerikan geeni- ja soluterapiayhdistys (American Society of Gene and Cell Therapy) on myöntänyt vuoden 2016 korkeimman tutkijapalkintonsa akatemiaprofessori Seppo YläHerttualalle, jonka tutkimusryhmä toimii ItäSuomen yliopiston A. I. Virtanen instituutissa. Outstanding Achievement Award -palkinto on merkittävin vuosittain jaettava geeniterapian alan palkinto ja se myönnettiin vasta toisen kerran eurooppalaiselle tutkijalle. Palkinnon perusteluissa todetaan professori Ylä-Herttualan merkittävä ja pitkäjänteinen työ geenihoitojen kehittämiseksi kansanterveyden kannalta keskeisten tautien, kuten sydän- ja verisuonitautien, ja pahalaatuisten kasvainten hoitoon. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 57 MUISTIKUVIA Käy eespäin väki voimakas Ilpo Haahtela Vappumarssi sosiaalidemokraattien riveissä oli Turun museotoiminnanjohtajalle Knut Drakelle itsestään selvä. Hän oli aatteellinen demari vaikka ei tätä työssään korostanut. Suomen Akatemian tutkija Drake valittiin vuonna 1972 Turun kaupungin historiallisen museon (vuodesta 1981 alkaen Turun maakuntamuseo) johtajaksi. Drake (1927–2013) oli syntynyt Helsingissä, valmistui filosofian kandidaatiksi Lundin yliopistosta ja väitteli tohtoriksi Helsingin yliopistossa vuonna 1969 Hämeen linnasta tehdyllä tutkimuksella. Hämeen linna oli työllistänyt Draken yli vuosikymmenen ajan, mutta Turussa odottivat vielä kiehtovammat kohteet Turun linna ja Turun tuomiokirkko. Ehkä häntä viehätti myös muutto kaksikieliseen Turkuun ja dosentuuri Åbo Akademissa. Tieteelliseen tutkimukseen ei museon johtajalle juuri aikaa jäänyt. Museoiden määrä oli Turussa asukaslukuun nähden maamme suurin. Draken johdolla toimi näistä viisi ja 1980-luvulla jo kuusi, kun Elävän historian kylä aloitti toimintansa vuonna 1988 paljolti juuri hänen ponnistelujensa tuloksena. Minun mielestäni hänen merkittävin saavutuksensa oli yleisölle näkymätöntä: nuorten, kyvykkäiden tutkijoiden ottaminen Turun maakuntamuseon palvelukseen. Kalastajakadun hallintorakennuksesta kehittyikin Draken aikana varsinainen asiantuntijoiden keskus. Budjetti ylittyi tällä menetelmällä reippaasti, mutta Drake oli niin huono talousmies, että ei huomannut tätä, tai rohkea yrittäjä, joka pelasi uhkapeliä siinä onnistuen. Turun biologiseen museoon perustettiin Draken ansiosta tutkijan työsopimussuhde vuonna 1982. Se on tämän museon ja myös Turun kaupungin ensimmäinen ammattibiologin kokopäiväinen toimi. Drakella oli oma ehdokkaansa tutkijaksi, mutta museolautakunta päätti toisin ja valitsi minut tehtävään. Sain kuitenkin osakseni 58 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 Draken täyden luottamuksen. Hän sanoi ainakin minulle, että luonnontieteellisten museoiden tulisi olla ihmiskunnan tärkeimmät museot. Hän muisteli usein oppikoulunsa (Svenska lyceum i Helsingfors) saksanopettajaa Ivar Hortlingia. Tämä oli paitsi etevä kielimies myös kuuluisa ornitologi. Draken ansiota on, että huonokuntoinen Biologinen museo ainutlaatuisine dioraamoineen saatiin runsaassa vuosikymmenessä kunnostettua ja ajanmukaistettua. Olen usein miettinyt, miksi tulimme niin hyvin toimeen keskenämme. Me kaksi olimme poikakoulun käyneitä maakuntamuseon kummajaisia, reservinupseereita. Drakella oli vieläpä sotilaalle sopiva karkea komentoääni, jota hän vältti käyttämästä työtovereitaan kohtaan. Hän oli kuitenkin ehdoton pasifisti, minä en. Enemmän merkitsi yhteinen tieteellinen ajattelu ja toiminta sekä vain seitsemän vuoden ikäero. Merkityksetöntä ei ollut, että Turun biologinen museo oli perustettu suomenruotsalaisena lahjoituksena ja ruotsinkieltä pidettiin siellä arvossa. Drake oli joukosta selvästi erottuva, hyvin karismaattinen henkilö. Alaisten oli helppo lähestyä häntä. Olen vieläkin häpeissäni, että paukautin kerran hänen henkseleitään henkilökunnan juhlissa. Drake oli sisimmässään akateeminen tutkija. Eläkkeelle siirryttyään hän paneutuikin linna- ja kirkkotutkimuksiinsa Turussa ja kulki edelleen päivittäin polkupyörällä, vaikka ei oikein päässyt sinuiksi sen komean pyörän kanssa, jonka sai työtovereiltaan lahjaksi. Hänelle järjestyi Kalastajakadun rakennuksessa työpöytä, mikä oli poikkeuksellinen menettely. Viimeiset elinvuotensa hän teki tutkimustyötä Åbo Akademin tiloissa. Kirjoittaja on eläkkeellä oleva eläintieteilijä ja museotutkija. Kirjoitussarja päättyy. Parasta suomalaista tietokirjallisuutta Nassim Nicholas Taleb: Antihauras. Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä. Ovh. 50 € Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Miksi maat kaatuvat. Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty. Ovh. 50 € Daniel Kahneman: Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Ovh. 50 € David Mamet: Teatteri. Ovh. 25 € James Owen Weatherall: Wall Streetin fysiikka. Ennustamattoman ennustamisen lyhyt historia. Ovh. 40 € Jared Diamond: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista. Ovh. 50 € Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta www.terracognita.fi T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 10 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6 59 KIRJALLISUUS Rupijäkälät ovat kuivilla ja karuilla kasvupaikoilla elämisen pioneereja Mattias Tolvanen Soili Stenroos, Saara Velmala, Juha Pykälä ja Teuvo Ahti (toim.): Suomen rupijäkälät. Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS 2015. Luonnontieteellisen keskusmuseon (LUOMUS) julkaisema Suomen rupijäkälät esittelee 300 Suomessa tavattavaa rupimaista jäkälää. Sekä harrastajille että ammattilaisille suunnattuun kirjaan on valikoitu yleisimpiä ja kiinnostavimpia lajeja, jotka se kuvaa tieteellisen tarkoin tiedoin. Vaikka lajien tarkka tunnistaminen luonnossa onkin hankalaa, kaikilla Suomessa tavatuilla jäkälillä on myös suomenkieliset nimet. Teoksen toimituskunnan Soili Stenroos, Saara Velmala, Juha Pykälä ja Teuvo Ahti lisäksi kirjoittajina ovat olleet Helge Eskelinen, Jaana Haapala, Filip Högnabba, Kimmo Jääskeläinen, Annina Launis, Leena Myllys ja Orvo Vitikainen. Luonnontieteellinen keskusmuseo on julkaissut jo aikaisemmin osittain saman työryhmän kokoaman teoksen Suomen jäkäläopas (2011), joka palkittiin Tieto-Finlandialla. Elintilaa valtaavia kaksoiseliöitä Kaikki jäkälät ovat kaksoisorganismeja, joissa yhteyttävä viherlevä tai syanobakteeri elää yhteiselä- 60 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 mää sienen kanssa. Jäkälän molemmat osapuolet hyötyvät yhteistyötä. Menestyksellisen symbioosin ansiosta ne ovat pystyneet valtaamaan elintilaa maalla siitä lähtien kun elämänmuodot alkoivat siirtyä merestä kuivalle maalle. Rupijäkälät kasvavat tiiviisti kasvualustansa myötäisinä kasvustoina kallioilla ja puiden rungoilla peittäen kasvupaikkansa usein ääriään myöten harmaana, vihertävänä tai kellertävänä pintana. Esimerkiksi aivan paljaalta näyttävällä silokalliolla voi huomata karttajäkälien (Rhizocarpon sp.) muodostamaa läiskikästä kuviota, joka todellakin muistuttaa vanhan ajan karttoja. Suomessa suvun lajeja tunnetaan kaikkiaan 45 lajia. Kahden erilaisen eliön sym bioo si on auttanut sopeutumaan hyvin erilaisiin ympäristöihin. Jäkälän sieniosakas antaa yhteyttävälle osapuolelle hyvät kasvuolosuhteet suojaamalla sitä auringon säteilyä vastaan sekä tarjoamalla sadevedestä saamiaan mineraaliravinteita ja tietenkin kosteutta. Levä tai syanobakteeri yhteyttää ja tarjoaavalmistamiaan hiilihydraatteja sienen käyttöön, lisäksi syanobakteeri pystyy sitomaan myös ilmakehän typpeä. Uudet tutkimukset voivat vielä paljastaa lisää tietoa jäkälien yhteiselämän laadusta, sillä joidenkin käsitysten mukaan sieniosakas hyötyy ehkä jopa enemmän kuin yhteyttävä osapuoli. Kaikkiaan jäkäliä tunnetaan Suomesta 1 652 lajia ja maailmassa niitä arvioidaan olevan lähes 20 000. Noin 99 prosenttia jäkälissä esiintyvistä sienistä kuuluu kotelosieniin (Ascomycota), joista yleisemmin tunnettuja esimerkkejä ovat hiivat ja tryffelit. Vastaavasti noin 90 prosenttia jäkälien levistä kuuluu viherleviin. Yleisimmät niistä ovat suvuttomasti lisääntyviä yksisoluisia lajeja, jotka elävät vain harvoin vapaina. Trentepohlia-suvun viherlevät ovat kiinnostavia sisältämiensä keltaisten ja punaisten karotenoidien vuoksi. Usein rupijäkälissä onkin keltaisia, oransseja ja jopa punaisia värisävyjä, jotka värittävä joskus hyvin huomiota herättävästi koko kasvustoa. Jäkälistä on löydetty myös fossiileja, joista vanhin on noin 600 miljoonaa vuotta vanha. Mikro skooppisten sienten ja syanobakteerien tai viherlevien yhteistyö on ollut hyvin merkityksellinen elämän siirtyessä merestä kuivalle maalle, koska se on edellyttänyt organismeilta sopeutumista aivan uudenlaisiin olosuhteisiin. Ympäristön tilan indikaattoreita Hitaasti kasvavat rupijäkälät elävät usein hyvin äärimmäisissä olosuhteissa. Kasvupaikan valoisuus, kosteus, happamuus ja alkuainepitoisuudet saattavat vaikuttaa ratkaisevasti lajistoon, sillä suuri osa rupijäkälistä vaatii kasvupaikaltaan erityisiä ominaisuuksia. Esimerkiksi kalkkipitoisilla kallioilla kasvaa erilainen lajisto kuin silikaattikallioilla. Osa lajeista on puolestaan generalisteja, jotka viihtyvät hyvin monenlaisilla kasvualustoilla, kuitenkin vain harva laji kasvaa sekä puun rungolla että kalliolla. Jäkälien kasvuun vaikuttavat kasvupaikan kemiallisten ja fysikaalisten olosuhteiden lisäksi myös kasvutekijöissä tapahtuvat muutokset. Koska jäkälät kasvavat hitaasti, ne myös reagoivat hitaasti ympäristön muutoksiin. Jäkäliä onkin käytetty indikaattoreina erityisesti ilmanlaadun ja metsien luontoarvojen arvioinnissa. Epifyyttijäkälät ovat herkkiä ilmansaasteille, sillä ne ottavat kaikki tarvitsemansa kosteuden ja ravinteensa suoraan ilmasta ja runkoja pitkin valuvasta vedestä. Suurten kaupunkien keskustoissa puiden rungoilla kasvavien jäkälien häviäminen onkin huomattu jo 1800-luvun alkupuolella. Saasteille herkimpiä ovat naavamaiset jäkälät. Kun ilmansaasteille herkät jäkälät katoavat, myös saasteita hyvin kestävät lajit alkavat runsastua. Esimerkiksi puistopuilla hyvin yleisenä kasvava seinäsuomujäkälä (Hypocenomyce scalaris) peittää runkoa usein laajana ja tiiviinä vihertävänharmaana rupijäkäläkerroksena. Luontoharrastusta ja tutkimusta kaikkina vuodenaikoina Maastossa jäkäliä voi tarkkailla kaikkina vuodenaikoina, sillä monet lajit ovat talvellakin hyvin esillä puiden rungoilla ja kalliojyrkänteillä. Jäkälien harrastaja voi varautua tekemään havaintoja myös hiihtoretkillään, sillä talvella lumen heijastama valo parantaa näkyvyyttä samaan aikaan kun lehtipuiden latvuksetkin ovat lehdettömiä. Myös sateen ja kostean ilman virkistämiä runkojäkäliä on helppoa tarkkailla sekä puistoissa että ulkoilualueiden metsissä. Jo yksinkertaisesta suurennus- lasista on paljon hyötyä jäkäläharrastajalle, sillä sen avulla voi nähdä paljon enemmän rupijäkäläkasvuston yksityiskohtia kuin paljain silmin. Lisäksi jäkälien valokuvat voivat olla apuna lajia tunnistettaessa, hyvillä valokuvilla on usein muutakin hyödyllistä käyttöä. Valokuvaaminen on kehittynyt hyvin paljon tekniikaltaan viime aikoina, kirjassa annetaankin myös käytännöllisiä ohjeita jäkälien makro- ja kerroskuvauksesta sekä maastossa että keinovalossa. Vain harvoja rupijäkälälajeja voi määrittää luonnossa silmämääräisesti. Tutkimusta varten tarvitaan myös jäkälänäytteitä, joiden avulla aikanaan tehtyjä lajinmäärityksiä voidaan tarkistaa vielä vuosikymmentenkin kuluttua. Kirjassa annetaan tarkat ohjeet myös näytteiden keräämistä ja dokumentoimista varten. Maastossa helposti tunnistettavia lajeja on noin sata, niistä ehkä huomiota herättävin on haavan ja muidenkin lehtipuiden rungoilla usein laajoina ja jauhemaisina vaaleina laikkuina kasvava haavanläiskäjälälä (Phlyctis argena). Sen voi luonnonharrastajakin tunnistaa monien metrien päästä. Lajien tarkka määrittäminen vaatii tavallisesti sekä mittaokulaarilla varustettua valomikroskooppia että jäkäläreagenssien käyttöä. Reagensseilla voidaan todeta jäkälän sekovarren sekundaariaineenvaihdunnan tuottamia yhdisteitä eli niin sanottuja jäkäläaineita. Jäkäläaineet reagoivat jäkäläreagensseihin erilaisilla värireaktioilla. Osa jäkäläaineista on voimakkaasti fluoresoivia, ja ne antavat värireak tion ultraviolettivalon alla tarkasteltaessa. Jäkälän sekovarren kuvauk- sen ja tarkkojen mikroskooppisten mittojen sekä kemiallisten tuntomerkkien lisäksi teos luettelee lajin kasvupaikat, levinneisyyden Suomessa ja yleisesti Euroopassa ja muilla mantereilla. Kaikista lajeista on kuvauksen yhteydessä myös suuri värivalokuva, joka kertoo kaikkine yksityiskohtineen hyvin paljon jäkälän olemuksesta. Teoksen lopussa on luettelo kaikista Suomessa tavatuista jäkälälajista, alalajeista ja muunnoksista, joista suuri osa on esitelty Luonnontieteellisen keskusmuseon uusissa jäkäläkirjoissa. Jäkälien 81 sivua laaja luettelo sisältää tieteellisen nimen lisäksi mahdolliset suomen- ja ruotsinkieliset nimet, tieteellisten nimien tärkeimmät synonyymit, levinneisyyden eliömaakuntien lyhenteillä ilmaistuna sekä lyhyen kuvauksen lajin elinympäristöistä ja kasvupaikoista. Lajistosta kertyy jatkuvasti uutta tietoa ja siten esimerkiksi Suomen jäkäläoppaassa käytetty nimistö on saattanut jo osittain muuttua. Kirjassa on aukeaman laajuinen sanasto, johon on koottu lajikuvauk sissa käytettyjen sanojen merkitykset. Kirjan käyttöä on helpotettu myös ulkomaalaisille lukijoille kolmisivuisella suomi–englanti-sanastolla Vaikka rupijäkälät ovatkin pieniä, niiden olemassaolo korostuu kaikkine yksityiskohtineen ja väreineen aukeamalle suurennetuissa hienoissa luontokuvissa. Jo rupijäkäläkirjan selaaminen antaa hyvän käsityksen jäkälälajiston monimuotoisuudesta, vaikka ne ovatkin luonnossa huomaamattomia ja täydellisesti kasvualustaansa sulautuvia eliöitä, joita vain harvat osaavat tarkkailla. Teoksen valokuvaajista erottuvat edukseen Helge Es- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 61 kelinen, Veli Haikonen, Reidar Haugan, Juha Pykälä ja Einar Timdal, joiden hienoista jäkäläkuvista kirjan kuvitus suurimmalta osaltaan koostuu. Ympäristöministeriön PUTTEohjelma eli Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelma on tarjonnut rahoitusta myös tässä suuressa hankkeessa. Jäkälien lajiston selvittäminen on perustutkimusta, jonka merkitystä ei aina edes ymmärretä, vaikka se voi luoda myös uusia hyödyllisiä sovellutuksia. Myös jäkälien aineenvaihduntatuotteita on tutkittu. Hyvä esimerkki niiden sisältämien yhdisteiden käyttömahdollisuuksista on äskettäin havaittu oransseista kultajäkälistä ja keltajäkälistä saatavan parietiini-pigmentin vaikutus syöpäsoluja vastaan. Luonnontieteellisen keskusmuseon tehtävinä on luonnontieteellisten kansalliskokoelmien hoitaminen, tutkimus ja tieteellisen tiedon julkaiseminen ja popularisoiminen, niin että toiminta lisää myös luonnontuntemusta ja mielenkiintoa luontoa kohtaan. Ainakin jäkälätutkimuksen kohdalla nämä tarkoitukset ovat toteutuneet erinomaisesti. Suomen rupijäkälät muodostaa yhdessä Suomen jäkäläoppaan kanssa todella painavan, lähes tuhatsivuisen perustan aktiiviselle jäkälien harrastamiselle ja tutkimukselle. Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailija. 62 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 Näkymätön käsi ihmisen ja luonnon taloudessa Osmo Tammisalo Adam Smith: Kansojen varallisuus. Suom. Jaakko Kankaanpää. WSOY 2015. Minulla on kaksi ylivoimaista suosikkia 1700-luvun ajattelijoissa: David Hume ja Adam Smith. Molemmat ymmärsivät, että tunteet ovat ratkaisevassa asemassa ihmisen käyttäytymisessä ja moraalisissa järjestelmissä. Molemmat olivat myös lähellä kertoa, mistä emoo tiot ovat peräisin. Tästä syystä heitä voidaan pitää varhaisina evoluutiopsykologeina.[1] Smith, ystävyksistä tunnetumpi, muistetaan kuitenkin aivan muusta. Kansojen varallisuus -kirjan johdosta häntä pidetään kansantaloustieteen isänä ja usein myös kivikovan kapitalismin kannattajana. Teoksen (1776) ensimmäinen osa julkaistiin suomeksi vuonna 1933 (WSOY, suom. Toivo Kaila). Jostakin syystä jälkimmäinen osa jäi tuolloin kääntämättä. Koko kirja saatiin suomeksi vasta viime vuonna eli melkein neljännesvuosituhannen myöhässä – aivan kuten Smithin toinen pääteos Moraalituntojen teoria (1759), joka käännettiin vuonna 2003. Kansojen varallisuuden uusi suomentaja Jaakko Kankaanpää kertoo viihtyneensä Smithin parissa: Monet Smithin käsittelemistä yksittäisistä taloudellisista kysymyksistä ovat vaipuneet historian hämäriin, ja hänen todistelunsa saattavat perusteellisuudessaan tuntua työläännyttäviltä. Silti hänen vakaassa ajatuksenkulussaan ja pyrkimyksessään kaivaa todellisuuden lainalaisuudet esiin mitä erilaisimpien käytettävissä olevien lähdeaineistojen uumenista on jotakin perin viehättävää. Kirjan vanhanaikaisuus unohtuu nopeasti, koska Smith on perusteellinen ja tarkkanäköinen, mutta myös jouhevan uuden suomennoksen vuoksi. Smithin kuuluisin ajatus on "näkymätön käsi", joka spontaanisti synnyttää järjestystä ja hyvinvointia, kun ihmiset saavat tavoitella omia etujaan. Smithin lainatuimmaksi virkkeeksi on tullut seuraava: ”Emme odota, että saamme päivällistä teurastajan, leipurin tai oluenpanijan hyväntahtoisuuden ansiosta, vaan siksi, että he ajattelevat omaa etuaan.” Tämä on siis ajatus, joka Kansojen varallisuudesta nostetaan yleensä esiin ja josta Smith tunnetaan. Itsekkäät motiivit voivat tuottaa yhteisöllistä hyötyä. Saman perustelun Smith esitti hieman eri sanoin jo moraalikirjassaan parikymmentä vuotta aiemmin (1759/2003): Mutta vaikka jalot ja epäitsekkäät motiivit eivät olisikaan aikaansaamassa välttämätöntä keskinäistä auttamista, vaikka yhteiskunnan jäsenten kesken ei vallitsisikaan keskinäistä mieltymystä ja kiintymystä, yhteisö ei välttämättä hajoaisi, joskin olisi vähemmän onnellinen ja miellyttävä. Yhteisö voi säilyä ihmisten välisenä, niin kuin kauppiaitten välisenä, sen johdosta että tunnetaan sen hyödyllisyys, ilman keskinäistä mieltymystä ja kiintymystä. Vaikka kenelläkään ei olisi mitään kiitollisuudenvelkaa toista kohtaan, se voi silti säilyä, hyvien palvelusten sovittuun arvoon tapahtuvan kaupallisen vaihtamisen tuloksena. Perään Smith tosin toteaa, että ”ihmisellä on luontainen mieltymys yhteisölliseen elämään ja hän haluaa, että ihmisten keskeinen yhteisyys säilyisi itsensä takia siitäkin riippumatta saako hän siitä hyötyä”. Smithin mukaan yhteisön järjestäytynyt ja kukoistava tila miel- lyttää ihmistä ja hän tarvitsee lakkaamatta suurten ihmisjoukkojen apua ja yhteistyötä. Myös monet viimeaikaiset havainnot tasa-arvosta todistavat, että oman edun tai voittojen tavoittelu ei ole kaikkivoipaa. Taloudellisesti tasa-arvoisimmat ja korkean verotuksen Pohjoismaat esimerkiksi arvioidaan useimpien kansainvälisten instituutioiden vertailuissa paitsi vauraimmiksi valtioiksi myös parhaiksi paikoiksi asua. Taloudellinen tasa-arvo näyttää luovan luottamusta, josta versoo sekä vaurautta että sosiaalisia etuja. Tämä oli myös Humen (1752/2006) käsitys: ...siellä missä rikkaudet ovat harvojen käsissä, heillä täytyy olla käsissään myös kaikki valta, jolloin he juonivat helposti keskenään sysätäkseen kaiken taakan köyhien harteille. Tällainen yhä lisääntyvä sorto on omiaan lamaannuttamaan kaiken toimeliaisuuden. On oikeastaan hassua, että vaikka Smith mainitsee termin näkymätön käsi vain pariin otteeseen koko kirjallisessa tuotannossaan[2], siitä silti tuli rakennelma, jonka avulla yhä vedotaan markkinavoimien ylivertaisuuteen hyvinvoinnin tuottajana. Usein näkymättömällä kädellä on puolustettu valtion vähäistä väliintuloa talouden, tuotannon ja markkinoiden säätelyssä. Säännöstelemättömyyden on väitetty hoitavan kaikille parhaat mahdolliset oltavat. Kansojen varallisuuden markkinoita koskevat ajatukset ovat kuitenkin paljon syvällisempiä ja vakavampia kuin Smithin nimissä hoettu mantra voittojen ja markkinoiden vapauden maksimoinnista. Markkinoiden täydellinen vapaus ei ensinnäkään ole mahdollista. Jos markkinat olisivat täysin vapaat, esimerkiksi lapsityövoiman käyttö olisi sallittua. Lisäksi toimiva talous vaatii väestön kouluttamista, mihin markkinavoimat eivät näytä kykenevän. Myös Smith pitää ilmeisenä, että kaikkea ei tule jättää näkymättömän käden hoidettavaksi. Hänen mukaansa yhteiskunnan on huolehdittava vähintään valtion puolustamisesta, lakien ylläpitämisestä oikeudenmukaisuuden turvaamiseksi ja sellaisten julkisten töiden ja laitosten tarjoamisesta, joita yksittäiset ihmiset eivät pidä kannattavina. Smith varoittelee myös siitä, että saadessaan toimia vapaasti tuottajat alkavat solmia kuluttajia vastaan tähdättyjä ja hintoja nostavia salaliittoja. Lisäksi hänen mielestään työväestön olojen parantaminen ei voi olla yhteiskunnan etujen vastaista, sillä kansakunnan enemmistö on aina työväkeä. Smith kehottaakin olemaan uskomatta liikemiestä, koska tämän etu ei ole sama kuin yhteiskunnan etu: Kaikenlaisia taloutta koskevia laki- ja säädösehdotuksia, jotka ovat peräisin tältä ryhmältä (liikemiehiltä), on aina kuunneltava hyvin varovasti, eikä niitä ole koskaan syytä hyväksyä ennen kuin niitä on tutkittu pitkään ja huolellisesti, paitsi erityisen tarkasti myös erityisen suurella epäilyksellä. Ne ovat peräisin miehiltä, joiden edut eivät koskaan täysin vastaa yleistä etua, joiden etujen mukaista on yleensä petkuttaa ja jopa sortaa kansan suurta enemmistöä ja jotka myös ovat monissa tapauksissa sekä petkuttaneet että sortaneet sitä. Smith varoitteli myös siitä, että oman edun tavoittelun annetaan tapahtua politikoinnin avulla. Jotta näkymätön käsi siis saisi hyvää aikaan, sillä on jo oltava käytössään joukko instituutioita sekä riittävän hyvin määriteltyjä ja ihmisten sisäistämiä normeja sekä sääntöjä. Modernit kommentoijat ovat selvästi liioitelleet ja pelkistäneet Smithin uskoa näkymättömän käden voimaan. Missä määrin Smithin teoriat sitten kykenevät ennustamaan tai kuvaamaan yksilöiden ja yhteiskuntien käyttäytymistä? Edellä mainituista varauksista huolimatta Smithin taloutta ohjaava käsi on osoittautunut vakaaksi ja tarkaksi. Smithin teoriaa kilpailun, työnjaon ja voitontavoittelun myönteisistä vaikutuksista on perusteltua pitää yhtenä 1700-luvun tärkeimmistä ajatuksista. Vastaavilla perusteilla seuraavan vuosisadan tärkeimmäksi ajatukseksi nousee Charles Darwinin teoria eloonjäämis- ja lisääntymiskilpailun vaikutuksista. On jopa perusteltua ajatella, että Darwinin teoria luonnonvalinnasta on Smithin teoria luontoon siirrettynä, koska eloonjäämistaistelussa yksittäiset eliöt toimivat kuin yritykset kilpailutilanteessa ja lisääntymismenestyksestä tulee voiton vastine. Smithin ajatukset eivät välttämättä toimi aina taloudessa, mutta biologiaan ne sopivat täydellisesti[3]. Darwinin yhteys Smithiin on siis ilmeinen, molempien teorioissa järjestystä voi syntyä ilman järjestelijää. Luonnonvalinta ja näkymätön käsi ovat ajatuksia kilpailusta ja optimoinnista (yksilön ja yrityksen tasolla) sekä tasapainosta (populaation ja markkinoiden tasolla). Eläinten käyttäytymisen ja yritysmaailman välillä on kuitenkin eräs merkittävä ero, joka vähentää luonnonvalinnan ja näkymättömän käden välistä vastaavuutta. Eläimet eivät harrasta sellaista vaihtokauppaa, jossa kaksi eri aineellista seikkaa vaihtaa omistajaa. Smithkin toteaa, että eläimet eivät kaupankäyntiin pysty: ”Kukaan ei T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 63 ole koskaan nähnyt yhden eläimen eleillään tai luontaisilla äännähdyksillään viestivän toiselle: tämä on minun, tuo on sinun, annan sinulle tämän, jos saan tuon.” Toki luonnossa tavataan monenlaisia symbiooseja (esim. kukkivan kasvin ja pölyttäjähyönteisen välillä), mutta niitä ei ole mielekästä kutsua kaupankäynniksi. Saadakseen muilta haluamansa eläimet turvautuvat vaihtokaupan sijasta ”emotionaaliseen valuuttaan”. Hyvä esimerkki on joidenkin laumassa elävien koiraeläinten taipumus tehdä kerjäys- ja alistumiseleitä ruoan saamiseksi lajitovereilta – tai ihmiseltä. Smith toteaa tämänkin: ”Pentu liehakoi emäänsä, ja spanieli yrittää lukemattomin eri tavoin herättää illallispöydässä istuvan isäntänsä huomion, kun se haluaa tältä ruokaa.” Toinen merkittävä ero ihmisen talouden ja luonnontalouden välillä on se, että luonnossa ei ole palkkatyöhön verrattavaa ilmiötä. Työvoimaan liittyvät seikat tunnetusti mutkistavat markkinoiden toimintaa. Kansojen varallisuudessa on paljon historiallisia analyyseja esiteollisista ja epädemokraattisista yhteisöistä. Sopivana esimerkkinä toimii kolmannen osan neljäs luku: ”Miten kaupunkien kaupankäynti edesauttoi maaseudun kehittymistä” (s. 405–417). Luvusta käy ilmi Smithin perusteellisuus ja teemojen vanheneminen, mutta samalla hänen huomioidensa yleispätevyys. Smith aloittaa pohtimalla, mitä suurmaanomistaja tekee maassa, jossa ei harjoiteta ulkomaankauppaa eikä valmisteta hienoja tavaroita. Hänellähän ei ole mitään, mihin hän voisi vaihtaa ylijäämän maidensa tuotannosta. 64 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 Tällaisessa tilanteessa maanomistaja Smithin mukaan joutuu kuluttamaan sen maalaismaiseen kestitykseen omassa taloudessaan: Jos tämä ylijäämä riittää elättämään sata tai tuhat miestä, hänellä ei ole sille muuta käyttöä kuin sadan tai tuhannen miehen elättäminen. Niinpä häntä ympäröi jatkuvasti sankka palveluskunnan ja seuralaisten joukko, ja koska heillä puolestaan ei ole tarjota mitään vastineeksi ylläpidostaan, vaan he elävät kokonaan hänen anteliaisuutensa varassa, heidän on toteltava häntä samasta syystä kuin sotilaiden on toteltava ruhtinasta, joka maksaa heidän palkkansa. Tämä oli tilanne Euroopassa ennen kaupan ja käsiteollisuuden nousua. Nykypäivänä ilmiötä voi tarkkailla enää historiallisissa elokuvissa ja TV-sarjoissa, mutta niissä ei ymmärrettävästi päästä oikeisiin mittasuhteisiin eli jopa tuhansien seuralaisten kestitsemiseen vauraissa linnoissa ja kartanoissa. Kärjistäen tilanne oli se, että kuninkaalla oli vähän valtaa, talonpojat olivat maaorjia ja ylimysten mielivallan alainen sotatila oli lähes jatkuva. Yhteiskuntaluokkien mukaan vakiintuneet valtasuhteet lukuisine palveluksineen ja velvollisuuksineen eivät siis kyenneet hillitsemään sekasortoa ja väkivaltaa, etenkään maaseudulla. Miksi tilanne muuttui? Miksi olot alkoivat kohentua? Smithin mukaan hallinto parani sekä vapaus, turvallisuus ja järjestys lisääntyivät lähinnä kaupankäynnin, mutta myös ihmisen turhamaisuuden kautta: ...se, mitä feodaalihallinnon väkipakolla ei olisi koskaan voitu saada aikaan, tapahtui huomaamatta ja kaikessa hiljaisuudessa ulkomaankaupan ja käsiteollisuuden ansiosta. Ne toivat vähitellen suurtilallisten saataville sellaista, mihin he saattoivat vaihtaa maidensa koko ylijääneen tuotannon ja minkä he pystyivät kuluttamaan kokonaan itse, jakamatta sitä alustalaistensa tai seurueensa kanssa. ”Kaikki minulle eikä mitään muille” tuntuu olleen jokaiseen maailmanaikaan ihmiskunnan suurten ja mahtavien viheliäinen tunnuslause. Eli kun suurmaanomistajat pystyivät käyttämään maidensa tuoton itse, omaan kulutukseensa, he eivät enää jakaneetkaan sitä muiden kanssa. He lakkasivat ylläpitämästä suurta joukkoa alustalaisia, ja ”he mitä lapsellisimman, itsekkäimmän ja alhaisimman turhamaisuuden tyydyttämiseksi vähitellen vaihtoivat pois kaiken mahtinsa ja vaikutusvaltansa”. Rikkaat eivät siis enää halunneet käyttää tulojaan muiden ylläpitoon. Sen sijaan he ryhtyivät epäsuorasti elättämään toisenlaista ihmisjoukkoa. Hankkimalla käsiteollisuuden tuottamia ylellisyystavaroita rikas maksoi tuotteen valmistuttajien ja työntekijöiden palkan. Smith kirjoittaa: Yleensä hän tosin antaa heille jokaiselle hyvin pienen osan, muutamille hyvin harvoille ehkä kymmenyksen, monille tuskin sadasosaa ja joillekin ei ehkä tuhannesosaakaan, josko edes kymmenettätuhatta osaa heidän vuotuisesta ylläpidostaan. Rikas maanomistaja osallistui edelleen muiden ylläpitämiseen, mutta nämä ihmiset olivat tulleet rikkaasta yksilöstä riippumattomiksi. He tulivat toimeen myymällä erikoistunutta osaamistaan, ilman isäntää ja tämän vieraanvaraisuutta. Vähitellen suurtilallisten seurueet hupenivat olemattomiin, eivätkä he enää pystyneet samalla tavoin vaikuttamaan oikeudenkäyttöön tai omistamaan sotaväkeä. Varakkuudestaan kevytmielisinä he olivat viehättyneet ”helyistä ja rihkamasta”, jotka olisivat Smithin mielestä sopineet paremmin lasten leluiksi kuin aikuisten miesten pyrinnöiksi. Pro- sessin myötä suurmaanomistajista tuli ”yhtä merkityksettömiä kuin kaupunkienvarakkaat porvarit ja liikemiehet olivat”. Ja näin myös maaseudulle levittäytyi valtakunnan yleinen järjestys: kenelläkään ei ollut enää voimaa häiritä järjestyksenpitoa. Smithin päätelmä kuulostaa näkymättömältä kädeltä: Suurimman yleistä hyvinvointia edistäneen mullistuksen saivat näin aikaan kaksi ihmisryhmää, joilla ei ollut pienintäkään tarkoitusta palvella yhteiskunnan etua. Suurmaanomistajien tavoitteena oli mitä lapsellisimman turhamaisuuden tyydyttäminen. Liikemiehet ja käsityöläiset eivät olleet pyrkimyksissään yhtä naurettavia, mutta he ajattelivat vain omaa etuaan ja pyrkivät kunnon kauppamiesten tapaan keräämään lantit talteen sieltä mistä niitä sai. Kummallakaan ei ollut tietoa tai kaukonäköisyyttä ymmärtää suurta mullistusta, jonka toisen typeryys ja toisen työteliäisyys hiljalleen saivat aikaan. Adam Smith käsitteli pitkälti myös muita ihmisen psykologisia ominaisuuksia kuin rikkaiden turhamaisuutta ja itserakkautta, esimerkiksi ihmisten herkkyyttä pienille todennäköisyyksille. Ylenpalttisen korkeat kuvitelmat, joita useimmilla ihmisillä on omista kyvyistään, ovat ikiaikainen pahe, josta filosofit ja moralistit ovat kautta aikojen kirjoittaneet. Vähemmälle huomiolle on jäänyt ihmisten yletön usko hyvään onneensa. Se kuitenkin on vieläkin yleisempää, jos vain mahdollista. Ei ole ainuttakaan kohtalaisissa sielun ja ruumiin voimissa olevaa miestä, jota se ei jossakin määrin vaivaisi. Jokainen mies arvioi menestyksen mahdollisuuden jossakin määrin todellista suuremmaksi, useimmat arvioivat tappion mahdollisuuden jossakin määrin tavallista pienemmäksi ja tuskin kukaan kohtalaisissa sielun ja ruumiin voimissa oleva arvioi sitä todellista suuremmaksi. Smithin (moraali)psykologinen silmä ja ihmisluonnon merkitys taloudellisessa päätöksenteossa tulevat siis esiin myös Kansojen varal- lisuudessa. Lupaavasta alusta huolimatta taloustiede kuitenkin päätyi hylkäämään ihmisluonnon, lähes läpi 1900-luvun. Markkinoiden ulkopuolinen käyttäytyminen (esimerkiksi ystävyys, avioliitto ja vanhemmuus) jätettiin muille tieteenaloille – jotka puolestaan innostuivat muun muassa Freudista ja Marxista. (Jälkimmäisen ajatukset kapitalismista ja luokkaristiriidoista tosin ovat peruja Smithiltä.) 2000-luvulle tultaessa tilanne muuttui. Käyttäytymistaloustiede todensi kokeellisesti useita Smithin moraali- ja talouspsykologisia oivalluksia, muun muassa sen, että ihmiset eivät pidä soveliaana sitä, että heitä pakotetaan vastavuoroisuuteen (Bewley 2003, ks. Tammisalo 2014). Samoihin aikoihin esitettiin useita puheenvuoroja ylipäätään ihmistieteiden ykseyden puolesta (Alcock 2001, Wilson 2001; Pinker 2002; McIntyre 2006). Lopuksi on paikallaan kuunnella Smithiä parista teemasta, joista toistuvasti käydään keskustelua. Kun puhutaan taloudellisesta tasaarvosta, usein etenkin vasemmisto nostaa esiin suhteellisen köyhyyden käsitteen. Siinä köyhänä pidetään sellaistakin ihmistä, joka tulee kyllä siedettävästi toimeen, mutta jonka tulot ja omaisuus ovat selvästi muita pienempiä. Hänellä on katto päänsä päällä ja riittävästi ruokaa ja vaatteita, mutta hänellä ei ole varaa asioihin, joita keskiverto kansalainen pitää normaalina. Joissakin oikeistopiireissä karsastetaan suhteellisen köyhyyden ajatusta. Köyhinkin elää turvattua, joskin vaatimattomampaa elämää, se riittäköön tasa-arvosta. Mitä Smith ajatteli? Ensin hän luokittelee kulutustavarat välttämättömyyksiin ja ylellisyyksiin. Määritelmässään hän ottaa huomioon kulttuuriympäristön ja ihmisten mielipiteiden vaikutuksen: Välttämättömyyksillä tarkoitan paitsi niitä hyödykkeitä, jotka ovat suoranaisesti välttämättömiä elämän jatkumiselle, myös niitä hyödykkeitä, joita ilman kunnialliset ihmiset eivät maan tapojen vuoksi voi alimmissakaan kansankerroksissa olla. Smithin esimerkki on liinakankainen paita, joka ei ole elämän jatkumisen kannalta välttämätön ja jota ilman kreikkalaiset ja roomalaiset tulivat mukavasti toimeen. Silti 1700-luvun Englannissa työläiselle olisi ollut ”liian häpeällistä näyttäytyä julkisesti ilman liinapaitaa”. Sen puute kertoisi Smithin mukaan viheliäisestä köyhyydestä, johon kukaan ei yleisen käsityksen mukaan voi vajota kuin erityisen huonon käytöksen vuoksi. Laveasti tulkiten Smithin voidaan siis ajatella suosivan suhteellisen köyhyyden näkökulmaa. Hän piti välttämättömyytenä ”kaikkea sitä, minkä paitsi luonto myös kunniallisuuden vakiintuneet vaatimukset ovat asettaneet välttämättömäksi alimman kansankerroksen ihmisille”. Kunniallisuuden tai normaaliuden vaatimukset ja köyhän määritelmä tietysti vaihtelevat aikakaudesta, alueesta ja ryhmästä toiseen, mutta mukana on aina ihmisluontoon kuuluva yleisen mielipiteen huomioiminen ja hyväksyttävyyden tavoittelu. Toinen esimerkki Smithin käsittelemästä ajankohtaisesta teemasta koskee juuri alkoholia, sen saatavuutta ja verotusta. Työnjako ensinnäkin pitää oluen hinnan halpana, jolloin riskinä on liikakulutus: Yleensä työmiehen kannattaa ostaa panimosta olut, jonka hän tarvitsee, sen sijaan, että hän panisi oluensa itse, ja jos hän on köyhä, hänen kannattaa T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 65 yleensä ostaa se mieluummin pieninä annoksina vähittäiskauppiaalta kuin suurina erinä panimosta. Hän saattaa epäilemättä ostaa olutta liikaa, kuten hän saattaa ostaa liikaa myös muilta lähiseudun kauppiailta, esimerkiksi teurastajalta, jos hän on suursyömäri, tai kangaskauppiaalta, jos hän haluaa esiintyä toveriensa joukossa keikarina. Perään Smith toteaa, että vaikka toisinaan yksityiset ihmiset hävittävät omaisuutensa käyttämällä kohtuuttomasti väkijuomia, kokonainen kansakunta ei näytä siihen kykenevän. Aina on oleva paljon enemmän ihmisiä, jotka käyttävät alkoholiin paljon vähemmän rahaa kuin mihin heillä olisi varaa. Smith kirjoittaa kuin ottaakseen kantaa viinin myyntiin ruokakaupoissa: On syytä huomata se, minkä kokemus paljastaa, nimittäin että halpa viini ei näytä aiheuttavan juopumusta vaan kohtuullisuutta. Viinimaiden ihmiset ovat yleensä Euroopan asukkaista vähiten taipuvaisia juopumukseen, kuten osoittavat esimerkiksi espanjalaiset, italialaiset ja Ranskan eteläisten maakuntien asukkaat. Ihmiset eivät yleensä ole taipuvaisia kohtuuttomuuksiin siinä, mikä on heille arkea ja jokapäiväistä. Kukaan ei yritä esiintyä anteliaana ja pitää yllä toverihenkeä tarjoamalla muille runsaasti väkijuomaa, joka on halpaa kuin laimea olut. Sen sijaan maissa, joissa viiniköynnös ei kylmän tai kuuman ilmaston vuoksi menesty ja joissa viini sen takia on kallista ja harvinaista, juoppous on yleinen vitsaus, kuten se on esimerkiksi pohjoisilla kansoilla sekä kääntöpiirien välisten maiden asukkailla, vaikkapa Guinean rannikon neekereillä. Yli kaksisataa vuotta jatkuneesta väittelystä huolimatta teemasta tarvitaan lisää tutkimusta ja keskustelua. Mitä pitäisi esimerkiksi ajatella niistä syrjäseudun kylistä, joissa alkoholistien osuus näyttää olevan paljon muuta väestöä suurempi? Tulisiko siellä alkoholin hankkiminen tehdä kansanterveyden nimissä vaikeammaksi tai kalliimmaksi? Entä painottuvatko alkoholisteille sattuvat tapa- 66 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 turmat niihin aikoihin, kun he ovat saaneet palkan tai sosiaalituen? Jos yhteiskunnan maksama tuki tässä väestönosassa ”aiheuttaa” onnettomuuspiikin, miten siihen tulisi suhtautua? Kaikkihan eivät osaa hillitä viinanhimoaan. Pitäisikö tuki antaa rahan sijasta esimerkiksi ruokakuponkeina? Smith ei vastaa tällaisiin kysymyksiin yksilönvapaudesta ja yhteiskunnan vastuusta. Kirja tarjoaa silti valtavasti materiaalia lähes minkä tahansa yhteiskuntaa ja taloutta koskevan mielipiteenvaihdon pohjaksi. Teosta voi suositella niin ruoan ”halpuuttamista” vastustaneille maataloustuottajille ja vientitukien kannattajille kuin äärilibertaareille sääntelyn vastustajille. On hyvä muistaa, että tietyt ristiriidat tulevat aina seuraamaan ihmisyhteisöjä, kuvittelipa yksilö tavoittelevansa yksityistä tai yleistä hyvää. Viitteet [1] David Hume (1779/2015) kirjoittaa purjelaivojen kehittymisestä, ikään kuin hahmotellen luonnonvalinnan toimintaperiaatteita – jo noin sata vuotta ennen Darwinia: "Jos tarkastelemme laivaa, miten mieltäylentävä idea meidän täytyykään muodostaa puusepästä, joka pani kokoon niin monimutkaisen, hyödyllisen ja kauniin laitteen! Miten meidän täytyykään yllättyä, kun huomaamme hänet typeräksi mekaanikoksi, joka jäljitteli muita ja kopioi taitoa, joka oli kehittynyt vähitellen pitkän aikakausien seuraannon, monien kokeilujen, erehdysten, korjausten, pohdiskelujen ja kiistojen jälkeen! Ikuisuuksien aikana monet maailmat on ehkä kyhätty ja hutiloitu kokoon ennen tämän järjestelmän tekaisemista. Paljon työtä on mennyt hukkaan, monia hedelmättömiä kokeiluja on tehty, ja maailmanluomisen taidon hidas mutta alituinen kehitys on jatkunut loputtomien aikojen läpi." Hume pohtii myös, miksi luojaolentoja olisi vain yksi. Kuten laivanrakentajien työnjaon tapauksessa, monta eri tehtäviin erikoistunutta jumalaa saisi enemmän ja parempaa aikaan. Lisäksi yhdelle jumalalle asetetut ylivoimaiset odotukset tekevät Humen mukaan kyseisen olennon olemassaolon entistä epätodennäköisemmäksi. Humea ennen vastaavan laivaver tauk sen esitti satiirikko Bernard Mandeville (1729/1992), joka Smithin tavoin tarkasteli myös yksityisistä paheista syntyvää yleistä hyvää. Mandevillenkin voidaan nähdä kiertelevän luonnonvalintateorian ympärillä: ”...me usein luemme ihmisten nerouden ja syvällisen ymmärryksen ansioksi sellaisia asioita, jotka todellisuudessa ovat seurausta pitkästä ajasta, monista sukupolvista, niin että kyseiset asiat eroavat vain hiukkasen toinen toisistaan, mitä tulee niiden luonnollisiin osiin ja tarkkanäköisyyteen” (suom. Sarmaja 2009). Heikki Sarmajan teos Kuka keksi luonnonvalinnan (Terra Cognita) on paras johdatus aiheeseen (ja se on samalla oivaa luettavaa biologiasta, taloudesta, tieteenhistoriasta ja myös dekkarijännityksestä kiinnostuneelle). [2] Moraalituntojen teoriassa Smith kirjoittaa: ”Näkymätön käsi johtaa heidät (rikkaat) tekemään melkein saman elämän välttämättömyyksien jaon kuin tapahtuisi jos maa olisi jaettu kaikkien sen asukkaiden kesken yhtä suuriin osiin, ja niin he, sitä tarkoittamatta ja sitä tietämättä, edistävät yhteiskunnan etua ja tuottavat välineitä lajin lisääntymiseksi.” (Sanan melkein korostus lisätty; alkuperäiskielellä ”nearly the same distribution”.) Kansojen varallisuudessa taas sanotaan: ”Tukiessaan mieluiten kotimaan tuotantoelämää ulkomaisen sijasta hän (yksittäinen ihminen) ajattelee vain oman asemansa turvaamista; ja suuntaamalla tuota tuotantoelämää niin, että sen tuotannon arvo on mahdollisimman suuri, hän tavoittelee vain omaa etuaan, ja tässä, kuten monessa muussakin tapauksessa, häntä ohjaa näkymätön käsi edistämään päämäärää, joka ei mitenkään sisälly hänen pyrkimyksiinsä.” Siinä olivat kaikki Smithin maininnat näkymättömästä kädestä (lukuun ottamatta ensimmäistä mainintaa tähtitieteen historiaa koskevassa esseessä). Myös David Hume (1752/2006) esitti näkymätöntä kättä muistuttavia ajatuksia. Hän kirjoitti sotaisuuden yhtey destä taloudelliseen yhteistyöhön ja toimeliaisuuteen: ”Mikäli kykenisimme muuttamaan jonkin kaupungin eräänlaiseksi linnoitusleiriksi ja innostamaan sen asukkaat niin asehenkisiksi ja yhteistä etua ajaviksi, että he kaikki olisivat valmiit kokemaan kovia ylei- sen hyvän eteen, niin jo tällaiset tunnot yksinään saattaisivat edistää taloudellista toimeliaisuutta ja yhteisöelämää kuten menneinä aikoina.” Humen jatkohuomio siitä, miten tämänkaltaisen kaupunkilinnoituksen ongelmat voitaisiin ratkaista, on kuin Smithin kynästä: ”Mutta koska tällaiset periaatteet ovat liian epäitsekkäitä ja hankalia ylläpidettäviksi, on välttämätöntä hallita ihmisiä muiden passioiden avulla ja innostaa heitä ahneuteen, taloudelliseen toimeliaisuuteen, taitoon, taiteeseen ja ylellisyyteen vetoamalla.” [3] On ironista, että niin monet Yhdysvaltain konservatiiveista hyväksyvät näkymättömän käden tehon taloudessa, mutta hylkäävät sen biologisessa evoluutiossa, turvautuen luomisoppiin. Tosin konservatiivien uskonnollisuus saattaa olla lähinnä uskoa siihen, että kansalaisten uskonnollisuudesta koituisi yhteiskunnallisia hyötyjä. Jo Seneca nuorempi totesi: ”Uskontoa pitää tavallinen kansa totena, viisaat valheena ja vallanpitäjät hyödyllisenä.” Kirjallisuus Alcock, J. (2001): The Triumph of Sociobiology. Oxford University Press. Oxford. Bewley, T. (2003): Fair’s fair. Nature. 422: 125–126. Chen, K. Ym. (2006): How basic are behavioral biases? Evidence from capuchin monkey trading behavior. Journal of Political Economy. Vol114(3): 517–537. Hume, D. (1752/2006): Kaupasta ja kanssakäymisestä. Teoksessa Esseitä. Vastapaino. Tampere. Hume, D. (1779/2015): Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta. Suom. Tapani Kilpeläinen. niin & näin. Tampere. Mandeville, B. (1729/1992): The Fable of the Bees, Vol 2. Liberty Fund. McIntyre, L. (2006): Dark Ages – The case for a science of human behavior. MIT Press. Pinker, S. (2002): The Blank Slate. Penguin Viking. Quervel-Chaumette, M. ym. (2015): Familiarity affects other-regarding preferences in pet dogs. Scientific Reports. 5: 18102; doi: 10.1038/ srep18102. Sarmaja, H. (2009): Kuka keksi luonnonvalinnan. Terra Cognita. Shermer, M. (2008): The Mind of the Market. Times Books. Smith, A. (1776/1933): Kansojen varallisuus. Suom. Toivo Kaila. WSOY. Smith, A. (1776/2015): Kansojen varallisuus. Suom. Jaakko Kankaanpää. WSOY. Smith, A. (1790/2003): Moraalituntojen teoria. Suom. Matti Norri. Kautelaari Kustannus. Tammisalo, O. (2014): Ihmisluontoa etsimässä – Moraalin ja kulttuurin biologiaa. Terra Cognita. Wahlstedt, P. (2009): Hyötyajatteluun sidottu evoluutioteoria. Tieteessä tapahtuu. 4–5/2009. Wilson, E. O. (2001): Konsilienssi. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Kirjoittaja on helsinkiläinen tietokirjailija ja vapaa tutkija. Apua kansallisen tragedian ymmärtämiseen Seikko Eskola Marko Paavilainen: Murhatut veljet. Valter, William ja Ivar Thomén elämä ja kuolema. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2016. Dosentti Marko Paavilainen on kir joittanut yhdestä perhetragediasta tutkimuksen, joka auttaa ymmärtämään pian sata vuotta täyttävän Suomen itsenäisyyden alkuvaihetta. Kohteena on jo nuorena merkittävän elämäntyön tehneitten kolmen Thomé-veljeksen surmaaminen punakapinan ensi päivinä ja sitä seuranneet tapahtumat. Arkkitehdit Valter (s. 1874) ja Ivar (s. 1882) sekä metsänhoitaja William (s. 1880) Thomé olivat kasvaneet Alajärvellä Etelä-Pohjanmaalla ruotsinkielisen metsänhoitajaisän kruununtorpassa. Siellä he olivat omaksuneet vahvan eteläpohjalaisen identiteetin, oppineet hyvin suomenkielen, saaneet kosketuksen maatalousväestöön ja ajan uskonnollisiin herännäisliikkeisiin. Oppikoulun he kävivät Oulun ruotsinkielisessä lyseossa. Neljäntenä veljessarjaan kuului vielä merkittävä taidemaalari Verner (1878–1953). Valter opiskeli Teknillisessä korkeakoulussa arkkitehdiksi samaan aikaan kuin suuret tähdet Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen. Hän ja Karl Lindahl voittivat vuonna 1900 jugendtyylisellä ehdotuksellaan arkkitehtikilpailun Polyteknikkojen talosta Helsingin Lönnrotinkadulle. Kaksikon seuraava suuri työ oli Otavan toimitalo Uudenmaankadulle. He olivat myöhemmin myös kärkisijoilla Helsingin rautatieaseman kilpailussa, jonka Eliel Saarinen voitti. Pian oman toimiston perustanut Valter nousi aikakautensa kärkiarkkitehtien joukkoon ja sai runsaasti töitä suurliike-elämältä, erityisesti Serlachiukselta ja Ahlströmiltä. Toimistoon liittyi myös hiljattain valmistunut nuorin veli Ivar. He voittivat vuonna 1916 Stockmannin tavaratalosta järjestetyn arkkitehtikilpailun. Lähes tyhjästä lähtenyt Valter kuului nyt Helsingin suurituloisiin. Ivar valittiin 1917 Hämeenlinnan kaupunginarkkitehdiksi. Yhtä hyvin menestyi metsänhoitaja Williamin yritys W. G. Thomés Skogsbyrå – W. G. Thomén Metsätoimisto. Sotakysynnän synnyttämä talouden korkeasuhdanne tuotti runsaasti tilauksia. Williamin hyvää asemaa osoittaa myös, että Oskari Tokoin senaatti kutsui hänet keväällä 1917 jäseneksi valtion metsäkomiteaan tekemään ehdotusta valtion metsien hoidosta yhdessä muiden muassa A. K. Cajanderin kanssa. William T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 67 oli myös mahtavan paperiyhtiön G. A. Serlachius Oy:n johtokunnan jäsen. Loppukesällä 1917 hän teki Gösta Serlachiuksen toimeksiannosta matkan Kaukasukselle tutustuakseen sikäläisten metsävarojen luomiin mahdollisuuksiin. Kaiken kaikkiaan veljekset, ”Bröderna Thomé”, olivat saavuttaneet tunnustetun aseman Helsingin seurapiireissä. Valter ja Ivar olivat jo perustaneet perheen. William oli kesällä 1917 kihlautunut Märta von Bornin kanssa. Morsiamen isä oli johtavia ruotsinkielisiä poliitikkoja ja Sarvilahden kartanon paroni Viktor von Born. Yhdessä veljekset olivat vuoden 1913 alussa ostaneet Kirkkonummelta Medvastön kartanon. Siitä oli muodostunut suvun keskuspaikka. Katastrofi Syksy 1917 oli Helsingissä levoton. Sisäpoliittisen jännityksen ohella, ja pahemminkin, vaikutti kurinsa menettänyt ja päällystöstään vähät välittävä venäläinen sotaväki. Heitä oli enemmän kuin 20–50-vuotiaita suomalaisia miehiä. Marraskuun suurlakko lukuisine murhineen kärjisti tilanteen. Venäläisten sotilaitten kanssa veljeilleet radikaalit saivat otteen lokakuun vaalit hävinneessä sosiaalidemokraattisessa puolueessa. Se johti 27. tammikuuta 1918 aloitettuun kapinaan. Tilanteen kärjistyminen oli saanut William Thomén päättämään, että kesäksi sovittut häät oli järjestettävä heti. Polterabend oli ehditty juuri viettää, kun kapina seuraavana päivänä julistettiin. Kapinan toisena päivänä vietettiin pienessä piirissä Märta von Bornin ja Williamin häitä. Veljekset olivat päättäneet, et- 68 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 tä Helsinki oli jätettävä ja heidän on pyrittävä punaisen alueen ulkopuolelle muodostumassa oleviin valkoisiin joukkoihin. Heihin liittyi myös nuori arkkitehti Väinö Hollo ja kolme miestä Williamin metsätoimistosta. Joukko onnistui 30.1. välttämään punaisten vartijat ja hiihtämään ulos Helsingistä Medvastöön. Sieltä lähdettiin kolmella reellä tavoittelemaan valkoisia, jotka olivat jossakin Pori–Tampere-linjan takana. Kirkkonummen jälkeen matka jatkui Vihdin suuntaan. Tarkoituksena oli ohittaa tämän vasemmistolaisen pitäjän keskus. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä lähellä Nummelan asemaa kohdattiin aamun hämärissä punakaartin vartiomiehiä. He veivät herraseurueen esikuntaansa työväentaloon. Siellä heitä kuulusteli paikallisen työväenyhdistyksen johtaja puuseppä Edvard Helle. Hän oli maltillista linjaa edustava kansanedustaja, myöhemmän keskeisen sosiaalidemokraattisen vaikuttajan Veikko Helteen isä. Tilanne muuttui, kun paikalle ilmestyi Hyvinkäältä punakaartin lentävä osasto. Se oli vähän aikaisemmin kohdannut toisen Helsingistä valkoisia kohti lähteneen ryhmän. Näitä yhdeksää miestä johti yliopiston amanuenssi, filosofian tohtori Holger Rancken. Hyvinkäältä tulleet ottivat heidät kiinni ja ampuivat jokaisen. Saavuttuaan Nummelan työväentalolle lentävä osasto vaati Thomé-ryhmän vankeja haltuunsa. Edvard Helle kieltäytyi viitaten kansanvaltuuskunnan määräyk seen ja siihen, että hyvinkääläisillä ei ollut mitään tekemistä vangittujen kanssa. Lentävät uhkasivat nyt Hellettäkin syyttäen tätä ”herrojen kätyriksi”. Paikallinen demarijohtaja joutui suorastaan pakenemaan. Vangit otettiin mukaan. Noin kilometrin matkan jälkeen vangit ammuttiin. Tämän nuorista miehistä koostuneen lentävän ryhmän johtajana oli hyvinkääläinen 25-vuotias sähkömies Lauri Kara. Hän oli komea mies, paikkakunnalla arvostettu, mutta myös kovista otteistaan tunnettu urheilija. Nämä lentävät osastot olivat valiojoukkoja. Niiden tehtävä oli varmentaa punaista valtaa vallankumouksen alueilla. Eliittiyksikkönä sotaan lähtenyt lentävä osasto muuttui Karan johdolla murharyhmäksi, joka murhasi ja rosvosi mielensä mukaan kuuntelematta punaisten johtajia ja kumousta johtavan Helsingin kansanvaltuuskunnan mielipidettä. Näitä vallankumouksellisia anar kisteja oli punakaartin joukoissa useita muitakin. Eräs tapaus sattui juuri samoina päivinä Kangasalan Suinulassa. Siitä tiedon saatuaan punaisten yleisesikunta kielsi kaikenlaisen väkivallan vankeja kohtaan. Se jäi kuitenkin kauniiksi sanoiksi, koska esikunnalla ei ollut voimaa panna määräystä käytäntöön. Nämä kiellot eivät vakuuttaneet valkoisia. Heille kaikki punaiset olivat samaa joukkoa. Osastojen teot nimenomaan näyttivät edustavan koko vallankumousliikettä. Kuva punaisten väkivallasta tuli valkoisille yhä karmeammaksi, kun surmattujen ruumiita tuotiin Helsinkiin haudattaviksi. Niiden välinpitämätön siirtely ja hautaaminen ensin märkään suohon oli jättänyt ruhjeita ja jälkiä, jotka tunnistettiin kidutukseksi ja rääkkäykseksi vaikka mitään sellaista ei olisi tehtykään. Seurauksia Punaisessa Suomessa ei ilmestynyt muita kuin ”punaisia” lehtiä, joiden tietoja valkoiset eivät ottaneet vakavasti. Radiotahan ei vielä silloin ollut. Sen sijaan jatkuvasti paisuvia huhuja väkivallanteoista kulki runsaasti. Kun valkoisten lehdet lopulta pääsivät ilmestymään, ne täyttyivät vastapuolen julmuuksien kuvailusta. Tähän valkoiset voittajat sitten reagoivat, ei myöhemmän tutkimuksen numeroihin väkivallanteoista. Tällainen historian sattuma, hyvin tunnettujen ja arvostettujen Thomé-veljesten surmaaminen, antoi Hyvinkään nuorten miesten toimille suuren merkityksen. Väkivallanteot nähtiin valkoisessa Suomessa elimelliseksi ja suunnitelmalliseksi osaksi punaisten sodankäyntiä, jonka tarkoituksena oli pelottaa ja eliminoida vastustajia. Tässä oli taustaa sodan jälkeiselle jyrkälle reaktiolle. Tapahtuessaa juuri sodan alussa Thoméitten murha vahvisti heti kuvaa punaisten brutaalista väkivallasta. Hehän eivät edes olleet olleet poliittisia vaikuttajia. Tapaus herätti erityisesti vihaa ruotsinkielisten piirissä, kun molemmat Vihdissä samaan aikaan surmatut ja valkoisten puolelle pyrkineet ryhmät olivat ruotsinkielisiä. Tämä näkyi erityisesti valkoisten kenttäoikeuksien toimissa. Noin kolmessa viikossa surmattiin Vihdissä sellaisen päätöksellä viitisenkymmentä punaista, kaikkiaan enemmän kuin sata. Myös Hyvinkäällä kostotoimet kiihtyivät suurimpien joukkoon koko maassa. Kaikkiaan punaisia teloitettiin koko maassa lähes 8 000. Miten kävi Thoméitten surmaajan Lauri Karan? Sodan lopussa hän joutui valkoisten vangiksi. Mutta varsinaisista surmatöistään häntä ei tunnistettu ennen kuin onnistui karkaamaan ja pakenemaan rajan yli itään. Siellä hän sai sotilaskoulutuksen ja osallistui taisteluihin kenraali Judenitsin Pietariin hyökkääviä joukkoja vastaan. Kara kaatui lokakuussa 1919 näissä taisteluissa. Jälkimietteitä Karan lentävällä osastolla ei ilmeisesti ollut mitään tarkempaa tietoa siitä, keitä heidän Vihdin työväentalosta sieppaamansa porvarit olivat. Eikä ole ainoatakaan todistetta siitä, että Kara olisi komennettu surmaamaan valkoisia ja siten toteuttamaan ”punaisen johdon veristä suunnitelmaa”. Punaisten johto tuomitsi väkivallantyöt, mutta se jäi vain sanoiksi. Kara saikin koko ajan jatkaa tehtävissään. Pohtiessaan Karan ryhmän motiiveja verisille otteilleen Paavilainen päätyy siihen, että kysymys oli ”sodan villitsemästä nuorten miesten sakista, joka miehisessä voimaintunnossaan mellasti oman mielensä mukaan”. Tämä tuntuu uskottavalta. Mutta silloin ei voi välttää ajatusta, että sen taustalla vaikutti työväenliikkeen vuosia harrastama vihapuhe porvarillisia riistäjiä ja epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Syksyllä 1917 se oli vielä kiihtynyt. Punaisten ja valkoisten terrorista ja surmatöistä on saatu paljon kvantitatiivista tietoa. Se on kuitenkin kovin kyseenalainen tapa verrata tekijäin motiiveja. Teot suoritettiin niiden tietojen varassa, mitä ajan tietolähteet antoivat. Ne olivat pääosin huhuja, ja vielä usein kovin liioiteltuja, eivät tutkimusten tuloksia. Kolme kuukautta ennen kapi- naa pidetyissä eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraatit olivat saaneet 92 paikkaa ja Santeri Alkion johtama Maalaisliitto 26 paikkaa. Alkio katsoi puolueensa olevan lähinnä vasemmistolainen talonpoikaispuolue. Hän oli kovin kriittinen porvaripuolueita kohtaan. Vasta marraskuun suurlakon väkivaltaisuuksien jälkeen hän lähentyi jälkimmäisiä. Helsinkiin sodan ajaksi jäämään joutuneen Alkion päiväkirjat kertovat, että kapinan aloittaminen oli hänelle yllätys, pettymys ja suuri rikos. Sama käsitys hallitsee myös toisen pääkaupunkiin jääneen liberaalin, Juhani Ahon, päiväkirjaa Hajamietteitä kapinaviikoilta. Maalaisliiton kanssa sosiaalidemokraateilla olisi ollut selvä enemmistö yhteiskunnallisten tavoitteittensa ajamiseksi. Suomi olisi hyvin voinut heidän yhteistyöllään lähteä 1920-luvulla rakentamaan hyvinvointiyhteiskuntaa, olimmehan vuoden 1917 päättyessä sillä tiellä pidemmällä kuin Ruotsi. Täällä oli päätetty kunnallisesta yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta ja kahdeksan tunnin työpäivästä. Svinhufvudin senaatti oli jo ennen kapinan aloittamista antanut eduskunnalle lakiesityksen torpparien vapauttamisesta. Itsenäisyysjulistuksessa se oli todennut Suomen tasavallaksi. Jos Edvard Gylling, Kullervo Manner, O.V. Kuusinen, Yrjö Sirola ja kumppanit olisivat jättäneet tarttumatta aseisiin, he olisivat olleet 1920-luvulla tasavaltalaisen Suomen ministereitä. Joku heistä olisi saattanut viettää kesiään Naantalin Kultarannassa. Kapinan aloittamisessa hämmästyttää sen tavattoman heikko valmistelu. Johtajilla ei ollut min- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 69 käänlaista kokemusta maan hallinnosta. Thomén veljesten kohtalokin osoittaa, että he eivät hallinneet lainkaan joukkojaan. Punaisen armeijan ja järjestysvallan valmistelut olivat aivan alkutekijöissään. Suomelle kohtalokasta oli, että sosiaalidemokraattinen puolue ei hajonnut radikaaliin ja maltilliseen siipeen, kuten Ruotsissa. Siinä tapauksessa kapinaa ei olisi edes syntynyt. Mutta vanha työväen puolue oli heikoissa käsissä ja liian lumoutunut marxilaisesta ideo logiasta sekä työväenliikkeen yhtenäisyyden ensisijaisuudesta. Sen johtajat tervehtivät ilolla Leninin vallankumous ta, kun Ruotsissa Hjalmar Brantingin johtamat toverit olivat aivan eri mieltä. Ruotsin sosiaalidemokraattien johdolle Leninin vallankumous ja kapina Suomessa olivat rikoksia demokratiaa vastaan. Viime vuosikymmenien historiakeskustelussa on korostettu valkoista terroria ja vähätelty punaista. Takana on ilmeisesti ollut pyrkimys vahvistaa kansan yhtenäisyyttä Neuvostoliiton uhkaa vastaan ja toisaalta korostus heijastaa sosiaalidemokratian keskeistä otetta maan politiikassa. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanilla on siinä ollut suuri merkitys. Sitä taustaa vasten Linnaa voisi jopa kutsua kansallisromantikoksi. Hän puhui punaisten puolesta siinä kuin Runeberg Suomen sodan sotilaitten. Valkoisten valtiorikosoikeuksia on paljon moitittu, ja aiheesta. Ne joutuivat työskentelemään liian nopeasti ja puutteellisten tietojen varassa. Myöhemmin on yleisesti päädytty siihen, että vain johtajat ja raskaisiin rikoksiin syyllistyneet olisi pitänyt tuomita ja muut 70 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 päästää vankileireiltä vapaiksi. Tätä ajatellessa tulee mieleen tämänpäiväinen suhtautuminen turvapaikanhakijoihin. Sen mukaanhan jokaista pakolaista on kohdeltava yksilönä. Sitähän yritettiin vangittuihin punaisiinkin. Käytännössä se vain osoittautui mahdottomaksi. Oikeudenmukaista ei ollut sekään, että valkoisten rikokset jätettiin tuomitsematta. Mutta Lauri Karan ja kumppanien luomassa vihan ilmapiirissä maan vapautta jien tuomitseminen olisi ollut mahdotonta. Kaiken kaikkiaan täytyy todeta, että kapinan aloittaminen oli suurin virhe, mitä itsenäisyysaikamme politiikassa on tehty. Se esti työväenliikkeen johtaja-aseman itsenäisyyden ensi vuosikymmeninä ja vaati kymmeniä tuhansia ihmishenkiä. Se oli vanhan työväenliikkeen konkurssi. Onneksi sen raunioille pystyttiin rakentamaan vahva edistyksellinen sosiaalidemokraattinen puolue. Paavilaisen hieno analyysi yhden perheen tragediasta avaa näkökulman koko traagiseen tapahtumasarjaan ja sen kohtalokkaisiin seurauksiin. Kirjoittaja on professori (emeritus) ja entinen Kanava-lehden päätoimittaja. Rehu-Virtasen komea elämänkaari Anto Leikola Touko Perko: Mies, liekki ja unelma. Nobelisti A. I. Virtasen elämäntyö. Otava 2015. Rooman kirjallisuuden professori Edwin Linkomies ja biokemian professori A. I. Virtanen, molemmat raskaan sarjan miehiä, olivat joskus joutuneet erimielisyyksiin Helsingin yliopiston konsistorissa. Kun Linkomies huomasi jäävänsä väittelyssä tappiolle, hän laukaisi: ”Kyllä minun täytyy koko konsistorin kuullen tunnustaa, että professori Virtasellakin on jonkinlaiset aivot – mutta en minä niitä omiini vaihtaisi!” Muistan kuulleeni tämän kaskun eläinfysiologian professori Paavo Suomalaiselta, joka oli istunut konsistorissa samaan aikaan kuin mainitut herrat. Vertailuun oli aihetta, sillä dosentti Touko Perko kertoo uudessa kirjassaan professori Unto Vartiovaaran maininneen, ettei hän ollut Suomessa tavannut Virtasen veroista älyllistä kapasiteettia muilla kuin Edwin Linkomiehellä. ”Tasan ei käy onnen lahjat”, totesi J. L. Runeberg aikoinaan. Samaan aikaan kun Virtanen valmistautui juhlimaan Nobelin palkintoaan, Linkomies joutui sotasyyllisenä vankilaan. Artturi Ilmari Virtasesta (1895– 1973) on aikaisemmin kirjoitettu kaksi kirjaa, jotka yhdessä muodostavat hyvinkin laajan elämäkerran. Tekniikan tohtori Matti Heikosen AIV – Keksintöjen aika (1990) käsitti (viitteet pois luettuna) 144 sivua ja saman tekijän AIV – Isänmaan aika (1993) 286 sivua. Perko on pannut paremmaksi, sillä hänen kirjansa on varsinainen häräntappoase, 678 selvästi Heikosen kirjoja tiiviimpää sivua. Tämä merkitsee melkoista luku-urakkaa, joka kuitenkin kannattaa, sillä teos antaa perusteellisen kuvan Virtasen tutkimuksista ja niiden merkityksestä, mukaan luettuna Nobelin palkintoon johtanut tie ja palkinnon juhlinta. Mukana on myös aikanaan vaiettu skandaali, joka ei sentään suorastaan ryvettänyt palkinnonsaajaa itseään, joskin vahvistaa kuvaa hänestä erittäin autoritaarisena luonteena. Ajatukset menevät väkisinkin nykyisiin puheisiin tutkimusvilpistä. Hyviä tiedemiehiä on Suomessa ollut useita ja monet heistä ovat saaneet huomattavaa kansainvälistä tunnustusta. Nobelin palkintoa on kuitenkin yleisesti pidetty tunnustusten huippuna. Ruotsalaiset ovat markkinoineet palkintoa hyvin, jos sana sallitaan. Palkinnon rahallinen arvo on pysynyt varsin suurena ja kuningasperhe on aina antanut jakotilaisuudelle erityistä hohtoa, vaikka kysymyksessä on itse asiassa yksityisen säätiön huomionosoitus. Vähemmän merkittävältä on tuntunut se, että monet tieteenalat jäävät palkintojen ulkopuolelle. Alojen rajoja on joskus kuitenkin venytetty, niinpä esimerkiksi eläinten käyttäytymisen tutkimus mahdutettiin vuonna 1973 ”lääketieteen ja fysiologian” piiriin. Suomessa Virtasen saama palkinto sai aikanaan erityistä huo miotasuorastaan kansallisena tunnustuksena, koska sen myöntäminen osui poliittisesti hankalaan vaiheeseen vuonna 1945, eikä palkinnon saaja silloin tai myöhemminkään kaihtanut vastavirtaisten mielipiteidensä esittämistä. Kuluneiden seitsemän vuosikymmenen mittaan Virtasen Nobel on yhä korostunut, kun Suomeen ei ole enää tullut yhtään tieteellistä Nobelin palkintoa, olkoonkin että vuonna 1967 palkittu Ragnar Granit oli syntyään suomalainen, tehnyt palkintoon johtaneet työnsä Suomessa sekä katsoi itsekin, että puolet hänen palkintonsa kunniasta kuului Suomelle ja puolet Ruotsille. Perkon elämäkertateos antaa myös monipuolisen kuvan Virtasen luonteesta ja mielipiteistä. Jo aikanaan häntä pidettiin ankarana ja mielipiteissään jyrkkänä. Kuvaavia olivat Perkon selostamat asiantuntijatehtävät. Jo keväällä 1938 Virtanen oli antanut yliopistolla täytettävänä olleesta mikrobiologian ylimääräisestä professuurista lausunnon, joka oli toisen hakijan suhteen niin tyrmäävä, että ”kirjoittajalla oli aihetta pelätä haastetta raastupaan”. Viisi vuotta myöhemmin hän toisesta professuurista päätettäessä tyrmäsi kaikki pyydetyt asiantuntijalausunnot ja sai tahtonsa läpi. ”Virtanen ei tässä virantäytössä uusia ystäviä saanut – sen sijaan hänen maineensa pelottavana vastustajana kasvoi.” Alkuvuodesta 1948 perustettiin matemaatikko Leo Sarion ideoi ma Suomen Akatemia, jonka jäseniksi tuli kaksitoista tieteen ja taiteen huippuedustajaa, joukossa jokseenkin itseoikeutettuna A. I. Virtanen, joka samalla joutui jättämään professorinvirkansa, joskaan ei Valion edelleen kustantamia laboratorioitaan. Akatemian perustamista oli edeltänyt kiivas poliittinen väittely, joka osaltaan kohdistui myös joidenkin tulevien akateemikkojen poliittisiin kantoihin. Tätä prosessia on kuvattu jo moneen kertaan, mutta Perkon selostus on silti paikallaan, aina J. K. Paa- sikiven puhemies Urho Kekkoselle lausumaa raivokasta jyrähdystä myöten: ”Mitä sinä sekaannut kulttuuriasioihin! Mitä saatanaa sinä niistä ymmärrät?” Samalla Paasikivi oli lyönyt nyrkkinsä pöytään, niin että mustepullo kaatui ja muste levisi sekä pöydälle että lattialle. Perko huomauttaa sattuvasti, että akatemiahanketta puolustivat etenkin ne professorit, joilla saattoi olla toivoa pääsystä joskus Akatemian jäseneksi, kun taas ne, joilla ei mielestään ollut mahdollisuuksia tähän, pitivät koko Akatemiaa turhana. Kuten tunnettua, Kekkonen onnistui presidenttinä lakkauttamaan Suomen Akatemian vuoden 1970 alusta, jolloin sen nimi siirtyi – varsinkin monien ulkomaalaisten kummastukseksi – valtion tieteellisten toimikuntien järjestelmälle. Tuolloin Virtanen oli jo eläkkeellä eikä enää jaksanut puuttua tiedepolitiikkaan, joskin hänen ja Kekkosen näkemykset sen kehittämisestä olivat Perkon mukaan selvästi lähestyneet toisiaan. Kun Suomen Akatemia syntyi, oli miltei itsestään selvää, että Virtasesta tuli sen esimies. Perko tuo vakuuttavasti esiin sen, että monet Akatemian esitykset tieteen olojen kehittämisestä olivat lähtöisin Virtasesta, eikä hänellä akateemikkojen piirissä ollut kilpailijoita tai vastustajia. Ei ollut syytäkään, koska Virtasen esitykset olivat useimmiten järkeviä ja toteuttamiskelpoisia. Tärkeimpänä aiheena Virtasen Nobelin palkintoon oli epäilemättä hänen kehittämänsä AIV-rehu, joka hyvinkin oikeuttaa hänestä käytetyn lempinimen – tai pilkkanimen – ”Rehu-Virtanen”. Vähemmän tärkeäksi jäi AIV-voisuola, jolla silläkin oli aikanaan melkoinen käytännön merkitys. Sekä Valion T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 71 kustantamien laboratorioiden järjestelyssä että muussakin toiminnassaan Virtanen korosti puhtaan tieteen ja soveltavan tutkimuksen yhteyttä. Perko lainaa hänen toteamustaan Akatemian vuosijuhlassa vuonna 1950: ”Maan etu vaatii, että tieteellisesti koulutetut aivot voivat tehokkaasti työskennellä sivistyksemme ja taloutemme hyväksi.” Tämä voisi soveltua tänä päivänäkin kaiken maailman ministereiden juhlapuheisiin, joskin niissä sivistys enimmäkseen jää vähemmälle osalle. Palkintonsa jälkeen, sekä Suomen Akatemian jäseneksi ja esimieheksi jouduttuaan, nobelisti jatkoi työtään (termiä ”nobelisti” Perko tosin käyttää väsyttävän tiuhaan), mutta hänen aikaansaannoksensa tuntuvat jääneen verraten vähäisiksi. AIV-rehun valmistus toki levisi jossain määrin Ruotsiin ja vähän Saksaankin, mutta pysyvää hyötyä siitä ei maataloudelle tullut. Biologisesta typensidonnasta, johon Virtanen kiinnitti suuren osan tutkimuskapasiteettiaan, ei tuntunut tulevan valmista, eikä karjan urearuokinta, jota Virtanen harjoitti maatilallaan innokkaasti, tuottanut kovinkaan suuria tuloksia. Nämä vastoinkäymiset Perko kuittaa ehkä turhankin vähällä, ikään kuin hän ei haluaisi pudottaa sankariaan jalustalta ja alentaa häntä tavallisten kuolevaisten tutkijoiden joukkoon. Ymmärrettävää kylläkin, sillä elämäkerran laatija joutuu aina mittaamaan kohdettaan toisiin vertaamalla, ja harva kykenee pysyttelemään vertailussa niin tasapuolisena kuin lukija joskus toivoisi. Kirjoittaja on oppihistorian emeritusprofessori. 72 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 Sodan kauhuista rauhan päiviin Merja Leppälahti Rauhaton rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944−1950. Toim. Ville Kivimäki ja Kirsi-Marja Hytönen. Vastapaino 2015. Ville Kivimäen ja Kirsi-Marja Hytösen toimittama Rauhaton rauha tarttuu varsin vähän tutkittuun ajanjaksoon Suomen historiassa, nimittäin jatkosodan päättymiseen, Moskovan välirauhan ja lopullisen rauhansopimuksen solmimisen väliseen aikaan. Sota-aika oli poikkeusaikaa, mutta sotatoimien päättyminen ei ilman muuta merkinnyt palaamista normaalioloihin. Kirjan artikkelit käsittelevät aihettaan pääasiassa aikalaislähteiden avulla. Kirjan aloitukseksi on valittu kaksi runoa, Antti Nummen "Sairasvuoteella" (1944) ja Aila Meriluodon "Lasimaalaus" (1946). Nummen runossa näkyy sodanjälkeinen ahdistus, Meriluoto kuvaa elämänjanon kirkkaita värejä. Varsinaiseen käsittelyyn johdattelee kaksi artikkelia, Ville Kivimäen, Kirsi-Maria Hytösen ja Petri Karosen ”Ennen huomispäivää. Toisen maailmansodan päättyminen Suomessa ja Euroopassa” ja Marja Tuomisen Lapin sotaa käsittelevä ”Lapin ajanlasku. Menneisyys, tulevaisuus ja jälleenrakennus historian reunalla”. Artikkelit on yhdistetty yhteisen otsikon alle, ”Sodan ja rauhan välissä”, ja ne johdattavat lukijat siihen tilanteeseen, joka vallitsi syksyllä 1944 Moskovan välirauhan solmimisen hetkellä. Johdantoartikkelien jälkeiset artikkelit on ryhmitelty kolmeen osioon. Otsikon ”Kotiinpaluut” alla on neljä artikkelia, otsikolla ”Rauhankriisi” kolme ja viimeisenä kaksi artikkelia osiossa ”Väkivallan jälkeen”. Kirjoittajat painottuvat vahvasti Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitokselle, mutta mukana on myös tutkijoita muista yliopistoista. Kaikkien artikkelien viitteet ja lähteet on koottu kirjan loppuun, samoin kirjoittajien esittelyt. Lähdeluettelojen yhteydessä on useimpien artikkelien kohdalla myös abstrakti, mikä jossain määrin – vaikka ei täysin – korvaa hakemiston puuttumista. Muutoksia sodan päätyttyä Kirjan toisen osan ”Kotiinpaluut” aloittaa Ville Kivimäen artikkeli ”Hämärä horisontti, avautuvat tulevaisuudet. Suomalaissotilaat ja syksyn 1944 tunnemaisema”. Kivimäki käsittelee erityisesti rintamasotilaiden tuntoja rauhan tullessa ja osoittaa, miten moninaisia odotuksia ja pelkoja sotilaiden mielessä liikkui. Pohdittiin sekä Suomen tulevaa kohtaloa että omaa ja perheenjäsenten elämisen mahdollisuuksia. Päällimmäisenä monen sotilaan mielessä oli luonnollisesti siviiliin pääsy, mutta siihenkin liittyi ristiriitaisia tunteita. Joidenkin rintamalla olleiden oli vaikea ajatella sopeutumista normaalielämään, toisilla taas odotukset olivat liiankin korkealla. Artikkeli kuvaa samalla laajemminkin epävarmaa tilannetta sodan päättyessä, kun ei tiedetty, mitä oli odotettavissa. Tavalliseen arkeen palaaminen ei käynyt ongelmattomasti. Asuntopula oli suuri ongelma erityisesti kaupungeissa, ja myös luovutettujen alueitten asukkaille piti järjestää elinmahdollisuudet maalla ja kaupungissa. Antti Malinen käsit- telee artikkelissaan ”Kodittomien ja kotien rauhaa. Kaupunkilaisten asuinolot” asuntopulaa ja sen aiheuttamia ongelmia. Nuoret pariskunnat, erityisesti sota-aikana avioituneet, saattoivat joutua asumaan vuosikausia erillään esimerkiksi kumpikin omien vanhempiensa luona. Isoihin asuntoihin määrättiin ottamaan alivuokralaisia, joten useampi ruokakunta joutui käyttämään yhteistä keittiötä ja yhteistä liettä. Malisen käyttämät tekstit kertovat turhautumisesta ja tuskastumisesta hankaliin oloihin. Maaseudulla uusia koteja rakennettiin hartiapankilla ja valtion lainarahan turvin, vaikka rakennustarvikkeita oli vaikea saada. Miesten palaaminen rintamalta aiheutti järjestelyjä työnjakoon, koska sodan aikana naiset olivat tehneet kaikkea, myös vahvasti miesten alueelle kuuluneita töitä. Seija-Leena Nevala ja Kirsi Hytönen kuvaavat artikkelissaan ”Toimet, työt ja taakat. Perhe-elämä maaseudulla sodan jälkeen” tilanteen ristiriitaisuutta. Toisaalta haluttiin palata sotaa edeltävään ”normaaliin” järjestykseen, toisaalta kaikki naiset eivät olleet innokkaita luopumaan sodanaikaisista työpaikoistaan tai yhteiskunnallisista toimistaan. Maatiloilla naiset olivat sodan aikana selviytyneet kaikesta, mutta miesten paluu rintamalta merkitsi helpotusta raskaisiin töihin. Joskus invalidina palannut isäntä ei pystynyt enää tekemään kaikkia entisiä töitään, mikä väistämättä aiheutti muutoksia myös sodan jälkeiseen työnjakoon. Toisaalta sotakorvausteollisuus tarvitsi myös naisten työpanosta ja palkkatyötä tekevien naisten määrä kasvoi. Sodan traumoja hukutettiin uutteralla työnteolla. Erilaiset tavat ja karjalainen vilkkaus olivat monille ällistyksen aiheita siirtokarjalaisten tullessa paikkakunnalle. Kaikki eivät toivottaneet tulijoita tervetulleiksi, muukalaisille piti antaa asuintilaa ja luovuttaa maatakin. Ennen kaikkea he aiheuttivat muutoksia totuttuun. Eksoottisimpia saapujia olivat ortodoksit, joista osa puhui lisäksi vielä karjalan kieltä. Artikkelissa ”Kylmille asuinsijoille. Miten paikallisväestö otti vastaan ortodoksisen siirtoväen” Heli Kananen kuvaa tilannetta erityisesti Lapinlahdella vuonna 1949 koottujen haastattelujen avulla. Tulijat korostivat sopeutumista ja kaiken sujuvuutta, kielteisistä asioista kerrottiin niukasti, jos lainkaan. Aikanaan tämä tulkittiin niin, että kaikki oli hyvin. Nykyään tiedetään, että vaikka suhtautumisessa siirtoväkeen oli paljon negatiivista, näitä asioita ei haluttu tuoda julkisesti esille. Paikalliselle väestölle suunnattu osa kyselyä onkin tässä mielessä erittäin valaiseva ja kertoo varsin kielteisistä asenteista tulijoita kohtaan. Rauha toi epävarmuutta Kun Moskovan välirauhan sopimus solmittiin, Suomen ja Neuvostoliiton suhde muuttui. Sodan aikana sensuuri oli valvonut lehtikirjoittelua, sama jatkui vielä rauhan tultua, mutta uusin ohjein. Esimerkiksi entisestä vihollisesta ei enää sopinut käyttää ”ryssä”-sanaa. Samalla myös länsivaltoja piti käsitellä harkiten. Timo Auvinen, Antero Holmila ja Niina Lehtimäki kirjoittavat artikkelissaan ”Epävarma itsenäisyys. Julkinen keskustelu sodan päättyessä” Suomen hatarasta asemasta sodan loppuvaiheilla. Lehdissä viitattiin sotata- pahtumiin varsin sovinnollisesti ja kirjoituksissa tuotiin julki toive, että rauhanehdot takaisivat hyvien ja vakaiden suhteiden muodostumisen itänaapurin kanssa. Pelissähän oli loppujen lopuksi Suomen tuleva kohtalo, joka määriteltäisiin vasta lopullisessa rauhansopimuksessa. Artikkeli kuvaa kiinnostavasti ajankohtaisen tilanteen sekä sota-ajan käsittelyä lehdistössä, usein analogioina aikaisempiin historiallisiin tapahtumiin. Vuonna 1947 solmittiin Pariisin rauha, jonka Suomi ratifioi nopeasti. Tällöin liittoutuneiden valvontakomission toiminta päättyi ja Suomen itsemääräämisoikeus kasvoi. Suhde Neuvostoliittoon oli aivan uudenlainen, diplomaattisuhteita muihin maihin solmittiin uudelleen ja kotimaan sisäisissä asioissa oli paljon järjestämistä. Artikkelissa ”Suomi vuonna yksi. Sodasta rauhaan siirtyminen valtakunnallisena ongelmana” Petri Karonen käsittelee valtiovallan säätelytoimia tilanteessa, jossa maksettiin sotakorvauksia ja korvattiin oman maan kansalaisten menetyksiä. Lähes kaikesta oli pulaa, hinnat ja palkat nousivat hallitsemattomasti. Sotakorvausteollisuuden käynnistyminen muutti työttömyysongelman työvoimapulaksi, esimerkiksi kesällä 1947 varusmiehiä määrättiin uitto- ja lastaustehtäviin palkattujen työntekijöiden puuttuessa. Myös koulutukseen panostettiin kansakouluista yliopistoon, uusia oppikouluja ja ammattikouluja perustettiin. Erityisesti teknillisillä aloilla järjestettiin asepalveluksesta vapautuneille myös pikakoulutusta. Artikkelissa ”Pitkä murros. Ammattiyhdistysliike ja kommunistit Nokian tehdasyhdyskunnas- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 73 sa” Keijo Rantanen käsittelee tilannetta Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) tultua lailliseksi syyskuussa 1944 ja kommunistien julkista mukaantuloa ammattiyhdistysliikkeiden toimintaan. Ammattiosastojen sisällä sosiaalidemokraatit ja kommunistit kävivät kiivasta valtataistelua, myös sisäpolitiikassa riideltiin rajusti ja talous oli epävakaa. Silti rauhanteon jälkeinen tilanne Nokialla näyttää pysyneen suhteellisen vakaana ja tyydyttävänä. Uuttera työ ja itsekuri nähtiin yleisesti keinoina, joilla sekä yhteiskunta että yksilöt pääsisivät vähitellen siirtymään normaaliin rauhan aikaan, kohti parempaa. Ponnistelu omalla tilalla tai oman kodin rakentamiseksi ohjasi erityisesti rintamalta palanneiden miesten toimintatarmoa yhteiskunnan kannalta rakentavaan ja turvalliseen suuntaan, toteaa Jenni Kirves artikkelissaan ”Elämä omiin käsiin. Traumoista selviytymiseen”. Sodan jälkeen panostettiin tulevaisuuteen. Kova työ hyödyttäisi aikanaan lapsia, jotka saisivat myös taloudellisesti turvallisemman elämän. Sota oli vienyt monelta mieheltä paitsi nuoruuden ja ehkä myös terveyden, myös mahdollisuuden kouluttautua. Monet miehet helpottivat traumojaan alkoholilla, mutta työ ja perhe tarjosivat kiinnekohtaa elämään ja uskoa tulevaisuuteen. Kirjan viimeinen artikkeli on Ville Kivimäen ”Uusi Suomi. Sotasukupolvi ja sodanjälkeinen aika”. Artikkelissa Kivimäki summaa yhteen kirjan muita artikkeleja ja vetää linjaa kohti nykyisyyttä. Hän toteaa, että suhde käytyyn sotaan on muuttunut. Moskovan välirauhaa tehtäessä Suomi oli hävinnyt sodan, mutta vuonna 1956 lanseerattiin kä- 74 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 site ”torjuntavoitto” ja esimerkiksi 1990-luvulla ja vuonna 2009 toteutetuissa kyselyissä lähes kaikki vastaajat olivat sitä mieltä, että Suomi oli voittanut talvi- ja jatkosodan. Kivimäki tiivistää näkemyksensä sodanjälkeisestä kehityksestä: ”väkivallan, rauhattomuuden, turvattomuuden ja ehdottomien olosuhteiden sukupolvi loi yhteiskuntaa, jonka keskeinen tehtävä oli näiden kaikkien tekijöiden lievittäminen.” Rauhaton rauha -teoksessa pyritään näkemään tilanne aikalaisten silmin nykypäivän tulkintojen sijaan ja jälkiviisautta välttäen. Moni asia näyttää erilaiselta aikalaisasiakirjojen valossa tarkasteltuna, kun ei vielä tiedetty, mitä oli tulossa. Ansiokasta teoksessa on myös moninaisuuden huomioonottaminen. Jos yhdelle rauha merkitsi pelon loppumista, toiselle se vahvisti kodin ja kotiseudun menettämisen. Kaikille sota ei tuottanut samanlaisia traumoja ja menetyksiä, eikä rauhan solmiminen merkinnyt kaikille samaa. Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja tietokirjailija. Karjala – maa jota ei ollut? Olli Kleemola Rainer Knapas: Karjalan kunnailla. Matkoja kulttuuriin ja historiaan. Schildts ja Söderströms 2015. Karjala kuuluu epäilemättä niihin paikkoihin, joita suomalainen, alueisiin keskittyvä historiankirjoitus on käsitellyt poikkeuksellisen paljon. Samaan hengenvetoon voidaan todeta, että Karjalaa käsittelevä historiankirjoitus on ainakin toisen maailmansodan loppuun asti ollut varsin voimakkaasti politisoitunutta. Karjala on esitelty milloin suomalaisen kulttuurin kehtona, milloin puolestaan läntisen sivistyksen viimeisenä vartiona ”inhaa itää” vastaan. Edes Karjalan luovutetun osan joutuminen Neuvostoliiton haltuun toisen maailmansodan lopputuloksena ei varsinaisesti katkaissut Karjalaa käsittelevien historiateosten virtaa. Nyt politisoituneesta historiankirjoituksesta huolehti Neuvostoliitto suomalaisten keskittyessä lähinnä kaihoa maan mennyttä onnen aikaa. Kun tiedetään Karjalaan keskittyvän historiankirjoituksen laajuus, voidaan hyvällä syyllä kysyä, voiko Karjalasta oikeastaan kirjoittaa enää mitään uutta. Helsinkiläinen kulttuurihistorioitsija Rainer Knapas on eittämättä onnistunut tässä tehtävässä. Uudessa kirjassaan Karjalan kunnailla Knapas onnistuu osoittamaan lukijalle, miten Karjalaan viittaava ”läntisyysretoriikka”, jonka itse olisin osannut yhdistää lähinnä sotien välisen aikakauden suomalaisen oikeiston karelianismikiihkoiluun sekä suomalaiseen sotapropagandaan, juontaakin itse asiassa juurensa jo Ruotsin vallan ajalta. Knapas lähestyy kysymystä Karjalan suomalaisuudesta tai venäläisyydestä muun muassa alueen paikannimistöä tutkimalla. Hän osoittaa taitavasti ja kiihkottomasti, miten niin historiaa kuin maantietoakin voidaan käyttää apuna luotaessa jollekin alueelle kulloiseenkin poliittiseen linjaan sopivaa identiteettiä. Tarkastelemalla Karjalan historian eri osa-alueita ja ”aikaker- rostumia” Knapas kykenee tyylikkäästi osoittamaan nationalistisen historiankirjoituksen sokeat pisteet samalla, kun hän tarjoaa lukijalle luettavaksi eräänlaisen Karjalan historian ”suuren kaaren” aina alueen ”löytämisestä” toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti. Knapaksen teoksen antama kuva Karjalan historiasta on onnistuneen moniääninen. Karjalan kunnailla -teos voisikin soveltua luettavaksi historioitsijoille, jotka pohtivat, miten irrottautua pelkästään kansallisen näkökulman omaavasta, perinteisestä historiantutkimuksen traditiosta. Knapaksen teoksesta näkyy tutkijan aito innostus ja kiinnostus aiheeseensa. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että sanottavaa on paljon. Teos olisikin hyötynyt määrätietoisemmasta toimitustyöstä. Hiukan puolenvälin jälkeen lukijaa siihen saakka tiukasti otteessaan pitänyt, jopa historiallis-filosofiseksi luonnehdittavissa oleva kirjoitustapa vaihtuu yllättäen hyvin perinteiseen sotahistorialliseen kronikointiotteeseen, jonka keskeyttävät muun muassa linnoitustekniset selvitykset ja tarkennukset. Teoksen loppupuoli antaakin selvästi alkuosaa strukturoimattomamman vaikutelman. Vaikka nykyään Suomessa julkaistaan satoja historiakirjoja vuosittain, teokset tarjoavat harvoin enemmän kuin lupaavat. Knapasin kirja onnistuu tässä, koska se tarjoaa tietoa monella tasolla aina faktanmurusista uusiin ajattelumalleihin. Olisikin ollut toivottavaa, että kustantaja olisi investoinut teokseen hieman enemmän kustannustoimittajan työtä, jolloin sen runsaudensarvimainen monipuolisuus olisi noussut selvem- min esille. Vähemmän olisi tässä tapauksessa voinut olla enemmän. Kirjoittaja on tietokirjailija ja tohtorikoulutettava Turun yliopistosta. Eksoottinen ja vieras Hannu Takala Leila Koivunen: Eksotisoidut esineet ja avartuva maailma. Euroopan ulkopuoliset kulttuurit näytteillä Suomessa 1870–1920-luvuilla. SKS 2015 Opiskellessani 1980-luvulla ulkomailla yhdysvaltalainen opiskelijatoverini totesi kerran, miten häntä kiinnostavat kaikki eksoottiset paikat, kuten Suomi. Alkuhätkähdyksestä toivuttuani meille kehkeytyi lopulta kiinnostava keskustelu siitä, miten eri asiat ja paikat tuntuvat eri puolilta maailmaa olevista ihmisistä eksoottisilta. Leila Koivunen on käsitellyt uusimmassa teoksessaan, miten määritellä eksoottinen ja vieraus sekä kuinka oman maan ulkopuolelta peräisin olevia esineitä on aikanaan esitelty museokokoelmissa. Kirjassa on 325 sivua ja yli 1000 lähdeviitettä. Kyseessä on laaja tutkimus. Koivunen rajaa tutkimuksensa ajallisesti 1870-luvulta 1920-luvulle. Alkuajankohta on perusteltu, sillä silloin avattiin uusittuna Helsingin (Keisarillisen Aleksanterin) yliopiston kansatieteellinen museo, jolla oli laajat ulkomaiset kokoelmat, jotka saatiin yleisön eteen, vaikkakin vain muutamaksi tunniksi viikossa. Samalla vuosikymmenellä avattiin myös Taideteolli- suusmuseo ja Suomen Lähetysseuran ylläpitämä näyttely. Tutkimuksen tarkasteluajankohta päättyy 1920-luvulle, jolloin vieraita kulttuureja esittelevä näyttelytoiminta hiipui maassamme eri syistä. Samaan aikaan koko maan museoiden perustamisessa oli aallonpohja, joka kesti 1930-luvulle saakka, joten teoksen aikarajausta voi pitää perusteltuna. Koivunen käy huolellisesti läpi Kansallismuseon varhaisimman kokoelmapoliittisen tilanteen ja kokoelmien karttumisen sekä ensimmäiset näyttelysuunnitel mat. Jo Turun akatemian aikainen keruutoiminta, joka loi perustan myöhemmälle Helsingin yliopiston museolle eli myöhemmälle Kansallismuseolle, tulee teoksessa esiin. Valitettavasti Turun akatemian kokoelmat tuhoutuivat Turun palossa. Koivusen siteeraamissa lähteissä puhutaan runsaasti siitä, miten museotyöntekijät omilla valinnoillaan, kuten mitä esineitä otetaan näyttelyyn ja millä tavalla ne esitellään, vaikuttavat museokävijöille syntyvään käsitykseen esimerkiksi vieraista kulttuureista. Eri ihmisten ajatukset suunnitelmien takana tulevat teoksessa hyvin esiin. Samassa yhteydessä Koivunen käsittelee näyttelyiden esillepanoon ja ylipäänsä esineiden arvottamiseen liittyviä kysymyksiä ja ajatuksia. Tärkeä havainto on, että museokävijät voivat lopulta ymmärtää näyttelyn eri tavalla, kuin näyttelyn järjestäjät ovat ajatelleet. Jokainen näyttelyitä käsikirjoittanut ja suunnitellut tietää myös sen, miten näyttelyn esillepano huolellisistakin suunnitelmista huolimatta ratkaistaan vasta rakennusvaiheessa. Tällöin tulee poikkeuksetta esiin T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 75 näyttelytilaan, esineiden tai vitriinien kokoon ja valaistukseen liittyviä seikkoja, joita ei huomattu tai kyetty ottamaan huomioon suunnitteluvaiheessa. Teoria ja käytäntö eivät aina kohtaa, mutta mitä tarkemmin näyttelyn tarkoitus ja tavoitteet on etukäteissuunnitelmissa määritelty, sitä vähemmän esillepanoon tulevilla muutoksilla on, tai pitäisi olla, vaikutusta museokävijän kokemukseen. Kansallismuseon ulkomaisen kokoelman syntyyn ja sen esillepanon varhaisvaiheisiin liittyvien tapahtumien lisäksi Koivunen käsittelee teoksessaan lähemmin kolme muuta ulkomaisia esineitä esitellyttä toimijaa: Suomen maantieteellisen yhdistyksen, Taideteollisuusmuseon ja Suomen Lähetysseuran näyttelyt. Näistä kaksi viimeksi mainittua käydään läpi hyvinkin kattavasti ja mielenkiintoisesti runsaaseen arkistoaineistoon perustuen. Näiden kolmen esimerkin valintaa olisi täytynyt perustella tarkemmin. Nyt jää epäselväksi, miksi juuri ne on otettu mukaan ja miksi jotkut muut museot on jätetty käsittelyn ulkopuolelle. Samalla kirjoittaja olisi voinut, vaikka hyvinkin lyhyesti, mainita muut tarkasteluajankohtana Suomessa toimineet museot ja näyttelyt, joissa oli eksoottisia tai ulkomaisia kokoelmia esillä. Näin lukijalle olisi syntynyt parempi kuva maamme museotoiminnasta ja Koivusen loppupäätelmiä olisi ollut helpompi arvioida. Puhutaanhan teoksen johdannossakin siitä, että kirja käsittelee yleisesti Suomen museoiden ulkomaisten kokoelmien näyttelytoimintaa tutkittavana ajanjaksona. Koivunen toteaa muun muassa, että ”tutkimuksen päätavoitteena on 76 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 selvittää, millaisia Euroopan ulkopuolisten kulttuurien esineistöä kokoavia näyttelyhankkeita Suomessa oli” sekä ”teos on ensimmäinen kattava tutkimus Euroopan ulkopuolisten kulttuurien keruu- ja näyttelyhistoriasta Suomessa”. Nämä tavoitteet eivät täysin toteudu, sillä kirjasta puuttuu yksi kaikkein keskeisimmistä 1800ja 1900-luvun taitteen suomalaisista museoista, jossa oli laaja ulkomaisten esineiden kokoelma, eli Viipurin historiallinen museo. Vuonna 1927 Viipurin museon kokoelmissa oli yli 10 400 esinettä, joista yli kolmannes kuului ulkomaiseen kokoemaan – joukossa muiden muassa perusnäyttelyyn otettu egyptologinen kokoelma. Museo sai vuonna 1900 taiteilija William Grommélta yli 3 500 esineen lahjoituksen, minkä lisäksi museo hankki U. T. Sireliukselta pienen ostjakkilaisen kokoelman ja osti yksityishenkilöiltä muumion sekä luuhaarniskan. Luuhaarniska vertautuu Kansallismuseon Etholénin kokoelman vastaaviin esineisiin. Olisikin ollut mielenkiintoista havaita, kun Koivunen tekee muuten niin perusteellista tutkimusta, miten hän olisi omaan tutkimusaineistoonsa verraten arvioinut Viipurin historiallisen museon kokoel mia ja toimintaa. Samoin olisi ollut kiinnostava tietää Koivusen arviot toisesta eksoottisia esineitä esitelleestä karjalaisesta museosta eli Valamon saarella toimineesta Valamon muinaismuistokokoelmasta, joka tallensi erilaisia kuriositeetteja. Nyt suomalaisten museoiden ulkomaiset kokoelmat peilautuvat Kansallismuseon lisäksi vain kolmen esimerkkitapauksen kautta. Koivusen esittelemät loppupää- telmät ulkomaisten kokoelmien esittelyistä ja niihin liittyvistä arvotuksista puoltavat paikkaansa käytettyjen esimerkkien valossa. Sen sijaan ajatus siitä, että Suomessakin olisi museonäyttelyissä toistettu suurempien eurooppalaisten maiden alentuvaa suhtautumista vieraisiin kulttuureihin, olisi saanut syvemmän käsittelyn ja ehkäpä johtanut kokonaan toisentyyppisiin päätelmiin, jos Koivusen esimerkkien joukossa olisi ollut edellä mainittu Viipurin museo. Jo vuonna 1910 museon silloinen hoitaja Antti Helander mietti, miten suomalaiset esineet erosivat museon ulkomaisen eli läntisen kulttuurin Grommén osastosta: ”Jos vertaa niitä [suomalaisia esineitä] Grommén osaston esineisiin, huomaa helposti, miten suuresti lännen rikkaampi ja täyteläisempi sivistys eroaa meidän köyhemmästä.” Edellä sanotusta huolimatta Koivusen kirja on kokonaisuudessaan ansiokas lisä Suomen museokentän ja erityisesti museoiden kokoelma- ja näyttelytoiminnan historiaan sekä varhaisten museotyöntekijöiden ajatusmaailmaan. Erityisenä ansiona on pidettävä sitä, että teos perustuu tärkeiltä osiltaan alkuperäisaineistoon. Kokoel ma- ja näyttelytoiminnan sekä alussa esitetyn eksoottisuuden käsitteen teoreettiset pohdinnat antavat ainakin museotyötä tekevälle tavanomaista enemmän ajattelemista. Kirjoittaja on Lahden kaupunginmuseon tutkimuspäällikkö ja Turun yliopiston arkeologian dosentti. Terveyden journalismia – ja aika paljon myös sairauden Markus Hotakainen Ulla Järvi (toim.): Tautinen media. Duodecim 2014. Sekä printti- että sähköisessä mediassa on yhä enemmän asiaa terveydestä tai, kuten kirjan toimittaneen Ulla Järven artikkelissa todetaan, pikemmin sairauksista. Ne ovat journalistisesti kiinnostavampia kuin terveys, sillä sairaus on poikkeama ”normaalista” eli terveestä olotilasta. Terveysjournalismi on kuitenkin paljon muutakin kuin kauhistuttavia tai koskettavia kertomuksia erilaisista sairauksista, niiden uhreista tai niistä selvinneistä. Kirjassa lähdetäänkin liikkeelle käsitteestä terveysviestintä, joka voidaan määritellä monella tavalla. Maailman terveysjärjestön WHO:n määritelmä on, että ”terveysviestintä on keskeisin keino välittää yleisölle terveystietoa ja pitää yllä julkista keskustelua merkittävistä terveyskysymyksistä”. Eri aikoina terveysviestintä on ollut hyvinkin erilaista ja sen tavoitteet ovat vaihdelleet erilaisten epidemioiden välttämisestä yleiseen hyvinvointiin ja yksilön sijasta enemmän yhteiskunnan kannalta tärkeiden asioiden – kuten terveen työ- tai sotavoiman – korostamiseen. Siinä missä vuonna 1889 perustettu Suomen terveydenhoitolehti joutui painimaan ”kansan piintyneiden tapojen” kanssa, 2000-luvulla alan asiantuntijoiden riesana on sosiaalinen media. Se toimii monella tapaa sairauksista kärsivien korvaamattoman arvokkaana vertaistukena, mutta tarkistamattoman tiedon, mutu-käsitysten ja jopa valheiden levittäjänä se myös nakertaa lääketieteen auktoriteettia. Jokainen voi halutessaan kokea olevansa asioista perillä, sillä netistä on mahdollista löytää käytännössä mitä tahansa näkemystä tukevia mielipiteitä ja kommentteja. Tiedon, varsinkaan terveystiedon, kanssa niillä ei kuitenkaan ole välttämättä mitään tekemistä. Aivan viime aikoina jopa valtamediassa on päässyt läpi silkkaa humpuukia, kuten väitteitä parantumattomista sairauksista selviämisestä pelkän ajattelun voimalla. Toisaalta tuoreiden tutkimusten mukaan asiallinen terveysvalituskaan ei tehoa niin hyvin kuin aiemmin on kuviteltu tai ainakin toivottu. Ihmisten elintavat ja ruokailutottumukset ovat usein terveyden kannalta haitallisia, vaikka ”kaikki” tietävät, miten pitäisi olla, elää ja syödä. Ongelma ei olekaan enää tiedon puute, kuten vielä vuosikymmeniä sitten, aikaisemmista vuosisadoista puhumattakaan, vaan sen suuri määrä. Tutkimustietoa tulee kaiken aikaa lisää, mutta ongelmana on sen välittyminen niin, että siitä olisi tavallisen ihmisen kannalta hyötyä. Etenkin ravitsemussuositukset tuntuvat vaihtuvan niin tiuhaan, että niitä noudattaakseen pitäisi muuttaa ruokavaliota lähes viikottain. Syynä on kuitenkin pitkälti median luoma harha: tutkimuksia kohu-uutisoidaan yleispätevinä tuloksina vaikka kyse olisi jonkin yksittäisen ruoka-aineen eduista tai haitoista. Terveysjournalismissa on yhtenä vaikeutena se, että siihen sisältyy sekä sairauksia, joiden puhkeamiselle ei itse voi mitään, että sairauksia, jotka ovat pitkälti itseaiheutettuja. Vienna Setälä käyttää artikkelissaan ”Terveyden esikuvat, pudokkaat ja inhimillinen epävarmuus – monitieteinen näkökulma mediapuheeseen” käsitettä terveysnäytelmä. Siinä asetetaan vastakkain ”esikuvat” eli terveitä elämäntapoja noudattavat ja ”pudokkaat”, jotka eivät edes välitä olla terveitä. Kärjistyksellä on helppo tehdä selväksi, kumpaan joukkoon kannattaa kuulua, mutta se ei välttämättä tehoa sen paremmin kuin faktatietoon vetoava valistus. Media omaksuu mielellään neutraalin toimijan roolin, joka vain kertoo puolueettomasti maail man asioista ja ilmiöistä, mutta kuten kirjassa todetaan: ”Media ei koskaan vain heijasta tai kuvaa todellisuutta, media osallistuu monin tavoin todellisuuden rakentamiseen muokkaamalla käsityksiämme ihmisyydestä ja ihmisyhteisöistä.” Oma ongelmansa on myös median kaupallisuus. Sairauksista kertomalla voidaan herättää yleisössä huolta, johon sitten mainoksilla tarjotaan ratkaisuksi erilaisia hyödykkeitä – usein vielä niin, että niiden avulla voi jatkaa epäterveellisiä elämäntapoja ja pysyä silti terveenä. Se ei välttämättä lisää uutisoinnin uskottavuutta, vaikka siinä ei välttämättä varsinaisia puutteita olisikaan. Tiedon jatkuva lisääntyminen ja yhä uusien kanavien avautuminen on muuttanut myös yleisön roolia. Se ei ole enää passiivinen valistuksen ja terveysviestinnän vastaanot- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 77 taja, vaan aktiivinen tiedonhakija. Merja Drake pureutuu tähän aspektiin artikkelissaan ”Kansa kysyy ja netti vastaa – mutta kuinka kauan?”Vuonna 2013 suomalaisista 18–65-vuotiaista internetin käyttäjistä yli 70 prosenttia on hakenut terveystietoa vähintään kerran. Viidessä vuodessa luku oli kasvanut kahdeksalla prosenttiyksiköllä. Ristiriitaista on, että tietoa hakevat eniten ne, jotka sitä todennäköisimmin tarvitsevat vähiten. Kuvaavaa on myös se, että tärkeimpinä syinä internetin käytölle mainitaan sen nopeus ja jatkuva saatavilla olo. Luotettavuus ei ole keskeinen kriteeri. Eikä oikein voikaan olla, sillä netin luotettavuus on pahimmillaan hyvin hataraa. Paitsi että verkko on pullollaan virheellistä tietoa, hakukoneiden puolueettomuus on vähintäänkin kyseenalainen. Haun antamista tuloksista voi puolet olla niin sanotusti sponsoroituja eli hakusanat ovat maksettuja. Tilannetta pahentaa se, että hyvin monet klikkaavat kärsimättömyyttään vain muutamia ensimmäisiä linkkejä eivätkä välttämättä niiden kautta pääse ollenkaan oikean tiedon lähteille. Kirjassa käydään netin ohella kattavasti läpi kanavat, joista ihmiset voivat terveystietoa saada. Tarkastelussa ovat niin lääkärisarjat, jotka ovat aina olleet television tarjonnassa suosituimpien joukossa, mediassa nousseet tai nostatetut kohut sekä niiden tarkoituksellinen ylläpitäminen kuin julkisuudessa esiintyvät asiantuntijat. Viimeksi mainittujen asema tuntuu kaiken aikaa heikentyvän, kun asiantuntijoiden esittämän fakta- ja tutkimustiedon rinnalle ovat nousseet lähes tasavertaiseksi kansalaisten mielipiteet. Tässäkin 78 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 voi ainakin osittain luoda paheksuvan katseen kohti mediaa, jonka pyrkimys tasapuolisuuteen on usein liioiteltua ja tuottaa sinänsä perustellun tavoitteen sijasta tasapuolisuusharhan (false balance). Vaikka kaikki mielipiteet ovatkin arvokkaita, kaikki mielipiteet eivät ole samanarvoisia. Ja erityisesti terveystiedossa ja -journalismissa pelkkiin mielipiteisiin nojaaminen voi olla jopa hengenvaarallista. Tautinen media on ensimmäinen suomalainen kokonaisesitys terveysjournalismista ja siksi tervetullut teos. Kirja olisi toimitusvaiheessa kaivannut vielä yhden oikolukukierroksen. Ongelma ei ole se, että kirjoittajia on kaikkiaan 12. Artikkeleiden tyylit vaihtelevat, mutta se ei häiritse, oikeastaan päinvastoin. Koska kyse on monessa suhteessa kontroversseista asioista, kirjoittajan oma ääni saa kuulua. Sen sijaan kirjoitus- ja kielioppivirheet ovat paikoin häiritseviä. Täysin virheetöntä kirjaa ei tietenkään pysty tekemään, mutta siihen pitää aina tähdätä. Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija. Hengeltään sairas teos Jari Sedergren Tapani Kilpeläinen: Silmät ilman kasvoja. Kauhu filosofiana. niin & näin, Tampere 2015. Tapani Kilpeläisen tuorein tietokirja keskittyy kauhuun. Se pyrkii irrottautumaan tavanomaisesta tietoteoksesta takakansitekstillään: ”Hengeltään sairas Silmät ilman kasvoja. Kauhu filosofiana ei ole taiteellisesti tai muuten korkeatasoinen vaan kauhua herättävä ja muulla tavoin mielenterveyttä vahingoittava kirja. Harvoin jos koskaan on ajatus kulkenut hyljeksyttävämpiä linjoja ja karmea aine esitetään tavalla, jota ei saisi esimerkiksi suositella.” Takakannen mukaan teos on ”erikoisen raaka” ja ”teknisesti huono” ja onpa vielä ”ala-arvoinen ja vaikutuksiltaan kielteinen kotimainen tekele”. Kyseessä on tietenkin ironinen tai ainakin satiirinen esittely. Takakansitekstinsä varmaan itse kirjoittanut Kilpeläinen käyttää esimerkkeinä paitsi kirjallisuutta myös kauhuelokuvia. Mieleen tulee elokuvatuottaja Markus Selinin tarina, jossa nimimerkki K.T. luonnehti videon kansitekstissä elokuvaa ”maailman parhaaksi ikinä”. Tekstin rustannut Selin kertoi, että nimimerkki K.T. tarkoitti kannen tekijää. Filosofia tietysti on mahdollinen kauhun kumppani jo siksi, että se on yksi mahdollinen lähestymistapa. Kilpeläinen sanoo, ettei hän tee teoriaa. Silti teoriat ovat teoksessa avainasemassa. Kauhu määrittyy Friedrich Nietzschen kuiluksi, joka tuijottaa tuijottajaansa ja on siis ”silmät ilman kasvoja” – siitä kirjalle nimi. Toinen avainteos on Georges Franjun kauhuelokuva Silmät ilman kasvoja (Ranska 1960). Lainaus Nietzscheltä on teoksesta Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886), vaikkei Kilpeläinen sitä mainitse: ”Joka taistelee hirmuja vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirmuksi. Ja kun katsot kauan kuiluun, katselee myös kuilu sinuun.” Hyvä ohje ihmiskunnalle. Kilpeläisen kolmeen osaan jaetun teoksen ensimmäinen osa esittelee lyhyesti sekä kauhun historiaa 1700-luvulta lähtien että kauhulla teoretisoineet. Noël Carrollin jo klassikkoasemaan noussut teos The Philosophy of Horror, or the Paradoxes of Heart (1990) edustaa estetisoivan kauhufilosofian linjaa, joka on saanut paljon seuraajia kuluneen neljännesvuosisadan aikana. Toisen suositun linjan kauhun filosofiassa muodostavat eettiset, ontologiset ja yhteiskuntakriittiset pohdiskelut. Kolmas linjaus perustuu psykoanalyysiin. Sen ongelmana on Kilpeläisen mukaan raskas teoria, joka pyrkii patologisoimaan kauhun. Kilpeläisellä on taipumus tuoda esille kritiikki ja varsinkin argumentit toisia suuntauksia vastaan. Jos lukija ei ole aiemmin perehtynyt aihepiiriin, voi sanottavan haltuunotto vaatia ponnisteluja, sillä Kilpeläinen ei ole maailman selkeimpiä kirjoittajia, koska hänen on helpompi vastustaa kuin kannattaa jotakin teoriaa. Saamme yhtä usein tietää, mistä ei ole kysymys kuin mistä kulloinkin on. Opimme myös, että ylitulkintoja ei kannata tehdä, kuten kirjan ensimmäisen osan päättävä Dracula-essee osoittaa. Draculan kohtalona on aina ollut olla jotakin muuta kuin Dracula. Ehkä tekijä ja lukija, joka ei ole filosofi, kuten minä, voimme hyväksyä elokuvatutkija Anna Powellin (ja hänen teoreettisena taustanaan toimivan Gilles Deleuzen inspiroiman) ajatuksen siitä, että kauhu tuottaa ajattelua, koska se ravistelee rutiineihinsa ja käsitekehikkoihinsa tukeutuvaa yksilöä sekä paljastaa, etteivät totutut tavat hahmottaa maailmaa ole ainoat mahdolliset. Näin tehdessään kauhu saattaa yltyä haastamaan elämän arvon, vapaan tahdon ja minuuden. Teoksen toinen osa osoittaa, kuinka kiinni Kilpeläinen on an- titeoriastaan huolimatta teorioissa. Kun lähtökohtana ovat tunteet ja kokeminen, eri vaihtoehdot saadaan yksinomaan teoreetikoilta (Carroll, Kendall L. Walton, Hugo Clémot ja Yvonne Leffler). Toisessa esseessä tulituksen kohteena on Carrollin hirviöteoria, jonka mukaan kauhun ytimessä on aina jokin yliluonnollinen hirviö. Silti hirviö, rakennelma tai projektio, osoittautuu varsin kiinnostavaksi tutkimuskohteeksi, vaikkei kauhu Kilpeläisen mukaan taivu yksiselitteisiin määritelmiin. Olemme tekemisissä relativistisen näkemyksen kanssa. Siinä suljetaan pois liian yksityiskohtaiset kategoriat, mutta vältetään myös yleistyksiä. Jääkö väliin mitään? Esseessä kauhutaiteesta näkökulma vaihtuu juuri tämän vuoksi, koska käsitteinä läsnä ovat estetisoivan kauniin sijalla ylevä ja sen vastakohta inha. Ylevä kumpuaa Immanuel Kantin teorioista, joissa esteettinen ja itse asiassa myös käsityskyvyn ylittävä yhdistyy moraaliin. Tällöin tarkkailijan etäisyys ei estä tunteiden toteutumista meissä. Kritiikki lähtee siitä, että kaiken ytimeen tulee yksinomaan ihmisen maailma, vaikka maailman toiminta perustuukin pitkälti ihan muuhun. Taiteessa ja analyysissa tämä on havaittu. Kirjailija H. P. Lovecraft jättää kuvailematta ihmisen käsityskyvyn ylittävät hirviönsä. Sigmund Freudin kauhuun sopiva avainkäsite on unheimlich, joka tarkoittaa vierasta ja uhkaavaa, joka on kuitenkin samalla tuttua ja turvallista. Julia Kristeva kehitti tästä oman versionsa, elokuvatutkimuksessa paljon käytetyn käsitteen abjektin, jotakin joka on välttämätöntä torjua ja sysätä pois, jotta maailman kestäisi. Tämän lähelle osuu ajatus muodottomasta, joka taas poukkoilee poissuljetun ja mukaan otetun välillä. Kilpeläinen kokoaa, että kauhua ja sen retorisia ilmentymiä ei voi palauttaa täysimääräisesti universaaleihin normeihin ja rationaalisiin periaatteisiin. Teorioiden ja myyttien jälkeen Kilpeläisellä on vuorossa teoksen kolmannessa osassa empiria, tekijät ja teokset. Lovecraftin lisäksi Kilpeläinen nostaa kolmessa pienoisesseessä esiin monimuotoisesta tieteiskirjallisuudesta tutut, paranoiaan suuntaavat uhkat avaruudesta ja kuolemaa uhmaavat neuvottelukyvyttömät zombit, joiden kohtalo on kuolemaakin pahempi. Kilpeläisen teoksessa on monia lukijaa ärsyttäviä yksityiskohtia, jotka muistuttavat takakannen ennustuksista. Viitenumeroinnin sijoittaminen ennen virkkeen lopettavaa pistettä on yksi historioitsijalukijaa riepova asia. Kilpeläisen sanavarasto on joskus kummallinen, muutaman kerran lukija ei edes voi tietää tarkoittaako sana jotain vai onko kyseessä lyöntivirhe. Joskus on huomaavinaan myös kiihtyneisyyden, ja mieleen tulee eräs tunnettu elokuvakirjoittaja, jonka konekirjoitustekstissä oli kohtia, joissa asian vihattavuus vaati lyömään näppäintä niin lujaa, että metallinen kirjake tunkeutui paperin läpi. Mutta luettavahan Kilpeläisen kirja on, jos kerran kauhu kiinnostaa – ja miksi ei kiinnostaisi. Kirjoittaja on elokuva- ja televisiotutkimuksen dosentti sekä elokuvaan ja historiaan erikoistunut tutkija. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 79 Julkaisuavustusten, kansainvälisen toiminnan avustusten, konferenssi- ja seminaariavustusten sekä liikunta-alan kansainvälisten konferenssien ja kokousten hakuajat syksyllä 2016 Avustukset tieteellisten seurojen julkaisutoimintaan ja kansainväliseen toimintaan ovat haettavissa 1.–30.9.2016. Lisätietoja: julkaisupäällikkö Johanna Lilja, puh. (09) 228 69 229, [email protected]; tiedesihteeri Kirsi Siitonen, [email protected] Julkaisutoiminnan ja kansainvälisen toiminnan valtionavun hakemisesta ja valtionapukäytäntöihin tulevista muutoksista saa opastusta TSV:n julkaisuavustusinfossa 26.8.2016. Tilaisuus järjestetään Tieteiden talolla ja sitä on mahdollista seurata myös etäyhteydellä. Ilmoittautumislomake ja kellonajat tulevat kesäkuun aikana verkkosivullemme www.tsv.fi Avustukset kansainvälisten konferenssien ja kansallisten seminaarien sekä liikunta-alan kansainvälisten konferenssien ja kokousten järjestämiseen ovat haettavissa 1.–31.10.2016. Lisätietoja: johtava kirjastonhoitaja Georg Strien, puh. (09) 228 69 238, [email protected] Hakuohjeisiin ja -lomakkeisiin voi tutustua verkkosivuillamme http://www.tsv.fi/fi/avustukset/julkaisutoiminta-ja-kansainvalinen-toiminta http://www.tsv.fi/fi/avustukset/kansainvaliset-konferenssit-ja-kansallisetseminaarit http://www.tsv.fi/fi/avustukset/liikunta-alan-kansainvaliset-konferenssit-jakokoukset KESÄISTÄ KEVEYTTÄ FREDA 33, HELSINKI MA-PE 10.30 - 18.00 LA 11.00 - 16.00 PUH. 09 611 611 MIKONKATU 2, HELSINKI MA-PE 11.00 - 18.00 LA 11.00 - 17.00 WWW.AINO.NET Tiedekirjasta laatulukemista kesälaitumille! Tiedekirjan myymälä palvelee kesällä: maanantaisin klo 10–16 ja tiistaista perjantaihin klo 10–15.30. 4.–29.7. myymälä on suljettu. Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki (09) 635 177 [email protected] Verkkokauppamme palvelee läpi kesän! www.tiedekirja.fi
© Copyright 2024