null

119
Laboratoriotutkimukset
Esa Leppänen
Johdanto ....................................................................... 119
S-Alkalinen fosfataasi (S-AFOS) ..........................120
S-Alkalinen fosfataasi, isoentsyymit ..................120
S-Alaniiniaminotransferaasi (S-ALAT) ...............120
S-Aspartaatti-aminotransferaasi (S-ASAT) .....120
S-Albumiini (S-Alb) .................................................. 121
S- ja U-Amylaasi (S-/U-Amyl) ............................... 121
S-B12-Vitamiini (S-B12-Vit) .................................... 121
C-Reaktiivinen proteiini (S-CRP) ..........................122
S-D-Vitamiini (S-D-1,25) .........................................122
B-Eosinofiilit (B-Eos) ...............................................122
S-Ferritiini (S-Ferrit) ................................................122
fE- ja fS-Folaatti (fE- ja fS-Folaat) ....................... 123
fS-Fosfaatti, epäorgaaninen (fS-Pi)
DU-Fosfaatti, epäorgaaninen (dU-Pi) ................. 123
Gliadiini, vasta-aineet (S-AGA-AbA ja -AbG) ... 123
B- ja fB-Glukoosi (B-Gluk ja fB-Gluk)fP- ja fSGlukoosi (sP-Gluk, fS-Gluk) .................................. 123
Glukoosirasituskoe, oraalinen...............................124
S-Glutamyylitransferaasi (S-GT) .........................124
B-Hemoglobiini (B-Hb) ...........................................124
B-Hemoglobiini-A1c, glykosyloitunut
(B-HbA1c) ....................................................................124
Hepatiittitutkimukset.............................................. 125
Hepatiitti-A -virusvasta-aineet (S-HAV-Ab) .... 125
Hepatiitti-B -tutkimukset ...................................... 125
HI-virus, vasta-aineet (S-HIV-Ab) ....................... 125
P-/S- ja DU-Kalium (P-, S- ja dU-K) ..................... 125
fS-, DU-Kalsium ja S-Kalsium, ionisoitunut
(fS- ja dU-Ca, S-Ca-ion) ..........................................126
S-Kolesteroli (S-Kol)................................................126
S-Kolesteroli, HDL-Fraktio (S-Kol-HDL) ........... 127
S-Kreatiinikinaasi (S-CK) S-Kreatiinikinaasi,
B-alayksikkö (S-CK-B) ............................................ 127
FS-Kreatiniini (fS-Krea) .......................................... 127
Laktoosikoe................................................................. 127
B-Lasko (B-La) ...........................................................128
FB-Leukosyytit (fB-Leuk) .......................................128
B-Leukosyytit, erittelylaskenta ............................128
P-/S-Natrium (P- ja S-Na) ......................................128
FP-Parathormoni, intakti (fP-PTH-INT) .............128
S-Proteiini (S-Prot)...................................................129
FS-Rauta (fS-Fe) ........................................................129
B-/E-Retikulosyytit (B- ja E-Retik) ......................129
S-Reumafaktori (S-RF) ............................................130
FS-Transferriini (fS-Transf) ....................................130
S- Transferriini, niukkahiilihydraattinen
(S-CDT) ........................................................................130
Tromboplastiiniaika (P-TT, P-INR) .......................130
S-Tyreotropiini (S-TSH) ...........................................130
S-Tyroksiini, vapaa (S-T4V) .....................................131
Verenkuva (B-PVK-T, Diffi) .....................................131
Vuotoaika .................................................................... 132
Isotooppitutkimukset .............................................. 132
Luuston gammakuvaus ...................................................... 132
Johdanto
Laboratoriotutkimuksia määrätessä kannattaa aina miettiä,
mitä toimenpiteitä tai päätöksiä seuraa viitevälillä olevasta
ja mitä poikkeavasta tuloksesta, ja jos vastaus on kummassakin tapauksessa sama, jättää koko tutkimus tekemättä.
Lisäksi käsitteestä ”normaali” on syytä laboratoriotutkimusten yhteydessä luopua ja käyttää ilmaisua viitearvo tai
viiteväli. Viiteväli ilmaisee terveillä henkilöillä yleensä tavattavien arvojen tai tulosten ääriarvot ja se korvaa käsitteen
”normaaliarvot”. Useat viitevälit on jouduttu asettamaan
sellaisiksi, että niiden ulkopuolelle jää myös terveillä henkilöillä tavattavia arvoja, koska muutoin tutkimuksen herkkyys (sensitiivisyys) laskisi epätarkoituksenmukaisen alas.
Usein viiteväli valitaan siten, että sille osuu 95 % terveiden
arvoista. Tämä johtaa siihen, että terveellä henkilöllä on
5 %:n mahdollisuus saada viitevälin ulkopuolella oleva tulos ilman taudin esiintymistäkin, eli jos terveeltä henkilöltä
otetaan 10 satunnaista laboratoriokoetta, hänellä on noin
40 % :n mahdollisuus (= 1–0,9510) saada ainakin yksi poikkeava tulos, joka mahdollisesti johtaa turhiin selvittelyihin.
Varsin monilla analyyteillä (esim. rauta, leukosyytit, monet hormonit) tavataan jaksoittaista (vuorokausi) vaihtelua, joka saattaa olla hyvin suuri. Potilaan tila
näytteenottohetkellä saattaa muuttaa saatua tulosta
3
120
Laboratoriotutkimukset
paljon enemmän kuin itse analyysiin sisältyvä epätarkkuus (esim. istuminen/makuu, fyysinen rasitus), samoin
näytteenottotekniikka (puristussiteen käyttö). Kannattaa suhteuttaa saatu tulos niihin olosuhteisiin, joissa se
on mitattu.
Eri laboratorioissa suoritettujen tutkimusten tulokset
eivät aina ole suoraan vertailukelpoisia keskenään erilaisten tutkimusmenetelmien aiheuttamien erojen vuoksi.
Suurimmat kaupalliset laboratoriot julkaisevat omaa ohjekirjaansa, jossa viitevälit mainitaan, samoin lähes kaikki
sairaalalaboratoriot käyttävät omaa ohjekirjaansa. Monet
lääkkeet vaikuttavat laboratoriotutkimusten tuloksiin häiritsemällä mittaustapahtumaa. Seerumi- ja plasmanäytteiden käyttö on vaihtelevaa, joten esitetyt viitearvot ovat
suuntaa-antavia.
Tässä esitettäviin laboratoriotutkimuksiin on valittu
yleisimmin käytettävät, mutta niistäkin on syytä tutustua
tutkimuksen suorittavan laboratorion omaan ohjekirjaan
ainakin viitevälin sekä näytteenotto- ja lähetysohjeiden
osalta. Tässä esitetään pääasiassa aikuisten viitearvot.
Lasten arvot saattavat poiketa niistä olennaisestikin, joten ne on aina syytä tarkistaa erikseen.
S-Alkalinen fosfataasi (S-AFOS)
3
Seerumin alkalinen fosfataasi muodostuu monesta isoentsyymistä, jotka ovat peräisin eri kudoksista, mm. luustosta, maksasta, ohutsuolesta, endometriumista ja istukasta sekä keuhkoista. Lapsilla dominoi luustoperäinen
alkalinen fosfataasi, aikuisilla maksaperäinen.
Indikaatiot
Pääasiallisesti luuston ja maksan sairauksien diagnostiikka ja seuranta.
Viiteväli ja tulkinta
Naiset
50–250 U/l (37°C)
Miehet 60–275 U/l (37°C)
Selvästi kohonneita arvoja tavataan sappitieobstruktiossa
ja akuutissa hepatiitissa, koska sappiteiden tukkeutuessa
maksa ei pysty erittämään alkalista fosfataasia sapen mukana suoleen.
Luuston sairauksissa seerumin AFOS-pitoisuus kohoaa kiihtyneen luun uudismuodostuksen vuoksi, lapsilla
erityisesti nopean kasvun aikana. Hyvin korkeita arvoja
tavataan riisitaudissa ja Pagetin taudissa. Kohtalaisesti
seerumin AFOS nousee mm. osteomalasiassa ja hyperparatyreoosissa. Pientä kohoamista aiheuttavat paranevat
luunmurtumat. Karsinoomien yhteydessä AFOS-aktiivisuuden nousu viittaa yleensä luusto- tai maksametastaaseihin, tosin tuumori itsekin voi tuottaa ns. Regan-isoentsyymiä. Ehkäisypillerit ja monet lääkeaineet saattavat
kohottaa AFOS-arvoa.
S-Alkalinen fosfataasi, isoentsyymit
Isoentsyymimäärityksen tärkein käyttöalue on maksa- ja
luustoperäisten AFOS-aktiivisuutta kohottavien prosessien erottaminen. Määrityksestä on yleensä diagnostista
apua vain silloin, kun kokonais-AFOS on koholla.
Isoentsyymijakaumassa on vallitsevana aikuisilla maksaperäinen AFOS-aktiivisuus. Raskauden aikana todetaan
lisäksi istukkaperäistä aktiivisuutta.
S-Alaniiniaminotransferaasi (S-ALAT)
Alaniiniaminotransferaasi esiintyy pääasiassa maksan parenkyymisoluissa ja munuaisissa.
Indikaatiot
Maksasairauksien diagnostiikka ja seuranta.
Viiteväli ja tulkinta
Naiset
< 40 U/l (37°C)
Miehet < 50 U/l (37°C)
Vain hieman kohonneita seerumin ALAT-pitoisuuksia arvioitaessa on otettava huomioon, että miesten arvo on korkeampi kuin naisten ja keski-ikäisten hieman korkeampi
kuin nuorten aikuisten. Lihavien miesten keskimääräinen
ALAT-arvo voi olla lähes kaksinkertainen verrattuna viitealueen arvoihin. Lyhytaikainen alkoholin käyttö ei vaikuta
ALAT-arvoihin.
Seerumin ALAT-pitoisuus on hyvä maksan tulehdusprosessin vakavuuden ja keston mittari. Tulehdusvaiheen
jälkeen entsyymiaktiivisuus laskee nopeasti ja saavuttaa
viitealueen yleensä jo muutamassa viikossa. Seerumin
ALAT-pitoisuus kohoaa jo akuutin hepatiitin prekliinisessä vaiheessa, ja subkliinisetkin hepatiittimuodot tulevat
hyvin esiin. Kroonisessa hepatiitissa ja maksakirroosissa
ALAT-arvo kuvastaa lähinnä taudin aktiivisuutta: akuutissa vaiheessa ALAT-arvo nousee, pitkälle edenneessä vauriossa ALAT-arvo voi olla normaali tai jopa alentunutkin.
Uremiassa ALAT-taso on matala.
S-Aspartaatti-aminotransferaasi (S-ASAT)
Aspartaattiaminotransferaasia on eniten maksassa, sydänlihaksessa ja luurankolihaksissa. Seerumin ASAT-aktiivisuus nousee useassa akuutissa taudissa entsyymin
vuotaessa solusta seerumiin soluvaurion yhteydessä.
Indikaatiot
Maksasairauksien diagnostiikka ja seuranta, lisäkokeena
lihaksiston tautien osoittamisessa.
S-AFOS – S-B12-Vit
Viiteväli ja tulkinta
Naiset
< 35 U/l (37°C)
Miehet < 50 U/l (37°C)
Miesten keskimääräinen ASAT-taso on hieman korkeampi
kuin naisten, ja keski-ikäisten arvot ovat suurempia kuin
nuorten täysikasvuisten. Myös lihavien ASAT-arvo on
usein kohonnut.
Seerumin ASAT-arvo muuttuu useissa akuuteissa tilanteissa, joten diagnostisesti määritys on epäspesifinen. Akuutissa hepatiitissa ASAT kohoaa jo pre-ikteerisessä vaiheessa, ja se nousee kliinisessä vaiheessa
nopeasti jopa 40-kertaiseksi viitearvoihin verrattuna.
Tulehduksen loputtua ASAT-arvo palautuu muutamassa
viikossa viitealueelle. Mikäli ASAT-pitoisuus on selvästi enemmän koholla kuin ALAT-pitoisuus, on kyseessä
vaikea taudinkuva, usein mm. kroonisessa hepatiitissa
ja kirroosissa. ASAT-taso kohoaa myös intra- ja ekstrahepaattisessa sappitukoksessa sekä maksametastaasien yhteydessä. Lihassairauksissa ja -vaurioissa
seerumin ASAT nousee. Jopa fyysinen rasitus saattaa kohottaa ASAT-arvoa. Seerumin ASAT-aktiivisuus nousee
sydäninfarktissa n. 12 tunnin kuluttua kivun alkamisesta,
saavuttaa huippunsa 24–48 tunnin kuluessa ja normalisoituu 4–7 vrk:n kuluttua.
S- ja U-Amylaasi (S-/U-Amyl)
Amylaasia esiintyy eniten sylkirauhasissa ja haimassa, vähäisemmässä määrin ovarioissa, suolessa ja lihaksissa. Se
on ruoansulatusentsyymi, jonka molekyylikoko on pieni,
n. 60 000, ja seerumissa esiintyvä entsyymi eliminoituu
pääasiassa erittymällä virtsaan.
Indikaatiot
Akuutin pankreatiitin diagnostiikka.
Viiteväli ja tulkinta
S-Amyl 70–300 U/l (37°C)
U-Amyl 100–2000 U/l (37°C)
Akuutissa pankreatiitissa seerumin amylaasiaktiivisuus
nousee nopeasti. Korrelaatiota taudin vaikeusasteeseen
ei kuitenkaan ole. Kohonneita seerumin amylaasiarvoja voi esiintyä myös mm. pankreaskystan, sappitietaudin, suolistotukoksen, mahahaavan, appendisiitin, kohdunulkoisen raskauden ja parotiitin tai sylkirauhaskivien
yhteydessä. Virtsan amylaasitutkimuksen haittana on se,
että pitoisuus riippuu lisäksi nestetasapainosta ja kaikilta
potilailta ei virtsaa saada. Virtsan amylaasiaktiivisuuskaan
ei nouse aina pankreatiiteissa. Aktiivisuus pysyttelee korkeana 0,5–2 vrk akuutin kliinisen vaiheen jälkeen.
Amylaasiaktiivisuus saattaa laskea haimainsuffisienssissa, kystisessa fibroosissa ja pitkälle edenneessä maksataudissa.
S-Albumiini (S-Alb)
Albumiini on osmoottisesti ja kvantitatiivisesti tärkein
seerumin proteiini. Albumiini on myös tärkeä kuljettajaproteiini.
Indikaatiot
Neste- ja proteiinitasapainon arviointi.
Viiteväli ja tulkinta
S-Alb
36–50 g/l
Albumiinin liikatuotannosta johtuvaa hyperalbuminemiaa
ei tunneta vaan korkea pitoisuus viittaa nestehukkaan.
Akuutti ja krooninen infektio, inflammaatiot, malignit taudit, sydäninsuffisienssi, raskaus ja malabsorptio
alentavat albumiinipitoisuutta. Pitoisuus voi olla huomattavan matala nefrooseissa ja palovammoissa. Maksakirroosissa tavattava hypoalbuminemia saattaa johtua
askiteksen muodostumisesta tai albumiinisynteesin heikkenemisestä.
Huomautus
Jos yksikkö g/l halutaan muuttaa yksiköksi µmol/l,
saatu tulos kerrotaan luvulla 15,05.
121
3
S-B12-Vitamiini (S-B12-Vit)
B12-vitamiini on mikrobien synteesituote, jota saadaan ainoastaan eläinravinnosta. Vitamiini absorboituu suolesta
vasta muodostettuaan kompleksin mahan parietaalisolujen tuottaman intrinsic factor -proteiinin kanssa. Elimistön B12-varastot ovat suhteellisen suuret (2–3 mg). Mikäli
vitamiinin saanti vaikeutuu (päivittäinen tarve 1–2 µg), kliinisen puutostilan kehittyminen voi kestää vuosia.
Indikaatiot
B12-vitamiinin puutosten selvittely.
Viiteväli ja tulkinta
S-B12-Vit 140–540 pmol/l
(tarkistettava tutkivasta laboratoriosta)
B12-vitamiinin puute johtaa tavallisesti megaloblastiseen
anemiaan. Matalia arvoja tavataan etenkin pernisiöösianemiassa (intrinsic factorin puute) ja malabsorptiotiloissa (esim. ventrikkeliresektion jälkitila). Niitä voi esiintyä
myös kilpirauhastautien ja raskauden yhteydessä, ruokavaliosyistä (vegaanit) ja neuropatioihin liittyen. Lievästi alentuneita arvoja tavataan myös ilman hematologisia
muutoksia. Selvässä B12-vitamiinin puutoksessa pitoisuus
on alle 100 pmol/l.
122
Laboratoriotutkimukset
Kohonneita arvoja tavataan B12-vitamiiniterapian yhteydessä, munuaisinsuffisienssissa, diabeteksessa, kroonisessa myelooisessa leukemiassa, polysytemia verassa
sekä joskus maksatautien yhteydessä.
Seerumin B12-vitamiinimääritys on tehtävä ennen mahdollista Schilling-koetta, koska kokeen yhteydessä annettava B12-vitamiini aiheuttaa seerumipitoisuuden nousun
useiksi kuukausiksi.
nousee noin kaksinkertaiseksi normaaliin verrattuna. Imeväis- ja murrosikäisillä lapsilla voidaan tavata kohonneita
1,25(OH)2D-arvoja. Pitoisuus laskee vasta hyvin pitkään
jatkuneen D-vitamiinipuutoksen jälkeen. Iän mukana havaitaan lievä 1,25(OH)2D:n lasku.
Munuaisinsuffisienssiin liittyy yleensä matala seerumin
1,25(OH)2D-pitoisuus, ja anefrisillä potilailla pitoisuudet
saattavat olla mittaamattomissa.
C-Reaktiivinen proteiini (S-CRP)
B-Eosinofiilit (B-Eos)
C-reaktiivinen proteiini on maksassa syntetisoituva akuutin faasin proteiini, jonka pitoisuus kohoaa nopeasti (muutamassa tunnissa) bakteeri-infektioiden, tulehdusten ja
kudostuhon yhteydessä. CRP on nopeimmin ja voimakkaimmin reagoiva epäspesifi akuutin faasin proteiini ja se
myös laskee nopeasti tilanteen rauhoituttua.
Indikaatiot
Määritystä käytetään inflammatorisissa taudeissa tulehdusprosessin osoittamiseen ja hoidon seurantaan. CRP
soveltuu bakteeri- ja virusinfektioiden erotusdiagnostiikkaan, koska komplisoitumattomissa virusinfektioissa
CRP-tason nousu jää usein vähäiseksi.
Viiteväli ja tulkinta
S-CRP
< 10 mg/l
3
CRP-taso kohoaa 6–12 tunnissa tulehduksen ja kudostuhon
yhteydessä. S-CRP on koholla myös malignien tautien ja
sydäninfarktin akuutin vaiheen yhteydessä. Virtsatietulehduksissa CRP kohoaa pyelonefriitin yhteydessä huomattavasti enemmän kuin alemmissa virtsatieinfektioissa.
Indikaatiot
Tutkimusta käytetään allergisten sairauksien ja loistautien erotusdiagnostiikassa.
Viiteväli ja tulkinta
Aikuiset
B-Eos
0,05–0,40 x 109/l
Eosinofiilien määrässä on huomattava vuorokausivaihtelu
käänteisesti plasman kortisolin vaihtelun kanssa (aamulla
arvot ovat matalimmat). Erityisesti vastasyntyneillä, mutta
myös lapsuusiässä tavataan aikuisia korkeampia arvoja.
Eosinofiliaa voivat aiheuttaa mm. allerginen reaktio (urtikaria, angioneuroottinen ödeema, heinänuha, lääkeaineyliherkkyydet), parasiitti-infektio ja lääkeainereaktio. Infektioiden toipumisvaiheessa esiintyy usein eosinofiliaa.
Eosinopeniaa voivat aiheuttaa hyperkortikoidismi, useat pyogeeniset infektiot ja sokki.
S-Ferritiini (S-Ferrit)
S-D-Vitamiini (S-D-1,25)
D-vitamiinista voidaan määrittää useita metaboliitteja,
joista 1,25(OH)2D eli S-D-1,25 eli dihydroksikolekalsiferoli
on biologisesti aktiivisin.
Indikaatiot
D-vitamiinin puutos- ja yliannostustilojen selvittäminen.
Viiteväli ja tulkinta
S-D-1,25 50–215 pmol/l
D-vitamiinin puute aiheuttaa lapsille riisitaudin ja aikuisille osteomalasian.
1,25(OH)2D (S-D-1,25) -pitoisuus kuvastaa elimistön kalsium- ja fosfaattitasapainoon vaikuttavaa, hormonin kaltaisesti aktiivista D-vitamiinin määrää. 1,25(OH)2D:n pitoisuus ei vaihtele vuodenaikojen mukaan kuten S-D3-25:n,
jota sitäkin voidaan käyttää D-vitamiinin puutos- ja yliannostustilojen selvittämiseen. Raskauden aikana pitoisuus
Ferritiini on suuri, intrasellulaarinen rautaa sitova proteiini. Seerumin ferritiinikonsentraatio kuvastaa elimistön
rautavarastoja.
Indikaatiot
Määritystä käytetään elimistön rautavarastojen määrän
tutkimiseen.
Viiteväli ja tulkinta
Naiset
12,5–160 µg/l
Miehet 20–300 µg/l
Ferritiini sisältää 20–25 % rautaa, ja 1 µg/l vastaa 8 mg varastorautaa. Alentuneet pitoisuudet johtuvat varastoraudan puutteesta. Ferritiinimäärityksellä elimistön rautavarastojen väheneminen voidaan osoittaa jo ennen kuin
seerumin rautakonsentraatio alenee, hemoglobiinitaso
laskee tai transferriiniarvo kohoaa.
Rautahoidon aloittamisen jälkeen seerumin ferritiinipitoisuus nousee nopeasti, minkä vuoksi on syytä pitää 1–2
S-CRP, – , B-Gluk ja fB-Gluk, sP-Gluk, fS-Gluk
viikon tauko rautalääkityksessä ennen seerumin ferritiinimääritystä, jotta saataisiin oikea kuva rautavarastoista.
Normaali seerumin ferritiinitaso ei sulje pois raudanpuutoksen mahdollisuutta, jos potilaalla on samanaikaisesti jokin ferritiinipitoisuutta nostava sairaus, kuten
maksasairaus, tulehdustila, reuma. Seerumin ferritiinipitoisuus on lisääntynyt useissa maligniteeteissa, ja erityisen korkeita arvoja tavataan akuutissa myelooisessa leukemiassa.
fE- ja fS-Folaatti (fE- ja fS-Folaat)
Foolihappo ja sen johdannaiset ovat välttämättömiä nukleiinihapposynteesille. Folaatin päivittäinen tarve on
n. 100–200 µg, ja elimistön folaattivarastot kestävät n.
3–4 kuukautta. Folaatin puutteessa seerumipitoisuus
laskee noin 3 viikossa ja erytrosyyttien pitoisuus noin 4
kk:ssa. Ravinnon sisältämä foolihappomäärä aiheuttaa
hetkellisiä vaihteluita seerumin folaattipitoisuuteen. Satunnaisvaihtelun välttämiseksi tulee foolihapon puutteen toteamiseen käyttää ensisijaisesti erytrosyyttien
folaattimääritystä.
Indikaatiot
Megaloblastisten anemioiden ja malabsorptiotilojen selvittely.
Viiteväli ja tulkinta
fS-Folaat > 4,5 nmol/l
fE-Folaat 280–800 nmol/l
Leukosyyttien erittelylaskennassa esiintyvä neutrofiilien
yliliuskoittuminen (hypersegmentaatio) antaa aiheen folaattipitoisuuden määrittämiseen.
Heikentyneestä imeytymisestä johtuvia matalia folaattiarvoja todetaan malabsorptiotiloissa, ventrikkeliresektion jälkeen ja alkoholismiin liittyvässä malnutritiossa.
Lisääntyneestä folaatin kulutuksesta johtuvia matalia
arvoja voidaan tavata raskauden ja imetyksen aikana, kroonisten tulehdustautien yhteydessä, tuberkuloosissa sekä
pahanlaatuisten kasvaimien ja leukemioiden yhteydessä.
B12-vitamiinin puutteessa tavataan matalia erytrosyyttien folaattipitoisuuksia seerumin folaatin ollessa samanaikaisesti suhteellisen korkealla normaalitasolla.
fS-Fosfaatti, epäorgaaninen (fS-Pi)
DU-Fosfaatti, epäorgaaninen (dU-Pi)
Seerumin fosfaattipitoisuudella on sekä vuorokausivaihtelu (korkein aamulla, matalin illalla) että vuodenaikavaihtelu (korkein touko–kesäkuussa, matalin talvella).
Fosfaatti on elimistön tärkeä mineraali. Sitä on kehon kaikissa soluissa, eniten luustossa (n. 85 %).
123
Indikaatiot
Paratyreoideatutkimusten osana sekä D-vitamiinin puutosten, malabsorptioiden ja munuaistautien diagnostiikka ja seuranta.
Viiteväli ja tulkinta
fS-Pi
0,80–1,40 mmol/l
dU-Pi
20–50 mmol
Hypofosfatemiaa esiintyy hyperparatyreoidismissa, munuaistubulusvaurioissa, malabsorptiossa, malnutritiossa,
vaikeissa suolistosairauksissa, osteomalasiassa ja D-vitamiinin puutoksissa. Alkaloosin yhteydessä seerumin fosfaattitaso laskee voimakkaasti.
Hyperfosfatemiaa syntyy lisääntyneen tubulaarisen reabsorption takia hypoparatyreoidismissa ja munuaisten
vajaatoiminnassa. Myös asidoosi ja pitkäaikainen immobilisaatio nostavat seerumin fosfaattipitoisuutta, samoin
osteolyyttiset luustometastaasit.
Gliadiini, vasta-aineet (S-AGA-AbA ja -AbG)
Kotimaisten viljalajien sisältämään gliadiiniin kohdistuvia
vasta-aineita tavataan yli puolella hoitamattomista aikuisista keliakiapotilaista ja lapsista yli 90 %:lla. IgA-luokan
vasta-aineet vähenevät gluteiinittoman ruokavalion aikana, IgG-vasta-aineet säilyvät yli puoli vuotta ruokavaliohoidon aloittamisen jälkeenkin.
Indikaatiot
Keliakiadiagnostiikka
Viiteväli ja tulkinta
Aikuiset
S-AGA-AbA < 15 AU
S-AGA-AbG < 30 AU
Viiteväli vaihtelee usein laboratoriosta toiseen, käytetystä
antigeenistakin riippuen, joten näytteen tutkineen laboratorion viitearvot on aina syytä tarkistaa.
Gliadiinivasta-aineita tavataan 10–20 %:lla potilaista,
jotka sairastavat jotakin kroonista suolistotulehdusta.
Dermatitis herpetiformiksessa vasta-aineet ovat myös
usein koholla. Lopullinen keliakiadiagnoosi perustuu koepalasta todettuun ohutsuolen villusatrofiaan.
B- ja fB-Glukoosi (B-Gluk ja fB-Gluk)
fP- ja fS-Glukoosi (sP-Gluk, fS-Gluk)
Ravinnosta saatavan glukoosin lisäksi maksa tuottaa glukoosia pääasiassa glykogeenistä ja sen loputtua paaston aikana
aminohapoista glukoneogeneesin kautta. Veren glukoosipitoisuutta säätelevät ensisijaisesti insuliini ja glukagoni.
3
124
Laboratoriotutkimukset
Viiteväli ja tulkinta
fB-Gluk
3,1–5,5 mmol/l
fP- ja fS-Gluk
4,0–6,1 mmol/l
S-Glutamyylitransferaasi (S-GT)
Huomiotava, että kokoveren viitearvot erilaiset kuin seerumista tai plasmasta määritetyt.
Hyperglykemiaa tavataan diabeteksen lisäksi mm. sydäninfarktissa ja traumojen yhteydessä. Fysiologisena ilmiönä se voi liittyä voimakkaaseen ruumiilliseen rasitukseen ja jopa mielenliikutukseen, samoin joskus infektioihin.
Insuliinin tai oraalisen sokeritautilääkkeen yliannostus aiheuttaa hypoglykemiaa, samoin insulooma tai jokin muu insuliinia tuottava tuumori. Vaikea maksan
parenkyymivaurio ja maksanekroosi johtavat maksan varastointikapasiteetin laskuun ja tätä kautta mataliin verensokeriarvoihin. Diabeetikkoäidin lapsella vastasyntyneen hypoglykemian voi aiheuttaa kompensatorinen
hyperinsulinismi.
Diabeteksen diagnostiikassa käytetään usein sokerirasitusta, jolloin sokerin annon jälkeen seurataan B-gluk pitoisuuksia toistuvin määrityksin, ks. Glukoosirasitus,
jäljempänä.
Viiteväli ja tulkinta
Naiset
< 40 U/l (37°C)
Miehet < 60 U/l (37°C)
GT-aktiivisuus kohoaa sappistaasin ja hepatiitin yhteydessä. Alkoholisteilla tavataan korkeita seerumin GT-arvoja,
jotka normalisoituvat parissa viikossa alkoholin käytön lopettamisen jälkeen. Kohonneita arvoja tavataan aina kroonisen hepatiitin ja rasvamaksan yhteydessä.
B-Hemoglobiini (B-Hb)
Viiteväli ja tulkinta
Naiset
117–155 g/l
Miehet 134–167 g/l
Glukoosirasituskoe, oraalinen
3
Glutamyylitransferaasi on entsyymi, jota on maksassa,
etenkin sappiteiden epiteelissä, haimassa, munuaisissa
ja verisuonten seinien endoteelisoluissa. Se katalysoi eräiden peptidien hydrolyysiä sekä glutamyyliryhmän siirtoa
aminohappoihin ja peptideihin.
Glukoosirasituskoe mittaa elimistön glukoosin hyväksikäyttökykyä. Lihas- ja rasvakudoksen glukoosin käyttö
riippuu insuliinista, maksa- ja aivokudoksen ei. Hidastunut glukoosin poistuminen verestä voi johtua joko insuliinin puutteesta (diabetes) tai kudosten heikentyneestä
glukoosinkäyttökyvystä riittävän insuliinimääränkin vallitessa (glukoosi-intoleranssi). Viiden tunnin kokeen avulla voidaan todeta reaktiivinen aterian jälkeinen hypoglykemia.
Korkeita arvoja esiintyy polysytemiassa, kuivumistiloissa ja voimakkaan rasituksen jälkeen. B-Hb on matala
anemioissa, jolloin kiertävä punasolumassa tai punasolujen hemoglobiinipitoisuus on alentunut. Alhainen
B-Hb voi johtua myös lisääntyneestä plasmavolyymistä. Pelkkä makuuasento voi pudottaa Hb:a 10 g/l seisomiseen verrattuna, mikä saattaa aiheuttaa sekaannuksia verrattaessa esim. polikliinisesti ja vuodeosastolla
mitattuja arvoja.
Indikaatiot
Diabeteksen ja glukoosi-intoleranssin diagnostiikka.
Viiteväli ja tulkinta
Diagnoosi Paasto
1t
2t
Normaali < 6,1 mmol/l < 11,0 mmol/l < 7,8 mmol/l
Glukoosiintoleranssi < 7,0 mmol/l > 11,0 mmol/l 7,8–11,0 mmol/l
Diabetes > 7,0 mmol/l > 11,0 mmol/l > 11,0 mmol/l
Koe tehdään paastonneelle potilaalle antamalla 75 g glukoosia veteen liuotettuna suun kautta. Verensokeri mitataan ennen aloitusta sekä 1 ja 2 tunnin kuluttua, pitkässä
kokeessa myös 3, 4 ja 5 tunnin glukoosin nauttimisesta.
Kokeeseen voidaan yhdistää samanaikainen insuliinin
määritys. Arvot vaihtelevat hieman sen mukaan, onko kyseessä plasman vai kokoveren ja laskimon vai sormenpään
näyte, joten viitearvot kannattaa tarkistaa määrittävästä
laboratoriosta.
B-Hemoglobiini-A1c,
glykosyloitunut (B-HbA1c)
Hb-A1c muodostuu punasoluissa tavallisesta hemoglobiinista (Hb-A) siten, että glukoosimolekyyli liittyy Hb-A:n
beetaketjun aminopäätteeseen. Liittyminen on irreversiibeliä, ja sitä tapahtuu sitä enemmän, mitä enemmän veressä on glukoosia, joten määritys kuvastaa keskimääräistä verensokeritasoa.
Indikaatiot
Diabeteksen hoitotasapainon seuranta.
Viiteväli ja tulkinta
Terveet
0,040–0,065
Glukoosirasituskoe – P-, S- ja dU-K
Diabeetikon hoitotasapaino:
hyvä
0,060–0,080
välttävä
0,080–0,100
huono
> 0,100
HbA1c ei sovellu diabeteksen diagnostiikkaan vaan hoitotasapainon seurantaan. Hyperglykemia kiihdyttää HbA1c:n muodostumista, ja sen osuus voi huonossa tasapainossa olevassa diabeteksessa olla jopa kolminkertainen
normaalitasoon verrattuna. Hb-A1c:n muodostuminen
on hidasta, joten sen määrä ei kuvasta tutkimushetkellä vallitsevaa vaan määritystä edeltävien viikkojen aikana
vallinnutta sokeritasapainoa. Diabeetikoista 10–15 %:lla
HbA1c: n osuus on > 0,100.
Huomautus
Punasolujen eliniän lyheneminen tai piteneminen
vaikuttavat B-GHbA1c -osuuksiin: esim. hemolyyttisessä
anemiassa saadaan punasolujen lyhentyneen eliniän
vuoksi virheellisesti matalia osuuksia.
125
Hepatiitti-B -tutkimukset
Pyrittäessä selvittämään, onko potilaalla tai onko hänellä ollut hepatiitti-B, tulevat seulontakokeena kyseeseen
HBs-Ag- ja/tai HBc-Ab-määritykset.
HBs-Ag eli hepatiitti-B-viruksen pinta-antigeeni ilmaantuu verenkiertoon jo pari viikkoa ennen kliinisiä oireita ja
säilyy yleensä muutaman kuukauden ajan. Osa tartunnan
saaneista jää kuitenkin pysyviksi kantajiksi, jolloin HBs-Ag
on jatkuvasti positiivinen. Näiden potilaiden tartuntavaarallisuus on vahvasti sidoksissa HBe-Ag:n esiintymiseen.
HBe-Ag toimii siis jatkomäärityksenä, mikäli HBs-Ag on
positiivinen. HBc-Ab eli hepatiitti-B -virus-vasta-aineet
core-antigeenia kohtaan tulee positiiviseksi taudin akuutissa vaiheessa jo HBs-Ag:n esiintymisen aikana ja säilyy
koko elämän. Tällä kokeella voidaan siis mitata, onko potilaalla joskus ollut B hepatiitti.
Veritartuntavaara syntyy, jos hepatiittipotilaan tai kantajan hoitoon käytetyllä neulalla tai instrumentilla vahingoittaa itseään tai jos potilaan verta roiskuu limakalvolle
tai rikkinäiselle iholle. Myös sylki saattaa olla tartunnan
lähde. Neulanpistovahingoissa infektioriski on n. 25 %, jos
kontaminoiva veri on HBs-Ag-positiivista ja HBe-Ag-positiivista, ja n. 5 %, jos se on HBs-Ag-positiivista, mutta HBeAg-negatiivista.
Hepatiittitutkimukset
Hepatiittiviruksista A tarttuu ravinnon kautta (etelänmatkaajat), B ja C vaativat veritartunnan (toimenpiteet).
Seuraavassa käsitellään kunkin viruksen yleisimmät laboratoriotutkimukset erikseen käytännön näkökohtiin keskittyen.
Hepatiitti-A -virusvasta-aineet (S-HAV-Ab)
Tutkimuksessa voidaan mitata sekä IgG- että IgM-luokan
vasta-aineita. Tuoreen hepatiitti-A:n osoittamisen käytännöllisin tapa on mitata seerumin IgM-vasta-aineet 2 kk:n
kuluessa taudin alusta. Mikäli halutaan selvittää gammaglobuliiniprofylaksin tarpeellisuutta usein etelänmatkoja
tekevällä, kannattaa mitata IgG-vasta-aineet, jotka osoittavat syntyneen immuniteetin. Näytepyynnön syy tulee
mainita lähetteessä, koska normaalisti tutkitaan vain joko
IgG- tai IgM-vasta-aineet.
Viitearvot ja tulkinta
S-HAV-Ab negatiivinen
IgM-vasta-aineet osoittavat tuoreen hepatiitti-A:n, samoin parinäytteissä todettu IgG-vasta-aineiden muuttuminen negatiivisesta positiiviseksi. Suoraan ensimmäisestä näytteestä löytyvät IgG-luokan vasta-aineet ovat
osoitus vanhasta immuniteetista.
HI-virus, vasta-aineet (S-HIV-Ab)
HIV-infektion tapahduttua kestää muutamista viikoista
kuukausiin ennen vasta-aineiden ilmaantumista potilaan
vereen. Niitä kuitenkin ilmaantuu lähes kaikille, ja vastaaineita on voitu osoittaa yli 95 %:lla sairastuneista.
Viitearvot ja tulkinta
Normaali tulos on negatiivinen. Positiivinen tulos on
merkki HIV-infektiosta.
Tutkimuksen herkkyys ja spesifisyys on varsin hyvä (molemmat yli 99,5 %). Mikäli epäillään tuoretta tartuntaa,
testi kannattaa uusia 4 kk:n kuluttua: tuolloin yli 95 %:lla
on jo vasta-aineita. Positiivinen testitulos kertoo vain HIVinfektiosta - AIDS on kliininen diagnoosi.
Kontaminoituneella neulalla tapahtuneissa henkilökunnan neulanpistovahingoissa tartuntavaaraksi on arvioitu
n. 0,3 %.
Mikäli käytetään HIV-pikatestiä, tulee sen tulos aina
varmistaa.
P-/S- ja DU-Kalium (P-, S- ja dU-K)
Kalium on solujen pääasiallinen kationi. Noin 98 % kaliumista on intrasellulaaritilassa.
3
126
Laboratoriotutkimukset
Indikaatiot
Neste- ja elektrolyyttitasapainon arviointi.
Viiteväli ja tulkinta
S-K
3,7–5,3 mmol/l
P-K
3,3–4,9 mmol/l
dU-K
60–90 mmol
Seerumin kaliumpitoisuudessa on todettavissa vuorokausivaihtelu (korkein n. klo 08, matalin n. klo 22). Plasman/
seerumin kaliumpitoisuuteen vaikuttaa potilaan metabolinen tila, happo–emästasapaino sekä munuaisfunktio.
Asidoosissa S-K:n tulisi olla kohonnut ja alkaloosissa alentunut. Hypokalemiaa tavataan diureettien käytön yhteydessä ja sitä voivat aiheuttaa myös ripuli, oksennukset ja
pitkäaikainen laksatiivien käyttö.
Näytteenottoon liittyvä hyperkalemia syntyy käytettäessä puristussidettä ja nyrkistettäessä näytteenottokättä
ennen näytteenottoa.
Huomautus
Kliinisiä oireita hypokalemiasta seuraa tasolla < 2
mmol/l (väsymys, heikotus, lopulta kammiovärinä).
Hyperkalemia voi aiheuttaa oireita tasolla > 7 mmol/l
(kouristukset, korkea T-aalto ekg:ssa).
3
fS-, DU-Kalsium ja S-Kalsium, ionisoitunut
(fS- ja dU-Ca, S-Ca-ion)
Kalsium on mineraali, josta 99 % on luustossa kalsiumsuoloina. Seerumin kalsiumista noin 40 % on reversiibelisti sitoutuneena proteiineihin, lähinnä albumiiniin, noin 10 % on
komplekseina ja noin 50 % vapaana. Seerumin kalsiumtasoa
säätelevät parathormoni, kalsitoniini ja 1,25-dihydroksi-D-vitamiini vaikuttamalla luuston kalsiummetaboliaan, absorptioon suolistosta ja reabsorptioon munuaistubuluksista.
Ionisoitunut kalsium kuvastaa biologisesti vaikuttavan
kalsiumin määrää paremmin kuin kokonaiskalsium tai
albumiinin/proteiinin suhteen korjattu kalsium. Ionisoituneen kalsiumin pitoisuus vaihtelee melko vähän. Aktiivinen, ionisoitunut kalsium vaikuttaa voimakkaasti hermo-,
lihas- ja rauhassolujen ärtyvyyteen.
Indikaatiot
fS-Ca -määritystä käytetään lisäkilpirauhastoiminnan,
luustosairauksien ja kouristustapausten tutkimisessa. dUCa -määrityksellä tutkitaan lisäkilpirauhasen toimintaa.
Viiteväli ja tulkinta
fS-Ca
2,25–2,65 mmol/l
S-Ca-ion 1,16–1,30 mmol/l
dU-Ca
1,3–6,5 mmol
Kokonaiskalsiumin pitoisuudessa on todettavissa vuorokausivaihtelu (matalin n. klo 03, korkein n. klo 20). Ruumiinasento vaikuttaa myös pitoisuuteen (15 min seisomi-
nen nostaa 4–7 %). Maligniteettien yhteydessä seerumin
kalsiumtaso kohoaa usein, ja vanhuksilla maligniteetti on
yleisin hyperkalsemian syy. Lievää hyperkalsemiaa tavataan myös primaarisessa ja tertiaarisessa hyperparatyreoidismissa, D-vitamiinin liika-annossa, hypertyreoosissa,
immobilisaatiossa ja munuaisinsuffisienssissa. Tiatsidit
ja liikahappoisuuslääkkeet voivat myös nostaa seerumin
kalsiumtasoa.
Hypokalsemiaa syntyy mm. hypoparatyreoidismin, Dvitamiinin puutteen, uremian ja hypoalbuminemian yhteydessä.
S-Ca-ion
Yleensä ionisoitunut kalsium muuttuu samoin kuin kokonaiskalsiumpitoisuus. Hepariinin anto laskee ionisoituneen kalsiumin tasoa. Pitoisuus laskee 10 %, kun veren pH
esim. hyperventilaation seurauksena nousee 0,1–0,2 pHyksikköä. Ruumiinasennolla ei ole vaikutusta, toisin kuin
kokonaiskalsiumpitoisuuksissa.
dU-Ca
Kalsiumin eritys lisääntyy kaikissa hyperkalsemiatiloissa,
joihin ei liity munuaisinsuffisienssia. Kalsiumin eritys vähenee hypokalsemian ja tiatsidihoidon yhteydessä.
Runsas puristussiteen käyttö aiheuttaa kalsiumtason
nousun verinäytteessä. Lihasten yliärtyvyyttä ja tetaniaa
voi esiintyä kalsiumtasoilla < 1,50–1,75 mmol/l.
S-Kolesteroli (S-Kol)
Kolesteroli on elimistölle välttämätön yhdiste, josta suurin osa on endogeenista ja loput saadaan ravinnosta. Kolesterolisynteesi tapahtuu maksassa. Seerumin kolesteroli
on sitoutunut pääosin low density (LDL)- ja high density
(HDL)-lipoproteiineihin. Kokonaiskolesterolista n. 70 %
on LDL-lipoproteiinissa, joten kokonaiskolesterolin määritys heijastaa lähinnä LDL-fraktion pitoisuuksia. Kohonneeseen LDL-kolesteroliin liittyy suurentunut verisuonitautiriski, mutta HDL-kolesteroliin ei.
Indikaatiot
Hyperlipoproteinemian diagnostiikka.
Viiteväli ja tulkinta
Tavoitealue
< 5,0 mmol/l
Kokonaiskolesterolin ylittäessä 6 mmol/l katsotaan sydän–verisuonitaudin riskin olevan kohtalaisesti suurentunut, ja arvoilla yli 7 mmol/l selvästi suurentunut. Familiaarisessa hyperkolesterolemiassa arvot ovat yleensä välillä
9–15 mmol/l. Runsaasti tyydyttyneitä rasvahappoja sisältävä ruokavalio nostaa seerumin kolesterolitasoa. Voimakasta kolesterolipitoisuuden nousua esiintyy sappistaasin
yhteydessä. Hypotyreoosissa kolesteroli on usein kohonnut, samoin kihdissä ja uremiassa.
fS- ja dU-Ca, S-Ca-ion – Laktoosikoe
S-Kolesteroli, HDL-Fraktio (S-Kol-HDL)
HDL:llä on tärkeä tehtävä kolesterolin kuljetuksessa perifeerisistä kudoksista maksaan. Normaalisti seerumin kolesterolista 20–25 % on HDL-fraktiossa. Seerumin HDLkolesterolipitoisuudella on todettu olevan käänteinen
korrelaatio ateroskleroosiriskiin.
Indikaatiot
Koronaaritaudin riskitekijöiden arviointi.
Viiteväli ja tulkinta
Naiset > 1,1 mmol/l
Miehet > 0,95 mmol/l
HDL-tasoa alentavat vähäinen fyysinen aktiviteetti, ylipaino ja tupakointi. HDL-kolesterolitasoa kohottavia tekijöitä
ovat runsas liikunta, kohtalainen alkoholinkäyttö ja estrogeenihoito.
127
seen. CK-B:n absoluuttinen tai suhteellinen aktiivisuus voi
nousta myös lihassairauksissa, keskushermoston sairauksissa ja joskus myös makrokreatiinikinaasiaktiivisuudesta
johtuen. Makro-CK:ta esiintyy ad 5 %:lla vanhusväestöstä,
mutta tällöin B-aktiivisuuden suhteellinen osuus on hyvin
korkea, yli 0,3. Näitä mahdollisuuksia epäiltäessä on syytä
tehdä monoklonaalisiin vasta-aineisiin perustuva spesifinen MB:n määritys tai käyttää muita sydäninfarktin markkereita (esim. troponiini-T tai troponiini-I).
FS-Kreatiniini (fS-Krea)
Kreatiniini muodostuu lihaksistossa ja erittyy munuaisten
kautta virtsaan. Kreatiniinieritys ei riipu diureesin määrästä, mutta sen sijaan lihasmassan suuruudesta, mikä tulee
ottaa huomioon normaalialueen ylärajoilla olevia arvoja
tulkittaessa.
Indikaatiot
Munuaistoiminnan arviointi.
S-Kreatiinikinaasi (S-CK)
S-Kreatiinikinaasi, B-alayksikkö (S-CK-B)
Kreatiinikinaasi muodostuu kolmesta isoentsyymistä, jotka puolestaan rakentuvat kahdesta alayksiköstä, M ja B.
Isoentsyymit esiintyvät epätasaisesti eri kudoksissa: BB
aivoissa, MB sydämessä (jonka kokonais-CK:sta 20–40 %
on MB:tä) ja MM luurankolihaksissa (joissa on myös MB:
tä, mutta < 5 %). Sydäninfarktille on tyypillistä MB-isoentsyymin aktiivisuuden kasvu seerumissa.
Indikaatiot
S-CK-B: sydäninfarktin diagnostiikka.
S-CK: lihaksiston sairauksien diagnostiikka.
Viiteväli ja tulkinta
S-CK
< 220 U/l
S-CK-B < 25 U/l
B-aktiivisuuden osuus alle 0,05 kokonaisaktiivisuudesta.
Kreatiinikinaasin nousu alkaa 4–6 tunnin kuluttua sydäninfarktista ja on korkeimmillaan n. vuorokauden kuluttua. Huippuarvo antaa viitettä infarktin koosta.
Mikäli kokonais-CK ei ole koholla, on sydäninfarkti
epätodennäköinen vaikka kokonais-CK:n nousu infarktin
osoittajana onkin melko epäspesifinen: aktiivisuus seerumissa nousee mm. lihastraumojen ja leikkausten sekä kovan fyysisen rasituksen jälkeen. Lisäksi se voi lisääntyä alkoholin käytön johdosta.
Useimmissa laboratorioissa käytetään kokonais-CK:n
määrityksen lisäksi immunoinhibitiota estämään M-alayksikön toiminta ja määritetään jäljelle jäänyt B-alayksikön
aktiivisuus. Jos S-CK-B-aktiivisuus on yli 25 U/l ja sen suhteellinen osuus kokonaisaktiivisuudesta on yli 0,05, viittaa
tämä yleensä sydänperäisen MB-aktiivisuuden kohoami-
Viiteväli ja tulkinta
Naiset < 100 µmol/l
Miehet < 115 µmol/l
Kreatiniini ei ole kovin herkkä alkavan munuaistaudin osoittaja, sillä seerumin kreatiniinitaso nousee normaalialueen
yläpuolelle vasta kun glomerulusfunktiosta on 50 % jäljellä.
Vaikeassa munuaisinsuffisienssissa seerumin kreatiniinitaso ei enää kuvasta vajaatoiminnan astetta. Viiteväli vaihtelee käytetystä menetelmästä riippuen, joten se kannattaa
tarkistaa tutkimuksen suorittavan laboratorion ohjekirjasta.
Laktoosikoe
Laktoosi eli maitosokeri on disakkaridi, joka hajoaa normaalisti ohutsuolen limakalvon laktaasientsyymin katalysoimana glukoosiksi ja galaktoosiksi. Suomalaisista n.
17 % potee periytyvää hypolaktasiaa, joka ilmenee usein
5–20 vuoden iässä ja aiheuttaa epämääräisiä, joskus vaikeitakin vatsavaivoja. Kokeessa seurataan veren glukoosipitoisuuden muutoksia laktoosin nauttimisen jälkeen. Jos
potilaalla on laktaasin puutos, verensokeri nousee tavanomaista vähemmän.
Indikaatiot
Laktoosi-intoleranssin toteaminen.
Potilaalle annetaan 250 ml (50 g) 20-prosenttista laktoosiliuosta ja otetaan glukoosinäytteet ennen nesteen nauttimista sekä 20 ja 40 min kuluttua laktoosin nauttimisesta.
Viiteväli ja tulkinta
Normaali:
B-Gluk nousee > 1,6 mmol/l
3
128
Laboratoriotutkimukset
Raja-alue:
Patologinen:
B-Gluk nousee 1,1–1,6 mmol/l
B-Gluk nousee < 1,1 mmol/l
Laktoosikokeen aikana tarkkaillaan potilaan mahdollisia suolisto-oireita (vatsakivut, ripuli, ilmavaivat), joiden
esiintyminen viittaa imeytymishäiriöön. Koe on pyrittävä
tekemään aikana, jolloin potilaan suolisto-oireet ovat vähäiset, koska suoliston motiliteetin muutokset voivat vaikuttaa jonkin verran tulokseen. Koetta ei pidä tehdä, jos
maidon nauttiminen aiheuttaa kovin rajuja oireita, sillä kokeessa käytetty laktoosiannos on varsin suuri.
esiintyy suurempaa vaihtelua ja enemmän leukosyyttejä
kuin aikuisilla.
Leukosytoosia tavataan akuuteissa bakteeri-infektioissa, eräissä virusinfektioissa (esim. mononukleoosi) sekä
kudosvaurioissa, kuten sydäninfarktissa. Eri tyyppisissä
leukemioissa arvot voivat olla hyvin korkeita, mutta myös
normaaleja tai matalia.
Leukopeniaa tavataan virusinfektioiden ja eräiden bakteeri-infektioiden (salmonelloosi) yhteydessä sekä luuydinkudoksen toksisessa tai malignissa vauriossa. Samoin
pernisiöösiin anemiaan, hypersplenismiin ja kakeksiaan
voi liittyä leukopeniaa.
B-Lasko (B-La)
B-Leukosyytit, erittelylaskenta
Veren punasolujen laskeutumisnopeuteen koeputkessa
vaikuttavat plasman proteiinien laatu ja määrä sekä punasolujen raharullamuodostus. Lasko korreloi hyvin plasman fibrinogeenimäärään.
Indikaatiot
Määritystä käytetään kroonisten infektioiden ja tulehdustautien sekä pahanlaatuisten kasvainten diagnostiikassa
ja seurannassa.
Viiteväli ja tulkinta
Naiset 1–10 mm/t
Miehet 1–8 mm/t
3
Kohonneita arvoja liittyy kroonisiin tulehduksiin, maligniteetteihin, kudosvaurioihin ja usein anemioihin.
Fysiologisesti lasko nousee raskauden aikana. Akuuteissa infektioissa tulisi käyttää seerumin CRP-määritystä,
koska se kohoaa nopeammin kuin lasko.
Punasolujen muoto vaikuttaa niiden ryhmittymiseen
raharullan muotoon, joten esim. poikilosytoosissa lasko
on matala, koska yksittäiset solut eivät sedimentoidu läheskään yhtä nopeasti kuin ”raharulla”. Polysytemioissa
lasko on myös normaalia matalampi, ja esim. kroonisen
tulehdustaudin synnyttämä laskon kohoaminen voi jäädä näkymättä.
Iän mukana lasko nousee, ja yli 50-vuotiailla arvoja < 20
mm/t voi pitää normaaleina.
Ks. verenkuva
P-/S-Natrium (P- ja S-Na)
Natrium on kvantitatiivisesti ekstrasellulaaritilan tärkein
kationi. Sen osuus plasman osmoottisesta aktiivisuudesta on 0,43–0,50.
Indikaatiot
Nestetasapainon seuranta.
Viiteväli ja tulkinta
S-Na
135–146 mmol/l
Hypernatremiaa syntyy useimmiten nestehukan yhteydessä (ripuli, oksentelu, polyuria).
Alhaisia seerumin natriumpitoisuuksia kehittyy natriumin puutteessa ja ylihydraatiossa. Lievästi alentuneet arvot ovat yleisiä ja syyt moninaiset, mutta ne
korjaantuvat yleensä itsestään perussairauden parantumisen myötä: esim. diabetekseen liittyvä hyperglykemia laskee S-Na-pitoisuutta. Natriumin puute voi syntyä
myös ionihukasta suolistoon, virtsaan tai hikeen, mikäli nestevajaus korjataan liian pienen natriumsubstituution kanssa.
Seerumin natriumpitoisuudet < 120 mmol/l aiheuttavat
heikkoutta ja > 155 mmol/l kardiovaskulaarisia ja munuaisperäisiä oireita.
FB-Leukosyytit (fB-Leuk)
Viiteväli ja tulkinta
Aikuiset 3,4–8,2 x 109/l
Veren leukosyyttien normaali vaihtelualue on suuri, ja
aamulla leukosyyttimäärä on alhaisempi kuin illalla. Fyysinen aktiviteetti, psyykkinen rasitus, ateriat ja raskaus
aiheuttavat veren leukosyyttien lisääntymistä. Lapsilla
FP-Parathormoni, intakti (fP-PTH-INT)
Parathormonille on olemassa useita eri määrityksiä (Cja N-terminaalinen, keskimolekyyli- ja intakti), joista
parhaan kuvan fysiologisesti aktiivisen parathormonin
tuotannosta antaa useimmiten intaktin parathormonin
määrittäminen.
B-La – B- ja E-Retik
Indikaatiot
Hyperkalsemian selvittely. Munuaistautipotilaalle määritystä voidaan käyttää sekundaarisen hyperparatyreoosin
toteamiseen ja sen vaikeusasteen arviointiin.
Viiteväli ja tulkinta
fP-PTH-INT
129
Indikaatiot
Anemiadiagnostiikka, rautamyrkytys.
Viiteväli ja tulkinta
Naiset 8–28 µmol/l
Miehet 9–30 µmol/l
1,06–6,8 pmol/l
Valtaosan seerumin proteiineista muodostavat albumiini
ja immunoglobuliinit.
Raudan vuorokausivaihtelu on poikkeuksellisen suuri (aamulla suurin ja illalla pienin), minkä vuoksi näytteet tulisi
aina ottaa samaan aikaan vuorokaudesta, mieluimmin aamulla. Unen puute ja stressi poistavat vuorokausivaihtelun (rautapitoisuus laskee).
Seerumin rautakonsentraatio kohoaa pernisiöösissä ja
hemolyyttisissä sekä aplastisissa anemioissa, akuuteissa
maksasoluvaurioissa, hemokromatoosissa ja toistuvien
verensiirtojen jälkeen. Lyijy- ja rautamyrkytykset nostavat arvoja. Alkoholisteilla on usein korkeita seerumin rauta-arvoja.
Alentuneita rautapitoisuuksia esiintyy raudanpuuteanemioissa ja usein infektioissa. Erytropoieesi kiihtyy nopeasti ja laskee seerumin rautapitoisuutta suuren verenvuodon
jälkeen ja pernisiöösissä anemiassa B12-vitamiinin annon
seurauksena. Raudan lisääntyneen tarpeen vuoksi voi kasvuikäisillä ja gravideilla olla alentuneita rautapitoisuuksia.
Anemiadiagnostiikka: ks. transferriini
Indikaatiot
Paraproteinemiat. Kolloidiosmoottisen paineen arviointi,
kun albumiinipitoisuus on matala.
B-/E-Retikulosyytit (B- ja E-Retik)
PTH:lla on vuorokausirytmi (korkein iltapäivällä, matalin aamulla). Primaarissa hyperparatyreoosissa todetaan arvoja viitevälin ylärajoilta tasolle 200 pmol/
l. Sekundaarisessa hyperparatyreoosissa arvot voivat
vaihdella normaalitasolta 1000 pmol/l ylittäviin pitoisuuksiin asti.
PTH:n pitoisuus laskee autoimmuuni- ja kirurgisessa
hypoparatyreoosissa (kilpirauhasen poiston yhteydessä
toisinaan lisäkilpirauhasetkin tulevat poistetuiksi) sekä
hypertyreoosissa.
S-Proteiini (S-Prot)
Viiteväli ja tulkinta
S-Prot, aikuiset 60–80 g/l
Puristussiteen käyttö näytteenotossa lisää kaikkien proteiinien pitoisuutta. Pystyasento aiheuttaa proteiinipitoisuuden kasvua. Koska viitearvot tehdään polikliinisille
potilaille, on vuodepotilailla n. 3 g/l matalampi kokonaisproteiinipitoisuus.
Alentuneita arvoja tavataan hypervolemiassa (sydäninsuffisienssi, askites, ödeemat), maksakirroosissa
ja proteiinimenetyksen yhteydessä (verenvuoto, palovamma).
Kohonneet arvot liittyvät elimistön kuivumiseen, paraproteinemiaan tai hyperimmunoglobulinemiaan.
Normaali seerumin proteiinien kokonaispitoisuus ei sulje pois poikkeavaa elektroforeettista jakaumaa.
FS-Rauta (fS-Fe)
Valtaosa raudasta on sitoutuneena hemoglobiiniin ja
myoglobiiniin. Seerumissa rauta on pääosin transferriiniin sitoutuneena. Aikuisen ravinnon tulisi sisältää 15–25
mg/vrk rautaa, jotta siitä imeytyisi tarvittavat 1–2 mg kattamaan menetykset. Raskauden 3. trimesterin aikana tarve on ad 6 mg/vrk.
Retikulosyytit ovat nuoria punasoluja, joissa on vielä jäljellä ribosomaalista RNA:ta jäänteenä luuytimen tumallisesta esivaiheesta.
Indikaatiot
Määritystä käytetään punasolumuodostuksen tehokkuuden arvioinnissa.
Viiteväli ja tulkinta
B-Retik 24–84 x 109/l
E-Retik, prosenttiosuus punasoluista 0,8–2,0 %
Retikulosytoosi viittaa kiihtyneeseen erytropoieesiin, kuten vuoto- ja hemolyyttisissä anemioissa ja hoidossa olevassa (raudanpuute- tai megaloblastisessa) anemiassa.
Retikulosyyttien määrä laskee aplastisessa ja hoitamattomissa raudanpuute- ja megaloblastisessa anemiassa.
Munuaissairauskin voi niitä vähentää.
Mikäli retikulosyytit lasketaan prosenttiosuutena suhteessa punasoluihin, voidaan saada kohonneita arvoja
punasolujen vähentyessä ja matalia arvoja polysytemioissa, vaikka absoluuttisesti retikulosyyttimäärä olisikin
normaali.
3
130
Laboratoriotutkimukset
S-Reumafaktori (S-RF)
Reumafaktori on autovasta-aine, jota tavataan kroonisissa tulehduksissa, varsinkin nivelreumassa ja autoimmuunitaudeissa.
Indikaatiot
Reumatautien ja artriittien erotusdiagnostiikka.
Viiteväli ja tulkinta
S-CDT
Naiset
Miehet
< 28 U/l
< 20 U/l
Nivelreumapotilaista 78 %:lla tulos on yli viitearvon, kun
taas verenluovuttajista 1 %:lla. Pitoisuuksia yli 100 IU/ml
tavataan harvoin muissa nivelsairauksissa kuin nivelreumassa. Juveniilireumassa viitearvon ylittäviä tuloksia tavataan vain n. 25 %:lla potilaista, joten yksinään tämä tutkimus ei reuman diagnostiikkaan riitä.
Tulokset voidaan ilmoittaa myös %-osuuksina kokonaistransferriinistä.
CDT-pitoisuus naisilla on siis normaalistikin suurempi
kuin miehillä.
Suurentunut CDT-pitoisuus on spesifisin alkoholin
suurkulutuksen mittari eivätkä muut sairaudet juurikaan
aiheuta vääriä positiivisia tuloksia. Tutkimus voidaan yhdistää S-GT määritykseen, joka on sensitiivisin alkoholin
käytön mittari. CDT-arvot palaavat normaaliksi varsin hitaasti (= viikkoja) alkoholin suurkulutuksen lopettamisen
jälkeen.
FS-Transferriini (fS-Transf)
Tromboplastiiniaika (P-TT, P-INR)
Transferriini on seerumin tärkein raudan sitomis- ja kuljettajaproteiini. Se on maksan syntetisoima.
P-TT ja P-INR ovat hyytymistutkimuksia, joista TT-tutkimusta voidaan käyttää hyytymisen yleismittarina vuotoriskiä arvioitaessa ja INR-tutkimusta oraalisen antikoagulanttihoidon seurantaan. INR arvon määritys pyritään
laboratoriossa vakioimaan niin, että eri reagensseilla ja
laitteilla määritetyt arvot vastaisivat toisiaan, joten INR: n
viitearvot ovat kansainvälisestikin samat.
Viiteväli ja tulkinta
Alle 25 IU/ml
Indikaatiot
Raudanpuuteanemian diagnostiikka. Hemokromatoosiepäily.
3
taiseksi ole, joten tutkimuksen suorittavan laboratorion
viitearvot on syytä tarkistaa.
Viiteväli ja tulkinta
fS-Transf
1,9–3,5 g/l
Alentuneita arvoja esiintyy proteiinien synteesivajausten
ja menetystilojen (vuoto suoleen, nefroosi), infektioiden,
systeemitautien, maligniteettien ja hoitamattoman pernisiöösianemian yhteydessä.
Kohonneita arvoja todetaan raudanpuuteanemioissa,
pitkän peroraalisen rautahoidon, raskauden ja estrogeenihoidon yhteydessä sekä käytettäessä oraalisia kontraseptiiveja. Myös hepatiitti voi nostaa arvoja.
Raudanpuutteesta tai inflammaatiosta johtuvan anemian erotusdiagnostiikkaan voi käyttää transferriinin ja ferritiinin samanaikaista mittausta, koska ferritiinitaso laskee
raudanpuutteessa eikä reagoi inflammaatioille.
Katso myös: Rauta
S- Transferriini, niukkahiilihydraattinen
(S-CDT)
Määritystä käytetään alkoholin suurkulutuksen osoittamiseen. Myös nimityksiä desialo-, disialo- ja asialotransferriini käytetään kollektiivisesti merkitsemään Carbohydrate
Deficient Transferriiniä (CDT). Kansainvälistä konsensusta siitä, mitä isoformeja tulisi määrittää ja miten, ei tois-
Viiteväli
P-TT
70–130 % (% normaalista hyytymisaktiivisuudesta)
P-INR
Laskimotromboosin hoito 2,0–3,0
Embolisoinnin esto
(esim. sydämen eteisvärinä) 2,0–3,0
Mekaaninen keinoläppä
2,5–3,5
Vuotokomplikaatiot lisääntyvät voimakkaasti, kun INR on
yli 4,0
S-Tyreotropiini (S-TSH)
TSH on aivolisäkkeen etulohkon erittämä glykoproteiini,
joka stimuloi kilpirauhasen hormonieritystä. TSH-pitoisuudella on vuorokausivaihtelu (arvot suurimmillaan yöllä, matalimmillaan iltapäivällä).
Indikaatiot
Hypotyreoosin ja hypertyreoosin seulontakoe, tyroksiinihoidon seuranta.
Viiteväli ja tulkinta
S-TSH 0,2–5,0 mU/I
S-RF – Verenkuva (B-PVK-T, Diffi)
Viitearvotaso vastaa aamunäytteen pitoisuutta, klo 14
TSH on keskimäärin 35 % alhaisempi.
TSH-määritys on herkin primaarisen hypotyreoosin laboratorio-osoitin ja se kohoaa usein jo taudin subkliinisessä vaiheessa. TSH on usein koholla autoimmuunityreoidiitissa, jodinpuutostiloissa ja radiojodihoidon jälkeen.
Kohonnut TSH-pitoisuus ei aina tarkoita potilaan tarvitsevan tyroksiinihoitoa. Hypertyreoosissa TSH-pitoisuus
on lähes aina alentunut, jopa mittaamattomissa, samoin
aivolisäkeperäisessä hypotyreoosissa.
midi, ja sitä voivat alentaa fenytoiini- ja karbamatsepiinilääkitys. Pitoisuus laskee jonkin verran raskauden aikana
etenkin viimeisellä kolmanneksella.
S-Tyroksiini, vapaa (S-T4V)
Viitevälit
B-Hb
Naiset
117–155 g/l
Miehet 134–167 g/l
B-Leuk
3,4–8,2 E9/l
B-Eryt
Naiset
3,90–5,20 E12/l
Miehet 4,25–5,70 E12/l
B-Hkr
Naiset
35–46
osuus %
Miehet 39–50 osuus %
E-MCV 82–98
fl
(punasolujen keskimääräinen tilavuus)
E-MCH 27–33
pg/solu
(punasolujen keskimääräinen Hb-määrä)
B-Trom 150–360 E9/l
Kilpirauhashormoneja mitattaessa kannattaa yleensä tutkia vapaan hormonin pitoisuutta, koska vain pieni osa kilpirauhashormoneista on vapaassa, biologisesti aktiivisessa muodossa (T4:sta n. 0,02 %), ja kokonaispitoisuuksia
määritettäessä sitojaproteiinien pitoisuudet vaikuttavat
huomattavasti tulokseen.
Indikaatiot
Kilpirauhasen hormonitoiminnan arviointi.
Viiteväli ja tulkinta
S-T4V
8,0–30,0 pmol/l
S-T4V kohoaa hypertyreoosissa ja laskee hypotyreoosissa.
Vaikeasti sairailla potilailla pitoisuus voi olla koholla eutyreoosissakin. Vapaan tyroksiinin pitoisuutta saattavat
lisätä hepariinihoito, suuret salisylaattiannokset ja furose-
131
Verenkuva (B-PVK-T, Diffi)
Perusverenkuvaan katsotaan yleensä kuuluviksi Hb-, valko- ja punasolumääritykset, punasoluindeksit, hematokriitti ja joskus (PVK-T) trombosyytit. Hb on käsitelty toisaalla.
Sytostaattipotilaiden hoidossa tulee tarkistaa ainakin
neutrofiilien määrä, joka absoluuttisina yksiköinä on normaalisti 1,5–6,6 E9/l ja neutrofiilimäärän tulisi olla yli 1 E9/
l ja Trom yli 80 E9/l ennen verisiä hammastoimenpiteitä.
(Taulukko 3.1).
Taulukko 3.1.
Esimerkkejä leukosyyttien erittelylaskennassa tavattavista muutoksista joidenkin tautitilojen yhteydessä.
Solutyyppi
Viiteväli % (konediffi)
Nousu
Lasku
Neutrofiilit
41–81
Bakteeri-infektiot
Reuma
Kudosvaurio
Virusinfektiot
Massiiviset bakteeri-infektiot
Eosinofiilit
1–6
Allergia
Parasiitti-infektio
Pyogeeniset infektiot
Basofiilit
0–1
Myeloproliferatiiviset taudit
Yliherkkyysreaktiot
Hypertyreoosi
Akuutit infektiot
Lymfosyytit
20–45
Virusinfektiot
Tuberkuloosi
Akuutit infektiot
Monosyytti
0–8
Akuutin infektion toipumisvaihe
Tuberkuloosi
Sidekudostaudit
Aplastinen anemia
Solutyyppi
Viiteväli % (minidiffi)
Neutrofiilit
40–75
Lymfosyytit
20–45
Monosyytit
0–11
3
132
Laboratoriotutkimukset
Vuotoaika
Vuotoajan tutkiminen ei kuulu rutiinityöskentelyyn. Tutkimus on vaikeasti vakioitavissa, hankala potilaalle ja tuloksiltaan epävarma. Erikoistapauksissa tutkittaessa trombopeenisten potilaiden hyytymisfunktiota voidaan vuotoajan
määritystä hyödyntää esim. leikkausriskiä arvioitaessa.
Isotooppitutkimukset
Luuston gammakuvaus
3
Luuston gammakuvauksen eli luustokartan merkittävin
etu on sen herkkyys. Tutkimus kuvaa luun aineenvaihduntaa, joka vilkastuu usein huomattavasti ennen kuin radiologisesti havaittavia muutoksia luun koostumuksessa on
erotettavissa. Herkkyys on toisaalta myös tutkimuksen
huomattavin haitta; se tekee löydöksestä epäspesifin.
Hammaslääketieteen piiriin liittyviä luustokartoituksen
indikaatioita ovat lähinnä temporomandibulaarinivelen
tilan selvittely, epäselvät infektiot hampaistossa tai muualla kasvojen alueella, traumojen jälkitilojen sekä joskus
myös kasvainten tai niiden metastaasien selvittely.
Luuston gammakuvaukset suoritetaan isotooppilaboratoriossa, joita on kaikissa keskussairaaloissa, useissa
aluesairaaloissa sekä joissakin yksityisissä tutkimuslaitoksissa. Radioaktiivisena isotooppina käytetään teknetium99m, joka on liitetty difosfonaattiyhdisteeseen. Tällöin
isotoopin kertyminen luustoon kuvaa luun metabolista
aktiivisuutta, lähinnä osteoblastitoimintaa.
Merkkiaine annetaan suonensisäisenä injektiota jonka jälkeen seurataan aineen kertymistä luustoon n. 3–4 t
ajan. Kuvausten määrä ja ajankohta vaihtelee tutkimusindikaation ja käytetyn tutkimusprotokollan mukaan. Kasvojen alueen prosesseissa tutkimus on usein hyödyllistä
suorittaa tomografiana (SPECT=Single Photon Emission
Computed Tomography) ja tulostaa mielenkiintoalueen
kertymästä leikekuvat useassa eri suunnassa ( sagittaalinen, transversaalinen ja koronaalinen projektio).
Temporomandibulaarinivelen kuvaus
Luuston gammakuvauksella voidaan arvioida leukanivelten metabolista aktiivisuutta ja nivelten puolieroa epäselvissä kasvoalueen kiputiloissa. Luustokartoituksen osoittama epäsymmetrinen leukanivelten aktiivisuus (tai sen
puuttuminen) vaikuttaa usein leikkauspäätökseen sekä
leikkausmenetelmän valintaan (manibulaarinen osteotomia vs. kondylektomia). Tutkimus on syytä aina tehdä
SPECT-kuvauksena, jolloin temporomandibulaarinivelten
mahdolliset aktiivisuuserot tulevat paremmin esiin.
Infektiot
Hammasinfektiot aiheuttavat leukaluun metabolian kasvun, josta seuraa havaittava kertymä luuston gammakuvauksessa. Nämä kertymät ovat usein sattumalöydöksiä
kasvaintutkimusten yhteydessä tehdyissä luuston gammakuvauksissa, mutta epäselvissä tilanteissa hammas- ja
leukaluun infektioiden laajuus on selvitettävissä luuston
gammakuvauksella. Tutkimuksen suorittavaa isotooppilaboratoriota kannattaa konsultoida mahdollisesta tulehduspesäkkeen gammakuvauksen tarpeesta. Tähän
tarkoituksen on käytetävissä useita erilaisia tutkimusprotokollia ja merkkiaineita.
Kasvaimet ja metastaasit
Primaarit luutuumorit ja metastaasit aiheuttavat pääsääntöisesti lisääntyneen osteoblastiaktiivisuuden, mikä
näkyy luuston gammakuvauksessa kertymäpesäkkeenä.
Tällainen pesäke tulee esille luuston gammakuvauksesa
useimmiten esiin huomattavasti, jopa vuosia, ennen radiologisten muutosten ilmaantumista. Valtaosa luuston
etäpesäkkeistä syntyy hematogeenisesti.
Osteolyyttiset metastaasit eivät välttämättä näy luuston gammakuvauksessa, mikäli osteolyyttisen pesäkkeen
reunoilla ei esiinny korjaavaa osteoblastitoimintaa. Tällaiset metastaasit ovat harvinaisia, mutta erityisesti myeloomassa niitä kuitenkin esiintyy.
Luustometastaasien toteaminen on tärkeää, jotta hoito
voidaan suunnitella asianmukaisesti.
Etäpesäkkeet sijaitsevat pääasiallisesti keskeisessä
luustossa, yleisimmin selkärangassa, lantiossa, kylkiluissa,
rintalastassa, kallossa ja pitkien luiden proksimaaliosissa.
Murtumat
Murtumat (kuten kaikki muutkin traumat) aiheuttavat
kertymäfokuksen luuston gammakuvauksessa. Gammakuvauslöydöksen normaalistuminen vie vähintään 6 kk.
Noin vuoden kuluessa 90 % tapauksista ja 2 vuoden kuluessa lähes kaikki murtumalöydökset normaalistuvat. Luutumattomat murtumat jäävät pysyvästi aktiivisiksi. Myös
hiusmurtumat aiheuttavat lisääntynyttä kertymää.
Esa leppänen