Kantavat rakenteet näkökulmia tule-terveyteen Kansainvälinen tules-vuosikymmen 2000–2010 Kantavat rakenteet – näkökulmia tule-terveyteen Kantavat rakenteet – näkökulmia tule-terveyteen Kansainvälinen tules-vuosikymmen 2000–2010 Kantavat rakenteet – näkökulmia tule-terveyteen -kirja on Kansainvälisen tules-vuosikymmenen julkaisu. WHO:n tukema 100 maassa toteutettu Tules-vuosikymmen 2000–2010 (Bone and Joint Decade) on yli kymmenen vuoden ajan korostanut tuki- ja liikuntaelinsairauksien (tules) ehkäisemisen ja tule-terveyden edistämisen tärkeyttä. Yli miljoonalla suomalaisella on oireita tuki- ja liikuntaelimissä. Tule-sairaudet ovat masennuksen ohella yleisin syy työkyvyttömyyseläkkeisiin. Suomen kansallisessa toteutuksessa vuosikymmenen painoalueita ovat selkä- ja nivelsairaudet sekä osteoporoosi. Suomessa Tules-vuosikymmenen viettoa on ohjannut Tules-liiga, johon kuuluvat erikoislääkäriyhdistyksistä Suomen Työterveyslääkärit, Suomen Ortopediyhdistys, Suomen Reumatologinen yhdistys ja Societas Medicinae Physicalis et Rehabilitationis Fenniae sekä Suomen Fysioterapeutit, Työterveyslaitos, Orton ja Suomen Reumaliitto, joka vastaa hankkeen käytännön toteutuksesta. Kevääseen 2010 asti liigassa oli mukana myös Reumasäätiö. Tasavallan presidentti on ollut hankkeen suojelija. Hankkeen valtakunnalliseen yhteistyöhön ovat osallistuneet myös Suomen Osteoporoosiliitto, Suomen Nivelyhdistys ja Suomen Selkäliitto. Tulesvuosikymmen 2000–2010 on toteutettu Raha-automaattiyhdistyksen taloudellisella tuella. Julkaisija: Suomen Reumaliitto Iso Roobertinkatu 20–22 A 00120 Helsinki Puh. (09) 4761 55, www.reumaliitto.fi Toimittaja: Kansi: Taitto: Paino: Jaana Hirvonen Heikki Hjelt Heikki Hjelt, Markkinointipörssi Oy OTAVAN KIRJAPAINO OY 2010 ISBN 978-952-9742-59-2 4 S I S Ä L LY S L U E T T E L O Lukijalle 6 Jaana Hirvonen Kansainvälisen tules-vuosikymmenen -hanke Mikko Väisänen 7 Satu Gustafsson Tules tempaisi mukaansa – Maakuntakouluttajan näkökulma 15 Markku Korpela Nivelsairauksien näkymiä 18 Olli Simonen Osteoporoosi nyt ja tulevaisuudessa Olavi Airaksinen Selkäsairaudet Markku Heliövaara Tule-sairauksien sukupuolierot Dan Nordström Treat to Target (T2T) – kansainväliset suositukset nivelreuman tavoitteellisesta hoidosta Tuulikki Sokka Nivelreuma meillä ja muualla Heikki Österman Suomen terveydenhuollon kipupisteitä ortopedin silmin Anne Lamminpää Mitä ennaltaehkäisystä tiedetään? Marja Leena Kukkurainen Sairaanhoidosta koherenttiin terveyden edistämiseen Helena Miranda Tule-vaivat ja mielenterveys Pilvikki Absetz Tavoitteellisella elintapaohjauksella tule-terveyden edistämiseen 24 30 40 45 49 52 57 61 69 75 Heikki Hurri Kuntoutus ja kilpailutus 82 Maija Perho Tule-terveys – yksilön ja/vai yhteiskunnan vastuu 87 Jukka Keronen Kenellä on vastuu tule -terveydestä, yksilöllä vai yhteiskunnalla? Keijo Tauriainen Järjestöistä sosiaalista pääomaa – tietoa, yhdessäoloa ja vertaistukea Jyrki Laakso Nuoren yhdistyksen vetovoimaa Leena Harju-Autti Moniammatillisuus reumahoidon ammattilaisten voimavarana 91 96 101 107 Ansa Holm Tules-kenttä vuonna 2020 - visioita tulevaisuudesta kolmannen sektorin näkökulmasta 111 Riitta Katko Reumatismista Tules-käsitteeseen pohdintaa terveysviestinnän näkökulmasta 117 Ilkka Vuori Tuki- ja liikuntaelimistö terveyden perustana Iskulauseet ja terveyden markkinat 122 5 Lukijalle Tuki- ja liikuntaelinten kantavuus ja kunto ovat meidän jokaisen arkea koskettava asia, jonka merkityksen usein huomaa vasta kun rakenteissa ilmenee vikoja. Toimintakyvyn rajoittumisesta ja inhimillisestä kivusta kasvaa koko yhteiskuntaa koetteleva haaste. Näin ei tarvitse olla, jos havahdumme ajoissa niin yksilöinä kuin ympäröivän tukiverkkomme rakentajina tule-terveyden merkitykseen. Tule-sairauksien ehkäisy on mielekkäin ja kustannustehokkain tapa vaikuttaa koko tuki- ja liikuntaelinten hyvinvointiin. Tule-terveyteen pystymme yhdessä vaikuttamaan. Tämä Kansainvälisen tules-vuosikymmenen 2000–2010 kunniaksi julkaistava artikkelikokoelma luo katsauksen siihen, miten vuosikymmenen painopisteisiin kuuluvien sairausryhmien hoito on kehittynyt ja miten kokonaisvaltainen, koko yhteiskunnan mittainen haaste on tule-terveyden edistäminen. Kokoelma tekee näkyväksi tule-hyvinvoinnin vaikutukset, tule-osaamisessa vaadittavan monialaisuuden sekä ennen muuta eri toimijoiden välisen yhteistyön, jonka avulla oivallamme tuki- ja liikuntaelimet terveyden perustaksi, jolle muu hyvinvointimme rakentuu. Kansainvälinen tules-vuosikymmen toimi herättäjänä ja välittäjänä tule-terveyden edistämisessä. Hankeperintö jää elämään. Kantaviin rakenteisiin tulee kiinnittää jatkossakin huomiota yhä laajemmassa mittakaavassa. Tule-terveyden puolesta tehdystä yhteistyötä ja 11 hankevuodesta kiittäen Tules-liiga ja Tules-vuosikymmenen projektitiimi 6 Kantavista rakenteista kannattaa pitää huolta Kansainvälisen tules-vuosikymmenen -hanke Yksilön ja yhteiskunnan vuoropuhelua ja käytännön toimintaa korostavan Tules-vuosikymmenen pääsanoma ”Kantavista rakenteista kannattaa pitää huolta” kiteyttää vielä 11 toimintavuoden jälkeenkin hankkeen ydinajatuksen. Yksilön kohdalla kantavat rakenteet viittaavat tuki- ja liikuntaelimiin kuten luihin, niveliin ja lihaksiin. Ympäröivän maailman ja yhteiskunnan tasolla kantavia rakenteita ovat muun muassa sosiaalinen tukiverkosto ja oikeinresursoitu, moniammatillinen terveydenhoitojärjestelmä. Vuosina 2000–2010 on eri tavoin pyritty nostamaan esiin tuki- ja liikuntaelinten terveyden merkitystä lähes 100 maassa. Suomen Tules-vuosikymmenen käytännönläheistä hanketoteutusta on kiitetty kansainvälisesti, ja se kestää hyvin vertailun muiden maiden hankkeiden kanssa. Etenkin hankkeen valtakunnallisen toimintaverkoston laajuus ja monipuolisuus on saanut myönteistä huomiota. Hankkeen kansainvälinen tausta Tuki- ja liikuntaelinterveys on globaali haaste. Vuonna 1998 Ruotsin Lundissa pidetyssä asiantuntijakokouksessa syntyi idea omistaa kokonainen vuosikymmen tuki- ja liikuntaelinterveyden edistämiselle samaan tapaan kuin 1990-luvulla oli vietetty Aivojen vuosikymmentä. Maailmanlaajuinen jättihanke avattiin tammikuussa 2000 Genevessä Maailman Terveysjärjestön, WHO:n, kongressissa. Se sai nimekseen Bone and Joint Decade. Hankkeen suomenkieliseksi nimeksi harkittiin aluksi ”Luiden ja nivelten vuosikymmentä”, mutta lopulta päädyttiin nimeen Kansainvälinen tuki- ja liikuntaelinsairauksien vuosikymmen eli Tules-vuosikymmen. Bone and Joint Decade on ollut käynnissä 97 maassa. Vuoden 2010 loppuun mennessä virallisen tuen vuosikymmenen vietolle on antanut 63 maan hallitus ja 62 maahan on perustettu kansallinen toimintaverkosto. Lisäksi noin 1 200 yhteisöä ja yritystä on osallistunut vuosikymmenen tavoitteiden edistämiseen. Bone and joint -hankkeella on ollut 15-jäseninen kansainvälinen johtoryhmä ja mukana olevat maat ovat nimenneet kansallisen koordinaattorin maailmanlaajuisen ja kansallisen toteutuksen yhteyshenkilöksi. Hankkeen kansallisena koordinaattorina on toiminut Mats Grönblad. Hankkeella on myös ollut yli 40 tules-kentällä kansainvälisesti meritoitunutta suurlähettilästä. Kaksi heistä, professorit Heikki Isomäki ja Pär Slätis, ovat Suomesta. Vuoden 2010 jälkeen kansainvälinen yhteistyö jatkuu nimellä Bone and Joint Decades. Vetovastuu siirtyy Lundin yliopiston ortopedian laitokselta Ison-Britannian Royal Cornwall Hospitalin osaamiskeskukseen, jossa keskitytään vuosikymmenen aikana luotujen hyvien toimintamallien juurruttamisen. Väistyvän ohjausryhmän puheenjohtajan, professori Lars Lidgrenin mukaan edessä voi olla yhden sijaan useita vuosikymmeniä. Hyvin käynnistyneelle työlle halutaan jatkuvuutta. Yhdentoista toimintavuoden aikana kansainvälinen hanke on tehnyt merkittäviä avauksia tule-terveyden edistämisessä mm. liikennetapaturmien ehkäisyssä kehittyvissä maissa ja 7 lääkärien riittävän tules-opetuksen turvaamiseksi kehittyneissä maissa. Se on onnistunut asiantuntijatahojen ja järjestöosaajien aktivoinnissa kulttuuritaustasta tai kotimaan yhteiskuntajärjestelmästä riippumatta. Bone and Joint Decade -hankkeen tavoitteilla ja ohjelmilla on ollut WHO:n tuki takanaan koko hanketoteutuksen ajan. Kansallinen taustaorganisaatio Suomessa tule-terveyden edistäminen on nähty vähintään yhtä tärkeäksi kuin muuallakin maailmassa. Erilaiset tuki- ja liikuntaelinten sairaudet ovat masennuksen ohella tärkeimpiä syitä työkyvyttömyyteen. Idea tuki- ja liikuntaelinterveyden edistämiselle omistettavan vuosikymmenen vietosta tuli tuoreeltaan Lundin kokouksesta Mats Grönbladin tuliaisina Tules-liigalle, joka on vuonna 1993 perustettu tule-kentällä työskentelevien asiantuntijayhteisöjen yhteistyöelin. Tules-liiga oli valmis ottamaan vetovastuun vuosikymmenen Tules-lyhenteen tunnettuus kansallisesta toteutuksesta. Liiga päätti hakea Rahaautomaattiyhdistyksellä tukea, ja Suomen Reumaliitto Kansalliseen hankenimeen Kansainvälinen alkoi hallinnoida hanketta. Raha-automaattiyhdistys tules-vuosikymmen otettiin mukaan tuki- ja myönsi aluksi kolmeksi vuodeksi hankerahoituksen ja liikuntaelinsairauksia tarkoittava lyhenne on sen jälkeen tukenut hanketoteutusta koko vuositules. Siksi vuosikymmenen käynnistyessä kymmenen ajan. Tules-vuosikymmenen kansallisena haluttiin myös selvittää, miten tuttu suojelijana on toiminut tasavallan presidentti. lyhenne on ylipäätään suomalaisille. Taloustutkimuksella teetetyn kyselytutkimuksen mukaan tules-lyhenteen tunnisti vuonna 2000 kymmenen prosenttia suomalaisista. Vastaava kyselytutkimus toistettiin myös vuosina 2004 ja 2010. Viimeisimmässä kyselyssä tules-lyhenteen osasi yhdistää tuki- ja liikuntaelinsairauksiin noin 15 prosenttia kaikista vastaajista. Tuloksesta voidaan päätellä, ettei tules ole vielä lyönyt itseään käsitteenä läpi, vaikka sitä ovat tehneet tutuksi Tules-vuosikymmenen ohella myös monet merkittävät kansalliset toimijat. Toisaalta voidaan toki argumentoida, mikä merkitys on lyhenteen tuttuudella. Olennaisempaa lienee, että ihmisillä on helppo pääsy tule-terveyttä edistävän tiedon ja ohjauksen lähteille, mutta onko termin vieraus estänyt ihmisiä saamasta tarvitsemaansa tietoa? Tules on joka tapauksessa vakiintunut lyhenteeksi terveydenhuollon ammattilaisten, järjestötoimijoiden ja tutkijoiden keskuudessa. 8 Globaalit tavoitteet yhä tärkeitä Tules-vuosikymmenen tavoitteet ovat yhtä ajankohtaisia kuin 11 vuotta sitten. Edelleen tulee lisätä tietoisuutta tule-sairauksien lisääntyvästä taakasta yhteiskunnalle, tehostaa tule-sairauksien ehkäisyä ja hoitoa tutkimuksen keinoin sekä helpottaa sairastavien osallistumista omaa hoitoaan koskevaan päätöksentekoon. Tule-terveyden kansainvälisiksi lähtökohdiksi linjattiin, että kaiken ehkäisyn ja hoidon tulee pohjautua tieteellisesti todettuihin menetelmiin, eli niiden pitää olla näyttöön perustuvaa. Tavoitteena oli myös lisätä tulesairauksien tutkimusresursseja, jotta saataisiin selville, mitkä tule-sairauksien hoito- ja kuntoutustavat ovat vaikuttavampia ja kokonaiskustannuksiltaan edullisimpia. Lisäksi tutkimustiedon yleistä käyttöönottoa haluttiin edistää mm. päättäjien ja terveydenhuollon ammattilaisten keskuudessa, koska tule-sairaudet tulee suuren kansanterveydellisen ja -taloudellisen merkityksensä vuoksi ottaa huomioon päätöksenteossa. Yksilötasolla oleellisinta on, minkälaisia päätöksiä ihmiset tekevät omaan terveyteensä liittyen. 9 Kansallisen hanketoteutuksen lähtökohtia Kansainvälisessä hanketoteutuksessa oli viisi painoaluetta nivelsairaudet, osteoporoosi, selkäsairaudet, traumat ja lasten vaikeat nivelsairaudet. Suomen toteutuksessa päätettiin keskityttyä erityisesti kolmeen ensiksi mainittuun. Toisena lähtökohtana oli, että hanketoteutuksessa huomioitaisiin kaikki ikäryhmät. Tämä omaksuttiin Suomen toteutuksessa erityisesti alkuvuosien toimintatavaksi. Kansallinen toteutus Ensimmäisenä toteutusvuonna perustavoite oli hankkeen käynnistäminen ja tutuksi tekeminen niin yhteistyökumppaneille, sidosryhmille kuin suurelle yleisölle. Senkin jälkeen hanketyötä ja sen tavoitteita on tehty näkyväksi esitteiden, oppaiden, verkkosivujen, mediatiedotteiden ja juliste- ja ilmoituskampanjoiden avulla. Vuosina 2006–2009 julkaistiin myös hankkeen omaa TULES10+ -lehteä laajalla jakelulla. Elämänkaariajattelussa lähdettiin liikkeelle lasten ja nuorten tule-terveydestä. Yhteistyössä Eduskunnan tules-ryhmän kanssa järjestettiin seminaari teemalla Tulevaisuus vai tule-vaivaisuus. Lasten tule-ter veyttä nostettiin seuraavina vuosina myös mm. järjestämällä taukojumppa-julistekampanja Älyjumpasta lasten varhaiskasvattajille ja ala-asteiden rehtoreille sekä seminaareja lasten tule-oireiden ehkäisystä koulumaailmassa toimiville. Alkuvaiheen jälkeen on keskitytty työ- ja toimintakyvyn edistämiseen. Tule-terveyden edistämiseksi on järjestetty sekä paikallisia, alueellisia että valtakunnallisia koulutustilaisuuksia terveydenhuollon ammattilaisille. Työikäisiä on muistutettu mm. julistekampanjalla tule-terveydestä yhteistyössä median ja työterveyshuoltojen kanssa. Lisäksi suurelle yleisölle on järjestetty nivelsairauksia, osteoporoosia ja selkäsairauksia käsitteleviä yleisöluentoja sekä Tules-tietopäiviä, joilla tiedon saannin lisäksi oli mahdollisuus tutustua myös erilaisiin tule-terveyttä tukeviin liikuntaharrastuksiin. Tietoa on ollut tarjolla myös vuosittain vietetyn Kansainvälisen tules-toimintaviikon aikana verkostossa mukana olevissa terveyskeskuksissa ja työterveyshuollossa. Toimintaviikkoa on vietetty säännöllisesti vuodesta 2003 lähtien lokakuussa 12.–20.10. Vuosina 2008–2009 on korostettu tasapainon tärkeyttä osana hyvää tule-terveyttä, ja sen merkitystä etenkin ikäihmisille. Tules-toimintapäivää on vietetty vuodesta 2005 lähtien tule-järjestöjen jäsenyhdistysten ja piirien yhteistyönä. Tules-toimintapäivä on suomalainen idea. Tules-toimintapäivänä on yhteisen teeman kanssa jalkauduttu suomalaisten keskuuteen muistuttamaan tule-terveydestä vaihdellen 40–80 paikkakunnalla vuosittain. Toimintapäivän tempauksissa on arvion mukaan vuosittain tavoitettu suoraan noin 10.000 ihmistä. Tempauksen saama medianäkyvyys oli laajimmillaan vuosina 2008 ja 2009, jolloin eri medioiden kautta tavoitettiin arviolta 600 000–1 000 000 kansalaista. Tules-toimintapäivien teemoissa on korostettu mm. helposti osana arkea toteutettavia tuoli- ja tasapaino-jumppia. Kahtena vuotena yhdistyskenttä on tavannut myös kuntapäättäjiä ja muistuttanut, että kuntalaisten tule-terveys on myös kunnan etu. 10 Suurin saavutus ja vahvuus: Toimintaverkosto Hankkeen ehdottomasti arvokkain ansio ja voimavara on koko Suomen ulottuva toimijoiden verkko, joka on mahdollistanut tule-terveystiedon levittämisen ja kampanjoinnin paikallistasolla (ks. kuva 1 Tules-vuosikymmenen toimijaverkosto). Yhteystyö- ja toimintaverkostoon on kuulunut vuonna 2010 noin 70 apteekkia, 140 terveyskeskusta, 80 työterveyshuollon yksikköä ja 140 Suomen Reumaliiton paikallisyhdistystä. Verkosto muodostuu vapaaehtoisista terveydenhuollon ammattilaisista, kuten sairaanhoitajista, fysioterapeuteista ja terveydenhoitajista, sekä yhdistysaktiiveista, jotka ovat muun toimintansa ja työnsä ohella halunneet olla edistämässä suomalaisten tule-terveyttä. Toimintaan ovat aktiivisesti osallistuneet myös Suomen Selkäliitto, Suomen Osteoporoosiliitto ja Suomen Nivelyhdistys yhdistyksineen ja piireineen. Lisäksi hanke on kouluttanut kaikkiaan 20 maakuntakouluttajaa, joka ovat järjestäneet yli 300 luentotapahtumaa tule-sairauksista ja tule-terveydestä hankkeen aikana. Suomen TULE ry myönsi vuoden 2008 HYVÄ TULE -tunnustuspalkinnon Kansainvälisen tules-vuosikymmenen suomalaiselle toimintaverkostolle. Palkinnolla haluttiin kiittää paikallisia toimijoita eri puolilla Suomea tule-terveyden hyväksi tehdystä työstä. Suomen toimintaverkosto on saanut kansainvälistä tunnustusta Bone and Joint Decade -verkostokokouksissa, muun muassa Canadan Ottawassa 2005 ja Etelä-Afrikan Durbanissa vuonna 2006. Päätösvuonna 2010 Suomen Tules-vuosikymmenen toimintaverkosto sai kansainvälisen erityistunnustuksen tekemästään työstä tule-terveyden puolesta. Yli 60 eri maassa toimivan verkoston joukosta tunnustuksen saivat Suomen lisäksi Intian ja Japanin toimintaverkostot. Suonenjoen tule-kuntoon -kuntahanke 2007–2008 Tules-vuosikymmenen aikana on tuotettu erilaisia materiaaleja kuten TULES10+-tiedotteita, Kotikonsteja-opassarja osteoporoosista, selkäsairauksista ja nivelrikosta sekä arjen keinoista niiden ennaltaehkäisemiseksi. Myös ammattilaisille on tuotettu opetusmateriaaleja samoista teemoista. Lisäksi on järjestetty satoja yleisöluentoja hankkeen asiantuntijalääkäreiden ja maakuntakouluttajien toimesta, toteutettu erilaisia paikallisia, alueellisia ja valtakunnallisia tilaisuuksia tule-tietoisuuden lisäämiseksi, mutta onko tämäntyyppisellä toiminnalla vaikutusta? Oiva tilaisuus asian pohtimiseen ja selvittämiseen avautui, kun Tules-vuosikymmenhankkeessa usean vuosittaisen osahankkeen sijaan päätettiin vuoden 2007 alusta lähtien keskittyä vain yhteen päähankkeeseen kerrallaan. Sen lisäksi toteutettavan hankkeen tulisi olla sellainen, että sen tulokset olisivat helposti mitattavissa ja arvioitavissa. Hetken asiaa pohdittuaan hanketta ohjaava Tules-liiga päätyi hyvin luontevaan ratkaisuun. Liiga päätti käynnistää Tules-tiedosta toimintaan -hankkeen, jossa siihen mennessä kertynyttä tietoa ja tuotettua materiaalia hyödyntämällä tutkittaisiin tule-viestinnän vaikutusta ihmisten terveyteen liittyviin käsityksiin ja terveyteen. 11 Tutkimusasetelma Käytännön toteutuksessa turvauduttiin klassiseen tutkimusasetelmaan, jossa verrattaisiin kahden keskisuuren kunnan asukkaita toisiinsa ennen ja jälkeen toisessa kunnassa toteutetun intervention – viestintäkampanjan. Kuntien valintaprosessi oli pitkä ja siinä käytiin läpi yli 30 potentiaalista yhteistyökumppania. Tavoitteena oli löytää kaksi noin 10 000 asukkaan kuntaa, jotka ovat mahdollisimman samankaltaisia mm. asukasluvun ja asukasrakenteen, taajama-asteen, koulutusjakauman sekä elinkeino- ja palvelurakenteen osalta. Lisäksi selvitettiin, oliko kunnissa käynnissä muita terveyden edistämisen hankkeita, joko kunnan omana toimintana tai yhteistyössä kolmannen sektorin kanssa. Valittavien kuntien tuli sijaita myös riittävän kaukana toisistaan, jottei kokeilukuntaan kohdistuva kampanjointi vaikuttaisi verrokkikunnan asukkaisiin. Samoin kuntien valinnassa pyrittiin huomioimaan, ettei niihin olisi tulossa suuria sosiaali- ja terveydenhuollon palveluihin vaikuttavia kuntaliitoksia tutkimuksen aikana. Myös kokeilukuntien mediaympäristö analysoitiin. Kaiken tämän jälkeen kokeilukunnan keskeisten päättäjien kuten kunnanjohtajan ja terveyskeskuksen ylilääkärin oli vielä suhtauduttava hankkeeseen myönteisesti ja annettava lupa sen toteutukseen kunnassa. Kunniksi valikoituivat Suonenjoki ja Haapajärvi. Suonenjoki toimi kokeilukuntana ja Haapajärvi verrokkikuntana. Viestintäkampanjan välineet Suonenjoella käynnistetystä kuntakampanjasta pyrittiin luomaan myönteinen, matalan kynnyksen terveysviestintäkokonaisuus. Kampanjan toteutukseen osallistuivat muun muassa Suonenjoen kaupunki, Sisä-Savon terveydenhuollon kuntayhtymä, Suonenjoki-Rautalammin Tules ry, Sisä-Savon Sanomat ja muita Suonenjoella toimivia yrityksiä. Kampanjan huomioarvoa lisäsi Jope Pitkäsen luoma, paikallisesti tunnettu piirrossankari Mauno Mansikka, joka suostui kampanjan maskotiksi. Suonenjoella toteutettiin kaksi tule-terveyttä edistävää tempausta: Tule-tietotori-tapahtuma marraskuussa 2007 ja koko perheen laskiaisrieha helmikuussa 2008. Kuitenkin kampanjan tärkein viestinviejä oli jokaiseen noin 3700 kotitalouteen jaettu, 16sivuinen Suonenjoki tule-kuntoon -lehti. Siinä tehtiin tutuksi yleisimmät tule-sairaudet ja keskeiset keinot niiden ehkäisyyn. Arvioilta noin 75 prosentilla Suonenjoen kotitalouksista on Internet-yhteys, joten verkkoviestinnällä katsottiin olevan hyvät mahdollisuudet tavoittaa kuntalaisia. Kampanjaa varten luotiin oma verkkosivusto: www.suonenjokitule-kuntoon.net, jonne koottiin hyötyvinkkejä, toimintamalleja ja selviytymistarinoita itsehoidosta ja tule-terveyden edis12 tämisestä. Lokakuun alusta 2007 maaliskuun alkuun 2008 sivuilla oli vieraillut yli 1500 kävijää. Paikallislehti Sisä-Savon Sanomat piti Suonenjoki tule-kuntoon -hanketta esillä. Kampanjan aikana lehti julkaisi kolme asiantuntija-artikkelia tuki- ja liikuntaelinten itsehoidosta, työergonomiasta ja ravinnosta sekä neljä muuta kampanjan etenemisestä, muun muassa tempauksista, kertovaa juttua. Lisäksi kampanjan verkkosivuja puffattiin säännöllisesti lehden tapahtumapalstalla. Ehkä eniten huomiota herätti Mauno Mansikan tule-jumppaohje, joka julkaistiin helmikuussa koko sivun ilmoituksena. Kyselytutkimus alussa ja lopussa Molemmissa kunnissa tehtiin postitse Väestörekisteristä poimitulle kuntalaisia edustavalle 1000 henkilön otokselle alkukysely. Yhteensä 69 kysymyksellä selvitettiin mm. vastaajien tuki- ja liikuntaelinterveyttä, liikuntatottumuksia, elämäntapoja ja -laatua sekä tuki- ja liikuntaelinoireisiin liittyviä käsityksiä. Sen jälkeen Suonenjoella toteutettiin terveysviestintäkampanja. Terveyskampanjassa tarjottiin suonenjokelaisille eri viestintäkeinoja käyttämällä tietoa tule-terveydestä ja sen edistämisestä. Kampanjoinnin loputtua molemmissa kunnissa tehtiin toinen kysely alkukyselyyn vastanneille. Toisen kyselyn kysymykset olivat suurimmaksi osaksi samoja kuin alkukyselyssäkin. Sen lisäksi molempien kuntien asukkailta kysyttiin, oliko heidän tavassaan pitää huolta tukija liikuntaelinterveydestään tapahtunut muutoksia viimeisen puolen vuoden aikana. Lisäksi suonenjokelaisilta kysyttiin, olivatko he huomanneet, että Suonenjoella oli ollut käynnissä tule-terveyteen liittyvä kampanja ja jos olivat, oliko se vaikuttanut jotenkin heidän tapaansa pitää huolta omasta tuki- ja liikuntaelin-terveydestään. Tulokset Koska alkuperäisestä otoksesta vain noin kolmannes vastasi molempiin kyselyihin, ensin oli tutkittava, miten hyvin jäljellä oleva vastaajajoukko edustaa omaa kuntaansa, ja miten vertailukelpoiset Suonenjoen ja Haapajärven otokset ovat keskenään. Tämän jälkeen alku- ja loppukyselyn vastauksia vertaamalla sekä yksittäisen kunnan sisällä että kokeilu- ja vertailukunnan välillä, pyrittiin selvittämään, onko kampanjointi vaikuttanut suonenjokelaisiin ajatuksiin tai käsityksiin tule-terveydestä. Analyysissä paikkakuntien välillä ei löytynyt tilastollisesti merkitseviä eroja. Siitä huolimatta tulokset ovat kiinnostavia. Tutkimuksen alussa haapajärveläisistä 65 prosenttia ja suonenjokelaisista 62 prosenttia ilmoitti terveytensä olevan vähintään hyvä. Kolmannes vastaajista molemmilla paikkakunnilla ilmoitti kuitenkin sairastavansa jotain tuki- ja liikuntaelinsairautta. Toisaalta tutkimuksessa käytetystä elämänlaatumittarista on olemassa myös kansalliset normit, joihin suonenjokelaisten ja haapajärveläisten vastauksia verrattiin. Käsitys omasta kokonaisterveydentilasta oli molemmissa kunnissa alkutilanteessa jonkin verran suomalaisten keskiarvoa huonompi, samoin käsitys omasta fyysisestä toimintakyvystä. Toisaalta taas käsitys omasta psyykkisestä hyvinvoinnista ja vireystilasta on jonkin verran suomalaisten keskiarvoa parempi. Reilun puolen vuoden seurantajakson aikana tilanne säilyi kutakuinkin ennallaan. 13 Katalysoijan rooli Tules-tiedosta toimintaan -hankkeessa lähdettiin rohkeasti tutkimaan terveysviestinnän vaikutuksia. Hanke on suurin yksittäinen ponnistus, joka on toteutettu osana Tules-vuosikymmentä. Suomessa ei vastaavanlaista hanketta ole toteutettu ja maailmallakin vain muutamia. Hankkeesta tulee toivottavasti päänavaaja tämäntyyppisille jatkohankkeille. Tule-tietopankki elävänä hankeperintönä Hankkeen päätösvuonna 2010 on lanseerattu etenkin terveydenhuollon ammattilaisten työkaluksi Tules ja toimintakyky -tietoiskuaineisto. Siinä esitellään 10 tule-huolto-ohjetta tule-sairauksien ehkäisyyn. Tule-huolto-ohjeissa kiteytyy pähkinänkuoressa hankkeen kokoamaa tutkittua tietoa tule-terveyden edistämisestä. Aineiston perusteella on järjestetty yli 100 luentoa tai tietoiskua etupäässä työterveyshuolloissa ja terveyskeskuksissa. Monenlaista on koettu ja tehty, mutta mitä jää hankkeesta jäljelle sen loppuessa? Usein hankkeiden haasteena on kootun tiedon saattaminen hyötykäyttöön ja yleiseen tietoisuuteen myös hanketoteutuksen jälkeen. Suomen Tules-vuosikymmen-hanke avaa viimeisen toimintavuotensa päätteeksi tule-tietopankin, josta löytyvät 10 tule-huolto-ohjeen tausta- ja koulutusmateriaalin lisäksi kaikki kuluneen vuosikymmenen aikana tuotettu ja koottu tieto tule-terveydestä mm. kotikonsteja oman terveyden edistämiseen ja koulutusmateriaalia moniammatillisien tiimien käyttöön. Sivusto on kaikille avoin ja sieltä löytyvä tieto kaikkien hyödynnettävissä. Jaana Hirvonen ja Mikko Väisänen Jaana Hirvonen on ollut mukana Tules-vuosikymmen-hankkeen toteutuksessa alusta asti, ja hän on toiminut pitkään hankkeen projektipäällikkönä. Hän on koulutukseltaan psykologian maisteri ja työskennellyt reumakentällä runsaat 20 vuotta. Tällä hetkellä hän työskentelee Suomen Reumaliiton kehitysjohtajana. Mikko Väisänen tuli mukaan Tules-vuosikymmen-hanketiimiin vuonna 2006 aluksi tiedotteen tekijänä ja vuodesta 2007 projektisihteerinä. Hän on koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden maisteri. Kansainvälisen tules-vuosikymmenen projektitiimi on ollut osa Suomen Reumaliiton projektiyksikköä. Projektityö on ollut monen toimijan summa. Projektisihteereinä tai osahankkeiden toteuttajina ovat vuosikymmenen aikana toimineet mm. Outi Pautamo, Anna KetoTokoi, Sari Vainio, Mari Salunen, Kati Leino ja Tanja Railo. Jaana Hyvönen on toiminut projektiavustajana vuodesta 2001. 14 Tules tempaisi mukaansa – Maakuntakouluttajan näkökulma Suomessa tule-ongelmia esiintyy lähes vauvasta vaariin. Ne kuormittavat erityisesti perusterveydenhuoltoa ja työterveyshuoltoja. Voidaanko tilanteeseen vaikuttaa välittämällä kansalaisille heidän hyvinvointiaan ja elämänlaatuaan parantavaa tietoa? Tämä kysymys toimi moottorina yhdelle Tules-vuosikymmenen toimijaryhmälle – maakuntakouluttajille. Tules-vuosikymmenen kynnyksellä Suomen Reumaliitto otti tehtäväkseen koko maata kattavan maakuntakouluttajaverkoston luomisen. Tarkoituksena oli jalkauttaa tules-asioihin perehtyneitä kouluttajia suuren yleisön keskuuteen jakamaan tietoa. Tehtävään kutsuttiin 20 terveydenhuollon ammattilaista eri puolilta Suomea. Muuntautuminen maakuntakouluttajaksi Meidät perehdytettiin ansiokkaasti vastuulliseen tehtäväämme. Mikä tärkeintä meitä kuunneltiin ja asiantuntemustamme hyödynnettiin koulutusmateriaalia valmistettaessa. Ensimmäiset yleisöluentotilaisuudet järjestettiin vuonna 2001. Siitä eteenpäin niitä on pidetty tähän vuoteen saakka. Luennoilla käsiteltiin hankkeen painoalueita nivelrikkoa, osteoporoosia ja selkäsairauksia, kaikki suurta yleisöä koskettavia aiheita. Hankkeen aikana järjestettiin satoja luentotilaisuuksia. Yleisömäärät vaihtelivat muutamasta kymmenestä useaan sataan. Luentojen sisällöt oli suunniteltu siten, että ne tavoittaisivat kaikenikäiset. Jokainen maakuntakouluttaja käytti ominta osaamistaan ja painotti valitsemiaan osioita. Luennoilla pyrittiin herättämään ajatuksia tule-sairauksista, niiden ehkäisystä, itsehoidosta ja sairauksien yhteiskunnallisista vaikutuksista. Luennoilla haluttiin kannustaa terveyttä edistäviin valintoihin. Kiireinen elämäntapa, vähäinen liikunta, epäsäännölliset ruokailutavat, epäterveellinen ravinto, ylipaino, tupakointi, alkoholi ja vaikkapa vääränlaiset jalkineet ovat kantaviin rakenteisiimme epäsuotuisasti vaikuttavia tekijöitä. Luennoilla suurin osa yleisön kysymyksistä liittyi juuri näihin tekijöihin. Ihmiset saavat runsaasti terveystietoa median välityksellä, mutta saatua tietoa ei osata tai haluta hyödyntää, sitä ei koeta henkilökohtaiseksi. Niinpä osa saapui tules-luennoille epäluuloisina ja vähäisin odotuksin. Tämä asetti maakuntakouluttajalle entistä suuremmat haasteet. Luennoille piti löytää tutuillekin asioille uusi, yleisöä innostava ja henkilökohtaistava lähestymistapa. Joka kerta itsensä likoon laittamista Yksi henkilökohtaisista tavoitteistani maakuntakouluttajana oli saada ihmiset innostumaan ja motivoitumaan elämäntapamuutoksiin. Tavoite oli korkea ja vaati paneutumista jokaiseen luentoon, koska kohderyhmät vaihtelivat. Luentopaikoilla tein nopean analyysin kuulijoiden ikä- ja sukupuolijakaumasta, yleisvaikutelmasta ja joskus jopa ilmeistä löytääkseni kuulijakunnalle sopivan esitys- ja lähestymistavan sisällöstä tinkimättä. Halusin luennoillani huomioida eri kuulijaryhmät ja yrittää vastata heidän tarpeisiinsa. Tämä vaati itsensä likoon laittamista. Kouluttajan omakohtaiset kokemukset tule-ongelmista, esimerkiksi ylipainon aiheuttamien ryhtimuutosten 15 esiin nostaminen ja niihin vaikuttaminen sekä erityisesti saavutetut tulokset tuntuivat kiinnostavan suurta osaa kuulijoista. Omakohtaisuus sai aikaan naurua ja keskustelua – luentotilaisuutta elävöittävää vuorovaikutteisuutta. Keskeinen huomioni näiden vuosien varrelta oli, että ihmiset kaipasivat tukea ja konkreettisia esimerkkejä haitallisista elämäntavoista, niiden vaikutuksista tuki- ja liikuntaelimistöön, elämäntapojen korjaamisesta, onnistumisista ja siitä, että muutokset eivät tapahdu hetkessä, vaan niille täytyy antaa aikaa. Vuosien varrella ymmärsin oman roolini merkityksen kouluttajana. Minä olin se yksi tekijä, joka voisi toimia impulssina. Minun oli mietittävä yhä uudelleen luentojeni kulkua ja tärkeän viestin välittämistä niin, että jokaisen pitämäni luennon tuloksena saisin jo paikan päällä kokea ihmisten innostusta ja motivoitumista omasta tule-terveydestään. Yli kymmenen vuoden aikana sain kokea kouluttajana pääasiassa huippuhetkiä, toki väliin mahtui epäonnistumisiakin. Kuitenkin jokainen pitämäni luento oli itselleni hyvä ja voimauttava kokemus. Yhtään luentokertaa en vaihtaisi pois. Toivon, että onnistuin antamaan ihmisille sysäyksen koko loppuelämän kestävään tule-terveydestä huolehtimiseen. Toivon, että Tules-vuosikymmenen aikana muotoutunut koulutus- ja luentotoiminta jatkuvat tulevaisuudessa. Me pitkän kokemuksen omaavat maakuntakouluttajat olemme valmiit edistämään tule-terveyttä tulevaisuudessakin. Satu Gustafsson Satu Gustafsson on fysioterapeutti, joka on perehtynyt sekä reumaa sairastavien lasten että aikuisten kuntoutukseen. Hän toimii Turun Seudun Reumayhdistyksen toiminnanjohtajana ja on myös Suomen Reumaliiton hallituksen toinen varapuheenjohtaja. Gustafsson on toiminut Kansainvälisen tules-vuosikymmenen maakuntakouluttajana hankkeen alusta asti. 16 17 Nivelsairauksien näkymiä Nivelsairaudet ovat olleet yksi Tules-vuosikymmenen viidestä painopistealueesta. Maailmanlaajuisesti ja kansanterveydellisesti nivelrikko on säilynyt edelleen yleisimpänä nivelsairautena. Tekonivelkirurgian kehittyminen ja hoitotakuun toteutuminen ovat parantaneet tekonivelleikkauksien vaikuttavuutta ja vähentäneet väestötasolla vaikeavammaisuutta. Reumatologian näkökulmasta vuosikymmentä leimaa reumaimmunologian voimakas kehittyminen. Sen myötä reumaattisten niveltulehdusten syntymekanismi, etiopatogeneesi, on monilta osin tarkentunut. Perustutkimuksen kehittyminen yhdessä yhdistelmä-DNAtekniikan myötä on mahdollistanut immunologisesti vaikuttavien täsmälääkkeiden, ns. biologisten lääkehoitojen kehittämisen ja kliinisen käytön. Hoitovasteen mittareihin on kiinnitetty aikaisempaa enemmän huomiota. Lisääntyvässä määrin otetaan huomioon potilaiden oma arvio taudin aktiivisuudesta. Suomalainen Lääkäriseura Duodecim on käynnistänyt laajan projektin, jossa lääkärikunnalle, erityisesti perusterveydenhuollon lääkäreille, on annettu tieteelliseen näyttöön perustuvat ohjeet eri sairauksien diagnostiikasta ja hoidosta. Käypä hoito -suosituksia on tehty mm. nivelreumasta, polvi- ja lonkkanivelrikon hoidosta sekä tulehduskipulääkkeiden turvallisesta käytöstä. Polvi- ja lonkkanivelrikko Suomessa Terveys 2000 -tutkimuksessa kliinisen lonkkanivelrikon ikävakioitu esiintyvyys yli 30-vuotiaiden ryhmässä oli miehillä 5.7 prosenttia ja naisilla 4.6 prosenttia sekä polvinivelrikon esiintyvyydet vastaavasti 6.1 prosenttia ja 8.0 prosenttia. Ikääntyminen lisää merkittävästi nivelrikkotaudin esiintyvyyttä, sillä alle 45-vuotiailla lonkkaja polvinivelrikon esiintyminen on harvinaista, kun taas 75–84-vuotiasta naisista ja miehistä 20 prosenttia sairastaa lonkkanivelrikkoa ja samassa ikäryhmässä miehistä 16 prosenttia ja naisista 32 prosenttia polvinivelrikkoa. Nivelrikkotaudin diagnoosi perustuu edelleen potilaan kuvaamiin oireisiin, kliiniseen tutkimukseen sekä kuvantamislöydöksiin. Ikääntymisen lisäksi ylipaino, nivelvammat, raskas fyysinen työ, raskas liikunta sekä perimä ovat lonkka- ja polvinivelrikon keskeisimmät vaaratekijät. Lisäksi lonkkanivelen epämuodostumat ja kehityshäiriöt sekä polvikierukan poisto lisäävät nivelrikon vaaraa. Nivelrikkotaudin riskiä voidaan vähentää harrastamalla kohtuullista säännöllistä liikuntaa kaikissa elämänvaiheessa, mutta erityisesti lapsuus- ja kasvuiässä, välttämällä ylipainoa ja niveltapaturmia sekä vähentämällä työn niveliin kohdistamaa raskasta kuormitusta. Nivelrikkotaudin perimmäistä syytä ei edelleenkään tiedetä. Nivelrikon kehittyminen on biokemiallinen tapahtumasarja, jossa soluväliaineen tuhoutuminen saa ylivallan rustoa korjaavista prosesseista. Nivelrikon syntymekanismista on saatu paljon tarkentavaa immunofarmakologista ja luun aineenvaihduntaan perustavaa lisätietoa. 18 Nivelrikkotaudin hoidossa konservatiivinen lääkkeetön hoito laiminlyödään liian usein. Nivelrikkopotilaan hoidossa tärkeitä ovat potilasohjaus ja terveysneuvonta yhdistettynä liikeja liikuntaharjoitteluun, lihasvoimaharjoitteluun, nivelten liikkuvuusharjoitteluun ja painon hallintaan. Oireita voidaan lievittää nivelten kylmä- ja lämpöhoidoilla, polvi- ja kenkätuilla sekä liikkumisen ja päivittäisten toimintojen apuvälineillä. Nivelrikon lääkehoito on oireita helpottavaa. Hoitojen tavoitteena on kipujen lievitys sekä toimintakyvyn parantaminen. Glukosamiini voi lievittää kipuja, mutta tulokset sen tehosta ovat ristiriitaisia ja vaikutusmekanismit huonosti tunnettuja. Ensisijainen oireenmukainen lääkehoito nivelrikkotaudissa on parasetamoli, jota voidaan täydentää tulehduskipulääkkeillä. Myös opioideja sekä iholle paikallisesti annosteltavia tulehduskipulääkkeitä voidaan käyttää oireita lievittävinä lääkehoitoina. Polvinivelrikon pahenemisvaiheita voidaan hoitaa nivelensisäisin kortisoni- tai hyaluronaatti-pistoksin. Mahdollisia tulevaisuuden nivelrikkomuutoksia estäviä lääkkeitä ovat mm. rustoa hajottavien matriksimetalloproteinaasien (MMP) estäjät, typpioksidisyntetaasin estäjät, PPAR-agonistit ja sytokiinimodulaattorit. Lonkan ja polven tekonivelleikkauksien määrä on länsimaissa jatkuvassa kasvussa. Tekonivelkirurgia on kalleudestaan huolimatta todettu kustannustehokkaaksi ja elämänlaatumittareilla arvioituna vaikuttavaksi hoitomenetelmäksi. Kuitenkin 3–6 prosenttia leikkauksista joudutaan uusimaan kymmenen vuoden kuluessa ensileikkauksesta tyypillisesti tekonivelen irtoamisen, infektion tai proteesikomonenttien kulumisen takia. Tekonivelleikkauksien keskittäminen niin sairaaloiden kuin ortopedienkin osalta parantaa hoitotuloksia. Toiminta voidaan toteuttaa prosessinomaisesti ja tutkimustietoon vahvasti pohjautuvasti. Tulehduksellisten nivelsairauksien esiintyvyydestä Kelan tilastollisen vuosikirjan 2008 mukaan erityiskorvattaviin lääkkeisiin (koodi 202, Reumaattiset niveltulehdukset ja hajapesäkkeiset sidekudostaudit) oikeuttavien henkilöiden määrässä on vuosina 2005–2008 lisääntynyt asteittain 83 640 henkilöstä 90 109 henkilöön. Tiedossa ei ole johtuuko lisääntyminen sairauksien ilmaantuvuuden lisääntymisestä, hoitokäytäntöjen muutoksista vai molemmista. Nivelreuma Nivelreuman varhainen diagnoosi luo perustan mahdollisimman tehokkaalle hoidolle. Nivelreuman oireet alkavat tyypillisesti raajojen pienistä ja keskisuurista nivelistä kuten varpaiden tyvinivelistä, sormien tyvi- ja keskinivelistä, ranteista ja nilkoista. Symmetrinen niveltulehdus on tyypillistä kudosvauriota aiheuttavalle taudille. Kaksi kolmasosaa taudista on reumatekijä- ja/tai sitrulliinivasta-ainepositiivista. Uusien tutkimustulosten mukaan sitrulliinivasta-ainepositiivisuus on vaikea-asteisen taudin merkki. Se näyttää ennustavan nivelvaurioiden kehittymistä reumatekijää paremmin. Lisäksi turvonneiden ja arkojen nivelten suuri määrä, sairastuneen huono toimintakyky sekä varhaiset runsaat nivelsyöpymät ennustavat keskimääräistä huonompaa pitkäaikaisennustetta. Nivelreuman hoidon tavoitteena on nykyisin remissio eli oireettomuus, nivelvaurioiden estäminen sekä työ- ja toimintakyvyn säilyttäminen. Näiden tavoitteiden onnistumisen edelly19 tyksenä on taudin aikainen diagnoosi, moniammatillinen yhteistyö, potilasopetus ja varhain aloitettu riittävän tehokas lääkehoito. Varhainen hyvä hoitovaste vaikuttaa suotuisasti pitkäaikaisennusteeseen. Suomalaisessa nivelreuman yhdistelmähoitotutkimuksessa (Reko) havaittiin, että nivelreuman ollessa remissiossa kuuden kuukauden kuluttua hoitojen aloituksesta, yksikään sairastunut ei eläköitynyt viiden vuoden seurannan aikana. Useiden reumalääkkeiden yhdistelmähoito on osoittautunut tehokkaammaksi kuin hoito yhdellä lääkkeellä. Jos nivelreuma on hyvin aktiivinen ja useat nivelet ovat tulehtuneita, suositellaan hoidot aloittamaan metotreksaatin, sulfasalatsiinin, hydroksiklorokiinin ja pieniannoksisen prednisolonin (5–10 mg/vrk) yhdistelmähoidolla. Perinteisten reumalääkkeiden yhdistelmähoidot ovat muutenkin vakiinnuttaneet asemansa Suomessa nivelreuman ensisijaisina hoitomuotoina. Tämä hoitokäytäntö perustuu suomalaisella Reko-tutkimuksella saavutettuihin sekä lyhyen että pitkän aikavälin suotuisiin hoitotuloksiin. Yhdistelmähoitojen kantalääkkeenä pidetään kerran viikossa annosteltavaa metotreksaattia, jota käytetään ensisijaisesti suun kautta, mutta lisääntyvässä määrin ihon alle annosteltuna. Reumaimmunologisen tutkimuksen ansiosta nivelreuman immunopatogeneesi on tarkentunut, mikä bioteknologian innovaatioiden myötä on mahdollistanut tulehdusta ja immuunivastetta rauhoittavien biologisesti vaikuttavien täsmälääkkeiden kehittämisen. Biologiset hoidot ovatkin mullistaneet nivelreuman hoidon 2000-luvulla. Biologisia lääkehoitoja käytetään keskivaikeaa tai vaikeaa, aktiivista nivelreumaa sairastavien aikuispotilaiden hoidossa silloin, kun perinteisillä reumalääkkeillä ja niiden yhdistelmähoidoilla ei ole saatu riittävää vastetta. Tällaisia henkilöitä arvioidaan olevan 15–25 prosenttia kaikista nivelreumaa sairastavista. Eniten kokemusta biologisista hoidoista on tuumori nekroosi tekijä alfan (TNF) -salpaajista, joita pidetään edelleen ensisijaisina biologisina valmisteina. Tällä hetkellä käytettävissä on viisi TNF-salpaajaa: adalimumabi, etanersepti, golimumabi, infliksimabi ja sertolitsumabi. Infliksimabi on laskimonsisäisesti määrävälein infusoitava lääke ja neljä muuta ihon alle 1–4 viikon välein pistettäviä lääkkeitä. Laskimonsisäisesti annettavia lääkkeitä ovat myös B-soluestäjä rituksimabi, T-solun oheisaktivaation estäjä abatasepti sekä interleukiini-6:n vastavaikuttaja tosilitsumabi. Ihon alle päivittäin pistettävää interleukiini 1:n estäjää anakinraa käytetään erityistapauksissa systeemioireisen nivelreuman hoitona. Biologisten lääkkeiden vaikutus nivelreuman aktiivisuuteen on yleisesti ottaen metotreksaatin luokkaa, mutta yhteiskäyttö muiden reumalääkkeiden kuten metotreksaatin kanssa lisää tehoa. Kansainväliset lumekontrolloidut tutkimukset onkin tehty pääasiassa yhdistelmähoitona metotreksaatin kanssa. Eri tutkimusten mukaan biologisilla lääkkeillä saavutetaan 50 prosentin (ACR 50) paraneminen noin 40 prosentilla potilaista. Biologisten lääkkeiden merkittävin etu tavanomaisiin reumalääkkeisiin verrattuna on se, että ne hidastavat tai jopa pysäyttävät nivelvaurioiden kehittymisen. Laskimotiputukseen ja ihonalaisiin pistoksiin liittyvät haittavaikutukset ovat olleet melko harvinaisia ja lieviä. Muutenkin biologiset lääkkeet ovat osoittautuneet paremmin siedetyiksi kuin tavanomaiset reumalääkkeet. Biologiset lääkkeet lisäävät jonkin verran infektioita. Merkittävä biologisten lääkkeiden laajamittaista käyttöä rajoittava tekijä on lääkkeiden kallis hinta. Hoitojen kustannusvaikuttavuuteen kiinnitetään nykyisin runsaasti huomiota. 20 Uusien kalliiden lääkehoitojen myötä on panostettu myös nivelreuman aktiivisuuden sekä hoitovasteiden arviointiin. Hoitostandardiksi on muotoutunut turvonneiden ja arkojen nivelten lukumäärän arviointi, potilaan yleisarvio taudista (0–100 mm:n asteikolla), nivelkivuista (0–100 mm:n asteikolla) sekä toimintakyvystä (HAQ-lomakkeisto), lääkärin yleisarvio (0–100 mm:n asteikolla) sekä veren tulehdusarvojen, laskon ja seerumin CRP:n mittaaminen. Näistä perusmuuttujista voidaan laskennallisin indeksein arvioida paranemisen aste lähtötilanteeseen verrattuna (esimerkiksi ACR20, ACR50 ja ACR70 hoitovasteet), tai taudin aktiivisuus (esimerkiksi DAS28). Näitä hoitovastemittareita käytetään tieteellisissä lumekontrolloiduissa tutkimuksissa, mutta niistä on hyötyä myös nivelreuman perusseurannassa. Hoitovasteen mittareita ja indeksejä hyödynnetään myös sähköisissä rekistereissä, joilla saadaan uutta ja ajankohtaista tietoa reumalääkkeistä, lisäksi tavoitteena on että rekisterit helpottaisivat reumalääkärin kliinistä työtä. Nivelreuman lääkehoitojen tehostumisen myötä reumaortopedisten leikkauksien määrä on vähenemässä. Leikkaustuloksia kyetään parantamaan keskittämällä leikkaukset reumaortopedeille sekä osaamiskeskuksiin, joissa potilaiden hoito, leikkaustoiminta sekä pre- ja postoperatiivinen moniammatillinen hoito toteutuu prosessinomaisesti ja tutkittuun tietoon perustuen. Tekonivelleikkauksia suoritetaan nykyisin lonkka-, polvi-, olka- ja sormien rystynivelten lisäksi myös kyynärniveliin, ranteisiin sekä ylempään nilkkaniveleen. Selkärankareuma Selkärankareumaryhmään, spondyloartriitteihin, kuuluu selkärankareuman ohella muita tulehduksellisia nivelsairauksia kuten nivelpsoriaasi, tulehduksellisiin suolistosairauksiin liittyvät niveltulehdukset sekä ripuli- ja sukupuolitautien jälkeiset niveltulehdukset, reaktiviiset artriitit. Yhteisenä piirteenä niille on taipumus risti-suoliluunivelten tulehdukseen, sakroiliittiin. Tyypillisesti sakroiliittioireet alkavat 20–30 vuoden iässä ja yleensä ennen 40:ttä ikävuotta. Oireet ilmenevät aamuyöstä alkavina ristiselkäkipuina, joita liikkeellelähtö lievittää. Oireet voivat säteillä pakaroihin ja reisien takaosiin. Muita tunnusomaisia piirteitä selkärankareumaryhmän sairauksille ovat reumatekijän puuttuminen, alaraajojen niveliin tyypillisesti polviin ja nilkkoihin painottuva 1–4 nivelen tulehdus (oligoartriitti), makkaramaisesti turvonneet yksittäiset sormet ja varpaat (daktyliitit) sekä lihasten kiinnittymiskohtien kiputilat, entesiitit. HLA B27 kudostekijän esiintyvyys tautiryhmässä on korkea. Selkärankareuman diagnostiikassa on tapahtunut huomattavaa edistymistä. Selkärankareuman perinteiset kriteerit ovat mahdollistaneet varman diagnoosin vasta kun risti-suoliluunivelten tavallisiin röntgenkuviin on ilmaantunut muutoksia sekä selkään liikerajoitusta. Diagnostisen viiveen on arvioitu olevan jopa 10 vuoden luokkaa. 2000-luvulla ristisuoliluunivelten magneettikuvaus, MRI, on mahdollistanut varhaisvaiheen tulehduksen osoittamisen ja diagnoosin varmentamisen jo taudin alkuvaiheessa. MRI-kuvauksella on mahdollista havaita paitsi tuoreeseen niveltulehdukseen sopiva luu- ja nivelturvotus, myös pidemmälle edenneen taudin aiheuttamat nivelsyöpymät, nivelraon kaventuminen tai luutuminen. Varhainen diagnoosi on selkärankareumassakin varhaisen tehokkaan ja vaikuttavan lääkehoidon aloittamisen edellytys. Magneettikuvausten myötä myös lääkärien kliininen osaaminen on parantunut, ja selkärankareumaryhmän sairaudet on mielletty ja tunnistettu omaksi tunnusomaiseksi tautiperheekseen aikaisempaa paremmin. 21 Selkärankareuman hoidossa on tapahtunut merkittävää edistymistä. Perinteisesti selkärankareuman hoidossa käytettyjen tulehduskipulääkkeiden, sulfasalatsiinin ja kuntoutustoimenpiteiden lisäksi käyttöön ovat tulleet biologisista valmisteista TNF-salpaajat (adalimumabi, etanersepti, infliksimabi sekä uusimpana golimumabi), jotka ovat mullistaneet tulehdusaktiivisuudeltaan vaikea-asteisen selkärankareuman hoidon. TNF-salpaajilla saadaankin usein erinomaisen hyvä hoitovaste selkärankareuman tulehdusaktiivisuuteen, sen sijaan lääkkeiltä puuttuu vielä vakuuttava näyttö röntgenmuutoksia hidastavasta vaikutuksesta. Tämän takia omatoiminen kuntoilu ja selkävoimistelu ovat edelleen keskeinen osa selkärankareumapotilaan laadukasta kokonaisvaltaista hoitoa. Laitoskuntoutuksen vaikuttavuus lienee parhaimmillaan juuri nuoren, varhaista selkärankareumaa sairastavan sopeutumisvalmennuksessa, ohjauksessa ja kuntoutuksessa. Uusien lääkehoitojen myötä on kehitetty myös selkärankareuman hoitovasteen mittareita. Perinteisistä vastemittareista veren tulehdusarvot kuvastavat edelleenkin taudin aktiivisuutta useimmilla potilailla. Selän röntgenmuutosten kehittyminen tapahtuu vasta vuosien tai vuosikymmenien seurannassa, eivätkä ne sovellu lyhyen aikavälin hoitovasteen mittaukseen. Samoin vasteet selän liikelaajuuksiin ovat uusimmillakin hoidoilla jääneet usein vaatimattomiksi. Parhaimmiksi hoitovasteen mittareiksi ovat osoittautuneet potilaan omiin arvioihin ja 0–100 millimetrin janoihin perustuvat yhdistelmäindeksit, joita käytetään taudin tulehdusaktiivisuuden (BASDAI) tai toimintakykyä (BASFI) arvioimiseen. Tulehduksellisten nivelsairauksien näkymiä tulevaisuudessa Keskeistä tulevaisuudessakin on tulehduksellisten nivelsairauksien varhainen diagnostiikka ja vaikuttavan hoidon aloitus. Perusterveydenhuollon lääkärit ovat keskeisessä asemassa tunnistaessaan reumalääkärien tutkimuksia ja hoitoa vaativat potilaat. Samoin heidän tehtävänään on jo diagnosoitujen ja hoidon vakiintuneessa vaiheessa olevien potilaiden jatkohoidon turvaaminen, lääketurvallisuuden seuranta sekä biologisiakin reumalääkkeitä saavien potilaiden välikontrollit reumatologin tukena jaetun hoitovastuun periaatteella. Reumapotilaiden kannalta toivottavaa olisi kehittää terveyskeskusten reumahoitajaverkostoa. Reumaimmunologinen tutkimus on nykyisin erittäin aktiivista, ja uusia biologisesti vaikuttavia lääkkeitä on luvassa tulevaisuudessakin. Näiden käyttö edellyttää osaavia kliinikoita, joten reumatologien ja tulehduksellisten reumasairauksien hoitoon perehtyneiden lääkärien riittävyyteen ja toimintaedellytyksiin tulee kiinnittää huomiota. Kustannusvaikuttavuuden tulee kuulua yhtenä keskeisenä osana tuleviin reumalääketutkimuksiin. Markku Korpela Dosenti Markku Korpela on sisä- ja reumatautien erikoislääkäri. Hän toimii osastonylilääkärinä TAYS:n Reumakeskuksessa, joka tuottaa reumatologian ja reumaortopedian erikoislääkäripalveluja ja näihin aloihin liittyvän moniammatillista osaamista. Korpela on toiminut Suomen Reumatologisen Yhdistyksen sekä Tules-liigan puheenjohtajana vuosina 1999– 2000. 22 Kirjallisuutta Arokoski J, Vuolteenaho K, Lammi MJ, Moilanen E. Nivelrikon lääkehoito. Duodecim 2008;124:1899-907. Hannonen P, Korpela M. Biologiset lääkkeet nivelreuman hoidossa; milloin, mahdollisuudet, vaarat? Duodecimin 2010;126:1451-3. Helminen HJ, Hyttinen MM, Arokoski JA. Nivelrikon ehkäisy on mahdollista. Duodecim 2008;124:1863-5. Heliövaara M, Slätis P, Paavolainen P. Nivelrikon esiintyvyys ja kustannukset. Duodecim 2008;124:1869-74. Karjalainen A, Leirisalo-Reo M, Möttönen T. Milloin valita biologinen hoito reumasairauteen? Suomen Lääkärilehti 2005;17:1925–30. Korpela M. Reumaattista tulehdusta hillitsevä lääkehoito: Peruslääkehoito reumasairauksissa. Kirjassa: Reuma, ss. 55–70. Toim. Martio J, Kauppi M, Karjalainen A, Kukkurainen ML, Kyngäs H. Kustannus Oy Duodecim, Helsinki 2007. Laitinen M, Hakala M. Selkärankareuma. Duodecim 2005;121:1635-42. Lehto M, Jämsen E, Rissanen P. Lonkan ja polven endoproteesikururgia – varaosien avulla liikkuvaksi. Duodecim 2005;121:893-901. Leirisalo-Repo M. Tulehduksellisten reumatautien uudet biologiset hoidot. Duodecim 2007;123:2459-67. Moilanen T, Honkanen P, Korpela M, Lehto M. Kehittyvä tekonivelkirurgia reumapotilaan hoidossa. Suomen Lääkärilehti 2006;61:3097-102. Mäkinen H, Sokka T. Nivelreuman aktiivisuusmittareiden hyödyntäminen potilaan hoidossa. Suomen Lääkärilehti 2009;64:2183-6. Möttönen T, Mäkinen H, Puolakka K. Nivelreuman varhainen diagnoosi ja hoito – tavoitteena remissio. Duodecim 2010;126:1475-64. Puolakka K, Leirisalo-Repo M. Varhainen remissio nivelreuman lääkehoidon tavoitteeksi. Duodecim 2007;123:375-6. Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin ja Suomen Ortopediayhdistys ry:n asettama työryhmä. Polvi- ja lonkkanivelrikon hoito. Käypä hoito -suositus. Duodecim 2007;123:602-20. Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin ja Suomen Reumatologisen Yhdistyksen asettama työryhmä. Nivelreuma. Käypä hoito -suositus, päivitetty 18.9.2009. Duodecim 2009; 125:2131-2. Terveys ja toimintakyky Suomessa. Terveys 2000 tutkimuksen perustulokset. Kansanterveyslaitos, Helsinki 2002 (www.terveys2000.fi/perusraportti/7.3.html) 23 Osteoporoosi nyt ja tulevaisuudessa Osteoporoosi eli luukato on Maailman Terveysjärjestön, WHO:n, mukaan sairaus, joka heikentää luuta ja jonka heikentämänä luu voi murtua vähäisessä rasituksessa ja joskus itsestäänkin. Tyypillisiä vähäisen rasituksen tilanteita ovat kaatuminen, liukastuminen, kompastuminen ja putoaminen matalta, esimerkiksi tuolilta tai sängystä eli äkilliset tilanteet, joissa terve luu ei yleensä murru. Osteoporoosille tyypillisistä murtumista määrällisesti suurimmat ovat nikamien luhistumismurtumat (selkäkipu, pituuden lyhenemä kolme senttimetriä tai suurempi), rannemurtumat ja lonkkamurtumat. Murtumat ilmaantuvat luetellussa järjestyksessä. Muita murtumia, joissa osteoporoosi on ainoa tai osatekijä voivat olla olkavarren yläosan ja varren, kylkiluiden, lapaluun, solisluun, rintalastan, lantiorenkaan murtumat sekä muut reisiluun, säärija pohjeluun murtumat. Murtumista pahin ja usein kohtalokkain on lonkamurtuma. Siihen liittyy huomattavan suuri toimintakyvyn menetys ja ylikuolleisuus. Murtuman hoito on leikkaus, mutta leikkauksesta huolimatta joka toisen leikatun potilaan toimintakyky ei palaa entiselleen ja joka viides ennen murtumaa kotona asunut joutuu leikkauksen jälkeen pysyvästi laitoshoitoon. Lonkkamurtuman saaneen kuolemanvaara on kolminkertainen verrattuna terveeseen ikätoveriin. Vuoden sisällä lonkkamurtuman saaneista miehistä 35 prosenttia ja naisista 23 prosenttia on kuollut. Viiden vuoden vastaavat kuolleisuusluvut ovat 72 ja 56 prosenttia. Osteoporoosi kansanterveyshaasteena Osteoporoosia ja siihen johtavaa osteopeniaa (alkavaa luukatoa) sairastaa ja potee 800 000 suomalaista. Heistä 30 000–40 000 saa murtuman joka vuosi äkillisen matalaenergisen rasituksen seurauksena ja pieni osa itsestään. Käytännössä luvut tarkoittavat sitä, että joka toinen 50 vuotta täyttänyt nainen ja joka seitsemäs mies saa yhden tai useamman osteoporoosiperäisen murtuman myöhemmän elämänsä aikana. Osteoporoosi, osteopenia ja niistä johtuvat murtumat on merkittävä kansansairaus- ja kansanterveyshaaste. Osteoporoosi kansanterveyshaasteena asemoituu terveyspoliittisesti, kun 30 000–40 000 vuotuisen murtuman määrää vertaa 3 800 vuotuiseen uuteen rintasyöpään, 160 kohdunkaulan syöpään ja 14 000 sydäninfarktiin. Suomen Osteoporoosiliiton vuonna 2009 valmisteleman ”Osteoporoosin ja kaatuilun aiheuttamien murtumien ehkäisyn, hoidon ja kuntoutuksen kehittämistä koskevan kansallisen toimenpideohjelman” mukaan 30 000–40 000 murtuman määrä on mahdollista puolittaa ohjelmassa ehdotetuin toimenpitein hyvinkin nopeasti. Ehdotetuista toimenpiteistä ei aiheutuisi terveydenhuollolle lisäkustannuksia, tai sitten ne olisivat hyvin vähäisiä. Ohjelman keskeinen sisältö on nykyisten ehkäisy- ja hoitokäytäntöjen uudelleen arviointi sekä osteoporoosin ehkäisyn, tutkimuksen ja hoidon järjestäminen sairaanhoitopiireittäin alueen sairaaloissa ja terveyskeskuksissa niin, että jokaisella terveydenhuollon toimijalla on 24 porrastetusti oma tehtävänsä ja vastuunsa. Näin saadaan luotua toimivat osteoporoosin hoitopolut, jotka ovat jokaisen toimijan ja potilaan tiedossa. Ohjelman mukaan osteoporoosin ehkäisy, tutkimus, hoito ja kuntoutus ovat pääsääntöisesti terveyskeskusten tehtävä. Osteoporoosin historiankirjoitus Osteoporoosin ehkäisyn ja hoidon historiakirjoitus alkaa vuodesta 1987, jolloin Lääkintöhallituksen Osteoporoosiasiantuntijatyöryhmä julkisti toimenpidesuosituksensa osteoporoosin ehkäisyn, tutkimuksen ja hoidon kehittämisestä. Viittä vuotta myöhemmin 1992 Suomen Akatemia, Suomalainen Lääkäriseura Duodecim ja Sosiaali- ja terveysministeriö järjestivät Osteoporoosin ehkäisyä ja hoitoa koskevan konsensuskokouksen Helsingissä. Konsensuslausuma nosti osteoporoosin ja siitä aiheutuvat murtumat kansanterveyshaasteeksi sekä vahvisti ja tuki aiempia toimenpidesuosituksia. Vuonna 1996 lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim julkaisi osteoporoosinumeron. Sen artikkelit enteilivät jo Osteoporoosia koskevia Käypä hoito -suosituksia. Artikkelit nostivat asialistalle myös sekundaariset osteoporoosit, niiden ehkäisyn, tutkimuksen ja hoidon. Ensimmäinen valtakunnallinen Osteoporoosin Käypä hoito -suositus valmistui vuonna 2000 ja nykyinen voimassaoleva suositus vuonna 2006. Sen päivitys on valmisteilla. Käypä hoito -suositus antaa käyttäjilleen, lääkäreille ja muille terveyshenkilöille näyttöön perustuvat keinot ehkäistä, tutkia ja hoitaa osteoporoosia. Osteoporoosia koskeva koulutus Osteoporoosi sairautena on joko jäänyt tai jätetty vähemmälle huomiolla lääkäreiden perus- ja jatkokoulutuksessa. Lääketieteellisissä tiedekunnissa ei ole ainoatakaan osteoporoosiprofessuuria huolimatta sairauden kansanterveydellisestä merkityksestä ja suuruudesta. Osteoporoosi on tänä päivänä edelleen osa ortopediaa, yleislääketiedettä, sisätauteja, geriatriaa, reumatauteja, endokrinologiaa, hengityselinsairauksia ja neurologiaa. Osteoporoosilla ei ole selvää erikoisalakohtaista ”kotipesää”. Sen ehkäisy, tutkimus ja hoito ovat kaikkien vastuulla, paremmin sanottuna ei kenenkään vastuulla. Osteoporoosin hoitojärjestelyt ovat paitsi oppituoli- ja erikoisalaongelma myös terveyspalvelujärjestelmän järjestämis-, toimivuus- ja johtamisongelma. Lääkäreiden osteoporoosiosaaminen perustuu tällä hetkellä paljolti itseopiskeluun ja täydennyskoulutukseen. Käypä hoito -suositus on lääkäreille, terveyskeskuksille ja sairaaloille kivijalka, jolle on hyvä rakentaa osteoporoosin toimiva palvelujärjestelmä ja hoito. Osteoporoosia koskeva täydennyskoulutus on pääsääntöisesti ollut ja on edelleen lääketehtaiden hyväntahtoisuuden varassa. Täydennyskoulutustarjonta on ollut ajoin hyvinkin runsasta. Oman arvioni mukaan jokainen suomalainen lääkäri on saanut osteoporoosia koskevaa täydennyskoulutusta 2–3 kertaa elämänsä aikana. Silti paljon on vielä tehtävää, sillä osteoporoosin hoito vaihtelee edelleen äärimmäisyydestä toiseen. Murtuma-/osteoporoosihoitaja Koska osteoporoosin ehkäisyn ja hoidon järjestäminen on suuri haaste sairaaloille ja terveyskeskuksille, Suomen Osteoporoosiyhdistys, Osteoporoosiliiton edeltäjä, lähestyi kirjeitse 25 vuonna 2003 sairaaloiden ja terveyskeskusten johtoa ja ehdotti joko täysi- tai osa-aikaisen murtuma-/osteoporoosihoitajan työtehtävän perustamista sairaaloihin ja terveyskeskuksiin. Kirjeessä ehdotettiin murtuma-/osteoporoosihoitajan tehtäväksi osteoporoosin ja kaatuilutaipumuksia omaavien murtumapotilaiden seulomista ja heidän osteoporoosi- ja kaatuiluvaaransa selvittämistä. Ehdotuksen tavoitteena oli seuloa murtumapotilaista ne, joilla oli osteoporoosi ja saada heidät hoidon piiriin. Näin olisi mahdollista estää osteoporoosia sairastavien murtumapotilaiden uusintamurtumat, joita ilmaantuu 50–70 prosentille murtumapotilaista, jos osteoporoosia ei tunnisteta eikä hoitoa aloiteta heti ensimmäisen murtuman hoitoon kuuluvana. Murtuma-/osteoporoosihoitaja-ehdotus sai hyvän vastaanoton, ja maamme terveyskeskuksissa ja sairaaloissa työskentelee tällä hetkellä noin 250 osa- tai kokopäiväistä murtuma/osteoporoosihoitajaa. Parhaimmillaan sairaalan murtuma-/osteoporoosihoitajalle on annettu valtuudet määrätä diagnostiikassa tarpeelliset laboratoriotutkimukset ja luuston tiheysmittaukset. Pidemmälle vietynä hoitajalla on valtuudet konsultoida eri erikoisalojen potilaita sekundaariosteoporoosia sairastavien potilaiden diagnostisoimiseksi ja hoitamiseksi. Keskussairaalan murtuma-/osteoporoosihoitajan rooli on osoittautunut ratkaisevaksi hoitoketjujen toiminnassa, terveyskeskusten osa-aikaisten murtumahoitajien neuvonnassa ja täydennyskouluttamisessa. Suomen Osteoporoosiliitto on huolehtinut murtuma-/osteoporoosihoitajien täydennyskoulutuksesta järjestämällä vuosittain 1–2 valtakunnallista koulutustilaisuutta. Osteoporoosin lääkehoito ja sen toteutuminen Osteoporoosin lääke- ja muun hoidon tavoitteena on ehkäistä osteoporoosiperäisten murtumien synty. Tarkoitukseen käytettäviä lääkevalmisteryhmiä on tällä hetkellä kuusi, ja viimeistään kahden vuoden kuluttua niitä on jo yksi rekisteröintivaiheeseen tuleva lisää. Lääkkeet ovat tehokkaita. Niitä käyttämällä on mahdollista ehkäistä 50–70 prosenttia kaikista osteoporoosiperäisistä murtumista. Uudet lääkkeet on kehitetty ja tulleet markkinoille viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Osteoporoosin ehkäisyn ja hoidon nykytilannetta kuvaa se, että 800 000 osteoporoosia ja osteopeniaa sairastavasta suomalaisesta 70 000:lla on tällä hetkellä lääkehoidon piirissä. Luku oli 2–3 vuotta aiemmin 90 000, mutta MTV3:n tarkoitushakuisesti tuotettu virheellinen ohjelma vuoden 2009 lopulla peruslääke bisfosfonaatin haitoista vähensi selvästi potilaiden hoitomyöntyvyyttä. Medialla on siis suunnaton vaikutus hyvään ja pahaan. Lukuna 70 000 tai 90 000 lääkehoidossa olevaa osteoporoosia sairastavaa potilasta on liian pieni ja osoitus osteoporoosin hoidon kehittymättömyydestä ja siitä, ettei lääkärikunta tunne eikä tunnista tai osaa hoitaa sitä. Lääkehoidossa olevien potilaiden määrän tulisi olla nelinkertainen nykyiseen verrattuna. Terveydenhuoltomme osteoporoosihoidon nykytilaa kuvaa hyvin myös, että eräällä osteoporoosia sairastavalla yliopistosairaalan tuntumassa asuvalla ja hoidossa olevalla potilaalla täytyi olla 14 murtumaa ennen kuin terveydenhuollossa herättiin huomaamaan hänen osteoporoosinsa olemassaolo. Tällöin hän oli lyhentynyt nikamien luhistusmurtumien seurauksena jo 26 15 senttimetriä. Toisessa yliopistosairaalassa, jossa osteoporoosin tieteellistä tutkimusta on tehty intensiivisesti ja menestyksekkäästi yli 20 vuotta, julkaistiin vuonna 2009 lonkkamurtumapotilaiden osteoporoosin hoitoa koskeva seurantatutkimus. Sairaalaan tullessa 11 prosentilla lonkkamurtumapotilaista oli käytössä osteoporoosilääkitys ja 19 prosentilla kalsium- ja D-vitamiinivalmisteet. Murtumahoidon jälkeen sairaalasta kotiutettaessa vastaavat lääkitysluvut olivat 17 ja 34 prosenttia. Käypä hoito -suosituksen mukaan jokaiselle lonkkamurtumapotilaalla tulee määrätä osteoporoosilääkitys ja kalsium- ja D-vitamiinikorvaushoito eli molempien lukujen olisi tullut olla 100. Ei siis vakuuttavaa osteoporoosin hoitoa. Osteoporoosia sairastavien lääkehoitomyöntyvyys on tällä hetkellä huono. Puolet potilaista keskeyttää hoitonsa vuoden sisällä sen aloittamisesta. Syitä on monia. Lääkkeet ovat kalliita ja sairausvakuutuksen peruskorvattavia. Potilaat ovat suurelta osalta vanhoja, pienen eläkkeen turvin eläviä. Heillä on usein muitakin pysyviä lääkehoitoja. Rahat eivät riitä kaikkeen, vaikka sairausvakuutuksen katto ylittyykin vuoden aikana. Koska osteoporoosin ainoita oireita ovat murtumat ja viimeisestä murtumasta on kulunut aikaa, ei oireettomaan sairauteen liittyvä lääkkeiden käyttö tunnu aina perustellulta. Tavallisimman osteoporoosilääkkeen, bisfosfonaatin käyttöön liittyy helposti voimakkaita ruokatorven ja mahalaukun ärsytysoireita, jos lääkkeen annosteluohjeita ei noudateta tarkasti. Useinkaan potilaalle ei edes kerrota heti hoidon alkaessa tarpeesta sitoutua pitkäaikaiseen lääkehoitoon. Ei ole myöskään harvinaista, että hoidon seuranta on jäänyt, koska siitä ei ole kerrottu eikä sovittu käynnin yhteydessä. Potilas ymmärtää liian helposti lääkehoidon päättyneen, kun kolmen kuukauden lääkkeet on käytetty. Kaikki edellä kuvatut seikat ovat huonoa hoidon järjestämistä ja vaikuttavat kielteisesti hoitomyöntyvyyteen. Jos ei huonoa, niin hyvääkin. Suuret yksityiset lääkäriasemaketjut ovat perustaneet ja perustavat asemilleen osteoporoosiklinikoita, joilla osteoporoosiongelman tuntevat ja niiden hoidon osaavat lääkärit toimivat. Käytännön soisi laajentuvan terveyskeskuksiin ja sairaaloihinkin. Suomalainen D-vitamiiniongelma ja haasteet Hyvin suuri kansallinen osteoporoosiin ja terveyteen liittyvä ongelma on suomalaisten vähäinen D-vitamiinin saanti. D-vitamiini on ihmiselimistön itsensä valmistama hormoni, jota muodostuu ihossa auringon B-ultraviolettisäteilyn vaikutuksesta. Ongelma on, että Suomessa auringon B-ultraviolettisäteilyä on riittävästi vain heinäkuussa ja jonkin aikaa ennen ja jälkeen sitä. Muuna aikana D-vitamiini on saatava ruokavaliosta tai ravintolisistä. Ongelma on myös se, että ihon kyky tuottaa D-vitamiinia vähenee iän myötä niin, että 60 vuotta täyttäneen iho kykene valmistamaan sitä enää kolmanneksen siitä mitä nuorena. Suomen Osteoporoosiliitto pyysi sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikkoa vuonna 2008 selvityttämään, miten suomalaisten pysyvä D-vitamiinipuute voitaisiin korjata. Ministeri siirsi asian Valtion ravitsemusneuvottelukunnalle, joka asetti työryhmän selvittämään asiaa. Työryhmä totesi, että nykyisten D-vitaminoitujen elintarvikkeiden D-vitaminipitoisuus tulisi kaksinkertaistaa. Samalla ravitsemusneuvottelukunta muutti aiempaa suositustaan ja suositteli jokaiselle 60 vuotta täyttäneelle suomalaiselle 20 µg/vrk D-vitamiinin saantia läpi vuoden. Muilta osin D-vitamiiniasia siirrettiin yhteispohjoismaiseen ravitsemustyöryhmään, 27 jolta odotetaan vastausta vasta vuonna 2012. Suositeltu 20 µg D-vitamiinin annos on niin suuri, ettei sitä voi saada suositellusta suomalaisesta lautasmallin mukaisesta ruokavaliosta, vaan on käytettävä D-vitamiiniravintolisiä. Toinen suuri D-vitamiiniongelma on terveydenhuoltomme D-vitamiinin kalsidioli määritykset ja mittaustulosten arvioinnissa käytettävät viitearvot. Suomalaiset D-vitamiinin kalsidiolin viitearvot, yli 40 nmol/L, ovat huomattavan matalat verrattuna muualla maailmassa hyväksyttyihin viitearvoihin 75–100 nmol/L. Tilanne on sama kuin suomalaiset kolesterolin viitearvot vielä 1970-luvulla: suomalainen kolesterolin normaali viitearvo oli 7–8 mmol/L, kun se muualla maailmassa oli 5 mmol/L. Suomen Osteoporoosiliitto ajaa kansainvälisesti yleisesti hyväksytyn viitearvon 75–100 nmol/L käyttöä, sillä 40 nmol/L D-vitamiinipitoisuus normalisoi lisäkilpirauhasen toiminnan ja vasta 75–100 nmol/L pitoisuudella D-vitamiinilla on hyvä osteoporoosia ehkäisevä ja korjaava vaikutus. Samalla se on myös muidenkin terveysvaikutusten kannalta ilmeisen optimaalinen pitoisuus. D-vitamiinikorvaushoidon tulee kuulua jokaisen osteoporoosia sairastavan hoitoon. D-vitamiiniannostelun tulee olla riittävä elimistön optimaalisen D-vitamiinipitoisuuden saavuttamiseksi. Tämä ei onnistu ilman D-vitamiinimäärityksiä, joita valitettavan harva osteoporoosipotilaita hoitava suomalainen lääkäri huomaa tai osaa käyttää. Yksi terveydenhuoltomme suurista murheista, voisiko sanoa hoitovirheistä, on pitkäaikaishoidossa olevien varsin yleinen D-vitamiinin puutostila, jota ei ole haluttu, osattu tai viitsitty korjata. Pitkäaikaissairaat eivät useinkaan ulkoile ja heidän ruokavalionsa on kaikilta osin puutteellinen. Ilman erillisiä D-vitamiinilisiä nämä henkilöt eivät saa riittävästi D-vitamiinia ja sairastuvat aikuisten riisitautiin, osteomalasiaan. He saavat helposti erilaisia luunmurtumia. Laitoksessa asuvan lonkkamurtumavaara onkin 8–9 -kertainen verrattuna kotona asuvaan ikätoveriinsa. 35–40 prosenttia kaikista lonkkamurtumista tapahtuu D-vitamiinipuutteen vauhdittamana pitkäaikaislaitoshoidossa oleville henkilöille. Tutkimusten mukaan pelkkä D-vitaminipuutteen korjaaminen vähentäisi neljänneksellä laitoksissa saatuja murtumia heti ensimmäisen hoitovuoden aikana ja murtumien määrä vähenisi seuraavana vuonna puoleen lähtötilanteeseen verrattuna. Tämä on varsin tuntematon asia terveydenhuollossamme. D-vitamiinin korvaushoito laitoksissa olisi äärimmäisen kustannustehokas toimi. Suomen Osteoporoosiliitto on pitänyt asiaa esillä kaikissa D-vitamiinia koskevissa koulutuksissaan koko olemassaolonsa ajan. Osassa kuntia tilanne on korjautumassa. Osteoporoosin diagnostisointi Osteoporoosia sairastavien seulontaa ja tutkimista varten on kehitetty Mikkelin Osteoporoosi Indeksi eli MOI- ja kansainvälinen FRAX-testi. Kumpaakin käytetään. Testin perusteella tehdään diagnostiikkaa tukeva luuston tiheysmittaus. Käypä hoito -suositus suosittelee seulontatestin käyttöä ja tiheysmittauksia. Silti kaikissa sairaanhoitopiireissä tiheysmittauslaitteisto ei kuulu laitevalikoimaan tai sen käyttöä on rajoitettu hallinnollisesti. Eräät sairaanhoitopiirien kuntayhtymät ja kunnat ostavat mittauspalvelut vielä mieluummin yksityisiltä palveluntuottajilta kuin hankkisivat oman laitteen keskussairaalan ja terveyskeskusten käyttöön. Tiheysmittausten tulisi kuitenkin olla yhtä yleisiä kuin ”kolesterolimittaukset” sydän- ja verisuonisairauksia tutkittaessa. 28 Lopuksi Paljon myönteistä kehitystä on tapahtunut osteoporoosirintamalla sitten vuoden 1987 ja kuluneen Tules-vuosikymmenen aikana. Paljon on edessä haasteita ja tehtävää ennen kuin osteoporoosi on hyvin hallinnassa. Myönteisenä kehityksen mittarina ja osoituksena osteoporoosityön saavutuksista voidaan pitää sitä, että murtumien määrän kasvu on pysähtynyt, vaikka väestö ikääntyy. Se, kääntyvätkö murtumaluvut laskuun, nähdään lähivuosina. Luvut kääntyvät laskuun, jos sairaalat ja terveyskeskukset mieltävät osteoporoosin hoidettavaksi sairaudeksi, jos Suomen Osteoporoosiliiton suosittelemat ”Osteoporoosin ja kaatuilun aiheuttamien murtumien ehkäisyn, tutkimuksen, hoidon ja kuntoutuksen kehittämistä koskevat toimenpidesuositukset” pannaan täytäntöön, jos suomalaisten riittävä D-vitamiinin saanti turvataan ja jos osteoporoosin hoitotapoja ja potilaan kohtaamista kehitetään niin, että potilas sitoutuu hoitoon ja ymmärtää hoidon tärkeyden. Olli Simonen Olli Simonen on sekä terveydenhuollon että työterveyshuollon erikoislääkäri ja suorittanut terveydenhuollon master of science tutkinnon Lontoon Yliopistossa. Hän on toiminut osteoporoosikentällä aktiivisesti vuodesta 1987, jolloin hän toimi lääkintöhallituksen asiantuntijatyöryhmän puheenjohtajana. Hän on Finnish Bone Society -yhdistyksen, Suomen Osteoporoosiyhdistyksen ja Suomen Osteoporoosiliiton perustajajäseniä. Simonen on tehnyt päivätyönsä lääkintöhallituksen ylilääkärinä ja sosiaali- ja terveysministeriön neuvottelevana virkamiehenä. Hän on EU:n osteoporoosipaneelin jäsen. Hänellä on julkaissut useita osteoporoosia käsitteleviä artikkeleita ja tieteellisiä tutkimuksia. 29 Selkäsairaudet Selkäkivun merkitys yhteiskunnalle Lanneselän alueen kipua esiintyy lähes kaikilla teollistuneiden maiden kansalaisilla. Minisuomi-tutkimuksen mukaan neljällä viidestä 30 vuotta täyttäneestä suomalaisesta on esiintynyt joskus selkäkipua ja joka toisella on ollut yli viisi selkäkipujaksoa. Iskiaskivusta, alaraajoihin säteilevästä selkäkivusta on kärsinyt lähes kaksi viidestä suomalaisesta, ja heistä puolella on ollut yli viisi iskiaskipujaksoa. Pitkäaikainen alaselkäkipu on todettavissa jopa 17 prosentilla 30 vuotta täyttäneistä. Esiintyvyys vaihtelee iän myötä ja on suurimmillaan 55–64-vuotiailla. Pitkäaikaiseen työkyvyttömyyteen selkäsairaudet johtavat noin 10 prosentissa eläketapahtumista. Selkäsairaudet ovatkin alkavien sairauspäivärahakausien merkittävin syy yhdessä mielenterveysongelmien kanssa. Toisaalta selkäkivun määrä näyttäisi pysytelleen kahden viimeaikaisen tutkimuksen mukaan esiintyvyydeltään lähes ennallaan suomalaisessa väestössä viimeisen 20 vuoden aikana. Selkäsairauksien riskitekijöinä pidetään työn kuormittavuutta, tapaturmia ja tupakointia. Myös työn fyysiset ominaisuudet, kuten voimakas ruumiillinen rasitus, toistuvat yksipuoliset työliikkeet, vaikeat työasennot ja raskaat nostot katsotaan selkäsairauksille altistaviksi tekijöiksi. Sekä työn fyysisellä kuormittavuudella että psykososiaalisilla tekijöillä, kuten huonolla työilmapiirillä, ristiriidoilla työpaikalla, tyytymättömyydellä työolosuhteisiin sekä alkoholin ja päihteiden käytöllä on osoitettu olevan yhteyttä selkävaivojen esiintyvyyteen ja varsinkin niiden pitkittymiseen. Valtaosa selkäsairauksista on luonteeltaan hyvälaatuisia ja ennusteeltaan varsin suotuisia. Selkäsairauksista aiheutuu kuitenkin sekä yksilölle että yhteiskunnalle mittavia taloudellisia menetyksiä ja lisääntynyttä terveyspalvelujen käyttöä. Koska selkäsairaudet ovat yksi tärkeimmistä lyhyt- ja pitkäaikaista työkyvyttömyyttä aiheuttavista sairausryhmistä, on niiden varhaiseen diagnostiikkaan ja hoitoon sekä mahdolliseen ehkäisyyn syytä kiinnittää huomiota. Tästä syystä monissa länsimaissa (USA 1994, Iso-Britannia 1996, Suomi 1996– 1998, Hollanti 1997, Euroopan Unioni 1999–2004) on asetettu työryhmiä laatimaan selkäsairauksien tutkimusta, hoitoa ja ennaltaehkäisyä käsittelevää ohjeistoa terveydenhuoltohenkilöstölle. EU sai valmiiksi vuoden 2004 lopussa hoitosuosituksen, joka koskee sekä akuuttia että kroonista selkäkipua. Selkäsairauksien ennaltaehkäisystä on käytettävissä niukasti tietoa. Selkein näyttö on liikunnan hyödyllisestä vaikutuksesta. Tavallisia selkäsairauksien syitä Selkäsairauksien etiopatogeneesi on huonosti tunnettu. Suuri osa selkäsairauksien syistä on edelleen epäselviä. Tästä syystä annetuissa kansallisissa ja kansainvälisissä hoitosuosituksissa ohjeet annetaan pääasiassa oireiden keston, eikä oireita aiheuttavan kudoksen tai tunnetun 30 patofysiologisen mekanismin mukaan. Tämä tekee hoitotutkimusten suorittamisen ja hoitojen vaikuttavuuden arvioinnin osittain hankalaksi. Lanneranka on selkärangan liikkuvin osa. Välilevyt mahdollistavat selkärangan taipumisen eri suuntiin. Ne toimivat myös iskunvaimentimina. Tähän ominaisuuteen liittyy niiden haavoittuvuus. Nikaman välilevyä on pidetty keskeisellä sijalla selkäsairauksien syntymisessä. Välilevyn keskeiset osat ovat sen sisällä oleva hyytelömäinen massa, nucleus pulposus, välilevyä vyömäisesti ympäröivä vahva sidekudoksista muodostunut annulus fibrosus sekä välilevyä nikamasolmuihin yhdistävät rustoiset päätelevyt. Vaurioita voi syntyä näihin kaikkiin rakenneosiin. Nucleus pulposus kuivuu vähitellen iän myötä. Kun sen vesipitoisuus vähenee, iskunvaimennusominaisuudet huonontuvat ja nikamien väliset liikkeitä ohjaavat fasettinivelet/ pikkunivelet joutuvat kovemmalle rasitukselle. Välilevy saa ravintonsa osmoosi/diffuusio -periaatteella. Biokemialliset muutokset yhdessä metabolisten muutosten kanssa johtavat degeneraatioprosessiin. Nucleus pulposus -massan joutuminen tekemisiin hermokudoksen kanssa johtaa tulehdusprosessiin hermossa/hermojuuressa. Nykykäsityksen mukaan discus prolapsin, välilevyn pullistuman/repeämän yhteydessä sekä mekaanisilla että kemiallisilla tekijöillä on huomattava merkitys hermojuurioireen syntymisessä. Discuksen vähäinenkin vaurioituminen voi aloittaa degeneraatioprosessin nucleus pulposuksessa. Pääsääntöisesti se nähdään elimistön vaurioon kohdistuvana korjausreaktiona. Aiemmin uskottiin, että välilevyllä ei ole omaa verisuonitusta eikä hermotusta. Viimeaikaiset tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että jo muutaman viikon kuluttua annulus fibrosus repeämän jälkeen discuskudoksessa on vapaita hermopäätteitä ja verisuonten uudiskasvua. Siksi revennyt välilevy voi olla kivulias ilman, että on syntynyt hermojuurta komprimoivaa, painavaa discus prolapsimassaa. Toisin sanoen kemiallinen ärsytys- ja imflammaatioprosessi hermokudoksessa aiheuttaa hermojuuriperäistä kipua ilman mekaanista kompressiota. Fasettinivelperäinen kipu säteilee tyypillisesti pakaran, lantion, lonkan tai reiden alueelle, harvemmin polvitaipeen alapuolelle. Fasettinivelten keskeinen merkitys selkäkivun etiopatogeneesissä on todettu monissa tutkimuksissa, ja sitä on voitu demonstroida mm. puuduteinjektioiden avulla. Useassa tutkimuksessa on pystytty varjoainekontrollissa fasettiniveleen annetulla puuduteinjektiolla poistamaan paikallinen selkäkipu. Kipu on palautunut, kun puudutteen vaikutus on hävinnyt. Näiden toistettujen kaksoissokkotutkimusten tulokset merkitsevät varsin luotettavasti sitä, että kysymyksessä on fasettinivelestä lähtöisin oleva kiputila. Tarkkaa vaikutusmekanismia ei kuitenkaan tiedetä. Ahdas selkäydinkanava eli lumbaalinen spinaalistenoosi on kuvattu reilu 50 vuotta sitten. Aiemmin ymmärrettiin, että kysymyksessä on puhdas mekaaninen selkäydinkanavan pinneoire hermojuuritasolla. Viimeisten vuosien aikana kokeellisilla tutkimuksilla on pystytty varmentamaan, että kysymyksessä on nimenomaan kahden tason kompressiovaikutus hermojuurten toimintaan, mikä on voimakkaampi kuin yhden tason kompressio. Komp31 ressio muodostuu laskimopunoksen verentungoksesta. Tällöin iskemiaa aiheutuu myös kompressiokohtien väliselle alueelle. Ahtautta lisäävät selkärangan pystyasento ja taakse taivutus, jolloin selkäydinkanava ja sen juuriaukot ovat ahtaimmillaan. Stenoosioire on luonteeltaan dynaaminen. Se provosoituu seistäessä ja ennen kaikkea käveltäessä, varsinkin extensio asennossa. Tällöin puhutaan spinaalisesta caudikaatio -oireesta. Tutkimuksissa on myös havaittu, että myös selkäydinhermojen aterosskleroosi estää hermon verenkiertoa ja johtaa spinaaliseen katkokävelyoireeseen, jopa ilman varsinaista spinaalistenoosia. Spinaalistenoosin tärkein kliininen oire on katkokävely ja joskus iskiasta muistuttava alaraajaan säteilevä kipu. Tyypillisesti se poistuu etukumarassa asennossa tai levossa ja provosoituu toistuvasti kävelyn yhteydessä. Henkilö voi mm:ssa pyöräillä tai hiihtää ilman merkittäviä oireita. Nykytiedon mukaan yhden tason voimakaskaan selkäydinkanavan ahtauma ei välttämättä tarkoita kliinisesti vaikeaa spinaalistenoosia. Potilaan kliininen kuva on erittäin tärkeä, kun arvioidaan spinaalistenoosin merkitystä ja päätetään hoitotoimenpiteistä. Ristisuoliluu-nivelen osuus selkäkipujen syynä on kiistanalainen. Sakroiliitti, ristisuoli-nivelen tulehdustila, on tyypillinen selkärankareumalöydös. 1990-luvulla tehdyissä tutkimuksissa selkäkipupotilailla todettiin SI-nivelen artrografiassa runsaasti positiivisia löydöksiä. Nivelkapselin ruptuura esiintyi joissakin aineistoissa jopa yli 20 prosentilla selkäkipupotilaista. Tyypillisesti näillä potilailla oli nivusalueen kipua, ja puudutuskokeella selkä- ja nivuskipu voitiin poistaa. Ei tiedetä syntyykö artrografialöydös trauman vai degeneraation seurauksena. Jotkut kokeelliset tutkimukset viittaavat siihen, että nivelkapselin ärsytys tuottaa ja ylläpitää lihasaktivaatiota selässä aiheuttaen kivuliasta lihasspasmia. Nikamien poikkeava liikkuvuus toisiinsa nähden, joko yliliikkuvuus, hypermobilius tai nikamalukko, hypomobilius voivat olla selkävaivan syy. Selän toimintaan liittyy monia toiminnallisia komponentteja sekä biomekaniikan että rakenteen puolesta. Häiriö joissakin näissä komponenteissa voi aiheuttaa poikkeavan liikkeen ja joko yli- tai aliliikkuvuusongelmia. Diagnostiikka on ongelmallista yhtenäisten kriteerien puuttuessa. Taivutus- ja rasituskuvauksissa terveillä koehenkilöillä on todettu huomattavaa liikkuvuuden vaihtelua. Myös eri funktiokuvauslöydökset antavat ristiriitaisia tuloksia. Toiminnallinen diagnoosi segmentaalinen dysfunktio/toimintahäiriö on kliininen diagnoosi. Nikamien välinen epästabiilius on myös yksi kiistanalaisia selkäkivun syitä. On tutkimuksia, joissa on osoitettu mm. jäykistysleikkauksella olevan positiivinen vaikutus selkäoireistoon. Toisaalta on tutkimuksia, joissa on todettu, että huomattavakaan epästabiilius ei aiheuta kliinisesti merkittäviä oireita. Toiminnallisen selkävaivan tyypillisenä kliinisenä oireena pidetään paikallista selän kipua, selän jäykkyyttä ja huonoa rasituksen sietoa sekä staattisten asentojen heikkoa sietoa. Kivun voimakkuus vaihtelee. Potilaat sietävät huonosti pitkäaikaista istumista tai seisomista paikallaan. Joskus jopa yöunikin on häiriintynyttä. Toiminnallisia selkävaivoja voidaan myös kutsua hoitosuosituksissa epäspesifisiksi selkäkivuiksi. Äskettäin Isossa-Britanniassa ja Norjassa tehdyissä tutkimuksissa todettiin jäykistysleikkauksella suotuisa vaikutus erittäin hankalien selkäoireiden hoitona, kun yli kaksi vuotta jatkunut monialainen kuntoutus ei ollut tuottanut suotuisaa tulosta. 32 Tulehdukset, murtumat, alaraajojen halvaukset, kasvaimet ja osteoporoosi eli luun haurastumissairaudet on huomioitava kliinisessä tutkimuksessa. Niiden tutkimus ja hoito on järjestettävä pikaisesti. Näissä vakavissa selkäsairauksissa on yleisoireita, ja sen lisäksi paikallisoireena kipu, heijastekipu, tuntohäiriöitä ja parestesiaoireita. Oireille on tyypillistä, että ne pahenevat progressiivisesti. Kokenut lääkäri erottaa ne helposti muista hyväennusteisista selkävaivoista. Sisäelimistön säteilevä ja heijastuva kipu saattaa myös tuntua selässä. Oireen syynä voi olla munuaiskivi, munuaistulehdus, suoliston kasvain tai tulehdustilanne, maksan ja haiman sairaudet sekä urologiset tai gynekologiset sairaudet. Neurologisen perussairauden oireet saattavat alkuvaiheessa ilmetä joko paikallisena selkäkipuna tai alaraajojen säteilevänä kipuna. Kliininen tutkiminen vastaanotolla Selkäsairauksien perustutkimus on edennyt viime vuosina ripeästi. Kliinikon avuksi on tarjolla paljon uutta teknologiaa. Eri kuvantamis- ja laboratoriotutkimukset antavat kuitenkin myös paljon vääriä positiivisia löydöksiä. Vastaanotolla suoritettu kliininen tutkimus on edelleen keskeisin hoitoa ohjaava toimenpide. Spesifinen diagnoosi voidaan tehdä vain harvoin. Selkäpotilaan kliinisen tutkimuksen tulisi vastata ainakin seuraaviin kysymyksiin: 1. Onko havaittavissa viitteitä vakavasta systeemi-/selkäsairaudesta? 2. Esiintyykö potilaalla voimakkaita hermokompression oireita tai löydöksiä, jotka vaativat välittömiä toimia? 3. Onko kysymyksessä todennäköisesti toiminnallinen vaiva? Mahdollisesti kipua pitkittävät psykososiaaliset haittatekijät tulee myös tunnistaa riittävän ajoissa. Niiden selvittäminen saattaa vaatia seurantakäyntejä. Kliinisessä tutkimuksessa on käytössä runsaasti testejä ja toimintakokeita. Suurta osaa testeistä on vaikea tulkita. Niiden sensitiivisyys, spesifisyys ja toistettavuus ovat osin osoittautuneet kyseenalaisiksi. Pelkästään yksittäisen testin rutiininomaisen suorittamisen jälkeen ei tule tehdä suuria johtopäätöksiä. Kliinikon tulee muodostaa käsitys kliinisen tutkimuksen tuloksia ja anamneesitietoja yhdistämällä mahdollisten jatkotutkimusten ja hoitoratkaisujen perustaksi. Selkäpotilaan lisätutkimukset Välittömiä lisätutkimuksia tarvitaan vain, jos epäillään vakavaa selkäsairautta. Laboratoriotutkimukset, lasko, perusverenkuva ja virtsanäyte sekä natiiviröntgenkuvat kuuluvat alkututkimuksiin. Kun vakavaa selkäsairautta ei epäillä, tutkimuksissa edetään harkiten ja seuraten. Ainoastaan vaivan pitkittyessä yli kuuteen viikkoon, on syytä ryhtyä lisäselvityksiin. Tällöin harkitaan erikoislääkärin, fysiatrin, neurokirurgin tai ortopedin arviota tutkimus-, hoito- ja kuntoutuslinjoista. Jos potilaan oireisto viittaa vahvaan hermopuristukseen eikä konservatiivinen hoito ole tuottanut tulosta kuudessa viikossa, on syytä harkita neurokirurgista tai ortopedista leikkaushoitoa. Toisaalta, jos potilaalla ei ole hermojuurien puristukseen liittyviä piirteitä eikä leikkausta harkita, on hoidon ja tutkimuksen koordinaatiovastuu fysiatrilla. 33 Useissa sairaanhoitopiireissä on perustettu erillisiä selkäpoliklinikoita tai päätetty, että kaikki selkäpotilaat, jotka eivät tarvitse välitöntä leikkausarviota, ohjataan fysiatrin konsultaatioon. Tavoitteena on pyrkiä nopeaan ja hallittuun hoito- ja tutkimuskäytäntöön. Jonossa odottaminen ja epätietoisuus ovat merkittäviä selkäpotilaan ennustetta huonontavia seikkoja. Kansainvälisessä hoito- ja tutkimussuosituksessa on korostettu toimintakyvyn arviointia. Kliinisten suoritustestien avulla saadaan tietoa selän toimintakyvystä ja mahdollisista ongelmista työssä ja jokapäiväisissä askareissa. Nämä testit, joita ovat toistettu kyykistyminen, selän asennon pito, vatsa-selkälihasten toistotestit ja subjektiivista haittaa mittaavat kyselyt, on todettu useissa tutkimuksissa luotettaviksi (Kappa-arvo 0.63–0.87). Näiden testien avulla voidaan suunnitella konservatiivista hoitoa ja seurata sen etenemistä. Toimintakykytestejä voidaan käyttää myös apuna arvioitaessa jäljellä olevaa työ- ja toimintakykyä selkävaivan pitkittyessä. Lihasvoimien mittaaminen on selkäpotilaalla heikommin toistettava testi. Kuvantamistutkimuksia tarvitaan pääasiassa selvitettäessä mahdollisen operatiivisen hoidon tarpeellisuutta. Natiiviröntgenkuvaa ei tule toistaa selkävaivan toistuessa. Perustutkimuksessa kerran tehty natiivikuvaus on edelleen käyttökelpoinen. Muu kuvantaminen kuuluu erikoissairaanhoidon piiriin. Hermoratojen ENMG-tutkimuksissa selvitetään, onko kysymyksessä hermopinne tai -vaurio. Löydös heijastaa mm. vaurion astetta ja ikää. Lanneselän toiminnallinen ENMG-tutkimus on lupaava uusi menetelmä liikkuvuuden ja lihastoiminnan samanaikaiseen selvittämiseen. Kuitenkin näyttää sille, ettei se erottele eri selkäsairauksia. Menetelmä soveltuukin hoitotutkimusten dokumentointiin ja hoito-ohjelmien vaikutusten arviointiin. CT- ja MRI-tutkimukset ovat helpottaneet selkäsairauksien kuvantamista. Toisaalta niiden ongelmana ovat runsaat väärät positiiviset löydökset. Tästä syystä niiden käyttöön tulee suhtautua kriittisesti ja kliiniset oireet tulee suhteuttaa havaittuihin kuvantamislöydöksiin. Vaikeiden pitkäaikaisten selkäsairauksien hoidon järjestäminen vaatii moniammatillista toimintaa. Tällöin on syytä selvittää sekä lääkinnällisen että ammatillisen kuntoutuksen mahdollisuudet työkyvyn palauttamiseksi. Kuntoutustoimissa pyritään nopeaan työhön palaamiseen, koska poissaolon pitkittyessä sairastuneen mahdollisuudet palata entiseen työtehtävään heikkenevät logaritmisesti. Nykykäsityksen mukaan selkävaivoissa ei primaarisesti ole kysymys psyykkisestä sairaudesta, mutta krooniseen kipuun vaikuttavat myös psykosomaattiset seikat. Pitkittyneissä vaivoissa näiden seikkojen tunnistaminen on ensiarvoisen tärkeää, ja niiden mahdollinen olemassaolo tulee huomioida hoitolinjaa valittaessa. Lisäksi on tärkeää saada potilas oivaltamaan psykosomaattisten oireiden osuus selkäsairaudessa. Selkävaivan vähättely ja virheellinen psykiatrisointi ovat usein syynä hoidon epäonnistumiseen pitkittyneissä selkäongelmissa. Hoidon porrastus Selkäkipujen oikea-aikainen diagnostiikka ja hoito ovat äärimmäisen tärkeitä, jotta kivun pitkittyminen ja uhkaava työkyvyttömyys voidaan parhaiten välttää. 34 ((''&!$(.%(%!!"%.$)*&'*&'" !$'')') )*&')% % *#'%)*&% &'*&% 2 ! !&D&''(&.))'&%('&('')$"& 2 '%)''&&D$( 2 "'(&'$)''!3)("$" !"!:)" 2 &(%!'2! !&D&''(& 2 '%)''&&2'"D$( 2 "'(&'$)''!3)("$".'%)''&& ')'''&.)*(!' 2 "&*&"'%$('!"(&'%"&( *#'%)*&% % !"!<)" 2 &(%!'2! !&D&''(& 2 '%)''&&D$( 2 "'(&'$)''!3)("$" 2 2%'4%''!&'&((%%!!--5. ... 2 '%)''&&'%"&%"!&(''""!*&'%. /&&.=3?)" 2 ! !&D&''(& 2 '%)0''!1!"!?398)/!" 2 "!&%)')&!""!'"'('(&)"""&& 2 %"&'$(&&&/!*&'%!$0 .>398)" 2 !)%&!&'"!"'(&'/$%"$&$"'' 4')"''"%! &&'!"!9839: )/!((''(5 2 (&"!""!/(&!"!C)("!((&& !'" ." $%&&"'&"$%'"' *#'%)*&% % !!'&! %'2 ""9939:0%!''$(&&' 2 *#%* *$"$%')&'"'" )')!4%'')!5$"'!$$%' ()' 2 $%')&'"'"' (('! )!%!"!&(''"''%)'&)' "'!%01!(%"%0$/0"!! "$%'")%'!"""(&&&0 *&'% "" (%"%(% %'"$ (&"""%'"$&'!(%"%(%&"&&'"4*'!! (&"!"50%"$%')!!*&"'%$"(&!!'! & *!!'')$"'0 4$%"$&$"''5.!"!9839:) (&!*'*&&*&*) (!!"!= " $%&&"'* 0 *&'%9<39=) ( 9=2:8)) $%"&$$"''/)""'". 22%' ""')!""("##!"( !"+ !# $"$""$!!#""''* 4("!"&'$%)'5 / &2 (%'( $"''/"%'"$!1!(%"%(%!$/ "!'%"%'/?)(&&'.'%)''&&)" 9=)("!((''((&&' 1 / "$%'":<3;8)"%! &&' /?)(&&'*!&!!!%!("!4 2%'5 (!'"('(&'(' (&'$($/!"!&(''" "!"! &&&'$(&&&%!!! (!9=3:8)/! !"%!(&'4"&$&*"&"&!!$(""%"&'((5 Kuva 1. Selkäpotilaan hoidon porrastus Pohjois-Savon Sairaanhoitopiirissä vuonna 2005. Kaikki selkäpotilaat tulevat fysiatrian klinikkaan alkuarvioon. Sen jälkeen yhteistyössä ortopedien ja neurokirurgien kanssa poimitaan operaatiota tarvitsevat konservatiivisesti hoidettavien joukosta. 35 Monissa sairaaloissa on muodostettu selkäkeskuksia, jonne avohoidon lääkäri voi lähettää potilaita konsultaatioon. Siellä fysiatrian erikoislääkäri arvioi alkutilanteen ja ohjelmoi tarvittavat tutkimukset sekä tarvittaessa neuvottelee yhteiskonsultaatiokokouksissa radiologin, selkäortopedin ja/tai neurokirurgin kanssa myös operatiivisen hoidon vaihtoehdoista. Tällaisella työnjaolla saadaan sujuva ja laadukas selkäpotilaan hoitoketju ja turvataan oikea-aikainen ja hyvä hoito jokaiselle selkäpotilaalle. On tärkeää, että kaikilla selkäpotilailla on oma hoitava lääkäri, joka vastaa hoidosta sekä alkuvaiheessa että erikoissairaanhoidossa tapahtuvan konsultaation jälkeen. Selkävaivojen hoito Selkävaivojen hoidosta on julkaistu viime vuosina runsaasti kirjallisuuskatsauksiin pohjautuvia hoitosuosituksia. Näissä suosituksissa selkävaiva on jaettu akuuttiin/subakuuttiin ajallisesti äkilliseen selkäkipuun, joka tarkoittaa alle kolme kuukautta kestänyttä selkävaivaa ja krooniseen, yli kolme kuukautta kestäneeseen selkävaivaan. Lisäksi on käytetty jaottelua vakavat selkäsairaudet, iskiaskipu ja epäspesifinen selkävaiva. Suurimmalla osalla selkäkipupotilaista on pienestä kudosvauriosta aiheutunut kipu, joka paranee nopeasti. On tärkeätä seuloa suuresta potilasmäärästä ne henkilöt, joilla on todettavissa varoitusmerkkejä vakavasta tai spesifistä hoitoa vaativasta sairaudesta. Jos niitä ei ole syytä tutkimuksen perusteella epäillä, lyhytaikaiset ja alle kuusi viikkoa kestäneet selkävaivat hoidetaan ilman laboratorio- tai kuvantamistutkimuksia. Selkäkipu uusii usein. Tällöin lyhyet jaksot hoidetaan aina samalla tavalla. Juurioireen esiintyminen ennustaa pitempikestoista selkäoireistoa. Jos selkäkivusta on merkittävää haittaa tai se on jatkunut yli kuusi viikkoa, on syytä tehdä tarkentavia tutkimuksia diagnostiikan ja hoidon arvioinnin sekä kuntoutussuunnitelman laatimiseksi. Jos ei ole viitteitä leikkaushoitoa vaativasta sairaudesta, käynnistetään aktiivinen kuntoutus ja tarvittaessa kootaan moniammatillinen kuntoutusryhmä potilaan tueksi. Tällöin potilaalta voidaan ottaa lannerangan röntgenkuva, lasko, CRP-arvo, perusverenkuva ja virtsan bakteeriviljely. Jo tässä vaiheessa on hyvä arvioida potilaan kokonaistilannetta, mahdollisia psykososiaalisia tekijöitä sekä selvittää tarkemmin kivun luonnetta kipupiirroksella ja kyselylomakkeilla. Kroonisen, yli kolme kuukautta kestäneen selkäkivun hoito vaatii aina moniammatillista paneutumista kokonaistilanteeseen. Potilasinformaation antaminen on myös tärkeää. Oikea informaatio vähentää ahdistuneisuutta ja lisää potilaan hoitomyönteisyyttä. Äkillisen alaselkäkivun hoito Huolellinen anamneesi ja potilaan riittävän laaja kliininen tutkiminen ovat hoidon perusta. Potilasta on rohkaistava jatkamaan tavanomaisia, päivittäisiä toimintojaan ja palaamaan työhön mahdollisimman pian selkäkivun alkamisesta. Selkää tulee käyttää kohtuullisesti. Vuodelepo ei kuulu hoitoon. Kevyt aerobinen harjoittelu, liikunta ja kävely ovat mahdollisia jo selkävaivan alkuvaiheessa. Tukiliivistä saattaa olla apua osalle, erityisesti työssään paljon nostamaan joutuville. Useissa hoitosuosituksissa suositellaan parasetamolia ensivalinnaksi. Se on itsehoitona ja alkuvaiheessa usein riittävä. Mikäli parasetamolin teho ei riitä, käytetään tulehduskipulääk36 keitä. Ne lievittävät alaselkäkipua tehokkaasti. Vaikeimmissa selkäkivuissa voidaan tulehduskipulääkkeiden lisäksi harkita opioidivalmisteita. Myös kodeiin/parasetamoli/ibuprofeeniyhdistelmä on mahdollinen. Lihasrelaksantit tarjoavat vaihtoehdon tulehduskipulääkkeille. Niiden vaikutus on samanveroinen. Niiden käyttö tulee erityisesti kysymykseen, jos tulehduskipulääke ei sovellu tai aiheuttaa sivuvaikutuksia. Lihasrelaksantin samanaikaisen käytön tulehduskipulääkkeen kanssa on todettu vähentävän ibuprofeiinin ja diklofenaakin mahasuolikanavaan kohdistuvia sivuvaikutuksia. Tulehduskipulääkkeiden ja lihasrelaksanttien yhdistäminen ei lisää vaikuttavuutta. Kansainvälisissä hoitosuosituksissa manipulaatiohoidoilla on todettu alle kuusi viikkoa kestäneissä alaselkäkivuissa suotuisia vaikutuksia. Mahdollinen manipulaatiohoito tulee toteuttaa lääkärin ohjauksessa ja valvonnassa. Hoidon antajalla on oltava asianmukainen koulutus ja kokemus, jolloin manipulaatiohoidon riskit ovat pienet. Manipulaatiohoidon vastaaiheena ovat selkärankaa pehmentävät prosessit, kuten vaikea osteoporoosi, kasvain, tulehdus, selkärankareuma, spinalistenoosi, epästabiilius lanneselässä, spondylolisteesi, vaikea spondylartroosi, tuore vamma, lisääntynyt verenvuototaipumus, raskaus, lapsuusikä, iskiasoireyhtymä tai epäily lanneselän välilevytyrästä. Pitkittyneen selkäkivun hoito Tuore Euroopan selkähoitosuositus painottaa, että ohjattu selkälihasten harjoitus on ensisijainen kroonisen selkäkivun hoitolinjaus. Kroonistuvaa tai kroonista selkäkipuoireistoa hoidetaan pääosin perus- tai työterveyshuollossa erikoissairaanhoitoa konsultoiden. Hoidoksi suositellaan asteittain tehostuvia, fysioterapeutin ohjaamia lihas- ja yleiskuntoa kohentavia harjoituksia. Kävely, uinti ja hiihto ovat tavallisimmin harrastettuja ja suositeltavia liikuntamuotoja. Niihin voidaan lisätä fysioterapeutin ohjaamia harjoituksia, kireiden lihasten venyttelyä, lihasvoimaharjoituksia sekä tasapaino- ja koordinaatioharjoituksia. Pitkittyneessä selkäkivussa lääkehoito on mitoitettava kivun asteen ja luonteen mukaan. Kipulääkitystä voidaan käyttää kuurina. Tutkimusnäyttö viittaa muutamasta viikosta kolmen kuukauden tulehduskipulääkekuuriin. Selkärangan nivelrikossa voidaan joskus perustella jopa pidempiäkin jaksoja. Pitkittyneessä selkävaivassa lyhytvaikutteisia opioideja ei tule käyttää, vaan on valittava mahdollisimman pitkävaikutteinen valmiste. Matala-annoksinen buprenorfiini laastari voi olla yksi hyvä vaihtoehto. Neuropaattisen kivun hoidossa voidaan harkita erilaisia vaihtoehtoja kuten uusia ns. kaksoisestäjiä. Rutiininomaista depressiolääkitystä selkäkivun hoidossa ei tule suosia. Neuroleptejä ja bentsodiatsepiineja on syytä välttää. Psykososiaalisten tekijöiden huomioon ottaminen on erittäin tärkeää vaivan pitkittyessä. Uusissa hoitosuosituksissa korostetaan hyvän hoitosuhteen helpottavan psykososiaalisten ongelmien ratkaisua. Näissä tilanteissa sosiaalityöntekijän ja psykologin apu saattavat helpottaa kokonaistilanteen hahmottamista. Psykiatrin konsultaatio voi olla tarpeen, kun potilaalla arvioidaan olevan selvä psyykkinen häiriö, tavallisimmin vaikea masennustila. Tarvittaessa neuvottelu työterveyshuollon ja/tai työpaikan kanssa auttaa työhön palaamisessa pitkähkön selkäkipujakson jälkeen. 37 Kroonisen selkäkipupotilaan kuntoutus vaatii pitkäjänteistä toimintaa. Harjoitusohjelmien tulee olla vähintään kolmen kuukauden mittaisia, jotta vartalon hallintaa ja lihaskunnon kohentumista saataisiin aikaan. Riittävän intensiivisellä ja pitkäkestoisella lihasvoimaharjoituksella sekä yleiskuntoa kohentavilla harjoituksilla on sinänsä, myös osana moniammatillista kuntoutusta, merkittäviä myönteisiä vaikutuksia kroonisiin selkäkipuoireisiin ja toimintakykyyn. Suomalaisen tutkimuksen mukaan kuntoutuksella ei ole selvää vaikutusta kroonisten selkäkipupotilaiden sairauslomiin eikä työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymiseen. Kuitenkin kansainväliset tutkimukset viittaavat vahvasti siihen, että moniammatillisella kuntoutuksella voitaisiin koettujen oireiden ohella vaikuttaa myös työkyvyn palautumiseen. Suomalaisen tutkimuksen mukaan lääkärin antama hyvä selvitys selkävaivan luonteesta paransi merkitsevästi selkäpotilaiden toimintakykyä ja selviytymistä työssä. Työpaikoilla toteutettu selkäkoulu on hyvä vaihtoehto ja tukimuoto pitkittynyttä selkäkipua poteville, jotka ovat palanneet työelämään. Selkäkoulu tulee liittää työympäristöön. Hierontaa ei yleensä suosita selkäpotilaan hoitona, vaikkakin siitä on hiljattain julkaistu tutkimus, jossa osoitettiin hieronnalla suotuisa vaikutus kroonisilla selkäkipupotilailla. Fysikaalisista laitehoidoista, kuten pintalämpöhoidoista, ultraäänestä sekä sähkö- ja laserhoidoista ei ole osoitettu olevan hyötyä. Manipulaatiohoidoilla on havaittu olevan lyhytkestoista vaikutusta myös kroonisessa selkäkivussa. Vaikka lannerangan venytyshoidolla ei ole osoitettu olevan laajemmin vaikutusta alaselkäkipujen hoidossa, iskiaspotilaalla hoitokokeilu on aina paikallaan. On hyvin tunnettua, että pitkittynyt sairausloma huonontaa dramaattisesti mahdollisuuksia palata työelämään. Tämän vuoksi aktiivinen kuntoutus tulisi aloittaa jo vaivan pitkittyessä kuuden viikon mittaiseksi. Kuntoutuksen tulisi järjestää potilaan kotiympäristössä, perusterveydenhuollossa. Kansaneläkelaitoksen järjestämä laitoskuntoutus ammatillisesti syvennettynä tai työkykyä ylläpitävä kuntoutus, voivat tulla kysymykseen. Ne tulisi kuitenkin järjestää hyvin joustavasti nivottuna selkäsairauden kulkuun. Kroonisesti selkäsairaan työkyvyn edistäminen edellyttää myös työhön ja työympäristöön kohdistuvia toimenpiteitä. Työn fyysistä kuormitusta ja hankalia työasentoja vähentävillä ergonomisilla toimilla pyritään ehkäisemään työkyvyn heikentymistä ja helpottamaan vajaakuntoisen selviytymistä työssä. Esimiesten ja työtovereiden hyväksyvä asennoituminen vajaakuntoisuuteen, edistää selkäpotilaan työkyvyn säilymistä. Yhteenveto Äkillisen selkäkivun ennuste on useimmiten hyvä, ja selkävaiva paranee oikea-aikaisesti ajoitetuilla asiantuntevilla tutkimus- ja hoitotoimenpiteillä. Toiminnallisen anatomian tuntemukseen perustuva hyvin suoritettu potilaan kliininen tutkimus on kaiken perusta sekä akuutissa että kroonisessa selkäkivussa. Alkuvaiheessa on oleellista sulkea pois vakavat selkäsairauden syyt, sekä löytää ne tapaukset, joissa hermopuristus vaatii kirurgista hoitoa tai arviota. 38 Suurimmalla osalla selkäsairaista on toiminnallinen vaiva, jolloin heti ensimmäisen kliinisen tutkimuksen perusteella voidaan suunnitella ja toteuttaa konservatiivinen hoito. Jos vaiva kaikesta huolimatta pitkittyy, jatkotutkimukset ja erikoislääkärin tekemä arvio ovat tarpeen. Pitkittyessään oireilu voi johtaa kivun kroonistumiseen ja pysyviin hermojen rakenteellisiin muutoksiin, jotka saattavat johtaa vaikeisiin kiputiloihin. Pitkittyneissä tapauksissa moniammatillinen näkökulma on tarpeen oikeiden kuntoutustoimenpiteiden löytämiseksi ja huomioimiseksi. Tässä tarvitaan tiivistä yhteistyötä potilaan, hoitavien tahojen, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välillä. Myös psykologiset ja sosiaaliset tekijät on syytä kartoittaa jo varhaisessa vaiheessa ja reagoida niiden edellyttämiin vaatimuksiin. Olavi Airaksinen Dosentti Olavi Airaksinen toimii fysiatrian ylilääkärinä ja kuntoutuspalveluyksikön johtajana Kuopion yliopistollisessa sairaalassa. Häneltä on ilmestynyt noin 135 alkuperäisjulkaisua ja hän on pitänyt yli 200 tieteellistä esitelmää. Olavi Airaksinen toimii Kansainvälisen IAMMM Science Boardin puheenjohtajana ja EU COST B 13 Suomen edustajana. Lisäksi hän toimii Scandinavian Foundation of Sports Medicine and Science yhdistyksen hallituksessa ja on nimetty yhdistyksen seuraavaksi puheenjohtajaksi. Kirjallisuutta Airaksinen O, Brox JI, Cedraschi C, Hildebrandt J, Klaber-Moffett J, Kovacs F, Mannion AF, Reis S, Staal JB, Ursin H, Zanoli G. COST B13 Working Group on Guidelines for Chronic Low Back Pain. Chapter 4. European guidelines for the management of chronic nonspecific low back pain. Eur Spine J. 2006 Mar;15 Suppl 2:S192-300. No abstract available. Bigos S, Bowyer O, Braen G, ym.: Acute low back problems in adults. Clinical practice guideline No. 14. Agency for Health Care Policy and Research, Public Health Services, U.S. Department of Health and Human Services. December 1994 Malmivaara A, Häkkinen U, Aro T, ym. The treatment of acute low back pain - bed rest, exercises, or ordinary activity? N Engl J Med 1995;332:351-355 Andersson GBJ. The epidemiology of spinal disorders. In: The Adult Spine: Principles and Prcatice. 2.nd edition, J Frymoyer, Lippicott-Raven Publishers, Philadelphia pp 93-141, 1997 Hides JA, Richardson CA, Qwendolen AJ. Multifidus muscle recovery is not automatic after resolution of acute, first episode low back pain. Spine 1996;21: 2763-69 Lindgren KA, Airaksinen O. Opi hallitsemaan selkäsi. Kuopio. 1993 Airaksinen O, Lindgren KA. Physical examination of the patient with back pain at the physician´s office. Duodecim; 1999;115(16):1703-13. Review. Finnish. No abstract available. Airaksinen O, Herno A, Saari T, Turunen V, Suomalainen O. Surgical outcome of 438 patients treated Surgically for Lumbar Spinal Stenosis. Spine 1997;22: 2278-82 39 Tule-sairauksien sukupuolierot Monen tule-sairauden yleisyys eroaa miesten ja naisten välillä. Erot ovat olleet lähtökohta tutkimuksiin, joissa on yritetty keksiä niiden takana olevia tekijöitä ja lisätä ymmärrystä sairauksien syistä ja syntymekanismeista. Olipa sukupuolten välinen sairastavuusero kumpaan suuntaan hyvänsä, sukupuolihormonien osuus asiaan tuntuu mielekkäältä oletukselta. Seerumin hormonipitoisuuksia ja hormonitasapainoa määrääviä tekijöitä, kuten hormonivalmisteiden käyttöä, synnytysten lukumäärää ja vaihdevuosien ajoittumista onkin tutkittu paljon suhteessa tule-sairauksien riskiin. Nivelreuma Nivelreuma on autoimmuunitauti, jolle on ominaista nivelten rakenteiden tuhoutumiseen ja virheasentoihin johtava tulehdus. Nivelreuman ilmaantuvuus on Suomessa 21 uutta tautitapausta miehillä ja 37 naisilla 100 000 henkilövuotta kohti. Sen esiintyvyys on aikuisilla miehillä 0.5 prosenttia ja naisilla 1.1 prosenttia. Nivelreuman ilmaantuvuus on viime aikoina pienentynyt monessa maassa, mutta sukupuolieron muutoksesta ei kuitenkaan ole viitteitä Suomesta eikä muualtakaan. Nivelreuma tunnetusti lievittyy raskauden aikana. Hormonaalisten tekijöiden yhteyttä nivelreuman riskiin on siksi tutkittu paljon. Eräiden 1970- ja 1980-luvulla sairaalapotilailla tehtyjen tapaus-verrokkitutkimusten perusteella näytti mahdolliselta, että raskauteen tai ehkäisypillereiden käyttöön liittyisi pitkäaikainenkin suojavaikutus, mutta tuloksia ei ole pystytty varmistamaan väestötutkimuksissa. Kaikkiaan nivelreuman hormonaalisia syytekijöitä koskevat oletukset eivät ole saaneet viime vuosina uutta tukea. Pitkäkestoinen ja runsas tupakointi on nivelreuman riskitekijä, mutta aika tupakansavulle altistumisesta sairastumiseen on pitkä. On pelättävissä, että tupakoinnin yleistyminen naisväestössä johtaa tulevaisuudessa nivelreuman yleistymiseen ja sukupuolieron kasvuun. Nivelreuman tunnetut riskitekijät eivät selitä taudin 2–3-kertaista yleisyyttä naisilla miehiin nähden, vaan sukupuolieron syy lienee samantapainen kuin monissa muissakin autoimmuunitaudeissa eli naisten synnynnäinen alttius immunologisen järjestelmän häiriytymiseen joko sukupuolihormonien tai perintötekijöiden vaikutuksesta. Selkärankareuma Selkärankareuma on puolestaan miehillä 2–4 kertaa niin yleinen kuin naisilla. Selkärankareuman riskitekijöitä tutkittaessa kiinnostus on siksi kohdistunut miessukupuolihormonien eli androgeenien vaikutuksiin. Vain yhdessä tutkimuksessa on saatu viitteitä androgeenitason merkityksestä, mutta syysuhteesta ei ole näyttöä. Synnytysten lukumäärällä ei näytä olevan yhteyttä selkärankareuman vaaraan, mutta peräti viidesosan, eli yllättävän ison osan, naisten selkärankareumoista on raportoitu alkavan raskauden yhteydessä. 40 Nivelrikko Nivelrikko eli artroosi on yleisin nivelsairaus. Sille on tunnusomaista nivelruston rappeutuminen, nivelvälin kaventuminen, nivelen kipeytyminen ja toimintakyvyn heikentyminen. Nivelrikkoa esiintyy yleisimmin polvissa, lonkissa ja käsissä. Alaraajojen isojen nivelten eli polven ja lonkan artroosit ovat selvästi merkityksellisempiä kuin muiden nivelten artroosit, jotka eivät vaikuta suuresti väestön työ- ja toimintakykyyn. Polven nivelrikko on hyvin yleinen. Se yleistyy jyrkästi iän myötä. Mini-Suomitutkimuksessa (vuosina1978–1980) todettiin oireiden ja nivelstatuksen perusteella joka kymmenennellä yli 30 vuotiaista naisista 15 prosentilla ja miehistä 5 prosentilla jommassakummassa polvessaan nivelrikko, yli 75 vuotiaista naisista 38 prosentilla ja miehistä 16 prosentilla. Polviartroosi oli siis tuolloin suomalaisilla naisilla kolme kertaa niin yleinen kuin miehillä. Terveys 2000 -tutkimuksessa sukupuolieron todettiin lähes kadonneen, koska polviartroosin esiintyvyys oli pudonnut naisilla puoleen viimeisten 20 vuoden kuluessa. Lihavuus on polven nivelrikon vahva riskitekijä. Miesten lihavuus on yleistynyt Suomessa viimeisten 20 vuoden aikana jyrkemmin kuin naisten, mikä tarjoaa luontevan osaselityksen polvinivelrikon sukupuolieron häviämiselle, mutta muiden riski- tai suojatekijöiden muutokset eivät voi sitä selittää. Lonkan nivelrikko on yhtä yleinen miehillä kuin naisilla, eikä sen esiintyvyys ole muuttunut Suomessa kummallakaan sukupuolella viimeisten 20 vuoden aikana. Sormien kärkinivelten symmetrinen nivelrikko on sen sijaan naisille ominainen sairaus, jota esiintyy 10 prosentilla miehistä ja 20 prosentilla naisista. Tämä sukupuoliero selittynee perintötekijöillä: sairaus periytyy usein äidiltä tyttärelle. Perintötekijöiden ja yhteiseen kasvuympäristöön liittyvien tekijöiden on kaksostutkimusten perusteella arvioitu selittävän 40–65 prosenttia sorminivelrikon esiintyvyydestä, ja varteenotettavia geenivirheitäkin on jo tunnistettu. 60 50 40 30-44 45-54 55-64 30 20,6 Kuva 1. Sormien symmetrisen kärkinivelartroosin esiintyvyys prosenteissa Mini-Suomi-tutkimuksessa 1978–1980 (Haara ym. Ann Rheum Dis 2003;62:151-8) 65-74 75- 20 10,2 10 0 Miehet Naiset ikävakioitu Nivelrikon yleisyyden sukupuolierot ovat johtaneet tutkimuksiin, joissa on tarkasteltu naisten hormonikorvaushoitoa suhteessa artroosiriskiin. Tulokset ovat ristiriitaisia. Luotettava arvio estrogeenilääkityksen vaikutuksesta nivelten terveyden säilymiseen saataneen lähivuosina, kun pitkäaikaisten satunnaistettujen hoitokokeilujen tuloksia on käytettävissä. 41 Selkäsairaudet Alaselän kipujen ja vaivojen sukupuolierot ovat vähäisiä. Lanneselän välilevytyrän aiheuttama iskias on kuitenkin miehillä lähes kaksi kertaa niin yleinen kuin naisilla. Pituus on välilevytyrän eräs riskitekijä, mutta se ei ole yhteydessä muihin selkäkipuihin. On arveltu, että iskiaksen sukupuoliero voisi olla seurausta miesten pituudesta. Miehen välilevy on tilavampi kuin naisen, joten myös miehen välilevytyrää voisi arvella keskimäärin kookkaammaksi. Ellei lanneselän kanavissa ole riittävästi tilaa välilevytyrän syntyessä, pullistuma ärsyttää hermojuurta, jolloin seurauksena on iskiasoireyhtymä. Ruumiillinen työ, painavien taakkojen toistuva nostaminen tai kantaminen, hankalat työasennot, vartalon tärinä, vähäinen vapaa-ajan liikunta, vartalolihasten heikkous, autolla ajo, tapaturmat, ylipaino, tupakointi ja stressi ovat tekijöitä, joilla on osoitettu olevan yhteyttä alaselkävaivojen esiintyvyyteen. Miehet ovat altistuneet näistä tekijöistä naisia enemmän ainakin autolla ajolle, tapaturmille ja tupakoinnille, joten muitakin selkäsairauksia kuin iskiasoireyhtymää odottaisi esiintyvän miehillä yleisemmin. Näin ei kuitenkaan ole. Sen sijaan yläselän ja niska-hartiaseudun vaivat ja sairaudet ovat naisilla yleisempiä kuin miehillä. Viimeksi kuluneen kuukauden aikana kipuja on tuntenut niskassaan 26 prosenttia yli 30-vuotiaista suomalaisista miehistä ja 35 prosenttia naisista, hartioissaan 23 prosenttia miehistä ja 40 prosenttia naisista. Näiden oireiden esiintyvyys ei muuttunut olennaisesti MiniSuomi- ja Terveys 2000 -tutkimusten välillä. Pitkäaikainen niskaoireyhtymä kuitenkin harvinaistui puoleen 20 vuoden kuluessa, mutta sukupuoliero pysyi suhteellisesti samana. Vaivaisenluu Vaivaisenluu on vika, jossa isovarvas on kääntynyt tyvinivelestään muiden varpaiden suuntaan ja itse nivel on osittain sijoiltaan. Tällainen asentovirhe aiheuttaa vaivaa jalan poikkeavan kuormittumisen ja ulkonevan jalkapöydänluun seutuun kehittyvän ärsytystilan seurauksena. MiniSuomi-tutkimuksessa vaivaisenluu todettiin 1.3 prosentilla miehistä ja 8.9 prosentilla naisista. Muita väestötutkimuksia vaivaisenluun esiintyvyydestä ei ole julkaistu Suomesta eikä muualtakaan. Näin ollen on vaikeata arvioida, missä määrin tieto tämän jalkaterävian seitsenkertaisesta yleisyydestä naisilla miehiin nähden on yleistettävissä. Kenkien, etenkin ahtaiden kenkien, käyttö on vanhojen tutkimusten perusteella yhteydessä vaivaisenluun esiintymiseen. Tämä on todettu väestöissä, joissa kenkien käyttö vaihtelee paljon, eivätkä kaikki käytä kenkiä lainkaan. Muita riskitekijöitä ei tunneta. Tulevaisuudessa olisi kuitenkin kiinnostavaa tutkia, missä määrin nuorison muuttunut jalkinemuoti kaventaa sairastavuuden sukupuolieroa. Fibromyalgia Fibromyalgialla tarkoitetaan laajalle levinneiden pehmytosakipujen ja tiettyjen painoarkojen pisteiden samanaikaista esiintymistä. Oireyhtymä on naisilla monin verroin yleisempi kuin miehillä. Hormonaalisilla tekijöillä ei ole todettu yhteyttä laaja-alaisen tule-oireilun yleisyyteen, mutta asiasta on julkaistu vain yksi tutkimus. 42 14 12 10 8,9 6 30-44 45-54 55-64 4 65-74 75- 8 2 Kuva 2. Vaivaisenluun esiintyvyys prosentteina Min-Suomitutkimuksessa 1978–1980 (Heliövaara ym. Kelan julkaisuja AL:35, 1993) 1,3 0 Miehet Naiset ikävakioitu Skolioosi Selän kasvunopeus on huipussaan tytöillä noin 12 vuoden ja pojilla noin 14 vuoden iässä. Nopeimman kasvun aikana ilmaantuu ryhdin poikkeavuuksia, joista tärkein on idiopaattinen skolioosi eli itsesyntyinen kieroselkäisyys. Vähäinen skolioosi on oireeton ja harmiton, mutta hoitoa vaativa skolioosi kehittyy kahdelle nuorelle tuhannesta. Skolioosi on tunnetusti tyttöjen sairaus. Sukupuoliero näyttää kirjallisuuden perusteella sitä suuremmalta, mitä vaikeampiasteista kieroselkäisyyttä tarkastellaan; tyttöjen riski suhteessa poikiin vaihtelee puolitoistakertaisesta jopa kuusinkertaiseen. Eron syystä ei ole esitetty järkevää oletusta. Osteoporoosi Luukato eli osteoporoosi on sairaus, jossa luun mineraalipitoisuus ja massa vähenevät ja luun rakenteet hajoavat. Luukatoon liittyvät murtumat ovat lisääntyvä ongelma kehittyneiden maiden ikääntyvässä väestössä. Lonkkamurtumaa ja etenkin sen alalajia, reisiluun kaulan murtumaa, pidetään osteoporoosin tyyppimurtumana, koska alentunut luuntiheys ennustaa sitä vahvasti. Länsimaissa reisiluun kaulan luuntiheys vähenee 55 ikävuoden jälkeen naisilla noin kaksi kertaa niin nopeasti kuin miehillä. Näissä maissa myös lonkkamurtuman ilmaantuvuus kasvaa naisilla iän myötä nopeammin kuin miehillä. Suomessa lonkkamurtuman ikävakioitu ilmaantuvuus on yli 50-vuotiailla naisilla yli kaksinkertainen miehiin verrattuna. Nämä murtumat ovat yleistyneet 1970-luvulta alkaen, mutta ilmaantuvuuden suhde on pysynyt samana miesten ja naisten välillä. Maiden ja rotujen väliset erot ovat kuitenkin tässä suhteessa suuria, esimerkiksi Kiinassa miehille ilmaantuu lonkkamurtumia yhtä yleisesti kuin naisille. Myös lantion murtumissa luukato on myötävaikuttava syytekijä. Lantiomurtumienkin ilmaantuvuus kasvaa naisilla iän myötä nopeammin kuin miehillä; Suomessa ikävakioitu ilmaantuvuus on yli 50-vuotiailla naisilla kolminkertainen miehiin verrattuna. Selkänikaman luhistumamurtuma on luukadon tyypillinen komplikaatio. Se on yleensä oireeton tai niin vähäoireinen, että jää välittömästi diagnosoimatta ja hoitamatta. Niinpä 43 tiedot sukupuolten välisistä nikamamurtumaeroista perustuvat isoihin väestötutkimuksiin ja ajallisesti poikittaiseen vertailuasetelmaan. Keski-ikäisillä miehillä nikamien luhistumia esiintyy kaksi kertaa niin yleisesti kuin naisilla, mutta ero kapenee iän myötä ja yli 75-vuotiailla suhde on kääntynyt jo päinvastaiseksi. Menopaussi, erityisesti varhainen menopaussi, on luukadon ja siihen liittyvien murtumien riskitekijä. Vaihdevuosien aikana aloitettu hormonikorvaushoito estää luukatoa ainakin selkänikamissa ja reisiluun yläosassa vähentäen lonkkamurtuman ilmaantuvuuden puoleen ja nikamamurtuman ilmaantuvuuden peräti kolmannekseen. Hormonaaliset tekijät lienevätkin luukadon ja siihen liittyvien murtumien sukupuolierojen tärkein selitys. Luukadon muita riskitekijöitä ovat liikunnan puute, laihuus, tupakointi, vähäinen kalkin saanti ja monet yleissairaudet pitkäaikaisine lääkehoitoineen. Nämä tekijät eivät juurikaan voi selittää murtumariskin sukupuolieroja. Muut tule-sairaudet Taulukkoon 1 on koottu kirjallisuudessa esitettyjä lukuja muiden, myös harvinaisten tulesairauksien, yleisyydestä miehillä suhteessa naisiin. Tämä suhdeluku on pienin systeemisessä lupus erytematosuksessa (SLE, Lupus erythematosus disseminatus, LED) ja suurin kihdissä. Taulukko 1. Eräiden tule-sairaukNäidenkään sukupuolierojen syitä ei tiedetä, vaikka sien ja vammojen suhteellinen suhteelliset erot ovat kymmenkertaiset. Luukato on toistaiseksi ainoa tule-sairaus, jonka tärkeä syytekijä eli estrogeenin puute on pystytty löytämään sukupuolten terveyserojen mahdollisia selityksiä tutkimalla. Tältä pohjalta on kuitenkin tehty vielä melko vähän tutkimusta. On lukuisia hypoteeseja, joita on mahdollista testata ja joita koskevista tuloksista opitaan tulevaisuudessa varmaan paljon uutta tule-sairauksien syistä ja syntymekanismeista. Markku Heliövaara Markku Heliövaara toimii Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella Väestön terveys -yksikön ylilääkärinä. Hän tutkii tule-sairauksien esiintyvyyttä ja riskitekijöitä. 44 yleisyys miehillä naisiin verrattuna kirjallisuuden perusteella. SLE (lupus erythematosus) Idiopaattinen skolioosi Fibromyalgia Nivelreuma Lantion murtuma Sormien kärkinivelartroosi Lonkkamurtuma Lastenreuma Polviartroosi Niska-hartiakipu Psoriasisartriitti Lonkka-artroosi Selkäkipu Iskiasoireyhtymä Pysyvä tule-vamma Selkärankareuma Kihti 1:6-9 1:2-6 1:2-6 1:2-3 1:2-3 1:2 1:2 1:1,5-2 1:1-1,5 1:1,5 1:1 1:1 1:1 1,5:1 2:1 2-4:1 5-10:1 Treat to Target (T2T) – kansainväliset suositukset nivelreuman tavoitteellisesta hoidosta Nivelreuman hoitosuosituksista on laadittu kansainvälinen manifesti, jonka tekemisessä on ollut mukana yli 60 asiantuntijaa 25 eri maasta. Nämä Treat to target -suositukset esittävät yleismaailmalliset ohjeet nivelreumaan sairastuneen hoitoon ja seurantaan. Manifestilla pyritään entistä parempaan hoitovasteeseen yhdenmukaisilla suosituksilla. Manifestin lähtökohta Me lääkärit olemme työssämme tottuneet hoitamaan sairauksia tavoitteellisesti. Esimerkkinä voisi mainita verenpaineen hoidon, jossa on tavoitteena tietyn verenpainearvon alittaminen, samoin esimerkiksi korkeita rasva-arvoja tai diabetesta hoidettaessa tavoitteena on tiettyjen tavoitearvojen saavuttaminen. Nyt myös nivelreumassa on mahdollista määrittää aktiivinen sairaus, joka on syytä hoitaa nopeasti niin, että saavutetaan oireettomuus tai alhainen sairauden aktiviteettitaso. Tavoitteellinen hoito on tänä päivänä aikaisempaa tärkeämpää, koska nykylääkitys antaa siihen realistisemmat mahdollisuudet. Tuoreessa nivelreumassa meillä on hyvät edellytykset saavuttaa oireettomuus ainakin puolelle potilaista, ja yli kolme neljästä saavuttaa matalan sairauden aktiviteettitason. Lisäksi viimeisen kymmenen vuoden aikana olemme saaneet käyttöömme biologiset lääkkeet, jotka ratkaisevalla tavalla ovat parantaneet hoitotuloksia sekä antanet laajemman ja varsin tehokkaan hoitoarsenaalin avuksemme. Tavoitteellinen hoito tietysti edellyttää, että nivelreuman diagnoosi voidaan tehdä varhain ja täsmällisesti, jotta hoito voidaan aloittaa viipymättä diagnoosin jälkeen. Myös diagnosoinnin suhteen on otettu edistysaskelia, koska nivelreuman uudet luokittelukriteerit ovat lanseerattu syyskuussa 2010 maailmalaajuisesti. Nämä uudet kriteerit ovat laadittu nimenomaan aikaisempaan ja täsmällisempään diagnoosiin pääsemiseksi, jotta tavoitteellinen hoito voidaan toteuttaa mahdollisimman pian. Niveltulehduksen sammuessa vältytään toimintakykyhaitoilta ja potilas pysyy oireettomana tai vähintään vähäoireisena ja siten useimmiten myös työkykyisenä. Treat to Target – mitä se tarkoittaa? Aluksi ohjausryhmä, johon kuului myös potilasjäsen, teki systemaattisen kirjallisuuskatsauksen. Sen perusteella valittiin 19 artikkelia ja 5 katsausartikkelia, joissa kohdennettu hoito oli pääaiheena. Niiden pohjalta laadittiin alustavat suositukset, jotka esiteltiin yli 60 henkilöä käsittävälle kansainväliselle asiantuntijaryhmälle, jossa oli mukana myös viisi nivelreumaa sairastavaa. Asiantuntijaryhmä valitsi tarkasti säädeltyä äänestysprotokollaa käyttämällä 10 suositusta, jotka muodostavat Treat to Target -manifestin. Suositusten arvioinnissa ja muokkaamisessa asiantuntijaryhmä käytti viitekehyksenä yleisiä hoidollisia periaatteita, joiden mukaan nivel45 reuman hoidon tulee perustua potilaan ja lääkärin yhteiseen päätökseen, ja hoidon tavoitteena on sairastuneen mahdollisimman hyvä elämänlaatu. Tähän pyritään hoitamalla oireita ja ehkäisemällä kudosvaurioita sekä ylläpitämällä toimintakykyä ja sosiaalista osallistumista. Tulehduksen sammuttaminen on tärkein keino näiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Tavoitteellinen hoito toteutuu tautiaktiivisuutta mittaamalla ja räätälöimällä lääkehoito sen mukaan. Näin toimimalla mahdollistetaan nivelreuman hyvät hoitotulokset. Asiantuntijaraadin työskentely johti lopulta kymmeneen suositukseen (ks. taulukko 1). Taulukko 1. T2T -suositukset 1. Nivelreuman hoitotavoite on remissio. 2. Remissio tarkoittaa oireettomuutta ja tulehduksen puuttumista. 3. Remission tulee olla selkeä hoidon tavoite, mutta vähäinen tautiaktiivisuus on hyväksyttävä vaihtoehto erityisesti pitkälle edenneessä sairaudessa. 4. Lääkehoidon tehoa tulee arvioida kolmen kuukauden välein, kunnes hoitotavoite on saavutettu. 5. Taudin aktiivisuutta tulee mitata säännöllisesti, jopa kuukauden välein aktiivisessa sairaudessa. Jos potilas on remissiossa tai sairauden aktiivisuus on vähäistä, arvio tehdään harvemmin esimerkiksi 3–6 kuukauden välein. 6. Hoitopäätösten teossa käytetään sellaista nivelreuman aktiivisuusmittaria, johon sisältyy nivelten tutkiminen. 7. Taudin aktiivisuuden lisäksi kudosvauriot ja toimintakyky on otettava huomioon hoitopäätöksiä tehtäessä. 8. Asetetut hoitotavoitteet tulee säilyä koko sairauden keston ajan. 9. Hoitotavoitteeseen ja aktiivisuusmittareiden valintaan vaikuttavat myös liitännäissairaudet, potilaaseen liittyvät tekijät ja lääkitykseen liittyvät riskit. 10. Potilaalle tulee antaa asianmukaista tietoa hoitotavoitteesta ja sen saavuttamiseksi suunnitelluista toimenpiteistä. Treat to Target -suositukset käytännössä Nivelreuman hoidossa on jo pitkään ollut suosituksena, että hoidon tulee olla tehokasta ja räätälöityä ottaen huomioon potilaan tila. Tästä huolimatta käytännössä on usein huomattu, että näin ei kuitenkaan ole, ja hoito on usein jäänyt puolitiehen. Treat to Target -suositusten on määrä poistaa nämä epäkohdat. Ne tulivat myös sopivaan aikaan, juuri kun olimme saaneet uudet, nopeampaan sairauden diagnoosiin tähtäävät kansainväliset luokittelukriteerit. Lisäksi T2T -suositukset ottavat huomioon sen, että nykylääkityksellä on täysin mahdollista saavuttaa remissio, oireettomuus, joka myös katsottiin suositusten tärkeimmäksi päämääräksi. Hoitoalgoritmilla tähdätään pitkäaikaiseen oireettomuuteen tai matalaan taudin aktiivisuusasteeseen. Jotta tavoitteisiin päästään, tarvitaan nopea diagnoosi ja riittävän tiheä seuranta. Taudin aktiviteettia tulee seurata tutkimalla niveliä ja käyttämällä niin sanottuja yhdistelmämuuttujia, jotka jo nyt ovat lääkäreiden rutiinikäytössä (esim. DAS28, ACR20/70). 46 Hoidon mukauttaminen taudin aktiivisuuden mukaan Päätavoite Aktiivinen nivelreuma Hoidon mukauttaminen taudin aktivoituessa Pysyvä remissio Remissio Taudin aktiivisuuden mittaaminen 1-3 kk:n välein hyödyntäen aktiivisuusmittaria, johon sisältyy nivelten tutkiminen Taudin aktiivisuuden arviointi 3-6 kk:n välein Matala taudin aktiivisuus Vaihtoehtoinen tavoite Hoidon mukauttaminen taudin aktiivisuuden mukaan Pysyvä matala taudin aktiivisuus Hoidon mukauttaminen taudin aktivoituessa Viite: Smolen SF, Aletaha D, Bijlsma WJ ym. Treating rheumatoid arthritis to target: recommendations of an international task force. Ann Rheum Dis 2010; 69:631-637. Kuva 1 Nivelreuman hoitoalgoritmi Treat to Target -hoitosuositusten mukaisesti Olemme 10 viimeisen vuoden aikana saaneet nivelreuman hoitoon enemmän tehokkaita lääkkeitä kuin viimeisen 100 vuoden aikana. Lisää on myös luvassa. Näin ollen suositukset ovat varsin realistiset ja käyttökelpoiset. Suomen Reumatologisen Yhdistyksen tekemässä kyselyssä suomalaiset reumatologit olivat noin 90 prosenttisesti suositusten kannalla. Treat to Target -suositukset eivät myöskään ole ristiriidassa Käypä hoito -suositusten kanssa, jotka päivitettiin vuonna 2009. Näiden seikkojen perusteella voidaan olettaa, että suositukset otetaan käyttöön ilman soraääniä myös Suomessa, ja että ne voidaan saattaa laajasti nivelreumaa sairastavien ja muiden kiinnostuneiden tietoisuuteen. Dan Nordström Dosentti Dan Nordström toimii sisä- ja reumatautien erikoislääkärinä HYKS:ssä ja Suomen Reumatologisen Yhdistyksen puheenjohtajana. Hän on myös biologisten reumalääkkeiden rekisterin koordinaattori. Nordströmin tutkimustyön kiinnostuksen kohteina ovat uudet reumataudeissa käytettävät lääkkeet ja tämän alueen kliininen tutkimus. Kirjallisuutta Aletaha D, Neogi T, Silman AJ, et al. 2010 rheumatoid arthritis classification criteria: an American College of Rheumatology/European League Against Rheumatism collaborative initiative. Ann Rheum Dis 2010 Sep; 69(9):1580-8. Hakala M, Hannonen P, Helve T, Korpela M, Mattila K, Möttönen T, Varis T. Nivelreuman Käypä Hoitosuositus. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen Reumatologisen Yhdistyksen asettama työryhmä. Duodecim 2009;125(19):2131–2. Möttönen T, Mäkinen H, Puolakka K. Nivelreuman varhainen diagnoosi – aikainen hoito – remissio? Duodecim. 2010;126(12):1457–64. Smolen JS, Aletaha D, Bijlsma JW et al. Treating rheumatoid arthritis to target: recommendations of an international task force. Ann Rheum Dis 2010; 69: 631-637. Virkki L, Aaltonen K, Nordström D. Biologiset antireumaattiset lääkkeet – käytännön kokemukset rekisteritulosten valossa. Duodecim 2010;126(12):1487–95 47 48 Nivelreuma meillä ja muualla Nivelreuman muuttunut kuva Vielä parikymmentä vuotta sitten nivelreumaa sairastavat pystyi helposti erottamaan muista potilaista ja saattajista. He tulivat sairaalaan ontuen, kyynärsauvoilla, jopa pyörätuolilla. Sormet olivat vinkurassa. Monella oli tukikauluri kun kaularangan atlantoaksiaalitappikin oli reuman syövyttämä. Nykyisin reumaa sairastavia löytyy harvoin vuodeosastoilta, koska reuman hoitoon tarkoitetut vuodeosastot on lopetettu. Eivätkä reumapotilaat vuodehoitoa enää tarvitsekaan – suonensisäiset lääkkeetkin annetaan nojatuolissa. Odotushuoneen ihmisistä ei erota kuka on reumaa sairastava ja kuka on kaupunkireissulle mukaan lähtenyt naapuri. Tieteellisissä lehdissä kirjoitellaan nivelreuman muuttuneesta kuvasta. Esitetään sellaista vaihtoehtoa, että nivelreuman luonnollinen kulku on muuttunut ja se on nykyisin lievempi sairaus kuin ennen. Monet pitävätkin ihan totena, että sairaus voisi itsestään yhdessä sukupolvessa muuttua! Aika outoa se olisi, mutta tiede on sellaista, että kaikkea pitää epäillä. Keski-Suomen keskussairaalan reumaklinikassa olemme tutkineet ja seuranneet nivelreumaa sairastavia 1980-luvulta saakka. Toimintakykyä ja sairauden aktiivisuutta on seurattu poliklinikkakäynneillä ja vuosittain postikyselyillä. Röntgenkuvat on otettu säännöllisesti. Potilaiden saamat lääkitykset on koottu Reumarekisteriin. Omien ja muiden reuma-aineistojen vertailu osoittaa, että nimenomaan tehokas hoito on muuttanut nivelreumapotilaan ulkonäön. Nivelreuma muualla Näin ovat asiat Suomessa ja muutamissa muissakin maissa. Entä maailmanlaajuisesti? Tiedetään, että krooniset sairaudet ovat yleisempiä köyhemmissä maissa ja sairauksien aiheuttamat haitat pahempia vaatimattomissa oloissa. Niinpä aloitimme vuonna 2005 projektin, jossa tutkimuksessa mukana olevissa klinikoissa 100 peräkkäisestä nivelreumapotilaasta kerätään hoito- ja tutkimustulostiedot. Lisäksi potilaat täyttävät kyselylomakkeet toimintakyvystä, kivusta, uupumuksesta, nivelten aamujäykkyydestä ja muista oireista. Joulukuuhun 2009 mennessä lähes 8500 potilasta 86 klinikasta 32 maasta on osallistunut tähän ”Quantitative Standard Monitoring of Patients with Rheumatoid Arthritis” (QUEST-RA) -tutkimukseen. Sairauden aktiivisuus oli yhteydessä maan taloudelliseen tasoon, jota mitataan bruttokansantuotteella (Gross Domestic Product, GDP). QUEST-RA-tutkimukseen osallistuneista maista 16:lla bruttokansantuote oli vuonna 2005 alle 12 000 euroa henkilöltä. Nämä maat olivat Euroopassa Viro, Latvia, Liettua, Puola, Unkari, Romania, Serbia, Kosovo, Turkki ja Venäjä, sekä Euroopan ulkopuolelta Argentiina, Brasilia, Egypti, Marokko, Kenia ja Intia. 49 Yli 25 000 euron bruttokansantuotteen maita olivat Euroopassa Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska, Hollanti, Iso-Britannia, Irlanti, Saksa, Ranska, Espanja, Italia, Kreikka ja Euroopan ulkopuolelta Yhdysvallat, Kanada, Japani ja Yhdistyneet Arabiemiraatit. Kuva 1 esittää bruttokansantuotteen ja reuman aktiivisuuden yhteyttä Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa. Lisäksi ympyrän koko kuvaa kunkin maan terveydenhuolloin kokonaiskustannuksia suhteessa muihin maihin. 7.0 6.5 Ko Se 6.0 5.5 Li° Po° La 5.0 Hu° Es° 4.5 It Ge 4.0 Ir Uk 3.5 Sw Fr Sp° Gr° De Fi Ne 3.0 USA 7.2 2.0 0 5 10 15 20 25 30 35 40 45 50 55 Bruttokansantuote 1 000 € Kuva 1. Bruttokansantuotteen ja sairauden aktiivisuuden suhde 18 Euroopan maassa ja Yhdysvalloissa. Samassa QUEST-RA-tutkimuksessa selvitimme potilaiden työssäkäyntiä. Työkyvyttömyyshän on nivelreuman merkittävin kansantaloudellinen ongelma. 1990-luvulle asti vähintään joka toinen sairastunut joutui jättämään työnsä 10 vuoden kuluessa sairastumisesta. QUEST-RA -tutkimukseen osallistuneista yli kolmannes ilmoitti joutuneensa työkyvyttömäksi. Jopa niiden joukossa, jotka olivat sairastuneet 2000-luvulla, joka kolmas oli työkyvytön viiden vuoden kuluttua – yhtä lailla rikkaissa ja köyhissä maissa. Erot rikkaiden ja köyhien maiden välillä tulivat esille siinä, että köyhissä maissa työssä jatkavien sairaus oli yhtä aktiivinen kuin rikkaiden maiden työkyvyttömillä. Köyhissä maissa ihmisten on jatkettava työntekoa vaikka sairaus olisi kovin aktiivinen, kun taas rikkaissa maissa yhteiskunta pystyy ottamaan vastuun sairaista jäsenistään. Reumalääkkeitä käytti 88–100 prosenttia potilaista eri maissa. Reuman peruslääkettä, metotreksaattia, käytettiin yhtä usein rikkaissa ja köyhissä maissa. Uusia tehokkaita, mutta kalliita biologisia lääkkeitä ei luonnollisesti käytetty yhtä paljon köyhissä kuin rikkaissa 50 maissa. Seurannassa vuoden 2009 loppuun mennessä QUEST-RA -potilaista 46 prosenttia rikkaissa ja 24 prosenttia köyhissä maissa oli käyttänyt biologisia lääkkeitä. Tulevaisuudesta Nivelreuman kuva on muuttunut meidän klinikassamme, joten se voi muuttua myös muualla. Nivelreuman varhainen diagnoosi, välittömästi aloitettu oireettomuuteen eli remissioon tähtäävä hoito, sairauden aktiivisuuden mittaaminen ja mittaustuloksiin reagointi, metotreksaatin ja muiden tehokkaiden lääkkeiden käyttö sekä potilaan kouluttaminen sairauden voittamiseksi ovat käyttämiämme keinoja. Niitä suosittelemme muihinkin reumaklinikoihin, ja toivomme nivelreuman kuvan muuttuvan maailmanlaajuisesti seuraavan vuosikymmenen aikana. Tuulikki Sokka Reumatologi Tuulikki Sokka on johtanut kansainvälistä QUEST-RA-reumatutkimusta vuodesta 2005. Reumatologiksi hän on kouluttautunut professori Pekka Hannosen ohjauksessa Keski-Suomen keskussairaalassa, jossa hän toimii osastonylilääkärinä. Kirjallisuutta Mäkinen H, Kautiainen H, Hannonen P, Sokka T. Frequency of remissions in early rheumatoid arthritis defined by 3 sets of criteria. A 5-year followup study. J Rheumatol 2005; 32:796-800. Pincus T, Sokka T, Kautiainen H. Patients seen for standard rheumatoid arthritis care have significantly better articular, radiographic, laboratory, and functional status in 2000 than in 1985. Arthritis Rheum 2005; 52:1009-19. Sokka T. Extensive use of antirheumatic drugs improves long-term outcomes in patients with rheumatoid arthritis. Kuopio University, 1999. Sokka T, Kautiainen H, Hannonen P, Pincus T. Changes in health assessment questionnaire disability scores over five years in patients with rheumatoid arthritis compared with the general population. Arthritis Rheum 2006; 54(10):3113-8. Sokka T, Kautiainen H, Häkkinen K, Hannonen P. Radiographic progression is getting milder in patients with early rheumatoid arthritis. Results of 3 cohorts over 5 years. J Rheumatol 2004; 31:1073-82. Sokka T, Kautiainen H, Pincus T et al. Disparities in rheumatoid arthritis disease activity according to gross domestic product in 25 countries in the QUEST-RA database. Ann Rheum Dis 2009; 68:1666-72. Sokka T, Kautiainen H, Pincus T et al. Work disability remains a major problem in rheumatoid arthritis in the 2000s: data from 32 countries in the QUEST-RA Study. Arthritis Res Ther 2010; 12(2):R42. Sokka T, Kautiainen H, Toloza S et al. QUEST-RA: quantitative clinical assessment of patients with rheumatoid arthritis seen in standard rheumatology care in 15 countries. Ann Rheum Dis 2007; 66:1491-6. Sokka T, Pincus T, Kautiainen H et al. Country economy rather than disease activity predicts initiation of a biologic treatment over a 4- 5-year follow up in a world-wide cohort of RA. Ann Rheum Dis 69[Suppl 3], 655. 2010. Uhlig T, Heiberg T, Mowinckel P, Kvien TK. Rheumatoid arthritis is milder in the new millennium: health status in patients with rheumatoid arthritis 1994-2004. Ann Rheum Dis 2008; 67(12):1710-5. 51 Suomen terveydenhuollon kipupisteitä ortopedin silmin Loppukesästä 2010 aikakauslehti Newsweek julkaisi artikkelin, jossa Suomi arvioitiin maailman parhaaksi maaksi asua ja elää. Kaikilla muilla mittareilla paitsi terveydentilalla arvioituna sijoituksemme oli kirkkaasti kärkikastia. Terveydentilan osalta putosimme kärjestä selvästi. Miksi ihmeessä? Onko terveydentilamme todella Etelä-Korean ja Kreikan tasoa? Yleinen terveydentila ja terveydenhuoltojärjestelmä eivät toki ole yhteneväisiä asioita, mutta joitain yhtymäkohtia niillä on. Hyvin toimivan järjestelmän odottaisi tuottavan terveyttä ja elämänlaatua. Huonosti toimiva järjestelmä tuottaa niitä vähemmän. Onko selitys huonoon sijoitukseemme siis terveydenhuollon järjestelmässämme? Teemmekö oikeita asioita oikein ja tehokkaasti, vai olisiko meillä parantamisen varaa? Terveydenhuollon toimivuudesta ja kriittisistä arvioista on suomalaisessa keskustelussa huutava puute. Useimmat keskustelijat ovat oman asemansa sitomia, mikä vaikuttaa sanotun sisältöön. Laaja-alainen puolueeton arviointi vaatisi huomattavaa asiantuntemusta sekä työlästä ja aikaa vievää perehtymistä aiheeseen, mihin harvoilla toimijoilla on resursseja tai kunnianhimoa. Harvat terveydenhuollon teknologian arviointiyksiköt maassamme eivät ehdi paneutua kaikkeen, ja yleisestä tiedonvälityksestä ei ole juuri apua. Tyypillinen uutinen terveydenhuollosta tarttuu päivänpolttavaan aiheeseen usein puutteellisin taustatiedoin eikä anna eväitä tulkita esitettyä uutista ja sen todellista merkitystä. Usein uutisen lähtökohtana on yksityisen ihmisen kokemus, josta ei päästä yleisemmälle tasolle. Hyvä esimerkki aiheesta on hiljan käyty keskustelu sikainfluenssarokotuksen ja narkolepsian välisestä yhteydestä. Kovaa kohua pidemmälle aiheen käsittelyssä ei päästy, ja sivutuotteena onnistuttiin todennäköisesti herättämään vahingollista pelkoa vakiintuneitakin rokotteita kohtaan. Jokainen terveydenhuoltoon osallistuva tarkastelee järjestelmän toimintaa omasta näkökulmastaan ja oman suodattimensa kautta. Eri erikoisaloilla ja eri osissa terveydenhuoltojärjestelmää kokemukset voivat olla hyvinkin erilaisia. Itse olen seurannut järjestelmän toimivuutta ortopedina ja traumatologina niin kunnallisella kuin yksityiselläkin sektorilla sekä näköalapaikalta vakuutusyhtiön asiantuntijalääkärinä. Havaintoni ovat yksittäisiä potilastapauksia tai ilmiöitä, joita ei sinänsä voi suoraan yleistää. Tietyt asiat kuitenkin toistuvat niin usein, että niiden taustalla voi hyvällä syyllä epäillä olevan järjestelmään liittyviä syitä tai selityksiä. Epätasa-arvoista terveydenhuoltoa Suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä on epätasa-arvoinen ja läpinäkymätön. Erikoislääkärin vastaanotolle voi olla tietyillä alueilla miltei mahdoton päästä, ja pienellä paikkakunnalla yksittäisen lääkärin näkemykset ja uskomukset voivat määrätä hoitokäytäntöjä liikaa. Vanhemmat selkäpotilaat ovat hyvä esimerkki potilasryhmästä, jonka hoito usein kilpistyy puutteelliseen tietoon selkäsairauksien hoidosta tai jopa suoranaiseen hoidolliseen nihilis52 miin. Tämän tästä tapaa potilaita, joille on totuuden vastaisesti kerrottu, ettei hoitokeinoja ole tai että hoito on ajankohtaista vain, jos potilas halvaantuu. Tällä infopaketilla välttää tietysti potilaan leikkausjonoon laittamisen ja siitä seuraavat hoitotakuun velvoitteet, mutta inhimillisyys on toiminnasta kaukana. Muutkin potilasryhmät saavat toki osansa. Huonosti toimivan tekonivelen korjaamisen asemesta moni potilas joutuu sopeutumaan tilanteeseensa, jos hoitava lääkäri ei osaa tai halua tilannetta hoitaa. Tyypillistä näille tilanteille on, että potilaalla itsellään ei ole mahdollisuutta arvioida hoitonsa lääketieteellisiä perusteita eikä hänellä myöskään ole paikkaa, josta niitä kysyä. Potilasasiamies voi neuvoa potilaan oikeuksien suhteen, mutta niin kauan kuin varsinaista hoitovirhettä tai potilasvahinkoa ei ole osoittaa, ei valituksen teko ole mahdollista. Vakuutusyhtiöitä moititaan usein mielivaltaisista korvauspäätöksistä ja erityisesti korvausten eväämisestä. Vakuutusmaailmassa virheellisiksi koetuista päätöksistä voi kuitenkin olla eri mieltä ja valittaa asiasta muutoksenhakulautakuntaan, joka antaa päätöksen ulkopuolisena toimijana. Terveydenhuollossa tällaista lautakuntaa ei ole. Rahoituksen uudistuspaineet Epätasa-arvo ja läpinäkymättömyys terveydenhuollossa liittyvät oleellisesti myös järjestelmän jäykkyyteen, joka estää vapaan valinnan ja todellisen kilpailun alalla. On mielikuvituksellista, että asuinpaikka edelleenkin periaatteessa "määrää" ihmisen hoitopaikan. Kesämökin ikkunatilauksia saa kilpailuttaa vapaasti vaikka Utsjoelta Hankoon, mutta lonkkaleikkauksen suhteen sama ei ole sallittua, vaikka kyse on paljon merkittävämmästä asiasta. Palvelusetelijärjestelmän orastava käyttöönotto on tietysti yritys korjata asiaa, mutta valitettavasti se ei riitä. Todellinen korjaus vaatisi koko terveydenhuoltojärjestelmän rahoituksen perusteellisen uudistamisen. Kansallisen terveysrahaston malli, jossa palvelujen tuottajat joutuisivat osoittamaan hoitotaitonsa, raportoimaan hoitonsa laadusta ja komplikaatioista sekä selvittämään tarjoamiensa palveluiden todelliset kustannukset olisi suuri askel parempaan päin. Järjestelmän kautta voisi edistää toiminnan vaikuttavuutta tukemalla vain vaikuttaviksi osoitettuja lääketieteellisiä hoitoja. Kustannusten hallinta onnistuisi paremmin, kun keskinäinen kilpailu pakottaisi yksityiset toimijat hillitsemään kulujaan sen sijaan, että toimenpiteitä pilkottaisiin pienempiin, erikseen laskutettaviin osatoimenpiteisiin, kuten nykytrendi on ollut. Kunnallinen sektori puolestaan joutuisi myös avaamaan laskutuksensa ja selvittämään toimenpiteiden todelliset hinnat nykyisten laajasti vaihtelevien hoitodiagnoosiin perustuvien epätäsmällisten hintahaarukoiden asemesta. On vaikea nähdä, että näistä muutoksista olisi muuta kuin hyötyä koko järjestelmälle. Rahoituksen uudistustarvetta korostavat myös viime vuosina kertyneet kokemukset terveydenhuollon kilpailutusprosesseista. Kilpailutus tilanteessa, jossa todellista kilpailua ei ole ja kilpailuttavalta taholta puuttuu asiantuntemus tehdä vastuullisia päätöksiä, johtaa vääjäämättä osaoptimointiin ja yrityksiin hakea "pikavoittoja". Kuntapäättäjän kyky arvioida tehtyjä tarjouksia tuntuu aina rajoittuvan hintatarjoukseen, mistä Reumasäätiön sairaalan kohtalo oli hyvä esimerkki. Tuntuu merkilliseltä, että vuosikausien aikana kertynyt asiantuntemus voidaan viskata yli laidan, mutta näin käy, jos palveluista ei haluta maksaa. 53 Ortopedisten leikkausten tarjouskilpailujen osalta tilanne on myös varsin monimutkainen. Normaalijärkisen ihmisen hälytyskellot soivat heti, jos autokauppias tarjoaa uutta autoa kolmannesta halvemmalla kuin muut. Vielä enemmän ihmetyttää, jos autoa myydään puoleen hintaan käyvästä arvosta ilman, että kauppiaalla on edes autoa näytillä tai toimitiloja, joissa toimia. Leikkaustarjouksen sen sijaan voi hyväksyä ilman suurempaa hämmästelyä näilläkin ehdoilla. Herää kysymys, mikä on kunnallisen päättäjän vastuu. Miten mahdolliset leikkausten komplikaatiot hoidetaan halpatarjoustilanteessa? Halpa tarjous voi lopulta osoittautua varsin kalliiksi, jos komplikaatiopotilaat päätyvät kunnallisen järjestelmän hoidettaviksi. Monenlaista matkailukirurgiaa Pyrkimys säästämiseen on synnyttänyt myös täysin uudenlaista "matkailukirurgiaa", jossa lääkäri ja joskus potilaskin matkustelevat hoitotapahtuman yhteydessä. Joissain tilanteissa on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että vaikkapa yliopistosairaalan erikoislääkäri käy tekemässä vaativan toimenpiteen oman alueensa muussa sairaalassa. Tapaturmaleikkaus voi olla järkevämpää suorittaa potilasta siirtelemättä, jos omassa sairaalassa on jatkohoitoon vaadittavaa asiantuntemusta. Kiireettömien erikoistoimenpiteiden kohdalla tilanne sen sijaan on usein toinen. Leikkaus on osa potilaan kokonaishoitoa, joka vaatii onnistuakseen luottamuksellisen suhteen hoitavaan lääkäriin ennen leikkausta, sen aikana ja jälkeenkin päin. Terveydenhuolto ei ole tuotteistettavissa "tempuiksi", vaikka tällainen ajattelu alaa valtaakin. Kaikkien potilaiden hoitaminen omassa sairaalassa ei ole järkevää ja on lapsellista ajattelua olettaa sen tulevan automaattisesti halvemmaksi. Jotkut potilaat kannattaisi sovinnolla ohjata muualle hoitoon ja vapauttaa siten oman sairaalan resursseja niihin asioihin, joiden hoito sairaalassa sujuu hyvin ja tehokkaasti. Tuotteistamisesta oli kyse myös sen potilaan kohdalla, jonka fysiatrikollega ohjasi aiheelliseen selkäleikkausarvioon selkäortopedille. Jonotusaika poliklinikalle olisi kuitenkin uhannut hoitotakuun rajoja, joten hallinnollisella päätöksellä potilas ohjattiin siedettävänä aikana aluesairaalan yleiskirurgian poliklinikalle, jossa selkäasiantuntemusta ei ollut. Hallinnollisesti asia saatiin siis kuntoon, mutta todellisuudessa kyse oli verovaroin kustannetun terveydenhuollon resurssien hukkakäytöstä sekä lähettävän fysiatrikollegan ammattitaidon ja potilaan vaivan aliarvioinnista. Organisaatiouudistusten auvoa Tyypillinen vastaus suomalaisen terveydenhuoltojärjestelmän ongelmiin on ollut organisaatiouudistus. Näitä on tehty keskussairaaloiden rakentamisesta alkaen eikä loppua ole näköpiirissä. Parhaimmillaan organisaation uudistaminen voi johtaa toimivaan ratkaisuun, kuten kävi Kuopiossa, jossa selkäpotilaan hoitoketju mietittiin perin pohjin. Organisaatiouudistuksen avulla saatiin ketju toimivaksi. Pahimmillaan uudistus tarkoittaa hallinnollista päätöstä, jolla todettu ongelma voidaan uudistuksen toteutusvaiheen ajaksi lakaista maton alle pois näkyvistä, ennen kuin on pakko myöntää, ettei uudistus onnistunutkaan. Tässä vaiheessa voidaankin sitten laittaa käyntiin jo seuraava uudistus. Vielä kun asiaa hämmennetään muutaman vuoden välein vaihtuvilla uusilla johtamismenetelmillä, on organisaatiosoppa valmis. 54 Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri on luonnollisesti omaa luokkaansa. Jatkuvalle uudelleenorganisoinnille ja eri potilasryhmien siirtelylle eri keskuksiin ei tunnu tulevan loppua. Viime vuodelta on vielä myös hyvässä muistissa miten käy, kun asiantuntijaorganisaatiota yritetään ohjata ylhäältä tulevalla käskytyksellä. HUS-piiri ja sen tulevaisuus on ilman muuta suomalaisen terveydenhuollon iso erityiskysymys. Terveydenhuollossa tarvitaan tulevaisuudessa enemmän Kuopion mallin kaltaisia organisaatiouudistuksia, jotka lähtevät halusta auttaa potilasta ja syntyvät järjestelmän sisällä toimivien ihmisten yhteisestä halusta toimia paremmin. Asian toteutuminen ei vaadi sinällään lisäresursseja tai laajaa rahoitusjärjestelmän uudistusta, mutta se edellyttää terveydenhuollon perustehtävän äärelle palaamista. Vastuun kantaminen potilaasta ja hoitosuhteen jatkuvuus ovat oleellisia. Liian monessa toimintayksikössä nämä asiat on unohdettu. Siksi myös toiminnan mielekkyys on menetetty. Erityisesti koulutusta antavien sairaaloiden tulisi ryhdistäytyä ja muistaa opettaa perusasioita tuleville lääkäreille alusta pitäen. Asia vaatii myös itse kultakin aika ajoin tapahtuvaa tutkistelua oman toiminnan motiiveista. Kantotuolissa kulkeva lääkäri ei vieraile köyhän talossa sanoo kiinalainen sananlasku. Miten itse matkaamme? Käymmekö kaikissa taloissa? Heikki Österman Heikki Österman on sairaala ORTONissa toimiva selkäkirurgi, joka hoitaa päätyökseen selkäpotilaita. Hänelle on aiemmin kertynyt pitkä kokemus julkisesta terveydenhuollosta, ja hän on toiminut Käypä hoito -toimittajana. Kliinisen työn lisäksi Österman on kiinnostunut terveyspoliittisista ilmiöistä ja potilaita huomioivien terveyspalveluiden kehittämisestä. 55 56 Mitä ennaltaehkäisystä tiedetään? Ennaltaehkäisy säästää Ennaltaehkäisyllä, preventiolla, tarkoitetaan keinoja, joilla ylläpidetään terveyttä vaikuttamalla tautien ilmaantumiseen ja minimoimalla sairauksien aiheuttamat haitat. Sairauksia, työkyvyttömyyttä ja tapaturmia ennaltaehkäistään, terveyttä ja työkykyä edistetään. Preventiota toteutetaan kolmessa tasossa. Ensimmäisen tason, primaariprevention todellinen konkreettisin esimerkki on rokotukset, joissa tauti ehkäistään. Sekundaaripreventiossa pyritään estämään varhaisessa, jopa oireettomassa vaiheessa, esimerkiksi seulontatutkimuksen avulla todettua tautia kehittymästä edelleen tai jo saadun sairauden tai vamman oireiden uusiutumisen ennaltaehkäisyä. Tertiääripreventiossa pyritään ehkäisemään olemassa olevan sairauden pahenemista. Sekundaari- ja tertiääripreventio on osa tehokasta hoitoa ja kuntoutusta. Terveydenhuollon haasteena on hyvän hoidon rinnalla tunnistaa myös muut mahdolliset terveystarpeet, puuttua niihin ja aloittaa hoito. Polvikulumaa sairastavalla voi olla merkittävä ylipaino, masentuneella huono fyysinen kunto tai lonkkamurtumapotilas saattaa tupakoida. Sairauksien ja tapaturmien ennaltaehkäisy Suomessa on harjoitettu raittiusvalitusta ja muunlaista kohtuuttoman alkoholin käytön vähentämiseksi suunnattua toimintaa jo 1500-luvulla eli Kustaa Vaasan ajoista lähtien. Kamppailu alkoholin suurkulutusta ja alkoholiriippuvuutta vastaan jatkuu. Sydän- ja verisuonisairauksien ennaltaehkäisyllä on meillä lyhyemmät, mutta maineikkaat perinteet. Tulosta on tullut. Sydän-verisuonitautikuolleisuus on vähentynyt ja valtimosairauksien aiheuttamat kuolemat ja työkyvyttömyyseläkkeet ovat laskeneet erittäin merkittävästi ennaltaehkäisyn ja hyvän hoidon tuloksena. Elintapamuutosten edistämisellä voidaan vaikuttaa samalla useiden tautien riskitekijöihin ja lisätä hyvinvointia. Merkittävillä kansansairauksilla, kuten valtimosairauksilla, diabeteksella ja tule-sairauksilla on yhteisiä elintapoihin liittyviä riskitekijöitä. Terveelliset elämäntavat edistävät myös mielenterveyttä. Omilla valinnoillaan henkilö voi vähentää riskiä sairastumiseen tai lieventää sairauden astetta. Terveystarkastuksissa elintavat, kuten liikunta, tupakointi ja ruokailutottumukset sekä löydökset, kuten painoindeksi, verenpaine, verensokeri ja veren rasvat ovat tarkastelun kohteena. Ruokailutottumusten kohdalla rasvan käyttö herättää useimmiten keskustelua. Ylipaino on aikamme vitsaus. Kroonisia sairauksia koskevissa hoitosuosituksissa elintapamuutokset ovat mukana osana hoitoa. Koti- ja vapaa-ajan tapaturmia sattuu Suomessa vuosittain noin 770 000. Työtapaturmien määrä on yli 150 000 ja liikennetapaturmien noin 100 000. Tapaturmien ennaltaehkäisyllä 57 saadaan mittava hyöty – inhimillisesti ja taloudellisesti. Haasteena on saada tapaturmien määrän kasvu selvään laskuun. Ongelmien, vikojen, virheiden, vaarojen ja vaaratilanteiden havainnointi ja korjaaminen sekä läheltä piti -tilanteista oppiminen ovat ennakoivia keinoja tapaturmien torjuntaan. Ihminen oppii omista ja muiden virheistä varsin nopeasti. Yksittäisistä tapaturmista esimerkiksi lonkkamurtumat ovat vakavia erityisesti vanhoilla ihmisillä, koska se rapauttaa toimintakyvyn. Työterveyshuollolla tehtävä työkyvyttömyyden ehkäisemisessä Työterveyshuollossa pyritään ennaltaehkäisemään paitsi sairauksia ja tapaturmia myös taloudellisesti merkittäviä tekijöitä, kuten työkyvyttömyyttä ja pitkäaikaisia sairauspoissaoloja. Pitkittyneet sairauspoissaolot kattavat kaikista sairauspoissaoloista noin 75 prosenttia. Työkyvyttömyyyttä pystytään ehkäisemään kuntoutuksen avulla. Koska yksi sairauspoissaolopäivä maksaa karkeasti noin 300 euroa, ennaltaehkäisy maksaa itsensä takaisin nopeasti. Työterveyshuollolle on annettu koordinointitehtävä työkyvyn tukemisessa. Työ on muuttunut parin sukupolven aikana fyysisestä henkisemmäksi, työrytmiltään kiihkeämmäksi ja yksilötyöstä tiimityöksi. Työ sisältää epävarmuustekijöitä aiempaa enemmän. Muutos ja joustavuuden vaatimus ovat muuttuneet pysyväksi. Muutoksista on tullut mahdollisuus ja ongelmista haaste. Työterveyshuollon toiminnan on muututtava nopeasti ja vastattava työelämän ajan haasteisiin. Yhteistyö on työterveyshuollon avainsana. Työterveyshuolto ennaltaehkäisee työperäisiä oireita, sairauksia ja tapaturmia yhteistyössä työpaikkojen kanssa. Se osallistuu työhyvinvoinnin edistämiseen tähtääviin hankkeisiin ja työstä ja työpaikasta johtuvien sairausriskien hallintaan. Varhaisen tuen mallien toteuttaminen on nykyajan työterveyshuollon perustyökalu, samoin nopea hoitoon ja kuntoutukseen ohjaus. Pitkäaikaisenkaan sairauden aiheuttamat toimintakyvyn rajoitukset eivät merkitse työkyvyn alenemaa tai menetystä, kun vain työ ja työolot mukautetaan vastaamaan työntekijän edellytyksiä. Tilastojen, kuten sairauspoissaolojen seurannan avulla työterveys osaa suunnata toimenpiteitä oikein. Työhön paluun tukemisen keinoja ovat esimerkiksi työjärjestelyt, uudelleensijoittaminen, työkokeilu ja ammatillinen kuntoutus. Työterveys tukee työhön paluussa ja seuraa työhön paluuta, kunnes menestyksellisen paluu on varmistunut. Työn imusta Työn imua lisäävät terveelliset elämäntavat, riittävä aika rentoutumiseen ja palautumiseen sekä oman voinnin seuraaminen. Työpaikoilla myönteinen palaute, motivaation tukeminen, hyvä työilmapiiri ja hyvien asioiden vahvistaminen edistävät työn imua. Hyvä henkilöstöjohtaminen, työn suunnittelu ja kehittymisen mahdollisuus sekä arvojen yhteensopivuus tukevat työntekijöiden terveyttä ja hyvinvointia. Työhyvinvointipyramidi ja ennaltaehkäisy Työhyvinvoinnin viitekehykseksi on valtiolla kehitetty, tutkittu ja käytetty työhyvinvointipyramidia (kuva 1), jossa työkykyä tarkastellaan työn ja toiminnan näkökulmista. 58 Mallista on tehty laaja systemaattinen kirjallisuuskatsaus, jossa otsikko- ja abstraktitasolla käytiin läpi noin 5 000 artikkelia. Tutkimuksen tulokset tukevat käytettyä pyramidimallia. Pyramidimallin mukaisesti työkyvyttömyyseläkkeitä, sairauspoissaoloja ja tapaturmia pystytään välttämään, kun ennaltaehkäistään ongelmia pyramidin alemmissa kerroksissa, puututaan ongelmiin varhain ja vaikutetaan ongelmiin aktiivisilla toimenpiteillä. Kuva 1. Valtionhallinnossa työhyvinvoinnin edistämistoiminnassa käytetty työhyvinvointipyramidi. Työhyvinvoinnin tukemisessa ja pitkittyvien sairauspoissaolojen, jopa työkyvyttömyyden torjunnassa on työpaikan ilmapiiri, erityisesti toimivat ihmissuhteet, ensiarvoisen tärkeitä. Hyvä johtaja ottaa huomioon työntekijöiden tarpeet ja sosiaaliset suhteet työpaikalla. Työtovereiden tuki lisää työhyvinvointia ja -tyytyväisyyttä sekä yleistä hyvinvointia. Työntekijän tulee saada osallistua häntä koskeviin päätöksiin. Työhyvinvointia edistävät ja työkyvyttömyyttä vähentävät myös erilaiset työhönpaluu-ohjelmat sekä monimuotoinen ja ammatillinen kuntoutus. Pyramiditutkimuksen valossa näyttää siltä, että työntekijöiden hyvinvointia ja työpaikan ilmapiiriä tulee seurata säännöllisesti ja toimenpiteisiin tulee ryhtyä heti oireilun ilmaantuessa. Työhyvinvoinnin edistämiseksi tarkoitetut ennaltaehkäisevät hankkeet tulisi ensisijaisesti kohdistua itse työhön, niin fyysiseen kuin psykososiaaliseenkin työympäristöön. Jatkuva ja työn tekemiseen integroitu työhyvinvointitoiminta ja kuntoutus varmistavat työurien pidentymisen. Ennaltaehkäisy kansallisissa ohjelmissa Useat kansalliset ohjelmat tähtäävät ennaltaehkäiseviin toimiin. Terveyden edistämisen politiikkaohjelmassa pyritään varmistamaan, että terveysnäkökohdat otetaan huomioon työpai59 koilla, järjestöissä, yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja elinkeinoelämässä. Terveys 2015 -kansanterveysohjelma on pitkän aikavälinen terveyspoliittinen ohjelma. Sen tavoitteena on terveiden ja toimintakykyisten elinvuosien lisääminen ja väestöryhmien välisten terveyserojen kaventaminen. Hyvinvointi 2015 -ohjelma on osa sosiaalialan kehittämishanketta. Yksi kansanterveydenhaasteisiin tarttunut tutkimusohjelma on Akatemian Kansanterveyden haasteet (SALVE) -ohjelma 2009–2011. Se painottaa varhaista vaikuttamista sairauskeskeisen lähestymistavan sijaan. Sen teema-alueita ovat terveyttä suojaavat ja edistävät tekijät, elämänkaaritutkimukset ja kriittiset elämänvaiheet sekä terveyden eriarvoisuus ja tulevaisuuden kansanterveyshaasteiden ennustaminen. Tules-vuosikymmen on ollut myös kansallinen ja kansainvälinen ohjelma, jonka yksi tavoite on ollut tehostaa tule-sairauksien ehkäisyä ja hoitoa tutkimuksen keinoin. Terveyden edistämisen vertailutieto (TaedBM) -hanke selvitti terveyden edistämistä koskevia toimintoja kunnissa tulevaisuuden johtamista, suunnittelua ja arviointia varten (loppuraportti 2010). Tieto terveyden edistämisestä ja vertailutieto on välttämätöntä asioita johdettaessa. Tuttu sanonta kuuluu: Mitä ei voi mitata, sitä ei voi johtaa. Terveyden edistämisen tavoite on paitsi lisätä terveyttä myös vähentää terveyseroja. Euroopan unionissa kansanterveyttä koskevassa portaalissa käsitellään laajalti ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä kansalaisten hyvinvoinnin turvaamiseksi. Voi vain arvella, miten paljon eri maiden kulttuurit, arvot ja asenteet terveyden edistämiseen vaihtelevat olipa kysymyksessä sitten ravitsemus, liikunta, alkoholi, huumeet, tupakointi, tapaturmien torjunta, työpaikkojen psykososiaaliset riskit tai terveyteen vaikuttavat sosioekonomiset tekijät ja terveyserot. Lopuksi Hoito jää perinteisen tulkinnan mukaan ennaltaehkäisyn ja kuntoutuksen väliin. Ennaltaehkäisyssä jokaisen meistä pitäisi olla oman tilanteensa asiantuntija ja motivoituneesti kantaa vastuu riittävistä terveyttä tukevista elintavoistaan. Toisaalta asiantuntijoiden, kuten terveydenhuollon ammattilaisten, tulee ottaa rohkeasti esiin asiakkaidensa tai potilaidensa tottumuksia ja haastaa heidät tarvittaviin elämäntapamuutoksiin, kuten tupakoimattomuuteen ja painonhallintaan. Välillä tarvitaan suoria kehotuksia, mutta ohjaus, neuvonta, tuki ja kannustus ovat aina tarpeen. Yhteiskunnan, päättäjien, koulujen, työpaikkojen ja vanhustenhuollon tulee varmistaa, että ympäristömme tukee ja mahdollistaa terveyden ja toimintakyvyn ylläpitämiseen tähtäävät valinnat kaikissa elämämme vaiheissa. Ennaltaehkäisy on tiimityötä. Vertaistukea tarvitaan. Yhteisöön kuuluminen lisää sekin terveyttä ja vähentää terveyseroja. Anne Lamminpää Anne Lamminpää on lääketieteen tohtori ja työterveyshuollon erikoislääkäri. Hänellä on pitkä ja monipuolinen kokemus työterveyshuollon ja kuntoutuksen tehtävistä. Hän toimii tällä hetkellä Pohjola vakuutuksen ylilääkärinä. Lamminpää on toiminut vuosina 2009– 2010 Tules-liigan puheenjohtajana. 60 Sairaanhoidosta koherenttiin terveyden edistämiseen Terveyden edistäminen on eri ammattiryhmien ja tahojen yhteistyötä yhteiskunnassa. Se on prosessi, jossa ihmisille, yhteisöille ja yhteiskunnalle luodaan mahdollisuus ottaa haltuun terveyteen vaikuttavia tekijöitä ja terveyden edellytyksiä sekä lisätä terveyttä aktiiviseen ja tuotteliaaseen elämään. Terveys nähdään elämänlaatuun ja hyvinvointiin oleellisesti vaikuttavana tekijänä. Viimeisen vuosikymmenen aikana terveyden edistämisessä on korostunut salutogeeninen eli terveyslähtöinen orientaatio. Terveyden edistäminen ja terveyden lukutaito jäävät käsitteinä ja toimintana helposti vieraiksi perinteisen patogeenisen, sairauskeskeisen näkemyksen rinnalla. Sairaus, hoito ja paraneminen ovat usein konkreettisia ja sijoittuvat elämänkaaressa tiettyyn ajanjaksoon. Kohdallemme sattuessaan ne ovat nostaneet esiin terveyden merkityksen ja arvon. Terveyden edistämisellä pyritään rakentamaan pilareita, joiden varassa terveyden saavuttaminen ja ylläpitäminen on mahdollista. Terveysneuvonnan tuloksena vahvistuvat terveyttä suojaavat sisäiset ja ulkoiset tekijät: elämäntavat muuttuvat terveellisempään suuntaan ja terveyspalvelut voivat kehittyä. Toiminnan vaikutukset näkyvät yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan elämänlaatuna ja hyvinvointina. Salutogeeninen viitekehys Terveyden edistämisen salutogeeninen suuntaus perustuu Aron Antonovskyn terveyden teoriaan. Hänen näkemyksensä olivat vaikuttamassa jo WHO:n Ottawan julkilausumaan vuodelta 1986. WHO:n seminaarissa vuonna 1992 hän esitteli varsinaisesti terveyden edistämisen teoriansa. Tässä kokouksessa syntyi yksimielisyys siitä, että terveyden edistämiseen tulisi orientoitua salutogeenisesta lähtökohdasta, keskittyä mieluummin salutogeeniseen, terveyteen kuin patogeeniseen, sairauksiin ja niiden syihin. Salutogeenisen teorian soveltaminen on laajentunut ja lisääntynyt viimeisen vuosikymmenen aikana sekä koulutuksen, tutkimuksen että käytännön tasolla. Huomiota halutaan kiinnittää yksilön ja yhteisön voimavaroihin ja hakea ratkaisuja terveyteen. Antonovsky kuvaa myös tärkeän terveyden voimavaran, koherenssintunteen ja sen mittaamisen tarkoitetun elämänasenne mittarin. Hän käyttää vertausta elämän virrasta ja esittää tärkeimmän kysymyksensä: Mikä auttaa ihmistä uimaan ja selviämään kaikesta huolimatta? Mikä auttaa selviytymään huolimatta siitä, että hänen elämässään vaikuttavat historialliset, sosio-kulttuuriset ja fyysiset ympäristöolosuhteet ja riskit. Hänen vastauksensa on koherenssintunne. Hyvästä geeniperimästä huolimatta me olemme elämän virrassa monien vaarojen yllättämiä, kohtaamme elämän aikana monia uhkia ja ennalta arvaamattomia tekijöitä. Vahvan koherenssintunteen avulla me pystymme kohtaamaan stressitilanteita ja käyttämään omia ja ympäristön voimavaroja selviytyäksemme. Antonovsky on sitä mieltä, että me elämme virrassa, jossa on kaiken aikaa vaaroja. Ei riitä, että pyritään luomaan terveyttä pyrkimällä välttämään riskejä, vaan ihmisten tulee oppia 61 uimaan elämän virrassa. Suomalaiset tutkijat ovat taitavasti visualisoineet terveyden elämän virrassa historiallisena ja loogisena prosessina (kuva 1). Kuva 1. Terveys elämän virrassa Me tarvitsemme elämän virrassa myös pelastustoimenpiteitä ja hoitoa, ettemme huku tai etteivät virran kuohut vie meitä mennessään. Joskus me tarvitsemme ennaltaehkäiseviä toimia ja turvarakenteita. Terveyskasvatus sekä tiedon ja taitojen saaminen auttavat meitä uimaan ja selviämään virrassa omin ja ulkopuolisin voimin. Kun ihmisellä on vahva koherenssintunne, hän osaa käyttää hyödykseen kaikkia voimavarojaan, myös hoitopalveluja terveyden ylläpitämiseksi parhaalla mahdollisella tavalla. Terveyskasvatuksen avulla ihmiset saavat tietoa terveellisistä elämäntavoista ja terveyskäyttäytymiseen tarvittavista muutoksista sekä kehittävät terveyden lukutaitoa. Yleisimmin terveyskasvatus sisältää elintapoihin liittyvää ohjausta, kuten terveellinen ravitsemus, terveyttä edistävä liikunta, päihteiden käytön ehkäisy, tapaturmien ehkäisy, suun terveydestä huolehtiminen, tartuntatautien ehkäisy ja seksuaaliterveyden edistäminen. Tuki ja liikuntaelinsairauksien ehkäisyyn ja hoitoon kuuluu lääkehoidollisten ja kirurgisten interventioiden lisäksi 62 mm. erilaisia elämäntapoihin kuten painonhallintaan ja liikuntaan sekä kuntoutukseen kuuluvia toimenpiteitä. Sairaanhoito vaatii suuren määrän teknologiaa ja asiantuntijoiden osaamista, puhumattakaan sairauksien aiheuttamista inhimillisistä kärsimyksistä. Hoidossa on aina olemassa myös asiantuntijan ja potilaan roolien epätasa-arvo, joka ei tuo riittävästi esiin potilasta vastuullisena subjektina ja toimijana. Lisäksi jatkuvasti lisääntyneet hoitomahdollisuudet vaativat suuria taloudellisia kustannuksia. On kaikkien etu auttaa ihmisiä ja tehdä interventioita mahdollisimman varhaisessa vaiheessa luomalla edellytyksiä terveydelle ja terveyttä ylläpitäville valinnoille. Terveyden edistämistä käytännössä Osallisuutta, jatkuvuutta ja kuormituksen tasapainoa koherenssintunteen vahvistamiseksi Syrjäytyminen, pätkätyöt, työttömyys, jatkuva muutos, työn liiallinen kuormitus ja uupuminen ovat tämän päivän haasteita. Koherenssintunteen vahvistumiseksi ihminen tarvitsee etenkin lapsuuden ja varhaisaikuisuuden aikana kokemuksia, joihin liittyy jatkuvuutta, kuulluksi tulemista ja osallisuuden tuntemista. Elämässämme tulee olla myös tasapaino eri kuormitustekijöiden välillä. Haasteita tulee olla riittävästi, mutta ei liikaa. Löytyykö tässä ajassa riittävästi jatkuvuutta, osallisuutta ja tasapainoa ylläpitämään ja rakentamaan vahvaa koherenssintunnetta, joka yksilössä, yhteisössä ja yhteiskunnassa auttaa muuttamaan tilanteita ja olosuhteita, jotka sitä heikentävät. Terveyden edistämiskeskuksen julkaisema Terveysbarometri 2010 kuvaa kansalaisten ja päättäjien näkemyksiä terveyden edistämisestä. Monet asiat ovat kunnossa, mutta puolet kansalaisista piti mahdollisuuksiaan vaikuttaa päätöksentekoon riittämättöminä. Myös kunta- ja järjestöpäättäjät katsoivat, että osallistuminen palveluiden kehittämiseen ja päätöksentekoon toimii heikosti. Osallisuus ja kokemus omista vaikutusmahdollisuuksista ovat tärkeitä tekijöitä terveyden taustalla. Osallisuudelle tulee luoda edellytyksiä, tulee saada tietoa itseä koskevista asioista ja olla mahdollisuus ilmaista mielipiteensä ja vaikuttaa. Päättäjät korostavat yksilön aktiivista näkökulmaa. Kuitenkin sosiaalinen pääoma ja terveyden sosiaaliset edellytykset selittävät monien kansainvälisten ja suomalaisten tutkimusten mukaan terveyseroja. Myös työkyvyn nähdään kytkeytyvän vahvasti erilaisiin psyykkisiin, sosiaalisiin, taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin tekijöihin. Käsitys työkyvystä on kehittynyt yksilökeskeisestä ryhmäkeskeiseen ja yksiulotteisesta moniulotteiseen näkemykseen. Terveyden edistämisessä tärkeimpiä asioita kuntapäättäjien mielestä olivat suora vaikuttaminen elintapoihin, lainsäädäntö ja järjestöjen toiminta. Tietoisuus terveyden ja sen edistämisen merkityksestä on laajempaa kuin aikaisemmin, silti epätietoisuutta on edelleen. Lisää terveyden lukutaitoa Osallisuus edellyttää vähintään vuorovaikutuksellista tai kriittistä terveyden lukutaitoa, jota pyritään lisäämään terveyskasvatuksen avulla. Terveyden lukutaidon avulla lisätään tietoja ja sosiaalisia taitoja sekä motivaatiota tehdä valintoja terveyttä edistävällä tavalla. Terveyden 63 lukutaidon lisääntymisen kautta ihmiset voivat osallistua, vaikuttaa ja toimia oman ja yhteisönsä terveyden parantamiseksi, motivoitua tekemään tarvittavia muutoksia elämäntyyliin ja kehittää elinolojaan. Terveyden lukutaidon perustasolla jaetaan tietoa erilaisten viestintäkanavien kautta ja ihminen on informaation vastaanottajana. Vuorovaikutuksellinen terveyden lukutaito kehittyy, kun viestintä kohdennetaan tiettyyn tarpeeseen tai tiettyyn motivaatiotasoon, esimerkiksi asiantuntijan terveyskeskustelussa, oma-apuryhmissä ja sosiaalisissa tukiryhmissä. Edellisiin tasoihin pohjautuen kehittyy laaja-alaisin ja syvällisimmin ihmisen terveystietoisuuteen perustuva kriittinen terveyden lukutaito. Kriittisen terveyden lukutaidon tasolla ihmiset kykenevät suhtautumaan kriittisesti omaan terveyteensä ja elintapoihinsa. Ihminen pystyy tekemään tietoisia muutoksia ja sitoutumaan niihin. Kriittisellä terveyden lukutaidon tasolla tapahtuu kriittistä ja reflektoivaa arvojen ja terveysvalintojen pohdintaa. Ihminen tunnistaa valintojen taustalla olevia tekijöitä ja motivoituu muutokseen. Tällä tasolla kehittyy terveydelle myönteisiä kykyjä, kuten terveyden ja elämän sisäisen hallinnantunteen parantuminen, sosiaalisen paineensiedon lisääntyminen, ongelmanratkaisu- ja päätöksentekotaitojen kehittyminen sekä minä-identiteetin vahvistuminen. Kriittinen terveyden lukutaito edellyttää asiantuntijoilta kykyä dialogiin sekä psykososiaalisen tuen ja kannustavan ilmapiirin luomiseen, jotta asiakas voi olla oman elämänsä aktiivinen, reflektoiva ja valmiita malleja kyseenalaistava asiantuntija. Lisäksi vuorovaikutukselliset menetelmät vaativat kykyä empaattiseen läsnäoloon, ristiriidan tunnistamiseen, vastustuksen myötäelämiseen ja kykyyn tukea asiakkaan pystyvyyskäsitystä. Kriittinen terveyden lukutaito edellyttää asiantuntijalta myös syvällisempää motivaatioon, muutokseen ja terveyskäyttäytymiseen vaikuttavien tekijöiden teoreettista tietoa ja kykyä soveltaa sitä käytäntöön. Terveyteen havahtuminen vaatii rohkeutta arvopohdintaan Terveysbarometri 2010 mukaan terveyden edistämisen tulevaisuuden suuntaa pidettiin hieman myönteisempänä kuin viime vuonna. Kuitenkin noin puolet kunta- ja järjestövastaajista piti tulevaisuuden kehitystä ristiriitaisena perustellen sitä kunnan taloudellisilla tekijöillä ja terveyden edistämisen monimutkaisuuteen liittyvillä seikoilla. Kunnan heikko talous on vastaajien mielestä keskeisin uhka suomalaisten terveydelle ja hyvinvoinnille. Kunta- ja järjestövastaajien mielestä yksityishenkilön arvot ja asenteet ovat merkittävin terveyden edistämiseen myötävaikuttava tai sitä estävä tekijä. Perusteluna esitettiin, että viimekädessä yksilön valinnat vaikuttavat kaikkia yhteiskunnallisia toimia enemmän hänen terveyteensä. Toisella sijalla oli terveyden edistämisen sisällyttäminen sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaan. Estävänä tekijänä nähtiin kunnan taloudellinen tilanne. Me jäämme vaille vastausta sen suhteen, mitä kuntapäättäjät tekisivät, jos heillä olisi rahaa määrättömästi. Voisiko sillä vaikuttaa heidän tärkeimpänä terveyden edistämiseen myötävaikuttavana ja estävänä pidettävään tekijään – yksilön arvoihin ja asenteisiin? Miten raha toisi muutoksen asiantuntijoiden ja kansalaisten yksilötason arvoihin ja asenteisiin terveyttä edistävämmiksi? 64 Tiedämme, että yhteisöllisyys ja osallisuus ovat terveyden kannalta oleellisia tekijöitä. Tarvitsemme sekä yksilö- että yhteisötasolla valtaistavia menetelmiä, joiden avulla voidaan lisätä kuulluksi tulemista sekä osallistua ja vaikuttaa aktiiviseen kansalaistoimintaan. Tarvitaan vertaiskokemuksia ja mahdollisuutta rooleihin kunnan terveydenedistäjinä. Hallituksen terveyden edistämisen politiikkaohjelmassa oli yhtenä haasteena terveyden edistämisen uusien työmuotojen kehittäminen. Uudet menetelmät, kuten terveyskahvilat ja terveysvalmentajat, ovat saaneet hyvän vastaanoton. Toivoisi, että enemmän syntyisi myös ihmisestä ja yhteisöstä lähtevää ja heidän ehdoillaan rakennettua terveyden edistämiseen kuuluvaa vertaistoimintaa, esimerkiksi maallikkojen kouluttamista terveysvalmentajiksi omiin vertaisryhmiinsä. Työvoimahallinnon ja kunnan toimijoiden yhteistyönä tulisi organisoida terveyden edistämistoimintaa, jolla pyritään säilyttämään työkykyä, sosiaalista tukea ja terveyden lukutaitoa. Terveyden lukutaidon lisääminen työvoimakoulutukseen olisi mitä parhainta työvoiman huoltoa ja työmarkkina-aseman säilyttämiseen tähtäävää palvelua. Ihmisillä tulisi olla mahdollisuus, jopa velvollisuus huolehtia omasta työkunnostaan myös työttömänä ollessaan. Yhteiskunnalliset olosuhteet ja arvovalinnat vaikuttavat aina terveyden edellytyksiin. Mutta onko ihmisillä oikeat olosuhteet terveysvalintojen tekemiseksi, kuten hyvät pyörätiet, turvalliset asuinalueet, ravintorikas ja maittava kouluruoka, riittävä toimeentulo, kotiapu tarvittaessa, viihtyisästi suunnitellut rappukäytävät, joissa on matalat askelmat, vettä saatavilla janojuomaksi yleisissä tiloissa, alhaiset tai maksuttomat liikuntapalvelut, riittävästi koululaisille kerhotoimintaa iltapäivisin, elämiseen riittävä palkkataso ja yhdyskuntasuunnittelu, joka ei kannusta suuriin kauppakeskittymiin. Terveyden edistämisen taustalla ei ole pelkästään yksilön arvot ja asenteet, vaan myös mahdollisuudet tehdä terveysvalintoja arjessa. Elämäntavat ja terveystottumukset syntyvät yhteisössä Viime vuosina on ajoittain keskusteltu niin sanotuista itse aiheutetuista sairauksista. Voiko ihminen todellisuudessa tehdä aina terveyden kannalta suotuisia valintoja? Onko itse aiheutettua sairautta? Onko itse aikaan saatua terveyttä? Ihmisen käyttäytyminen on aina ympäristön ja ihmisen vuorovaikutuksessa, lajikehityksen ja oman yksilökehityksen kautta kehittynyttä. Tämänpäiväiset terveysvalintamme kietoutuvat verkostoon, jossa on mukana lapsuudesta alkaen opitut mallit, liikkeet, hajut, maut sekä käyttäytymisestä seuranneet palkkiot ja rangaistukset. Ihminen on vapaa valitsemaan vain siinä määrin kuin on tietoinen eri vaihtoehdoista eteen tulevien valintojen kohdalla. Kodin toimintamallit periytyvät usein pitkälti aikuisuuteen kyseenalaistamattomina, joskus jopa yli sukupolvien. Näin on myös terveyskäyttäytymisen kohdalla. Vauvasta alkaen liitämme jo hyvin varhaisiin merkittäviin kokemuksiimme koko kodin aistiympäristön, josta luomme elämää ylläpitävän ja turvallisuutta luovan koodiston. Terveyteen havahtuminen ja käyttäytymistottumusten kyseenalaistaminen on mahdollista ja tarpeen kaikissa elämänkaaren vaiheissa. Tähän tarvitaan kriittistä terveyden lukutaitoa. Lapsuus ja nuoruus ovat merkittäviä ajanjaksoja myöhemmän terveyden ja etenkin terveyserojen syntymisen kannalta, sillä silloin opitaan tavat hoitaa itseään ja terveyttään. 65 Kroonisten sairauksien osalta vaaratekijöiden kasautuminen saattaa alkaa jo varhain. Siksi terveyden edistämisessä on oltava mukana vahvasti yhteisö- ja perhekeskeisyys. Vaikka koulu- ja kouluterveydenhuolto toisivat esiin elintapoihin tarvittavat muutokset, niin lapsi ei voi valita perheessä pehmeitä rasvoja eikä hillittyä sokerinkäyttöä, ellei se toteudu vanhempien ostopäätöksissä ja kuulu perheen toimintamalleihin. Lasten ja nuorten terveyden edistämisessä huomiota tulisi kiinnittää aina perheen yhteisiin toimintatapoihin, kunnes yläasteella tulevat mukaan kaveripiirin vaikutukset. Sen jälkeen terveystottumusten ylläpitämiseen tarvitaan paljon kodin, koulun ja kouluterveydenhuollon tukea, jotta hyvät mallit jatkuisivat ryhmäpaineesta huolimatta. Terveyden lukutaidon kehittymisen myötä tapahtuu arvojen selkeytymistä, motivaation vahvistumista, ongelmanratkaisu- ja päätöksentekotaitojen harjaantumista, sosiaalisen paineen hallintakeinojen kehittymistä sekä elämänhallinnan vahvistumista. Myrskyä ja tyventä elämän virrassa Kun ajattelemme viimeisten viiden vuosikymmenen aikaista näkemystä terveyden ja terveyden edistämisen muuttumisesta/kehittymisestä, ja samanaikaisesti tiedämme, että tämän päivän terveyspäätökset näkyvät vasta monien vuosikymmenten jälkeen, niin mistä me tiedämme mitä terveyttä ja elämänlaatua edistämme, millaiset elämänlaatuun liittyvät asiat ovat tärkeitä vuonna 2050? Mikä silloin on normaalia tai hyvää elämänlaatua? Olisiko terveyden edistämistutkimukseen ja käytäntöön saatava osaamista ja voimavaroja lisää? Elintavat ovat terveyden sosiologian kiinnostuksen kohteena, ja siksi terveyden sosiologian ja terveyden tulevaisuustutkimuksen syvällisempää ja laajempaa poikkitieteellistä opetusta tulisi lisätä eri tutkintoihin. Koettu hyvä terveys on varmasti tulevaisuudessakin yksi elämänlaadun edellytys. Salutogeeninen viitekehys tuo yhteen terveyden ja elämänlaadun monimuotoisuuden ja kiinnittää terveyden ennen kaikkea – ei sairauteen vaan elämään liittyväksi asiaksi. Kriittisen terveydenlukutaidon saavutettuaan ihminen pystyy pohtimaan omia ratkaisujaan, elämäänsä ja saavutuksiaan. Tällöin ihminen tunnistaa oman elämänsä laatuun kuuluvat asiat ja toimii niihin sitoutuen. ”Onnea antavat hyvät ystävät ja se, etten haudo pitkään menneitä tai murehdi tulevia. Olen sairastanut kaksi eri syöpää, sydänkohtauksen, verenmyrkytyksen ja suolitukkeuman, mutta olen hyvä paranemaan. Keskikoulun kävin 50-vuotiaana. Opin kieliä siinä sivussa ja lisää Amerikan matkalla. Lähtisin nytkin reissuun, mutta jalka on ollut vähän kipeänä.” Näin kertoi elämästään pari vuotta sitten Viva! -lehdessä (10/2008) 100-vuotias oululainen nainen. Tämä on esimerkki terveyden edellytyksistä ja terveyden dynaamisuudesta elämänkaaren eri vaiheissa. Kertoja ei ole säästynyt elämässään raskailta menetyksiltä, mutta ne eivät ole olleet esteenä sille, että hän yhä satavuotiaana on aktiivinen harrastaja, elää itsenäistä elämää ja hoitaa oman taloutensa. Unohtamatta vanhemmilta saatua geeniperintöä, on terveyden edellytyksistä sosiaalisuus noussut yhdeksi keskeiseksi tekijäksi hänelläkin. Työ on auttanut häntä elämän vaikeuksien yli. Kertojalla on todennäköisesti vahva koherenssintunne. Hän kokee elämänsä merkitykselliseksi, eteen tulevat asiat hallittaviksi ja ottaa vaikeu66 det haasteina vastaan. Eläminen tässä hetkessä aktiivisesti osoittaa kykyä ottaa terveysvoimavaroja käyttöön jatkuvasti yhä uudelleen ja uudelleen. Marja Leena Kukkurainen Marja Leena Kukkurainen on sairaanhoitaja ja terveystieteiden tohtori. Hän on työskennellyt pitkään johtavana ylihoitajana, erikoissuunnittelijana ja tutkijana Reumasäätiön sairaalassa ennen sen sulkemista kevääseen 2010 asti. Kukkurainen on toiminut myös Suomen Reumahoitajayhdistys ry:n puheenjohtajana yhdistyksen perustamisesta, vuodesta 2002. Hänen kiinnostuksensa kohdistuu reumahoitajan työn ja osaamisen kansainväliseen ja kansalliseen kehittämiseen. Hänen tutkimustyönsä suuntautuu potilasohjaukseen, työnhallintaan sekä fibromyalgiaa sairastavien elämänlaatuun ja terveyden edellytyksiin. Kirjallisuutta Antonovsky A. Health, Stress and Coping. San Francisco: Jossey-Bass; 1979. Antonovsky A. Unravelling the Mystery of Health. How people manage stress and stay well. San Francisco: Jossey-Bass; 1987. Eriksson M. Unravelling the mystery of salutogenesis. The evidence base of the salutogenic research as measured by Antonovsky´s Sense of Coherence Scale. Folkhälsan Research Centre. Health promotion research programme. Research Report 2007:1. Lindström B, Eriksson M. Salutogeeninen lähestymistapa terveyteen - teoria terveyden resursseista. Teoksessa: Pietilä A-M (toim.). Terveyden edistäminen. Teorioista toimintaan. Porvoo: WSOY; 2010. p. 32–52. Parviainen H, Hakulinen H, Koskinen-Ollonqvist P, Forsman O, Huhta H & Ruohonen A. Terveyden edistämisen barometri 2010. Ajankohtaiskatsaus järjestöjen ja kuntien terveyden edistämiseen. Terveyden edistämisen keskuksen julkaisuja 3/2010. WHO. Ottawa charter for health promotion: An International Conference on Health Promotion, to move towards a new public health, November 17-21. Geneva: World Health Organization; 1986. Åkesson K & Woolf A D. How to develop strategies for improving musculoskeletal health. Best Practice & Research Clinical Rheumatology 2007, 21 (1), 5-25. www.salutogenesis.fi 67 68 Tule-vaivat ja mielenterveys Kansainvälinen tules-vuosikymmen 2000–2010 on tullut ansiokkaaseen päätökseensä. Tules-tutkijalle vuosikymmen on ollut todellisten läpimurtojen aikaa. Selkäkivun syytä ei vieläkään tiedetä, eikä sitä osata tehokkaasti hoitaa, mutta siitä huolimatta tules-tietämys on mennyt jättiaskelin eteenpäin. Kipu on mitattavissa Yksi tärkeimmistä kehitystä eteenpäin vieneistä tekijöistä on ollut se, että kipua pystytään nyt mittaamaan objektiivisesti. Tähän tarkoitukseen on kehitetty toiminnallisia magneettija tomografiakuvausmenetelmiä, kuten fMRI ja PET, joiden avulla kipu voidaan kuvantaa suoraan aivokuorelta. Kun koemme kipua, useat toisiinsa kytketyt aivoalueet aktivoituvat. Nämä alueet osataan nykyään tunnistaa ja mitata millimetrin tarkkuudella. Useat terveillä koehenkilöillä tehdyt kokeelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että aivokuoren kipua aistivien alueiden aktiivisuuden ja itseraportoidun kivun voimakkuuden välillä on voimakas korrelaatio. Mitä laajempi alue on aktivoitunut, sitä voimakkaampana kipu koetaan. Kivun kuvantamismenetelmät ovat vasta tutkimuskäytössä, mutta ne tuonevat tulevaisuudessa helpotusta myös pitkäaikaisesta kivusta kärsivien uskottavuusongelmaan: se kipu, mitä ihmiset kertovat kokevansa, on aidosti koettua ja aivokuorelta mitattavissa olevaa hermosoluverkkojen aktiivisuuden muutosta. Kipu on korvien välissä – meillä jokaisella – koska kipukokemus on aivokuoren tuotosta. Näkymät aivoihin ovat avartaneet huomattavasti ymmärrystämme kivun luonteesta ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Biopsykososiaalinen kipu Nykyään tiedetään, että äkillistä selkäkipua tai polvinivelrikkoa ei voida kattavasti määritellä pelkästään patofysiologisin määrein, vaan niissä on aina mukana psykologisia, sosiaalisia ja kulttuuriin sidottuja tekijöitä. Koetut tule-oireet ja röntgenlöydökset tai oma ja asiantuntijalääkärin arvio toiminta- ja työkyvystä vastaavatkin siksi toisiaan usein varsin huonosti. Kipu on jokaisen oma tunnekokemus, jota yritetään tulkita aiempien kokemusten ja muistiin säilöttyjen tietojen avulla, esimerkiksi “onko oire huolestuttava” tai “tarvitseeko siitä välittää”. Tulkinnan jälkeen kokemukselle annetaan merkitys, kuten “kipu heikentää elämäniloani” tai “kipu lisää huoliani”. Tämän prosessin seurauksena käyttäytymisemme muuttuu. Kaikkiin näihin vaiheisiin vaikuttaa valtava määrä erilaisia tekijöitä. Menneenä vuosikymmenenä ollaankin havahduttanut biolääketieteellisten ja -mekaanisten ajattelumallien kapeaalaisuuteen. Tilalle tullut biopsykososiaalinen malli on tarjonnut laajemman viitekehyksen kivun tutkimukseen ja hoitoon. Biopsykososiaalinen näkemys ei saa rajoittua vain krooni69 seen epäspesifiin kipuoireiluun, vaan se pätee myös nilkan nyrjähdyksestä johtuvassa akuutissa kivussa. Samanlainen vammamekanismi kun johtaa kahdella ihmisellä kahteen erilaiseen kipukokemukseen sekä toiminta- ja työkyvyttömyyteen. Tules ja työ Kolmas tekijä, joka on Tules-vuosikymmenen aikana saanut ansaitsemaansa huomiota, on tule-oireiden parantunut ennuste työkyvyn kannalta: pitkään vaivaavan selkäkivun ei enää tarvitse väistämättä johtaa ennenaikaiseen syrjäytymiseen työelämästä. Monet tules-vaivat, erityisesti epäspesifi selkäkipu, ovat osoittautuneet kiusallisiksi, mutta hyväennusteisiksi oireiksi, joiden kanssa voi usein jatkaa työssä ilman lisävammojen riskiä. Työssäjatkaminen selkäkivusta huolimatta tai varhaisempi työhönpaluu sairauspoissaolon jälkeen on nykykäsityksen mukaan jopa tules-terveyttä edistävää. Pitkillä sairauspoissaoloilla on nimittäin huono ennuste: yhden vuoden yhtäjaksoisen työstä poissaolon jälkeen selkäkipuisista vain harva, alle 10 prosenttia, pystyy enää palaamaan työelämään. Varhaisten eläkkeiden aiheuttamat kustannukset ovat hätkähdyttäneet myös työnantajat toimimaan osatyökykyisten työntekijöiden työssäpitämiseksi. Työkykymanagerit ja työhönpaluuvalmentajat ovat ilmestyneet ainakin suurimpiin yrityksiin ihan viime vuosina. Työpaikoilla onkin paljon tekemistä, jotta saisimme tule-vaivoista kärsivät työntekijät pärjäämään työssään nykyistä paremmin. Täydellisen työkyvyn vaatimuksista on syytä joustaa ja työpaikat tehdä miellyttävämmiksi, jotta työnteko tule-oireisenakin olisi mahdollista ja mielekästä. Sairauspoissaoloon turvautuvat herkemmin ne selkäkipuiset, joiden työpaikalla on huono ilmapiiri ja jotka kokevat esimiehen ja työkavereiden tuen puutteelliseksi. Myös omat negatiiviset odotukset toipumisesta ajavat herkemmin poissaoloon. Fyysisellä työympäristöllä on yllättävän vähäinen merkitys. Kipu tuntuu Tule-vaivoissa yksilölliset psykologiset ja työympäristön psykososiaaliset tekijät ohjaavat käyttäytymistämme, koska tunteilla on kivussa ja säryssä merkittävä rooli. Jo akuuttikin kipukokemus on aina tunnepitoinen, mutta erityisesti pitkittyneessä tai toistuvassa kivussa tunteiden merkitys voimistuu. Outous, huoli, pelko, ahdistus, alakulo ja toivottomuus ovat kivun aiheuttamia tunteita. Tunnetilamme juuri ennen kivuliasta kokemusta voi myös toimia kivun voimakkuutta ja erityisesti sen epämiellyttävyyttä voimistavana tekijänä. Tunnetila voi myös vaimentaa kipua. Jokainen tietää, miten aamulla kiireessä ja ärtyneenä pikkuvarpaan kolauttaminen tuolin reunaan saa ärräpäät lentämään. Iloisella mielellä ollessamme vastaava kolahdus jäisi vähemmälle huomiolle, ehkä emme juuri edes huomaisi koko asiaa. Kokeellisissa tutkimuksissa on osoitettu, että terveiden koehenkilöiden mielialaa kohottamalla saadaan tutkittavien kipukynnys nousemaan, aivokuoren aktivaatio kipualueilla vähenemään ja kokeessa aiheutettu kipu tuntumaan vähemmän epämiellyttävältä. Mielialan latistaminen taas johtaa päinvastaisiin reaktioihin. Latistunut tai latistettu mieliala voi johtaa pidempään kestäessään masennukseen, joka entisestään alentaa kipukynnystä: kehosta tulevat ärsykkeet ja signaalit, joita ei välttämättä muuten aistittaisi kipuna, vaan ehkä lievänä epämukavuutena, saavat nyt tavallista enemmän huomiota, 70 ja ne saatetaan tulkita kivuksi. Tunteet itsessään voivat myös laukaista kivun kaltaisen kokemuksen ilman mitään ulkoista fyysistä kipuärsykettä. Kun rakastettumme pettää meitä tai kun menetämme läheisen ihmisen, koemme ahdistusta ja tuskaa, kivunkaltaisia tuntemuksia. Sydänsurua kuvaava englannin sana 'heartache' on itse asiassa sydämen 'kipua'. Puhutaankin emotionaalisesta kivusta, joka myös aktivoi aivokuoren kipualueita. Tunteiden laukaiseman kivun seuraamukset mielenterveyden kannalta voivat olla jopa vakavammat kuin fyysisestä syystä johtuvan kivun. Suruun kiinnijäänyt ihminen herkistyy myös fyysiselle kivulle. Kipu ja mieli Tuki- ja liikuntaelinten kivut ja mielenterveyden ongelmat vaivaavat usein yhtä aikaa. Ahdistuneisuushäiriö on diagnosoitavissa kaksi kertaa todennäköisemmin pitkäaikaista kipua potevilla kuin muulla väestöllä. Somatisaatiohäiriössä aletaan jo nuorella iällä kokea monia erilaisia ruumiillisia oireita, kuten palan tunnetta kurkussa, tai heikkouden tai painon tunnetta raajoissa, jotka eivät selity millään fyysisellä sairaudella. Tässä häiriössä erilaisilla kipuoireilla – muillakin kuin tule-oireilla – on merkittävä rooli. Myös masennus on kivun tavallinen seuralainen. Kipuklinikoiden potilaista yli puolella, joidenkin tutkimusten mukaan jopa 80 prosentilla on todettavissa selvä masennus. Perusterveydenhuoltoon hakeutuneista kipuilijoista joka neljäs on masentunut. Hyvin moni masentunut etsii lääkäristä apua vain fyysiseen vaivaan. Arvioiden mukaan jopa kolme neljästä masentuneesta hakeutuu lääkäriin pelkästään fyysisten tuntemusten takia. Kipuunsa tarkkaa selitystä ja tehokasta hoitoa hakemaan tulleet eivät osaa –eivätkä välttämättä halua – yhdistää taustalla piilevää masennusta kipuoireeseen. Kipuoire saattaa siis maskeerata, peittää depression, joka siten jää tunnistamatta, diagnosoimatta ja hoitamatta. Silloin myös taustalla ollut depressio pitkittyy, hoidon alku viivästyy ja kroonistumisen, työkyvyttömyyden ja työelämästä syrjäytymisen riski kasvaa. Meillä Suomessa, laajojen väestötutkimusten luvatussa maassa, on tule-oireiden ja -sairauksien esiintyvyydestä poikkeuksellisen kattavaa ja luotettavaa tietoa useiden vuosikymmenien ajalta. Tiedämme kuitenkin varsin vähän siitä, miten usein kipuoireisella työssäkäyvällä suomalaisella on myös univaikeuksia, ahdistuneisuutta tai masentuneisuutta, tai miten usein sairauspoissaoloon tai työkyvyttömyyseläkkeeseen on johtanut sekä tules-ongelma että mielenterveydelliset syyt. Muutamia tutkimuksia on tehty mm. Hollannissa, joiden mukaan pitkittynyt selkävaiva yhdessä masentuneisuuden tai ahdistuneisuuden kanssa aiheuttaa huomattavasti enemmän sairauspoissaolopäiviä verrattuna pelkän selkävaivan aiheuttamiin poissaolopäiviin. Lisäys on vuoden aikana useita kymmeniä päiviä. Selkävaivan ja masennuksen vaikutusten yhteissumma ei siis olekaan 2 (1+1=2), vaan se on 3 tai 4 tai jotain vielä enemmän. Kivusta ja masennuksesta aiheutunut kärsimys ei heijastu vain sairauspoissaoloihin tai eläkkeisiin. Muutkin mittarit, kuten elämänlaatu, koettu terveydentila verrattuna omanikäisiin, toimintakyky, lääkärissäkäyntien määrä tai muiden terveydenhuoltopalveluiden käyttö näyttävät huonompia lukuja niille, joilla tule-oireet ja mielialahäiriö esiintyvät yhtä aikaa. He ovat myös tyytymättömämpiä terveydenhuollon palveluihin ja saamaansa hoitoon. Tyytymättömyys voi johtua juuri siitä, että vain fyysistä kipua vastaanotolla valittavalta ei ole osattu tarpeeksi ajoissa kysyä kipuun liittyviä huolia, pelkoja tai odotuksia tai nukkumiseen 71 liittyviä asioita, eikä ole havaittu ahdistuneisuutta tai masentuneisuutta. Silloin kivunhoito itsessään voi olla tehotonta, koska tärkeä osuus kivusta – tunteet – jäävät hoitamatta. Potilaan saapuminen uudelleen vastaanotolle saman vaivan takia, tällä kertaa tyytymättömänä, laskee kynnystä kirjoittaa lähete jatkotutkimuksiin, kuvauksiin, erikoislääkäreille ja leikkausharkintaan. Oireileva, joka voisi hoitua perusterveydenhuollossa empaattisesti, mutta tehokkaasti kunhan vaivan taustalla olevat tekijät kartoitettaisiin huolella, imaistaankin erikoissairaanhoidon pitkään putkeen. Putken toinen pää ei välttämättä sylje ulos sen terveempää asiakasta. Työkyky on kyllä voinut mennä kuukausien lähetejonoissa. On syytä korostaa, että kaikki tule-oireista kärsivät ihmiset eivät ole masentuneita, eikä kaikilla ole mielialaongelmia, eivätkä kaikki masentuneet kärsi kipuoireista tavanomaista enemmän. Mutta on oleellista tiedostaa, ottaa se mahdollisuus huomioon, että kipu ja matala mieliala voivat olla riippuvuussuhteessa toisiinsa. Masennus ei ole vain kivun seuraus, vaan mielenterveyshäiriöt voivat yhtä hyvin edeltää kipujen ilmaantumista, olla kivun itsenäinen riskitekijä. Sen todistaminen, kumpi oli ensin, kipu vai masennus, ei kuitenkaan ole niin tärkeää. Tärkeämpää on, että molemmat tunnistetaan ja molempia hoidetaan, kun siihen on tarvetta. Hoito ei missään nimessä voi olla pelkkää lääkehoitoa, mutta silläkin on sijansa. Biologinen yhteys kivun ja masennuksen välillä kun on viime aikojen tutkimuksissa vain vahvistunut: kipukokemukseen tiedetään osallistuvan samat hermovälittäjäaineet, kuten dopamiini ja serotoniini, jotka osallistuvat myös mielialan säätelyyn. Nämä aineet ovat tärkeässä roolissa myös unihäiriöissä. Aivojen monimutkaisten kytkösten ja aivosolujen välillä tapahtuvan kommunikaation selvittäminen auttaa ymmärtämään, miksi henkisesti stressaava työ, kodin ja työelämän yhteensovittamiseen liittyvät ongelmat tai vaikka parisuhteen riitaisa tilanne voi ilmetä moninaisena fyysisenä oireiluna, jonka yleisin ilmentymä on kipu. Interventioiden haasteet Työterveyslaitoksessa toimivaa tutkijaa tietysti kiinnostaa, mitä voidaan tehdä työpaikoilla, jotta tule-vaivat ja mielenterveyden häiriöt saataisiin vähenemään Suomessa ja työntekijät voimaan paremmin? Näiden vaivojen ehkäisy erikseen, toisistaan riippumatta, ei ole ollut menestyksekästä. Kummatkaan vaivat eivät ole Suomessa vähentyneet viime vuosikymmeninä – ehkä jopa päinvastoin. Tule-vaivojen ehkäisy työpaikoilla on Suomessa ollut pääasiassa puhdasta ergonomiaa ja biomekaniikkaa: fyysistä työympäristöä on korjailtu, työtasoja säädelty ja työntekijöitä jumppautettu. Mielenterveyshäiriöitä on pyritty ehkäisemään yksilöön kohdistuvilla toimenpiteillä: on tuettu elämänhallintaa, lisätty coping-taitoja tai opetettu rentoutusharjoituksia. Työpaikkaan, työn organisointiin tai työyhteisöön vaikuttavia toimenpiteitä on tehty huomattavasti vähemmän, ja jos työpaikalla on jotain tehty, ne ovat pääasiassa olleet työntekijöiden stressinhallinnan lisäämiseen tähtääviä toimenpiteitä. Stressitason määrittäminen on myös koettu riittävän työntekijöiden henkisen hyvinvoinnin mittariksi. Koska tule-kipu ja mielenterveysongelmat ovat niin päällekkäisiä, niillä on todennäköisesti myös yhteisiä riskitekijöitä, jotka pitäisi ensitilassa tunnistaa. Joihinkin riskitekijöihin, kuten koulutukseen tai perimään, on vaikea tai jopa mahdoton vaikuttaa, ainakaan suhteellisen 72 nopealla aikataululla. Mutta riskitekijöiden joukossa on varmasti tekijöitä, joihin kohdistetuilla toimenpiteillä voitaisiin ehkäistä näitä suurimpia kansanterveysongelmia yhdessä. Sosiaali- ja terveysministeriö järjesti keväällä 2010 ansiokkaan Tules ja psyyke -nimisen seminaarin, jossa sain kunnian olla puhumassa aiheesta. Esitystä varten analysoin Terveys 2000 -tutkimusta, laajaa suomalaista väestöaineistoa, ja hätkähdin: työhön ja elämäntapoihin liittyvistä tekijöistä voimakkaimmiksi riskitekijöiksi sille, että työntekijällä oli selkäkipua ja masentuneisuutta, nousivat työpaikan huono ilmapiiri ja työpaikkakiusaaminen. Erityisen huolestuttavaa on se, että niihin liittyvät riskit olivat moninkertaisia. Kenellekään ei taida tulla yllätyksenä, että työpaikkojen ilmapiiriongelmat ja erityisesti työpaikkakiusaaminen ovat Suomessa yleisiä. Työkavereiden kiusaamisessa olemme jopa Euroopan 'huippuja' – kiusaaminen on meillä neljä kertaa yleisempää kuin esimerkiksi Ruotsissa. Lienee itsestään selvää myös se, että huono työilmapiiri ja kiusaaminen syövät työntekijöiden henkistä hyvinvointia rotan lailla. Uupumuksen ja masennuksen kohtaaminen onkin työterveyshuoltojen arkea. Mutta millä mekanismeilla huono työilmapiiri saa aikaan konkreettista kipua? Tulehtuneen ilmapiirin luoma henkinen kuormitus aiheuttaa aineenvaihdunnallisia, hormonaalisia ja tulehduksellisia muutoksia, joiden tiedetään muun muassa hidastavat kudosvaurion paranemista ja herkistävän kivulle. Lisäksi uudet tutkimukset ovat osoittaneet, että sosiaalinen syrjintä aktivoi aivoissa samoja kipualueita kuin fyysinen kipu. Tällaisen ”sosiaalisen kivun” vaikutukset toiminta- ja työkykyyn voivat olla jopa fyysistä kipua merkittävämmät. Työilmapiiri Mielestäni työnantajien kannattaisi priorisoida hyvän työilmapiirin luominen ja sen ylläpitäminen yhtä korkealle ja yhtä merkittävin investoinnein, mitä ne investoivat ergonomiaan tai työpaikkaliikuntaan. Hyvän työilmapiirin tiedetään lisäävän työhyvinvointia ja tuottavuutta sekä vähentävän sairauspoissaoloja. Työnantaja ei tosin yksin voi tehdä juuri mitään, elleivät myös työntekijät ota vastuuta omasta ja työkaverin hyvinvoinnista. Työntekijät voivat yhdessä kehittää työpaikan ilmapiiriä sellaiseksi, että töissä olisi jokaisen mukava olla. Avoimuus, oikeudenmukaisuus, ystävällisyys, hilpeys – siinä joitain avainsanoja terveyttä edistävän työpaikan luomiseksi. Jokainen meistä kokee joskus selkäkipua ja henkistä matalapainetta. Erityisesti silloin tarvitsemme tueksemme ymmärtäväistä työyhteisöä ja joustavaa työnantaja. Siksi työstä saatavan terveyden ja hyvinvoinnin luominen ja ylläpitäminen on yhteinen asiamme. Helena Miranda Helena Miranda on lääkäri-epidemiologi, joka toimii Työterveyslaitoksen Terveys ja Työkykyosaamiskeskuksessa erikoistutkijana. Mirandan tutkimustyön kiinnostuksen kohteita ovat mm. tuki- ja liikuntaelinvaivojen työhön liittyvät fyysiset ja psykososiaaliset riskitekijät sekä tekijät, jotka vaikuttavat tule-oireisen pärjäämiseen työssä. 73 Kirjallisuutta Bair MJ, Kroenke K, Sutherland JM, McCoy KD, Harris H, McHorney CA. Effects of depression and pain severity on satisfaction in medical outpatients: analysis of the Medical Outcomes Study. J Rehabil Res Dev 2007;44:143-52. Buist-Bouwman MA, de Graaf R, Vollebergh WA, Ormel J. Comorbidity of physical and mental disorders and the effect on work-loss days. Acta Psychiatr Scand 2005;111: 436-43. Eisenberger NI, Lieberman MD, Williams KD. Does rejection hurt? An FMRI study of social exclusion. Science 2003;302:290–2. Forss N. Onko kipu korvien välissä? Kipuviesti 2006;2:13-16. Granström V. Kipu ja mieli. Edita Publishing Oy. 2010. Main C, Sullivan M, Watson P. Pain Management: Practical applications of the biopsychosocial approach in clinical and occupational settings. Oxford: Elsevier Health Sciences. 2007. Wiech K, Tracey I. The influence of negative emotions on pain: behavioral effects and neural mechanisms. Neuroimage 2009;47:987-94 Sosiaali- ja terveysministeriö: Kuormittavuuden hallinta työssä – tuki- ja liikuntaelinsairaudet ja psyyke http://www.stm.fi/seminaarit/tyonkuormittavuus European Foundation for the Improvement of Living and Working Conditions 2007 http://www. eurofound.europa.eu/ 74 Tavoitteellisella elintapaohjauksella tule-terveyden edistämiseen Terveydenhuollossa on viime vuosina ymmärretty yhä enenevässä määrin elintapojen merkitys sairauksien ennaltaehkäisyssä ja hoidossa. Vielä vuonna 1995 ainoastaan puolet hoitajista ja vain joka viides lääkäri piti elintapamuutoksiin ohjausta erittäin tärkeänä, mutta 2000-luvulle tultaessa valtaosa lääkäreistä ja lähes kaikki hoitajat pitivät sitä keskeisenä tehtävänään. Suurin selittäjä elintapahoidon aseman vahvistumiselle on ollut ”lihavuusepidemia”, ja sitä seurannut tyypin 2 diabeteksen yleistyminen sekä näiden ongelmien torjumiseksi aloitetut kansalliset ohjelmat. Elintavoilla on kuitenkin merkityksensä myös tuki- ja liikuntaelinten terveyden ylläpitämisessä samoin kuin jo syntyneiden vaivojen hoidossa. Vaikka elintapaohjausta pidetään terveydenhuollossa tärkeänä, lienee toimintatavoissa korjaamisen varaa, kun tutkimuksissamme ainoastaan puolet lääkäreistä ja hoitajista kokee omaavansa riittävät kyvyt potilaiden onnistuneeseen ohjaukseen elintapamuutoksissa. Suurimpana esteenä ammattilaiset näkevät potilaan muutoshaluttomuuden. Keräämässämme terveydenhoitajien haastatteluaineistossa potilaan muutosmotivaatiota kuvataan symbolisesti napiksi, jonka ammattilainen toivoo löytävänsä. Kunpa voisi yhdellä painalluksella taianomaisesti synnyttää motivaation! Uskotaan ehkä, että joillakin ammattilaisilla on myötäsyntyisesti kyky napin löytämiseen, kun taas toisilla menee heikommin – he joko turhautuvat tuloksettomaan yrittämiseen tai pidättäytyvät ohjauksesta kokonaan. Väitän, että motivaatiota voi synnyttää systemaattisilla vuorovaikutukseen ja ohjauksen rakenteeseen liittyvillä toimintatavoilla. Motivaation ABC on TTT + T Motivaation syntymisen kannalta kolme tekijää on avainasemassa: tieto, tunne ja taito (TTT). Tiedon antajan luotettavuus ja asiantuntevuus ovat perusedellytyksiä tiedon jakamisen onnistumiselle. Tietoa ei myöskään saa tulla liikaa, sillä ihminen kykenee käsittelemään vain rajallisen määrän asioita kerrallaan. Lisäksi tiedon tulisi olla ymmärrettävää ja soveltua vastaanottajan tilanteeseen. Tiedon antajan ominaisuuksien suhteen terveydenhuollossa ei ole ongelmaa – liitetäänhän suomalaiseen terveydenhuollon ammattilaiseen juuri sellaisia määreitä kuin asiantuntevuus, asiallisuus ja luotettavuus. Sen sijaan sopivan tietomäärän arvioiminen ja tiedon sovittaminen asiakkaan tilanteeseen, tarpeisiin ja kykyyn ottaa tietoa vastaan on vaikeampaa. Vaikka tiedon merkitys muutoksen aikaansaamisessa ymmärretään rajalliseksi, ohjaus keskittyy useimmiten kuitenkin tiedon antamisen ympärille. Haluttaisiin antaa ”uutta tietoa”, jolla potilaan ongelma tulisi ratkaistua. Käytännössä tällaista tietoa ei kuitenkaan ole. Useimmilla potilailla on paljon tietoa jo vastaanotolle tullessaan. Ammattilaiset kokevatkin, ettei potilailta puutu tietoa vaan muutoshalukkuutta. Toki muutoshaluttomuus voi liittyä edellä kuvattuihin tiedon jakamisen ja vastaanottamisen ongelmiin. Useimmiten potilaat kuitenkin tietävät, miksi pitäisi tehdä muutoksia. Heille on neuvottu, mitä pitäisi tehdä, ja kuitenkaan he eivät tee niin. Silloin muutoshaluttomuus liittyy nimenomaan haluttomuuteen – 75 eli tunteeseen siitä, että muutos ei kannata, siitä ei ole hyötyä eikä se tuota hyvinvointia, iloa ja nautintoa, vaan päinvastoin voi johtaa ikäviin rajoituksiin, arkipäivää hankaloittaviin kompromisseihin, luopumiseen ja heikompaan elämänlaatuun. Ammattilaisen kyky kuunnella ja sietää muutoshaluttomuuden syitä ja niihin liittyviä negatiivisia tunteita ja asenteita on usein heikko, varsinkin kun ammattilainen itse näkee muutoksen tuomat hyödyt haittoja selvemmin. Kun negatiivisia asioita ei käsitellä, niiden takana oleviin hyötyihin on vaikea päästä käsiksi. Pahimmassa tapauksessa ammattilaisen pyrkimys tuoda esiin hyötyjä johtaa inttäviin maanitteluyrityksiin tai kilpistyy kokonaan haluttomuuden muuriin. Elämäntapamuutoksen soisi olevan helppo juttu, joka tapahtuu oikean naksahduksen jälkeen kuin itsestään. Valitettavasti näin ei useinkaan ole: elämäntapojen muuttaminen ja rutiiniksi tekeminen vaatii työtä. Useimmilla elämäntapamuutosta yrittävillä ihmisillä on jo aiempia, epäonnistuneita muutosyrityksiä takanaan. Epäonnistumisten tulkinnalla on suuri vaikutus halukkuuteen lähteä uusiin yrityksiin. Usko omaan kykyyn onnistua muutoksessa eli niin sanottu pystyvyyden tunne heikkenee jokaisen epäonnistuneen yrityksen myötä. Mitä heikompi pystyvyys, sitä vähemmän ihminen jaksaa yrittää ja sitä helpommin hän luovuttaa kohdatessaan vaikeuksia. Kun muutos ei onnistu, onko kyseessä heikko luonne, jolle ei mitään mahda? Vai onko pikemminkin niin, että ihmisellä ei ole ollut riittäviä keinoja käytettävissään? Kuinka usein ohjaustilanteessa ymmärretään, että potilas tarvitsee muutostyöhön erilaisia taitoja, joita voidaan systemaattisesti kartoittaa, opettaa ja harjoitella? Harjoitus ei pelkästään tee mestaria, vaan se myös vahvistaa pystyvyyttä, joka puolestaan lisää onnistumisen mahdollisuuksia seuraavissakin yrityksissä. Taidot muutoksen toteutuksessa ja pystyvyyden tunteen systemaattinen vahvistaminen jäävät ohjauksessa helposti lapsipuolen asemaan. Mikäli voimavaroja ei pyritä suunnitelmallisesti vahvistamaan, johtaa esteiden ja vaikeuksien esiin nostaminen helposti vain pystyvyyden tunteen heikkenemiseen. On hyvä muistaa, että moni ihminen vastustaa muutosta luonnostaan. Paitsi että muutokseen voi liittyä uhkia, kielteisiä asioita, sen tekeminen vie voimia. On helpompi toimia niin kuin on toiminut ennenkin, ”selkäytimellä” tai automaattiohjauksella. Tapa on motivaation neljäs T – monia asioita teemme tavan vuoksi ja paras ihmisen toiminnan ennustaja onkin aikaisempi toiminta. Ohjauksessakin kannattaa siis tarkastella ensin aikaisempaa käyttäytymistä sen sijaan, että suuntaisi heti katseen eteenpäin. Tavoitteellinen toimintatapa ja sitä tukevat vuorovaikutuksen keinot pureutuvat näihin motivaation neljään T:hen: tietoon, tunteeseen, taitoihin ja tapoihin. Ohjauksen rakenne – tavoitteellinen toimintatapa Tavoitteellinen toimintatapa auttaa varmistamaan, että elintapaohjaus vie muutosta eteenpäin. Toimintatavan noudattaminen on helppoa, kun mieltää, että ohjauksella voi olla systemaattinen perusrakenne, vaikka sisällöt muuttuvatkin potilas- ja aihepiirikohtaisesti. Hyvä rakenne (kuva 1) takaa kolme ohjauksen onnistumisen kannalta keskeistä seikkaa: olennai76 set asiat tulevat käsitellyiksi rajatun ajan puitteissa; ohjaustilanteen seurauksena potilaan tiedoissa, taidoissa ja/tai tunteissa on tapahtunut positiivisia muutoksia ja potilaalla on mukanaan kotiin vietäväksi tavoite, johon hän on sitoutunut, suunnitelma sen toteuttamisesta sekä tunne siitä, että hän kykenee ottamaan tarvittavat askeleet suunnitelman täytäntöönpanossa. Muutoshaluttomalla potilaalla ensimmäinen tavoite voi yksinkertaisesti olla nykytilanteen säilyttämisen hyötyjen ja haittojen listaaminen ja arviointi. Esittely Tapaamisen tarkoitus ja kesto Tilannearvio asiakkaan näkökulmasta: G Hyvinvointi ja terveys G Riskit ja elintavat G Tieto, tunteet ja taito G Haasteet ja vahvuudet Ratkaisukeinojen tuottaminen ja niiden sopivuuden arviointi G Onko toiminut aiemmin? G Kuinka paljon voimavaroja vaatii? G Aloitetaan pienistä ja mahdollisimman helpoista asioista Toimintasuunnitelman laatiminen: G Konkreettisia, toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja G Mahdollisuus onnistumiseen ja etenemiseen G Mitä taitoja ja muita voimavaroja tarvitaan? Toimintasuunnitelman käyttöönotosta sopiminen: G Milloin ja missä toteutetaan? G Mitä apua, tukea, välineitä tarvitaan? Toimintasuunnitelman toteutuksen arvioinnista sopiminen: G Onko arviointi ainoastaan asiakkaan oma vai tehdäänkö sitä yhdessä ammattilaisen kanssa? G Mistä asiakas itse huomaa, tapahtuuko edistystä? G Onnistumisten huomaaminen ja tukeminen G Korjausliikkeet ja varasuunnitelmat G Hyödyt ja palkinnot Yhteenveto ohjaustapaamisesta G Mitä sovittiin? Seurannasta sopiminen G Muoto: omaseuranta, puhelinseuranta vai tapaaminen? G Sisältö: mitä seurataan tai mitä käsitellään? Kuva 1. Tavoitteellinen ohjaustapaaminen Ohjaustapaamisen aluksi on hyödyllistä tietää, kuinka paljon aikaa tapaamiseen on käytettävissä. Silloin voidaan edetä yhteisymmärryksessä ja välttää kiireen tuntu ilman pelkoa ajan loppumisesta kesken kaiken. Lisäksi tulee sopia tapaamisen tarkoituksesta. Tavoitteellisen toiminnan perustana on tilannearvio. Lähtökohtana on se, mitä ihminen itse tahtoo elämästään ja miten hän kokee oman hyvinvointinsa. Mitkä tekijät sitä vahvistavat 77 ja mitkä heikentävät? Minkälaiset ovat hänen tietonsa omasta terveydentilastaan ja elintapojen yhteydestä niihin? Minkälaiset tavat hänellä nyt on? Mitä hän ajattelee omasta muutostarpeestaan? Millaisia muutosyrityksiä hän on aiemmin tehnyt? Mitkä asiat estävät häntä toimimasta, mitkä saavat toimimaan? Mitä esteille voisi tehdä? Tilannearviota tehtäessä on syytä käyttää ”suppilorakennetta” eli aloittaa yleisemmistä kysymyksistä: ”Voisitko kertoa liikkumisestasi sellaisena päivänä, joka on ollut liikkumisen kannalta mielestäsi hyvä, ihan heräämisestä siihen kun olet mennyt nukkumaan?”, ”…entä sellaisena päivänä, joka on ollut hankala?”. Sen jälkeen tarkennetaan potilaan kertomusta lisäkysymyksin: ”Kuinka paljon ensiksi mainittuja päiviä on?”, ”Voitko kertoa …vähän tarkemmin…mitä välineitä käytät…kuinka usein teet…milloin jää tekemättä…mikä auttaa siinä?”. Tilannearvion tukena voi käyttää erilaista materiaalia, vaikkapa päiväkirjoja tai kuvia tai potilaan näyttämiä liikkeitä. Ne ovat hyvä lähtökohta autettaessa potilasta arvioimaan omaa toimintaansa ja keskustelemaan siitä. Jos potilaalle on mahdollista antaa etukäteen esimerkiksi omien tottumusten seurantalomake, hän kykenee valmistautumaan keskusteluun paremmin. Tilannearvion tarkoituksena on saavuttaa yhteisymmärrys potilaan tilanteesta ja muutostarpeesta sekä kartoittaa valmiuksia ja voimavaroja muutoskokeilujen tekemiseen. Potilaan pitäisi myös voida vakuuttua siitä, että hän saa apua muutoksiin. Jos potilas on tilannearvion jälkeen halukas tekemään muutoskokeiluja, voidaan edetä sopimaan konkreettisista muutostavoitteista. Jos halukkuutta ei ole, ammattilaisen tulee hyväksyä tämä. Potilasta kannattaa kuitenkin rohkaista pohtimaan sekä nykytilanteen jatkamisen että muutoksen hyötyjä ja haittoja itsekseen tai perheenjäsenten kanssa ja palaamaan asiaan, jos mieli tai elämäntilanne muuttuu. Tavoitteiden sopimisessa keskeistä on, että ne ovat riittävän pieniä, konkreettisia, mitattavissa olevia, saavutettavia ja eteenpäin vieviä. Tavoitteiden tulisi kuvata toimintaa, kuten ”venyttelen selän joka aamu ennen sängystä nousemista”, ”käyn jumpassa kerran viikossa torstai-iltaisin”, ei päämääriä tyyliin ”pääsen selkäkivuistani”. Kun tavoitteet on sovittu, voidaan pohtia, miten niiden toteuttaminen varmistetaan. On tärkeä valita sellaisia keinoja, joista ohjattavalla on hyviä kokemuksia. Ne eivät missään tapauksessa saa viedä liikaa voimia – ihminen jaksaa pinnistellä vain hetken. Isot vaikutukset syntyvät monista pienistä muutoksista, eivät yhdestä suuresta, ja niitä voi tehdä tuhansin eri tavoin. Oikein valitut keinot voivat sysätä liikkeelle onnistumisten ketjun: pieni onnistuminen lisää pystyvyyden tunnetta, joka saa yrittämään enemmän seuraavan, vähän isomman tavoitteen kanssa, joka puolestaan onnistuessaan taas vahvistaa pystyvyyttä jne. Tekojen ja niihin tarvittavien voimavarojen tulisi olla konkreettisia. Ohjauksessa pitää myös sopia, miten toimintasuunnitelma otetaan käyttöön, ettei se jää ilmaan leijailemaan. Myös hyvin alkaneet muutokset saattavat hiipua. Usein syynä on arvioinnin ja palautteen puute. Jos ohjausta annetaan vain kerran, potilaan on hoidettava arviointi itse. Silloin on tärkeää, että hän kokee hyötyvänsä arvioinnista. Arviointi palvelee myös ammattilaista: hän näkee, missä teki oikein ja mitä pitää korjata. Tapahtuipa arviointi kummin tahansa – potilaan toimesta tai yhteistyössä ammattilaisen kanssa – on yhtä olennaista, että pienetkin hyvät 78 muutokset huomataan ja niitä tuetaan. Entä jos tavoitteisiin pyrkiminen on mennyt pieleen? Tärkeää olisi paikantaa epäonnistumisen syyt ja pyrkiä korjaamaan tilannetta mahdollisimman nopeasti joko tavoitetta tai siihen pyrkimisen keinoja tarkistamalla. Jokaisen tavoitteellisen ohjaustapaamisen lopuksi kerrataan sovitut asiat. Koko ohjausjakson päättyessä päätetään seurannasta. Motivoivan vuorovaikutuksen keinot Tavoitteellisen toimintatavan rakenne ei yksistään takaa potilaslähtöisyyttä ja motivoivan ohjauksen onnistumista. Käytännössähän ammattilainen voisi toteuttaa tavoitteellisen toimintatavan rakenteen mukaista ohjausta myös siten, että annettu tieto on ammattilaisen valitsemaa, mutta ei välttämättä potilaan kannalta olennaista tai niin, että käsitellyt tunteet ovat niitä, joita ammattilainen pystyy hyväksymään, mutta muutosta vastustavia tunteita ei käsiteltäisi. Samoin voisi olla niin, että potilaan taidot on oletettu pikemminkin kuin kartoitettu ja vahvistettu ja asetetut tavoitteet, keinot ja aikataulu ovat ammattilaisen valitsemia. Jotta ohjauksesta tulisi aidosti potilaslähtöistä ja voimaannuttavaa, tarvitaan toimiva vuorovaikutus potilaan ja ammattilaisen välillä. Olipa kyse sitten tilannearvion tekemisestä, oikeaaikaisen ja potilaan tarpeisiin sovitetun tiedon antamisesta, tunteiden kohtaamisesta, taitojen opettamisesta tai toimintakokeiluihin kannustamisesta, onnistunut vuorovaikutus on avainasemassa. Motivoiva haastattelu on muutoshalukkuutta ja tavoitteellista toimintaa tukeva vuorovaikutuksen väline. Se sopii potilastyöhön silloin, kun pyrkimyksenä on potilaan terveyden edistäminen, omahoidon parantaminen tai elintapamuutokseen ohjaus, toisin sanoen aina kun potilaan oma toiminta on keskiössä. Sen sijaan se ei sovi akuutin sairauden diagnosointiin eikä hoitoon – silloin ammattilainen on vastuussa nopeista ja määrätietoisista ratkaisuista. Motivoivaan haastatteluun kuuluu neljä keskeistä vuorovaikutustaitoa avoimet kysymykset, aktiivinen kuuntelu, vahvistavat toteamukset ja yhteenvetojen tekeminen. Niiden avulla ohjauksessa käsitellään elintapamuutoksen kannalta keskeisiä tekijöitä. Avointen kysymysten esittäminen antaa ihmiselle mahdollisuuden miettiä asioita omalta kantiltaan ja tuoda esille itselleen tärkeitä asioita. Sen sijaan suljettuja kysymyksiä esittämällä ammattilainen päättää, mitä puhutaan ja rajaa etukäteisolettamuksillaan mahdollisuuksien maailmaa. Samalla hän herättää helposti myös muutosvastarintaa. Kuinka tutulta seuraavanlainen keskustelun aloitus kuulostaa? Ammattilainen: ”Tiedätkö, että liikkumattomuus / harrastamasi liikunnan laji on sinulle haitallista?” Potilas: ”Kyllä, mutta…”. Avoin kysymys ”Mitä ajattelet liikkumisestasi?” taas avaa tien potilaan tietojen, tunteiden ja taitojen käsittelyyn. Useimmat potilaat tietävät jo valmiiksi suurimman osan niistä asioista, jotka ammattilainen heille haluaisi sanoa. Lisäksi he ovat oman elämänsä ehdottomia asiantuntijoita. Oikeilla kysymyksillä ammattilainen välttää turhan tiedon jakamisen ja säästä aikaa tärkeämmille asioille. Kaikkien kysymysten ei tarvitse eikä edes pidä olla avoimia – esimerkiksi tarkennuksia on joskus hyvä tehdä suljetuin kysymyksin. Nyrkkisääntö on pari kolme avointa kysymystä ja niiden perään tarkentavia kysymyksiä. 79 Jotta avoimista kysymyksistä olisi hyötyä, ammattilaisen on osattava ja maltettava kuunnella potilaan vastaukset. Aktiivinen kuuntelu välittää ihmiselle tunteen, että hänen mielipiteitään oikeasti kuullaan ja niistä ollaan kiinnostuneita. Aktiivinen kuuntelu on sanatonta viestintää hyväksymisestä, se välittyy kehon kielestä: kuuntelija on kääntynyt suoraan kohti puhujaa, katsoo häntä silmiin, nyökyttelee päätään jne. Aktiivinen kuuntelu kuuluu myös äänestä. Esimerkiksi puhelimessa voi helposti havaita keskustelukumppanin huomion kiinnittymisen muualle. Vahvistavat toteamukset toimivat samassa tarkoituksessa kuin aktiivinen kuuntelu – kuulemisen, kiinnostuneisuuden ja välittämisen osoittajana – mutta sanallisen viestinnän keinoin. Vahvistava toteamus voi yksinkertaisimmillaan olla potilaan sanoman asian toistamista samoin sanoin, mutta esimerkiksi empaattisen kysymyksen muodossa: ”Musta tuntuu, että tää on ihan mahdotonta tää liikunnan lisääminen” – ”Tuntuuko sinusta että se on ihan mahdotonta? Mitkä asiat tekee siitä sulle mahdottomia?”. Yhteenvetojen tekeminen auttaa potilasta jäsentämään omaa tilannettaan ja arvioimaan ratkaisumahdollisuuksiaan sekä vie ohjausta eteenpäin. Yhteenvedot toimivat siltana ohjauksen eri vaiheiden välillä. Niiden avulla ammattilainen rakentaa yhdessä potilaan kanssa toimintasuunnitelmaa muutoksen tekemiselle. Tavoitteellinen toimintatapa poikkeaa neuvonnasta Neuvominen voi parhaimmillaan kohdistua vain muutamaan asiaan. Kun ne on saavutettu, tarvitaan yleensä lisää neuvoja. Neuvonnan osapuolien välinen suhde perustuu neuvojan asiantuntijuuteen ja neuvottavan myöntyvyyteen, eikä sellaisena tue potilaan riippumattomuutta ja tasavertaisuutta. Jos potilas ei myönny neuvoihin, seurauksena on usein suostuttelu – menetelmä, joka ei herätä potilaan omaa motivaatiota, vaan jonka on päinvastoin havaittu olevan yhteydessä potilaan pystyvyyden tunteen heikentymiseen ja muutoksen teon estymiseen. Tavoitteellisen toimintatavan päämääränä on auttaa potilasta omaksumaan oman elämän ohjauksen menetelmä, joka perustuu hänen asiantuntemuksensa käyttöönottoon asioissa, jotka hän itse kokee tärkeiksi ja sitä kautta pystyvyyden tunteen lisääntymiseen. Opittuaan menetelmän hän voi soveltaa sitä jatkossa mitä moninaisimpiin asioihin. Käytännössä kohteeksi sopii mikä tahansa ihmisen omassa vaikutuspiirissä oleva toiminta, johon hän toivoo muutosta. Toimintatavan oppiminen lisää potilaan kykyä ja halua hallita omaa elämäänsä ja kantaa siitä vastuu. Ammattilaisen se säästää monelta turhautumisen tunteelta ja lisää onnistumisen kokemuksia elintapaohjauksessa. Pilvikki Absetz Pilvikki Absetz on psykologian tohtori ja terveyden edistämisen dosentti (TaY). Hän työskentelee Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksella erikoistutkijana ja koordinoi terveyden edistämisen yksikössä terveyden edistämisen menetelmien kehittämiseen erikoistunutta tutkimusryhmää erityisalueena käyttäytymistieteellisten teorioiden ja mallien soveltaminen käytäntöön. Lisäksi hän toimii aktiivisesti terveyden edistämisen kentällä asiantuntijana ja kouluttajana. 80 Kirjallisuutta Absetz P. Miten ohjaan ja motivoin potilaan elintapamuutokseen?Terveydenhoitaja 2010;1:8-12. Absetz P. (Julkaistavaksi hyväksytty käsikirjoitus). Elämäntapamuutoksen tukeminen terveydenhuollossa: vaikuttavuus ja keinot. Katsaus. Duodecim. Jallinoja P, Absetz P, Kuronen R, Nissinen A, Talja M, Uutela A, Patja K. The dilemma of patient responsibility for lifestyle change: Perceptions among primary care physicians and nurses. Scand J Prim Health Care 2007;1-6. Jallinoja P, Kuronen R, Absetz P, Patja K. Lääkehoidon, elintapahoidon ja ryhmäneuvonnan asema elintapasairauksien hoidossa. Tutkimus lääkäreiden ja hoitajien näkemyksistä Päijät-Hämeessä. Suomen Lääkärilehti 2006; 61(37): 3747-3751. Kiuru P, Poskiparta M, Kettunen T, Saltevo J, Liimatainen L. Advice-giving styles by Finnish nurses in dietary counseling concerning type 2 diabetes care. J Health Commun 2004; 9(4): 337-54. Miilunpalo S, Laitakari J, Vuori I. Strengths and weaknesses in health counseling in Finnish primary health care. Patient Educ Couns 1995; 25(3): 317-28. Miller WR, Rollnick, S. Motivational interviewing: Preparing People for Change New York, The Guilford Press 2008. Norman P, Conner M. Predicting and changing health behavior: future directions. Predicting Health Behavior (2nd Ed). Eds.: P. C. Norman, M. Berkshire, UK, Open University Press 2005. Rollnick S, Miller WR, Butler CC. Motivational interviewing in health care: Helping patients change behavior New York, The Guilford press 2008. 81 Kuntoutus ja kilpailutus Hankintalain tarkoituksena on tehostaa julkisten varojen käyttöä, edistää laadukkaita hankintoja ja turvata eri toimijoille tasapuoliset mahdollisuudet palvelujen tarjoamiseen. Laki koskee kaikkia julkisia hankintoja, myös kuntoutuspalveluja. Lisäksi EU-tasoinen lainsäädäntö edellyttää tietyn euromäärän ylittävien hankintojen kilpailuttamista. Itse lakia ja sen perusteita ei ole tarpeen kiistää. Kilpailutuksen toimivuutta ja mahdollisten epäkohtien korjaamista on kuitenkin syytä tarkastella, etenkin suomalaisessa kuntoutusmaailmassa meneillään olevan murroksen johdosta. Laitosten ylikapasiteetti on purkautumassa nopeaan tahtiin markkinavoimien sanelemana. Ilmiö on terve, mutta siihen liittyy tilapäisiä, hankalia mm. työvoimapoliittisia kysymyksiä. Kilpailutus ja yhteishankinnat ovat mielekäs tapa hoitaa tärkeitä ja laajoja, yhteisin verovaroin tuotettuja palveluja, joita tarvitaan hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämiseen. Tietyt palvelut saadaan tukkuna hankittaessa edullisemmin kuin jokaisen kuluttajan ostaessa ne erikseen. Myös laadunvalvonta olisi yksittäiselle kuluttajalle mahdotonta. Esimerkkejä onnistuneista, kilpailutetuista yhteishankinnoista ovat tieverkko ja julkinen liikenne. Terveydenhuollossa, etenkin kuntoutuksessa, kilpailutusmalleja vielä haetaan. Kilpailutuksen kipupisteitä kuntoutuksessa Bulkki vai yksilöllinen sovellus? Onko massatuote paras ratkaisu, kun usein kuitenkin toivotaan mahdollisimman yksilöllisiä sovelluksia? Kilpailutuksen kannalta tarkka tuotteistaminen ja palvelun sisällön määrittely (tilat, henkilöstö, käytetty aika, dokumentointi jne.) ovat tarpeen, mutta myös haitat ovat ilmeiset. Asiakkaalle joudutaan tarjoamaan esimerkiksi sellaista palvelua, joka ei hänen tapauksessaan ole erityisen tarpeellinen ja samalla ehkä luopumaan jostain tarpeellisemmasta. Kuntoutuksen kohteena ovat pääsääntöisesti sairaat ihmiset, joiden terveydentilan tarkempi selvittäminen joissakin tapauksissa kuntoutuksen aikana olisi hyödyllistä. Palvelun tiukka tuotteistus ei juurikaan mahdollista yksilöllistä soveltamista ja räätälöintiä. Jyrkkä rajanveto kuntoutuksen, hoitamisen ja diagnostiikan välillä ei ole kovin asiakaslähtöistä. Hinta-laatu Ratkaisut tehdään yleensä hinta-laatusuhteen perusteella. Kilpailutusprosesseja on kritisoitu liiallisesta muotoseikkojen painottamisesta ja hinnan korostamisesta laadun kustannuksella. Hintaa painotetaan osittain siksi, etteivät laajasta kokemuksesta ja vahvasta osaamisesta annettavat hyvityspisteet estäisi uusien yritysten tuloa markkinoille. Iso haaste myös on, ettei palvelun ostaja välttämättä pysty tunnistamaan keskeisiä laatuun liittyviä seikkoja. Kuntoutustuotteen laatu ja siihen keskeisesti liittyvät seikat, kuten kuntoutuksen vaikuttavuus, ovat vaikeita dokumentoida yhteismitallisesti. Vaikuttavuusmittareista ja tavoitteista puuttuu 82 yhteinen näkemys. Oleellista on kehittää kokonaisnäkemys taloudellisimmasta tavasta tuottaa vaikuttavia kuntoutuspalveluita. Kokonaisnäkemyksen muodostamista ei voi jättää pelkästään eri palveluntuottajien ratkottavaksi. Sosiaali- ja terveysministeriöllä ja sen alaisilla laitoksilla tulee olla merkittävä rooli asiassa Vaikuttavuus Vaikuttavuutta on vaikea ottaa huomioon kilpailutekijänä, koska arvio koskee tulevaa aikaa ja tulevia tapahtumia. Palveluntuottajat voisivat kuitenkin tuottaa nykyistä enemmän esimerkiksi otospohjaisia tilastoja kuntoutumistuloksistaan. Arvioinnissa voisi käyttää mm. Kelan suosimaa GAS-asteikkoa (Goal Attainment Scale) ja ICF-viitekehystä. ICF:n käyttö ei ole niin teoreettista kuin usein väitetään. Nojautuminen esimerkiksi vamma- tai sairausryhmittäiseen core-set-ajatteluun mahdollistaisi joustavasti keskittymisen vaikuttavuuden olennaisiin elementteihin. Myös elämänlaatumittarien nykyistä laajempi käyttö tarjoaa hyviä vaihtoehtoja, kuten Mika Pekkosen tuore väitöskirja osoittaa. Kilpailutusprosessi Julkisissa hankinnoissa muotoseikat ja kilpailutukseen osallistuneiden tasapuolinen kohtelu ovat tärkeitä mm. markkinatuomioistuinprosessien välttämiseksi. Palveluntuottajien tarjousten valmisteluprosessien kehittäminen ja aiemmista kilpailutuksista saadun tiedon hyödyntäminen auttavat kilpailutuksen sujuvassa toteutuksessa. Prosessi kokonaisuudessaan tarjouspyynnöistä ennakkovalmisteluineen (mm. standardien tekeminen) tarjousten tekemiseen ja niiden käsittelyyn on laaja tehtävä, joka osaltaan nostaa myös palvelun hintaa, vaikka kilpailutuksen alkuperäinen tavoite on päinvastainen. On olemassa viitteitä siitä, että kilpailutettaessa kuntoutushenkilökunnan koulutusvaatimukset ylimitoitetaan, mikä vaikuttaa hintoihin ja osittain myös rajoittaa palvelun saatavuutta joissakin osissa maata. Tarjouspyyntöjen ja tarjousten tekemistä helpottaisi oleellisesti sähköisen tarjousmenettelyä kehittäminen. Yksi ongelma hinnan suhteen on myös, että hintaa joudutaan tarjoamaan 3–4 vuodeksi, mikä on merkittävä haaste hinnoittelua ajatellen. Palveluntuottajan/ostajan velvoitteet ja markkinalaki Palveluntuottajalle iso ongelma ja haaste on, etteivät julkiset hankintasopimukset juuri koskaan sisällä ostajan sitoutumista ostettavaan määrään. Sopimukset velvoittavat kuitenkin palveluntuottajan pitämään palvelutason yllä kaiken aikaa. Tämä seikka yhdessä madaltuneen hinta-tason kanssa on ajanut ja ajamassa palveluntuottajia hankalaan tilanteeseen. Ongelma tulee esille etenkin investointien rahoittamisessa: miten uusia infrastruktuuria ja rakennuksia sekä kehittää uusia palveluita asiakkaiden tarpeita vastaaviksi. Suorat julkiset subventiot (RAY, KELA), joilla aiemmin saatiin varoja peruskorjauksiin ja muihin investointiluonteisiin hankintoihin, ovat kilpailusyistä poissuljettu vaihtoehto. Investointierä tulisi sijoittaa palvelun hintaan, mutta sen toteuttaminen nopealla aikataululla ei kilpailusyistä onnistu. Palveluntuottajan yksipuolinen hintojen korottaminen sulkee hänet nopeasti markkinoiden ulkopuolelle. Vanha markkinalaki toteutuu: markkinat määräävät hinnan, eivät kustannukset. Jääkö ongelman ratkaisukin markkinoiden varaan? Hyvinvointiyhteiskunta 83 tarvitsee laadukkaita kuntoutuspalveluja, joiden lopullinen tyrehtymisuhka toivottavasti muodostaa lopulta korjausliikkeen. Muuten kuntoutuspalveluja pystyvät jatkossa käyttämään lähinnä varakkain väestönosa ja ne, joilla on turvanaan yksityinen vakuutus. Tulevaisuuden mahdollisuuksia ja visioita Rahoitus Iso järjestelmätason kysymys kuntoutuksessa on rahoituksen monikanavaisuus. Kuntoutusta voi saada monen eri kanavan kautta, mutta kriteerit vaihtelevat suuresti. Sama monikanavaisuus ja monimutkaisuus rasittavat koko sosiaali- ja terveydenhuoltoa. On poliittisen tahdon asia, pitääkö järjestelmää korjata osittais- vai laajoin kokonaisuudistuksin. Monimuotoiset rahoituskanavat ovat erityisen suuri ongelma itse kuntoutujalle. Nykyjärjestelmän tehokkuudesta ei kukaan pysty esittämään tarkkaa arviota, mutta voisi olettaa yksinkertaistamisesta olevan hyötyä sekä palveluntuottajalle että ostajalle ja kuntoutujalle. Mikäli syntyy muutoksia, jotka vaikuttavat radikaalisti esimerkiksi kuntoutuksen järjestämisvastuisiin, niillä on vaikutuksia myös kilpailutukseen. Palveluseteli Palveluseteli on tosite, jolla on määrätty rahallinen arvo ja jota voidaan käyttää tiettyyn tavaraan tai palveluun. Julkisten palvelujen palvelusetelijärjestelmässä kunta tai valtio ei itse tuota eikä tilaa palveluja, vaan antaa kansalaisille palveluseteleitä, eräänlaisia "ostokuponkeja", joilla he voivat ostaa palvelun haluamaltaan taholta. Järjestelmän yhtenä etuna mainitaan byrokratian väheneminen kilpailuttamiseen verrattuna. Palveluseteliyrittäjinä voivat toimia myös sellaiset pienyritykset, jotka eivät pysty osallistumaan suurta volyymia edellyttäviin ostopalvelukilpailutuksiin. Tämän on katsottu edistävän yritystoimintaa ja uusien työpaikkojen syntymistä. Palveluseteliä on pidetty asiakaslähtöisenä tapana lisätä palvelujen innovatiivisuutta ja yksilöllisyyttä. Se kannustaa laadun parantamiseen lisäämällä palvelunkäyttäjän valintamahdollisuuksia laadunmukaisten palveluntuottajien välillä. Samalla se lisää asiakkaan mahdollisuutta vaikuttaa saamansa palvelun sisältöön. Palvelusetelikokeiluja on meneillään mm. omaishoidossa ja erikoissairaanhoidossa. Kuntoutuksen osalta on hiljattain valmistunut SITRAN teettämä raportti (Liira 2010). Raportin yhteenvedossa todetaan, että palveluseteli luo kunnille ja kansalaisille uusia mahdollisuuksia kuntoutuksen ja apuvälineiden hankintaan. Setelin avulla kunta voi siirtyä palveluiden tuottajasta niiden tilaajaksi ja saada siten joustavuutta palveluiden järjestämiseen. Raportissa korostetaan kokeilutoiminnan merkitystä. Tarvitaan esimerkkejä uuden lain antamien mahdollisuuksien toteuttamiseksi. Kokemusten myötä pystytään antamaan myös ohjeita palvelusetelin hyödyntämiseksi. Palvelusetelistä saattaa muodostua uusi tapa järjestää ja toteuttaa monia palveluita, joita julkisyhteisöt tällä hetkellä hankkivat jäykän kilpailutuksen kautta. Palveluseteli ei ole kuitenkaan 84 mikään taikasana. Järjestelmä vaatii uuden oppimista niin palvelunostajilta ja -tuottajilta kuin palvelunkäyttäjiltäkin. Muualta Länsi-Euroopasta sadut kokemukset antavat viitteitä, että palveluseteli on moderni ja tehokas tapa järjestää palveluita nyky-yhteiskunnassa. Lopuksi Suhtaudun myönteisesti kilpailutukseen ja sen tuomiin haasteisiin. En näe mahdollisena paluuta vanhoihin hankintamenettelyihin. Jokaisen veronmaksajan intressissä on, että julkisia varoja käytetään tehokkaasti, tarkoituksenmukaisesti ja että varojen käyttö sekä hankintapäätökset ovat läpinäkyviä. Kilpailutus luo tähän edellytykset. Kilpailutus ei kuitenkaan saisi olla palveluntuottajien ja -ostajien välisen keskustelun esteenä, kuten nyt uhkaa käydä. Lähes kaiken aikaa on käynnissä jokin kilpailutus, eikä ole korrektia käydä neuvonpitoa asioista, jotka saatetaan tulkita kyseenalaiseksi edunvalvonnaksi. Epäkohtien korjaamisessa näen suurimmat lähiajan mahdollisuudet palvelusetelin alueella. Useita siihen liittyviä kokeiluja on meneillään ja uusia käynnistyy koko ajan. Myös Kela on aikeissa tehdä omia kokeilujaan vuoden 2011 aikana. Kela ylivoimaisesti suurimpana kuntoutuspalvelujen ostajana on avainasemassa. Vuoteen 2015 ulottuvassa kuntoutuksen kehittämisstrategiassaan Kela on sitoutunut parantamaan hankintamenettelyn joustavuutta ja asiakaslähtöisyyttä. Sosiaali- ja terveysministeriön toimesta tehty Kuntoutuslaitosselvitys 2009 suosittelee hankintamenettelyn ja hankintalainsäädännön muuttamista siihen suuntaan, että palvelujen tuottamisen ehdot selkiintyisivät ja palveluntuottajista saadut hyvät kokemukset painottuisivat nykyistä enemmän. Mielestäni varovaiseen kehitysoptimismiin on aihetta. Kilpailutus ja siihen liittyvät pelisäännöt kehittyvät. Samalla palveluntuottajat oppivat lisää ja mukautuvat uusiutuvaan tilanteeseen. On muistettava, että nykyinen kuntoutuspalvelujen julkista hankintaa säätelevä hankintalaki tuli voimaan vasta vuonna 2007. Kilpailutus on omiaan tiivistämään myös palveluntuottajien välistä yhteistyötä esimerkiksi tuotekehityksen alueella. Hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee tehokkaasti tuotettuja, vaikuttavia ja innovatiivisia kuntoutuspalveluita, eikä kilpailutus ole tavoitteen kanssa ristiriidassa. Heikki Hurri Heikki Hurri on Kuntoutus ORTONin toimitusjohtaja. Hän on koulutukseltaan fysiatrian erikoislääkäri, väitellyt selkäsairauksien konservatiivisesta hoidosta ja tehnyt alaan liittyvää tutkimustyötä myöhemminkin. Hän on Helsingin yliopiston fysiatrian dosentti ja Lapin yliopiston kuntoutusalan dosentti. Kirjallisuutta Ihalainen R, Rissanen P. Kuntoutuslaitosselvitys. Kuntoutuslaitosten tila ja selvitysmiesten ehdotukset kuntoutuslaitostoiminnan kehittämiseksi. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2009:61. Liira H. Palveluseteli kuntoutuksen ja apuvälineiden hankinnassa. SITRAn raportti, 2010. 85 86 Tule-terveys – yksilön ja/vai yhteiskunnan vastuu Tule-sairaudet olosuhteiden muuttuessa Tuki- ja liikuntaelinsairauksien taustalla olevat syyt ovat olennaisesti muuttuneet suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutoksen myötä. 1900-luvun alkupuolella maa- ja metsätalousvaltaisessa Suomessa sairaudet ja vammat olivat paljolti seurausta raskaista maa- ja metsätalous- sekä teollisuustöistä. Kansaneläkeiänkin saavuttaminen oli enemmän poikkeus kuin sääntö. Suomen vaurastuessa ja työsuojelu- ja työturvallisuussäädösten sekä työterveyshuollon pikkuhiljaa purressa ulkoisten, työ- ja elinympäristöstä johtuvien tules-sairauksien syyt ovat vähentyneet. Sen sijaan syyt löytyvät yhä enemmän yksilöiden elintavoista, arkiliikunnan vähentymisestä ja epäterveellisestä ravinnosta, ja niiden seurauksena syntyneistä ylipainoongelmista. Elintapojen muuttaminen on usein vaikea prosessi, jonka tulisi alkaa jokaisen yksilön omasta tahdosta, mutta joka tarvitsee ammattilaisten tukea ja yksilöllisiä, asianomaisen kulttuuriseen ympäristöön ja elinpiiriin soveltuvia toimintamalleja. Uudesta terveydenhuoltolaista vankka tuki ennaltaehkäisylle Terveyden edistämisessä olennaista on nähdä päätöksenteon eri tasoilla ja hallinnonaloilla, mitä vaikutuksia tehtävillä päätöksillä on väestön terveyteen: edistävätkö ne tai luovatko ne edellytyksiä terveyden edistämiselle, vai luovatko ne uusia uhkia tai aiheuttavatko ne suoranaista vahinkoa. Eduskunnalle kesällä 2010 annetussa terveydenhuoltolakiehdotuksessa edellytetään, että terveys- ja hyvinvointinäkökohdat otetaan huomioon kaikissa toiminnoissa. Esityksen 11 pykälässä velvoitetaan kunnat ja sairaanhoitopiirien kuntayhtymät päätöksenteossa ja ratkaisujen valmistelussa arvioimaan ja ottamaan huomioon tehtävien päätösten ja ratkaisujen vaikutukset väestön terveyteen ja hyvinvointiin. Terveyden ja hyvinvoinnin edistämisestä kunnassa säädetään 12 pykälässä mm. seuraavaa: Kunnan on seurattava asukkaittensa terveyttä ja hyvinvointia sekä niihin vaikuttavia tekijöitä väestöryhmittäin sekä kunnan palveluissa toteutettuja toimenpiteitä, joilla vastataan kuntalaisten hyvinvointitarpeisiin. Kuntalaisten terveydestä ja hyvinvoinnista sekä toteutetuista toimenpiteistä on raportoitava valtuustolle vuosittain, minkä lisäksi valtuustolle on kerran valtuustokaudessa valmisteltava laajempi hyvinvointikertomus. Kunnan on strategisessa suunnittelussaan asetettava paikallisiin olosuhteisiin ja tarpeisiin perustuvat terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen tavoitteet ja määriteltävä niitä tukevat toimenpiteet. Terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen vastuutahot on nimettävä ja eri toimialojen on tehtävä yhteistyötä terveyden ja hyvinvoinnin edistämisessä. Lisäksi kunnan on tehtävä yhteistyötä muiden kunnassa toimivien julkisten tahojen sekä yksityisten yritysten ja yleishyödyllisten yhteisöjen kanssa. Yhteistoiminta-aluemallissa yhteistoiminta-alueen on osallistuttava asiantuntijana eri toimialojen väliseen yhteistyöhön sekä sosiaalisten ja terveysvaikutusten arviointiin alueen kunnissa. 87 Myös sairaanhoitopiireille on säädetty 36 pykälässä omat velvoitteensa terveyden, toimintakyvyn ja sosiaalisen turvallisuuden edistämiseksi alueellisesti. Tämä velvoite merkitsee mm. sitä, että sairaanhoitopiiri välittää jäsenkuntiin keskeisten kansantautien, tule-sairaudet mukaan lukien primaari- ja sekundaariprevention parhaita käytäntöjä ja järjestää niitä koskevaa koulutusta. Edellä mainitut pykälät velvoittavat kunnat laaja-alaiseen ja poikkihallinnolliseen hyvinvointipolitiikkaan, jossa ovat mukana sosiaali- ja terveydenhuollon lisäksi kunnan opetus-, kulttuuri-, liikunta-, nuoriso-, kaavoitus- ja tekninen toimi sekä muut kunnassa toimivat olennaiset tahot, mm. järjestöt, seurakunnat, poliisi ja elinkeinoelämä. Olennaista on terveyden ja hyvinvoinnin edellytysten luominen ja sosiaalisten ongelmien ja sairauksien ehkäiseminen ennalta. Kunnan korkeimman luottamushenkilö- ja virkamiesjohdon on sitouduttava sisällyttämään keskeiset terveyden ja hyvinvoinnin edistämistavoitteet ja toimenpiteet toiminnan ja talouden suunnittelu- ja toteuttamisprosesseihin. Motivaation tähän pitäisi löytyä niistä inhimillisistä ja taloudellista hyödyistä, joita on saavutettavissa. Hyvinvointipanostukset ovat ennemmin tai myöhemmin tuottava investointi. Terveydenhuoltolakiesitys antaa toteutuessaan vahvan tuen raja-aitoja kaatavalle hyvinvointija terveyspolitiikalle ja ehkäisevän työn vahvistamiselle. Siinä määritellään yhteiskunnan vastuut sairauksien ennaltaehkäisemiseksi sekä tarvittavan tuen ja neuvonnan antamiseksi omaehtoiseen terveyden ylläpitämiseen. Laki on vahva viesti kunnille siitä, että uudet velvoitteet eivät ole lisätaakka, vaan mahdollisuus selvitä tulevaisuuden välttämättömistä hoivatarpeista ja hillitä korjaavan hoidon kustannuksia. Ennaltaehkäisy ja oikea-aikainen kuntoutus tuottava investointi Ajateltaessa yhteiskunnan, valtion ja kuntien, taloudellista intressiä tule-sairauksien primaarija sekundaaripreventiossa, kannattaa ensinnäkin muistaa, että samat sairauksien aiheuttajat löytyvät keskeisimpien kansansairauksien taustalta. Pyrittäessä ehkäisemään tule-sairauksia ehkäistään samalla mm. diabetesta ja sydän- ja verisuonitauteja. Kansallisessa TULE-ohjelmassa todetaan perustellusti, että ”tuki- ja liikuntaelimistön hyvä toimintakyky ja terveys ovat keskeisiä edellytyksiä myös muiden elinjärjestelmien toimintakyvylle ja terveydelle. Tule-terveyden edistäminen on terveyden edistämisen perusta ja yleisimpien kansantautien tehokas ehkäisy edellyttää tule-sairauksien tehokasta ehkäisyä”. Tule-sairaudet ovat yleisin lääkärissä käynnin syy – joka viides lääkärikäynti tehdään tulesairauksien vuoksi ja toiseksi yleisin työkyvyttömyyseläkkeen syy. Työpanosmenetysten kustannuksiksi on arvioitu noin 2 miljardia euroa vuodessa ja suorien kustannusten arvioidaan olevan 600 miljoonaa euroa vuodessa. Näiden lukujen tulisi antaa vahvaa pontta päätöksentekijöille investoida terveyden edistämisen edellytyksiin, terveysneuvontaan ja ohjaukseen, ravinto- ja liikuntatottumuksia koskevaan elintapaohjaukseen ja toimintakyvyn palauttavaan oikea-aikaiseen kuntoutukseen. Omaehtoinen vastuunotto on ainakin osittain riippuvainen mm. siitä, millaiset edellytykset lähiympäristössä on harrastaa työmatka-, hyöty- ja kuntoliikuntaa. Voiko turvallisesti ja 88 esteettömästi kävellä tai pyöräillä, ovatko kuntoilureitit helposti saavutettavissa, tukeeko työpaikka työmatkaliikuntaa (onko pyöräparkkeja, mahdollisuus suihkuun ym.) ja työpaikkaliikuntaa (sopivat tilat, liikuntasetelit). Kuntien liikuntatoimen ja alueen urheilu- ja liikuntaseurojen rooli on erittäin tärkeä. Olennaista on se, miten hyvin ja joustavasti yhteistyö sosiaali- ja terveydenhuollon kanssa on järjestetty. Niin sanotun liikuntareseptin käyttö perus- ja työterveydenhuollossa sekä erikoissairaanhoidossa on vielä aivan liian vähäistä. Kohennusta tilanteeseen tulisi saada aikaan jo lääkärien ja hoito- ja hoiva-alan peruskoulutuksessa, jossa terveysliikunnan merkitys tulisi nähdä olennaisena osana työ- ja toimintakyvyn ylläpitoa ja sairauksien ennaltaehkäisyä. Eri kohderyhmille räätälöidyt liikuntapalvelut ovat avainasemassa painonhallinnassa ja mm. ikäihmisten lihaskunnon ja tasapainoaistin vahvistamisessa. Liikuntainterventioiden käytölle tulisi luoda kunnissa selkeät toimintaketjut siten, että lääkärin määräämän liikuntareseptin toteuttamiselle on fysioterapeutin ja/tai liikunnanohjaajan opastus, tuki ja seuranta. Käytännön toteutus tapahtuu sitten osana kunnan tai seurojen liikuntapalveluja. Terveellinen ravitsemus on toinen tukijalka painonhallinnassa ja tule- ja muiden kansantautien ehkäisyssä. Ensisijainen vastuu on tietysti jokaisella itsellään ja pienten lasten kohdalla heidän vanhemmillaan. Uusi asetus neuvolatoiminnasta, koulu- ja opiskeluterveydenhuollosta sekä ehkäisevästä suun terveydenhuollosta pitää sisällään velvoitteen seurata ja tukea paitsi lapsen tervettä kasvua ja kehitystä myös koko perheen terveellisiä elintapoja. Kun tullaan koulu- ja työikään joukkoruokailun merkitys on olennainen. Kouluruokailun ja työpaikkaruokailun hyvän ravitsemuksellisen laadun kriteerit löytyvät mm. Valtion ravitsemusneuvottelukunnan kouluruokailua koskevista suosituksista ja Joukkoruokailun seurantaja kehittämistyöryhmän toimenpidesuosituksesta (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2010:11). Erityinen ongelma hyvän joukkoruokailun edistämiseksi ovat toimialat, joilla pysyvää, ravitsemukselliset laatukriteerit täyttävää joukkoruokailua ei voida järjestää. Tällaisia toimialoja ovat mm. rakennus- ja kuljetusala, joilla myös tule-sairauksien riski on korkea. Tällöin erityisesti yksityisten palveluntuottajien vastuu terveellisten vaihtoehtojen tarjoamisessa korostuu, ja siksi tarvitaan tiiviimpää vuoropuhelua ravitsemusalan asiantuntijoiden ja palveluntuottajien välillä. Esimerkki tällaisesta vuoropuhelusta on Työterveyslaitoksen, SKAL:n ja huoltamoketjujen yhteinen hanke huoltamojen ruokailuvaihtoehtojen monipuolistamiseksi ja kevyempien ja ravitsemukselliselta arvoltaan nykyistä makkaraperunalinjaa parempien vaihtoehtojen tarjoamiseksi. Työterveyshuollolla on periaatteessa hyvät mahdollisuudet ennaltaehkäisevään toimintaan, johon työterveyshuoltolain henkikin ensisijaisesti velvoittaa. Käytännössä tilanteet palvelujentuottaja- ja työpaikkakohtaisesti vaihtelevat. Sairaanhoitopainotteisuus on vallitseva trendi. Työterveyshuollolla on mahdollisuudet vaikuttaa työpaikan fyysisiin olosuhteisiin yhdessä työsuojelun kanssa ja näin ehkäistä tuki- ja liikuntaelinten yksipuolisista tai virheellisistä työasennoista ja ergonomisista epäkohdista johtuvia seurauksia. Kun ongelmia on ilmaantunut, olennaista on nopea hoitoon ja oikea-aikaiseen kuntoutukseen pääsy. Nykyisten hoidon ja kuntoutuksen viiveiden ratkaisu edellyttää parempaa työterveyshuollon ja kuntoutusalan yhteistyötä. 89 Tarvitaan monialaista ja saumatonta yhteistyötä Monilla kansanterveys-, potilas- ja vammaisjärjestöillä on oma tärkeä roolinsa tule-sairauksien ehkäisyssä ja jo sairastuneiden toimintakyvyn ylläpitämisessä sekä elämänlaadun kohentamisessa. Järjestöt ovat kansalaisyhteiskunnan toimivuuden tärkeä kulmakivi. Ne välittävät tietoa ja osaamista sekä nostavat esiin ennen kaikkea asiakasnäkökulman. Järjestöt ovat jäsentensä edunvalvojia ja tekevät tärkeää päättäjiin kohdistuvaa vaikuttamistyötä niin valtion kuin kunnankin tasolla. Lisäksi järjestöissä toteutuu vertaistuki ts. mahdollisuus jakaa vaikeitakin asioita yhdessä toisten kanssa, mutta myös saada uskoa siihen, että ongelmat ovat voitettavissa ja toimintakyky palautettavissa. Tule-sairauksien ehkäisy ja mahdollisimman varhainen toteaminen ja oikea-aikainen, toimintakyvyn palauttava hoito ja kuntoutus ovat sekä yhteiskunnan että yksilön vastuulla. Siitä, mitä ja kuinka paljon suuhunsa pistää, paljonko liikkuu ja pitää kunnostaan huolta, on ensisijaisesti yksilön vastuulla. Yhteiskunnan vastuulla on puolestaan edellytysten luominen yksilön vastuunotolle ja itsehoidolle. Tarvitaan tietoa ja tukea, jonka antaminen on ensisijaisesti terveydenhuollon vastuulla – niin perus- ja työterveydenhuollossa kuin erikoissairaanhoidossakin. Vastuuta kantavat osaltaan myös kuntien liikuntatoimi sekä kaavoitus- ja rakennustoimi. Päivähoidossa ja koulussa luodaan pohjaa terveellisille liikunta- ja ravitsemustottumuksille. Tarvitaan siis monia toimijoita ja toimijoiden välistä saumatonta ja yhteisesti sovittujen pelisääntöjen mukaista yhteistyötä. Maija Perho Sosiaalineuvos Maija Perho on koulutukseltaan valtiotieteen maisteri, joka on toiminut vuodesta 2007 alkaen hallituksen Terveyden edistämisen politiikkaohjelman johtajana. Hän on aiemmin toiminut mm. Turun sosiaalitoimenjohtajana, 16 vuotta kansanedustajana ja vuosina 1999–2003 sosiaali- ja terveysministerinä. Sosiaali- ja terveysalan kokemus virkamiehenä ja poliittisena päättäjänä on vahvistanut näkemystä, jonka mukaan ennaltaehkäisyn, varhaisen tuen ja kuntoutuksen merkitys on avainasemassa ikääntyvän Suomen tulevaisuuden rakentamisessa. 90 Kenellä on vastuu tule-terveydestä, yksilöllä vai yhteiskunnalla? Vastaus otsikon kysymykseen vaikuttaa helpolta. Se onkin helppo. Maalaisjärkikin sen sanoo, että yksilöllä on suurempi vastuu omasta terveydestään, mutta yhteiskunnan vastuu korostuu, kun puhutaan väestötason terveyskysymyksistä. Todellisuudessa kyse on paljon monimutkaisemmasta ja vivahteikkaammasta vastuun jakautumisesta, jossa on yksilön ja yhteiskunnan lisäksi mukana muitakin tekijöitä, kuten perhe, ystävät ja työyhteisö. Tästä monimutkaisuudesta ja moniarvoisuudesta johtuen tarkasteluni teemaan onkin ehkä enemmän kysymyksiä kokoava kuin vastauksia tarjoava. Vastuu ehkäisystä vai vastuu hoidosta? Kun puhumme vastuusta terveyden suhteen, pohdittavaksi tulee myös kysymys, mistä vastuusta puhumme. Onko kyse ongelmien ehkäisemisen vastuusta vai vastuusta tilanteessa, jossa ihminen on jo sairastunut? Meillä kaikilla on länsimaisessa demokraattisessa yhteiskunnassa laaja itsemääräämisoikeus omasta elämästämme, siksi lopullista vastuuta ennaltaehkäisystä ei voi kantaa kukaan muu kuin yksilö itse. Kansalaisten ponnistelut tule-terveytensä eteen ovat vaikeasti laskettavissa, kun ihmisellä voi olla esimerkiksi liikkumiselle tai laihduttamiselle useampia kuin yksi motiivi. Samoin liikkumattomuudelle. Monille yleisimmille sairauksillemme on yhteisiä riskitekijöitä, joten niiden ennaltaehkäisykin käy usein yhdellä kertaa, eikä erittely ole mahdollista. Suomalaisen työikäisen aikuisväestön terveyskäyttäytymistä kartoittaneesta tutkimuksesta (THL 2009) löytyy ainakin kolme osa-aluetta, joista voi jotenkin arvioida kansalaisten vastuunottoa oman tule -terveytensä suhteen: liikunnallinen aktiivisuus, tupakointi ja ylipaino. UKK instituutin liikuntasuositusten mukaan liikuntaa pitäisi harrastaa niin, että viikoittain kertyy 2.5 tuntia kohtuullisesti sydäntä rasittavaa liikuntaa tai 1 tunti 15 minuuttia rasittavaa liikuntaa sekä tämän lisäksi kahdesti viikossa tulisi harjoittaa lihaskuntoa. Tämän suosituksen onnistuu täyttämään miehistä 12 ja naisista 11 prosenttia. Suurimmat puutteet ovat lihaskuntoharjoittelussa. Muutoin riittävästi, neljä kertaa viikossa, liikkuu miehistä 31 ja naisista 32 prosenttia. Taso on pysynyt suunnilleen samana 1990-luvulta lähtien. Tuki- ja liikuntaelinten sairauksien ehkäisyn kannalta lihaskunnon ylläpitämiseen tulisi kiinnittää lisää huomiota. Tässä on tule-järjestöilläkin merkittävä roolinsa yhdessä esimerkiksi liikuntajärjestöjen kanssa. Tupakointi, jolla on havaittu yhteys myös selkäsairauksiin, on vähentynyt Suomessa jatkuvasti, ja nythän julkinen valta on asettanut tavoitteeksi kokonaan savuttoman Suomen. Miehet ovat vähentäneet tupakointiaan jo 1970-luvulta saakka, ja enää 22 prosenttia miehistä polttaa. Naisten tupakointi yleistyi myöhemmin ja lähti laskuunkin myöhemmin. Tällä hetkellä naisista tupakoi 16 prosenttia. 91 Ylipaino on yksi tuki- ja liikuntaelinsairauksien, kuten monien muidenkin sairauksien, riskitekijöistä. Ylipainoisuus on Suomessa lisääntynyt pitkällä aikavälillä mitattuna tasaisesti. Vuonna 2009 miehistä oli ylipainoisia 58 prosenttia ja naisista 42 prosenttia. Jokainen toki itse päättää mitä lautaselleen ja suuhunsa laittaa, mutta tässä on paljon tekemistä myös yhteiskunnan tasolla. Annammeko riittävästi rahaa terveellisen kouluruokailun järjestämiseen? Kannustaako yhteiskuntamme rakenne arkiliikkumiseen vai rakennammeko itsellemme konevoimaista uljasta uutta maailmaa? Kannustusta omasta terveydestä huolehtimiseen Vaikka vastuu olisikin yksilöllä, yhteiskunta voi eri tavoin kannustaa terveyttä edistäviä ratkaisuja. Näin tehdäänkin ainakin teoriassa. Opetussuunnitelmissa löytyy terveystiedon ja kotitalouden, varmasti muidenkin oppiaineiden, kohdalla mainintoja, joissa tavoitteena on omasta terveydestä huolehtimiseen oppiminen. Valtio haluaa toki myös kantaa kortensa kekoon. Valtioneuvoston periaatepäätöksessä terveyttä edistävän liikunnan ja ravinnon kehittämislinjoista (iskevä nimi, eikö!) todetaan, että terveyttä edistävää liikuntaa ja terveellistä ravitsemusta edistetään mm. vaikuttamalla kulttuuriin, elinympäristöön, olosuhteisiin, tuotteisiin ja rakenteisiin sekä varmistamalla, että kaikilla väestöryhmillä on riittävästi tietoja ja taitoja terveyttä edistävän elämäntavan pohjaksi. Samaan päämäärään pyritään vielä kannustamalla, tukemalla ja ohjaamalla yksilöitä ja yhteisöjä, erityisesti heikommassa asemassa olevia. Periaatepäätöksessä heijastuu usko hyvinvointivaltion mahdollisuuksiin vaikuttaa kansalaisiinsa ja myös ajatus siitä, että sen tuleekin tehdä niin. Kunnissakin tiedetään terveyden edistämisen tärkeys. Esimerkiksi Raaseporin kunnan strategiassa todetaan, että kaupunki haluaa tukea yksilön vastuunottoa omasta terveydestään. Konkreettisena toimenpiteenä strategiassa mainitaan mm. ”liikunnalle annetaan enemmän tilaa koulupäivän aikana”. Tätä voidaan pitää tervetulleena ja oikeansuuntaisena toimenpiteenä tule-terveyden kannalta. Toivottavasti esimerkki leviää myös muihin kuntiin. Hoitoa ilman syyllistämistä Kenellä on vastuu sairastuneiden hoidosta? Viime vuosina on suomalaisessa yhteiskunnassa yhä enenevässä määrin voimistunut puhe, jossa vaaditaan ihmisille vastuuta itse aiheutettujen sairauksien hoidon kustannuksista. Puheenvuoroja on varmasti kuultu aikaisemminkin, mutta Sitran yliasiamies Esko Ahon ulostulo vuonna 2005 lienee nyt käynnissä olevan keskustelun lähtölaukaus. Monissa sen jälkeisissä puheenvuoroissa on nähty epäoikeudenmukaisena veronmaksajille tuleva maksutaakka, joka on seurausta yksilön huonoista valinnoista elämäntapojensa suhteen. Kepin nokassa ovat olleet erityisesti tupakka, alkoholi ja ylipaino. Jos hyväksytään ajatus, että huonoista valinnoista seuraa maksuvelvoite, mihin silloin vedetään raja? Miten osoitetaan kyseisen ongelman aiheutuminen juuri yksilön omista valinnoista? Vaikka tupakoinnin ja ylipainon yhteys selkäsairauksiin onkin todettu, voidaanko osoittaa, että juuri tämän tupakoivan ja ylipainoisen Matti Meikäläisen selkäsairaus johtuu hänen elintavoistaan? En ole varma haluavatko lääkärit rooliin, jossa heidän tehtäväkseen tulisi arvioida johtuuko sairaus onnettomasta sattumasta, geeniperimästä vai turmiollisista elämäntavoista. 92 Yksinkertaisempi tapa on kohdella kaikkia sairastuneita samalla tavalla silläkin uhalla, että joku pääsee vapaamatkustajana ”nauttimaan” hoidosta, johon joutumisen on kenties itse aiheuttanut. Tässä pätee oikeusperiaate, jonka mukaan parempi päästää syyllinen pälkähästä kuin tuomita syytön rangaistukseen. Eikö meidän kulttuuriperintöömme sitä paitsi sisälly jonkinlainen armon käsite, jossa henkilö ei menetä arvoaan ihmisenä, vaikka tekisikin elämänsä aikana myös huonoja valintoja. Kenen etu, sen vastuu -periaate Tule-terveyden tarkastelu vastuunäkökulmasta on tarkemmin ajatellen oikeastaan hieman kummallista. Vastuusta tulee mieleen velvoite ja jopa pakko. Voisiko asiaa lähestyä myös edun näkökulmasta? Tuolloin esiin tulisi hyödyn ja voiton tavoittelu positiivisesti nähtynä. Kenen etu on hyvä tule-terveys? Millaisia panoksia kunkin edunsaajan kannattaa sijoittaa terveyteen? Tästäkin näkökulmasta vastaus näyttäisi olevan sama: tule-terveys on kaikkien asia. Yksilö voi omalla toiminnallaan saavuttaa paremman toimintakyvyn ja suuremman valinnanvapauden elämästään nauttimiseksi. Ilman yhdenkään euron panostusta yksilö saa kohtuullisella todennäköisyydellä lisää kokonaan tai osittain toimintakykyisiä vuosia, kun hän ryhtyy toimiin oman tule-terveytensä hyväksi. Työnantajille on työntekijöiden hyvästä tule-terveydestä suoranaista taloudellista hyötyä. Vuonna 2009 sairauspäivärahaa maksettiin Suomessa 326 600 henkilölle. Noin kolmasosalla sairausloman syynä oli tuki- ja liikuntaelinsairaus. Ikäryhmässä 55–67 vuotta tule-sairauksien osuus oli lähes 40 prosenttia. Kaikkiaan maassamme menetettiin yli 5.1 miljoonaa työpäivää tule-sairauksista aiheutuneiden poissaolojen takia. (Kela, sairausvakuutustilasto 2009). Viiden miljoonan työpäivän menetys tarkoittaa vähintäänkin useiden satojen miljoonien eurojen tuotannon menetystä. Taloudellinen etu korostuu myös yhteiskunnan näkökulmasta asiaa katsottaessa. Työurien pidentämiseen liittyvän tavoitteen suhteenkin valtion kannattaisi kääntää katsettaan tulesairauksien hyvään hoitoon, kuntoutukseen ja ennen kaikkea niiden ehkäisyyn. Työkyvyttömyyden takia ennenaikaiselle eläkkeelle jää vuosittain noin 28 000 ihmistä. Tule-sairaudet olivat vuonna 2008 toiseksi suurin työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisen syy. Pelkästään tuona vuonna tule-sairauksien takia työelämän jätti noin 8700 työikäistä ihmistä. (Kela, Tilasto Suomen eläkkeensaajista 2008). Terveysvaikutusten arviointi nyt! Mainitsin aiemmin yhteiskunnan halun vaikuttaa siihen, että ihmiset ottaisivat lisää vastuuta omasta terveydestään huolehtimisessa. Positiivisesta lähestymistavasta huolimatta tässä lähestymiskulmassa voi pahimmassa tapauksessa piillä Pilatuksen teko – yhteiskuntapoliittinen käsienpesu. Tuki- ja liikuntaelinterveyteen nimittäin voisi yrittää vaikuttaa myös kovalla poliittisella päätöksenteolla aivan samoin, kuin pyritään vaikuttamaan vaikkapa ilman laatuun. Suomessa tuli vuonna 1994 voimaan laki ympäristövaikutusten arvioinnista. Lain tavoitteena on mm. edistää ympäristövaikutusten arviointia ja yhtenäistä huomioon ottamista suunnitte93 lussa. Laki velvoittaa kuntia tekemään kaavoituksen ja muun yhdyskuntasuunnittelun yhteydessä arvioinnin siitä, mitä vaikutuksia suunnitelluilla toimenpiteillä on ympäristöön. Missä ihmeessä viipyy laki terveysvaikutusten arvioinnista? Eniten tule-terveyteen väestötasolla vaikuttavat päätökset tehdään aivan muualla kuin terveydenhuollossa. Lapin yliopiston seminaarissa 12.10.2010 puhunut Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen pääjohtaja Pekka Puska arvioi, että terveydenhuollon vaikutus kansanterveyteen on vain ehkä 10–15 prosentin luokkaa. Ylivoimaisesti tärkein merkitys on väestön elintavoilla, elinolosuhteilla ja niiden taustatekijöillä. Valtavaa vastuuta asiassa kantavatkin yhteiskunnan päättäjät, jotka kunnissa istuvat lautakunnissa ja kunnanhallituksissa. Kaavoituksella vaikutetaan paljon ihmisten arkiaktiivisuuteen. Merkitystä on sillä suunnittelemmeko yhteiskuntaa arkiliikkumista ja lähiliikuntaa suosivaksi vai haluammeko suuryksiköihin perustuvaa autossa istumiseen kannustavaa elämäntapaa. Rakennetun ympäristön esteettömyydellä ja turvallisuudella on myös suuri merkitys esimerkiksi lasten, ikääntyneiden tai liikuntarajoitteisten henkilöiden liikkumis- ja liikuntamahdollisuuksiin. Jukka Keronen Jukka Keronen on koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden kandidaatti ja toimii Suomen Selkäliitto ry:n toiminnanjohtajana. Hän on aiemmin työskennellyt mm. kansallisen Työyhteisöliikunta 2010 -hankkeen projektipäällikkönä sekä viestintäalan yrittäjänä. Kirjallisuutta Helakorpi S, Laitalainen E, Uutela A. Suomalaisen aikuisväestön terveyskäyttäytyminen ja terveys, kevät 2009. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL), Raportti 7/2010, 211 sivua. Helsinki 2010. 94 95 Järjestöistä sosiaalista pääomaa – tietoa, yhdessäoloa ja vertaistukea Lastenreuma. Mitä ihmettä? Voiko lapsella olla reuma? Hämmästys oli suuri, kun kuulin puhelimessa uutisen lapseni diagnoosista. Vuosi oli 1994. Nelivuotiaalla olivat jatkuneet kuukausia kivut jalassa, yölliset heräämiset ja ajoittainen vaikeus kävellä. Kaikki tämä tulee vieläkin kirkkaina mielikuvina mieleen noista ajoista. Alun perin terveydenhoitajat ja lääkärit totesivat, että kyseessä ovat kasvukivut tai tilapäinen rasittuneisuus. Kun kivut jatkuivat ja jatkuivat, saimme vihdoin lähetteen keskussairaalaan. Jännittyneenä odotin, löytyisikö selvää syytä. Puolisoni soitti sairaalasta ja kertoi, että lapsellamme on lastenreuma, joka on aktiivissa tulehdusvaiheessa. Asiassa oli korkeimman johdatusta, ajattelin, kun kuulin, miten asia todettiin: Kaikkien lastenreumaperheiden syvästi kunnioittama Reumasäätiön sairaalan lastenreumatologi Jarkko Haapasaari oli juuri tuona päivänä konsultaatiokäynnillä Vaasan keskussairaalassa. Hän oli ohi mennessään katsonut ja tutkinut lapsen jalkoja ja todennut, että tämähän taitaa olla lastenreuma. Maailma pysähtyi siihen paikkaan – entä mitä sitten? Jo seuraavalla viikolla olimme Reumasäätiön sairaalassa. Ei muuta kuin töistä vapaata ja lapsen mukana Heinolaan. Kaiken epätietoisuuden keskellä oli kuitenkin tunne, että siellä tiedettiin, mitä pitää tehdä. Varmistava diagnoosi tehtiin, akuutti hoito käynnistyi ja määriteltiin lääkkeet. Aavistin, että tästä paikasta tulee meille tuttu. Ennen kuin lapsemme varttui täysi-ikäiseksi, ehdimme olla 17:llä tavallisesti viiden päivän mittaisella kuntoutusjaksolla Heinolassa. Heinolasta tuli kuin toinen koti. Tänä päivänä tuntuu pahalta: Heinolan tuttua sairaalaa ei enää ole. Yhteiskunta arvosteli, että siellä lapset saivat liian hyvää hoitoa. Eihän se käy tässä tuloksellisuutta, tehokkuutta ja kaikenkarvaisia laatujärjestelmiä ja mittaamista korostavassa yhteiskunnassa. Perheemme arki muuttui. Heti alusta mukaan tulivat viikoittaiset fysioterapiat, pistosten antaminen keskussairaalassa ja jokapäiväisenä haasteena lääkkeiden antaminen pienelle viikarille, jolle jostain syytä lääkkeiden ottaminen ei ollut mieluisinta puuhaa. Lähipiiri, tutut ja työkaverit eivät oikein osanneet lähestyä, joka varmaan on ihan ymmärrettävää. Kaiken kiireen ja huolen keskellä oli kuitenkin vahva tunne, että lapsemme oli hyvässä hoidossa. Lohdutusta antoi myös tieto, että osa lastenreumaan sairastuneista tulee aikanaan oireettomiksi. Päiväkodissa ja koulussa suhtauduttiin ymmärryksellä lapsen sairauteen. Ei ollutkaan samantekevää, missä kohti luokkaa pulpetti oli, puhumattakaan liikuntatunneista. Lapsemme oli vaikeavammainen. Välttämättä ympäristö ei niin ajatellut, koska lapsihan näytti päällepäin ihan terveeltä. Yksi rumba oli tutustua ja hakea erilaisia sosiaali- ja vammaistukia. Perustetaan yhdistys Heinolassa oli silmiin osunut Suomen Reumaliiton Lastenreuma-kansio, josta tietysti ahmin tietoa sairaudesta sen lisäksi, mitä hoitohenkilökunta kertoi sairaudesta. Ei vuonna 1994 ollut mitään Internettejä ja facebookeja, josta olisi saanut tietoa yhdellä napinpainalluksella. 96 Silmiini osui ilmoitustaululta yhteyshenkilölista eri paikkakunnilta olevista lastenreumaperheiden tukihenkilöistä. Blokkasin Vaasan, hieno juttu! Jännittyneenä soittelin muutaman kuukauden kuluttua diagnoosin saamisesta. Luurin toisessa päässä oleva henkilö kertoi oman perheensä tarinan. Itselle jäi lohduton olo. Tuli tunne, ettei puhelu auttanut ollenkaan. Totesin, että jatketaan omin voimin vaan. Yksi kaunis päivä saimme postia Vaasan keskussairaalasta. Siinä kutsuttiin lastenreumaperheiden infotilaisuuteen, jossa olisi mukana Suomen Reumaliiton edustajat. Menimme puolisoni kanssa sydän pamppaillen paikalle, eihän se ota jos ei annakaan. Oli vuosi 1996. Paikalla oli ainakin viidestä perheestä äiti tai isä tai molemmat. Kaikilla oli ihan sama tilanne, lapsen diagnoosi oli saatu joko äskettäin tai parin vuoden sisällä. Suomen Reumaliiton silloinen nuorisosihteeri Tiina Pajuri ja aluesihteeri Ann-Charlotte Moisio kertoivat innostuneesti lastenreumaperheiden toiminnasta. Ilta oli todella antoisa, vanhemmat vaihtoivat kokemuksiaan ja kuulimme, että on sellainen liitto, joka olisi kiinnostunut juuri meidän asioistamme. Muistan vieläkin aluesihteerin kysymyksen: ”Mitä jos te perustaisitte tänne lastenreumayhdistyksen?” Kuulimme, että vastaavat olivat olemassa Uudellamaalla, Pirkanmaalla ja Oulun seudulla. Reumaliitto antaisi meille apua perustamisasiakirjoissa jne. Ilta oli niin antoisa, että vanhemmat päättivät kokoontua uudelleen viikon kuluttua. Viikon kuluttua porina kävi kuin vanhoilla tutuilla: mitä lääkkeitä teidän lapsenne syö, millä jumpparilla hän käy, onko teillä pistoksia. Tuli tunne, että täällä oli niin hyvä olla, että tätä pitää jatkaa. Niinpä päätimme tehdä rohkean teon – pannaan yhdistys pystyyn. Lupauduin vetämään perustamistoimet. Sain hienosti apua Reumaliitosta. Ja niinpä toukokuussa 1996 pidettiin Vaasanseudun reumalapset ja -nuoret ry. – Vasanejdens reumabarn och -unga rf. -yhdistyksen perustamiskokous Vaasan Tutuntuvalla. Ensimmäiset vuodet olivat yhtä lentoa. Lähdimme neuvottelemaan heti sairaanhoitopiirin ja kaupungin kanssa uinti- ja kuntoutusmahdollisuuksista. Lähdimme ajamaan pian myös lastenreumatologisen osaamisen vahvistamista keskussairaalasta. Teimme retkiä ja kävimme joululounaalla. Yhdistyksemme tunnuslauseeksi otimme Tietoa, yhdessäoloa, vertaistukea. Suomen Reumaliitto näyttäytyi tuolloin aika etäisenä jäsenyhdistyksestä katsottuna. Reumalehti oli tärkeä, siitä sai hyvin tietoa. Yhdistystä veti muutaman isän joukko, ja kerran huomasimme, että Lappajärvellä järjestetään Reumaliiton aluetilaisuus – siispä auton nokka sinne. Siellä oli puhujana liiton toimitusjohtaja Kaarina Laine-Häikiö, joka tapasi yhdistyksen edustajia tilaisuuden jälkeen. Menimme itse tilaisuuteen myöhässä. Täysi salillinen väkeä ihmetteli, kun kolme suhteellisen nuorta miestä ”nahkarotseineen” asteli saliin. Aattelikohan ne, että nyt on poijjaat eksyneet väärälle puolelle. Mahtavatkohan olla menossa diskon puolelle? Kysyimme toimitusjohtajalta, että miten Reumaliitto ajaa lastenreuma-asioita? Saimme vastauksen, että liitossa toimii reumalasten foorumi ja aina voi tehdä aloitteita lasten ja nuorten toiminnasta. Enpä silloin Lappajärvellä olisi ikinä uskonut, että jonain päivänä minut valittaisiin koko liiton puheenjohtajaksi! Tutuksi keskusjärjestön kanssa Jossain vaiheessa 1990-luvun jälkipuoliskolla yhdistykseltämme kysyttiin edustajaa reumalasten vanhempain foorumiin. Tulin valituksi. Reumalasten vanhempain foorumi oli liiton 97 hallituksen asettama jaosto. Tätä kautta alkoi tutustuminen keskusjärjestön toimintaan. Oli enemmän kuin antoisaa jakaa kokemuksia eri puolilta Suomea tulevien vanhempien kanssa. Innostus oli kova, teimme aloitteita reumalasten hoidon parantamiseksi ja järjestimme perheiden tapahtumia ympäri Suomen. Perheemme osallistui sairauden alkuvaiheessa Reumaliiton Kuntoutumiskeskus Apilassa kahdelle reumalasten perheiden sopeutusvalmennuskurssille. Niiden anti oli tärkeä, saimme sitä tietoa, yhdessäoloa ja vertaistukea. Silloin Reumaliiton tarjoama tuki näyttäytyi hyvin konkreettisena. Se oli kullanarvoista, kun koko perhe eli sairauden ”rytmissä”. Myös hoitopuolella otettiin huomioon koko perhe. Oli hienoa, että esimerkiksi Heinolassa sisarukset saivat osallistua kuntoutusjaksolle, kun he olivat pieniä. Yksi asia johtaa toiseen. Marja-Liisa Nevala kysyi minua ehdokkaaksi liiton hallitukseen. No, suostuin ja ajattelin, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia. Sitten sain soiton, että minut oli valittu. Mihinkähän minä nyt joudun, ajattelin. Mutta ”pohjalaanen” ei kauan miettinyt, vaan otti haasteen vastaan. Reumaliiton hallitustyöskentelyn kautta avautui maailma kansalaisjärjestötoimintaan. Se oli hyvin kiehtovaa. Hallituksessa mietittiin konkreettisia asioita, kuinka esimerkiksi pitkäaikaissairaan hoitoketjuihin voisi vaikuttaa. Eteen tuli valtava määrä itselle uutta terminologiaa, puhuttiin mm. maksukatoista ja Raha-automaattiyhdistyksen yleisavustuksista. Liiton hallituksessa oli pitkän linjan konkareita ja pari meitä nuorempaa jäsentä. Liiton silloinen puheenjohtaja Teuvo Komulainen veti kokoukset jämäkästi. Aivan uutena alueena järjestötoiminnan osalta tulivat pöydälle talouteen ja hallintoon liittyvät asiat. Hallituksen jäsenyys velvoitti ja vastuun tunsi konkreettisesti. Oman perheenjäsenen sairauden rinnalle tuli aivan uusi maailma: näihin asioihin voi oikeasti vaikuttaa valtakunnallisesti. Kysyinkin itseltäni, kuinka minä voin auttaa muita sairastuneita ja heidän omaisiaan, kun itse olen saanut korvaamatonta apua. Kouluttauduimme puolisoni kanssa Reumaliiton tukiperheeksi, jotta voisimme tarvittaessa auttaa muita. Sittemmin tieni vei myös Reumaliiton II varapuheenjohtajaksi ja puheenjohtajaksi. Tietoa, yhdessäoloa, vertaistukea Olen monesti miettinyt, kuinka osuvasti me reumalapsiperheet osasimmekaan silloin määritellä oman yhdistyksemme tunnuslauseen. Sehän kiteyttää saamani otsakkeen tähän kirjoitukseen: järjestöistä sosiaalista pääomaa. Tiedon tarve on sairastuneen läheisellä pohjaton. Osaava hoito ja kuntoutus ovat kaiken lähtökohta. Mielessä risteilee monenlaisia kysymyksiä: Saako lapseni parhaan mahdollisen hoidon ja kuntoutuksen? Onko hänen lääkityksensä oikea? Miten toimia, jos Kela hylkää korotetun hoitotuen anomuksen? Tässä suhteessa järjestön ja yhdistyksen merkitys on korvaamaton tiedon antajana. Hyvänä esimerkkinä oli neuvo siitä, että lastenreumaa sairastavan on tärkeää käydä myös osaavalla silmälääkärillä mahdollisen iriitin toteamiseksi. Lastenreumassa varhainen diagnosointi on tärkeää, ettei nivelvaurioita pääsisi syntymään. Liian monta kertaa olen kuullut saman tarinan vanhemmilta: kului kauan ennen kuin lapsen 98 sairaudelle saatiin oikea diagnoosi. Järjestön rooli on antaa tietoa jäsenilleen, mutta myös osaltaan lisätä tietämystä ja kouluttaa sosiaali- ja terveydenhuollon sektorilla. Onhan lastenreuma kuitenkin suhteellisen harvinainen sairaus. Vaikutuksiltaan se on kuitenkin ärhäkkä ja hoitamattomana aiheuttaa pysyviä vaurioita nivelissä. Reumaliiton säännöllisesti järjestämä Ajankohtaista reumataudeista onkin tärkeä koulutustilaisuus alan ammattilaisille. Voimaannuttavaa yhdessäoloa Järjestön ja yhdistyksen keskeinen toimintamuoto ovat erilaiset yhteiset tapaamiset ja kokoontumiset. Liikunnan ja virkistyksen merkeissä koetaan yhteisiä ilon hetkiä. Ilon lisäksi jaetaan myös yhteiset surut. Joskus olen miettinyt, entä jos koko Reumaliittoa ei olisi ollut olemassa ja emme olisi paikallisyhdistystä perustaneet, mitä kaikkea olisimme menettäneet? Nyt ajatellen olisimme menettäneet valtavasti yhteisiä kokemuksia ja riemukkaita hetkiä: reumalapset tapasivat Raipe Helmisen ja Teemu Selänteen, Wasalandiassa hurviteltiin yhdessä monet kerrat, Pieksämäellä uitiin, veneiltiin ja paistettiin makkaraa koko viikko. Yhdessäolon merkitystä ei saisi missään järjestössä unohtaa. Vaikka sosiaalinen media ja erilaiset virtuaalitekniikat antavat mahdollisuuden ”sähköiseen” kohtaamiseen, niin mikään ei voita henkilökohtaista kontaktia, puhetta ihmiseltä ihmiselle. Vertaistuen merkitystä ei voi korostaa liiaksi. Vain toinen saman kokenut voi tietää, miltä toisesta tuntuu. Reumalasten vanhempain tavatessa yhteinen kieli löytyy heti. Joku on joskus leikkisästi sanonut, että Reumasäätiön sairaalan potilashotellin keittiö ja muut yhteiset tilat muodostivat aikanaan lastenreumaperheiden tärkeimmän ”vertaistukikeskuksen”. Kaikki olivat toisilleen käytännössä tukihenkilöitä: mitä teille kuuluu, oletteko täällä monettako kertaa, onko teille annettu paikallishoitoja, milloin lähdette kotimatkalle. Ilot ja surut jaettiin aamiaista kokatessa ja illalla televisiota katsottaessa. Järjestöjen tukihenkilö- ja tukiperhetoiminta on vertaistuen sydän ja sielu. Vaikka ei olisi koulutettukaan tukihenkilöksi, niin vertaistuki onnistuu mainiosti: minä kuuntelen, kerro tarinasi. Ehkä voin auttaa. Kansalaisjärjestöt antavat mittavan sosiaalisen pääoman koko yhteiskunnalle. Sosiaalisen pääoman käsitteelle on monenlaisia määritelmiä. Minä kiteytän sen tietoon, yhdessäoloon ja vertaistukeen. Nykyisessä kilpailuyhteiskunnassa järjestöt nähdään valitettavasti liian kapeasti ”vain” palveluntuottajina, joihin pitää tiukasti soveltaa kilpailutussäädöksiä. Kuitenkin 1990-luvulla syvän laman aikana järjestöt tarjosivat tärkeitä palveluja ja tukea koko yhteiskunnan selviytymiseksi, ja silloin kyllä kolmannen sektorin antama panos yhteiskunnalle oli korvaamattoman arvokas. Koko sodanjälkeisen Suomen kasvu hyvinvointiyhteiskunnaksi rakentui yhteisen hyvän ja tulevaisuuden rakentamiseen. Vapaaehtoistyö ja järjestötoiminta elivät kukoistustaan monet vuosikymmenet. Nyt on tultu tilanteeseen, että vapaaehtois- ja järjestötyöhön ei lähdetä enää entiseen tapaan. Yhdistysten puheenjohtajia ei enää niin vain löydykään. Ihmisten vapaaajasta kilpailee monta asiaa. Ei ole enää yhtenäiskulttuuria, jolloin katsottiin samat televisio-ohjelmat ja ”Syksyn Säveltä” kuunteli koko kansa. Uskon kuitenkin vakaasti, että vapaaehtoistyö järjestöissä kokee uudenlaisen renessanssin. Se ei välttämättä tapahdu enää perinteiseen tapaan ”syys- ja kevätkokouspainotteisesti”, vaan 99 toiminta löytää aivan uudenlaisia toteutustapoja. Sosiaalinen media on tullut jäädäkseen, ihmiset lähtevät toimimaan spontaanimmin. Huikeita juttuja voi tapahtua hetkessä. Talouden lainalaisuuksia ei kukaan voi kiistää, mutta sosiaalinen pääoma voi muuttaa yhteiskuntaa enemmän kuin arvaammekaan. Kukaan ei saa jäädä sairautensa kanssa yksin. Se on se tavoite, josta minä saan voimani vapaaehtoistyöhön. Mikä on lopulta tärkein pääoma? Se on aika. Mihin aikasi käytät, kertoo mitä arvostat. Se on loppujen lopuksi yksinkertaista, ja pystyt sen myös mittaamaan. Tuhannet ja taas tuhannet järjestöissä toimivat toiselle ihmisille aikaansa antavat upeat ihmiset ovat tiensä valinneet. Kunnioitan sitä suuresti. Keijo Tauriainen Keijo Tauriainen on toiminut vuodesta 2006 Suomen Reumaliiton puheenjohtajana ja eri luottamustehtävissä Reumaliitossa yli 10 vuoden ajan. Hän on reumaa sairastavan lapsen isä ja ollut aktiivisesti vaikuttamassa reumalasten perheiden hoito- ja kuntoutusasioihin 1990-luvun jälkipuoliskolta saakka. Keijo Tauriainen korostaa erityisesti vertaistuen ja toimivien hoitopolkujen merkitystä pitkäaikaissairaan arjessa. 100 Nuoren yhdistyksen vetovoimaa Muistatko, millaista oli olla nuori? Ajatuksia ja ideoita maailman parantamiseksi oli vaikka muille jaettavaksi, mutta muutama asia rajoitti niiden toteuttamista. Vanhempi sukupolvi joskus tarpeettomastikin toppuutteli "ei sitä olla ennenkään", mahdollisuudet tekemiseen olivat rajalliset ja usein myös rahan puute vaivasi. Tekemistä oli vaikka kuinka, ja hurja polte asioiden muuttamiseen paremmiksi. Jos muistat nuo ajat, sinulla on pieni aavistus siitä, millaista on nuoren yhdistyksen elämä. Me Suomen Nivelyhdistyksessä olemme eläneet tuota vaihetta jo jonkin aikaa ja aiomme pitää nuoruuden asennetta yllä edelleenkin, vaikkei se olekaan helpoin tie. Kurssinmuutos heti aluksi Suomen Nivelyhdistys perustettiin viime vuosituhannen viimeisinä päivinä Suomen Tekonivelyhdistyksenä. Aivan alussa ajoimme "vain" tekonivelasiaa, mutta hyvin pian huomasimme kaksi toiminnan uudelleensuuntaamiseen velvoittavaa asiaa. Ensinnäkin, tekonivelleikkaukseen päätyville kaikkein oleellisin avuntarpeen aika on paljon aikaisemmin, ennen kuin tekonivel tulee tarpeelliseksi. Niinpä toimintamme alkoi suuntautua aina vain enemmän ennaltaehkäisyyn, mikä tietysti on myös kansanterveyden ja -talouden kannalta järkevää. Toinen, vieläkin velvoittavampi tosiasia oli se, että maassamme on noin miljoona nivelrikkoista, joille ei ollut omaa yhdistystä. Toki monet järjestöt varsinaisen oman diagnoosipohjaisen kohderyhmänsä lisäksi sanoivat auttavansa myös nivelrikkoisia, mutta nivelrikkoiset eivät heitä löytäneet. Pian huomasimme, että nimemmekin on harhaanjohtaja: tekonivelet ovat yksi hoitolinjan päätepiste, mutta pääasiallinen toimintatarve on muualla. Niinpä nimi muutettiin nykyiseen muotoonsa vastaamaan paremmin toimintaa. Hurja tarve 2000-luvun alkuvuosina teimme muutaman vuoden välein kumppaneiden avustuksella nivelrikkoisille laajan kyselytutkimuksen. Molemmilla kerroille saimme lukuisten muiden tulosten lisäksi täsmälleen saman, erittäin hätkähdyttävän vastauksen kysymykseen ”Ottaako terveydenhuolto nivelrikkoisen tosissaan?”. 67 prosenttia vastasi, ettei ota! Tiedämme, ettei vastaus kuvasta julkisen terveydenhuollon laiminlyöntejä, vaan sen resurssipulaa. Miten lääkäri voisikaan 15 minuutin vastaanottoajalla antaa sen kaikkein tärkeimmän hoito-ohjeen – kuinka hoidan itse itseäni? Joillain paikkakunnilla asia on kunnossa, koska hoitopolut toimivat, mutta maanlaajuisesti valtaosa potilaista ei saa kaipaamaansa tietoa ja tukea. Tämä hurja tarve näkyy meillä joka ainut päivä. Saamme päivittäin yhteydenottoja ja kiitoksia siitä, että lopultakin ihmiset ovat saaneet sen avun, jota ovat kaivanneet. Se, jos mikä, kannustaa ja auttaa jatkamaan joskus rankkaakin työtä näiden miljoonan ihmisen hyväksi. Tarpeen suuruus konkretisoituu varsinkin avoimilla yleisöluennoilla. Lähes millä hyvänsä paikkakunnalla saadaan kunnan suurin luentosali täyteen laittamalla yksi ilmoitus alueen valtaleh101 teen. Isoilla paikkakunnilla on jopa yli tuhannen hengen yleisöjä, jos saadaan vaan saleihin mahtumaan. Usein joudumme käännyttämään osan tulijoista pois. Keskikokoisilla paikkakunnilla puhumme satojen ja aivan pienillä paikkakunnilla kymmenien kuulijoiden joukosta. Puskaradio hoitaa valtaosan markkinoinnista, sillä mikäpä antaisi mukavamman mielen, kuin hyvän asian levittäminen ystävällekin. Ystävän tuki auttaa myös omahoidon aloituksessa. Miten tarve täytetään? Tuhansien ihmisten tiedon ja tuen tarpeen tyydyttäminen käytössämme olevilla resursseilla vaatii ripauksen nuoruuden hulluutta ja rohkeutta. On uskallettava marssia ennakkoluulottomasti neuvottelemaan mahdollisten yhteistyökumppaneiden kanssa, on tunnusteltava ja punnittava uusia vaihtoehtoja. Mittavat yleisöluennotkaan ilmoituksineen ja salivuokrineen eivät olisi mahdollisia ilman ulkopuolisia rahoittajia. Yleisöluentojen lisäksi autamme ihmisiä jaksamaan vertaistuen avulla. Julkaisemme Niveltietoa ja pidämme yllä laajaa nettisivustoa www.niveltieto.net. Lisäksi ylläpidämme soittajille maksutonta, valtakunnallista Nivelneuvonta-puhelinpalvelua. Puheluiden maksuttomuus mahdollistetaan kumppanien taloudellisella tuella. Vertaistuen tarve on häkellyttävän suurta jopa sairaudessa, jota sairastaa joka viides suomalainen. Parantumaton sairaus aiheuttaa usein jatkuvia kipuja, joista puhumista ei kotiväki välttämättä jaksa aina kuunnella. Vertaistukiryhmässä ystävälle ei aina tarvitse edes selittää omaa tilannetta, koska saman kokenut voi nähdä ja ymmärtää sen muutenkin. RAY:n avustuksella olemme kehittäneet nivelrikkoisten vertaistukiverkoston jo yli 50 paikkakunnan laajuiseksi. Tulevina vuosina verkosto kasvaa vielä noin kaksinkertaiseksi. Koska terveydenhuolto ei aina pysty resurssipulassaan antamaan sitä tietoa, mitä sairastunut tarvitsee, on hyvälle tiedolle suuri kysyntä. Niveltieto-lehtemme on maan ainoa nivelrikkoon ja sen hoitoon ennaltaehkäisystä tekoniveliin keskittynyt julkaisu. Hyvä osoitus lehtemme tasosta ja tarpeesta on, että se on ainoa järjestölehti, joka on valtakunnallisessa lehtipistemyynnissä irtonumeroina. Lehtemme toki poikkeaa tyypillisestä järjestölehdestä hyvin paljon: käytännössä kaikki tapahtumatiedot ovat erillisessä liitteessä, joten lehdessä voidaan keskittyä asiantuntija-artikkeleihin ja lukijoiden omiin kokemuksiin. Tässä yhteydessä esitänkin suuret kiitokset sekä niille alan huipuille että oman elämänsä sankareille, jotka ovat Niveltietoon artikkeleita talkoohengessä tehneet ja tulevat tekemään. Internet toimii nykyään yhä useampien ihmisten – ikääntyneidenkin – keskeisenä tiedonlähteenä. Myös Internetistä haettavan tiedon kysyntään olemme vastanneet nettisivuillamme noin 300 sivun tietopaketilla nivelasioista. Sivujen suosio näkyy: kokeilepa laittaa hakukoneeseen mikä tahansa aiheeseen liittyvä oleellinen hakusana. Sivumme ovat lähes poikkeuksetta ensimmäisten tulosten joukossa. Ennenkin – kielletty sana Teemme siis paljon nivelsairaiden ihmisten hyväksi. Tämähän ei ole uutta, vastaavantyyppistä työtä potilasjärjestöt ovat tehneet kautta aikain. Uutta on se, miten asiat tehdään. 102 Nuorella yhdistyksellä ei ole painolastina vakiintuneita käytäntöjä eikä suurta organisaatiota, joka vaatisi energiaa. Nuoren yhdistyksen ehdottomasti suurin valtti on nopeus ja notkeus: pystymme reagoimaan uusiin tilanteisiin äärimmäisen nopeasti ja joustamaan tarvittaessa. Yksi merkittävimmistä edesauttajista on, että kielenkäytössämme on yksi sana kielletty: ennenkin. Se, että jotain on tehty ennenkin tietyllä tavalla tai että jotain ei ole ennenkään tehty, ei tarkoita, etteikö sitä pitäisi tehdä – tai jättää tekemättä. Muutokset ovat mahdollisia resurssien rajat huomioiden. Paljon on puhuttu siitä, miten muuttuva maailma haastaa järjestöt muuttumaan mukanaan. Meille se ei ole ongelma, sillä yhdistyksemme jäsenmäärän kova kasvuvauhti ja edellä kerrotun tarpeen täyttäminen ovat oikeastaan pakottaneet meidät jatkuvan muutoksen tilaan. Toki ymmärrämme, että jossain vaiheessa toiminnan tukirakenteita on vahvistettava, mutta byrokratiaa ja resurssien sitomista pitkäaikaisesti vältämme mahdollisimman pitkään. (Kustannus)tehokkuutta Aloitimme toiminnan huonoon aikaan. Alussa pelkällä vapaaehtoisvoimalla toimivalla yhdistyksellä ei ollut mahdollisuuksia kovin järjestelmälliseen toiminnan kehittämiseen – tai oikeastaan tiedon ja tuen tarve oli niin suuri, että kaikki aika ja energia meni käytännön toimista huolehtimiseen. Lähes kaikilla hiemankaan isommilla järjestöillä toiminnan selkärankaa tukee vahvasti Rahaautomaattiyhdistyksen rahoitus. Kun me pääsimme toiminnassamme vaiheeseen, jossa ensimmäisen kerran pystyimme hakemaan perusrahoitusta, törmäsimme seinään. RAY oli jakanut järjestöille yleisavustuksia kymmeniä vuosia, vaikka järjestöjen merkitys kansanterveydelle suhteessa niiden saamaan avustukseen olikin hiipunut. Niinpä RAY ilmoittikin muutama vuosi sitten perkaavansa yleisavustukset. Ennen sen työn valmistumista RAY:lta ei ollut luvassa yleisavustusta yhdellekään uudelle järjestölle. Tilanne oli aika lohduton, sillä pelkillä jäsenmaksuilla ja kumppaneiden tukimaksuilla valtakunnallisen toiminnan laadukas pyörittäminen on todella haasteellista. RAY:n väki jopa sanoi, että jos olisimme hakeneet avustusta pari vuotta aiemmin, olisimme jo pitkään olleet yleisavustuksen piirissä. Se ei paljon auttanut. Julkisen perusrahoituksen puuttuminen on osoittautunut toisaalta myös hyödylliseksi; meidän on ollut pakko säilyttää huikea kustannustehokkuus alati laajenevassa toiminnassamme. Meidän on ollut pakko olla aktiivisia kumppaneiden etsinnässä ja tehokkuuden säilyttämisessä. Monille pienemmillekin järjestöille on ollut suorastaan järkytys kuulla, millaisilla resursseilla palvelemme nykyistä noin 8000 jäsenen joukkoa: yksi kokoaikainen ja yksi osa-aikainen työntekijä varsinaista toimintaa pyörittämässä. Elintärkeää työtä tekevät tällä hetkellä myös kaksi osa-aikaista projektityöntekijää sekä ennen kaikkea sadat vapaaehtoistoimijat, joiden varassa maan kattavan vertaistukiverkoston arki käytännössä toimii. Meillä ei ole kiinteää toimistoa, vaan jokainen tekee työnsä kotoaan käsin – tai varsin usein matkallaan jonnekin. Tämän tilanteen yritämme säilyttää mahdollisimman pitkään. Miksi 103 meidän pitäisi sitoutua seiniin ja suureen määrään työntekijöitä, kun joustavampikin ratkaisu on olemassa? Viime vuonna hallintoomme upposi vain noin kolmannes kaikista menoistamme. Kaksi kolmannesta pystyttiin siis käyttämään suoraan niihin asioihin, joista on konkreettista, suoraa hyötyä jäsenistölle. Jatkossa RAY tulee avaamaan uudelleen yleisavustusten kenttää. Silloin meidän tilanteemme näyttää valoisalta. Kun pystymme nipin napin kaikkemme yrittäen selviytymään tämän hetken tilanteesta, tuo pienikin lisä toimintamme perusrahoitukseen paljon lisää tehoa ja mahdollisuuksia toimintamme monipuolistamiseen. Turha byrokratia pois Pienellä ja joustavalla organisaatiolla on siis mahdollista saada erittäin hyvin tuloksia aikaan. Menneiden vuosikymmenien toimintatapojen painolastit eivät meidän toimintaamme jähmetä. Meillä ei kukaan tee vain yhtä asiaa, vaan tarvittaessa melkeinpä kuka tahansa voi paikata toisen tehtäviä tiukan paikan tullen. Hyvä esimerkki turhan byrokratian välttämisestä ovat paikalliset vertaistuki- ja toimintaryhmät. Valtaosassa järjestöistä paikallistoimintaa pyöritetään paikallisten yhdistysten voimin, joissain tapauksissa jopa paikallisten ja alueellisten yhdistysten verkostona. On syytä kysyä miksi: mitä hyötyä jäsenistölle on paikallisyhdistyksistä? Tällä hetkellä toimivista, yli 50 paikallisesta ryhmästämme vain yksi toimii yhdistysmuotoisena. Silti paikallistoimintamme on kaikkialla hyvin vilkasta ja pidettyä. Miksi kuluttaisimme vapaaehtoisten ryhmien ohjaajien aikaa yhdistysbyrokratian pyörittämiseen, kun samalla energialla voi keskittyä ihmisten parissa tapahtuvaan varsinaiseen toimintaan, jota varten ryhmät ovat olemassa? Toki tuemme niitä ryhmiä, jotka haluavat esimerkiksi paikallisten tukien vuoksi rekisteröityä yhdistyksiksi. Kasvu jatkuu Kasvumme on ollut huimaa. Alkuvuosina jäsenmäärämme kasvoi 50–100 prosentin vuosivauhtia! Tuhannen jäsenen rajan ylitimme vuonna 2004. Sen jälkeen aina vuosittain on mennyt seuraava tuhat rikki. Aivan viime aikoina kasvu on ollut prosentteina pienempää, 20–30 prosenttia per vuosi, mutta määrällisesti isompaa. Viime vuonnakin hyppäsimme yhden tuhannen yli. Tänä vuonna käy samoin. Ensi vuodelle ennakoimme varovaisesti jälleen tuhannen jäsenen kasvulukua. Tämä on kuitenkin vasta alkua. Oma visioni on, että ennen seuraavan vuosikymmenen vaihtumista jäsenmäärämme keikkuu ainakin 50 000 jäsenen kieppeillä – enkä näkisi mahdottomana pitkällä aikajänteellä päästä sataan tuhanteenkaan jäseneen. Luonnollisesti suuri jäsenmäärä edistäisi etenkin edunvalvontatyötä. Jäsenmäärän kasvaessa myös kiinteät kustannukset per jäsen pienenevät. Järjestön kasvaessakin pidän tärkeänä säilyttää nuoruuden innostuksen ja kirkasotsaisen halun toimia apua tarvitsevien ihmisten hyväksi. Mahdollisimman matalan organisaatiorakenteen ansiosta jokaisen työntekijän matka yhdistyksen jäsenten luokse on lyhyt. Jokaisella on täysi tuntuma lähes kaikkeen mahdolliseen. Tarvittaessa jokainen toimii tittelistä riippu104 matta vaikkapa varastomiehenä tai messupöydän takana esittelijänä. Lyhyenä haluamme säilyttää myös välimatkan muihin potilasjärjestöihin ja yrityskumppaneihin, jotta mahdollisuudet terveyttä edistävään yhteistyöhön eivät jäisi käyttämättä. Sama ydinajatus yhdistää niin nuorta ja ketterää kuin vähän iäkkäämpää ja hidasliikkeisempääkin – oli sitten kysymys yksittäisestä henkilöstä tai järjestöstä: Yhdessä olemme enemmän! Jyrki Laakso Jyrki Laakso on Suomen Nivelyhdistyksen toiminnanjohtaja. Hän on aikaisemmin toiminut mm. markkinointikonsernin johtotehtävissä, josta saamistaan kokemuksista hänelle on ollut paljon hyötyä yhteistyömalleja rakennettaessa. Monialaisen taustansa perusteella hänellä on valmiuksia perinteisestä järjestönäkökulmasta poikkeavaan näkökulmaan ja uudenlaisiin toimintamalleihin. 105 106 Moniammatillisuus reumahoidon ammattilaisten voimavarana Yhdistys syntyy Pohjois-Suomen Tulesammattilaiset on terveydenhuollon moniammatillinen yhdistys, joka on perustettu Oulussa vuonna 1998. Alussa yhdistys kantoi nimeä Pohjois-Suomen Reumahoitajat r.y. Toiminta alkoi Suomen Reumaliiton jäsenyhdistyksenä luontevasti ja käynnistyi koulutuspäivien tapaamisten innoittamana. Parikymmentä reumahoitotyön ammattilaista kokoontui aktiivisesti vapaaehtoisuuden pohjalta ja vapaa-aikana. Vähitellen mielen valtasi ajatus muuttaa yhdistyspohja moniammatilliseksi, uskoimmehan me työssämmekin moniammatilliseen tiimityöskentelyyn. Niinpä jäsenpohja on laajentunut ja nimi muutettu Reumahoitajista Tulesammattilaisiksi. Toiminta-alueemme ulottuu Suomen huipulta Lapista Keski-Pohjanmaalle ja Kainuuseen. Jäsenmäärä liikkuu nykyään kuudenkymmenen tienoilla. Jo aiemmin on Suomen Reumaliiton sisällä toiminut laajapohjainen tules-ammattilaisten jaos, joka kuitenkin oli löysempi toimintamalli, eikä se ollut rekisteröitynyt. Pohjoinen on haja-asutusaluetta, ja terveydenhuollossa työskentelevät ovat usein yksinäisiä puurtajia. Niinpä on ollut luontevaa hakea voimaa ja kollegiaalista tukea verkostoitumalla. Järjestäytymällä saatiin toiminnalle raamit. Ammatillinen vertaistuki Alusta saakka on ollut johtoajatuksena ammatillinen vertaistuki. Lisäksi moniammatillisuus vastasi hoitotyön filosofiaa arjessa. Verkossa on monenlaista voimaa, useampi on enemmän. Samanlaista työtä tekevä ymmärtää kollegan arkea. Työn sisällöstä ja tekemisen tavoista voi vaihtaa kokemuksia tutun verkostoon kuuluvan kanssa. Käytännön tasolla on huomattu järkeväksi soveltaa kokeneemman tietotaitoa. Polkupyörää ei tarvitse keksiä kokonaan itse, ja yhdessä voi taas keksiä lisäosia tai parannuksia. Tässä suhteessa virallinenkin organisaatio toimii. Pohjoisen veturina on Oulun Yliopistollisen sairaalan reumatologinen tiimi alueen ERVA-toiminnassa. Sen avulla luodaan yhteisiä hoitokäytänteitä ja toimivia hoitoketjuja reumatologiselle erityisvastuualueelle. Osaamisen kannustavuus Halu osata tehdä työtään paremmin, on kannuste, joka palkitsee monin tavoin. Osaamisen lisääminen jatkuvasti kouluttautumalla helpottaa työtä ja lisää myös jaksamista. Tulesammattilaisten koulutustoiminnan sisältö on monipuolista. Järjestämme jäsenille säännöllistä pienimuotoista koulutusta. Lisäksi olemme olleet mukana kantamassa vastuuta isommissa tapahtumissa, esimerkkinä Ajankohtaispäivät. Tuemme mahdollisuuksien mukaan jäsenistön osallistumista sopiviin koulutuksiin. 107 Reumanhoito on tänä päivänä dynaamista ja vaatii ajantasaisuutta ja aktiivisuutta. Koulutustapahtumat ovat usein moniammatillisia tapaamisia ja osa sosiaalista verkostoitumista. Virkeyttä verkosta Työ yhdistää ja on meille tärkeää. Yhdessäolo ei kuitenkaan voi eikä saa olla pelkkää työtä ja opiskelua. Huvilla ja virkistykselläkin on kokoava voima. Niinpä järjestämme virkistyksellisiä tapaamisia, joiden sisältö on usein kulttuuria ja liikuntaa. ”Hauskaa olla pittää” – se kantaa ja auttaa jaksamaan! Moniammatillisuus reumatyössä Ihanteena ja tavoitteena on hoitaa reumapotilasta tiimityönä. Tiimi koostuu monialaisesta osaajaverkosta, joka tuo erityisosaamisensa osaksi potilaan kokonaishoitoa. Potilaan diagnoosista ja sen hetkisestä tilanteesta riippuen tiimiin voi kuulua mm. reumatologi, reumahoitaja, fysioterapeutti, toimintaterapeutti, ravitsemusterapeutti ja jalkojenhoitaja sekä muita oman alansa ammattilaisia. Aidoimmillaan tämä tiimityö toimii samoissa rakenteellisissa puitteissa, joissa potilaan hoito on mahdollisimman vähän byrokratiaa sisältävää ja mahdollistaa tiimiläisten suoran vuorovaikutuksen niin potilaan kanssa kuin tiimin jäsentenkin välillä. Keskiössä on tietysti potilas ja asiakas itse, onhan hän oman hoitonsa asiantuntija. Aitona tällaista hoitamisen kokonaisvaltaista toteuttamista ei monissa paikoissa ole mahdollista vielä saavuttaa. Kuitenkin on mahdollista toteuttaa reumahoitoa saatavissa olevilla resursseilla niin tasokkaasti, kuin kullakin alueella on mahdollista. Pidetään huolta hyvästä tiedonkulusta ja ohjataan potilas eri ammattilaisten hoitoon mahdollisimman matalan kynnyksen periaatteella. Ainahan potilas ei tarvitse lääkäriä, vaan apu voi tulla osaavalta toimintaterapeutilta oikeanlaisena apuvälineenä tai fysioterapeutilta itsehoitokeinojen ohjauksena jne. Tärkeää olisi, että potilaalla olisi palveluverkossaan koulutettu luotsi, joka voi olla arjen lähiammattilainen. Hän voisi olla koordinaattori ja yhdyshenkilö, joka tietää hoitoverkoston eri osaajat ja ohjaa potilaan sopivan henkilön luokse apua saamaan. Pohjois-Suomen Tulesammattilaiset ovat olleet mukana, kun terveyskeskuksiin koulutetaan ja luodaan reumahoitajaverkostoa. Pohjoisessa Suomessa tämä verkosto on maan toimivin, ja erityisesti Oulun ja Kainuun alueella reumahoitajaverkosto on maan laajin. Reumahoitajana moniammatillisessa hoitotyössä Yksin ei ehdi eikä pystykään. Hyvää moniammatillisessa hoitotyössä on, ettei tarvitse osata kaikkea perin pohjin. Vahvuutena on myös toisilta oppiminen ja se, että tehdään yhdessä. Inhimillisessä hoitotyössä vaaditaan usein jaksamista ja kärsivällisyyttä, niin potilaalta kuin hoitavilta ammattilaisiltakin. Reumapotilaan hoidossa on tärkeätä osata kannustaa potilasta hyvään itsehoitoon. Oikeastaan on kysymys avun saamisesta oikealla hetkellä tavoitteena toimintakyvyn ja elämänlaadun säilyttäminen hyvänä. 108 Toivo paremmasta huomisesta Toivoa paremmasta tuloksellisesta hoidosta on. Reumalääkkeiden tehon lisääntyminen on ollut viime vuosina huikeaa. Yhä uusia tehokkaita lääkkeitä tulee markkinoille, ja ne tuovat uusia vaihtoehtoja saataville. Silti on tarpeen kehittää edelleen inhimillistä hoitotyötä ja yrittää pitää reumahoidon moniammatillista osaamista voimissaan tasapuolisesti koko Suomessa. Pohjois-Suomen Tulesammattilaiset ovat omalta osaltaan sitoutuneet tähän työhön. Kysymys on toivon saamisesta arkeen. Leena Harju-Autti Leena Harju-Autti toimii reumahoitajana Lapin keskussairaalassa. Hän on Pohjois-Suomen Tulesammattilaisten yhdistyksen perustajajäsen. Harju-Autti on ollut myös mukana Tulesvuosikymmenen toteutuksessa hankkeen alusta asti Lapin alueen maakuntakouluttajana. 109 110 Tules-kenttä vuonna 2020 - visioita tulevaisuudesta kolmannen sektorin näkökulmasta ”Jokaisesta tulevaisuudesta tulee kerran nykyhetki, eikä silläkään voi olla arvoa, jos nykyhetki jossa itse elämme näyttää arvottomalta.” Ernst Wigforss, ruotsalainen poliitikko ja lingvisti (1881–1977) Huoli huomisesta Kansallisen tuki- ja liikuntaelinterveyden edistäminen edellyttää koko elinkaaren pituista perspektiiviä. Perusta terveydelle luodaan perimässä. Tämän lisäksi erityisesti lapsuuden ja nuoruuden elintavat rakentavat tervettä ja toimintakykyistä aikuisuutta ja vanhuutta. Kansallisen tule-terveyden tulevaisuus onkin nykyisten päättäjien, vaikuttajien, kasvattajien ja vanhempien käsissä. Tule-sairauksien yleisyys kasvaa iän myötä. Nykyisin joka viides työikäinen kärsii tule-sairaudesta tai tapaturmasta, eläkeikäisistä jo joka kolmas. Toimintakyvyn rajoituksista johtuva avun tarve on joka viidennellä yli 65-vuotiaalla, ja avun tarve kasvaa iän karttuessa. Kansallisen tule-terveyden tulevaisuuden keskeiseksi tekijäksi nousee väestömme ikääntyminen. Vuoden 2010 jälkeen työikäisten määrä alkaa vähentyä suurten sodanjälkeisten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle. Tiedämme väestöllisen huoltosuhteen heikkenevän tulevaisuudessa voimakkaasti. Huoli tulevasta on suuri: ketkä hoitavat tulevat vanhuksemme, kuka maksaa hoidot ja eläkkeet. Tällä hetkellä Suomen vanhushuoltosuhde (yli 65-vuotiaan väestön suhde 15–64-vuotiaaseen väestöön) on tyypillinen EU-maiden välisessä vertailussa. Vuoteen 2020 mennessä suhde heikkenee kuitenkin eniten Suomessa: Suomesta tulee EU:n vanhusvoittoisin maa. Toinen megatrendi, väestön alueellinen keskittyminen, tulee jatkumaan. Haasteena on tasavertaisten hyvinvointi- ja hoivapalveluiden tarjoaminen ikääntyvälle väestölle samanaikaisesti kiihtyvän maan sisäisen muuttoliikkeen kanssa. Väestöstä sekä julkisista ja yksityisistä palveluista tyhjenevä maaseutu sekä niiden aiheuttama kuntatalouden heikkeneminen tuo omia haasteitaan tulevaisuuden pohdintaan. Mahdollisuuksia ja haasteita Valtioneuvoston kanslian Ikääntymisraportissa (2009) kritisoidaan ikääntymisen määrittelyä mm. vanhushuoltosuhteen avulla. Raportin mukaan se johtaa ajattelemaan, että esimerkiksi 65 vuotta täyttäneet ovat jotenkin laadullisesti erilaisia ihmisiä kuin 15–64-vuotiaat. Tosiasiassa nykyiset yli 65-vuotiaat eivät ole vielä hoivan piirissä, vaan he ovat aktiivisia 111 monilla eri elämänalueilla. Osa on vielä työelämässä, moni harrastaa, hoitaa lapsenlapsia tai tekee vapaaehtoistyötä. Hoivan tarve lisääntyy nykyään vasta lähempänä 80 ikävuotta. Myös sosiaalimenojen laskelmat osoittavat, että pelkästään vanhusten määrän kasvu ei vaikuta ratkaisevasti sosiaalimenojen rahoituksen kestävyyteen, sillä asiantuntija-arvioiden mukaan ikääntyneiden kansalaisten terveyden ja toimintakyvyn voidaan olettaa edelleenkin kohentuvan. Erityisesti, jos elintapoja voidaan muuttaa terveellisempään suuntaan, keskeisten tappavien ja toimintakykyä heikentävien kansantautien esiintyvyyttä voidaan selvästi vähentää. Olennaista on kansalaisten terveys sekä työ- ja toimintakyky. Terveyden kohentuessa yli 65-vuotiaat eivät myöskään samassa määrin tarvitse terveydenhoitopalveluita kuin samanikäiset muutama vuosikymmen sitten. Jos terveys ja toimintakyky paranevat koko väestössä, sillä on heijastuksensa työkykyisyyteen, sairauspoissaoloihin ja kuntoutustarpeisiin sekä ennenaikaisiin eläköitymisiin ja kuolemiin. Onkin hyvä muistaa, että lähivuosina on siirtymässä eläkkeelle se joukko, joka on ollut synnyttämässä nuorisokulttuuria ja joka on tottunut vaikuttamaan yhteiskuntaan monella tavalla. Tämän sukupolven on todennäköisesti vaikea sopeuttaa itseään vanhaan mielikuvaan syrjään vetäytymisestä ja alistumisesta sairauksiin ja vaivoihin. Onkin odotettavissa, että joudumme muuttamaan suhtautumistamme ikääntymiseen tulevien vuosien aikana. Tulevassa eläkeläisten joukossa piileekin tules-järjestöjen mahdollisuus. Mutta kuten hyvinvointi yleensä, myös terveys on jakautunut epätasaisesti. Mitä paremmassa sosiaalisessa asemassa ihmiset ovat, sen todennäköisempää on keskimääräistä parempi terveydentila, vähäisempi sairastuvuus, parempi toimintakyky ja korkeampi eliniän odote. Tämä koskee myös tule-terveyttä. Mitä matalammin koulutetuista ja mitä alhaisempiin tuloluokkiin kuuluvista henkilöistä on kyse, sitä enemmän he sairastavat ja sitä nuorempina he kuolevat verrattaessa korkeammin koulutettuihin ja hyvätuloisiin kansalaisiin. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan yhtenä tulevaisuuden trendinä on sosioekonomisten terveyserojen kasvun jatkuminen. Mikäli terveyserojen jakautuminen syvenee ja elintavat alimmissa sosiaaliekonomisissa luokissa muuttuvat nykyistä huonompaan suuntaan tupakoinnin ja päihteiden käytön lisääntyessä, liikunnan vähentyessä ja ylipainon kasvaessa, on riskinä, että kansakunnan myönteinen terveydentilan kehitys muuttaa suuntaansa, ja sairastavuus ja hoidon tarve lisääntyvät kaikenikäisten keskuudessa. Valtioneuvoston kanslian Ikääntymisraporttiin on koottu eräiden kansanterveysongelmien viimeaikaista ja tulevaa kehitystä koskevia asiantuntija-arvioita. Raportissa mainitut tulesairaudet ovat arvioiden mukaan vähentymässä, mutta edellä mainitut kehityksen uhkat voivat hidastaa tai jopa estää myönteisen kehityksen jatkumisen. Terveystietoisuuden lisääntyminen ja terveyserojen kaventaminen ovat tulevaisuudessa entistä keskeisemmässä roolissa. Panostamalla ennaltaehkäisyyn sairauden hoidon sijaan voidaan aikaansaada huomattavia säästöjä sekä inhimillisesti tarkastellen että kansantaloudellisesti. Myös suhtautumisemme vanhenemiseen on tärkeää. Vanha sanonta ”vanhuus ei tule yksin” antaa kuvan sairauksista, kivuista ja vaivoista osana luonnollista vanhenemista. Näin samalla saatamme ummistaa silmämme sairauksien ehkäisyltä, varhaiselta toteamiselta ja oikea-aikaiselta hoidolta. 112 Järjestöt muutoksessa Suomen ensimmäiset sosiaali- ja terveysalan järjestöt syntyivät jo 1800-luvun puolella. Silloin järjestöt toimivat hyväntekeväisyyslähtökohdista. Myöhemmin sosiaali- ja terveysalan järjestöt olivat luonteeltaan pääosin etu- ja painostusryhmiä, jonka jälkeen niiden toiminta alkoi ammatillistua ja osa niistä alkoi toimia palveluntuottajina. Nyttemmin tämä kehitys on vahvistunut edelleen, kun taas edunvalvonnan rooli on siirtynyt taka-alalle. Suomi on yhdistysten luvattu maa, kuten sanotaan. Nykyään yhdistyksiä on yhdistysrekisterissä noin 120 000, joista 13 000 on sosiaali- ja terveysjärjestöjä. Valtakunnallisia liittoja on noin 1 000. Yhdistysten työntekijämäärä on yhteensä 82 000, joista osa-aikaisesti työskentelee 25 000 henkilöä. Palkkatyön lisäksi järjestöissä tehdään suunnaton määrä vapaaehtoistyötä: yli 123 miljoonaa tuntia vuodessa. Kansalaisjärjestöjen liikevaihto on viisi miljardia euroa, josta 1.6 miljardia eli 32 prosenttia on julkista rahoitusta. Järjestöt nähdäänkin merkittävänä yhteiskunnallisena toimijana. Kansalaisjärjestöjen keskeiset tehtäväalueet voidaan nykyisin jaotella seuraavasti: • toimia etujärjestönä ja vaikuttaa päätöksentekoon • toimia kansalaisjärjestönä ja tarjota mahdollisuuksia osallistumiseen, vapaaehtoistoimintaan ja vertaistukeen • tarjota asiantuntijuutta yhdistämällä ammattilaistieto ja kokemustieto • palveluiden kehittäminen ja tarjoaminen. Tiihonen (2009) on puolestaan analysoinut eri toimintoihin liittyvää vastuiden jakautumista yhteiskunnan eri sektoreiden kesken. Hänen mukaansa kolmannen sektorin eli kansalaisjärjestöjen vastuulla on nykyään erityisesti liikunta, nuoriso ja aatteellinen toiminta, terveys vain vähissä määrin. Seuraavassa taulukossa on esitetty yhteiskunnan eri sektoreiden suhteellinen vastuu kustakin teemasta prosenttijakaumana. Sektori/ Teema 1. sektori yksityissektori 2. sektori 3. sektori julkinen sektori kansalaistoiminta 4. sektori kotitaloudet liikunta 20 15 55 10 kulttuuri 30 40 20 10 sosiaali 10 50 20 20 terveys 20 60 15 5 nuoriso 20 30 40 10 ikääntyneet 10 50 20 20 aatteelliset 20 30 40 10 Taulukko 1. Vastuiden jakautuminen toimintojen pohjalta 113 Teemojen välinen vastuunjako on jatkuvassa muutoksessa. Tällä hetkellä terveys on vahvasti julkisen sektorin toimintaa, samoin ikääntyneiden palvelut. Järjestöjen osalta painottuu liikunta. Tulevaisuuden suuntauksena on julkisen sektorin toimintojen alasajo ja vastuun siirto yrityksille, järjestöille ja kansalaisille. Stakesin tulevaisuusraportissa (2006, 13) epäilläänkin, että” ... vuonna 2020 haikaillaan jo julkisen sektorin suurempaa roolia.” Suomessa käynnissä olevat muutokset ovat yhteisiä koko EU:n alueelle. Kyseessä ovat hyvinvointivaltioiden toimintaedellytysten syvälliset muutokset ja pyrkimys supistaa omaa tehtäväkenttää: huoli demokratiasta, poliittisten järjestelmien ja myös EU:n vakaudesta, palveluiden saatavuudesta, yhteisten rahojen riittävyydestä, laittomasta siirtolaisuudesta, hyvinvoinnin epätasaisesta jakautumisesta jne. Näiden haasteiden edessä katsotaankin kohti kolmatta sektoria ja odotetaan myös järjestöjä mukaan ongelmanratkaisuun. Samalla EUtasolla poliittisen päätöksentekojärjestelmän tavoitteena on yhdenmukaistaa järjestöjen toimintaedellytyksiä Euroopan eri maiden välillä sekä selkeyttää järjestöjen ja yritysten palveluihin liittyvää kilpailuasetelmaa. Suomessa sen heijasteina ovat järjestöjen verotuksen muutokset sekä keskustelu Raha-automaattiyhdistyksen monopoliasemasta. Tuuminnan paikka Matthiesin (2007) havainnot järjestöjen nykykehityksen ristiriitaisuuksista Pohjoismaisten tutkimusten valossa herättää pohtimaan myös Suomen tules-järjestöjen tilannetta ja tulevaisuutta: 1) ”Vahtikoiran” hampaattomuus: järjestöjen pitäisi toimia hyvinvointivaltion vahtina, painostus- ja etujärjestönä. On kuitenkin vaikea löytää esimerkkejä tilanteista, jossa järjestöt olisivat tosissaan painostaneet hyvinvointivaltiota, olleet sen kanssa konfliktissa ja taistelleet jonkin ryhmän puolesta. 2) Särötön yksimielisyys kansalaisjärjestöjen ja hyvinvointivaltion välillä: toimiiko demokratia, kun puhutaan hyvinvoinnista, sen puuttumisesta, jakautumisesta ja tulevaisuuden tuottamiseen liittyvistä tekijöistä? Kadotetaanko asioita, kun tavoitteena on samanmielisyys? Jos järjestö toimii palveluntuottajana, se on riippuvainen julkisesta rahoituksesta: ”ruokkivaa kättä ei purra”. Sama koskee yleensä myös muuta julkista rahoitusta. 3) Kansalaisjärjestöt vailla kansalaisia: järjestöt korostavat rooliaan demokraattisena kansalaisten järjestönä, mutta kansalaisten ääntä ja osallistumista ei kuule. Monissa järjestöissä johtoelimiin etsitäänkin lähinnä johtavia virkamiehiä ja poliittisia päättäjiä. Hukkuuko kansalaisjärjestöjen moniäänisyys? 4) Kansalaisjärjestöjen erityisyyttä vaikea tunnistaa: ovatko järjestöt tosiasiassa spontaanimpia, joustavampia, lähempänä kansaa ja herkempiä kuulemaan kansalaisten tarpeita kuin esimerkiksi kunnalliset järjestelmät? Erityisesti palvelutuotannossa mukana olevat järjestöt ovat sidoksissa julkiseen rahoitukseen, jolloin erityisyyttä on vaikeaa pitää yllä. Myös muu julkinen rahoitus saattaa suunata toimintaa julkisen sektorin toivomaan suuntaan. Tuleeko järjestöjen rooli tulevaisuudessa muuttumaan entistä enemmän julkisten palveluiden järjestäjäksi ja hyvinvointivaltion säröjen paikkaajaksi? Miten järjestöt voivat siinä tilanteessa toimia etujärjestönä tai kansalaisjärjestönä? Järjestöjen toiminnan sisältö on murros114 vaiheessa. On tärkeää nähdä kehitystrendit ja miettiä, onko tämä se tie, mihin halutaan mennä. Onko olemassa muita vaihtoehtoja, muita polkuja kuljettavaksi? Millä hinnalla? Tules-kentän tulevaisuus on nyt Nyt on tärkeää suunnata tules-kentän voimavaroja ennaltaehkäisyyn, lapsiin ja nuoriin, eli tuleviin aikuisiin ja ikääntyviin. Erityisen tärkeää on keskittyä sosioekonomisia terveyseroja kaventaviin toimenpiteisiin. Taloudellisesti ja koulutuksellisesti heikommassa asemassa olevat on saatava tietoiseksi tule-terveydestä sekä kiinnostumaan omien tuki- ja liikuntaelintensä kunnosta ja terveellisestä elämäntavasta. Lasten ja nuorten terveyskasvatukseen, liikuntaan ja terveelliseen ravitsemukseen on syytä panostaa nyt. Kyseessä on koko kansakunnan etu. Samalla on tärkeää saada tule-sairauksien diagnosointi, hoito ja kuntoutus kuntoon. Palvelut tulee saada riittävän laajoiksi, oikea-aikaisiksi ja laadukkaiksi. Näin vähennetään pitkäaikaisen hoidon ja hoivan tarvetta ja tuetaan työhön paluuta. Toimenpiteet edellyttävät eri sektoreiden välistä ja sektoreiden sisäistä laajaa ja aitoa yhteistyötä. Mutta yhteistyötä ei kannata tehdä hinnalla millä hyvänsä: mikäli tarve vaatii, tulee tules-kentän järjestöillä olla uskallusta toimia myös painostus- ja etujärjestönä. Juhlapuheiden aika meni jo. Vuonna 2020 tules-järjestöillä voi olla edessään monipuolinen ja kiintoisa työsarka: uusiin sukupolviin keskittyvä ennaltaehkäisy, tule-sairaiden tukeminen ja aktiivisten ja tietotekniikan kanssa nykyistä tutumpien ikääntyneiden tule-toiminnan järjestäminen. Järjestöjen on tärkeää toimia yhteiskunnallisina vaikuttajina ja etujärjestöinä, tarjota kokemustietoa ja osallistumismahdollisuuksia, järjestää vapaaehtoistoimintaa ja vertaistukea sekä kehittää ja tarjota jäsenille tarkoitettuja järjestölähtöisiä palveluita. Lisäksi toiminnan pitäisi ulottua tiivistyvien asumiskeskittymien lisäksi myös entistä harvaan asutummille seuduille ja tarjota yhteisöllisyyttä, vertaisen tukea ja osallisuutta. Toivottavasti järjestöt saavat jatkossakin keskittyä järjestöjen omaan yhteiskunnalliseen tehtävään, sillä palvelujen järjestäjänä julkisen sektorin reviirille astuminen vie järjestöt kohti liikeelämää ja heikentää kansalaisjärjestöjen asemaa ja mahdollisuuksia kansalaisyhteiskunnassa. Se on menetys, jota raha ei korvaa. Ajatus siitä, että ihminen voi tehdä jotain oman elämänsä parantamiseksi virisi jo varhain. Vuonna 1516 englantilainen Thomas Moore totesi Utopia-nimisessä kirjassaan, että on olemassa ihannevaltio ja siihen voidaan päästä ihmisen omin ponnistuksin. Ihmisellä on mahdollisuus tehdä elämänsä paremmaksi ja näin hänen tulee myös menetellä. Ansa Holm Ansa Holm on Suomen Osteoporoosiliiton toiminnanjohtaja. Hän on työskennellyt yli kahdenkymmenen vuoden ajan sosiaali- ja terveysalan järjestöissä. 115 Kirjallisuutta Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta; KANE-yleishyödylliset palvelut -työryhmä. Raportti. 20.10.2008. Matthies AL. Toisenlainen kolmas sektori: Pohjoismaiden sosiaali- ja terveysjärjestöt tutkimuksen valossa; Yhteiskuntapolitiikka 2007;72:1. Palosuo H. (toim.) Terveyden eriarvoisuus Suomessa. Sosioekonomisten terveyserojen muutokset 1985–2005. Sosiaali- ja terveysministeriö 2007. Parjanne ML. Väestön ikärakenteen muutoksen vaikutukset ja niihin varautuminen eri hallinnonaloilla. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2004:18. Rönnberg L. Kolmannen sektorin profilointia. Teoksessa Hokkanen L, Kinnunen P, Siisiäinen Martti. (toim.) Haastava kolmas sektori. Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto 1999. Suomen Tule ry (2007). Kansallinen TULE-ohjelma. Tiihonen A. Mitä palveluita lähdetään tuotteistamaan: Luentoesitelmä teemaseminaarissa Tuotteistaminen suhteessa palvelun tarpeeseen ja palveluketjut tarpeeseen vastaajina (24.9.2009). Ikääntymisraportti. Kokonaisarvio ikääntymisen vaikutuksista ja varautumisen riittävyydestä. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1/2009. Vuorenkoski L ym. Työpapereita; Signaaleja. Stakesin tulevaisuusraportti, Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus 2006. www.tilastokeskus.fi; Väestöennuste 2009–2060. 30.9.2009. 116 Reumatismista tules-käsitteeseen – pohdintaa terveysviestinnän näkökulmasta Reuma-sana kuten monet muutkin sairauksien nimet on johdettu antiikin kreikasta tai latinasta. Kreikan kielessä rheuma tarkoitti yleisessä kielenkäytössä mitä tahansa vuotoa tai virtaa, kuten joenvirtaa. Rheuma-sanan juurena oli verbi virrata, rhein. Professori Heikki Isomäki kirjoitti vuonna 1987 Helsingin Sanomiin artikkelin reumasanaston historiasta. Pontimena oli Suomessa käyty keskustelu siitä, mitä tarkoittavat reumatismi ja reuma ja kuuluvatko selkäkivut reumasairauksiin. Isomäki esitti, että sanastoa on tarpeen täsmentää. Hän esitti kansainvälisiin määritelmiin viitaten, että reumasairaudet yleisnimityksenä tarkoittavat samaa kuin tuki- ja liikuntaelinsairaudet. Isomäki kertasi sanojen historiaa, jonka mukaan jo roomalainen lääkäri Galenos opetti toisella vuosisadalla sairauksien johtuvan tautia aiheuttavan liman virtaamisesta päästä kehon eri osiin. Galenoksella oli suuri vaikutus lääketieteeseen yli tuhannen vuoden ajan. Siksi virtaamista tarkoittavan sanan pesiytyminen lääketieteeseen on ymmärrettävää. Reumasairaudet viittasivat siis jo nimeltään sairauden oletettuun perussyyhyn, nesteiden väärään “virtaamiseen”, neste-epätasapainoon. Galenos kirjoitti teoksen Suoneniskennästä hoitomuotona, jossa hän kuvasi parannustapoja kehon puhdistamiseksi. Suomalainen kuppaus ja uskomus saunan parantavaan voimaan ovat tätä perua. Galenos ja hänen aikalaisensa eivät käyttäneet mistään tuki- ja liikuntaelinsairaudesta reuma-sanaa, vaan jo siihen aikaan oli täsmällisiä nimiä kuten podagra, tulehdus jalan nivelessä ja chiagra, tulehdus käden nivelessä. Keskiajalla sanat reuma ja reumatismi levisivät kansankieleen ja saivat vähitellen yleistä kipua ja vaivaa tarkoittavan merkityksen. Lääketieteellisissä teksteissä reumatismi-sanaa käytti ensimmäiseksi pariisilainen lääkäri Guillaume de Baillou (1538–1616). Hän jakoi niveltaudit kolmeen ryhmään podagra, äkillinen kihti jalkaterässä, polyartriitti, monen nivelen tulehdus, lähinnä vaikea kihti ja reumatismi, kuumeinen niveltulehdus, lähinnä kuumereuma. De Baillousta on sanottu, että hän otti oppinsa Galenokselta, mutta taudin nimen tavalliselta kansalta. Hän on saanut ansioistaan reumatismin isän kunnianimen. Leinistä ja luuvalosta reumatismiin Reumaattiset oireet diagnostisoitiin antiikin lääketieteellisessä kirjallisuudessa usein eräänlaisiksi kihdin alalajeiksi. Kihdin ymmärrettiin johtuvan siitä, että jokin neljästä perusnesteestä kerääntyi niveliin. Kihtiä sairautena ja sen hoitoa pohdittiin antiikin lääketieteessä varsin runsaasti. Jo 1700-luvulla sana reumatismi oli lääketieteessä yleisessä käytössä. Ensimmäisessä Carl von Linnén töiden innoittamassa tautiluokituksessa vuodelta 1763 oli neljätoista kihdin ja 117 kymmenen reumatismin alaluokitusta. Yleensä nivelten taudit ymmärrettiin kihdiksi ja muut kolotukset reumatismiksi. Suomessa puhuttiin 1800-luvulla leinistä, kleinistä tai luuvalosta. Sanan loppuosa valo saattoi viitata valumiseen, siis virtaamiseen, tai viron kielen särkyä tarkoittavaan valu-sanaan. Elias Lönnrot luetteli teoksessaan Suomalaisen Talonpojan Kotilääkäri (1839) reumatismin suomenkielisinä vastineina esimerkiksi sanat luuwalo, luutauti, luiden kolottaja, kuiwatauti, jäsentauti, kleini, kihti tai juoksia tauti. Viime mainittu viittaa kreikan verbiin rheun, virrata, juosta. Suomalaiset sanakirjat ja lääkärikirjat tuntevat sanan reumatismi jo 1800-luvulta. Yleiseen kielenkäyttöön se levisi viime vuosisadan alussa. Reumatismi syrjäytti kansankieliset leini ja luuvalo ja rinnalle tuli käyttöön lyhempi muoto reuma. Viime vuosisadan lopussa termin käyttö oli eriytymässä siten, että reumatismillä tarkoitettiin lähes mitä tahansa tuntemattomasta syystä johtuvaa kipua, kolotusta tai vaivaa tuki- ja liikuntaelimistössä kun taas reumaa käytettiin tarkoittaen jotakin tarkasti määriteltyä reumasairautta. Maailman terveysjärjestön, WHO:n, vuoden 1978 määritelmän mukaan myös tuki- ja liikuntaelinsairaudet sisältyivät reuman käsitteeseen. Reumaattisiksi taudeiksi katsottiin tulehdukselliset reumataudit, degeneratiiviset nivelten ja selkärangan taudit kuten nivelrikko ja iskias, pehmytkudosten reumaattiset vaivat ja aineenvaihdunnalliset luutaudit kuten osteoporoosi. Reuma-sanan käyttö Suomessa poikkeaa Heikki Isomäen mukaan kansainvälisestä käytännöstä. Reuma-sanaa ei ymmärretä lyhennykseksi reumatismista, vaan sitä on käytetty suppeammin tarkoittaen nivelreumaa. Reuma-sanan johdokset ovat hävinneet lääketieteellisestä kirjallisuudesta lähes täysin. Sairauksille on annettu kyseistä tautia paremmin kuvaavat nimet. Professori Heikki Isomäen mukaan reumatautien sisältöä on pohdittu useissa kansainvälisissä yhteyksissä. Vaikka sanamuodot poikkeavat toisistaan, reumatautien on aina katsottu tarkoittavan samaa kuin tuki- ja liikuntaelinsairaudet syystä tai laadusta riippumatta. Heikki Isomäki totesi tarkastelussaan, että reuma-sanan johdosten vierastaminen on tuonut suomen kieleen termin tuki- ja liikuntaelinsairaudet, tules. Isomäen mukaan se on täsmällinen ja hyvä nimitys reumataudeille eikä sitä ole syytä korvata muilla. Yksittäisistä diagnooseista puhutaan täsmällisillä nimillä. Nykyisin käytetyn kansainvälisen määritelmän mukaan reumasairauksiin kuuluvat tuki- ja liikuntaelimistön toiminnan häiriöt ja sairaustilat. Reumasairaudet on yleiskäsite laajalle sairauksien joukolle. Reumasairaudet eli tule-sairaudet voidaan jakaa tulehduksellisiin ja ei-tulehduksellisiin reumasairauksiin. Ei-tulehdukselliset sairaudet kuten nivelrikko ja selän degeneratiiviset sairaudet ovat yleisiä. Myös muihin sairauksiin kuten esimerkiksi kilpirauhasen toimintahäiriöihin voi liittyä tuki- ja liikuntaelinoireita. Tulehduksellisten reumasairauksien kirjo on laaja. Niihin kuuluvat tulehdukselliset nivel- ja selkäsairaudet sekä myös harvinaisemmat, taudinkuvaltaan monimuotoiset systeemiset reumasairaudet. 118 Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa huomio kiinnittyi reumasairauksista vaikeimpaan, nivelreumaan. Suomalainen reumahoito kehittyi Reumasäätiön sairaalan myötä. Reumaliitto potilasjärjestönä vastasi vertaistuesta, terveysneuvonnasta ja edunvalvonnasta. Kielenkäytössä reuma-sanaa käytettiin usein tarkoittaen nivelreumaa. Raportti viritti tules-keskustelun 1980-luvulla havahduttiin koko tuki- ja liikuntaelinongelman laajuuteen. Tule-sairaudet olivat nousseet suurimmaksi työkyvyttömyyttä aiheuttavaksi sairausryhmäksi. Alan tutkijat Kai Sievers, Timo Klaukka ja Matti Mäkelä halusivat katkaista tuki- ja liikuntaelinsairauksien pitkään jatkuneen kasvun ja saada sairastavuuden vähenemään. Heidän mukaansa tämä voi onnistua vain, jos vieroksunnan ja oireiden todenperäisyyden vähättelyn sijasta aletaan paremmin ymmärtää tuki- ja liikuntaelinsairauksien moniongelmaisuutta ja kivun merkitystä. Syntyi TULES-vuori matalaksi raportti, joka osaltaan teki tunnetuksi tules-käsitettä. Tuki- ja liikuntaelinsairauksien tules-lyhennettä reumatautien synonyymina on sittemmin yritetty tehdä tunnetuksi monin eri kampanjoin. Suuren yleisön keskuudessa lyhenne ei kyselyjen mukaan vieläkään ole tuttu. Kansankielen reumatismi on sanana yleisesti tunnettu, mutta sitä ei enää käytetä ajanmukaisessa puhekielessä kuvaamaan kipuilua. Reumatismin lyhenteen reuma-sanan saama suppea merkitys sen sijaan aiheuttaa edelleen keskustelua siitä, mitä sillä ymmärretään. Terveysviestintä kannustaa muutokseen: Ei potkua vaan porkkanaa Terveydenhuollossa olennaista on, että ihminen motivoituu terveytensä ylläpitoon ja tarvittaessa elämäntapamuutoksiin ja sitoutuu hoitoonsa. Terveysviestintä tarjoaa tähän keinoja. Terveysviestinnän voidaan ymmärtää käsittävän suppeasti vain terveyttä edistävän viestinnän. Laajasti käsitettynä terveysviestintä on terveyteen ja sairauteen sekä niiden tutkimiseen ja hoitoon liittyvää viestintää. Terveysviestinnän kannalta reumasanaston eri merkityssisällöt ja lyhenteiden tuntemattomuus synnyttävät keskustelua, ketkä oikeastaan sairastavat reumasairauksia tai tule-sairauksia. On pulmallista, että “reuma” merkitsee eri ihmisille kovin erilaisia asioita. Tämä voi tuottaa hankaluuksia potilaan ja hoitohenkilöstön välisessä keskustelussa. Lisäksi tules-piirissä on joukko uudehkoja oireyhtymiä tai sairauksia, joita ei riittävästi tunnisteta reuma- eli tule-sairauksiksi. Esimerkki näistä sairauksista on mm. fibromyalgia. Toisaalta reumasairaudet eli tules ovat joukko toiminnan häiriöitä ja sairaustiloja, jotka ovat hyvin erilaisia oireiltaan ja vaikutuksiltaan. Sairauksia koskeva neuvontatyö edellyttää täsmäviestintää kunkin potilaan omaan tilanteeseen ja diagnoosiin nähden. 119 Reumasairauksien tunnettuja riskitekijöitä ovat tupakointi, vähäinen liikunta, lihavuus, työn epäfysiologinen kuormittavuus ja tapaturmat. Näiden riskien välttämiseksi on tarpeen lisätä väestön tule-tietoisuutta. Tule-terveyttä lisäävät samat terveelliset elintavat kuin muissakin keskeisimmissä kansansairauksissa: terveellinen ja monipuolinen ravinto, riittävä lepo ja uni sekä riittävän kuormittava, säännöllinen terveysliikunta. Näissä asioissa riittää viestittävää sekä kansalaisjärjestöille, hoito-organisaatioille että viranomaistahoille. Terveysviestinnän ongelma on tule-terveyden kannalta kuten muidenkin kansansairauksien ehkäisyssä, miten tavoittaa siitä eniten hyötyvät. Terveystietoinen kansanosa on useimmiten myös hyvin tule-terveystietoinen. Tule-terveysongelmat taas kasaantuvat vähiten koulutetuille ja pienituloisimmille. Perinteiset ja uudet viestintätavat ovat henkilökohtaisen vuorovaikutuksen lisäksi väyliä lisätä väestön tule-terveystietoisuutta kohti liikunnallista ja terveyshakuista elämäntapaa. Terveysviestijöiden haasteena on edelleen yhdessä pohtia keinoja, joilla muutoksesta hyötyvät saadaan motivoitua henkilökohtaisiin elämäntapamuutoksiin. Asiakkaita kohtaavat terveydenhuollon ammattilaiset ovat tärkeimpiä terveysviestijöitä tuleterveystiedon kannalta. Suora henkilökohtainen vuoropuhelu on paras tapa varmistaa viestin perillemeno ja antaa tilaisuuden vahvistaa asiakkaan motivaatiota ja voimavaroja muutokseen. Riitta Katko Riitta Katko on yhteiskuntatieteiden maisteri ja toimittaja, joka toimii Suomen Reumaliiton viestintäpäällikönä ja Reuma-lehden päätoimittajana. Hänen työssään painottuvat tulesairauksiin liittyvä terveys- ja vaikuttamisviestintä sekä kansalaisten osallistumista edistävä viestintä. Kirjallisuutta Isomäki H. Reumatautien sanastoa on syytä täsmentää, Helsingin Sanomat 7.2.1987, yliöartikkeli. Korhonen T. Kaikki virtaa: reuma-sanan ja hoidon historiaa, Reuma-lehti 1/2007, artikkeli. Sievers K, Klaukka T, Mäkelä M. TULES-vuori matalaksi, Kansaneläkelaitoksen julkaisuja ML:96, 1991. Martio, J ym. (toim.) Reumataudit . Duodecim, Suomen Reumaliitto, Karisto Oy 2007. 120 121 Tuki- ja liikuntaelimistö terveyden perustana Iskulauseet ja terveyden markkinat Otsikko sisältää väittämän ja iskulauseen: tuki- ja liikuntaelimistö muodostaa perustan koko terveydelle. Väittämät ja iskulauseet on tarkoitettu vaikuttamaan terveyden ja sairauksien markkinoilla. Nämä markkinat kattavat yhä laajemman kirjon ihmisen olemista ja elämää, kuten vaikkapa Terveysmessuilla käynti osoittaa. Vastaavasti terveyden hoitamiseen tarvittava tuotejoukko ja niiden tuottajat ovat jatkuvasti kasvamassa. Markkinoijia ovat ainakin poliitikot, asiantuntijat, ammattihenkilöt, laitokset, järjestöt, yritykset, yrittäjät ja media. Ne pyrkivät vakuuttamaan sekä toisensa että kansalaiset oman terveysalueensa, sanomansa, tuotteittensa ja palveluidensa tärkeydestä. Markkinat välittyvät koko kansan tietoisuuteen mediassa. Nähdyimmin, kuulluimmin ja vakuuttavimmin asiansa esittäneet saavat palkinnoksi mm. poliitikkojen myötämielisiä kannanottoja julkisuudessa ja päätöksiä resursseista ja oikeuksista, terveydenhuollon ja muiden alojen voimavaroja ja palveluja, tuote- ja menetelmäkehitystä, kaupallisten tuotteiden ja palvelujen menekkiä, vahvaa ja vahvasti tuettua järjestötoimintaa sekä kansalaisten mielenkiintoa, sympatiaa ja parhaassa tapauksessa uutta toimintaa oman tai muiden terveyden hyväksi. Terveyden markkinoilla palkinnot ovat hyviä ja niitä on tarjolla monille. Mutta: ”Poissa näkyvistä, poissa mielestä”, saamattomia ja epäonnistuneita uhkaa markkinoilla unohdus ja kuihtuminen. Markkinoilla kannattaa yrittää – ja niin tapahtuukin. Terveyden markkinat ovat käymässä yhä villimmiksi, sekavammiksi ja osittain jopa epäterveyttä edistäviksi. Villiydestä pitää huolta osa kaupallisista toimijoista, jotka markkinoivat tehottomia, marginaalisesti vaikuttavia tai jopa terveydelle haitallisia tuotteita ja keinoja. Sekavuutta ja sekaannusta aiheuttavat lisäksi mm. tutkijat, joiden kiistat ja käsitykset terveyteen vaikuttavien tekijöiden yksityiskohdista välittyvät osittain heidän tahtomanaan, osittain siitä riippumatta ristiriitaisina suosituksina suoraan väestölle. Tiedon sirpaleisuutta ja sen tulkinnan vaikeutta lisää mm. yksittäisten terveystekijöiden korostaminen tuotteiden ja palvelusten markkinoinnissa. Asiantuntijatkaan eivät ole tällä alueella turhan vaatimattomia. Kuulin tv:ssä asiantuntijan väittävän, että yksi tietty vitamiini on tärkein yksittäinen tekijä, jolla ihminen voi vaikuttaa terveyteensä. Epäilemättä tällä vitamiinilla on suuri merkitys terveydelle, mutta tutkijoidenkin käsitykset sen tarpeesta vaihtelevat. Onko sen puute suomalaisilla niin suurta ja yleistä, että se on tärkein väestömme terveyttä huonontava tekijä tai olisiko tämän vitamiinin puutteen korjaaminen tärkein väestömme terveyttä parantava tekijä? Tai olisiko pilleri päivässä varmuuden vuoksi otettuna tärkein yksittäisen kansalaisen terveyteen vaikuttava tekijä? Tarjolla on hyvin perustein parempiakin vaihtoehtoja. Lievä ylipaino on niputettu lihavuudeksi. Seurauksena on yleinen käsitys, että pieni pulskuus, pahimmassa tapauksessa raskasrakenteisuus, on yksilön terveyttä vahvasti vaarantava ominaisuus, josta pitää päästä eroon. Tuloksena on suuret, suorastaan valtavat markkinat. 122 Monien, erityisesti nuorten ja iäkkäiden henkiselle ja ruumiilliselle terveydelle tämä syyllisyyttä herättävä, tuskaisiin ja useimmiten turhiin ja kalliisiinkin yrityksiin johtava markkinointi tuottaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Sairauksien markkinoilla vaikuttamispyrkimysten perustana ovat useimmiten sairauden välittömästi ja välillisesti aiheuttamat ongelmat yksilöille ja yhteiskunnalle. Millä perusteilla ja millä tuloksilla tule-sairauksien tärkeyttä on pyritty markkinoimaan? Kipu, särky, kolotus ja kankeus, vaikka monillakin ovat saavuttaneet yhteiskunnallisissa vaikuttamispyrkimyksissä melko vähän vastakaikua. Median ja sen käyttäjien kiinnostusta nämä ongelmat herättävät vain marginaalisesti. Tässä syitä, joiden takia tule-sairaudet ovat väestön tietoisuudessa ja politiikkojen puheissa ja päätöksenteossa jääneet kansanterveyden ongelmana katveeseen. Tule-sairauksien aiheuttamien hankaluuksien ja vaikeuksien yhdistäminen elämänlaadun huonoudeksi tai laatupainotteisten elinvuosien menetyksiksi eivät nekään puhuttele juuri muita kuin tutkijoita ja asiantuntijoita. Vahinko, sillä näillä perusteilla tule-sairauksien merkitys on sairausryhmistä suurimpia. Toimintakyvyn puutekaan ei markkinointiperusteena oikein sytytä, koska se koskee enimmäkseen työuran lopulla ja eläkkeellä olevia. Työkyvyn puutteiden markkinointi selvempänä taloudellisena menetyksenä puree jo paremmin. Raha kustannuksina on varsinkin poliitikkoja ja muitakin puhutteleva, ainakin ymmärrettävästi esitettynä. Tule-sairauksien suorat ja välilliset kustannukset kuuluvat raskaaseen sarjaan. Lisäpainoa sairauksille saadaan, kun niiden kuormaan lisätään liitännäissairauksien taakka. Niistä yksi yleisimpiä on masennus, useimpien pitkäaikaissairauksien seuralainen tai seuraus ja pahenevan noidankehän aiheuttaja. Tule-sairaille ja heitä hoitaville nämä ongelmat ovat liiankin tuttuja – mutta entä päätöksentekijöille? Onko tuki- ja liikuntaelimistö todellakin terveyden perusta? Vastuunsa tuntevan kansanterveysjärjestön on tarpeen perustella tuo Kansallisessa tuki- ja liikuntaelinohjelmassa esitetty markkinointiväite. Se on pätevä, jos tuki- ja liikuntaelinten terveys, eli niiden rakenteiden vahvuus ja virheettömyys sekä niiden toimintojen kapasiteetti ja tarkoituksenmukaisuus vaikuttavat olennaisesti yksilön kokemaan vointiin ja toimintakykyyn. Samoin jos tule-sairaudet johtavat tai myötävaikuttavat vahvasti muiden sairauksien kehittymiseen, toiminta- ja työkyvyn heikkenemiseen ja elämänlaadun huonontumiseen. Tuki- ja liikuntaelimistön terveyden merkitys muulle terveydelle Nimensä mukaisesti tuki- ja liikuntaelimistön keskeiset tehtävät ovat tukirungon ja muodon antaminen keholle ja sen osille, sisäelinten suojaaminen ulkoisia kuormituksia vastaan, liikkeiden ja liikkumisen toteuttaminen sekä asentojen säilyttäminen. Lisäksi luusto kokonaisuutena toimii eräiden kivennäisten, erityisesti kalsiumin ja fosfaatin vaihtuvana varastona. Lihaksilla puolestaan on keskeinen osuus aineenvaihdunnassa ja sen säätelyssä. Esimerkiksi diabeteksen patofysiologiset perusilmiöt tapahtuvat suuressa määrin lihaksissa ja riippuvat niiden käytöstä. Lihasmassan koko on keskeinen perusaineenvaihdunnan suuruuteen ja sen välityksellä rasvamäärään ja painon kehitykseen vaikuttava tekijä. Lihakset ovat osa elimistön puolustusjärjestelmää, joka estää matala-asteista tulehdusta ja sen kroonisia sairauksia 123 edistäviä vaikutuksia. Heikko lihasvoima on esimerkiksi kokonais- ja syöpäkuolleisuuden itsenäinen riskitekijä. Lihakset toimivat myös valkuaisaineiden vaihtuvana varastona. Tuki- ja liikuntaelinten terveydellä on suurempi merkitys kuin yleisesti ymmärretään. Se määrittää kyvyn suorittaa liikkeitä, liikkua eri tavoin sekä ottaa ja säilyttää asentoja. Nämä toiminnat ovat keskeinen osa työhön ja itsenäiseen, monipuoliseen ja laadukkaaseen elämään tarvittavaa toimintakykyä eli terveyden tärkeää ilmenemismuotoa. Tuki- ja liikuntaelimistön hyvä terveys lisää mahdollisuuksia töiden, tehtävien ja harrastusten valintaan ja sen kautta hyvinvointiin, kun taas jo varsin pienet ja paikalliset tule-ongelmat saattavat vähentää hyvinvointia olennaisesti. Tuki- ja liikuntaelimistön terveys ilmenee selvimmin kyvyissä liikkumiseen ja liikuntaan. Näiden kykyjen ja niiden käytön välityksellä tule-terveys heijastuu ja vaikuttaa laajasti ja syvällisesti muuhun terveyteen. Riittävä liikunta on keskeinen vaikutettavissa oleva tekijä useimpien muiden elinjärjestelmien terveyden säilyttämisessä ja monien sairauksien ehkäisyssä. Esimerkiksi noin 150 minuuttia viikossa sopivalla kuormituksella 4–6 kilometriä tunnissa liikkuvilla henkilöillä sepelvaltimotaudin, aivohalvauksen, rinta- ja paksusuolisyövän ja depression riski voi olla 20–30 prosenttia pienempi kuin hyvin vähän liikkuvilla henkilöillä. Tyypin 2 diabetekseen ja metaboliseen oireyhtymään sairastumisen vaaraa liikunta pienentää 30–40 prosenttia. Vähittäisen lihomisen ehkäisyyn työssään vähän energiaa kuluttavat henkilöt tarvitsevat keskimäärin noin tunnin reipasta kävelyä vastaavaa liikuntaa päivässä. Iäkkäillä henkilöillä säännöllinen liikunta pienentää kaatumisten ja toiminnanvajausten kehittymisen vaaraa noin 30 prosenttia, lonkkamurtumien vaaraa vielä enemmän ja kognitiivisen heikentymisen ja dementian kehittymisen vaaraa 20–30 prosenttia. Koska riittävän liikunnan puute on yleistä, muodostuvat siitä johtuvat rasitteet kansanterveydelle ja taloudelle suuriksi. Eräs syy liikunnan puutteeseen on väestön huono tuki- ja liikuntaelinten terveys tai kunto, ja sen aiheuttamat oireet ja toimintojen rajoitukset. Tuki- ja liikuntaelimistön sairauksien vaikutus muuhun terveyteen ja sairauksiin Tule-sairauksiin liittyy useammin ja enemmän muita sairauksia kuin mihinkään muuhun sairausryhmään. Yleisiä liitännäissairauksia ovat mm. neurologiset sairaudet, sydäntaudit, diabetes ja syövät. Koska tiedot perustuvat pääasiassa poikkileikkaustutkimuksiin, ei läheskään aina tiedetä varmuudella, mitkä mekanismit selittävät tule- ja muiden sairauksien esiintymisen yhdessä. Joissakin sairauksissa sen aiheuttavat tule-sairauden perusilmiöt, kuten tulehdus. Tyypillinen esimerkki on nivelreuma, jolla on lukuisia niveliin kohdistuvia vaikutuksia ja muita liitännäissairauksia, kuten sepelvaltimotauti, sydämen toiminnanvajaus ja krooninen keuhkosairaus. Tule-sairauksiin liittyy myös niiden hoidosta johtuvia sairauksia, kuten reumaan osteoporoosia ja moniin tulehduskipulääkkeillä hoidettaviin sairauksiin maha-suolikanavan sairauksia. Ilman perussairautta noita liitännäissairauksia ei esiintyisi. Kroonisiin alaselkävaivoihin liittyy yleisesti kiputiloja muualla elimistössä ja huonounisuutta, samoin mm. päänsärkyä ja migreeniä sekä hengitys- ja verenkiertoelimistön sairauksia. Nivelrikkoon liittyvä liitännäissairastavuus on vakava ongelma sekä yksilöiden että väestön 124 kokonaisterveydelle, koska suurella osalla potilaista nivelrikkoon liittyy monia sairauksia, ja nivelrikon yleisyyden takia niitä esiintyy väestössä paljon. Näitä sairauksia tai riskitekijöitä ovat mm. lihavuus, korkea verenpaine, osteoporoosi, diabetes ja krooninen ahtauttava keuhkosairaus. Nivelrikon on osoitettu lisäävän masennuksen kehittymistä. Nivelrikon aiheuttama kipu johtaa uupumukseen ja vajaatoimintaan, joiden seurauksena kehittyy masennusta. Edellä kuvattujen ilmiöiden perusteella on ymmärrettävää, että nivelrikko ja muut tule-sairaudet huonontavat vahvasti elämänlaatua. Suomessa tule-sairaudet yhdessä aiheuttavat enemmän laadukkaiden elinvuosien menetystä kuin mikään muu sairausryhmä. Iskulause on tosi! Tuki- ja liikuntaelimistön terveys vaikuttaa voimakkaasti yksilön koko terveyteen. Riittävä toimintakyky, sen ilmenemismuotona mm. liikkuminen, on puolestaan keskeinen edellytys useimpien yleisimpien pitkäaikaissairauksien tehokkaalle ehkäisylle, työkyvylle ja selviämiselle päivittäisistä toiminnoista. Tule-sairaudet yksinään huonontavat koko terveyttä voimakkaasti. Niihin yleisesti liittyvät muut sairaudet ja terveysongelmat laajentavat ja voimistavat näitä haittoja, vaikkakaan kaikki liitännäisongelmat eivät ole tule-sairauksien seurauksia. Kaikkiaan terveyden markkinoiden kilpailussa on oikeutettua väittää, että tuki- ja liikuntaelimistön terveys on yksi keskeinen koko terveyden ja toimintakyvyn perustekijä. Iskulauseena on hyväksyttävää vahvistaa sanomaksi ”Tuki- ja liikuntaelimistö on terveyden perusta”. Tosi, mutta tehokas iskulause? Kansallisen TULE-ohjelman markkinointilauseen vaikuttavuutta ei ole muodollisesti tutkittu. Havaintojen mukaan sitä ei kuitenkaan ole juuri näkynyt tiedotusvälineissä eikä kuulunut poliitikkojen puheissa. Tosi ei riitä vaikuttamispyrkimysten ja tiedonvälityksen tulvassa, lisäksi tarvitaan ainakin taitoa, tarmoa ja voimavaroja sanoman kirkastamiseksi ja saamiseksi näkyviin. Jotakin on puuttunut – mutta edelleen on syytä ja mahdollisuuksia yrittää! Parhaat tulokset saavutetaan, jos kaikki tule-kentän toimijat yhdistävät voimansa ja käyttävät yhteistä ääntä. Ilkka Vuori Lääketieteen ja kirurgian tohtori Ilkka Vuori on tehtävissään mm. kansanterveystieteen professorina ja UKK-instituutin johtajana tutkinut liikunnan merkitystä terveydelle ja mahdollisuuksia edistää liikuntaa. Tämä työ on jatkunut eläkepäivinä ja johtanut Kansallisen TULE-ohjelman koordinaattorin ja Suomen Tule ry:n pääsihteerin tehtävien hoitamiseen. 125 Kirjallisuutta Bair MJ, Wu J, Damush TM, Sutherland JM, Kroenke K. Association of depression and anxiety alone and in combination with chronic musculoskeletal pain in primary care patients. Psychosom Med. 2008;70:890-7. Caporali R, Cimmino MA, Sarzi-Puttini P, Parazzini F, Zaninelli A, Ciocci A, Montecucco C. Comorbid conditions in the AMICA study patients: effects on the quality of life and drug prescriptions by general practitioners and specialists. Semin Arthritis Rheum. 2005;35(Suppl 1)31-7. Gabriel SE, Crowson CS, O’Fallon VVM. Comorbidity in arthritis. J Rheumatol. 1999;26:2475-9. Hawker GA, Gignac MAM, Badley E. ym. A longitudinal study to explain the pain-depression link in older adults with osteoarthritis. Arthritis Care & Research 2010;DOI 10.1002/acr.20298. Hestbaek L, Leboeuf-Yde C, Manniche C. Is low back pain part of a general health pattern or is it a separate and distinct entity? A critical literature review of comorbidity with low back pain. J Manipulative Physiol Ther.2003;26:243-52. Kadam UT, Croft PR. Clinical comorbidity in osteoarthritis: associations with physical function in older patients in family practice. J Rheumatol. 2007;34:1899-904. Kadam UT, Jordan K, Croft PR. Clinical comorbidity in patients with osteoarthritis: a case-control study of general practice consulters in England and Wales. Ann Rheu Dis. 2004;63:408-414. Marin R, Cyhan T, Miklos W. Sleep disturbance in patients with chronic low back pain. Am J Phys Med Rehabil. 2006;85:430-5. Marty M, Rozenberg S, Duplan B, Thomas B, Duquesnoy B, Allaert F. Quality of sleep in patients with chronic low back pain: a case-control study. Eur Spine J. 2008;17:839-44. Ruiz JR, Sui X, Lobelo F. ym. Association between muscular strength and mortality in men: prospective cohort study. BMJ 2008;337:92-5. Ruiz JR, Sui X, Lobelo F. ym. Muscular strength and adiposity as predictors of adulthood cancer mortality in men. Cancer Epidemiol Biomarkers Prev. 2009;18:1468-76. Salaffi S, De Angelis R, Stancati A, Grassi W. Health-related quality of life in multiple musculoskeletal conditions: a cross-sectional population based epidemiological study. II. The MAPPING study. Clin Exp Rheumatol. 2005;23:829-39. Salaffi F, Carotti M, Gasparini S, Intorcia M, Grassi W. The health-related quality of life in rheumatoid arthritis, ankylosing spondylitis, and psoriatic arthritis: a comparison with a selected sample of healthy people. Health and Quality of Life Outcomes 2009;7:25. Schellevis FG, van der Velden J, van de Lisdonk E, van Eijk JT, van Weel C. Comorbidity of chronic diseases in general practice. J Clin Epidemiol. 1993;46:469-73. van Dijk GM, Veenhof C, Schellevis F. ym. Comorbidity, limitations in activities and pain in patients with osteoarthritis of the hip or knee. BMC Musculoskeletal Disorders 2008;9:95. Westert GP, Satariano WA, Schellevis FG, van den Bos GAM. Patterns of comorbidity and the use of health services in the Dutch population. Eur J Public Health 2001;11:365-72. 126 Kuvat Sivu 16 Mikko Väisänen: Tules-vuosikymmenen maakuntakouluttajia Sivu 17 Heikki Hjelt: Tutkimustyötä Helsingin yliopistossa Sivu 48 Jari Valkeejärvi: Asiakkaita reumatologin vastaanotolla Sivu 56 Mikko Väisänen: Vesiliikunta on hyväksi tuki- ja liikuntaelimistölle Sivu 68 Päivi Valkonen: Mies ja horisontti Sivu 86 Heikki Hjelt: Järjestöjohtajat hallinto- ja kuntaministeriä tapaamassa syksyllä 2009 Sivu 95 Reumaliiton Kuntoutumiskeskus Apilan kuva-arkisto: Pyöräretkellä Kangasalla Sivu 106 Mallu Rautio: Pohjois-Suomen tules-ammattilaisia sauvakävelyllä Sivu 110 Heikki Hjelt: Katse tulevaisuuteen Sivu 121 Mikko Väisänen: Suonenjoen tule-kuntoon -kuntahankkeen kampanjakuvitusta 127 128 “Tuki- ja liikuntaelinten terveydellä on suurempi merkitys kuin yleisesti ymmärretään. Se määrittää kyvyn suorittaa liikkeitä, liikkua eri tavoin sekä ottaa ja säilyttää asentoja. Nämä toiminnat ovat keskeinen osa työhön ja itsenäiseen, monipuoliseen ja laadukkaaseen elämään tarvittavaa toimintakykyä eli terveyden tärkeää ilmenemismuotoa. Tuki- ja liikuntaelimistön terveys ilmenee selvimmin kyvyissä liikkumiseen ja liikuntaan. Näiden kykyjen ja niiden käytön välityksellä tule-terveys heijastuu ja vaikuttaa laajasti ja syvällisesti muuhun terveyteen”, toteaa Ilkka Vuori artikkelissaan. Yhteistyössä mukana RAY:n lisäksi
© Copyright 2024