Kuvat ja teksti: Helena Hämäläinen

PUUKOULUN
Kuvat ja teksti: Helena Hämäläinen
On vanhan puukoulun viimeinen kesä
Tarina jää – mitä koulumme kertoo?
”Uusi koulu oli merkkitapaus koko kylälle.
Väkeä oli koulun suojat täynnä, torvisoittokunta soitti, kylän kuoro lauloi,” kuvaili
nuori johtajaopettaja Juho Takala Puurtilan
upouuden puukoulun vihkiäisiä
5.päivänä joulukuuta vuonna 1926.
Uusi oma koulu oli todellakin merkkitapaus. Puurtilan lasten ensimmäinen
kansakoulu oli alkanut Kalle Holopaisen Askolan talossa vuonna 1920, kun yleinen oppivelvollisuuslaki määräsi Suomen kaikki 7-13-vuotiaat lapset koulunpenkille. Askolan kouluun tulikin syksyllä heti 9 -13-vuotiaita lapsia, Iida, Hilja,
Ester, Viljo… Oppilastulva oli suuri yllätys, kylällä asui 307 asukasta, lapsia
kouluun tuli heti 50. Opettajalla oli huone Askolassa ja lehmä talon navetassa.
Oppilaille jaettiin oppikirjat, kynät ja ”gummit.” Päiväkirjat kertovat, että oppitunnit olivat klo -12, myös lauantaisin. Raamatun kertomuksia ja virsiä opittiin
päivittäin. Lukemaan Askolan ekaluokkalaiset oppivat ”Rakas kotimme”- tarinoista. Käsitöissä tehtiin nukke.
Toisena vuonna oppilaita tuli jo 73, eivät he yhteen luokaan mahtuneet.
Kylälle oli juuri muuttanut maanviljelijä Otto Emil Ropponen vaimonsa Annan
kanssa. Ropposen tuvasta saatiin vuokrattua toinen luokkahuone. Mutta oppilastulva ei laantunut. Oma koulu oli välttämätön, mutta mihin ja millä rahalla? Pulman ratkaisi Rauhalan hovin leskirouva Alma Grenman, Puurtilan kylän moderni,
uusia tuulia tuova vaikuttajanainen. Hän lahjoitti koululle hehtaarin tontin. Koulun
paikkakiistakin ratkesi: keskelle kylää, jotta lasten koulumatka olisi korkeintaan 5
km. Koulun piirustukset laati Iisakki Räsäsen piirustustoimisto kouluhallituksen
arkkitehtikilpailun mallipiirustusten pohjalta. Urakoitsijat olivat Rantasalmelta.
Uuden koulun tervan tuoksussa
Uuden koulun opettajapariskunta Juho ja Toini Takala loi koulusta koko kylän
sydämen. Koululta levisivät koteihin joulun viettotavat, äitienpäivän arvostus ja lasten todistusten, kevään suuren juhlan Suvivirren ”Jo joutui armas
aika”-unohtumattomat sävelet. Poika- ja tyttökerhoon kuljettiin iltaisin. Roppolan pikku Sirkka ei kerran saanut unta, kun kuudelta aamulla odotti ihmeellinen uusi joulujuhla.
Koulussa oli tilavat luokkahuoneet sadalle oppilaalle ja asunnot opettajille.
Miltä luokkahuoneessa näytti? Lapset istuivat paripulpeteissa. Tytöillä oli essut
edessä ja letit päässä, pojilla sarkapuvut ja siilitukka. Opettaja opetti korokkeella,
liitutaulun edessä. Katosta riippui Suomen kartta. Kasvi-, eläin- ja historia-aiheisista kuvatauluista opittiin ympäristöoppia ja historiaa. Pulpetissa oli penaali ja
mustekynän pyyhin. Ruokatunnilla otettiin esiin ruokaliina, eväät ja maitopullo.
Oppilaat kantoivat keittoämpärin luokkaan. Saataisiin velliä, puuroa, hernekeittoa
tai lihakeittoa. Ilmainen kouluateria tarjottiin oppilaille, mutta Roppolan Sirkalta
kysyttiin:” Söitkö?” Hänen perheensä kuului maksukykyisiin. Oppilaat toivat koululle sieniä ja marjoja, joita he olivat poimineet Sinikonniemen metsästä.
Koulumatkan lapset kulkivat kävellen. Jos perheellä ei ollut varaa lapsen
kenkiin, koulu antoi kengät. Myös pikku Anna Veltti sai oikein suutarin tekemät
kengät koululta, kun hänellä oli niin pienet jalat. Uusin kengin Anna käveli pitkän
matkan Kopolanvirralta asti, missä Annan äiti, neljän lapsen yksinhuoltaja oli
karjakkona. Anna tuli puukoulun oppilaaksi vuonna 1928.
Tarkastajan arvio Puurtilan koulusta oli hyvä: ”Koulutalo uusi ja ajanmukainen. On vielä kylmänlainen. Kartat, havaintokuvat ja työvälineet tyydyttävät.”
Opetusta arvioitiin:” Kekäläisen alakoulun opetus liian jäykkää, vähän innostavaa.
Uskontotunti perin raskasluokissa. Alakoulun tärkein tehtävä on saada lapset
vapaasti ja sujuvasti puhumaan ja kertomaan asioista. Ympäristöoppi niinikään
kuiva, lapset ulkoa muistelivat edellisen tunnin asiaa. Parempi olisi mennä suoraan luontoon. Opettajaa ohjattava.”
Toini Takala kirjoittikin koululle oman kotiseutuoppikirjasen. Hänen opetustaan arvioitiin: ” Maantieto reipasta, oppilaat innolla mukana. Laulussa opittu
kauniita lauluja, myös nuottikirjoitusta. Piirustus: teekannu. Piirustukset hyvät,
vihot hyvät. ” Juho Takalan matematiikan opetusta tarkastaja kehui johdonmukaiseksi, maantietotuntia Karjalasta sytyttäväksi, voimakkaan innostavaksi
ja voimistelutuntia erittäin hyväksi. Koulun hoito, puhtaus ja järjestys todettiin
hyväksi. Rakennus oli uusi. Pihan perällä
käytiin ulkohuusissa.
Koulun pihalla välitunnilla tytöt hyppivät ruutua ja lautaa, pelasivat seinäpalloa ja
hippaa. Pojat pelasivat palloa, heittivät kolikkoa, hyppivät korkeutta. Talvella hiihdettiin.
Aamulla aikaisin jono odotti rappusten edessä opettajan kellon soittoa sisälle. Vielä klo 7
illalla koululla paloivat valot jatkokoululaisten
luokissa. Koulua käytiin kahdessa vuorossa,
niin paljon oli oppilaita. Alakoulun opettajia olivat Saimi Kekäläinen ja Maija
Petsalo. Äitinsä luokan oppilas Raisa on muistanut vastatervattujen lattioiden
ihanan tuoksun. Raisa muistaa, miten hänen isänsä istutti Juho Takalan kanssa
koulunpihalle koivuja, sireenimajan ja kasvimaan. Raisa ja Takalan Inari ja Viena
saivat leikkimökin. Takalan sireenit kukkivat yhä puukoulun pihalla.
Puurtilan väkiluku kaksinkertaistui 1920-luvulla. Tehtaalla oli töitä ja Puurtilasta löytyi vuokramökkejä. Koulun oppilasmäärä kasvoi myös jatkokoulun oppilaiden vuoksi niin, että vuonna 1935 oppilaita oli jo yli 200. Nyt kävi puukoulukin
ahtaaksi. Taas oli tarpeen rakentaa uusi koulu. Juho Takala ryhtyi ajamaan asiaa.
Hän oli jo vaikutusvaltainen mies: Varkauden kauppalan ensimmäisen valtuuston ja hallituksen jäsen, vuoden 1931 presidentin valitsijamies ja eduskunnan
jäsen koko 30-luvun ajan. Prof. Carolus Lindbergin suunnittelema, Varkauden
ajanmukaisin kivikoulu vihittiin käyttöön keväällä 1938 puhein ja Toini Takalan
juhlarunoin.
Koulu oli kuin
toinen koti
kyläläisille
ja lapsille.
Sota-ajan koulun ammustehdas
Kauan ei uusi koulu ehtinyt olla käytössä, kun puhkesi sota. Uudesta kivikoulusta tuli
heti ammustehdas puolustusministerin määräyksestä. Jatkokoulun oppilaat sorvasivat käytävillä yötä päivää kranaatin kuoria, juhlasalista tuli maalaamo ja pakkaamo.
Koulun piha naamioitiin kuusilla. Keittolassa toimi lottakanttiini. Puukoulu oli 400
sotilaan kasarmina vuoden -40 kevättalven ja kesän ja koulua vartioivat kylän talolliset Kalle ja Armas Holopainen kiväärein. Sotasairaalan osastokin koululla oli.
Opetusta jatkettiin vajain voimin. ”Iltaisin koko kylä oli pimeänä. Kerran tähtikirkkaana yönä näimme 40 lentolaivueen ylittävän koulun. Evakkoja alkoi tulla kylälle,”
Roppolan Sirkka Saastamoinen muistaa.
Sodan jälkeen oli pulaa ruoasta ja vaatteista. Koululle perustettiin kasvimaa,
jota oppilaat hoitivat. Heidän tuli myös poimia marjoja, tähkiä ja juureksia kouluruoaksi. Pula-aikana yli puolet lapsista sai koululta monot. Vielä -60- luvullakin
moni oppilas sai koululta kengät. Tarkastaja kehotti pitämään erityistä huolta evakkolapsista. Karjalaislapsille alettiin opettaa omaa ortodoksista uskontoa. Moni lapsi
pääsi kesäsiirtolaan, jos halusi. Koulussakin toimi kesäisin leikkikoulu. Oppilaita oli
ennätysmäärä, yli 200- 300. Opettajia tarvittiin lisää. Aukusti Moilanen opetti jatkokoululaisia, Helvi-rouva opetti kotitaloutta ja Jaakko Valkonen veistoa, hän kasvatti poikamiehenä kolme kasvattipoikaa. Elna Mertanen oli jatkokoulun napakka
opettaja, hänen sijaisenaan alakoulussa oli usein hänen miehensä teol.yo Heikki,
Varkauden tuleva kirkkoherra. Mertaset asuivat koululla.
Siirtoväen opettajia toivottiin palkattavan. Karjalasta muutti Aino Patrikka,
iloinen, reipas opettaja. Hänen opettajamiehensä Joel oli joskus vaimonsa sijaisena.
Oppilaat muistavat, miten hän opetti piirtämään juoksevan pojan. Aino Patrikka
menetti puolisonsa sodassa. Hänen tyttärensä emerita prof. Pirjo Linnakylä muistaa,
miten rakas koulu ja oppilaat äidille olivat. Hän oli äidin mukana pienenä koulun
joulu- ja kevätjuhlissa. Näytelmät ja kuoroesitykset Aino oli harjoituttanut kotona
lastensa kanssa. Aino Patrikka opetti rakkaita karjalaisia lauluja, ohjasi myös tyttöjen voimistelua ja poikien pesäpalloakin. Tytär muistaa äitinsä vaalineen erityisesti
lapsia, joilla oli ongelmia kotioloissa. Opettajien lapset olivat sijaisina, niin Pirjokin.
Äidin neuvo sijaiselle oli: Laita käsi hellästi levottoman Timon olkapäälle, niin hän
rauhoittuu.
(Ylhäällä)
Opettaja Anna-Liisa
Karvosen luokka
vuonna 1954.
(Vasemmalla)
Välitunnilla
pakkaspäivänä 1950luvun alussa.
(Alhaalla) Opettaja
Toini Takalan
luokassa vuonna
1955 . Toini Takala oli
luova ihminen, joka
opetti oppilaille mitä
merkillisimpiä, muistiin
jääviä asioita kuten
värisynergiaa.
Puukoulun kulta-aika
1950-luvulla koitti koulun kulta-aika. Kivikoulu remontoitiin sodan jäljiltä. Puukouluun tuli ennätysmäärä oppilaita. Elämä puukoululla oli kotoisaa ja turvallista. Opettajien, lasten ja perheiden välit olivat läheiset, vaikka opettajaa tuli toki kunnioittaa ja totella: tervehtiessä tyttöjen tuli niiata, poikien kumartaa. Pidetty opettaja
Helli Ahjopalo asui taiteilijamiehensä Unton kanssa koululla. Unto maalasi monen
oppilaan kotitalon. Opettaja Anna-Liisa Tuure saattoi saada kutsun oppilaan kotiin,
kun Pölläsen Riitta kutsui opettajan syntymäpäivilleen. Kun Anna-Liisa Tuure meni
naimisiin ja nimi vaihtui Karvoseksi, me omat oppilaat seisoimme kynttilät käsissä
Varkauden kirkossa kunniakujana. Anna-Liisa oli itse aloittanut koulun Askolassa.
Opettajat olivat seminaarin käyneitä, Anna-Liisa oli ensimmäinen Helsingin ylioppilaspohjaisen opettajakorkeakoulusta valmistunut. Puukoulun luokkaan hän toi uusia
vapaan kasvatuksen tuulia, vaikka kurinpito tuottikin hänelle ongelmia. Hän opetti
Puurtilan lapsia eläkkeelle siirtymiseensä vuoteen 1978 asti.
Kun kurkisti puukoulun alakerran luokkaan -50-luvulla, näki hiekkalaatikon
keskellä luokkaa. Uusi opettaja Saimi Hämäläinen opetti uusin, luovin keinoin pieniä
alakoululaisia, hänen pikkupoikansa Matti tuli joskus opettamaan lennokkien tekoa
palsapuusta. Saimi Hämäläisen oppilaat muistavat ”pyöreänä ja rauhallisena.” Kyllä
hän kurin piti. Kerran kun opettaja oli tukistanut poikalasta, tämä tuli kouluun pää
kaljuksi ajeltuna. tukistamaan ei päässyt. Lahjakkaan oppilaan hän havaitsi helposti,
Lauri Jetsu muistaa saaneensa kutsun opettajansa kotiinkin.
Paripulpettiin istutettiin tyttö ja poika. Kun tyttöpari ei ollut turvallinen Ritu,
Laaksosen Jussi protestoi jäämällä seisomaan. Protesti ei auttanut ja vuokko oli
mukava pari. Koulujuhlissa käytäviä kiersi piirileikki. Lapset jännittivät: Hakisiko?
Haettaisiinko? Taas tuttu Ritu haki Jussia ”Kalliolle kukkulalle” ja pelasti pinteestä.
Tiukempi paikka oli laulukoe, kauhun paikka. Jussi vetäisi kuitenkin ”Terve metsä,
terve vuori ” laulun niin mallikkaasti, että joutui laulamaan kevätjuhlissa Saku Sammakon vesikirpun soolo-osuuden. ”Eikä tässä kyllin. Minut pantiin koulujen väliseen
kilpailuun. H-hetkellä pakenin kuitenkin pilkille Kivelänlahden parhaalle ahvenpaikalle enkä tullut pois ennen kuin vaara oli ohi.”
Hämäläisen luokalle tuli myös Askolasta Riitta vuonna 1954. Askolan koulutalon olivat ostaneet Vilho ja Aino Alho vuonna 1934. Askolassa toimi heidän aikanaan
vaatetustehdas. Riitan mieleen on jäänyt erityisesti Toini Takalan synergia-opetus.
”Häneltä sain numerot väreinä ja matematiikan maalauksina. Hän saattoi kysyä:
”Minkä värinen nimesi on?” tai: ”Mikä on 3+4´n väri?” Lapsuutensa koulusta hän
kertoo saaneensa erittäin hyvät muistot. “Ei se ole itsestään selvää, olen äitinä ja
isoäitinä havainnut lasteni ja lastenlasten koulunkäyntiä katsellessani,” nykyisin
Sveitsissä asianajajana toimiva Riitta Diener-Alho pohtii.
Uusi terveystalo nousi puukoulun viereen vuonna 1952. Terveystalolla oli asunto vahtimestari Kalervo Rautiaiselle ja Anna-Liisa vaimolle, josta pian tuli koulun
Takala vei puukoulun oppilaat
Kino Savoon katsomaan 50-luvun
suurelokuvia: Valkoinen peura,
Disneyn Erämaa elää ja Armi
Kuusela, maailman kaunein tyttö.
Puurtilan ensimmäiseen kansakouluun tuli heti
oppilastulva. Ooppilaat Askolan rappusilla vuonna 1922.
Puukoulu oli lapsille kodikas
paikka, kivikoulu tuntui isolta
ja mahtavalta.
keittäjä. Rautiaiset pitivät koulusta ja oppilaista hyvää huolta vuosikymmeniä, Kalervo kirjoitti juhlarunojakin koulunjuhliin. Takalat arvostivat runoja, kirjoittivat itse aina
juhlarunot. Terveyssisar Naakka piti huolta kylän ja koululaisten terveydestä. Hänen
calmette-rokotuksensa on muistona kokonaisen sukupolven reidessä.
Koulu oli sodan jälkeen avoinna iltaisinkin. Nyt koululla saivat kokoontua myös
poliittiset ryhmät seurakunnan, kuorojen ja Marttojen lisäksi. Opettajien vetämät
kerhot hyrähtivät käyntiin. Juho Takala piti itselleen läheistä lausunta-ja näytelmäkerhoa. Moderni Takala perusti elokuvakerhonkin ja vei oppilaita ruukin puolelle elokuviin tai pyöräretkelle tutustumaan uuteen Vesitorniin. Luokkaretkiä tehtiin
pääkaupunkiin asti. Anna-Liisa Karvonen piti ruotsin kerhoa, Aukusti Moilanen johti
kuoroa. Suurin menestys oli pesäpallo. Takala sytytti pesäpalloinnostuksen kouluun
ja kotipihoille. Kohta Kisa-Pojat juoksivat pesäpallomestareiksi. Talvella hiihdettiin
välitunnillakin ja tietysti kilpailuissa. Tuulelastakin Laaksosen veljekset säntäsivät
pyörän selkään luistimet jalassa, kun urheilukentällä alkoi jääpallopeli.
Äitienpäivän ja kevätjuhlaan kokoontui koko kylä. Monen muistiin jäi vaikuttava
puhe, jonka kotisisaropiston perustanut Anneli Kuusi piti äideille. Koululla elettiin
kultaista jälleenrakennusajan nousukautta. Tutut opettajat viihtyivät omalla koululla
eläkkeelle siirtymiseensä asti. Keittäjä Anna-Liisa Rautianen muistaakin, miten syksyisin koululle kokoontui opettajien iloinen joukko aloittamaan koulutyötä.
Vieläkö kukkivat sireenit?
Pienessä kyläkoulussa oli kodikasta opettaa ja oppia. Opettajat muistivat entisiä
oppilaita vielä heidän siirryttyä oppikouluun. ”Puurtilan koulun opettajat olivat aivan
perheystäviä. Kun pääsin ylioppilaaksi, sain opettajilta kymmenen ruusua,” muistelee Puurtilanniemen Katri Pennanen. Opettajat kiintyivät kouluun ja kylään niin,
että heidän oli vaikea lähteä eläkkeelle. Kyläläiset heitä kaipasivat. Oppilaille kyläkoulu on ollut ”rakas, toinen koti ja kylän kulttuuritalo,” kuten Ensio Liukko luokkatovereineen kuvaa.
Millaista oli kasvatus Takalan opettajaperheessä? Tyttärilleen Inarille ja Vienalle
vanhemmat olivat mamma ja pappa, ei ruotsalaisittain, vaan koska ”isät” ja ”äiti”
olivat heistä liian suuria ja pyhiä sanoja heille. Lapsenlapsille he olivat Mammuli
ja Pappuli. -70-luvulla kylän raitilla nähtiin jo isoisä Juho Takala kävelyllä tyttärenpojan kanssa. ”Vastaan tuli alinomaa vanhoja oppilaita, joiden kanssa Pappuli
pysähtyi juttelemaan, hän oli epäsuomalaisen seurallinen ihminen,” Panu Höglund
muistaa. Hän sai oppia lukemaan kolmivuotiaana. Mummolan täydet kirjahyllyt olivat vapaasti käytettävissä, pappuli tilasi
pojalle tietoteoksia, mm. Kuohuvan vuosisadan. Mammuli luki seikkailukirjoja,
Monte Criston kreiviä ja Välskärin kertomuksia. Runoja Pappuli siteerasi usein
Kalevalasta Runebergiin. ”Hän itsekin
kirjoitti runoja ja kertomuksia Puurtilan
Koulun Joulu-julkaisuun. Niitä lueskelin pikkupoikana.” Perheessä käytiin
usein keskusteluja ”lummomuudesta”,
aikakauden epäluontevasta idealismin
teeskentelystä, jota vierastettiin. ”Sivistystyö käytännön työnä oli tärkeää,” Panu
Höglund arvioi.
Vaikuttavan elämäntyönsä Juho ja Toini Takala jättivät kylälle jäädessään eläkkeelle vuonna 1962. He muuttivat kaupunkiin. Uusi koulun johtaja Erkki Autio asui
aluksi puukoululla, mutta muutti hänkin kaupungin puolelle. Sen jälkeen ei opettajia
enää koululla ole asunut. Puukoululaiset ovat kuitenkin tehneet paluuta lapsuutensa koululle. Niinpä puukoulun alaluokkalainen Lauri Jetsu, tuleva tähtitieteilijä tuli
puukoululle lukemaan ylioppilaskirjoituksiin.
Viimeiset oppilaat kävivät puukoulua -70-luvun taitteessa. Koulumatka taittui
jo pyöräillen myös Riitta ja Ossi Karvosen perheen lapsilta. Kun Riitta lähti pienenä
pimeälle koulutielle aamuisin, hän muistaa pelänneensä niin, että tarvitsi naapurin
pojan turvaksi. ”Kaupalle asti kulettiin käsi käessä, sitten minun piti jätättää, ettei
muut naura,” Riittaa, kotoisan puukoulun kasvattia huvittaa. Karvosen perheen lapset
eivät enää -70-luvun alussa puukouluun menneet. Vanha puukoulu hiljeni. Koulunkäyntikin muuttui, kun tuli peruskoulu. Enää ei pyritty oppikouluun, opittiin englantia
ja joukko-oppia, kouluneuvostot tulivat. Puurtilaan pääsi kaivattua siltaa pitkin, mutta
kun kylälle ei saanut rakentaa, ei tullut lapsiperheitäkään. Kaksi opettajaa Erkki Autio
ja Anna-Liisa Karvonen opettivat kahta yhdistettyä luokkaa. Koulun oppilasmäärä
kasvoi jälleen vasta 1990-luvulla, kun lapsiperheiden asuntomessualue rakennettiin.
Mutta puukoululla ei kuulunut lasten ääniä. Luokista tuli taitelijoiden työtiloja. Vanha
puukoulu alkoi rapistua eikä rakennuksen korjaukseen löytynyt kaupungilta varoja.
Kuitenkin 1920-luvun klassisen tyylin kaunis koulurakennus arvioitiin maakunnallisesti arvokkaaksi kohteeksi (ma1) ja koulun pihapiiri ympäristöineen kulttuurihistoriallisesti arvokkaaksi maisemaksi. Koulun suojeluhanke virisi ELY-keskuksen
tuella. Suojellako vai purkaa? Korkeimman hallinto-oikeuden päätös ratkaisi.
Kesällä 2014 vanha puukoulu puretaan. Kun koulu syksyllä alkaa, puukoulua
ei enää ole. Puurtilan arvokas kulttuurikeskus on poissa. Miten käy sireeneiden,
jotka yhä kertovat puukoulun kulta-ajasta? Ajasta, jolloin opettajat istuttivat sireenejä
oman koulun lasten kasvun paikan iloksi.
Enää eivät entiset oppilaat voi tervehtiä omaa lapsuuden koulua, palata toiseen
kotiin. Mutta muistoissa aina voimme tehdä kotiinpaluuta, kulkea lumottua koulutietä – lapsuuteen. Lapsuus, se jatkuu koululla, aina.
Riitta Karvonen:
”Puukouluun oli
hyvä lähettää omat
lapset tuttujen
opetettaviksi.”
Puurtilan puukoulu on maakunnallisesti arvokas 1920luvun klassismin ajan rakennus. Kesällä puukoulu puretaan.
Suojellaanko sireenit? Ne on istuttanut koulun luonut
johtajaopettaja Juho Takala lasten kasvun paikan iloksi.