Nuoren pojan elämää Suotniemessä ja evakossa
NUOREN POJAN ELÄMÄÄ SUOTNIEMESSÄ JA EVAKKOMATKOJA Aluksi kuvat äidistäni Annikki (Anna) os. Kuokkanen Sukanlahdesta ja isästäni Juho Tiirasta vuonna 1918. Tiiran perhe valokuvaamossa vuonna 1929, isä Juho, Kalevi (s. 1929), Kauko (s. 1922), Maire (s. 1924) ja äiti Annikki (Anna). TALVISOTA Myrsky puhkesi Kesällä 1939 oli vapaaehtoisin voimin Karjalan kannaksella tehty linnoitustöitä, joihin myös oma isäni osallistui. Mannerheim-linja kulki Suomenlahdelta Laatokkaan. Linja käsitti taisteluhautoja, teräsbetonista rakennettuine konekivääripesäkkeineen. Se oli vielä suurimmalta osaltaan paperilla suunnitelmana syksyllä ennen sodan puhkeamista. Suomen hallitus yleisen mielipiteen kannattamana ryhtyi tehostamaan sotilaallista valppautta; reserviläiset kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin (YH). Palvelukseen kutsuttiin 400 000 miestä ja naista sekä hevosia varusteineen kymmeniä tuhansia. Evakuointeja pantiin toimeen ja ilmahyökkäyksiin varauduttiin. Neuvostoliitto vaati rajan siirtoja Suomen itärajalla. Se ei tyytynyt Suomen tekemiin myönnytyksiin. Sen rajansiirtovaatimusten ulottuminen Karjalan kannaksella puolustuslinjojen yli, ja vaatimusta tukikohdan saamiseksi Hangon alueelta ei Suomen hallitus pitänyt poliittisesti mahdollisena. Neuvostoliitto ryhtyi muihin kataliin toimenpiteisiin. Se julkisti 6.11.39 tiedon ns. Mainilan laukauksista, jotka oli itse ampunut ja vaati Suomea vetämään joukkonsa etäälle rajasta. Se sanoi myös irti hyökkäämättömyyssopimuksen ja torjui Suomen esityksen tapauksen tutkimisesta. Neuvostoliitto oli koonnut neuvottelujen aikana rajoille suuret sotavoimat. Aseitten lisäksi NL:n propaganda julisti, että Suomen työläiset ja talonpojat piti vapauttaa ja he tulevat auttamaan siinä tehtävässä. Sota syttyi Neuvostoliiton maa-, meri- ja ilmavoimat aloittivat aamulla 30.11.1939 yleishyökkäyksen Suomea vastaan. NL oli valmistautunut Iyhyeen voitokkaaseen sotaan ja ratkaisun piti tapahtua muutamassa viikossa. Puutteellisesti aseistetut ja osaksi siviilitamineissa (malli Cajander) taistelevat suomalaiset miehet pysäyttivät ylivoimaisen hyökkääjän rajan tuntumaan ja löivät ne osittain takaisin rajan taakse. Panssaritorjunta-aseiden puute johti "Molotovin koktailin" kehittämiseen. Se oli paloöljyn, bensiinin ja tervan seoksella täytetty pullo, jonka kyljessä oli Bengali-tikku sytykkeenä. Kun tikku sytytettiin ja pullo heitettiin panssarivaunun ilmanottoaukkoon, vaunu tuhoutui palaen. Näistä ajoista tunnetaan Kollaa, Taipale ja Summa, ne kestivät. Lisäksi olivat maailmanmaineen saaneet Tolvajärven ja Raatteen tien torjuntavoitot. Oli kysymys elämästä tai kuolemasta. Sodan tapahtumia rintamalla sekä siviilissä on kuvattu ylistävillä sanoilla ”Talvisodan ihme ja Talvisodan henki”. Ennätyskylmä talvi toimi hyvänä vastustajana vihollista vastaan, mutta vaikeuksia oli Suomenkin puolella. Talvi oli ankara; pakkasta ja paljon lunta. Joulun 1939 monet etulinjan miehet muistavat, ettei heillä ollut lämmintä ateriaa. Töpinä ei paikoin päässyt tuomaan kenttäkeittiötä, jossa höyryävä ruoka normaalisti tuotiin hevosvetoisessa ajoneuvossa. Sota kesti 105 päivää Kun tuoreet neuvostovoimat aloittivat moukarointinsa helmikuun alussa 1940, ei nääntynyt puolustus enää kestänyt. Summassa tapahtui läpimurto, vastustajan voimat vyöryivät Viipurinlahdelle ja kohti Viipuria. Talvisota päättyi "105 kunnian päivän" jälkeen raskaaseen rauhaan 13.3.1940. Ehdot olivat kovat ja se yllätti kansan, joka ei tiennyt joukkojen äärinmäistä väsymistilaa eikä aseistuksen hupenemista. Liput laskeutuivat puolisalkoihin, menetyksiä itkettiin. Talvisotaa pakoon Sodan syttymisestä oli kohuttu etukäteen kovasti. Sota syttyi, mutta sotaa käytiin meistä kaukana. Rintamalle oli matkaa, joten isä, äiti, Maire, Kalevi ja minä jäimme kotiin. Kauko oli sotilaspoikana Käkisalmessa. Isä määrättiin lähtemään rintamalle tammikuun lopulla. lsä kuului vanhimpiin ikäluokkiin, jotka joutuivat sotaan. Kutsu kävi viimeisten joukossa, kutsumispäivämäärä oli 31.1.1940. Sodan jatkuessa tilanne kävi siviiliväestölle vaaralliseksi ja isä päätti lähettää äi- din, Kalevin ja minut sotaa pakoon ennen rintamalle menoaan. Maire jäi 16 vuoden ikäisenä tyttönä yksin kotiin hoitamaan eläimiä. Isä valjasti haikeana hevosen reen eteen kylmänä tammikuun päivänä. ”Miten tästä eteenpäin? Onko nyt lopullinen ero meidän väelle? Onko yhteistä elämää vielä?” Varmaan jotain tällaisia ajatuksia tuli matkaan valmistautujille mieleen. Mukaan kuormattiin muutama nyssäkkä, joissa oli välttämättömiä tavaroita ja evästä pitkälle matkalle, sen minkä äiti ja Kalevi jaksoivat kantaa. Minut, 3-vuotias reissulainen vuorattiin lämpimästi paksujen vällyjen alle niin, että vain silmät ja nenä näkyivät. Isä ohjasti hevosen Suotniemestä jäätä pitkin Käkisalmen rautatieasemalle, josta matka jatkui junalla Pohjanmaalle, Ylistaroon. Minulle oli kerrottu ennakkoon, että joudumme lähtemään sotaa pakoon Pohjanmaalle asti. Pari kilometriä oli ajettu mieli apeana Vuoksen rantaan, josta oli jäätä pitkin matkaa vielä neljä kilometriä Käkisalmeen. Rannassa tunnelmaa kohotti minun unohtumaton kysymykseni vällyjen alta: "Joko Pohjanmaa näkkyy”? Ei ollut pikku-pojalla käsitystä matkan pituudesta. Sillä samalla reissulla ollaan oikeastaan vieläkin. Siltä välillä tuntuu. Loppumatka halki Suomen tehtiin tupaten täydessä matkustajajunassa Ylistaroon. Siellä oli meille varattu väliaikaiseksi majapaikaksi huone osuuspankin yläkerrasta. Rauhanehdot Sota-aikaa kesti maaliskuun alkupuoliskolle asti ja rauhansopimus allekirjoitettiin 13. maaliskuuta 1940. Rajoja siirrettiin länteen paikoin jopa satakunta kilometriä siitä, missä joukot olivat sodan päättyessä seisseet nokakkain. Kaikki suomalaiset määrättiin siirtymään yhdeksän päivän aikana uuden rajan taakse. Osa siirtolaisten tavaroista ja karjasta ehdittiin siirtää, mutta eläinten ruokinnan vaikeuksien takia karjaa jouduttiin teurastamaan. Meidän omien eläinten kohtalosta ei jäänyt oikeata tietoa. Rauhansopimusneuvotteluja ihmiset seurasivat radion uutisten avulla Ylistarossa. Naapurissa oli radio. Kalevi kävi siellä kuuntelemassa, kun rauhan ehdot luettiin. Tuomio kuultiin. Meidän koti meni. Itku tuli sekä äidille että Kaleville. Eivät jaksaneet ymmärtää, mutta pakko oli uskoa. lsä oli edelleen armeijan palveluksessa, Kaukosta tuli alokas 15.09.1941. Juho Kusti Paasikivi puhui radiossa pakkorauhasta ja sanelurauhasta. Rajaa siirrettiin, mutta oli pelastettu vapaus, itsenäisyys ja itsemääräämisoikeus. Suomessa laskettiin 13. maaliskuuta liput puolitankoon. Lisäksi salkoihin oli ripustettu mustia surunauhoja. Siinä oli merkki 105 päivää kestäneen talvisodan päättymisestä. Talvisodassa palvelukseen kutsuttiin 400 000 suomalaista. Vapaaehtoisina talvisotaan saapui yli 12 000 ulkomaalaista, joista noin 1 000 oli ruotsalaisia. Talvisodassa kuoli liki 26 700 ja pommituksissa tuhatkunta suomalaista. Suomalaisten kokonaistappiot (kuolleet, kadonneet ja haavoittuneet) olivat liki 70 000 henkeä; 1,8 prosenttia väkiluvusta. Venäläisten kokonaistappiot olivat 330 000 henkeä. EVAKKONA Ylistaro Ylistarossa asuttiin 2-kerroksisen puurakennuksen yläkerroksessa, jonne johtivat kapeat portaat. Ikkunasta oli näkymä kylän läpi kulkevalle tielle. Oli uusi kokemus katsella maisemia ja ihmisiä näin korkealta. Ihmisiä kulki harvakseen ja joskus kuorma-auto puutavaralastissa sahalta jonnekin. Saha oli kylän keskellä, nimeltään Peltokosken saha. Kävin sitä katselemassa ja kerran kurkistin ovesta sisälle. En ollut ennen nähnyt näin suurta sisätilaa. Siellä oli ihmeellisiä koneita, jot- ka sahasivat edestakaisilla liikkeillä, äänekkäästi jyskyttäen tukeista lankkuja ja lautoja. Ne toimitettiin sotaväelle ja rakennuksille, kun sota loppui. Silloin sahan toiminta vilkastui. Sahattua puutavaraa tarvittiin vilkkaaseen rakentamiseen. Sahan johtaja asui osuuskaupan toisessa päässä. Hän hoiti sodan aikana tärkeitä tehtäviä siviilissä. Häneltä oli kylän ainut henkilöauto. Hän ajoi sillä sahalle töihin ja takaisin. Muut kylän autot oli evakuoitu sotaväen käyttöön, jos niitä muita edes olikaan. Osuuskaupan kiinteistössä oli myös autotalli, jossa auto seisoi, kun sillä ei ollut käyttöä. Myös bensiinipula seisotti autoa pitkiä aikoja niin, että akku tyhjeni. Pyörin auton ympärillä ja johtaja arvasi, että auto kiinnostaa minua. Sain istua kuljettajan paikalla kädet ratissa, mutta jalat eivät ylettyneet polkimille. Vipuja ja nappuloita oli monia. Johtaja kertoi niiden käytön. Puhe meni käsitysrajani yläpuolelle. Yritimme startata auton moottoria käyntiin. Ei onnistunut, joko virta tai bensiini oli lopussa. Mutta siinä oli minun ensimmäinen autolla ajon oppitunti: ”Auton akussa pitää olla virtaa ja tankissa bensaa, ilman niitä ei saada moottoria käyntiin”. Kotona kerroin äidille innoissani kokemuksistani. Äiti kertoi, että setä on insinööri. Silloin syntyi elämäni suurista oivalluksista ehkä ensimmäinen. Muistan tuon hetken vieläkin elävästi. Sanoin sen äidille ääneen suurella varmuudella: "Minusta tulee insinööri, saan ajaa autoa". Historiikin myöhemmät vaiheet osoittavat, miten elämäni ohjautui tulevan elämäntyöni valintaan. Pienestä evakkopojasta tuli insinööri, peräti Teknillisen Korkeakoulun käynyt diplomi insinööri. Sodan jälkeen Tiiran perhettä, meidän kolmen lisäksi kerääntyi Ylistaroon lisää kevään aikana. Maire tuli karjanhoidosta Suotniemestä ja isä laskettiin kotiin 20.4.1940. Keväällä muutettiin Sysmään, Nuoramoisten kylään. Isä lähti kohta linnoitustöihin ja oli siellä yhtäjaksoisesti jatkosotaan asti. Jo viikko talvisodan päättymisen jälkeen ryhdyttiin rakentamaan Salpalinjaa Suomenlahdesta Petsamoon. Töitä tehtiin aina kesäkuuhun 1941 asti. Parhaimmillaan töissä oli 35 000 miestä ja 2 000 lottaa sekä 3 500 hevosta. Linjaa rakennettiin todella perusteellisesti. Bunkkerit ja konekivääripesäkkeet, tähystysasemat ja asumukset tehtiin teräsbetonista tai louhittiin kallioon. Sairaalatilat myös louhittiin kallioon. Konekivääripesäkkeiden ampuma-aukot suunnattiin niin, että etulinja hallittiin ristikkäistulella, jolloin bunkkereihin ei voinut ampua suoraan edestä. Puolustuslinjaa ei tarvinnut käyttää sodissa, vihollinen ei edennyt sinne asti. Oliko sillä vaikutusta kuitenkin sodan kulkuun, ainakin jonkinlaisena taustatukena viimeisenä lukkona. Nuoramoisen kansakoulu Nuoramoisissa asuttiin kansakoulun siipirakennuksessa. Siinä oli oma erillinen asunto, huone ja keittiö sekä oma ulko-ovi korkean ulkoportaikon ylätasanteella. Kamarissa oli pystyuuni ja keittiössä puuhella. Pidin siitä asuinpaikasta erityisen paljon. Kesällä koulu oli tyhjä, oppilaat kesälomalla. Koulu oli sotaväen yksi kokoontumispaikoista ennen jatkosodan puhkeamista. Osasto järjestäytyi ja harjoitteli komentoja koulun pihalla ja lähimaastossa. Sotilaat majoitettiin metsään pystytettyihin telttoihin. Telttamaailma näytti maaston värisenä ihmeellisenä tarulinnana, jonne sotilaat kömpivät oviaukon kautta ja kohta joku toinen tuli ulos. Koulun luokissa oli sotavarusteet lajiteltuina ja pinottuina kasoihin. Sain joskus käydä kurkkaamassa tätä ihmeellistä maailmaa. Esineiden käyttötarkoitusta ei pieni poika voinut ymmärtää. Arvelin niiden olevan tärkeitä, sodassa ryssää vastaan. Ryssä-sana oli tarttunut aikuisten puheista ja äänenpainoista. Toinen opittu sana oli nuorten miesten suusta, perkele. Käytin näitä mahtisanoja harvoin, tuskin silloinkaan. Ne kuuluivat miesten suihin, eikä 4 - 5 vuoden ikäiselle pikkupojalle. Jos niitä olisin ääneen käyttänyt, olisi se tiennyt varmaa tukkapöllyä. Sitä oli syytä varoa. Mieleen ne jäivät, eivätkä ole sieltä kadonneet, nuo miesten voimakkaat sanat. Yksi kutsutuista nuorukaisista sanoi, "hän ei lähde". Oli ilmeisesti kysymys sotaan lähdöstä. Joutui nurkan taakse, jossa tapahtui puhuttelu tai pakotteita. Käytettiinköhän edellä mainittuja miesten sanoja. Nuorukainen palasi riviin muiden joukkoon nolona. Kiusallinen tilanne oli silloin, kun piha oli täynnä sotilasrivistöjä ja minun piti mennä pihan perille huussiin. Minulta oli luukkuhousut, joissa takaluukku oli kiinni napeilla. Luukkua en saanut itse auki ja siksi äiti avasi sen sisällä ja minä viiletin sotilasrivien välistä luukku lepattaen reikähuoneeseen. Tarpeiden jälkeen palasin takaisin vähän rauhallisemmin. Kyllä nolotti, kun sotilailla näytti olevan hauskaa kustannuksellani. JATKOSOTA Sota jatkui Jatkosodan ja Saksan hyökkäyksen alkamisien ajankohdat ovat niin lähellä toisiaan, että Venäjä puhuu Saksan ja sen mukana suomalaisten hyökkäyksestä Neuvostoliittoon kesällä 1941. Tuntuu, että Venäjä kuvittelee Neuvostoliiton olleen pelkkä uhri toisessa maailmansodassa. Venäjän historian muisti ei näytä ulottuva edes talvisotaan ja sitä edeltäviin tapahtumiin asti. Saksa tunnusti sodan aikana Suomen käyvän erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan, vaikka Suomi saikin taloudellista ja materiaalista apua Saksalta. Saksa oli valmistellut Operaatio Barbarossaa eli hyökkäystä Neuvostoliittoon jo kesästä 1940 alkaen. Hyökkäys alkoi 22. kesäkuuta 1941. Neuvostoliitto härnäsi Suomea sotilaallisilla iskuilla samaan aikaan, kun Saksa oli hyökännyt sitä vastaan. Neuvostoliiton suorittamat rajaloukkaukset, pommitukset olivat sodan merkkejä. Ilmapuolustus ampui rajan yli tunkeutuneita Neuvostoliiton lentokoneita alas. Kolme päivää myöhemmin Suomi totesi olevansa sodassa, muodollisesti sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli suorittanut laajoja ilmapommituksia ja 26 pommikonetta oli ammuttu Suomessa alas. Suomi oli kutsunut reserviläisensä asepalvelukseen ja ottanut monin tavoin osaa sotavalmisteluihin. Syntyi yhteinen hyväksyminen oman alueen puolustamisesta ja hyökkäyksestä pakolla tehtyjen rajojen yli hakemaan oma alue takaisin. Isä astui asepalvelukseen 43 vuoden vanhana veteraanina 26.6.1941. Talvisodan menetysten haavat kirvelivät ja revanssihenki eli vahvana varsinkin karjalaisten mielissä. Kalevi (15 v) tahtoi lähteä mukaan. Isä ei intoa laimentanut, vaan ehdotti, että käy kysymässä äidiltä, hän ei kiellä. Äiti rupesi sanomaan, että älä mene. Kalevin mielestä sinne on mentävä, koti on haettava takaisin. Armeija lähti uuden rajan ylitorjumaan sieltä tulevia hyökkäyksiä. Innostuksen tunne uhosi: ”otetaan Karjala takaisin”, kun sitä lähdettiin valtaamaan. Suomi haki oikeuksiaan. Entinen raja saavutettiin helpolla, valloitushalut kasvoivat ja edettiin vähän arvellen sen yli. Joulukuuhun mennessä suomalaiset olivat Leningradin edustalla, Syvärillä ja Stalinin kanavalla. Petroskoista tuli muutamaksi vuodeksi Äänislinna. Pidemmälle ei menty ja sota muuttui asemasodaksi. Paluu takaisin Kannakselle Karjalan väki tahtoi takaisiin kotiin, kun rintamat olivat kaukana. Työkykyinen väki lähti siivoamaan paikkoja. Kuolleita oli monin paikoin, ne piti haudata ensimmäisenä. Suotniemessä koulutien varressa oli kaatuneen venäläisen hauta. Sotilaan kypärä riippui hautakummun päälle asetetun ristin poikkipuussa. Paikka kierrettiin kaukaa. Minne lie kypärä hävinnyt, kun se myöhemmin ei ollut paikallaan. Hätäisimmät 10 000 karjalaista palasivat takaisin ensimmäisenä syksynä. Alkuaikana Kannakselle ei ollut lupa viedä lapsia. Paluulupia saatiin rajoitetusti. Jos ne evättiin, niin tultiin ilman lupaa rajan yli. Mikään mahti ei estänyt takaisinpaluuta. Ei ajateltu puutetta. Lokakuun alussa lumi tuli sulaan maahan; perunat ja heinät piti korjata lumen alta. Ne olivat venäläisten kylvämiä edellisenä keväänä. Me läksimme Suotniemeen aikaisin keväällä 1942. Lumi oli sulanut jo maaliskuussa. Koti oli monilla raunioina. Viipuri oli tyhjä aavemainen kaupunki. Hyvä asia oli kuitenkin päästä omalle maalle. Metsät olivat laajalti parin metrin kantoina. Taloissa oli asunut törkyistä väkeä, paikoin oli ruumiita, ulosteita ja romua. Kirkkoja oli poltettu. Kaikki oli autiota ia tyhjää, osa taloista oli myös poltettu. Kaupungeissa rakennukset olivat vaurioituneet 80 %:sti. Kun jatkosodan rintamalinjat siirtyivät suomalaisten painostuksesta itään päin, niin siirtolaisten kotiinpaluuta alettiin järjestellä laajemmin. En muista omaa lähtöämme Nuoramoisesta, olin silloin vähän yli viisivuotias. Kevättalvella 1942 paluu Suotniemeen tapahtui. Ankaran talven jälkeen lumi suli aikaisin parissa viikossa muuttaen tiet läpi pääsemättömäksi liejuksi. Runsaat sateet jatkoivat kelirikkoa yli juhannuksen. Hevonen rattaiden edessä oli ainoa mahdollinen kulkuneuvo. Perille kuitenkin päästiin. Meidän pihapiirin rakennukset olivat pystyssä. Niissä oli asuttu, joten paikat piti siivota perusteellisesti. Talon rekisterinumero oli naulattu ulkonurkkaan. Metsää oli palanut noin 4 ha. Tykistötuli oli ilmeisesti sytyttänyt metsäpalon. Kevät oli nälkäkevät, kun omia viljelyksiä ei ollut edellisenä kesänä tuottamassa satoa. Kalaa oli runsaasti järvissä ja joissa. Kalevi pyydysti ja äiti laittoi niistä maittavaa ruokaa. Kiintymykseni kalaruokiin perustuu noihin herkkuihin. Oli kuitenkin hyvä perusta aloittaa elämä uudelleen kotona. Kaikkein parasta oli, kun isä kotiutettiin samana keväänä 25.3.1942 valmistelemaan kevätkylvöjä ja tekemään kesän aikana viljelykseen kuuluvat työt. Isän paluu kotiin Isän tulosta kotiin tiedettiin ennakkoon jo pari päivää aikaisemmin. En muistanut isääni, hän oli ollut pitkään poissa. Ennen talvisotaa hän oli linnoitustöissä ja talvisodan hän oli sodassa mukana, välirauhan aikana hän jatkoi linnoitustöissä aina jatkosodan puhkeamiseen asti. Jatkosota vei isän jälleen rintamalle. Rintamalinjojen edettyä tavoitteeseen asti, alkoi vanhimpien ikäluokkien kotiuttaminen. Lähes kolmen vuoden poissaolon aikana oli isäkuva minulta hiipunut, miltein kadonnut. Äiti lähetti minut isää vastaan. Lähdin kävelemään kylätietä pitkin siihen suuntaan mistä tiesin isän tulevan. Kohta näin metsän takaa marssivan miehen. Hän ei huomannut minua, ja ehdin piiloutua tien varrella olevan suuren siirtolohkareen taakse. Mies oli sotilaspukeissa, saappaat jalassa, ilman sotilaalle kuuluvia merkkejä, ei kokardia. Mies lähestyi kiveä ja meni ohi. Minä kiersin samalla lohkaretta niin, ettei hän huomannut minua. Kulkija jatkoi matkansa meidän pihaan päin. Minä kuljin hänen takanaan turvallisen matkan päässä. ”Onko hän isäni”, kysyin itseltäni. En tiennyt vastausta. Tuntematon käveli pihaan asti, jossa äitini oli avosylin vastaanottamassa häntä kotiin. Silloin selvisi, että tuo tuntematon mies oli isäni. Minä tulin vähän kainona perässä ja tervehdin häntä vaisusti. En vielä tajunnut mitä oli todella tapahtunut. Saimme isän haavoittumattomana kotiin, mutta keripukki oli vienyt häneltä hampaat. Arkuutta kesti pitkään. Vasta illan hämärässä, lämpimässä tuvassa uskalsin pienen maanittelun jälkeen mennä isän syliin. Itse olin ulkoisesti ujo ja hiljainen, mutta sisälläni tunsin turvallisuutta ja suunnatonta helpotusta ensimmäisen kerran tähän asti sodan aikana. ASEMASOTA Asemasodan aika Kannaksella Kannaksella oli paljon työtä sodan tuhojen korjaamiseksi. Jälleenrakennustyö toteutettiin talkoovoimin ja valtiolta saatiin sotakorvausrahoja. Kaikkea alettiin laittaa kuntoon tulevaisuutta varten. Rakennukset kunnostettiin kaupungeissa ja maaseudulla. Sirkkelisahoja ja muita koneita oli hankittu kyliin. Rintamamiehille annettiin pitkiä lomia. Maanviljelys toimi täysillä jo kesällä 1943. Tuhotut rautatiesillat uusittiin ja junaliikenne käynnistyi. Koulut aloittivat opetustyönsä ja muu tarvittava yhteiskunnan palvelu toimi. Viipurissa puuhattiin jopa taidenäyttelyä ja muuta kulttuuria harrastettiin. Naisten asema sodassa oli merkittävä, sillä heitä työskenteli hyvin monissa ammateissa. Kotirintaman äidit joutuivat huolehtimaan perheistään miesten sotaretken ajan. Asemasodan aikana sotamarsalkka Mannerheim antoi Suomen äideille omistetun päiväkäskyn 10.5.1942. Ylipäällikkö kiitti äitejä heidän paljosta työstään, kasvatustehtävästään, rukouksistaan ja siunauksistaan taistelukentillä oleville, jotka antoivat tarvittaessa kaikkensa isänmaan pelastamiseksi ja kestävän rauhan turvaamiseksi. Hän myönsi siinä yhteisesti kaikille äideille vapaudenristin Suomen armeijan nimissä, suuren kiitollisuuden ja kunnioituksen osoituksena. Siskoni Maire oli minulle paljolti äidin asemassa, kun oma äitini joutui huolehtimaan maatalon tehtävistä lähes yksin. Maire oli minulle sijaisäiti. Tiiran perhe Suotniemen kodin seinustalla: vasemmalta Kalevi, Annikki (Anna)-äiti, Juho-isä, Kauko, Maire ja vähäpoika Seppo vuonna 1943 Asemasodan aika Suotniemessä Suotniemessä vietin asemasodan aikana ajanjakson, joka oli minulle se oikea lapsuus ja oikea kotini oli siellä. Siksi tapahtumat siellä ovat säilyneet muistoissa läheisinä. Ajattelen itse ja kerron muille, että minulla oli lapsuus Karjalassa ja muu varhaisikäni oli evakkoreissua eri puolilla Suomea. Kotona minut otettiin töihin mukaan pellolle. Pyörin siellä toisten jaloissa tai joskus vähän kauempana, niin kuin aina mukaan lähtenyt pystykorva Nalle. Heinän ja viljan niitto sekä perunan nosto olivat aikuisten töitä ja minun leikkiäni, jotka suoritin siten, että tein minkä osasin ja jaksoin. Heinän tallominen kuorman päällä ja ladossa sai tuntemaan lähes ammattiylpeyttä, kun sen osasin. Eläimet opin tuntemaan paremmin, kun olin puhdistamassa niitä aikuisten mukana. Minullakin oli harja kädessä ja neuvoja vieressä, miten päin karttaminen tehdään. Siellä opin myös, mitä naapuruus karjalaisittain on. Ei kysytty saako tulla kylään. Kylään kutsu oli aina voimassa, kun pois lähtiessä sanottiin ovensuussa viimeiseksi: "Tulkaa käymää meilkii!" Aikuiset kertoivat päivän tapahtumat, olivatko lapset olleet terveitä ja radiosta seurattiin tapahtumia. Pyhinä naiset kävivät iltapäivällä päivän töiden välissä korvikkeella, jota tarjottiin lauantaina leivotun vehnäsen ja kakun kanssa. Oli pantu vähän siistimpää Tiiran pellolla heinänteossa äiti, Kauko, Seppo, isä ja venäläinen sotavanki, joka oli ammatiltaan kelloseppä päälle. Jos talossa oli lapsia, eivät aikuisten tupakeskustelut kiinnostaneet. Pihan leikit antoivat iloista ääntä tuvassa olijoille. Siellä tiesivät mitä tehtiin, kun ääniä ei kuulunut; leikittiin kuurupiiloa. Eläimiä isä hankki asemasodan aikana niin, että tilalla oli 3-4 lehmää, hevonen, pari lammasta, joista yksi poiki kaksi karitsaa; toinen oli valkoinen ja toinen musta, valkoinen läikkä päälaella. Lisäksi oli sika, kissoja sekä koira. Kaneja myös saatiin jonkin ajan kuluttua. Isä suunnitteli jo uutta navettaa. Navetan pohjapiirros oli hahmoteltu tupakkaaskin pohjaan. Näin kun isä sitä luonnosteli. Puuta omasta metsästä olisi saanut helpolla. Tiiliäkin ruvettiin kesällä tekemään. Sepon leikkikaverina Suotniemen kotipihassa olivat kissa ja lampaat Lapsuuden kodin pihapiiri tuntui turvalliselta ja sen kuva piirtyy helposti vieläkin mieleeni eri puolilta katsottuna. Olin kulkenut kaikki kolkat moneen kertaan läpi ja tutuksi ne muodostuivat. Meidän pihapiirissä oli päärakennus, jossa sisäänkäynti oli aamuauringon puolella. Pihan perillä, metsän reunassa oli karjarakennus. Sen toisessa päässä oli navetta lehmille, Iampaille ja sialle. Toisessa päässä oli talli ja välissä tila hevosajoneuvoille sekä maatalouskoneille. Heinät oli nostettu eläintilojen yläpohjien päälle. Sieltä ne pudotettiin ruokinta-aikana luukun kautta alas eläimille. Navetan takana oli lantala, jonne eläinten lannat työnnettiin. Navetan oikeassa päässä oli kaksi-reikäinen käymälä. pihan eteläpäässä oli aitta viljalaareineen. Metsän varjoisessa suojassa se oli kesälläkin viileä. Toisella puolella pihaa oli tärkein ja monipuolisin rakennus, sauna ja sen päässä halkoliiteri. Sinne paistoi aurinko myös illalla. Sauna oli meidän kaikkien lasten syntymäpaikka. Keskellä pihaa sijaitsi pieni leikkimökki, joka oli asuttanut kaikki lapset omina aikakausinaan. Niin se teki minunkin kohdalla sinä aikana kun sain olla siinä pihapiirissä. Kaikki rakennukset olivat pärekattoisia ja seinät maalattu punamullalla. Ikkunapielet ia räystäslaudat olivat valkoisia. Suotniemen pihkivellä Tiiran perheen lapset Kauko, Kalevi, Maire ja Seppo vuonna 1943 Pihapiiri olikin tyypillinen suomalainen maalaisnäkymä. Itse piha oli normaalia jylhempi. Siellä seisoi mahtavan suuria siirtolohkareita, mannerjään tuomia kiipeilytelineitä. Harvalla pojalla oli näin järeitä laitteita. Pääsin suurimmankin kiven laelle, joka oli jännittävän korkealla yli aikuisen pään yläpuolella. Saunan takana siirtolohkareet olivat jääneet erikoiseen asentoon. Ne muodostivat luolan, jonka matala suuaukko oli maan rajassa. Sisätilaan mahtui muutama aikuinen samaan aikaan. (Tutkimisen arvoinen paikka olisi tuo asuinpaikaksi soveltuva luonnonilmiö. Piha oli vähän kumpuilevaa kivistä niittyä, josta niitettiin viikatteella kesällä heinää. Seurasin isän niittopuuhia ja viikatteen teroitusta, jos terä kävi kiveen. Taitava mies tuo isä. Taitavia olivat myös lampaat. Ne pitivät osaa piha-aluetta siistinä omassa aitauksessaan tai narun päässä ympyrän muotoisina kuvioina. Pihalla oli myös eräs mieluisa paikka, hiekkaläjä kesäleikkejä varten. Siihen tuon hienon hiekan isä oli ajanut jäätä myöten talvella läheisen saaren ranta törmästä. (Sitä hiekkaa on parin kilon pussi muistona Huovin saaressa, kesämökilläni. Kalevin hautaan laskin kolme kourallista tätä kotipihan muistoa lopullisen eron hetkellä velipojastani.) Päärakennuksen länsipuolella oli puutarha, jossa kasvoi omenapuita ja marjapensaita. Sen takana avautui peltomaisema, jossa yhtyivät meidän, Kaasalaisten ia Mönttisten pellot. Kolmen rajan risteyksessä kasvoi korkea, rehevä kuusi. Se oli näkyvä merkki kolmen hyvän naapurin peltojen kohtaamisesta kaikessa sovussa. Muita peltoja meillä olivat Korven pellot, kapean metsäsaarekkeen ja kallion takana. Korven pellot oli raivattu myöhemmin suosta, eivätkä olleet kovin tuottoisia. Heinäseipäiden välit olivat melko suuria. Osaan peltoalaa kylvettiin vehnää, jonka sadon määrää nyt myöhemmin on vaikea arvioida. Elämää suurempia muistikuvia on Korven vehnän kasvaminen. Korven pelto oli syksyllä kynnetty. Seurasin ja ihmettelin, kun hevonen veti isän ohjamaa auraa. Siinä oli kaksi voimakasta ja osaavaa yhteistyössä. Keväällä pelto äestettiin ja kylvettiin. En tiennyt silloin, miksi kaikki tuo tehdään. En osannut kysyäkään asiasta mitään. Reilun viikon kuluttua Kalevi kävi pellolta ja tuli takaisin. Kertoi, että vehnä on kasvanut jo viiden sentin mittaiseksi. Minä lähdin asiaa tutkimaan miten vehnä kasvaa. Kuljin metsäsaarekkeen läpi ja kiipesin kalliolle, josta avautui näkymä vehnäpellolle. Mikä näky! Pelto oli aivan vihreä, vaikka jokin aika sitten se oli ollut mullan värinen. Koko peltoalueelle oli kasvanut ”rikkaruohoa”. Pettymys oli suuri ja palasin kotiin. En viitsinyt mainita havainnostani, ”rikkaruohoista” mitään. Viikot kuluivat, kasvu edistyi. ”Rikkaruohot” vain pitenivät, niistä oli tullut ”heinää”, jonka toki tunsin edelliseltä kesältä. Velipoika oli innoissaan niiden kasvusta. Kun korsien päihin muodostuivat tähkät, niin Kalevi kertoi minulle pellon laidalla miten jyvät niihin kasvavat ja jyvistä saadaan syksyllä jauhoja. Äiti leipoo sitten meille pullaa, jota lämpöisenä nautitaan lähdekylmän maidon kanssa. Oli veli viisas, hän tiesi tuon kaiken ja minä luulin kaiken epäonnistuneen. Tämän jälkeen olin minäkin viisaampi, lähes kirjanoppinut. Seurasin kasvun kehittymistä nyt mielenkiinnolla. Olin mukana pellolla viljan korjuussa, seipäillä kuivattamisessa ja puintivaiheessa. Isällä oli oma puimakone ja naapurilta lainattiin polttomoottori. Jännä vaihe oli leveän remmin pujottaminen puimakoneen vauhtipyörään. Isä osasi tehdä tuon vaaralliselta näyttävän työvaiheen. Mikä jytinä alkoikaan ja pölypilvi levisi työn aikana. Vilja kulki puimakoneen läpi. Toisesta päästä tuli olkia epämääräisenä mylläkkänä ja jotain tippui puimakoneen kylkeen kiinnitettyyn säkkiin. Sinne kasaantui jatkuvasti pienenä virtana vehnän jyviä, joista Kalevi oli kertonut. Nyt tiesin paljon uutta. Viljan kuivattaminen kesti mielestäni kauan. Ei saanut kiirehtiä liian kuumalla ilmalla, etteivät jyvät pala. Niin kertoi vielä viisaampi isäni. Isä vei säkit kaupunkiin jauhettavaksi. Omalla kotitarvemyllyllä jauhettiin vain eläinten rehuvilja. Pullajauhojen piti olla hienommaksi jauhettuja. Niistä äiti sitten paistoi lauantaisin pullalettiä, pientä pullaa ja mustikkapiirasta. Kaikki maistuivat maidon kanssa herkulle. Naurava suu oli mustikan tahrima ja onnellisen hymyn otti äiti kiitoksena vastaan. Meidän navetta on jäänyt mieleeni pysyvästi pienen onnettomuuden takia. Navetan katosta lantalan loivemmalle katolle laskin pyllymäkeä pahvipalalla. Kyyti oli mukavaa ja vauhdikasta ja tein sitä silloin tällöin, mutta muilta salassa. Pahvi luiskahti kerran kovassa vauhdissa pois alta- ni ja päreestä pisti iso tikku housun läpi kankkuun. Sattui, koski ja kirveli. En saanut itse tikkua pois enkä uskaltanut näyttää takapuoltani muille. Kärsin ja vaikeroin itsekseni pari päivää. Katolle meno ei ollut luvallista ja siksi sain rangaistuksen, märkivän haavan pyllyyni. Äiti ja Maire huomasivat onnekseni vaivani. Minulta vedettiin housut kinttuihin ja laitettiin makuulle. Tikku lähti helposti pois märkivästä haavasta. Haava pyyhittiin tupolla ja lääkittiin joillakin kirvelevillä tipoilla. Pakarasta tuli terve ja siistin näköinen ajan mittaan. Tukalaa tilannettani ei lisätty millään kurituksella, vaan sain muistaakseni jotain lohdutusta kirvelevän kankkuni takia. Kotitöitä ja hupia Pienenä poikana jouduin kotona tekemään töitä, ensin halusta kokeilla osaanko tai jaksanko niitä tehdä. Vanhemmat, isä tai veljet neuvoivat aina työn alussa. Näin opin mm. pyörittämään tahkoa. Kampia pyörittämällä tulivat kirveet, puukot ja viikatteet teräviksi, kun sen teki asian osaava henkilö. Teroituksen lopputyö piti tehdä vielä liipalla eli hiomakivellä. Hevosella ajamisessa piti oppia ensin liikkeelle lähtö ja pysähtyminen. Hevosella oli suussa suitset, joihin oli kiinnitetty ohjakset. Niitä rauhallisesti vetämällä hevonen osasi kääntyä haluttuun suuntaan. Lehmien paimentaminen oli pitkäveteistä. Joskus eväsrepusta löytyi maukas eväskäärö. Heinän teossa alkuun autoin haravoinnissa ja heinäseipäiden tappien laittamisessa. Heinän korjuussa sain olla kuorman päällä tai ladossa kasan päällä polkemassa heiniä tiiviimmäksi. Heinien sekaan isä heitti karkeaa suolaa, heinien säilymisen parantamiseksi. Myöhemmin sain ajaa hevosvetoista haravakonetta ja niittokonetta, joka tuntui alkuun hieman vaaralliselta työkoneelta. Miellyttävin työ oli lehmisavujen sytyttäminen ja niiden kohentelu silloin, kun kärpäset ja paarmat kiusasivat lypsettäviä lehmiä. Lähes kaikkia vanhempien töitä seurasin, kuten hevosen kengittämistä, lehmien ja muiden eläinten astutuksia sekä vasikoiden syntymistä. Lampaita, kanoja ja kukkoa sekä lempieläimiäni kaneja syöttelin usein. Lehmät lypsettiin käsin laitumella tai navetassa. Viljakasvien ja perunan kasvatusta seurasin pellolla tapahtuneiden töiden mukana. Perunan viljely, istutukset ja nostot tulivat tutuiksi. Kalevi kävi kesäisin myymässä perunoita Käkisalmen torilla. Herneitä myytiin varuskunnalle. Taitotöitä olivat kattopäreiden teko ja viljan puiminen. Näissä töissä oli koneita, joko omia tai lainattuja. Niiden kanssa oli mahtava näky, kun petrolilla käyvä, vesijäähdytteinen polttomoottori pani laitteet pyörimään. Siinä suuri konevoima teki töitä ihmisen hyväksi. Leveän vetohihnan asettelu moottorin vetopyörästä työkoneen vauhtipyörään oli taitoa vaativa suoritus. Aina se lopulta onnistui ja työt voitiin aloittaa. Pärekaton tekoon pääsin myöhemmin isompien mukana. Sain katolta oman pätkän, jonka hoitelin muiden mallin mukaan. Päreet ladottiin ohjauslaudan reunaan ehdottomasti oikein päin veden virtaukseen nähden. Päreet limitettiin sopivasti ja naulattiin toisiinsa ja aluslautaan kiinni. Pärekattoja tehtiin yleensä talkootyönä, jolloin katolla oli pitkä rivi naulaajia ja alhaalla maassa pärenippujen antajia heille. Valmista syntyi hupaisella talkoomielellä hyvin nopeasti. Puun pilkkomisen taitoa opettelin halkoliiterissä isompien mukana. Kirveen vaarallisuudesta sain neuvoja oikean työasennon muodossa ja mihin kohtaan pitää lyödä. Isä ja äiti olivat ammatiltaan maanviljelijöitä ja siksi meillä oli eläimiä lähes kaikissa olosuhteissa Suotniemestä Heinolan kaupunkiin asti, jossa meillä oli Mikonkatu 10:n ulkorakennuksessa kaksi lehmää joitakin aikoja. Eläiminä oli lehmien lisäksi kaksi hevosta, joista toinen otettiin rintamalle, lampaita, sikoja, koira, kissoja, kanoja ja kaneja. Hevonen pidettiin meillä niin pitkään, kun isä vuokrasi peltoja tai oli talvella metsätöissä hakkuupuiden ajomiehenä. Muut eläimet, kissoja ja koiraa lukuun ottamatta, olivat hyötyeläimiä. Eläimet ruokittiin, kasvatettiin, lypsettiin maitoa ja kerittiin villat lampaista. Eläimet teurastettiin kotona tarpeen mukaan ja niiden sisäelimetkin käytettiin hyödyksi ruoan laittoon. Teurasjätteistä ja rasvoista äiti teki saippuaa. Sian teurastuksessa olin mielelläni mu- kana. En sian karvojen kalttaamisen takia, enkä muunkaan teurastustyön takia. Odotin hetkeä, jolloin sian rakko otettiin esille, tyhjennettiin virtsasta ja pestiin vedellä puhtaaksi. Sitten isä puhalsi rakkoon ilmaa, jolloin se pullistui isoksi palloksi ja sitoi virtsaputken langalla umpeen. Siitä tuli noin pään kokoinen, muttei aivan pyöreä. Sain siitä mainion potkupallon ja teurastuksen seuraaminen jäi siihen. Potkin palloa ja juoksin sen perässä pitkin pihaa. Päivän sillä pystyi leikkimään, jos se ei osunut terävään kohteeseen ja mennyt rikki. Yön aikana se kuitenkin muuttui kurttuiseksi ja kuivui kokoon. Leikit oli sillä leikity, mutta hauskaa se oli vähän aikaa. Kaikki nämä eläinten hoitamiset ja eläinten hyötykäytöt tulivat tutuiksi ja siksi minusta tuli lähes ”ammattitaitoinen” maanviljelijän poika. Työnteon lisäksi opin veljiltäni ja siskoltani myös erilaisia leikkejä ia pelejä. Voileipien heittelyn litteillä kivilä tyynen veden pintaan opetti Kalevi kalareissuilla. Taidon opin nopeasti ja heitin kohta tasavertaisesti muiden kanssa. Poikien leikkejä opin enimmäkseen kavereilta, joita ei ollut paljon. Kaverit muuttuivat aina evakkopaikkaa vaihdettaessa ja piti etsiä uudet kaverit naapureista. Lapsuuden aikaiset pahanteot jäivät vähiin, kun tuhmia poikakavereita oli vähän. Yksi oli kuitenkin jo Suotniemessäkin ja hänen opastuksiaan pahantekoon muistelen myöhemmin. Lapsuudessa olin aika paljon yksin. Sisarukset olivat yli 10 vuotta minua vanhempia. Isä oli osan aikaa ja Kauko koko ajan sodassa. Äiti joutui tekemään isän töitä eikä hänellä ollut paljon aikaa minulle. Maire oli minulle monessa asiassa kuin äiti lapselle. Saman ikäisiä kavereita oli lähiseudulla harvassa. Kalevi opetti kalastamaan. Kalaa vuoksen vesistä sai paljon, jos osasi pyydystää. Kala oli tärkeä ravinnon lisä sota-aikana. Kalevilla kalastuksen taidot olivat hallinnassa jo nuorena poikana. Katiskaverkkoa, koukkuja ja iskukoukkuja voitiin ostaa kaupasta. Verkkoja ei ollut saatavilla tai niitä ei raatsittu ostaa.. Ei ollut tarvekaan, kun kalaa sai muillakin välineillä. Kalevi oli kätevä käsistään, niin kuin maalla miesväki yleensä olikin. Hän teki onget, viritti iskukoukut ja häneltä onnistui katiskankin valmistus. Näillä välineillä hän kalasti ja sain olla monesti mukana. Syötit ongittiin ja niillä viritettiin iskukoukkuja. Saatiin suuria haukia. Sain tästä taidon lisäksi kipinän kalastukseen, joka on säilynyt edelleenkin vahvana ympärivuotisena harrastuksena. Siitä muodostui pohja omalle kotitarvekalastukselle ja runsaalle kalan syönnille. Keväällä 1942 jäi katiskaverkkoa vähän jäljelle katiskoiden teon yhteydessä. Siitä Kalevi teki minulle pienen pyydyksen, ikioman katiskan. Se laskettiin suureen valtaojaan, joka oli keväisin kuin pieni ruohoinen joki. Se laski vetensä verkkaisesti virraten Vuokseen, josta kutuhauet nousivat keväisin vastavirtaan. Pienessä katiskassa oli aina kaloja. Joskus katiskaan oli ahtautunut hauki, joka ei mahtunut kokonaan katiskan sisään. Pyrstöstä osa oli nielun ulkopuolella, eikä kala pystynyt kääntymään eikä peruuttamaan pois. Syntyi epäilys, että isoveli on omalla kalareissullaan laittanut kaloja katiskaani. Kalevi meni seuraavan kerran aamulla aikaisin yksin kokemaan pyydyksiä ja oli palaamassa kotiin, niin menin vastaan ja piilouduin katiskaa lähellä olevan pensaan taakse, sieltä näin hänen kulkureittinsä. Hän ajoi polkupyörällä ja päivän saalis oli repussa ja pärekorissa pyörän tarakalla. Kärrytietä varten oli rakennettu puusilta viemäriojan yli. Kalevi pysähtyi sillalle, jonka lähellä ojan pohjalla katiskani sijaitsi. Katselin jännittyneenä pensaan oksien lomasta, kun Kalevi tarkkaili katiskaani. Arvelin, että nyt hän tekee kelmin tempun ja laittaa oman kalan katiskaani. Silloin voikin paljastaa hänen petkutuksensa. Kalevi katseli hetken, jatkoi kuitenkin kohta matkaansa kotipihaan. Sinne minäkin pinkaisin hänen jälkeensä. Veli kertoi, että oli nähnyt sillalta katiskan tärisevän siihen tapaan kuin kala olisi pyydyksessä. Siltä paikalta kipaisin juoksujalkaa sillalle ja alas ojan varteen. Vedin katiskan narusta rannalle. Siinä oli iso hauki, jonka pyrstö oli lähes puoleksi katiskasta ulkona. En saanut kalaa ulos katiskasta. Kahmaisin sen kaloineen päivineen mukaani ja retuutin kantamuksen pihalle näyttämään äidille saalistani. Intoani nosti myös tieto siitä, ettei veli ollut petkuttanut minua "valesaaliilla". Olin saanut pikku katiskallani oikeasti kaloja koko ajan. Vai olinko? Tuo kysymys tulee edelleen mieleeni. Desanttitarinat Asemasodan aikana rintamat olivat Suotniemestä kaukana. Suomalaiset sotilaat Leningradin edustalla, etäällä Laatokan takana. Petroskoissa (suomalaisten nimittämänä Ääninen), Karhumäessä, Uhtualla ja Kiertingissä. Sota ei meitä normaalioloissa tuntunut häiritsevän. Ihmisiä kuitenkin varoitettiin Neuvostoliiton desanteista, joita pudotettiin lentokoneista laskuvarjojen avulla rintamalinjojen taakse siviiliväestön alueille. Niiden takia piti olla jatkuvasti valppaana. Niitä liikkui metsissä ja siksi metsään en yksin mennytkään. Meidän Korven pelot olivat kotipihasta katsottuna pienen metsätaipaleen ja korkean kallion takana. Peltoja ympäröi vankka metsä, jossa puut olivat jykeviä, eikä aluskasvillisuus ollut tiheää. Tänne metsän reunaan kävelin kerran, kun muu väki oli töissä pellolla. Syvemmälle en uskaltanut mennä, vaan katselin metsää pellon laidalta. Äkkiä havaitsin jotain, joka sai veret seisomaan kehossani. Näin ”puskaryssän”, tuon piippolakkisen pensasneuvostoliittolaisen; Suomen vihollisen. Kaikki kauhukuvat tulivat mieleeni samalla kertaa. Noin lähellä, muutaman kymmenen metrin päässä tarkkailemassa minua pienen kumpareen takaa. Tuijotin ja tuijotin. En uskaltanut huutaa. Tuskin olisin saanut ääntä kurkustani, niin paljon pelotti. Ei auttanut muu kuin olla hiljaa ja tuijottaa näkemääni liikkumatta. Tuijotin pitkään kunnes huomasin desantin piippolakin muuttuneen mustaksi kannoksi. Toinen tarina on todellisempi, eikä vilkkaan mielikuvitukseni tuotetta. Kerran ollessani Kaasalaisten pihalla leikkimässä talon lasten kanssa, näimme laskuvarjon leijailevan peltojen yläpuolella. Menimme äkkiä sisälle kertomaan mummolle mitä näimme taivaalla. Hän oli ainut kotona oleva aikuinen. Katselimme tuvan ikkunasta laskuvarjon liikkeitä. Se laskeutui hitaasti alaspäin Kaasalaisten ja meidän talojen väliin. Mummo itki ääneen ja meitä lapsia pelotti valtavasti. Mitä nyt tapahtuu ja mitä meidän pitäisi tehdä? Emme tienneet, vaan seurasimme järkyttyneinä tilannetta. Taivaanrannalle ilmestyi seuraavaksi kaksitasoinen lentokone. Havaitsimme sen olevan suomalainen, kun se hyökkäsi ilmassa olevan laitteen kimppuun. Kone tulitti sitä, kunnes kohde syöksyi maahan naapurin pellolle. Hävittäjä palasi takaisin ja jätti tuhoamansa paketin rauhaan. Myöhemmin selvisi, että alasammuttu esine oli vaaraton säähavaintopallo, joka tuulen mukana oli eksynyt meidän kylään. Sotavangit kesätöissä Neuvostoliittolaisilla sotavangeilla olivat omat vankileirinsä, joissa olosuhteet eivät kuulemma olleet hyviä. Osa vangeista passitettiin maatiloille kesätöihin. Heille komennukset olivat onnenpotkuja. Meilläkin oli sotavankeja kahtena kesänä 1942 ja 1943. Vankien majapaikka oli setäni Pekan kotona. Heidän asuntonaan oli tilan piharakennus, jossa oli kerrossängyt ja ristikot ikkunoissa. Sieltä vangin työllistäneen maalaistalon saattaja haki vangin aamulla töihin ja toimitti vartioituna yöksi takaisin setäni pihaan. Vanki teki töitä isäntäväen mukana, söi samaa ruokaa ja peseytyi saunassa työpäivän päätyttyä. Työntekoa piti vangeille opettaa, koska siviiliammatti Neuvostoliitossa poikkesi monesti maatöistä. Toinen vangeistamme oli kelloseppä. Hän oli seurallinen ja mukava mies. Hän huomasi, että tuvan seinäkello oli pysähtynyt. Hän otti kellon seinältä, tutki sen koneistossa olleen vian. Isän hyllyiltä löytyi kellon korjaukseen soveltuvia työkaluja. Korjaustöitä hän teki muiden töiden lomassa tuvan pitkän ruokapöydän päässä. Hän sai kellon kuntoon, oli ammattimies omassa työssään. (Kello on nykyisin Huovinsaaressa ja on jälleen korjauksen tarpeessa.) Kyllä maatyötkin onnistuivat häneltä isän neuvojen jälkeen. Kielivaikeudet voitettiin käsimerkein ja muutamalla yhteisellä sanalla. Luottamus vangin ja isäntäväen välillä oli suuri. Kun meillä vanhempi väki ei joutanut saattamaan vankia noin kahden kilometrin päähän yömajoitukseen, niin minut pantiin saattajaksi. Minä kuusivuotias, toimin vartijana ja saattajana leiripaikalle. Matkan aikana opin muutaman venäjänkielisen sanan ja hän jonkun uuden suomalaisen. Erosimme setäni pihalla. Luovutin vangin vartijalle ja kipitin kotiin. Oli iltamyöhä ja yö odotti väsynyttä poikaa, jolla oli taas takana mielenkiintoinen päivä. Huomasin näinä kesinä sen, että venäläiset ihmisinä voivat olla mallikelpoista ja mukavaakin väkeä. En vaan ymmärtänyt mistä niitä pahoja vihollisia ilmestyi samasta maasta. Isän annostupakat Isä tupakoi paljon. Tupakointi oli hänen harvoja nautintoja elämässään. Siihen äiti antoi hänelle säännöllisesti rahaa, yhteen tupakka-askiin kerrallaan. Äiti oli nimittäin hyvin tarkka rahaasioissa. Rintamalla miehistölle jaettiin annostupakoita. Isä ilmeisesti voitti kortinpeluussa lisää tupakkaaskeja, kun hän kotiutukseen tullessa toi ison määrän tupakkaa. Tuliaisena oli myös sveitsiläinen Zenit-merkkinen hopeinen taskukello. Oli ollut onnekas peli-ilta korsun hämärässä tunnelmassa kamiinan tulen loisteessa. Sain kellon perintönä ja käytin sitä silloin, kun teetin housuihini kellotaskun. Kellon vetonupin renkaassa pidin isän saamaa hopeista urhoollisuusmitalia. Se on arvokas muisto isän sota-ajasta. Kello tikittää vieläkin tarkasti, kun kiertää vetonupista kellon käyntiin. Taskunauris on saanut levätä rauhassa viimeiset vuosikymmenet. Tupakoita isä säilytti tuvan piirongin laatikossa. Katselin joskus siistejä askirivejä, kun raotin laatikkoa. Kerroin tästä tupakkavarastosta eräälle kylän pojista. Hän oli parin kilometrin päässä asuva yläluokan tuhmapuheinen poika. Hän usutti minua ottamaan yhden askin sieltä laatikosta. "Ei isäsi huomaa mitään, kun askeja on niin monta. ”Poltetaan sitten yhdessä", hän maanitteli. Tuon tapaamisen jälkeen minusta tuli paha poika, tupakkavaras. En ottanut koko askia, vaan kolme pölliä jo avatusta pakkauksesta. Laitoin ne taskuuni. Otin vajaan tulitikkurasian uunin reunalta ja vein saaliini pihan laidassa olevan vilja-aitan portaiden alle. Piilotin ne hirren päälle askellankun alle suojaan sateelta. Poika ei tullut meidän pihaan moneen päivään. Rohkaisin itseni ja menin tupakkapiiloon. Tiesin miten tupakkaa poltetaan, kun olin seurannut isän ja muiden miesten tupakointia. Laitoin tupakan suuhuni ja sytytin tulitikun ja imin, jolloin savua tuli suuhuni. Yskitti, kun se maistui pahalta. Samaan aikaan Maire huusi minua syömään, sammutin tupakan ja kömmin rappujen alta pois. Menin vähän nolon tuntuisena ruokapöytään. Maire kysyi, että miksi olin ollut aitan rappujen alla. Keksin näppärästi hätävalheen ja sanoin, että lämmittelin siellä - ulkona oli nimittäin viileä syksyinen ilma ja luulin selityksen riittävän hyväksi. Pahanteko poiki uutta pahaa, jouduin valehtelemaan. Kysely kuitenkin loppui siihen, mutta äidin ja Mairen uteliaisuus ei. Olivat menneet myöhemmin katsomaan piilopaikkaani ja löysivät tupakat ja tikkurasian. En muista mitä äiti sanoi, mutta nuhtelua se oli ja kaupan päälle tukkapölly. Tupakanpolttoni loppui, ennenkuin se ehti alkaakaan. Se oli elämäni parhaita asioita, muistelen hymy huulilta tätäkin tapahtumaa ja sen hyvää seurausta. Tepsisikö tuo ohje toistenkin tupakoimattomuuteen; nuhtelu ja tukkapölly, niin tupakan polttajia olisi paljon vähemmän. Jälkikuulusteluissa piti tunnustaa, että tupakoiden pihistys oli ison pojan vika, joka ei saanut tulla meille enää sen jälkeen. Ja niin hän ei voinut opettaa minulle enempää tuhman pojan metkuja. Häneltä sain kuitenkin kuulla totuuden, että joulupukkia ei ole olemassa. Yritin olla kiltti etenkin ennen joulua lahjojen toivossa. Hän kertoi myös millainen elin on tyttöjen jalkojen välissä ja raapusti puukolla sen ladon seinään. Hänkään ei vielä tiennyt mitä sillä tehdään, ja miksi se on sen näköinen, jollaiseksi hän sen raapusti. Tuon tapahtuman jälkeen näin pojan vain koulussa, sielläkin vain tappelun toisena osapuolena. Lupasin kannella opettajalle, kun toiset mukiloivat häntä. Halusin puolustaa häntä, vaikka en tiennyt kenen syytä nujakointi oli. Kun tämä poika ei enää vieraillut meillä, säästyin liian aikaiselta "tuhmien" asioiden oppimiselta. Kylällä kiertäessä korvat olivat kuitenkin aina kuulolla ja silmät seurasivat asioita, jotka poikkesivat normaalista kodin elämästä. Niitä saattoi, käyttää sitten kotona väärässä kohdassa. Äiti tuli kerran herättämään minua normaalia aikaisemmin. Syytä en muista. Olin vielä vähän väsynyt enkä halunnut herätä vielä. Unen pöpperössä sanoa tokaisin kerran kuulemani hokeman: "Mee hiiteen, kello viiteen, tuu kuuvelt takasi”. Äiti loukkaantui ja oli hiljaisena pitkän aikaa. Se vaivasi minua ja olin pahoillani. Kylillä opittua sanontaa käytin väärässä paikassa. En osannut pyytää tekoani anteeksi. Joulu Suotniemessä Joulua osasin odottaa, kun siitä oli aikaisemmin kotona kerrottu. Itse jännitin eniten joulupukkia, johon uskoin vielä sen ikäisenä. Isommat pojat eivät olleet päässeet pahantekoon jouluni ajatusmaailmaan. Oltiin saunassa, kun joulupukki kävi meillä. En kiireistä pukkia nähnyt sinä jouluna, jolloin olisi jäänyt ensimmäinen pysyvä muisto oikeasta joulupukista. Asiaa en pitkään harmitellut, kun pukki oli jättänyt eteisen nurkkaan säkin, jossa oli Sepolle osoitettuja paketteja, joululahjoja. Oli jännittävää avata paketteja, kun niistä pyörähti lattialle nallipyssy, pieni pyörillä kulkeva leikkihevonen ja jotain hyvää suuhun pantavaa. Minulla oli riemullisen hauskaa tutkia esineitä ia yrittää ensimmäistä paukkua nallipyssyllä. Pienen opastuksen jälkeen se onnistui ja pauketta riitti joulupyhiksi, kunnes nallit harmikseni loppuivat. Uusia sain vasta pitkän ajan kuluttua. Silloin ei ollut enää yhtä jännää. Jälkeenpäin minulle on selvinnyt, että Maire toi nallipyssyn. Hän oli kaupanhoitajana Alapuustissa nuorena.18vuotisena neitona. Kalevi oli tehnyt pienen puuhevosen, jossa reikärahat ali laitettu pyöriksi. Äiti oli leiponut minulta salaa jotakin suussa maistuvaa arkipullaa maukkaampaa. Lahjat olivat mieluisia. Ajattelin, että joulu pitäisi olla vaikka kerran viikossa, jotta saisi lahjoja. Kysyinkin uteliaisuuttani; että milloin on seuraava joulu? Pettymys oli suuri, kun se oli niin kaukana. Todellisuutta ei silloin tiedetty. Joulua vietettiin seuraavan kerran kaukana vieraalla paikkakunnalla, toisella puolella Suomea. Joulupöydässä oli äidin ja minun lisäksi Maire ja Kalevi. Isän ja Kaukon poissaolo oli ymmärrettävää ja luonnollista. He olivat rajalla turvaamassa omaistensa joulurauhaa. Ruoka oli äidin laittamia jouluherkkuja. Tuoksun ja maun taidan tuntea vieläkin. Ruokalajit olivat perinteisiä joulun ruokia, maittavampina kuin arkiruokina. Olihan äiti höystänyt aterian omien lehmien kermalla. Äiti oli kiintynyt lipeäkalaan. Sitä oli nyt ja lähes joka joulu myöhemminkin. Lipeäkala oli valmistettu niin hyvin, että se voisulan ja mustapippurin kanssa maistui minullekin. Valmistaminen alkoi jo syksyllä kapakalasta ja oli valmista jouluksi monen vaiheen jälkeen. Aikuisena olen etsinyt kaupoista jouluksi lipeäkalaa ja laittanut siitä jouluelämyksen. Äidin tekemän veroista en ole vielä löytänyt. Sen makuelämyksen ja tunnelman haluaisin vielä kerran kokea. Koulunkäynnin aloitus Kesä 1943 oli edennyt alkusyksyyn. Käväisin yhtenä päivänä naapurissa, Ruotsalaisten pihassa, heidän poikaansa tapaamassa. Vanhempi veljeksistä, minun ikäiseni, kertoi, että oli ollut koulussa kohta kaksi viikkoa. Kysyin kotona, miksi minä en saa käydä koulua. Sain kuulla, että täytän seitsemän vuotta vasta marraskuussa. Halusin kuitenkin päästä kouluun ja pyysin kysymään asiaa opettajilta. Koulussa suhtauduttiin asiaan myönteisesti, ja niin minä seuraavana päivänä pääsin kouluun Mairen saattamana. Kaikilla oppilailla oli jo aapiskirja pulpetilla. Minäkin sain oman aapisen heti ensimmäisenä päivänä. Tunsin siitä ennakkoon jo muutaman kirjaimen. Mutta voi kauhistus, muut osasivat jo tavata muutamia sanoja ja uutta tavaamista annettiin läksyksi. Tavaamisesta minulla ei ollut mitään käsitystä. Läksykirjan otin mukaan ja kiirehdin kotiin, jossa arkana kerroin sisarukselleni ensimmäisen koulupäivän vaikeuksista. Maire ja Kalevi päättivät auttaa ja opettaa minut tavaamaan läksyksi annetun sivun. Oppiminen oli vaikeaa. Siinä punnerrettiin koko ilta. Minä ainakin olin hermostunut, kun en oppinut tavaamaan enkä osannut läksyä. Neuvojat jatkoivat uutterasti hämärään iltamyöhään asti. Jo oli vaikeaa. En oppinut sinä iltana täysin läksyä ja aamulla piti lähteä kouluun. Pelotti kovasti, että opettaja pistää minut tavaamaan. Eihän siitä olisi tullut yhtään mitään. Kävi helpotus, kun opettaja kirjoitti läksylauseen taululle suurin kirjaimin. Hän käski meidät seisomaan ja kaikki tavasimme kuorossa hänen määräämässä karttakepin tahdissa. Minä vain auoin suutani, enkä päästänyt tavuakaan kurkustani. Näin selvisin ensimmäisestä läksystäni pienellä nolon tunteella. Siitä opintieni alkoi. Taito lukemisessa kehittyi ja läksyt olen osannut sen jälkeen paremmin. Alaluokan ensimmäisen luokan saimme käydä Suotniemessä. Keskiarvo kevään todistuksessani oli tasan 9, mutta laulussa oli 5, kun en iljennyt laulaa yksin. Olin tuppisuuna koelaulun aikana. Koulu Entinen Suotniemen arvokas kartano oli muutettu 1920-luvulla kylän kansakouluksi. Sen pihapiiri oli vanhaa puistoa suurine puineen ja pensaineen. Se oli suurista luonnonkivistä muuratun perustuksen päällä seisova keltaiseksi maalattu puurakennus. Pihan laidassa oli erillinen varasto ja ulkohuussi, jossa oli tytöille ja pojille erilliset korkeiden partaiden takana sijaitsevat monireikäiset istuimet. Koulu sijaitsi lähellä Vuoksen rantaa, jossa oli laivalaituri. Rannassa kasvoi korkea tammi, jonka alla tapahtui laivan tuoman postin jako kyläläisille. Koulun sisätilan lattiat olivat leveitä kuluneita lankkuja. Luokissa oli kaksin istuttavat pulpetit, joissa olivat pulpettien laatikkoja peittävät saranoidut puiset kannet. Etuosassa olivat kourut kynille ja kolo mustepulloa varten. Puukolla oli kaiverrettu omavaltaisesti jälkiä, edellisten oppilaiden tekeminä. Pulpetin laatikon pohja piti päällystää opettajan antamalla paperilla. Alaluokkien opettajana oli matalajalkainen Hilma Lattu. Meitä oppilaita oli reilusti yli kymmenen. Se rnäärä muodostui ensimmäisestä ja toisesta alaluokasta. Eräillä oppilailla oli heiluvia maitohampaita ja känsiä sormissa. Monet olivat mielestäni ujompia kuin minä. Säännöllisen koulutyön sain minäkin käyntiin vähän myöhästyneenä. Oliko lapsuus nyt ohi, kun alkoivat kuusipäiväiset työviikot, maanantaista lauantaihin. Tappeluita esiintyi joskus välitunnilla. Muuten kuri ja järjestys olivat tunnettavissa. Siitä piti huolta yläluokkien opettaja Arvi Räsänen. Viittasimme, kun tiesimme vastaukset kysymyksiin tai halusimme mennä kesken tunnin pissalle. Välitunnille menimme, kun kello soi. Sisään tulimme heti, kun soittokello helisi jälleen. Opettajan pöytä oli korokkeella, joten emme ylettyneet näkemään hänen tavaroitaan. Muu varustus oli tyypillistä koulun sisustusta, urkuharmoni ja Suomen kartta sekä liitutaulu karttakeppeineen ja liituineen. Presidentin kuva oli seinällä. Eväsmaito koulussa Kouluun tuotiin omat eväät. Voileivät ja maitopullo saivat kyytiä koulumatkalla pienessä selkärepussa. Opettaja kielsi kohta alkuun maidon tuomisen evääksi. Maito oli ollut minulle lapsesta lähtien tärkeä ja maukas ravintoaine. En ymmärtänyt, miksi tämä kielto annettiin meille. Kerroin asiasta kotona. Onneksi isä oli silloin kotona. Hän lähti kanssani puhuttelemaan opettajaa. Opettaja asui kylän osuuskaupan yläkerrassa. Isä kiipesi suurine saappaineen kapeat rappuset ylös ja jätti minut ulko-ovelle. En kuullut sinne keskustelua. Vasta kotimatkan puolessa välissä isä kertoi, että ota maitopullo edelleenkin kouluun evääksi. Se oli isän uroteko pienen koululaisen mielestä. VIIMEINEN KESÄ Evakkoreissun alku 20.6.1944 kesä oli puhjennut jo täyteen loistoonsa, tuomet kukkivat ja juhannusruusut olivat nupuillaan. Oli aika ennen juhannusta ja alkukesän tuoksut täyttivät lämpimän kesäpäivän ilman. Linnut olivat rakentaneet pesänsä ja odottivat ensimmäisiä poikasia ruokittaviksi. Leikin naapuritalon lasten, Kalervon ja Leenan, kanssa heidän pihallaan. Olin käynyt siellä monesti. Kesken leikin talon mummo ryntäsi pihalle itku silmässä. Hän kuunteli radiosta uskollisesti päivän uutiset, jossa kerrottiin aina sodan tilannekatsaus. ”Ryssä on valloittanut Viipurin", huusi mummo. Nuo sanat ja äänenpainon sanoissa olen muistanut koko ikäni. Leikkimme loppui siihen. Kauhu löi iskun minun mielentilaani. En ymmärtänyt heti mitä kaikkea mummon hätähuuto merkitsi. Siinä sodan tilanteessa tajusin, että vakava asia oli kyseessä. Piti päästä nopeasti kotiin. Juoksin metsän reunassa olevaa polkua pitkin meidän pihaan. Itkin koko matkan, jotain kamalaa oli tapahtunut. Kotona oltiin asiasta myös tietoisia ja lähtökäskyä evakkoon jo odoteltiin. Saman päivän illansuussa ensimmäinen osa lähti liikkeelle, toisen kerran piti koti jättää. Äiti ja minut eväineen ja pienine kantamuksineen pantiin rattaille ja Kalevi lähti viemään meitä hevosella rautatieasemalle. Äiti ja minä matkustimme osan matkaa härkävaunuissa ja osan henkilöjunassa. Vaunut olivat tupaten täynnä ihmisiä ja pakkauksia. Pieniä lapsia oli isoissa pärekoreissa tavaroiden joukossa. Jotkut lapset oli nostettu hattuhyllylle nukkumaan. Kaikilla ei ollut istumapaikkaa: istuivat lattialla. Pysähdyksiä oli eri asemien sivuraiteilla. Siellä tehtiin radan viereen sekä isompi, että pienempi hätä. Makkiastiat ja eläinten ulosteet härkävaunuista tyhjennettiin samalla. Asemalla saattoi saada ruokaa, jota Martat ja Lotat jakelivat. Jokin yö jäätiin paikkakunnalle yöksi. Yövyttiin kansakoulun voimistelusalin lattialla, jonne oli levitetty patjoja ja filttejä. Paikkakunnan väki tuli ihmeissään katsomaan. Pieksämäellä yövyttiin kirkossa. Seuraavana päivänä kirkon rovasti piti jumalanpalveluksen. Nukuin senkin ajan kirkon penkin alla, kun papin saarnasta en ymmärtänyt mitään. Peräseinäjoella meidät ajettiin Haapamäen taloon. Siellä meille oli varattu suuren talon päädystä huone ja keittiö-asunto, omalla sisäänkäynnillä. Sinne majoituimme ja jäimme odottelemaan muiden tuloa. Samalla arkaillen tutustuin talon poikiin, samanikäiseen Mattiin ja vuotta vanhempaan Vilhoon. Meidät otettiin vastaan ilman suurempia epäluuloja. Paikoittain vastaanotto ei ollut ystävällinen. Kyseltiin että miksi olette tänne tulleet? Olivat sentään hyvillään, ettei tullut mustalaisia. Jossain paikoin siirtolaisia haukuttiin "Karjalan ryssiksi". Tytöt 17 -18-vuotiaat nuoret naiset ajoivat lehmiä ja vasikat sekä lampaat pyörivät mukana. Eläimet kulkivat tuttujen ihmisten mukana, kulkivat heidän perässään. Joku oli jälkipään valvojana. Osa poikkesi reitiltä sivuun ja jäi seistä töllöttämään eikä jaksanut kulkea eteenpäin. Karja ajettiin suurina laumoina, vilja korjattiin myöhemmin normaalina sadonkorjuun aikana. Perille Kanta-Suomeen saimme kaksi lehmää; Palmu ayshier-rotuinen ja Ulla ruskea suomalainen nupopää, hevonen, Nalle-koira Suomen pystykorva ja lampaat. Kissat jäivät kotiin Suotniemeen. Käkisalmen suunnalta evakuoitiin hallitusti. Edettiin kaikessa rauhassa, mutta nopeasti. Sodan äänet olivat kaukaisia. Tykin äänen kumu kuitenkin pelotti. Tiesi, että se teki aina tuhoja, vaikka eivät kaikki ammukset osuneet maaliinsa. Osa väestä jäi kotitiloilleen suorittamaan tavaroiden ja lopun karjan evakuoimista. Tässä työssä armeija antoi apua. Heinä- elokuussa oli sadonkorjuussa vielä siviilejä; vanhempia miehiä, naisia ja nuorukaisia. Leipävillasato saatiin korjattua. Myös puimatonta viljaa tuotiin rajan yli. 21.9.1944 oli lopullinen lähtö, kun 19.9.1944 välirauha solmittiin Moskovassa ja rajat määrättiin. Niistä tuli tarkkaan vartioidut rajat, rautaesirippu Suomen ja Neuvostoliiton välille. Kannaksen asukkaat hajaantuivat eri puolille Suomea. Viidennes Suomen asukkaista joutui jättämään kotinsa. Evakkoreissut Käkisalmen suunnalta olivat melko rauhallisia. Paniikkia ei syntynyt, ei tarvinnut edetä kiireesti henkensä edestä, niin kuin Kannaksen eteläosassa. Pahin oli, että koti jäi. Evakkoon pakattujen tavaroiden rahtaus oli epävarmaa. Puulaatikoiden kyljessä olivat osoitteet, mutta perille eivät kaikki kollit tulleet. Osa tavaroista seisoi rautatieasemilla ja ne jaettiin myöhemmin vieraille ihmisille. Meidän matot Evakkoreissujen aikana suurin osa tavaroista tuli myöhemmin junalla määräasemiinsa. Osoitteet saattoivat puuttua tai olla puutteellisia. Joten kaikki tavarat eivät tulleet perille. Meillä tavaroiden pakkaajat olivat kietoneet Singer ompelukoneen ympärille äidin ja Mairen kutomia uusia räsymattoja. Ompelukone mattoineen hävisi teille tietymättömille. Sisareni Maire ja Teuvo tapasivat toisensa ennen sotia Suotniemessä ja pitivät yhteyttä myös sotien aikana. Suhde muuttui vakavammaksi ja Teuvo kutsui tyttöystävänsä äitinsä kotiin Hinnerjoelle. Anopin kodin lattialla olivat matot, jotka Maire tunsi heti itsensä kutomiksi. Teuvon vanhemmat ja sisarukset epäilivät tuota väitettä. Maire todisteli, että tuossa raidassa on oma kesämekko, tuossa on äidin kirkkopusero ja tuossa isän kesähousut jne. Räsymatot olivat ehtineet tulla miniän uuteen kotiin ennen miniän tuloa erikoisien sattumien ansiosta. Tiiran perheen lapset vuonna 1944, vasemmalta Kauko, Maire, Kalevi ja Seppo Vuonna 1949 Heinolan kirkonkylässä Hakotien pihapiirin vieressä tienposkessa oli Annikki (Anna) ja Juho Tiiran asunto ennen Heinolan kaupunkiin Mikonkatu 10 muuttoa. Kuvassa mummon sylissä Marjaana Saulama (Kauko Tiiran tytär) HEVONEN Meillä oli ennen sotia kaksi hevosta, rodultaan suomenhevosia. Toinen vietiin sotaan. Se oli pakko-otto, mutta laillinen toimenpide, koska marraskuussa 1922 eduskunta antoi lain hevosten ja ajoneuvojen ottamisesta sotaväen tarpeeseen sodan aikana. Ottaminen pantiin toimeen, kun sotatila oli julistettu syksyllä 1939. Otin hevosen mukaan näihin muisteloihin, koska hevonen oli isälle elinehto ennen sotia, ruotukaveri sodassa ja työjuhta sotien jälkeen. Rauhan aikana hevosia oli kaksi ja toinen sai silloin tällöin varsan. Näitä aikoja en elänyt, mutta vanhemmat veljeni saivat kokea varsan syntymisen, sen villin kasvamisen ja kouluttamisen. Surullinen vaihe oli varsan myyminen uudelle käyttäjälle. Isä oli linnoitustöissä hevosmiehenä ja kenttätykistössä ajomiehenä osan sota-aikaa. Sodan jälkeen isä piti hevosta vielä 1950 luvulle asti työhevosena. Isä ansaitsi yhdessä liinukkaharjan kanssa toimeentulon perheen tarpeisiin. Isä kävi talvella hevosen kanssa metsätöissä ja teki kesäisin maataloustöitä vuokraamillaan pelloilla. Isän ja vanhimman velipojan Kaukon lisäksi sotaan tähti toinen hevosistamme, joka ei palanut takaisin kotiin. Nelijalkainen aseveli Suomenhevonen oli sodassa mukana siellä missä joukko asettui puolustukseen. Viivytti, varmisti, koukkasi, saartoi, hyökkäsi, eteni, löi ja tuhosi. Hevonen oli näissä kaikissa mukana. Hevonen ja hevosmies mahdollistivat omalla korvaamattomalla osallaan sodankäynnin toimivuuden. Hevosia tarvittiin tykkien vetäjinä, haavoittuneiden ja kaatuneiden sotilaiden kuljettamiseen, ammusten, ruoan ja erilaisten tarvikkeiden siirtoihin, lähettien ratsuiksi ja kuljetuksiin. Talvisodan syttyessä 1939 Suomessa olivat varsat mukaan lukien 386 000 hevosta, joista sotakelpoisiksi laskettuja oli 173 000. Suomen kaikki hevoset ja ajoneuvot katsastettiin lain tultua voimaan. Tässä katsastuksessa laskettiin sotakelpoiset hevoset, joilla tarkoitettiin tervettä ja käyttökelpoista hevosta. Vähintään viisivuotiasta vaan ei 18 vuotta täyttänyttä. Katsastustyön hoitivat kunkin ottoalueen ottolautakunnat ja tehtävään valtuutettu hevosottomies. Rauhan tultua 13.3.1940 alkoi armeijan siirtyminen uuden rajan taakse ia luovutettujen alueiden väestön muutto Kanta-Suomeen. Uuden rajan turvaamiseksi aloitettiin Salpalinjan linnoitustyöt. Jatkosota syttyi kesällä 1941. Rintaman edetessä hevosia tarvittiin vetovoimaksi lähes tiettömässä maastossa. Perääntymisvaiheessa 1944 niin miehet kuin hevosetkin joutuivat äärimmäisen tiukoille. Monet haavoittuneet voitiin pelastaa pahoistakin paikoista hevosen avulla. Näissä tehtävissä tarvittiin paljon hevosia. Samanaikaisesti oli maatamme puolustamassa jopa 65 000 hevosta. Hevosia kaatui, haavoittui ja sairastui, kuten sotilaitakin. Se oli kaksijalkaisille aina surullinen uutinen. Sotavuosina 1939 - 1944 kaatui tai katosi 22 249 hevosta. Hevosia jouduttiin tuomaan sotaan näin jatkuvasti lisää, kuten miehistöäkin, uusia ikäluokkia. Hevosia menetettiin suunnilleen yksi neljää kaatunutta tai kadonnutta miestä kohden. Joukkojen liikkuvuus perustui todellakin hevosiin. Keliolosuhteiden mukaisesti maantiellä ajettiin kärryillä ja metsäteillä reellä. Isäni oli kenttätykistössä KTR2:n hyväkäytöksinen tykkimies ja ajomies. Kenttätykistörykmentin hevosvahvuus oli kesällä 1 300 hevosta ja talvella 1 164 hevosta. Rykmentin muona-annos painoi 4 700 kiloa ja rehuannos 15 600 kiloa. Tykistö oli pääosin hevosvetoinen. Esim. raskas haupitsi 152H painoi 3 450 kiloa. Tämän vetämiseen tarvittiin peräti 8 hevosta. Tykistömme miesvahvuudesta oli yli puolet hevosmiehiä tai hevosta huoltavaa henkilöstöä. Ilman kengitysseppien ammattitaitoa kenttätykistömme olisi ollut toimintakyvytön. Isä oikeaoppisesti, kun oli hankittu oikean kokoiset kengät etukäteen. Seurasin hänen kengityspuuhiaan Suotniemessä ja sodan jälkeisinä vuosina Heinolan kirkonkylässä. Hevosen kavioiden muotoilu puukolla muistutti paksujen ukkovarpaan kynsien leikkausta. Se ei aiheuttanut kipua eläimelle. Hevosten rehuannokset vahvistettiin 1.1.1942 ja se käsitti kenttäarmeijan hevosille kuusi kiloa heinää, kuusi kiloa väkirehuselluloosaseosta sekä kaksi kiloa kevätviljan olkea päivässä. Karjalan korvissa hevosmiesten oli pakko kerätä suoheinää ja kantaa sitä selässään jopa kilometrimääriä, jotta hevoset saivat edes jotain syötävää. Hevonen ja minä Oma hevoskokemus lähtee lapsuudesta. Katselin niiden syödessä laitumella ja välillä ne vähän leikillisesti kirmasivat, kun vähän härnäsin niitä. Leipiä vein monesti niille, siitä ne pitivät. Isän hevosen riisuntaa valjaista seurasin ja sain viedä hevosen taluttaen laitumelle. Myöhemmin sain luvan vientiin ratsastamalla. Se oli jännää hommaa, putoaako vai eikö putoa. Oli se joskus siinä kiikun kaakun, mutta tarrauduin ratsuni kaulaan enkä pudonnut maahan. Hevosen harjaamisen opettelu oli jännittävää, kun eläin oli niin suuri omaan kokoon verrattuna. Koulupoikana jouduin ajamaan heinäpellolla haravakonetta ja taidon karttuessa myös niittokonetta. Se olikin tarkkaa työtä, että leikkuuterä pysyi oikealla korkeudella eikä leikannut maata tai iskeytynyt kiveen. Heinäkuorman ajo latoon kuului myös joskus tehtäviini. Ilta-appeen vienti hevoselle talliin talvisin oli ihmisen ja hevosen läheisen tunteen hetki. Hevonen tunsi tallia lähestyvän syöttäjän askeläänet ja hirnahteli. Oli mukava mennä talliin siinä tunnelmassa. SA-lNT:sså olin alokkaana KTRS:ssa, jossa oli samoja isoja haupitseja 152 H, joita isä käsitteli sodan aikana. Niitä vetivät nyt moottoriajoneuvot. Tykin asettelu ampuma-asentoon tapahtui miesvoimin. 3 450 kiloa painoi tosi paljon. Reserviupseerikoulussa olin enemmän tulenjohtotehtävissä, jossa siirreltävät varusteet olivat kevyempiä. RUK:ssa tykistön upseerioppilaille kuu- lui hevosen hoitoa ja ratsastuskoulutusta. Se oli perinteinen koulutusmuoto tykistössä. Meillä olikin juhlavarusteena saappaissa kannukset. Näillä saapastelimme lomilla alkuun hieman hämillämme, mutta lopuksi aivan ylpeänä. Muilla ei ollut kannuksia eikä punaisia kauluslaattoja. Viimeinen ratsastuskokemus oli Nikinojalla, Mairen ja Teuvon maatilalla. Teuvolla oli kaksi hevosta, joita hän säästi raskailta työtehtäviltä, koska maatilalla oli rnyös Massey Fergussontraktori. Peltotöissä Teuvo käytti vielä hevosta, jos pelto oli liian pehmeä traktorille. Teuvolla oli sodan aikainen satula. Teki mieli testata ratsastustaitoani. Kerran toinen hevosista, Tuulas, satuloitiin. Se oli se villimpi. Nousin totutusti hevosen selkään ja ratsastin pihanurmikolle. Huusin tuvassa piiraita paistavalle naisväelle, ”Katsokaa ikkunasta”. Juuri silloin kun naisten päät ilmaantuivat ikkunaan, niin hevonen pillastui huudostani. Se nousi takajaloilleen. En ollut varautunut moiseen äkkiliikkeeseen ja putosin saman tien nurmikolle. Maire ja Katri näkivät ilmalentoni ja kehuivat näkyä ilkkuen: "Uljas ulaani putosi ratsunsa selästä". En ole enää pudonnut, mutten ole ratsastanutkaan hevosella sen jälkeen. muistelijana Seppo Tiira Joensuusta vuonna 2013
© Copyright 2024