Pohjolan musta kulta
1 POHJOIS-POHJANMAAN MUSEO Terva – Pohjolan musta kulta Näyttely Pohjois-Pohjanmaan museossa 23.9. – 30.10.2011 Näyttelyteksti: tutkija Maisa Lukkari Mitä terva on? Terva on orgaanisten aineiden kuivatislauksessa syntyvä tumma öljymäinen sakea neste. Terva oli 1600–1700-luvuilla Ruotsi-Suomen tärkeimpiä vientitavaroita. Sitä käytettiin maailmalla valtavat määrät laivojen, köysien ja puun kyllästämiseen. Puutervaa saadaan polttamalla mäntypuuta tervahaudassa tai -uunissa. Tämä näyttely kertoo hautatervasta. Terva: Mäntypuuta kuumennettaessa pihka muuntuu tervaksi. Hautapoltossa itse raaka-aine poltetaan vähähappisessa tilassa, tervauunissa puu hiiltyy ulkopuolisella lämmöllä. Teollisesti kannattavampi kivihiiliterva valtasi puutervan käyttökohteita 1800-luvun lopulta lähtien, mutta puunsuojana puuterva on parempaa. Tervaa käytetään nykyään muun muassa puuveneiden ja paanukattojen suojana sekä hajusteena. Tervas on pihkaista havupuuta, joka syntyy elävän havupuun vahingoittuessa ja kelottuessa hitaasti. Tervanpolttoa varten tervasta tuotettiin mäntyjä kuorimalla. Pilkottuja tervaspuita sanotaan säröksiksi. Tervankusi eli puuhappo on kemiallisia aineita sisältävää vettä. Tervasta erottuu seistessä pinnalle tervavettä ja pohjalle tervankusta. Sitä käytettiin puunsuojana ja kalaverkkojen kyllästykseen. Sysi: Tervahaudasta polton jälkeen jäljelle jäävä hiili, jota käytettiin paja- ja nykyään grillihiilinä. Pikiöljy: Tervasta jatkojalostettu ruskeaksi muuttuva neste, jota käytettiin lääkkeenä ja sääskien karkotukseen. Piki: Tervasta tislattua jähmeää mustaa ainetta, jota on käytetty mm. puuveneiden saumojen tiivistämiseen ja suutarintöissä. Tervanpolton ja tervakaupan historiaa Tervanpoltto suppilomaisessa tervahaudassa omaksuttiin 1500-luvulla ensin EteläRuotsiin, mistä se levisi nopeasti Pohjanlahden rannikkoa pitkin pohjoiseen. Suomessa muodostui 1600-luvulla voimakkaat tervanpolttoalueet Itä-Suomen järvialueelle ja Pohjanmaalle. Tervaa tuotettiin Ruotsi-Suomessa vientiin 1600-luvun parhaina vuosina noin 100 000 tynnyriä vuodessa, mistä 70-80 % tuli Suomen puolelta. Kaikki linjan Tukholma-Nevanlinna (Pietari) pohjoispuolella tuotettu terva vietiin Tukholman kautta. Muita merkittäviä tervanvientikaupunkeja olivat Turku, Västervik ja 2 Göteborg. Tervanvientiä keskitettiin Tukholmaan, koska valtio halusi tämän huomattavan kaupan voittojen jäävän valtakuntaan. 1700-luvulla Suomen Pohjanmaalla tervanpoltto siirtyi rannikolta kauemmas sisämaahan. Itä-Suomesta kaupallinen tervanpoltto melkein loppui, koska siellä maatalous oli kannattavampaa. Ruotsin puolella tervanpoltto vakiintui pääasiallisesti Länsipohjaan, Värmlantiin ja Smålantiin ja Norjassa Bergenin takamaastoon. Suurimmaksi tervanvientikaupungiksi Tukholman ohelle nousi Kokkola, kun Pohjanmaan kaupungit saivat vientikauppaoikeudet. Oulu saavutti Kokkolaa vientimäärissä 1780-luvulla. Ruotsin puolella metsien käyttöä ohjattiin kiintiöillä rautateollisuuden tarvitsemaan hiilenpolttoon. Yleensäkin viranomaiset pelkäsivät puun loppumista ja siksi tervanpolttoa pyrittiin rajoittamaan. Etelä-Pohjanmaalla kehitettiin 1670-luvulla loivapohjainen suppilohauta, johon tervakset ladottiin pitkinä säleinä. Suppilohauta on poltto-ominaisuuksiltaan kimppuhautaa parempi ja siitä tuli kaupallisen tervanpolton pääasiallinen tuotantoväline. 1800-luvun lopulla Suomen valtio alkoi suositella siirtymistä hautapoltosta puunkäytössä tehokkaampaan tervauuniin, jossa voitiin käyttää hyvin myös juuria ja oksia sekä saatiin sivutuotteena tärpättiä. Tervauuneja oli monenlaisia itsemuurattavista eri konepajojen valmistamiin, mutta kallis hankintahinta ja lyhyt käyttöikä heikensivät uunipolton kannattavuutta. 1800-luvulla tervanpoltto loppui eteläisiltä alueilta ja painopiste siirtyi Kainuuseen Oulujärven vesistön alueelle - loivakoskinen vesistö oli hyvä kuljetusreitti. Ruotsissa tervaa tuotettiin sekä hauta- että uunipolttona ja rautaruukkien tarvitseman hiilentuotannon sivutuotteena. Painopiste oli pohjoisessa. Norjassa tervanpoltto siirtyi Bergenin takamailta pohjoiseen Tromssan alueelle, missä valtio piti metsien vuokrauksen halpana. 1800-luvulla Oulu oli Venäjän Arkangelin jälkeen maailman toiseksi suurin tervanvientikaupunki - ennätysvuonna 1865 vietiin 83 000 tynnyriä. Myös muista Pohjanmaan kaupungeista vietiin paljon tervaa. Ruotsissa kärkeen siirtyivät Länsipohjan kaupungit. Vuoden 1906 jälkeen Uumaja oli Pohjoismaiden merkittävin tervakaupunki, mutta tervakauppa oli jo hiipumassa. 1900-luvun alussa Suomessa tervaa poltettiin lähes yksinomaan Kainuussa, jonkin verran Torniojokilaaksossa. Ruotsissa tervanpoltto keskittyi Uumajan seudulle. 3 Metsien keskellä Tynnyriteko Ennen kuin päästään tervahautaa latomaan on monia työvaiheita, kuten tynnyrinteko. Tynnyreitä tarvittiin tervan kuljetuksessa. Vannepuut, ohuet kuusiriu'ut, pehmitettiin saunassa, minkä jälkeen ne vuoltiin koloraudalla ja painettiin muotoonsa mallitynnyriin. Kimmenkaavan avulla saatiin kimmen ulkopuolen kaarevuus ja kimmen sivujen kulmat sopiviksi. Tynnyrin koppa eli kyljet koottiin kimmistä samojen kehävanteiden sisään, jolloin kaikista tynnyreistä tuli samankokoisia. Viimeisellä laudalla kiilattiin koppa tiiviiksi. Vannehaalla vedettiin paikalleen tynnyrin kahdeksan vannetta. Valan tehnyt kruunaaja tarkasti mittatikuilla ja -kannulla tynnyrien mitat. Tarkastus rajoittui yleensä pistokokeisiin - tottunut kruunaaja näki tynnyrin koon jo katsomalla. Kruunausraudoilla poltettiin jokaiseen tynnyriin tarkastusleimat: kruunun kuva, vuosiluku, kruunaajan puumerkki ja tynnyrin vetoisuus 125 litraa. Tervahauta Tervan tuottaminen alkaa keskikokoisten männynrunkojen kuorimisella eli koloamisella keväthankien aikaan tai keväällä kylvötöiden jälkeen. Kuori veistettiin pois koloraudalla niin korkealle kuin mies ylsi. Pohjoispuolelle puuta jätettiin kämmenen levyinen kuorijänne eli elätin. Puun annettiin pihkottua "elättimen" varassa kolme vuotta, minkä jälkeen koloamista jatkettiin ylöspäin jakkaran varassa ja elätintä kavennettiin. Puut jätettiin vielä "lihomaan" kahdeksi vuodeksi, jonka jälkeen syystalvella puut kaadettiin, ajettiin tervahautapaikalle ja pilkottiin säröksiksi. Ellei vanhaa haudanpohjaa ollut sopivasti kolometsien lähellä, kaivettiin keväällä uusi suppilonmuotoinen kuoppa, joka tasoitettiin savella. Lisäksi voitiin käyttää tuohta tai kuusen kaarnaa - pohjasta täytyi saada tiivis, ettei terva imeytynyt maahan. Pohjan keskellä olevan silmän alta terva valui puista putkea eli kynää pitkin halssiin. Latominen aloitettiin paltteilta eli reunoilta. Särökset suunnattiin haudan silmään asetettua silmätikkua kohti, paksumpi pää reunalle päin. Ladosta kiilattiin niin, että ylempänä särökset kallistuivat voimakkaammin keskelle päin ja latomuksesta tuli puolipallomainen. Tervahaudan koko riippui särösten määrästä. Kovin suurta hautaa ei kannattanut tehdä, koska jos koko hauta tervoineen pääsi palamaan, menetys oli suuri. Tervahaudan läpimitta on vaihdellut kolmesta 40:een metriin, tavallisin on ollut 12– 15 metriä. Koosta riippuen hautaa latomassa ja polttamassa saattoi olla koko talontai kylän väki. Haudan latomisesta ja poltosta vastasi erityinen hautamestari lotnikka, hautalongi, siira tai kaattari. 4 Haudan reuna ja rinta peitettiin turpeilla. Laelle kannettiin sammalia, multaa ja turpeita. Tervahauta sytytettiin juuresta tervaslastuilla tyynenä alkukesän iltana. Joskus sytytyshetki ilmoitettiin juhlallisesti tuohitorvella. Kun tuliseppele oli hetken liekehtinyt, peitettiin juuri turpeilla, jotta hauta palaisi kytemällä. Hautamestari huolehti siitä, että hauta paloi kauttaaltaan tasaisesti - tuulisella ilmalla tuulen alapuolelle saattoi jäädä palamattomia kohtia. Hautamestari saattoi tehdä myös taikoja polton onnistumisen varmistamiseksi. Parin päivän polton jälkeen terva alkoi valua haudan alla olevaa putkea eli kynää myöten. Tervan tuloa säädeltiin kynän suulla olevalla tapilla. Sen alla oli suppilona tervaratti eli purtilo, jonka kautta terva laskettiin tynnyriin. Haudan polttaminen kesti noin viikon. Tervahaudan äärellä oli vielä pari työvaihetta, ennen kuin tervaa päästiin kuljettamaan myyntiin. Jäähtymisen aikana tervasta erottunut pintavesi poistettiin täyttöreiästä tynnyriä kallistamalla ja pohjalle painunut tervankusi laskettiin pois päädyn pienestä tapinreiästä. Lopuksi vajaaksi jääneet tynnyrit täytettiin. Tervahaudasta saadun tervan määrä riippui tervaspuiden määrästä ja laadusta, poltto-olosuhteista ja polttajien taidosta. Yleensä keskikokoisesta haudasta saatiin 40–50 tynnyriä tervaa. Yksi tervatynnyri veti 125 litraa ja painoi melkein 150 kiloa. Jäähtyneestä haudasta saatiin sysiä vajaa kymmenesosa särösten määrästä. Yhden tynnyrin tervamäärää varten tarvittiin säröksiä 4-5 kuutiometriä. On laskettu, että tynnyri tervaa vaati 10–15 miestyöpäivää, ja sen päälle tuli vielä kuljetuksiin mennyt aika. Helppoa ei tervanteko ollut. Kuohuja ja suvantoja Paltamot Kun tervatynnyrit oli saatu väljän veden äärelle hevosten vetämillä "palkkuilla" tai pikkujoissa lauttoina uittamalla, ne lastattiin veneisiin. Oulujoen tervaveneet eli "paltamot" oli tehty erityisesti tervatynnyrien kuljetukseen koskisella jokireitillä. Ne olivat noin 15 metriä pitkiä, kapeita ja notkeita, ja niihin mahtui jopa 25 tynnyriä kerrallaan. Ne oli tehty vain kuudesta laudasta litteillä takonauloilla naulaamalla. Tervaveneen varusteita olivat airot, lyhemmät huopaimet, pitkä perämela, sauvoimet, purje, kaksi teljoa eli penkkiä, äyskäri ja pitkittäin lastin alla "kaljut" puut. Täydessä lastissa veneen laitoja korotettiin "varpelaudoilla". Ne tilkittiin ja kiinnitettiin vitsaksilla, jotka kiristettiin kiiloilla. Kovissa koskissa laitoja korotettiin vielä "räpe- ja hattulaudoilla". Oulua soutamassa Tynnyrit lastattiin paltamoon pitkittäin kahteen kymmenen tynnyrin riviin ja päihin poikittaiset tynnyrit. Muutamia tynnyreitä nostettiin vielä päälle. Järvenseljillä ja suvannoissa käytettiin myötätuulella purjetta. Usein tervansoutajat liikkuivat 5 useamman venekunnan seurueina. Oulujoen vesistö soveltui hyvin tervan kuljetukseen, koska kosket eivät olleet liian jyrkkiä veneellä laskettaviksi. Koskiin perattiin laskuväylät 1820–30-luvuilla. Kiperissä koskissa vesi möyrysi ja vene keikkui hurjasti. Pahimmilla koskilla kuten Niska- ja Pyhäkoskella oli ammattilaskijoita, jotka palkkiota vastaan laskivat veneen kosken läpi. Heidän ohjaaminaan koskissa sattui varsin vähän onnettomuuksia. Tässä olikin tervanpolttajan toinen riskinpaikka - koko lasti saattoi mennä, jos vene kaatui koskessa. Pahimmillaan oli henkikin vaarassa. Paluumatkalla vastavirtaan venettä sauvottiin eli työnnettiin sauvoimella joenpohjasta, tai vedettiin köydellä jokirantaan rakennetulta möljältä käsin. Tällöin toinen matkaaja piti veneen irti rantakivistä keulaan kiinnitetyllä pitkällä seipäällä eli rompsilla, siksi tätä kutsuttiin rompsaamiseksi. Paluumatka oli hyvin raskas ja Kainuun miesten kerrotaan vetäneen selkä verillä veneitään. Pahin Pyhäkoski noustiin siten, että veneet vedätettiin maitse kaksiosaisilla hevosrattailla maksua vastaan. Matkaa Oulusta Oulujärvelle oli noin 90 km. Kun alastullessa tervalasti painoi yli neljä tonnia, paluukuormaa otettiin vain muutama sata kiloa. Koko matka kesti kaksi-kolme viikkoa ja sen aikana täytyi tietenkin yöpyä ja pysähtyä levähtämään ja syömään. Lukittavaan ruoka-arkkuun ja suureen eväskonttiin pakattiin leipää, voirasia, puuroryynejä, suolakopsa, kahvia ja muutama astia sekä piimäleili, pata, kahvipannu ja kirves. Menomatka saatettiin laskea yhtä soittoa parissa päivässä, mutta paluumatkalla yövyttiin tutuissa taloissa ja taivasallakin. Monille tervatalonpojille tervamatkat olivat ainoa käynti kauempana isommassa kaupungissa, poissa oman kotikylän piiristä. Matkalla nähdystä ja koetusta riitti kerrottavaa koko vuodeksi. Kajaanin "lussit" ja tervanostopaikat Kajaanin Ämmä- ja Koivukoski olivat niin pahoja, ettei niitä voinut laskea tervaveneillä ja niiden kiertämiseksi rakennettiin laskusulut 1840-luvulla. Tämä oli myös jonkinlainen valtion avustusele tälle elinkeinolle, jota yleensä vain rajoitettiin. Kilpailun kiristyessä 1880-luvun lopulla täytyi Oulun tervakauppiaitten perustaa tervanostopaikat Paltamoon ja Kajaaniin. Tämä antoi tervatalonpojille mahdollisuuden myydä tervansa ilman Oulun-matkan vaivaa ja riskiä. Moni oli kuitenkin ottanut velkaa tutulta oululaiselta tervaporvarilta tulevan kesän tervaa vastaan, joten heidän oli toimitettava tervansa velkojalle. Rautatien valmistuttua Kajaaniin 1904 tervansoutu Ouluun vähitellen loppui. Viimeinen tervavene laski Merikoskesta 1927. Muita kuljetustapoja Tynnyreitä kuljetettiin hevosen vetämillä palkkuilla vesistön varteen. Samalla tavalla mentiin pahojen koskien ohi. Yleensä hevonen pystyi vetämään kahta tynnyriä, tasaisella maalla jopa neljää. Latvavesillä ja lyhyillä matkoilla käytettiin 6 tervatynnyreistä yhteen sitomalla tehtyjä tynnyrilauttoja. 1900-luvun alussa tervaa kuljetettiin myös rautateitse. Iijoella terva kuljetettiin kevättulvan aikaan pitkillä lautoilla, jotka oli tehty kantikkaiksi veistetyistä tukeista. Terva lastattiin lautoille pienemmissä puolitynnyreissä. Tervan lisäksi myytiin myös lauttapuut, ja takaisin palattiin lautalla tuoduilla veneillä. Sieltä mistä ei ollut hyviä vesiyhteyksiä satamakaupunkiin, kuten Kuusamosta ja Pudasjärveltä, tervaa kuljetettiin talvella pororaidoilla. Yksi poro jaksoi vetää 1,5 tervatynnyriä, paluumatkalla lastina oli yleensä jauhosäkki. Jokivarsistakin saatettiin ajaa talvella tervaa hevosella 3-4 tynnyriä kerrallaan. Toppilan tervahovi Ouluun päästyä vietiin ensimmäisenä tervatynnyrit "selviämään" Toppilansalmen tervahoviin. Vene riisuttiin lisälaidoista ja soudettiin kaupungin rantaan makasiineille, mihin jätettiin varusteet talteen. Eväsarkun kanssa käveltiin tervaporvarin talolle, jonne tutut tervantuojat usein majoitettiin. Tervanporvarin talo teki varmaan melkoisen vaikutuksen koollaan ja hienoudellaan. Konttorissa käytiin tervetuliaisryypyillä ja sitten mentiin katselemaan kaupunkia. Seuraavana aamuna palattiin tervahoviin, missä tervatynnyreistä poistettiin erottunut vesi. "Räkäri" tarkasti tuodun tervan laadun, leimasi sen tynnyriin ja otti vielä täyttökannut varastointia varten. Tervasta nimittäin varastoitaessa erottui lisää vettä ja siten tervan määrä väheni. Tämä tynnyrien täyttäminen maksutta herätti tyytymättömyyttä talonpoikien keskuudessa. Lopulta tervahovin konttorista saatiin kuitti tuodusta tervasta. "Räkäyksen" jälkeen palattiin kuitin kanssa tervaporvarin kauppakartanoon tekemään tilejä. Tervakaupan erityispiirteitä Porvarit houkuttelivat "tervakontrahdeilla" tervatalonpoikia ottamaan tavaroita seuraavankin vuoden tervaa vastaan. Näin kauppiaat halusivat varmistaa tervansaannin jatkuvuuden edulliseen hintaan. Velkaantunut tervatalonpoika sai yleensä maksunsa jauhoina ja muina kulutustavaroina tervaporvarin omista puodeista. Kun talonpojat eivät aina osanneet itse pitää lukua tileistään, on luonnollista, että epäilyjä huijatuksi tulemisesta syntyi. Pankkeja ei ollut, joten kaupungin porvarit olivat usein talonpoikien ainoa mahdollisuus saada lainaa esimerkiksi suurempiin investointeihin tai katovuosista selviämiseen. Toki porvareillakin oli riskinsä antaa kovin paljon lainaa talonpojalle, sillä jos tämä ei pystynytkään toimittamaan tervaa, niin rahojen takaisinsaannista ei ollut varmuutta. Tervaporeille tervakauppa oli varsinainen kultakaivos. Terva ei tosin ollut ainoa vaurauden tuoja, sillä laivanrakennus ja -varustus ja puutavarakauppa olivat yhtä merkittäviä. Kauppamiesten vauraus näkyi heidän taloissaan, kodin sisustuksissaan, ruokatarpeissaan ja vaatteissaan. 7 Vauraus näkyi Oulun kaupunkikuvassa tuomiokirkon mahtavuutena ja seurahuoneen komeutena. Seurahuone eli "susiteetti" oli kauppiaiden suurten juhlien pitopaikka, ravintola ja matkustavien kauppiaiden yöpymispaikka. Näitä sisämaasta tulleet tervantuojat saattoivat sitten ihmetellä kaupunkimatkallaan. Laajat kauppayhteydet maailmalle näkyivät tietysti myös puotien valikoimissa. Oulun torilta ja kauppahallista sai ostaa kaikkea mitä ihminen saattoi kuvitella tarvitsevansa. Olihan tervantuojien kierreltävä puoteja ja tehtävä ostokset kotiväkeä varten - jauhojen ja suolan lisäksi kotiin vietiin usein tupakkaa, kahvia, läninkikangasta, nahkatuotteita, lääkkeitä, kirjoja ja työkaluja, jopa ompelukone. Tervakauppa päättyy Oulusta terva vietiin pääasiassa purjelaivoilla Saksaan, Hollantiin ja Englantiin eli se käytettiin suurten merivaltojen purjealusten köysien ja puuosien kyllästämiseen. Tervanpolton vähenemiseen vaikutti suuresti se, että puulaivat olivat jo 1800-luvun lopulla vaihtumassa metallirunkoisiin ja konevoimaisiin, joten tervaa ei enää tarvittu niin paljon. Kainuussa tervanpoltto väheni, koska metsäyhtiöiden savotat ja uitot tarjosivat työtä ja maitotalous kehittyi. Oulun jäämiseen syrjään lopustakin tervakaupasta vaikutti kaksi tapahtumaa: Oulun tervahovin tuhoisa tulipalo 1901 ja Kajaanin rautatien valmistuminen vuonna 1904. Tämän radan kautta Kainuun terva voitiin kuljettaa suoraan Etelä-Suomen satamiin ulkomaille kaupattavaksi. Tervaveneen teko Paltamot Oulujoen erityisiä tervaveneitä sanottiin paltamoiksi luultavasti siksi, että Paltamon alueelta alettiin ensimmäisenä tervansoutu Kainuusta Ouluun. Paltamot kehittyivät kainuulaisista soutuveneistä ja kasvoivat kultakautensa mittoihin 1860-luvulla aloitettujen koskien perkauksen jälkeen, kun tuli mahdolliseksi kuljettaa isompia lasteja kerralla. Tervaveneitä valmistettiin pääasiassa Hyrynsalmen reitin varrella eli Ristijärvellä, Hyrynsalmella, Suomussalmella ja Vuokissa. Paltamo oli kevyt ja notkea kolmilaita eli kumpikin kylki oli tehty vain kolmesta laudasta. Veneen pituus vaihteli 11-14 metriin, leveys oli noin 1,2 metriä ja syvyys ilman varalaitoja 50-60 cm. Täydessä lastissa olleen veneen laitoja korotettiin 22 cm levyisillä, keulasta perään ulottuvilla varpelaudoilla ja koskien laskua varten vielä saman levyisillä keskiosan räpelaudoilla ja keulan hattulaudoilla. Isoimpien veneiden kantavuus oli jopa 4,5 tonnia tai 30 tervatynnyriä. Järvenselällä purjeella etenevää tervavenettä kutsuttiin tervahanheksi. Veneen emäpuu, johon kylkilaudat ja -kaaret naulattiin, tehtiin luonnonkäyrästä kuusipuusta, ja perään liitettiin luonnonkäyrä peräkokka. Keulaa painettiin vielä muotissa korkeammalle kaarelle. 14-tuumaiset eli 35 cm leveät kylkilaudat sahattiin käsisahalla mänty- tai kuusitukeista ja höylättiin sileiksi. Ennen sahankäytön yleistymistä laudat halkaistiin tukista kiilaamalla ja veistettiin kirveellä. 23–30 kylkikaarta tehtiin käyristä kuusennäreistä vuolemalla ja 8 muotoonsa painamalla. Emäpuun urat ja kylkilautojen tiiviiksi höylätyt saumat tiivistettiin suomudalla ja tervalla. Laidat puristettiin pihdeillä yhteen naulauksen ajaksi. Nauloja tuli 10 cm välein. Veneeseen meni noin 1600 litteää takonaulaa. Valmis vene tervattiin vielä. Kaksi miestä rakensi veneen viikossa. Varusteet Veneen keulaan ja perään tehtiin istuimiksi teljot. Keskellä venettä puinen purjepintta veti laitoja yhteen, ja siinä oli vitsaslenkki mastolle. Pohjalla emäpuussa oli kolo maston tyvipäälle. Pellavakankainen purje oli noin kolme metriä korkea, alhaalta noin 2,5 metriä leveä ja ylhäältä vähän kapeampi. Ylälaidassa oli raakapuu ja alanurkat oli sidottu puutankoon. Maston yläpäätä tuki veneen perään kiinnitetty köysi. Perämela oli 4-5 metriä pitkä ja sitä kannattelivat vitsaslenkki ja varppeeseen naulattu oksapönkkä. Myös airoille naulattiin toiset hankaimet varpelautoihin koivun oksahaarasta. Airot olivat noin 2,5 metriä pitkät ja huopaimet noin kaksimetriset. Paluumatkaa varten tarvittiin sauvoimia, jotka olivat noin 3,5 metriä pitkiä riukuja, vetoköyttä ja rompsi, joka oli yli viisimetrinen kuusiseiväs. Sisään roiskunut vesi tyhjennettiin äyskärillä. Varppeet ja räpeet kiinnitettiin vitsaksilla sitomalla. Niitä tarvittiin isoon veneeseen noin sata. Täydessä lastissa vene ui niin syvällä, että veneenlaidan ja varpelaudan sauma oli syytä tiivistää vedenpitäväksi männynnilalla. Veneen pohjalla lastia kannatteli kaksi pyöreää pitkää puuta eli kaljua. Täysi lasti tervatynnyreitä auttoi laitoja kestämään koskissa veden puristuksen. Tynnyrit sidottiin paikoilleen vitsaksilla. Paluumatkalle lähdettäessä jätettiin kaljut, varppeet ja räpeet pois ja kavennettiin venettä laidoista vitsaksilla kiristämällä, jotta veneestä saatiin mahdollisimman kevyt vetää koskia ylös. Tervauunit Talonpojat kautta Pohjolan ovat valmistaneet patatervaa kotitarpeikseen hiiltämällä tervaksia kumollaan olevassa padassa luultavasti jo esihistorialliselta ajalta lähtien. Suuremmassa mittakaavassa tällaista epäsuoraa kuivatislausta tehtiin tervauuneissa. Niitä käytettiin Norjassa jo 1700-luvulla ja Ruotsissa 1800-luvulla, mutta Suomessa niiden merkitys talonpoikaisessa tervantuotannossa jäi vähäiseksi. Tervauunin etu verrattuna tervahautaan oli se, että siinä voitiin saada tervaa juurakoista ja oksista, joita haudassa ei oikein voinut hyödyntää. Tervauunista voitiin saada talteen tervan ja hiilien lisäksi tärpättiä ja muita haihtuvia tuotteita. Lisäksi tervauunia pystyi käyttämään jopa ympäri vuoden, kun hautapoltto tapahtui korkeintaan kahdesti kesässä. Aluksi uunit olivat tiilistä muurattuja, myöhemmin niissä oli metallikattila eli retortti. Uunipoltto kesti noin viikon. Alkuvaiheessa saatiin yläkautta talteen tärpätin ja puuhapon sekaista vettä. Sitten lämpötilaa nostettiin ja alakautta saatiin talteen tervaa, pikeä ja tervaöljyjä sekä kaasusta jäähdyttämällä tärpättiä ja puuhappoa. Lämmityksen päätyttyä hiilien laatua voitiin parantaa vesihöyryllä. 9 Kansantaloudellisesti oli tuhlausta, että Suomessa edelleen tuotettiin tervaa tervahaudoissa, joista kaasumaiset tuotteet haihtuivat hukkaan. Mutta korkea hankintahinta ja arvokkaampien tuotteiden talteen saamisen vaikeus heikensivät tervauunien kannattavuutta verrattuna hauta-polttoon. Kiinnostus tuotannon kehittämiseen levisi kuitenkin vähitellen ja 1800-luvun lopulla Suomessa toimi satoja tervauuneja. Suurin osa oli pieniä yksittäisen tervantuottajan laitoksia, joilla saatiin talteen vain terva ja raakatärpätti. Oulujärven ympärille perustettiin 1890luvulla useita suurempia laitoksia, joihin Oulun konepaja ja kokkolalainen Veljekset Friis kehittelivät laitteita. Valtiovalta tuki suurempien jalostuslaitosten perustamista. Senaatti muun muassa antoi lainaa Merikosken tervatehtaan rakentamiseen Ouluun. Tervateollisuuden kannattavuus heikkeni huomattavasti 1900-luvun alussa, kun selluteollisuus alkoi tuottaa suuria määriä laadukasta tärpättiä. 1920-30-luvuilla Suomessa toimi enää parikymmentä tervatehdasta, jotka tuottivat tärpättiä ja pikeä. Maailmasotien aiheuttamina pula-aikoina tervateollisuutta kuitenkin hyödynnettiin muun muassa voiteluöljyjen tuotannossa. Hallan Ukon tervauuni Löytöjoen tervatehdas sijaitsi Hyrynsalmella Löytöjoen varressa. Tehtaan perusti vuonna 1924 Hallan Ukko eli Johan Alfred Heikkinen, joka oli valtiopäivämies ja monipuolinen yrittäjä. Löytöjoen tervatehdas edusti aikanaan Suomen tervateollisuuden huippua. Tehtaalla tuotettiin 1920-luvulla tervaa, tärpättiä, puuhappoa, pikiöljyä ja saapasrasvaa, 1930-luvulla enää tervaa ja raakatärpättiä. Toiminta loppui vuonna 1939 ja tehdas metsittyi vähitellen. 1990-luvun lopulla alueella tehtiin arkeologiset kaivaukset ja konservointitöissä alkuperäiset rakenteet otettiin esiin ja suojattiin. Hallan Ukon ruukki on ainoa tervatehdas, jonka teollisen prosessin kaikki vaiheet on voitu tavoittaa. Tervahaudat maisemassa Tervahautojen jäänteitä on maamme metsissä luultavasti kymmeniä tuhansia. Yleensä tervahaudat ovat mäntykankaalla loivassa rinteessä tai tasamaalla. Tervahauta näyttää matalalta suppilomaiselta kuopalta, jossa on matala reunavalli. Vallin läpi saattaa mennä oja entisen tervanjuoksutusputken ja halssin paikalla. Kuopan pohjalla saattaa olla jäljellä savikerros. Haudan halkaisija vaihtelee noin kymmenestä kolmeenkymmeneen metriin. Lähistöllä voi olla tervasaunan jäännöksiä. Kainuussa on alueita, joissa on tervahaudanpohjia lähes vieri vieressä. Yli sadan vuoden ikäiset tervahaudat ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä, mutta hautojen iän arvioiminen on vaikeaa. Yksittäisen tervahaudan suojeluarvoon vaikuttaa myös se, kuinka tärkeää tai harvinaista tervanpoltto oli alueella. Tervanpolttoalueet saattavat poiketa luontotyypiltään ympäröivästä metsästä, jolloin haudat ja kasvillisuus voivat yhdessä muodostaa erityisen arvokkaan kokonaisuuden. Tervahaudoista ei ole tehty kattavia arkeologisia selvityksiä, mutta Metsähallituksen tietokannoissa on paikkatiedot tuhansista haudoista ja Museoviraston muinaisjäännösrekisterissä on tietoja yksittäisistä haudoista. 10 Kiinteät muinaisjäännökset ovat muinaismuistolain suojaamia ja ne ovat suojeltuja ilman erillistä viranomaispäätöstä. Kiinteän muinaisjäännöksen kaivaminen, peittäminen, muuttaminen tai poistaminen on kiellettyä. Tervahaudan kohdalla voidaan metsää hoitaa muutoin tavalliseen tapaan, mutta hautojen yli ei saa ajaa metsäkoneilla eikä niiden kohdalla saa muokata maata tai kasvattaa uusia puita.
© Copyright 2024