Naisten matkassa - Soroptimist International Finland

Naisten matkassa
paremman elämän puolesta
1
Naisten matkassa
paremman elämän puolesta
Sisällys
3Lukijalle
5
Tiitta Anna Liisa, talouspäällikkö, eläkkeellä
Sisarille
Julkaisija
Soroptimist International Finland
6 Sorvali Leena, MAT, tarinankertoja
Työryhmä
Marjatta Björknäs, Arja Karasvirta,
Minna Lahti, Kirsti Varis
Elämää ennen
Toimittajat
Marjatta Björknäs ja Leena Sorvali
25 Björknäs Marjatta, ekonomi, yritysmentori
Taitto
Leena Sorvali
29 Bergman Astrid
Kannen suunnittelu
Satu Loukkola
37 Bergman Astrid
ISBN: 978-952-93-2630-3
43 Helenius Sirkka, FK, äidinkielen lehtori, eläkkeellä
Paino: Erweko Oy
Sorores ad optimas – parhaaseen pyrkivät naiset
17 Björknäs Marjatta, ekonomi, yritysmentori
Naisen tie varjosta valoon
Suuret nälkävuodet 1866 – 1868
Aini, torpparin tytär
Ellenin tarina
Ajat muuttuvat?
Nainen politiikassa
49 Perälä-Suominen Aino, apteekkari
Kannustuksia naisten äänioikeuskokoukseen
Helsingissä 7.11.1904
52 Sainio Sirpa, YTM, kunnallistoimittaja
Pakko oli herrojen tehdä tilaa naisille,
naisten pitkä tie valtuustosaleihin
59 Ala-Harja Kirsti, lääkintöneuvos
Muistikuvia kehittyvästä Suomesta
65 Anttila Sirkka-Liisa, kansanedustaja
Parasta naisille on hyvää koko yhteiskunnalle
Nainen yrittäjänä, johtajana ja
eri ammateissa
71 Sorvali Leena, MAT, tarinankertoja
Piispa Irja Askola
74 Arola Maila, Kallliainen Minna, Romppainen Katariina, von Wehrt Eva, SI Akaa
Pirkko Arola – Akaalainen kauppaneuvos
työllisti satoja naisia
2
76 Heikkilä-Rastas Marjatta, professori, taiteen tohtori
144 Kaario Irmeli, KTM, toimitusjohtaja, eläkkeellä
Tampereen DIORIT – Kaisu Heikkilä vahvojen Minun vanhuuteni
naisten ketjussa
Soroptimistikokemuksia
83 Karjalainen Marja, viestintäneuvos
149 Ann Garvie, Soroptimist International, presidentti
Arjen ahertajastako tulevaisuuden äitijohtaja
88 Pulkkinen Lea, psykologian professori
Greetings from Soroptimist International
150 Kaario Irmeli, KTM, toimitusjohtaja, eläkkeellä
Psykologit, vaikuttakaa
95 Salmo Pirkko, FM, yliopettaja
Governorin kokemuksia maailmalta
152 Sirkka Tiusanen, kemisti, eläkkeellä
Sirkka Hagman – tehtaan tytöstä konsernin Inkeri Kinnunen – esimerkillinen soroptimisti
liiketoimintajohtajaksi
155 Lindroos Elina, vanhempi lehtori
98 Sallinen Aino,Jyväskylän yliopiston rehtori emerita
Naisia kannustettava johtajuuteen
101Setälä Maija, professori, yleinen valtio-oppi
Tehkäämme hyvää kohdallamme – vähän kerrallaan, mutta sitkeästi
158 Nukari Sirkka, kartanonemäntä Naisprofessoriksi miestenvaltaisella alalla
Soroptimistimuistoja 40 vuoden takaa
Naisten elämää kaukomailla
105Sirpa Lehtonen, rehtori emerita, yrittäjä
Muualta tullut tyttönen rehtorimiesten joukoissa
163 Sonja Kurtén-Vartio, PhD
Strengthening of Women’s situation in post- 108Eva Hänninen-Salmelin, VTM, HUK, konsultti
Eila Kivekäs – kauaskantoisten polkujen avaaja
167 Korhonen Marja, konsuli
Nainen taiteessa ja kulttuurissa
115 Nurminen Hanna,hallituksen pj, toiminnanjohtaja
Saaren seireenien kukkaisjuhlassa, ääni 175 Lehtomäki Paula, kansanedustaja
119 Hautala-Hirvioja Tuija, professori, taidehistoria
Maija Kellokumpu – naistaiteilija Koillis-Lapin Elämää naisena ja naisten elämästä kaukomailla
Kouluta – rohkaise – tue
maaseudun naisille
conflict areas – a challenging and rewarding task
kairoilta
Lapsille koulutusta, nuorille töitä
178 Sorvali Leena, MAT, tarinankertoja
Lahtelaiset naiset syrjäytyneiden nuorten puolestapuhujina
125 Rintaniemi Päivi, taiteilija
Kädet savessa
185 Sorvali Leena, MAT, tarinankertoja Mestarikansanlaulaja Hilja Grönfors:
129 Niemi Eeva, seurakuntaneuvos
Valtaväestölläkin olisi opittavaa romaneilta
Teuvan kirkko ja Tove Janssonin maalaama alttaritaulu
187 Ritva M. Koskimäki, vapaa toimittaja
Kokemuksia naisena
135 Pirjatanniemi Elina, professori, kansainvälinen oikeus Mietteitä matkastani
140 Eho Sirkku, rovasti, eläkkeellä
Helsinki, SI-konventio vuonna 2051
190 Hautala-Kivioja Tuija
Viitteet ja lähteet
Pappina, saattajana, äitinä
3
Lukijalle
”Kun ihmiset oppivat kunnioittamaan toisiaan, he tulevat ystäviksi. Ystävät taas tekevät toisilleen
hyviä palveluksia. Kun tällaisia ystäviä on paljon maailmassa, lisääntyy hyvä ja paha vähenee”,
lausui Olga Monsani Soroptimist Internationalin Suomen Unionin vihkiäisissä pitämässään
puheessa 11.10.1953.
Soroptimist International Finland on nyt saavuttanut keski-iän. Kuudenkymmenen
vuoden aikana naisten elämä ja asema on koko yhteiskunnallisen muutoksen mukaisesti loikannut
aikamoisen harppauksen. Juhlan kunniaksi olemme tehneet suomalaisten klubien jäsenten tai
heidän hankkimiensa henkilöiden taidoilla ja vapaaehtoisvoimin kirjan, mottonamme ”jokainen
nainen on kirjan arvoinen”. Kirja pyrkii valaisemaan naisten kulkemaa matkaa, voitettuja esteitä
sekä hahmottamaan niiden pohjalta tulevia haasteita. Kirjan kirjoittajina on kolmekymmentäviisi
eri ammateissa ja yhteiskunnallisissa asemissa toimineita ja toimivia arjen ahertajia ja
uranaisia. Kaikki kirjoitukset ovat erilllisiä tarinoita, muisteluksia tai kerrontaa tunteeseen ja
kokemukseen pohjautuen.
Mukana on kuvauksia liike-elämän vaikuttajista, heidän lapsuudestaan ja tiestään
huipulle. Kertomuksia eri taiteenalojen edustajien ponnisteluista kohti unelmaa, tunnetta kun
esteet on murrettu. Menestyneitä naisia, jotka kertovat työstään ja kokemuksistaan yliopisto- ja
tiedemaailmassa. Yhteiskunnallisissa ja poliittisissa tehtävissä kannuksensa ansainneiden naisten
tuntemuksia vastuullisten tehtävien hoitamisessa ja arkielämän yhteen sovittamisessa vaativan
urakaaren kanssa.
Kansainvälisiltä kentiltä on liikuttavia ja osin järkyttäviä kuvauksia naisen osasta ja
elämästä maapallomme toisella laidalla. Moni mielenkiintoinen haastattelu pulpahtaa esiin
kirjaa selaillessa. Kirjan lehdiltä aukeaa kuvauksia naisista, jotka pyörittävät arkea, huolehtivat
perheestä ja kannustavat esimerkillään nuoria hyvän elämän alkuun.
Kuvitteellisessa osuudessa käväistään 1800–1900 -lukujen taitteen Suomessa ja
tavataan torpparin tytär ja kuullaan hänen traaginen tarinansa, mikä ei ole vierasta tänäkään
päivänä. Voimme kuvitteellisesti osallistua myös vuoden 2051 Helsingin konventioon, jossa
juhlapuheen pitää presidentti Mulmulum Todd Lae Eteläisen Tyynenmeren alueelta.
Kirja on moni-ilmeinen sekoitus naisten elämästä sen kaikissa kirjoissa.
Se on kirja – jokaiselle. Kirjoittajien askelmerkit ovat piirtyneet paperille meidän kaikkien
lukunautinnoksemme.
Lämpimät kiitokset soroptimistiklubeille myötämielisestä suhtautumisesta,
kannustavasta asenteesta yhteistyöhön ja innostuneiden kirjoittajien hankkimisesta. Kiitos
kaikille kirjoittajille avoimesta mielestä. Te olette mahdollistaneet tämän kirjan julkaisemisen.
Lämmin kiitos ahkeralla ja uhrautuvalle kielentaitajalle Leena Sorvalille stilisointityöstä sekä
suuritöisestä taitosta. Toivomme kirjamme antavan ajattelemisen aihetta. Tämän päivän Suomessa naisen asema on moniin muihin maihin verrattuna hyvä.
Epäkohtia ja syrjintää on kuitenkin aina ja kaikkialla. Meidän tulee olla valmiit auttamaan
vaikeassa elämäntilanteessa olevia. Yhdessä olemme maailmaa muuttava voimavara.
Kirjan tuotto käytetään kokonaisuudessaan tyttöjen hyvinvoinnin edistämiseen Suomessa.
Vaasassa 1.7.2013
Marjatta Björknäs
4
Sisarille
ei sitä arvannut lettipäänä
ei sitä silloin osannut nähdä eteenpäin
ei vielä tiennyt että joki saavuttaa meren
ja vedet sekoittuvat – valo katoaa – äänet vaimenevat
askel hidastuu vaikka sitä
kuinka luulee reippaasti askeltavansa
ei sitä arvannut ripille päästessään
minkälaiseksi maailmassa muokkaantuu
miten itse kukin jauhautuu
omassa kivimyllyssään lohkareina – sirusina
silkkipintaiseksi hioutuu toisia vasten
ei sitä nuorena arvannut viiniä karvaaksi
leivästä ei millään uskonut kiveä löytävänsä
eikä sitä olisi uskonut että
jokainen reppu pitää itse kantaa
ei sitä olisi uskonut viisikymppisenä,
kuinka ilahtuu siitä että voi avata silmänsä
ja jos joku olisi niin sanonut
olisimme nauraneet leveän keveästi kuin
tuuli joka helisten irrottaa kuuraa
talvisten koivujen oksista
ei sitä vanhetessaankaan ymmärrä
sitä vaan toivoo ja toivoo että tätä naisen elämää
tätä olemassaolon onnea – elämän haurautta
kuulaiden kirkkaiden päivien ainutlaatuista heleyttä
– että sitä joka aamu saa nousta kiittämään
ja että jokainen päivä on erilainen – katoava
ja että jokainen askel vie eteenpäin kohti
sitä mikä on tuleva ja minkä läpi täytyy uskaltaa mennä
itsensä voittaen – ei sitä kyllä olisi uskonut
Anna Liisa Tiitta
SI Riihimäki
5
Sorores ad optimas
Parhaaseen pyrkivät naiset
Soroptimist International on maailmanlaajuinen eri ammatteja, kulttuureja ja
maita edustavien naisten vapaaehtoisjärjestö, joka edistää ihmisoikeuksia, naisten
asemaa, ystävyyttä ja yhteenkuuluvuutta.
Toiminnan painopiste on klubeissa, joissa
kukin jäsen edustaa eri ammattia tai toimialaa. Järjestö on saanut nimensä latinankielisistä sanoista soror optima – paras
sisar.
Ensimmäinen soroptimistiklubi
perustettiin Oaklandissa Kaliforniassa
vuonna 1921. Suomeen soroptimistiaate
tuli 1950-luvun alussa. Suomen ensimmäinen klubi, Helsingin Soroptimisti-klubi,
vihittiin olympiavuonna 12.5.1952. Seuraavana vuonna perustettiin uudet klubit
Tampereelle, Lahteen, Turkuun ja Jyväskylään – tässä järjestyksessä. Suomen
Soroptimistiklubien Unioni perustettiin
11.10.1953, perustajaklubeina Helsinki, Tampere, Lahti, Turku ja Jyväskylä.
Perustamisjuhlaa vietettiin Helsingissä
Kämpin peilisalissa, vihkijänä tohtori Olga
Monsani ja perustajapresidenttinä Helvi
Hakulinen-Sipilä.
”Kun ihmiset oppivat kunnioittamaan toisiaan, he tulevat ystäviksi. Ystävät
taas tekevät toisilleen hyviä palveluksia.
Kun tällaisia ystäviä on paljon maailmassa, lisääntyy hyvä ja paha vähenee”,
kiteytti Olga Monsani vihkiäispuheessaan
soroptimismin perustarkoituksen.
Palataanpa vielä Snellmannin päivään 12. toukokuuta 1952, jolloin Suomen
ensimmäinen soroptimistiklubi vihittiin.
Helsingin klubin varsinainen syntymäpäi6
Antonietta Toini-Nikander ja Anja Bardy
saapumassa Firenzen governorkokoukseen
vuonna 1954.
vä oli ollut jo edellisen vuoden lopussa,
marraskuun 27. päivänä eli samana päivänä kuin Suomen tasavallan presidentti
Juho Kusti Paasikivi vietti omaa syntymäpäiväänsä. Elettiin vielä elintarvikesäännöstelyn aikaa, kahvikulta ja leivokset
olivat kortilla. Vasta seuraavana vuonna
saatiin sotakorvaukset maksetuiksi. Helsingin olympiakisojen aikana tutustuttiin
Coca-Colaan ja purukumiin.
Matkustaminen 1950-luvulla
oli harvinaista ylellisyyttä. Ulkomaisia
ystävyyssuhteita arvostettiin. Vuonna 1949
Yleisradion vieraiden kielten opetuksesta
vastaava ohjelmapäällikkö, maisteri Helmi
Palmén, tutustui Tanskassa tunnettuun
sikäläiseen kielimieheen, Arthur Jenseniin,
jonka kehittämän niin sanotun luonnonmenetelmän Helmi Palmén oli ottanut
käyttöön kieltenopetuksessa Suomessa.
Vierailun yhteydessä hän tutustui Jensenin
tyttäreen, Thurid Griéseen, joka oli kööpenhaminalaisen soroptimistiklubin jäsen
sekä tapasi Euroopan federaation presidentin Clara Hammerichin.
Toisen matkan Helmi Palmén teki
yhdessä Kouluradion englanninkielestä
vastaavan Helvi Hakulinen-Sipilän kanssa
vuonna 1950. Clara Hammerich – innostuneena soroptimismin aatteesta – halusi
järjestön laajenevan myös Suomeen.
Innostuksen kipinä tarttui Helvi Hakulinen-Sipilään. Lokakuussa 1951 hän kutsui
kotiinsa eri ammatteja edustavia naisia
keskustelemaan asiasta.
Jo seuraavalla viikolla kokoonnuttiin uudelleen ja suuremmalla joukolla.
Tanskalaisia yhdistyksen sääntöjä yritettiin
kääntää ja soveltaa Suomen oloihin, mutta
lopulta varatuomari Päivikki TulenheimoSohlberg laati säännöt itse. Ensimmäinen
virallinen kokous pidettiin marraskuun
27. päivänä 1951 Päivikki TulenheimoSohlbergin kodissa.
Soroptimistiaate sai tuulta
siipiensä alle
Soroptimistiaatteella oli kysyntää sodasta
selviytyneille suomalaisille. Aate levisi
luonnollisella tavalla ystävältä toiselle,
kaupungista toiseen, kun sisaret matkusti-
vat paljon junilla ja linja-autoilla. Monille
aktiivisille soroptimisteille oli leimallista
myös se, että he olivat ammattinsa kautta
kansainvälisesti suuntautuneita ja monet
ammateissaan kehittäjänaisiksi tunnustettuja.
Sibelius-Akatemian lehtori, laulaja
Mirjam Helin kertoi, että hänet kutsuttiin
ensin Lahden soroptimistiklubin jäseneksi.
”Se oli aivan sattuma”, Helin
muisteli. ”Joka keskiviikko matkustin
Lahteen junalla opettamaan Viipurin musiikkiopistoon. Hikiän asemalta tuli aina
samaan aikaan aamulla junaan miellyttävä
nainen, jonka kanssa aloimme jutella. Hän
oli kirjakauppias Alma Savolainen, jolla
oli kirjakauppa Lahdessa. Hän kertoi innostuneensa uudesta suunnitteilla olevasta
soroptimistiklubista Lahteen. Meillä ei
olekaan laulajaa, hän sanoi. Enhän minä
edes asu Lahdessa, vastasin, käyn Lahdessa vain työssä. Siitäkös Alma Savolainen
ilahtui ja sanoi: työpaikan mukaan tähän
klubiin valitaankin!”
Niin Mirjam Helin tuli Lahden
klubin jäseneksi vuonna 1953 ja muisteli
klubin jäseniä suurella lämmöllä.
”Tapasimme kodeissa ja syntyi
täydellinen ystävyys ja luottamus. Minut
lähetettiin onnittelemaan ja laulamaan
klubin puolesta joka syntymäpäiville –
ja piti laulaa. Kun Suomeen tuli vuonna
1962 suuri kunnia järjestää Euroopan
federaation kongressi, velvoitti Antonietta
Toini-Nikander minut siirtymään Lahdesta
Helsingin klubiin.”
Uusia klubeja perustettiin ensimmäisen ja toisen vuosikymmenen aikana
ripeässä tahdissa. 1950-luvun loppuun
mennessä oli perustettu kaksitoista ja
1960-luvulla kaksikymmentäneljä klubia.
Helvi Hakulinen-Sipilä, Suomen Unionin
ensimmäinen presidentti Buckinghamin
Palacessa vuonna 1960.
7
Antonietta Toini-Nikanderista Euroopan
federaation presidentti
Suomen Soroptimistiklubien Unioni
kuuluu Euroopan federaatioon. Muut Soroptimist Internationalin federaatiot ovat
Amerikan federaatio, Iso-Britannian
ja Irlannin federaatio ja Eteläisen Tyynenmeren federaatio. Unionissa päätäntävalta
on vuosittaisella edustajiston kokouksella,
johon jokainen klubi voi lähettää kaksi
edustajaa. Suomen Unionia edustaa Euroopan federaation vuosittaisessa governorkokouksessa kaksi edustajiston valitsemaa
governoria.
Ensimmäisten klubien innostuneen
sisarhengen myötä saatiin soroptimistijärjestön Euroopan federaation hallinto
Suomeen, kun Tampereen klubin jäsen
Antonietta Toini-Nikander valittiin federaation presidentiksi. Hänen johtamansa
hallitus toimi Tampereella vuosina
1960 – 1962. Vuonna 1961 pidettiin
Tampereella governorkokous ja kongressi
Helsingissä vuonna 1962, jonne kokoontui
kaikkiaan seitsemänsataakahdeksankymmentäkaksi soroptimistia Euroopasta.
8
Lahdesta Helsingin klubiin siirtynyttä Mirjam Heliniä pyydettiin järjestämään ohjelmaa kongressiin. ”Olin silloin
Yleisradiossa töissä ja sainkin
upe- an ohjelman aikaan, sillä radion
sinfonia- orkesteri lupautui soittamaan
ilmaiseksi Paavo Berglundin johdolla.
Solistina oli Maiju Kuusoja, Koskenlaskijan morsian”, muisteli Mirjam Helin.
Onnistunut kongressi antoi suomalaisille sorptimisteille itseluottamusta
yhdistäen ja vankentaen järjestön asemaa
maassamme. Se avasi myös useita kontakteja ja väyliä järjestön muihin toimijoihin
eri tasoilla. Siitä ponnahdettiin vastaanottamaan Suomeen kesän 1999 kansainvälinen soroptimistikonventio. Euroopan
federaation presidentin pyynnöstä konvention puheenjohtajaksi 1995 – 1999
nimitettiin Irmeli Torssonen, joka oli toiminut Euroopan federaation presidenttinä
vuosina 1995 – 1997 ja järjestänyt Turussa
Euroopan federaation kongressi Helsingin
yliopiston juhlasalissa vuonna 1962.
Avajaispuhetta pitämässä federaation
presidentti Antonietta Toini-Nikander.
governorkokouksen vuonna 1996. Myös
Euroopan federaation governorko- kous
ja kongressi 1997 Malmössä olivat hänen
vastuullaan. Irmelillä oli siis kosolti kokemusta useista federaation projektien seurannoista ja raportoinneista sekä
päätöksenteosta Soroptimist Internationalin hallituksessa.
Soroptimist International XVI Convention
Helsingissä 4. – 8.7.1999
Helsingin klubin jäsen, Kirsti Varis, valittiin kongressin järjestelykomitean puheenjohtajaksi, joka puolestaan valitsi muiden
toimikuntien vetäjät. Irmeli Torssonen
johti konvention valmistelua ja oli vastuussa konvention toteuttamisesta järjestön hallitukselle. Konvention suunnittelu
ja valmistelu aloitti ainutlaatuisen pitkän
ja resursseja vaativan vapaaehtoistyön
Suomen Unionissa. Toimikuntien työhön
osallistui aktiivisesti viitisenkymmentä
jäsentä. Lähes kaikki suomalaiset klubit
osallistuivat konvention järjestelyihin.
Roope-pankkia kierrätettiin ahkerasti klubien kokouksissa ja kartutettiin näin konvention järjestämiseen tarvittavia varoja.
Sinikeltaisia villasukkia kudottiin tai kudotettiin klubeissa annetuin ohjein. Sukat
jaettiin niihin kätkettyine mietelauseineen
kongressivieraille annetussa lahjakassissa.
Vieraat saivat mukaansa myös kirjan ”Finland – a Summer’s Delight – a Winter’s
Dream”, jonka kokosivat Inga Aaltonen,
Iiris Helkama ja Irma Taavitsainen Helsingin klubista sekä Paula Nurmi ja Ursula
Pelttari Lahden klubista.
Konvention onnistumiselle oli
asetettu korkeat tavoitteet. Soroptimist Internationalin tavoite oli saada kaksituhatta
soroptimistia ympäri maailman osallistumaan konventioon. Tavoite saavutettiin
ja ylitettiin. Helsingin konventioon tuli
kaksituhattaviisikymmentäviisi osanottajaa seitsemästäkymmenestäyhdeksästä
maasta. Suomalaiset järjestäjät saivat
kosolti kiitosta niin osanottajilta, Euroopan
federaatiolta kuin järjestön hallitukselta-
Helsingin konvention emäntiä vasemmalta,
pääemäntä Annika Sajalinna sekä eri tehtävissä toimineet Riitta ja Sanna Suomi
kin – ja saavat vieläkin – neljätoista vuotta
tapahtuman jälkeen.
Irmeli Torssosesta
kansainvälinen presidentti
Helsingin konvention jälkeen Suomen
Soroptimistiklubien Unionin ja Euroopan
federaation ehdokas Irmeli Torssonen valittiin koko järjestön johtoon. Irmeli toimi
Soroptimist Internationalin maailmanjärjestön presidenttinä vuodet 2001 – 2003.
Irmeli Torssosen toimintaan kansainvälisen palvelujärjestön presidenttinä kuului osallistuminen paitsi soroptimistien
myös muihin kansainvälisiin, erityisesti
YK:n organisaatioiden kokouksiin, joiden
teemana oli rauhan ja inhimillisten arvojen edistäminen. Irmeli kantoi päävastuun
myös vuonna 2003 järjestetystä Sydneyn
maailmankonventiosta. Kansainvälisenä
presidenttinä Irmeli Torssonen uudisti
koko järjestön graafisen ilmeen yhdessä
9
Helsingin klubin sisaren Kirsti Variksen
kanssa. Samalla järjestön tunnuslauseeksi
hyväksyttiin ”a global voice for women”.
Turkulaisesta Irmeli Torssosesta
tuli soroptimisti vuonna 1971 kumminsa
Hillevi Koposen kutsusta. Hillevi, joka toimi Suomen Unionin presidenttinä vuosina
1964 – 1966 ja oli Euroopan federaation
presidenttinä toimineen Antonietta ToiniNikanderin hyvä ystävä, oli vihjaissut hänelle Immen soveltuvuudesta governoriksi.
”Siitä se lähti. Governorkauteni
jälkeen tulin valituksi Euroopan federaation varapresidentiksi, sitten federaation
presidentiksi ja koko maailmanjärjestömme presidentiksi. En ole koskaan tietoisesti
pyrkinyt rakentamaan uraa itselleni, niin
vain on käynyt. Olen joutunut tilanteisiin,
jotka ovat johtaneet tähän”, Imme kertoo.
”Kovaa ja rankkaa työtä se on
ollut, mutta Soroptimist Internationalin
organisaatio on nyt paremmassa kunnossa
kuin koskaan ennen. Työn ja antaumuksen
tuloksena lopputilanne on selvästi parempi
kuin aloittaessani”, Imme totesi presidenttikautensa jälkeen Suomen Soroptimisti
2.2004 -lehdessä.
Imme pitää tärkeänä sitä, että ne
sisaret, jotka ovat kiinnostuneet kansainvälisistä tehtävistä, saisivat järjestön taholta
niin sanotun sisäänajon. Hänelle itselleen
monet Soroptimist Internationalin ja sen
presidenttikausiin liittyvät tehtävät tulivat
melkoisina yllätyksinä.
Irmeli Torssonen uskoo soroptimismiin ja siihen mitä sen piirissä tehdään.
Hän iloitsee siitä, että on saanut myötäelää
ja tavata tehtävissään mielenkiintoisia
ihmisiä Nane ja Kofi Annanista Ruandan
orpoihin ja leskiin, tutustua erilaisiin kulttuureihin ja uskomattomiin luonnonilmiöihin.
Imme haluaa rohkaista suomalaisia naisia kansainvälisiin tehtäviin: ”Jos
oma ammatti on sellainen, että se tukee
tämäntyyppistä järjestötoimintaa, sitä suuremmalla syyllä haluan rohkaista suomalaisia sisaria. Ammatti ja vapaa-ehtoistyö
voivat erinomaisesti tukea toisiaan. Suo10
Irmeli ”Imme” Torssonen
malaiset naiset ovat tavattoman tietäviä ja
realistisia. Heillä on hyvä yleissivistys ja
diplomaattisia kykyjä, joten he pystyvät
hoitamaan hankaliakin tilanteita täysin
korrektisti. Suomen maine kansainvälisessä järjestökentässä on hyvä. Meidän
suomalaisten naisten tulee ymmärtää oma
arvomme ja koko maamme arvo”, Imme
sanoo painokkaasti.
Ohjelma-alueet, teemat ja projektit
Soroptimistitoiminnassa toteutetaan
kansallisia ja kansainvälisiä teemoja ja
projekteja kuuden eri ohjelma-alueen puitteissa. Ohjelma-alueet ovat naisen aseman
parantaminen ja ihmisoikeudet, sivistystoimi, taloudellinen ja yhteiskunnallinen
kehittäminen, terveydenhuolto, ympäristönsuojelu sekä kansainvälinen hyvä tahto
ja ymmärtäminen.
Pitkään soroptimistitoiminnassa mukana olleet ovat tottuneet toiseen
ohjelma-alueiden järjestykseen. Helsingin
konventiossa eri maiden edustajat keskustelivat siitä, että tavallaan naisten aseman
parantaminen ja ihmisoikeudet muodostavat suojan ja katon, eräänlaisen sateenvarjon kaikkien muiden ohjelma-alueiden
ylle. Muilla ohjelma-alueilla tapahtuvat
parannukset edistävät aina naisen aseman
parantumista ja ihmisoikeuksien mahdollisuuksien lisääntymistä. Uusi järjestys
hyväksyttiin Soroptimist Internationalin
kansainvälisen hallituksen kokouksessa
Sydneyn konvention jälkeen vuonna 2003.
Ohjelmatoimintaa voidaan
toteuttaa kolmella tavalla: tiedostamalla,
ottamalla kantaa ja toimimalla. Soroptimistijärjestön nelivuotisohjelman paino- pistealueiden toteuttaminen ja kansainväliset projektit antavat Soroptimist
Internationalille yleistatuksen (Category
1) YK:n talous- ja sosiaalineuvostossa,
ECOSOC:ssa (ECOnomic and SOCial
Council of the United Nations) vuodesta
1984 lähtien. Tämä tarkoittaa esitys- ja puheoikeutta ECOSOC:ssa, sen alueellisissa
talousvaliokunnissa ja apujärjestöissä.
Soroptimist Internationalilla on
henkilöedustajat YK:n keskuksissa New
Yorkissa, Genevessä, Wienissä, Pariisissa
ja Roomassa kansalaisjärjestökomiteoissa
(Non-gevermental organizations NGO)
muun muassa naisen asemaa ja ihmisoikeuksia käsittelevissä elimissä. Euroopan
federaatiolla on edustajansa Euroopan
Neuvostossa ja European Women’s Lobbyssä (EWL).
Miksi ohjelmatyö on tärkeää,
kysyi Soroptimist Internationalin tuleva
presidentti Patricia Daniels hallituksen
kokouksessa 1994 ja vastasi: ”Se on
tärkeää, koska se antaa meille identiteetin
soroptimisteina. Se heijastaa unelmiamme
ja todellisuuttamme sekä tekee meidät
näkyvämmiksi. Ohjelmissamme katsomme
tulevaisuuteen ja analysoimme tekemäämme työtä. Mitä äänemme haluaa sanoa?
Tähän meidän täytyy ohjelmatyöllämme
vastata.”
Viimeisen vuosikymmenen
merkittävimpiä teemoja ja projekteja
Limbs for Life – vuosituhannen vaihteessa
– oli yksi suurimmista maailmanlaajuisista
projekteista, johon suomalaisetkin klubit
ottivat osaa monin tavoin. Miinaprojektilla
kerättiin varoja Angolan, Afganistanin ja
Georgian sodan uhreille. Klubit olivat
ottaneet kampanjatuotteikseen muun
muassa perhoskynttilöitä, -hiirimattoja
sekä järjestäneet konsertteja ja valokuvanäyttelyitä. Euroopan federaatio järjesti
projektin päätökseksi maamiinakonferenssin Genevessä 13.3. – 15.3.2002. Tilaisuudessa silloinen maailmanpresidentti Irmeli
Torssonen ojensi symbolisen sekin arvoltaan 1.131.305 euroa.
Project Independence – Women
survivors of War oli maailmanjärjestön
nelivuotisprojekti, jonka tavoitteena oli
tarjota sodista selviytyneille naisille koulutusta ammattiin ja vastuunalaisiin tehtäviin, lainoja yrityksen perustamiseksi sekä
suoraa apua naisten ja heidän perheidensä
perustarpeisiin.
Project SIerra oli soroptimistijärjestön ja Homes for Childrenin yhteis- työprojekti Sierra Leonen sisällisodan uhrien
auttamiseksi.
Soroptimists go for Water -projektin tavoitteena oli parantaa puhtaan veden,
viemäröinnin sekä välttämättömien ruokaIrmeli Torssonen luovutti Limbs for Life
-keräyksen symbolisen sekin kansainvälisen
Punaisen Ristin komitean puheenjohtajalle,
Jacob Kellenbergille, oikealla Euroopan
federaation presidentti (1997 – 1999) Hélène
van Themsche.
11
varojen saatavuutta. Pääkaupunkiseudun
klubit kampanjoivat Puhtaan Itämeren
puolesta ja Lahden klubi osallistui Vesijärven pelastustalkoisiin. Nokian klubi
julkaisi vesiaiheisen seinäkalenterin.
Suomen Unionin teemoja vuosina 2000 – 2013 ovat olleet muun muassa
Nainen ja turvallisuus, Naiset ja syrjäytymisen estäminen ja viimeisimpänä Naiset
syrjäytyneiden nuorten puolestapuhujina.
Ei voi unohtaa myöskään Kirsti Variksen
organisoimaa suomalaisten soroptimistien
Rauhanjulistenäyttelyä, joka kiersi neljän
vuoden ajan ympäri Suomea ja Eurooppaa.
Soroptimistien maailmanjärjestön
kymmenvuotisteemaksi 2011 – 2021 on
valittu Educate to lead – Kouluta johtamaan, jonka myös Suomen Unioni on
valinnut kymmenvuotisteemakseen sekä
siihen liittyen 60-vuotisjuhlansa teemaksi
Kouluta, rohkaise, tue.
Sisarpäivät ja edustajiston kokoukset
Suomen soroptimistit kokoontuvat vuosittain sisarpäiville. Ne ovat useimmiten
Unionin vuosikokouksen yhteydessä järjestetty kaksipäiväisenä tapahtumana, joka
on avoin jokaiselle soroptimistisisarelle.
Sisarpäivien syntysanat lausuttiin Helsingin klubissa vuonna 1954.
Alkuvaiheessa pidettiin edustajiston kokous ja sisarpäivät erikseen.
Järjestelyvastuu kiersi klubista toiselle.
Käytännöstä keskusteltiin, ja muutos tehtiin presidentti Helena Viikamon aikana,
jolloin alettiin järjestää edustajistonkokous
ja sisarpäivät yhdessä. Muutosta perusteltiin ajankäytön pulmilla.
Unionin toiminnan alkuaikoina
Sisarpäivät oli selvästi tärkein tapahtuma,
johon kokoonnuttiin ja jossa luotiin ja
vahvistettiin jäsenten yhteenkuuluvuutta
ja sitoutuneisuutta järjestön tavoitteisiin.
Soroptimistiaatteen leviämiselle ja levittämiselle sekä uusien klubien perustamissuunnitelmille sisarpäivät toimi hyvänä
alustana. Sisarpäiville on osallistuttu
suurin joukoin, esimerkiksi Loviisan
12
sisarpäiville vuonna 1974 osallistui puolet
koko silloisesta jäsenistöstä. Sisarpäivien ohjelma on koostunut tutustumisesta
emäntäklubin tai -klubien paikkakunnan
historiaan, taiteeseen, musiikkiin ja kulttuuriin. Toinen vahva juonne ovat olleet
alustuksen tai esitelmän pohjalta syntyneet
keskustelut.
Seuraavana on ote Suomen Soroptimisti -lehdestä 2.1995 Lappeenrannan
sisarpäiviltä.
”Tyylikkäästi läpiviety vuosikokous, värikäs ja vauhdikas sisarjuhla,
yltäkylläiset tarjoilut, iki-ihana illanvietto
Väinölässä Taipalsaarella, sunnuntain
herkkä hartaushetki Nuijamaan kirkossa
sekä Lappeenrannan ja Viipurin kierrokset kertoivat vieraanvaraisuudesta, johon
yltääkseen täytyy olla karjalainen soroptimisti! Organisointi pelasi viimeistä piirtoa
myöten – saimme olla ylpeitä Gisela
Freudenbergin saamasta hyvästä käsityksestä suomalaisen naisen osaamisesta.”
Pohjoismaiset Ystävyyspäivät
Pohjoismaiden unionit ovat Tanskan aloitteesta vuodesta 1973 lähtien järjestäneet
Pohjoismaisia Ystävyyspäiviä joka toinen
vuosi vuorotellen Tanskassa, Suomessa,
Islannissa, Norjassa ja Ruotsissa. Niihin
voivat osallistua kaikki soroptimistit.
Kokoontumisen tavoitteet ovat olla yhdessä ja tutustua, oppia toisilta sekä luoda
yhteisiä vaikuttamisen linjojakin järjestötoimintaan.
Aino Bergholm kirjoitti Pohjoismaisista sisarpäivistä Lillehammerissa
Suomen Soroptimisti -lehdessä 2.2000
näin:
”Puolestatoistasadasta sisaresta neljä oli tullut Suomesta ja yksitoista
Ruotsista. Tanskalaisia sisaria oli kaksikymmentäneljä ja islantilaisia neljä.
Pohjoismaisten sisarten lisäksi päiviin
osallistui innokkaita sisaria Belgiasta,
Saksasta, Sveitsistä ja Turkista, yksi kustakin. Päivien ohjelma noudatti perinteistä
mallia. Perjantai-iltana oli vapaata yhdes-
säoloa, lauantaina virallisempi ohjelma:
päivien avaus, esitelmät ja juhlapäivällinen, sunnuntaina tutustumista ympäristöön
ja päätöslounas.”
Ystävyysklubitoiminta
Ystävyysklubitoiminta – friendship link –
on ollut keskeinen toimintamuoto vuodesta 1932 lähtien, jolloin niin sanottuja
naapuri- eli next-door -klubeja rohkaistiin
tapaamaan toisiaan ja olemaan yhteydessä
toisiinsa. Soroptimistijärjestön kansainvälisyys klubitasolla toteutuu juuri ystävyysklubitoiminnassa. Tämä tarkoittaa sitä, että
klubilla on yksi tai useampia ystävyysklubeja muissa maissa. Tavoitteena on luoda
niiden kanssa kiinteät, hyvät suhteet ja
siten edistää kansainvälistä ystävyyttä ja
keskinäistä ymmärtämistä. Yhteyksiä pidetään yllä kirjeenvaihdolla, tietoaineiston
välittämisellä, vierailuilla, kanssakäymisen
eri muodoilla, kuten kahden ystävyysklubin yhteisillä projekteilla.
Useat klubit kutsuivat ystävyysklubiensa Helsingin konventioon osallistuvia sisaria vieraikseen. Forssan klubin
vieraina oli kolme kanadalaista sisarta
seuralaisineen sekä yksi malesialainen,
myöhemmin mukaan tuli vielä viisi sisarta
Ruotsista muutamaksi päiväksi.
”Ohjelmassamme oli tutustumista sisarten työympäristöihin, Mustialan
maatalousoppilaitokseen, Saaren kansanpuistoon retkeilyineen ja Forssan Finlaysonin miljööseen. Jokioisissa vieraat
perehdytettiin tutkimusten uusiin tuuliin,
kuten terveysvaikutteisista elintarvikkeista
täysin automatisoituun lehmien pihattonavettaan. Konventiota edeltävää iltaa
vietettiin Humppilassa Venäjän kartanossa
illallisen ja musiikin kera. Lisäksi sisaremme, eduskunnan ensimmäinen varapuhemies Sirkka-Liisa Anttila, valotti vieraille
kokemuksiaan naispoliitikkona Suomen
eduskunnassa ja EU-parlamentaarikkona”,
kertoi Forssan klubin sisar Marja-Leena
Puntila.
YK:n naistenvuosi ja naispappeus
Oulun klubi ehdotti vuonna 1974, että
Suomen Unionin YK:n naistenvuoden
1975 teemaksi otettaisiin naispappeuden
edistäminen. Tavoitteena oli julkisen mielipiteen muokkaaminen naispappeudelle
suosiollisemmaksi erityisesti vaikuttamalla
asenteisiin, pitämällä aihetta esillä lehtikirjoituksin, esitelmin ja tapaamalla kirkon
edustajia.
Unionin vuosikokous valitsi toimikunnan vuonna 1974 valmistelemaan
asiaa. Unionin liittyminen Naisjärjestöjen Keskusliiton jäseneksi vuonna 1974
Forssan klubin ystäville suunniteltu kynttiläseremonia Pyhäjärven rannassa meni uusiksi
kovan tuulen takia. Tarvittiin uutta luovuutta...
13
laajensi Unionin toimintatilaa, yhteyksiä
ja vaikutusvoimaa. Presidentti Helena
Viikamo esitti Naisjärjestöjen Kekusliiton
vuosikokouksessa 28.11.1974 soroptimistien vetoomuksen adressin keräämiseksi ja
esittämiseksi arkkipiispa Simojoelle ennen
toukokuussa 1975 pidettävää kirkolliskokousta. Naispappeuden edistäminen liitettiin Naisjärjestöjen Keskusliiton naisten
vuoden ohjelmaan.
Toimikunnan naispappeutta
käsittelevä mielipide julkaistiin Helsingin Sanomissa 26.1.1975. Soroptimistien
naistenvuoden työn tuloksena esitettiin
10.4.1975 noin miljoonan suomalaisen
mielipide naispappeuden puolesta.
Suomen ensimmäiset naispapit vihittiin
virkaansa 6. maaliskuuta 1988, jolloin
pappisvihkimyksen sai kaikkiaan yhdeksänkymmentäneljä naista. Historiallinen
tapahtuma täytti kuuden hiippakunnan
kirkot ääriään myöten.
A global voice for women
Soroptimistit – parhaaseen pyrkivät naiset
– haluavat kehittää maailmaa, jossa naiset
ja tytöt voivat saavuttaa kehitysmahdollisuutensa, jossa he voivat toteuttaa toiveitaan ja tasa-arvoisesti kehittää vahvaa ja
rauhanomaista yhteiskuntaa.
Leena Sorvali
MAT, tarinankertoja
SI Lahti
Euroopan federaation
kongressissa Malmössä
1997, etualalla vasemmalta governorina ja
Euroopan federaation
stipendikomitean
jäsenenä toiminut
Marja-Leena Puntila,
hänen takanaan Unionin
kunniajäsen (1977) Anni
Björklund, keskellä World
President (1995 – 1997)
Patricia Daniels ja
oikealla Suomen
Unionin presidentti
(1996 – 1998)
Sirkku Niemi.
Lähteet
SOROR OPTIMA ANNI L – Soroptimist International of Helsinki 1952 – 2002
Soroptimist International of Finland ry/ Suomen Soroptimistiklubien Unioni /historiikki 1953 – 2003
Soroptimisti-käsikirja 1993, Suomen Soroptimisti 2.1995, Suomen Soroptimisti 1.1996, Suomen Soroptimisti 3.1997
Suomen Soroptimisti 4.1999, Suomen Soroptimisti 3.2000, Suomen Soroptimisti 2.2004
14
ELÄMÄÄ ENNEN
15
16
Naisen tie – varjosta valoon
Suomessa ja muissa pohjoismaissa ei naisella menneinä vuosisatoina ollut itsenäistä
asemaa yhteiskunnassa. Naisen elämä
oli alistettu miehen vallan alle huolehtimaan kodista ja perheestä. Tuolloin oli
suuri merkitys sillä, mihin säätyluokkaan
nainen syntyi. Aatelistolla, papistolla ja
porvareilla oli etuoikeutettu asema. Myös
menestyneet kauppiaat ja käsityöläiset
olivat arvostettuja, ja heidän vaimonsa ja
tyttärensä saivat turvatun aseman säätynsä
perusteella. Tällöinkin naisen kohtalo oli
miehen suopeuden varassa. Usein avioliitot olivat järjestettyjä vallan ja rikkauksien
säilyttämiseksi, ja nainen joutui alistumaan vahvemman tahtoon. Hän saattoi
vain toivoa, että mies olisi hänelle suopea,
sillä monen naisen kohtalona oli joutua
ruumiillisen väkivallan uhriksi. Yksinäiset
naimattomat naiset asuivat yleensä jonkun
sukulaisensa perheessä toimitellen kaikenlaisia askareita elantonsa saamiseksi.
Alempisäätyisen naisen oli mahdoton päästä yhteiskunnalliseen asemaan
muutoin kuin miehen kautta. Kauniit tai
erityisen lahjakkaat naiset saattoivat tässä
onnistua. Säätyjen ulkopuolella oleva
nainen saattoi päästä palvelijaksi ja kohota
emännöitsijän asemaan tai hoitaa perheen
lapsia, mutta tällöin hän yleensä ei itse
voinut perustaa omaa perhettä. Hän oli
vailla yhteiskunnallista suojaa, ja hänen
kohtalonsa riippui isäntäväen suopeudesta.
1700-luvun jälkipuoliskolla
toteutettiin isojako, jossa kylän yhteisenä
pitämiä niitty- ja metsämaita yhdistettiin
eri tiloihin. Aikaisemmin niin sanotun sarkajaon aikana kyläyhteisöllä oli yhteisvil-
jelmiä. Talollisen vaimolla oli kohtuullisen
turvattu asema. Emäntä vastasi kodista,
ja hänellä oli apunaan palveluskuntaa.
Suomessa maatilat olivat pääosin melko
pieniä, ja usein mies ja vaimo hoitivat tilaa
toistensa kumppaneina. Mäkitupalaisen
vaimon osa sen sijaan oli usein vaikea.
Maanomistajalle jouduttiin tekemään
raskaita taksvärkkejä torpan vuokran
maksuksi, ja vaimo joutui tällöin samalla
hoitamaan oman taloutensa ja usein suuren
lapsikatraan.
Jo 1600-luvulla kiertokoulutoiminta alkoi Suomessa. Tällöin
opettajat liikkuivat kylästä toiseen
ja koulurakennuksena toimi yleensä
joku kylän taloista. Kiertokoulussa
opetusta saivat sekä aikuiset että lapset.
Maaseudulla kiertokoulu oli tärkeä
opetuksen järjestäjä. Maanomistajien
palveluksessa olevien pikkupiikojen
mahdollisuus osallistua opetukseen
riippui isännän suostumuksesta. Myös
torpan tyttäret pääsivät opetukseen vain
isän luvalla. Tuolloin alempisäätyisten
keskuudessa yleisesti ajateltiin, että
tyttöjä ei tarvitse kouluttaa ja tällöin
moni lahjakas tyttö jäi vaille opetuksen
tuomaa turvaa. Kiertokoulut lakkautettiin
vaiheittain oppivelvollisuuden tultua
voimaan. Viimeinen kiertokoulu
lakkautettiin vuonna 1937 Pyhäjärvellä.
Yleinen oppivelvollisuus antoi
köyhimpienkin perheiden tyttärille
mahdollisuuden saada opetusta
1800-luvulla säätyluokat alkoivat hajota
ja Suomeen alettiin perustaa teollisuutta.
17
Fiskarsin Ruukki oli yksi tällainen elinvoimainen teollisuusyhdyskunta, jonne
jo vuonna 1826 perustettiin yksityinen
kansakoulu.
Vuonna 1855 Viipurin maalaiskunnan Kiiskilässä alkoi toimia ensimmäinen kunnallinen kansakoulu. Vähitellen
eri puolille maata alettiin perustaa uusia
kouluja, ja tällöin paranivat myös tyttöjen
mahdollisuudet saada opetusta. Samaan
aikaan myös teollinen toiminta laajeni ja
naisen mahdollisuudet työskennellä kodin
ulkopuolella lisääntyivät. Kun yleinen
oppivelvollisuus vuonna 1921 säädettiin,
avautui köyhimpienkin perheiden tyttärille
mahdollisuus oppiin ja sivistykseen.
Suomen naiset saivat vuonna 1906
ensimmäisinä Euroopassa äänioikeuden ja
vaalikelpoisuuden ja tämän myötä mahdollisuuden vaikuttaa asioihin poliittisesti
myös naisen aseman kohentamiseksi.
Vuonna 1930 Avioliittolaki vapautti naimisissa olevat naiset aviomiehen edusmiehisyydestä ja teki heistä yhteiskunnan
täysivaltaisia jäseniä.
Vuonna 1812 Turun yliopistoon
perustettiin kirurgian ja synnytysopin
professuuri. Ensimmäinen synnytys- ja
naistentautien professorin virka julistettiin
auki vuonna 1945.
Suomen ensimmäinen koulutettu
kätilö oli Margareta Forsman, joka vuonna
1751 oli Pietarsaaresta lähetetty Tukholmaan kätilön oppia saamaan. Turkuun
perustettiin vuonna 1816 oma kätilöoppilaitos, joka vuonna 1833 siirtyi Helsinkiin
ensin osaksi Helsingin Yliopiston Lääketeteen instituuttia ja sitten Helsingin yleisen
sairaalan osaksi. Kätilöopiston sairaala
juontaa juurensa yliopiston kätilökoulutuksesta, joka alkoi jo vuonna 1816.
Nykyinen Kätilöopiston sairaala Helsingissä avattiin 11.4.1960. Naistenklinikka
puolestaan avattiin 3.10.1934.
Yhteiskunnallisen terveydenhuollon yleistyessä myös lääkkeiden
saatavuus oli turvattava. Kansanparantajat
ja perinteinen yrtteihin pohjautuva itselääkitys väistyi teollisten lääkkeiden yleis18
Taiteilija Tea Helene Lundin Lotta Svärd
-patsas Vaasassa.
tyttyä. Vuonna 1689 Suomen ensimmäiset
apteekit aloittivat toimintansa Turussa ja
Viipurissa. Vuotta 1897 on pidetty farmasian laitoksen perustamisvuotena. Proviisori on pääasiassa apteekissa työskentelevä
lääkkeiden- ja lääkeaineiden asiantuntija.
Apteekkarit ovat aina proviisoreita. Ensimmäinen naisproviisori valmistui vuonna
1897. Suomen ensimmäinen naisapteekkari oli Helene Matilda Aejmelaeus, hänet
hyväksyttiin apteekkioppilaaksi vuonna
1869, ja farmaseutiksi hän valmistui vuonna 1904. Proviisorin tutkinnon hän suoritti
vuonna 1910.
Naisen henkistä hyvinvointia ja
terveyttä edistivät myös seurakunnan piirissä toimivat diakonissat. Jo alkuseurakunnassa diakonissa oli seurakunnan naispalvelija, jonka tehtävänä oli auttaa köyhiä
ja kärsiviä. Evankelisessa seurakunnassa
diakonissat ovat toimineet alkuperäisessä
tehtävässään jo 1800-luvulta lähtien.
Suomen vanhin diakonissalaitos
on everstinna Aurora Karamzinin vuonna
1867 perustama Helsingin Diakonissalaitos. Viipurin Diakonissalaitos perustettiin
vuonna 1872 ja siirtyi sodan vuoksi Lahteen vuonna 1940 ja tunnetaan nykyisin
nimellä Lahden Diakonissalaitos. Vaikka
diakonissojen koulutus aloitettiin Helsin-
gissä, ensimmäinen diakonissa, Mathilda
Hoffman, valmistui vuonna 1872 Viipurin
Diakonissalaitokselta. Kirkossa diakonissan
virkaa ei ole virallisesti lakkautettu, mutta
ajan myötä se on jäänyt pois käytöstä.
Teollisuuden vallatessa yhä suuremman
jalansijan saattoi myös nainen lähteä kodin
ulkopuolelle ja osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Uusia yhdistyksiä ja
opistoja perustettiin ja kouluttautumismahdollisuudet olivat myös tyttöjen saatavilla.
Ensimmäinen suomalainen naisjärjestö
perustettiin vuonna 1884.
Sotiemme aikana naisten osuus niin
kotirintamalla kuin sotatoimialueella
oli lähes korvaamaton
Naiset olivat jo ennen sotia perustaneet yhdistyksiä, joissa naiset toimivat palokuntanaisina, maanmiesseurojen ompeluseuroissa ja suojeluskunnissa. Vapaaehtoisuuteen
pohjautuva maan- puolustustyön tukijärjestö Lotta Svärd -yhdistys merkittiin
rekisteriin 9. syyskuuta 1920. Kun Suomi
joutui sotaan, osoitti Lotta Svärd -järjestö
todellisen voimansa. Sotavuosien aikana
lotat toimivat lukuisissa erityyppisissä
maanpuolustusta tukevissa toimissa ja
vapauttivat miehet sotilaallisiin tehtäviin.
Talvisodan aikana lottatehtävissä
työskenteli täysipäiväisesti noin
25 000 naista. Jatkosodan aikana menet-
Ministeri Elisabeth Rehn oli Pohjoismaiden
sisarpäivien puhuja vuonna 2006.
ti henkensä 228 lottaa työssään. Kuinka
moni menehtyi saamiinsa vammoihin tai
sairauksiin sodan seurauksena, jää arvailujen varaan.
Liittoutuneiden valvontakomission
vaatimuksesta järjestö lakkautettiin vuonna
1944. Lotta Svärd -järjestö oli maailman
suurin vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö. Lotilla oli oma lottapuku. Suomalaisen
lotan ihannekuva oli olla valmis, levollinen ja luja, neuvokas ja ripeän päättäväinen, velvollisuudentuntoinen, uskollinen,
luotettava, halukas palvelemaan, uhrautuva ja epäitsekäs.
Järjestön lakkauttamisen jälkeen
Suomen tasavallan presidentti Carl Gustav
Mannerheim myönsi lottajohtaja Fanny
Luukkoselle Vapaudenristin 1. luokan rintatähden miekoilla eli ritarikuntasääntöjen
mukaan kaksinkertaisena. Kunniamerkki
on ainoa lajissaan. Vain YK-valtuutettu
Elisabeth Rehn on saanut lähes vastaavan,
mutta rauhanajan ansioista eli keltaisella
nauhalla ilman miekkoja. Sodan päätyttyä
Suomi joutui maksamaan raskaat sotakorvaukset ja maamme teollinen tuotanto
lähti nousuun. Tämä kehitys lisäsi naisten
yhteiskunnallista vaikutusvaltaa.
Yhteiskunnan paineet ja elämän
kovat realiteetit johtivat myös naisia
rikollisiin tekoihin
Elämällä on myös valitettavasti kielteiset
puolensa. Naisille tarkoitettu kuritushuone
aloitti toimintansa Hämeenlinnassa vuonna
1881, jolloin kaikki naispuoliset kuritushuone- ja työvangit siirtyivät Hämeenlinnaan. Suomen ainoa naisvankila sai
nimekseen Hämeenlinnan kuritushuoneja työvankila. Suurimmillaan naisten osuus
koko vankiluvusta oli 1800-luvun lopulla.
Vuonna 1894 joka neljäs vanki oli nainen.
Tavallisimmin naiset kärsivät rangaistusta
lapsenmurhasta tai sikiönlähdettämisestä
eli laittomasta abortista. Mathilda Wrede
(8.3.1864 – 25.12.1928) oli suomenruotsalainen aatelinen, joka omisti elämänsä
vankien ja vähäosaisten auttamiseen.
19
Suomalainen nainen on monilla
elämän aloilla saavuttanut menestystä
ja vaikutusvaltaa
Miina Sillanpää, ensimmäinen naisministerimme, toimi joulukuusta 1926 joulukuuhun 1927 toisen sosiaaliministerin virassa.
Hella Wuolijoki oli kansanedustaja, kirjailija ja Yleisradion pääjohtaja
vuosina 1945 – 1949.
Helvi Sipilä valittiin YKn apulaispääsihteeriksi vuonna 1972, ja hän toimi
vuonna 1975 pääsihteerinä ensimmäisessä
naisten asemanparantamista käsittelevässä
maailmankonferenssissa.
Elisabeth Rehn oli kansanedustaja
ja ensimmäinen nainen Suomen puolustusministerinä. Vuoden 1994 presidentinvaalissa hän oli Martti Ahtisaaren vastaehdokas. Myöhemmin hän toimi Balkanilla
ihmisoikeusraportoijana ja lukuisissa
YK-tehtävissä.
Sirkka Hämäläinen valittiin vuonna 1991 ensimmäisenä naisena Suomen
pankin johtokunnan jäseneksi ja vuonna
1992 Suomen pankin pääjohtajaksi. Euroopan keskuspankin johtokunnan jäsen
hänestä tuli vuonna 1998.
Riitta Uosukainen oli kansanedustaja ja ministeri sekä toimi ensimmäisenä
naisena eduskunnan puhemiehenä vuosina
1994 – 2003.
Tarja Halonen toimi useita kausia
kansanedustajana ja ministerinä. Hänellä
oli lukuisia kansainvälisiä tehtäviä. Vuonna 2000 hänet valittiin Suomen tasavallan
presidentiksi ensimmäisenä naisena Suomessa.
Suomen eduskuntaan perustettiin vuonna
1991 naisverkosto NYTKIS tiivistämään
eri puolueita edustavien naisten yhteistyötä ja tuomaan naisnäkökulmaa lainvalmistelutyöhön. Vuosina 1907 – 2005
kansanedustajina on toiminut 382 naista.
Ensimmäisessä eduskunnassa naisedustajien osuus oli yhdeksän ja puoli prosenttia.
Tänä päivänä eduskunnassa on kahdeksankymmentäkuusi naisedustajaa ja satanel20
jätoista miesedustajaa. Jyrki Kataisen
hallituksessa on yhdeksäntoista ministeriä,
joista naisia on yhdeksän ja miehiä kymmenen.
Myös muilla aloilla kuin politiikassa ovat
suomalaiset naiset nousseet parrasvaloihin.
Helena Ranta, oikeushammaslääkäri, on toiminut useiden kansainvälisten oikeuslääketieteellisten tutkijaryhmien
johtajana ja jäsenenä. Suomessa hän on
osallistunut Lappeenrannan joukkohautojen vainajien tunnistamiseen. Hän on myös
julkaissut useita tieteellisiä artikkeleita.
Vuonna 2006 Helena Rannalle myönnettiin professorin arvo Helsingin yliopistossa
hänen virkakautensa loppuun.
Kulttuurin ja taiteen alueelta 1800-luvulta
ovat tunnettuja muun muassa Ida Ahlberg
(4.12.1857 – 17.1.1915), joka oli huomattava näyttelijä ja tuli pitkän uransa aikana
myös kansainvälisesti tunnetuksi. Helene
Schjerfbeck (10.7.1862 – 23.1.1946) puolestaan oli arvostetuimpia modernistisia
kuvataiteilijoitamme ja Minna Canth 1880
– 1890-luvuilla tunnetuimpia naiskirjailijoitamme.
1900-luvun kulttuurivaikuttajista
mainittakoon Anita Välkki, kansainvälisesti tunnettu huippusopraanomme ja Ka-
Pohjoismaiden sisarpäivien puhuja Riitta
Uosukainen haastateltavana vuonna 2006.
rita Mattila, joka nousi oopperamaailman
huipulle 1990-luvulla ja on laulanut solistina useissa kuuluisissa oopperataloissa.
Taina Elg, tanssija ja näyttelijä,
nousi ensimmäisenä suomalaisena Hollywoodissa parrasvaloihin.
Doris Laine, balettitanssija ja tanssin vaikuttaja sai professorin arvon vuonna
1992 ja Kaija Saariaho on yksi tunnetuimmista nykysäveltäjistämme.
Urheilun saralla naiset ovat jo varhain
menestyneet kansainvälisissä kisoissa.
Sylvi Saimo meloi kultaa Helsingin
Olympialaisissa vuonna 1952 naisten
kajakkiyksikköjen viidensadan metrin
matkalla. Vuonna 1924 syntynyt Siiri
Rantanen on menestynyt maastohiihdossa
saavuttaen kolmissa eri olympialaisissa
kultamitalin ja kaksi pronssimitalia. Myös
maailmanmestaruuskilpailuissa hän voitti
lukuisia palkintoja.
Kauneuskilpailuissakin Suomen naiset
ovat saavuttaneet menestystä. Ester Toivonen kruunattiin Miss Euroopaksi vuonna
1934, Armi Kuusela Miss Universumiksi
vuonna 1952 ja Anne Pohtamo vuonna
1975.
Yrittäjyys on nostanut useita
Suomen naisia maailmanmaineeseen
Armi Ratia, mainosnainen ja tekstiilitaiteilija nosti 1960-luvulla perustamansa
Marimekko Oy:n maailman kartalle.
Vuokko Eskolin-Nurmesniemi,
tekstiilitaiteilija ja keraamikko, tuli tunnetuksi muun muassa Jokapoika-paidan
suunnittelijana ja on saanut lukuisan määrän tunnustuspalkintoja. Vuonna 1964 hän
perusti Vuokko Oy:n.
Anu Pentik, vuonna 1942 syntynyt taidekeraamikko, perusti yhdessä
miehensä kanssa taide- ja käyttöesineitä
valmistavan ja myyvän yrityksen Pentik
Oy:n, jolla on myymälöitä myös Ruotsissa
ja Norjassa.
Vuonna 1929 syntynyt Kaija
Aarikka on muotoilija, yrittäjä ja toimi
nappeja, puukoruja ja pieniä puuesineitä
valmistavan yrityksen toimitusjohtajana
yrityksensä alkuvuosina.
Tutkimuksen alaakaan ei voi sivuuttaa.
Leena Peltonen-Palotie (16.6.1952 –
11.3.2010) oli professori, akateemikko ja
yksi maailman johtavista ihmisen geeneihin liittyvän tutkimuksen harjoittajista.
Hän sai lukuisia palkintoja ja jäsenyyksiä
kansainvälisissä tiedeneuvostoissa sekä
julkaisi suuren määrän tutkimuksia. Hän
sai myös oman postimerkin 8.3.2010.
Suomalainen nainen on menestynyt lähes
kaikilla elämän aloilla. Edellä on mainittu
vain muutamia heistä.
Myös kirkon piirissä
alkoi naisten ääni kuulua
Uskonto on aina ollut osana suomalaista yhteiskuntaa, ja kirkko on vaikeina
aikoina lujittanut kansalaisten luottamusta
parempaan huomiseen. Vielä silloin, kun
maasamme ei ollut koululaitosta papit
järjestivät seurakunnissa kinkereitä, joissa
opetettiin katekismusta ja raamatunlukua.
Myös naiset ja tytöt saivat osallistua kinkereille, ja moni tyttö sai kipinän oppia
lisää uusia asioita.
Maamme ensimmäinen teologian loppututkinnon suorittanut nainen oli
Wendla Ivaska vuonna 1913. Sotien jälkeen ja maan vähitellen teollistuessa myös
kirkon piirissä alkoi naisten ääni kuulua. Kirkkolakiin naisteologien tehtäviä
koskevat määräykset tulivat vuonna 1953.
Vuonna 1963 kirkolliskokous perusti naisia varten seurakuntalehtorin opetusviran.
Vuonna 1978 lehtorille sallittiin saarnaaminen kirkkoherran luvalla. Naispappeus
hyväksyttiin 1986 kirkolliskokouksessa.
Kirkolliskokous hyväksyi myös ponnen,
jonka mukaan niillä, jotka vastustavat
pappisviran avaamista naisille on edelleen
oikeus tulla valituksi pappisvirkaan ja
nimitetyksi kirkon virkoihin.
Kirkollispoliittisten voimasuhteiden muututtua naispappeutta vastustavilta
21
evättiin oikeus tulla vihityksi pappisvirkaan tai nimitetyksi virkoihin muuttamalla
ponnen tulkintaa 2000-luvun alussa.
Vuoden 1990 kirkolliskokous avasi myös piispan viran naisille. 12.9.2010
vihittiin Suomen ensimmäinen naispiispa
Irja Askola.
Tasa-arvoa vahvistettu lainsäädännöllä
Vuonna 1987 tuli voimaan sukupuolten
tasa-arvoa koskeva lainsäädäntö. Lisäksi
on perustettu tasa-arvovaltuutetun virka ja
tasa-arvolautakunta. Vuonna 1995 tasaarvolakiin lisättiin säännös, jonka mukaan
valtion toimielimissä ja kunnallisissa toimielimissä, lukuun ottamatta kunnanvaltuustoja, tulee olla sekä naisia että miehiä
– kumpiakin vähintään neljäkymmentä
prosenttia, jollei erityisistä syistä muuta
johdu.
Vuonna 2012 EU-komissio on
hyväksynyt esityksen pörssiyhtiöiden
hallitusten naiskiintiöistä.Tavoitteeksi
on asetettu saada julkisesti noteerattujen
yhtiöiden toimivaan johtoon kuulumattomien jäsenten johtokuntapaikoista neljäkymmentä prosenttia.
Suomalainen nainen on kautta historian
joutunut taistelemaan asemansa ja hyvinvointinsa puolesta niin henkisessä kuin aineellisessakin mielessä. Tänä päivänä hän
voi itse päättää omasta kehostaan ja valita
kumppaninsa omilla ehdoillaan. Hän voi
päättää, valitseeko hän kodin ja äitiyden
vai menestyvän työuran vai yhdistääkö
nämä molemmat.
Suomalainen nainen voi olla
hyvä äiti tai rakastava isoäiti, joka jakaa
arvokasta perinnetietoutta ja kokemuksia tuleville sukupolville. Suomalaisen
naisen elämää on suuresti helpottanut
mahdollisuus äitiyslomaan. Tosin joissakin
tapauksissa nuoret naiset ovat joutuneet
työelämässä kokemaan syrjintää raskautensa vuoksi. Tätä ongelmaa parantaa laki
isyysvapaasta. Lain voimaantulo tasaa
naisen ja miehen mahdollisuuksia jakaa
vastuuta lapsen hoidossa.
22
Suomen saamelaisilla ja romaneilla
täydet kansalaisoikeudet
Suomessa esiintyy myös vähemmistöjä ja
kansainvälisen kanssakäymisen lisäännyttyä Suomeen on 1900-luvun alkupuolelta
lähtien muuttanut ulkomaalaisia, joita tänä
päivänä kutsutaan maahanmuuttajiksi.
Saamelaiset ovat Euroopan
unionin alueella ainoa alkuperäiskansa.
Saamelaisten asema alkuperäiskansana
ja sen kulttuuri-itsehallinto on tunnustettu Suomen perustuslaissa vuonna 1995.
Saamenkieli sai virallisen aseman vuonna
1992, kun säädettiin saamelaisten kielilaki,
uusi kielilaki tuli voimaan vuonna 2004.
Saamenkieltä on Suomen peruskouluissa opetettu 1970-luvulta
lähtien. 2000-luvulla saamenkielistä
opetusta Suomessa sai noin 490 oppilasta.
Suomen saamelaisista noin kolmetuhatta
puhuu saamea äidinkielenään. Suomen
saamelaisalue kattaa Enontekiön, Inarin
ja Utsjoen kunnat sekä Lapin paliskunnan
alueen Sodankylän kunnassa. Nykyään
huomattava osa saamelaisista asuu saamelaisalueen ulkopuolella eri puolella
Suomea. Suomessa saamelaisia asuu
noin 8 700. Saamelaisten kansallispäivä
on 6. helmikuuta. Elsa Laula Renberg,
joka syntyi 29.11.1877 Ruotsissa ja kuoli
22.7.1931 Norjassa, valmistui kätilöksi
Tukholmassa. Hän oli saamelainen aktivisti ja poliitikko.
Suomen romaneilla on täydet kansalaisoikeudet ja he ovat sekä suomalaisia
että romaneja. He osallistuvat täysivertaisina rakentamaan suomalaista yhteiskuntaa.
Alkuperältään romanien arvellaan olevan
lähtöisin Luoteis-Intiasta. Ruotsi-Suomeen
ensimmäiset romanit tulivat 1500-luvulla.
Tällä hetkellä romaneja arvellaan olevan
Suomessa kymmenisentuhatta, suurin osa
pääkaupunkiseudulla. Etujärjestö Suomen
Romaniyhdistys, joka toimi vuoteen 1989
nimellä Suomen mustalaisyhdistys, on perustettu vuonna 1967. Romaneilla on lisäksi monia muita yhdistyksiä, jotka toimivat
nuorison, romani-monikulttuurisuuden,
koulutuksen ja kristillisen, lastensuojelun
ja sosiaalityön edistämiseksi.
Suomen Vapaa Romanilähetys
tekee vapaaehtoistyötä romanien hyväksi.
Romanien kansainvälistä romanipäivää
vietetään 8. huhtikuuta. Anneli Sari on
suomalainen kansainvälisesti tunnettu
romanitaustainen laulajatar, joka esittää
mustalaismusiikkia, iskelmiä ja ranskalaisia chansoneja.
Vuonna 2009 Suomessa oli
233 183 ulkomailla syntynyttä henkilöä
(neljä prosenttia Suomen väestöstä) ja
155 705 ulkomaan kansalaista mukaan
lukien kaksoiskansalaisuudet. Suurin ulkomaalaisryhmä Suomessa ovat venäläiset,
sitten virolaiset, ruotsalaiset, somalit ja
jugoslavialaiset.
Valitettavasti myös Suomessa
esiintyy rasismia. Aikaisemmin syrjintä
kohdistui voimakkaimmin vähemmistöihimme, mutta 1900-luvulla maahanmuuttajien määrän lisääntyessä on rasismi
suuntautunut voimakkaimmin juuri heihin.
Maahanmuuttajien keskuudessa perheenäidit joutuvat usein syrjittyyn asemaan.
Monissa tapauksissa he kielitaidottomina
ovat sidottuja kotiin hoitamaan lapsia ja
perhettä. Tässä suhteessa meidän naisten
tulisi kohdistaa huomiota myös tähän
asiaan, jotta kaikilla maahanmuuttajanaisilla olisi mahdollisuus koulutukseen
ja tasavertaiseen asemaan kantaväestön
kanssa. Väestön vanhetessa ja syntyvyy-
den pysyessä alhaisena myös Suomi tulee
tarvitsemaan maahanmuuttajia tyydyttääkseen kasvavan työvoimapulan ja saadakseen koulutettua väkeä monille keskeisille
aloille tutkimuksessa ja tuotekehittelyssä.
Edellä olen kertonut naisista, jotka ovat
olleet uranuurtajia ja osaajia omilla erikoisaloillaan tai menestyneet niin yhteiskunnallissa kuin poliittisissakin tehtävissä
sekä kotimaassa että kansainvälisillä
areenoilla.
Unohtaa ei kuitenkaan sovi niitä
satojatuhansia naisia, jotka jokapäiväisessä
elämässä niin kotona kuin ansiotyössä tai
yrittäjinä antavat arvokkaan työpanoksensa kansakunnan hyväksi. Heidän nimensä
eivät esiinny parrasvaloissa eikä lehtien
otsikoissa, mutta he ovat arjen osaajia ja
tärkeä voimavara yhteiskunnassa. Veikko
Lavia mukaillen ”jokainen nainen on laulun arvoinen”.
Kun tarkastelee naisen asemaa
globaalisti, voi todeta, että tilanne kolmansissa maissa on todella huono. Siksi
suomalaiset naiset ovat liittyneet kansainvälisiin yhdistyksiin ja pyrkivät tätä kautta
vaikuttamaan naisten ja tyttöjen aseman
parantamiseen heidän kotimaissaan. Tilanne Suomessa on kohtuullisen hyvä. Vaikka
vuonna 1963 samapalkkaisuussopimus
ratifioitiin kansainvälisen työjärjestön suosituksen mukaisesti, edelleenkään naisen
työtä ei monilla aloilla mitata samalla
mittarilla miehen kanssa. Tässä suhteessa
työ jatkuu, jotta naisen tasa-arvo toteutuisi.
Tämän päivän ongelmaksi
muodostumassa työssä jaksaminen
Maailman muuttuessa yhä globaalimmaksi
vaaditaan jatkuvaa kouluttautumista ja
uuden oppimista. Työelämä tulee mullistumaan ratkaisevasti, kun tietotekniikka
valtaa yhä suuremman jalansijan yhteiskunnassa. Päätetyöskentely kotoa käsin
yleistyy, ja kännykän avulla työntekijät
ovat tavoitettavissa kellon ympäri. Tällöin
myös työajan käsite muuttuu.
23
Niin sanottujen sopimuspalkkaisten naisten työpäivät ovat pidentyneet, ja
työelämän ja kodin yhteensovittaminen
vaatii joustavuutta ja sopeutumista. Myös
lasten harrastukset ja yhteiskunnan sosiaaliset paineet ovat kasvaneet, ja usein
nainen yksin kantaa näistä vastuun. Tässä
pyörityksessä naiselle jää yhä harvemmin mahdollisuutta niin sanottuun omaan
aikaan, ja henkiset voimavarat alkavat
hiipua, uhkaa loppuun palaminen. Myös
vastuu omista ikääntyvistä vanhemmista
lisää naisten henkistä taakkaa.
Lainsäädäntö tukee jo melko kattavasti naisen tasa-arvoa kodin ulkopuolella. Mutta yhä edelleen törmää asenteisiin,
jotka ovat syvälle juurtuneet mieliimme.
Naisen pitää olla hyvä ja uhrautuva äiti tai
puoliso ja suoriutua yksin kodin arjesta.
Alistumalla tällaiseen käyttäytymiseen me
naiset huomaamattamme siirrämme mallin
myös omille lapsillemme. Tässä suhteessa
meidän naisten tulisi katsoa peiliin ja pyr-
24
kiä muokkaamaan tasa-arvoinen asennemalli myös kotitöiden tasa-arvoistamisessa. Näihin asioihin liittyen meillä naisilla
riittää vielä työsarkaa.
Kautta vuosisatojen nainen on
kiitettävästi selviytynyt tehtävistään ja
yhteiskunnan vaatimuksista omilla avuillaan ja kanssasisarten tuella. Voimme
luottavaisin mielin katsoa tulevaisuuteen.
Päättäväisyydellä, ahkeruudella ja yhteistyöllä naisen tie tulevaisuudessakin
johtaa myönteiseen lopputulokseen ja hän
voi tasavertaisena kumppanina työskennellä miehen rinnalla saaden arvostusta
omilla ansioillaan.
Nainen on astunut varjosta valoon.
Marjatta Björknäs
ekonomi, yritysmentori
SI Vaasa-Vasa
Kuvat Hans Björknäsin kuva-arkisto
Suuret nälkävuodet 1866 – 1868
Seitsemän vuosikymmentä sitten Suomi
kävi sotaa. Jos siitä ajasta mennään vielä
seitsemän vuosikymmentä taaksepäin,
tullaan aikaan, jolloin Suomi kärsi laajamittaisesta nälänhädästä. Kyseessä on varmaan pahin Suomea kohdannut katastrofi.
Lähes kymmenen prosenttia maan väestöstä menehtyi nälkään ja nälästä johtuviin
tauteihin. Moni meidän isoisoisovanhemmistamme oli tätä kokemassa.
Sato oli huono 1860-luvulla useita
vuosia peräkkäin. Katastrofaalisin oli
vuosi 1867, joka oli kylmä, jäät lähtivät
vasta juhannuksen aikaan. Rukiin, kauran
ja ohran sato oli mitätön, eikä perunasatokaan ollut järin suuri. Jo syksyllä ihmisiä
kuoli tuhansittain – joissakin kunnissa
kaksikymmentä prosenttia väestöstä. Kevättalvella 1868 ruoka sitten todella loppui. Pahin kuukausi oli toukokuu, jolloin
kuoli kaksikymmentäviisituhatta ihmistä.
Pahiten nälänhätä koski Kuopion, Oulun
ja Vaasan lääniä sekä Satakuntaa.
Toukokuussa 1868 kuoli Suomessa nälänhätään yhtä paljon ihmisiä kuin
mitä kuoli talvisodassa. Olisi voinut kuvitella, että nälkäkatastrofi olisi ollut päivittäin joka lehden etusivulla. Mutta ei. Toki
Suomen lehdistö oli siihen aikaan ihan toisenlainen kuin nyt. Lehtiä oli monia, mutta
monasti ne ilmestyivät vain kerran viikossa nelisivuisina. Painokset olivat pieniä,
joitakin satoja korkeintaan ja tilaajina oli
ilmeisesti etupäässä hyvin toimteentulevat
kaupunkilaiset, joita nälänhätä ei juurikaan
koskenut.
Toki lehdistä löytyy tietoja nälänhädästä. Näistä lyhyistä kirjoituksista
voimme mielessämme kuvitella, minkä-
Kerjääjäperhe maantiellä. Robert Wilhelm
Ekmanin maalaama taulu (1860).
lainen oli perheen isän, äidin ja lasten
kärsimys tänä aikana.
Ilmarinen 31. tammikuuta 1868
Samasta suhteesta kuin talvi kuluu, enentyy kerjäläisten luku päivä päivältä ynnä
paikkakunnan köyhyyden ja kurjuuden
valitus myös. Harva päivä on ettei säälivällä sydämellä saa katsella vilusta, nälästä
ja kurjuudesta kärsivää äitiä, jonka vaipuvat käsivarret kantavat resuihin käärittyä
lasta, kenen edellä vähän isompi kokee
pienempää vetää kelkalla, jonka edellä
taas 5- tai 6-vuotias ihmistaimi heikolla
voimallaan taistellen vilun ja nälän kanssa
kokee elämänsä ensimmäisiä askeleita
niillä kurjuuden retkillä, joilla ainoastaan
äidin rakkaus johdattaa ja vieraan armeli25
aisuus antaa holhouksen, joilla isän maja
ei suo lempeätä suojaansa suurimmastakaan väsymyksestä, ei kovimmastakaan
pakkasesta, ei tuiskusta eikä nälästä. Mikä
urhouttaa, mikä lämmittää niitä onnettomia
matkalaisia sellaisestakin ilmasta, vieläpä
päiväkaudet. Se on ainoastaan äidillinen
rakkaus, joka urhouttaa ja lämmittää niin
kauan kuin veri sydämessä virtaa.
Vasabladet 8. helmikuuta 1868
Uudentapainen hätäleipä. Toimitukselle.
On olemassa kuntia joissa tämäntapainen
leipä puuttuu. En halua väittää että tämä
leipä olisi hyvin siedetty. Mutta koska
savesta tehty leipä ei ole mainittu lehtien
palstoilla lähetän tiedoksi. Sitä tehdään
näin: 1/3 osa savea, 2/3 osaa oljista tehty
jauho ja lisätään säästeliäästi tavallista
jauhoa. Tämä on erämaan hätäleipä. Moni
on myös keittänyt velliä savesta. Alajärvi
3. helmikuuta 1867. Kunnioittaen U.R.
ruoan muruakaan, ei edes pettuleipää, ei
jauhoja, ei maitotilkkaakaan, ei yhtäkään
perunaa. Lohdutus ”Isä tulee pian” ei enää
auttanut. Äidillä ei ollut mitään, ei yhtikäs
mitään, millä ihmisen nälkää olisi voinut
lievittää. Jotta hän voisi mitenkään pelastaa lapsiaan nälkäkuolemasta niin hän lähti
kilometrin päässä olevaan isompaan muttei
lainkaan varallisempaan taloon, johon
isällä oli jo isohko velka. Pienet lapset
jäivät kahdestaan kotiin, eihän köyhällä
ollut varaa lapsenhoitajaan. Pienen hetken kuluttua lapset pelästyivät myrskyn
ääniin ja ehkä lähellä olevan metsän susien
ulvontaan.
He päättivät lähteä äidin perään.
Puolialaston tyttö otti pojan selkäänsä ja
niin sitä mentiin. Mutta tie oli jo lumikinoksen peittämä ja kävely oli hidas. Poika,
vain paidassa, alkoi palella ja itkeä katkerasti. Tyttö uupui ja hänen oli pakko panna
poika lumikinokseen. Hänen yritykset
lämmittää poikaa eivät onnistuneet,
Paavo Keskisen suunnittelema
ja vuonna 1987 paljastettu
Nälkävuosien muistomerkki
Jämsän kirkolla tuo mieleen
puolikkaan reikäleivän, joka
on jaettu kolmeen osaan.
Nälkävuosien aikana menehtyi
tuhatkahdeksankymmentäkolme jämsäläistä nälkään tai siitä
johtuviin sairauksiin.
Kuva Hans Björknäs
Wiipurin lehti 12. helmikuuta 1868
Erämaatorpassa Maivolan kylässä asuu
köyhä perhe jonka nimi on Häyrynen. Isä
oli muualla etsimässä työtä, äiti kahden
lapsensa kanssa, joista vanhempi oli
5-vuotias tyttö, oli kotona. Isän paluuta
odotellessa oli perheen varastot huvenneet,
niin että tammikuun 28 päivänä ei ollut
26
hänkin 30 asteen kylmässä alkoi kangistua
ja itkeä. Onneksi lasten itku kuului lähellä
olevaan taloon, mistä tuli apua. Pojan jalat
olivat kuitenkin jo paleltuneet, mutta tytön, jolla oli jonkinlaisia jalkineita, muttei
mitään pään suojaksi, vain hänen korvat
ja kasvot paleltuivat. Varttitunti vielä, ja
tyttö ja poika olisivat menneet sinne, missä
hätää ja nälkää ei ole olemassa.
Ajatelkaa jos joku susi olisi ollut
nälkäinen ja olisi aamuhämärässä löytänyt
lapset... Kyllä nähdään ja kuullaan että
laiskuus ja kyvyttömyys ja oma kaikenlainen saamattomuus aiheuttavat köyhyyttä
ja kurjuutta; mutta ovat nämä usein niin
todelliset että kauhistuttaa. Ja silti, samalla
kun ihmisrakkaus miettii keinoja millä teurastuskarjan kärsimyksiä vähennetään, on
olemassa pitäjiä, jotka tekevät niin vähän
köyhien hyväksi että ihmisyksilöt saavat
sekä palella ja nälkiintyä kuoliaaksi.
Helsingfors Dagblad 19. mars 1868
Finlands barn
I lycklige, som hafven bröd
Och bon i egna hem,
Och finnen nåd uti all nöd.
Och uti alla sorger stöd,
Som lindra, läka dem.
0 hören här från nödens nejd,
Från menskor utan tröst,
Från hem, der hungern utan hejd
Mot bröder står i dödlig fejd,
En stilla qvidans röst.
Sen der ett barn i fridfull blund.
Hvem stör den lillas dröm?
Månn’ solens sken i morgonstund,
Månn’ modrens varma kyss på mund
i morgonhelsning öm?
0 nej, den bleka gäst det är.
Som tänder hungerns brand.
Som lian på sin axel bär
Och lifvets sköra trådar lär
Med qvalens skarpa tand.
Han närmar sig det barn, som var
i drömmen nyss så säll.
”O moder, moder, säg mig, har
En enda smula bröd du qvar
Från våra frusna fält?”
När nästa morgon kommen är
Och bröd igen mitt barn begär,
Då\ har jag intet kvar1.”
”Nåväl, min moder, hälften tag
Af hvad du gifvit mig;
Jag ätit bröd hvarenda dag.
Och i min sorg och nöd har jag,
Min mor, förgätit dig.”
”O nej, mitt barn, ditt bröd ej mer
Din arma moder gif.
När jag din hunger stillad ser.
Min glädjes gråt jag sväljer ner.
Och lefver af ditt lif.”
Och barnet åt; med stelnad blick
Såg modersögat bort.
Nu himlens sista hjelp förgick,
Och ingen hugnad hjertat fick.
Ty nu var ögat torrt.
Och morgon kom, och natten vek,
Och solen sken så klar;
Men modren låg så kall, så blek
Och hade mer för barnets smek
Ej blick, ej ljud till svar.
Då dallrade mot himmelen
Ett smärtans klagoljud;
”Allsmäklige, du barnens vän,
tag allt, men väck till lif igen
Min moder, milde Gud!”
”O hör mig uti himlen der
Och se min sorg och nöd.
Väck upp min moder! – nej – o är
Du Gud, som förr haft barnen kär,
Nu i din himmel död?”
O du. som lefver godt och gladt
Och hafver hem och bröd,
Hör ropet der i nödens natt
Från Finlands barn, och visa att
Ej himlens Gud är död.
M-m-mµ
”Gråt ej mitt arma barn. Se här
Ännu en bit jag har;
27
Tapio 18. huhtikuuta 1868
Nerkon kanavan työpaikalta on johtajan
puolesta ilmoitettu, että jonakuna päivänä
sikäläinen työmies Lars Heikkinen oli
kuollut nälkään. Mies oli monta viikkoa
ollut kanavatyössä ja vahvasti toimittanut työnsä, mutta viimeiseltä oli hän niin
tarkkaan antanut ansaitun päiväpalkkaansa
nälkäisille vaimolle ja lapsillensa että itse
oli nähnyt nälkää. Ja kuitenkin koetti hän
käydä työssänsä, kunnes kuoli ravinnon
riittämättömyydestä. Semmoiset esimerkit
eivät ole maassamme aivan yksittäiset.
Helsingfors dagblad 24. huhtikuuta 1868
Vid Ekenäs arbetshus har man iakttagit
följande enkla och billiga förfarande vid
tillredning af ett smakligt och närande
nödbröd.
Islands- eller renmossa lagges väl
rensad i ett kar. Derpå gjutes friskt vatten som förnyas 3 å 4 gånger. Efter 5 á 6
dagar lägges mossan med något vatten i en
gryta och kokas så länge tills en geleartad
gröt bildat sig. Denna omknådas i den af
rent rågmjöl bestående och mycket starkt
syrade degroten. Vid bakningen begagnas
ytterligare litet rågmjöl. Det är ej nödigt att
hvarken luta eller förvälla mossan.
Detta bröd, som på det ifrigaste
kan rekommenderas, har redan en läng-
28
re tid blifvit begagnat i arbetshuset och
vunnit äfven de anspråksfullaste tiggares
bifall. Till en matta mjöl ha två mattor
mossa begagnats men torde man mycket
väl kunna lägga ännu mera mossa utan att
brödet derigenom blir onjutbart.
Vuosien 1866 – 1868 nälänhätä oli viimeinen nälkäkatastrofi Euroopassa rauhan
aikana. Sillä oli kauaskantoiset seuraukset.
Pienet lapset, jotka syntyivät 1860-luvulla
saivat todella huonon lähtökohdan elämäänsä ja heidän vastustuskykynsä
tauteja, muun muassa tuberkuloosia
vastaan oli heikko. Huono vastustuskyky saattoi myötävaikuttaa siihen, että
ensimmäisen maailmansodan jälkeinen
espanjantauti pääsi Suomessa raivoamaan
pahasti – nälänhätää lapsuudessa kokeneet
olivat silloin alle kuusikymmenvuotiaita.
Tänäkin päivänä on maita, joissa
on todellinen nälänhätä. Suomessakin
on leipäjonoja. Meidän sukupolvemme
ei varmaankaan tarvitse kokea
sellaisia nälkävuosia maassamme kuin
1860-luvulla. Siitä on todella syytä olla
kiitollinen harva se päivä ja samalla
muistaa auttaa ruokaa ja suojaa tarvitsevia.
Marjatta Björknäs
ekonomi, yritysmentori
SI Vaasa-Vasa
Aini – torpparin tytär
On vuosi 1884. Itähovin kylä nauttii
loppukesän viimeisistä auringonsäteistä.
Hovin kartano, osittain kaksikerroksinen,
keltaiseksi maalattu rakennus, sijaitsee
Hovijärven rannalla, vihreän puiston ympäröimänä. Pihapiirissä komea kivinavetta,
usean hevosen talli ja pienemmät piharakennukset sijoittuvat kartanon ja maantien
väliin. Maantieltä kartanoon johtavaa kujaa reunustaa koivujen rivistö. Rakennusten takana levittäytyvät laajat viljelysmaat,
ulottuen aina etäiseen metsänreunaan.
Keskellä kylää on punaiseksi maalattu
kirkko ja komea, paanukattoinen kellotapuli, jonka tornista vaskinen kirkonkello
kutsuu kyläläiset sunnuntaisin sanaa kuulemaan. Kirkon vieressä on hautausmaa
ja vähän etäämpänä pappila. Kylän muut
rakennukset, talonpoikien hirsiset pytingit
piharakennuksineen ja heinälatoineen ja
torpparien vaatimattomat tuvat, on siroteltu maisemaan peltotilkkujen keskelle.
Ainin koti, Alatalo, on kartanon
vieressä, likellä järveä. Asumus on pieni
torppa, jossa on tupa ja kamari, pihapiirissä eläinsuoja ja savusauna. Ainin isä Anton
ja äiti Alina ovat torppareita ja tekevät
taksvärkkityöt Hovin kartanolle. Aini on
lapsista vanhin. Hän on keväällä täyttänyt
viisitoista vuotta. Aini on päässyt edellisenä keväänä ripille. Hänestä on varttunut
sievä neito, äitinsä tavoin vaaleatukkainen,
varsi hoikka kuin pajunvitsa. Nuorempi
sisko Hely on kolmentoista. Hän on sisartaan tummempi ja vankkarakenteisempi.
Veli Martti on yhdentoista ja perinyt isältään tummat, kiharat hiukset. Kaksospojat
Kaapo ja Kustaa ovat vilkkaita pellavapäitä, he täyttävät syksyllä kuusi vuotta.
Torpparin arkinen elämä on työn-
tekoa joko isännälle tai omien pienten
tilusten hoitamista. Työpäivät alkavat aikaisin aamulla ja jatkuvat myöhään iltaan.
Tänään kartanossa aloitetaan viljankorjuu.
Isä, äiti, Aini ja Hely ovat koko päivän
olleet pelloilla muiden torppareiden kanssa. Hovilla on Alatalon lisäksi Koskuen ja
Ylätalon torpat, joiden asukkaat hoitavat
oman osuutensa taksvärkistä. Tänä vuonna
on ollut hyvä kesä. Kevät tuli aikaisin ja
sadetta on saatu sopivasti viljan kasvua
ajatellen. Poutasää suosii viljankorjuuta ja
muutaman päivän päästä voidaan aloittaa
puintityöt.
Kartanon herrasväkeä näkee harvoin. Paroni von Burgmann on viisissäkymmenissä, pönäkkä, lyhyt mies. Paronin
rouva on pieni ja reumatismin runtelema
nainen. Heillä on kaksi poikaa. Peter, joka
on avioitunut ja muuttanut Saksaan, vaimonsa kotimaahan. Nuorin poika Mats
on keväällä täyttänyt kahdeksantoista ja
opiskelee Turussa. Mats on viettänyt kesälomaa kartanossa ja on saanut loppukesäksi seurakseen opiskelutoverinsa Robertin.
Nuorukaiset ovat huvitelleet ratsastaen,
metsästäen ja kalastaen.
Elokuu on lopuillaan. Vilja on
saatu korjattua ja puitua. Lämmin kesä on
kypsyttänyt puolukat parhaimmilleen.
Taksvärkin mukaan pitää kartanoon toimittaa myös marjoja. Tytöt, Aini ja Hely,
ovat ottaneet käsikärryt ja lastanneet niihin
pärekoreja ja aikovat soutaa puolukkaan
Hovijärven saareen. He nostavat korit ruuheen ja suuntaavat matkaan. Perillä heitä
odottaa iloinen näky. Mättäät hohtavat
punaisenaan marjoja ja ripeästi tytöt saavat
korit täyteen. Urakan päätteeksi he istahtavat hetkeksi mättäälle lepäämään ja popsi29
vat samalla varvuista makeita puolukoita.
Päivä alkaa jo kallistua iltaan, tytöt kantavat korit ruuheen ja lähtevät soutamaan
kohti kotirantaa. Yllättäen saaren takaa
ilmestyy vene. Tytöt tunnistavat sen kartanon veneeksi, jossa istuu kaksi miestä,
paronin poika Mats ja hänen kesävieraansa
Robert. Miehet huomaavat tyttöjen pienen
ruuhen ja suuntaavat veneensä tyttöjen perään. Aini istuu soutamassa, Hely puolestaan takatuhdolla. Ruuhta on raskas soutaa.
Heitä on pienessä, kömpelössä purtilossa
kaksi ihmistä ja neljä suurta, täpötäynnä
olevaa marjakoria. Rantaan saavuttaessa
miehet ovat jo hypänneet veneestään ja
ovat heitä vastassa. Mats puhuttelee tyttöjä
ja tarkastelee Ainia vino hymy huulillaan.
Hän olettaa tyttöjen oleva torpparin tyttäriä. Sieviä neitoja, varsinkin tuo vanhempi,
Mats iskee silmää Robertille. Aini ja Hely
niiaavat miehille ja ryhtyvät nostamaan
painavia koreja rantaan.
Yllättäen Mats tarttuu Ainia käsivarresta ja vetää hänet itseään vasten. Aini
yrittää riuhtaista itsensä vapaaksi, mutta
mies on häntä voimakkaampi. Matsin hengitys haisee viinalle. Kaverukset ovat hilpeässä nousuhumalassa. Miehen ote tiukkenee ja sitoo Ainin molemmat käsivarret
puristukseensa. Matsin vapaa käsi hamuaa
Ainin rintoja. Aini yrittää rimpuilla vastaan ja huutaa hädissään, mutta nyt molemmat miehet ovat hänen kimpussaan ja
Robertin käsi sulkee Ainin suun. Hely on
juossut ylös rantapengermälle. Kauhuissaan hän näkee miten miehet käyvät Ainin
kimppuun ja kaatavat hänet ruohikkoon.
Helyn valtaa suunnaton hätä. Miehet ovat
kartanon herrasväkeä, mitä hänen pitää
tehdä? Aini ei selviydy yksin, nyt on
saatava aikuisia apuun. Hely säntää juoksuun.
Kotona tuvassa kaksoset leikkivät
puupalikoillaan. Hely tajuaa, että äiti ja
Martti ovat lehmihaassa lypsyllä, isä ei ole
vielä palannut kylältä pärekattotalkoista.
Hely säntää lehmihakaan. Äiti ja Martti
ovat juuri saaneet molemmat lehmät lypsettyä. Hädässään Hely saa tuskin ymmär30
rettävää puhetta suustaan, hän sopertaa
vain Ainin nimeä. Äiti ja Martti käsittävät,
että jotain pahaa on tapahtunut ja kiirehtivät Helyn perässä rannalle.
Rannalla on aivan hiljaista. Kartanon vene on juuri kaartamassa niemennokan taakse ja häviää näkyvistä. Aini
makaa nurmikolla. Hänen leninkinsä on
rikki ja veren tahraama. Punaiset verinorot
valuvat pitkin hoikkia sääriä. Silmät ovat
kiinni. Ensin äiti luulee, että Aini on kuollut. Hellästi hän koskettaa tytön poskea ja
kuiskaa hänen nimeään. Aini liikahtaa ja
valittaa tuskissaan. Varovasti äiti ja Hely
nostavat Ainin käsikieseihin ja aloittavat
vaivalloisen matkan kohti kotia. Piennarpolku on kuoppainen ja ruohomättäiden
peittämä. Matka etenee tuskastuttavan
hitaasti ja tuon tuosta Aini havahtuu ja valittaa tuskissaan. Martti on juossut edeltä
kotiin, mutta isä ei ole vieläkään palannut
kattotalkoista. Kotona Aini nostetaan sänkyyn, Hely hakee muuripadasta lämmintä
vettä ja auttaa äitiä pesemään Ainin. Aini
valittaa hiljaa ja tajunta harhailee tavoittamattomissa.
Isä tulee kotiin vasta kun on hämärää. Kun hän saa kuulla mitä rannalla
on tapahtunut, hän puristaa kätensä voimattomaan nyrkkiin. Heillä ei ole mitään
keinoa saada syyllisiä vastuuseen teostaan.
Kylällä kuiskitaan yleisesti, että paronilla
itsellään on tunnollaan kahden pikkupiian
onneton kohtalo. Paronille olisi hyödytön
puhua asiasta, hänen mielestään rahvaalla
ei ole moraalia ja onhan kysymys vain
torpparin likasta. Vallesmanni ei ottaisi
tapahtunutta kuuleviin korviinsa, puolueettomia todistajia ei ole. Köyhän on pakko
alistua mahtavamman edessä.
Seuraavana aamuna pahin verenvuoto on lakannut, mutta Ainilla on kovat
kivut alavatsassaan, eikä hän kykene nousemaan vuoteesta. Äiti on lähettänyt Helyn
Mäkituvan muorin puheille. Muori on
perillä yrttien ja lääkekasvien parantavasta
voimasta ja hän tulee katsomaan Ainia.
Muori valmistaa Ainille lääkityksen ja vähitellen Ainin olo paranee.
Elokuu on vaihtunut syyskuuksi ja
torpparit ovat olleet perunannostotaksvärkissä. Alatalon omakin perunasato on saatu
kuoppaan. Aini on yhä heikko. Viiltävä
kipu kouraisee alavatsaa jos hän yrittää
nostaa vähänkin painavampaa taakkaa.
Lokakuussa sataa ensilumi. Martti
käy kiertokoulua, joka toimii pappilan
isossa tuvassa. Joulu vietetään vaatimattomasti ja vuosi vaihtuu. Hely on täyttänyt
neljätoista vuotta ja käynyt kinkereillä
lukusilla. Pääsiäisen jälkeen Hely pääsee
ripille.
Kevät on kylmä ja tuulinen. Kesäkuun alkupuolella päästään aloittamaan
perunanistutukset ja kylvötyöt. Koko kevään äiti on ollut huonovointinen ja toteaa
odottavansa uutta perheenjäsentä. Lapsen
pitäisi syntyä marraskuussa. Aini on talven
aikana toipunut lähes entiselleen. Kivut
ovat helpottaneet ja hän pystyy taas osallistumaan torpan töihin.
Kesän lopulla äidin nuorin sisar,
Reetta, tulee yllättäen käymään. Hän asuu
Turussa ja on itsellinen, arvostettu ompelijatar. Reetta on ehdottanut isälle ja äidille,
että Aini tulisi Turkuun palvelustytöksi.
Aini on jo täyttänyt kuusitoista, hänen on
aika itsenäistyä ja päästä oman elämän
alkuun. Nuoremmat sisarukset ovat jo niin
isoja, että pystyvät auttamaan taksvärkissä
ja torpan töissä. Äiti ja Reetta sopivat, että
Aini matkustaa Turkuun heti kun syystyöt
on saatu tehtyä.
Syksyllä Aini lähtee Turkuun.
Matka taittuu turvallisesti postikieseissä.
Reetta on sopinut, että Aini aloittaa leipurimestari Hannes Lundmarkin piikana.
Lundmarkin pakaripuoti on likellä satamaa. Punamullattu puurakennus, jonka toisessa päässä on leivintupa ja varastohuoneet, toisessa päässä asuintilat. Asuinpuoli
on rakennettu kahteen kerrokseen. Lundmark itse asuu alakerrassa ja palvelusväelle on varattu kaksi vinttikamaria. Aini saa
toisen kamareista, toisessa asuu Lundmarkin kisälli Janne. Hannes Lundmark on
nelissä kymmenissä. Kookas mies, vaaleat
hiukset ovat jo vähän vetäytyneet ohi-
moilta, mutta olemus on leppoisa ja katse
avoin ja ystävällinen. Lundmarkin vaimo
on kuollut lapsivuoteeseen liki kymmenen
vuotta sitten ja leipurimestari on ollut siitä
asti leskenä.
Uudessa työssään Ainin tehtäviin
kuuluu huolehtia asumusten ja pakarituvan siisteydestä, valmistaa ateriat, pestä ja
silittää mestarin vaatteet. Työpäivä alkaa
aamuvarhaisella, jolloin Aini sytyttää tulet
uuneihin, valmistaa ja tarjoilee aamiaisen
sekä mestarille että kisälli Jannelle. Työ on
kevyttä ja Aini viihtyy askareissaan. Silloin tällöin hän saa auttaa mestaria myös
pienessä pakaripuodissa, josta kaupunkilaiset, satamajätkät ja työläiset käyvät
ostamassa vastaleivottua leipää.
Aluksi elämä isossa kaupungissa
tuntuu oudolta, mutta vähitellen Aini tottuu rutiineihin ja pistäytyy joskus vapaapäivänään Reetan luona. Reetta on saanut
kuulla, että Aini on joulun alla saanut soman pikkusiskon.
Vuodet vaihtuvat, elämä on vakiintunut uomaansa. Aini on ollut Lundmarkin piikana liki viisi vuotta. Nuoresta
neidosta on varttunut kaunis, aikuinen
nainen. Keväällä Aini täytti kaksikymmentäyksi vuotta. Miesten suhteen Aini on
säikky. Miehet tuntuvat hänestä pelottavilta, eikä hän lähde iltaisin yksin ulos.
Mutta Lundmarkista Aini pitää. Mestari
on ystävällinen ja hyväntuulinen, eikä koskaan käyttäydy tungettelevasti. Yhä useammin Lundmark kutsuu Ainin kanssaan
alakertaan. He istuvat takan ääressä
ja suunnittelevat seuraavan päivän tehtäviä. Lundmark on alkanut luottaa Ainiin
ja uskoo pakaripuodin myyntitehtävät
Ainin vastuulle.
Janne on avioitunut vuosi takaperin ja suunnittelee oman leipomon
perustamista. Lundmark tarvitsee näppärän kisällin Jannen tilalle. Aini ehdottaa
Martti-veljeään. Poika on jo täyttänyt
kuusitoista vuotta ja hänestä on varttunut
komea nuorimies, päätään pitempi isäänsä. Syksyn aikana asiat sovitaan ja Martti
muuttaa Turkuun leipurimestarin oppipo31
jaksi. Martti osoittautuu nopeaoppiseksi ja
ahkeraksi nuorukaiseksi ja yhä harvemmin
Lundmarkin tarvitsee nousta ani varhain
pakaritupaan. Kun mestari menee leivintupaan on Martti jo alustanut taikinan ja
laittanut tulen suureen leivinuuniin. Martti
asuu nyt yläkerrassa, Jannen entisessä huoneessa, Aini edelleen omassa kamarissaan.
Ihmisten elämä on turvallista. Monet nuoret ovat muuttaneet asutuskeskuksiin tai kaupunkeihin. Osa heistä työskentelee tehtaissa tai pienemmissä verstaissa
ja työpajoissa. Toiset ovat hakeutuneet
jonkun mestarin oppiin tai palvelevat herrasväen talouksissa. Uusia tehtaita, taloja
ja verstaita rakennetaan, asutuskeskukset
laajenevat. Suomella on autonominen hallinto, oma raha ja toimeliaisuutta hoitaa
asioita yhteiseksi parhaaksi.
Aika on kulunut työn ja toimeliaisuuden täyttämänä. Vuoden 1891 syksy
on käsillä. Mestari Lundmark on laajentanut taloaan ja rakentanut pakarituvan yhteyteen pienen kahvihuoneen, joka toimii
myös myymälänä. Kahvilassa on kuusi
pöytää, joiden kunkin ympärillä on neljä
tuolia. Aini on ommellut Reetan avustuksella pöydille iloisenväriset, puna-valkoruudulliset pöytäliinat ja ikkunoihin samaa
kangasta olevat salusiinit. Kahvio on siisti
ja kodikkaan tuntuinen ja vähitellen asiakkaiden määrä on lisääntynyt. Kahviossa
tarjoillaan kahvia ja teetä, vastaleivottua
leipää ja leivonnaisia. Työmiesten erityisessä suosiossa ovat herkulliset voileivät,
joita Aini valmistaa aamuisin. Mestari
Lundmarkin yritys kukoistaa ja hänestä on
vähitellen tullut varakas leipuri. Aini saa
ylöspidon lisäksi pientä palkkaa ja hänellekin on kertynyt säästöjä. Martti hoitaa
leipomopuolen ja hänellä on apupoikana
läheisen naapurin poika, Ville.
Aika on rientänyt myös Itähovissa,
Antonin perhe voi hyvin. Talvisin Anton
on ansainnut rahaa tekemällä metsätöitä
talollisille, joilla ei ole torppareita, eikä
vakituista renkiä apunaan. Anton on rivakka työmies, hänellä on töitä riittänyt. Kesät
ovat kuluneet peltotöissä ja taksvärkissä.
32
Vuoden 1893 talvi tekee tuloaan, lunta tuiskuttaa ja maa saa valkean
peitteen. Joulun jälkeen on jo kertynyt
melkoiset kinokset ja vuosi vaihtuu kovien pakkasten kourissa. Kaksospojat ovat
kasvaneet ja täyttävät kesällä kuusitoista
vuotta. Nuorimmainen Aliisa on topakka
tyttö ja täyttää hänkin marraskuussa yhdeksän vuotta. Helystä on varttunut sievä,
kapeauumainen, korkeapovinen neito. Hän
laulaa kirkkokuorossa ja on muutoinkin
osallistunut nuorten rientoihin. Keväällä
hän ja Mäntylän Arvo ovat ostaneet kihlat.
Häät on tarkoitus viettää juhannuksena.
Arvo on talollisen poika, kolmesta pojasta
vanhin. Hely siirtyy häiden jälkeen Mäntylään nuorikoksi.
Hovin kartanossakaan ei säästytä muutoksilta. Loppukesällä paroni on
saanut sydänkohtauksen ollessaan tavanomaisella kierroksella tiluksillaan. Renki
Jooseppi löysi hänet hiekkakäytävälle
lyyhistyneenä. Vanhin poika Peter on matkustanut perheensä kanssa hautajaisjärjestelyjä varten kartanoon. Mats saapuu vasta
hautajaisia edeltävänä päivänä. Huhutaan,
että Mats on juopotteluun taipuvainen ja
on Tukholmassa joutunut pelivelkojen takia vaikeuksiin.
Hautajaispäivä valkenee lämpimänä, taivaanrannassa näkyy tummia pilviä
ja etäältä kuuluu ukkosen jylinää. Koko
Itähovin kylä on kokoontunut kirkkoon.
Ihmiset istuvat vakavina penkeissään, mutta yhtään nenäliinaa ei nouse pyyhkimään
silmäkulmaa. Vain renki Jooseppi itkee,
mutta hänkin ehkä enemmän joutumistaan
vaivaistaloon, kuin surua paronin poismenon johdosta. Kartanoon etsitään nyt uutta
omistajaa.
Talvi on jo taittumassa. Helmikuulla on kuulaita päiviä ja aurinkokin pilkistelee silloin tällöin pilvien lomasta. Aini
on juuri sulkenut kahvion, kun Reetta tulee
käymään. Hänellä on suruviesti kerrottavanaan. Anton on jäänyt tukkikuorman alle
ja menehtynyt saamiinsa vammoihin. Tieto
isän äkillisestä kuolemasta on Ainille raskas isku. Surun lisäksi tulee huoli äidistä
ja sisaruksista. Murheen hetkellä mestari
Lundmark on Ainille ja Martille tuki ja
turva. Hän osaa lohduttaa ja valaa uskoa,
kyllä kaikesta selvitään.
Anton haudataan helmikuun lopulla. Aini, Martti, Reetta ja Lundmark
matkustavat hautajaisiin. Tilaisuus on
kaikessa vaatimattomuudessaan kaunis ja
sydämellinen. Reetta ja Martti palaavat
pian hautajaisten jälkeen takaisin Turkuun.
Leipomon pitää toimittaa sovitut tilaukset
ja Reetalla on ompelimossaan töitä pääsiäisjuhlien lähestyessä. Aini ja mestari
Lundmark jäävät torppaan muutamaksi
päiväksi Asiat täytyy saattaa kohdalleen.
Torpan vuokra-asia on hoidettava. Taas
kerran Aini voi turvautua Lundmarkiin.
Hovin kartano on keväällä saanut
uuden omistajan. Vanha paronitar on matkustanut Saksaan vanhimman poikansa
Peterin luo ja jää sinne asumaan. Kartano
maineen on siirtynyt sahanomistaja Taskisen omistukseen. Miehellä on vaimo ja
viisi alaikäistä lasta.
Mestari Lundmark ja Alina menevät uuden kartanonherran puheille sopimaan torpan vuokrasta ja taksvärkistä.
Kartanonherra Taskinen vaikuttaa rehdiltä
ja oikeudenmukaiselta mieheltä. Hän ja
Lundmark sopivat Alinan vuokra-asian.
Taksvärkki lopetetaan ja vuokrasumma
sovitaan. Vuokrakirja laaditaan Alinan
nimiin, hän maksaa torpan maista vuosittaisen vuokran. Anton ja Alina ovat itse
rakentaneet torpan rakennukset, ne ovat
heidän omaisuuttaan. Mestari Lundmark
menee takuuseen, että kontrahti hoidetaan
sopimuksen mukaisesti. Aini lupaa auttaa
äitiään. Hänelle on vuosien varrella kertynyt säästöjä. Hän voi maksaa vuokrasta
vaaditun etumaksun. Muutaman päivän
päästä Aini ja mestari palaavat Turkuun.
Elämän on jatkuttava kaikesta huolimatta.
Kevät tulee, muuttolinnut palaavat
ja aurinko herättää kohmeisen maan uuteen kukoistukseen. Ainin suru on vähitellen helpottanut. Leipomo menestyy, kahvio on saavuttanut suosiota ja asiakkaita
käy runsaasti. Ihmiset pitävät Ainista. Hän
on kaikille ystävällinen ja saattaa joskus
sujauttaa vakituisen kävijän mukaan ylimääräisen leivän tai pullapitkon.
Lähestytään juhannusta. Aini ja
Lundmark istuvat iltaa pihakeinussa ja puhelevat tavalliseen tapaan päivän puuhista
ja suunnittelevat seuraavien päivien töitä.
Sitten Lundmark tarttuu hellästi Ainin käteen, katsoo suoraan silmiin ja kosii Ainia.
Tilanne hämmentää Ainin. Mestari on ollut
hänelle isähahmo, luotettava ystävä, josta
Aini pitää hyvin paljon, mutta rakastettuna
aviomiehenä Aini ei osaa Lundmarkia kuvitella. Ensin ajatus tuntuu Ainista täysin
mahdottomalta. Nuorena koettu järkytys ei
ole unohtunut. Hän on koko aikuisikänsä
pelännyt miehiä ja välttänyt kaikkea fyysistä kosketusta heidän taholtaan. Mutta
sydämessään Aini tietää, että mestari ei
koskaan satuttaisi häntä, eikä vaatisi häntä
tekemään sellaista, mitä hän ei itse halua.
Mestari on kärsivällinen mies. Hän ei
hoputa Ainia tekemään päätöstä. He ovat
toisilleen kovin läheiset, mutta fyysinen
rakkaus heidän kesken on heille tuntematon asia. Aini on täyttänyt kaksikymmentäseitsemän vuotta, mestari täyttää syksyllä neljäkymmentäyhdeksän.
Syksyn tullen Aini Alatalo ja
Hannes Lundmark vihitään avioliittoon.
Häävieraita ei ole paljon, Martti ja hänen
morsiamensa, Reetta, leipurimestari Janne
vaimonsa kanssa, apupoika Ville ja lähimmät naapurit. Aini on nyt rouva Lundmark.
Ainin on vähitellen totuteltava
uuteen asemaansa. Hän muuttaa alakertaan Lundmarkin asuntoon. Aluksi hänen
on vaikea totutella kutsumaan mestaria
etunimellä, mutta kun Hannes ystävällisesti häntä asiasta muistuttaa, hän tottuu
muutokseen. Yhteisen vuoteen jakaminen
Hanneksen kanssa on toinen koetinkivi.
Hannes on ymmärtäväinen ja antaa Ainin
rauhassa tottua yhteiseloon. Vähitellen
Aini mukautuu muutokseen ja iltaisin hänestä tuntuu turvalliselta kömpiä sänkyyn
ja vaipua uneen Hanneksen lämpimässä
kainalossa. Kuukausien myötä heistä tulee
oikea aviopari, Ainin katkerat muistot haa33
lenevat ja hän nauttii aviovaimon osastaan
ja Hanneksen rakkaudesta ja huolenpidosta.
Elämä on jatkunut myös Itähovissa. Kaksospojat ovat Alinan apuna torpan
töissä. Aliisa auttaa talouspuuhissa. Antonilla ja Alinalla oli vähäisiä säästöjä ja Alina on pystynyt maksamaan torpan vuokran. Syksyn sato on ollut hyvä, ruokaa
riittää varmasti koko talveksi. Keväällä
kylässä on avattu kauppapuoti ja Alina on
pystynyt kartuttamaan rahavarojaan myymällä kauppiaalle voita ja lampaista saatua
lankaa. Kylä on laajentunut ja saanut uusia
asukkaita.
Helylle ja Arvolle on keväällä syntynyt kaksospojat. Synnytys on vaikea ja
toinen pojista menehtyy pian syntymänsä
jälkeen. Helylle lapsen menetys on pohjaton suru. Hän haluaa itse kantaa pienen
arkun haudan äärelle. Helyn kallein aarre
kätketään maan poveen. Toinen kaksospojista on nyt kolmen kuukauden ikäinen,
virkeä vauva, joka saa kasteessa nimen
Urho.
Elämä on jatkunut, vuodet ovat
suorastaan vilahtaneet ohi. Eletään jo vuotta 1897. Hannes on laajentanut talon yläkertaa, rakennus on nyt koko pituudeltaan
kaksikerroksinen. Yläkerrassa on kahden
kamarin lisäksi keittiö ja sali. Martti on
avioitunut ja hoitaa nuorikkonsa Liisan
kanssa leipomon työt ja he ovat asettuneet asumaan yläkerran huoneisiin. Liisa
odottaa perheenlisäystä. Aini huolehtii
kahvilasta. Aini ja Hannes ovat onnellinen
ja sopuisa aviopari. Omia lapsia heillä ei
ole. Se on hinta, jonka Aini on joutunut
nuoruutensa koettelemuksesta maksamaan.
Mutta onhan Martti. Hannes pitää Martista
kuin omasta pojastaan ja he ovat Ainin
kanssa sopineet että talo siirtyy heidän jälkeensä Martille.
Seuraavana vuonna 1898 maan
uudeksi kenraalikuvernööriksi nimitetään
Bobrikov. Hän ei suhtaudu suopeasti suomalasiin ja ajaa hanketta maan venäläistämiseksi. Keisari Nikolai II:n lähimmät
neuvonantajat eivät hekään katso hyvällä
34
Suomen autonomista asemaa. Ilmapiiri
maassa on levoton ja huolestunut.
Vuoden 1899 helmikuussa keisari
julistaa manifestin, jolla maan autonominen asema lakkautetaan ja lainsäädäntöoikeutta rajoitetaan. Ajat muuttuvat levottomiksi. Taloudellinen toimeliaisuus kärsii
ja ilmapiiri tulehtuu. Poliittinen vastarinta
vallitsevaa sortoa kohtaan lisääntyy ja kansalaisilta aletaan kerätä nimiä adressiin,
jolla pyritään palauttamaan itsemääräämisoikeus ja vakaat olot. Valtuuskunta matkustaa tapaamaan keisaria, mutta keisari ei
suostu ottamaan adressin viejiä vastaan.
Leipomon toimintaan kärjistynyt
tilanne ei vaikuta. Ihmiset tarvitsevat leipää ja sitä Martti heille leipoo. Hannes on
vuosien myötä solminut vakaat suhteet
myllyjen ja kauppiaiden kanssa, joilta
leipomo ostaa raaka-aineet. Leipomon
toiminta on turvattu. Kahvilassakin on asiakkaita, mutta ei enää niin runsaasti kuin
aiempina vuosina, monet työläiset ovat
jääneet työttömiksi ja satamassakin työt
ovat vähentyneet. Suuri ilonaihe Ainille ja
Hannekselle on Martin ja Liisan esikoispoika, Mikko. Poika täyttää pian kaksi
vuotta. Hän on ulkonäöltään tullut isäänsä.
Tummat hiukset muodostavat soman kiharapilven pyöreiden kasvojen kehykseksi.
Mikko on iloinen ja terhakka lapsi. Hannes
on suorastaan hullaantunut poikaan ja puuhaa lapsen kanssa väsymättä. Ainin huomio on mummon hoivaa ja huolehtimista.
Mikko on Ainille kuin oma lapsi.
Vuosi vaihtuu ja tuo maalle uusia
vastoinkäymisiä tullessaan. Venäläistämispyrkimykset saavat yhä vaativampia
muotoja. Julkaistaan kielireformi, jolla tärkeimpien virastojen kieleksi määrätään venäjä. Maassa on santarmihallinto, sensuuri
ja kaikenlainen urkinta nostavat päätään.
Ainin kaksosveljet ovat saanet
kutsun saapua armeijan kutsuntoihin, he
ovat tänä vuonna täyttäneet kaksikymmentäkaksi vuotta. Pojilla on onnea, upseeri
komentaa toisen pojista nostamaan arpalapun, jonka mukaan palvelusaika määräytyy. Kaapo on nostanut arvan heidän
molempien puolesta ja heille osuu yhdeksänkymmenen päivän palvelusaika, joka
jakautuu kolmelle vuodelle. Palvelus suoritetaan lähimmässä joukko-osastossa. Pojat voivat hoitaa kotitilaa äidin ja Aliisan
avustuksella. Kustaa on talvisin opiskellut
Helsingissä rakennusmestarin tutkintoa ja
hän valmistuu seuraavana keväänä.
Maan olot jatkuvat epävakaina.
Työläiset liittyivät yhdistyksiin, joita oli
alettu perustaa kaupunkeihin ja joillekin
maaseutupaikkakunnille. Monet ammattikunnat ovat perustaneet omia yhdistyksiään. Epävakaat olot jatkuvat ja yhä
useampi jää ilman työtä. Kesäkuussa 1904
leviää tieto. Bobrikov on ammuttu. Eugen Schauman niminen mies on ampunut
vihatun kenraalikuvernöörin. Kansa on
riemuissaan. Ainin pieni kahvila on täynnä
iloista puheensorinaa ja innostusta. Kahvi
ja pulla tekevät kauppansa. Ihmiset toivovat, että kenraalikuvernöörin murha toisi
maalle helpotusta venäläisten ikeen alla.
Mutta tilanne ei muutu paremmaksi.
Kaiken tämän murroksen ja epävakauden keskelle Martille ja Liisalle on
syntynyt toinen poika, joka on kasteessa
saanut nimen Anton, isoisänsä mukaan.
Poika on keväällä täyttänyt kolme vuotta,
isoveli Mikko on jo kahdeksan ja aloittanut kansakoulun. Aini ja Hannes iloitsevat,
että talossa on lapsia. He tuovat arkeen vakautta ja iloista hyörinää. Martti on hankkinut leipomoon taikinanvatkauskoneen ja
laajentanut pakaritupaa. Ville on edelleen
työssä leipomossa, ei enää kisällipoikana,
vaan taitavana leipurina Martin rinnalla.
Uusia tuotteita on lisätty valikoimaan ja
valmistusmenetelmiä kehitetty. Yritys menestyy ja leipomo on suosittu kaupungissa.
Ajan ratas on siirtynyt ja vuosi
1905 valkenee harmaana pakkassäässä.
Kustaa on valmistunut rakennusmestariksi
ja saanut työnjohtajan vakanssin Helsingistä. Kaapo on sekasortoisten aikojen
vallitessa lunastanut torpan maat itselleen
ja viljelee kotitilaa itsenäisenä talollisena.
Vanhaa torppaa on laajennettu ja Kaapo on
avioitunut Ylätalon Railin kanssa. Heillä
on viisikuukautinen tyttövauva.
Alina asustaa torpan päätykamarissa ja auttelee vointinsa mukaan torpan
töissä. Talvisin hän karstaa ja kehrää lankoja ja myy ne kylän kauppiaalle ja saa
näin vähäistä tienestiä. Jumalanpalveluksen jälkeen hänellä on tapana piipahtaa
Antonin haudalla. Hän viivähtää hautakummun äärellä ja kertoilee Antonille mielessään viimeisimmät kuulumiset.
Hely ja Arvo ovat saaneet tyttövauvan, josta on kasvanut suloinen päivänsäde. Vanhempi veli Urho on reipas
kahdeksanvuotias ja huolehtii pikkusiskostaan esimerkillisesti. Aliisa on pyrkinyt
opettajakoulutukseen ja aloittaa opintonsa
Turussa seuraavalla lukukaudella. Reetan
ompelimo menestyy ja hän on ottanut nuoren, näppärän neitokaisen apulaisekseen.
Tulevina vuosina Suomessa tapahtuu suuria murroksia. Vuonna 1905
puhkeaa suurlakko. Suurlakon seurauksena
Suomelle palautetaan itsemääräämisoikeus ja 29.5.1906 maahan perustetaan
uusi valtiopäiväjärjestys. 20.7.1906 tsaari
vahvistaa uuden vaalilain ja valtiopäiväjärjestyksen ja järjestetään ensimmäiset
eduskuntavaalit. Myös naiset saavat äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden. 1905
Venäjä on hävinnyt sodan Japanille ja se
nostattaa tyytymättömyyttä ja mellakoita
laajassa Venäjän valtakunnassa. Vuonna
1914 syttyy Ensimmäinen maailmansota,
joka jatkuu aina vuoteen 1918 ja se heikentää Venäjän mahtia. Sodan seurauksena
Venäjällä on puhjennut sisällissota. Tässä
sekasortoisessa tilanteessa Suomen eduskunta on kutsuttu koolle 6.12.1917. Tässä
kokouksessa Suomi julistautuu itsenäiseksi. Venäjä vahvistaa Suomen itsenäisyyden
31.12.1917. Levottomat ajat jatkuvat.
Yhteiskunnallinen järjestys järkkyy, on
lakkoja ja muilutuksia. Tammikuun lopulla 1918 puhkeaa sisällissota, joka kestää
toukokuun puoleen väliin. Maa on pahasti
kahtia jakautunut valkoisten ja punaisten
rintamaan.
Nämä vaiheikkaat tapahtumat ovat
vielä edessäpäin. Mitä nämä muutokset
35
tulevat merkitsemään Ainille ja hänen läheisilleen?
Tänä elokuisena iltana Aini ja
Hannes istuvat pöydän ääressä juomassa iltateetä. Tuvan ikkunasta Aini näkee
kadulla astelevan liinaharjaisen hevosen,
joka vetää rattaita perässään. Hevonen
astelee verkkaisesti ja puukuorman päällä
istuvan vanhan miehen pää nuokahtelee
hevosen askelten tahdissa. Auringon säteet
painuvat vastapäisen talon katonharjan
36
taakse ja heijastavat taivaalle oranssin kajon, joka ylempänä sekoittuu taivaan tummuvaan sineen.
Aini katsoo Hannesta ja hymyilee,
hänen on hyvä olla.
Astrid Bergman
SI Vaasa-Vasan ehdottama kirjoittaja
Ellenin tarina
Maamme on toipumassa raskaista talvi- ja
jatkosodan vuosista. Isänmaan puolesta
ovat sotarintamalla antaneet henkensä
tuhannet ja taas tuhannet, ja pommitukset
ovat myös kohdistuneet siviiliväestöön
kylväen kuolemaa ja mittaamattomia
aineellisia tuhoja. Paljon on jäänyt jäljelle
invalideja, ja henkiset kärsimykset ovat
tuhonneet monen mielenterveyden. Kaikesta huolimatta elämä jatkuu.
Joskus on hyvä myös katsoa taaksepäin.Eletään vuotta 1938. Ellen ja Johan
on vihitty avioliittoon keskellä kauneinta
kesää. Kaikki on hyvin heidän elämässään.
Johan on saanut opintonsa suoritettua
ja aloittaa syksyllä työnsä Pietarsaaren
kaupunginvirastossa. Johanin täti on
vuokrannut heille asunnon omakotitalonsa
yläkerrasta, keittiön ja kaksi kamaria. Häiden jälkeen he ovat yhdessä kunnostaneet
ja sisustaneet uutta kotiaan ja opetelleet
perhe-elämää.
Vuosi on vaihtunut, kevät tekee
tuloaan. Jo huhtikuulla alkaa näkyä pälviä,
päivät pitenevät silmissä ja taivas on
huikaisevan sininen. Lehdissä kirjoitellaan
yhä useammin hälyttäviä uutisia Saksan
toimista ja Euroopan sekavasta tilanteesta. Nämä asiat tuntuvat kovin kaukaisilta
ja nuorilla on mielessä vain toisensa. He
valmistautuvat innolla uuden perheenjäsenen tuloon. Ellen on käynyt lääkärissä
ja vauvan on laskettu syntyvän lokakuun
lopulla. Heillä on koko kesä aikaa hankkia
kaikkea tarvittavaa uutta tulokasta varten.
Tehtävää on niin paljon. Kesään ehdittäessä ja syksyn kynnyksellä lehdet kirjoittavat
yhä huolestuttavampia uutisia maailmalta.
Elleniä alkaa yhä enemmän pelottaa syn-
nytys vieraassa kaupungissa, ja yhdessä he
päättävät, että Ellenin on turvallisinta matkustaa kotiin maalle Ellenin äidin Elnan
hoiviin.
Lapsi syntyy lokakuun lopulla.
Terve tyttö. Ellen ikävöi Johania ja kirjeet
kulkevat paikkakunnalta toiselle. Ikävä on
kova. Johan ei ole vielä päässyt katsomaan
lastaan, eikä Ellen voi lähteä matkaan pienen vauvan kanssa. Sitten tapahtuu se mitä
kaikkein eniten on pelätty ja joka vyöryy
päälle väistämättä. Marraskuun lopulla
syttyy sota. Johan joutuu rintamalle muiden mukana. Ellen kutoo sukkia
ja lämpimiä lapasia, lähettää ne paketissa Johanille, ja tietysti mukaan laitetaan
leipää, voita, palvilihaa ja kaikkein tärkein,
kirje. Johan lähettää rohkaisevia kirjeitä, rauhoittelee Elleniä ja lupaa, ettei ole
uhkarohkea.
Ellen on kutonut Johanille paksun
kuvioidun villapaidan joululahjaksi. Johan
on anonut lomaa jouluksi ja anomus on
hyväksytty. Mutta sitten tulee kirje. Johan
kertoo että kaikki lomat on peruutettu
toistaiseksi. Niinpä paketti lähtee rintamalle. ”Hyvää joulua rakas”. Vuosi vaihtuu hyytävän kylmyyden vallitessa. Lämpimät vaatteet ovat nyt tarpeen. Onneksi
Elnalla on lampaita ja näin villalankaa
omasta takaa.
Tammikuu vaihtuu helmikuuksi.
He ovat kirjeessä sopineet pikkuiselle
nimet, kastetilaisuus pitäisi saada järjestettyä helmikuun alussa. Johanille on
myönnetty loma, ja Ellen puuhailee onnellisena askareissaan, vaikka usein yöt
jäävät vähälle nukkumiselle, sillä tyttö
on koliikkivauva ja itkeskelee vaivaansa.
37
Viikkoa ennen kastetilaisuutta saapuu
virallinen kirje. Johan on haavoittunut ja
hänet on viety lähimpään sotilassairaalaan.
Kirjeessä mainitaan, että hänet yritetään
siirtää Vaasaan jos hänen tilansa sen sallii.
Ellenin maailma romahtaa. Suunnaton
epätietoisuus ja pelko kalvaa mieltä. Ristiäiset pidetään sovitusti, ilman isää. Tyttö
saa nimekseen Kerstin Mari Aurora.
Päivät kuluvat, viikko vaihtuu,
sitten tulee ilmoitus, että Johan on siirretty
Vaasan sotilassairaalaan. Elnan kotona ei
ole puhelinta niin kuin ei monessa muussakaan kylän talossa. Oksasen kaupassa
on puhelin ja Ellen saa yhteyden Vaasan
sairaalaan ja saa tietää osaston ja huoneen,
johon Johan on siirretty. Ellenin toivo
herää jälleen. Johan on elossa, Ellenin
hartaat rukoukset on kuultu. Kiireellä hän
hankkiutuu lähtemään Vaasaan. Hänellä
on siellä kaukainen serkku, jonka osoitteen hän saa tädiltään ja toivoo saavansa
kortteerin serkun luona. Eletään jo maaliskuun alkua ja pahimmat pakkaset ovat
hellittäneet, mutta yhä talvi pitää maata
kylmässä nyrkissään. Pikku Mari, joksi
häntä on alettu kutsua, on jo viiden kuukauden ikäinen tomera tytön tyllerö. Marin
kanssa ei voi matkustaa, joten mumma,
joksi Elnaa nyt kutsutaan, hoitaa Marin.
Matka on raskas, mutta Ellen
löytää serkkunsa talon ja saa nukkua serkun keittiön lattialla kuhmuraisen patjan
päällä. Joka päivä hän käy sairaalassa
Johanin luona. He tekevät toiveikkaita
suunnitelmia, kuinka elämänsä järjestävät,
kun Johan pääsee sairaalasta. Maaliskuun
puolivälissä tulee suuri vapauttava ilmoitus. Suomi ja Neuvostoliitto ovat solmineet rauhan. Sota on ohi. He juhlivat tietoa
Johanin kanssa juomalla lasilliset vahvaa
mustamarjamehua. Kuluu muutama päivä,
sitten tapahtuu käänne. Johanille nousee
kova kuume, hän heittelehtii tuskissaan ja
hourii sekavia. Lääkärit tekevät kaikkensa,
jotta kuume saataisiin laskemaan, mutta
ponnistelut valuvat hiekkaan.
Sirpale Johanin aivoissa ei ole
koteloitunut, kuten aluksi oletettiin ja on
38
nyt levittänyt myrkkyjään verenkiertoon.
Kolmen kuumeisen päivän jälkeen Johan
nukkuu rauhallisesti pois. Taistelu on hävitty lopullisesti.
Ellen seisoo sairaalan portailla ja
puristaa rintaansa vasten ruskeaan käärepaperiin pakattua myttyä. Siinä ovat
Johanin henkilökohtaiset vaatteet, ruudullinen flanellipaita ja Ellenin joululahjaksi
kutoma villapusero, kirjekuoressa Johanin
rannekello, sormus ja lompakko. Ellen
täyttää ensi kuussa kaksikymmentäyksi
vuotta ja hän on leski. Hänen suuri rakkautensa on temmattu pois, jäljelle jää vain
tyhjyys. Ellenin sielu jäätyy ja kohmettaa
kaikki tunteet, jäljellä on vain tyhjä kuori.
Hautajaiset menevät ohi kuin sumussa. Johan haudataan muiden kaatuneiden kanssa
sankarihautaan.
Ellenin toinen veli Kaarlo palaa
sodasta kotiin. Hän on Elleniä muutaman
vuoden vanhempi ja hänelle mumma on
luovuttanut päätilan omistusoikeuden.
Vanhin veli ja sisar ovat perustaneet oman
perheen ja muuttaneet aiemmin pois
kotoa. Nuorin veli Pietari täyttää syksyllä
kahdeksantoista. Hän on viidestä lapsesta
mummalle kaikkein rakkain. Pietari on
aina hyväntuulinen, elämään positiivisesti
suhtautuva ja suunnaton apu talonpidossa.
Ellen on kesän alussa hakenut
Helsinkiin konttoriopistoon, ja elokuussa
posti tuo viestin että hänet on hyväksytty
oppilaaksi. Nyt alkaa kuumeinen kiire
järjestää asuntoa ja työpaikkakin pitäisi
saada. Ellenin hyvä ystävätär Leena on
jo parin vuoden ajan ollut Helsingissä, ja
hänen avullaan Ellen onnistuu saamaan
alivuokralaishuoneen. Lehti-ilmoituksen
perusteella hän pääsee konttoriharjoittelijaksi isoon koneita ja koneenosia
valmistavaan tehtaaseen. Mumma lupaa
hoitaa Maria, joka jo ennen ensimmäistä
syntymäpäiväänsä on oppinut kävelemään.
Tyttö on oikea tarmon pesä, aina liikkeessä
ja halukas tutustumaan uusiin asioihin.
Pietari tykkää Marista ja tunne on molemminpuolinen, joten mumma pääsee vähän
helpommalla.
Elämä isossa kaupungissa ei ole
helppoa. Päivät kuluvat työssä tehtaan
konttorissa ja illat ahkerassa opiskelussa.
Kaikki asiat ovat Ellenille uusia, eikä hänellä ole muita tuttuja kuin Leena. Leena
on mennyt kesällä kihloihin ja häät ovat
pian odotettavissa, joten ymmärtää hyvin,
ettei Leenalla ole aikaa Ellenille. Alivuokralaisasunto on pieni huone omakotitalon
yläkerrassa. Kahdessa muussa huoneessa on myös alivuokralaiset, ja he kaikki
jakavat yhteisen WC:n, jossa on vain pieni
lavuaari peseytymistä varten, ja WC:n yhteiskäyttö on ongelmallista. Omaa rauhaa
ei ole, sillä naapurin äänet kuuluvat ohuen
seinän läpi esteettä. Minkäänlaista keittomahdollisuutta ei ole, mutta Ellen on ostanut pienen sähkölevyn, jonka avulla hän
voi tarvittaessa keittää teetä tai valmistaa
jotain pientä lämmintä syötävää. Onneksi muutaman korttelin päässä on yleinen
sauna ja sen yhteydessä pieni pesutupa.
Puhtauden suhteen Ellen on hyvin tarkka,
hiukset pitää olla pestyt ja sievästi kammatut ja vaatteet puhtaat ja hyvin silitetyt.
Hiljalleen talven selkä taittuu ja
muuttolinnut saapuvat parvina, kevät tekee
tuloaan. Ellen on suorittanut konttoriopiston tutkinnon kiitettävin arvosanoin.
Kannustuksena esimerkillisestä opiskelusta on hänelle myönnetty pieni stipendi.
Vähäinenkin rahasumma on tervetullut
lisä ainaiseen niukkuuteen. Ellen lähettää
mummalle rahaa Marin tarpeisiin, maksaa
pienestä palkastaan vuokran ja vähäiset
ruokamenonsa. Kaikista pienistä iloista
pitää tinkiä.
Euroopan eri osissa on sotakonflikteja. Lehdissä kirjoitetaan valtauksista
ja menetyksistä. Suomessa sotilaita on kutsuttu koulutukseen ja ilmapiiri on jännittynyt. Ellen odottaa jo kärsimättömänä kesää
ja viikon lomaa. Sitten kohtalo puuttuu
taas peliin. Suomi ajautuu sotaan Neuvostoliiton kanssa. Yhteiskuntarauha järkkyy.
Helsinkiä pommitetaan. Ikkunat pitää
pimentää tummilla verhoilla. Yrityksillä
on suuria vaikeuksia pyörittää toimintaansa, kun miehet on komennettu rintamalle.
Ihmiset hamstraavat tavaroita ja ruokaa.
Kaikesta alkaa olla pulaa.
Ellen pääsee heinäkuussa lomalle.
Junavuorot ovat sekaisin, mutta kulkevat
kumminkin. On ihanaa päästä maalle.
Täällä sota ei tunnu. Mari ujostelee Elleniä
ensialkuun ja piiloutuu mumman hameen
suojiin, mutta vähitellen äidin tuoma makeispussi ja kaunis puhvihihainen kesämekko saavat Marin unohtamaan ujoutensa ja hän kipuaa äidin syliin. Mari painaa
päänsä varovasti äidin rintaa vasten. Äiti
tuoksuu hyvältä ja on niin kaunis vaaleassa kesäleningissään, jossa on valkoinen
pitsikaulus.
Lomapäivät kuluvat kiitämällä.
Ellen auttaa mummaa kaikessa mahdollisessa. Kaarlo on saanut komennuksen
rintamalle ja mumma pelkää, että Pietarikin joutuu sotaan. Pietari on kutsuttu
sotaväkeen asevelvollisuutta suorittamaan.
Talonpitoon on vaikea saada apuvoimia,
mutta kuin ihmeen kaupalla on selvitty.
Ellenin loma päättyy ja raskain sydämin
hän matkustaa työn ääreen Helsinkiin.
Sota jatkuu ja elämä jatkuu. Pommikonelaivueet saapuvat idästä, sireenit ulvovat ja ihmiset kiirehtivät pommisuojaan.
Siellä kyhjötetään kylki kyljessä, lapset ja
aikuiset. Joku on kaapannut huovan suojakseen, toisella on pala leipää lapsia varten. Sitten kuuluu ”vaara ohi”-merkki ja
väki purkautuu omille tahoilleen. Ulkona
kaupungin yllä kajastaa tulipalojen punainen loimu. Hälytyssireenien ääni ujeltaa
jossain kaukana. Palaneen puun haju leijuu
ilmassa.Tällaista elämää on jatkunut koko
talven ja kevään.
Ellen on talven aikana suorittanut
etäopiskeluna kirjanpitokurssin ja selviytynyt kurssista kiitettävin arvosanoin. Työssäkin on tapahtunut muutoksia. Tehtaan
arvostettu pääkassanhoitaja on siirtynyt
eläkkeelle ja apukassanhoitajana toiminut
neiti Lankinen on siirretty hänen tilalleen.
Ellen on valittu uudeksi apukassanhoitajaksi. Hänen työhönsä on oltu tyytyväisiä
ja konttoripäällikkö on kiittänyt häntä
tarkkuudesta ja tunnollisuudesta työteh39
tävissään. Uuden tehtävän myötä myös
palkka on noussut.Tarkalla rahankäytöllä
Ellen pystyy nyt siirtämään rahaa myös
säästötilille.
Mumma ja Mari asuvat maalla
kahdestaan. Vilkkaalla Marilla tahtoo aika
käydä pitkäksi, kun ei ole leikkikavereita.
Hän ikävöi Pietaria ja kyselee jatkuvasti
mummalta, koska Pietari tulee. Mumma
kutoo sukkia, lähettää paketteja ja kirjeitä
niin Kaarlolle rintamalle, Pietarille sotaväkeen kuin Ellenille Helsinkiin. Ellen
ei jouluna päässyt käymään maalla, lahjat
hän lähetti postipaketissa.
Viimein tulee odotettu kesä. Ellen
saa kahden viikon pituisen loman. Loman
tarpeessa hän todellakin on. Opiskelu ja
vaativa uusi työ, heikko ravinto ja unenpuute ovat vaatineet veronsa. Ellen on
laihtunut ja silmien alla on tummat varjot. Maalla kaikki on ennallaan. Mumma
hääräilee vakaaseen, rauhalliseen tapaansa.
Mari on kasvanut, vauvamainen pyöreys
on poissa ja tyttö on pelkkiä pitkiä sääriä
ja hoikkia käsivarsia, syksyllä Mari täyttää
kolme vuotta.
Loma kuluu uskomattoman
nopeasti ja on palattava työn ääreen. Taas
eletään syksyä. Tuuli puhaltaa raivoisasti
ja sataa lähes joka päivä. Pommitukset
jatkuvat, mutta niihin on alkanut tottua ja
joskus Ellen ei jaksa lähteä pommisuojaan.
Hän käpertyy pienen huoneensa hetekalle,
vetää peiton korvilleen ja kuulee pommien
räjähtelyn ja rannikkovartioston tasaisen
torjuntatulituksen. Sitten kaikki on tältä
erää ohi. Ellen on taas aloittanut opiskelun,
nyt hän opiskelee ruotsia ja saksaa.
Tehdas toimittaa koneita ja koneenosia myös ulkomaille. Ellen joutuu
työssään käsittelemään vieraskielisiä
laskuja ja vieraita valuuttoja, on tärkeää
ymmärtää muita kieliä. Työvoimasta on
pulaa. Yhä useammat naiset ovat käyneet
hitsauskurssin ja opetelleet juottamaan
tinaa. Tehtaan työväki alkaa olla yhä naisvoittoisempaa.
Sota vaatii raskaat uhrinsa, miehiä
kaatuu tai rampautuu vakavasti. Leena on
40
avioitunut ja hänen miehensä on menettänyt taistelussa toisen jalkansa ja joutuu
nyt totuttelemaan proteesin käyttöä. Leena
sanoo, että hän on silti onnellinen. Mikon
sota on ohi ja hän saa pitää rakkaimpansa.
Talvi kuluu ja vuosi vaihtuu, mutta
sota jatkuu yhä. Mumman pahin pelko
on toteutunut, Pietari joutuu rintamalle.
Suomi on jäänyt pahasti alakynteen. Sodan
alun suuri uho on vaihtunut puolustussotaan ja kaikki tietävät, että mitään hyvää ei
ole odotettavissa.
Ellenin arki jatkuu päivien tasaisena virtana. Kaikesta on pulaa, ruoasta,
vaatteista ja polttopuista. Joinakin päivinä
asunto on niin kylmä, että sisälläkin täytyy
pukea monta villapuseroa ja villasukkia
päälletysten. Eilen saunassa kiuas oli
niin kylmä, että löylyä ei voinut heittää
ollenkaan, mutta onneksi vesi oli sentään
lämmintä.
Koittaa uusi kevät. Valkovuokot
hehkuvat hohtavina mättäinä polun vieressä, puut ja pensaat pursuvat voimakasta
vihreyttä, linnut visertävät. Kevät tuo aina
uutta toivoa, mutta pommitukset jatkuvat ja kylvävät tuhoa ja kuolemaa. Sitten
tehtaalle tuodaan järkyttävä viesti. Pääkassa, neiti Lankinen on saanut surmansa
viimeöisessä pommituksessa. Kaikki ovat
järkyttyneitä ja surun murtamia. Niin nuori
ja elinvoimainen nainen, osaava ja tarkka
työssään.
Seuraavalla viikolla Ellen kutsutaan konttoripäällikön luokse. Hänelle
tarjotaan pääkassan paikkaa. Konttoripäällikkö on varma, että Ellen selviytyy
tehtävästä, ja tietysti vastuullisesta työstä
maksetaan vastuun mukaan. Ellen päättää
ottaa työn vastaan. Hänen täytyy uudessa
tehtävässään opetella paljon uusia asioita,
ja hän saa tukea ja neuvoja kokeneelta
konttoripäälliköltä. Työ alkaa sujua, Ellen
on huolellinen ja tarkka ja omaksuu nopeasti uudet haasteet.
Kesälomalla Ellen matkustaa
maalle. Hän on onnistunut saamaan mustanpörssin kauppiailta keksejä, sokeririnkilöitä ja paketin oikeaa kahvia. Mumma
ja Ellen nauttivat pitkästä aikaa oikean
kahvin ihanasta tuoksusta ja mausta,
naapurin emäntäkin kutsutaan nautintoon
mukaan. Mari ei kahvista välitä, mutta rinkelit ja keksit ovat hänen makuunsa ja hän
mussuttaa herkkuja tuoreen maidon kanssa. Hetken tuntuu kuin sotaa ei olisikaan.
Kesä kääntyy syksyyn, syksy
muuttuu kylmäksi talveksi, vuosi vaihtuu.
Sota jatkuu yhä. Ihmiset muuttuvat apaattisiksi ja työt hoidetaan rutiinin voimalla.
Sota Euroopassa riehuu valtoimenaan.
Saksan mahti alkaa heiketä ja ihmisten
toivo hiipuu.
Ellen on saanut kirjeen mummalta. Mari on vakavasti sairaana, kuume on
korkea, tyttö ei pysty nielemään edes nestettä, huulet ovat rohtuneet ja halkeilleet ja
mumma on koettanut antaa tytölle nestettä
kostuttamalla hänen huuliaan märällä
pyyhkeellä. Mumma pelkää Marin menehtyvän. Ellen pyytää saada muutaman
päivän loman ja siihen suostutaan. Matka
on hankala, junat myöhästelevät, linja-auto
kulkee häkäpöntön voimalla ja saa Ellenin
voimaan huonosti. Jälleen kerran Ellen rukoilee koko sielullaan. Kohtalo ei voi olla
niin julma, Marissa Johan elää ja jos Mari
nyt menehtyy, hänelle ei jää mitään, minkä
vuoksi elää.
Kun Ellen pääsee perille tilanne
on kääntynyt parempaan. Mumman naapurissa on sijoitettuna Inkerin suomalaisia ja
vanhalla mammalla on laukussaan ihmeellisiä suuria valkoisia tabletteja. Yhdessä
mumman kanssa he ovat murskanneet
puolet tabletista, liuottaneet lääkkeen veteen ja väkisin lusikoineet nestettä Marin
rohtuneiden huulten läpi. Seuraavana
aamuna Marin kuume on vähän laskenut,
hän pystyy juomaan tilkan vettä ja hänelle
annetaan toinen puolikas tabletista. Ihme
tapahtuu, Mari alkaa toipua. Kuume laskee
ja tyttö ilmoittaa, että hänellä on nälkä.
Luoja on sittenkin armollinen. Ellen viipyy
muutaman päivän, sitten pitää kiirehtiä
työn ääreen. Parissa viikossa Mari toipuu
taas entiselleen ja elämä jatkuu tavallisessa
uomassaan.
Talvi on voitettu, uusi kevät koittaa. Rintamalla on käyty ankaria taisteluja,
suomalaiset ovat joutuneet perääntymään
ja miestappiot ovat suuria. Sitten mummalta tulee kirje, Pietari on kaatunut ankarassa
keskityksessä Kannaksella. Papin mustaa
autoa pelätään kylällä, sen mukana saapuu
aina kuoleman viesti, niin tälläkin kertaa. Ellen matkustaa kotiin. Tunnelma on
lohduton. Mumma on painunut kumaraan
ja kutistunut entisestään. Mitkään sanat,
mikään lohtu ei lievitä mumman surua.
Hänen uhrinsa isänmaalle on raastava.
Mumman elämä kaikkiaan on ollut yhtä
selviytymistaistelua. Hän jäi viisikymmentäkuusivuotiaana leskeksi viiden alaikäisen
lapsen kanssa. Ankaralla työllä ja sitkeydellä hän sai lapset kasvatettua yhteiskuntaan, mutta maksoi siitä omalla terveydellään. Mumma kapinoi. Miksi juuri Pietari?
Hautajaiset ovat koruttomat,
niin kuin sodan aikana on tullut tavaksi.
Mari yrittää lohduttaa mummaa ja saakin
hetkeksi mumman huomion. Ellen on
viipynyt kotona jo toista viikkoa. Kesä on
lämmin ja aurinkoinen, mutta raskas suru
riippuu tuvassa, pihapuissa, kaikkialla.
Loma ei tunnu lomalta, onko tässä mitään
kohtuutta? Vielä muutama päivä ja Ellenin
pitää palata kaupunkiin. Mumma ja Mari
saattavat häntä tien päähän ja jäävät vilkuttamaan. Hän tuntee itsensä karkuriksi.
Elämä jatkuu, ihme tapahtuu. Jo
muutaman viikon ajan on rauhasta neuvoteltu, mutta ehdot ovat olleet kohtuuttomat
ja taistelut ovat jatkuneet. Kesä kääntyy
syksyyn, puut hehkuvat upeaa ruskaa.
Sitten radiossa kerrotaan, että Suomi ja
Neuvostoliitto ovat solmineet rauhansopimuksen, taistelut lopetetaan. Sota on
ohi. Rauhan ehdot ovat kohtuuttoman
kovat, mutta väki uskoo, että ehdoista
selvitään.
Suunnaton toimeliaisuus valtaa
ihmiset. Jokainen kynnelle kykenevä
haluaa kantaa kortensa kekoon. Tehtaalla
työt jatkuvat kuumeisella tahdilla. Ellen
saa kiitosta työstään ja hänen palkkaansa
korotetaan. Hän on saanut kursseilta ja
41
työpaikaltaan uusia ystäviä. Seuraelämä
alkaa viritä, elokuvateatterit avaavat ovensa, juhlia järjestetään, mieliala keventyy.
Mumma ja Mari elelevät maalla
ja Kaarlo on heidän tukenaan palattuaan
terveenä sodasta. Sota on jättänyt merkkinsä myös Kaarloon. Usein yöllä hän näkee
painajaisia ja herää hiestä märkänä sängyssään, sodan kauhut eivät hetkessä katoa.
Vuodet kuluvat täydessä työntouhussa. Ellen on hankkinut itselleen uuden
asunnon. Hän asuu vuokralla Käpylässä,
vanhan puutalon päätyhuoneistossa, jossa
on ruhtinaallisesti tilaa. Kuisti, keittiö,
tilava sali ja kaksi kamaria. Hänellä on
käytössään myös osa puutarhasta, jossa on
marjapensaita, pari omenapuuta ja pihan
perällä asukkaiden yhteinen saunarakennus. Voiko ihminen enää muuta toivoa?
Ellenillä on hyväpalkkainen työ, mukavat
työtoverit ja hyvien ystävien tiivis piiri.
42
Syksyllä Mari täyttää seitsemän
vuotta ja aloittaa kansakoulun. Ellen on
sopinut mumman kanssa, että Mari ja
mumma muuttavat syksyllä Helsinkiin.
Kaarlo on kesällä mennyt kihloihin ja häät
pidetään elokuussa. Mummaa ei enää tarvita navetassa, kun Kaarlon nuorikko ottaa
talon emännyyden harteilleen. Kaikki
palaset loksahtavat kohdalleen. Ellen on
nyt kaksikymmentäkahdeksanvuotias. Nainen kukkeimmillaan. Hän on hankkinut
itselleen sieviä vaatteita ja käynyt muutaman kerran jo ystävien kanssa juhlissa.
Elämä jatkuu sittenkin.Arvoituksesksi jää,
mitä se tulevien vuosien aikana tuo tullessaan, mutta Ellen on luottavainen.
Astrid Bergman
SI Vaasa-Vasan ehdottama kirjoittaja
Ajat muuttuvat
Haastattelin 1960-luvun alussa satakuntalaisia vanhoja ihmisiä, 1880- ja
1890-luvulla syntyneitä. Kun tarkoitukseni
oli kerätä murteita ja paikannimiä, haastateltaviksi valikoituivat palkollisina ja
piikoina toimineet naiset. Tapasin omissa
mökeissään asuvia vetreitä tervaskantoja,
pääosin elämänmyönteisiä ihmisiä, jotka
olivat tyytyväisiä nykyiseen elämäänsä.
Eräskin yhdeksänkymmentäkaksivuotias
oli kutomassa mattoa ja naurahtaen näytti
esiliinansa taskussa olevaa pullanpalaa.
Hän kertoi, että nuorena hän unelmoi siitä,
että edes kerran saisi nukkua niin pitkään
kuin nukuttaa ja syödä pullaa niin paljon
kuin haluttaa. Nyt vain ei unta riitä kuin
aamuyöhön eikä pullakaan oikein maistu.
Naiset kertoivat mieluusti elämästään, niitä tarinoita, joita suku ja omaiset
eivät enää jaksaneet kuunnella. Opiskelijalle paljastui uskomattomia tarinoita.
Samainen matonkutojakin kertoi kansalaissodassa jääneensä leskeksi – kuudes
lapsi mahassaan. Juuri rakennettu pieni
mökki oli, mutta kivisellä mäellä ei ollut
edes perunamaata. Kun hän sadonkorjuuaikana pyrki taloihin töihin, vaikkapa perunapalkalla saadakseen lapsilleen ruokaa
talveksi, isännät tuumasivat, että parempi,
jos punikin pennut kuolevat nälkään, niin
niistäkin päästään. Eivät kuolleet, sillä
emännät toivat kehrättävää ja kudottavaa,
ja aina silloin tällöin oli yöllä ilmestynyt
vastaleivottu leipä ylärappuselle.
Toinen valoisa mummu, kahdeksankymmenkaksivuotias, huuteli liiterin
ovelta saha kädessä: ”Ei saa tulla, ei saa
tulla, ennen kuin käyn laittamassa hampaat
suuhuni!” Sitten jo juttua piisasi. Myös
hän kertoi järkyttäviä asioita. Oma pirtti
oli saatu, ”vaikka kolminurkkainen”, ja
heti lattian valmistuttua siihen myös
muutettiin. Kolmatta lasta saadessaan hän
oli yksin, mies metsätöissä toisella paikkakunnalla. Lapsi syntyi aamuyöstä, peiton
alla, ja vanhemmat lapset tuvan toiselta
puolelta kyselivät, mikä siellä inisee. Hän
vastasi, että rotat lattian alla vikisevät.
Hän oli kyllä varannut keritsimet
sängyn viereen, mutta ei uskaltanut pimeässä katkaista napanuoraa, kun verta tuntui
muutenkin olevan niin paljon. Hän pelkäsi
jo lapsen ja omankin henken-sä puolesta –
kuka hoitaisi vanhemmat lapset. Onneksi
naapurin vanhaemäntä, joka tiesi hänen
olevan viimeisillään, oli ihmetellyt, kun ei
aamulla alkanut nousta piipusta savua ja
tuli katsomaan. Hän sitten valoa saatuaan
leikkasi napanuoran ja veden lämmettyä
pesi lapsen. Mutta äidin oli kiirehdittävä
lypsämään lehmä, joka onneksi oli naapurin navetassa – omaa ei vielä ollut – eikä
kuuden kilometrin päässä yhteislaitumella
kuten kesäisin. Silloin piti se kaksitoista
kilometriä kävellä aamuin illoin, usein lapsi sylissä ja paluumatkalla maitoämpäriä
kantaen.
Yöllä syntyneestä kasvoi komea
poika, joka myöhemmin talvisodassa sai
keuhkotaudin ja yksikeuhkoisena jatkoi
peltojen raivaamista. Matonkutojamummun lapsista kolme poikaa jäi sotatantereelle.
Piian elämä ei ollut helppoa
Piian elämä ei 1800-luvun lopulla eikä
seuraavina vuosikymmeninä ollut helppoa
kaupungissakaan. Vuosipalkkaan kuului
yhdet kengät, ja kun Raumalla kanaali tul43
vi tai oli pitkä loska-aika, kenkäpari vettyi
ja hajosi. Paljain jaloin tai joissain ronttosissa kuljettiin niin pitkään kuin suinkin.
Kerran vuodessa saatava rahapalkka meni
melkein toisen kenkäparin teettämiseen.
Vaatevaraston pienuutta pahempana ongelmana entiset palkolliset pitivät
päällekäyviä isäntiä, niin maalla kuin kaupungissa. Isännät pitivät miehuuden merkkinä joka piian kokeilemista, syntyvistä
lapsista he viis välittivät. Avioton lapsi oli
kuitenkin herännäisseudulla suuri häpeä, ja
syyllisenä pidettiin aina naista. Jos lapsi jäi
henkiin, se yleensä vietiin isovanhemmille hoidettavaksi. Hyvä isäntä lupasi ehkä
mökinpaikan jollekin rengilleen, jos tämä
samalla ”korjaisi” hankalan piian pois silmistä. Tällaisia tapauksia on paljon kuvattu kirjallisuudessa. Haastateltavista useampi vihjaisi vähin äänin jotain sen kaltaista
kuin ”tuo vanhin poika ei ole miehen” tai
ehkä jo naurahtaen ”mistä sitä joka piikalikalle aviomiestä”. Myös miesten alkoholiongelmista kerrottiin vain ohimennen.
1960-luvulla ei ollut varaa viettää
iloista opiskelijaelämää
Kuusikymmentäluvulla Jyväskylän
yliopisto oli maamme pohjoisin korkeakoulu. Siellä opiskelevat olivat pääosin
kotoisin köyhiltä seuduilta, Kainuusta ja
Pohjois-Karjalasta. Lähes kaikki opiskelivat velaksi – oli juuri kehitelty valtiontakuinen opintolaina. Sillä tuli juuri ja juuri
talven toimeen, iloista opiskelijaelämää ei
vietetty.
Ensimmäisen syksyn asuimme
luokkatoverini kanssa pihamökissä, joka
oli niin kylmä, että vesi ämpärissä oli
aamulla riitteessä. Kumpi tarkenisi nousta
virittämään hellaan tulta… Useimmat asuivat alivuokralaishuoneissa, joissa jääkaappina toimi tuuletusikkunan välikkö.
Menin kerran käymään kurssi- kaverini luokse jotain luentomuistiinpanoja
hakemaan. Siinä jutellessamme hän totesi,
että mielellään tarjoaisi minulle jotain,
vaikka teetä, mutta hänellä ei ole mitään.
Itkuun puhjeten hän näytti pöydällä olevaa
44
kirjettä ja alkoi kertoa. Hän oli saanut
tädiltään lainaa opiskelua varten, mutta
rahat olivat loppuneet jo huhtikuun lopussa. Viimeisillä rahoilla hän oli maksanut
toukokuun vuokran ja ostanut matkalipun
kotiin, mutta ruokarahaa ei jäänyt. Vielä
olisi parin viikon päästä viimeinen tentti,
jonka jälkeen hän olisi valmis humanististen tieteiden kandidaatti. Kesätyöpaikka
oli sovittu. Hän oli kirjoittanut kotiin ja
pyytänyt vähän rahaa, jonka maksaisi
takaisin kesätyön palkasta. Mutta kotoa
oli tullut vain kirjelappu: ”Kun sinne
yliopistoon niin hinguit niin hoida itsesi”.
Viimeiset kauraryynit ja teelehdet olivat
loppuneet pari päivää sitten, hän oli vain
juonut kuumaa vettä.
Minun asiani olivat vähän paremmin: äiti lähetti maalta perunoita ja joskus
leipä- ja voipaketinkin, ja mieheni oli
pahasta työttömyydestä huolimatta saanut
töitä. Siitä paikasta lähdimme meille syömään. Kun tyttö ei millään olisi halunnut
jäädä kiitollisuudenvelkaan, sovimme, että
hän pikkupoikani hoitoa vastaan syö meillä kerran päivässä ja saa jonkun ryyni- ja
teepaketin mukaansakin. Minäkin pääsin
välillä lukusaliin.
2000-luvulla monet asiat ovat toisin
Opiskelijat eivät enää asu yhtä huonosti.
He saavat pientä opintorahaa, ja vanhemmat pystyvät ehkä hiukan auttamaan.
Monet joutuvat silti tilapäistöihin, sillä
opiskelijoidenkin mukavuusvaatimukset
ovat lisääntyneet. Piikojen ammattikuntaa
ei enää ole. Mutta pienipalkkaiset myyjät,
siivoojat ja pätkätyöläiset joutuvat elämään kädestä suuhun voimatta paljonkaan
suunnitella tulevaisuuttaan. Kuusikymmenluvun opiskelija jaksoi kitkuttaa muutaman vuoden, sillä hän tiesi heti valmistumisen jälkeen saavansa työtä ja rahaa.
Kuinka suurelta opettajan kuukausipalkka
silloin vaikuttikaan!
Nykynainen ei joudu kärsimään
nälkää, hänellä on useita vaatekertoja,
lämmin asunto ja monia mukavuuksia.
Mutta jos hän on huonosti koulutettu ja
sekatyöläinen tai tilapäistöissä, hänellä ei
juuri ole toivoa paremmasta. Hän saa ehkä
työttömyyskorvausta tai voi hakea toimeentulotukea, mutta niiden varaan ei voi
rakentaa. Moni hyvin palkattuakin työtä
tekevä joutuu työskentelemään yli voimiensa. Hän masentuu, ei jaksa yrittää enää.
Päihteet vain pahentavat tilannetta.
Onko raivaajamummojen sitkeys kadotettu
Nykynaisen ei tarvitse pelätä miehiä välttääkseen aviottomia lapsia. Silti hän on
suojaton. Pedofiilit vaanivat internetissä
teini-ikäisiä, moni kärsii perheväkivallasta, kenties menettää henkensä mustasukkaisuusmurhassa. Jos lapsia on, niistä ja
kodinhoidosta vastaa useimmiten nainen.
Eron tullessa lapset jäävät äidille. Yksinhuoltajan arki saattaa olla raahautumista
päivästä toiseen. Viereisestä talosta lähtee
äiti aamuvarhaisella yhtä lasta työntäen ja
toista pulkassa vetäen kohti tarhaa ja työpaikkaa. Illansuussa sama reitti takaisin,
ruokakauppaan ja kotitöihin. Lapset on
helpointa sijoittaa television ääreen.
Uutta on, että teini-ikäiset varta
vasten hankkiutuvat raskaaksi siksi, että
yhteiskunta vastaa heidän ja lapsen elinkustannuksista ainakin kolme vuotta. Tai
että pitkien nuoruusvuosien jälkeen hankitut lapset osoittautuvat niin vaivalloisiksi,
että äiti palaa takaisin ”bailausvuosiin”
ja jättää lapsensa jollekin, useimmiten
lasten isovanhemmille. Samoin jätettiin
vahinkolapset sata vuotta sitten. Vanhoissa
naisissako voi- mavaramme? Onko mikään
muuttunut?
Sirkka Helenius
FK, äidinkielen lehtori, eläkkeellä
SI Riihimäki
45
46
NAINEN POLITIIKASSA
47
Vuonna 1919 Vaasan kaupunginvaltuustoon valittu kassanhoitaja
Hulda Hoijar.
48
Kannustuksia naisten äänioikeuskokoukseen
Helsingissä 7.11.1904
Netti saattaa joskus iloisesti yllättää.
Etsiessäni aivan muuta asiaa, eteeni
nouseekin yksitoistasivuinen kooste eri
paikkakuntien naisten ja muutaman
miehenkin allekirjoittamia vetoomuksia
yleisen äänioikeuden saamiseksi Suomen
naisille (http://www.histdoc.net/varia/
uniooni4.html).
Äänioikeuskokous pidettiin 7.11.1904
Helsingissä Ylioppilastalolla. Kokouksen
pöytäkirjan pitäjät ovat listanneet lähetetyt
adressit ja sähkösanomat lähetyspaikkakuntien ruotsinkielisen nimen mukaan.
Ne olivat joko suomeksi, ruotsiksi tai
molemmilla kielillä. Allekirjoittajina on
isompi tai pienempi joukko paikkakunnan
naisia – monet vielä nytkin historiasta
tunnettuja nimiä. Kaksikielisillä alueilla
sekä suomen- että ruotsinkieliset esittivät
vetoomuksensa usein yhdessä. Monet
ammattinimikkeet ja vetoomusten ilmaukset kertovat myös vuosien kulumisesta ja
kielen kehityksestä kuten jokainen voi itse
havaita oheisista näytteistä.
Waasasta tulee kannanotto, joka
kiteyttää muidenkin sanomien sisällön.
”Suomen naisten yleiselle äänioikeuskokoukselle Helsingissä. Saatuamme tiedon siitä kokouksesta, minkä Unioni on
ilmoittanut pidettäväksi marraskuun 7 p:nä
naisen äänioikeusasian käsittelemistä varten, pyydämme me, allekirjoittaneet, saada
yhtyä siihen mielenosoitukseen, johon
naiset kautta koko maan valmistautuvat
hankkiakseen Suomen naisille samat yhteiskunnalliset ja valtiolliset oikeudet kuin
miehillä. Kasvaneena saman kodin piiris-
sä veljensä rinnalla, oppii nuori tyttö jo
varhain tuntemaan yhteiskuntalaitoksemme historialliset ja oikeudelliset perusteet,
hän oppii tuntemaan maansa ja kansansa
ja hänessä herää harras halu tehdä jotakin
armaan Suomi-äidin hyväksi. Sallittakoon
naisen, kuten hänen veljensä, astua vaaliuurnalle täysin tajuten että hänen veljensä
kanssa on vastattava Suomen tulevaisuudesta, ja hän on vakaasti kehittyvä vastaista tehtäväänsä varten. Vapaus kasvattaa
itsetietoisen kansan, vastuunalaisuus luonteen karaisee. Saakoon nainen valtiollisen
äänioikeuden ja maassamme taistellaan
kaksin verroin suuremmalla työvoimalla
jalojen aatteiden puolesta.”
Moni Ristiinan naisista pyytää
saada kokoukselle tulkita suuren myötätuntonsa niistä valmistavista toimenpiteistä, jotka jo ilmoittavat uuden aamun
sarastusta uusilla toiveilla siitä, että naisen
kauan kestäneet kapalokahleet kerrankin
höllitettäisiin ja hänkin itsenäisenä, ajattelevana ihmisenä silloin saisi ottaa osaa ja
ratkaista niissä asioissa, jotka ovat hänelle
yhtä kalliit, kuin jokaiselle yhteiskunnan
jäsenelle.
Sippolan naiset esittävät vaatimuksensa terävästi. ”Jokaisen Suomen
valistuneen naisen tulee asettaa tämä
kysymys vaatimuksena eikä enää pyyntönä. Hänen velvollisuutensa on niin naineena kuin naimattomana olla osallisena
poliittisesti järjestetyn kristityn, siveellisen
yhteiskunnan luomisessa ja tähän tarvitaan
yleistä äänioikeutta. ”
Sortavalan naiset yhtyvät Suomen naisten kanssa yhteiseen anomukseen,
49
jossa pyydetään ”valtiollista äänioikeutta
naiselle, sekä naineelle että naimattomalle, samoilla perusteilla kuin miehelle,
päämääränä yleinen äänioikeus jokaiselle
täysi-ikäiselle kansalaiselle varallisuuteen
katsomatta”.
Oulussa asetettu toimikunta lähettää sähkeen: ”Naisten valtiollista äänioikeutta kannattavat yleisesti Oulun kaupungin
ja maaseudun suomen- ja ruotsinkieliset
naiset. Toivoen menestystä tärkeälle asiallemme seuraamme jännityksellä toimenpiteiden kehitystä.”
Hämeenlinnasta tuleva kannustus
on lyhyt. ”Yleinen yhtäläinen välitön vaali- ja äänestysoikeus 21 vuotta täyttäneelle
Suomen kansalaiselle sukupuoleen katsomatta.” Samoin Wiipurista tulee lyhyt
viesti: ”Toverit! Vaatimuksemme olkoon:
Yleinen, yhtäläinen ja välitön äänioikeus
kaikille.”
Sortovuodet heijastuvat joidenkin viestien takana. Esimerkiksi ”Joukko
naisia Jalasjärvellä” lähettää kannustuksen Suomen Naisemansipatsioni Unioonin
kokoukselle: ”Me naiset kokoontuneina
ilmoitamme yhtyvämme vaatimukseen,
että valtiollinen äänioikeus annetaan
naisille samoilla ehdoilla kuin miehillekin.
Mutta koska äänioikeudella ei ole mitään
merkitystä niinkauan kuin kansan edustajain päätökset syrjäytetään ja kansalaisten
oikeuksia loukataan, niin vaadimme me
että Suomen perustuslait jälleen saatetaan
täyteen voimaansa ja että meidän ilman
laillista tutkintoa ja tuomiota maanpakoon karkoitetut kansalaisemme kutsutaan
takaisin sekä kaikille niille, jotka jollain
tavoin ovat joutuneet kärsimään laitonta rangaistusta annetaan takaisin heidän
ennen nauttimat etunsa.
Samansisältöisen viestin Seinäjoelta ruotsinkielellä lähettävät ”Vi
medborgarinnor i Seinäjoki….”
Kannattajat ja allekirjoittajat
Sähkeitten allekirjoittajat edustavat koko
yhteiskuntaa, mikä näkyy monien titteleissä. Ajan tavan mukaan moni nainen
50
esiintyy miehensä aseman perusteella,
mutta useilla on myös oma ammatti. Joukossa on siis sekaisin muun muassa fru,
fröken, enkefru, lehtorin rouva, lektorska,
lärarinna, opettajatar, bokbinderska, klädningsmodist, föreståndarinna för väfskolan, kontorist, kapteenin leski, merimiehen
leski, ruununvoudin rouva, arbeterska,
tjänarinna, rahatoimikamreeri, ylioppilas,
student, innehafvarinna af bageriaffär,
sömmerska, fiskaredotter, enkekonsulinna,
farmaceut, baderska, drätselkamrerare,
tändsticksfabriksföreståndarinna, kelloseppä, kollegafru.
Kannattajien joukossa oli vaimojensa ohella myös joitakin miehiä kuten
Pietarsaaressa useita lääkäreitä, apteekkari, urkuri, tehtaan työmiehiä, kultaseppä ja
pankkivirkailijoita.
Allekirjoittajien joukossa on
useita historiaan nimensä jättäneitä naisia.
Mainittakoon Porvoon listalla Fru Hanna Frosterus-Segerstråle, artist (1867
– 1946), joka on maalannut lähes seitsemänkymmentä alttaritaulua sekä Mathilda
Wrede, fröken (1864 – 1928), Vaasan maaherran tytär ja sittemmin vankien ystävänä
tunnettu.
Tammisaaren listalla on Emma
Irene Åström, seminarielektor (1847 –
1934) . Hän suoritti ylioppilastutkinnon
vuonna 1873 ja valmistui Helsingin yliopistosta ensimmäisenä naisena filosofian
maiste- riksi vuonna 1882. Tapauksen kunniaksi itse Z. Topelius kirjoitti runon. Hän
toimi Tammisaaren seminaarin opettajana.
Lucina Hagman (1853 – 1946)
Helsingistä valittiin ensimmäisten naisten joukossa eduskuntaan 1907. Hän
oli opettaja ja koulunjohtaja kannattaen
yhteiskouluja, jotta tytöt saisivat samanarvoisen koulutuksen kuin pojat. Hän oli
myös järjestöaktiivi ja oli muun muassa
Naisasialiitto Unionin ensimmäinen ja pitkäaikainen puheenjohtaja. Hänet mainitaan
myös Martta-järjestön perustajana 1899.
Lucina Hagman oli ensimmäinen nainen,
joka Suomessa sai professorin arvonimen
vuonna 1928.
Tukholmasta tulleen kannustuksen allekirjoittajia on muun muassa
Dagmar Neovius (1867 – 1939). Hän oli
ruotsalaisen kansanpuolueen ensimmäinen
naiskansanedustaja vuosina 1907 – 1911 ja
1914 – 1917. Jo ensimmäisen sortokauden
aikana hän organisoi passiivista vastarintaa, ja hänet tunnetaan myös yhtenä
Martta-järjestön perustajana ja pitkäaikaisena toimijana (1899 – 1937).
Hovioikeudenneuvoksetar Alma
Skog Vaasasta oli tarmokas sosiaalisen
toiminnan ja vapauden edistäjä sekä Pohjoismaisen naiskomitean jäsen. Asuessaan
vastapäätä Venäjän kuvernöörin asuntoa
hän ripusti ikkunaverhoksi Suomen lipuksi
ehdotetun vaakunalipun.
Lopuksi kerrotaan, että mieliala
kokouksessa Helsingissä on ollut erittäin
innostunut. Puhujat palkittiin vilkkailla
suosionosoituksilla ja adressit ja sähkösanomat vastaanotettiin lämpimällä myötätuntoisuudella.
Kunnioituksella ja kiitollisuudella
muistamme kaikkia niitä naisia, jotka yhteisrintamana ajoivat yleistä äänioikeutta,
josta me Suomen naiset olemme saaneet
nauttia yli sata vuotta, mutta joka puuttuu
vieläkin suurelta osalta maailman naisia.
Aino Perälä-Suominen
Apteekkari
SI Vaasa-Vasa
51
Pakko oli herrojen tehdä tilaa naisille
Naisten pitkä tie valtuustosaleihin
”Herrar Stadsfullmäktiga sammanträda
fredagen den 20 december 1918,
kl 6 e.m. . . .”
Vaasan kaupunginvaltuuston herrat –
suomeksi puhuttiin vielä pitkään valtuusmiehistä – kuulutettiin näin kokoukseensa
Vasabladetissa 4. joulukuuta 1918, kun
naiset eivät vielä olleet saaneet kunnallista
ääni- ja vaalikelpoisuutta.Vasta vuoden
1930 avioliittolaki poisti Suomesta miehen edusmiehisyyden lopullisesti säätä52
mällä aviopuolisot tasaveroisiksi. Sitä
ennen nähtiin sellainenkin kummallisuus,
että eduskunnassa oli valtion kohtaloista
päättämässä naimisissa olevia naisia, jotka
eivät olleet täysivaltaisia.
Kunnallisvaaleissa 1918 pääsivät naiset ensimmäisen kerran Suomessa
ehdokkaiksi ja äänestämään valtuuston
jäsenistä. Valtuustoista tosin tuolloin vaihtui vain kolmannes: esimerkiksi Vaasassa
kaksitoista valtuutettua. Vuoden 1919
alussa kaupunginvaltuustoon tuli kolme
naista: opettajatar Hanna Blomqvist, kassanhoitaja Hulda Hoijar ja rouva Hilja
Vestberg. Seuraavana vuonna Vaasan kaupunginvaltuustoon tuli vielä neljäs nainen:
rouva Anni Suometsä. Kaikkiaan valtuustossa oli tuolloin kolmekymmentäkuusi paikkaa.
Suomen kunnallishallinto järjestettiin uudelleen maalla vuonna 1865
ja kaupungeissa vuonna 1873 keisarillisilla asetuksilla. Maaseudulla päätösvalta
kunnan asioissa tuli kuntakokoukselle,
jonka muodostivat äänivaltaiset kunnan
asukkaat. Osa toimivallasta voitiin siirtää valtuustolle, joita tosin perustettiin
vain muutamaan kuntaan. Kaupungeissa
päätösvaltaa käyttivät raastuvankokous ja
kaupunginvaltuusto; toimeenpanovalta oli
maistraatilla. Toimeenpanovaltaa voitiin
siirtää lautakunnille ja viranhaltijoille.
Valtuuston perustaminen oli aluksi
pakollista Suomessa – niin kuin Ruotsissakin – vain kaupungeissa, joissa oli yli
3 000 asukasta. Suomessa kunnallishallintoa on uudistettu usein Ruotsin mallin
mukaan.
Äänioikeus oli kaksikymmentäviisi vuotta täyttäneillä veroa maksavilla
miehillä. Se voitiin antaa myös täysivaltaisille veroa maksaville naimattomille
naisille ja naisleskille, koska kunnallinen
äänioikeus oli taloudellinen, veroista lähtevä oikeus. Kullakin äänestäjällä oli ääniä
hänen maksamiensa verojen suhteessa,
kuitenkin enintään kaksikymmentäviisi.
Vuonna 1900 hyväksyttiin uudistus, joka
rajasi äänimäärän korkeintaan kymmenesosaan annettavista äänistä.
Naimattomat naiset saivat vuonna
1864 oikeuden vastata omista asioistaan
kaksikymmentäviisi vuotta täytettyään.
Äänioikeutta ei kuitenkaan ollut miehensä
alaisena olevalla aviovaimolla. Nainen
menetti täysivaltaisuutensa mennessään
naimisiin. Kunnan jäsenyyttä ja äänioi- keutta ei liioin ollut muun muassa pestatulla
palkollisella tai henkilöllä, jonka tulot
olivat niin pienet, ettei niistä peritty kunnallisveroa.
Vaasassa ensimmäiset kaupunginvaltuuston vaalit järjestettiin 28. päivänä joulukuuta 1874. Vaaleilla valittiin
kolmekymmentä kaupunginvaltuutettua
siten, että vaalilippuun kukin kirjoitti koko
valtuuston kokoonpanon eli kolmekymmentä nimeä.
Ehdokkailla spekulointi alkoi lehdissä kymmenisen päivää ennen vaaleja.
Vaalipäivänä äänestämässä kävi kuusikymmentäseitsemän eli kymmenisen prosenttia
kaikkiaan kuudestasadastaviidestäkymmenestä äänioikeutetusta. Asukkaita kaupungissa oli nelisen tuhatta.
Suurimmalla äänimäärällä (771)
valtuustoon valittiin kauppias Carl Johan
Hartman. Virkamiesten vaalimenestys
oli hyvä – ehkä lehtikirjoittelun ansiosta,
mutta myös siksi, että kaupungin porvarit
halusivat myös vastuun jakamiseksi ”kaikki mukaan”. He saivat kaksitoista paikkaa
– yhtä monta kuin porvaristo, käsityöläiset
kuusi, työväestö ei yhtään.
Vaalikelpoisuus sen sijaan oli
poliittinen asia, eikä naisilla ollut oikeutta
asettua ehdokkaaksi kunnan- tai kaupun-
ginvaltuustoon. Yleistä ja yhtäläistä kunnallista vaalikelpoisuutta ja äänioikeutta
naiset saivat odottaa vuoteen 1917. Nainen
sai kyllä istua koulun johtokunnassa tai
vaivaishoitolautakunnassa. Näihin elimiin
voitiin valita hyvämaineisia rouvashenkilöitä aviomiehen suostumuksella. Äänioikeuden saattoi myös menettää erilaisista
syistä. Rajoitukset kuitenkin poistuivat
yksitellen, viimeisenä vaalirikos vuonna
1995. Kunnallisen äänioikeuden menettämisperusteina säilyivät verojen maksamattomuus ja köyhäinhoidon apu vuoteen
1948 asti.
Suomalaiset naiset saivat ensimmäisinä Euroopassa sekä oikeuden
äänestää että oikeuden asettua ehdokkaaksi
valtiollisissa vaaleissa: naisille tuli oikeus
toimia kansanedustajana riittävän äänimäärän saatuaan.
Uudessa Seelannissa naiset olivat saaneet äänioikeuden vuonna 1893.
Australiassa valkoiset naiset saivat vuonna
Hanna Blomqvist
53
1902 sekä äänioikeuden että vaalikelpoisuuden.
Suomessa uusi valtiopäiväjärjestys ja vaalilaki vahvistettiin 20. päivänä
heinäkuuta 1906. Vaalit pidettiin 15. – 16.
maaliskuuta 1907.
Suomen ensimmäiseen edus- kuntaan valittiin kansanedustajaksi yhdeksäntoista naista. Seuraavissa vaaleissa naisten
määrä eduskunnassa pysyi pitkään tätäkin pienempänä. Vähiten naisia valittiin
vuonna 1930, jolloin eduskuntaan tuli
vain yksitoista naista. Vasta vuoden 1966
vaaleissa eduskuntaan tuli yli kolmekymmentä naista.
Ennätyksellisen paikkamäärän
naiset saavuttivat vuoden 1991 vaaleissa:
eduskuntaan valittiin seitsemänkymmentäseitsemän naista. Näissä vaaleissa myös
ehdokkaina oli naisia enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Nykyisessä eduskunnassa naisia
on kahdeksankymmentäkuusi ja ministereistä puolet on naisia. Ensimmäinen naisministeri Suomessa oli Miina Sillanpää,
joka valittiin sosiaaliministeriksi vuonna
1926.
Naisjärjestöt olivat äänioikeusasiassa hyvin aktiivisia. Suomen Naisyhdistyksessä vaatimuksia äänioikeudesta
viriteltiin jo ensimmäisenä toimintavuonna
1884. Naisasialiitto Unionin tavoite oli
jo yhdistystä perustettaessa vuonna 1892
saada naisille yhtäläiset oikeudet miesten
kanssa. Yleistä, yhtäläistä ja välitöntä äänija vaalioikeutta sekä miehille että naisille
vaati ensimmäisenä Suomen Työväenpuolue perustavassa kokouksessaan Turussa
vuonna 1899. Porvarillisista puolueista
yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden sisällytti ohjelmaansa ensimmäisenä Suomalainen
puolue vuonna 1904.
Suhtautumista naisten oikeuksiin
kuvaa senaattori August Ramsayn vastaus
senaattori Leo Mechelinin ehdotukseen
naisten vaalikelpoisuudesta valtiopäivillä
vuonna 1897. Ramsayn mukaan naisten
vaalikelpoisuus olisi merkinnyt koko
yhteiskunnan tuhoa. Eduskuntauudistusta
54
Hilda Vestberg
valmistelleessa senaatin komiteassa naisten äänioikeus hyväksyttiin lähes keskusteluitta vuonna 1905, mutta naisten vaalikelpoisuudesta jouduttiin äänestämään
lähinnä ruotsalaisten vastustaessa sitä.
Komitean puheenjohtaja professori Robert Hermanson vastusti molempia ja
jätti ainoana komiteamietintöön vastalauseensa naisten äänioikeudesta.
Kirjassaan Suomen naisen tie
(2006 s. 65) Kaari Utrio toteaa ”ettei
naisten oikeuksissa ole koskaan kysymys
pelkistä poliittisista tai taloudellisista sei-
koista. Niiden yhteydessä käsitellään syviä
ja tiedostamattomia pelkoja, joilla hyvin
harvoin on mitään tekemistä kulloisenkin
asian kanssa.”
Kunnallisvaalit olivat säätyvaltiopäivien aikaan olleet valtiollisia vaaleja
demokraattisemmat, mutta vuoden 1906
uudistuksen jälkeen tilanne muuttui päinvastaiseksi. Paikallishallinnosta tuli Suomessa Euroopan epädemokraattisin. On
esitetty arvelu, että kunnallisen demokratian puutteellisuus vaikutti osaltaan vuoden
1918 tapahtumiin. Varsinkin syksyllä 1917
harvainvaltaisten valtuustojen ja järjestäytyneen työväestön välit kiristyivät monilla
paikkakunnilla hyvin jyrkiksi.
Eduskunta hyväksyi jo vuonna
1908 esityksen yleisestä ja yhtäläisestä
äänioikeudesta ja vaalikelpoisuudesta
kunnallisvaaleissa. Senaatti kuitenkin viivytteli asian kanssa vuoteen 1914 ja totesi
lopulta lausunnossaan yleisen ja yhtäläisen
äänioikeuden ”epäoikeudenmukaiseksi”.
Keisari jätti lain vahvistamatta. Eduskunta
hyväksyi heinäkuussa 1917 yleiseen ja
yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvat kunnallislait. Äänioikeusikärajaksi tuli kaksikymmentä vuotta. Venäjän väliaikainen
hallitus ei vahvistanut näitäkään lakeja,
vaan hajotti eduskunnan.
Uusi eduskunta hyväksyi kunnallislait välittömästi julistauduttuaan 15.
päivänä marraskuuta 1917 maan korkeimman vallan haltijaksi. Ensimmäiset uuden
kunnallislain mukaiset vaalit voitiin sodan
takia järjestää vasta joulukuussa 1918,
jolloin uuden lain mukaan toimitetuissa
vaaleissa valittiin vain kolmannes valtuutetuista.
Kokonaisuudessaan yleisellä äänioikeudella valitut valtuustot saatiin vasta
vuoden 1920 kunnallisvaaleissa.
Äänioikeusikäraja ehdittiin nostaa kahteenkymmeneenneljään vuoteen; myöhemmin se muutettiin kahteenkymmeneenyhteen vuoteen. Vuodesta 1976 lähtien
niin äänioikeus- kuin vaalikelpoisuuskin
on Suomessa ollut kaikissa vaaleissa kahdeksantoista vuotta täyttäneillä.
Kunnallishallinnossa naisten
osuus on kasvanut hitaammin kuin eduskunnassa. 1960-luvun lopulla Suomessa
oli kuusikymmentäkuusi kuntaa, joissa ei
ollut yhtään naisvaltuutettua; sadassakolmessakymmenessä kunnanvaltuustossa
oli vain yksi nainen. Kuntia oli tuolloin
viisisataakaksikymmentä.
Tilastoja naisten osuudesta valtuustoissa on vasta vuodelta 1945, jolloin
kunnanvaltuutetuista noin viisi prosenttia
oli naisia. Naisten osuus kasvoi hitaasti.
Vuoden 1964 vaaleissa valituis- ta valtuutetuista naisia oli edelleen vain 7,9
prosenttia. Vaalikartalle jäi suuren äänestyskampanjan jälkeenkin kaksi kaupunkia, Naantali ja Kristiinankaupunki, sekä
satakaksikymmentäkahdeksan maalaiskuntaa ilman ainuttakaan naista valtuustossa.
”Nainen ehkä äänesti naista eduskuntaan,
mutta oman kylän naiseen nainen ei osannut luottaa,” kirjoittaa Kaari Utrio (s. 67).
Vuonna 1975 naisten osuus valtuutetuista nousi kahteentoista prosenttiin,
mutta vielä 2000-luvun alussa naisten
osuus kunnanvaltuutetuista oli pienempi kuin kansanedustajista. Vuoden 2004
kunnallisvaaleissa valituista valtuutetuista
kolmekymmentäkuusi prosenttia oli naisia.
Viime kunnallisvaaleissa 2012 naisten
osuus valtuutetuista jäi 36,2 prosenttiin: naisia on valtuutettuina noin 3 400.
Naisten osuus valtuutetuista putosi vajaat
puolitoista prosenttiyksikköä edelliseen
vaalikauteen 2008 – 2012 verrattuna.
Vaasan kaupunginvaltuustossa
on ollut yhteensä kolmekymmentäkaksi
naista, muutamat useammankin vaalikauden vuoden 1953 valtuustokauden
loppuun mennessä. Ensimmäisiin Vaasan
naisvaltuutettuihin kuulunut rouva Hilja
Vestberg piti ensimmäisen vaalikauden
jälkeen seitsemäntoista vuoden tauon ja oli
sitten valtuutettuna vielä kolme vaalikautta
vuosina 1937 – 1945.
1950-luvulta lähtien naisten määrä
on Vaasan kaupunginvaltuustossa noussut
vaihdellen kahdeksasta aina kahteenkymmeneenyhteen vaalikaudella 2009 – 2012,
55
jolloin naisten osuus oli hieman yli
neljäkymmentäyksi prosenttia. Valtuutettujen lukumäärä kasvoi samaan aikaan
neljästäkymmenestäyhdestä viiteenkymmeneenyhteen, joka se on ollut vuodesta
1977. Nyt Vaasan kaupunginvaltuustossa
on poikkeuksellisesti kuusikymmentäseitsemän jäsentä Vaasan ja Vähänkyrön
kuntaliitoksen takia: naisia on kaksikymmentäkahdeksan eli lähes neljäkymmentäkaksi prosenttia. Kuntaliitos ei vähentänyt
naisten osuutta valtuutetuista.
Harppaus kahteenkymmeneen
naisvaltuutettuun Vaasassa tehtiin vuoden 1984 kunnallisvaaleissa. Edellisissä
eduskuntavaaleissa Vaasan vaalipiiristä ei
valittu yhtään naista eduskuntaan. Tämä
sai naisjärjestöt yli puoluerajojen kokoamaan voimansa ja järjestämään Vaasan
läänin naisvaalikampanjan.
Idea oli professori Irma Rewellin,
joka tunnetaan erityisesti Vaasan oopperan tulisieluisena johtajana. Naisvaalikampanjassa olivat innokkaina mukana
muun muassa erikoislääkäri Hellevi
Lohva (kok.), joka jätti kunnallispolitiikan vuoden 2008 vaaleissa ja hallintotieteiden tohtori Anita Niemi-Iilahti
(sd.), joka vuoden 2012 vaaleissa palasi
kunnallispolitiikkaan. Kumpikin muistaa
innostuneen ilmapiirin ja toisaalta pientä
kyräilyä ja epäluuloja kampanjaa kohtaan.
Kunkin puolueen naisehdokkaat tekivät
omaa vaalityötään, mutta yllättävän reippaasti toteutettiin yhteiset hankkeet, kuten
suuri naisten yhteinen vaalijuhla Vaasan
kaupungintalolla.
Naisten yhteistyö toi Vaasan valtuustoon kahdeksan naista lisää. Menestys
tuntui myös jaettaessa kunnallishallinnon
johtopaikkoja vaalikaudelle 1985 – 1988.
Kaupunginhallituksen puheenjohtajaksi
nousi ensimmäisen kerran Vaasassa nainen: johtava ylilääkäri, kansanedustaja
Eeva Kauppi (kok.); valtuuston puheenjohtajistoon valittiin Vaasassa ensimmäisen kerran nainen: Anita Niemi-Iilahti.
Varapuheenjohtajana Niemi-Iilahti pääsi
ensimmäisenä naisena johtamaan puhetta
56
kaupunginvaltuuston budjettikokouksessa,
mikä oli uutisen arvoinen asia kaupungissa. Hän muistaa hyvin innostuksen
ja ilon luottamustehtävästä, mutta myös
vakavuuden ja halun tehdä tosissaan työtä
kaupungin puolesta.
Kahdenkymmenen vuoden tauon
jälkeen hän huomaa, miten valtuustotyöhön on tullut lisää spontaaniutta niin
hyvässä kuin pahassa. Naisten rohkeus on
kasvanut. Puheenvuorot ovat valmisteltuja
ja esitystavaltaan selkeitä. Kaupin puheenjohtajuus kesti kaksi vuotta. Hän sai jättää
paikkansa kaupunginhallituksessa kesken
vaalikauden.
Hellevi Lohva tietää, että kaupunginhallituksen jäsenyys niin kuin puheenjohtajuudetkin ovat tavoiteltuja paikkoja.
Kyse on vallasta. Poliitikko haluaa päästä
vaikuttamaan asioihin. Johtavaan asemaan
päästäkseen on menestyttävä vaaleissa
ja saatava lisäksi oman valtuustoryhmän
luottamus. Toisen kerran nainen on ollut
Vaasan kaupunginhallituksen puheenjohtajana viime vaalikauden, jolloin tehtävä
uskottiin johtavalle oikeusavustajalle Raija Kujanpäälle (kok.). Yhden vaalikauden
1993 – 1996 Vaasan kaupunginvaltuuston
johdossa on ollut nainen, kansanedustaja
Marjatta Vehkaoja (sd.).
Kaupunginhallituksen jäseneksi
nainen valittiin Vaasassa ensimmäisen
kerran vuonna 1971. Hän oli sairaanhoitaja
Else-Maj Johnson (r.). Vasta seuraavalla
vaalikaudella hallitukseen tuli toinenkin
nainen lehtori Maire Rautonen (sd.). Naisten määrä Vaasan kaupunginhallituksessa pysyi yhdessä tai kahdessa,
satunnaisesti kolmessa aina vuoteen 1995,
jolloin tasa-arvolakiin tehtiin muutos,
jonka mukaan muun muassa kunnallisissa
toimielimissä pitää olla sekä naisia että
miehiä, kumpaakin vähintään neljäkymmentä prosenttia.Vaasan yksitoistajäsenisessä kaupunginhallituksessa on siitä
lähtien ollut viisi naista.
Muutosta edelsi pitkä ja vähättelevä keskustelu niin sanotuista kiintiönaisista, joita monet merkittävät naispoliitikot-
kin vastustivat – Vaasassa muun muassa
kansanedustaja Eeva Kauppi piti kiintiötä
tarpeettomana. Tasa-arvolaissa vuodelta
1988 edellytettiin, että kunnallisissa toimielimissä on sekä naisia että miehiä. Se
ei ollut tuonut naisille tasaveroista asemaa
kunnallisissa toimielimissä. Kunnanhallitusten jäsenistä on nykyisin noin neljäkymmentäkuusi prosenttia naisia, mutta
puheenjohtajuus uskotaan useimmiten
miehille.
Valtuuston ja kunnanhallituksen
puheenjohtajiston kokoonpanossa ei tarvitse noudattaa tasa-arvolakia, koska se ei ole
kunnallinen toimielin.
Naisia oli kaksikymmentäneljä
prosenttia kunnanvaltuuston puheenjohtajista ja seitsemäntoista prosenttia kunnanhallituksen puheenjohtajista vuonna 2002.
Viime vaalikaudella naisten osuus sekä
valtuuston että kunnanhallituksen puheenjohtajista kasvoi kolme – neljä prosenttiyksikköä.
Kuntaliitokset näyttävät vähentävän naisten mahdollisuuksia päästä
kunnanvaltuuston tai hallituksen puheenjohtajaksi. Myös naisten vaalimenestys
heikkeni liitosalueilla, selvimmin kuntaliitosten reuna-alueilla. Niissä miinusta
kirjattiin viisi prosenttiyksikköä. Tasaarvotiedon keskuksen, Minnan, kehittämispäällikkö Sari Pikkala toteaa tutkimuksessaan Parasta naisille? Kuntaliitokset ja
naisten edustus kuntien johdossa (2011),
että vuoden 2009 kuntaliitosten jälkeen
vain joka neljäs valtuuston puheenjohtajista oli nainen, hallituksen puheenjohtajista
runsas viides.
Kunnallisiin lautakuntiin valitaan nykyisin tasa-arvolain mukaisesti
tasapuolisesti miehiä ja naisia. Hitaasti
naiset ovat kuitenkin luottamustehtäviin
päässeet, kun katselee esimerkiksi Vaasan
kaupunginvaltuuston asiakirjoja. Naisia
saattoi 1950-luvulla joissakin lautakunnissa olla yksi tai korkeintaan neljä, kuten
sosiaalilautakunnassa. Vielä 1960-luvulla
oli paljon lautakuntia, joissa naisia ei ollut
ainuttakaan.
Puheenjohtajiksi naisia ei valittu,
joskus varapuheenjohtajaksi kuten raittiuslautakuntaan. Sosiaalilautakunnan puheenjohtajaksi Vaasassa valittiin vuonna 1966
ensimmäisen kerran nainen. Tehtävän sai
kesken vaalikauden hovioi- keudenneuvos
Ritva Hyöky (kok.), joka myöhemmin oli
Suomessa ensimmäinen nainen hovioikeuden presidenttinä. Matkailulautakunnan
puheenjohtajaksi nainen ylsi ensimmäisen
kerran vuonna 1971. Seuraavalla vaalikaudella 1977 – 1980 naiselle uskottiin
koululautakunnan ja musiikkilautakunnan
puheenjohtajuus. 1980-luvulla sosiaalilautakunnassa naiset olivat jopa enemmistönä
ja terveyslautakunnassakin naisia oli viisi.
Tekniseen lautakuntaan saatiin nainen
jäseneksi vuosikymmenen lopulla. Rakennuslautakuntaan Vaasassa nainen valittiin
ensimmäisen kerran 1990-luvulla.
Pikkalan tutkimuksen mukaan
naisten johdossa ovat useimmiten opetus- ja kulttuurilautakunnat. Vuoden 2009
vaalien jälkeen neljälläkymmenelläkolmella prosentilla oli naispuheenjohtaja.
Kaikkein vähiten naisia on puheenjohtajana yhdyskunta-, tekniikka ja ympäristölautakunnissa; naispuheenjohtajia määrä
on ainoastaan yksitoista prosenttia. Vaasassa naista ei ole koskaan valittu kaupunkisuunnittelusta ja kaavoituksesta vastaavan
kaupunginhallituksen suunnittelujaoston
puheenjohtajaksi, ennen kuin vuonna
2005. Neljä vuotta tehtävää hoiti toimitusjohtaja Helena Boucht-Lindeman (r.).
Nyt jaoston puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja ovat naisia. Kaikissa lautakunnissa
varapuheenjohtajina on naisia enemmän
kuin puheenjohtajina.
Tasa-arvolain sukupuolikiintiötä
naiset saavat kiittää Sari Pikkalan mukaan
nykyisestä asemastaan kunnallishallinnossa. Sen vaikutus naisten etenemiseen on
ollut suuri. Myös Anita Niemi-Iilahti pitää
tasa-arvolain kiintiömääräystä ratkaisevan
tärkeänä naisten tasa-arvoisen osallistumisen kannalta. Hän muistuttaa kuitenkin,
että taustalla on pitkä tie, jonka varrella
naisten pääsy koulutukseen on parantunut
57
ja osallistuminen työelämään on tuonut
rahaa ja itsenäisyyttä, mikä on parantanut naisten edellytyksiä osallistua myös
yhteisten asioiden hoitamiseen.
Huomattavan korkea koulutustaso on alusta asti vaadittu naisilta, jotka
esimerkiksi Vaasan kunnallishallinnossa
ovat yltäneet puheenjohtajan paikalle, on
sitten kyse lautakunnasta, valtuustosta tai
kaupunginhallituksesta.
Ensimmäinen nainen suoritti
Suomessa ylioppilastutkinnon vuonna
1871 ja vuodesta 1885 lähtien ainakin yksi
nainen suoritti vuosittain ylioppilastutkinnon. Vuonna 1882 ensimmäinen nainen sai
Suomessa valmiiksi filosofian kandidaatin
tutkinnon ja pian sen jälkeen perustettiin
merkittävät porvarilliset naisyhdistykset.
Naiset ovat tulleet politiikkaan myös työn
ja ammattiyhdistysliikkeen kautta. Teollistuva Suomi tarvitsi työvoimaa.
Työläisnaisten liitto perustettiin
vuonna 1900 Helsingissä. Miesten ammatillinen keskusjärjestö suhtautui siihen
58
nuivasti. Hankalaa oli vakuuttaa naisillekin, että yhdessä päästään parempaan:
”pikku midinetti nälkäpalkallaan oli liian
hieno tupakkatehtaan tyttöjen seuraan”
kuten Kaari Utrio asian kuvaa (s. 61).
Naisten koulutustaso ei nykyisin
jää jälkeen miehistä – paremminkin päinvastoin. Työelämän, perheen ja vapaa-ajan
yhteensovittaminen on naisille kuitenkin
vaikeaa. Ensimmäisenä karsiutuu helposti
kunnallispolitiikka. Naisten halu ehdokkaaksi on vähentynyt, mutta ehkä mukaan
lähteneet ovat edelleen valmiita kilpailemaan myös merkittävimmistä luottamustehtävistä. Ettei kaupunginvaltuustosta
tule taas herrainkokous.
Sirpa Sainio
Yhteiskuntatieteiden maisteri ja
pitkäaikainen sanomalehti Pohjalaisen
kunnallistoimittaja
SI Vaasa-Vasa
Naisen aseman muutoksia
Muistikuvia kehittyvässä Suomessa
Olen syntyjäni maanviljelijäperheen tytär
Kurikasta. Synnyin helmikuussa 1936 ja
luulen muistavani jotain Talvisodan ajalta.
Ehkä muistan vain tunnelman, kun isäni nousi polkupyörän satulaan, heilautti
kättään ja lähti pimenevään marraskuun
iltaan. Hän ajoi Kurikan asemalle, josta
junaan ja suoraan rintamalle Jäätyneet
pyöränraitit vain narskuivat isän ajaessa
routaisella tiellä.
Talvisota oli syttynyt. Äitini, niin
kuin muutkin äidit, hoitivat kotirintaman.
Tekivät naisten työt ja miesten työt. He
suojelivat meitä lapsia pelolta ja sodan
kurjuudelta. Lapsille ei kerrottu sodasta.
Se oli hyvä niin. Isä oli siellä jossain. Kirjeitä tuli ja me kirjoitimme ja piirsimme
isälle. Vain desantinpelko oli yleinen ja se
vaivaa vieläkin joskus painajaisina. Isäni
selvisi sodista haavoittumattomana, vaikka
taisteli jalkamiehenä etulinjassa.
Kotini oli tasapainoinen ja tasaarvoinen. Tästä on sodan jälkeen esimerkkinä piirongin ylähyllyllä yhteinen
rahakukkaro, josta niin äiti kuin isäkin ottivat rahaa tarvittaessa. Vasta myöhemmin
minulle selvisi, että monissa taloissa rahat
olivat isännän taskussa, josta emäntä joutui
pyytämään joka markan. Eläkkeenä saatu
raha oli monille emännille ensimmäinen
oma raha.
Kotona opin tekemään kaikkia
maatalon töitä, mihin vain voimat riittivät.
Se oli hyvä taito. Ollessani lukion ensimmäisellä luokalla äitini kuoli ja jouduin
sen jälkeen itse päättämään ja hoitamaan
asioitani. Isäni oli yksinhuoltajana kan-
nustava ja tuki opiskeluani sekä henkisesti
että rahallisesti. Silloinhan ei ollut mitään
opintososiaalisia tukia. Ei ollut myöskään
minkäänlaista opinto-ohjausta. Entinen
opettajanikin, jolta kysyin neuvoa, koska
halusin opiskella biologiaa sanoi: ”voi
lapsiraukka, se on niin vaikeaa, ei sinusta
ole siihen”. (Hänestä tuli kuitenkin myöhemmin minun pitkäaikainen potilaani.)
Tietämättä, mitä opiskella, lähdin kymmenen Kauhajoen Yhteislyseon
ylioppilaan kanssa Helsinkiin syyskuun
alkupuolella. Serkkuni avustuksella pääsin
kauppaopiston ylioppilasluokalle. Onneksi
tapasin entisen opettajani lyseosta. Hän loi
minuun uskoa ja neuvoi eteenpäin. Menin
karsintakurssille ja pääsin opiskelemaan
lääketiedettä Helsingin yliopistoon. Kurssillani oli kuusikymmentä
opiskelijaa ja heistä kuusitoista tyttöä.
Koin niin koulu- kuin opiskeluaikana, että
meihin tyttöihin suhtauduttiin tasa-arvoisesti.
Hämmästyin setäni, sodankäyneen
veteraanin lausahdusta, kun minut mieheni
kanssa vihittiin vuonna 1961 ja opiskeluni oli vielä vähän kesken. Hän lausahti:
”Ikävää, että olet noin pitkälle opiskellut
ja nyt menet naimisiin”. Vastasin, että se ei
muuta mitään. Kaikki kurssilaiseni, myös
tytöt, valmistuivat lääkäriksi, erikoistuivat
ja loivat uraa. Useimmilla heistä oli perhe
ja lapsia.
Molemmat lapsemme syntyivät
kuusikymmenluvulla, jolloin oli vielä
kahden kuukauden pituinen äitiysloma.
Siinä oli imetyskin lopetettava lyhyeen,
59
kun oli yöpäivystys kerran viikossa. Mieheni hoiti lapsia kaikkina niinä öinä, kun
jouduin olemaan kotoa pois päivystämässä. Olimme samassa asemassa niin mies
kuin naislääkärit. Siihen aikaan päivystys
loppui aamukahdeksalta ja muuttui päivätyöksi. Ei ollut mitään nukkumisvapaita.
Ne tulivat vasta EU:n työaikadirektiivin
myötä 1990-luvulla.
Onneksi siihen aikaan oli mahdollista palkata kotiapulainen, joka ratkaisi
asian. Päivähoitomahdollisuutta ei ollut ja
jos myöhemmin oli, niin meillä oli tuloja
liikaa. Kotiapulainen oli hyvä ratkaisu,
koska hän teki muutakin kotityötä, kuin
vain hoiti lapsia. Sain äitinä olla lopun
päivää lasten kanssa. Myös monet kotiapulaiset saivat työajan harjoitteluksi tulevaan
koulutukseen. Valitettavasti kotiapulaisen
arvostettu ja tärkeä työ tuli poliittisesti
vasemmiston leimaamaksi toisen ihmisen
”riistoksi”, eikä kotiapulaisen palkkaaminen ollut enää juuri mahdollista.
Perheemme kulut kasvoivat, vaikka lakia opiskeleva mieheni oli osapäivätyössä. Aloin pitää yksityisvastaanottoa
Helsingin Lääkärikeskuksessa. Elettiin
nopean inflaation ja kovan progressiivisen
verotuksen aikaa. Kuvaavaa oli, että kun
anoin verottajalta lapsivähennysten laskemista hyväkseni verotuksessa, oli vastaus:
”ei meillä ole sellaista mahdollisuutta, että
vaimo ansaitsisi enemmän kuin mies”.
1970-luvun lasten päivähoitooikeus mullisti ja paransi perheiden arkea
ja lisäsi erityisesti naisten työssäkäyntimahdollisuuksia. Se myös vahvisti naisten
asemaa ja lisäsi valinnanmahdollisuuksia,
vaikka kotityöt jäivät monessa kodissa
yksin äidin harteille. Naisten asemaa oli
huomattavasti muuttanut jo 1960-luvulla
tullut ehkäisypilleri ja ehkäisymahdollisuudet. Naiset pääsivät ikuisesta raskauden
pelosta ja pystyivät paremmin suunnittelemaan elämäänsä.
Parasta tasa-arvoa olivat ja ovat
edelleen suomalainen oppivelvollisuuteen
perustuva koulutusjärjestelmä sekä jatkoopiskelu yliopistoissa ja ammatillisissa
60
oppilaitoksissa, joissa on samat mahdollisuudet niin tytöillä kuin pojilla.
Muutimme takaisin Etelä-Pohjanmaalle Helsingistä vuonna 1973. Siihen
aikaan lääkärinpaikkoja löytyi ja voin
sanoa, että työssäni ei sukupuolellani ole
juurikaan ollut merkitystä etenemisessä
urallani eikä palkkauksessa. Tosin 1970
-luvulla kerran yksityisvastaanotolle tullut
mies vastaanottohuoneeseen astuttuaan
sanoi: ”Ai te olettekin nainen. Minä olen
kyllä tullut lääkäriin”. Keskustelun jälkeen
lääkäri-potilassuhde kyllä toimi ja kesti
vuosikymmeniä.
Saatuani sisätautien ja keuhkosairauksien erikoislääkärin oikeudet toimin
sisätautilääkärinä ja apulaisylilääkärinä
Seinäjoen keskussairaalassa. Pidin työstäni, vaikka potilaita oli paljon. Yli puolet
sisätautipotilaista tuli sairaalaan seitsemänkymmenluvulla päivystyspotilaina,
osa jopa terveydenhoitajan lähettämänä.
Erikoislääkäripula oli huutava ja potilasjonot pitkiä. Jos halusi erikoislääkäripalveluita piti lähteä hakemaan niitä Helsingistä
saakka.
Tämän vuoksi kymmenen keskussairaalan erikoislääkäriä perusti vuonna
1972 Seinäjoen Lääketieteellinen tutkimuslaitos OY:n tarjoamaan palveluja
potilaille. Lähdin mukaan ja jatkoin Helsingissä alkamaani yksityislääkäritoimintaa kahtena iltana viikossa oman päivätyöni lisäksi. Kun työ on motivoivaa ja
palkitsevaa, sitä jaksaa tehdä väsymättä,
erityisesti nuorena.
Tulin valituksi yhtiön hallitukseen
ainoana naislääkärinä. Kun neljä hallituksen mieslääkäriä oli kukin ollut vuorollaan
vuoden puheenjohtajana, minua ehdotettiin
puheenjohtajaksi. Lupauduin. Siitä tulikin
pitkä kaksikymmentäkaksi vuotta kestänyt
hallituksen puheenjohtajuus. Koska kaikki
yhtiön hallintotehtävät hoidettiin oman
toimen ohella, jouduin puheenjohtajana
panemaan itseni likoon, sillä edessä oli
suuria hankkeita
Puheenjohtaja-aikanani ostimme
tontin, rakennutimme uuden Lääkäritalon.
Uusissa väljissä tiloissa toiminnot moninkertaistuivat. Vastaanottavien lääkärien määrä nousi sataan ja henkilökunta
lisääntyi yli kolmeenkymmeneen. Palvelut lisääntyivät. Avattiin sairaalaosasto
ja aloitettiin leikkaustoiminta, hankittiin
vuosia ennen lähikeskussairaaloita liikuteltava magneettikuvauslaite, joka helpotti ja
paransi ratkaisevasti potilaiden tutkimista
ja hoitoa. Aloitettiin päivystysvastaanotto
lauantaisin ja sunnuntaisin sekä laajennettiin työterveyshuoltoa. Uuteen taloon
siirryttäessä palkattiin myös ensimmäinen
kokopäiväinen toimitusjohtaja.
Koimme laman vaikeudet, joista
selvisimme hyvän henkilökunnan kanssa.
Yhtään työntekijää ei tarvinnut irtisanoa tai
lomauttaa. Näin opin tuntemaan perin pohjin yksityisen terveydenhoitoyrityksen vahvuudet ja vaikeudet. Työni puolesta tunsin
julkisen terveydenhuollon toiminnan. Hyvä
yhteistyö yksityisen ja julkisen erikoissairaanhoidon välillä toimi alueellamme
saumattomasti. Näistä tiedoista oli suuresti
apua eduskuntatyössä yhdeksänkymmentäluvun lamanaikana ja muutenkin.
Työntäyteiseen elämään ei mahtunut juuri muuta, kuin työtä yötä päivää,
myös päivystystä. Ei mahtunut yhteiskunnallisia harrastuksia. Seurasin asioita
lehtien ja tiedotusvälineiden välityksellä.
Erityisesti jäi mieleeni taistelu naispappeudesta. Kävimme ystäväni ja kurssikaverini
kanssa monia keskusteluja tästä aiheesta.
Mietimme, miksi nainen pystyy synnyttämään ja naislääkäri toteamaan kuoleman,
mutta nainen ei voi toimia pappina siunaamassa häntä haudan lepoon. Ystäväni oli
minua kriittisempi ja erosi kirkosta vastalauseena naispappeuden hylkäämiselle kirkolliskokouksessa. Myöhemmin hän palasi
kirkon helmoihin naispappeuden myötä.
Vuonna 1984, kun tulin valituksi
kuntoutusylilääkärin virkaan, loppui päivystysvelvollisuus. Lapsetkin olivat kasvaneet ja niin jäi aikaa ja energiaa katsella
ympärilleni.
Vaasan vaalipiirin kansanedustajat on ollut hyvin miesvaltainen joukko.
Eduskuntakaudella vuosina 1983 – 87 Vaasan vaalipiiristä ei ollut yhtään naiskansanedustajaa mistään puolu- eesta, vain 18
miestä. Tämä tilanne ja valtakunnallinen
kampanja ”100 naista eduskuntaan” herätti
Seinäjoen Kokoomusnaiset. He pyysivät
minua kansanedustajaehdokkaaksi. He
kokosivat voimansa ja yhdessä me onnistuimme. Olin eduskunnassa kolme kautta
vuosina 1987 – 99. Myös Keskusta ja SDP
saivat vuonna 1987 naiskansanedustajan
Vaasan vaalipiiristä, valtaosa kuitenkin oli
miesedustajia. Eduskuntaan tuli valituksi
vuoden 1987 vaaleissa kuusikymmentäkuusi naista ja seuraavissa vuoden 1991
vaaleissa seitsemänkymmentäseitsemän
naiskansanedustajaa, mikä oli ennätys.
Eduskunta-aika oli kiireistä, neljä
päivää Helsingissä ja kolme kotiseudulla.
Kansanedustajan on oltava aina valmiina
hoitamaan toisten ihmisten asioita.
Eduskunta-aikanani tapahtui maailmalla
suuria mullistuksia, esimerkiksi Neuvostoliitto romahti, Berliinin muuri kaadettiin ja
ilmapiiri Suomessa vapautui. Suomi liittyi
ensin ETA-jäseneksi ja kansanäänestyksen
jälkeen Euroopan Unionin täysjäseneksi. Ajauduimme lamaan, jota jouduttiin
hoitamaan ikävillä sosiaalietuuksien
leikkauksilla ja pankkituella. Selvisimme
kuitenkin.
Minulla oli mahdollisuus toimia
jäsenenä sosiaalivaliokunnassa, jossa
ensimmäisellä kaudellani käsiteltiin muun
muassa laaja eläkeuudistus, kuntou- tuslainsäädännön uudistus ja seitsemän
työelämän säätelyyn liittyvää lakia. Puolustusvaliokunnan varajäsenenä osallistuin
valmiuslainsäädännön uudistukseen, se
korvasi vanhan vuoden 1923 sotatilalain.
Toisella kaudella pääsin myös
sivistysvaliokuntaan, jonka puheenjohtajana olin viisi vuotta. Sinä aikana tehtiin
laaja koulutusta koskeva lainsäädännön
kokonaisuudistus, johon kuului peruskoulu, toisen asteen koulutus, yliopisto- ja
ammattikorkeakoululait, vapaaehtoinen
sivistystyö sekä niitä koskeva rahoitus.
61
Kuulimme yhteensä sataakuuttakymmentä
asiantuntijaa. Lakipaketin merkittävyyttä
korostaa sekin, kun eduskunta oli hyväksynyt nämä lait ja käännökset valmistuneet,
pyydettiin niitä eri puolille maailmaa malliksi koulutuksen lainsäädäntöä kehitettäessä. Suuri kiitos koululainsäädännön
uudistamisesta kuuluu opetusministeri
Olli-Pekka Heinoselle ja kansliapäällikkö
Vilho Hirvelle, joka on jo edesmennyt.
Kolmannella eduskuntakaudellani
jatkoin sivistysvaliokunnan puheenjohtajana ja kuuluin myös puhemiesneuvostoon.
Tulin valituksi kokoomuksen eduskuntaryhmän toiseksi varapuheenjohtajaksi ja
niin muodoin osallistuin kokoomuksen ministeriryhmän kokouksiin, budjettiriiheen
ja ynnä muihin. Pääsin myös käymään Kiinassa, kun Kiinan kommunistinen puolue
kutsui Kokoomuksen joh- totroikan tutustumiskäynnille. Matka oli todella avartava.
Valiokunnan puheenjoh- tajana tapasin
useita ulkomaisia eduskunnan vieraita.
Tärkeä periaateasia, jota koko
eduskunta-aikani olen halunnut vahvistaa
on tasa-arvo.
Eduskunta-aikanani tapahtui selvä
parannus naisten asemassa. EY:ssä oli
hyväksytty tasa-arvodirektiivi jo 1976,
jolloin työvoimapulan uhatessa haluttiin
saada naisia työmarkkinoille. Suomessa
tasa-arvo oli laajempi oman tasa-arvolain
perusteella. EU-jäsenyyden myötä Suomen eduskunta hyväksyi EU:n tasa-arvolain ja siihen liittyvät kiintiösäännökset.
Se tarkoittaa, että valtion komiteoissa,
neuvottelukunnissa ja muissa vastaavissa
kunnallisissa toimielimissä, paitsi kunnanvaltuustoissa, tulee olla naisia ja miehiä
kumpiakin vähintään neljäkymmentä
prosenttia. Tämä kiintiöjärjestelmä mullisti
monia hallintoja Suomessa. En ollut kovin
innostunut kiintiöistä, koska ajattelen, että
pätevyys ratkaisee. Mutta täytyy myöntää,
että kiintiöillä on ollut myönteistä vaikutusta.
Tasa-arvolaki tarkoittaa tasaarvoa, ei vain työelämässä, vaan kaikessa
yhteiskuntaelämässä ja perheoikeudessa,
62
päätöksenteossa ynnämuussa, joita koskee
myös YK:n ihmisoikeussopimus.
Toimiiko tasa-arvo ja yhdenvertaisuus Suomessa? Parantamisen varaa on
erityisesti naisten ja miesten palkkauksessa. Vaikka samapalkkaisuus on esillä
jatkuvasti, ero miesten ja naisten palkkojen
välillä pienenee tuskastuttavan hitaasti
Naisten aseman paranemisen saavutuksina
oman eduskunta-aikanani voidaan pitää
esimerkiksi naisen valitsemista puhemieheksi (Riitta Uosukainen). Elisabet
Rehn toimi puolustusministerinä, silloin
saatiin hyväksytyksi muun muassa naisten
vapaaehtoinen asepalvelu ja myöhemmin
puolustusministerinä Anneli Taina. Myöhempinä vuosina Anneli Jäätteenmäki ja
Mari Kiviniemi toimivat pääministereinä sekä presidenttinä Tarja Halonen, Sirkka Hämäläinen Suomen pankin
pääjohtajana sekä myös Euroopan keskuspankissa. Ei ole saavutettu vain naispappeutta, on saatu Irja Askola Helsingin hiippakunnan piispaksi muutamia esi- merkkejä
mainitakseni. Naisia on noussut myös
yliopistojen professoreiksi jopa rehtoriksi.
Nämä yksittäiset lasikaton murtajat ovat kunnioitettuja uransa huippuja.
Mutta tasa-arvon puolesta on tehtävä
jatkuvasti työtä laajalla rintamalla. Toisaalta meidän naisten on tartuttava tarjottuihin
mahdollisuuksiin, eikä vetäytyä niistä.
Tällaistakin tapahtuu. Minusta tuntuu, että
tänä talouden vaikeana aikana asenteet
ovat kovenemassa ja siinä myös naisten
tasa-arvoinen asema voi kärsiä. Tasa-arvo
eduskuntatyössä on riippuvainen eduskuntaryhmän asenteista ja toimintatavoista.
Omassa eduskuntaryhmässäni koin kyllä
tasapuolista kohtelua. Eteenpäin pääsi
kovalla työllä. Kyllähän naiskasanedustajat ovat ahkeria, ottavat asioista selvää ja
vastuuta.
Euroopan Unionin jäsenyys toi
mukanaan monia hyviä lakiuudistuksia,
joiden mukaan omat lakimme on uudistettu. Perustuslakimme on uusittu. Se takaa
tasa-arvoisen aseman kieltämällä syrjinnän
muun muassa sukupuolen, iän, uskonnon,
rodun vuoksi. Lait ovat kohdallaan, mutta
hitaammin muuttuvat asenteet. Laajemmin
katsottuna Suomi on maailman parhaimpia
ja tasa-arvoisimpia maita ottaen huomioon
naisten asema.
Viime vuosien aikana on median
valta vaikuttajana kasvanut – ilman vastuuta. Median luoma naiskuva on edelleen
valitettavan esineellistävä. Ulkonäkö ja ikä
painottuvat korostuneesti naisista raportoidessa. Naisten tekemä työ ja pätevyys
saattavat jäädä monesti sivuun esimerkiksi
eduskunnan päätöksenteosta raportoitaessa.
Isäni istutti minuun maauskon ja luonnon
kunnioituksen. Sodan jälkeen oli ruuasta
pulaa, siksi oli arvokasta viljellä maata ja
kasvattaa ruokaa suomalaisille. Kiinnostus
maanviljelyyn oli syöpynyt sydämeeni
lääketieteen opinnoista huolimatta. Myös
mieheni on maatilan poika. Muutettuamme
takaisin Helsingistä ostimme kesäpaikaksi
kymmenen vuotta kesannossa olleen tilan
Kauhajoelta. Raivasimme ja laajensimme
sen tuottavaksi tilaksi ja vietimme viikonvaihteet ja vapaa-ajat siellä raataen. Opin
ymmärtämään, mikä suuri muutos maaseudulla oli tapahtumassa. Nuoret emännät
työskentelivät tasaveroisina miesten kanssa tilan töissä, käsitellen suvereenisti isoja
maatalouskoneita. Tiloilla ei ole varaa
palkata apua, on tehtävä mahdollisimman
paljon itse. Emännät hoitivat usein myös
tilan kirjanpidon. He saattoivat olla vielä
töissä tilan ulkopuolella.
Osallistuin itsekin töihin keväisin,
äestin mieheni kylväessä ja syksyisin ajoin
viljakuormia traktorilla kuivaamolle mieheni puidessa. Kaikki oli luonnon armoilla. Nautin sanomattoman paljon keväisin
kasvun ihmeestä ja syksyisin sadonkorjuusta. Jatkoimme viljelyä eläkepäiviin
saakka.
Emäntien asema parani huomattavasti lisääntyneen lomituspalvelun
myötä ja toisaalta eläkemuutoksen ansiosta. Aikaisemmin emäntä sai pienempää
eläkettä kuin isäntä, vaikka molemmat
tekivät yhtä paljon töitä. Eläkelainmuutos
antoi viljelijöille oikeuden tilakohtaisesti
jakaa MYEL-eläkemaksu tasan ja maksaa
suurempaakin maksua kuin oli pakollinen
taso. Näin aviopuolisoiden saamat eläkkeet
tasoittuivat, jopa nousivat, myös naisten
eläkkeet. Yhteinen EU-maatalouspolitiikka edellyttää laajempia tilakokoja ja
suurempia eläinmääriä tukien saamiseksi.
Työmäärän kasvu ja byrokratian lisääntyminen ovat ajamassa nuoria velkaantuneita
viljelijöitä vaikeuksiin.
Tärkeä rooli naisten aseman
parantamisessa on yhdistystoiminnalla.
Tästä hyvänä esimerkkinä historiasta on
yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden vaatiminen 16.11.1905 pidetyssä nuorsuomalaisten kokouksessa Tampereella. Siellä
luettiin naisten kokouksen ponnet. Mukana
oli nuorsuomalaisia, suomettarelaisia ja
työväenpuolueen naisia. Eduskunta hyväksyi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja
vaalikelpoisuuden seuraavana vuonna 1906
valtiollisissa vaaleissa. Kunnallisvaaleissa
vastaavat oikeudet tulivat voimaan vasta
1917.
Toimin myös valtuutettuna Seinäjoen kaupunginvaltuustossa vuosina
1988 – 1996. Se antoi hyvän näkökulman
siitä, miten eduskunnan lait toimivat kuntatasolla. Yhdistystoiminnassa erottuvat
poliittiset puolueiden omat yhdistykset,
jotka aktivoituvat usein ennen vaaleja.
Kokoomusnaisten toiminta niin yhdistys-,
piiri- kuin valtakunnan tasolla on ollut
välttämätön tuki omallekin kansanedustajuudelleni ja varmaan samoin kaikille
naiskansanedustajille.
Aatteellisissa järjestöissä kuten
raittiusjärjestöissä olen toiminut pitkään.
Toimin parlamenttaarisen alkoholi- ja
päihdeasiainneuvottelukunnan varapuheenjohtajana eduskunta-aikanani. Samoihin aikoihin olin valittuna Veteraaniasiain
neuvottelukunnassa sen varapuheenjohtajana Kokoomuksen edustajana. Lisäksi
toimii joukko puolueettomia nais- yhdistyksiä, joiden tehtävät ovat edelleen naisten tiedon ja kokemuksen lisääminen ja
yhteistyö usein kansainväliselläkin tasolla
ja lisäksi hyväntekeväisyys.
63
Liityin Seinäjoen Soroptimistiklubiin vuonna 1986. Ainakin minulle työhöni
fakkiutuneelle lääkärille yhteiset klubi-illat
olivat tärkeitä. Ne laajensivat ymmärtämystäni eri aloilla toimivien sisarten
avulla. Kerättyjä varoja lahjoitimme muun
muassa Sairaalakoululle ja psykiatristen
lasten virkistystoimintaan. Juhlat ja tapaamiset olivat kohokohtia toiminnassamme.
Olin perustamassa Vastuun Naiset
ry:tä Seinäjoelle vuonna 1999 ja olen ollut
sen puheenjohtajana siitä lähtien. Tavoitteenamme oli haastatella vielä elossa
olevia kotirintaman naisia ja tallentaa
heidän muistojaan ja kokemuksiaan sotaja pula-ajalta. Halusimme selvittää, mitä
tarkoittavat sota-ajan sanat: ”Kotirintama
kesti”, miten he selvisivät sodan kurimuksista. Lisäksi halusimme nostaa kotirintaman naisten ja heidän tekemänsä työn
arvostusta. Saimme organisoitua satakolmekymmentä koulutettua vapaaehtoista
haastattelijaa, jotka tekivät yli kuusisataaviisikymmentä yksilöhaastattelua Vaasan
läänin alueella, näistä satakolmetoista
ruotsinkielistä. Teimme yhteistyötä Tampereen yliopiston kanssa, jossa keräämäm-
64
me materiaalin pohjalta on tehty tutkimuksia. Tällä hetkellä keräämme sodan ajan
nuorten ja lasten muistoja ja kokemuksia
Etelä-Pohjanmaalla.
Missä luodaan tasa-arvoisen
yhteiskunnan perusta? Eduskunta säätää
tasa-arvoa koskevat ja mahdollistavat lait.
Mutta missä syntyvät asenteet? Mielestäni tasa-arvo lähtee kodista, jota tukee
tasa-arvoinen koulutusjärjestelmä ja muu
palvelujärjestelmä. On myös itse tehtävä
töitä ja pyrittävä kohtelemaan lähimmäisiä tasapuolisesti kunnioittaen, niin kuin
hoidat potilaita riippumatta heidän iästään,
sukupuolestaan, rodustaan tai sairaudestaan. Toivon, että tämän päivän vanhemmat pystyvät siirtämään saamansa tasaarvoisen ihmisen arvostuksen lapsilleen
ja lapsenlapsilleen. Toivon, että he pystyvät kilpailemaan sähköisten medioiden
tarjoaman ihmiskuvan ja asenneilmaston
kanssa.
Kirsti Ala-Harja
Lääkintöneuvos
SI Seinäjoen ehdottama kirjoittaja
Sirkka-Liisa Anttila
Parasta naisille on hyvää koko yhteiskunnalle
Meidän soropitimistien nimikin jo kertoo
tavoitteemme ja tarkoituksemme. Se on
parasta naisille kaikilla elämän aloilla
koko maailmassa. Meidän suomalaisten
naisten tie yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi
on ollut pitkä ja alkuun kivinenkin, mutta
historiallisesti merkittävät tulokset olemme sitkeydellä saavuttaneet.
Suomalainen nainen sai ensimmäisenä maailmassa oikeuden olla myös
ehdokkaana vaaleissa. Vuoden 1906 eduskuntauudistus oli yksi maailman radikaaleimmista. Aikaisemmin vain säädyt, jotka
edustivat ainoastaan kahtatoista prosenttia
Suomen kansasta, saivat äänestämällä valita edustajansa valtiopäiville. Uudistuksessa äänioikeus ja vaalikelpoisuus annettiin
kaikille kaksikymmentäneljä vuotta täyttäneille suomalaisille.
Suomen vuoden 1907 vaaleissa
valitut yhdeksäntoista naiskansanedustajaa
ovat olleet maailman ensimmäiset vaaleilla
valitut naisparlamentaarikot. Suomalaisilla
naisilla on tässä asiassa maailmanennätys
hallussaan!
Eduskuntauudistusta valmistelleille miehille on annettava täysi tunnustus ja suuri kiitos heidän rohkeudestaan
ja kaukonäköisyydestään. Ensimmäiset
naiskansanedustajat valittiiin ajankohtana,
jolloin suomalainen nainen ei vielä omannut kelpoisuutta valtion virkoihin. Naiset
saivat sen oikeuden vuonna 1926. Naiset
vapautettiin vuonna 1930 avioliittolailla
aviomiehensä holhouksesta, ja samalla
nainen sai oikeuden omaan omaisuuteen.
Kunnallisvaaleissa yleinen ja yhtäläinen
äänioikeus toteutui vuonna 1919. Samana
vuonna vaimot saivat oikeuden tehdä ansiotyötä ilman aviomiehen suostumusta.
Pohjoismainen soluttautumismalli
Ensimmäisen naisministerin Suomi sai
vuonna 1926, kun Miina Sillanpää nimitettiin ministeriksi. Me suomalaiset ja
pohjoismaiset naiset olemme aina toimineet tiiviissä yhteistoiminnassa poliittisten
päättäjien kanssa toisin kuin kanssasisaremme muulla Europpassa. Naisjärjestönaiset eivät voi toimia Euroopan unionissa
samaan aikaan poliittisina päättäjinä, kuten
meillä on aina ollut tapana. Meidän tapam65
me soluttautua mukaan päätöksentekijöiksi
on osoittanut voimansa ja toimivuutensa.
Olemme saaneet merkittäviä päätöksiä aikaan naisten ja miesten tasa-arvon
edistämisessä, joskin työsarkaa meillä
vielä riittää. Työelämän ja perhe-elämän
parempi yhteensovittaminen, samapalkkaisuuden edistäminen, perhevapaista
aiheutuvien kustannusten oikeudenmukainen jako niin, etteivät ne rasita yksin äidin
työnantajaa. Ruotsin mallin mukaisesti ne
pitäisi hoitaa yhteisvastuullisesti. Näitä
meidän pohjoismaisia naisten vaikuttamiskeinoja pitäisi viedä muuallekin maapallon
naisille ja aloittaa se työ Euroopan Unionista.
Naisten osuus talouselämässä
on liian pieni
Yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa me
suomalaiset naiset olemme rikkoneet kaikki lasikatot aina pääministerin, presidentin
ja eduskunnan puhemiehen tehtäviin asti.
Talous- ja liike-elämän tehtävissä naiset
eivät vielä ole rohkaistuneet etenemään
urallaan ja tavoittelemaan vaativampia
tehtäviä. Lieneekö syynä se, että hyvään
johtajuuteen liitetyt stereotypiat vastaavat
pitkälti miehiin liitettyjä stereotypioita.
Miehiä pidetään luonnostaan kilpailullisina ja vahvoina päättäjinä, kun taas naiset
kuvataan empaattisiksi ja myötätuntoisiksi.
Naisten yksi heikkous on keskinäisen solidaarisuuden puute. Miksi meidän
naisten on niin vaikea tukea toista naista
menestykseen? Onko tämä geeneistämme
kiinni, vai mistä on kyse? Naisten itsetunto
on heikompi, ja naiset vaativat rohkaisua
ja vahvaa kannustusta urallaan eteenpäin.
Me naiset olemme liian vaatimattomia, vaikka me olemme korkeasti
koulutettuja,usein miehiäkin korkeammin
koulutettuja. Tutkimusten mukaan me naiset pyydämme palkankorotustakin vasta
viiden vuoden työssäoloajan jälkeen, kun
taas miehet rohkaistuvat vaatimaan lisää
palkkaa jo kolmantena työssäolovuotenaan. Monessa tapauksessa naisten tulee
66
tehdä puolta enemmän töitä kuin miesjohtajien, ja ne työt tulee tehdä paremmin
kuin miesjohtajien ollaksemme samalla
viivalla miesten kanssa ja todistaaksemme
johtajaominaisuutemme. Tämä sama pätee
myös poliittiseen johtamiseen, tiedän sen
kokemuksistani.
Vahvaa itsetuntoa ja rohkaisua
Me naiset emme saa vähätellä omaa osaamistamme ja kunnianhimomme pitää olla
korkealla. Johtajan on asetettava itselleen
haastavia tavoitteita ja oltava valmis ottamaan riskejäkin. Ei kannata pyrkiä täydellisyyteen, koska epäonnistumisen pelossa
ei pysty tekemään rohkeita päätöksiä. Kannustan meitä naisia olemaan itsellemme
rehellisiä, ja meidän on tunnistettava omat
virheemme, koska kukaan ei ole täydellinen. Vanha viisas sanonta onkin: se mikä
ei tapa, se vahvistaa. Kunnianhimoiset ja
aloitekykyiset naiset tekevät enemmän
kuin heiltä odotetaan ja uskaltavat rohkeasti kokeilla uusia ajatuksia ja asioita.
Tärkeintä on myös arvostaa omia saavutuksiaan ja tuloksiaan.
Naisten johtamat yritykset ovat
keskimäärin kymmenen prosenttia kannattavampia kuin vastaavat miesten johtamat
yritykset. Me naiset johdamme yrityksiämme ihmisten keskeltä ja hankimme tietomme suoraan ihmisiltä. Naisjohtajat ovatkin
tästä syystä hyvin informoituja yrityksen
kannattavuudesta, ja tulevista haasteista.
Vastaavasti miehet johtavat punaisten
lamppujen takaa. Usein tieto välittyy miesjohtajille suodatettuna eikä yhtä suoraan
kuin naisjohtajille.
Naisjohtajuuden arvot
Meidän suomalaisten johtamisongelmista
puhutaan ja kirjoitetaan paljon. Meiltä
puuttuu rohkaiseva ja kannustava johtamistapa. Johdamme liikaa autoritäärisesti
ylhäältä päin sanellen. Johtajuuden suurin
haaste onkin erilaisten ihmisten ja persoonien johtaminen. Me naiset – tippa-
leipäaivoisina – pystymme käsittelemään
useampia asioita yhtäaikaa, pohdimme
asioita monipuolisemmin eri näkökulmista
kuin miehet. Meillä naisilla on enemmän
herkkyyttä ihmissuhdeasioissa. Me naiset
tuomme työyhteisöön tiettyä välittäjäosaamista, asioiden oikeaa suhteuttamista.
Järjen ja tunteen yhdistämisellä, yhteisöllisyyden merkityksen ymmärtämisellä ja
yksilöllisyyden hyväksymisellä johdetaan
tulevaisuuden ihmisiä.
Johtajina naisille on luontaista
vahva empatia ja tunneäly, jotka ovat korvaamattomia voimavaroja. Meille naisille
kannustaminen on luontaisempaa, koska
olemme jo lasten kasvattajina siihen
tottuneet. Kiitoksen antaminen ei maksa
mitään. Miksi emme muista ja osaa aina
kiittää silloin kun siihen on aihetta?
Meissä naisissa uinuu valtava,
osittain käyttämätön johtajuuden voimavara. Esikuvana toimiminen ja tyttöjen ja
nuorten naisten kannustaminen sekä roh-
kaisu ovat ensiarvoisen tärkeitä asioita. Ne
ovat juuri niitä asioita ja sitä työtä, mitä
me soroptimistit teemme.
Naisjohtajuuden merkitys kasvaa
koko ajan ja Soroptimist Internationalin
tärkeälle toiminnalle – parasta naisille –
koko maailmassa on entistä suurempi sosiaalinen tilaus!
Naistietoisuus kasvaa iän ja kokemuksen myötä. Tasa-arvoon meillä on
vielä matkaa, mutta naisjohtajien lasikatto
murtuu kuitenkin varmasti pikkuhiljaa, kuten kävi politiikassakin.
Lopuksi toivotankin onnea ja
menestystä kaikille Suomen soroptimistinaisille juhliessamme toimintamme kuusikymmenvuotista arvokasta taivalta!
Sirkka-Liisa Anttila
Naisjärjestöjen Keskusliiton hallituksen
puheenjohtaja, kansanedustaja
SI Forssa
67
68
NAINEN
YRITTÄJÄNÄ
JOHTAJANA
ERI AMMATEISSA
69
70
29.10.2010
Helsingin piispa Irja Askola
Kannustus on ollut käsinkosketeltavaa
Suomen ensimmäinen naispiispa
Irja Askola vihittiin virkaansa syyskuun
kahdentenatoista päivänä 2010
Helsingin tuomiokirkossa. Askola
arvelee, että hänestä on tullut
ihmiskasvoisen kirkon symboli.
Irja Askola ottaa minut vastaan hymyssä
suin työhuoneellaan Helsingin tuomiokapitulissa Erottajalla. Olemme tehneet
sinunkaupat jo sopiessamme tapaamisesta, olemmehan molemmat ”Lauritsalan
tyttöjä”. Askola syntyi Lappeenrannassa,
mutta muutti kahdeksanvuotiaana naapurikuntaan Lauritsalaan, missä minäkin vietin
osan lapsuuttani ja nuoruuttani.
Irja Askola määrittelee itsensä
kosmopoliitiksi karjalaiseksi. Yhdeksän
vuotta ulkomailla Euroopan kirkkojen
konferenssin (EKK) palveluksessa muovasivat Askolaa niin ihmisenä, kristittynä
kuin teologinakin. Geneven vuodet vahvistivat häntä piispan virkaan – vaikkei hän
sitä silloin tiennyt tai edes salaa ajatellut.
Geneven ekumeenisissa piireissä Askola
tapasi vahvoja naisia, joista monet tulivat
kehitysmaista. Näillä naisilla oli vankka
teologinen indentiteetti.
Kysyn Irja Askolalta, miten alku
hänen uudessa tehtävässään on lähtenyt
käyntiin.
”On ollut kiireistä ja kiinnostavaa.
Media on ollut työtoverina lähes päivittäin,
olen tutustunut hiippakuntaan ja tavannut
ihmisiä”, Askola vastaa. Askola kertoo
tuntemattomienkin ihmisten pysäyttäneen
hänet raitiovaunussa, torilla ja kaupoissa.
Monet ovat kertoneet liittyneensä takaisin
kirkkoon hänen valintansa jälkeen. Kaikki
eivät kuitenkaan ole naispiispan valintaa
hyväksyneet. Askola myöntää, että vihamieliset kirjoitukset ovat satuttaneet.
”Eri mieltä saa olla, mutta meidän
on löydettävä tapa, jolla voimme olla puheväleissä myös niiden kanssa, jotka eivät
ole samaa mieltä”, Askola sanoo.
71
Homokeskustelu osoitti,
että kirkko kiinnostaa
Toki Ajankohtaisen Kakkosen homoiltakin tulee puheeksi. Tämän illan jälkeen
Helsingin Kalliossa erottiin kirkosta eniten
koko Suomessa. Irja Askolan mielestä
ohjelmasta nousseen kohun perusviesti on,
että suomalaista perusoikeudentuntoa on
loukattu. Ohjelmassa kyseenalaistettiin homojen ihmisoikeudet. Se että asiasta nousi
niin suuri kohu, osoitti Askolan mielestä,
että kirkko kiinnostaa ihmisiä.
”Nyky-yhteiskunnassa ihmiset
tekevät nopeita siirtoja osoittaen näin
mielipiteensä – toiset eroamalla ja toiset
liittymällä kirkkoon”, Askola pohtii.
Irja Askolan mielestä kirkon
pitäisi nykyistä enemmän olla jäsentensä
kirkko, monipuolisempi ja toiminnallisempi. Jumalanpalveluksia pitäisi järjestää eri
aikoina, ei pelkästään sunnuntaiaamuisin.
Askola toivoo myös, että kirkko selkeämmin kertoisi, mitä hyvää kunkin viikon
aikana kirkon piirissä tapahtuu.
”Anna meille jokapäiväinen leipämme”
Toinen ajankohtainen asia, josta keskustelemme, on ruoka. Jokapäiväinen leipä
on ihmisarvoisen elämän perusedellytys.
YK:n arvion mukaan joka päivä kuolee
nälkään 17 000 lasta. Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispat vetoavat sen
puolesta, että Suomen tuleva hallitus
kansainvälisessä yhteistyössään edistäisi
ruokakriisin ratkaisemista kansainvälisesti. Osana Euroopan unionia Suomella
on mahdollisuus toimia aktiivisesti oikeudenmukaisen ja kestävän ruokapolitiikan
puolesta.
Irja Askola sanoo, että kirkon pitää
ajatella kohtuuelämää myös meidän yhteiskunnassamme. Suomi on tällä hetkellä
maailman nopeimmin eriarvoistuva maa.
”Kirkon työntekijöillä on paljon
ajantasaista tietoa, josta poliittisten päättäjien olisi hyvä kiinnostua, jotta saisimme
syrjäytymiskehityksen edes jonkinlaisiin
aisoihin”, Askola toivoo.
72
18.12.2012
Stadin hyvä paimen:
Päättäjät ja köyhyyden
kokijat on koottava yhteen
Suomen ensimmäinen naispiispa on nähnyt kasvavien tuloerojen tuottavan lisää
köyhyyttä. Hänen mielestään tarvittaisiin
lisää kohtuutta ja kiitollisuutta siitä, mitä
on jo saatu.
Eri elämänrytmit ovat runsaan
kahden vuoden aikana kirkastuneet Helsingin piispalle Irja Askolalle.
”Kohtaan paljon ihmisiä, joiden
tarinat kertovat köyhyydestä. Heidän on
tehtävä kipeitä valintoja, ja köyhyydestä
tuleva häpeä voi estää heitä puolustamasta oikeuksiaan. On vanhus, joka joutuu
valitsemaan, ostaako tässä kuussa lääkkeet
vai matkustaako tyttären luo jouluksi. Ei
kehtaa sanoa, ettei matkarahaa ole. Sitten
on eettisesti tietoisia nuoria, jotka ovat
oppineet kohtuullisuuden arvon. Köyhyyden rajoilla olevia ihmisiä pitäisi kuunnella – varsinkin päättäjien. He tietävät, missä
toimeentulotukijärjestelmän kuopat ovat”,
Askola pohtii.
”Tässä on tehtävä kirkolle. Harva organisaatio käy niin usein ihmisten
kodeissa kuin papit ja diakoniatyöntekijät.
Seurakunnat voisivat aktiivisesti järjestää
poliitikkojen, virkamiesten ja näiden taakankantajien tapaamisia”, Askola lisää.
Niukkuuden aika kiristää myös
työmarkkinoita. Tulee irtisanomisia ja
väläytellään sekä palkanalennuksia että
työajan pidennyksiä. Karuselli ei Askolan
mukaan voi jatkua. Piispaa ihmetyttää,
mihin kaikki raha menee, vaikka sitä on
enemmän kuin koskaan. Hän sanoo, ettei
kadehdi päättäjiä, koska näyttää olevan
pakko leikata joka tapauksessa, mutta
niukkuuden ajan taitava päättäjä leikkaa
niin, ettei valtosa mene köyhimmiltä.
”Köyhien kärsimys loukkaa
monen oikeudentajua, ja se syö pienen
kansakunnan yhtenäisyyttä. Ratkaisu niukkuuden jakamiseen voi tulla yhteistyöstä.”
Askola kehottaa vallanpitäjiä miettimään,
mikä tulevaisuuden kannalta on oleellista:
hieman hitaammin kasvava yritys vai se,
että lisää ihmisiä jää työttömiksi ja kenties
syrjäytyy.
Lopuksi siteeraan Irja Askolan runoa:
Että arvostat itseäsi ja omaa osaamistasi
ja teet samoin myös lähelläsi oleville.
Että luot ilmapiirin,
jossa innostus on mahdollista
nauru tervetullutta eivätkä
kyyneleetkään kiellettyjä.
Että työpaikallasi
oppiminen on ilo, ei uhka
kysyminen on siunaus, ei synti
muistaminen on aarre,
ei kahle.
Leena Sorvali
MAT, tarinankertoja
SI Lahti
Lainaukset
Helsingin Sanomat 18.12.2012
73
Pirkko Arola
Akaalainen kauppaneuvos työllisti satoja naisia
Kartanonemäntä Pirkko Arola perusti
vuonna 1948 kutomon, jotta juurikaspelloilla työskennelleille naisille saatiin
sadepäiviksi ja talveksi tekemistä. Arolan
kutomosta tuli suomalainen menestystarina, ja sen värikästä johtajaa muistellaan
yhä lämpimästi.
Näin Pirkko Arola kertoi kutomonsa toiminnasta sen alkuvaiheessa,
vuonna 1949: ”Jotta näille viljelyksille
saataisiin ammattitaitoista työväkeä, oli
välttämätöntä saada työvoima vakinaistetuksi ja varatuksi sille läpi vuoden sopivaa työtä. Tästä syystä perustettiin tilalle
kutomo, jossa on kudottu muun muassa
naisten pukukankaita, päähuiveja, esiliinoja, pöytäliinoja ja lautasliinoja.
Kutomossamme on nykyisin noin
neljäkymmentä kutojaa. He työskentelevät
siellä talvikauden ja sadepäivinä. Kesällä
kauniilla ilmoilla he työskentelevät pellolla ja puutarhaviljelyllä. Tällainen järjestely
on katsottu paitsi tilan myöskin kyseisten
naispuolisten työntekijöitten ja etenkin
heidän terveytensä kannalta edulliseksi.”
Arolan kutomo työllisti sadoittain naisia vuosikymmenten ajan, ja sinne
tultiin töihin pitkienkin matkojen takaa.
74
”Suurin osa kutojista, jotka ovat
yleensä yksivuotisen naiskotiteollisuuskoulun käyneitä ja useimmat pienten
talojen tyttäriä, ovat kotoisin muilta paikkakunnilta. He asuvat kutomon viereen
rakennetussa, osittain kolmikerroksisessa
asuinrakennuksessa, jonka alakerrassa on
keittiö, ruokala, kellarit ja varastosuojat
sekä sauna ja pesutupa. Toisessa ja kolmannessa kerroksessa sijaitsevat kutojien
asunnot. Muutamia paikkakunnan nuoria
naisia käy myöskin kutomossa työssä. He
ovat yleensä aputyöläisiä ja asuvat kotonaan.”
Yrittäjänä ja teollisuusjohtajana
Pirkko Arola oli edistyksellinen ja uraauurtava. Vuonna 1955 hän kävi ostamassa
Britanniasta Pohjoismaiden ensimmäiset,
muotoonkutovat neulekoneet. Niihin löytyi
sopiva lanka Pohjois-Italiasta.
Kutomon tavaramerkkejä olivat
korkealaatuisesta langasta kudotut klassiset neulepuserot ja -takit eli twinsetit.
Myös solmioita tehtiin pari tuhatta päivässä. Kauppaneuvos Pirkko Arola kehaisikin
Itse asiassa kuultuna -ohjelmassa vuonna
1975, että jokaisella Suomen miehellä oli
kaulassaan Arolan solmio.
Hooverin provikoilla Hampuriin
Pirkko Arola oli paitsi teollisuusjohtaja ja
työllistäjä, myös aktiivinen paikallinen toimija ja Akaan Maatalousnaisten arvostettu,
ihailtu puheenjohtaja. Hänen ansiostaan
Valkeakoskella järjestettiin maatalousnäyttely vuonna 1955. Sinne hän hankki
tarjoiluastioiksi Sarviksen upouusia muoviastioita, jotka herättivät suurta ihastusta.
Astiat Pirkko Arola lahjoitti näyttelyn
jälkeen maatalousnaisille.
Pirkko Arolan sydämen asia oli
innostaa nuoria naisia ja tyttöjä mukaan
toimintaan. Hänelle tyypillisiä tempauksia
olivat muiden muassa jatkokoulun
perunankuorimakilpailut, jonka voittajajoukkue pääsi Arolan kartanoon vierailulle, kaakaosta ja herkkupöydän antimista
nauttimaan.
Pirkko Arola matkusteli paljon,
ja hän halusi viedä myös maatalousnaisia
ulkomaille oppimaan ja sivistymään. Kun
Suomeen tulivat ensimmäiset pyykinpesukoneet, Pirkko Arola teki sopimuksen
Hooverin kanssa. Akaan Maatalousnaiset
myivät Hoovereita ja saivat provisiot.
Tuotot sijoitettiin Kansallisosakepankin
osakkeisiin. Niiden tuotolla perustettiin
niin sanottu Hampurin kerho, joka kustansi
maatalousnaiset virkistysmatkalle Hampuriin.
Pirkko Arola asui viimeiset vuotensa Helsingissä, mutta vieraili säännöllisesti kotonaan Arolan kartanossa. Sen
työteliästä elämänmuotoa hän kuvaili
vuonna 1949 seuraavasti.
”Päivittäisiä töitäni en voi tarkkaan kuvailla, koska jokainen päivä on
erilainen riippuen tapahtumien kulusta.
Elämä ja työskentely tässä omassa pikku
maailmassani on omalla tavalla vaihtelevaa ja jännittävääkin. Sellaiseksi sen
tekee etenkin onnettomuudet, harmit ja
vastoinkäymiset, joita yhtenään sattuu ja
joista mieheni sanoo, että nekin kuuluvat
vain säännölliseen taloudenhoitoon, mutta
joita minä en tahdo oppia asiaankuuluvina vastaanottaa. Tietenkin sattuu myös
myötäkäymisiä ja onnistumisia työssä ja
yrityksissä, mutta niitä ei huomaa eikä
nähtävästi osaa niistä oikein iloita, koska
juuri niitä pitää asiaankuuluvina ja luonnostaan lankeavina.
Mutta joka tapauksessa olen
työhöni kiinnostunut ja innostunut enkä
vaihtaisi sitä mihinkään muuhun tehtävään enempää kuin kotiani ja omaa
tilaani toiseen edes luonnonkauniimpaan
ja parempaan tilaan. Sillä täällä ja tässä
tehtävässä viihdyn ja tunnen voivani siinä
myöskin ansaita enemmän kuin jossain
muussa.”
Kauppaneuvos ja Vuoden nainen
Pirkko (Birgit) Arola syntyi vuonna 1908
Laukaassa suomenruotsalaiseen perheeseen. Hän avioitui akaalaisen Arolan
kartanon omistajan Väinö ”Atte” Arolan
(1893 – 1964) kanssa. Heille syntyi kaksi
lasta, poika ja tytär. Atte Arolasta tuli
sittemmin maanviljelysneuvos ja hän oli
1930-luvulla kauppa- ja teollisuusministeri sekä sodan aikana kansanhuoltoministeri.
Arolan kutomo vaikutti osaltaan
merkittävästi suomalaisen tekstiiliteollisuuden nousuun sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Arola Oy toimi aktiivisesti
vielä 1980-luvulla. Puolet tuotannosta
meni vientiin.
Pirkko Arola sai talousneuvoksen
arvonimen vuonna 1963 ja kauppaneuvoksen arvon vuonna 1969. Suomen liike- ja
virkanaiset valitsivat hänet Vuoden naiseksi vuonna 1970. Hän kuoli 94-vuotiaana
Helsingissä.
Kirjoittanut SI Akaan työryhmä:
Pirkko Arolan miniä Maila Arola, Minna
Kalliainen, Katariina Romppainen ja Eva
von Wehrt
Sitaatit Pirkko Arolan omaelämäkerrallisesta kirjoituksesta vuodelta 1949.
75
Tampereen Diorit
Kaisu Heikkilä vahvojen
naisten ketjussa
Kaisu Marjatta Lehti (1918 – 2002) syntyi
Tampereella 2. joulukuuta 1918. Olen kartoittanut äitini elämänvaiheita, persoonallisuutta ja elämäntyötä väitöstutkimuksessani ”Muodin vai muodon vuoksi?” (2003)
ja hän on ollut tutkimukseni keskeinen
ydinhahmo, joka toimi siltana menneestä tulevaisuuteen antaen tutkimukselleni
taitotietonsa, nimensä ja kasvonsa.
Jos Kaisu Heikkilän työ ja elämä
pitäisi kiteyttää kolmeen sanaan, ne olisivat: ”Muotia ikä kaikki.”
Tuntematon isoäitini
Kaikki kulttuurinen dialogi on vuoropuhelua menneisyyden kanssa (Karkama
1995) ja tässä merkityksessä tutkimukseni
perushahmoksi nousee myös tuntematon
isoäitini Hilja Lehti (1888 – 1952), joka
perusti Tampereelle Naisten Pukukeskuksen jo 1920-luvulla, kun Kaisu oli vasta
viisivuotias. Yritys toimi myöhemmin
tunnetumman, vuonna 1953 perustetun
Kaisu Heikkilä Oy:n sisaryrityksenä naisten muotivaatteiden suunnittelun, valmistuksen ja myyntitoiminnan päättymiseen
asti (1992). Tuomas Lehti, Kaisun isä
oli vilkas ja seurallinen liikemies, jonka
monet innovatiiviset keksinnöt värittivät
perheen elämää joskus positiivisesti, joskus taas vähemmän onnistuneesti. Tuomas
oli esimerkiksi perustamassa kahden muun
liikemiehen kanssa Kemiantehdasta, josta
myöhemmin kehittyi Kiilto Oy; Tuomas
oli myynyt osuutensa jo paljon aikaisem76
Kaisu Lehti 23-vuotiaana. Valokuvaamo
Rasmussen 1941.
min. Tuomas Lehti perusti Tampereelle
ensimmäisen kaljatehtaan ja kemikaliliikkeen. Hän keräsi myös kotimaista taidetta,
jota on säilynyt jälkipolville. Tuomas oli
taitava kauppamies ja pystyi toimittamaan
Naisten Pukukeskukselle jo sotien aikana
ja heti niiden jälkeen laadukkaita kankaita
ulkomailta ja myös valmisvaateleninkejä
liikkeessä myytäväksi.
Isoäitini, Hitti-mummin lapsuus,
persoonallisuus, käsityötaito ja elämänvalinnat vaikuttivat paitsi hänen omaan
minäkuvaansa ja uraansa myös jälkipolvien tulevaisuuteen. Kaija Heikkisen (1991)
mukaan filosofisessa tarkastelussa on
yleensä korostettu käsityön universaalisuutta ja painotettu käsin tekemisen vaikutusta ihmisen sosio- ja antropogenesikseen.
Käsityö on ihmisen ja luonnon
välistä toimintaa, aineenvaihduntaa, kuten
työkin. Käsityössä on eräällä tapaa mukana viittaus ihmisen kulttuurievoluutioon.
Näin tarkastellen kohoaa esiin käsityön tuloksen, teknisten ja materiaalisten seikkojen sekä työprosessiin liittyvien tekijöiden
lisäksi kysymys käsityön tekijästä itsestään, hänen persoonallisuudestaan. Harrastepohjainen käsityö ei vastaa teollista
muotoilua eikä edes taidekäsityötä ainutkertaisen tuloksen vaatimuksineen, mutta
kaiken suunnittelun ja muotoilun, myös
käsityötuotteen perustana on samankaltaisia taidon ja kyvykkyyden edellytyksiä.
Anttilan (1993) mukaan monipuoliseen
havaintopohjaan perustuva kognitiivinen
hahmottaminen on hyvän käsityösuorituksen ja muodonantokyvyn edellytys.
Käsityö ei siis ole pelkkää jäljentävää toimintaa eikä mekaanista rutiinia,
vaan kaikkiin käsityötoimintoihin liittyy
omaa suunnittelua, omakohtaista ongelmanratkaisua ja omatoimisten havaintojen
tekoa. Käsityötaidon hallintaan liittyy
myös monenlaisen informaation nopea ja
rationaalinen käsittelykyky, kommunikointikyky, vahva minäkäsitys ja itseluottamus,
sosiaalisen ja muun ympäristön huomioonottamisen kyky. Luovassa toiminnassa
jokainen työ ja tehtävä tehdään ainutkertaisena suorituksena ja uuden oppimista
tavoittaen. Siksi luova toiminta on perusluonteeltaan käsityöläismäistä (Graae
1991).
Hilja Lehti on tuntematon
muulle maailmalle, mutta minun ja äitini
maailmassa voimakas, luova ja taiteelli-
nen alkuäiti, jonka tekojen, ratkaisujen
ja elämänkäänteiden ansiosta me olemme sitä, mitä olemme. Hiljan ansiosta
ja vaikutuksesta on syntynyt koko se
teks- tiilin ja vaatetuksen monikerroksinen
maailma, joka on aina ympäröinyt minua,
ketjun kolmatta lenkkiä, perhettäni, äitiäni
Kaisua ja hänen perhettään, monia ystäviä,
työtovereita, työntekijöitä; tamperelaisia
monessa polvessa. Hiljan ansiosta muodin,
vaatetuksen ja estetiikan maailma on seurannut Kaisua läpi elämän ja myös minua
vielä yritysten toiminnan päättymisen jälkeenkin muotoutuen uudella tavalla
tutkimukseen, analyyseihin ja ideoiden
ammentamiseen menneen traditiosta.
Kaisu Heikkilän elämä ja ura
Kaisu suoritti alakoulun Aleksanterin
kansakoulun puukoulussa Hämeenpuiston varrella ja siirtyi oppikouluun saman
kadun varrelle, Tampereen tyttölyseoon,
”Tipalaan”. Hilja Lehden viidestä lapsesta
nuorimmainen, Kaisu oli kouluvuosista
lähtien eniten kiinnostunut vaatteista, käsityöstä, liikkeestä, Naisten Pukukeskuksesta, joka muutti paikkaansa Tampereella
monta kertaa päätyen lopulta Kauppakatu
9:ään.
Jo kouluvuosina Kaisu kävi
somistamassa Naisten Pukukeskuksen
näyteikkunoita. Ylioppilaaksi päästyään
hän suuntasi ensin Jyväskylän opettajakorkeakouluun ja myöhemmin Helsingin
kauppakorkeakouluun. Helsingissä Kaisu
hankki myös leikkuu- ja kuosittelutaidot
AEL:n järjestämillä Helsingin leikkuuopiston kursseilla sekä myöhemmin muotipiirustustaidon alkeet Regina Backbergin
tuon ajan suositulla muotipiirustuskurssilla. Kaisu joutui opiskelujen lomassa
keskelle sodan vuosia; opiskelu oli rikkonaista keskeytyen tuon tuostakin, kuten
talvisodan syttyessä 1939 ja jatkosodan
puhjettua 1941.
Eräänä syksyisenä iltana 1941
Kaisu Lehti tapasi sattumalta kouluaikaisen ystävänsä, Antti-veljen luokkatoverin
77
Kauko Heikkilän Tuotannon ravintolassa
Hämeenkadun varrella. Kauko oli käymässä kotonaan lomalla rintamalta. Talvisodan
ja jatkosodan ankaruuden kokenut nuori
luutnantti ja Kaisu Lehti ryhtyivät kirjeenvaihtoon ja seuraavana kesänä 1942 ostettiin kihlat; häitä vietettiin saman vuoden
jouluna Kaukon lyhyellä rintamalomalla.
Tuskallinen Lapin sota oli vielä käynnissä, kun perheen vuonna 1944 syntynyt
esikoinen, Markku vietti ensimmäisiä
elinvuosiaan enimmäkseen Kaisun kanssa
perheen ensimmäisessä Nyyrikintien kodissa. Sodan jälkeen majuri Kauko Heikkilän työpaikka oli esikunnassa Helsingissä,
hän suoritti ekonomin tutkinnon, erosi
armeijan palveluksesta ja nuori perhe asui
Helsingissä, kunnes Hiljan sisaren Maijan
mies, Väinö Vartio sai hankituksi Kaukolle
työpaikan Tampereelle Ruuskasen pukutehtaalle. Kaisu auttoi yhä aktiivisemmin
Hiljaa liike-elämässä, vaatteiden valmistuksen, suunnittelun ja myynnin maailmassa.
Sodan jälkeinen ankara kovuus
tuntui puristavan ihmiset jaksamisen
rajoille, mutta jotenkin elämästä selvittiin
aina seuraavaan päivään eilistä vahvempana. Mieluisan työn tekeminen auttoi
ihmisiä unohtamaan ja juurruttamaan
jalkansa syvälle kotiseudun maaperään.
Sota vaikutti koko sukupolven ajattelutapaan, työnteon eetokseen, asioiden oikeaan
arvojärjestykseen. Sodasta selviytyminen
lujitti perheiden yhteenkuuluvuutta, ja
mahdollisuus rakentaa tulevaisuutta omin
käsin työtä tehden rauhan vallitessa otettiin
kiitollisena vastaan. Vaatetusala, kankaat,
muoti kuuluivat jo luonnostaan esteettisiin
tavoitteisiin ja toiveisiin ja olivat valmiina
Kaisu Heikkilän ajattelun ja toiminnan
maailmassa.
Kesällä 1948 Kauko Heikkilä astui
ensi kerran Viialan Sarkkilan kylän maalaistalosta erotetulle rantapalstalle ja alkoi
omin käsin raivata tontille kesämökin
paikkaa. Kaukoranta alkoi hahmottua ja
vähitellen Kaisu ja Kauko Heikkilä perheineen viettivät kaikki ke- sänsä Kaukoran78
nassa, Pyhäjärven rannalla. Tuona samaisena syksynä 1948 minä synnyin ja pääsin
seuraavana kesänä ensi kerran kiikkerässä
tervaveneessä Kaukorannan pieneen kesämökin esiasteeseen. Kotisaunan lauteilta
ja järven vilpoisista laineista tuli Kaisun ja
Kaukon henkinen ja fyysinenkin lataamo.
Kaukoranta oli yli puoli vuosisataa Heikkilän perhekunnan kesäinen tapaamispaikka. Laskemattomien kesäisten juhlien ja
lomailun lisäksi minulle on jäänyt mieleen
monien ulkomaisten myyntiedustajien
vierailut kesähuvilalla, samoin lukuisat leninkimallistojen valokuvaukset Kaukorannan ympäristössä, josta löytyi koivikkoa
ja viljapeltoa, kalliorantoja, ladonseinää ja
saunalaituria. Ajalta on säilynyt tuhansien
muotikuvien rikas, ainutlaatuinen kuvaarkisto.
Vuonna 1951 Heikkilän perhe
muutti Kalevan kaupunginosaan uusiin
tornitaloihin ja perheellä oli ensimmäinen
oma auto, vaaleanvihreä Skoda. Naisten
Pukukeskus kukoisti ja vei yhä enemmän
Kaisun aikaa. Sukupolvet vaihtuivat,
Hilja Lehti nukkui ikiuneen vuonna 1952
kuusikymmentäneljävuotiaana ja vastuu
vaatetuksen ja muodin maailmasta siirtyi
lopullisesti Kaisu Heikkilälle.
Vuonna 1953 perustettiin uusi
yhtiö Naisten Pukukeskuksen rinnalle,
Kaisu Heikkilä Oy. Kauko siirtyi muutaman vuoden päästä Ruuskaselta oman
yrityksen palvelukseen johtamaan hallintoa ja rahaliikennettä. Yritys sai vuonna
1956 upean uuden liikehuoneiston vasta
valmistuneeseen Seurakuntien taloon,
”Taivaanlinnaan” Hämeenkatu 28:aan.
Myymälän yläpuolelle kolmanteen kerrokseen valmistuivat valoisat atelierosaston
tilat; työhuone ompelijoille ja mallimestarille sekä asiakkaiden vastaanottotila
sovituskoppeineen. Mallia otettiin Pariisin suurista muotitaloista. Kauppakadun
puolelle, Taivaanlinnan seitsemänteen
kerrokseen, valmistuivat avarat, tilavat
tehdastilat Kaisu Heikkilä Oy:n teollista
vaatetusvalmistusta varten. Atelier oli
Kaisun lempilapsi; yrityksen toimintaa
kehitettiin toisaalta teollisen toiminnan ja
sarjatuotannon suuntaan, mutta Kaisu halusi samanaikaisesti säilyttää yksilölliseen
suunnittelu- ja käsityötaitoon perustuvan
ateliertoiminnan ja Haute couture -henkisen muotinäytöstoiminnan, johon hän oli
tutustunut jo varhain perinteeksi muodostuneilla Pariisin matkoillaan.
Lokakuussa 1953 Kaisu Heikkilä
oli perustamassa kansainvälisen naisten
palvelujärjestön, Soroptimist Internationalin klubia Tampereelle, järjestyksessä
toisena klubina Suomeen. Klubiin kutsuttiin ammattiensa johtavia naisia, ja voidaan ajatella, että soroptimismi liitti Kaisun toisella, laajemmalla tasolla kansalliseen ja kansainväliseen vahvojen naisten
ketjuun.
Muotisalonki ja suomalainen
vaatetusteollisuus
Kaisu Heikkilä Oy oli 1950-luvulla
toimintatavoiltaan, kooltaan ja suhteessa muotiin melko erikoinen yhdistelmä
Suomessa. Yritys oli pieni perheyritys,
joka toimi lähes kokonaan pääkaupungin
ulkopuolella, provinssissa. Yritys toimi
kaksijakoisesti valmistamalla ranskalaiseen couturemuotiin verrattavia uniikkeja
luomuksia atelierissaan, mutta valmistamalla toisaalta vähittäisliikkeille ja
jälleenmyyjille suunnattuja pienteollisia
valmisvaatteita. Yrityksessä seurattiin
Hilja Lehden perinnettä ja valmistettiin
rohkeasti tilauspukuja ja muotinäytöksissä
esitettäviä kokoelmia, joiden materiaaleina
olivat parhaat eurooppalaiset laatumateriaalit toimittajina samat kangastehtaat, jotka toimittivat kankaita Pariisin muotitaloille. Verstaalla, kuten tehdasta alkuaikoina
kutsuttiin, ommeltiin puolestaan polkukoneilla pieniä sarjoja leninkejä, jakkupukuja, hameita ja puseroita, jotka vietiin
myymälään tai lähetettiin jälleenmyyjille
muualla Suomessa. Ideat sarjatuotantoon
saatiin usein muotinäytösten luomuksista
yksinkertaistamalla mallia ja käyttämällä
edullisempaa kangasta.
Kun tarkastellaan ihmisen kokonaispersoonallisuutta ja käsityön ja suunnittelun prosessia ympäristössä, voidaan
tukeutua Pirkko Anttilan (1993) sanoihin,
jotka perustuvat Roycen ja
Powellin teoreettiseen malliin (1983).
”Käsityön prosessi on kaikilta
osiltaan sidoksissa vallitsevan kulttuurin
arvoihin, sen traditioon ja muotokieleen.
Käsityötä arvioidaan ympäristön taloudellisten ja sosiokulttuuristen tekijöiden
mukaan. Näiden arvokriteerien nojalla
tekijä itse ja hänen ympäristönsä arvioivat, tyydyttääkö käsityö tai artefakti
taloudellisesti, eettisesti, sosiaalisesti,
teknisesti tarkoitukseltaan, muodoltaan ja
ulkonäöltään tai vastaako se perinteen tai vallitsevan muodin vaatimuksia.
Tekijä itse arvioi, missä määrin työ tuottaa
hänelle henkistä tai sensomotorista mielihyvää.”
Kokonaispersoonallisuuden
vaikutus niin Hilja Lehden kuin Kaisu
Heikkilänkin valintoihin on ilmeisesti toiminut juuri näin; uskon erityisesti
mielihyväaspektiin, koska tunnen omalla
kohdallani samoja tunteita, jotka asettuvat tuntemusten asteikossa ylimmäksi ja
ohittavat esimerkiksi taloudellisten tavoitteiden merkityksen. Luovan työn tuottama
mielihyvä on suunnittelijan voimakkain
kannustin, mutta sen yhteys liiketaloudellisiin tavoitteisiin ei ole lainkaan itsestään
selvää.
Kaisu Heikkilä Oy:n ateliervaatteiden valmistus oli vilkkaimmillaan
1950-luvulta 1960-luvun puoleen väliin.
Atelierasuja valmistettiin tämän jälkeenkin, mutta couturemuoti ei ollut sellaisessa
myötätuulessa kuin aikaisemmin ja
salonki toisensa jälkeen sulki Helsingissäkin ovensa. Sodanjälkeinen lehdistö
oli tukenut kaikkea kotimaista työtä,
suomalaista teollisuutta ja yritteliäisyyttä.
Positiivisella suhtautumisella niin suu- ren
maailman muotiin kuin sitä hyvin seuraavaan suomalaiseen pukeutumistapaan,
kehitettiin myönteinen ilmapiiri, johon
kuului hyvä, asiallinen pukeutuminen,
79
muodin seuraaminen, vaatetusteollisuuden
ja salonkien toiminnan tukeminen. Niin
lukuisat naisten lehdet kuin sanomalehdetkin kirjoittivat laveasti muodista ja tuntui
siltä, että suomalainen vaate oli lehdistön
lempeässä suojeluksessa. Kaikki kritiikki
ei tietenkään ollut vain positiivista, mutta
toisinaan Kaisu Heikkilä onnistui ylittämään uutiskynnyksen jopa Iltasanomissa,
kuten 1959 lehden otsikoidessa lehdistönäytöksestä: ”Muotiyllätys Tampereelta!”
”Suomen ensimmäisen oikeaoppisen Dior-hameen, lyhyen, polvien kohdalla
kapeaan tuppiloon päättyvän pussihameen,
esitti tamperelainen Kaisu Heikkilä Oy,
joka toisaalta tuottaa vaatetustehtaastaan
valmisvaatetta, toisaalta toimii tamperettarien Haute couture- tilausateljeena. Ravintolaksi muuttuneessa vesibussi Tampereessa esitetyssä muotinäytöksessä yllätti
Tampere muotikaupunkina rohkeudellaan,
hauskoilla, pukevilla yksityiskohdilla ja
uusien pariisilaisten ideoiden tulkitsijana.”
(Iltasanomat 5.10.1959)
1960-luvun puolivälistä lähtien
Kaisu Heikkilä Oy:ssä kehitettiin voimakkaasti teollista tuotantoa. Koneellistaminen
oli saatu hyvään alkuun ja tehtaan uudet
avarat toimitilat saatiin vuosikymmenen
lopulla valmistuneeseen pienteollisuustaloon Kalevantielle, vastapäätä yliopistoa.
Vuonna 1966 Kaisu Heikkilä Oy osallistui
ensi kertaa Kööpenhaminan kansainvälisille muotimessuille suurella puuvillapukujen
kokoelmalla.
Tästä alkoi yrityksen vientikauppa, joka kasvoi vuosien mittaan tärkeimmäksi toiminnaksi kattaen 1970-luvun
alkuvuosina yli seitsemänkymmentä
prosenttia yrityksen tuotannosta. Kaisu
Heikkilä juhli viisikymmentävuotispäiväänsä joulukuun alussa 1968 liekinpunaisessa lankabrodeeratussa minimekossa
ja suunnitteli sekä teollisia mallistoja että
uniikkeja muotinäytösvaatteita. Minä olin
ylioppilasvuoden jälkeen vuoden Pariisissa
kieltä ja muotia opiskelemassa ja aloittelin
äitini jalanjäljissä suunnittelijan taivalta.
Taideteollisen korkeakou- lun muotitaitei80
lijan opinnot pukutaiteen osastolla täydensivät tietojani, mutta varsinaisen oppini
sain työssä oppimalla, yhteistyössä Kaisu
Heikkilä Oy:n ammattitaitoisten mallimestarien ja ompelijoiden kanssa, heidän
työtään seuraamalla ja omia ideoitani
kehittämällä.
Luova työ ja yhteinen maku
Allekirjoitan pitkälti Markku Graaen käsityksen luovasti työtään tekevän ihmisen
perusominaisuuksista, joista hän asettaa
ensimmäiseksi vapauden ja itsenäisyyden
kokemisen. Itsenäisyys on loppumaton itsensä harjaannuttamisen ja itsensä harjoittamisen asia. Toisena luovuuden perusominaisuutena hän esittää kyvyn rakastaa
työtään:
”Työtään on osattava katsoa sydämen silmin. Tämä rakkaus on joko syvää
kiintymystä työhönsä tai varauksetonta
työlleen avautumista. Eräänä loppuunpalamisen syynä lienee sydämen ”heräämättömyys”. Se mikä älylle on liikaa ja kestämätöntä, saattaa olla sydämelle helppoa ja
yksinkertaista. Työn rasitukset on otettava
vastaan sydämellä, ei älyllä tai vatsalla.”
Työn rakastaminen, intohimo
työhön on juurtunut minuun varhain, aivan
samoin kuin äidilläni Kaisullakin. Se
on siirtynyt sukupolvien ketjussa, vähitellen täytenä ikään kuin huomaamatta.
Tunnistan helposti työhön kiintymyksen
voiman, joka pelastaa loppuun palamiselta ja stressiltä, vaikka voisi kuvitella
päinvastoin. Äidilläni Kaisulla ja minulla
oli ällistyttävän samanlainen maku väreissä, malleissa, tyyleissä. Tämä maku oli
kehittynyt ja nivoutunut kiinteästi yhteen
vuosien yhteistyöstä, yhdessä tekemisestä
ja yhdessä kokemisesta. Siitä oli kehittynyt
vaistonvarainen yhteinen tieto asi-oista.
Hiljainen tieto kypsyi sukupolvien työskenneltyä työn keskellä ja makukasvatus
tapahtui kuin itsestään käytännön elämässä
ja toiminnassa. Tacit knowledge, hiljainen
tieto ei Polanyin (1966) mukaan tarkoita
jotakin, jota ei voitaisi lainkaan ilmaista
sanoin, vaan jotakin, jota on tarpeetonta ilmaista selittämällä ääneen. Me vain
tiesimme, vaikka kaikkea ei lausuttu
ääneen. Rolfin (1995) mukaan ihmisellä
voi olla myös hiljainen ennakkotieto (tacit
foreknowledge) vielä keksimättömistä
asioista. Oli tärkeätä, että suunnittelijalle
ominainen ennakkotietäminen oli Kaisulla ja minulla yhteistä tietämistä. Tieto,
ennakko-oletus ja aavistus vielä toteutumattomista muotivirtauksista oli tajuntamme pohjalla yhtäaikaisena ja selvänä ja asioiden varmistaminen keskustelemalla vei
ideoita eteenpäin ja toi ne realismin piiriin,
konkretiaan oikeista väreistä, kuoseista ja
malleista. Yhteinen makumme pohjautui
ehkä esteettiselle perimälle, traditiolle,
joka oli kiertynyt kaukaa menneisyydestä
arjen kokemusmaailmojen kautta silloiseen nykyhetkeen. Keskustelut avasivat
ennakko-oletuksia suunnitteluprosessissa
käytettäväksi informaatioksi. Läheskään
kaikkea ei kuitenkaan tarvinnut – eikä olisi
voitukaan – sanoa ääneen. Kaisun työntäyteinen ura oli kiireisimmillään 1950- ja
1960-luvuilla. Siitä huolimatta hän ehti
osallistua aktiivisti monen yhdistyksen
toimintaan, kuten esimerkiksi Sydännaiset, Kadettiupseerien rouvat, Innerwheel,
Sotilaskoti-yhdistys ja tietenkin se mieluisin ja rakkain: Tampereen soroptimistit.
Kansainvälisyys
Kaisun elämässä työ ja perhe nivoutuivat
yhteen, eikä meille lapsille tullut koskaan
mieleen, että työ olisi haitannut perheen
yhteenkuuluvuutta tai vapaa-aikaa. Kansainvälisyys oli se elementti, jota Kaisu
vaali ja kannusti meitä lapsiakin sen
omaksumaan. Itse hän oli ensi kertaa
ulkomaanmatkalla vuonna 1937 Saksassa,
ja meidän lasten nuoruuteen kuuluivat itsestään selvänä itsenäiset ulkomaanmatkat,
joiden tavoitteena oli kielten oppiminen,
mutta myös erilaisten kulttuurien ymmärtäminen. Muotiin ja vaatetukseen liittyvät
matkansa Kaisu aloitti niinkin varhain,
kuin 1950-luvun alussa, tietenkin Parii-
siin, joka oli tuon ajan kiistaton muodin
keskus. Siitä lähtien säännölliset vierailut
muodin pääkaupunkiin kuuluivat jokavuotiseen ohjelmaan ja 1960-luvun puolivälin
jälkeen pääsin minäkin mukaan Pariisin
muotimessuille ja muotitaloihin Haute
couture -kokoelmien esityksiä seuraamaan.
Pariisissa haisteltiin muodin tuulia, seurattiin sitä, mitä muualla tapahtui ja tutkailtiin
suuren kaupungin ehtymättömiä ideanlähteitä niin taiteessa kuin upeiden näyteikkunoiden näkymissä. Samaan aikaan kuitenkin Kaisu Heikkilä Oy:n teolliset mallistot
muovautuivat yhä persoonallisempaan
suuntaan, suomalaisen vaatemuotoilun poluille ilmentäen yhä selkeämmin pohjoista,
suomalaista designia, luonnonmateriaaleja
ja graafisia tai värikkäitä painokuoseja,
printtejä, jotka miellyttivät erilaisuudellaan
ulkomaisia asiakkaita.
Ulkomaan viennin kulta-aika
ajoittui noin 1966 vuodesta 1980-luvun alkupuolelle, ja hetken aikaa Kaisu Heikkilä
Oy oli kansainvälisen vientikaupan harjalla ja menestystekijöinä olivat omaperäinen
suunnittelu, design sekä pohjoiset, finnish
design -kuosit luonnonläheisissä pitkissä
puuvillamekoissa. Liike-elämän kautta
mutta myös monien yhdistysten toiminnan
kautta Kaisu Heikkilä sai monia kansainvälisiä kontakteja, joista parhaimmillaan
syntyi elämänikäisiä ystävyyssuhteita.
Muistan elävästi keskustelut Kaisun kanssa Euroopan Unioniin liittymisestä; hänen
mielestään olimme aina olleet oleellinen
osa Eurooppaa, mitä ihmeellisen uutta
tässä liittymisessä muka oli!
Eläkepäivinään Kaisu Heikkilä
osallistui edelleen aktiivisesti muodin ja
suomalaisen vaatetusalan seuraamiseen.
Vielä vuonna 2000 hän oli mukana tutustumassa Vatevan messujen ennakkomallistojen esittelyyn Helsingissä. Kaisun ilona
ja tukena hänen viimeisinä elinvuosinaan
olivat lapset, kaksitoista lastenlasta ja
kolme lastenlastenlasta. Kaisu Heikkilä
kuoli vuonna 2002, kaksi vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen. Siunaustilaisuus järjestettiin pariskunnalle rakkaassa
81
Kaisu Heikkilä muotinäytöspalaverissa
tyttärensä Marjatan (vas.) ja miniänsä
Roswithan (oik.) kanssa vuonna 1971.
Valokuvaaja Juhani Riekkola.
Tampereen Tuomiokirkossa 2. joulukuuta
2002, päivänä, jona Kaisu olisi täyttänyt
kahdeksankymmentäneljä vuotta. Kirkko
täyttyi tutuista ja tuntemattomista tamperelaisista, jotka saattoivat viimeiselle
matkalleen Tampereen tunnettua hahmoa
ja persoo-nallisuutta, jota monet tamperelaiset edelleenkin pitivät kansainvälisen
muodin lähettiläänä, ”Tampereen Diorina”.
Marjatta Heikkilä-Rastas
Professori, taiteen tohtori
SI Tampere
Lähteet
Anttila Pirkko 1993. Käsityön ja muotoilun teoreettiset perusteet. WSOY
Graae Markku 1991. Luovuuden herättäminen. Muoto 1/1991.
Heikkilä-Rastas Marjatta 2003. Muodin vai muodon vuoksi? Couturemuodin ja muotoilun
vaikutukset Kaisu HeikkiläOy:ssä 1950-luvulta 1980-luvun alkuun suunnittelijan näkökulmasta.
Ilmari, design publications. Gummerus.
Heikkinen Kaija 1997. Käsityöt naisten arjessa. Akatiimi
Karkama Pentti 1995. Kirjallisuushistoria ja kulttuurin dialogisuus. Teoksessa Leena Rossi ja
Hanne Koivisto (toim.) Monta tietä menneisyyteen. Turun yliopiston historiantieteen laitos.
Polanyi Michael 1983 (1967). The Tacit Dimension. Routledge & Kegan Paul.
Rolf Bertil 1995 (1991). Profession, tradition och tyst kunskap: en studie I Michael Polanyis teori
om den professionella kunskapens tysta dimension. Nora: Nya Doxa.
Royce Joseph & Powell Arnold 1983. Theory of Personality and Individual Differences: Factors,
Systems and Processes. Prentice Hall.
82
Arjen ahertajastako tulevaisuuden äitijohtaja
Kun itse tulin valituksi keskikokoisen,
pohjoissuomalaisen teknologia- ja miesvaltaisen yrityksen johtoon kypsässä iässä
ja pitkän toimialan työkokemuksen omaavana, sain kaksi arvostavaa ja positiivista
luonnehdintaa työyhteisöltämme. Kuin
suoraan otsikon teemasta – toinen oli
”tavallinen tyttö” -teema ja toinen ”äiti”
-teema. Edellinen kerrottiin iskelmän keinoin henkilöstöjuhlassa ja toisesta teemasta sain muistoksi hellyttävän pienoisveistoksen karhuemosta poikasineen.
Arjen aherrus työelämässä on tutkitusti perusta, miltä suomalainen nainen
halutessaan useimmin nousee johtotehtäviin. Taustalta pitää löytyä lisäksi hyvä,
alaan sopiva koulutus ja menestyksellinen
tehtävien hoito työuran eri vaiheissa.
Jyväskylän yliopiston Naisjohtajuuden oppikurssimateriaalista, jonka on
toimittanut Anna-Maija Lämsä, löytyy
aiheeseen liittyviä tausta- ja asiatietoja.
Mielenkiintoinen aineisto oli itselleni uusi,
vaikka se on julkaistu jo vuosia sitten. Ennen naiset joutuivat tai pääsivät yritysten
johtoon yleensä vain yrittäjyyden kautta,
he olivat itse olleet luomassa liikeyritystään tai perineet sen perheyhtiön sukupolvenvaihdoksessa.
Historiasta löytyy harvinaisina
uranuurtajina tunnettuja voimahahmoja
kuten Minna Canth, Rakel Aarnio-Wihuri
ja Helvi Sipilä. Nykyään kaupan alalla ja
julkishallinnossa nais- ja miesjohtajuudet
jakautuvat sukupuolten kesken jo tasan.
Nainen on voinut toimia jo pitkään postikonttorin johtajana, mutta vasta vuodesta
1918 lähtien hän on voinut säilyttää ase-
mansa myös avioitumisen jälkeen.
Suomalaiset pienten lasten äidit
ovat kokopäivätöissä huomattavasti useammin kuin muissa pohjoismaissa. Osaaikatyö ei ole meillä niin suosittua kuin
esimerkiksi Ruotsissa. Syynä voi olla työlainsäädännölliset asiat, mutta historiallisena ja kulttuurisena syynä on huomioitava
sota-ajan aiheuttama suuri murros työvoimassa ja muita maita pitempään vallinnut
agraariyhteiskunta. Maataloudessa puolison ja äidin työpanos oli välttämätön ja
toisaalta nainen hallitsi kotinsa hoidon ja
taloudenpidon täysin. Loistava esimerkki
yhdessä toimimisesta on Hannes ja Hedvig Gebhardin työ osuustoimintaliikkeen
kehittämisessä ja johtamisessa 1800- ja
1900 -lukujen vaihteessa. Työnjako heidän
välillään lienee ilmeisesti vaihdellut kunkin henkilökohtaisen jaksamisen mukaan.
Hedvig-rouvan mieleen eniten on voinut
olla juuri äitirooliin perustuvat neuvonta- ja edistämistoimet maaseudun naisten
elinolojen parantamiseksi.
Gebhardien tytär seurasi äidin
perintöä jatkaessaan kehittämistä Työtehoseurassa keksien muun muassa suomalaisen astiankuivauskaapin ja näin vapautti
äideille aikaa tiskaamisesta muuhun toimintaan. Ammattialoista edelleen voimakkaimmin sukupuolen mukaan eriytyneitä
ovat teollisuus-, kuljetus- ja rakennusalat.
Eriytyminen koskee kaikkia tehtävätasoja,
ja taustalla vaikuttaa nuorten ammatinvalinta. Tänä päivänä ammatinvalintaansa
harkitsevat tytöt valitsevat sen, yllättäen,
hyvin perinteisesti. Täysin subjektiivinen
käsitykseni on, että 1960- ja 1970 -luvuil83
la tytöt ja nuoret naiset valitsivat myös
ammattinsa radikaalimmin, ehkä muun
nuorten ja opiskelijoiden radikalismin
rohkaisemana. Niinpä nykyään sosiaali- ja
terveydenhoitoaloilta sekä matkailu- ja
ravitsemusalan yrityksistä löytyy eniten
naisjohtajia.
Useimmin nainen työskentelee
johtajana pienissä tai keskikokoisissa
yrityksissä erityisesti Pohjois- ja ItäSuomessa. Tilastojen mukaan palkansaajat
jakautuvat naisiin ja miehiin tasan, naisten
osuus esimies- ja johtajatehtävissä on noin
kolmannes. Ammatti- ja uravalintakysymyksen taustalla on teoreettinen mallinnus, miten kukin valintatilanteessa oleva
sisäistää ammatin ja uran merkityksen
itselleen: onko ammattiura muunkin kehittymisen väline, vai onko se vain arjen
elämän ja halutun elintason mahdollistava
pelkkä ammatti. Jollekin ammatti voi olla
jopa elämäntehtävä – erilaisiin rooleihin
liittyvä kokemusten sarja tai vielä jotakin
muuta.
Äidillä, naisella ja puolisolla on
ollut ja on monta puolta, fysiologisesti
ja emotionaalisesti naiseus ja äitiys ovat
yhtä elämän synnyttämisen suuren ihmeen
kanssa, mikä luo osaltaan siihen liittyvänä
ikuisia salaisuuksia ja jopa pelkoa. Menneisyyden noitavainot ja tämän päivän
kontrolloitu naisen asema eräissä vaikutusvaltaisissa uskonnoissa kumpuavat kai
tästä maaperästä. Olemmeko ruotsalaisia
-televisiodokumentissa mainittiin yllättävä, mielenkiintoinen fakta liittyen RuotsiSuomen vuosien 1630 – 1670 noitavainokauteen. Muualla Ruotsin suurvallassa
noituudesta tuomitut olivat pääsääntöisesti
naisia, Suomessa taas poikkeuksellisesti
miehiä.
1900-luvun naistutkimuksen tiedenaisia ja -miehiä on kiinnostanut naisiin
liitetyt roolit työelämässä ja työelämän
vallankäytössä. Moss Kanterin teorian mukaan työssä olevalle naiselle on luotu neljä
roolimallia: viettelijättären, maskotin,
äidin ja rautarouvan toimintamallit. Nämä
roolit ovat tunnistettavissa, kun yksinker84
taistetaan äärimmilleen työelämän psykologiaa ja suhteiden mekaniikkaa. Äidin
roolimalli on turvallisin työelämässäkin
molemmille sukupuolille, naisen kannalta
se antaa jatkuvuutta työelämässä myös iän
karttuessa. Maskottina olemisen tai viettelijättären rooli raadolliselta näkökannalta
mahdollistuu maksimaalisesti nuorena ulkoisten avujen ollessa vahvimmillaan.
Yleisöpalstoilta ja mediasta poimitun mukaisesti naiseen kohdistuva ulkonäkö- ja ikäsyrjintä tuntuu olevan raaempaa
kuin miehiin kohdistuva. Miessukukunnalle pelottavin on varmasti rautarouvan
työroolimalli, termin käyttö on yleinen
varsinkin politiikan tehtävissä. Varsinainen
”the Iron Lady” on voimakastahtoisuudestaan tunnettu, entinen pääministeri
Margaret Thatcher. Tähän maailman ehkä
tunnetuimpaan naispoliitikkoon ei liitetä
vieläkään tippaakaan äidillisyyttä eikä
äitijohtajuutta, vaikka hänellä ja puolisollaan on lapsia. Oma presidenttimme Tarja
Halonen ilmensi tehtävässään selkeästi
äitijohtajuutta, toki joskus kai hyvinkin
voimakastahtoisella tavalla. Hänen lämmin
suhteensa ainoaan tyttäreensä välittyy hänen antamistaan asiaan liittyvistä haastatteluista.
Jyväskylän yliopiston naisjoh- tajuusopetusaineistoa varten tutkijat ovat
jalostaneet Moss Kanterin rooleja tämän
päivän yhteiskuntaan sopivampaan muotoon; ammattilainen, uhri, ovela nainen ja
rautarouva. Naisjohtajan työhön parhaiten
voi liittää ammattilaisen roolin, jota sopiva
oveluus ”pelisilmä” ja voimakastahtoisuus
ryydittää. Uhrirooli tuntuu tässä vieraalta,
ainakin johtajan tehtävässä. Mielenkiintoista jalostetussa näkökulmassa on se,
ettei äitiroolia korosteta. Itse tunnistan
noin kolmikymmenvuotisen työhistorian
kautta kaikki nämä roolien puolet, jopa
niin, että näissä kaikissa rooleissa me kaikki toimimme. Toki on niin, että joku näistä
annetuista roolimalleista on luontaisin.
Työelämä ja uralla eteneminen
vaatii kilpailuhenkeä ja jonkin verran työpelikorttien oikein pelaamista, varsinkin
johtotehtäviin hakeutumisessa. Monien
merkittävään asemaan nousseiden miesjohtajien haastatteluissa tulee esille, ettei
kyseinen henkilö ole koskaan itse hakeutunut mihinkään asemaan. Ehkä uralla etenemisen halua ei haluta julkisesti ilmaista,
koska suomalaiselle pienikin pyrkyryys on
negatiivinen piirre. Uran etenemisessä ammatin osaaminen ja miesten osalta vahvat
verkostot ovat mielestäni keskeisiä edistäjiä. Itsekin omalla työurallani tunnistan
sen, etten ole henkilökohtaisesti, ainakaan
tietoisesti, asettanut itselleni etenemiseen
liittyviä tavoitteita. Arjen aherruksen kautta tuleva osaaminen ja varmuus osaamisesta sekä monitahoiset, omanlaisensa verkostot ovat välttämättömiä ja tarpeellisia
myös nais- ja äitijohtajan uralla.
Äitijohtajuus ansaitsee enemmän
pohdiskelua useammasta näkökulmasta.
Luulen, että äitijohtajuus rohjetaan tuoda
esille yhtenä mahdollisena naisjohtajan
roolimallina vasta silloin, kun äitiydestä
ja työelämän johtotehtävistä on ikiomaa
kokemusta. Äidin toiminta-alue ja äitiyden
mukanaan tuomat velvoitteet liittyvät arkisiin, jokapäiväisiin perustehtäviin, toisaalta johtamisen tehtävät voivat mielikuvissa
kasvaa joksikin suuremmaksi ja arvokkaammaksi kuin jokapäiväinen rutiinityö.
Todellisuudessa molemmat toimet ovat
lähellä toisiaan olevia arjen tehtäviä, osin
ikäviä pakkorutiineja ja onneksi silloin
tällöin tapahtuvia tähtihetkiä. Äitiyteen
yhdistetään kristinuskon kulttuuripohjasta
nousevat, todellisuudessa jopa kliseiltä
tuntuvat hyveet: uhrautuminen, harmonisuus, hyvyys ja parhaansa tekeminen perheen ja lasten puolesta, taustalla oleminen
ja sieltä vaikuttaminen kaikkien yhteiseksi
parhaaksi.
Johtajuus juontuu puolestaan sodankäynnistä, sotatieteen ja – strategian
teorioista. Johtajuus- ja liiketoimintastrategioiden koulutuksessa hyödynnetään
edelleen Carl von Clausewitzin (vv. 1780 –
1831) oppeja sodankäynnin johtamisesta.
Johtamissuunta on miehisen selkeästi ylhäältä alaspäin. Eräs Clausewitzin teeseistä
on väittämä, ettei sota ole materia materiaa
vastaan, vaan mieli mieltä vastaan. Tässä
ajattomassa väittämässä ei löydy nais- tai
miesnäkökulmaa. Vasta vajaan parinkymmenen
vuoden ajan naiset ovat voineet suorittaa
vapaaehtoisen varusmiespalveluksen. Ensimmäiset naisupseerit voivat määritellä
kokemukseensa perustuen roolimallin
johtamiseensa ja mahdollisen äitiyden vaikutuksen siinä.
Martelius-Louniala ja Hiillos ovat
tutkineet, jäsentäneet ja kuvanneet äitimäisyyttä, siihen liittyviä ominaisuuksia
ja esiintymistä johtamisen roolimalleissa.
He ovat löytäneet äitijohtajan vahvoiksi
puoliksi kehittyneet ihmissuhdetaidot ja
kyvyn luoda uusia, pysyviä ihmissuhteita.
Jos tämä arvio olisi yleispätevä, äideillä
olisi etuja puolellaan, johtajuudessa näitä
taitoja tarvitaan yhä enemmän. Johtaminen
on ihmisten kanssa toimimista, vuorovaikutusta ja keskinäistä viestintää. Riskinä
voisi toisaalta olla liiallinen, tunteellinen
kiintymys, mikä vaikeuttaisi vaikeiden
päätösten tekemisen tarpeeksi nopeasti.
Yrityksen menestymistä on aina
arvioitava objektiivisten, taloudellisten
mittarien kautta. Hyvän johtajan ominaisuudet määriteltiin jo antiikin aikoina:
oikeudenmukaisuus, tasapuolisuus ja kohtuullisuus. Nämä ihanteet ovat edelleen
tavoittelemisen arvoisia. Äitimäisyyteen
tutkijat liittävät myös yhteistyön korostumisen, verkostomaisen toimintatavan ja
uusien mahdollisuuksien tunnistamisen.
Myös lempeys, lämpö ja karismaattisuus
mainitaan positiivisina äitimäisyyden ilmentyminä. Työelämä edellyttää tiimityön
ja yhteistyöverkostojen hyödyntämistä,
niitä opetetaan sekä miehille että naisille
kaikissa työuran vaiheissa, Työtiimeihin ja
-verkostoihin kuuluu aina molempia sukupuolia. En itse pidä näitä äitijohtajuudessa
erityisesti korostuvina ominaisuuksina.
Karismaattisuus on henkilön yksilöllinen
ja sukupuolineutraali ominaisuus. Vallan
kahvassa olleilla, sekä naisilla että miehillä, karismaattisuus kasvaa ja vahvistuu
85
itseensä luottamisen kasvaessa.
Julkisuuden tietoihin pohjautuen
Äiti Amman karismaattisuus varmastikin
perustuu äitimäisiin hyveisiin, lempeyteen
ja toisten auttamiseen ja on sisäänpäin
kääntynyttä mietiskelyä. Äiti Amma on
ikään kuin suuren verkoston johdossa,
mutta johtajuus ja johtamisjärjestelmä
perustuvat uskonnollisuutta lähentyvään
ihailuun ja palvontaan. Kirsi Pihan julkaisemassa kirjassa kuvataan, aivan oikein,
miten hyviä valmiuksia perhettään hoitava
ja lapsiaan kasvattava äiti saa tuleviin
työelämän haasteisiin ja johtotehtäviin. Jo
opiskeluaikoina sähkötekniikan miesprofessori käytti värikkäitä ilmaisuja puhuessaan putkiaivoista ja häkkyröistä. Jonkin
verran on näyttöä siitä, että naisten aivorakenne voi paremmin toimia monen tehtävän yhtäaikaisessa hoidossa kuin miesten.
Suurperheen äidin on kautta aikojen pitänyt voida valvoa yhtä aikaa
monenlaista tekemistä ja myös ennakoida
mahdolliset odotettavissa olevat vaara- ja
häiriötilanteet. Äidit ja naiset voivat olla
parhaimmillaan tietokonekielellä ilmaistuna moniajotilanteissa kuin yhteen asiaan kerrallaan keskittyvinä. Ihailemani,
edesmennyt Leena Palotie pääsi urallaan
geenitutkimuksessa pitkälle ehkä juuri
tällaisen piirteen vuoksi. Pihaa edelleen
lainatakseni äidille ominaista piirrettä uskoa vahvasti lapsensa menestykseen aina
uudestaan vastoinkäymisistä huolimatta
voidaan hyödyntää yrityksen henkilöstöön.
Näin on ja pitääkin olla – tiettyyn rajaan
saakka. Liiketoiminnassa käy joskus myös
niin, että jonkun muun johtama yritys on
parempi vaihtoehto jollekin henkilölle.
Arkisesti sanottuna työsuhde päättyy joko
yhteisestä sopimuksesta tai irtisanomiseen,
tosielämän äidille tällainen vaihtoehto on
mahdottomuus.
Myös vakiintuneessa työyhteisössä, jolla on vahva, oma työkulttuuri tämä
on vaikea rasti – olipa irtisanoja nainen
tai mies. Äitiydestä ja äitijohtajuudesta on
äskettäin julkaissut Anu Silfverberg (Teos
2013) Äitikortti-nimisen kirjan. Kirja on
86
kriittinen kannanotto äidin ja vastasyntyneen vauvan erikoislaatuisesta suhteesta.
Äitiyden myytti riisutaan ja tavoittelemisen arvoiseksi kuvataan joka suhteessa,
alusta asti tasa-arvoinen vauvan hoito isän
ja äidin kesken. Näkökulma on feministinen eikä siinä erikseen huomioida pienen
kehittyvän ihmisen tarpeita.
Miten käy arjen ahertajien ja
äitijohtajien tulevaisuuden työelämässä,
kun johtajia rekrytoidaan? Pohdintaa voi
jatkaa Martelius-Lounialan toteamuksesta,
että toiseuteen totuttautuminen on tuttua
nais- ja äitijohtajalle. Tämä tarkoittaa
käytännössä sitä, että hän toimii koko työuransa ajan todennäköisesti työyhteisöissä,
joissa hän useimmiten on ainoa oman
sukupuolensa edustaja. Naisjohtaja joutuu
miettimään omia ratkaisumallejaan, usein
toki solahtaminen osaksi miesverkostoja ja
-aktiviteetteja onnistuu mainiosti. Suomessa on jo yleinen tapa, että konferensseissa
on omat saunat naisille ja miehille. KeskiEuroopassa naisia ei erikseen huomioida,
vaikka naisjohtajia on siellä suhteessa
enemmän kuin Suomessa. Martelius-Louniala käsittelee erikseen myös seksualiteetin näkökulmaa työelämässä ja julkisissa
johtotehtävissä.
Maailmanlaajuista julkisuutta
aiheutti Pekka Haaviston Suomen presidenttiehdokkuus ja perinteisestä poikkeava parisuhde. Toiseutta voi tuntea myös
monien muiden syntymässä saatujen
ominaisuuksien perusteella. Tulevaisuuden työelämässä vaaditaan yhä enemmän
erilaisuuden sietämistä, hyväksymistä ja
hyödyntämistä, kun pätevyys ja osaaminen
tulevat entistäkin tärkeämmiksi. USA:ssa
toista kauttaan aloittaa ensimmäinen eivalkoinen presidentti. Useissa muissakin
maissa korkeissa viroissa on valtavirrasta
poikkeava yksilö. Lähtökohtaisesti toiseuteen liittyen äideillä ja naisilla johtajina
voisi olla herkempi vastaanottokyky erilaisuuden sietämiselle, jolloin tulevaisuuden
pätevissä johtajissa lienee yhä enemmän
äitejä ja naisia. USA:ssakin viritellään
odotuksia ensimmäisen naispresidentin
valitsemiselle. Naiset ja äidit valloittavat
sellaisia johtopaikkoja, joita ei edes kymmenen vuotta sitten pidetty mahdollisena.
Yli satavuotias globaalijätti IBM
valitsi tammikuussa 2012 ensimmäisen
naispääjohtajansa. Virginia Rometty on
pitkänlinjan IBM-läisenä ilmetty arjen
ahertaja, luunkova ammattilainen ja äitijohtaja. Muutoksia tapahtuu koko ajan.
Presidenttiteemaan liittyen presidenttien
puolison työtä ja asemaa korostetaan
kutsumalla häntä maan äidiksi, jolloin viitataan myös hänen käynnistämiinsä ja suojelemiinsa hankkeisiin esimerkiksi lasten,
nuorten tai vaikkapa ikääntyneiden hyvinvoinnin parantamiseksi. Hyväntahtoisuus
ja lempeys ovat maan äidin tavaramerkki.
Presidentin rouva Eeva Ahtisaari lanseerasi maan isoäiti-käsitteen eräässä antamas-
saan haastattelussa ilmentäen hyvin jatkuvuutta ja työurien pidentymisvaadetta. Hän
sanoi, että häntä voisi hyvin kutsua maan
isoäidiksi.
Olin yllättynyt ja ylpeä saadessani
mahdollisuuden kirjoittaa Soroptimistien
60-vuotisjuhlakirjaan omia kokemuksiani
ja näkemyksiäni teemalla Arjen ahertajat
ja Äitijohtajat. Aihealue otti kiinni ja vei
mennessään, uskomattoman mielenkiintoisia asioita on tehty ennen ja tullaan tekemään tulevaisuudessa.
Marja Karjalainen
Viestintäneuvos
SI Kajaanin ehdottama kirjoittaja
87
Psykologit, vaikuttakaa
Moneen kertaan palkittu
Lea Pulkkinen on lasten asialla
”Kutsumus tähän työhön on ajanut minua
eteenpäin. Olen halunnut olla luja ja ryhtynyt työhön silloinkin kun on väsyttänyt”,
sanoo professori emerita Lea Pulkkinen.
”Isäni suvun puolelta perin johtamis- ja organisointitaipumuksen. Isoisäni rakennutti 1920-luvulla ostamaansa
rappeutuneeseen kartanoon sahat, myllyt
ja meijerit. Isäni taas koko ajan laajensi ja
perusti uutta liike-elämässä”, arvioi Lea
Pulkkinen lähtökohtiaan.
”Siltä puolelta tuli myös tietynlainen pohjalainen temperamentti ja suorasukaisuus. Asia puhutaan suoraan ja halki.
Äidin suvusta tuli puolestaan intellektuaalinen kiinnostukseni. Itsekin olen hämmästellyt sitä valtavaa vetoa yliopistomaailmaan, joka minulla maalais- ympäristössä
eläneenä oli.”
Johtamiskyky, intohimo tieteeseen
ja kova työ ovat tuottaneet häikäisevän
uran. Jyväskylän yliopiston ensimmäinen
akatemiaprofessori on palkittu Valtion
tiedepalkinnolla, Vuoden naisena, Vuoden
professorina ja lukuisilla merkittävillä
kansainvälisillä tunnustuksilla, kuten Euroopan psykologiliittojen järjestön EFPA:n
myöntämällä Aristoteles-palkinnolla.
Ei aikuisten kuormaa
Lea Pulkkinen syntyi Heinolan maalaiskunnassa kuukausi ennen talvisodan alkua.
Kaksi viikkoa aiemmin oli toteutettu
yleinen liikekannallepano ja isä sai tiedon
tyttären syntymästä radion välityksellä.
Sota-ajasta huolimatta lapsuus tuntui tur88
valliselta suojelevan äidin ansiosta. Vain
kerran Pulkkinen näki äidin itkevän.
”Äitini oli maalaistalon tytär ja
käynyt emäntäkoulun. Jälkeenpäin hän
sanoi minulle, ettei hänellä ollut lasten
kasvatuksesta opillista tietoa. Hän vain järkeili, ettei lasten tarvitse kantaa aikuisten
kuormia. Se on hienosti sanottu. Kunpa se
nykyaikanakin ymmärrettäisiin. Täytyisi
olla enemmän herkkyyttä avata lapsille
portit ulkomaailmaan vähitellen.”
Maalaisympäristö tarjosi turvallisia aikuissuhteita ja muutakin sosiaalista
rikkautta, kun karjalaisia siirtolaisia tuli
kotiin ja sukulaistaloihin.
”He olivat hauskoja ja hyviä
ihmisiä. Vaikka monessa tapauksessa siirtolaisten tulo koettiin Suomessa hankalaksi, meidän ympäristössämme ei ollut
kielteistä suhtautumista. Lapsen näkökulmasta se oli mukavaa. Siellä riitti käsiä ja
sylejä huolehtimaan meistä, vaikka isä oli
poissa.”
Maalaiskodin tyttärenä Pulkkinen
näki, kuinka niin ruoat kuin vaatteetkin
valmistettiin itse. Siinä oppi arvostamaan
työntekoa. Heinäpellolla uurastaessaan ja
vihannesmaita harventaessaan Lea Pulkkinen kuitenkin päätti, ettei maalaisemännän
tulevaisuus houkutellut sen paremmin kuin
kotirouvankaan.
”Vielä aikuisenakin nähdessäni
peltoaukeaman tulee tuskainen tunne: niin
paljon työtä. Voin kyllä puurtaa tieteessä
jonkun yksityiskohdan kanssa, mitä joku
toinen ei ollenkaan ymmärrä. Mutta maanviljelys ei ollut minun juttuni.”
Opettajan ammatti sen sijaan
kiinnosti. Keväisin koulujen loppuessa
Pulkkinen oli heti järjestämässä naapuruston lapsille omaa kouluaan. ”Enkä tahtonut
millään ymmärtää, etteivät he olisi jaksaneet kouluuni tulla. Yksi vanhempi rouva
katsoi touhuani ja sanoi, että mikä(kö)
hän opettaja tuosta Leastakin tulee. En sitä
kuitenkaan silloin ajatellut. Oppikoulussa
kyllä syntyi ajatus matematiikan opettajana toimimisesta, kun arvostelin opettajani
pedagogisia taitoja”, Pulkkinen naurahtaa.
Kouluttautumista ei maalla pidetty
kovin tärkeänä. Pulkkisen opettaja kannusti kuitenkin vanhemmat lähettämään tyttärensä oppikouluun Heinolaan. ”Lapsen
lähettäminen yksinään kaupunkiin kouluun
oli aikamoista, olin niin nuori ja vielä
pienikokoinenkin. Mutta olisi varmaan
elämästä tullut toisenlainen, jos ei olisi
lähetetty.”
Pulkkinen asui aluksi sukulaisensa
luona Heinolassa. Tämä oli kuitenkin vain
vähän kotona, ja ruokaakin oli olemattomasti. Pulkkinen muistaa kokemuksen
traumaattisena. ”Tuolloin oppikoululaisten
piti käydä ruokatunnilla kotona syömässä.
Kerrankin oli vain homeista kaurapuuroa
ja muistan, kuinka itkin nälkäisenä.”
Lea puhkesi itkemään tilannettaan
pianonopettajalleen. Herttainen venäläinen
emigranttirouva soitti toisen soitto-oppilaansa vanhemmille. He suostuivat ottamaan Lean luokseen. Luokkatoverinsa
kanssa Lea kantoi uuteen kotiinsa kotoa
tuodun lasten hetekan olkipatjoineen, muut
tavarat sen päälle pinottuina. ”Olen siis
kirjaimellisesti ottanut vuoteeni ja käynyt.
Ja olin aivan pikkuinen, kymmenvuotias.”
Takala innoitti
Saatuaan ylioppilaslakin vuonna 1958 Lea
Pulkkinen sulki pois uravaihtoehtoja. Vastoin isänsä toivomuksia hän ei halunnut
lääkäriksi eikä opiskelemaan Helsinkiin.
Kuultuaan, että Jyväskylän Kasvatusopilliseen Korkeakoulun tulisi seuraavana syksynä humanistinen tiedekunta, Pulkkinen
soitti korkeakoululle. Puhelu yhdistettiin
rehtori Aarni Penttilälle.
”Kun hän kysyi, mitä halusin
opiskella, vastasin kysymällä, mitä voisin
opiskella. Hän luetteli:suomen kieltä, kirjallisuutta, psykologiaa, historiaa… Minä
sitten toistin perässä: suomen kieltä, kirjallisuutta ja psykologiaa. Tuolloin haettiin
opiskelemaan kolmea ainetta.”
Tässä järjestyksessä Pulkkisesta
tuli suomen kielen opiskelija. Varsinainen
oma ala löytyi kuitenkin, kun hän innostui
professori Martti Takalan psykologian
luennoista. Takala oli pannut merkille hänen tenttivastaustaan lukiessaan, että Lea
Marttunen (Pulkkisen tyttönimi)oli tehnyt
hyvää työtä. Tämä tieto tietysti kannusti.
1950-luvulla ei tunnettu pitkittynyttä nuoruutta. Pulkkinenkin avioitui
kaksikymmentävuotiaana psykometriikan
opettajan kanssa. Tutkijan ura käynnistyi
Takalan assistenttina. Opiskelujen ja töiden keskelle syntyivät myös lapset vuosina
1961 ja 1964.
”Suosittelen sitä muuten kaikille,
vaikka nykyään kehitys on täysin päinvastainen. Mielestäni lapset pitäisi saada
nuorena naisen biologian ja uran kannalta.
Tietysti puolisokin täytyy ehtiä saada –
mutta jos on puoliso, niin sitten”, professori naurahtaa.
Pulkkinen piti huolen siitä, ettei
ajautuisi kotirouvaksi. Kun aviomies sanoi, että hän saisi opiskella, kunhan tekee
kaikki naiselle kuuluvat tehtävät, Pulkkinen ei niitä aloittanutkaan. Ruokaa hän
alkoi laittaa vasta, kun ei yhdeksännellä
raskauskuukaudellaan jaksanut enää lähteä
ulos syömään.
Päivähoitojärjestelmää ei tuolloin ollut, ei myöskään sukulaisia tai
isovanhempia lähistöllä. Kahden tutkijan
taloudessa kotiapulaiset olivatkin välttämättömiä. Rumba päiväapulaisten kanssa
oli kuitenkin kauheaa: aina joutui jännittämään, tuleeko tyttö paikalle vai ei.
Talous lähti hoitumaan kuitenkin erinomaisesti, kun aviopari vuokrasi isomman
asunnon ja pystyi tarjoamaan huoneen
89
vakituiselle apulaiselle: ”Siihen aikaan
tytöt olivat taitavia ja tekeviä, he osasivat
kaikkea muutakin kuin lapsenhoitoa.”
Professori arvelee omassa tutkimusyhteisössään syntyneen vuosien
mittaan päälle kaksikymmentä lasta.
”Kun tutkimustavoitteet asettanut nainen
tulee luokseni ja sanoo, että olisi henkilökohtaista asiaa, kysyn heti koskas syntyy?
Se on iloinen asia, kun olen halunnut tehdä
työtä lasten hyväksi. Käytännön kysymys
on tietysti, miten työt järjestetään.”
”Kun nykyisin kartoitetaan naisten
työuran esteitä, pitäisi kiinnittää enemmän
huomiota kotiavun vähäisyyteen ja työn ja
perheen yhteen sovittamiseen.”
Heureka!
Kipinä tutkijan urasta syttyi varhain.
Kun Tapio Nummenmaa väitteli tohtoriksi
Jyväskylässä 1960, Martti Takala ohjaajanaan ja Johan von Wright vastaväittäjänään, laitoksen harjoittelija Lea Pulkkinen
(silloin Pitkänen) seurasi tilaisuutta.
”Muistan, kuinka tämä arvokas
kolmikko käveli yliopiston juhlasalin
lavalle. von Wright oli pukeutunut
Oxfordin yliopiston viittaansa. Luulin
väitöstilaisuudessa olevan aina näin upeat
asut. Sinä päivänä ajattelin, että vielä
minäkin joskus väittelen. Enkä koskaan
asettanut sitä kyseenalaiseksi.”
”En tiennyt yliopistomaailmasta
opiskeluja aloittaessani sen enempää kuin
tätini ja setäni. Kun kerroin heille työskenteleväni assistenttina, he luulivat minua
karjatalousassistentiksi.”
”Kuullessani tohtorin vastaanotosta Jyväskylässä, luulin sen aluksi olevan lääkärin vastaanotto. Vasta myöhemmin huomasin tietosanakirjasta, että äitini
suvussa oli ollut professoreita. Mallit ja
tavoitteet uralle ovat aina jostain löytyneet”, Pulkkinen pohdiskelee.
Tuleva tohtori tutki Takalan tutkimusassistenttina aluksi lasten persoonallisuutta, muun muassa aggressiivisuutta.
Silloinen psykologinen käsitteistö ja tutki90
mus keskittyikin usein kielteissävytteisiin
ilmiöihin, kuten aggressioon, ahdistuneisuuteen ja neuroottisuuteen. Pulkkinen
mietti lasten sosiaaliseen käyttäytymiseen
kuuluvan kuitenkin paljon myönteisiäkin
asioita. Mutta miten kuvata niitä?
Eräänä syysiltana 1967 Pulkkinen
loikoili aviomiehensä suvun saaristolaistalon tuvassa, illan hämärtyessä. Yhtäkkiä
hän koki oivalluksen: ihminen voi ennakoida käyttäytymisensä seurauksia,
ymmärtää erilaisiin tilanteisiin johtavia
syitä, tehdä valintoja ja säädellä käyttäytymistään.
”Lapsi voi oppia käsittelemään
suuttumusta herättäviä tilanteita eri tavoilla, kuten järkeilemällä ja löytää rakentavan vaihtoehdon aggressiivisuudelle.
Vaihtoehtoina voivat olla myös ahdistuneisuus tai mukautuvuus.”
Pulkkinen alkoi hahmotella
mielessään kuvaa kaksiulotteisesta mallista. Toisella akselilla oli behavioraalinen
aktiivisuus, toisella itsekontrolli. Heikolla
itsekontrollilla varustettu ihminen olisi
altis aggressiivisuudelle ja ahdistuneisuudelle. Vahvalla itsekontrollilla ihminen
kykenisi käyttämään puolustusmekanismejaan, ratkaisemaan ristiriitoja tai vetäytymään tilanteesta. Oivalluksensa pohjalta
Pulkkinen alkoi suunnitella väitöskirjatutkimustaan, jonka tulokset tukivat
perusoletuksia.
”Tunteiden säätelyn ajatus alkoi
varsinaisesti esiintyä kirjallisuudessa
vasta 1990-luvulla. Pidin kuitenkin kiinni
omasta ajatuksestani ja tutkimuksestani
koko 1970-luvun, vaikka tiedän, että minulle naureskeltiin. Painotin yksilön omaa
prosessointia ja itsehallintaa aikana, jolloin
ympäristötekijöiden nähtiin säätelevän
käyttäytymistä.”
Pulkkinen ei silti väheksy ympäristön merkitystä. Lapsi voi saada tukea
itsehallinnalleen ympäristöltään eri tavoin.
”Viime kädessä ihminen itse kuitenkin
tekee toiminnalliset valintansa. Tämä
näkemys on ollut työni taustalla jo neljäkymmentä vuotta. Ongelmasta riippuen
selitystavat ja teoriat vaihtelevat, mutta
tämä mallini on saanut jatkuvasti vahvistuvan tuen.”
Vuosi ulkomailla muutti paljon
Akateemisen uran luomiseksi piti osata
englantia ja lähteä ulkomaille. Kahden pienen tytön äidille Yhdysvallat tuntui liian
kaukaiselta. Niin Pulkkinen lähti tyttärineen British Councilin stipendillä Sussexin
yliopistoon post doc -opintoihin.
Vuosi ulkomailla oli akateemisesti opettavainen, mutta raskas yksityiselämälle. Pulkkinen palasi yksinhuoltajana
Suomeen. Hän näkeekin tärkeänä, että kun
nykyään kannustetaan kansainväliseen
liikkuvuuteen, perheitä käsiteltäisiin kokonaisuuksina. ”Perheiden pitäisi rahoituksen
turvin pystyä lähtemään yhdessä. Muuten
hinnat koituvat liian koviksi.”
Sussexista palattuaan Pulkkinen
ryhtyi hoitamaan apulaisprofessuuria psykologian laitoksella. Varsinkin alku sujui
miellyttävästi. Tutkimusryhmiä perustettiin ja gradun tekijöiden avulla Pulkkinen
sai jatkettua omaa pitkittäistutkimustaan.
Puolue- ja opiskelupolitiikan vyöryminen yliopistoihin 1970- luvulla teetti
runsaasti työtä. Psykologian tutkinnonuudistusta puitiin kokouksissa, jotka saattoivat viedä viisitoista työtuntia viikossa.
”Se tuntui turhauttavalta ja tarpeettomalta, kun Martti Takala oli aikaansa
seuraavana johtajana pitänyt yllä hyviä tutkintovaatimuksia. Nyt vaadittiin neuvostoliittolaista tai itäsaksalaista kirjallisuutta.
Mutta eihän sellaista hevin löytynyt, kun
monet psykologian haarat olivat näissä
maissa kiellettyjä.”
Toinen ongelma oli äärimmäisen
niukat tutkimusvarat. Pulkkinen muistaa
saaneensa 1970- luvun alussa Suomen
Akatemialta noin kaksikymmentä tuhatta
markkaa pitkittäistutkimuksensa jatkamiseen. Saman verran tuli myös vuosikymmenen taitteessa.
”Se ei ole rahana nyt juuri mitään,
eikä ollut silloinkaan. Kaikesta muusta-
kin oli puutetta. Emme voineet hankkia
jokaista haastattelua varten äänikasettia,
vaan jouduimme nopean analyysin jälkeen
äänittämään edellisen päälle. Aineiston
keruun jälkeen äänikasetit piti jo luovuttaa
laitoksen toista tutkimusta varten.”
Huomio kodin merkitykseen
Tutkimusrahoitus alkoi parantua 1980-luvulla ja vuosikymmenen puolivälistä lähtien varoja tuli jo hyvin. Myös yliopistojen
poliittinen kuohunta laantui.
Samaan aikaan Pulkkinen oli nousemassa yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi.
Jo 1977 hän oli julkaissut pitkittäistutkimuksensa pohjalta teoksen Kotikasvatuksen psykologia, joka oli nimeä myöten
tarkoin mietitty.
Pulkkinen halusi kiinnittää huomiota kodin merkitykseen lapsen kehityksessä aikana, jolloin korostettiin yhteiskunnan
kasvatusvastuuta. Itsekin hän muistaa
yllättyneensä aineistoaan tutkiessaan siitä,
kuinka paljon kodin tekijät vaikuttivat
lasten sosiaaliseen käyttäytymiseen.
Kirja herätti paljon julkisuutta
ja Pulkkiselle satoi haastattelu- ja
esitelmäpyyntöjä. ”Kotikasvatuksen psykologia varmaan kosketti hiljaisen enemmistön tuntoja, joka kaipasi tukea kotona
tehtävän työn merkitykselle. Seurantatutkimuksen jatkuttua nyt aikuisikään tulokset
oikeastaan vain vahvistavat kodin merkitystä ihmisen kehitykselle.”
Samalla hän tottui esiintymään.
”Jo väitöstilaisuuteni jälkeen minut pyydettiin erääseen kouluun esitelmöimään
lasten aggressiivisuudesta. En osannut
puhua ollenkaan! Päässäni vilisi vain
sanoja, kuten reliabiliteetti, validiteetti,
mittari, osioanalyysi. Puhua nyt sitten siitä,
mitä lasten aggressiivisuus on. Kun tulin
pois siitä tilaisuudesta, ajattelin, etten ikinä
pidä enää yhtään soveltavaa esitelmää.
Tämän päätöksen olen sittemmin perunut
satoja kertoja.”
Pulkkista myös pyydettiin asiantuntijaksi useisiin merkittäviin instanssei91
hin. Hän toimi muun muassa pari vuotta
päivähoidon kasvatustavoitekomitessa
kansanedustajien rinnalla. Pulkkinen
vaikutti lopulta hyvin paljon päivähoitotoimintaan.
”Kasvatustavoitteiden linjaukset
kirjoitettiin pitkälti kotini ruokapöydän
ääressä. Se oli vaativa työ ja kiirastuli
minulle.”
”Halusin nostaa lapsen asian
puoluepolitiikan yläpuolelle. Komitean
puheenjohtajana toiminut Orvokki Kangas,
taustaltaan maalaisemäntä ja erittäin hieno
ihminen, ymmärsi, että halusin välttää
äänestykset viimeiseen asti ja tämä mietintö jätettiin ilman eriäviä mielipiteitä. Se oli
erittäin tärkeää, koska 1970-luvulla oli niin
valtavat poliittiset intohimot.”
”Myöhemminkin olen pyrkinyt
systemaattisesti nostamaan lapsen asian
puoluepolitiikan yläpuolelle. Työni voi
sanoa olleen politiikkaa ilman puoluepolitiikkaa”, Pulkkinen hymyilee.
Mukava ja muita hankkeita
”1980-luvulla oli sitten peruskoululain
uudistusta, lastensuojelulain uudistusta, lapsen huolto- ja tapaamisoikeuden
määrittelyä ja perhekasvatuksen järjestämistä peruskoulussa. Tein myös aloitteen
Kotikasvatuksen liiton perustamiseksi.
Sen nimissä olin monta kertaa kuultavana
eduskunnan valiokunnissa.”
Kansainväliset tehtävät tulivat
kuvaan 1990-luvulla. Pulkkinen oli muun
muassa alansa kansainvälisen järjestön
presidentti viisi vuotta. Tuona aikana hän
oli mukana järjestämässä alan konferensseja ja muuta toimintaa eri puolilla maapalloa.
Pulkkisen viime vuosien suuri
hanke tunnetaan nimellä mukava, jossa
pitkäaikaisen perustutkimuksen tuloksia
sovellettiin käytäntöön. Hankkeeseen sisältyi muun muassa eheytetyn koulupäivän
malli, jolla pyritään tarjoamaan päivän
mittaan lapsille niin opiskelua ja lepoa
kuin liikunnan, musiikin, kuvataiteiden tai
92
kokkikerhon tapaisia harrastuskokemuksia. Taustalta löytyy kolme tavoitetta.
”Ensimmäinen on lastensuojelullinen. Pienet lapset tarvitsevat saatavilla
olevan aikuisen. Suomessa on alentunut
alentumistaan ikä, jolloin lapset jäävät
yksin. Se on yhteydessä masentuneisuuteen ja ongelmakäyttäytymiseen. Toinen
näkökulma on osaamiskokemusten tarjoaminen. Lapsille on hyvä saada onnistumisen kokemuksia, koska kaikilla ei koulu
suju. Tämä on syrjäytymistä ehkäisevää
rakenteellista työtä.”
”Kolmas periaate on sosiaalisen
pääoman rakentuminen. Harrastusryhmissä syntyy ystävyyksiä. Siihen ei useinkaan
riitä pelkkä oppitunneilla käyminen ja
lyhyet välitunnit. Tarvitaan toimintaa sekä
monipuolisempaa lasten ja aikuisten vuorovaikutusta.”
Kokeilusta on saatu erittäin hyviä
tutkimustuloksia kouluviihtyvyyden parantumisesta. Pulkkisen virittäessä keskustelua koululaisten yksinäisistä iltapäivistä
1990-luvun puolivälissä, se herätti niin
naureskelua kuin suoraa vastustustakin.
Presidentin puolison Eeva Ahtisaaren tuki
sai tiedotusvälineet kiinnostumaan asiasta.
Julkisen keskustelun ja hyvin
onnistuneen kokeilun ansiosta peruskoululakia uudistettiin 2004. Nykyisin 1.
ja 2. luokan oppilaille on tarjolla valtion
tukemaa aamu- ja iltapäivätoimintaa.
Pulkkinen toivoo kuitenkin toiminnan laadullista kehittämistä ja laajentamista myös
ylempien luokkien oppilaille.
Pulkkinen kuulostaakin melkein
tuskaisalta: ”Tällainen työ vaatii hirveän
paljon kärsivällisyyttä. Välillä tuntee olevansa monomaani, kun jatkuvasti puhuu
samoista asioista. Maanantaina olin pääministerin koolle kutsumassa tilaisuu- dessa.
Piti oikein hillitä itsensä, etten hiiltynyt,
kun yksi kansanedustaja sotki taas kertakaikkisesti käsitteet.”
Pulkkinen huoahtaa miettiessään
kaikkia elämänsä komiteoita, työryhmiä ja
luottamustehtäviä. ”Tämä minun siirtymäni yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ei ole
ollut tietoista, vaan rakentunut pala palalta.
Olen ollut aika ankara itselleni ja koettanut
varoa mielipiteiden esittämistä. Siinä on
täytynyt etsiä tutkimustietoa ja faktoja,
joiden varassa esittää asioita. Kaikesta ei
ole tietysti tutkimustakaan. Paljon itsekin
joutuu miettimään, päättelemään ja arvioimaan.”
Lasikaton läpi
Uransa alussa Pulkkisella ei ollut naisena
kokemuksia syrjinnästä.
”Se oli varmasti paljon Martti
Takalan ansiota, joka oli johtajana äärimmäisen tiedostava; hänen vaimonsahan oli
myös tutkija. Sittemmin näitäkin kokemuksia kyllä tuli.”
Professorin virkaan pyrkiminen
ei aikanaan ollut helppoa. Samalla kun
Pulkkinen hoiti professuuria sekä toimi
dekaanina, hän pätevöityi hakemaan psykologian professorin virkaa.
Pulkkinen naurahtaa kuivasti:
”Helpolla en ole päässyt, jos joku niin
kuvittelee. Ei siinä viikonloppuja tai
lomapäiviä vietetty. Täytyi vain paahtaa
hirveästi saadakseen omia töitä eteenpäin.”
Vuonna 1990 työ toi tuloksen.
”Viran täyttö oli loppuun asti epävarma.
Pari päivää ennen kuin täytin viisikymmentä vuotta, avattiin professorin viran
täytön lausunnot neljältä asiantuntijalta,
joiden joukossa ei ollut yhtään naista ja
joista yksikään ei ollut minun alaltani.
Olin kuitenkin ensimmäisellä sijalla kaikissa lausunnoissa. Syntymäpäiviä oli
kyllä mukava viettää, se oli niin suuri
huojennus.”
Uran huippusuoritusten Pulkkinen
toteaakin tulleen vasta viidenkymmenen
ikävuoden jälkeen. Kun Pulkkinen nimettiin akatemiaprofessoriksi vuonna 1996,
hän pääsi panostamaan tutkimukseen
vielä enemmän. Kolmekymmentä vuotta
luennoinut ja tenttipapereita tarkastanut
professori jätti kernaasti perusopetuksen.
Pulkkisen johtama Ihmisen kehitys
ja sen riskitekijät -ryhmä valittiin kahdesti
Suomen akatemian huippututkimusyksiköksi. Valtion tiedepalkinto hänelle
myönnettiin vuonna 2001. Samana vuonna
oli myös Pulkkisen 1960-luvulla alkaneen
pitkittäistutkimuksen viimeisin tiedonkeruu tutkittavien ollessa 42-vuotiaita.
”Ei oman väitöskirjan aikaan
tietysti osannut ajatella, kuinka pitkälle
tutkimus kehittyisi. Kuitenkin siinä jo todettiin: ”A longitudinal study would make
it possible to examine the stability of the
individual patterns of behaviour.”
”Vaikka olen jäänyt jo eläkkeelle,
on hauska nähdä, että nuoremmat haluavat
jatkaa pitkittäistutkimusta ja ovat saaneet
siihen rahoitusta. Tällä hetkellä tuntuu kerta kaikkiaan hyvältä, kun tiedän tutkimuksen jatkuvan.”
Psykologit vaikuttajiksi
Psykologisen tiedon tarve kasvaa Pulkkisen mielestä yhteiskunnassa eksponentiaalisesti, jos nykyinen kehitys jatkuu.
Esimerkiksi juridiikassa, työelämässä tai
lääkärikoulutuksessa olisi tilausta suuremmalle psykologiselle ymmärrykselle.
Eikä entisiä ongelmiakaan ole ratkaistu. ”Erilaiset mielenterveysongelmat
pahenevat. Minusta on myös todella väärin
säästää pienten lasten päivähoitoryhmien
kustannuksissa tai henkilökunnan pätevyydessä, koska monet ongelmat kumpuavat
lapsuudesta ja päivähoito voisi olla suojaava tekijä.”
”Psykologiliiton puheenjohtajina Salli Saari ja Tuomo Tikkanen ovat
ottaneet kantaa moniin yhteiskunnallisiin
asioihin, ja annan sille suurta arvoa. Liiton
toiminta ei ole vain ammattiyhdistyspolitiikkaa.”
”Minulla ei ole koskaan ollut
erimielisyyttä liiton tavoitteiden kanssa.
Meillähän on ollut liiton kanssa myös hyvä
yhteistyö esimerkiksi Psykonetin erikoistumiskoulutuksessa”, toteaa professori,
joka oli alun perin keskeisesti ideoimassa
Psykonet-verkostoa ja toimi myös kolme
vuotta sen johtajana.
93
”Kaipaisin psykologien kuitenkin
olevan yksilöinä aktiivisempia, sillä he
näkevät epäkohdat työssään. Näkemykseni
mukaan psykologi tekee pienimuotoista
tutkimustyötä: asettaa ongelman, selvittää
asioita ja näkee seurauksia.”
”Tapauskohtaisesti on tietosuojavelvoitteet. Mutta kukaan ei kiellä sanomasta yleistystä monen tapauksen pohjalta. Kun tapauksia karttuu tarpeeksi paljon,
psykologi näkee tiettyjä kehityskulkuja ja
riskejä. Ja näistä kehityskuluista ja riskeistä psykologien pitäisi puhua, osoittelematta ketään sormella. Näin tieto kumuloituisi. Tätä asennetta meillä on liian vähän.”
”Me voimme tehdä yliopistolla
tutkimusta, mutta se on pitkä tie. Nyt tarvittaisiin toimenpiteitä paljon nopeammin.
Haluaisinkin haastaa psykologit talkoisiin.
Tulkaa kuorestanne ja puhukaa: te tiedätte,
missä ongelmia on. Meidän päätöksentekijämme ovat vastaanottavaisia tiedolle.
Kansanedustajat joutuvat paneutumaan
vaikka minkälaisiin asioihin. He tarvitsevat tuekseen asia- ja kokemuspohjaista
tietoa.”
”Haluaisin myös nostaa psykologien häntää. Aloittaessani opiskelut ei
psykologien ammattikuntaa varsinaisesti
ollut. 40-50 vuoden aikana on tapahtunut
valtava kehityskaari. Meille on tullut lapsi-, kasvatus- ja perheneuvolapsykologia,
opetuksen psykologia, kliininen psykologia, työpsykologia, neuropsykologia,
kuntoutuspsykologia. Onhan se tältä pieneltä ammattikunnalta aivan valtava panos
yhteiskuntaan. Jos tätä verrataan samanaikaisesti moneen muuhun tieteenalaan, mitä
ne ovat antaneet?”
kokoukseen ja kävi valtioneuvoston asettamassa varhaiskasvatuksen neuvottelukunnassa.
”Mieheltäni on kysytty, miten
elämä on muuttunut ollessani eläkkeellä.
Hän sanoo, ettei se ole muuttunut miksikään. Se on ihan totta. Mutta ei hän sano
sitä pahalla. Hän ymmärtää tämän olevan
minulle tärkeää. Olen tavattoman kiitollinen hänen suomastaan ymmärryksestä ja
vapaudesta. Tällaista ympärivuorokautista
työtä on vaikea tehdä, jos aviomies ei sitä
ymmärrä.”
”Suomen kielen professorina
hän myös kiltisti auttaa minua lukemalla
käsikirjoituksia. Lisäksi käymme yhdessä
konserteissa. Hän soittaa viulua ja itsekin
harrastin aikanaan kuorolaulua.”
”Elämään kuuluu muutoin samaa,
mitä tänäkin aamuna. Meillä on kaksitoista
lastenlasta ja nuorin heistä, kaksivuotias,
on kello kuudesta lähtien peuhannut
kanssani. Vanhin on kaksikymmentäneljävuotias ja jo avioitunut. Siinä ovat kaikki
ikävaiheet välissä. Se elämän kirjo on tavaton rikkaus. Kun minulla on lisäksi tämä
psykologinen intressi, niin lasten yksilöllisyys on tavattoman kiinnostavaa.”
”Vaikka olisi kuinka kiire, yritän
varata aikaa lastenlasten hoitamiselle. Kun
eilen palasin töistä, tämä pikkuisin poika
huusi mumma-mumma-mumma! Se on
niin palkitsevaa.”
Lea Pulkkinen
Psykologian professori
Työkiireet jatkuvat
Eläkkeelläkin Pulkkinen ohjaa väitöskirjan tekijöitä. Myös useamman paperiarkin
täyttävä asiantuntija- ja luottamustehtävien
lista jatkaa kasvuaan. Viimeksi kuluneella
viikolla Pulkkinen oli kuultavana eduskunnan sivistysvaliokunnassa, osallistui
Suomalaisen Tiedeakatemian hallituksen
94
Artikkeli on julkaistu Psykologi-lehdessä
(no 8, 2007). Suomen Psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen ja Psykologi-lehden
päätoimittaja Hannele Peltonen ovat antaneet
luvan uudelleen julkaisuun. Haastattelija:
Erkki Heinonen. Kuva: Matti Salmi
Sirkka Hagman
Tehtaan tytöstä konsernin
liiketoimintajohtajaksi
Tapaamme Sirkka Hagmanin kanssa hänen
uudella työpaikallaan aurinkoisena kevätpäivänä, kansainvälisen naistenpäivän
aattona.
Tammikuusta lähtien Sirkka Hagman on toiminut Pihlajalinnan liiketoiminnan kehittämisjohtajana, vastuualueenaan
työterveys, lääkäriasemat ja henkilöstöjohtaminen. Pihlajalinna (perustettu 2001)
on Suomen suurin kotimaisessa omistuksessa oleva sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluita tuottava yritys ja hiljattain
laajentunut konserniksi, työntekijöitä on
noin 1 400.
Tarttuminen uusiin haasteisiin
auttavat toipumaan joulukuussa 2011 kohdanneesta surusta, puolison sairastumisesta
ja poismenosta. Väitöskirjatyökin oli siksi
pitkän aikaa taka-alalla, mutta nyt se vie
Nils-pojan mielestä jo liikaa äidin ajasta.
Mahtaako Sirkka oppikoulussa pärjätä?
Sirkka syntyi Tampereella Hippoksen kulmilla, mutta viiden vuoden kuluttua perhe
muutti Lempäälään. Tavallinen työläisperhe: äiti lastenhoitaja ja isä autonkuljettaja,
neljä lasta, Sirkka heistä toiseksi vanhin.
Oppikoulun pääsykokeisiin ei erityisemmin kotoa kannustettu ja opettajakin epäili
Sirkan pärjäämistä, mutta itse hän sitä
halusi, kun kaveritkin sinne pyrkivät, ja
pääsi. Koulumaksujen hoitamiseksi piti
lähteä isän kaveriksi makkaroita myymään
Hippoksen raviradalle. Äiti on kotoisin
Venäjältä, mutta siitä asiasta oli parasta
joskus vaieta. Vielä 1960-luvulla suhtautuminen venäläisiin oli epäluuloista ja toisaalta sieltä tulleet joutuivat palauttamisen
pelossa salaamaan syntyperäänsä.
”Olen perhekeskeinen ja sukurakas, temperamenttinen niin hyvässä kuin
pahassa, vuosi vuodelta löytyy vahvemmin
slaavilaisia piirteitä. Olen hyvin ylpeä
sukujuuristani, äidiltäni olen perinyt
sinnikkyyden, enkä oikein edes osaa antaa
periksi”.
Koulukavereista löytyi myös
Erkki-puoliso, yhteistä taivalta kertyi
neljäkymmentä vuotta. Koti perustettiin
Lempäälään ja perheeseen syntyi Nilspoika. Puoliso oli tärkein kannustaja. Nyt
ovat sisarukset ja vanhemmat auttaneet
selviytymään surusta.
95
Töitä ja koulua toisiinsa limittyen
Tekusta (Tampereen teknillinen oppilaitos)
valmistunut prosessiteknikko tuli töihin
Nokian Renkaisiin vuonna 1980, siitä alkoi kolmenkymmenenkolmen vuoden urapolku saman työnantajan leivissä. Huonon
työllisyystilanteen takia ajatukset työnjohtotyöstä oli unohdettava ja aloitettava tehdassalissa renkaantekijänä: komponenttien
valmistusta, kokoonpanoa, paistoa ja tarkastusta. Se oli fyysisesti raskasta, joskus
likaistakin, vuorotyötä, sitä tehtiin tiiminä,
joka yhdessä oli vastuussa hyväksyttävästä
lopputuloksesta. Työyhteisön positiivinen
ilmapiiri ja jokaisen jäsenen osaamisen
arvostaminen olivat onnistumisen tae.
Raskas työ sisuunnutti ja innosti
lisäopintoihin (kirjoittajan lapsuudessa
nokialaisten tyttöjen piti päästä oppikouluun ja pärjätä siellä, muutoin kohtaloksi
koitui joutua töihin Kummitehtaalle”sarjaan”, eli tekemään urakalla saappaita
kumin hajussa). Paistettuaan pari vuotta
renkaita hän pääsi menetelmäteknikoksi
(suoritti työn ohessa ylioppilastutkinnon
vuonna1984) ja yleni vuonna 1990
osastoinsinööriksi ja sai vastuulleen
kokoonpano-osaston tuottavuuden, laadun ja työilmapiirin kehittämisen. Opinnot jatkuivat Tampereen yliopistossa, ja
hallintotieteiden maisteriksi (HTM) Sirkka
valmistui vuonna 1992.
Kysymykseeni neuvoista urasuunnitelmiaan laativille nuorille, Sirkka korostaa vaatimattoman alun hyväksymistä.
Työ, mikä tahansa, opettaa uusia asioita ja
avaa uusia näköaloja, auttaa oman tehtävän löytämisessä. Heti ei voi päästä huipulle. Opiskelussa palkitsevinta on hänelle
ollut oppimisen ilo, oivaltaminen, uusien
ihmisten kohtaaminen ja heiltä oppiminen.
Tutkinnot eivät ole olleet itsetarkoitus.
Henkilöstöpäällikkö ja työhyvinvointi
HTM Sirkka Hagmanilta kysyttiin, kiinnostaisiko häntä henkilöstön kehittämispäällikön työ Nokian Renkaissa. Kyllä,
96
ja parin vuoden päästä maisterista tuli
hallintotieteiden lisensiaatti, työnimike
vaihtui henkilöstöjohtajaksi ja työympäristö muuttui nopeasti Nokian Renkaiden
listauduttua pörssiin ja laajentaessa toimintaansa Venäjälle sekä Vianor-myyntiketjun
myötä Pohjoismaihin, Baltiaan, Ukrainaan,
Sveitsiin ja Yhdysvaltoihin. Viimeisin
tehtävä Nokian Renkaissa oli ”johtaja,
HR&EHSQ”, eli suomeksi: vastuu henkilöstön lisäksi konsernin ympäristö-, työterveys-, turvallisuus- ja laatujohtamisesta.
Työhyvinvoinnin ja henkilöstöstrategian kehittämisessä hänen periaatteensa oli muun muassa, että ”kaikilla on
oikeus saada äänensä kuuluviin. Sillä hän,
joka tekee työtä, on usein myös työn paras
kehittäjä ja asiantuntija, parempi kuin
esimies”. Laajentuminen kansainväliseksi
toimijaksi tarkoitti uusien työ- ja johtamiskulttuurien opettelemista ja Nokian
tehtailla hyviksi havaittujen osaamisen ja
työhyvinvoinnin edistämisen käytäntöjen
opettamista muille. ”Konsernin laajentuessa ei enää voinut entisen malliin kävellä
tehdassaliin ja puhua työntekijöille, asiantuntijana, vaikka onkin itse työskennellyt
tehtaalla monissa eri tehtävässä ”.
Nokialaisille tehdas on edelleen
Kumitehdas siitä huolimatta, että seinässä
lukee NOKIAN TYRES. Vuosikymmenien
aikana se on taannut hyvän toimeentulon
useammalle sukupolvelle. Kumitehtaalta
on lähdetty täysin palvelleena eläkkeelle,
hyvin harvoin on jouduttu irtisanomaan
työntekijöitä. Toiminnan laajeneminen
Pietarin lähelle rakennettuun Vsevolozhskin tehtaaseen yhdessä Suomen heikentyneen taloustilanteen kanssa aiheutti
väen vähentämistä Nokialla. Venäjällä
valmistettuja Hakkapeliittoja oli vaikea
hyväksyä, vaikka investointi osoittautuikin
menestykseksi.
Irtisanomisuhka aiheutti työseisauksia ja jopa lakkouhkauksia, henkilöstöpolitiikka koettiin työntekijävastaiseksi. Henkilöstöjohtajalle se merkitsi
epäonnistumisen tunnetta työhyvinvoinnin
edistämisessä. ”Vuosi 2009 oli Nokian
Renkaiden historiassa vuosi, jolla ei ole
vertailukohtaa. Yrityksessä sanottiin irti
420 työntekijää. Työnsä puolesta henkilöstöjohtaja edusti työnantajaa. Lähteä sai
moni työtoveri tuotannosta ja toimistosta.
Se oli kova kokemus meille kaikille”.
Tehtaan arki: Kouluta – Rohkaise – Tue
Yhteistyössä Tampereen aikuiskoulutuskeskuksen kanssa kehitettiin kumialan
koulutusohjelma. Kumialan ammattitutkinnon voi suorittaa paitsi Nokialla myös
Venäjällä. Automatisointi on keventänyt
renkaanteon raskautta ja tarjoaa siten
työllistymismahdollisuuksia myös naisille. Nokialla hyväksi havaitut käytännöt
piti mukauttaa paikalliseen kulttuuriin, se
tarkoitti kouluttajillekin uuden oppimista.
Koulutus on tärkeää pyrittäessä hyvään
työilmapiiriin.
”Sirkka Hagman on rakentanut
Nokian Renkaiden henkilöstölle elinikäiseen oppimiseen johtavaa polkua 1990-luvun puolivälistä lähtien. Ammattitutkintoja
on työn ohella suorittanut vuosituhannen
jälkeen jo 689 (2008) suomalaista työntekijää. Tutkinnot eivät ole itsetarkoitus,
vaan opiskelumyönteinen ilmapiiri ja se,
että työssä oppiminen on oikeasti hyväksytty osa tehtaan normaalia arkea ”.
Uudet haasteet
Sosiaali- ja terveydenhoitopalvelut ovat
Sirkka Hagmanille uusi alue. Tosin työterveys on kuulunut Nokian Renkaissakin
hänen vastuulleen ja kokemusta on parin
vuosikymmenen ajalta myös työskentelystä Tampereen työterveyden hallituksessa.
”Pihlajalinnan kasvu sekä yrityksen henki
ja vahvat eettiset arvot kiehtoivat”. Loppusuoralla olevan väitöskirjatyön aiheena
on henkilöstön osaaminen ja sen kehittäminen suhteessa yrityksen menestymiseen.
Edellytyksenä Tampereen teknillisen
yliopiston tohtorikoulutukseen osallistumiselle oli diplomi-insinöörin tutkinto,
ja sehän tuli pikavauhtia valmiiksi (työn
ohessa) vuonna 2002 tuotantotalouden
linjalta. Tutkimuksessaan Sirkka Hagman
on kehittänyt mallin osaamisen kehittämisen mittaamiseen. Esimerkkinä on Nokian
Renkaat, mutta malli on sovellettavissa
mihin tahansa kasvavaan yritykseen. Väitöskirjatyössä jo pelkkä kirjoittaminen on
”kova homma”, etenkin kun sitä kirjoittaa
suomeksi ja kielen on oltava tieteellisen
täsmällistä.
Eikä siinä kaikki
Perheen yhteisenä harrastuksena on ollut
jääkiekko ja Tappara. Poika pelaamassa ja
vanhemmat kannustamassa. Sirkka Hagman on kuulunut Tapparan liigajoukkueen
taustayhteisön Tamhockey Oy:n omistajiin
ja ollut yhtiön hallituksen jäsen vuodesta 1999 lähtien ja on ainoa nainen myös
SM-liigan hallituksessa. Osallistuminen on
ollut hänelle opettavaista ja mielenkiintoista tutustumista pienen yrityksen toimintaan. ”Sekä bisneksessä että jääkiekossa on
tehtävä tulosta, osattava pelata yhteen ja
luotava voittamisen meininki”.
Omasta jaksamisestaan Sirkka
Hagman toivoo voivansa tulevaisuudessa huolehtia paremmin liikunnan avulla,
toistaiseksi on tyydyttävä arjesta selviytymiseen.
Pirkko Salmo
FM, yliopettaja
SI Nokia
Tämä tarina perustuu Sirkka Hagmanin ja
kirjoittajan keskusteluun 7.3.2013 sekä lainauksiin Riikka Tietäväinen-Arolan artikkelista
”Oppija tiellään” Tampereen kauppakamarilehdessä 04/2008 ja Anne Haapalaisen
artikkelista ”Kun kaikki meni kerralla uusiksi”
Nokian uutisissa 22.2.2013, mistä heitä kiitän.
97
Naisia kannustettava johtajuuteen
– Herra vararehtori. Ääni kajahtaa luentosalissa uljaasti, ja ärrät rullaavat kehräten
kuin tangolaulussa tai hartaassa veisuussa.
Olen juuri johdatellut Jyväskylän
yliopiston tuoreena vararehtorina uuden
professorin pitämään virkaanastujaisluentoaan. Oliko puhuttelussa jotain uutta?
Ei, sillä koskaan aikaisemmin ei maamme yliopistoissa olisi tarvinnut puhutella
vararehtoria toisin. Nyt vain vararehtorina
sattui olemaan nainen.
Joissakin yliopistoissa oli ollut
nainen toisena vararehtorina, mutta ei
ensimmäisenä: kakkossija oli hyväksytty,
ykkössija ei. Kun vararehtorin vaaliin valmistauduttiin, minulta kysyttiin, olisinko
käytettävissä ensimmäiseksi vararehtoriksi, sillä kannatusta olisi. Koska olen aina
pitänyt riskinotosta ja muurien murtamisesta, lupauduin ja tulinkin valituksi.
Olin ehtinyt olla tehtävässä vasta
viisi kuukautta, kun minut valittiin ensimmäiseksi naispuoliseksi yliopistonrehtoriksi. Elettiin vuotta 1992. Tulos oli läpimurto, sillä ennen valintaani Pohjoismaissa oli
ollut naispuolinen rehtori vain Tanskassa
Roskilden yliopistossa. Jyväskylän yliopisto teki historiaa, mutta niin se oli
tehnyt ennenkin: vuonna 1863 toimintansa
aloittaneessa ensimmäisessä opettajankoulutusseminaarissa rehtorina toiminut
Uno Cygnaeus avasi opettajanuran myös
naisille.
Ihastelua ja ihmettelyä
Oli mielenkiintoista seurata, miten media
reagoi valintaani. Se uutisoitiin näyttävästi:
98
” Jyväskylän yliopisto valitsi ensimmäisenä rehtoriksi naisen” (Helsingin Sanomat
20.2.1992), ”Aino tekee historiaa” (Me
Naiset 28.2.1992). Muutamissa haastatteluissa tuotiin kuitenkin esille se, että en
halua niinkään korostaa naiseuttani vaan
osaamistani, jonka toivoin painaneen
valinnassani. Pääsääntöisesti olen saanut
asiallista näkyvyyttä viestintävälineissä ja
kokenut yhteydenpidon toimittajiin mutkattomaksi. Toimin urani alkuvaiheessa
vapaana toimittajana, joten mediamaailma
ei ole minulle vierasta.
Kiinnostavaa oli kuitenkin törmätä joihinkin stereotyyppisiin asenteisiin,
joita kohtasin haastatteluissa heti valintani
jälkeen ja alkuvuosien aikana. Ensimmäinen koski taivastelua siitä, miten noin nuori
saattoi tulla valituksi niin vastuulliseen
tehtävään. Huvittavaa kyllä, samaan aikaan
maassamme oli pari minua nuorempaa
miespuolista rehtoria, mutta heidän ikäänsä
ei ihmetelty. Toiseksi kummasteltiin usein, eikö minua pelota. Pelota?
Mikä? Vastuuko? Kysyinkin joskus toimittajalta, tekeekö hän saman kysymyksen
myös miespuoliselle johtajalle. Vastausta
en saanut koskaan.
Valintaani liitettiin myös yksioikoisia kysymyksiä feminismistä. Iltapäivälehdissä paheksuttiin sitä, että ensimmäinen naispuolinen yliopistonrehtori ei
tunnustaudu julkifeministiksi. Sitä pidettiin
kummallisena. Media olisi halunnut lyödä
helppoja leimoja, karsinoida ismeillä, joita
olen aina vierastanut. Aikomukseni edistää
tasa-arvoa ja naisten asemaa akateemisessa
maailmassa ei ollut kaikkien haastattelijoiden mielestä riittävän hohdokas vastaus.
Mistä tuki tuli
Johtamistehtävään nousu ja siinä toimiminen vaativat aina taustavoimia. Itse olen
kokenut saaneeni tukea erityisesti opiskelijoilta koko yli kaksikymmenvuotisen
rehtorikauteni aikana. Mieltäni on lämmittänyt tieto siitä, että kuuleman mukaan
kaikki vaalikollegion opiskelijajäsenet antoivat minulle äänensä historiallisessa vaalissa. Pidinkin tärkeänä koko toimikauteni
aikana luottamuksellisia suhteita opiskelijoihin. Oveni oli heille aina auki. Erityisen
arvokasta oli se, että vaikeistakin asioista
pystyimme keskustelemaan analyyttisesti,
ja vain harvoin tilanteet kärjistyivät.
Koin opiskelijoiden tuen heijastelevan myös tulevaisuususkoa ja mahdollisuutta muutokseen. Opiskelijanuorten
pitää kasvaa yliopistolain mukaan palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Heidän
pitää muuttaa rakentavasti maailmaa ja rikkoa kehitystä kahlitsevia traditioita. On ollut rohkaisevaa nähdä, miten vastuullisesti
opiskelijat ovat olleet mukana kehittämässä yliopistoyhteisöä. Tämä on ollut tärkeä
voimanlähde minulle rehtorina. Toisaalta
olen heitä joskus myös kovistellut olemaan
rohkeampia uudistajia ja miettimään, onko
kehityksen lakipiste saavutettu vai eikö
asioita voitaisi tehdä vieläkin paremmin.
Minulta on kysytty usein, olenko
saanut kannustusta lähinnä vain naisilta.
Moni on yllättynyt vastauksestani: olen
kokenut saaneeni suoraa kannustusta
enemmän miehiltä kuin naisilta. Varsinkin
rehtorikauteni alkumetreillä muutamat
naiskollegat jopa esittivät vähätteleviä
kommentteja tilanteessa, jossa rohkaiseva
sana olisi tehnyt terää – tai jossa sille ainakin olisi tarjoutunut loistava mahdollisuus.
Naisten keskinäisessä solidaarisuudessa on kokemusteni mukaan paljon
kehitettävää. Jos joku etenee näkyvään
asemaan, se ei ole pois muilta naisilta,
vaan parantaa myös heidän arvostustaan
ja asemaansa. Naisten on myös valintatilanteissa annettava rohkeammin äänensä
päteville naisille eikä vain puhuttava nais-
ten aseman kohentamisen puolesta. Teoilla
tasa-arvo etenee.
Nosta toisia
Naisten pitäisikin rohkaista toisiaan huomattavasti enemmän. Viestinnän tutkimuksissa puhutaan kriittisistä tapahtumista,
jotka saattavat vaikuttaa syvästi kuulijaan
joko myönteisellä tai kielteisellä tavalla.
Kyse on lyhyistä lausahduksista, joilla voi
joko nostaa tai latistaa toista. Olen yrittänyt parhaani mukaan muistaa tämän ja
sanoa jotain rohkaisevaa aina, kun se on
ollut mahdollista. Tämä on tärkeää varsinkin lapsille ja nuorille naisille.
Onkin kysyttävä, miksi naisia ei
ole yhteiskunnassa enempää johtavissa
asemissa, vaikka heidän määränsä on
ilahduttavasti lisääntymässä ja vaikka
tutkimukset osoittavat, että naiset ja heidän
johtamansa organisaatiot menestyvät
yleensä paremmin kuin miesten johtamat.
Naisesimiesten on myös todettu saavan
johtamistavastaan miehiä parempia arvioita. Joidenkin mielestä tilanne korjautuisi
säätämällä naisille kiintiöt. Monien mielestä taas kulttuuria tulisi kehittää siihen
suuntaan, että pätevyys ratkaisee. Itsekin
ajattelen näin. Olen urani aikana kieltäytynyt muutaman kerran kutsusta esimerkiksi työryhmään pääteltyäni, että minua
on pyydetty mukaan kiintiönaisena eikä
kompetenssini perusteella.
Kehittyäkseen kulttuuri tarvitsee
arvojen, asenteiden ja toimintatapojen
muutoksia. Kannustus, rohkaisu ja naisten nostaminen työelämässä näkyville
auttavat. Esimiesasemassa oleva nainen
on myös roolimalli: menestyvän johtajan
esimerkki kannustaa. Yliopistossamme
oli muutaman vuoden ajan tilanne, jossa
myös molemmat vararehtorit olivat naisia.
Kolmen naisrehtorin troikka lienee ollut
maailmanennätys, vaikka emme Guinnessin ennätysten kirjaan hakeutuneetkaan.
Puhuessani uusille opiskelijoillemme
esittelin koko triomme ja toivoin esimerkkimme rohkaisevan heitä hakeutumaan
99
vaativiin tehtäviin. Vuosien mittaan olen
saanut monelta naisopiskelijaltamme palautetta siitä, miten tärkeän roolimallin he
olivat saaneet opintojensa aikana.
Löyhät verkostot
Kannustaminen ja nostaminen tapahtuvat
verkostoissa. Toisin kuin monilla miehillä
naisilla ei useinkaan ole sellaisia verkostoja, jotka tuottaisivat nostetta. Naisten
verkostot ovat usein muodostuneet arkiasioiden ympärille tai työtovereiden
kesken. Työtovereiden keskinäiset verkostot toimivat voimavarana, mutta voivat
myös estää ryhmästä nousemisen erityistehtäviin tai johtajaksi. Moni haluaa olla
ryhmässä tasavertainen eikä erottautua;
siksi johtajuuskin haluttaisiin usein jakaa
naisten kesken. Tästä olen usein puhunut
monen naistutkijan kanssa sekä tutkimusryhmiä muodostettaessa että toimiessani
mentorina.
Tarvitaan runsaasti kannustusta ja
rohkaisua johtajuuteen ja vastuunottoon.
Harvempi mies empii johtajan tehtävän
ottamista, vaan pitää sitä ansaittuna tai
jopa itsestään selvänä. Monet nuoret naiset
ovat kertoneet kohdanneensa tämän ilmiön
urallaan, mikä on harmillista, sillä alle kolmekymmenvuotiaat suomalaisnaiset ovat
100
maailman korkeimmin koulutettuja.
Monet tutkimustulokset osoittavat kuitenkin, että naisilla on monenlaisia
verkostoitumisessa tarvittavia avuja. Nykyajan työtehtävissä tarvitaan lisääntyvästi
vuorovaikutustaitoja, joissa tutkimusten
mukaan naisjohtajat menestyvät yleensä
miehiä paremmin. On osattava kuunnella,
ymmärtää alaisia ja edistää heidän kehittymistään. On osattava innostaa, neuvotella
ja sovittaa yhteen erilaisia intressejä. Ja on
uskallettava tehdä päätöksiä.
Olen kokenut urallani, että ihmisten johtamisen lisäksi johtamisvastuuta kantavan on nykyään hallittava hyvin
myös talousjohtaminen. Tätä odotetaan
erityisesti naisilta. Taloudelliset näkökohdat ja tulosvastuu on osattava kytkeä
mukaan inhimilliseen henkilöstöpolitiikkaan. On hyvä muistaa taloudellisten
realiteettien ja välttämättömien rakenneuudistusten puristuksessa, että muutokset
ja tulokset tehdään ihmisten avulla. Tällaisen kokonaisuuden hallinnassa on mahdollista onnistua sukupuolesta riippumatta.
Aino Sallinen
Jyväskylän yliopiston emeritarehtori
SI Jyväskylän ehdottama kirjoittaja
Naisprofessoriksi miestenvaltaisella alalla
Oma tieni professoriksi
Elämänkohtaloissa on aina paljon sattumankauppaa. Minut työnsi tutkijanuralle
alun perin 1990-luvun alun lama. Valmistuin valtiotieteen maisteriksi vuonna
1992 pääaineenani yleinen valtio-oppi, ja
valmistuttuani totesin työllistymismahdollisuuteni aika vähäisiksi. Opintomenestykseni oli ollut hyvä, joten oppiaineeni
professorit kannustivat jatko-opintoihin.
Kannustukseksi koin myös Turun soroptimistiklubin 10 000 markan apurahan,
jonka sain kansanäänestyksiä koskevaa
väitöskirjaani varten vuonna 1993.
Lopullinen kipinä tutkijanuralle
syntyi jatko-opintojen edetessä Lontoossa
vuosina 1993 – 1997. Suoritin tohtorin
tutkintoni LSE:ssä (The London School
of Economics and Political Science), jonka
innostava akateeminen ympäristö antoi
monia virikkeitä uran myöhempiä vaiheita
varten. Minua jäivät kiinnostamaan erityisesti demokratian ongelmat ja erilaiset
tavat tutkia niitä empiirisesti. Näiden asioiden parissa olenkin työskennellyt siitä
lähtien.
LSE:n ympäristö antoi myös
akateemista itseluottamusta, joka auttoi
selviytymään väittelyn jälkeen koittaneilla
pätkätöiden korpitaipaleilla.
Jatko-opintojeni päätteeksi palasin
Turkuun, jossa työskentelin tutkimusprojekteissa ja vähitellen myös sijaisena opetustehtävissä Turun yliopiston valtio-opin
laitoksella. Akateemisen pätkätyöläisen
elämä jatkui vuodesta 1997 aina vuoden
2011 loppuun asti, jolloin sain ensimmäi-
sen pysyvän työpaikkani yliopistolla yliopistonlehtorina. Professoriksi minut nimitettiin puoli vuotta myöhemmin, ja aloitin
yleisen valtio-opin professorin tehtävät
syyskuun alussa vuonna 2012.
Onnekseni olen saanut nauttia
Suomen Akatemian tarjoamista tutkimusviroista peräti kaksi kertaa ja yhteensä
kahdeksan vuoden ajan, sillä vuosina 1999
– 2002 toimin tutkijatohtorina ja vuosina
2006 – 2011 akatemiatutkijana. Suomen
Akatemia on jo pitkään pyrkinyt sukupuolten väliseen tasa-arvoon myös käytännön
tasolla. Tämä on voinut tarkoittaa naishakijoiden suosimista miesvaltaisilla aloilla
kuten valtio-opissa. Ainakin minulle tutkimusvirkakaudet olivat hyvin hedelmällisiä
ja innostavia aikoja, jotka mahdollistivat
täysipäiväisen tutkimustyön sekä pidempiaikaiset tutkijavierailut ulkomaille.
Valtio-oppi on siis perinteisesti ollut miesvaltainen ala, ja itse asiassa minusta tuli ensimmäinen nainen, joka on saanut
pysyvän nimityksen valtio-opin professoriksi Suomessa. Toki sain seuraa hyvinkin
pian, sillä vuoden 2013 alusta nimitettiin
myös kaksi muuta naista yleisen valtioopin professoreiksi, nimittäin Anne Holli
Helsingin yliopistoon ja Marja Keränen
Jyväskylän yliopistoon. Näin on taas yhden akateemisen oppiaineen miesvaltainen
perinne murrettu. Tosin tämä tapahtui aika
myöhään, sillä valtio-opin opiskelijoiden
joukossa naisia on jo pitkään ollut yhtä
paljon tai toisinaan enemmänkin kuin miehiä.
101
Naisen uran hidasteet yliopistomaailmassa
Kaiken kaikkiaan yliopistoissa suku- puolten välinen tasa-arvo jää valitettavan usein
periaatteen tasolle, eikä se oikein tahdo
toteutua käytännössä. Jonkinlainen lasikatto näyttäisi edelleenkin olevan olemassa,
sillä viime vuosina kaikista valmistuneista
tohtoreista noin puolet on ollut naisia,
mutta professoreista naisia on edelleen
alle neljännes. Syitä tähän tilanteeseen
on monia, enkä ole tätä aihetta koskaan
mitenkään systemaattisemmin tutkinut.
Kuitenkin joitakin havaintoja olen vuosien
varrella tehnyt.
Yliopistoissa ei tarkastella hakijoiden pätevyyttä kovinkaan seikkaperäisesti
alemman tason opetustehtävien ja niiden
sijaisuuksien täytössä. Näissä tapauksissa
esimiehinä toimivilla professoreilla on
siis monia mahdollisuuksia suosia ”hyviä jätkiä”. Omat työyhteisöni eivät tässä
suhteessa ole olleet pahimmasta päästä,
sillä pääsääntöisesti esimieheni ovat pyrkineet hakijoiden tasa-arvoiseen kohteluun.
Tosin yliopistolla esimiesten toiminta on
toisinaan melko epäammattimaista, ja
esimiesten välillä on suunnattomia eroja.
Huonojakin esimiehiä on tullut vastaan, ja
joidenkin kohdalla olen ollut huomaavinani naisia syrjiviä asenteita tai toimintatapoja.
Itse asiassa epäilenkin vahvasti,
että ilman Suomen Akatemian sukupuolten
tasa-arvoon tähtääviä käytännön toimia
en olisi pystynyt jatkamaan akateemisella
uralla. Sen verran kiven takana virat ja niiden sijaisuudet ovat yliopistolla toisinaan
olleet. Tämän vuoksi olen sitä mieltä, että
jonkinlainen kiintiöintikin voi olla tarpeeseen sellaisilla aloilla, joilla naiset ovat
vahvasti aliedustettuina. Tasa-arvoisesti
ihmisiä kohtelevien miesten hyvät pyrkimykset vesittyvät helposti perinteisempää
meininkiä harrastavien miesten sumpliessa
tehtäviä ”hyville jätkille”.
Miesvaltaisilla aloilla naiset voivat
tuntea myös ulkopuolisuuden tunnetta,
kun miehet kenties huomaamattaankin
102
jättävät naiset porukoidensa ulkopuolelle.
Miesten ja naisten kaveruus on tunnetusti
välillä monimutkaista, ja toisinaan naiset
voivat epätoivoisesti yrittää ottaa ”hyvän
jätkän” roolin mukautuakseen porukoihin.
Onnekseni minulla on myös ollut runsaasti
naispuolisia työkavereita, joiden kanssa
on voinut luontevasti vaihtaa työasioista
muihin puheenaiheisiin. Työkaverit ovat
toki välttämättömiä työhyvinvoinnin kannalta, mutta kaveriverkostojen merkitys on
suuri myös työhön liittyvän informaation
välittymisessä sekä myös ammatillisen yhteistyön kannalta. Siihen paljon puhuttuun
naisten väliseen piikittelyyn ja selkään
puukottamiseen en ole työyhteisöissäni kovinkaan usein törmännyt.
Työkaverini ja esimieheni ovat siis
pääsääntöisesti olleet oi-keudenmukaisia
ja reiluja ihmisiä sukupuoleen katsomatta.
Toki toisinaan olen törmännyt miespuolisten kollegoiden asennevammoihin. Silti on
vaikeata tai lähes mahdotonta ennakoida
sitä, minkälaisten miesten kohdalla näin
voi käydä. Ainakaan puhtaasti sukupolvikysymys tämä ei ole – ehkäpä pikemmin
se liittyy ikäkausiin. Eläkeikää lähestyvät
kollegat ovat usein olleet herrasmiesmäisen kunnioittavia, kun taas hankalimmat
tapaukset ovat olleet usein keski-ikäisiä.
Ehkä keski-ikäisillä miehillä on omia
menestymisen paineita, mikä voi johtaa
machoiluun sekä naispuolisten kollegoiden
vähättelyyn. Tosin tietynlaista muutosta
olen näkevinäni nykyään kolmekymppisten ja sitä nuorempien miesten asenteissa
– ehkä nuoremmat sukupolvet vihdoinkin
ovat valmiita todelliseen tasa-arvoon myös
asennetasolla.
Naisten uran pahin hidaste näyttää kuitenkin usein vieläkin olevan perhe.
Työn ja perheen yhteensovittaminen näyttää olevan vaikeaa erityisesti naispuolisille
tutkijoille. Äitiyslomat ja hoitovapaat ovat
katkaisseet tai ainakin kovasti hidastaneet
monien kollegoideni uria – lapsettomana
minulla ei ole ollut tällaisia hidasteita.
Ainakin siis periaatteessa akateemisten
tehtävien täyttäminen perustuu ansioihin
kuten julkaisuihin, eikä näitä kerry kotona
lapsia hoitamalla. Näin ollen perheellisten
miesten ja naisten etenemismahdollisuudet
yliopistolla eivät voi tulevaisuudessakaan
olla samankaltaisia, elleivät miehet ala
osallistua lasten hoitoon yhtä paljon kuin
naiset. Ei voi kuin ihailla ruotsalaista järjestelmää, joka kannustaa myös miehiä
käyttämään vanhempainvapaansa.
Naisilla on myös omat perussyntinsä, jotka hidastavat heidän etenemistään. Pahin on kenties omien saavutusten
vähättely. Akateemisessa maailmassa
kilpailu on sen verran kovaa, että monilla
on kiusaus ottaa kunniaa myös toisten aikaansaannoksista. Naisista tulee helposti
”myyriä”, jotka tyytyvät tekemään hiljaista
työtä projektien hyväksi. Samanaikaisesti
miehet paistattelevat parrasvaloissa johtamalla projekteja ja antamalla niille kasvot.
Tähänkin kuvioon olen työurani
varrella joskus törmännyt, ja olen välillä
kokenut joutuneeni ”myyrän” rooliin. Toisaalta olen ajatellut niinkin, että moni asia
jäisi tekemättä, jos aina kiinnitetään huomiota oikeudenmukaiseen työn ja kunnian
jakoon. Olen myös ehkä hiukan naivisti
uskonut jonkinlaiseen kosmiseen oikeudenmukaisuuteen, jonka ansiosta lopulta
jokainen saa ansioidensa mukaan. Näin
jälkikäteen ajatellen en olekaan joutunut
kovin pahasti hyväksikäytetyksi – ainakin
omia ansioita on kertynyt professuurin
verran. Toisaalta tiedän kyllä niitäkin naistutkijoita, jotka ovat uupuneet ja katkeroituneet koettuaan olevansa vain joidenkin
alfaurostutkijoiden pikku apulaisia.
Tiskaajatohtorista professorin sihteeriksi
Suomen Akatemian tutkijatohtorina ollessani sain työpaikallani lempinimen
”tiskaajatohtori”, koska aika kiltisti siivosin lähinnä miespuolisten kollegoiden
työpaikan kahvihuoneen pöydälle jättämiä
kuppeja tiskikoneeseen ja sieltä pois. Tosin
silloin, päätoimisena tutkijana, koin pienen
kotitalousaskareen mukavana vaihteluna
yksitoikkoiselle tutkimiselle ja kirjoitta-
miselle. Silloin en oikeastaan ajatellut sitä,
kuinka pahasti siinä tulin toteuttaneekseni
perinteisiä naisen ja miehen roolimalleja.
Akateeminen ura on siitä merkillinen, että se pätevöittää tutkijaksi, mutta
uralla eteneminen saattaa jopa vähentää
mahdollisuuksia tehdä tutkimusta. Professorin tehtävässä opetus ja hallinto vievät
suuren osan ajasta ja tutkimukselle täytyy
raivata aikaa lähes väkisin – toisinaan
vapaa-ajan kustannuksella. Yliopiston
hallintoa ei viime vuosina ole kehitetty
erityisemmin palvelemaan tutkimus- ja
opetushenkilökuntaa. Teknistä ja avustavaa ei ole kovinkaan paljoa, sillä laitosten
ja tiedekuntien hallintohenkilökunta painii
yleishallinnon parissa. Niinpä professori
saa itse toimia omana sihteerinään.
Härskeimmät mieskollegat ovat
omaksuneet tässä tilanteessa tietynlaisen
uusavuttoman asenteen – he eivät kerta
kaikkiaan pysty oppimaan niitä hallinnon
uusia tietokoneohjelmia, joita tutkimus- ja
opetushenkilökunnan tulisi osata käyttää.
Näin ollen laitosten sihteerit joutuvat sitten
pakon edessä tekemään heidän matkalaskunsa, julkaisuraporttinsa ja niin edelleen.
Naisilta edellytetään luonnollisestikin sellaista näppäryyttä, että osaavat tehdä tämän
kaiken itse. Naisten olisi siis oltava myös
työyhteisöissään tarkkoina siitä, että heitä
kohdellaan tasavertaisesti ja että myös hallinnon resursseja kohdennettaisiin heille
yhtä paljon kuin miespuolisille kollegoille.
Nyt itselläni on ainakin jonkin
verran mahdollisuuksia vaikuttaa siihen,
miten nuoret naiset ja miehet etenevät
opinnoissaan ja urallaan. Toki kaikkia
opiskelijoita on kohdeltava tasapuolisesti,
mutta toivon, että pystyisin kannustamaan
erityisesti nuoria naisia akateemisella uralla. Kaikesta huolimatta akateeminen ura
tarjoaa edelleenkin runsaasti mielekkyyttä
ja haasteita. Ennen kaikkea yliopistotutkijalla on edelleen vapaus päättää itse siitä,
minkälaista tutkimusta hän tekee. Toki
tällaiseen vapauteen liittyy vastuuta ennen
kaikkea tutkimuksen relevanssista ja luotettavuudesta. 103
Yliopistotutkimuksen autonomian
ja puolueettomuuden toivoisinkin säilyvän huolimatta viime aikoina usein esille
tuoduista näkemyksistä, joiden mukaan
tutkimuksen pitäisi välittömästi hyödyntää
poliittista päätöksentekoa tai talouselämää.
104
Maija Setälä
Professori, yleinen valtio-oppi,
Turun yliopisto
[email protected]
SI Turun ehdottama kirjoittaja
Muualta tullut tyttönen rehtorimiesten joukoissa
Raivasin reittiä Ollikkalan koulun rehtorina
Minulle oli pikkutytöstä asti  ihan selvää,
että rupean opettajaksi. Yhtä selvää oli
myöhemmin, että rupesin rehtoriksi Salon
suureen ja ongelmaisena pidettyyn alakouluun.  Minusta koulu oli kyllä enemmän rikkaus kuin ongelmapesäke. Tätä
henkeä vahvistinkin koko ajan.
Mutta reitti ei ollut sileä, eikä helppokulkuinen.  Mutkia, ennakkoluu- loja ja
asenteita oli matkalla. Niistä kyllä selvisin,
mutta kun Ollikkalan koulusta löytyi kosteusongelma, ja siellä aloitettiin hometutkimukset,  asia otti lujille. Öisin ei tullut uni.
Ongelma vaivasi mieltäni koko ajan.
Synnyin Tohmajärvellä perheen kolmanneksi tyttäreksi. Myöhemmin muutimme
Kiihtelysvaaraan. Koulutieni aloitin Joensuussa, ja jatkoin sitä Kainuussa. Isä teki
työtä puualan sahausyrityksessään. Olin pieni, enkä nytkään ole kasvanut kuin
sataviisikymmensenttiseksi. Olen lyhyt,
mutta sitkeä. Rakas aviomieheni Tapio
sanookin, että olen Ukkosen jumalan tytär,
jolta onnistuu kaikki.
Tapiokin on opettaja. Itse asiassa
tapasimme ja rakastuimme opettajankoulutuslaitoksessa Kajaanissa. Meillä on
kaksi aikuista lasta ja kaksi ihanaa lapsenlasta. On ihanaa mummoilla, etenkin kun
toinen lapsenlapsista asuu Salossa melkein
kulman takana. Verner aloittaa pian itsekin
koulun ja kipittää pihan yli jo tottuneesti
mummilaan. Tämä on ihanaa aikaa.
Vaikka eihän tämä mummi aina
ole kotona pullaa leipomassa. Pyöritän
sisustus- ja vaatetuspuotia sekä sen yhteydessä olevaa taidelainaamoa Salossa.
Panin sen pystyyn aika pian sen jälkeen,
kun olin päässyt eläkkeelle Ollikkalan
koulun rehtorin töistä. Puoti Lillan on yksi
elämäni suurista unelmista.
Olen onnellinen, kun on tekemistä.
Eläkkeelle päästyäni en jaksanut lenkkeillä
ja leipoa kaiket päivää. Kaipasin jotakin
muuta. Tässä nyt sitten ollaan. Kädet
täynnä töitä ja iloisina. Onneksi Tapio on
jaksanut tukea minua kaikissa ponnisteluissa. Voimaa saan perheestä ja läheisistäni sekä touhun täyteisistä päivistä.
105
Ollikkala on hyvä
Aina ei ole ollut helppoa. Positiivinen
luonne auttaa katsomaan ikävien asioiden
ohi ja yli. Saloon muuttokaan ei aikanaan
ollut mikään helppo homma. Siihen aikaan
oli vaikea saada opettajan paikkoja. Kuulin, että Salossa oli yksi. Soitin oitis koulutoimenjohtajalle, joka kutsui käymään.
Onneksi Tapiollekin löytyi opettajan homma kansalaiskoulusta. Muutimme Saloon
vuonna 1972. Myöhemmin Tapiosta tuli
Pajulan koulun rehtori.
Minä paiskin töitä uudessa ja
suuressa Ollikkalan koulussa. En suostunut koskaan nielemään Ollikkalan
”huonon alueen” mainetta. Koulu oli ja on
hyvä. Me opettajat ja oppilaat teimme siitä
yhdessä sellaisen.
Arpa ratkaisi
Ehdin opettaa Ollikkalassa parikymmentä
vuotta, ennen kuin siellä tuli eteen uuden
rehtorin valinta. Tykkäsin koulusta, työtoverit kannustivat. Päätin hakea. Se oli iso
askel, josta ei passannut perääntyä. Taistelutahto kasvoi. En aikonut väistyä.
Kuvio oli kutkuttava. Ollikkalan
koulun rehtorin paikkaa haki kaksi kokenutta salolaismiestä, yksi nuori turkulainen
mies ja minä;  ”muualta tullut tyttö”.  
Minulla oli kuitenkin jo vuosien kokemus
opettamisesta Ollikkalan koulussa.
Muistan kiusallisen koululautakunnan haastattelun. Olimme kaikki yhtaikaa tentattavina. Miehiltä kysyttiin aina
ensin, ja minä sain vastata viimeisenä.
Miehisissä puheenvuoroissa painotettiin
automaattista tietojenkäsittelyä ja muita
teknisiä taitoja. Minä puhuin yhteishengestä ja opettajien ja oppilaiden
vuorovaikutuksesta sekä kuuntelemisen
taidoista. Halusin koko ajan nostaa koulun mainetta ympäröivän alueen maineen
yläpuolelle. Rehtorinvaalit menivät niin
täpäriksi, että lopulta arpa ratkaisi edukseni. Valinnasta tehdyt valituksetkin menivät
nurin.
106
Yli viidensadan oppilaan koulussa
piti tehdä töitä olan takaa, että sai kaikki
puhaltamaan yhteen hiileen. Rehtoreiden miesvaltaisessa joukossa olin myös
”erilainen” ilmestys.  Mutta tämä tyttö ei
suinkaan suostunut ikuisesti kokousten
sihteeriksi, vaikka sitä ahkeraan yritettiinkin.
Kerrankin olimme rehtoreitten
koulutustilaisuudessa ja meidät jaettiin
työryhmiin. Istuin ainoana naisena miesten
joukossa hotellihuoneessa tekemässä ryhmätyötämme. Minua tietenkin ehdotettiin
sihteeriksi. Ilmoitin, että minulle EI KÄY.
Tuli vahva tunne, että rehtoreilla on vielä
pitkä matka käytännön tasa-arvoon.
Tunsin usein,että jouduin perustelemaan
asioita tarkemmin kuin miesrehtorit.
Perusteluiksi piti rustata useita aanelosia,
eikä koulun etujen hankinta ollut helppoa.
Ylioppilaslakki puuttuu
Vaikka en ollut edes ylioppilas, päätin, että
kokemukseni koulusta ja ammattitaitoni
riittävät mainiosti tekemään minusta hyvän
ja pätevän rehtorin.
Siihen aikaan, kun lähdin opiskelemaan opettajaksi, pohjakoulutukseksi
ei edellytetty ylioppilastutkintoa.
Itse asiassa olin heti keskikoulun jälkeen
valmis seminaariin. Tosin jouduin odottamaan vuoden eli seitsemäntoista vuoden
ikää ennen kuin saatoin hakeutua opettajanvalmistuslaitokseen. Välivuoden aikana
paneuduin toiseen intohimooni, opiskelin
käsitöitä.
Luokanopettajan toimeni ohessa
vuosina 1984 – 1988 hyödynsin tekstiiliosaamistani. Suunnittelin ja valmistutin
vaatemallistoa. Livia-asusteitani kauppasin
muun muassa Kauniaisten rouville muotinäytöksissä. Homma oli mielenkiintoista ja opettavaista. Lopetin tämän
oheishomman kuitenkin kun minusta tuli
rehtori. Siinä riitti töitä ja paneuduin työhöni täysillä, joskus vapaa-ajankin kustannuksella.
Kasvoin työssä
Ollikkalassa työn määrä kasvoi maahanmuuttajien myötä. Koulu kansainvälistyi
ja kulttuuri monipuolistui. Ollikkalassa
kasvettiin tähän päivään. Opittiin, että
kaikkien juuret eivät olleetkaan Salossa,
eivätkä edes Suomessa. Tarvittiin sopiva
sekoitus määrätietoisuutta ja sopeutumista. Piti opetella puhaltamaan lujaa yhteen
hiileen.
Itsekin kasvoin työni myötä. Aloittelevana rehtorina olin ehkä arka, mutta
pikkuhiljaa rupesin sanomaan kovempaa
ja julkisemmin. Nostin esiin myös vaikeita
asioita. Ongelmat muuttuvassa koulumaailmassa ovat vähän niin kuin homevauriotkin. Ne eivät korjaannu piilottelemalla.
Rehtoreitten palavereissa huomasin, että Ollikkalan monikulttuurisuus
ei  juurikaan heilauttanut kollegoita, ennen
kuin kulttuurin kirjoa alkoi tulla muihinkin
kouluihin. Sitten puhuttiin jo yleisemmin
sopeutumisesta ja sopeuttamisesta. Ruvettiin myös pohtimaan lisäresursseja maahanmuuttajien opetukselle.
Muutama muukin naisopettaja
hakeutui rehtorin hommiin.Sain toimia
tutorina heidän alkutaipaleella.Oli hyvä
saada rinnalle naisia. Oli helppoa pohtia
heidän kanssaan koulun arjen pyöritystä
tai koulun ongelmatilanteita. Koin, että
meillä naisrehtoreilla oli vahvasti samanlaisia ajatuksia koulun johtamisesta.
Koulussa tärkein on LAPSI!
Koulun hallinto ja automaattinen tietojenkäsittely ovat tärkeitä työvälineitä, mutta
koulun ihmisverkoston hyvinvointi on
oltava kunnossa.
Joskus olin vihainen. Toisinaan
olin turhautunut. Mutta useimmiten olin
päättäväinen ja täynnä energiaa. Tein töitä
Ollikkalan puolesta ja ehdin olla rehtorina lähes kaksikymmentä vuotta (1989 –
2009).
 
Vein läpi iskulauseen ”Ollikkalassa onnistuu”. Tunsin onnistuneeni, kun
muutkin käyttivät tätä lausetta. Olimme
ylpeitä koulustamme. Olen ylpeä siitä
vieläkin. Taistelu kannatti.
Sirpa Lehtonen
Emeritarehtori, yrittäjä
SI Salo
107
Eila Kivekäs
Kauaskantoisten polkujen avaaja
Eila Kivekäs, kulttuurilähettiläs. 1997.
Kuva Studio Jorma Rajamäki
Miksi aihe
Soroptimistijärjestö edistää naisten ja tyttöjen asemaa ja toimintaa yhteiskunnassa,
lisää heidän mahdollisuuksiaan osallistua
aloitteiden tekoon, niiden valmisteluun, viralliseen päätöksentekoon, toimeenpanoon
ja seuraamaan tulosten aikaansaamista. Soroptimisti paikallisen klubin jäsenenä tuo
oman ammatillisen tiedon ja kokemuksen
järjestön tarkoituksen toteuttamiseen. Jos
on tahtoa, sopiva tapa toimiakin löytyy.
Esimerkeistä kertominen ruokkii ideoiden
syntyä. Tamperelainen kauppatieteiden
maisteri Eila Kivekäs (entinen Utriainen),
suomalainen sivistynyt, työteliäs, avarakatseinen ja rohkea nainen käynnisti useita
tärkeitä ja aikaansa edellä olevia hankkeita.
Eila Kivekkään (1931 – 1999) polkuja
Eila Kivekäs syntyi vuonna 1931 Tampereella teollisuus- ja kulttuurisukuun. Hän
kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen yhteiskoulusta vuonna 1950 ja valmistui ekonomiksi Helsingin kauppakorkeakoulusta
1955. Hän toimi isoisänsä Emil Aaltosen
perustaman Aaltosen Tehtaiden palveluksessa. Vuosina 1977 – 1985 hän johti Korkeakoskella Suomen Puunjalostus Oy:tä
108
toimitusjohtajana. Hallitustyöskentelyyn
hän osallistui Aaltosen tehdas Oy:ssä vuosina 1976 – 1983 ja Nanso Oy:ssä 1977
– 1990. Hän perusti Kannus Production
Oy:n hallinnoimaan ja järjestämään tapahtumia ja näyttelyitä lapsuudenkodissaan
Pyynikinlinnassa, jonka hän osti yhdessä
sisarensa Kirsti Berglundin kanssa.
Vuosina 1950 – 1962 hän suoritti
kulttuuriantropologisia opintoja Pariisissa ja valmistui kauppatieteen maisteriksi
vuonna 1977 kirjoittaen pro gradutyönsä
antropologisesta näkökulmasta poron- hoidosta Enontekiöllä. Näin arktisen alueen
luonto, elämä, kulttuuri ja omavaraistalouden kysymykset ja pohdinnat tulivat
hänelle läheiseksi Suomessa, mutta myös
maailmalla.
Vuosien varrella uteliaan mielenlaatunsa ja matkojensa tuloksena hän
kokosi sellaisen henkisen pääoman ja avarakatseisuuden, joka suodattui läpi kaikessa hänen toiminnassaan. 1980-luvulta
kuolemaansa asti hän toimi aktiivisesti
”vetäen verhoja syrjään”, avaten ja tukien
monia kauaskantoisiksi osoittautuneita
hankkeita. Kokemuksellista ja tutkimuksellista tietoa hän organisoi kutsumalla eri
taiteen ja tieteenalojen taitajia työskentele-
mään yhdessä näyttelyiden tai seminaarien
järjestämiseksi. Tapahtumista kirjoitettujen
näyttelykirjojen ja julkaisujen esipuheissa
kuuluu Eila Kivekkään oma ääni. Pyynikinlinnassa 21.5. – 30.8.1987 pidetyn Metsän kuva -näyttelyn näyttelykirjassa Eila
Kivekäs kirjoittaa esipuheessa seuraavasti.
”Metsä on oleellisesti asettanut
ehdot suomalaiselle elämäntavalle. Metsä
on kaikkina aikoina antanut perustoimeentulon suomalaisille, se on ollut ja on
edelleen elämämme ja taloutemme selkäranka. Metsä suojelee myös elämän perusedellytyksiä, maata, vettä ja ilmaa. Mutta
metsän merkitys on huimasti laajempi kuin
biologinen tai aineellinen. Kielitieteilijät
puhuvat kielestä ajattelumme järjestäjänä,
tietoisuutemme kehysten rakentajana.
Mutta vaikkemme metsään menisikään, se rikastuttaa meitä välillisesti
taiteen, kirjallisuuden, rakennetun ympäristön kautta.
Näyttelyssä Metsän kuva olemme
halunneet tuoda esille metsän moniulotteisen merkityksen elämällemme ja kulttuurillemme. Se on kunnian- ja rakkaudenosoitus metsälle, samalla se on hätähuuto metsien puolesta ahneuttamme,
vallanhaluamme ja materialismiamme
vastaan.”
Kiinnostus ja työteliäisyys asioiden selvittämiseksi sai Eila Kivekkään
rakentamaan foorumeita erilaisille toimijoille ja luomaan yhdessä uutta. Eila
Kivekkään käynnistämät tapahtumat ja erilaiset näyttelyt, näyttelyesitteet ja kirjaset
heijastavat selkeästi hänen taitoaan työntää
syrjään esteitä ja etsiä yhdessä muiden
ihmisten kanssa uudenlaisia tapoja toimia..
Eila Kivekäs toimi asioiden edistäjän ja mahdollistajan rooleissa. Hän teki
kehitysyhteistyötä ja osallistui siihen itse
monin tavoin. Mahdollistajan roolissa hän
vahvisti kriittisiä hankkeita yli ensimmäisten esteiden. Hänellä oli useita luottamustehtäviä. Hän perehtyi aina siihen toimintaympäristöön, jossa uusille toiminnoille
piti raivata tilaa ja jotka haastoivat vanhoja
ennakkoluuloja. Hankkeille oli leimallista
monimuotoinen koulutus- ja kehitys- ja
tulevaisuushakuisuus sekä kansainvälisyys. Hänen henkilökohtaiset verkostonsa
Suomessa ja ulkomailla olivat monipuoliset. Hänellä oli toimivat yhteydet taiteen
ja kulttuurielämän edustajiin, mutta myös
rakennustaiteen, tieteen ja teollisen kulttuurin huipputoimijoihin. Epävirallisten
yhteistyömuotojen rinnalle Eila Kivekäs
oli perustamassa tulevaisuuteen katsovia
yhdistyksiä, säätiöitä ja yrityksiä sekä
osallistui aktiivisesti niiden toimintojen
edistämiseen.
Arktinen keskus – merkitys kasvaa
Kauppatieteen maisterin tutkintoon vaaditun opinnäytteen tekeminen perehdytti
Eila Kivekkään arktiseen toimintaympäristöön, sen kulttuuriin ja elinkeinoelämään.
Hän teki aloitteen kansainvälisen Arktisen
keskuksen perustamista Helsinkiin vuonna
1978. Euroopan Kulttuurisäätiön Suomen
osastossa arveltiin, että juuri arktinen
museo saattaisi kiinnostaa säätiön eurooppalaista johtoa ja Suomen osasto asetti
vuonna 1979 toimikunnan valmistelemaan
Arktisen museon perustamista Suomeen.
Sijoituspaikaksi ajateltiin Rovaniemeä.
Vaikka puhuttiin arktisesta museosta, tavoitteena oli saada aikaan uudentyyppinen
monitoiminen kansainvälinen laitos. Arktisen keskuksen perustamista ajoi Suomeen
osaston pitkäaikainen puheenjohtaja rouva
Pirkko Vahervuori. (www.eurocult.fi)
Nykyisin Lapin yliopiston Arktinen keskus on merkittävä monitieteellinen arktisten kysymysten, tutkimuksen ja
tiedonvälityksen kansainvälinen keskus.
Siellä toimivat Globaalintutkimuksen -,
Kestävän kehityksen tutkimusryhmät sekä
Pohjoisen ympäristö- ja vähemmistöoikeuden instituutti. Vähemmistöoikeuksiin
kuuluvat myös ihmisoikeuskysymykset.
(www.arcticcentre.org.)
Arktinen teema – alkuperäiskansojen oikeuksista oli ohjelmassa myös
Unionin järjestämässä Kansainvälisessä
konventiossa 1999 Helsingissä.
109
YK:n Naistenrahasto UNIFEM
muuttui UN-Women ry:ksi
YK:n entinen apulaispääsihteeri Helvi
Sipilä perusti YK:n naisten rahaston
Suomeen vuonna 1981. Eila Kivekäs oli
yhdistyksen jäsen, toimi yhdistyksen hallituksessa vuosina 1987 – 1989 ja puheenjohtajana vuosina 1991 – 1993. Näin hän,
kuten moni muukin suomalainen kansainvälisyydestä kiinnostunut nainen, sai tietoa
ja valmennusta suoraan Helvi Sipilän
puheenvuo-roista, kirjoituksista ja keskusteluista. Puheenjohtajana hän kirjoitti
laajasti Akseli-lehteen. (www.unwomen.fi)
Kansainvälinen Naisjohtajainstituutti
Naisten Kulttuurisäätiön Kannatusyhdistys
ry:n puheenjohtajana Eila Kivekäs kokosi eri alojen naisia työstämään ajatuksia
naisten uran edistämistä johtotehtäviin
ja naistutkimuksen rahoituksen tilasta.
Samanaikaisesti Tampereen kauppa- ja
teollisuuspiirin päällikkö Risto Rautkoski
toi tietoa naisten johtajavalmennuksesta
OECD:n kokouksesta Norjasta. Näiden
ajatusten yhdistämisestä virisi johtajakoulutuksen suunnittelu asiantuntijatehtävissä
toimiville ja yrittäjänaisille.
Suunnittelutyöhön osallistui
nelisenkymmentä asiantuntijanaista.
Tämän työn pohjalta syntyi Kansainvälinen Naisjohtajainstituutti 1.1.1988
Tampereella. Verkostoituminen vahvistaa
naisia toimimaan. Helsingin klubin perustajajäsen Pirkko Vahervuori ja Suomen
Soroptimistiklubien Unionin kunniajäsen
vuosina 1966 – 2001 osallistui yhdessä
Eila Kivekkään kanssa Kansainvälisen
Naisjohtajainstituutin perustamiseen.
Instituutin ohjelmaa rakennettiin yhteistyössä johtajan ammatissa toimivien naisten kanssa, joille valmennus oli suunnattu.
Kansainvälinen Naisjohtajainstituutti ry:n
koulutus- ja valmennustoiminta muutettiin myöhemmin osakeyhtiöksi ja se on
kehittynyt tasa-arvon asiantuntijaorganisaatioksi. Se toimii nimellä WoM World of
110
Management Oy (www.wom.fi). Yhdistystoiminta jatkuu nimellä Vaikuttajaverkosto
Women ry (www.woman-ry.org). Vaikuttajaverkosto Women ry on yksi yli satavuotiaan Naisjärjestöjen Keskusliiton kuudestakymmenestäkahdesta jäsenjärjestöstä.
Eila Kivekkään elämäntyö Länsi-Afrikassa
ja Kehitysmaayhdistys Indigo ry
Tampereella vuonna 1989 Eila Kivekkään
aloitteesta perustettiin Kehitysmaayhdistys
Indigo ry. Yhdistys toimii ranskankielisten
länsiafrikkalaisten ihmisten, erityisesti
naisten hyväksi, edistäen alueen kansalaisyhteiskunnan toimintaa ja pyrkien
lisäämään suomalaisten ymmärrystä kehityskysymyksistä. Toiminnan pääpaino on
Guineassa, joka on eräs maailman köyhimpiä maita. Alueella yhdistys on kohdistanut
toimintansa syrjäiseen Maliin. Indigo ry on
toteuttanut monenlaisia kehitysyhteistyöhankkeita paikallisen yhteistyökumppaninsa Indigo Guinean kanssa.
”Matkoillaan hän keräsi noin
1 500 esineen kokoelman, joka tuli Kivekkään tahdon mukaisesti Kulttuurien
museon haltuun vuonna 2001. Lahjoituksen myötä kokoelmasta tuli Kulttuurien
museon Afrikka-kokoelmien kivijalka”,
kirjoittaa Eilan pitkäaikainen näyttelysihteeri ja työkumppani Marna Maula.
Kokoelman esineet hankittiin
vuosina 1987 – 1998 etupäässä Malista ja Guineasta, mutta myös Ghanasta,
Nigeriasta, Beninistä, Burkina Fasosta,
Togosta ja Norsunluurannikolta. Ne ostettiin suurimmaksi osaksi toreilta vuosien
aikana tutuksi tulleilta kauppiailta, pieniltä
viikoittain järjestettäviltä kylämarkkinoilta
ja käsityöläisten kotoa. Kulttuurien museo
siirtää toimintansa vuoden 2013 lopussa
Kansallismuseoon. (www.indigo-ry.fi)
Opastajana teolliseen kulttuuriin,
taiteeseen ja yhteiskuntaan
Nyt tietotekniikka on osa meidän arkea,
mutta ei vielä kolmekymmentä vuotta
sitten, jolloin Eila Kivekäs Teollisen Kulttuurin Tutkimussäätiön aktiivisena toimijana oli käynnistämässä Tietoteknologian ja
yhteiskunta -keskustelua näyttelyn keinoin
vuonna 1983.
Yhteistyössä Suomen Akatemian
tutkimuksen yhteistyöryhmän ” Naiset
ja työ”, Helsingin Tutkijanaisten ja Tampereen Tutkijanaisten kanssa hän järjesti
Pyynikinlinnassa näyttelyn Ammattinainen: Työtä, Elämää, Elämäntyötä vuonna
1986. Näyttelyn suojelijana oli Suomen
tasavallan presidentin puoliso, rouva
Tellervo Koivisto. Näyttelykirja on kooste
1980-luvulla käynnistyneestä naistutkimuksesta ja sen teemoista. Näyttelykirja
käännettiin myös englanniksi. Naiset ja
työ -teema puhututtaa edelleen naisia ja
miehiä.
Eila Kivekäs järjesti Pyynikinlinnassa vuonna 1988 näyttelyn Fanny
Churbergista (1845 – 1892) taiteilijasta
ja taideteollisuuden uranuurtajasta, joka
toimi Suomen Käsityön Ystävien piirissä.
Näyttely laajensi ja terävöitti näkökulmaa
naisista luovina taiteilijoina ja taideteollisuuden toimijoina. Nyt heistä kirjoitetaan
ja heitä arvostetaan. Pyynikinlinnassa
järjestetään edelleen näyttelyjä (www.
pyynikinlinna.fi).
Eila Kivekäs antoi vahvan näytön
siitä, miten voi tahtoaan toteuttaa testamentin kautta. Hän testamenttasi varoja
Tampereen evankelis-luterilaisen seurakuntayhtymän uudenlaiselle diakoniatyölle, jolla käynnistettiin muun muassa Kadulta kotiin -hanke Pietarissa. Varat
säätiöitiin seurakuntayhtymän Martinus
-säätiöksi vuonna 2004. Se puolestaan
perusti ajan tarpeeseen Martinus -palvelut
osakeyhtiön, joka on rekisteröity sosiaalinen yritys ponnahduslaudaksi ihmisille
takaisin työelämään ja jatkotyöllistymiseen. (www.martinus.fi )
Local is global and Global is local
Romun toinen elämä -kirjan esipuheessa
vuonna 1997 Eila Kivekäs kirjoittaa, miten
tämä näyttely syntyi ja viittaa Afrikkaan.
”Tässä aineellisen niukkuuden maailmassa meidän jätteemme kokevat totaalisen muodonmuutoksen, hylätystä tuleekin haluttu, rumasta kaunista, haitasta
hyötyä. Materia kokee tässä prosessissa
täydellisen transformaation, tai pikemminkin, esineet heräävät kuolemasta uuteen
elämään. Ne saavat uuden merkityksen,
joka syntyy uudestaan funktionaalisesta
tehtävästä sekä täysin erilaisen kulttuurin
kontekstista.”
Hyvät oivallukset, innovaatiot ja esimerkit
eivät synny itsestään, vaan ne ovat aina
jonkun tai joidenkin ihmisten aikaansaannoksia. Tarvitaan ajattelua, ymmärrystä ja
rohkeaa edelläkävijää. Syrjäytyminen ja
yksinäisyys kuihduttavat henkisen pääoman. Luodaan Eila Kivekkään tavoin
omista lähtökohdistamme mahdollisuuksien rihmastoa ja ravitaan uusia ituja
toimintaympäristössä, missä elämme.
Eva Hänninen-Salmelin
VTM, HUK, vanhempi konsultti
SI Tammerkoski
111
112
NAINEN TAITEESSA
JA KULTTUURISSA
113
114
Kuva Stevan Crämer
Saaren Seireenien kukkaisjuhlassa
Ääni maaseudun naisille
Taiteilijaresidenssit ovat erilaisten organisaatioiden ylläpitämiä paikkoja, joiden
tarkoituksena on tarjota taiteilijoille mahdollisuus työskennellä totutuista poikkeavissa oloissa, poissa arkisesta ympäristöstä
ja tutusta työhuoneesta. Lisäksi residensseissä on yleensä tilaisuus olla vuorovaikutuksessa samassa residenssissä työskentelevien muiden taitelijoiden tai paikallisen
taideyhteisön kanssa.
Koneen Säätiö on vuodesta 2008
ylläpitänyt taiteilija- ja tutkijaresidenssiä
Saaren kartanossa Mynämäellä. Talvisaikaan residenssissä työskentelee neljän
kahden kuukauden mittaisen jakson ajan
kahdeksan eri alojen taiteilijaa ja tutkijaa
kerrallaan toteuttamassa kukin omaa projektiaan. Kesäisin Saaren kartano tarjoaa
taiteilijaryhmille, kuten vapaille teatteri- ja
tanssiryhmille tai sirkustaiteilijoille koko
residenssin tilat viikoksi tai kahdeksi
ennalta esitetyn työsuunnitelman toteuttamiseen.
Saaren kartanon toiminnassa
taiteilijoiden välisellä vuorovaikutuksella
on keskeinen sija. Residenssi ei kuitenkaan tyydy pelkästään residenssivieraiden
keskinäisen vuorovaikutuksen rohkaisemiseen. Tavoitteena on, että myös vuorovaikutus kartanon ja sitä ympäröivän
yhteisön välillä on vilkasta ja monipuolista. Kartanossa järjestetään vuosittain
muutamia yleisölle avoimia tilaisuuksia
kuten konsertteja, seminaareja ja esitelmätilaisuuksia. Jotkut residenssitaiteilijat
haluavat jakaa työtään myös paikallisyhteisön kanssa: on järjestetty vaikkapa
nukketeatteriesitys baarissa, musiikki-ilta
kirjastossa ja tanssit sillalla. Tärkein ja
kartanon perustoiminnan näkökulmasta
luontevin yhteydenpitäjä on kuitenkin
kartanoon palkattu yhteisötaiteilija, jonka
keskeisenä tehtävänä on vuorovaikutuksen
edistäminen yhteisötaiteen keinoin.
Yhteisötaide on uudehko ilmiö
taiteen kentällä. Sen tavoitteena on tai115
Saaren Seireenit viettivät
toukokuista kukkaisjuhlaa
Saaren kartanon puistossa
mansikoista, kuohuviinistä
ja musiikista nauttien.
Kuva Stefan Crämer
teen keinoin kiinnittää huomio johonkin
yhteisön tai sen ympäristön ongelmaan ja
usein myös etsiä ratkaisuja siihen. Yhteisötaiteilijan tavallisimpia työmuotoja ovat
erilaiset tapahtumat ja työpajat, joita hän
toteuttaa yhdessä yhteisön kanssa ja sen
ehdoilla. Yhteisötaidehankkeen tuloksena
ei yleensä ole konkreettinen taideteos,
vaan keskeistä on taiteilijan ja yhteisön välinen vuorovaikutus ja yhteinen prosessi.
Saaren kartanon yhteisötaiteilijana
työnsä maaliskuun 2012 alusta aloittanut
kuva- ja yhteisötaiteilija Pia Bartsch kuvaa
oman työnsä motiiveja ja tavoitteita seuraavasti:
”Taiteilijana minua kiinnostaa
erityisesti ihmisten arki, sen merkitys ja
merkityksellisyys. Koen yksilölliset kokemukset, osaamiset, käytännöt, rituaalit,
rutiinit, toiveet ja unelmat tärkeinä ja ihmisten tarinat kiinnostavina. Yhteisötaide
voi olla niiden kertomista yhtä paljon kuin
niiden kuuntelemista, mutta ennen kaikkea
tavallisen elämän näkyväksi tekemistä
muille. Yhteisötaiteilijana haluan puuttua
nyky-yhteiskunnan ongelmiin kuten yksinäisyyteen, eriarvoisuuteen, työttömyyteen
tai ahdistuneisuuteen. Mielestäni yhteisötaiteella on aito merkitys tässä ja nyt, sillä
voi vaikuttaa!”
Jo ensimmäisen työvuotensa
aikana Bartsch on toteuttanut melkoisen
116
joukon erilaisia yhteisötaidehankkeita pääasiassa Mynämäellä. Esimerkiksi koululaisten kanssa hän käsitteli paikkakunnalla
ajankohtaista susi-teemaa. Kuvaamataidon
tunnilla lukion oppilaat keräsivät tietoa susien biologiasta, susista kansanperinteessä
sekä sarjakuvien ja kirjallisuuden susista.
Lopuksi nuoret tekivät koulun seinään
susiaiheisia sammalgraffiteja. Neulegraffitit puolestaan koristavat Laajoen ylittävää
siltaa. Ruususillalla on nyt yllään 75 metriä pitkä kudottu ”siltamekko”, jota kiertää
kuudestasadasta virkatusta ruususta muodostuva köynnös. Neulegraffitin valmisti
Pia Bartschin johdolla Saaren kartanoon
viikoittain kutomaan ja keskustelemaan
kokoontunut innostunut naisjoukko.
Aivan ensi töikseen Bartsch halusi
kuitenkin antaa äänen suureen ikäluokkaan kuuluville maaseudun naisille. Nämä
naiset ovat syntyneet sodanjälkeiseen
puutteeseen ja ahkeroineet nuoresta pitäen
pientilojen emäntinä, toisten palveluksessa
ja tehtaissa. He ovat vuosikymmenien ajan
rakentaneet suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa itsestään ääntä pitämättä. Bartsch
luonnehtii toteuttamassaan hankkeessa
mukana olleita naisia seuraavasti.
”Kumarran syvään heidän edessään. He ovat tehneet koko ikänsä raskasta työtä. He ovat eläneet ajassa jolloin,
pesukoneet, äitiyslomat, lomittajat, naisten
oikeudet ja maatalouskoneet vasta saapuivat maaseudulle. He ovat hoitaneet lehmät,
kanat, lapset ja pellot, laittaneet ruokaa
ja kutoneet mattoja sekä jakaneet iloja ja
suruja ystävien ja sukulaisten kanssa. He
ovat toimineet politiikassa ja ajaneet yhteiskunnallisia parannuksia eteenpäin. Nyt
he ovat siirtyneet pois työelämästä, mutta
jatkavat ahkerointia puutarhoissa, pelloilla,
kudontatuvissa ja kesätoreilla. He käyvät
kuntosaleilla ja uimassa, yksin tai lastenlasten kanssa. He ovat minun sankareitani.”
Bartsch kutsui koolle kolmetoista
eläkkeellä olevaa naista Saaren kartanon
lähiympäristöstä Mietoisista ja Askaisista. Naiset päättivät kutsua itseään Saaren
Seireeneiksi. Bartsch ja naiset ryhtyivät
suunnittelemaan kukkaisjuhlia kylvön,
kukinnan ja kasvun merkeissä. Jokaiselle
naiselle teetettiin silkkinen juhlapuku, ja
yhteisissä ompelu- ja suunnitteluistunnoissa kukin nainen ompeli puvun rintaan
kuvan asiasta tai henkilöstä, jolla on erityinen paikka hänen sydämessään.
Applikaatiot he viimeistelivät koruompelein. Bartsch tapasi naisia useaan otteeseen sekä kaikkia yhdessä että kutakin
erikseen, kuunteli heitä ja kirjoitti tarinoita
heidän elämästään.
Hankkeen huipennus olivat kukkaisjuhlat, jotka järjestettiin Saaren kartanon puistossa toukokuussa luonnon ollessa
kukkeimmillaan. Juhlan alkaessa jokainen
nainen käveli vuorollaan pitkin punaista
mattoa juhlapaikalle; samalla Bartsch luki
heidän elämäntarinoitaan yleisön kuunnellessa tarkkaavaisesti. Puistossa istuuduttiin
juhlapöytään nauttimaan mansikoita ja
kuohuviiniä, ja harmonikkataitelija soitti
naisille. Jokaisen naisen viereen asettui
läheinen ihminen mukanaan laukku ja kukka. Kukin nainen istutti oman kukkansa
laukkuun, jonka tarinaa hän samalla kertoi
läheiselleen. Tämä puolestaan kirjoitti ylös
laukkuun liittyvät muistot. Pirjo Kallion
laukun tarinan kirjasi Tarja Saarikko, ja se
on seuraavanlainen:
”Tämä laukun tarina alkaa vuonna
1965 Turun vanhimman laukkuliikkeen
Calabresen hyllyltä. Ensimmäisillä omalla
työllä hankituilla rahoilla ostettu laukku
kulki kevyesti kainalossa keikkuen monet hauskat tanssireissut niin kesällä kuin
talvella. Vuosikymmenten unohduksen
jälkeen kesällä 2012 laukulle löytyi uusiokäyttö ’pelakuulle’ tuunattuna kukkaruukkuna. ”
Kukkaisjuhlan päätteeksi kukkivat
laukut ripustettiin Saaren kartanon entisen
pesutuvan seinälle ohikulkijoiden iloksi.
Pia Bartsch summaa yhteisötaidehankkeidensa, niin Saaren Seireenien
kanssa toteuttamansa kuin muidenkin,
antia seuraavasti:
”Koen tärkeänä, että ihmiset saavat projektien kautta kohdata sekä itsensä
että toisensa. Yhteisöllisyys on ollut työpajoissani usein tärkein anti. Kohtaaminen
taiteen kautta on mahdollistanut kokemuksen tulla kuulluksi, joillekin ensimmäistä
kertaa pitkästä aikaa. Tämä taas herättää
myös aidon kiinnostuksen muita kohtaan.
Olen sitä mieltä, että yhteisötaiteellinen
prosessi tasavertaistaa ihmistä.”
Hanna Nurminen
on Koneen Säätiön hallituksen
puheenjohtaja ja Saaren kartanon
taiteilija- ja tukijaresidenssin
toiminnanjohtaja.
SI Naantalin ehdottama kirjoittaja
Lainaukset Saaren kartanon yhteisötaiteilijan
verkkosivulta osoitteesta http://www.koneensaatio.fi/fi/kartano/yhteisotaiteilija/pia-bartsch/
117
118
Maija Kellokumpu
Naistaiteilija Koillis-Lapin kairoilta
Maija Kellokumpu (1892 – 1935) tunnettiin kotikylässään Kuolajärven, nykyisen
Sallan Kelloselässä ja Kemijärvellä taitavana pukuompelijana. Hän opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa
Helsingissä ja yritti luoda taiteilijauraa
pohjoisessa. Se ei kuitenkaan onnistunut
ja hänen maalauksensa jäivät pääasiassa
yksityiskotien seinille. Kemijärven Säästöpankki oli hankkinut kokoelmaansa kaksi
Kellokummun maalausta: Vanhaa Sallaa
(1926) ja Poro vanhalla Sallatunturilla
(1927). Pankkikriisin jälkiselvittelyssä
rahalaitosten omaisuutta siirrettiin Valtion
vakuusrahastolle, ja taidemuseot saivat
hallintaansa vakuusrahastolle siirtyviä
taideteoksia. Tuolloin Kemijärven Säästöpankin toimihenkilö Leena Raatikainen
otti yhteyttä Rovaniemen taidemuseoon
ja ehdotti, että museo ottaisi Maija Kellokummun teokset hallintaansa. Maalaukset
sijoitettiin Rovaniemen kaupungin talolle;
näin ne murtautuivat esiin näkymättömyydestä ja tulivat osaksi Lapin kuvataiteen
historiaa.
Lapsuus pienessä
koillislappilaisessa kylässä
Maija Kellokumpu, ristimänimeltään
Kaisa Maria, syntyi 15. helmikuuta 1892
Kuolajärven Kelloselän kylässä.(1) Hänen
syntymäkotinsa sijaitsi kylän korkeimmalla kummulla, jonne näkyivät seudun mahtavimmat tunturit Sallatunturit. Tuosta pienestä seitsemän talon kylästä matkaa tuntureille oli vain kymmenisen kilometriä.(2)
Maijan lapsuus lienee ollut samanlainen
kuin monien muiden talollisten tyttöjen –
pienemmistä sisaruksista huolehtimista ja
osallistumista talon askareisiin. Perheeseen syntyi kaikkiaan yksitoista lasta, joista viisi saavutti aikuisiän.
Maija oli ikäjärjestyksessä perheen viides
lapsi.(3) Verrattuna muihin talollisten
tyttäriin Maija pääsi töiden suhteen helpommalla. Äiti oli vielä nuori ja isoäitikin työkuntoinen. Lisäksi perheessä oli
apulainen, ja kiireisinä aikoina palkattiin
lisätyövoimaa. Tila oli silloisen mittapuun
mukaan vauras.(4)
Maijan isoisä Hannu Kellokumpu
oli ollut voimallinen sananjulistaja. Hän
oli Torniossa lestadiolaisseuroissa käydessään saanut herätyksen ja käännytti
perimätiedon mukaan puolet Kuolajärven
pitäjäläisistä. Uskonto liittyi kylän elämään kiinteästi. Talvisin kokoonnuttiin
miltei joka ilta rukoilemaan ja kuuntelemaan Uuden testamentin lukua ja tekstin
selittämistä. Maijan kotonakin pidettiin
seuroja ja vierailipa kylässä muualta tulleita saarnamiehiä.(5)Vuonna 1874 kestikievari liitettiin tilaan ja Maijan kodista tuli
kuuluisa. Kestikievari toi vaihtelua niin
Kellokumpujen kuin kyläläisten elämään,
sillä yöpyjien ja matkailijoiden mukana
kulkivat luonnollisesti uutiset, mutta myös
uudet aatteet ja tavat levisivät heidän kauttaan.(6)
Kiertokoulusta piirustuskouluun
Maijan lapsuudessa Kelloselässä ei ollut
omaa koulua. Lähin koulu oli Kuolajärven
kirkonkylällä, jonne oli matkaa 16 kilo119
metriä paikoin tietöntä erämaataipaletta,
paikoin huonokuntoista kärrytietä. Kiertokoulu ja kinkerit tarjosivat perusopetuksen
niin uskossa kuin luku- ja kirjoitustaidossa. Taitojaan ja tietojaan Maija syvensi
myöhemmin kotona.(7)
Maalausta Maija oli harrastanut aivan nuoresta alkaen (8) ja varakkaan talollisen tyttärenä hänellä oli aikaa keskittyä
harrastukseensa. Maalaamista ja piirtämistä ei pidetty sopimattomana ajanvietteenä
nuorelle naiselle. Ne kuuluivat oleellisena
osana keski- ja yläluokan tyttöjen kasvatukseen.(9) Talollisten tytöt opastettiin
mieluummin käsitöiden pariin. Missä
Maija tutustui maalaamiseen, jää olettamusten varaan. Ehkä kiertokoulun opettaja
havaitsi tytön lahjat ja kannusti häntä piirtämään. 1800- ja 1900-luvun vaihteessa
Koillis-Lapissa liikkui maalareita.(10)
Kellokummun kestikievarissakin he varmasti poikkesivat – talo sijaitsi Kelloselän
korkeimmalla kohdalla, ja sinne näkyivät
komeat Sallatunturit ja Aatsingin vaarat. Sallatuntureita maalauksissaan kuvannut kemijärveläinen taiteilija Juho Kustaa Kyyhkynen (1875–1909) ehkä poikkesi
kulkiessaan kievarissa. Maija Kellokumpu
ehti vieraillakin Kyyhkysen Sampolanimisessä ateljeessa Kemijärvellä ennen
tämän kuolemaa.(11) Juho Kyyhkynen
oli kuuluisa ja hänen hautajaisensa olivat
poikkeuksellisen suuret: 500–600 henkeä.
Tilaisuudessa laskettiin lukuisia seppeleitä,
mikä oli hyvin epätavallista Lapissa.
Lisäksi lausuttiin Ilmari Kiannon tilaisuutta varten kirjoittama muistoruno Taiteilija
Kyyhkysen haudalle.(12)
Kyyhkysen esimerkki ja vierailevat taiteilijat vahvistivat Maija Kellokummun ajatusta taiteilijaksi ryhtymisestä.
Tarvittiin kuitenkin annos itsepäisyyttä ja
tarmoa tuon päämäärän saavuttamiseksi.
Yleinen mielipide määritti 1800-luvun lopulla ja vielä 1900-luvun alussakin naisen
toiminnan keskipisteeksi kodin. Maaseudulla nainen oli emäntä, joka vastasi lastenkasvatuksesta, talouden- ja karjanhoidosta. Erityisesti lestadiolaisuudessa nai120
sen velvollisuus äitinä korostui. Liikkeen
luoma ihannenainen muistutti Jeesuksen
äitiä: nöyrää, hiljaista, kärsivällistä, hellää,
rakastavaa kristittyä ja perheenäitiä.(13)
Kylän tavat ja suvun velvoite eivät
kuitenkaan sopineet Maija Kellokummun
luonteeseen, ja tietoisena omasta lahjakkuudestaan hän päätti käyttää kaiken energiansa toteuttaakseen päätöksensä. 1800ja 1900-lukujen vaihteessa oli pidetty tärkeänä saada taiteen alalle kuvataiteellisesti
lahjakkaimmat oppilaat, minkä vuoksi
Suomen Taideyhdistyksen pääsyvaatimuksia oli helpotettu ja vähäisen koulusivistyksen saaneilla oli mahdollista hakeutua
kouluun.(14) Niinpä Kellokumpukin täytti
koulun yleissivistykseen liittyvät vaatimukset, ja taiteellisesti lahjakkaana hän
pääsi Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun vuonna 1919.(15)
Taiteilijan oppivuosi Helsingissä
1900-luvun alussa taidekouluun lähtijän
oli oltava ennakkoluuloton, suorastaan uhkarohkea. Taiteilijan ammatti lupasi vain
epävarmaa tulevaisuutta.(16) Kuvataiteilijoita oli Suomessa enemmän kuin 1800-luvulla, joten kilpailu alalla oli kovempaa
kuin aikaisemmalla vuosisadalla. Kuvataiteen apurahajärjestelmää ei ollut, ja valtion
myöntämät määrärahat olivat reaaliarvoltaan laskeneet itsenäistymisen jälkeen.(17)
Naisilta vaadittiin vielä lujempaa tahtoa
kuin miehiltä lähteä toteuttamaan taiteellisia unelmiaan ja pyrkimyksiään.
Maija Kellokumpu oli luonteeltaan
määrätietoinen. Jos hän halusi saavuttaa
jotakin, niin hän teki työtä toteuttaakseen
haaveensa tai suunnitelmansa.(18) Hänestä
oli kehittynyt taitava pukuompelija,
joten hän hankki opiskelurahansa itse.
27-vuotiaana hän lähti Helsinkiin, jossa
opiskeli Suomen Taideyhdistyksen
piirustuskoulun valmistavalla luokalla
vuosina 1919–1920.(19) Koulu sijaitsi
nykyisen Ateneumin taidemuseon tiloissa.
Varmasti Helsinkiin saapuminen oli
Kellokummulle mieleenpainuva kokemus:
rakennukset, ihmiset, puistot, liikenne,
kahvilat. Kaupunkielämä poikkesi suuresti
Kelloselän rauhallisesta elämänrytmistä
ja avarista erämaamaisemista. Helsinki
vaikutti metropolilta, suurkaupungilta.
Syyslukukaudella 1919 Suomen
Taideyhdistyksen piirustuskoulussa oli
kaikkiaan 82 oppilasta. Kellokummun
kanssa samalla valmistavalla luokalla
oli 56 oppilasta (20) Monet oppilaat
olivat lähtöisin varattomista kodeista.
Suurimmalla osalla oli puutetta maalausmateriaaleista, jopa ruuasta. Kodin
ruokavaroista ei ollut apua, jos koti
sijaitsi Helsingistä vähänkään kauempana.
Kouluopetus oli sen verran tiivistä, ettei
ollut aikaa käydä opiskelun ohessa töissä.
Ehkä Kellokumpu oli ajatellut ehtivänsä
ommella ja hankkivansa vähän ylimääräistä rahaa, mutta aikaa ei liiemmin
jäänyt. Koulun työhuoneet olivat oppilaiden käytössä koko päivän, aina ilta seitsemään. Varsinaiset tunnit opettajien käynteineen ja elävine malleineen pidettiin
aamupäivällä ja illalla viidestä seitsemään.
(21)
Piirustuskoulu oli keskeisellä
sijalla, joten vapaa-aikakin kului
piirustuskoulun puitteissa -koulun lehteä
tehden, seurustellen muiden oppilaiden
kanssa.(22) Luonnollisesti taidetta
seurattiin. Ateneumin kokoelmien kautta
Kellokummulle tuli tutuksi suomalainen
1800-luvun taide. Hän tutusti myös
kansainväliseen modernismiin, jota
oli esillä useissa näyttelypaikoissa
kuten Strindbergillä, Hörhammerilla
ja Stenmanilla. Maija Kellokumpu
varmaankin viihtyi Helsingissä, sillä hän
oli seurallinen, iloinen, huumorintajuinen
ja valoisa nainen, jolla ”nauru helkähti
herkästi”.(23)
Vuonna 1919 – 1920 valmistavalla
luokalla opiskelleista noin kolmannes
siirrettiin korkeammalle luokalle.(24)
Kellokumpu ei kuulunut heidän joukkoonsa, ja hänen olisi pitänyt jatkaa valmistavalla luokalla. Omia varoja ei enää
ollut, joten oli palattava pohjoiseen.(25)
Takaisin Kelloselkään
Maija Kellokumpu palasi kotiinsa ja ompeli jälleen leninkejä. Aluksi maalaamiselle jäi kovin vähän aikaa ja luova panos
meni pukujen suunnitteluun. Muutaman
vuoden kuluttua aikaa jäi jo maalaamiselle. Vuodet 1923 – 1928 olivat hänen tuotteliasta ja taiteellisesti tasokasta aikaa.(26)
Parhaiten maalaaminen sujui valoisaan aikaan kevättalvella, kesällä ja syksyllä. Sen
sijaan talvella valon vähetessä maalausinto
väheni ja kaamoksen keskellä luominen
tyrehtyi. Oli ”ihan ekyptin pimeys” kuten
Kellokumpu kirjoitti ystävälleen kirjailija
Ilmari Kiannolle. (27)
Heinäkuussa 1924 Kellokumpu
järjesti Oulun Seurahuoneella yksityisnäyttelyn, joka sai varsin myönteisen ja
kannustavan vastaanoton, ja sen jälkeen
häntä pidettiin taiteilijana.(28) Hän kuvasi
teoksissaan pääasiassa lähiseudun ihmisiä
ja maisemia kuten Sallatuntureita ja Kuolajärven kylää. Hän teki maalausmatkoja
kauemmaksikin kuten Petsamoon, jossa
hän maalasi kesinä 1925 ja 1928. Mutta
taiteella ei Lapissa voinut elää. ”On köyhyys tullut koko loistossaan”, kirjoitti
Kellokumpu ennen joulua 1928 Kiannolle.
Yksinäisyyden tunnoissaan hän vielä jatkoi: ”Ihminen kun on korvessa niin se on
peitetty koko elämältä.”(29)
Muutto Kemijärvelle
Kun Maija Kellokummun isä kuoli joulukuussa 1929, tila jaettiin. Vanhin veli ja
hänen vaimonsa olivat lestadiolaisia, eivätkä hyväksyneet naimatonta taiteilijaa talossaan. Tapahtumia taiteilija kuvasi Kiannolle: ”Joitakin kuukausia sen [isän kuoleman] jälkeen antoi vanhin veljeni minulle
ikuisen lähtöpassin – Isän jälkeen ei siellä
tarvittu enään taiteiliaa – sekin sai kuolla.
Hyi kaikkea sitä tuskaa kun perheen yksi
vesa revittiin kodista juurineen ja heitettiin
kaikkien taivaan tuulten revittäväksi –
ilman suojaa – ilman rahaa – näistäs
kaikista tuskista ei ilkeä kertoa.”(30)
121
Kellokumpu muutti Kemijärvelle
kotiompelijaksi, ja työ vei kaiken ajan ja
täytti päivät yksitoikkoisella raadannalla.
Luovuudelle ei ollut sijaa eikä maalaamiselle aikaa, mikä turhautti, silti hän ei luovuttanut.
Vähitellen hän sai uniikki- pukutilauksia ja talous koheni. Ompelun ohella
hän välitti kukkasipuleita kemijärveläisille
ja lyhensi kauppoihin ruoka-, kangas- ja
kehystyskuluja maalauksillaan.(31) Taloudellisen tilanteen vakiinnuttua halu maalata syttyi uudelleen, ja vuonna 1932 alkoi
toinen tuottelias vaihe. Kemijärvelle muuttamisenkin jälkeen Sallatunturit olivat
tärkeä aihe. Kesinä 1933 ja 1935 taiteilija
maalasi Kuusamoon Kiutakönkäälle.
Syksyllä Maija Kellokumpu sairastui vakavasti ja joutui palaamaan veljensä, tämän vaimon ja 70-vuotiaan äitinsä
hoiviin Kelloselkään. Hän sai käyttöönsä
kamarin, johon tehtiin lisäovi suoraan
ulos. Sairas ei häirinnyt talon elämää, eikä
talonväki altistunut mahdolliselle tartuntavaaralle.(32) Viimeiset elinpäivänsä Maija
Kellokumpu oli Oulun Diakonissalaitokselle, jossa hän kuoli marraskuun 18. päivänä vuonna 1935, vain 43 vuoden iässä.
(33)
Kuoleman jälkeen Kellokummun
teokset hajaantuivat eri puolille, osa niistä
tuhoutui Lapin sodassa vetäytyvien saksalaisten poltettua miltei kaikki rakennukset
Rovaniemeltä pohjoiseen. Säilyneet maalaukset ovat enimmäkseen Lapin maisemia: lumisia aavoja, siintäviä vaaroja, soita
ja keloja, kyliä mataline rakennuksineen.
Ne kertovat syvästä rakkaudesta omaa
koillislappilaista maisemaa ja taiteellista
työtä kohtaan.(34)
Taidemaailmasta syrjässä
Maija Kellokumpua ei löydy taiteilijamatrikkeleista eikä -tiedostoista. Taiteilijan
syrjäytyminen taidemaailmasta on monien eri tekijöiden summa. Kellokummun
asemaa ja tuotantoa voidaan tarkastella
yhteiskunnallisena ilmiönä, osana taide122
maailmaa, joka jakautuu merkitykseltään
ja asemaltaan erilaisiin osa-alueisiin.
Taidemaailman keskustassa ovat valtakunnallisesti merkittävät taiteilijat.(35) Maailmansotien välinen taidemaailma Suomessa
oli kapeaa ja eteläkeskeistä. Helsinki oli
taide-elämän keskus, joskin 1920-luvun
myötä Tampere, Turku ja Viipuri saivat
taiteilijaseuransa (36) ja alkoivat toimia
paikallistason keskuksina. Muut kaupungit
ja maaseutu kuuluivat periferiaan.
Kittiläläinen Einari Junttila (1901
– 1975) lähti samanikäisenä kuin Maija
Kellokumpu Helsinkiin, jossa hän opiskeli
kevään 1927. Hänenkin oli palattava kotikyläänsä osin taloudellisten syiden takia.
Kuitenkin 1930-luvulla Junttila nousi taidemaailman keskukseen, Suomen taiteen
johtavien taiteilijoiden rinnalle. Taiteesta
kiinnostunut saksalainen kulttuurivaikuttaja Günther Thaer löysi taiteilijan, minkä
seurauksena Junttilan teoksia oli esillä
Saksassa Suomen kansallistaiteen näyttelyssä ja myöhemmin Helsingin taidehallissa.(37) Maija Kellokumpu ei tavannut riittävän vaikutusvaltaisia henkilöitä. Ilmari
Kiantokin eli keskuksesta vetäytyneenä.
Petsamon Suomeen liittämisen
jälkeen 1920-luvun myötä Lapin matkailu
alkoi, ja Maija Kellokumpu yritti tarjota
teoksiaan turisteille; niitä oli esillä alueen kestikievareissa ja kirjakaupoissa.
Kemijärvi ja Kuolajärvi olivat syrjässä
Jäämeren tiestä, jota pitkin Lapin tai Petsamon kuumeen vaivaamat turistit kesäisin
matkustivat. Talviurheilu alkoi kiinnostaa,
ja vuonna 1937 avattiin pujottelurinne
Sallatunturille, pari vuotta Kellokummun
kuoleman jälkeen. Joten alkava Lapin matkailu ei ehtinyt vaikuttaa hänen teostensa
kysyntään.(39)
Naisten oli vaikeampi kuin miesten kohota harrastajamaisesta maalailusta
ammattilaiseksi.(40) 1900-luvun alussa taiteilijan ammatti oli vastoin naisen sosiaalista mallia ja pääsy piirustuskouluun merkitsi naisille astumista miehiselle alueelle.
(41) Jotta nainen saavuttaisi ammattitaiteilijan statuksen, hänellä oli oltava vapaus,
mikä käytännössä merkitsi naimattomuutta, omaa rahaa ja voimaa kestää sosiaalista
eristyneisyyttä.(42) Maija Kellokummulta
puuttui vain yksi ja ehkä tärkein edellytys
– oma raha.
Monet taidekoulun nais- opiskelijoista olivatkin niin sanottujen parempien
perheiden tyttäriä, jotka olivat käyneet
kansakoulun tai tyttökoulua. Uskonnollinen perhetausta sai varakkaammatkin
vanhemmat epäilemään taiteilijaelämän
moraalista puolta. Lestadiolaisuus oli ollut
Lars Levi Laestadiuksen kuolemasta eli
1860-luvulta lähtien voima, joka vaikutti
pohjoisen ihmisten elämään. Aluksi se
oli toiminut valistusaatteen tavoin, eikä
sen vaikutus ollut pelkästään hengellistä
laatua. Lestadiolainen liike nosti ympäristönsä sivistystasoa.(43) Lisäksi se tarjosi
jäsenilleen turvallisuuden tunteen ja kiinteän sosiaalisen verkoston. Taidelajeista
teatteri on saanut negatiivisen vastaanoton
lestadiolaisuuden keskuudessa, eikä kuvataide ja maalaaminen sinänsä olleet syntiä.
Ristiriita syntyi siitä, että lestadiolaisuus
ja 1900-luvun taiteen modernismi tarkastelivat maailmaa aivan eri näkökulmasta.
(44) Maija Kellokummun lestadiolainen isä
suvaitsi tyttärensä maalaamisen. Sen sijaan
taiteilijan veli ja erityisesti tämän vaimo
pitivät maalaamista ja taiteilijan elämäntapaa liian maailmallisina. Tällainen
reagointi ei ollut mitenkään ainutlaatuista
ennen toista maailmansotaa, sillä omaa
uraa tavoitteleviin naisiin suhtauduttiin
epäluuloisesti vapaamielisissäkin piireissä.
Maija Kellokumpu oli naimaton,
mikä oli aika tavallista suomalaisten naistaiteilijoiden keskuudessa. Taloudellisen
riippumattomuuden myötä naimattomuus
oli 1920-luvulla yleistymässä kaupungeissa, mutta maatalousyhteisö ei tarjonnut
siihen juurikaan mahdollisuutta. Samaan
aikaan huoli naisten miehistymisestä nousi
keskeiseksi aiheeksi aikakaus-lehdissä,
joissa naisia varoiteltiin poikamiestyttöelämästä. Se sai korkeintaan olla yksi
välivaihe matkalla Oikeaan Naiseuteen,
äidin ja aviovaimon roolin sisäistämiseen.
Mikäli nainen omaksui itsellisen ja vapaan
elämäntyylin pysyvästi, seurausten annettiin ymmärtää olevan hänelle itselleen
kohtalokkaat.(46) Maija Kellokummun vakava, kuolemaan johtava sairaus vaikuttaa
suorastaan kohtalon määräämältä.
Osaksi taidemaailmaa
Arviolta kuutisenkymmentä taideteosta ja
muistot Maija Kellokummusta jäivät jäljelle. Tarvittiin kuitenkin muutos taidemaailmassa ja taidehistorian tutkimuksessa,
jotta Kellokummun maalaukset pääsivät
esiin. Suomalainen taidemaailma sivuutti naistaiteilijoiden teokset 1950-luvulle
asti, naisten oli vaikea saada julkisuutta.
Yhteisnäyttelyiden arvosteluissa miesten
ja naisten teokset arvioitiin erillään toisistaan, jolloin naisten maalauksia pidettiin
naisellisina, heikkoina ja amatöörimäisinä.
(47) Useat mieskollegat suhtautuivat heidän ammatillisiin pyrkimyksiinsä vähätellen. Taidehistorian tutkimuskin sivuutti
naiset. Vasta 1970-luvun alussa heidän
puuttumiseensa kiinnitettiin huomiota.
Syynä ei ollut taidon, taiteellisuuden tai
luovuuden puute, naisilla ei vain ollut
paikkaa taidemaailmassa.(48) Tieteessä
tapahtui 1980-luvulla näkökulman muutos,
mikä heijastui taidehistoriaan. Taidehistorian tutkimusalue laajeni, tutkimuksen
kohteeksi tuli koko visuaalinen kulttuuri,
sen kansainväliset, kansalliset ja paikalliset ilmiöt. Maija Kellokummun maalausten esille tuloon tarvittiin naistutkimuksen
syntyminen, taidehistorian tutkimuksen
muuttuminen ja taloudellisen laman mukanaan tuoma pankkikriisi.
123
Tietoa kirjoittajasta
FT Tuija Hautala-Hirvioja (s. 1957 Oulussa) on Rovaniemen klubin sisar. Vuonna
1986 hänet pyydettiin mukaan Länsipohjan klubin toimintaan. Hän siirtyi Rovaniemen klubiin vuonna 1997 muutettuaan
paikkakunnalle. Hautala-Hirvioja on toiminut syksystä 2004 lähtien Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan taidehistorian
professorina. Ennen siirtymistään taidehistorian lehtoriksi Lapin yliopistoon hän
työskenteli amanuenssina Aineen taidemuseossa Torniossa vuosina 1986 – 1995.
Hautala-Hirvioja on ohjannut lukuisia väi-
124
töksiä ja muita opinnäytteitä sekä kirjoittanut artikkeleita pohjoisesta taiteesta ja
kulttuurista kokomaateoksiin, aikauslehtiin
ja näyttelyluetteloihin. Lisäksi hän on kirjoittanut ja toimittanut pohjoista taidetta
käsitteleviä kirjoja.
Tuija Hautala-Hirvioja
SI Rovaniemi
Viittet ja lähteet
Tämän artikkelin viitteet ja lähteet ovat sivuilla
190 – 191.
Taiteilija Päivi Rintaniemi
Kädet savessa
Päivi Rintaniemi, omaa sukua Blomberg,
on syntynyt 1956 Nurmossa, punaisessa
ratavartijan mökissä perheen kuopukseksi. Alkujaan savolainen isä ja Karjalassa
syntynyt äiti muuttivat 1939 Pohjanmaalle
isän työkomennuksen vuoksi, mutta sota
muutti tulevaisuuden suunnitelmat ja Pohjanmaasta tuli uusi kotiseutu.
Päivin koti tarjosi mahdollisuuden
kädentaitojen kehittämiseen niin isän kuin
äidinkin ammatin ja harrastusten myötä.
Muun muassa ompeleminen, askartelut
ja nikkarointi kiinnostivat. Visuaalinen
ja taiteellinen lahjakkuus ilmeni myös
kouluaineissa sekä menestyksessä piirustuskilpailuissa. Lapsuuden leikkipaikat
olivat luovuutta tukevia. Luonto, metsät ja
vanha hylätty tehdas tarjosivat jännittävän
leikkiympäristön, seikkailua ja ruokkivat
mielikuvitusta.
Erityisen tärkeänä Päivi muistaa
retket isän kanssa luonnossa. Rakkaus
luontoon on perua lapsuuden kokemuksista. Isä ohjasi näkemään luonnon kauneutta
ja ihmeitä.
Omaa ammattiaan ja tulevaisuuttaan pohtiessaan tuli ammatinvalintatestien tuloksissa luova, taiteellinen ala
vahvasti esiin ja niistä rohkaistuneena
Päivi päätti hakea alan koulutukseen.
Ensisijalla oli Taideteollinen korkeakoulu
Helsingissä, jossa hän aloitti opinnot
vuonna 1981.
Lukion jälkeen Päivi oli perustanut perheen insinööriksi valmistuneen
Markku Rintaniemen kanssa. Vaikka perheeseen oli syntynyt kaksi pientä poikaa ja
oman kodin rakennusurakka oli käynnissä,
tuki ja kannusti Markku vahvasti Päivin
taidealan opintojen aloittamista Helsingissä. Ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen
ja talon valmistuttua, koko perhe muuttikin
Helsinkiin Päivin opintojen ajaksi ja uusi
koti laitettiin vuokralle.
125
Opiskelu Taideteollisessa korkeakoulussa ja keramiikan opinnot tuntuivat
heti omilta. Etenkin ensimmäisen vuoden
opiskelu avasi silmiä ja johdatti uusin
maailmoihin, jotka Päivi halusi jakaa myös
Markun kanssa. Siksi oli tärkeää, että
perhe asui yhdessä Helsingissä. Päätökset
olivat rohkeita, mutta usko tulevaisuuteen
ja johdatukseen kantoi haasteiden läpi.
Myös Markulle tarjoutui uusi työpaikka
Helsingissä.
Viiden Helsingissä vietetyn vuoden jälkeen perhe muutti takaisin Seinäjoelle omaan kotiin, jonka yhteyteen oli
tarkoitus rakentaa Päiville työtilat. Uusi,
yllättävä käänne Päivin uralle tuli, kun
Jurvan käsi- ja taideoppilaitos pyysi Päiviä
esinesuunnittelun lehtoriksi. Lupautuminen ei ollut helppoa, koska opetusala ei ollut ollut suunnitelmissa. Oman työhuoneen
rakennus alkoi ja opetustehtävissä livahti
yhdeksän vuotta.
Innokkaat opiskelijat ja mielenkiintoinen työ veivät mennessään. Ainut
harmi oli, ettei omalle työskentelylle
vastavalmistuneessa työhuoneessa jäänyt
aikaa. Paras energia kului opetustyöhön
ja paneutuminen omaan työskentelyyn
oli sirpaleista. Niinpä Päivi päätti pyrkiä
työn ohessa suoritettaviin jatko-opintoihin
Taideteolliseen korkeakouluun, taiteilijan
pedagogisiin opintoihin. Opinnot tarjosivat
mahdollisuuden oman työn tutkimiseen
suhteessa omaan taiteelliseen työskentelyyn. Tultuaan hyväksytyksi opintoihin ja
kolme vuotta niiden jälkeen valmistuttuaan
oli päätös valmis! Oli tehtävä valinta, joko
opetusala tai oma taiteellinen työskentely
vapaana taiteilijana.
Omaa taiteellista työskentelyä ajatellen, päätös oli selvä! Oma työhuone oli
valmistunut ja into keskittyä omaan työskentelyyn korkealla. Myös Markku kannusti irtisanoutumiseen, vaikka vaa’assa
painoi myös toimeentulo. Perhe oli kasvanut tyttärellä vuonna 1993 ja Suomessa
elettiin laman syvintä aikaa, mikä merkitsi
myös Markulle, rakennusalan suunnittelijana, taloudellista epävarmuutta.
126
Elämän ainutkertaisuus, intohimo
taiteelliseen työskentelyyn ja puolison
kannustus johtivat irtisanoutumiseen opetustyöstä ja päätökseen keskittyä omaan
yritykseen. Pohjaa omaan yritykseen ja
vapaana taiteilijana toimimiseen Päivi lähti
hakemaan yritysvalmennuksesta. Opetustyön ohessa Päivi oli jonkin verran tehnyt
omia töitä ja päässyt mukaan jurytettyihin
yhteisnäyttelyihin Suomessa ja ulkomailla,
muun muassa Suomi muotoilee – ja Faenzassa Concorso International -näyttelyihin.
Keramiikkagalleria Amfora -toiminimen Päivi oli perustanut palattuaan
Helsingistä opintojen jälkeen. Galleria
toimi muutaman vuoden Seinäjoen keskustassa, Alvar Aallon suunnitteleman
Suojeluskuntatalon sisäpihalla. Sittemmin
yrityksen ja toiminnan kehittämisen myötä
tilat ovat muuttuneet tarpeen mukaan. Amfora tuotemerkki oli rekisteröity ja yrityksen nimi muuttunut Studio Amfora Ky:ksi.
Kun Suomi tarpoi syvässä lamassa 1990-luvun alkupuolella, eivät
kotimaan markkinat vaikuttaneet kovin
lupaavilta. Niinpä Päivi päätti suunnata
Keski-Euroopan markkinoille, mikä tarjosi
mahdollisuuden nuorelle suunnittelijalle
ja käsityöläiselle testata työnsä tuloksia ja
ajatuksiaan muotoilijana. Palaute oli hyvää
ja kannustavaa. Löytyi yhteistyökumppaneita, maahantuojia ja pieniä liikkeitä ja
gallerioita Keski-Euroopasta, Norjasta,
USA:sta ja Kauko-Idästä. Pienelle yritykselle tuli pieniä ja toteutettavia tilauksia.
Oli myös mukavaa saada myönteistä
palautetta, mikä kannusti kehittämään toimintaa.
Päivin suunnittelemat ja val- mistamat tuotteet otettiin hyvin vastaan eri
maissa. Käyttöesineet taipuivat erilaisiin
ruokakulttuureihin. Yksinkertaiset, selkeät
ja aistikkaat muodot vetosivat estetiikallaan ja ideoillaan. Käyttöesineissä Päiville
on ollut tärkeää mukavuus, miltä esine
tuntuu kädessä. Samoin leikki ja yhdisteltävyys, joista mallistot ovat saaneet paljon
myönteistä palautetta. Hyvästä tuotteesta
kiinnostuvat myös plagioijat, joiden koh-
teeksi joutui omaperäinen Päivin espressokuppi. Päivin ja kopioivan yrityksen
välisen kirjeenvaihdon jälkeen valmistaja
lupasi vetää tuotteen pois markkinoilta.
Markku kehitti oman työnsä
ohessa laitteita ja koneita piensarjavalmistukseen laadun ja tuottavuuden parantamiseksi. Syntyi studiotuotanto. Kädentaidot
säilyivät ja piensarjavalmistus tehostui taiteilijan ja insinöörin tiiviin yhteistyön tuloksena. 2000-luvulle tultaessa niin Euroopassa kuin Suomessa oli koettu ”maailman
avautuminen”. Kauko-Idässä valmistetut
eurooppalaiset tuotteet virtasivat Euroopan
markkinoille kaataen vahvoja keramiikkavalmistajia ja -tehtaita muun muassa
Saksassa. Globaali kilpailu oli kovaa. Sarsin pelko ja terrori-iskut halvaannuttivat
ihmiset paikoilleen. Enää ei haluttukaan
matkustaa ja kokoontua suuriin messukeskuksiin maailman ääriin.
Tilalle tuli internet. Se tarjosi pienelle yritykselle mahdollisuuden. Amforan
ensimmäiset kotisivut valmistuivat. Päivillä oli halu kehittää omaa mallistoaan
ja miettiä oman työskentelyn lähtökohtia.
Siihen vuosien 2003 – 2006 aikana kolmevuotinen apuraha antoi hyvän tilaisuuden.
Vuonna 2006 Päivillä oli pitkän tauon jälkeen näyttely keramiikkaveistoksista, jotka
ovat vieneet mennessään.
”Kun vuosien tauon jälkeen annoin itselleni luvan ja tilaisuuden rakentaa
vapaita töitä, veistoksia, muistan sen ihanan tunteen ja hetken. Saven plastisuus,
pinta ja muoto – päätin etten enää koskaan
hylkää niitä!” Näin Päivi kuvailee ”uutta
alkua” keramiikkaveistoksien kanssa ja
siitä lähtien taiteellinen työskentely on
kulkenut tiiviisti rinnan piensarjatuotteiden valmistuksen kanssa. Päivillä oli neljä
vuotta Amfora-liike myös Helsingissä Bulevardilla.
”Se oli hieno kokemus. Suoraa
kontaktia asiakkaisiin jäin kaipaamaan.
Ongelma oli resurssien, ajan ja energian
rajallisuus. Kaikkea ei saa. Oli tehtävä valintoja.”
Vaikka liikkeessä oli henkilökun-
taa, sitoi se ja junamatkat liikaa myös Päivin aikaa. Niinpä vuonna 2010 Päivi päätti
luopua Helsingin kivijalkaliikkeestä ja
muuttaa sen verkkokaupaksi. Vuonna 2011
avattiin Amforan uudistuneet kotisivut,
jotka esittelevät taiteilijan työskentelyä ja
tuotantoa käyttöesineistä veistoksiin.
Vuosien aikana Päiville on kertynyt paljon erilaisia kokemuksia maailmalla
ja omassa yrityksessä. Työ ei ole koskaan
ollut yksitoikkoista. Käänteitä ja kehitettävää on riittänyt ja riittää yhä. Tärkeää on
ollut kulloinkin asioiden punnitseminen ja
päätösten teko.
Nykyisin Amfora toimii Seinäjoella, missä Päivi ja Markku yhdessä
valmistavat Amforan tuotteet. Päivin työskentely jakautuu sekä käyttöesineiden valmistukseen että veistoksien rakentamiseen.
Hänen mukaansa ne ovat kaksi erilaista ja
toisiaan täydentävää maailmaa. Tosin ajan
jakaminen näiden kahden kesken on edelleen haasteellista, kun kumpikin veisivät
mennessään.
”Elämä on kamppailua” toteaa taiteilija huvittuneena.
”Vuosien varrella suhde saveen
on kehittynyt rakkaaksi ystävyydeksi.
Rakastan käsinrakentamista. Työskentely
on hyvin vuorovaikutteista saven kanssa –
keskustelua ja ajoittain kinastelua; kumpi
vie koira vai häntä?”
Tällä hetkellä käyttöesineiden
lomassa Päivi keskittyy näyttelyihin valmistautumiseen. Tämän vuoden aikana hän
on mukana useammissa yhteisnäyttelyissä
Suomessa ja ulkomailla muun muassa Italian Faenzassa, arvostetussa International
Competition Of Contemporary Ceramic
Art- näyttelyssä.
Esiintymiset maailmalla ja kotimaassa ovat tuoneet myös mainetta ja kiitosta. Päivi on saanut useita palkintoja ja
kunniamainintoja työskentelystään muun
muassa Muotoilun valtionpalkinnon 2008.
Taiteilijan mukaan tunnustuksilla on ollut
hänelle erittäin suuri merkitys, koska oma
työskentely on usein paitsi itsenäistä myös
yksinäistä, joten ulkopuolinen kannustus
127
auttaa jatkamaan myös vastatuulessa. Rakkaus saveen ja omaan työhön on säilynyt, jopa kasvanut.
”Materiaalina savi on kiehtovaa.
Se on yhtä aikaa sekä helppo että vaativa.
Sillä on luja tahto ja hyvä muisti! ” Kysyttäessä mitä tämä ammatti ja työskentely
ovat taiteilijalle antaneet, vastaa Päivi sen
kasvattaneen kärsivällisyyttä ja nöyryyttä.
On oltava sitkeä ja ahkera, mutta säilytettävä suhteellisuudentaju ja muistettava,
että elämässä on muutakin kuin työ – rakkaus! Työn vastapainona on perhe, kolme
lasta ja neljä lastenlasta.
Kärsivällisyyttä on kasvattanut
etenkin savi, se on hidas materiaali. Työvaiheet vaativat aikaa. Uuden käyttöesineen suunnittelu ja valmistuksen aloittaminen vie useita kuukausia. Samoin yhden
isomman veistoksen kanssa työskentelyyn
kuluu useita kuukausia. On oltava kärsivällinen ja luotettava, jos yrittää hosua tai
hoputtaa savea niin lopputulos ei onnistu.
Nöyryyttä on kuunnella ja kunnioittaa
muita. Etenkin Keski-Euroopassa Päivi
sanoo oppineensa paljon yhteistyöstä.
Japanilainen kulttuuri puhuttelee etenkin
toisen ihmisen huomioonottamisessa.
Päivin mukaan on ollut hyvin ”terveellis-
128
tä” tutustua erilaisiin kulttuureihin ja huomata, että näinkin voi toimia.
Juuri nyt taiteellinen työskentely
on Päiville tärkeää ja hän haluaisi enemmän aikaa keskittyä siihen. Herkät, monumentaaliset työt puhuttelevat katsojaa.
Teoksissa on yhtä aikaa läsnä voima ja
herkkyys, kuin ihmisessä. Päivi kertookin
töiden syntyneen muotokuviksi muodonmuutoksesta. Keramiikkaveistokset pysäyttävät, voimaannuttavat.
”Tapani käsitellä savea ja rakentaa veistoksien pintaa herättää ja avaa
katsojissa uteliaisuuden. Työskentelyni
on edennyt kuin vanha vertaus sipulin
kuorimisesta. Pikkuhiljaa lähestyn ydintä.
Olen niin innostunut veistoksien parissa
työskentelystä, että edelleen odotan malttamattomana rauhallisia työskentelyhetkiä
niiden parissa.”
Päivin töihin pääsee tutustumaan
kotisivuilla www.amfora.fi. sekä tietysti
paikan päällä Seinäjoella, Amforassa.
Päivi Rintaniemi
Taiteilija
SI Seinäjoen ehdottama kirjoittaja
Teuvan kirkko ja
Tove Janssonin maalaama alttaritaulu
Kuva Hans Björknäs
Teuvalla oli suuri, komea vanha kirkko.
Se oli rakennettu vuonna 1863, malliltaan
yksilaivainen, pitkä, päätytorninen kirkko.
Mutta sitten, vuonna 1950, tammikuun 15.
päivän iltana, kirkko tuhoutui tulipalossa.
Tuli sai ilmeisesti alkuunsa lämmityslaitteista. Kirkon palo oli traaginen tapahtuma
seurakunnalle ja koko pitäjälle. Monet
vanhat teuvalaiset ovat kertoneet, kuinka
palon loimut näkyivät kauas sivukyliin asti
ja ovat muistissa loppuelämän.
Miksi minulla on muistoja Teuvalta? Ne liittyvät Teuvan pappilaan. Isäni
Jussi Annala oli Teuvan seurakunnan
kirkkoherrana tähän aikaan. Olin juuri
täyttänyt neljä vuotta, kun viisihenkinen
perheemme vuonna 1935 muutti sinne –
ja pappila oli lapsuudenkotinamme kaksikymmentäkaksi vuotta.
Ja siellähän se Tove Janssonkin
asui – ja söi äidin ruokapöydässä aina
kun hänelle sopi. Kirkonpalon jälkeen
keskusteltiin ja kokoustettiin aika pitkään.
Rakennetaanko uusi kirkko samaan paikkaan ja samanlainen – vai uudenmallinen
uuteen tilavampaan ympäristöön uuden
hautausmaan lähelle. Jälkimmäinen toteutettiin – ei ikävä kyllä ilman riitasointuja.
Olin uuden kirkon suunnittelu- ja rakennusvaiheessa yhden vuoden kotona kesken
opiskelujeni (toipumassa sairauden jälkeen). Autoin isääni rakennustoimikunnan
paperien järjestämisessä ja kokoamisessa
kokouksiin. Ei siihen aikaan seurakunnalla
ollut sihteereitä eikä kanslisteja.
Arkitehti Elsi Borg (1893 – 1958)
valittiin uuden kirkon suunnittelijaksi. Hän
oli kokenut suomalainen naisarkkitehti,
naisarkkitehtien pioneeri. Hänellä oli oma
toimistokin. Hänen tunnettuja töitään ovat
muun muassa Helsingin Lastenlinna ja
Jyväskylän Taulamäen kirkko. Hän suunnitteli myös myöhemmin Teuvan kirkon
palosta säästyneestä kirkon kuoriosasta
129
muistomerkin, jota käytetään nykyäänkin
kesäaikaan aika ahkerasti kokoontumispaikkana. Muistan hyvin Elsi Borgin,
vaatimattoman, hillityn ja hyvin ystävällisen olemuksen, kun hän vieraili pappilassa
useamman kerran kirkon suunnittelu- ja
rakennusaikana. Hänestä huokui lämminhenkisyys ja myönteinen elämänkokemus.
Kirkosta tulikin hyvä, kaunis ja
toimiva kokonaisuus. Avaran, korkean
kirkkosalin lisäksi siinä on siipirakennus,
jossa on kahteen osaan jaettava seurakuntasali ja yläkerrassa kaksi asuinhuoneistoa
(alunperin diakonissojen asuinhuoneistoja). Se oli 1950-luvulla hyvin uudenaikainen kirkko – hyvin käyttökelpoinen
nykyäänkin. Vain seurakuntasalin keittiötä
on suurennettu, saniteettitiloja (invavessa)
ja naulakkotiloja lisätty.
Elsi Borg suositteli Teuvan kirkon
alttaritaulun tekijäksi Tove Janssonia.
Hänen apulaisarkkitehtinsä, Kaisa Harjanne, tunsi tämän taiteilijan. Tove Jansson valittiinkin sitten kirkon alttaritaulun
maalaajaksi. Se oli hänen ensimmäinen
kirkkomaalauksensa ja jäikin ainoaksi.
Jansson oli tehnyt kyllä joitakin isoja
seinämaalauksia muun muassa Pitäjänmäen Strömbergin tehtaiden ruokasaliin,
Haminan Seurahuoneen Marski-kabinettiin
ja Auroran lastensairaalaan. Ei hän silloin
vielä 1950-luvun alussa ollut kuuluisa taiteilija, millainen hänestä sitten vähitellen
tuli.
Menestykseen Jansson nousi vasta
1950-luvun lopulla, kun ensimmäiset
Muumi-kirjat ilmestyivät. Tove Jansson
tunnetaan ennenkaikkea Muumien äitinä.
Hän oli kuvan ja sanan maalari. Jansson
piti itseään aina kuitenkin ensisijaisesti
taidemaalarina, vaikka hänen kirjojaan,
etenkin Muumi-kirjoja, on käännetty yli
kolmellekymmenelle kielelle.
Palataan kuitenkin alttaritauluun.
Joskus 1930-luvulla hänen tätinsä mies,
joka oli pappi – oli pyytänyt Tovea tekemään taulun kymmenestä neitsyestä. Se ei
silloin toteutunut, mutta nyt se tuli hänen
mieleensä. Aihe oli siis ikäänkuin valmii130
Tove Jansson
Kuva Eeva Nien kuva-arkistosta
na. Alttaritaulun aihe on Raamatusta (Matt.
25.1-15) Jeesuksen vertaus kymmenestä
neitsyestä, nykykäännöksessä morsiusneidoista. Viisi on siis viisasta ja viisi tyhmää,
on yhtä kuin viisi valvoo ja viisi nukkuu.
Vertausta on pidetty vähän vaikeana. Sanoma on kuitenkin selvä: ”Valvokaa siis, sillä
ette tiedä päivää ettekä hetkeä”.
Alttaritaulu on maalattu suoraan
vielä rakenteilla olleen kirkon seinään.
Taulu on vajaan viiden ja puolen metrin
pituinen ja vähän vajaan puolentoista metrin korkuinen. Alttaritaulun muoto herätti
huomiota, sillä kirkossa oli totuttu näkemään pystymallisia, ylöspäin kohoavia
maalauksia.
Eteläpohjalainen maisema oli
taiteilijalle uusi elämys, kun hän ensimmäisen kerran tuli Teuvalle. Hän kertoi:
”Kaikki oli horistontaalista, rauhallista,
loputonta”. Siitä kai tuli muoto tauluun.
Tove Janssonin elämäkerrassa
kerrotaan hänen olleen vilpittömän liikuttunut ensimmäisestä kirkollisesta työstään
ja innostunut työn edistymisestä.
”Tänään tein koboltinsinisen
leningin ja karmiininmustan viitan – ja
lehtikultahippusetkin tottelivat liimautumisessa, paitsi kun tuulenpuuska avoimista
ikkunoista lennätti niitä.”
Tove Jansson esiintyi Teuvalla
hyvin vaatimattomana ihmisenä. Hän teki
kirkossa pitkiäkin työrupeamia. Kun oli
kylmää ja vetoista hänellä oli pitkä turkki
päällä – ei mikään hieno, muistaakseni
aika kulunut lammasturkki. Ja hän poltti
tupakkaa (holkki-Työmiestä) – sen teuvalaiset muistavat aina kertoa. Taiteilija
halusi maalata rauhassa – eikä tykännyt
uteliaista katsojista. Olen ajatellut; jos hän
olisi ollut jo vähänkin kuuluisampi – joukoittain häntä olisi sinne pyritty katsomaan
– ja työ ei olisi edistynyt.
Tove Jansson asui suurimman
osan maalausaikaa pappilan vierashuoneessa ja oli äitini täysihoidossa. Maalauksen loppuvaiheessa, kun Jansson oli jo
välillä ollut Helsingissä – hän asui joitain
aikoja Korhosen matkustajakodissa, joka
oli lähellä kirkkoa ja asemaa. Siellä hänen
kerrotaan kirjoittaneen Muumi-kirjaa
”Vaarallinen juhannus”.
Kun kirkon vihkiäispäivä koitti
marraskuun 28. päivänä 1953 (siis melkein
kolme vuotta vanhan kirkon palosta) Tove
Jansson oli tyytyväinen, että kirkko tuli
siihen tarkoitukseen, mihin se oli tehty. Äitini kertoi Toven kuvailleen hänelle: ”Nyt
kaikki ne kirosanat ja muut rumat sanat
menivät ikkunoista ulos”. Rakennusmiehet
eivät varmaan käyttäneet sen hienompaa
kieltä kirkossa kuin muuallakaan rakennustyömailla.
Kirkon vihkiäiset oli juhlallinen
tapahtuma. Arkkipiista Ilmari Salomies
Turusta vihki kirkon käyttöön. Avustavia
pappeja oli pitkä rivi, koko kirkon kuoriosa täynnä, yhteensä viisitoista miestä
(naisia ei vielä näkynyt). Isäni kirkkoherra,
Jussi Annala, piti juhlasaarnan. Kirkkokansaa oli paljon, kirkko oli täynnä viimeistä
sijaa myöten. Kirkkokahvilla oli tungosta, kaikki liikkeellä, koko pitäjä. Kirkon
siipirakennuksen yläkerran diakonissan
asuntoon oli järjestetty kahvihetki rauhallisempaan ympäristöön pienelle juhlavierasjoukolle.
Kirkon vihmisestä tulee tänä syksynä kuusikymmentä vuotta. Kyllä onkin
jo aika saada tunnetuksi kaunis kirkko ja
sen yhteydessä nykypäiväänkin sopiva
toimiva seurakuntasali. Ja kirkossa alttaritautu, jonka on maalannut maailmankuulu
taiteilija. Kaksi suomalaista naista on
luonut yhdessä hyvän kokonaisuuden.
Tove Jansson antoi vanhemmilleni
viimeisen väriluonnoksen alttarimaalauksesta ”kiitoksena kaikesta”. Sen oikeassa
alareunassa lukee Selmalle ja Jussille
Tove 1953.
Eeva Niemi
Seurakuntaneuvos
SI Vaasa-Vasan ehdottama kirjoittaja
131
132
KOKEMUKSIA NAISENA
133
134
Mietteitä matkastani
Tavallisen totinen tyttö
Isäni tapasi sanoa, että olin lapsena
valtavan totinen tyttö. Humoristina ja
armoitettuna juttumiehenä hän oli tästä
luonnollisesti huolissaan. Totisuudesta piti
päästä eroon. Niinpä lapsuuteeni kuului
paljon vedättämistä. Autoreissulla äitiä ei
voinut päästää kukkahousuissaan (elimme
värikästä 1960-lukua) ulos, koska tien
vierellä laiduntavat lehmät söisivät hänet.
Olin kauhuissani. Äitejä syövät lehmät
olivat kaupunkilaistytölle jotakin käsittämättömän kauhistuttavaa. Isän tarinoissa
kaikki asiat saattoivat kääntyä päälaelleen.
Hassuttelun määrä oli rajaton.
Vuosien myötä opin epäilemään
jutunkertojaa. Mutta opin myös hänen
vakiovitsinsä ulkoa. Opin huomaamattani jutunkertojaksi, asioiden päälaelleen
kääntäjäksi. Tunnistan elämän koomisuudet ja oman itseni naurettavuuden. Nauran
herkästi, useimmiten itselleni. Haluaisin
pysyä sellaisena, isäni tapaan. Hän nauroi
vielä kuolinvuoteellaankin. Siitä muistosta
tulee helposti kyynel silmään. En kerro
mille nauroimme, se on liian yksityistä.
Mutta vakavasti ajatellen: kuka
minä olen? Miten minusta tuli se, joka
olen tänään? Tässäpä meillä pohtimisen
arvoisia kysymyksiä. Keski-ikää lähentelevälle nämä ovat myös varsin tuttuja
pohdintoja. Kivuliaana tuolla jossain taustalla odottelee samoin kysymys siitä, mitä
vielä olen ajatellut tehdä. Aion paneutua
näihin teemoihin tässä kirjoituksessa. En
tee sitä siksi, että olettaisin oman elämäni
olleen jotenkin erityisen merkityksellistä ja
esimerkillistä. Teen sen, jotta voisin tukea
ja rohkaista jotakuta. Ihan tavallinen tyttö
kun voi saavuttaa ja kokea kaikenlaista. Se
mikä tuntuu tänään aivan mahdottomalta ja saavuttamattomalta, voi muuttua
todeksi. En lupaa että se on helppoa, mutta
mahdollista se on.
Lähiöelämää
Synnyin ja kasvoin Tampereella. Vanhempani olivat maaltamuuttajia, Tampereelle oli tultu eteläpohjanmaalta töiden
perässä. Eteläpohjalaisuus on minulla
verissä, vaikka teininä olisin mieluummin
syönyt ämpärillisen matoja kuin olisin
moista myöntänyt. Lakeuksien perintö
on kuitenkin kohdallani poikkeuksellisen
selvä. Olen peräänantamaton, enkä juuri
kumartele ketään. Suvun ”akoilta” opin jo
pienestä pitäen, että paikkaa ei saada, vaan
se otetaan. Osa sukuni naisista on sellaisia
rääväsuita, ettei heille pärjää kukaan. Osa
ottaa tilansa rauhallisemmin, mutta yhtä
päättäväisesti.
Pohjalaiset sukulaiseni ovat olennainen osa lapsuuttani, erityisesti kesiä.
Minä kuulun heihin, jotka lähtivät kesällä
maalle mummolaan. Kaupunkilaislikalle maaseutu teki hyvää. Asiat tehtiin eri
tavalla, aika kului hitaammin. Tiedän miltä
ohrapelto tuntuu ja tunnen vastanostetun
perunan kädessäni. Kuikan huuto ja koivunlehtien kahina, valoisat illat ja mutainen joki, jossa serkkujen kanssa pulikoitiin.
Arjet asuin lähiössä. Kouluni
sijaitsi naapurilähiössä. Ikäluokkani oli
niin suuri, että koulu natisi liitoksistaan.
Ensimmäiset luokat käytiin koulun pihalla
135
olevassa parakissa ja meillä oli aamu- ja
iltavuorot. Iltavuorot olivat tylsiä. Koko
päivä oli pilalla, kun joutui odottelemaan
koulun alkua. Mutta tiistait olivat ihania,
silloin pääsin parhaan kaverini luo aamupäiväksi. Leikimme Abbaa, taisin olla Frida. Parhaan ja parhaan, eihän minulla ole
koskaan ollut parasta kaveria. Siis sellaista
kuin monilla tytöillä on, sydänystävää,
jolle kerrotaan kaikki ja joka on kaikki
kaikessa. Minulla oli muutamia hyviä ystäviä ja paljon kavereita, mutta yhtä ainoaa
sydänystävää ei ollut, eikä ole kai oikein
vieläkään. Johtuiko tämä siitä, että lähiö
oli täynnä lapsia vai siitä, että en ainoana
lapsena oikein osannut sitoutua muiden
tahtoon, mene ja tiedä.
Alaluokilta muistan lähinnä tunnelmia, tiloja ja joitakin merkityksettömiä
yksityisseikkoja. Muutama merkityksellisempi tilanne on toki hitsautunut muistiin
kiinni. Taisin olla toisella luokalla, kun
pari luokkani poikaa otti välitunnilla väkivaltaiseen käsittelyynsä yhden ekaluokkalaisen. Muistan miten kiukkuni nousi ja
ohitti pelon, menin väliin ja sain kiivaalla
reaktiollani nujakan loppumaan.
Tilanne jäi vuosiksi unholaan.
Mutta eräänä syksynä oikeustieteellisen
tiedekunnan kahvilassa havahduin siihen,
että minua tuijotettiin naapuripöydästä.
Ymmärsin että nämä nuoremmat opiskelijat puhuivat minusta ja minua alkoi
luonnollisesti harmittaa. Kun nousin lähteäkseni, yksi heistä nousi kanssani ja kysyi:
”Elina, et taida muistaa minua?” Muutaman piinallisen sekunnin yritin miettiä,
mitä olen mahtanut saada aikaiseksi, kun
nuorimies naurahti ja sanoi: ”Minä olen
se poika ekaluokalta, jota sinä puolustit
Peltolammin koulussa. Minä en koskaan
unohda sinua.” Totesimme, että taidamme
molemmat olla oikeassa paikassa, oikeustieteellisessä tiedekunnassa.
Kahdeksanvuotiaan oikeudentunto
ja rohkeus puuttua epäoikeudenmukaiseen
tilanteeseen olisi usein vieläkin tarpeen.
Iän myötä alkaa jotenkin väistellä ja vältellä. Kaikki konfliktit eivät tietysti ole
136
samalla tavalla mustavalkoisia kuin edellä
kuvattu. Mutta jotenkin sitä haluaisi olla
vähän rohkeampi.
Jottei mieleenne jäisi yksipuolista
kuvaa oikeamielisestä ja alati muita puolustavasta idealistista, sanottakoon tässä,
että yläasteella vietin melko paljon aikaa
ihan tavallisessa lähiöjengissä. Majapaikkamme oli, lähitienoon aikuisten suureksi
kiusaksi, lähikaupan edusta. Siinä me
notkuimme, kunnes pääsimme kesän tultua
lähilammen rannalle. Kesäpäivystys suoritettiin rantaoloissa tai lähimetsässä ja viikonloput ravattiin Tampereen keskustassa
edes takaisin. Porukkamme oli poikavoittoista. Jengissä viimeistään opin pitämään
sanallisesti puoliani. Miehinen retoriikka
ja sanailun tahti tuli tutuksi, mikä on ollut
erittäin hyödyllistä myöhemminkin.
Tampereella oli melko paljon
jengejä tuohon aikaan ja meno oli toisinaan rajua. Skinheadit olivat voimissaan,
punkkarit samoin, fiftareilla oli omat
juttunsa ja diskohileillä samoin. ”Vaatteet
on mun aatteet” lauloi Maukka Perusjätkä,
ja niinhän se oli. Tappeluja ja nujakoita oli
lähes joka viikonloppu, kotibileitä pitkin
kaupunkia. Olin tuolloin absolutisti, joka
näissä olosuhteissa johti ensihoitajan rooliin. Näin jälkikäteen ajatellen vastuu oli
kyllä turhan kova. Mutta eivät jengiläiset
pahantahtoista porukkaa olleet. Kavereista
pidettiin huolta ja lähes kaikista on tullut
ihan vastuuntuntoisia järjestäytyneen yhteiskunnan jäseniä. Me olimme itse asiassa
vaarattomampia kuin halusimme myöntää
– tämä on hyvä muistaa uhmakkaita nuoria
kohdatessa. Kovan kuoren alla asuu usein
se kuuluisa lämmin sydän.
Koulutuksella eteenpäin
Koulu oli alusta alkaen minun juttuni.
Olin hyvä, mutta en mikään erityinen luonnonlahjakkuus, mikä innosti yrittämään
enemmän. Jouduin tekemään koulumenestykseni eteen runsaasti työtä. Se ei ollut
ongelma, sillä rakastin koulua. Kesäloma
oli aina liian pitkä. Koulussa ei kyselty,
olivatko isäni ja äitini sitä taikka tätä –
mitä he eivät olleet – tai oliko meillä varaa
siihen, tähän tai tuohon – ei ollut. Oma
suoritus riitti ja se kannusti eteenpäin.
Olin koko ajan nenä kirjassa muutenkin.
Lauantait olivat yhtä juhlaa, karkkikaupan
kautta kirjastoautolle ja sitten lukemaan.
Luin, luin ja luin. Käsissäni kului klassikoita, jännitystä ja kaunokirjallisuutta
kaikista suunnista. Ahmin Dostojevskia
jo teininä ja inhorealismi kiinnosti. Periaatteenani oli silloin – ja on yhä – että
aloitettu kirja luetaan loppuun saakka. Mutta yksi on kirja joka jäi lukematta:
Tolstoin Anna Karenina. Inhosin Annaa
ensisivuilta lähtien. En kyennyt lukemaan
tätä nyt niin ajankohtaista teosta, mikä on
kiinnostavaa sinänsä. Ehkä kirja pitäisi
ottaa uuteen tarkasteluun, kenties olen
muuttunut iän myötä armeliaammaksi?
Ehkä Annan valinnat olivat
ymmärrettäviä? Kirjallisuus on yhä yksi
elämäni tärkeimmistä asioista. Luen aina
kun voin. Suren kun kirja loppuu – perhettäni tämä lähinnä huvittaa. He tietävät
että piristyn heti, kun saan uuden kirjan
käteeni. Kirjat ovat avanneet minulle ovia,
jotka todellisuudessa olivat kiinni. Kirjat ovat lohduttaneet, suhteuttaneet omia
suruja, kirjat ovat vapauttaneet ja naurattaneet. Taidokkaasti rakennettu kertomus on
jotain elämää suurempaa.
Tämä lukutoukkamaisuus ei ole
verenperintöä, lapsuudenkodissani kirjoja ei paljonkaan luettu. Lehdet luettiin
tarkkaan ja yhteiskunnalliset asiat olivat
keskusteluissa aina läsnä, mutta kaunokirjallisuus on ollut lähinnä minun osastoani.
Arvostan sitä, että vanhempani kannustivat
lukemisen ja koulunkäynnin pariin, vaikka
heillä ei itsellään ollut korkeaa koulutusta.
Isäni viisas toteamus käy usein mielessä:
”Koulutus on sellaista pääomaa, jota kukaan ei voi sinulta varastaa.”
En lapsena tiedostanut, ettei
vanhemmillani ollut samoja vaihtoehtoja
kuin itselleni annettiin. Minä sain lukea
”niin pitkälle kuin pää kestää” ja sillä tiellä
olen vieläkin. Peruskoulun jälkeen lukio
oli itsestään selvä valinta ja yliopistolle ei
ollut edes vaihtoehtoa. Sisäinen palo oli
kova, sillä suvustani löytyy vain muutama
ylioppilas.
Olen toisinaan miettinyt motiivejani mitä tulee koulutukseen. Eikö nyt
vähempikin olisi riittänyt? Kaksi maisterintutkintoa ja tohtorintutkinto, mitä
haluan oikein osoittaa ja kenelle? Yhtäältä
olen edennyt tutkinnosta toiseen puhtaan
uteliaisuuden myötä. Olen halunnut tietää
ja ymmärtää vielä enemmän. Toisaalta
olen koulutuksen kautta myös osoittanut,
että lähiön perukoilta pystyy ponnistamaan
vaikka minne asti. Jokin lapsuudesta peräisin oleva alemmuudentunne on ruokkinut
pyrkimyksiäni, se on myönnettävä. Joskus
tuntuu, että olen opiskellut kaikkien niiden
sukuni naisten edestä, joilla päätä olisi
riittänyt, mutta joille ei tilaisuutta annettu.
Heille omistin väitöskirjanikin. Omien tyttärieni ei ainakaan tarvitse miettiä, voisiko
opiskella vai ei: heille yliopisto on arkipäivää oman äidin työn myötä.
Riskejä kohti!
Koulutus ja kova työnteko ovat olleet keskeisiä, mutta muutakin on tarvittu. Olen
aina ottanut riskejä. Kannustan tyttöjä ja
naisia riskinottoon – älkää pelätkö epäonnistumista! Suurimman askeleen otin
parikymppisenä, kun päätin lähteä täysin
suomenkielisenä ruotsinkieliseen yliopistoon opiskelemaan. Minulla oli toki hyvä
kouluruotsi, mutta käytännön kielitaitoa en
ollut harjoittanut. Pääsin näppärästi kielikokeesta läpi, mutta onneksi en tiennyt miten vaikea ensimmäisestä syksystä tulisi.
Kun ihminen joutuu tilanteeseen,
jossa kielitaito ei yhtäkkiä riitä ja koko
sosiaalinen elämä on mullin mallin, päällimmäinen tunne on häpeä. ”Miksi en saa
suutani auki, kaikki luulevat että olen ihan
idiootti, en pysty ilmaisemaan itseäni!”
Joka ilta kävelin kohti opiskelukämppää
ja päätin, että huomenna alan puhua. Ihan
varmasti. No, kun sitten aloin muotoilla
sitä täydellistä lausetta, jossa kieltosana
137
olisi kohdallaan ja taivutusluokat oikein,
muu porukka oli jo ehtinyt seuraavaan
teemaan. Siinä minä jökötin hiljaa täydellisine lauseineni. En varmasti enää
jak-saisi olla niin sitkeä, kuin kyseisenä
syksynä olin. Sain tehdä kolminkertaisen
työmäärän muihin verrattuna, jouduin ponnistelemaan ymmärtääkseni substanssin
kielellisesti, sisällöllisesti ja jouduin vielä
suoltamaan tenttivastauksetkin vieraalla
kielellä. Tungin sosiaalisiin ympyröihin,
vaikka en mitään järjellistä osannut sanoakaan, päivästä toiseen. Olen niin kiitollinen tuolle parikymppiselle sisupussille.
Jos minulle olisi joku tuolloin sanonut, että
”sinusta tulee muuten pääaineesi professori tässä samaisessa yliopistossa” olisin
pyörtynyt.
Urakehitykseni ensiaskeleet otettiin Åbo Akademissa. Opiskelin valtiotieteen maisteriksi kansainvälinen oikeus
pääaineenani, mikä oli tuohon aikaan
melko harvinaista. Innostuin juridiikasta
sittemmin siinä määrin, että pyrin vielä
Turun yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan ja valmistuin sieltä ensin oikeustieteen maisteriksi ja myöhemmin tohtoriksi. Oikeustieteellisen tutkinnon antama
laaja-alainen oikeustieteellinen sivistys ja
erityinen syventyminen kansainväliseen
oikeuteen ja valtio-oppiin on ollut portti
nykyiseen työhöni. Sanottakoon tässä, että
tuolloin vallalla olevan ajattelun mukaan
perehdyin oikeudelliseen ajatteluun täysin
väärässä järjestyksessä. Juristit tutustuivat
kotimaiseen oikeuteen ensin ja kansainvälinen oikeus tuli kuvaan mukaan myöhemmin. En itse tietenkään ymmärtänyt, miten
hyödyllinen tämä sattuma oli, oikeuden
kansainvälistyminen oli vasta alkutekijöissään. Kun kansainvälisyys löi itsensä
myöhemmin läpi koko oikeusjärjestyksen,
minulla ei ollut asian kanssa suurempia
ongelmia – näinhän olin itse tilanteen
alusta alkaen hahmottanut.
Olin vahingossa valmistautunut
oikeusjärjestyksen suureen mullistukseen,
mikä luonnollisesti on auttanut minua
monesti urallani.
138
Toisen suuren askeleen otin väitöskirjani valmistumisen jälkeen. Ja jälleen
riskinottoni areenana oli Alma Mater Åbo
Akademi. Kansainvälisen oikeuden professuuri oli tulossa haettavaksi. Erityisalana
olisi ihmisoikeuksiin suuntautuva tutkimus.
Halusin kovasti hakea, mutta minua pelotti.
Muistan kaikki rohkaisijani koko loppuelämäni: yksi naisprofessori, neljä eri taustoilla varustettua miestä. ”Hae, hae, hae”
he kehottivat, ”mitään et häviä, jos haet.”
Maksan heille velkaani kannustamalla
omalta osaltani toisia ylittämään rajansa.
Aina en tätä tietenkään muista, mutta yritän
parhaani. Ihminen tarvitsee kannustusta
uskaltaakseen toteuttaa unelmansa.
Sattumalla on tarinassa oma
sijansa. Luin tuolloin Miia Halmeen
kirjoittamaa kirjaa pohjoismaisesta ihmisoikeusverkostosta. Hän kuvaa kirjassaan
mielenkiintoisella tavalla, millaisiksi
miesten ja naisten roolit olivat verkostossa
muotoutuneet. Miesten osana oli asiantuntijuus, naisille kuului oppilaan rooli. Kirja
kolahti. Tiesin että uskallan hakea. Minun
oli pakko hakea.
Päädyin siis professoriksi, uralla
kaikki hyvin? Juu ja ei. Moni ei ymmärrä,
miten kova maailma yliopisto on. Kilpailu
on raakaa ja siltä ei voi välttyä. Erään kollegani kanssa olemme todenneet, että tiskirätistä saa usein naamalleen, mutta sitkeästi vain jatketaan. Nyky-yliopistossa ei enää
riitä se, että kerran on saanut professuurin,
vaan paikka akateemisessa maailmassa on
lunastettava jatkuvasti uudelleen. Työsarka
on loputon. Mutta kaikista reformeista, tulospaineista ja hallinnollisesta sälästä riippumatta olen joka päivä unelmatyössäni.
Tutkimusta ja toisten oppimisprosesseihin
osallistumista höystettynä yhteiskuntasuhteilla – parempaa työtä ei ole keksitty.
Äitinä uratykki?
Elämäni on aina ollut hyvin työkeskeistä.
Olen sellainen, jota pohjanmaalla kutsuttaisiin hyväksi työihmiseksi. En ole
tästä mitenkään erityisen ylpeä. Työ ei
ole ihmisen mitta. Jotenkin olen kuitenkin onnistunut tasapainottelemaan työn
ja perhe-elämän paineissa ja suurin kiitos
tästä kuuluu aviopuolisolleni, joka on aina
ollut tärkein tukijani.
Pullantuoksusta minua ei siis
tunnista, se on pakko tunnustaa. Itse asiassa
pullani epäonnistuvat aina, mutta se on
toinen tarina. Mutta äitinä oleminen on minulle tärkeä asia. Tyttäreni ovat upein asia
elämässäni. Lapset ovat mullistaneet maailmani – rakkaus on rajaton, mutta niin on
myös huoli. Lasten myötä tutustuin ajatuksiin, joita ei voi ajatella. Kaikki vanhempien roolissa olevat tietävät mitä tarkoitan.
Olen valtavan ylpeä tytöistäni, joille koko
maailma on avoin. He saavat käydä koulua
maassa, jossa tyttö on yhtä arvokas kuin
poika. Heillä on tulevaisuudensuunnitelmia, he tietävät olevansa oikeutettuja
täysipainoiseen elämään omilla ehdoillaan.
Kunhan vain osaisin olla heille tueksi ja
avuksi parhaalla mahdollisella tavalla.
Arkemme ei aina mene ”kuin
Strömsöössä”. Me emme priorisoi siivousta tai järjestystä, vaan yritämme selviytyä
keskittymällä olennaiseen. Kaikkea ei voi
saada, se on kerta kaikkiaan hyväksyttävä.
Yliopistotyön hyvä puoli on ollut se, että
omia päiviä on voinut sommitella lasten
tarpeiden mukaan. Mutta joskus on saanut
venyä aika lailla – päivällä tekemättä jääneet hommat kun on tehtävä lasten nukkuessa. Riittämättömyyden tunne on yhä
läsnä joka päivä, kotona, töissä ja kaikkialla. Sen kanssa on vain elettävä. Täydelliseltä väsymykseltä minut lienee pelastanut
kissamainen kykyni heittäytyä täysin patalaiskaksi. Töitä paiskotaan, mutta rajansa
kaikella. Minulle ei tuota hankaluuksia
maata auringossa tekemättä mitään. Joskus
on ainoastaan oltava olemassa.
ni ovat johtaneet. Olen samoin kiitollinen
tekemästäni luokkaretkestä. Matka lähiön
uumenista professorin työhuoneeseen on
ollut pitkä, mutta se ei ole ollut mahdoton.
Taustastani johtuen osaan istua kaikenlaisissa pöydissä ja kohdata erilaisia ihmisiä:
sitä taitoa on vaikea saada, jos ei koskaan
liiku keskiluokan ulkopuolella. Huumorintajuni ja itseironiani ovat kehittyneet
vuosien saatossa – sekin on aivan loistava
juttu.
Sinnikkyyden ja kunnianhimon
pimeän puolen kanssa minulla on vielä
tekemistä. Olen liian säälimätön itseäni
kohtaan, enkä osaa nauttia menestyksestä.
Pyrin aina eteenpäin, enkä osaa arvostaa sitä, mitä minulla jo on. Elämä ei ole
suorittamista, tiedän sen teoriassa, mutta
käytännön harjoitukset ovat vielä hieman
kesken. Mentorinani toimii perheemme
uusin jäsen: koira. Kultainen noutajamme
elää yksinkertaisesti ja tässä hetkessä. Hän
ei suorita mitään. Hän syö nälkäänsä ja
juo janoonsa. Hän on iloinen, kun kaikki
ovat koolla ja arvostaa maastosta löytyviä
keppejä. Hänelle urakehitykseni ei ole
merkityksellinen seikka, joko olen kotona
tai olen poissa. Kun tulen kotiin, hän on
tyytyväinen. Hän ei kysele vaikeita. Hurisee vain mukavasti. Hän on aivan poikkeuksellisen mahtava tyyppi.
Toiveeni ovat universaaleja, niitä
asioita, joita kaikki ihmiset uskonnosta, etnisestä taustasta, sukupuolesta, kulttuurista
ja muista tekijöistä riippumatta toivovat.
Toivon saavani terveitä päiviä ja toivon
että läheiseni voivat hyvin. Lapsilleni toivon sopivasti myötä- ja vastatuulta. Toivon
että saan jatkaa mielekkään työni parissa ja
että ympärilläni on hyviä ystäviä. Toivon
että saan vielä nauraa paljon.
Välitilinpäätös
Elina Pirjatanniemi
Kansainvälisen oikeuden professori
Olen iloinen nuoruuteni rohkeista valinnoista ja siitä vaivannäöstä, joihin valinta-
SI Turun ehdottama kirjoittaja
139
Pappina, saattajana, äitinä
Pappina ja saattajana sairaalassa
Minut vihittiin papiksi samana vuonna
kun tyttäreni Anna pääsi ylioppilaaksi,
1992. Olin toiminut sairaalasielunhoitajana
Rovaniemellä jo pitkään. Pienen lapsen
kuolema sai minut pyytämään pappisvihkimystä, että voisin palvella viran antamilla
oikeuksilla ihmisiä. Olin saanut olla saattelemassa lapsia ja aikuisia viimeiselle portille, siihen oli matkamme jäänyt. Pappina
sain luvan siunata haudan lepoon, kastaa
ja jopa vihkiä sairaalassa. Oulun silloinen
piispa ei vihkinyt naisia papeiksi.
Piispa Yrjö Sariola antoi kokemuksen, että naisena kelpaan palvelemaan
kirkossamme. Soittaessani sanoin:” Minä
kysyn, saanko kerjätä pappisvihkimystä.”
piispan vastaus oli:” Minulta sinun ei tarvitse sitä kerjätä.” Vastaus oli minulle armollinen kädenojennus, joka kantoi työssäni loppuun asti. Nyt sain kirkon antamat
valtuudet palvella ihmisiä sairaalassa ja
muuallakin.
Sain oppia saattohoitoa kirjoista
ja olemalla lähellä kuolevia vaikka vapisevinkin sydämin. Tärkeintä oli uskaltaa
olla vailla vastauksia, vailla yläpuolelle
asettumista, vain mennä ja viipyä lähellä.
Se tuntui välistä raskaalta, kun olisi tahtonut tehdä enemmän, auttaa enemmän,
kun ei vielä ymmärtänyt, että jo läsnäolo
oli auttamista. Lapissa oli helppoa olla sairaalassa pappina, sillä henkilökunta jaksoi
pitää huolta myös pappinsa jaksamisesta.
Työn ohessa sain pitää saattohoitokursseja ympäri Lappia, opettaa, miten tärkeää on ottaa huomioon psyykkiset,
140
fyysiset, sosiaaliset ja hengelliset tarpeet
kuolevien hoidossa. Osasin esittää kaiken
tämän kalvosulkeisten avulla! Saatoin
kertoa myös esimerkein, miten tärkeää on
huomioida myös omaiset ja läheiset, kysellä heidän jaksamisestaan.
Välistä olin väsynyt kuolemaan,
väsynyt siihen, että koin avuttomuutta. Se
vei voimia ja aikaani myös perheeltä. Siksi
koinkin hyvänä, että vielä viisikymmentäyhdeksän vuotta täyttäessäni sain mahdollisuuden vaihtaa työtä sairaalapappien
opettajaksi. Edessä oli muutto Helsinkiin.
Toisille olin esimerkki rohkeudesta, toisille
uhkarohkeudesta!
Kirkko arvosti hiljaista tietoa, jota
olin kerännyt työssäni lähes kahdenkymmenen vuoden aikana sairaalassa. Viimeiset viisi työvuottani siirsin tätä tietoa uusille sairaalapapeille. Näin jaksoin eläkkeelle
asti ja vieläpä innostuneena työntekijänä.
Minulle oli avautunut mahdollisuus katsella myös eettisiä kysymyksiä
valtakunnan tasolla, kun sain olla kahdeksan vuotta ETENEN jäsenenä. ETENE on
Terveydenhoidon eettinen neuvottelukunta
ja sen asettaa Valtioneuvosto. Myös Kirkolliskokouk- seen minut valittiin ja näin
tämäkin näköalapaikka tuli tutuksi.
Elämä kantoi eteenpäin, antoi uutta ja teki samalla nöyräksi haasteiden edessä. Vielä en tiennyt, mikä jatko-opintoaika
olisi edessäni eläkkeelle siirryttyäni.
Äitinä ja saattajana
Anna valmistui Helsingin DIAKista sosionomi-diakoniksi. Aluksi hän työskenteli
Helsingissä lastensuojelussa, mutta pian
maailma kutsui!
Anna oli rohkea maailman tutkailija, hän oli kolunnut Eurooppaa ja työskennellyt Israelissa, ollut vaihto-oppilaana
Teksasissa, opiskeluaikana suoritti harjoittelujakson Indonesiassa ja sai vielä käydä
Australiassa avioiduttaan. Hänen lähtönsä
Irlantiin tuntui luonnolliselta. Siellä hän
jatkoi opiskelujaan ja valmistui draamaterapeutiksi. Näitä opintojaan varten hän
sai Soroptimistien stipendin. Se oli hänelle
lämmin kädenojennus kotimaasta ja apuna
rahoittaa opiskeluja. Nämä opinnot antoivat mahdollisuuden käyttää luovuutta raskaassa työssä narkomaanien parissa.
Elämä kantoi ja antoi myös paljon
iloa. Anna kohtasi australialaisen Davidin
Dublinissa ja he saivat kaksi lasta, pojan
ja tytön. Elämässä palaset loksahtivat paikoilleen, kunnes tuli se päivä, joka muutti
kaiken. Muutti kaiken myös meidän perheemme elämässä ja monien Annan läheisten elämässä.
Pitkään jatkuneet epämääräiset
kivut saivat selityksen, Annalla todettiin
syöpä. Muistan sen illan, kun hän soitti
saatuaan varmistuksen. Sanat juuttuivat
sisälle, kyyneleet kastelivat kasvot ja kohta
alkoi taistelumieli kohota. Emmehän me
anna periksi, kaikki voitava on tehtävä.
Seisomme muurina Annan rinnalla ja varmistamme, että rukoustenketju ei katkea.
Rankat hoidot alkoivat ja ne tuntuivat purevan. Kesän kynnyksellä kaikki alkoi ja
lääkärien tyly tuomio oli jo ennen hoitoja:
odotettavissa oleva elinaika on ehkä vuosi.
Tieto tyrmäsi ja samalla sai leijonaemon
minussa heräämään, lapsestani en vähällä
luovu, lääkäri ei ole Jumala. Matkustin
Annan luokse Dubliniin.
Perheemme oli jo joutunut häviämään taistelun perinnöllistä sairautta
vastaan kaksi kertaa, kun pienet tyttäremme kuolivat kahden vuoden välein 1975
ja 1977. He olivat olleet minun korkeakouluni sairaalaan ja ovien avaaja monille
sairasvuoteille. Heidän lyhyt elämänsä oli
vienyt meitä avioparina auttamaan lap-
sensa menettäneitä vanhempia eri puolille
Suomea.
Annan taistelu jatkui, tuli hyviä
hetkiä ja takapakkeja. Ystävien piiri kantoi
koko perhettä. Jonakin päivänä naapuri toi
keittoa ja leipää, toisena päivänä lähetti
toi paketin, jossa oli ihania kylpytuotteita,
joku toi kirjekuoren, jossa oli rahaa. Irlannissa yhteisöllisyys oli vielä voimissaan ja
se kantoi myös meitä läheisiä Suomessa
asti.
Syksy meni, tuli joulu. Anna ja
David sekä lapset lensivät Suomeen. Jouluateria oli viimeinen ateria, jonka Anna
saattoi nauttia, sitten alkoi taistelu, jossa
tauti sai yliotteen ja kivut lisääntyivät. Hän
joutui Suomessa jouluna sairaalaan ja sieltä
suoraan lentokoneeseen ja Irlantiin. Hän
tahtoi mennä sinne, missä odotti laaja ystävien verkko ja tutut lääkärit. Hän joutui
sairaalaan Dublinissa, mutta arveltiin, että
hän voisi olla kotona kotisairaanhoidon turvin. Se ei onnistunut ja niin alkoi viimeinen
vaihe, saattohoito. Se tapahtui Our Lady’s
hospicessa Dublinissa. Paikka oli kaunis,
henkilökunta osaavaa. Anna sai oman huoneen, jonne hän toi tärkeitä tavaroita.
Ystävät muistivat ympäri maailmaa kortein ja pienin lahjoin. Perhe saattoi
vierailla hänen luonaan, lapsille oli oma
leikkinurkkaus, pihalla saattoi työntää
äitiä pyörätuolissa, kun voimat ehtyivät.
Täälläkään Anna ei ollut yksin. Läheiset ja
ystävät vierailivat hänen luonaan. Elämä
jatkui hennon toivon varassa. Ruoka meni
suoraan letkusta ja vain kylmää juomaa oli
enää mahdollista nauttia suun kautta. Anna
jaksoi elää valittamatta, jakoi jopa toivoa
lähellään oleville. Elämä on tässä ja nyt.
Mikään ei ole itsestään selvää. Siksi joka
hetki oli lahjaa.
Isä lensi tyttärensä luokse, kun
saimme tiedon, että kunto oli huonontunut.
Itse olin myös toipilaana polvioperaation
vuoksi. Lensin kainalosauvojen kanssa
myöhemmin. Anna tarvitsi jo kaiken kivun hoidon, mikä oli mahdollista. Siinä ei
säästelty. Sain olla kaksi viimeistä viikkoa
lapseni luona, saattajana ja äitinä.
141
Kokemus tuosta ajasta antoi ja yhä
antaa voimaa jaksaa läpi pimeän surun,
läpi kysymysten, joihin ei tule vastausta.
Yhä tuntuu vaikealta muistella ja samalla
helpottaa, kun antaa tapahtumien kertautua
paperille. Sanat tahtovat vain olla kuin
syväjäädytettyinä tai kipu sisällä vielä niin
kova, ettei sitä tahtoisi näyttää.
Nuo kaksi viikkoa olivat minulle
kuin syvät opinnot, mitä saattohoidon tulisi olla, kun se osataan. Hoitajille Anna oli
loppuun asti Anna, ei kuoleva syöpää sairastava kahden pienen lapsen äiti. Kohtaamiset olivat kunnioittavia ja Annan toiveet
huomioonottavia. Lääkärit tulivat lähelle,
koskettaen ja kuunnellen. Saimme olla läsnä, kun ylilääkäri polvistui Annan viereen
ja sanoi: ”Anna, et ole koskaan kysynyt,
kuinka kauan vielä on aikaa.” Tämä lause
laukaisi padot ja lapseni sai purkaa kaiken
sen luopumisen tuskan, jota hän oli kantanut. Nytkään hän ei kysynyt aikaa, kertoi
vain, mistä on niin vaikea luopua, elämästä, lapsista, aviopuolisosta, läheisistä.
Tämä keskustelu avasi tien seuraavan vaiheeseen saattelemisessa. Illalla
Anna pyysi minua kirjoittamaan ylös,
miten hän tahtoi kaiken tapahtuvan irlantilaiseen tapaan. Arkku tuotaisiin ennen
hautajaisia kotiin, vietettäisiin valvojaisia,
ystävät saisivat tulla hyvästelemään, vaatteet arkkuun hän oli valinnut. Hautajaisissa
ei tarvitsisi olla mustissa vaatteissa.
Tuona maanantai iltana Anna sanoi ystävälleen, joka tuli hänen luokseen:”
Now I am ready to go!” Siinä se oli lyhyesti, kaikki on hyvin, voin lähteä. Hän
kysyi minulta, mitä ajattelen kuolemasta.
Kerroin, että olemme kuin terminaalissa,
odottamassa, lähtöselvitys on tehty, mutta
kone on jostakin syystä myöhässä, siksi
me odotamme ja kun viimeinen kuulutus
tulee, portista on mentävä yksin, me saattelemme sinne asti.
Me nukuimme rinnakkain Annan
huoneessa, luimme tutun iltarukouksen yhdessä ja Anna sanoi: ”Äiti, jos minä kuolen
ensi yönä, tiedä, että olen rakastanut sinua.” Kyynelten läpi sopersin, miten rakas
142
hän on minulle. Elimme viimeisen viikon
alkua, maanantai-iltaa.
Vielä oli saattelemisen aikaa,
levollista odotusta, jota henkilökunta lempeällä tavalla auttoi. Annan kipuja kaikin
tavoin helpotettiin ja meidän vointiamme
kyseltiin. Välistä saatoimme istua kauniissa kappelissa ja rauhoittua siinä ilmapiirissä, joka oli hoitavaa. Kappeli sijaitsi
keskeisellä paikalla hospicia. Tämä kaikki
helpotti luopumista, sillä asiat oli puhuttu
selviksi. Anna tiesi, minne oli matkalla.
Hän sanoi menevänsä tutustumaan pikkusiskoihinsa.
Saimme vielä aikaa perjantaiiltaan asti. Annan elämä päättyi kuin hiipuva kynttilän liekki, hiljaa elämä lipui pois,
ei enää kipua ei tuskaa. Sain olla Annan
lähellä, kun hänen elämänsä päättyi. Lääkäri tuli, otti Annaa kädestä ja sanoi:” Bye
bye Anna.”
Saimme Davidin kanssa olla Annan luona, viipyä kenenkään kiirehtimättä.
Meille tuotiin kahvit. sitten pakkasimme
Annan tavarat vihreisiin kasseihin, joissa
oli putoavien lehtien kuvia.
Laaja ystävien joukko tuli valvojaisiin edellisenä iltana ennen hautajaisia.
He toivat mukanaan syötävää ja juotavaa.
Pikku Hannah kosketti hellästi äitinsä poskea ja sanoi meille: ” Touch, kosketa.” Jos
joku korotti liikaa ääntään, Ollie veli nosti
sormensa suunsa eteen, näin osoittaen hetken pyhyyttä.
Seuraavana päivänä hautajaisissa
oli musiikkia ja papin sanojen mukaan
”celebration of Annan’s life”, Annan elämän kiitosjuhla.
Tätä saattomatkaa ei tarvinnut
tehdä yksin. Sain kokea oman perheeni
yhteen hioutumista, ystävien ja läheisten
tukea. Saattohoito oli lempeää ja inhimillistä. Henkilökunta tiesi, miten helpottaa
lähtevän ja läheisten tuskaa. Mitään ei
peitelty, mutta ei myöskään kiirehditty,
elämää oli kuolinhetkeen asti ja se oli
arvokasta.
Tänään kiitän siitä, että jaksoin
autettuna tämänkin matkan, mikä elämäni
kirjaan oli kirjoitettu. Kaipaus ja menetyksen kipu viiltävät vielä syvältä, Anna kuoli
20. 5. 2011. Hän oli kolmekymmentäkahdeksanvuotias, kahden pienen lapsen äiti,
Ollie oli neljävuotias ja Hannah kaksivuotias. Elämä on kantanut eteenpäin, ja David ja lapset ovat nyt Suomessa ja rakentavat elämää täällä Annan kotimaassa.
Sirkku Eho
Eläkkeellä oleva rovasti, joka on toiminut
sairaalapappina ja sielunhoidon kouluttajana. Tällä hetkellä mummi viidelle
lapselle.
SI Rovaniemen ehdottama kirjoittaja
Runo, jonka olin lapselleni kirjoittanut.
Lapseni, en voinut ottaa pois
taakkaasi,
mutta hetkeksi laskit sen
harteilleni
ja kuljimme yhdessä.
Lapseni, en voinut ottaa pois
tuskaasi,
istuimme yhdessä.
Matkalla uupuneet sanat kohosivat
hiljaisina rukouksina ylös kohti taivasta.
Lapseni, sinua olin kantanut
sydämeni alla,
nyt sydämessäni.
Olet lähellä, olet kaukana.
143
Minun vanhuuteni
Olen hyvässä iässä. Olen nuorekas, urheilullinen ja utelias elämälle. Vanhuus ei
kuulu minuun. Vartaloni mitat ovat samat
kuin teininä. Tosin pientä muotoilua on
tapahtunut. Opiskelen jatkuvasti. Viime
kesänä join perheen ja ystävien parissa
kuplivia selvitettyäni italian kielen ylioppilastutkinnon magnalla. Kolme vuotta
sitten suoritin Pariisin Kauppa- ja teollisuus kamarin ranskan liikekielen tutkinnon. Nyt olen täydellisesti omistautunut
kirjoittamiselle ja toivon pulauttavani
itsestäni elämänkertani piakkoin. Minulla
on siis tavoite. Voisin vielä rakastua intohimoisesti ja ehkä myös muuttaa Ranskaan
tai Italiaan. Olen kypsä ottamaan ensimmäisen loikan uuteen elämään.
Minun olomuodossani asustaa
kuitenkin toisenlainen nainen. Hän on
vuoden kuluttua käymässä yhdeksääkymmentä. Kuulostaa järkyttävältä ja lopulliselta. Vanhalta, ryppyiseltä, vaivaiselta
valittajalta. Enhän se ole minä. Minä olen
ikinuori enkä milloinkaan vanhene. Gasellina hyppelen elämän muhkuraista peltoa.
Imaisen itseeni uusia ajatuksia, pyrin
elämään terveellisesti, pistäydyn kulttuuritapahtumissa, seuraan aikaani, tapaan
ystäviäni, luen ja kirjoitan. Urheilen ja
matkustan. Käyn pilatestunnilla ja joogaan. Sosiaalinen elämäni on sopivan vilkasta ja minulla on aina päämäärä, johon
pyrin. Koetan olla iloksi ympäristölleni ja
avuksi tarvitseville ja olen pullollani suurta
kiitollisuutta kaikesta hyvästä, mistä saan
edelleen nauttia. Yritän elää buddhalaisuuden oppien mukaisesti. Ajatella ja puhua kauniisti, tehdä hyviä tekoja. Ponnistelen ymmärtääkseni ihmisiä ja tätä elämää.
144
Irmeli Kaario
Mutta. On joitakin rajoitteita, jotka hieman
häiritsevät. Eivät niin paljon, että ne ratkaisevasti vaikuttaisivat mielialaani. Maa
askelteni alla on muuttunut muhkuraiseksi
ja aaltoilevaksi, polveeni on tunkeutunut
hiekansiruja, selkänikamissani ahertaa
muurahaislauma. Neuroborrelioosin
spirokeettojen jätteet ja ahne aikaratas
jyrsivät artroosin tavoin niveliäni. Kuulen
sen nakertamisen, naks naks. Myeliini
haihtuu pikkuhiljaa pois ääreis- hermostostani. Jaloissani ja sormissani hyppelehtii
pieniä hiiriä, jotka katkaisevat yöuneni.
Joudun kävelemään pimeinä tunteina ja
ravistamaan hiiret lattialle. Golfpallot eivät
ole enää pyöreitä, koska ne eivät tottele
ohjeitani vaan karkaavat pusikkoon tai
hautautuvat hiekkaesteeseen. Valmistajat
lisäävät niihin nykyään epäkeskon. Silmiini kulkeutuu sumua ja pieniä roskan
palasia, ja tapaamani ihmiset ovat alkaneet
mumista epäselvästi aivan kuin olisivat
käyneet Jouko Turkan näyttelijäkoulua.
Päässäni tuntuu myös asustavan joku tunkeilija, joka kätkee nimiä ja sanoja aivojeni uurteisiin. On minussa kuitenkin vielä
kasvupotentiaalia. Totean, että nahkani,
joka ympäröi luitani, kasvaa edelleen. Jos
suostuisin lihottamaan itseäni, kiristyisi
se tiukemmin ympärilleni. Ihminen on
varmaankin tarkoitettu kasvamaan koko
elinaikansa.
Liikkeellelähtöni on harkitun
rauhallista. Sanoisin, että liikun hillitysti.
Haeskelen kadonnutta tasapainoani. En
enää hyppele kivien, kantojen ja ojien
yli kuin nuori gaselli. En halua kaatua ja
päätyä sairaalaan epäpätevien nikitojen ja
tatjanojen pistettäväksi ja satutettavaksi.
Saattaisivat vaikka erehdyksessä nikkaroida minuun vieraan ihmisen pään tai
jalan.
Miten selviän tästä viidakosta?
Kannan joka solussani ihanaa mummiani,
joka mammuttikoettelemustenkin jälkeen
oli aina positiivinen ja rakastava. Vielä lähes kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä
hän peseytyi talvisin joka aamu avannossa,
eli itsellistä elämää yksinään maaseudulla
eikä koskaan ruikuttanut. Kuulen korvissani hänen sanansa: ”Irmeli kultaseni, mene
Herran haltuun!” Hän oli elämän antajia,
ei ottajia. Nyt hän on elämäni taikalyhty
ja voiman lähde. Isoäiti ei juuri sairastellut vaikka pusersi maailmaan viisi lasta ja
elämä läimäytteli häntä jättikädellä. Hän
nukahti kauniisti vanhuuteen. Äitinikin
poistui nukkuessaan ja oli yleensä terve,
vaikkei koskaan urheillut. Sukeutuisiko
tästä naisten ketju katkeamaton?
En halua roikkua kiinni tässä elämässä jossain vanhainkodin takahuoneessa,
jossa ne, joita kerran rakastin yli kaiken,
pistäytyvät velvollisuudesta minua tervehtimässä sen harvan kerran kun ehtivät.
Olen kiitollinen elämän jättijalasta, joka on kuljettanut minua faaraoiden
haudoista Himalajan huipuille, ajeluttanut
minua elämän vuoristoradalla. Kiitän kanssakulkijoitani tielleni loihtimistaan koettelemuksista, värikkäistä kokemuksista ja
armaan isoäitini antamasta esimerkistä ja
henkisestä perinnöstä. Ne ovat muotoilleet
minut tällaiseksi. Olen liidellyt avarilla
aukeamilla laululintujen lailla ja yltänyt
takomaan taivaan portteja, olen katsellut
kultaisia unia Melnikovin talossa ja lepuuttanut itseäni sateenkaarella. Olen elänyt täyden elämän.
Tahtoisin poistua ikuisuuden
autiomaille kiitollisin mielin rauhallisesti
ja kauniisti elämäntehtäväni täytettyäni.
Nepalin pyhällä vuorella ennustaja lupasi
minulle kauniin kuoleman. Haluan uskoa
siihen.
Irmeli Kaario
KTM, toimitusjohtaja, eläkkeellä
SI Espoo
145
146
SOROPTIMISTIKOKEMUKSIA
147
148
Greetings from Soroptimist International
I am privileged having being invited as
incoming President of Soroptimist International to contribute to the book celebrating
the 60th Anniversary of the Finnish Union.
The Union can be very proud of their
Club’s achievements which are wide and
varied within their local communities, nationally and International and as illustrated
by the Clubs, the Union and recorded by
Soroptimist International’s Programme
Database. The achievements are a credit
to the membership of the Union past and
present.
The membership have demonstrated their commitment to the world wide
global family of Soroptimist International
and more recently in their work to promote
and achieve the vision and mission of the
organisation by fulfilling the values of
human rights for all, advancing women’s
potential, volunteering, diversity and
friendship to illustrate only a few of the
objectives.
The Finnish Union must look forward and continue to promote and deliver
the two main goals of Soroptimist International to improve the lives and status
of women and girls through education,
empowerment or enabling opportunities
and be a global voice for increasing access
to education and leadership for women and
girls.
As leader of this outstanding
global organisation I will in partnership
with the membership raise the profile of
the organisation by promoting and fulfilling the strategic plan, impacting upon the
fulfilment of the United Nations ambitions
for the empowerment of women and girls.
I will strive to ensure that the organisation
is globally recognised so that no person
ever asks what is a Soroptimist. My vision
can only be achieved by the support of the
membership locally, nationally and internationally.
I offer the Union my sincere
congratulations and every good wish for
continuing success individually and collectively, you are a global voice for women.
Learn from yesterday
Life for today
Hope for tomorrow
Ann Garvie
Soroptimist International
President 2013 – 2015
149
Governorin kokemuksia maailmalta
Soroptimistijärjestössä avautui rikas oma
maailma. Sain verkoston, jossa oli kaltaisiani naisia, koulutettuja, työssäkäyviä ja eri
ammateissa toimivia. Sellaisia en muissa
yhteyksissä olisi kohdannut. Tästä tuli
elämääni vahvasti vaikuttanut asia. Kannoin vastuuta muiden puolesta ja se antoi
suuren tyydytyksen. Matkustin useisiin
maihin ja tutustuin kiinnostaviin naisiin.
Governorina, Suomen Unionin edustajana Euroopan federaatiossa,
matkustin kaksi kertaa Turkkiin, jossa
kokoukset silloin pidettiin. Olin aikaisemmin tutustunut vain Istanbuliin ja sen
nähtävyyksiin, mutta kerran ilmoittauduin
kongressin jälkeiselle kymmenen päivän
bussimatkalle lounais-Turkkiin.
Matka oli todellinen elämys. Bussi
kierteli seuduilla, jotka on liitetty maailmanperintökohteisiin ja joista en ennen
ollut tietoinen. Vaikuttavin näistä kohteista
oli Kappadokia. Kävimme maanalaisissa
kaupungeissa, jotka olivat varhaiskristittyjen rakentamia noin sataviisikymmentä
vuotta jälkeen Kristuksen syntymän.
Näissä kahdessa kaupungissa asusti kuusikymmentätuhatta ihmistä pitkiäkin aikoja.
Kaupungit kaivettiin maan sisään, jonne
asukkaat pakenivat Rooman sotilaita,
jotka ajoivat heitä takaa. Kaupungit olivat
uskomattoman taidokkaasti suunniteltuja. Niissä oli perheille asuinsijat, vesi- ja
ruokavarastot, kokoontumistilat, ilmastointi, viinisammiot ja jopa hautausmaat.
Kun viholliset olivat korjanneet sadon ja
lähteneet jatkamaan matkaansa, asukkaat
tulivat takaisin maan pinnalle. Olen itse
kulkenut pitkin näitä luolakäytäviä väsyk150
siin asti kumarassa. Käytävät olivat matalia ja kapeita. Kaikki matkalla mukana
olleista eivät edes mahtuneet oviaukosta
sisään.
Kävin myös varhaiskristittyjen
rakentamissa luolissa, jotka oli vasta
1900-luvun lopulla löydetty hiekkakasaantumia kaivettaessa. Luolissa oli kuvattuna
kauniina väripiirroksina suunnilleen koko
Kristuksen elämäntarina, niin kuin se
Raamatussa kerrotaan. Epäuskoni alkoi
järkkyä niitä tutkiessani.
Göremissä ihastelimme luonnonvoimien muovaamia Karstivuoria, jotka
näyttivät satumaailmalta. Ne olivat kuin
suuria herkkutatteja, joiden sisään oli
kaivettu asumuksia. Maailman perintökohteisiin niinikään kuuluu Pamukkale,
joka muodostuu korkeasta pengermaastosta, joka koostuu vitivalkoisista kalkkikivikerroksista, joissa kalkkipitoinen
vesi virtaa alas sadan metrin korkuista
kiviseinämää pitkin ja muodostaa valkoisia
tasanteita ja vesialtaita.
Istanbulissa oli kotikutsut soroptimistisisaren luona Bosporin rannalla. Koti
oli valtava ja kauniisti valaistu patio ulottui rantaan. Tähtien alla satapäinen joukko
soroptimisteja eri maista nautti herkullisen
illallisen turkkilaiseen tapaan. Kaikki ruuat
maistuivat erilaisilta kuin mihin Euroopassa olin tottunut. Herkullisin oli baklava,
joka lienee turkkilainen erikoisuus hunajasta, siemenistä ja pähkinästä valmistettu
suussa sulava leivos.
Anni Björklundin kanssa katselimme illansuussa Bosporin salmessa kulkevia
laivoja. Vilkaisimme toisiamme, ja meillä
Irmeli Kaario ja Suomen Unionin
presidentti (1980 – 1983) Kaisu Vuolio
governorkokouksessa Duisburgissa vuonna
1981.
välähti samaan aikaan yhteinen ajatus.
Riisuuduimme nopeasti ja hyppäsimme
veteen. Jalat tiukasti yhteen puristettuina
vedimme muutaman vedon ja pukeuduimme nopeasti. Naislauma ympäröi
meidät eikä kukaan tullut huomauttamaan.
Saimme itsellemme kokemuksen: olimme
uineet Bosporin salmessa.
Istanbulin kaduilla kulkeminen oli
turvallista. Suurissa kadunkulmissa partioivat aseistetut sotilaat, jotka hymyilivät
meille ystävällisesti.
Lentokentällä koin mieleenpainuneen episodin. Istuin yksinäni odotushallissa odotellen kutsua koneeseen, kun
huomasin, että hopeinen täytekynäni puuttui laukustani. Melkein purskahdin itkuun.
Mietin ankarasti, missä se saattaisi olla.
Muistin ostaneeni jotain taxfreekaupasta ja
allekirjoittaneeni kuitin omalla kynälläni.
Ehkä olin jättänyt sen sinne. Ryntäsin turvallisuusmiehen luo ja kerroin onnettoma-
na, että olin kadottanut hopeisen kynäni.
Hän katsoi ilmeettömästi minuun ja sanoi:
”One moment, please”. Hän poistui ja toi
paikalle univormupukuisen miehen. Esitin
uudelleen asiani tälle ja hänkin poistui.
Paikalle tuli kolmas mies, ilmeisesti päällikkö, joka otti taskustaan kynäni ja kysyi
oliko se etsimäni kynä. Olin suunnattoman
iloinen ja kiitollinen. Ilmeisesti poliisivaltiossa toimittiin rehellisesti ja haluttiin
antaa turisteille hyvä kuva maasta.
Irmeli Kaario
KTM, toimitusjohtaja, eläkkeellä
SI Espoo
151
Inkeri Kinnunen
Esimerkillinen soroptimisti
Meillä ei ole rajoja, ellemme itse niitä laadi
Filosofian maisteri Inkeri Kinnunen oli Porin soroptimistiklubin ensimmäinen presidentti. Hän syntyi 20.9.1906 Loimaalla ja
kuoli 92-vuotiaana vuonna 1998 Porissa.
Porin klubi perustettiin vuonna
1960, ja seuraavana vuonna klubi järjesti
lähinnä oppikoululaisille tytöille tarkoitetun yleisötilaisuuden, missä tyttöjen kysymyksiin vastaava Kotilieden Pikku-Äiti
tuli Porin Suomalaiseen Yhteislyseoon.
Tilaisuuden nimi oli Tämän päivän tyttö,
huomispäivän nainen. Koulun juhlasali tuli
tupaten täyteen tyttöjä, ja Inkeri Kinnunen
avasi tilaisuuden esitellen samalla soroptimismia.
Tämän jutun kirjoittaja oli yksi
kuulijoista ja myöhemmin vuonna 1974
Porin klubiin kutsuttu soroptimisti. Inkeri
Kinnusen soroptimismiesittelystä en paljoa
muista, Kotilieden Pikku-Äiti kiinnosti
enemmän.
Inkeri oli koko elämänsä innokas
soroptimisti ja uskollinen kokouksissa
kävijä. Toki hän kuului moniin muihinkin
yhdistyksiin ja siksi hän oli hyvin tunnettu
henkilö Porissa.
Kun Kemistiliitto täytti viisikymmentä vuotta, haastattelin häntä Suomen
Kemistilehteen ja sain hänet kertomaan
perusteellisesti mielenkiintoisesta elämästään.
Muistan hyvin erään kuukausikokouksemme, missä sotilassairaalassa
nuorena lottana toiminut sisaremme luki
silloin kirjoittamiaan päiväkirjoja. Esi152
telmän jälkeen joku kysyi Inkeriltä, että
sinähän olit sodan aikana jo aikuinen
nainen, joten millaisia kokemuksia sinulla
oli? Tähän Inkeri vastasi kyyneleet silmissä, ettei hän voi puhua talvisodasta eikä
jatkosodasta mitään – se oli niin kauheaa.
Hän ei kuulemma ollut koskaan puhunut
sanaakaan sotaan liittyvää veljensäkään
kanssa, joka oli sentään Mannerheimristin
ritari. Mutta vuoden 1917 sotaa hän kyllä
voisi muistella, koska se oli hänestä ollut
jännittävää! Hänen isänsä oli ollut kauppias, ja jossain vaiheessa he olivat piiloutuneet johonkin ojaan ja paenneet turvaan
ojan pohjia pitkin. Muisteluissaan Inkeri
sitten kertoi minulle jotakin talvisodan
aikaisista vaiheistaan.
Inkeri kävi keskikoulun Loimaalla ja lukion Turussa. Ylioppilaaksi hän
valmistui vuonna 1926. Isä oli sitä mieltä,
että ylioppilastutkinto riittää ja jos haluaa
jatkaa, pitää itse rahoittaa opintonsa. Inkeri
ei oikein tiennyt, mitä opiskelisi ja rahapulan vuoksi kotiopettajan paikka Helsingissä oli jo katsottuna. Biologia olisi kyllä
kiinnostanut, mutta koska hän ei halunnut
opettajaksi, hän palasi Turkuun lokakuussa, kun yliopiston luennot olivat jo alkaneet ja meni matematiikan, fysiikan ja
kemian luennoille. Matematiikan professorina oli tällöin Yrjö Väisälä ja fysiikan
professorina Kalle Väisälä. Matematiikka
jäi syrjään joksikin aikaa, mutta myöhemmin hän aiheutti pienen kohun yliopistolla
suorittamalla matematiikan laudaturin
parhain mahdollisin arvosanoin – vaikka
oli nainen.
Kemian opiskelijoina aloitti seitsemän poikaa ja Inkeri. Turun Yliopisto
vihittiin virallisesti vuonna 1927, jolloin
opiskelijoita oli 300. Rehtorina oli V A
Koskenniemi, ja Inkerikin osallistui vihkiäisjuhlakulkueeseen.
Kemian ensimmäinen laudaturtyö
ei onnistunut, koska vaadittavia reagensseja ei saanut mistään. Niinpä aihe vaihtui
nykyäänkin paljon keskusteltujen dioksiinien syntetisoinniksi. Kakki synteeseihin tarvittu kirjallisuus oli professori Palomaalla, eikä Inkeri nähnyt sitä ollenkaan.
Vasta kun eräässä synteesissä tapahtui
paha räjähdys, professori näytti kirjalli
suutta, missä räjähdyksestä varoitettiin.
Aitojen kemian opiskelijoiden tapaan tämä
ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi paukuksi,
mutta onneksi henkilövahinkoja ei sattunut. Minerologiaakin Inkeri opiskeli Åbo
Akademin puolella ja tähtitiedettä yliopistolla.
Koska professori Kalle Väisälä oli
vaikea luennoitsija ja Inkeri oli valo-opista
erityisen kiinnostunut, hän teki itselleen
niin perusteelliset muistiinpanot, että
törmäsi niihin vielä 1940-luvulla, kun ne
kiersivät opiskelijoiden keskuudessa.
Inkeri Kinnunen valmistui vuonna 1932.
Oli pula-aika eikä töitä saanut mistään.
Lainaa oli paljon ja korko kymmenen
prosenttia. Vaikka hän ei halunnutkaan
opettajaksi, hän meni kuitenkin auskultoimaan ja haki töitä muun muassa vakuutusyhtiöistä, koska oli myös matemaatikko.
Syksyllä 1934 löytyi laborantin
paikka Lappeenrannasta Valtion rikkihappo- ja superfosfaattitehtaasta. Palkka oli
luonnollisesti laborantin palkka, mutta
muuten oli mukavaa. Ruokatunnilla uitiin
Saimaassa ja työmatkat pyöräiltiin tai hiihdettiin.
Vuonna 1936 hän sai oikean kemistin paikan Ensossa Enso-Gutzeitillä.
Huvittava tapahtuma Inkerin opiskeluissa
oli, kun hän mitään ennalta sopimatta matkusti Vapunpäivänä Helsinkiin tenttimään
sovellettua fysiikkaa professori Wasastjär-
nalle, eikä hämmästyksekseen löytänyt
professoria. Tentti jäi, koska matka oli
pitkä eikä hänellä ollut arvosanan tarvettakaan.
Tuttavan kautta Inkeri tutustui
Imatran kuparitehtaalla työskentelevään
kemistiin Jorma Kinnuseen, josta tuli hänen aviomiehensä Jääsken kirkossa – kirjaimellisesti keskellä ammuntoja ja muita
sotatoimia – talvisodan viimeisinä päivinä.
Enso-Gutzeit menetettiin ja Inkeri
oli mukana, kun tehdas luovutettiin venäläisille ja hän oli viimeinen, joka Ensosta
lähti.
Välirauhan aikana aviomies
hommasi Inkerin töihin Imatran kuparitehtaalle ja sitä kautta he molemmat päätyivät
Harjavaltaan ja Poriin. Jatkosodassa Inkeri
oli jälleen viimeinen, joka poistui Imatran
tehtaalta, koska hänen oli käsketty olla
siellä loppuun asti. Hänen olisi pitänyt
saada evästä poistumismatkaa varten,
mutta jäljellä ei ollut enää ketään evästä
antamassa. Pakomatka alkoi polkupyörällä
ja jatkui kuorma-autolla. Orlovin huvilan
alustassa yövyttiin ja Ruokolahdella sai
vihdoin ostaa limpun. Omaan rakkaaseen
koiraansakin hän törmäsi yllättäen jossakin, ja pakomatka jatkui koiran kera
Lahden kautta Loimaalle.
Sota siis siirteli Inkeriä ja aviomiestä tehtävästä toiseen ja aina piti
opetella uutta. Lopulta aviopari oli töissä
Porin Outokummussa, missä Inkeri kertoi
katselleensa kultaluovutusten menoa
sulatusuuniin. Kaikki korut jalokivineen ja
timantteineen.
Vuonna 1947 Inkeri jäi äitiyslomalle, mutta totesi myöhemmin, ettei hän
ole kotiäiti. Niinpä hän meni opettajaksi
Porin tyttölyseoon vuonna 1949 ja Porin
Suomalaiseen yhteislyseoon vuonna 1957.
Viimeksi mainitussa koulussa hän opetti
kemiaa tämän jutun kirjoittajalle.
Eihän Inkeri ollut koskaan opettajaksi haaveillut, mutta kun 1960-luvulla avautui matematiikan lehtorin virka
aikuisten opettamiseksi Porin teknillisessä oppilaitoksessa, hän haki virkaa ja sai
153
sen. Koska elämä oli niin monta kertaa
pakottanut hänet opettelemaan aivan uusia
asioita, hän totesi, ettei uuden oppimisessa
ole mitään rajoja. Niinpä hän jo eläkkeellä
ollessaan suoritti muun muassa yliopistoarvosanan ympäristönsuojelussa sekä
soutuveneen omistajana avomerilaivurin
tutkinnon.
Koska Inkeri alun perin oli
kiinnostunut biologiasta, hän on kerännyt
huomattavan paljon kasveja muun muassa
Lapin retkiltään. Osa hänen keräämiään
kasveja on Turun Yliopiston kokoelmissa.
Biologian kiinnostus suuntasi hänet myös
perustamaan Porin sieniseuraa, missä hän
toimi ikänsä asiantuntijana määrittäen
sienet käyttäen mikroskooppia itiöiden
tunnistukseen.
Vuonna 1971 Inkeri osallistui Philadelphiassa soroptimistien kokoukseen ja
154
hän oli myös niiden ensimmäisten suomalaisten joukossa, jotka matkustivat Kiinaan
Siperian rataa pitkin. Kun kysyimme
häneltä, miten hän pärjäsi Siperian junan
alkeellisissa oloissa, hän vain tyynesti
vastasi, että kyllä sota oli opettanut, miten
hygienia hoidetaan pesulapulla.
Polkupyörä oli Inkerin kulkuväline, ja liukkaimmillakin keleillä hän tuli
soroptimistien kokoukseen pyörällä, koska
kaupungin jalkakäytävät olivat niin liukkaita.
Inkeri Kinnunen oli todella esimerkillinen soroptimisti. Meillä ei ole
rajoja, ellemme itse niitä laadi.
Sirkka Tiusanen
Kemisti, eläkkeellä
SI Pori
Tehkäämme kohdallamme hyvää
– vähän kerrallaan, mutta sitkeästi
Muistan hyvin, kuinka iloiseksi tulin,
kun minua viisikymmentä vuotta sitten
pyydettiin Karhulan silloin kaksikielisen
soroptimistiklubin perustajajäseneksi. En
tiedä, kuka minua ehdotti, mutta parhaat
kiitokset hänelle näin jälkikäteen.
En ole ”mistään kotoisin”, vaan
isäni työn takia siirryin ympäri Suomen
maata, missä vain uutta rataa suunniteltiin.
Äiti oli todellinen muuttomestari eikä tiennyt pahempaa kirosanaa kuin ”muutto”.
Kerron tämän selittääkseni, miten hyvää
minulle teki asettumiseni vastavihityn mieheni kanssa karhulalaiseksi. Sympaattinen
soroptimistiklubimme on yksi tärkeä side
uuteen ja myös ensimmäiseen pysyvään
kotiseutuuni.
Koko työurani olin täällä samassa koulussa kieltenopettajana. Koulun
omistaja vaihtui, rehtorit jäivät eläkkeelle, koulun nimi muuttui moneen kertaan
ja koulumuotokin mullistui, mutta minä
pysyin paikallani kolmekymmentäkuusi
vuotta. Aloitin tuntiopettajana, kun minulla oli kaikki lopputentit suorittamatta ja
odotin ensimmäistä lastamme. Koulu oli
minulle lottovoitto! Parhaat ystävämmekin
saimme paljolti minun kollegoistani, ja
kollegat kokoontuvat vieläkin viikottain
päiväkahveille kantakahvilaamme, tosin
harvennein joukoin.
Oppilaita minulla on rehtorin
arvelun mukaan ollut lähes kolmettuhatta,
ja soroptimistiklubissammekin heitä on.
Opettajana olo perustuu parhaimmillaan
molemminpuoliseen kunnioitukseen. Tavoitteena on, että oppilaat oppisivat lopulta
aineen paremmin kuin opettaja konsanaan.
On hauskaa tavata entisiä oppilaita, eikä
heillä todellakaan ole otsassaan leimana
se kouluarvosana, jonka kulloinkin vallitsevan normin mukaan katsoin heidän
ansaitsevan.
Vieras kieli on kiehtova oppiaine,
portti uuteen maailmaan, tärkeä. Mutta
usein täytyy mennä oman mukavuusalueen
ulkopuolelle ja päntätä jokin asia päähänsä. Saksan datiivilla järjestyvät prepositiot vaativat datiivinsa, eikä siinä mikään
luovuus tai mielikuvitus auta. Ääntämisen
oppiminen oli minusta tärkeysjärjestyksen alkupäässä.Alkuaikojen kääntäminen
kielestä toiseen on ohi.
Pyrin ottamaan jokaisen oppilaan
huomioon ainakin kerran tunnissa. Halusin
antaa myös helppoja kysymyksiä, ja joskus
yritin lähettää mielessäni perään vastauksenkin, ettei oppilas nolostuisi, mutta minulla ei näköjään ollut telepaattisia kykyjä.
Koulukiusaamista varmaan esiintyi minunkin ajallani, mutta siihen puututtiin sikäli kuin sitä havaittiin. Anteeksi, jos
tuotin pettymyksen kiusatuille, mutta jospa
heitä ei meidän koulussamme ollutkaan.
Totta kai oli.
Alkuaikojen oppilaat lienevät
olleet kohteliaampia kuin nykynuoriso.
Monille tuon ajan oppilaille tuottaa vaikeuksia sinutella minua. Kohteliaisuutta
harjoittelimme esimerkiksi mielikuvalla
155
isoäidin kutomasta/neulomasta villapuserosta. Siitä piti kiittää nopeasti ja jos sen
väri ja kuosi sattuivat olemaan hirveitä,
piti toki kertoa, miten suloisen pehmeä se
oli ja miten se aina tuo mieleen isoäidin.
Vaarana tietenkin oli, että seuraavana jouluna pukki toisi siihen sopivan villatakin.
Ja jos joku sanoo itselle jotain kiittelevää,
se pitää iloisesti kiitellen ottaa vastaan
eikä ruveta vaatimattomaksi suomalaiskansalliseen tapaan. Tapakasvatus kuuluu
opettajalle yleensä ja kieltenopettajalle nyt
ainakin.
Kouluyhteisömme puhalsi yhteen
hiileen, ja vieläkin juttelen muunkin henkilökunnan kanssa iloisesti maailmaa parantaen, kun tapaamme torilla tai muualla.
Koulun suhtautumisesta opettajiin kerron
pienen esimerkin. Siihen aikaan pidettiin
ansioluetteloita, joihin saatiin merkitä
omalla kustannuksella suoritetut kesäkurssit vain, jos niihin oli saatu stipendi.
Miltä olisikaan näyttänyt kieltenopettajan
ansiolista, jossa ei olisi ollut kohdemaahan
tehtyjä tietojentasauskursseja! Koulu antoi
pikkuisen apurahan, joka jaettiin kaikkien
sinä kesänä kurssittautuneiden kesken,
myös muiden kuin kieltenopettajien. Meillä oli aika pieni opettajien vaihtuvuus,
ja pidimme vuosittain kaikille yhteisiä
juhliakin, usein meillä, nyyttikesteinä.
Perheeseemme syntyi sitten kaikkiaan kolme poikaa. Siihen aikaan ei ollut
äitiyslomia eikä päivähoitoa, ja muutamien
ei kovin onnistuneiden kokeilujen jälkeen
saimme lottovoiton: viehättävä nuori nainen muutti perheeseemme huolehtimaan
kodista. Suru oli suuri, kun hän seitsemän
vuoden jälkeen lähti perustaakseen oman
perheen. Olemme vieläkin yhteydessä
häneen.
Meille sattui mukavat pojat, joita
kasvatimme mieheni kanssa parhaan
kykymme mukaan ja oman turvallisen
lapsuutemme traditioita mukaillen. Kun
pojilla oli pienet ikäerot, he kehittivät
jo varhain yhteisymmärryksen, joka esti
monia asioita kantautumasta meidän korviimme. Itse olemme molemmat ainokai156
sia, ja muutenkin lastentuntemus oli alussa
melko olematonta. Mutta meille sattui siis
mukavat pojat, ja heistä kasvoi kolme kovin erilaista miestä, joita minun on helppo
kunnioittaa.
Poikien mukana tuli sitten aikaa
myöten perheeseen mukavia miniöitä,
ja nyt on lapsenlapsia ja kaksi lastenlastenlastakin. En ole koskaan varsinaisesti
hoitanut lapsenlapsiani, mutta olen lukenut
heille suuren määrän satuja. Välit ovat
hyvät, ja hymyillään, kun tavataan, ja
kikatetaan ja filosofoidaan ja parannetaan
maailmaa. Ihanaa, kun on sellaiset taustajoukot!
Lähimmäisiäni olen tuskin ruuhkavuosinani tullut paljonkaan ajatelleeksi,
mutta mottona on ehkä ollut: älä lyö lyötyä. Mutkaton olkapää on tarpeen suuren
ilon hetkellä ja varsinkin, jos kohdalle
osuu suru, sairaus tai häpeä. Huumorikin
keventää elämää. Olen kirjoitellut suuren
määrän hupsuja tilapäärunoja, ruotsiksi
”slit -och- släng -poesi. Toivotan meille
kaikille aina silloin tällöin kunnon kokovartalonaurun, niin kuin Erkki Toivanen asian ilmaisi. Olen myös ollut kova
kirjoittamaan kirjeitä ja kortteja, ja on aina
ilo löytää ”täsmäkortti” ystävälle. Ja sitten
on puhelin! Parasta olisi tietenkin tavata
kasvokkain ja halatakin.
Aina ei voi olettaa, että ikävät
asiat osuisivat pelkästään muille ihmisille.
Mieheni oli lomamatkalla Afrikassa, jossa
hän kaikesta varovaisuudestaan huolimatta sai Campylo-bakteerin, joka siihen
aikaan oli täälläpäin aika tuntematon. Heti
kotiin palattuaan hän joutui sairaalaan, ja
Guillain-Barrén taudin neliraajahalvaus oli
siitä alkaen kaksikymmentäkaksi vuotta
mukana elämässämme kolmiodraamana.
Mieheni oli pahoillaan, kun hän joutui
hidastamaan elämäämme pyörätuolillaan,
mutta minä sanoin hänelle, etten ollut
häntä hänen vikkelien jalkojensa takia
miehekseni ottanut.
En ollut omaishoitaja, vaikka monen monet ongelmat alkoivat uhkaavasti
kertyä ovemme taakse. Olimme tasaver-
taisia kumppaneita, ja luulen, että mieheni sinnitteli kiinni elämässä niin kauan
voidakseen olla minulle henkisenä tukena.
Pojat olivat tietenkin kauhuissaan tilanteesta, ja yritin kertoa heille, että minulle
aviovaimona kuului asian sureminen ja
että heidän tuli jatkaa elämäänsä normaalisti.
Minulla ei ollut muita iltamenoja
kuin soroptimistiklubimme, mutta päivisin
saatoin olla kauankin poissa kotoa. Kaikki
ihmiset (yhtä lukuun ottamatta) suhtautuivat meihin kovin avuliaasti, joskus liiankin
avuliaasti…Mieheni johdosta tutustuin
elämään sairauksien kanssa. Ilmeisesti pyrin myös jakamaan arkipäivän kokemuksia
ystävillekin, koskapa he antoivat minulle
arvonimen tohtori humoris causa (ei siis
honoris causa).
Kun asiat olivat paremmin, pystyimme matkustamaan pyörätuoleinemme.
Melko myöhään vielä risteilimme Tukholmaan, vaikka emme jaksaneetkaan nousta
pois laivasta. Mutta miehelleni rakas meri
ja koko laivaelämä olivat suuri virkistys.
Luopumisen veneilystä ja paljosta muusta
mieheni kesti urheasti, ja kun automaattivaihdekaan ei enää mahdollistanut autollaajoa, mieheni istui pelkääjän paikalla eikä
antanut minulle liikoja ohjeita.
Olen kiitollinen elämästäni ja
myös mieheni kuolemasta. Pari kertaa
olimme jo luulleet hänen elämänsä päättyvän, mutta hän ehti nähdä ensimmäisen
lastenlastenlapsensa ja toista ei sitten enää.
Nimeä hän kuitenkin oli saanut tälle ehdottaa: ONNI.
Tähän varsin varttuneeseen ikään
ehtineenä tiedän, mihin vanhoja ihmisiä
tarvitaan. Kuvitelkaa ajan heiluria, sellaista Könnin kellon mallista, joka pyrkii
heilahtamaan holtittomasti milloin mihinkin suuntaan.Nytpä me vanhat roikumme
kynsin hampain siinä ala-asennossa, ja
näin heiluri pystyy liikkumaan vain varsin
maltillisesti. Ääri-ilmiöt pysyvät kurissa.
Millainen on tulevaisuus?
Tulevaisuudessa soroptimistit saavat
paljon uusia nuoria jäseniä, kun ihmiset
rupeavat taas sitoutumaan – avioliittoon,
seurakuntaan, puolueisiin, sukuunsa, järjestöihin, naapurustoon, koulutovereihin,
kotiseutuunsa, luontoon, äidinkieleen ja
juuriinsa. Monet nykyaikaa piinaavat ongelmat on ratkaistu, mutta uusia on tullut
tilalle, uusien sukupolvien ratkaistaviksi.
Tehkäämme kohdallamme hyvää,
vähän kerrallaan mutta sitkeästi. Aina voi
jaksaa pienen hymyn tai pienen ystävällisen sanan, tai ainakin voi jättää sanomatta
osan mojovista ilkeyksistä, jotka juolahtavat mieleen. Pystyvimmät meistä kurottavat maailmanlaajuisiin ympyröihin, kukin
jaksamisensa mukaan. Me soroptimistit
olemme moninaisia, monitaitoisia ja elämme täällä meidän Herramme muurahaisten
suuressa joukossa elämäntapasoroptimisteina. Jollei soroptimismia olisi, se pitäisi
kiireesti keksiä!
Elina Lindroos
Vanhempi lehtori
SI Karhula
157
Sirkka Nukarin soroptimistimuistoja
40 vuoden takaa
Hämeenlinnan Soroptimistiklubin perustajajäseniin kuulunut Sirkka Nukari aloittaa
vuonna 2010 ilmestyneen Nukarin isäntiä
ja emäntiä -kirjansa näin: ”Olen syntynyt
vuonna 1918, vapaussotakeväänä itsenäiseen, vapaaseen Suomeen. Koko pitkän
elämäni – opiskeluvuosia lukuun ottamatta
– olen saanut asua ja elää tässä kotikylässäni, Vuorentakana. Minun ei ole tarvinnut
katkoa juuriani. Ehkäpä siksi rakkaus
maahan ja kotikontuun on ajan myötä
kasvanut ja vahvistunut voimakkaaksi,
olemisen läpäiseväksi tunteeksi.”
Sirkka Nukarin kohdalla paikallaan asuminen ei ole merkinnyt paikallaan pysymistä.
Hän on ollut monessa mukana. Nukarin
kartanossa oli Sirkan emännyyden aikana
muunmuassa maatalous- ja kotitalousharjoittelijoina kolmisensataa suomalaista
nuorta ja lisäksi vielä saksalaisia ja sveitsiläisiä poikia ja tyttöjä. Lukuisat ulkomaanmatkat ovat antaneet näkemystä ja
kokemusta siitä, miten maailmalla eletään.
Nukarin talon vieraskirjat ovat täyttyneet
monista takavuosien merkkihenkilöiden
nimistä ja kiitoskirjoituksista. Vieläkin,
lähes 95-vuotiaana Sirkka Nukari jakaa
elämänkokemustaan ja muistojaan nuorempien kanssa. Hänellä on mistä ammentaa.
Kun vuonna 1969 liityin Hämeenlinnan Soroptimistiklubiin, sen ohjelmassa
oli kaksi asiaa, jotka kiinnostivat, naisten tasa-arvo ja ammattiesitelmät. Eivät
niin- kään ne ylevät aatteet. Mieheni on
vuosikymmeniä kuulunut Rotaryklubiin.
Niiden mielenkiintoisia jokaviikkoisia
158
ammattiesitelmiä hän joskus minullekin
kuvaili. Omassa klubissani totesin saman
asian. Meillä on usein aivan vääriä kuvitelmia toistemme ammateista. Usein luullaan,
että ruoho on vihreämpää aidan toisella
puolella.
Kun meitä oli klubitoiminnan
aloittaessamme lähes kolmekymmentä
jäsentä ja kaikki olimme uusia, riitti näitä
tosi avartavia esitelmiä pitkäksi aikaa.
Yksi harmittava seikka oli se, että mitä
mielekkäimmän esityksen jälkeen ei
juurikaan jäänyt aikaa yhteiselle keskustelulle. Viralliset asiat, pöytäkirjat ja monet
unionin paperit ottivat usein leijonanosan
kuukauden ainoan kokouksen ajasta.
Toimimme silloin 70- ja 80-luvuilla tosi
virkeästi. Muistan monelta vuodelta mukavan yhteistyön tuloksena esimerkiksi
Aulangon joulutorit, katettujen pöytien
näyttelyt, hopeanäyttelyt. Aulangon hotellin silloinen johtaja kuului joukkoomme
ja tarjosi loistavaa yhteistoimintaa sen tiloissa. Totesimme myös, että nimenomaan
yhdessä tekeminen sisarhengessä oli parasta tutustumista toisiimme. Ja haus- kaakin monesti oli.
Presidenttivuotenani pidettiin
kaikki kokoukset meillä, koska saatoin
tarjota kotikartanon avarat tilat käyttöön. Halusin myös avittaa omaa heikkoa
osaamistani presidenttinä edes ”kotikenttäedulla”. Meillä valmisteltiin myyjäisiä.
Toiset tekivät käsitöitä, piirsivät mainoksia
ja persoonallisia joulukortteja. Pakarissa
leivottiin pyykkikorillisittain maalaisleipiä
ja paistettiin yötä myöten terniuunijuustoja. Siinä tuli sisko paljon läheisemmäksi
kuin pelkkien virallisten asioiden merkeissä. Näin saimme myös varoja sosiaaliseen
toimintaamme.
Entäpä sitten naisten tasa-arvo
Suomen naiset saivat äänioikeuden vuonna
1906 ensimmäisinä Euroopassa, kolmansi
na koko maailmassa. Toki sen jälkeenkin
on saatu aikaan paljon radikaaleja asioita
naisten hyväksi.
Tänä päivänä esimerkiksi jokseenkin jokainen nainen on hankkinut itselleen
ammatin. Sehän on kuin henkivakuutus
tulevaisuuden varalle. Järkevästi tehty
avioehto on eron tullessa hyväksi.
E-pillereistä puhumattakaan, nehän vapauttivat naisen monessa mielessä. Tekemistä naisten tasa-arvon parantamiseksi riittää
edelleen. Muutama asia tulee mieleen.
Kun perheenperustamisiässä oleva hyvin
koulutettu nainen etsii työpaikkaa, näkee
työnantaja hänessä loputtomasti äitiyslomalla olevan työntekijän. Mies valitaan.
Naisen euro samasta työstä lienee usein
vielä kahdeksankymmentä senttiä.
Kotiäitien kohdalla ongelmana on loputon kotityö, josta palkkaa ei makseta eikä
eläkettä kerry. Ja sitten vielä kaksinaismoraali, mies saa rehvastella menestyksillään
naismaailmassa ja vastaavassa tilanteessa
nainen tuomitaan tylysti. Ja maailmalla
– naiset huntujen takana, heidän oikeuksistaan ei voi puhuakaan.
Sisaruus ja ystävyys
Nyt 94-vuotiaana muistelen soroptimistiklubiaikaani ilolla. Ilman sitä en olisi
koskaan oppinut tuntemaan monia suurenmoisia naisia. Vaikka henkinen sisaruus ja
ystävyys ovat tärkeitä, on tämä maailman
meno niin raadollista, että monet käytännön asiat hoituvat helpommin, kun on
ystävä siellä ja täällä.
Otan esimerkin omista kokemuksistani. Kun 92-vuotiaana kirjoitin kirjan
sukuni vaiheista, rakkaudesta maahan ja
isänmaahan, kenet sainkaan toimittajakseni, tietenkin soroptimistisisaren. Toinen
sisko hoiti julkistamistilaisuuden tarjoilut
ja tuli vastuunkantajaksi talon monien isojen juhlien tarjoilussa. Tuli ”pääpiiakseni”,
kuten hän itsensä nimesi.
Yksi sorosisar arvioi kirjalliset
tekeleeni ja hyväksyi juttujani lehtiinsä.
Toinen videoi monia tilaisuuksia, joissa
esiinnyin ja kampasi vielä tukkani vuosikymmenet. Joskus kun en rollaattorini
kanssa mahdu ovesta sisään, sorosisar siellä on tarjoamassa käsikynkkäänsä ja toinen
autollaan kyytiä kotiin. Kysyn itseltäni,
olenko yhtään osannut itse olla hyvä sisar.
Vaikka suurin osa aikalaisistani sisarista
on jo poissa, saan olla kiitollinen, että voin
sanoa monia vuosikymmeniä nuorempia
ystävikseni.
Sanotaan, että yhdistys elää ja
kestää niin kauan kuin sillä on yhteiset
tavoitteet. Soroptimisteilla nämä arvokkaat aatteet elävät. ”Pysykää lujina siskot”
sanoo joku mainos. Hyvä sisaruus antaa
voimaa vanhuuden päiviin saakka.
Sirkka Nukari, kartanonemäntä
Liisa Takanen, merkonomi
SI Hämeenlinna
159
160
NAISTEN ELÄMÄÄ KAUKOMAILLA
161
162
Strengthening of Women’s situation
in post-conflict areas
– a challenging and rewarding task
Women in post-conflict countries have
to face the same problems as women in
general, but in addition they have to suffer
from all the traumas caused by war, torture, lack of respect and economical disadvantages. The traditions and the attitudes
towards women are extra burdens on their
shoulders and the society is not encouraging them enough to act in an independent
way or to make use of their skills. Often
the opinion is that there are more urgent
problems to be solved than to improve
the quality between genders. It is difficult
for strong women that take positions and
express their opinions even when they are
the best experts in their field and to get
the appreciation that they have deserved.
Domestic violence, honor killings, high
number of suicides (that are not always suicides), child marriages and arranged marriages; stopped schooling because of early
marriages; ill – literacy and weak status
in the rule of law system, including weak
legal rights, are a huge problem for women
in post – conflict areas. The women are
not recognized in these societies and their
contribution is not made visible.
I remember participating in the
celebration of the Women’s Day in a postconflict country. After all the speeches
and program 12 persons were awarded for
their efforts to protect women and to fight
against domestic violence and ill-treatment
of women. I could not believe that it was
Sonja Kurten-Vartio
true that the committee appointed those
who should be awarded on the Women’s
Day could not find one single woman in
the whole country that could be worth an
award to what they had done to protect
other women. No, all the 12 awards were
given to men!
It happens that a woman is appointed to visible position, but it does nec163
improve the situation of women. There are
both encouraging and depressing stories
of women’s destines. The most important
contribution from the international organizations is to create awareness regarding
the women’s rights and to make pressure on the governments to fulfill their
obligations and to reform the legislation.
However, it is never enough to draft a law,
the real challenge is to implement it in
a society that is not used to give women
these sorts of rights.
essary mean that she will have the power
connected to that position. Promoting the
equal rights of women is very popular
topic in political speeches. In national and
international action plans it is regularly
mentioned as one of the main focus areas
when rebuilding of a post conflict society.
However, in reality to improvements of the
women’s situation seems not to get very
high priority when you look at the actions
and the results. The progress is slow and
do not get the serious attention it would
deserve. There is much talk, but the real
actions are very modest. There is also a
harmful competition among international
organizations that who will do what. Often
all of them want to be involved in the same
”popular” area while some other important
fields do not get any attention.
When the interest gets weaker
all the actors often leave the field at the
same time, just to start another project that
is more popular at that time. There are a
large number of ”save the world” projects
that have been left half way. The lack of
coordination between the international
actors that are dealing with strengthening
of women’s situation is a real problem that
will cause a waist of recourses that would
be so much needed. As a rule of law expert
and human rights expert I have had the
opportunity to see the everyday struggle
that women in post conflict countries face,
as well as the national and international
actions taken by different organizations to
164
The true story of Leah
Leah was a 15 year old beautiful girl, living in a small village, in a post- conflict
country together with her family. The
family was poor. Leah also had a brother.
He had done a bad mistake and insulted
in some way a member of another tribe.
The other tribe wanted to have Leah’s
brother killed. This was a big tragedy for
the whole family. Leah’s father wanted to
negotiate to find out if there was another
solution. The other tribe’s spokesperson
suggested that the father would give Leah
as a wife to an old man that was known
to be violent and addicted to alcohol. The
agreement was made and Leah 15 years
old was married to this 65 year old man.
Her opinion was not asked, an agreement
between the men was the agreement. She
left her home and moved to live with her
husband and the new family. It did not take
long before her husband started to beat
her and kick her and rape her time after
time. There was no one to help her. Finally
when she was almost 16 years the husband
decided to kill her. He shot 12 bullets that
caused life threatening injuries.
However, she survived, buy help
from an international NGO she could
have the surgeries, the treatment and the
rehabilitation she needed. This was a long
process. During the first months it looked
like she would not be able to walk, but
now she can, although not in a normal
way. Her husband did not spend long time
in prison, about 6 months which is about
the same length of sentences that a thief
gets if he steels a sheep. After her husband
was released from prison, he started to
threat Leah’s family that next time he will
succeed to kill her if she does not return
to him. Leah had to flee from her parent’s
home and stay hidden for a long time.
Leah’s return from the hospital to her parent’s home was not simple and not without
problems. The father did not want her
home, because he had made an agreement
with the other tribe that he will give Leah
to them. For him it was more important
to keep his word than safe his daughter.
Finally he agreed that Leah can move to
stay with her family. In the village where
she moved everybody knew her story.
She was a divorced women how had left
her husband. That was not what a woman
should do, what so every the life for her
would have been. There were no working
opportunities in her village and she was
an economical burden for her family. She
did not have a bright future. No one would
marry a divorced, handicapped woman.
Many women in the same situation as Leah had to look for protection in
female prisons, because there would be
any other safe place for them to stay if
they wanted to stay alive. The treat does
not come only from the former husband
or from his tribe. The threat could also
come from the women’s own family or
from the people in her village that does not
have anything to do with the whole case,
but thinks that she has harmed the honor
of the village. There are also thousands of
women in the post-conflict countries that
are not as lucky as Leah. Women that are
killed by their husbands; women that does
not get proper health care in time: women
that are not allowed to return to their parents; women that does not get help from
authorities or have possibilities to find
their way to shelters – because there are
no shelters or because the shelters are not
safe and they do not have the legal right to
keep the women from their male relatives
or they cannot get protection in female
prisons.
I was once asked to give a lecture
in a women’s association and I told them
about Leah and what had happened to her.
They asked me if there was a way to help
her and I thought that with modest sum of
money she could buy herself equipment
to be able to make clothes for people.
They collected sum that was not more per
person than they paid for their coffee. This
small effort from the women’s association
changes the life for this young woman,
Leah. She was no longer a burden for her
parents, she became economically independent and her services were also needed
and appreciated in her village. Now she
lives a quite happy life, she has no longer
felt any harassment from her former husband or from the people in the villager.
She has little by little been able to
overcome the bad things that have happened to her. By this short story I want to
tell how difficult the life might be in postconflict countries where the civil society
is not jet organized and where the basic
human rights for women does not exist.
Child marriages are common. It means
also that the girl has to stop her school;
that she does not get proper writing and
reading skills nor professional skills.
Her health and life can be at risk and her
legal rights does not exists if there will
be problems in the marriage life. The aim
of the civilian crisis management work
is to strength the rule of law, the human
rights, including the rights of women and
also the democracy in these post- conflict
countries. That is mainly done by training
the local authorities and civil servants on
all levels by giving the better professional
skills and examples on good praxis.
It is important to keep in mind that
the civilian crisis management work must
always be based on the needs of the people
in that country and it must be carried out
with respect to religion and culture. Nevertheless, this does not mean that violations
of basic human rights should be accepted
165
under any circumstances. The encouraging
fact is that with very limited economical
resources it is possible to change people’s
life and the depressing facts are that much
time and money can be wasted on activities that will only serve its own purpose,
but not benefit the improvement of women’s life. As the example here shows there
are huge power in help provided directly
to those who need it. I hope that SI of
Finland and it’s local actors could in the
future focus on some concrete cases and
women that they could support for example in some post – conflict countries. Everybody would benefit from these kinds of
actions. It could change the future of one
women or family and at the same time our
organization could see how much can be
done and how big changes in peoples life
are possible if we are willing to give up
some of our overwhelming welfare. This
could give all of us a more real connection
with women that are less advantages than
we and it might also be a way to attract
166
new members for meaningful activities in
our organization!
*) The name of the woman in this story is
changed in or to protect her and the name
of the country is not mentioned.
PhD Sonja Kurtén-Vartio
SI Vaasa-Vasa
I am senior lecturer at Novia – University fir Applied Sciences at Åbo Akademi
University in the Social Care and Welfare
Sector since 2003 and still
I have been working in Kosovo, Montenegro, Macedonia, Croatia, Georgia,
Moldova, Kenya, Indonesia, Iraq, Belarus,
Lithuania, Albania for shorter and longer
periods of time between 2000 and 2011.
I have also worked as deputy director for
Vasa Prtison 1991 – 2003.
Elämää naisena ja naisten elämästä kaukomailla
Helvi Hakulinen-Sipilä, Suomen Sorop
timistiklubien Unionin ensimmäinen presidentti, on kertonut kuulleensa ensimmäisen kerran sanan ”soroptimisti” kodissaan
vierailleelta tanskalaiselta soroptimistiklubin jäseneltä vuonna 1948 – syntymävuotenani. Ensimmäinen kosketukseni soroptimisteihin oli juuri Helvi Sipilä. Tapasin
hänet Singaporessa vuonna 1990. Saattaessani Sipilän hotelliin yhteiseltä illalliselta
keskustelimme muun muassa siitä, kuinka
turvallista naisen on liikkua yksin Singaporen kaduilla iltaisin. Totesimme, että
turvallisempaa kuin New Yorkissa, jossa
Sipilä muisti suomalaisen YK-kollegansa
vaimon tulleen ryöstetyksi kotiovella.
Kaikkina näinä vuosikymmeninä
Aasiassa asuessani olen usein todennut,
kuinka turvallisen tuntuista liikkuminen
Aasian maissa onkaan ollut. Nähdessään
yksinäisen naisen paikalliset tulevat juttelemaan ja tarjoamaan apuaan. Ehkä yksin
matkustava länsimaalainen nainen on
ollut helpommin lähestyttävissä ja herättänyt jonkinlaisen suojelunhalun. Mutta
matkailijamäärien lisääntyessä maailman
eristäytyneimpiinkin kolkkiin yksittäiseen
turistinaiseen tuskin enää kiinnitetään yhtä
paljon huomiota vieraissakaan kulttuureissa.
Toinen kosketukseni soroptimeistihin oli Kajaanin soroptimistien pyytäessä
kirjoitusta tähän julkaisuun. ”Kunnon
naiset tulevat Kainuusta”, sanoi kerran
Keniassa matkallani ollut kartanonomistaja, joka arvosti taloudenhoitajaansa. Kainuulaisena naisena päätin ottaa haasteen
vastaan ja kertoa huomioitani elämästä
naisena ja toisaalta naisten elämästä niissä
kaukomaissa, joissa olen asunut.
Lähes neljänkymmenen vuoden
oleskeluni kaukomailla alkoi Keniasta,
jossa huomioni kiinnittyi siihen, kuinka
tärkeä naisen rooli on äitinä. Niin pellolla
ahertavalla kuin paljain jaloin pölyistä
polkua taivaltavalla afrikkalaisella naisella
saattoi olla lapsi molemmissa käsipuolissa,
yksi khangaan käärittynä selässä ja mahdollisesti yksi syntymätön vielä vatsassa.
Koskaan lapset eivät itkeneet tai kiukutelleet tai äiti tiuskinut lapsilleen. Äidin
lämmin läheisyys oli aistittavissa.
Keniassa naisia ei syrjitty työelämässä, joskin heidän roolinsa taisi olla
tärkeämpi maatalousvaltaisissa töissä.
Mutta eivät kenialaiset naiset pelkiä pellolla puurtajia ole. Heitä on ollut itsenäistymisestä lähtien korkeissa niin kotimaisissa kuin kansainvälisissäkin tehtävissä,
sijaitsevathan muun muassa UNEPin
päämaja ja UN-HABITATin Afrikan
alueen päätoimisto Nairobissa. Kymmenen
vuotta siirtomaavallasta vapautumisen
jälkeen kenialaiset vaikuttivat melko tasaarvoisilta, vaikka naisten osuus Kenian
poliittisessa elämässä on ollut Itä-Afrikan
alhaisin. Parlamentissa naisia on ollut vain
kymmenen prosenttia edustajista.
Afrikasta Aasiaan siirtyessäni
ensimmäinen asemapaikkani oli Hymyn
maa, Thaimaa. Kuningatar Sirikit oli
thainaisten keulakuva maailmalla edistäen
matkoillaan naisten kotiteollisuustuotteiden ja thaisilkin vientiä. Naisilla näytti
olevan vahva asema liikeyritysten johdossa, ja monien yritysten vähintään varajoh167
taja oli nainen, näkyvimmin hotelli- ja
matkailualalla. Thaimaan politiikassa
naiset ovat kuitenkin olleet aliedustettuina,
vaikka thaimaalaiset naiset saivat äänioikeuden ensimmäisten joukossa Aasiassa
vuonna 1932. Parlamentin alahuoneessa
naisia on ollut vain noin kymmenen prosenttia, ja ensimmäinen nainen nimitettiin
Thaimaan pääministeriksi vuonna 2011.
Kansan rakastaman kuninkaan seuraajaksi
veikataan naista, kruununprinssin nuorempaa sisarta.
Monista muista Kaakkois-Aasian
maista poiketen Thaimaassa naiset osallistuivat myös palvelualoihin. Kuulin
joskus suomalaisten turistien arvostelevan
thaitarjoilijoiden tapaa polvistua asiakkaan
tuolin viereen juomalaskua tuodessaan. He
pitivät sitä nöyristelynä ymmärtämättä tarjoilijoiden buddhalaista tapaa pitää palveltavan pää omaansa ylempänä. Säälittävää
katseltavaa oli kuitenkin nuorten naisten
alistuminen seksipalveluihin. Mutta ilmiö
ei ole turismin mukanaan tuoma niin kuin
usein luullaan, ei edes syytetyn Vietnamin
sodan ajalta. Kysyin kerran nuorelta thaimieheltä, menisikö hän naimisiin itseään
myyneen tytön kanssa. Vastaus oli kyllä,
jos se on ollut naisen ainoa keino hankkia
elanto vähäosaiselle perheelleen. Hyväntahtoiset thaimaalaiset tuntuivat olevan
suvaitsevaisia tässäkin suhteessa.
Vietnamissa en ulkomaalaisena
naisena 80-luvun alussa päässyt sen lähemmäksi naisia kuin miehiäkään, vaikka
kehitysyhteistyöprojektissa sihteerioppilaistani puolet oli nuoria naisia ja puolet
miehiä. Kanssakäymistä paikallisten
kanssa ei tuohon aikaan työn ulkopuolella sallittu. Pohjois-Vietnamista on jäänyt
mieleen vain riisipellolla ahkeroivat tai
vihannestorilla kaalinkerien takana kyyköttävät valkoisiin paitoihin ja mustiin
housuihin pukeutuneet olkihattuiset naiset.
Etelä-Vietnamissa sen sijaan naiset pyrkivät puheisiin kadulla ja tarjosivat korujaan
voidakseen ostaa venepaikan pakomatkalle
sodan runtelemasta maasta. Diplomaattielämään siirtyessäni ensimmäinen asema168
maani oli Indonesia. Maailman väkirikkaimmassa muslimivaltiossa oli vaivatonta työskennellä
ulkomaalaisena naisena. Paikalliset naiset
tuntuivat kuitenkin tulevan esille enemmän
miestensä kautta. Jakartassa huomasin
ensimmäisen kerran Ayatollah Khomeinin
muistokirjan allekirjoitustilaisuudessa,
miten aasialaiset muslimit eroavat arabeista, kun iranilainen mies ei uskonsa vuoksi
kätellyt minua naisena. Diplomaattivastaanotoille asiainhoitajana osallistuessani olin kuitenkin usein ainoa nainen
miesedustajien joukossa, kun naiset siirtyivät viereiseen huoneeseen vaihtamaan
kotikuulumisiaan. Miehet ottivat läsnäoloni luonnollisena. Olihan minulla työni
vuoksi heidän kanssaan enemmän keskusteltavaa kuin heidän puolisoidensa kanssa.
Ulkomailla oloajastani olen viettänyt eniten aikaa Kiinassa,yhteensä kymmenen vuotta Pekingissä, Guangzhoussa
ja Hongkongin erityishallintoalueella.
Ensimmäisen kerran vierailin Kiinassa
lomamatkalla vähän ennen Tiananmenin
tapahtumia vuonna 1989. Tuolloin näin
ensimmäisen ja ainoan kerran feodaaliajan
jäänteitä eli naisten typistettyjä jalkoja
Xianissa. Kiinassa naiset ovat olleet kautta
historian alistetussa asemassa. Feodaaliyhteiskunnassa naisen oli toteltava miestään
ja muun muassa jalkojen sitominen teki
naiset täysin riippuvaisiksi valtiaastaan,
niin taloudellisesti kuin fyysisestikin.
Vaikka on Kiinassa ollut vahvojakin naisia
kuten leskikeisarinna Cixi, jonka keinot
valtaan pääsemiseksi tosin olivat vähintäänkin arveluttavia.
Kiinan naisten vapautuminen alkoi
vuonna 1911, kun keisarivalta kukistui
ja Kiinasta tuli tasavalta. Kommunistien
ottaessa vallan vuonna 1949 ensimmäinen
säädetty laki koski naisten oikeuksia ja
kielsi järjestetyt avioliitot. Vuoden 1954
perustuslaki määritteli naiset ja miehet
tasa-arvoisiksi, ja avioliittolakiuudistus
lopetti lapsiavioliitot ja jalkavaimoinstituution. Maauudistus puolestaan antoi
myös naisille mahdollisuuden omistaa ja
periä maata. Tuohon aikaan Kiinassa säädetyt naisten asemaa koskevat lait olivat
edistyksellisimpien lakien joukossa koko
maailmassa.
Mutta Mao halusi poistaa myös
kaikki ihmisten väliset erot eivätkä miehet voineet enää määräillä naisia. Vaikka
naiset nauttivat samoista oikeuksista kuin
miehet, niin yhteiskunta saattoi valvoa
ja käyttää heitä hyväkseen aivan kuten
miehiä. Kaikki perinteiset sukupuolten
väliset erot oli piilotettava ja naisten oli
pukeuduttava samanlaisiin univormuihin
kuin miehet. 1970-luvun lopulla Bangkokin lentokentällä mao-pukuisen kiinalaisryhmän nähdessäni ihmettelinkin, kuinka
erottaa naiset miehistä.
1990-luvun alussa Pekingiin
muuttaessani yksinkertainen ja pelkistetty
mao-puku oli jo jäänyt historiaan. Naiset
pukeutuivat kesäisin hyvin värikkäisiin
kukallisiin leninkeihin ja korkokenkiin.
Varjellakseen ihoaan auringolta he käyttivät leveitä lierihattuja ja pitkävartisia käsineitä tai irtohihoja pyöräillessään Pekingin
bulevardeilla. Vaalealla ihollaan kaupunkilaisnaiset halusivat erottua maalaisista ja
todistaa, ettei heidän tarvinnut tehdä töitä
riisipellolla.
Pekingissä osallistuin ulkomaalaisten naiskollegojen kanssa vuosittain
maaliskuun 8. päivänä vietettävään kansainväliseen naistenpäivään. Valtavaan
Kansojen palatsiin oli kutsuttu puoluekaadereita ja eri aloilla ansioituneita kiinalaisia naisia. Tarjolla oli olutta ja pähkinöitä,
joita nautittiin pitkiä kiinankielisiä puheita
kuunnellessa. Edellisen kerran olin osallistunut naistenpäivän juhliin Haiphon-gissa
Vietnamissa. Tilaisuuteen oli tuolloin
kutsuttu kaupungin kaikki ulkomaalaiset
naiset, venäläisten lisäksi me kaksi suomalaista, joille vietnamin- ja venäjänkieliset
juhlapuheet jäivät yhtälailla tulkitsematta.
Olin Pekingissä syyskuussa 1995,
jolloin siellä järjestettiin YK:n naisten asemaa käsittelevä maailmankonferenssi. Pekingin toimintaohjelmassa nostettiin esiin
tärkeänä osa-alueena naiset ja ympäristö.
Yhtenä kolmesta strategisesta tavoitteesta
oli saada naiset aktiivisesti mukaan ympäristöä koskevaan päätöksentekoon. Naiset
eivät ilmeisestikään ole päässeet toteuttamaan strategiaa Kiinassa, jonka talouskehityksestä on kärsinyt eniten ympäristö.
Nopean teollistumisen, kaupungistumisen sekä väestönkasvun seurauksena hupenevia luonnonvaroja on käytetty
hallitsemattomasti hyväksi eikä ympäristölainsäädäntö ole pysynyt mukana
kehityksessä. Kiinan energiankulutus ja
kasvihuonekaasujen päästöt ovat toiseksi
suurimmat maailmassa. Saastepilvet peittävät Kiinan miljoonakaupunkien taivaan.
Järvet ja joet ovat saastuneet puhdistamattomina vesistöihin lasketuista jätevesistä.
Kiinan luonto on äärimmäisen uhattuna ja
vaikutukset ulottuvat koko maailmaan.
Naiskonferenssin aikana hotellin
aulassa viereeni istahti tunnettu kiinalainen ohjaaja Zhang Yimou, joka elokuvissaan kuvaa kiehtovia joskin traagisia
nais- kohtaloita. Elokuvien juonena on
usein naisten taistelu feodaaliyhteiskunnan
sortoa vastaan, kuten elokuvassa Punainen lyhty. Meillä Pekingin kansainvälisen
klubin jäsenillä oli mahdollisuus nähdä
näitä filmejä hongkongilaisen naistuottajan
järjestämissä yksityistilaisuuksissa ja keskustella sekä ohjaajien että näyttelijöiden
kanssa esitysten jälkeen.
Kiinan kolme vuosikymmentä jatkunut yhden lapsen politiikka ja tyttölasten
kohtalo on askarruttanut mieliä kaikki
nämä vuodet. Väestöpolitiikan seurauksena poikia on suuressa määrin suosittu
tyttövauvojen kustannuksella. Tulokset
näkyvät nyt, kun väestön enemmistö on
miehiä ja miljoonat etenkin maaseudun
nuoret miehet etsivät puolisoa itselleen.
Tämä puolestaan on johtanut laajaan ihmiskauppaan, ja monet naiset ovat joutuneet äärimmäisen ankeisiin olosuhteisiin
maaseudulla.
Toinen naisten asemaa heikentävä,
talouskasvun mukanaan tuoma tekijä on
siirtotyöläisyys. Miljoonat kiinalaiset
naiset ovat muuttaneet kotiseudultaan ete169
läisten maakuntien tuotantolaitoksiin. He
ovat joutuneet jättämään isovanhempien
hoiviin lapsensa, joita he tapaavat kerran
vuodessa kiinalaisen uuden vuoden aikaan
– jos silloinkaan. Tehtaissa työskentelevien
naisten asema on miehiä huonompi. Naisia
irtisanotaan ensimmäisinä eikä heillä ole
samanlaisia mahdollisuuksia kilpailla
työmarkkinoilla.
Nykypäivän Kiinassa naisten ulkonäöllä on myös suuri merkitys. Naisten
odotetaan olevan sekä kauniita että älykkäitä. Kiristyvillä työmarkkinoilla pärjätäkseen nuoret naiset turvautuvat kirurgien
apuun ja leikkauttavat nenänsä tai valkaisuttavat ihonsa. He jopa pidennyttävät
jalkojaan paremman työpaikan toivossa.
Kovassa liike-elämässä menestyneitä
naisia on noussut Kiinan miljonäärien
listalle muun muassa kiinteistösijoittajina
ja tehtaiden omistajina. Äskettäin tehdyn
kansainvälisen tutkimuksen mukaan liikeelämän ylemmän johtotason tehtävissä
olevista kiinalaisista viisikymmentäyksi
prosenttia on naisia. Vastaava luku esimerkiksi Yhdysvalloissa on kaksikymmentä ja
Britanniassa yhdeksäntoista.
Pekingistä Suomeen palattuani
kuuntelin Akateemisessa kirjakaupassa
Britanniassa asuvan kiinalaisen kirjailijan
Jung Changin haastattelua, kun hänen kirjansa Villijoutsenet julkaistiin suomeksi.
Kirjassaan Chang kertoo kolmen naissukupolven tarinan kulttuurivallankumouksen
ajan Shanghaissa. Omistuskirjoitusta odottaessani kerroin Changille, kuinka helpottunut olin ollut luettuani kirjan vasta muutettuani pois Pekingissä. Muutoin olisin
tuntenut oloni ahdistavaksi. Chang totesi
hymyillen, että voin siis hyvin kuvitella,
kuinka ahdistavaa hänen oma elämänsä oli
kulttuurivallankumouksen ajan Kiinassa
vuosina 1966 – 1976.
Filippiinit puolestaan on sukupuolten välisen tasa-arvon ja naisten aseman
edelläkävijä moneen kehitysmaahan verrattuna. Jo ennen kuin espanjalaiset toivat
katolilaisuuden ja eurooppalaiset tavat,
naisilla oli huomattava asema yhteiskun170
nassa. Amerikkalaisten siirtomaa-aikanaan
tuoma tasa-arvoinen koulujärjestelmä
paransi myös naisten asemaa. Naisten opiskelua arvostetaan ja hyvin koulutetut naiset
ovat päässeet huomattavaan asemaan myös
työelämässä. Äänioikeuden naiset saivat
Filippiineillä vuonna 1937. Tosin kerran
Manilassa vaalitarkkailijana ollessani huomioin, että perhe saattoi äänestää yhdessä
eikä ollut varmaa, tulivatko vaimon antamat äänet omille ehdokkaille vai miehensä
valitsemille. Vuoden 1987 jokseenkin tasaarvoinen perustuslaki on myös vahvistanut
filippiiniläisnaisten asemaa.
Ehkäisyn kieltävästä uskonnosta
johtuen syntyvyys Filippiineillä on yksi
maailman korkeimmista. Koska abortit
ovat laittomia, niitä tehdään epämääräisissä oloissa. Ehkäisylaista kiisteltiin toistakymmentä vuotta Filippiinien vaikutusvaltaisen katolisen kirkon vastustaessa
sitä kiivaasti. Presidentti Benigno Aquino
edisti lain voimaantuloa vastoin edesmenneen äitinsä, Filippiinien ensimmäisen
naispresidentin politiikkaa, ja ehkäisylain
hyväksyminen vuoden 2013 alussa oli
voitto filippiiniläisnaisille.
Filippiiniläiset ovat hartaita kristittyjä ja katolilaisuus vaikuttaa vahvasti
käyttäytymistapoihin. Naisilta edellytetään
koskemattomuutta ennen avioliittoa kun
taas miehille sallitaan vapauksia avioliiton
ulkopuolellakin. Naiset jäävät usein suuren
lapsikatraansa yksinhuoltajiksi, kun mies
hankkii itselleen uuden perheen. Filippiiniläisnaiset avioituvat mielellään ulkomaille sekä romanttisista että taloudellisista syistä. Ulkomaalaisen aviomiehen on
vain usein vaikea ymmärtää, että filippiiniläinen vaimo elättää myös Filippiineille
jääviä vanhempiaan ja sisaruksiaan.
Noin kymmenen prosenttia Filippiinien väestöstä työskentelee siirtotyöläisinä ulkomailla, ja kotimaahan lähetetyt ansiot ovat tärkeä tulolähde. Mutta
ikävintä on, että hyvin koulutetut naiset,
muun muassa sairaanhoitajat ja opettajat, joutuvat alhaisen palkkatason vuoksi
lähtemään kotiapulaisiksi ja lastenhoita-
jiksi vieraille maille. Omat lapset jäävät
isovanhempien hoiviin. Filippiiniläiset
ovat ahkeria ja lojaaleja työntekijöitä. Siitä
huolimatta lehdistä saa usein lukea heidän
huonosta kohtelustaan. Hongkongilaisesta
päivälehdestä luin myös uutisen, kuinka
filippiiniläinen lastenhoitaja kiinalaislasta
koulutiellä suojatessaan jäi itse auton alle
oman samanikäisen lapsen jäädessä orvoksi kotimaassa.
Filippiiniläiset ovat erinomaisia
laulajia ja estottomia esiintyjiä, joille myös
kauneuskilpailujen järjestäminen on suurta
viihdettä. Miss Universum Armi Kuusela on ollut hyvin suosittu naiskauneutta
arvostavien filippiiniläisten keskuudessa.
Kuultuaan minun olevan Suomesta monet
vanhemmat naiset huokasivat ihaillen:
”Armi Hilarion kotimaasta”. Kun järjestin
Helsingin olympialaisten juhlavuoden valokuvanäyttelyn, avajaisten huipentuma oli
Filippiinien joukkueeseen kuuluneen iäkkään herrasmiehen muistelu siitä, kuinka
juuri hän esitteli Armi Kuuselan tulevalle
miehelleen Gil Hilariolle.
Filippiineillä konsuliurani ”kohokohdaksi” nousi vuoden 2000 panttivankikriisi, jossa kahta suomalaista
miestä pidettiin viidakossa neljä kuukautta
yhdeksäntoista muun panttivangin kanssa.
Tapauksen yhteydessä toimin käytännössä ainoana naisena kriisin alusta loppuun
saakka miesten maailmassa, kun nuoret
miespuoliset kollegat vaihtuivat parin
viikon välein. Paikalliset, kuvernööri ja
emissaarit, olivat kuitenkin ilmeisen
auttavaisia minua kohtaan juuri naisena ja
toimivat viestinviejinä sekä tavarantoimittajina panttivankileirille, samoin kuin paikalliset ja kansainväliset mediakontaktini.
Vapauduttuaan panttivangit
nimesivät minut ”ottoäidikseen”, mikä
oli minulle suuri kunnia. ”Ei sankari vaan
konsuli” otsikoi puolestaan naistoimittaja
juttunsa Kainuun Sanomissa, ja näin jälkeenpäin ajatellen huomaankin, että kaikki
haastattelijani mediassa sekä panttivankien
vapautumisen että kirjani julkaisemisen
jälkeen olivat naisia. Vain miespuolinen
konsuliyksikön päällikkö kiitti, että olin
kertomuksessani ottanut huomioon myös
naisten aseman Etelä-Filippiineillä.
Pakistanin pääkaupungissa kiinnitettiin huomiota erityisesti Suomen itsenäisyyspäivän vastaanotolla, kuinka kaksi
naista edustaa yksin maataan. Islamabadissa ulkomaalaisen naisen oli helppo tutustua paikallisiin kanssasisariin. Pakistanissa
on erittäin vahvoja ja hyvin koulutettuja
naisia, jotka ovat mukana myös politiikassa. Onhan maan pääministerinäkin ollut
nainen, Benazir Bhutto. Mutta varakkaat
ovat etuoikeutetussa asemassa ja koko
maassa vain kolmekymmentäviisi prosenttia naisista osallistuu palkkatyöhön.
Islamabadissa naiset eivät käyttäneet pään peittäviä huntuja, vaikkakin
hunnut ovat lisääntyneet viime vuosina
pääkaupungissakin. Naisten asemassa
on myös suuria eroja maan eri puolilla.
Pohjois-Pakistanissa eri laaksoissa vieraillessani tapasin hyvin erilaisia yhteiskuntia.
Afganistanin rajan tuntumassa talebanin
vaikutuksen alaisilla heimoalueilla ei
näkynyt yhtään naista katukuvassa, kun
taas Hunzan laaksossa kaikki tytöt kävivät
koulua ja naiset liikkuivat kylillä hunnuttamattomina. Kalash-naiset puolestaan
tahtoivat ylväällä olemuksellaan osoittaa
polveutuvansa Aleksanteri Suuren sotajoukkojen kreikkalaisista. Yksi heistä
toimi jopa liikennelentäjänä.
Pakistanissa järkytyin usein afganistanilaisten naisten kohtalosta. Työssäni
jouduin haastattelemaan Suomeen maahanmuuttajiksi pyrkiviä afgaaneja, jotka
elivät pakolaisleireillä Pakistanin puolella.
Puun juurella suurlähetystön aidan ulkopuolella kyyhötti eräänä päivänä vaaleansininen mytty. ”Sinun haastateltavasi”,
pakistanilainen miesavustaja ilmoitti
burka-asuisesta afgaaninaisesta. Haastatteleminen kahdenkin tulkin välityksellä
oli äärimmäisen työlästä, mutta vaikeinta
oli afgaaninaisten aktiivinen unohtaminen.
Usein he eivät nimensä lisäksi tienneet
edes ikäänsä eivätkä halunneet muistaa
mitään elämästään Afganistanissa.
171
Hongkong sen sijaan on nuorten,
kauniiden ja varakkaiden maailma, jossa
hyvin koulutetut naiset voivat päästä pitkälle liike-elämässä. Töihin pukeudutaan
muodikkaisiin mustiin asuihin valmiina
jatkamaan suoraan töiden jälkeen iltamenoihin yli kolmensadantuhannen filippiiniläisen ja indonesialaisen apulaisen hoitaessa kotia ja lapsia. Ylemmän johtotason
tehtävissä olevista hongkongilaisista naisia
on kuitenkin vähemmän kuin MannerKiinan puolella, kolmekymmentä prosenttia. Mutta Hongkongin keskustan kalliiden
merkkiliikkeiden ja luksuselämän lisäksi
olen päässyt näkemään toistakin puolta
kaupungista, kun olen vieraillut suomalaisen joulupukin kanssa vähäosaisten lasten
luona sosiaalikeskuksissa ja tavannut myös
lasten äitejä.
Näin jälkeenpäin tarkastellen näyttää siltä, että helpointa on ollut lähestyä
niitä kaukomaiden naisia, jotka ovat
opiskelleet ulkomaisissa opinahjoissa tai
muutoin saaneet vaikutteita länsimaista ja
ovat siten avoimempia vieraista kulttuureista tuleviin kanssasisariinsa. Lähesty-
172
mistä on helpottanut myös yhteinen kieli,
englanti, joka usein on näiden maiden
toisena virallisena kielenä.
Toisaalta eri maiden diplomaatti- ja konsulikuntiin kuuluva nainen on
kiinteämmässä kontaktissa ulkomaisiin
kollegoihinsa kuin paikallisiin, ellei heihin
tutustu jonkin tietyn teeman puitteissa.
Teemoista parhaimpia on erilaisten kulttuuritilaisuuksien järjestäminen yhteistyössä paikallisten kanssa, ja kulttuurin parissa
toimivat ovat useimmiten naisia. Pitkäaikaisin ja kiintein yhteys on kuitenkin
muodostunut moniin ulkomailla tutustumiini kansainvälisissä tehtävissä työskenteleviin suomalaisiin naisiin. Heidän
kanssaan keskustelu kääntyy usein entisiin
asemamaihimme sekä niissä tapaamiimme
vaikuttaviin henkilöihin, erityisesti naisiin
ja heidän menestymiseensä urallaan.
Marja Korhonen
Konsuli
SI Kajaanin ehdottama kirjoittaja
KOULUTA
ROHKAISE
TUE
173
174
Paula Lehtomäki
Lapsille koulutusta, nuorille töitä
Vakaa tulevaisuus vaatii vielä paljon
Vierailin kehitysyhteistyöministerinä
Etiopiassa marraskuussa 2003. Olimme
maaseudulla tutustumassa Suomen rahoittamaan kylähankkeeseen, ja ohjelmassa oli
käynti myös kyläkoulussa. Vaatimattoman
koulurakennuksen pihalla odotti innostunut vastaanotto ja oppilaiden valmistelemaa ohjelmaa.
Minulle kerrottiin, että tyttöjen
koulunkäynti oli saatu kylässä nousemaan
aivan uudelle tasolle. Ja minkä ansiota
tämä oli? Entistä useammat kylän tytöt olivat uskaltautuneet koulutielle sen jälkeen,
kun heille oli pihapiiriin rakennettu oma
vessa. Monta arjen hankaluutta ja ikävyyttä oli voitettu sen myötä.
Tapaus jäi lähtemättömästi mieleeni esimerkkinä siitä, etteivät kehityksen
askeleet aina vaadi uusinta teknologiaa tai
suurta rahaa. Usein on kyse ennemminkin
ihmisten arkipäivän ymmärtämisestä ja
siitä, millaisin pienin mutta tärkein askelin
sitä voi kohentaa. Koulutien avautuminen
saattoi muuttaa monen tytön elämän siinäkin kylässä.
Oma tyttäreni syntyi syyskuussa
2011. Hänen koulutietään eivät pienet
materiaaliset esteet tule katkaisemaan,
vaikka Suomessa sisäilman laatu onkin
koulurakennuksissa ongelma. Globaalista
eriarvoisuudesta kertoo se, että joka toisen
tyttäreni ikäisen suomalaistytön arvioidaan
saavuttavan sadan vuoden iän. Sellaisesta
kehitysmaissa ei vielä haaveilla.
Tyttöjen koulutus on avain kehitykseen
Olen joskus kehitysmaissa kuullut sanottavan, että ”jos koulutat pojan, koulutat
pojan, mutta jos koulutat tytön, koulutat
koko kylän”. Poikien koulutus on totta kai
tärkeää, mutta monella tavalla juuri tyttöjen koulutuksen kohentaminen on avain
äärimmäisen köyhyyden nujertamiseen.
Siksi tyttöjen koulutus on ollut ja on yksi
Suomen kehitysyhteistyön painopisteistä.
Väestönkasvu on maailman
merkittävin äärimmäiseen köyhyyteen ja
ympäristökysymyksiin liittyvä asia. Monien kehitysmaiden vahvakaan talouskasvu ei onnistu nostamaan suurta osaa
kansaa köyhyydestä, koska väestö kasvaa
vielä talouttakin nopeammin.
Globaalisti entistä suurempi väestömäärä vaatii entistä enemmän viljelyalaa
ja vettä. Ruuan tuottamiseksi on monin
paikoin raivattava aina vain lisää metsää
pelloiksi, mikä entisestään voi kiihdyttää
maaperän köyhtymistä ja myös ilmastonmuutosta. Noidankehät pitäisi pystyä
murtamaan.
Tyttöjen koulutuksella on tunnettu
yhteys väestönkasvuun niin, että koulutustason noustessa syntyvyys yleensä alenee.
Kyky ymmärtää itseä ja omaa kehoa auttaa
hallitsemaan myös suvunjatkamista. Lukutaito avaa ihmiselle kokonaisen uuden
maailman ja aivan toisenlaiset mahdollisuudet oppia niin omaan kuin läheistenkin
terveyteen liittyviä asioita.
175
Koulutuksen kautta lapsille ympäri maailmaa avautuu mahdollisuus itsensä
kehittämiseen ja oman elämän rakentamiseen. Erityisesti kehitysmaiden tytöille
koulutuksen avaamat näköalat tuovat esiin
myös muita kuin korkeaan lapsilukuun
perustuvia elämisen mahdollisuuksia.
Lasten koulunkäynti on lisääntynyt, mutta
edelleen kymmenet miljoonat lapset ovat
vailla mahdollisuuksia koulunkäyntiin.
Tyttöjen ja poikien tulisi olla tasavertaisia
myös koululaisina.
Naisilla on kehitysmaissa arjen
askareissa yleensä johtava rooli – vedenhakuineen ja ruuan valmistuksineen. Tässä
arjen roolissa naiset kokevat konkreettisesti esimerkiksi ilmastomuutoksen vaikutukset, kuten kuivuuden tai tulvat. Heidän
merkityksensä myös sen torjunnassa on
tärkeä. Koulutuksen ja osaamisen kautta
on mahdollisuus antaa kehitysmaiden
naisille välineitä arjen helpottamiseksi ja
ohjata arkipäivän toimia myös ympäristöllisesti kestävään suuntaan.
Tasa-arvo tuo resurssit käyttöön
Tyttöjen koulutuksen lisääminen on avain
sukupuolten parempaan tasa-arvoon, mutta
ei yksin vielä riitä. Naisten yhteiskunnallisen aseman ja vaikutusmahdollisuuksien
vahvistaminen on pitkä, kulttuuriin ja
perinteisiin linkittyvä prosessi, jossa ollaan
monin osin vielä alkutaipaleella.
Naisten asemaan liittyy toinen takavuosien vahva muisto. Olin loppukesällä
2003 Betlehemissä, Palestiinalaisalueella, vihkimässä käyttöön Suomen
tuella laajennettua palestiinalaisten kulttuurikeskusta. Keskus oli odottanut jo
tovin ministeritason avaajaa, ja poikkeuksellisen tiukat turvajärjestelyt siivittivät
vierailua.
Olin paikallisille hätkähdyttävä
ilmestys. Kolmekymmentävuotias nainen
– ministeri ja delegaation johtaja. Palestiinalaiset tytöt ja nuoret naiset olivat hämmentyneitä ja pukivat sen myös sanoiksi:
he näkivät minut elävänä esimerkkinä
176
siitä, että naisetkin voivat nousta korkeaan
yhteiskunnalliseen asemaan ja vielä kohtuullisen nuorina. Ehkäpä se on mahdollista heillekin!
Suomessa sukupuoli ei estä
hankkimasta itselle korkeaa koulutusta tai
etenemästä uralla. Suomessa naisilla on
eduskunnassa vahva osuus, hallituksessa
on ministereiden tasa-arvo, presidentin ja
pääministerin tehtävissä on ollut naisia.
Kenties voidaan puhua eräästä maailman
”naisistuneimmista” poliittisista järjestelmistä.
Suomessa naiset politiikan ja
talouden huipulla ovat jo totuttu asia.
Unohtuu helposti, että nykytilanteen saavuttaminen vei satakunta vuotta. Olimme
kärkijoukossa myös vuonna 1906, kun
naiset saivat yhtäläisen äänioikeuden ja
vaalikelpoisuuden. Vaati kuitenkin lähes
vuosisadan, ennen kuin tasavallan johtoon
valikoitui nainen. Lainsäädäntöä voi muuttaa nopeasti, mutta tasa-arvon perinteet ja
kulttuuri muuttuvat huomattavasti hitaammin.
Suomen ja muiden Pohjoismaiden
esimerkki osoittaa, että sukupuolten tasaarvolla ja elintason kehittyneisyydellä voi
hyvinkin olla vahva yhteys. Suomalaisilta
kysytään maailmalla useinkin, kuinka
pieni ja aika rajallisin luonnonvaroin varustettu pohjoinen maa on voinut saavuttaa
sellaisen elintason, kuin meillä on. Usein
vastaus on: koulutuksella ja tasa-arvolla.
Se, että sukupuoli ei ennalta
rajoita tai sulje pois itsensä kehittämisen ja
yhteiskunnallisen etenemisen mahdollisuuksia, tuo koko väestön lahjakkuusreservit käyttöön. Henkiset resurssit ja osaaminen ovat nykyaikaisen talouden
kilpailukyvyn ja taloudellisen menestyksen ydintä. Ihmisen tasolla kysymys on
siitä, missä määrin tulevaisuus määräytyy
jo syntymähetkellä, ja missä määrin omaa
elämää on mahdollista muokata omin
toimin.
Jos tyttöjen koulutus on avain
äärimmäisen köyhyyden nujertamiseen,
naisten yhteiskunnallisen aseman vahvista-
minen voi hyvinkin olla edellytys kehityksen portailla kipuamiseen. Se on pitkä
tie, sillä erilaiset perinteet ja kulttuurisidonnaiset ajattelutavat elävät yhteiskunnissamme syvällä.
Tasa-arvokysymykset eivät ole mikään ratkaistu asia myöskään kehittyneissä
länsimaissa, niin kuin Suomessa hyvin
tiedämme. On kiistatonta, että työelämässä
varsinkin nuoret naiset kohtaavat toisenlaisia haasteita, kuin miespuoliset ikätoverinsa. Yhtä lailla arkielämän havainnot
ja tutkimustieto kertovat tarinaa siitä, että
tasa-arvo etenee hitaasti kodin vastuisiin
ja töihin. Samalla on noussut esiin asioita,
joissa tasa-arvon puute on jo ennen kaikkea miesten ongelma.
Nuorilla pitää olla näköala tulevaisuuteen
Niin tärkeää kuin tyttöjen koulutuksen ja
yhteiskunnallisen aseman vahvistaminen
onkin, vakaa kehitys edellyttää tulevaisuuden näköalaa kaikille nuorille. Omassa
elämässä pitää pystyä näkemään mahdollisuuksia ja valoisan tulevaisuuden ikkunoita. Silloin tulevaisuuden myönteiseen
rakentamiseen riittää kiinnostusta. Näköalojen puute taas johtaa helposti turhautumiseen, ja sillä voi olla merkittäviä
yhteiskunnallisia seurauksia.
Nuorisotyöttömyys on eräs maailman keskeisimpiä kehityskysymyksiä
– eikä se ole enää vieras asia vauraassa
Euroopassakaan. Arabikevään levottomuuksien taustalla nähtiin ennen kaikkea
korkeasti koulutetun nuorison tyytymättömyys. Myös Euroopassa pelätään, että
nopeasti lisääntynyt nuorisotyöttömyys voi
olla asia, joka vaarantaa yhteiskuntarauhan monissa Euroopan maissa. Eteläisessä
Euroopassa nuorisotyöttömyys on jo lähes
kuusikymmentä prosenttia.
Kun odotukset ja todellisuus eivät
kohtaa, tyytymättömyys nostaa päätään.
Erityisesti nuorilla on ja pitääkin olla odotuksia ja toiveita oman elämänsä suhteen.
Jos koulutus ei johdakaan työpaikkaan tai
jos totuttu elintaso ei näytäkään enää mah-
dolliselta, pettymys voi olla suuri. Nuoruuteen luonnollisena kuuluva radikalismi
voi silloin saada muotoja, jotka johtavat
jopa yhteiskuntien kriisiytymiseen. Köyhyys, kurjuus ja näköalattomuus tarjoavat
kasvualustan myös erilaisille ääriliikkeille.
Myös taloudellisessa mielessä
nuorten saattaminen yhteiskunnan rattaiden pyörittäjiksi on tärkeä asia. Nuorten
syrjäytyminen aiheuttaa mittavia kustannuksia Suomessakin, ja pitkittyessään
työllistymisen ja elämänhallinnan ongelmat usein vain monimutkaistuvat. Siksi
nuorten aikuisten työllistymisen on oltava
erityisen huomion kohteena kaikkialla
maailmassa.
Lopuksi
Maailmassa, jossa media vyöryttää eteemme joka päivä uusia ikäviä uutisia, saattaa
taipua ajattelemaan liiankin synkästi.
Toki käsissämme on valtavia haasteita.
Päivänpolttavan talouskriisin lisäksi suuri
kysymys on ympäristömme kantokyky.
Ihmiskunnan keskeisiä asioita on ratkaista
se, miten yhä suuremmalle väestömäärälle
turvataan elämisen perus- edellytykset
ja elintason nousu tavalla, joka kuluttaa
vähemmän ympäristöä kuin teollisesta
vallankumouksesta alkanut polkumme.
Hyvä puoli on se, että esimerkiksi
ilmastonmuutoksen torjumiseksi tiedämme
täsmälleen, mitä pitäisi tehdä, ja teknologiakin on suurelta osin jo olemassa. Nyt
pitäisi vain toimia, kaikkialla. Ponnisteluja
hyvän elämän edellytysten luomiseksi
joka puolilla maailmaa on siis herkeämättä
jatkettava. On silti hyvä muistaa, että vaikka joka päivä maailmassa on enemmän
ihmisiä kuin koskaan aikaisemmin, suuri
osa heistä elää paremmin kuin esi-isänsä ja
-äitinsä olisivat koskaan voineet kuvitella.
Paula Lehtomäki
Kansanedustaja
SI Kajaanin ehdottama kirjoittaja
177
Lahtelaiset soroptimistit
syrjäytyneiden nuorten puolestapuhujina
Lahden Soroptimistiklubin kuukausikokous
laskiaistiistaina 12.2.2013
Kokoukseen on kutsuttu konstaapelit
Pekka Airamo ja Pia Katajala kertomaan
lahtelaisesta Vesijärven Ankkuri -hankkeesta, jossa tehdään ruohonjuuritason
työtä nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Aihe liittyy väkevästi Suomen Unionin
teemaan 2012 – 2013 Naiset syrjäytyneiden nuorten puolestapuhujina.
Ankkuri-hanke on nuorten rikoskierteen ratkaisumalli, joka käynnistyi
Hämeenlinnasta kymmenisen vuotta sitten
ja on tullut käyttöön koko Kanta-Hämeessä ja Lahdessa. Tarkoituksena on, että se
laajenee valtakunnalliseksi vuoteen 2015
mennessä.
Päijät-Hämeen poliisilaitoksen
konstaapelit Airamo ja Katajala tekevät
ruohonjuuritason työtä, tapaavat ongelmiin
joutuneita nuoria ja vastaavat hankkeessa
rikostutkinnasta. Tavoitteena on auttaa
nopeasti ja kädestä pitäen.
Kun nuori näpistelee tai syyllistyy
pahoinpitelyyn, seuraa tekosista rikostutkinta ja kuulustelu. Ankkuri-toiminnassa
asia ei jää siihen, vaan nuoren tekemisistä
keskustelevat hänen kanssaan myös sosiaalityöntekijä, psykiatrinen sairaanhoitaja
ja nuoren omat vanhemmat. Tarkoituksena
on avata nuoren silmät ja katkaista mahdollinen rikoskierre jo alkuunsa.
”Nuori oireilee ongelmiaan rötöstelemällä. Ankkuritiimi on todennut, että
nuorten käytös on usein oireilua kotona
178
Konstaapeli Pia Katajala
esiintyvistä ongelmista. Syyllistämisen
sijaan keskusteluissa pohditaan, millaista
apua nuori ja hänen perheensä tarvitsevat”,
sanoo Pia Katajala, joka toimii myös ”nettipoliisina”.
”Haluamme olla käytettävissä heti,
kun tarve tulee. Nuoren elämässä kolme
kuukauttakin on jo ikuisuus ja liian pitkä
aika odottaa apua”, Katajala toteaa.
”Keskustelut ovat taholtamme
positiivisia, eivät tuomitsevia. Pyrimme
kohtelemaan kaikkia perheenjäseniä tasaarvoisesti, kuuntelemaan ja ymmärtämään
sitä tilannetta, miksi nuori on toiminut
näin. Joskus riittää yksi keskustelu, joskus
niitä tarvitaan useampia.”
Ankkurin kautta nuori pääsee moniammatillisen avun äärelle, saa tukea mahdollisen
rikoskierteen katkaisemiseksi sekä apua
arkeen ja elämänhallintaan. Tammikuussa
2011 alkaneen toiminnan tulokset ovat
olleet niin rohkaisevia, että kaksivuotisen
pilotin jälkeen työtä on jo päätetty jatkaa
pysyvänä toimintamallina.
Päijät-Hämeen poliisilaitoksella
toimivan tiimin muodostavat päätoimisina
työskentelevät poliisi ja sosiaalityöntekijä,
joiden lisäksi osan työpanoksestaan tiimille antavat konstaapeli, Lahden seurakuntayhtymän erityisnuorisotyöntekijä sekä Lahden kaupungin nuorisotoimen työn­tekijä.
Ensimmäisen toimintavuoden
aikana Ankkurityön piiriin päätyi kolmisensataa nuorta, suurin osa rikoksen tehtyään ja poliisi­toiminnan kautta. Toisinaan
yhteydenotto tulee myös suoraan nuoren
huolestuneelta opettajalta tai vanhemmalta. Suurin piirtein tällaista määrää nuoria
voidaan jatkossakin auttaa vuosittain, mutta erityinen tarve toiminnassa olisi saada
nuorille aikoja psykiatrian poliklinikalle
tai psykiatrinen sairaanhoitaja mukaan
tiimiin.
Ankkurityön kohderyhmänä ovat
teini-ikäiset nuoret, ja eniten mukaan
päätyy peruskoulun loppumetrejä tallaavia
poikia. Mokailuille on otollinen aika, jos
elämän suunta on hukassa ja koulumenestys ruopii pohjamutia.
Kuunnellaan viranomaiskammo pois
”Ankkurityön aluksi tiimi kutsuu palaveriin nuoren ja tämän huoltajat. Oli ongelma mikä tahansa, siihen tartutaan ja ehkä
huomataan, että nuorella on kaikki ihan
hyvin ja joku pieni kompurointi on tullut”,
Airamo ja Katajala kertovat. Loppujen
kanssa sovitaan jatkosta tarpeen mukaan.
Joidenkin kanssa tapaamisia kertyy jopa
toistakymmentä, kunnes tuntuu, että horisontti näyttää vähän valoisammalta. Muutama prosentti palaa myöhemmin uudelle
kierrokselle uusien rötösten takia.
Tapaamisten a ja o on luottamus.
Nuorten asenne toimintaan on hyvä, ja
juuri kukaan ei ole kieltäytynyt tapaamisista. Työn muodot ovat moninaiset: yksi
tarvitsee apua työnhakuun, toinen ehkä
saatetaan palauttamaan näpistettyä omaisuutta kasvotusten kauppiaille. Nuoren
vastuuta ei vähätellä, mutta viesti on, että
mokista selviää eteenpäin.
Paikkaansa etsivien ja polullaan
kompastelevien nuorten parissa työskentely on saanut Airamon ja Katajalan pohtimaan koulujärjestelmän raameja.
”Toiminnallisesti suuntautuneiden
nuorten, usein poikien, koulutuspolkua
pitäisi miettiä enemmän. Yläkoulunkin
vaatimustaso on korkea ja varsin teoriapainotteinen, ja siinä vaiheessa aletaan pudota
kärryiltä. Eivät kaikki pyri akateemiselle
uralle”.
”Yläkoulussa vaihdetaan lapsenkengistä nuorten kenkiin, ja monilla nuorilla voi olla tuskaista. Pitkät tuplaoppitunnit pulpeteissa istuen eivät ainakaan heidän koulunkäyntiään tue.”
Monilla kouluputkesta pudonneilla
nuorilla olisi motivaatiota mennä töihin,
mutta tekemisen kautta oppimiselle on
monia esteitä. Esimerkiksi tuetut työharjoittelupaikat ovat kiven alla tiukkojen
säädösten vuoksi: harjoittelijoita ottavilla
yrityksillä ei saa olla esimerkiksi verovelkaa tai yt-neuvotteluja. Yhtälö on valitettavan usein nuoren kannalta mahdoton.
Rakenteet saattavat estää sellaisen nuoren
pärjäämisen, joka ei selviä koulutuskeskeisessä putkessa. Kun putoaa kärryiltä, niin
putoaa kauas.
Kauas putoamista ankkurityöllä
halutaan estää. Ennaltaehkäisevän työn
kustannusvaikutuksia on laskettu monissa
hankkeissa, ja syrjäytyneen nuoren kylkeen on lätkäisty miljoonaluokan hintalappuja. Näitä nuoria takaisin kärryille
auttava työ maksaa siis varmasti itsensä
euroissakin takaisin.
”Se että päästään varhaisessa
vaiheessa puuttumaan ja ennaltaeh- käisemään nuorten syrjäytymistä, niin sillä on
179
tosi paljon vaikutuksia tulevaisuu- teen ja
siihen, millaisen kehityksen nuori myöhemmässä elämässään saa,” Airamo ja
Katajala toteavat.
Lahden Soroptimistiklubin jäsenet
ovat vakuuttuneet kuulemastaan ja päättävät ottaa Vesijärven Ankkuri -hankkeen
omaan ohjelmaansa. Minä puolestani pyrin
ja pääsen Pia ”konstaapeli” Katajalan
kaveriksi Facebookiin voidakseni seurata
asioita ”nettipoliisin” näkökulmasta.
Kansainvälinen naistenpäivä 8.3.2013
Onerva Vartiainen, Lahden soroptimistiklubin sisar emerita, on täyttänyt pari
päivää sitten kahdeksankymmentä vuotta
ja ilmoittaa viettävänsä sitä Kansainvälisenä naistenpäivänä Lahden Sokoksessa
keräämällä rahaa Naisten Pankille. Onerva
on kutsunut minut mukaan lipaskerääjäksi
teemana Anna Toisenlainen Lahja.
Toisenlainen Lahja on ekologinen ja
eettinen lahja, jolla voi auttaa Kirkon
Ulkomaanapua turvaamaan elämän perusedellytykset kehitysmaiden köyhimmille
ihmisille. Avaimet kehitysmaiden naisten
ja perheiden parantamiseen ovat pienissä
teoissa. Mahdollisuus perustaa kyläpankki,
hankkia ammatillinen koulutus tai vaikkapa käytetty polkupyörä voi saattaa naisen
kiinni toimeentuloon, lapset kouluun ja
nuoret ammattiin. Naisten Pankille lahjoitetuilla varoilla, rahoitetaan naisten
taloudellista toimeentuloa, osaamista ja
oikeuksia parantavia hankkeita, annetaan
pienlainoja, ammattikoulutusta sekä tuetaan uusia, innovatiivisia naisten yrittäjyyteen tähtääviä pilottihankkeita.
Onerva kertoo yhdestä tapauksesta, liberialaisesta Naomista, joka tuli
raskaaksi viisitoistavuotiaana. Naomi piti
pojastaan yksin huolta ja pääsi aikuisiällään ensi kertaa kouluun Naisten Pankin
tuella. ”Haluan antaa myös lapsilleni
mahdollisuuden koulutukseen ja sitä kautta
parempaan elämään”, Naomi sanoi kiitollisena saamastaan tuesta.
On mielenkiintoista jutella näistä
asioista ihmisten kanssa ja jokusen roposenkin saan lippaaseeni, kun keskustelukumppani kuulee, että kerätyt varat
menevät suoraan tarvitsijoille Kirkon
Ulkomaanavun kautta.
Oikeudessa nuorten asiat
hoidetaan ripeästi
Soroptimisti emerita Onerva Vartiainen
180
Sokosesta suuntaan Lahden oikeustalolle
juttelemaan nuorten syrjäytymisen ehkäisemisestä klubimme jäsenen, käräjätuomari Anne Halmeen kanssa. Hän oli käsitellyt
rikosten sovittelua aiemmin pitämässään
ammattiesitelmässä. Mieleeni olivat myös
lautamiesistuntoajoiltani syöpyneet Annen
”äidilliset” puhuttelut nuorille rikoksentekijöille. Minusta näytti siltä, että nuoret
ottivat ne vastaan nöyrän kuuliaisina.
Miten lienee ollut silloin ja miten nyt, siitä
haluan jutella Annen kanssa.
Kerrataanpa ensin, mikä on nuori rikoksentekijä. Nuorella rikoksentekijällä tarkoitetaan henkilöä, joka rikoksen
tehdessään on jo täyttänyt 15 mutta ei
vielä 21 vuotta. Kun nuori rikoksentekijä
syyllistyy rikokseen, josta seurauksena voi
olla vankeusrangaistus, hänen henkilökotaisista olosuhteistaan pyritään hankkimaan selvitys. Ehdollista vankeustuomiota
annettaessa käräjäoikeuden tulee ottaa
kantaa siihen, onko nuori rikoksentekijä
asetettava valvontaan.
Alle 15-vuotiaana rikoksen
tehneen asiaa ei käsitellä oikeudessa eikä
hänelle tuomita rangaistusta. Tuomittaessa
rangaistusta 15 – 17-vuotiaana rikoksen
tehneelle noudatetaan sääntöä, jonka mukaan rangaistuksen määrä on enintään 3/4
siitä, mitä täysi-ikäiselle tekijälle tuomittaisiin. Alle 18-vuotiasta ei yleensä tuomita ehdottomaan vankeusrangaistukseen.
Hänet voidaan jättää myös rangaistukseen
tuomitsematta, jos oikeus katsoo, että hän
ottaa opikseen ilman rangaistustakin.
Alle 18-vuotiaana tehdystä rikoksesta voidaan tuomita 4 – 12 kuukauden
pituinen nuorisorangaistus. Sen tarkoituksena on erityisesti uusien rikosten ehkäisy
ja rikoksen tekijän sosiaalisen selviytymisen edistäminen. Nuorisorangaistusta
ei suoriteta rangaistuslaitoksessa mutta
tuomittu on koko rangaistuksen ajan valvonnassa. Nuorisorangaistukseen kuuluu
valvonnan alaisena suoritettavia sosiaalista
toimintakykyä edistäviä teh- täviä ja ohjelmia sekä niiden yhteydessä annettavaa tukea ja ohjausta. Nuorisorangaistus sisältää
lisäksi valvottua palkatonta työntekoa ja
työelämään perehtymistä. Myös päihteiden
käyttöä valvotaan. Nuorisorangaistuksen
täytäntöönpanosta huolehtii Rikosseuraamuslaitos.
Jos tuomittu nuori rikkoo nuorisorangaistuksen suorittamisesta hänelle annettuja määräyksiä tai tekee uusia rikoksia,
hänet voidaan tuomita sen sijasta muuhun
rangaistukseen, esimerkiksi ehdottomaan
vankeusrangaistukseen. Ja sitten käytäntöön. Esimerkiksi näpistelystä tai pahoin-
Käräjätuomari Anne Halme
pitelystä kiinni jääneestä nuoresta tulee
käräjäoikeuteen tieto poliisiviranomaiselta
ja mahdollisesta sovittelusta sosiaaliviranomaiselta. Sovittelussa nuorella on
mahdollisuus sopia, miten tapahtunut
vahinko korvataan. Syyttäjä tutkii saamansa aineiston ja katsoo, onko aiheellista
käsitellä tapaus käräjillä ja saattaa tehdä
luopumisratkaisun.
”Jos syyttäjä tuo tapauksen käräjille, hän kertoo vapaaehtoisesta sovittelusta,
joka voidaan tuomiossa ottaa huomioon
lieventävänä asiana. Tällöin tuomioistuin
saattaa katsoa enemmät seuraamukset tarpeettomiksi. Tekijä joutuu joka tapauksessa korvaamaan rikoksella aiheuttamansa
vahingon. Rangaistukseksi määrätään ensisijaisesti sakkoa, mutta tällöinkin saatetaan
katsoa, kumpi on tärkeämpää: maksaako
tekijä pienistä tuloista korvauksen uhrille
vai sakot,” Anne Halme kertoo.
Muistelen Annen nuorelle rikoksentekijälle tuomion julistamisen jälkeen
pitämää puhuttelua. Onko niillä ollut
vaikutusta?
”Joskus on syntynyt ihan oikeitakin keskusteluja jopa niin, että olen tullut
vakuuttuneeksi, että tämä on viimeinen
kerta. En kuitenkaan usko, että yhdellä
puhuttelulla saadaan parannusta aikaan.
Olen kyllä usein sanonut tuomion saaneelle nuorelle: tämä on aidosti sinusta kiinni,
sinulla on vielä mahdollisuus...”, Anne
sanoo ja jatkaa: ”Pyrimme viimeiseen asti
181
välttämään sitä, että nuori joutuisi vankilaan.”
”Suomi poikkeaa useista muista
maista siinä, että niissä toimii erityisiä
nuorisotuomioistuimia, jotka tekevät erityyppisiä ratkaisuja. Meillä nuorten asiat
käsitellään yleisissä tuomioistuimissa.
Suomessa sen sijaan alle 18-vuotiaiden
asioita käsitellään paljon lastensuojelun
piirissä, missä päätöksenteko ei ole julkista. Esimerkiksi pakkohuostaanottojen ja
laitossijoitusten määrä rikosten perusteella
on lisääntynyt moninkertaiseksi. Vaikka
tarkoitus on toimia nuoren parhaaksi,
liikutaan harmaalla alueella, kun päätöksenteon kriteerit eivät ole tiedossa.”
Alle 18-vuotiaiden nuorten asiat
pitää käsitellä nopeasti, sillä nuoren elämässä yksikin kuukausi voi olla käänteentekevä. Laki asettaa määräaikoja: rikoksen
tapahtumahetkestä pitää ilmoittaa 14
vuorokauden sisällä syyttäjälle ja syyttäjän
on puolestaan ilmoitettava tiedon saatuaan
14 vuorokauden sisällä Rikosseuraamusvirastolle. Se tekee nuorta rikoksentekijää
koskevan selvityksen käräjäoikeudelle,
jonka pitää käsitellä asia 30 päivän
kuluessa.
tai aikuisille voidaan opettaa valmiuksia
rakentavaan vuorovaikutukseen.
Poikien suosiossa on Time out
racing -autopaja, jossa rakennetaan kilpaautoa, harjoitellaan sen käsittelyä sekä
kokoonnutaan kolmesti vuodessa harjoitusajoihin muiden pajojen kanssa. Tytöt
tykkäävät sosiaalipedagogisesta Hepparyhmästä sekä Näe minut näin -voimaannuttavasta valokuvaryhmästä.
Rippikoulu on edelleen nuorten
suosiossa. Elina uskoo, että silläkin on
melkoisesti vaikutusta nuoren elämänkatsomukseen ja valintoihin. Hän kertoo niin
sanotuilla heikommilla eväillä varustetusta
tytöstä, joka ei halunnut oppia eikä uskonut oppivansakaan rippikoulussa käsiteltyjä asioita. Meinasi lyödä ”hanskat tiskiin”.
Sanoi vielä muutama päivä ennen konfirmaatiota, ettei halua eikä osaa.
”Yhdessä kun tyttöä autettiin ja
kannustettiin, hän pääsi ripille oman porukkansa kanssa ja loisti konfirmaatiotilaisuudessa kuin naantalin aurinko”, Elina kertoo
esimerkkinä siitä, miten se voi auttaa, kun
nuori pääsee vanhasta roolistaan irti ja
löytää itsestään uusia vahvuuksia.
Pallo hukassa, asiat solmussa,
tekemistä vailla?
Oikeustalolta jatkan matkaa Lahden seurakuntayhtymän Diakoniakeskus Mariaan,
jossa minut ottaa vastaan klubini sisar,
yhteiskuntatyön pastori Elina Lehdeskoski.
Hän kertoo, että seurakunnat voivat auttaa
nuoria ja heidän perheitään monin tavoin.
Lahden seurakuntayhtymän
erityisnuorisotyö on vahvasti mukana
Vesijärven Ankkuri -toiminnassa. Työ on
pitkäjänteistä rinnalla kulkemista ja ratkaisujen etsimistä yhdessä. Erityisnuorisotyön muodot ovat moninaiset: yksilötuki,
pienryhmätyö, avointen ovien toiminta,
kohdennettu harrastetoiminta, pienryhmärippikoulut ja ART-ryhmä (Aggression Replacement Training), jonka avulla
epäsosiaalisesti toimiville lapsille, nuorille
182
Pastori Elina Lehdeskoski
Myös diakoniatyöntekijät kohtaavat työssään vanhempia, joita tukemalla autetaan
samalla perheen lapsia. Erityi- sen tärkeäksi Elina näkee yksinhuoltajaperheiden
tukemisen. Vastaanotoille on tullut entistä
enemmän aikuisuuden kynnyksellä olevia
nuoria, jotka eivät ole löytäneet suuntaa
elämälleen ja joilla ei ole minkäänlaista
käsitystä talouden hoidosta. Heitä tuetaan
peruselämän hallinnassa ja annetaan taloudellista neuvontaa viikoittain diakoniatyöntekijöiden tukena käyvän velkaneuvojan
avulla. Diakoniatyöntekijä kartoittaa aina
asiakkaan koko elämäntilanteen, kuuntelee
ja keskustelee. Diakoniatyö tarjoaa henkistä, hengellistä ja aineellista apua.
”Kun rahaa ei tule, siitä selviytyy,
jos jaksot ovat lyhyitä, mutta jos se jatkuu
vuodesta toiseen, mielenmaisema muuttuu
ihan erilaiseksi,” Elina pohtii.
Kirkon tukikummit
Tukikummit keräävät rahaa syrjäytymisvaarassa olevien nuorten auttamiseksi
tukemalla opiskelua ja harrastuksia. Rahat
kanavoidaan Kirkon diakoniarahaston
kautta. Systeemi toimii niin, että paikallinen diakoniatyöntekijä tekee perheen
kanssa elämäntilanteen kartoituksen ja
talousselvityksen, joiden perusteella täyttää hakemuskaavakkeet. Myös raha tulee 
diakoniarahastosta diakonityöntekijän
kautta.
 
Elina Lehdeskoski kertoo, että
Lahdessa monilla diakonityöntekijöillä on
ollut positiivisia kokemuksia avustuksen
hakemisesta. Viime vuosina on saatu useita
avustuksia monin tavoin kuormittuneissa
perhetilanteissa eläville nuorille, esimerkiksi yksinhuoltajaperheille ja pakolaisille.
Avustuksia on saatu myös opiskelukustannuksiin, liikuntaharrastusten välineisiin
ja kausimaksuihin, kuten jääkiekkoon
ja jalkapalloon. Monen heikoilla olevan
nuoren itsetuntoa vahvistaa menestyminen
esimerkiksi juuri liikuntaharrastuksessa.
 
Kirkko tukee nuorten
yhteiskuntatakuun toteutumista
Hiippakunnissa alkoi vuoden 2012 marraskuun alusta kirkkohallituksen ja hiippakuntien Nyt on henki päällä -kiertue,
jonka teemana oli nuorten syrjäytyminen.
Kiertue kävi maan jokaisessa yhdeksässä
hiippakunnassa. Mukaan oli kautta maan
kutsuttu nuoria, kirkon työntekijöitä ja
päättäjiä sekä poliitikkoja. Presidentti
Sauli Niinistö lähetti tilaisuuksiin tervehdyksensä. Myös hiippakunnan piispat
osallistuivat tapahtumiin. Kiertue päättyi
huhtikuussa 2013.
Kirkko tukee yhdessä muiden
toimijoiden kanssa sitä, että hallitusohjelmaan sisällytetty nuorten yhteiskuntatakuu
voisi toteutua. Yhteiskuntatakuun mukaan
jokaiselle alle 25-vuotiaalle ja alle
30-vuotiaalle vastavalmistuneelle on
taattava työ-, harjoittelu-, opiskelu-,
työpaja- tai kuntoutuspaikka viimeistään
kolmen kuukauden kuluessa työttömäksi
joutumisesta.
Kiertueella haluttiin tehdä näkyväksi työ, jota seurakunnat tekevät syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Kirkon lapsi- ja
nuorisotyöhön käytetään Suomessa vuosittain 332 miljoonaa euroa. Kasvatustyön
virkoja on nelisentuhatta.
Esikuvia
Nuoret pitävät esikuvinaan usein sanavalmiita, rohkeita ja suosittuja kavereitaan.
Piispa Irja Askolan mukaan tarvittaisiin
myös sellaisia esikuvia, jotka ovat ujoja, hitaita, haavoittuvia ja jotka silti ovat
hyväksyttyjä. ”Kun nuoret kasvavat, heillä
pitää olla oikeus työhön, työyhteisöön ja
toimeentuloon,” Askola sanoo.
Leena Sorvali
MAT, tarinankertoja
SI Lahti
183
Fakta
Lähteet
Vuonna 2011 58 000 15 – 24-vuotiasta
ei ollut työssä, harjoittelussa tai opiskelun
piirissä.
Tesso, sosiaali- ja terveyspoliittinen aikakausilehti 8.8.2012, Lahden seurakuntayhtymä,
kotisivut,www.bisnesenkeli.naistenpankki.fi
http://tukikummit.fi/. Helsingin Sanomat
12.3.2013
Nuoria syrjäyttävät
- pallottelu palvelusta toiseen
- kokemus, ettei ole toivottu asiakas
- yksinäisyys
- kiusaaminen
- masentuminen
- peruskoulu meni huonosti tai jäi kesken
- alhainen itsetunto, vähäinen itsekunnioitus
- usko, ettei muihin voi luottaa
- luottotietojen menetys
- asunnottomuus:
- töitä ei voi hakea, kun ei tiedä, mistä herää
aamulla
184
Mestarilaulaja Hilja Grönfors
Valtaväestölläkin olisi opittavaa romaneilta
Pienenä tyttönä klassisen laulajan urasta
haaveilleesta Hilja Grönforsista tulikin
heimonsa musiikin esittäjä ja tallentaja.
Hänen sinnikkään keruutyönsä ansiosta
myös tulevat sukupolvet saavat vielä laulaa ja kuulla romanilauluja.
Hilja Grönfors on koulutukseltaan
romanin kielen opettaja ja ammatiltaan
ompelija, mutta joutui luopumaan tästä
ammatistaan astman takia. Grönfors asuu
tätä nykyä Lahdessa huolehtien sisartensa
kanssa yli yhdeksänkymmentävuotiaasta
isästään.
Laulaminen on aina ollut Hilja
Grönforsille luontainen ilmaisutapa. Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla vuonna 2005
mestarikansanlaulajaksi nimetty Grönfors
on laulanut lapsesta asti. Hän on myös
vuosikymmenen ajan kerännyt talteen romanien lauluja, jotka ilman häntä olisivat
kadonneet tai pian katoaisivat taitajiensa
mukana. Grönfors on opettanut romanien
musiikkiperinnettä Kaustisilla ja SibeliusAkatemiassa.
”Lähdin kiertämään kynä ja
paperia mukanani. Ei minulla ollut mitään
äänitysvälineitä, kirjoitin sanat muistiin ja
sävelen painoin päähäni”, Grönfors kertoo.
Kymmenessä vuodessa hän on ajanut tuhansia kilometrejä ja tallentanut toistasataa
laulua. Niistä hän on tehnyt nauhoituksia,
joista nuotituksen taitajat ovat purkaneet
ne nuoteiksi.
Grönfors konsertoi ja levyttää
Latso Dzinta -yhtyeensä kanssa. Vuonna 2007 Maailman musiikin keskuksen
Kuva Birgitta Sula
julkaisema levy Phurane Mirits palkittiin
parhaana Norjassa sekä sai vuonna 2008
Etno-Emma -tunnustuksen vuoden parhaana kansanmusiikkilevynä Suomessa. Hilja
Grönfors ja Latso Dzinta ovat esiintyneet
Suomessa useilla keskeisillä konserttila185
voilla ja festivaaleilla sekä myös ulkomailla, muun muassa Ranskassa, Tsekissä ja
Ruotsissa. Levytyskielenä on ollut suomi
ja konserteissa myös romanin kieli. Toisella vuonna 2011 julkaistulla levyllä onkin
useampia romaninkielisiä kappaleita.
Vuonna 2011 Hilja Grönforsille luovutettiin Kalevala-palkinto.
”Olen pelkäämätön ihminen ja
uskallan lähteä kokeilemaan kaikkea. Pitää
uskoa itseensä”, Grönfors sanoo ja jatkaa:
”Paljon on vielä tekemistä, tarkoituksena
on tehdä kokonaan oma levy ja toinen
vielä omalla kielellä.”
”Liian moni lahjakas romanilapsi ja -nuori
tipahtaa koulutuksen kelkasta”
Hilja Grönfors on myös kiinnostunut
yhteiskunnallisista asioista ja on halukas tuomaan niitä yleisön tietoisuuteen.
Hänelle on tärkeää, ettei viisisataa vuotta
Suomessa elänyt heimo kokonaan liukenisi
valtakulttuuriin, ei ainakaan jälkiä jättämättä.
”Romanikulttuuri – laulujen lisäksi kieli ja tavat – ansaitsisivat tulla oppiaineeksi jossakin oppilaitoksessa. Minäkin
haluaisin opettaa romaneita. Tietoa on
kuitenkin pakko levittää myös valtaväestölle, jos halutaan kulttuurin säilyvän.”
186
Romanien opettamisessa Grönfors korostaisi vaihtoehtoisia menetelmiä.
Tarjolla pitäisi olla oppisopimuskoulutusta
ja muuta tekemällä oppimista. Grönforsin
mukaan valtaväestölläkin olisi opittavaa
romaneilta. Romanikulttuurissa ihmisten
ja erityisesti vanhojen ihmisten kunnioitus
juurrutetaan lapsiin pienestä pitäen.
”Tietoa saa aina, mutta jos sydämen sivistys puuttuu, sitä ei saa mistään”,
Grönfors sanoo tavalla, joka ei jätä tilaa
vastaväitteille.
Grönfors kertoo, että Suomessa
romanien kehittyminen on alkanut
1960-luvulla tavoitteena vaikuttaa yhteiskuntaan. Jollei ole koulutusta, ei koskaan
voida saavuttaa valtaväestön tasoa. Laulajan lapsuudessa Suomen romanit viettivät
vielä kiertolaiselämää. Kierteleviä pitsikauppiaita ei enää juuri näe, ja koko romanien kulttuuria uhkaa katoaminen. Omalle
kontolleen mestarilaulaja on ottanut
romanien musiikkiperinteen säilyttämisen ja toivoo löytävänsä työlleen jatkajia
omasta heimostaan.
Leena Sorvali
MAT, tarinankertoja
SI Lahti
Helsinki, SI-konventio vuonna 2051
Soroptimistien XXIX Konvention Helsingissä avaa soroptimistifederaatioiden
yhteenliittymän (SI) presidentti Mulmulum Todd Lae Eteläisen Tyynenmeren
alueelta.
”On suuri ilo tulla Suomeen juuri
vuonna 2051 konventioon. Tiedän nimittäin, että sata vuotta sitten luotiin Helsingissä pohja Suomen soroptimistitoiminnalle. Euroopan federaation silloinen
presidentti Clara Hammerich Tanskasta
vieraili Helvi Hakulinen-Sipilän luona
Suomen pääkaupungissa. Hän innosti ja
kannusti helsinkiläisiä naisia soroptimistiklubin perustamiseen. Tapaaminen johti
Suomen ensimmäisen soroptimistiklubin,
Helsinki-klubin charterjuhlaan 12.5.1952.
Vuosi muistetaan maailmalla Helsingin
olympialaisista! Jo seuraavana vuonna eli
1953 aktiiviset naiset perustivat klubeja
suuriin kaupunkeihin kuten Tampereelle,
Lahteen, Turkuun ja Jyväskylään. Kolmen
ensimmäisen klubin vihkimisen jälkeen
muodostettiin Suomen soroptimistiklubien
unioni 11.10.1953.
Lisäksi saan kiittää maailman soroptimistisisaria perheeni hyvinvoinnista,
tarkemmin sanoen äitini ja itseni henkiinjäämisestä. Olen kotoisin Papua-UudestaGuineasta. Alue koostuu lukemattomista
pikku saarista. Syntymävuotenani 2013
Alotay oli vajaan 9 000 asukkaan kylä
kaukana kaikesta. Äidin raskaus ei sujunut
säännönmukaisesti. Kaikenlaisia vaivoja
ilmeni. Pelastukseksemme koitui synnytysavustaja, jonka koulutuksen kustansivat
soroptimistit. Raskausmyrkytys ja muut
komplikaatiot johtivat siihen aikaan Pa-
pua-Uudessa-Guineassa kahdesta kolmeen
äidin kuolemaan päivässä. Imeväiskuolleisuus oli myös korkea. On huikeaa ajatella,
että meidän äitiys- ja lastenhuoltomme on
nyt suomalaisen arkkiatri Arvo Ylpön kehittämän neuvolajärjestelmän kaltainen.”
Hetki puheenvuoron jälkeen heijastettiin
vietnamilaisen seniorijäsenen Phong Thi
Van tervehdys näkyviin uusimmasta eli
erillisestä Aasian federaatiosta. Aasian
maiden federaatio perustettiin, koska
muun muassa Vietnamissa, Kiinassa ja
Intiassa naisten koulutustaso oli noussut
2000-luvun alussa. Johtavassa asemassa
olevat naiset olivat perustaneet naisryhmiä
ja verkostoituneet tehokkaasti. Maailman
soroptimistien määrä melkein kaksinkertaistui Afrikan ja Aasian alueiden tultua
mukaan toimintaan.
Aasiassa kävi kuten Kalifornian
Oaklandissa Amerikassa vuonna 1921, kun
maailman ensimmäinen soroptimistiklubi
perustettiin: innostus levisi nopeasti ja
palvelujärjestö laajeni koko mantereelle ja
jatkoi Brittein saarten kautta Eurooppaan
asti.
Soroptimistisisarien maine kasvoi
esimerkiksi Vietnamissa, kun pohjoismaiset soroptimistit avustivat 1990-luvulla
taloudellisesti pienten tyttöjen koulunkäyntiä lastenoikeuksia edistävän kehitysyhteistyöjärjestö Planin kautta. Myöhemmin apu osoitettiin koko kyläyhteisöille.
Näin parannettiin lasten elämänlaatua
pysyvästi yhdessä paikallisten asukkaiden kanssa. Kansainvälinen apu sanitaation järjestämiseksi syrjäisille seuduille
187
oli käänteentekevä uudistus. Se vaikutti
merkittävästi maaseudulla asuvien terveyteen. Juomavesi pysyi puhtaana. Vakavat
vatsatautiepidemiat voitiin välttää. Lisäksi
tyttöjen ja naisten turvallisuus parani, kun
heidän ei tarvinnut käydä tarpeillaan metsässä pimeän aikaan.
Senegalilainen Asha Mbacke Badji käytti puheenvuoron kokoussalissa, sillä
Afrikan federaatio pystyi nyt lähettämään
ensimmäisen kerran konventioon omat
edustajansa. Hän kertoi kaivoprojektista,
joka toi hänen lapsuuteensa paljon iloa ja
helpotusta: kuivaan aikaan kylän naisten ei
enää tarvinnut kulkea etsimässä vettä. Sadekaudella he eivät joutuneet käyttämään
ruoan valmistukseen kuraista tai likaista
ja saastunutta vettä. Astiatkin voitiin pestä
puhtaalla vedellä. Lisäksi tytöille jäi aikaa
käydä koulua kun taloustöihin kuten veden
ja polttopuiden hankintaan ei mennyt koko
päivän valoisa aika. Lukutaito vaikutti välillisesti tulevien perheiden elämään. Koulutetut tytöt saivat ensimmäisen lapsensa
paljon myöhemmin kuin kouluttamattomat. Terveysriskit pienenivät. Perheen
elintaso ja asumismukavuus kohosi myös.
Naiset itsenäistyivät, koska he saattoivat
perustaa pieniä yrityksiä. Kyläpankista naiset saattoivat saada pienen lainan
ostaakseen vaikkapa muutaman kanan tai
vuohen tai kasvien siemeniä. Maataloustuotteita myymällä he kohensivat talouttaan. Ompelukoneen hankkinut nainen
pystyi ompelemaan naapureille tarvittavia
vaatekappaleita ja näin saamaan hieman
omaa rahaa. Riippumattomuus lisääntyi.
Soroptimistit kuten monet muutkin järjestöt ovat panostaneet terveyden
edistämiseen eri puolilla maailmaa.
Lääkkeiden, rokotteiden ja hoitotarvikkeiden hankinta sekä hoitohenkilökunnan
koulutus on auttanut monen tytön, naisen
ja perheen elinoloja kehitysmaissa. He
ovat oppineet auttamaan itseään. Uusia
haasteita on syntynyt ilmastonmuutoksen
myötä. Äärimmäinen kuivuus ja kuumuus
sekä rankkasateet ja hirmumyrskyt ovat
tuoneet uusia ongelmia. Evakuoinnit
188
tulvien ja metsäpalojen keskeltä ovat vuosittaisia haasteita eri puolilla maailmaa.
Tulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset
ovat edelleen palvelu- ja avustusjärjestöjen
jatkuvaa työsarkaa.
Ihmiskauppa, huumeet ja sodat
eivät ole vieläkään voitettuja. Naisten
olosuhteet sotatantereilla ja pakolaisleireillä muodostuvat usein kestämättömiksi.
Raiskaukset ja väkivalta jättävät jälkensä.
Lisäksi syrjäytyminen on kohonnut elintasomaissakin ongelmaksi. Hyvin nuoret
henkilöt putoavat koulutusjärjestelmistä ja
toisaalta ikääntyvät naiset jäävät työmarkkinoiden ulkopuolelle. On entistä tärkeämpää, että naiset verkostoituvat ja saavat
tukea toisiltaan.
Kuten Suomen Unionin presidentti
tilaisuuden päätössanoissa totesi: ”Soroptimistien alkuperäinen tavoite palvelujärjestönä ei ole kadonnut; tasa-arvo, naisten
aseman parantaminen ja rauha ovat edelleen vuonna 2051 ajankohtaisia asioita.
Auttamiskohteet ovat vain sadassa vuodessa vaihtuneet. Soroptimisteilla sininen väri
kuvaa uskollisuutta ja keltainen edustaa
tulevaisuutta ja arkista toimintatarmoa,
jota meissä naisissa yhä on! Sinikeltaiset
sisaret, meissä on voimaa – meitä tarvitaan. Yhdessä olemme enemmän.”
Aivan kuin vakuudeksi ja konvention päätökseksi suomalaiset soroptimistit
aloittivat laulun: ”On koolla joukko siskojen, sisaret parhaat nää...” Laulussa on
tamperelaisen soroptimistin, Eeva Junkkari-Riekkolan laatimat sanat. Tätä soroptimistilaulua on laulettu muun muassa Sua
lähde kaunis katselen -sävelellä
(Lähteellä). Laulu on koonnut soroptimistisisaret piiriinsä jo vuosikymmeniä ja sen
voimaannuttava ja kohottava tunnelma
tarttui vieraisiin. Maista, kansoista tai kielistä riippumatta spontaani hyräily liittyi
suomalaisten soroptimistien ääniin.
Ritva M. Koskimäki
Vapaa toimittaja
SI Riihimäki
Parhaat sisaret
(Alkuperäinen Eeva Junkkari-Riekkolan
runo)
On koolla joukko siskojen
sisaret parhaat nää.
Päämäärä meill on yhteinen
ja aate yhdistää.
Me teemme työtä toivoen
ett kautta kansojen
viimeinenkin nainen jokainen
sais arvon ihmisen.
Vaikk kuljen kauas matkoillain
en yksin ole, en.
Kun pidän merkin rinnassain
ain löydän sisaren.
Myös itse ystävyyttä jaan
mä missä toiminkin,
osaltain siten maailman
saan voimaan paremmin.
Näin sisältöä myötään tuo
toiminta, aate tää.
Soroptimismi mulle luo
rikkautta elämään.
Edellä esitetyn laulun sanojen oikeuden
omistaja on Juhani Riekkola.
Sävellyksen julkaisulupa Margareta
Voipiolta
Kotitalousopettaja Eeva Junkkari-Riekkola
(1944 – 2001) Tampereen klubista
kirjoitti Parhaat Sisaret soroptimistien
laulun sanat 1980-luvulla. Aluksi sitä
laulettiin Sua lähde kaunis katselensävelellä kunnes Hämeenlinnan klubista
oleva lastentarhanopettaja Margareta
Voipio (1925) sisarten pyynnöstä sävelsi
sen. Todennäköisesti kantaesitys oli
Tampereen sisarpäivillä 17.5.1997, kun
sisarryhmä lauloi sen Raatihuoneella
iltatilaisuudessa.
Soroptimisteilla on myös hyvin juhlava
hymni, Soroptimist Symphony, jota
lauletaan ympäri maailman soroptimistien
tilaisuuksissa ja juhlissa. Sen on säveltänyt
ja sanoittanut amerikkalainen soroptimisti
Dorothy Vale Kissinger ja Soroptimist
International Americas on julkaissut sen
vuonna 1967.
Hymniä pidetään sävelkulultaan
monimutkaisena, joten se esitetään usein
säestettynä ja esilaulajien kanssa. Näin
tehtiin muun muassa Suomen Unionin
50-vuotisjuhlassa Helsingissä.
Ritva M. Koskimäki
189
Maija Kellokumpu
Naistaiteilija Koillis-Lapin kairoilta
Viitteet ja lähteet
1 Sallan seurakunta. Virkatodistus n:o 1602.
2 Hannu Heinänen (1993) Sallan historia,
Gummerus: Jyväskylä, 412. Talvisodan
jälkeisessä rauhassa Sallatunturit, Kuolajärvi
ja lukuisat Sallan sekä Kuusamon
pohjoisosan kylät jäivät uuden rajan
itäpuolelle. Tänään (2013) Kelloselän
kylässä toimii rajavartiosto, tulli ja
rajanylityspaikka. (Kirjoittajan huomautus).
10 Tuija Hautala-Hirvioja (1999b) Lappikuvan muotoutuminen suomalaisessa
kuvataiteessa ennen toista maailmansotaa,
Lievestuore: Jyväskylä Studies in the Arts
69, 106–107.
11 Saara Kyyhkysen tiedonanto Tuija HautalaHirviojalle 2.12.1999 Sallassa.
12 Tuija Hautala-Hirvioja (1993), J.K.
Kyyhkynen (1875–1909) Lapin luonnon
3 Sallan seurakunta. Sukuselvitys. Muut lapset:
ja ihmisen kuvaaja, Ars Nordica 4. Oulu:
Johan Arvid (1884–1905), Hannu Eemeli
Pohjoinen, 118.
(1886–1887), Hille Hilarius (1889–1889),
Fredrik Abiel (1890–1908), Jalmari (1894–
13 Seppo Lohi (1997) ”Naisen asemasta
1910), Elias Aukusti (1895–1896), Viljami
lestadiolaisuudessa 1800-luvulla”, teoksessa
(1898–1900), Hilja Elisabeth (1900–1905),
Samuli Pentikäinen & Marja-Liisa Sivula
Otto (1902–1941) ja Senja (1903–1996).
(toim.) Rauhaan ja vapauteen. Helsinki:
Ajankohtaiskirja, 124–126.
4 Tuija Hautala-Hirvioja (1999a) Peitettynä
elämältä. Taiteilija Maija Kellokummun
14 Markku Valkonen ja Olli Valkonen (1985)
valon etsintä. Rovaniemi: Sallan
Murroskausi. Suomen ja maailman taide,
kulttuuritoimi, 6.
Porvoo: WSOY, 12.
5 Kauko Kellokumpu (1999) Atimoja.
Kelloselän ja Aatsingin kyläkirja, Kuusamo:
Koillismaan kirjapaino, 150.
6 Kellokumpu (1999), 205.
7 Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun
(Sty) matrikkelit 1869–1967/III, 1911–1931,
59–106.Valtion taidemuseon arkisto.
Helsinki.
8 Helmi Kellokummun kirje 18.7.1987 Eilo M.
Kellokummulle, Rovaniemen taidemuseon
arkisto (=Ra).
9 Riitta Konttinen (1991) Totuus enemmän
kuin kauneus. Naistaiteilija, realismi ja
naturalismi 1880-luvulla. Helsinki: SKS, 17.
15 Styn matrikkelit 1869-1967/III, 1911–1931,
59–106.
16 Erkki Koponen (1986) Taide enemmän kuin
elämä. Muistikuvia taiteemme taipaleelta,
Jyväskylä: Suomen taiteilijaseura, 32.
17 Pekka Vähäkangas (1996) Taidealttarilla.
Alttaritraditio Suomessa 1918–1945.
Saarijärvi: Jyväskylä Studies in the Arts 52,
68–71.
18 Aino Sallisen tiedonannot Tuija HautalaHirviojalle 14.7. ja 30.9.1999 Rovaniemellä.
19 Matrikel för Finska Konstföreningens
Ritskola i Helsingfors 1869–1967 / nide III,
82. Valtion taidemuseon arkisto. Helsinki.
20 Suomen Taideyhdistyksen (STyn) kertomus
vuodelta 1920, 1921, 14–15.
190
21 Koponen (1986), 32; STyn kertomus
vuodelta 1920, 1921, 14–15.
22 Koponen (1986), 36–37.
38 Pertti Karkama (1994) Kirjallisuus ja
nykyaika. Suomalaisen sanataiteen teemoja
ja tendenssejä. Helsinki: SKS, 162.
23 Helmi Kellokummun kirje 18.7.1987
Eilo M. Kellokummulle, Rovaniemen
taidemuseon arkisto.
39 Tuija Hautala-Hirvioja (2006)
Naistaiteilijan Lappi, teoksessa Maria
Lähteenmäki Alueiden, Rovaniemi: Lapin
yliopistokustannus, 165– 181.
24 STyn kertomus vuodelta 1920, 1921, 14–15.
40 Konttinen (1991), 16–17.
25 Riitta Konttinen (2007) Naistaiteilijat
Suomessa keskiajalta modernismin
murrokseen. Tammi: Helsinki, 435.
27 Maija Kellokummun kirje 20.12.1928
Ilmari Kiannolle, Kianto-arkisto (=Ka).
41 Lea Rojola (1992) ”Konsa susi olen,
niin suden tekojakin teen”. Uuden naisen
uhkaava seksuaalisuus Aino Kallaksen
Sudenmorsiamessa., teoksessa Tapio Onnela
(toim.) Vampyyrinainen ja Kenkkuniemen
sauna. Suomalainen kaksikymmentäluku
ja moderni mahdollisuus, Helsinki: SKS,
134–135.
28 Kaleva 2.7.1924; Konttinen (2007), 435.
42 Konttinen (1991), 53–54.
29 Konttinen (2007), 435.
43 Olavi Jama (1995) Haaparannan lukiosta
Sipirjaan. Tornionlaakson kirjallisuus kahden
kansalliskirjallisuuden marginaalissa.,
teoksessa Matti Savolainen (toim.)
Marginalia ja kirjallisuus. Ääniä suomalaisen
kirjallisuuden reunoilla, Helsinki: SKS, 109.
26 Hautala-Hirvioja (1999a), 11.
30 Maija Kellokummun kirje 22.3.1931
Ilmari Kiannolle (Ka).
31 Elma Sallan tiedonanto Tuija HautalaHirviojalle14.7.1999 Rovaniemellä.
32 Helmi Kellokummun kirje 18.7.1987
Eilo M. Kellokummulle (Ra).
33 Kemijärven seurakunta, virkatodistus
no 7832.
34 Konttinen (2007) 435.
35 Vappu Lepistö (1991) Kuvataiteilija
taidemaailmassa. Tapaustutkimus
kuvataiteellisen toiminnan
sosiaalipsykologisista merkityksistä.
Helsinki: Tutkijaliiton julkaisuja 70, 27.
36 Rolf Nummelin (1998) Itsenäisyyden aika,
teoksessa Suomen taiteen historia, Helsinki:
Schildts kustannus, 285.
37 Heikki Kastemaa (2002) Maisemia ja
matkamuistoja – Einari Junttila 1901–1975,
teoksessa Kaija Kähkönen (toim.) Einari
Junttila – Ei ko maalaa. Ars Nordica13,
Oulu: Pohjoinen, 22.
44 Jama (1995), 114.
45 Päivi Lappalainen (1992) Jotakin uutta,
jotakin vanhaa. Naisen subjektiiviuden
rakentuminen L.Onervan Mirdjassa ja Aino
Kallaksen Sudenmorsiamessa, teoksessa
Tapio Onnela (toim.) Vampyyrinainen
ja Kenkkuniemen sauna. Suomalainen
kaksikymmentäluku ja moderni
mahdollisuus, Helsinki: SKS, 151.
46 Ritva Hapuli, Anu Koivunen, Päivi
Lappalainen ja Lea Rojola (1992) Uutta
naista etsimässä, teoksessa Tapio Onnela
(toim.) Vampyyrinainen ja Kenkkuniemen
sauna. Suomalainen kaksikymmentäluku
ja moderni mahdollisuus, Helsinki: SKS,
106–109.
47 Konttinen (1991), 204.
48 Konttinen (1991), 13.
49 Hautala-Hirvioja (2006), 178.
191
192