Tästä - Tieteessä tapahtuu
TIETEESSÄ TAPAHTUU 6 2013 Joukkojen tiede – tieteilijöiden joukko Yliopiston tehtävät arjessa Suomalainen antiikintutkimus Asumisen uhkakuvat ja muutokset Akateemiset oppikirjat TIETEESSÄ TAPAHTUU TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiede artikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Heikki Kalliomaa Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki Puh. (09) 228 69 227 Fax (09) 228 69 291 Sähköposti: [email protected] Toimitusneuvosto: professori Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, tutkimusprofessori Tommi Hoikkala, dosentti Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine ja professori Markku Löytönen (pj). Tilaukset ja osoitteenmuutokset: Puh. (09) 228 69 251 Sähköposti: [email protected] Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta Painos 7 000 kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 31. vuosikerta Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fi Vanhat numerot luettavissa verkossa numerosta 7/1996 alkaen. Seuraava numero ilmestyy helmikuun lopulla. Julkaisemme siinä ainoastaan ne tapahtumatiedot, jotka on lähetetty viimeistään 3.2.2014 osoitteeseen: [email protected] ILMOITUKSET 1/1 takakansi 550 € (4-v.) Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.) Sisäsivut (4-v.) 540 € 1/1 (mv) 480 € 1/2 sivu (mv) 280 € Myynti: puh. 0400-467195 tai [email protected] ISSN 0781-7916 (painettu) ISSN 1239-6540 (verkkolehti) Vammalan kirjapaino, Sastamala 2013 1 2008 6 2013 PÄÄKIRJOITUS: Joukkojen tiede ja tieteilijöiden joukko – yhteinen ponnistus tulevaisuuteen Juha Haataja 1 Edistä, anna ja kasvata – lain määrittämät yliopistojen tehtävät yliopistolaisen arjessa Ossi Naukkarinen 3 Suomen Rooman-instituutti ja antiikintutkimuksen uudet tuulet Paavo Castrén 11 Asumisen uhkakuvat ja muutokset Hannu Kytö 18 KATSAUKSIA Ratkesiko kolmen kappaleen ongelma sata vuotta sitten? Mauri Valtonen25 Kone, luonto ja valistuksen paradoksit – Diderot Suomessa Pekka Hongisto 28 Konkreettisen ja abstraktin vuorovaikutus kaunokirjallisuudessa Juha Rikama 31 Hallitseva ja houkuttava big data – tieteen ja teknologiantutkimuksen aihioita Minna Ruckenstein 34 Suomenkielisten akateemisten oppikirjojen nykytilanne Suomessa Virpi Yliraudanjoki 37 LYHYESTI Ilari Hetemäki 41 KESKUSTELUA Ennakkoluuloton yhteistyö, riskinotto ja koulutus parantaisivat oppikirjatilannetta Pauliina Raento 45 Akateemiset oppikirjat ovat osa Suomen tieteen kehitystä Tuomas Seppä 46 Tarkennuksia ja eteenpäin Risto Nieminen 48 Ajatuksia todellisuudesta Kalevi Kilkki 50 Elonkehä kiistan käsikassarana53 TUTKIMUSTA SUOMESTA: Kylmässä kohina karsiutuu Markus Hotakainen 54 KIRJALLISUUS Nordenskiöldin kartta-aarteet – näyttely ja kirja Markku Löytönen Antiikkia suomeksi kuin maailmankielillä Katariina Mustakallio Huutomerkki kahden paradigman välillä Bo Lönnqvist Pielisjoki virtaa läpi pitkän historiansa Mattias Tolvanen Kätilöt väestöpolitiikan toteuttajina Aura Korppi-Tommola Sota ja sen voimaannuttamat naiset Jenni Kirves Tiedon valtakunta Pekka Wahlstedt Ensimmäinen käsikirja tieteenpsykologiasta Vesa Talvitie Klassikko vuosikymmenten takaa Aki Alanko Arvokas suomennos Antti Kasvio 57 58 59 63 65 67 69 71 73 76 PÄÄKIRJOITUS Joukkojen tiede ja tieteilijöiden joukko – yhteinen ponnistus tulevaisuuteen Juha Haataja Mitä on kansalaistiede, ja onko tieteen avoimuudella merkitystä? Keskustelua käydään niin maailmalla kuin Suomessa, ja toimeenkin on tartuttu. Yhdysvalloissa Barack Obaman hallinto korostaa avoimen tiedon ja kansalaistieteen merkitystä, vaikka viestiä vesittää Edward Snowdenin tapaus. Euroopan unioni liputtaa tieteellisen julkaisujen open access -periaatteen puolesta ja pilotoi tutkimuksen tietoaineistojen avointa saatavuutta. Suomessa opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) valmistelee avoimuutta painottavia tiedon saatavuuden linjauksia niin tutkimuksen julkaisujen kuin tietoaineistojen osalta. Arto Mustajoki vertasi (Tieteessä tapahtuu 4/2012) avointa tiedettä uskonnolliseen herätysliikkeeseen: ”huomaan joutuneeni herätyskokoukseen, jossa avoimen tieteen kannattajat valavat uskoa toisiinsa”. Mustajoki pohdiskeli avoimuuden historiaa tieteessä ja yhteiskunnassa, ja oli vakuuttunut asian tärkeydestä. Mustajoen kirjoitus osui monessa mielessä kohdalleen, jopa niin, että OKM:ssä valittaessa uutta virkamiestä tarjottiin haastateltaville Mustajoen teksti ja kysyttiin: ”Lue tämä ja kerro, mitä ministeriön mielestäsi tulisi asiassa tehdä.” Ilkka Niiniluoto pohdiskeli (Tieteessä tapahtuu 5/2013) tiedeyhteisön olemusta ja tehtävää sekä erityisesti tiedeviestinnän roolia ja merkitystä suomalaisessa yhteiskunnassa. Nämä teemat, avoin tiede ja tieteestä viestiminen, kytkeytyvät toisiinsa luontevasti, ja tätä kytkeytymistä on syytä edistää monin tavoin. Mitä hyötyä yhteiskunnalle tuottaa tieteellisten julkaisujen ja aineistojen parempi saata- vuus? Helpompi saatavuus tuo tieteellisen tutkimuksen tulokset opetuksessa hyödynnettäviksi ja siten kehittää tietoon pohjautuvaa osaamista. Saatavuus edistää yhteistyötä ja vähentää päällekkäistä työtä, mikä parantaa tehokkuutta. Samalla voidaan argumentoida, että tiede edistyy ja tutkimustulosten laatu paranee, kun kyetään käyttämään paremmin hyödyksi aiempia tutkimustuloksia. Tieteeseen perustuva päätöksenteko helpottuu, kun yhteiskunnallisen päätöksenteon tueksi on tarjolla laajempi tietopohja. Tiedonsiirtoketjun nopeutuminen ei tapahdu yhtä nappia painamalla. On syytä pohtia, missä määrin meillä on tarpeettomia viiveitä tiedon julkaisemisessa. Entä ovatko kannustimet ja meritoitumismekanismit ajan tasalla tieteen avoimuuden lisääntyessä ja uusien tiedon levittämisen kanavien tullessa aiempien rinnalle ja niitä korvaamaan? Vähintäänkin on päivitettävä tutkimuksen julkaisu- ym. politiikat sekä infrastruktuurit ajan tasalle. Valtioneuvoston periaatepäätös valtion tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistukseksi toteaa seuraavaa: ”Yhteiskuntapolitiikan valmistelun, päätöksenteon ja toimeenpanon tulisi perustua tutkittuun tietoon. […] Tavoitteen toteuttamiseksi tarvitaan systemaattinen toimintamalli, jolla varmistetaan vahva ja horisontaalinen tietopohja yhteiskunnallisen päätöksenteon ja toiminnan tueksi.” Tutkimustulosten käytön tehostaminen poliittisen päätöksenteon ja ennakoinnin tukena on yhteiskunnan toimivuuden kannalta keskeistä, esimerkkeinä tietojohtaminen osana hyvää T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 1 hallintotapaa, tietoperustaisen päätöksenteon ja poliittisen prosessin tukeminen sekä globaaleihin haasteisiin vastaaminen. Eikä sovi unohtaa myöskään yritysmaailman innovaatioita, sitä että parempi tietopohja mahdollistaa uudet innovaatiot ja nopeamman pääsyn markkinoille sekä tätä kautta vahvistaa talouskasvua. Suomella on erinomainen mahdollisuus kehittyä globaaliksi edelläkävijäksi avoimen tiedon ja tietomassojen hyödyntämisessä. Mutta ilman määrätietoista yhteistyötä ja korkeaa osaamista emme tässä onnistu. Tutkimuksen vaikuttavuus kasvaa tietoaineistojen käyttöä tehostamalla. Parhaimmillaan tutkimusprosessin koko elinkaari on hallussa digitaalisen tiedon osalta (born digital -tutkimusaineistot). Joka tapauksessa on syytä löytää hyvät käytännöt tutkimustyöhön: tutkimusaineiston haltuunotto, datan uudelleenkäyttö, tiedon tehokas jakaminen, big datan haasteeseen vastaaminen, tehokas roolijako, koulutus ja osaaminen. Yksin ei tarvitse kaikkea tehdä, yhteistyö on tässä tärkeää, mm. tutkimusinfrastruktuuriyhteistyö sekä tutkimuslaitosten ja korkeakoulujen yhteistyö. Koska tiede on kansainvälistä, tarvitaan selvänäköistä ja pienen maan resurssit tehokkaasti hyödyntävää toimintamallia, painopisteenä suomalaisten tutkimusorganisaatioiden kyky osallistua kansainväliseen yhteistyöhön. OKM:n hallinnonalan Tutkimuksen tietoaineistot -hanke (TTA) parantaa sähköisten tietoaineistojen hyödyntämistä tutkimuksessa ja laajemminkin yhteiskunnassa. Hanke toteutetaan yhteistyössä mm. Kansallinen digitaalinen kirjasto (KDK) -hankkeen kanssa. AVOIN-hanke (Avoimen tiedon instrumentit) kokoaa yhteen OKM:n toimialan kehittämistoimia avoimen tiedon hyödyntämiseksi osana valtiovarainministeriön koordinoimaa Avoimen tiedon ohjelmaa. Avoimen tieteen ja avoimen tiedon yhteydessä on syytä pohtia korkeakoulujen ja muiden toimijoiden yhteistyötä verkossa avoimissa massakursseissa (MOOC, Massive Open Online Courses). MOOCit ovat kansainvälisesti kasvava ilmiö korkeakoulutuksessa. Niiden kautta arvostettujen korkeakoulujen opetusta tarjotaan maksutto- 2 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 masti, laajalle opiskelijajoukolle, ajasta ja paikasta riippumattomana verkkototeutuksena. Kansalaistiede (citizen science) ja joukkoistaminen (crowd science) ovat tässä yhteydessä mielenkiintoisia ovia uusiin mahdollisuuksiin, sikäli kun avoimuuden kautta onnistutaan tekemään kansalaiset ja yhteiskunta osalliseksi tieteen tekemisessä, mikä samalla lisää kansalaisten luottamusta tieteeseen. Kansalaistiede tarkoittaa sitä, että kuka tahansa meistä voi ottaa osaa tieteen tekemiseen, ei vain tutkimuksen kohteena vaan myös vaikuttamalla tutkimukseen, mikä tarkoittaa havainnointia, oivaltamista ja parhaimmillaan osallistumista tieteelliseen keskusteluun. Verkosta löytyy palveluja, joissa voi auttaa tutkijoita ymmärtämään valaiden lauluja (whale.fm), laskostamaan proteiineja (fold.it) ja selvittämään menneiden aikojen säätä brittilaivaston lokikirjojen avulla (www.zooniverse.org). Kansalliskirjaston Digitalkoot-hankkeessa täydennettiin automaattista tekstintunnistusta vapaaehtoisten avulla, jotka pääsivät osallistumaan korjaustyöhön pelaamalla erilaisia pelejä. Sanomalehtikirjaston materiaali jalostettiin helposti haettavaan muotoon. Hanke oli menestys, sillä osallistujia oli lähes 110 000 ja työtehtäviä tehtiin yli 8 miljoonaa kappaletta. Tietovarantojen avaaminen ja avoimen tieteen edistyminen näyttävät ilmiselviltä kehityssuunnilta, mutta on tarpeen saada tutkittua tietoa siitä, miten toimenpiteet todella edistävät yhteistä hyvää. Barbara Ubaldin artikkeli “Towards Empirical Analysis of Open Government Data Initiatives” (OECD, 2013) on hahmotelma avoimen tiedon arviointikehikoksi, mutta varsinainen tutkimustieto asiasta puuttuu. Oppivatko ihmiset kansalaistieteen ansiosta ymmärtämään maailmaa paremmin? Mitä hyötyä avatuista tietovarannoista on saatu? Toimivatko avoimen julkaisemisen käytännöt niin kuin niiden pitäisi? Tässä on tutkimuksen paikka. Kirjoittaja on opetusneuvos, joka työskentelee opetus- ja kulttuuriministeriössä tutkimuksen tietoaineistojen, tietohallinnon ja avoimen tieteen parissa. Edistä, anna ja kasvata – lain määrittämät yliopistojen tehtävät yliopistolaisen arjessa Ossi Naukkarinen Tarkastelen lain määrittämiä yliopiston päätehtäviä, jotka eivät muuttuneet uuden yliopistolain myötä vuonna 2010. Painotan, että lain antamia tehtäviä täytyy aktiivisesti tulkita yliopistojen käytännön toiminnassa ja että tulkinnat vaikuttavat lakia suoremmin siihen, millaisiksi yliopistot muodostuvat. Erityisesti alleviivaan, ettei ole lainkaan itsestään selvää, milloin voidaan todeta, että tehtävät on täytetty. Vuoden 2010 alussa voimaan tulleen yliopistolain toisen pykälän ensimmäinen lause määrittää yliopistojen tehtävät: ”Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.” Keskeiset tehtävät ovat täsmälleen samat, jotka annettiin jo vuoden 1997 yliopistolaissa. Myös sitä aikaisemmassa, useisiin eri lakeihin hajautetussa yliopistoja koskevassa lainsäädännössä tehtäviä kuvattiin lähes samoin sanoin. Lain muiden pykälien sekä muiden lakien ja asetusten voi katsoa antavan tarkennuksia ja reunaehtoja sille, miten nämä tehtävät pitää täyttää.1 Yliopistoissa toimivien ihmisten työksi jää uudenkin lain vallitessa sen eritteleminen, milloin voidaan sanoa, että tehtävät on täytetty. Juuri tähän kysymykseen vastaaminen sekä tehtävien mielekkyyden koetteleminen on yksi yliopiston tärkeimmistä toimista. Tehtävät on asetettu niin yleiselle tasolle ja tulkinnanvaraisesti mutta kuitenkin niin tärkeisiin asioihin keskittyen, ettei yksikään työhönsä vakavasti suhtautuva yliopistolainen eikä varsinkaan yliopistojen johdossa toimiva voi olla ottamatta niihin kantaa. Keskustelu lain ympärillä oli vilkasta varsinkin sen valmistelun loppuvaiheissa ja heti sen tultua voimaan. Useimmat aktiivikeskustelijoista kiin- nittivät huomioita niihin lain osiin, jotka muuttuivat ja joilla haettiin uudistuksia koko yliopistoihin liittyvään ajattelutapaan. Kannat vaihtelivat voimakkaasta vastustuksesta yhtä innokkaaseen puolustamiseen. Yksimielisyys vallitsee sen tunnustamisessa, että muutoksia tosiaan tapahtui niin yliopistojen juridisessa asemassa, hallinnollisessa organisoinnissa, henkilöstön asemassa kuin rahoituksessakin. Samoin on helppo todeta, että valtionhallinnon näkökulmasta uudistuksen tavoitteena oli, että yliopistot ”pystyvät paremmin reagoimaan toimintaympäristön muutoksiin, monipuolistamaan rahoituspohjaansa, kilpailemaan kansainvälisestä tutkimusrahoituksesta, tekemään yhteistyötä ulkomaisten yliopistojen ja tutkimuslaitosten kanssa, kohdentamaan resursseja huippututkimukseen ja strategisiin painoaloihinsa, vahvistamaan tutkimus- ja opetustoimintansa laatua ja vaikuttavuutta sekä vahvistamaan rooliaan innovaatiojärjestelmässä” (http:// www.minedu.fi/OPM/Koulutus/koulutuspolitiikka/Hankkeet/Yliopistolaitoksen_uudistaminen/, ladattu 10.6.2013). Muutosten oli tarkoitus palvella näitä tavoitteita – joiden taas pitäisi olla linjassa yliopistojen perustehtävien ja perustuslain kanssa. Kiistat ovat koskeneet sitä, onko tässä onnistuttu.2 On ymmärrettävää, että muutokset kiinnostavat eniten, mutta haluan nyt kiinnittää huomion siihen, että myös ne lain keskeiset osat, jotka säilyivät ennallaan, ovat yliopistolaisen näkökulmasta erittäin tärkeitä ja vähintään yhtä ankaran debatoinnin arvoisia. Annan esimerkkejä siitä, millaisiin jatkopohdintoihin nopeasti päästään, kun perustehtävän täyttämisen ehtoja ja täsmennyksiä kartoitetaan. Tarkoitukseni on avata sitä, miltä lainsäädännölliset ohjeet yliopiston arjen ja lainsäädännön maallikkojen näkökulmasta näyttävät. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 3 ”Yliopistojen…” Lain ensimmäisessä pykälässä luetellaan Suomen yliopistot. Mikä yliopisto on, ei kuitenkaan ole yksiselitteistä muualla kuin nimistön tasolla. Yliopistoissa joudutaan nykyisin jatkuvasti pohtimaan, mikä ja millainen oikeastaan on se kokonaisuus, joka yliopistoille annettua tehtävää täyttää. Missä ovat sen rajat ja ketkä siihen kuuluvat? Lain neljännen pykälän mukaan rajaaminen on helppoa: ”Yliopistoyhteisöön kuuluvat yliopiston opetus- ja tutkimushenkilöstö, muu henkilöstö ja opiskelijat.” Mutta eivät ainoastaan he vaikuta siihen, miten tehtäviä täytetään. Yliopistojen on toimittava lain mukaan ”vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa” (2 §). Muu yhteiskunta koostuu esimerkiksi muista tutkimus- ja oppilaitoksista, kunnista ja kaupungeista, puolueista, järjestöistä, ministeriöistä, säätiöistä, kansainvälisistä rahoittajista, EU:n toimielimistä, yrityksistä ja lukuisista muista toimijoista. Yksi hyvin keskeinen ja myös lainvalmistelutyöhön voimakkaasti vaikuttanut taho on valtion Tutkimus- ja innovaationeuvosto, joka tunnettiin aiemmin nimellä Tiede- ja teknologianeuvosto. On merkille pantavaa, että neuvostoa johtaa pääministeri, ei opetusministeri. Monet yksittäiset ihmiset taas toimivat sekä yliopistoissa että muualla, esimerkiksi dosentteina yliopistolla ja yksityisten yritysten työntekijöinä toisaalla. Joidenkin kohdalla joudutaan pohtimaan perusteellisesti, miten yhdistää eri roolit, ja tähän törmätään esimerkiksi professoreiden sivutoimilupia käsiteltäessä. Jossakin varsinaisen henkilöstön ja yhteistyökumppaneiden rajamailla toimivat apurahatutkijat, jotka ovat sisällöllisesti täysin keskeisiä yliopistoille vaikka eivät olekaan yliopistojen työntekijöitä. Todellisuudessa yliopistoyhteisön raja on siis häilyvä, ja lisäksi yhteisön sisällä on hyvin erilaisia asemia, joiden puitteissa voi vaikuttaa kovin eri tavoin siihen, miten yliopisto täyttää tehtäviään. Yliopistoissa on ydinjoukko, mutta se joutuu jatkuvasti miettimään, kenen kanssa liittoutua, millä tavalla ja mitä tehdä itse, jotta perustehtävät saadaan hoidettua hyvin. Mitä asioita 4 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 yliopistoväen kannattaa puurtaa itse ja mitkä ostetaan ulkopuolelta tai tehdään yhteistyössä joidenkin muiden kanssa? Esimerkiksi: ilman siivoojia yliopistotkaan eivät kykene toimimaan, mutta ovatko he samalla tavalla osa yliopistoa kuin professorit? Yliopistotyönkin tekemistä haittaavista ja juuri siivoustyöhön liittyvistä sisäilmaongelmista kärsivässä Suomessa kysymys ei ole triviaali. Varsinkin professoreiden ja johdon työajasta tällaisiin pohdintoihin ja niihin liittyviin käytännön järjestelyihin menee huomattava osa – niin huomattava, että opetus- ja tutkimustyö helposti kärsii. On oma kysymyksensä, minkä tyyppiseksi kokonaisuudeksi yliopistoa olisi syytä luonnehtia. Onko kyseessä ”yritys, puolue vai oppineiden yhteisö”, kuten erään asiaa käsittelevän teoksen alaotsikossa kysytään? Vai ovatko yliopistot kenties pikemminkin tehtaita, telakoita, sairaaloita, virastoja, rakennustyömaita tai armeijoita, kuten Tapani Kaakkuriniemi artikkelissaan ”Onko yliopistossa enää mitään järkeä?” pohtii?3 Lain mukaan yliopistot ovat asemaltaan julkisoikeudellisia oikeushenkilöitä tai yksityisoikeudellisia säätiöitä, joten ne eivät enää ole ainakaan valtion tilivirastoja. Valtion johdon näkökulmasta yliopistot näyttäisivät joka tapauk sessa olevan osa kansallista selviytymisjärjestelmää. Mutta joidenkin mielestä niiden pitäisi olla autonomisia yksiköitä, vaikka autonomian käsitteen myönnetäänkin olevan kovin moniselitteinen. On mielenkiintoista, mikä näistä kannoista on lain ja sen tulkinnan valossa kannatettavin – ja mitä niillä edes tarkoitetaan. Nykyaikainen yliopisto on monessa mielessä pikemminkin verkosto kuin selkeästi rajautuva yksittäinen toimija. Jonkinlaista versiota kansainvälisestä verkostoitumisesta myös autonomian puolustajien täytyy kannattaa, sillä itseensä käpertyvä yhteisö ei akateemisessa maailmassa pärjää. Jos lähtökohta hyväksytään, se tarkoittaa, että yliopistoja pitäisi myös osata rakentaa ja arvioida kuten verkostoja. Esimerkiksi rekrytointeja pitäisi osata ajatella tästä näkökulmasta: Minkälaiset ihmiset sopivat verkoston kokonaisuuteen ja miksi, ja keiden on hyvä olla mukana henkilöstövalintoja tekemässä? Kuinka paljon professorien, opiskelijoiden ja lehtoreiden rinnalle tarvitaan myös aivan toisenlaisia toimijoita jopa yliopistojen sisälle? Miten verkostomaista luonnetta tuetaan? Kapeasti rajatun yhden yliopiston tarkasteleminen omana erillisenä palasenaan on vaikeaa ja arjen työn vastaista. Jos yliopisto nähdään löyhänä verkostona, kysymys vastuista, tuloksista ja niiden suhteista resursseihin monimutkaistuu. Verkostojen luonteeseen kuuluu, ettei kukaan hallitse niitä kokonaisuudessaan, ja vastuu tapahtumista ja tuloksista hajaantuu moniaalle. Tutkijat ovat usein enemmän tekemisissä oman alansa kansainvälisen ja jatkuvasti muuttuvan yhteisön kuin oman yliopistonsa muiden alojen ihmisten kanssa. Jokainen tutkimustyötä tehnyt myös ymmärtää, että todellisuudessa onnistumisista tai epäonnistumisista harvoin kannattaa kiittää tai syyttää vain yhtä tahoa. Yksittäiset yliopistot ovat kuitenkin niitä, joilla on rahoitus ja joiden kohdalla tuloksia tyypillisesti tarkastellaan. Verkostomainen käytännön todellisuus sekä lainsäädäntöön ja resursointiin liittyvää yksilöinti eivät sovi aina kovin hyvin yhteen. Tämä johtaa jälleen pohdintaan: kenen kanssa kannattaa tehdä mitäkin, jotta tulokset näyttävät mahdollisimman hyviltä juuri oman yliopistoni tulossarakkeissa? ”…tehtävänä on edistää…” Laissa annetaan yliopistoille tarkkaan ottaen kolme tehtävää: edistäminen, antaminen ja kasvattaminen. Edistäminen koskee vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä. Voidaan kysyä, mitä edistäminen on ja milloin sitä voidaan katsoa tapahtuneen. Tämä ei ole saivartelua, vaan sekä strategiatyöhön että päivittäiseen toimintaan vaikuttavaa pohdintaa. Edistys on muutosta. Ei tyydytä siihen, mitä on jo saavutettu, vaan mennään eteenpäin. Mutta kun kysytään, mistä tiedetään niin tapahtuneen, aletaan kaivata edistymisen osoittimia eli indikaattoreita. On selvä, että yliopistojen johto ja rahoittajat, eli toimintaan keskeisesti vaikuttavat tahot, eivät kykene itse arvioimaan kaikkia yliopistojensa aloja, vaan heille on osattava ker- toa tiiviisti, mikä osoittaa onnistumista ja epäonnistumista. Edistymistä arvioitaessa täsmennetään tavallisesti se, minkä yliopiston osan edistymistä halutaan indikoida: tutkijoiden, opiskelijoiden, palveluhenkilöstön. Selvitetään esimerkiksi, monta opintopistettä opiskelijat tällä hetkellä saavat keskimäärin vuodessa tai monta refereejulkaisua professorit ja lehtorit saavat aikaan kolmen vuoden jaksolla, ja asetetaan muutaman vuoden päähän korkeampi tavoite. Jos siihen päästään, on ilmeisesti edistytty. Monenlaisia kysymyksiä herää. Entä jos ei päästä aivan asetettuun tavoitteeseen? Onko silti edistytty riittävästi? Tai jos mennään yli, voiko edistyä liikaa vai olivatko tavoitteet silloin väärin asetettuja? Ja kuinka suuri painoarvo tietyn osa-alueen edistymisellä on yliopiston kokonaisuudessa? Yleistasoisia ratkaisuja näihin kysymyksiin pyritään löytämään esimerkiksi rahoitusmallien tasolla. Yksityiskohtien tulkinnat ja niihin liittyvät päätökset tehdään kuitenkin tapauskohtaisissa neuvotteluissa eri toimijoiden välillä. On vielä tärkeämpi kysymys, mitä merkitystä määrällisillä indikaattoreilla on. Kasvavat opintopistekertymät osoittavat, että opiskelijat tekevät enemmän töitä tai ainakin heille annetaan enemmän opintopisteitä. Mutta se, ovatko he oppineet enemmän tai paremmin, jää tällä tavoin haarukoituna hämärän peittoon. Tai kuinka merkittäviä tutkijoiden julkaisumäärät ovat? Tarvitaan siis laadullisiakin indikaattoreita, mittareita ja arviointiprosesseja. Käytössä on eri asioihin keskittyviä indikointijärjestelmiä, esimerkiksi niin sanottu Shanghain lista, The Times Higher Education World University Rankings, Crown-indeksi, kotimainen Julkaisufoorumi, H-indeksi, sekä IsonBritannian uusi REF-järjestelmä. Järjestelmillä pyritään siihen, että numeeriset indikaattorit kertovat jotain myös yliopiston tai jonkin sen toimijan toiminnan laadusta ja yliopiston edistymisestä. Lakihan velvoittaa ”korkean kansainvälisen tason” saavuttamiseen (§ 2), ja se on osoitettava tavalla tai toisella. Vaikka siltä saattaa näyttää, kyse ei kuitenkaan usein ole yksin- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 5 kertaisesta mittaamisesta – jossa olisi jokin yksiselitteinen suure, jota tarkkaillaan – vaan laajemmasta ja myös arvioijien henkilökohtaisia mielipiteitä sisältävästä punnitsemisesta. Järjestelmissä on hankaluuksia esimerkiksi siinä, miten voidaan ottaa huomioon eri alojen erilaiset käytännöt ja miten alojen rajat vedetään, miten tällaisten järjestelmien tuottamien tulosten pitäisi vaikuttaa yliopistojen väliseen tai niiden sisäiseen resurssien jakoon, sekä siinä, miten vältetään se, että yliopistot alkavat keskittyä indikaattoreihin niiden asioiden sijaan, joihin indikaattoreiden pitäisi viitata (itseisarvoinen sijoitus rankinglistalla eikä hyvätasoinen tutkimus ja opetus). Minkälaisen aikajakson jälkeen edistymistä on järkevä odottaa? Eikö tehtävänä ole ylläpitää mitään, vain edistää? Mikä indikaattorijärjestelmä on sopiva mihinkin tarkoitukseen? Koska kysymykset ovat monimutkaisia ja silti väistämättömiä, on jo olemassa yliopistojen laadunarviointijärjestelmien luotettavuutta ja käyttökelpoisuutta arvioivia tahoja, jotka kehittelevät eräänlaisia rankinglistojen rankinglistoja. Tällainen toimija on esimerkiksi IREG Observatory on Academic Ranking and Excellence (http://www.ireg-observatory.org/ index.php?option=com_frontpage&Itemid=1). Edistymistä olisi syytä pohtia nimenomaan suhteessa niihin asioihin, joita laissa edellytetään edistettävän. Osoittaako yliopiston sijoittuminen tietyllä tavalla jollakin listalla sen, että on edistetty vapaata tutkimusta tai tieteellistä ja taiteellista sivistystä? Tai sen, että on kasvatettu opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa? Jos listaukset tai indikaattorit eivät tätä kerro, miten edistymistä pitää arvioida? Tämä on sitä pohdintatyötä, jota yliopistojen ruohonjuuritasolla jatkuvasti tehdään ja jonka puitteissa kiistellään ankarasti. Kiistely kertoo terveestä, kriittisestä suhtautumisesta indikaattoreihin: ne ovat viitteitä, jotka vaativat ympärilleen ja taustalleen aktiivista keskustelua. Ne ovat keskustelujen lähtökohtia eivätkä lopullisia vastauksia, ja yliopistolaisten itsensä on pidettävä huolta siitä, että niihin myös suhtaudutaan sellaisina esimerkiksi siellä, missä resursseista päätetään ja tulosten merkittävyydestä keskustellaan. 6 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 Mittelöinti koskee myös sitä, miten edistettävät asiat pitää ymmärtää. Sen määrittäminen on pitkälti filosofista keskustelua, eikä kysymyksiin ole yhtä vedenpitävää vastausta vaan lukuisia hyvin perusteluja tulkintoja. Siksi filosofisilla, yhteiskunnallis-poliittisilla ja humanistisilla näkökulmilla on tärkeä rooli sen hahmottamisessa, mitä yliopistojen pitää tehdä. ”… vapaata tutkimusta…” Vapaus kuulostaa mukavalta, mutta mitä se tarkoittaa? Kysymys on ollut yksi tärkeimpiä filosofian ongelmia niin kauan kuin filosofiaa on ollut olemassa. Jo johdantoteoksissa tehdään perusjaotteluja esimerkiksi siitä, puhutaanko positiivisesta vai negatiivisesta vapaudesta. Oikeastaan yliopistolaki velvoittaa sen omaehtoiseen miettimiseen, mitä vapaus on. Monen yliopistolaisen mielestä akateeminen vapaus tarkoittaa, ettei kukaan ulkopuolinen voi määrätä, mitä asioita ja millä tavalla yliopistoilla tutkitaan ja opetetaan, ja tässä vedotaan myös lain kolmanteen ja kuudenteen pykälään. Jotkut taas painottavat erityisesti yliopistojen itsehallinnon näkökulmaa: päätöksentekovalta esimerkiksi henkilöstövalinnoissa pitää säilyttää yliopistoyhteisön jäsenillä. Ja vielä voidaan painottaa, että yliopistojen toiminnan ei pidä olla välineellistä, eli sen ei pidä esimerkiksi palvella taloudellisen voiton vaan itseisarvoisen tiedon tavoittelua. Yliopistot eivät kuitenkaan monessa mielessä ole lainkaan vapaita. Niitä sitovat lainsäädäntö, rahoitus sekä kaikki ne toiveet ja paineet, joita yhteistyökumppanit luovat. Uuden lain on toivottu lisäävän vapautta sen suhteen, miten tuloksia saavutetaan – kunhan niitä saavutetaan. Jotkut ovat kuitenkin sitä mieltä, että näin on vain siirrytty sääntöohjaamisesta entistäkin ankarampaan tulosohjaamiseen ja todellisuudessa vapautta on kavennettu. Ja vaikka kuinka toivoisi, vapaan tutkimuksen lainsuoja ei tarkoita, että yliopistoilla olisi loputtomat rahalliset resurssit toteuttaa tärkeiksi kokemiaan asioita; kalleimpia tutkimusaloja ei pienessä maassa voi olla, koska ei voida hankkia tarvittavia laitteita. Lain kuudes pykälä taas ilmaisee rajoituksia näin: ”Yliopis- toissa vallitsee tutkimuksen, taiteen ja opetuksen vapaus. Opettajan on kuitenkin noudatettava koulutuksen ja opetuksen järjestämisestä annettuja säännöksiä ja määräyksiä.” Vapaus on siis – kehämäisesti – lähinnä liikkumavapautta niiden asioiden piirissä, jotka ylipäätään ovat yliopistolaisten oman päätösvallan alaisia. Valinnanvaraisia asioita ovat melko pitkälti tutkimusaiheet ja -tavat, tulosten julkaisukanavat, opetusmuodot sekä yhteistyökumppaneiden valinnat. Vapauden aste vaihtelee eri toimijoiden välillä, ja riittävästä vapauden määrästä ja sen indikaattoreista kiistellään. Mutta juuri kiistely on tärkeää: vapaus toteutuu osittain juuri siinä, että sen määritelmistä ja toteutumisesta voi avoimesti kamppailla. Ennen pitkää päädytään syviin pohdintoihin siitä, mikä kaikki ihmisen toiminnassa on determinoitua, mikä vapaasti valittavissa. Tämä on jälleen filosofinen teema. Lisäksi aasialaisten kollegoiden suusta kuulee melko usein kysymyksen, miksi yliopistojen tai siellä toimivien ihmisten pitäisi olla vapaita. Jos tällaisia kysymyksiä ei uskalleta kohdata yliopistoilla, missä sitten? ”… sekä tieteellistä ja taiteellista…” Vapaa tutkimus kuuluu tieteeseen. Mutta myös se, mitä tiede on ja miten se eroaa esimerkiksi uskonnosta, on yksi yliopistojen ydinkysymyksistä, joita käsitellään perin pohjin tieteenfilosofiassa, muussa tieteen tutkimuksessa sekä metodikirjallisuudessa. Joidenkin mielestä varsinaista tiedettä edustavat vain kokeelliset ja pitkälti laskennallisia menetelmiä hyväkseen käyttävät luonnontieteet, kun taas toiset lukevat myös yhteiskunnalliset ja humanistiset alat tieteisiin. Ehkä kaikki humanistien tekemä ei ole tiedettä, mutta epäilemättä se on ainakin hyvin monissa tapauksissa tutkimusta. Näidenkään kahden asian ero ja samanlaisuus eivät ole itsestään selvä. Laki pyrkii kattamaan kaikki variaatiot tieteestä ja tutkimuksesta ja katsoo, että yliopistoissa voidaan tehdä mitä tahansa näistä. Laaja-alaisuus johtaa mielenkiintoisiin debatteihin, mutta myös taisteluihin resursseista. Jonkin toiminnan leimaaminen joksikin muuksi kuin tieteeksi tai tutkimukseksi antaa aiheen sulkea se yliopistojen ulkopuolelle. On esimerkiksi keskusteltavissa, onko tämä artikkeli ja sitä varten tehty taustatyö tutkimusta vai ei. Humanistisesta näkökulmasta tarkasteluna kenties kyllä, luonnontieteellisestä ehkä ei. Onko minun siis perusteltua sisällyttää tämä teksti julkaisuluetteloni kohtaan, jossa mainitaan ”tieteelliset artikkelit” vai onko tämä ”muita julkaisuja”? Yhtä oikeaa ratkaisua ei ole. Yleisemmällä tasolla kategorisointi vaikuttaa siihen, miltä yliopiston profiili näyttää ja miten oppilaitos voi sijoittua erilaisissa yliopistojen välisissä vertailuissa. Tieteen ja taiteen rinnastaminen on erityisen mielenkiintoista. Vastikään perustettu Taideyliopisto ei koskaan tule nousemaan korkealla perinteisissä yliopistovertailuissa, vaikka sieltä valmistuisivat maailman arvostetuimmat taiteilijat ja sen henkilökunta tekisi klassikoiksi muodostuvia teoksia yksi toisensa jälkeen. Tässä palataan kysymykseen kullekin yliopistolle tai yliopistoverkostolle sopivista indikaattoreista ja verrokeista. Taideyliopistot ovat heränneet siihen, että niiden kannattaa olla itse aktiivisia taiteellisen toiminnan laatuindikaattoreiden luomisessa, jotta niitä ei keksitä jossakin muualla. On nimittäin väistämätöntä, että myös taideyliopistojen rahoittajissa ja kumppaneissa on sellaisia, jotka eivät itse ehdi tai pysty toiminnan laatua arvioimaan, vaan he tarvitsevat jonkinlaisia yksinkertaistettuja indikaattoreita päätöksenteon avuksi. On kyse pitkälti siitä, että pyritään saamaan jo olemassa olevia arviointikäytäntöjä näkyvämmiksi ja avoimemmiksi. Taiteen laatua on arvioitu aina, ja taideyliopistoissa opinnäytteitä ja pääsykoetehtäviä on myös pisteytetty iät ja ajat, tavallisesti tarkastusohjeissa kuvattujen kriteerien valossa. Nyt pohdittavina olevat laatuindikaattorit ovat osa samaa jatkumoa. Niistä ei saada yksiselitteisiä, eikä se ole tarkoituskaan. Selvää on sekin, että tavoitteena ei ole kehitellä yleispäteviä taiteen laatukriteerejä, vaan vertailu-, keskustelu- ja päätöksentekovälineitä juuri taideyliopistoyhteyksiin. Päivälehtien taidekriitikoille niillä tuskin tulee olemaan käyttöä. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 7 Erityisen kirkasta pitäisi olla se, että yksittäisten taideteosten tai taiteilijoiden arviointi ja kokonaisten taiteen alan yliopistojen toiminnan hahmotteleminen ovat aivan eri asioita. Yliopistot voivat indikoida toimintansa laatua joidenkin muuttujien avulla, mutta se ei tarkoita, että taideteoksia pitäisi muualla arvioida näistä lähtökohdista tai edes sitä, että jokaisen tällaisissa yliopistoissa arvioitavan pitäisi olla hyvä samoilla kriteereillä. Tilanne on sama tiedeyliopistoissa: jokainen jonkin listan kärjessä olevan yliopiston tutkija ei ole huippu, jokaisen yksilön kohdalla ei kannata käyttää samoja kriteerejä ja keskinkertaisen yliopiston tutkija voi olla alansa kansainvälistä parhaimmistoa. Yliopistot etsivät joitakin merkittäviä toiminnan laatua keskimäärin kuvaavia muuttujia, ja yksittäisiä toimijoita täytyy aina arvioida tapauskohtaisesti. Samaan tapaan kuin tieteilijöillä taiteen laatuindikaattoreiden kehittelijöillä pitää kuitenkin olla selkeä käsitys siitä, mitä kaikkea taide yliopistomaailmassa on ja miten merkittävä taide eroaa vähemmän merkittävästä. Nämä ovat taiteentutkimuksen ja siihen liittyvän filosofisen estetiikan erittäin okaisia ydinkysymyksiä. Yliopistolaisten itsensä on silti rohjettava tarttua joihinkin vastausvaihtoehtoihin, eikä jäädä tarjoilemaan pelkkiä toisaalta–toisaalta-pohdintoja. Sellaisia kannattaa väsymättä esittää tutkimuksen ja itse taiteen puolella, mutta esimerkiksi resurssikeskusteluissa on uskallettava tehdä perusteltuja valintoja. On osattava sanoa, että päätökset on tehty kiinnittäen huomiota tiettyihin asioihin – mitkä ne sitten ovatkaan. Jos yliopistojen taiteilijoiden halutaan pitävän näyttelyitä merkittävissä kansainvälisissä gallerioissa ja tällaisen toiminnan katsotaan olevan laadun indikaattori, se pitää avoimesti todeta. Mutta samalla taideyliopistoyhteisöllä on velvollisuus perustellen pohtia, onko tämä hyvä ratkaisu. ”… sivistystä…” Hyvin mielenkiintoinen on lain sananvalinta ”sivistyksen” kohdalla. Juuri tieteellistä ja taiteellista sivistystä tulee edistää. Ei siis tieteellistä ja taiteellista menestystä sen paremmin kuin taloudellista voittoa, teknistä edistystä, sotilaal- 8 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 lista voimaa, poliittista tasapainotilaa, luonnon hallintaa, kestävää kehitystä, tarkasti rajattu ammatillista osaamista… tai uskonnollisia, gastronomisia ja urheilullisia sivistyksen muotoja. Tieteenfilosofiassa on eritelty monenlaisia tiedonintressejä, ja tässä on valittu niistä yksi kaikkein tärkeimmäksi; ajattelu pohjautuu humboldtilaiseen perinteeseen. Jos laki otetaan tosissaan, pitäisi kehitellä indikaattoreita, jotka osoittavat, että on edistetty sivistystä. Mutta mitä sivistys on? Ei ilmeisesti ainakaan turhaa korkeakulttuurista koketeerausta, vaan mahdollisesti perinnetietoisuutta, oppineisuutta, kehittyneisyyttä, kykyä tulla toisten kanssa toimeen, avomielisyyttä, huomaavaisuutta, tietorikkautta ja jopa viisautta. Silti: onko se saavutettu tila vai asenne? Ja tavoitellaanko yliopistolaisten omaa sivistystä vai kaikkien ihmisten? Lain ruotsinkielisessä versiossa sivistys on ”bildning” ja epävirallisessa englanninkielisessä käännöksessä yhtä laimeasti ”education”. Tuntuu siltä, että käännökset eivät tavoita kaikkea siitä, mitä suomenkielisellä sanalla ajetaan takaa – mutta mitä se on? Oman kokemukseni mukaan – joskaan uskomukseni ei perustu tieteellisesti kestävään tutkimukseen – sivistyksestä ei kuitenkaan yliopistoilla keskustella lainkaan niin laajalti ja tosissaan kuin tutkimuksesta, vapaudesta, tieteestä, taiteesta ja edistymisestä. Tuntumani on, että koko käsite koetaan helposti jotenkin vanhahtavaksi ja merkityksettömästi. Nähdäänkö sivistystehtävä yliopistojen arjessa siis vieraaksi, ja jos nähdään, miksi niin on? Mihin sitten keskitytään, jollei sivistämiseen? Ainakin jotkut pelkäävät, että sijoitukseen kansainvälisissä listauksissa, ja kysyvät hyvän kysymyksen: miksi se olisi tärkeää? Voidaanko luottaa siihen, että sijoitus on itsessään indikaattori jostakin tärkeämmästä, vaikkapa juuri sivistyksestä? Vai mistä? ”… antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta…” Mielenkiintoinen on myös opetusta kuvaava kohta. Yliopiston tehtävä on antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta. Tutkimustahan tehdään muuallakin, esimerkiksi yrityksissä ja tutkimuslaitoksissa, mutta niissä sitä ei kytketä opetukseen. Huomion kiinnittää sana antaa. On vaikea selvittää, miten perusteellisen pedagogiaa koskevan pohdinnan tulos sananvalinta on, mutta se vaikuttaa liittyvän melko vanhakantaiseen ja huonosti nyky-yliopiston oppimiskulttuuriin sopivaan ajattelutapaan. Ikään kuin professoreilla ja muilla opettajilla olisi joitakin valmiita tietoja ja taitoja, jotka he sitten antavat sellaisenaan opiskelijoille. Oppimisestakin toki puhutaan jo lain saman pykälän seuraavassa lauseessa, mutta suurempi paino on opetuksen antamisella. Ajattelutapa on täysin toinen kuin nykyisin laajalti kannatetuissa konstruktivistisissa pedagogisissa näkemyksissä, joiden mukaan tietoa synnytetään yhdessä, opettajien ja opiskelijoiden välisessä vuorovaikutuksessa, ja jossa molemmat osapuolet oppivat jotakin. Tärkeänä pidetään myös vertaisoppimista ja informaalia oppimista, joiden kohdalla on vieläkin vaikeampi ajatella jotakin yhtä tahoa, joka antaisi jotakin valmista jollekin toiselle. Yliopistoissa on kenties syytä harjoittaa myös lain mainitsemaa ”antavaa” opetusta, mutta on kuitenkin vakavissaan mietittävä, millaisiin tilanteisiin se sopii sekä mitä muita opettamisen ja oppimisen muotoja on olemassa. Pohdinnan seurauksena ainakin omassa yliopistossani painopiste on siirtymässä entistä selkeämmin juuri oppimisen ajatteluun. Harkitaan entistä useammin, millaisia tiloja, laitteita, toimintatapoja ja materiaaleja oppimiseen tarvitaan. Ja miten opettaa oppimaan? Ajattelua pitäisi aiheuttaa myös se, milloin opetuksen voi katsoa perustuvan tutkimukseen. Toivoisi nimittäin, että jo esikouluissa ”annettava” opetus perustuisi tutkimukseen eikä hatusta vetäistyihin ennakkoluuloihin. Miten yliopistojen opetus sitten eroaisi tästä? Yksi keskeinen tavoite on, että yliopistojen henkilökunnan pitäisi opetuksen ohella ehtiä ja osata tehdä tutkimusta itse, ja opetuksen pitäisi perustua siihen. Silloin voidaan opettaa myös sitä, miten tietoa tutkimuksen kautta syntyy. On kuitenkin polttava ongelma, miten organisoida työaika niin, että kaikelle tälle jää aikaa. On oma kysymyksensä, miten kannattaa ymmärtää sana ”ylintä”. Luultavasti siten, että opetus on vaativinta, mitä on tarjolla. Sitä eivät kaikki pysty seuraamaan ja omaksumaan, vaan jo opiskellakseen tarvitsee pitkälle meneviä taitoja. Tämä on hyvä vaatimus. Yliopisto ei ole kaikille, vaan siihen kuuluu erottamattomana osana tällainen elitistisyys. Ylimmän opetuksen läpi käyneet pystyvät asioihin, joihin muut eivät pysty. Mitä ylemmäs mennään, sitä suurempi vastuu ja omatoimisempi rooli on oppijoilla, eli laki velvoittaa myös opiskelijoita. Motiivi ja edellytykset pitää olla itsellä, eikä kukaan voi kaataa vaativia asioita kenenkään päähän. Ylintä opetusta ei yksinkertaisesi voi antaa, joten lain sananvalinnoissa on ajatuksellinen ristiriita. Kenties ylemmyyden painottamisen voisi ymmärtää tarkoittavan myös sitä, että vähemmän vaativan opetuksen voi jättää muille eikä yliopiston kannattaisi suunnata resurssejaan siihen. Mutta mistä ylempi alkaa? Monessa yliopistossa keskustellaan siitä, pitäisikö keskittyä selvemmin maisteritasoon ja sitä ylemmäs ja jättää kandidaattiopetus ammattikorkeakouluille. Jos niin tehdään, voidaanko luottaa, että maisteriopintoihin tulevilla on riittävän vahva pohja pystyäkseen ylimpään oppimiseen? On aprikoitu sitäkin, antaako nykymuotoinen lukio riittävän hyviä valmiuksia kandidaattiopinnoille. ”… sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.” Lauseen viimeinen osa on monen yliopistolaisen näkökulmasta huvittava. Jos opiskelijoita haluaa naurattaa, kannattaa silloin tällöin luentojen lomassa muistuttaa tästä tehtävästä. Onko yliopiston tehtävä tosiaan kasvattaa ja vieläpä palvelemaan, ja juuri isänmaata ja ihmiskuntaa? Eikö tässä ole montakin ristiriitaa lauseen muiden kohtien kanssa? Kasvattaa? Tässä on jälleen hyvin yksisuuntainen käsitys toiminnasta opiskelijoiden kanssa: opettajat tietävät, minkälaisiksi opiskelijoiden pitää tulla ja minkälaisilla operaatioilla heidät sellaisiksi saadaan. Kuin kaaleja tai koiria T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 9 kasvattaisi. Tämä ei yksinkertaisesti sovi siihen, miten yliopistoissa toimitaan, eikä kuvaa millään lailla niitä käytäntöjä ja periaatteita, joilla oppiminen ja kasvaminen tapahtuvat. Lisäksi: ainoastaanko opiskelijoita ”kasvatetaan” eikö henkilökuntaa? Sopisi toivoa, että molemmat kasvavat yhdessä. Ja mitä on palveleminen? Miten aiemmin mainittu vapaus liitetään palveluun, joka tuntuisi viittaavaan jonkinlaiseen alamaissuhteeseen? On jotakin ylempää, joka määrää tahdin ja suunnan, ja alamaiset toteuttavat ylemmän tahdon! Tieteelliseen tutkimukseen on kuitenkin viimeistään valistuksesta ja oikeastaan jo Platonin Akatemiasta asti kuulunut kriittisyys tällaista alamaisasennetta kohtaan, ja jo pitkään kriittisyys on ollut myös taiteen yksi tärkeä ulottuvuus. Yliopistoissa ”palveleminen” ei voi olla nöyrää serviisiä. Olisi parempi puhua velvollisuuksista tai vastuun ottamisesta. Ja onko isänmaa tärkeämpi kuin ihmiskunta vai ovatko ne yhtä tärkeitä? Valtionhallintohan näkee yliopistot osana kansallista kilpailu- ja selviytymisjärjestelmää. Ahdas nationalismi sopii kuitenkin huonosti yhteen yliopistoihin ja erityisesti tieteeseen liitetyn universaalin näkemysten koettelun ja totuuden etsimisen kanssa. Syytä on pohtia sitäkin, tuleeko yliopistojen palvella vain ihmiskuntaa vai pitäisikö ottaa huomioon myös muut eliöt. On monia vaikeita ja samalla innostavia kysymyksiä. Positiivisesti tulkittuna lauseen viimeinen osa luultavimmin viittaa siihen, että yliopistolla on samanlainen vastuu kuin millä tahansa muullakin toimijalla siinä, että maailma on mahdollisimman hyvä paikka elää. Päädytään hyvän elämän hahmottamiseen eli samaan kysymykseen, jota on puntaroitu niin kauan kuin ihmiset ovat ylipäätään jotakin osanneet mietiskellä. Yliopistolla ei ole oikeutta vetäytyä omaan erinomaisuuteensa muusta maasta ja ihmiskunnasta erilleen. Mutta miten se täyttää ”palvelutehtävänsä” parhaiten? Juuri siihen yliopistojen on itse osattava vastata vuoropuhelussa ”isänmaan ja ihmiskunnan” muiden toimijoiden kanssa. Tehtävähän on mitä hienoin, mutta sitä on jatkuvasti konkretisoitava yliopistojen arjen tasolla. 10 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 Olen pyrkinyt palauttamaan mieleen sen, että lain määrittämät yliopistojen tehtävät eivät ole uudistuksen myötä muuttuneet, että tehtävien kriittinen tarkastelu on uudessakin tilanteessa tärkeä osa yliopistojen toimintaa ja että juuri kritiikki ja siihen liittyvät valinnat vaikuttavat suoraan siihen, millaiseksi yliopistolaisten elämä käytännössä muodostuu. Laki sinänsä ei tee yliopistoista mitään, vaan yliopistolaiset rakentavat tulkinnoillaan elämänsä itse, yhdessä muun yhteiskunnan kanssa. Siksi ydintehtävien tulkinnoissa pitää olla mukana. Viitteet 1 2 3 Merkittävä osa valtionhallinnon tuottamasta yliopistolakiin liittyvästä aineistosta on osoitteessa http:// www.minedu.fi/OPM/Koulutus/koulutuspolitiikka/ Hankkeet/Yliopistolaitoksen_uudistaminen/. Eduskunnan sivuilla on ”Hallituksen esitys Eduskunnalle yliopistolaiksi ja laiksi yliopistolain voimaanpanosta”, jossa kuvataan lyhyesti lainsäädännöllinen tilanne ennen vuoden 1997 yhtenäistävää yliopistolakia http://217.71.145.20/TRIPviewer/show.asp?tunnist e=HE+263/1996&base=erhe&palvelin=www.eduskunta.fi&f=WP. Ladattu 10.6.2013. Keskustelua on käyty mm. teoksissa Ahonen, Pertti, Korvela, Paul-Erik ja Palonen, Kari, toim. (2013): Uusi yliopisto – yritys, puolue vai oppineiden tasavalta? Kohti muuttuvien toimintatilanteiden poliittista luentaa. SoPhi, Jyväskylä; Hautamäki, Antti ja Ståhle, Pirjo (2012): Ristiriitainen tiedepolitiikkamme. Gaudeamus, Helsinki; Lasonen, Johanna ja Ursin, Jani, toim. (2011): Koulutus yhteiskunnan muutoksissa: jatkuvuuksia ja katkoksia. Suomen kasvatustieteellinen seura, Jyväskylä; Miettinen, Tarmo, Muukkonen, Matti, Myrsky, Matti ja Pohjolainen, Teuvo (2009): Uusi yliopistolainsäädäntö. Lakimiesliiton kustannus, Jyväskylä; Ståhle, Pirjo & Ainamo, Antti, toim. (2012): Innostava yliopisto. Kohti uudistuvaa yliopistojohtamista. Gaudeamus, Helsinki; Tomperi, Tuukka, toim. (2009): Akateeminen kysymys. Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta. Vastapaino, Tampere; Volanen, Vesa Matti, toim. (2012): Toiseksi paras? Tieteentekijät ja uusi yliopisto. Tieteentekijöiden liitto, Sastamala. Artikkeli teoksessa Volanen, Vesa Matti, toim. (2012), s. 104–118. Kirjoittaja on Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun varadekaani ja estetiikan dosentti Helsingin yliopistossa. Suomen Rooman-instituutti ja antiikintutkimuksen uudet tuulet Paavo Castrén Suomen Rooman-instituutin alkusanat lausuttiin 75 vuotta sitten, joskin instituutti aloitti sotavuo sien vuoksi varsinaisen toimintansa Villa Lantessa vasta vuonna 1954. Kuluneiden lähes 60 vuoden aikana instituutti on saavuttanut arvostetun aseman Rooman ulkomaisten instituuttien joukossa, ja sen tutkimusprojektit ovat liittyneet erinomaisesti modernin antiikintutkimuksen pyrkimyksiin tutkia monia aikakauden ilmiöitä tavallisen Rooman kansalaisen näkökulmasta. Tällä saralla on vielä paljon tehtävää, mutta tulokset saattavat olla sekä antoisia että yllättäviä. Syksyllä 1938, tasan 75 vuotta sitten, sai alkunsa hanke, jonka tavoitteena oli perustaa Roomaan suomalainen tieteellinen instituutti. Ruotsi oli perustanut oman instituuttinsa jo vuonna 1926, ja siitä lähtien oli käyty keskusteluja sekä suomalaisten osallistumisesta Ruotsin instituutin toimintaan että toiveista oman instituutin perustamiseksi. Näiden keskustelujen pohjalta lehtori ja myöhempi Ruotsalaisen normaalilyseon yliopettaja, voimakas suomenruotsalainen vaikuttaja Einar Pontán oli alkuvuodesta 1938 järjestetyillä Klassikkopäivillä pitänyt merkittävän puheen, jota nuori Rooman numismatiikan ja myöhäisantiikin tutkija, dosentti Gunnar Mickwitz referoi Hufvudstadsbladetiin kirjoittamassaan artikkelissa. Sen tuloksena lehden kustantaja, suomenruotsalainen suurliikemies Amos Anderson lahjoitti miljoona markkaa oman instituutin perustamiseksi Roomaan. Tämän summan hän myöhemmin vielä korotti kolmeksi miljoonaksi sillä ehdolla, että Suomen valtio vastaisi instituutin vuotuisista kuluista, jotka laskettiin 300 000 markaksi vuodessa. Anderson oli myös jo käynyt Italian valtion edustajien kanssa neuvotteluja tontin saamiseksi instituutille Valle Giuliasta Ruotsin instituutin läheisyydestä. Suomen Rooman-instituutin säätiö Syksyllä 1938 alettiin käydä konkreettisia neuvotteluja valtiovallan ja tieteen edustajien kanssa, jotka johtivat Suomen Rooman-instituutin säätiön perustavan kokouksen järjestämiseen 4. marraskuuta Amos Andersonin kotona, jossa nykyään sijaitsee hänen nimeään kantava taidemuseo. Kun korkealla tasolla käytiin neuvotteluja instituutin sijainnista Roomassa, ryhdyttiin samanaikaisesti valmistelemaan toiminnan aloittamista suunnittelemalla yhdessä Ruotsin instituutin kanssa opiskelijoille tarkoitettua kurssia, jonka johtajana toimisi dosentti Gunnar Mickwitz. Häntä ajateltiin myös instituutin ensimmäiseksi varsinaiseksi johtajaksi. Toisen maailmansodan puhkeaminen syksyllä 1939 vaikutti ratkaisevasti näihin suunnitelmiin: Mickwitz kaatui Karjalan kannaksella helmikuussa 1940, ja sotien aikainen inflaatio söi suurelta osalta Amos Andersonin lahjoituksen. Suomen Rooman-instituutin toteutuminen lykkääntyi aina 1940- ja 1950-luvun vaihteeseen, jolloin sota-aikaa seurannut suuri kulttuurinälkä jälleen edisti hankkeen toteutumista. Niinpä instituutti saattoi aloittaa toimintansa restauroidussa Villa Lantessa vuonna 1954. Näistä vaiheista on kirjoitettu ja kirjoitetaan toisaalla, mutta Suomen Rooman-instituutin säätiön perustamisen kunniaksi lienee nyt aihetta käsitellä sitä, miten Suomen instituutti toiminnallaan on voinut vaikuttaa antiikintukimuksen kehitykseen maassamme ja laajemminkin, kansainvälisellä tasolla. Mitä antiikilla ja antiikintutkimuksella ymmärretään? Monien mielestä antiikilla ymmärretään arvokkaita huonekaluja tai esineitä, jotka ovat saavut- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 11 taneet tietyn iän ja jollaisia ei noin vain enää ole kaupasta saatavissa. Tällainen relatiivinen antiikki on muuttuvainen käsite, johon vaikuttavat kulloisetkin makutottumukset ja lainsäädäntö. Tämän ohella on olemassa absoluuttinen antiikki, joka on kaikkialla ja kaikissa olosuhteissa antiikkia. Antiikilla tässä mielessä ymmärrämme kreikkalais-roomalaista kulttuuripiiriä ja sen kaikenlaisia ilmenemismuotoja. Tämäkin antiikin käsite on tietyssä mielessä muuttuvainen: laskutavasta riippuen sen voidaan sanoa kestäneen 1000–3000 vuotta, ja Aleksanteri Suuren ja Rooman valtakunnan valloitussotien ansiosta sen vaikutuspiiri kasvoi pienestä ydinalueesta lopulta monikymmenkertaiseksi, ja se tuli vaikuttamaan ratkaisevalla tavalla myöhempien aikojen kulttuuriin. Keskustellessaan yleisön kanssa antiikintutkija saa usein vastata kahteen kysymykseen: – Eikö antiikintutkimuksen saralla kaikki ole jo tutkittu? – Onko viime aikoina löytynyt mitään huomattavia aarteita? Ensimmäiseen kysymykseen voi huoletta vastata kieltävästi. Kaikkea kreikkalais-roomalaisen antiikin eri muodoissa säilyneestä aineistosta voidaan tuskin koskaan sanoa kokonaan löydetyksi ja tutkituksi. Sitä paitsi samojakin löytöjä joudutaan tavan takaa tutkimusmenetelmien kehittyessä tai muista syistä tutkimaan uudelleen, niin että kärjistäen voisi sanoa miltei jokaisen sukupolven löytävän oman antiikkinsa. On paljonkin osoituksia siitä, että muun muassa totalitaariset valtiot halusivat menneinä vuosikymmeninä löytää antiikista tukea omalle arvovallalleen, ja tämä vaikutti suuresti noiden vuosien tutkimuksiin ja tulkintoihin. Kaivauksia suoritettiin tarkoitushakuisesti, ja 1920–30-lukujen vallanpitäjät ja vallantavoittelijat samastivat itsensä mielellään antiikin suurmiehiin. Pienessä mittakaavassa meilläkin on tästä yksi esimerkki: Kun Edwin Linkomies kirjoitti välittömästi sodan jälkeen teoksensa Keisari Augustus ja Rooman perintö, huomasivat monet aikalaiset Linkomiehen Augustus-kuvassa piirteitä hänestä itsestään. Vastaus toiseen kysymykseen vaatii ensin 12 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 pohdiskelua siitä, mitä aarteella tarkoitetaan. Indiana Jonesin tapaiset seikkailija-arkeologit ja heidän sensaatiomaiset löytönsä vaikuttavat edelleen monen maallikon käsityksiin arkeo login työstä ja tavoitteista. Monet arkeologiaa käsittelevät elokuvat ja televisio-ohjelmat ovat lisäksi turhan sensaatiohakuisia ja edustavat vanhoja käsityskantoja. Kuitenkin olen havainnut eräiden tuntemieni kenttäarkeologien suorastaan pelkäävän rahallisesti hyvin arvokkaan löydön paljastumista kaivauksissaan. Monilla kaivauksilla on näet välttämätöntä korvata palkatuille kaivajille arvokkaan löydön rahallinen arvo, jotta estettäisiin löytöjen katoaminen. Poikkeuksellisen arvokas löytö saattaisi siis joissakin tapauksissa aiheuttaa sellaisen menoerän, että kaivaus jouduttaisiin väliaikaisesti tai kokonaan keskeyttämään. Antiikintutkimuksen ammattilaisten mielestä arvokas aarre voisi puolestaan olla laajempi kulttuurihistoriallinen löytö, joka ratkaisisi jonkin tutkijoita kauan askarruttaneen arvoituksen. Tällainen aarre voisi olla Kreetan pronssikauden minolaisessa kulttuurissa käytetyn lineaari A -kirjoituksen kiistaton tulkinta, sellaisen antiikkisen kirjaston löytyminen, jossa olisi runsaasti varhaista kreikkalaista lyriikkaa, laaja kokoelma Ateenan 400-luvun tragedioita ja komedioita, Aristoteleen varsinaisia julkaistavaksi tarkoitettuja teoksia ja varhaista roomalaista historiankirjoitusta, tai jonkin kreikkalaisen maalaustaiteen parhaimpiin kuuluneen mestariteoksen löytyminen. Tällaisen kirjaston löytyminen voisi olla mahdollista esimerkiksi Herculaneumissa, jossa Hewlett & Packard parhaillaan rahoittaa Rooman Brittiläisen koulun johdolla suoritettavia kaivauksia. Herculaneumista löydettiin jo 1700-luvulla osa kohtalaisen hyvin säilynyttä kirjastoa, mutta valitettavasti monia papyrusrullia tuhoutui niitä avattaessa, eikä aineisto muutenkaan ollut erityisen arvokasta. Tämä on kuitenkin osoitus siitä, että arvokkaankin kirjaston löytyminen tuosta Rooman ylhäisön suosimasta lomanviettopaikasta on täysin mahdollista. Kreikkalaisesta maalaustaiteesta saatiin puolestaan uutta tietoa 1970-luvulla, kun Pohjois- Kreikan Verginasta löydettiin koskemattomina Aleksanteri Suurta varhaisemmat Makedonian kuningashaudat, joissa oli komeita seinämaalauksia 300-luvun alkupuolelta eKr. Monet antiikin kirjallisuuden mestariteokset ovat nimittäin meille tunnettuja ainoastaan nimeltään tai lyhyiden myöhäisempien sitaattien perusteella, ja meillä on vain rippeitä kreikkalaisesta maalaustaiteesta, jota antiikin taidehistorioitsijat pitivät kuvanveistotaidetta huomattavasti korkeatasoisempana. Eikä tämäkään tunnetusti ollut huonoa. Antiikintutkijoiden aarteet vaatisivat kuitenkin jokseenkin aina pitkää ja vaivalloista tutkimus- ja restaurointityötä ennen kuin niitä kyettäisiin laajassa mittakaavassa hyödyntämään. Antiikintutkimuksen uusia tuulia Jos maallikot ovatkin vielä Indiana Jonesin vallassa, tutkijoiden keskuudessa viime vuosikymmenien aikana tapahtunut muutos suhtautumisessa antiikkiin ja antiikintutkimukseen on ollut poikkeuksellisen voimakas: entistä demokraattisempi sosiaalinen asennoituminen, varallisuuden lisääntyminen ja uudet kehittyneemmät tutkimusmenetelmät ovat tuottaneet uusia tutkimuskohteita ja mahdollistaneet aikaisempaa suurempien lähdemateriaaliyksiköiden tilastollisen tutkimisen. Upean yksittäisen arvoesineen etsimisen ja löytämisen rinnalle on tullut laajojen yhteiskunnallisten, taloudellisten ja poliittisten kysymysten käsittely, tuotantoprosessien ja tuotantokeskusten, kuljetusreittien ja kauppasuhteiden selvitteleminen, väestön koostumusta ja sosiaalioloja valaisevat kysymykset ja ideoiden siirtyminen alueelta toiselle. Samalla modernista antiikin arkeologiasta on tullut maallikoille ja ilmeisesti myös televisio-ohjelmien tekijöille huomattavasti vaikeammin seurattava tiede. Oman antiikintutkimuksemme viime vuosikymmenien aluelaajennus sopii esimerkiksi siitä, miten verrattain lyhyessä ajassa on eräillä uusilla osa-alueilla päädytty miltei nollapisteestä maailmanmaineeseen. Vielä 1950-luvulla meillä elettiin monessa suhteessa vielä sodanjälkeistä pula-aikaa, ja koko anglosaksinen maailma oli meille vasta avautumassa. Tieteelliset matkat olivat valuutan puutteessa harvinaisia, pitemmistä opiskelujaksoista puhumattakaan. Antiikintutkimuksemme oli tosin silloinkin pääosiltaan hyvin korkeatasoista, mutta se keskittyi suurelta osalta antiikin kirjallisten lähteiden tutkimukseen ja tulkintaan. Meillä oli tosin sotienvälisenä aikana ja välittömästi viimeisen sodan jälkeen myös muutamia loistavia, laaja-alaisia antiikintutkijoita, kuten roomalaista teollisuutta ja kauppaa tutkinut diplomaattitiedemies Herman Gummerus, jo mainittu talvisodassa menehtynyt lupaava myöhäisantiikin tutkija ja numismaatikko Gunnar Mickwitz, muun muassa epigrafiikkaa, onomastiikkaa, Keski-Italian villanovakulttuuria ja mykeneläisen Kreikan kielidokumentteja tutkinut Johannes Sundwall sekä myöhäisantiikin kielipolitiikan tutkija ja kukoistavan papyrustutkimuksemme uranuurtaja Henrik Zilliacus – kaikki muuten suomenruotsalaisia tutkijoita – mutta heistä ainoastaan Zilliacus sai huomattavasti tieteellistä jälkikasvua. Antiikintutkimus, josta kuvaavasti aina käytettiin nimitystä klassillinen filologia, oli keskittynyt antiikin kielten, kirjallisuuden ja muiden kirjallisten lähteiden tutkimukseen, ja joillakin sen alueilla, kuten filosofian, draaman ja papyrologian alalla, on jo kauan saavutettu ja edelleen saavutetaan kansainvälisen tason huipputuloksia. Käsityksemme antiikin yhteiskunnista kokonaisuutena oli kuitenkin pitkään puutteellinen. Luimme kirjallisuudessa mainintoja kaupungeista, yhteiskunnallisista ilmiöistä, laivastoista, kaivoksista, aseista ja rakennuksista, mutta käsityksemme perustuivat vaillinaisiin tietoihin ja vääriin mielikuviin. Kun kuulimme puhuttavan orjuudesta ja orjataloudesta, meillä ei ollut aavistustakaan, miten monitahoinen käsite antiikin orjuus oli. Jos meille joku olisi silloin väittänyt, ettei hyvän ja huonon elämän raja antiikissa suinkaan kulkenut vapaan ihmisen ja orjan välillä vaan jossakin aivan muualla, olisimme pitäneet sitä modernistisena hölynpölynä. Kuitenkin asia on juuri näin: lääkäreinä ja kotiopettajina toimineita orjia kohdeltiin miltei T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 13 perheenjäseninä, ja monista muistakin orjista pidettiin poikkeuksellisen hyvää huolta, koska he olivat arvokasta omaisuutta. Roomassa orjien vapauttaminen oli tavallista, ja vapautetut orjat saivat samalla tavoitellun Rooman kansalaisuuden. Sen sijaan satunnaisilla töillä itsensä ja perheensä elättävästä köyhästä vapaasyntyisestä mutta maattomasta maalaisesta ei kukaan huolehtinut. Tästä meillä on kirjallisuudessakin järkyttäviä esimerkkejä. Toisaalta taas kaivoksissa työskentelevän tai pelloilla yötä päivää työvälineisiinsä kytkettynä raatavan orjan osa oli surkeista surkein. Meillähän ei myöskään ollut – esimerkiksi ruotsalaisista ja tanskalaisista kollegoistamme poiketen – lainkaan antiikintutkimukseen liittyviä museokokoelmia, ja silloisissa oloissa oli vaikeaa saada käsiinsä edes riittävän informatiivista kuvamateriaalia. Suomen Rooman-instituutin tieteellisen toiminnan alkuvaiheet Suomen Rooman-instituutin perustaminen sai tässä suhteessa aikaan valtavan muutoksen, vaikkakin sen vaikutukset Helsingissä tulivat näkyviin vasta joitakin vuosia myöhemmin. Opiskelijoiden ja nuorten tutkijoiden perehdyttäminen antiikin maailmaan ja tutustuminen kansainväliseen tutkimukseen ja tärkeisiin museoihin olivat 1950-luvun lopulta lähtien yhtäkkiä meille täyttä todellisuutta. Rooman-instituutti toimii useammalla eri saralla: kukin kolmeksi vuodeksi valittu johtaja kouluttaa yliopistollisten opintojensa loppuvaiheessa olleista opiskelijoista työryhmän, joka toteuttaa kolmivuotisen johtajakauden viimeiseen vuoteen mennessä jonkin tieteellisen projektin. Opiskelijoita koulutetaan näin sekä ryhmätyöhön että ensimmäisen tieteellisen julkaisunsa valmistamiseen valvotuissa olosuhteissa. Ryhmätyön vahvuutena on se, että asioita voidaan tarkastella eri näkökulmista, ja seminaarimainen työskentely eri alojen edustajien kesken voi olla erittäin hedelmällistä. Työryhmistämme onkin vähitellen tullut myös tieteidenvälisiä, ja niihin on varsinaisten antiikintutkijoiden ohella osallistunut myös taide- 14 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 historioitsijoita, arkkitehteja, teologeja sekä luonnontieteiden ja ammattikorkeakoulujen eri käytännön alojen edustajia. Kunnianhimoisten nuorten tutkijoiden välisellä ryhmätyöllä on kieltämättä myös vaaransa, ja ryhmätyön ohjaaminen vaatii johtajalta epäitsekästä antaumusta, asianhallintaa ja psykologista silmää. Muutamat opiskelijoista ovat saaneet kurssin päätyttyä mahdollisuuden jatkaa työskentelyä Roomassa ja sopeutua sen tieteelliseen yhteisöön. Instituuttimme pienuudesta ja vaatimattomasta kirjastosta on tehty sen vahvuus, ja nuoret suomalaiset tutkijat ovatkin olleet ulkomaisten instituuttien jäsenistä ensimmäisinä solmimassa kontakteja italialaisiin ja muita ulkomaisia instituutteja edustaviin kollegoihinsa. Antiikintutkijoittemme keskuudessa kansainvälisyydestä tuli lyhyessä ajassa jokapäiväistä. Uudet kontaktit antoivat virikkeitä tutkimusnäkökulmien laajentamiseen, ja italialaisten ja ulkomaisten tutkijoiden kesken järjestetyt seminaarit ovat olleet nuorille suomalaisille antiikintutkijoille parasta ja ankarinta koulutusta. Nuorten tutkijoiden yhteisissä kokouksissa ei koskaan ollut tulkkia, vaan osanottajien oletettiin oppivan nopeasti italiaa ja ymmärtävän ainakin auttavasti englantia, saksaa, ranskaa ja espanjaa. Omat puheenvuorot sai esittää parhaiten hallitsemallaan näistä kielistä. Kansainvälinen ammattiterminologia tuli nopeasti tutuksi, ja runsaat kuvat auttoivat esitelmien seuraamista. Silloin ei selvitty sillä, että olisi kiireesti luettu jonkun muun kääntämä esitelmä ja poistuttu paikalta ennen kuin kukaan ehti tehdä kysymyksiä. Tietellisen työn rinnalla on instituutissamme kesäisin pidetty neljän viikon pituisia kursseja peruskoulun ja lukion opettajille. Näillä kurseilla on käynyt yli 1 000 opettajaa, jotka puolestaan ovat perehdyttäneet kymmeniä tuhansia oppilaitaan eurooppalaiseen kulttuuriin ja sen kreikkalais-roomalaisiin juuriin. Euroopan yhdentymiskehityksen ratkaisevina vuosina tällä koulutuksella on saattanut olla poliittistakin merkitystä. Instituutin tieteellinen työ sopeutui hämmästyttävällä tavalla kansainvälisen antiikitutkimuksen uusiin virtauksiin ja tuli eräillä aloil- Villa Lante, täydellisemmin Villa Lante al Gianicolo, on Roomassa Gianicolo-kukkulalla sijaitseva renessanssihuvila, joka on valmistunut vuonna 1531. Suomen Rooman-instituutti aloitti toimintansa rakennuksessa vuonna 1954. Tällä hetkellä instituutin johtajana toimii Tuomas Heikkilä. Kuva: Wikipedia. la jopa edelläkävijäksi. Esimerkkeinä voin tässä esittää vain eräitä antiikintutkimuksemme huippualueita, jotka ovat saaneet alkunsa Suomen Rooman-instituutista ja joita Ateenan-instituuttimme on osaltaan jatkanut. Ensimmäisenä tieteellisenä projektina oli professori Henrik Zilliacuksen johdolla suoritettu Vatikaanin museossa sijaitsevan varhaiskristillisten hautapiirtokirjoitusten kokoelman julkaisutyö. Siitä tuli yksi ensimmäisistä moderneista korkeatasoisin valokuvin ja perusteellisin kommentaarein varustetuista piirtokirjoitusjulkaisuista, jossa kiinnitettiin huomiota hautapiirtokirjoitusten kieliasuun, terminologiaan, demografiaan, nimistöön sekä niissä esiintyviin sosiaalisuhteisiin ja symboleihin. Piirtokirjoitusten julkaisutyötä on instituutissa jatkettu pääasiassa professori Heikki Solinin johdolla. Ensimmäisen julkaisun sivutuotteena syntyi suomalainen onomastiikkka eli nimistöntutkimus. Nimistöntutkimus saattaa maallikosta tuntua vähäpätöiseltä tutkimusalueelta, mutta suomalaisen nimistöntutkimuksen ansiosta tiedämme, että roomalaisen henkilön nimi antaa sosiaalisen viestin, jonka perusteella hänen syn- typeräänsä ja sosiaalista asemaansa voidaan arvioida. Yksinomaan Roomassa on säilynyt yli 100 000 piirtokirjoitusta, joista valtaosa on eri yhteiskuntaluokkiin kuuluneiden ihmisten hautapiirtokirjoituksia. Koska näissä luonteensa mukaisesti on aina ainakin yksi henkilönimi, tavallisesti useampia ja joskus hyvinkin monia, nimistöntutkimuksen aineisto on valtava ja mahdollistaa mitä erilaisimpiin kansankerroksiin kuuluneisiin henkilöihin kohdistuvan tutkimuksen. Suomalaisesta onomastisesta tutkimuksesta onkin Iiro Kajannon, Heikki Solinin, Olli Salomiehen ja Mika Kajavan ansiosta tullut yksi humanistisen tutkimuksemme kansainvälisesti arvostetuimmista alueista. Instituuttimme seuraavaksi johtajaksi tuli romaanisen filologian professori Veikko Väänänen, joka oli jo 1930-luvun puolivälissä julkaissut käänteentekevän tutkimuksen Pompejissa käytetystä kansankielestä. Tämä tutkimus perustui kaupungin rakennusten seinille raapustettuihin graffitoihin, joita oppimattomat ihmiset olivat kirjoittaneet jokseenkin samalla tavalla kuin puhuivat. Niiden perusteella hän pystyi osoittamaan, että jo Pompejin tuhoon mennessä kansanlatinassa oli tapahtunut sellaista kielellistä kehitystä, jota aikaisemmin oli pidetty vasta romaanisiin kieliin kuuluvana. Instituutin johtajana Väänänen valitsi tutkimusaiheekseen Palatiumin keisaripalatsien palveluskunnan tiloissa säilyneet graffitot, joista kehkeytyi kaksi mittavaa julkaisua. Palatiumin aineisto antoi monessa suhteessa harvinaisen mahdollisuuden tutustua keisarihovin alemman tason palveluskunnan etniseen alkuperään, sivistystasoon, ajattelutapaan ja harrastuksiin. Graffitojen avulla oli myös mahdollista määritellä monien tilojen funktio. Yksi tutkituista komplekseista oli Paedagogium, eli orjapoikien koulu, jossa vallitsi sotilaallinen kuri. Sieltä löytyi muun muassa piirros, joka esitti miestä kunnioittamassa ristiinnaulittua aasinpäistä henkilöä. Kuvaan liittyi kreikankielinen kirjoitus: ”Aleksamenos kunnioittaa jumalaansa”. Monissa muissa tiloissa oli uskonnollissävyisiä tervehdyksiä sekä laivojen ja henkilöiden kuvia, ja erästä tilaa oli selvästi käytetty pankkina, eli rahanvaihtaji- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 15 en toimipaikkana. Heikki Solinista ja minusta tuli arvostettuja graffitotutkijoita, jotka kutsuttiin paikalle, kun kaivauksissa löytyi graffitoja. Työskentelimme näin Italian valtion, Rooman kaupungin, Vatikaanin ja muiden instituuttien hallitsemilla kaivauksilla. Solin kiinnitti tutkimuksissaan huomiota etupäässä nimistöön, kieliasuun ja käsialoihin, kun taas minua kiinnostivat eniten tervehdykset, ammattinimitykset ja kirjoitusten välissä esiintyvät eri harrastuksia ja tehtäviä kuvaavat piirrokset. Graffitotutkimus antaakin yllättävän hedelmällisen mahdollisuuden tutkia antiikin Rooman kadunmiehen harrastuksia ja ajatusmaailmaa. Seuraavaksi instituutin johtajaksi tuli Roomassa jo aikaisemmin muun muassa paavin stipendillä opiskellut yleisen historian professori Jaakko Suolahti, joka oli tutkinut roomalaista virkamiehistöä ja osallistunut myös Ruotsin instituutin järjestämiin arkeologisiin kursseihin. Hänen kaudellaan alkoi suomalainen Rooman tiilileimojen tutkimus. Tiiliin lyödyt leimat antavat tiettyinä aikoina hyvinkin tarkkoja tietoja ajoituksesta ja tiiliteollisuuden organisaatiosta. Koska rakennusteollisuus oli Rooman ainoa merkittävä teollisuudenhaara, tiilileimoista ilmenevä teollisuuden organisaation tuntemus oli laajemmassakin mielessä merkittävää. Suolahden työn jatkajista tärkeimmäksi tuli Eva Margareta Steinby, joka kirjoitti aiheesta artikkelin maineikkaaseen Pauly-Wissowan tietosanakirjaan. Tiiliteollisuuden tuntemuksensa ja Forum Romanumilla suorittamiensa kaivausten ansiosta Steinbystä tuli myöhemmin yksi Rooman topografian parhaista asiantuntijoista ja uuden suuren topografian tietosanakirjan päätoimittaja. Hän toimi myös Rooman valtakunnan arkeologian professorina Oxfordin yliopistossa. Useimmat instituuttimme kasvateista palasivat kuitenkin kotimaahan ja uudistivat antiikintutkimuksen opetusta laaja-alaisempaan suuntaan. Noin 170 vuoden yrityksistä huolimatta ei mihinkään Suomen yliopistoon ole vieläkään saatu klassillisen arkeologian eikä antiikin historian oppituolia, vaikka ainakin Helsingissä, Turussa ja Oulussa on ilmennyt suurta kiinnostusta. Dosentti- ja assistenttivoimin sekä yhteis- 16 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 työssä muiden aineryhmien kanssa opetusta on kuitenkin hoidettu ja tehostettukin, niin että meillä on ollut mahdollisuus lähettää pätevää nuorta tutkijatyövoimaa Kreikassa, Italiassa ja Jordanian Petrassa suoritetuille kaivauksille. Pompejin tutkimustakaan ei ole hylätty, vaan omaa kortteliaan kaupungissa kaivaa ja tutkii parhaillaan jo neljäs suomalainen tutkijasukupolvi. Sielläkään ei etsitä aarteita vaan dokumentoidaan tarkoin kaikki se, mitä yli 150 vuotta sitten suoritettujen kaivausten ja lehdistössä paljon tilaa saaneiden katastrofien jälkeen on vielä jäljellä. Väänäsen ja nykypäivän välisenä aikana olemme tutkineet Pompejin kieltä ja kulttuuria, sitä miten parhaiten tunnetun roomalaisen maaseutukaupungin hallintoa hoidettiin noin 150 vuotta kestäneen roomalaiskauden aikana, millainen naisen asema oli siellä ja mistä seinämaalausten tekijät saivat aiheensa. Tätä instituuttimme saavutusten luetteloa voitaisiin vieläkin jatkaa: merkittäviä tuloksia on saavutettu myös tutkittaessa roomalaisten ja etruskien välisiä suhteita, myöhäisantiikin ja keskiajan vaihdetta, Rooman hallintojärjestelmää, vesihuoltoa ja antiikin naisen asemaa. Keskustelin äskettäin erään roomalaisen akateemikon kanssa, joka itse oli toiminut Rooman yliopiston professorina ja seurannut ulkomaisten instituuttien toimintaa Roomassa yli 50 vuoden ajan. Hän kertoi Rooman tutkijapiireissä usein ihmetellyn, miten on mahdollista, että instituuttiimme saapuu tuon tuostakin ryhmä nuoria tutkijoita, jotka opettajansa johdolla alkavat tutkia kohdetta tai ilmiötä, johon heillä ei ole ollut mitään mahdollisuutta perehtyä kotimaassaan. Muutaman vuoden kuluttua he ovat tällä alalla maailman huipulla. Jos tällaista tapahtuisi kerran, se ei olisi ihme. Kun sitä on tapahtunut 5–6 kertaa, se on ihme. Selityksenä tutkijat ovat pitäneet erinomaista peruskoulutusta, ennakkoluulotonta aiheenvalintaa ja hyvin organisoituja tutkimuskausia. Varsinkin Roomaan ja Vatikaaniin kohdistuvan tutkimuksen osalta Suomen instituutti lasketaan epäilyksettä Rooman ”suurten instituuttien” joukkoon. Antiikintutkimuksen uudet mahdollisuudet Rooman-instituutissamme suoritettu tutkimustyö on selvittänyt antiikin Rooman kansalaisen elämän olosuhteita ja antanut parempia mahdollisuuksia tutkia hänen ajatusmaailmaansa, yhteiskunnallisia ja taloudellisia pyrkimyksiään ja kulttuuriharrastuksiaan. Tällä on oma vaikutuksensa myös siihen, miten voimme tutkia kirjallisia lähteitä. Antiikin historiaa ja aatemaailmaa on tulkittu alati vaihtuvien uuden ajan aatevirtausten valossa. Viimeaikaisia esimerkkejä on varsinkin 1960–80-luvuilla vallalla ollut marksilainen historiantutkimus, jonka tulkinta esimerkiksi antiikin orjataloudesta perustui enemmän ideologiaan kuin perusteellisiin lähdetutkimuksiin. Myös aatemaailma filosofikoulujen ulkopuolella on saanut osakseen varsin vähän huomiota. Jos väitämme, että stoalainen filosofia oli Rooman hallitsevan luokan suosikki-ideologia, meidän olisi arvioitava, miten sivistynyt ja vaikutusvaltainen mutta filosofikoulutusta nauttimaton virkamies, senaattori tai kansankouksen äänestäjä tämän ideologian ymmärsi. Ateenassakin koulutusta saanut epikurolaisuuteen taipuvainen runoilija Horatius on satiireissaan esittänyt ironisen kuvauksen stoalaisuuden ääri-ilmiöistä, joita Cicerokin oli teoksissaan kritisoinut. Ehkäpä tämä esitys ei ole kovinkaan kaukana siitä, millaisia ajatuksia tuo ideologia herätti tuon ajan sivistyneissä roomalaisissa. Kirjallisuutta Castrén, Paavo, Pakinoita Antiikin Roomasta. Horatiuksen satiirit. Keuruu 2013. Cicero, Marcus Tullius, Paradoxa stoicorum ad Marcum Brutum. Linkomies, Edwin, Keisari Augustus ja Rooman perintö. Helsinki 1946. Setälä, Päivi, Suvikumpu, Liisa, Sihvola, Juha, Keinänen, Timo, Villa Lante. Suomen Rooman-instituutti 1954– 2004. Helsinki-Porvoo 2004. Tiedekirjan joulumyyjäiset 25.–29.11. klo 11–15 Tieteiden talolla Kirkkokatu 6, Kruununhaka, Helsinki Tiedekahvila tarjoaa asiakkaille jouluglögiä. Tervetuloa! Kirjoittaja on Helsingin yliopiston klassillisen filologian professori (emeritus), joka on opiskellut ja työskennellyt Roomassa Suomen Rooman-instituutin parissa yli 10 vuoden ajan 1960–80-luvuilla. Hän oli Suomen Ateenan-instituutin ensimmäinen johtaja 1984–88. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 17 Asumisen uhkakuvat ja muutokset Hannu Kytö Maassamme on meneillään yksi historiamme suurimpia muutosprosesseja, joka ilmenee väestön ja työpaikkojen keskittymisenä kasvukeskuksiin. Luonnollinen väestönkasvu on voimakkainta suurissa kasvukeskuksissa ja niiden ympäristöissä, joihin suuntautuu myös voimakkain kuntien välinen muuttoliike. Ilmiö tuo mukanaan lukuisia alueellisia, ekologisia, sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia, mutta samalla myös mahdollisuuksia parempaan kehitykseen. Merkittävimpiä uhkakuvia ovat yhä kallistuva asuminen, yhdyskuntarakenteen hajautuminen, valikoivien muuttovirtojen seurauksena kehittyvä alueellinen eriytyminen ja yksipuolinen asuntotarjonta. Muutosprosessin keskiössä on kasvukeskusten ja valtion asuntopolitiikka. Suomesta puuttuu kuitenkin koko maan alueja yhdyskuntarakennetta ohjaava visio, jonka vuoksi asuntopolitiikkakin on ollut tempoilevaa vaihdellen hallituskausittain. Kantaa olisi otettava mm. siihen, onko koko maan pitäminen asuttavana järkevää. Asumisen kalleus hajauttaa yhdyskuntarakennetta Pääkaupunkiseudulla asutaan edelleen eurooppalaisittain hyvin ahtaasti. Vuonna 2012 koko maassa asuinpinta-alaa oli noin 43 m2/henkilö, kun pääkaupunkiseudun asumisväljyys oli noin 35 m2/henkilö. Kun ahtaasti asuvien asuntokuntien määrä vuosina 2001–12 väheni koko maassa 3,7 %, Espoossa 0,3 % ja Vantaalla 0,9 %, se kasvoi Helsingissä 0,02 %. Myös kuilu asuntojen hinnoissa pääkaupunkiseudun ja muun maan välillä on kiihtyvästi kasvanut. Vuoden 2013 kesäkuuhun edellisen vuoden vastaavaan ajankohtaan verrattuna hinnat nousivat koko maassa 0,7 %. Pääkaupunkiseudulla hinnat nousivat 2,6 %, kun taas muualla Suomessa hinnat laskivat 0,8 %. 18 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 Vuoden 2013 kesäkuussa vanhan osakehuoneiston keskimääräinen neliöhinta Suomessa oli 2 210 euroa, pääkaupunkiseudulla 3 534 euroa ja Helsingissä 3 990 euroa. Muutaman viime vuoden aikana asuntojen hinnat ovat nousseet huomattavasti ansiotasoa nopeammin. Vuosituhannen vaihteesta asuntojen reaalihinnat ovat nousseet pääkaupunkiseudulla yli 50 % ja muualla maassa 30 %. (Kuva 1.) Ahtaan ja kalliin asumisen sekä koetun turvattomuuden myötä etenkin lapsiperheet hakeutuvat kehyskuntiin. Pääkaupunkiseudun muuttoliiketutkimuksessa havaittiin, että noin puolet pääkaupunkiseudulla muuttaneista ja kaksi kolmesta ympäristökuntiin muuttaneista ei olisi todennäköisesti muuttanut nykyiselle asuinalueelleen, jos asuntojen hintataso pääkaupunkiseudulla olisi ollut alhaisempi (Kytö ja Väliniemi 2009, 74). Paradoksaalista kylläkin, useimpien kaupungeista kaupungin ja maaseudun rajalle muuttavien asumis-, energia- ja työmatkakustannukset lisääntyivät selvästi (mt., 63–65). Silti asuminen kehyskunnissa on vielä selvästi edullisempaa kuin pääkaupunkiseudulla. Kaupunkiseuduilta kehyskuntiin suuntautuvissa muuttovirroissa on piirteitä myös vastakaupungistumisesta, jossa maaseutumaisempaa elinympäristöä on haettu parantuneiden liikenneyhteyksien vaikutuksesta yhä laajemmalta alueelta. Kaupunkeihin suuntautuvaa muuttoliikettä voidaan kuvata pyrkimyksenä sekä elintason kohottamiseen että myös tapahtumarikkaamman elämän etsimiseen. Maaseudulle ja etenkin kaupunkien läheiselle maaseudulle muutetaan useimmiten elämänlaadun kohottamiseksi. Vaikka muutto on yksilön kannalta useimmiten positiivinen tapahtuma, johtaa tällainen kehityskulku epätasapainoiseen kehitykseen väestörakenteen, verotulojen ja palvelurakenteen osalta, minkä lisäksi kaupunkiseutujen laajenemisella ja yhdyskuntarakenteen hajautumisella on ekologisesti negatiivisia seurauksia. Yhdyskuntarakenteen hajotessa maksumieheksi joutuu ympäristö. Euroopan ympäristövirasto on kiinnittänyt huomiota suomalaisten kaupunkiseutujen yhdyskuntarakenteen hajanaisuuteen (EEA 2006). Vuonna 2006 julkaistun raportin mukaan 14 kunnan alueelle ulottuva Helsingin seutu on yhdyskuntarakenteeltaan yksi EU-alueen hajautuneimmista suurkaupunkialueista. Merkittävää hajautumista tapahtuu kasvavien kaupunkiseutujen reuna-alueilla – kaupungin ja maaseudun rajalla – sekä taantuvilla kaupunkiseuduilla ja taajamissa. Kasvavilla kaupunkiseuduilla tapahtuu myös niin sanottua orgaanista hajautumista, jossa hallitsemattomasta hajarakentamisesta syntyy yhä laajenevaa suunnittelematonta alhaisen tiheyden taajama-aluetta. Myös kaupunkiseutujen keskuskaupunkien kaavoittamisen hitaus siirtää asuntorakentamista kehyskuntiin. Kehitys pakottaa kotitaloudet järjestämään liikkumisensa autoillen ja liikkumaan yhä pidempiä matkoja päivittäisten toimintojen välillä. Suomessa kaikkiaan vajaa viidennes asuinrakennusten rakentamisesta on hajarakentamista (Helminen ym. 2010). Segregaatiokehitys kiihtynyt Alueellisella eriytymisellä eli segregaatiolla tarkoitetaan yleensä kaupungin asuinalueiden eriytymistä tulo- ja varallisuustason, koulutuksen sekä usein myös ikärakenteen ja etnisen taustan mukaan. Kyseessä on samantyyppisten asukkaiden keskittyminen omille asuinalueilleen erilleen muista, toisentyyppisistä asukkaista. Yleensä segregaatiolla viitataan nimenomaan negatiiviseksi koettuun eriytymiseen ja huonoosaisuuden kasautumiseen kaupungin tietyille alueille ja tiettyihin kaupunginosiin. Tutkimustiedon mukaan pääkaupunkiseutu on eriytynyt 2000-luvulla aikaisempaa selkeämmin kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten asukkaiden asuttamiin kaupunginosiin. Erot kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten muuttoliikkeessä ovat tuottaneet alueellisten erojen kasvua tavalla, joka on kansainvälisestä kehityksestä tuttua (Vilkama 2011). Uusimman tutkimustiedon mukaan pääkaupunkiseudun alueet ovat eriytyneet voimakkaasti myös taloudellisen ja väestöllisen huoltosuhteen mukaan (Kytö ja Kiuru 2013). Väestön sosioekonomisten resurssien alueelliset muutokset kuvaavat hyvin alueellisen eriytymisriskin kasvamista. Oheisissa kartoissa on kuvattu pääkaupunkiseudun asuinalueiden sosioekonomisia resursseja. Kauniainen on jätetty kartoissa tarkastelun ulkopuolelle. Alueellisten resurssien vaihtelua kuvataan indeksillä, jonka indikaattoreina on käytetty asumista, palveluja, työllisyyttä, tuloja, kolutusta ja osallistumista kuvaavia mittareita. Pääkaupunkiseudun parhaat sosioekonomiset resurssit ovat keskittyneet Etelä-Helsinkiin ja Itä-Espooseen. Helsingin ja Vantaan itäosien resurssit ovat jääneet selvästi alueen keskiarvon alapuolelle. (Kuva 2.) Sosioekonomisten resurssien muutosta on kuvattu samojen mittareiden muutoksilla viimeisten kahden vuosikymmenen aikana. Resurssien alueellisista muutoksista voidaan päätellä, että eriytymiskehitystä voidaan ehkäistä täydennys- ja uudisrakentamisella. Esimerkiksi Helsingin itäisen kantakaupungin täydennysrakentaminen ja pääkaupunkiseudun uusien asuinalueiden rakentaminen ovat lisänneet alueiden resursseja uusien asukkaiden myötä. Sen sijaan useiden Itä-Helsingin sekä Itä- ja LänsiVantaan lähiöalueiden resurssit ovat kasvaneet keskiarvoa hitaammin, jolloin niiden eriytymisriski on kasvanut. (Kuva 3.) Viimeisen kymmenen vuoden aikana pääkaupunkiseudun ja muun Suomen välillä tapahtui noin miljoona muuttoa, pääkaupunkiseudun sisällä 1,4 miljoonaa muuttoa sekä pääkaupunkiseudun ja ulkomaiden välillä 0,1 miljoonaa muuttoa. Puolet maan sisäisistä muutoista tapahtui pääkaupunkiseudun ja muun maan välillä. Toisaalta luonnollinen väestökasvu kasvatti pääkaupunkiseudun väestöä noin 50 000 henkilöllä, maahanmuutto 40 000 henkilöllä ja maan sisäinen muuttoliike vain noin 600 henkilöllä. Vaikka maan sisäinen muuttoliike ei juuri kasvattanut pääkaupunkiseudun väestöä, olisi sen volyymi riittänyt uusimaan koko pääkaupunkiseudun väestön kaksi kertaa kymmenen T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 19 Kuva 1. Asuntojen hintojen ja ansiotason reaalikehitys vuosina 2000–2011. Kuva 2. Pääkaupunkiseudun sosioekonomiset resurssit vuonna 2012 (keltainen väri kuvaa pääkaupunkiseudun keskiarvoa). Lähde: Hannu Kytö ja Juho Kiuru, 2013. 20 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 Kuva 3. Pääkaupunkiseudun sosioekonomisten resurssien muutos vuosina 1980–2011 (keltainen väri kuvaa pääkaupunkiseudun keskiarvoa). Lähde: Hannu Kytö ja Juho Kiuru, 2013. vuoden sisällä. Kuntien väliset ja kuntien sisäiset muuttovirrat ovatkin ylivoimaisesti tärkeimpiä kaupunkiseutujen ja etenkin pääkaupunkiseudun alueellisiin väestörakenteisiin vaikuttavista väestönmuutostekijöistä. Alueellisia muuttovirtoja ohjaavat muuttajien erilaiset resurssit, kulttuuriset orientaatiot ja elämäntilanne, mielikuvat (palvelutarjonnasta ja sen laadusta, asuinalueen viihtyisyydestä yms.) sekä toisaalta asuntomarkkinoiden, yhdyskuntasuunnittelun ja muiden yhteiskunnallisten prosessien tuottamat ja tarjoamat erilaiset asuin- ja elinympäristöt. Alueiden kannalta on oleellista, millaisia tulo- ja lähtömuuttajat ovat taloudellisilta, sosiaalisilta ja demografisilta ominaisuuksiltaan ja mitä seurausvaikutuksia rakenteesta on kuntatalouteen ja väestörakenteeseen lyhyellä, keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä. Tämä on johtanut kuntien osittain epäterveelliseen kilpailuun parhaista veronmaksajista. Pääkaupunkiseudulta löytyy useita kymmeniä asuinalueita, jotka ovat alkaneet erottautua kaupungin keskiarvosta mm. työttömyydessä, koulutuksessa, taloudellisessa huoltosuhteessa ja yhteiskunnallisessa aktiivisuudessa. Väestön sosioekonominen rakenne on yhä tiiviimmin sidoksissa asuntokannan rakenteeseen. Vuokratalovaltaisille alueille kerääntyy/jää heikommin koulutettua ja pienituloisempaa väkeä, syrjäytyneitä ja maahanmuuttajia. Eriytyvän asuinalueen ongelmiin on pureuduttava madaltamalla kuntapalveluiden sisäisiä rajoja. Myös asuntotarjonnan ja -kysynnän pitkittynyt epätasapainotilanne kasvattaa alueellista segregaatioriskiä. Pohjimmiltaan alueellisen eriytymisen ehkäiseminen liittyy kuitenkin tulonjakoon ja työmarkkinoihin. Tuloerojen kasvamisen ja työpaikkojen keskittymisen yhteisvaikutus eriyttää sekä asuntomarkkinoita että asuinalueita. Asukkaiden tarpeet erilaistuvat Vaihtoehtoisten asumis- ja rakentamisratkaisujen sekä asumiskonseptien määrä ei vastaa asukkaiden toiveita. Vuokra-asuntojen puu- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 21 te ja etenkin julkisen vuokra-asuntotuotannon romahtaminen vaikeuttavat huomattavasti mm. työvoiman alueellista liikkuvuutta. Asemakaavoituksessa on määritelty rakentamisen normiviidakon vuoksi niin tiukat ehdot, ettei rakennuttajille ole jäänyt mahdollisuuksia kehitellä uusia asumisen ratkaisuja. Lisäksi rakennuttajat ovat maksimoineet tuottonsa karsimalla tutkimus- ja kehitysrahoja (Tilastokeskus 2011) sekä tehostamalla toiminnan huippuunsa siirtämättä sitä useinkaan hinnoitteluun. Näin asuntotuotannossa on jämähdetty helposti toimintaprosessien ja asuntojen yksityiskohtien parantamiseen eikä kuluttajien tarpeista lähtevään uuden ideointiin. Nousukauden aikana, kun asuntokauppa käy hyvin, mikä tahansa kohde löytää muuttovoittoalueilla nopeasti ostajansa. Markkinoiden tietämys kuluttajien asumistoiveista värittyykin pitkälle juuri kaupanteon vauhdin, ostajakunnan ja myyntilukujen tulkinnan kautta. Mikään myyntitilasto ei kuitenkaan kerro totuutta kuluttajien asumisvalintojen taustalla olevista moninaisista syistä tai pakoista (esim. Väliniemi ym. 2008). Perinteisen ydinperheajattelun sijaan asumisratkaisuissa on mietittävä ratkaisuja myös jatkuvasti lisääntyville uus- ja monikulttuurisille perheille. Etenkin pääkaupunkiseudun kehyskuntiin muuttaneet etsivät ja vertailevat vaihtoehtoja muuttuneille asumistarpeilleen myös pääkaupunkiseudun sisältä, joten kehyskuntien vetovoima tai muut ominaisuudet eivät selitä yksinään kehysalueille muuttaneiden valintaa. Muuttovirtojen ohjaileminen edellyttäisi kunnilta valmiuksia sujuvaan asuntotuotantoon ja kaavoitukseen. Yksittäiset kunnat kilpailevat kuitenkin veronmaksajista, mikä edistää asuntomarkkinoiden hallitsemattomuutta, yhdyskuntarakenteen hajautumista sekä pendelöinnin kasvua. Kaupunkiseutujen kuntaliitokset hillitsisivät tätä epäsuotuisaa muutosprosessia. Suomalaisten asumistarpeet kytkeytyvät läheisesti yhdyskuntarakenteeseen ja vaihtelevat etenkin kotitaloustyypin mukaan. Tutkimustiedon mukaan lapsiperheelle hyvässä elinympäristössä koulu, päivittäistavarakauppa ja viheralueet ovat kävelyetäisyydellä kodista. Työ- 22 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 paikan ei sen sijaan tarvitse sijaita kodin välittömässä läheisyydessä ja työmatkoihin ollaan valmiita käyttämään enemmän aikaa kuin asiointi- tai koulumatkoihin. Toivottu asuinalue on rauhallinen, luonnonläheinen ja pientalovaltainen. Lapsiperheelle hyvässä elinympäristössä aikuiset kantavat kollektiivista vastuuta lapsista ja nuorista. Eläkeläiselle hyvä elinympäristö on turvallinen ja usein käytetyt palvelut ovat kävelyetäisyydellä kodista. Turvallisuutta lisäävät siisteys, kunnollinen valaistus ja hyvin hoidetut jalankulkuväylät. Sopivimpana asuntona eläkeläiselle pidetään hissillisen kerrostalon asuntoa lasitetulla parvekkeella. Hyvänä pidettyjä asuinpaikkoja ovat kaupunkien ja taajamien keskusta-alueet ja niiden lähialueet, sillä eläkeiässä halutaan elämää ja palveluita ympärille. Hyvään elinympäristöön liittyy kolme keskeistä asiaa. Ensinnäkin usein käytettävät palvelut, kuten päivittäistavarakaupat, sijaitsevat kävelyetäisyydellä kodista. Toiseksi julkiset liikenneyhteydet ovat hyvät, eikä autosta haluta olla riippuvaisia arkisessa liikkumisessa. Kolmanneksi asuinalueiden tulee olla luonnonläheisiä, sillä asuntojen läheisyyteen kaivataan viheralueita. (Koistinen ja Tuorila 2008.) Asumisen uhkakuvat ovat torjuttavissa Asumiseen liittyvistä uhkakuvista merkittävimpiä ovat asumisen kalleus, yhdyskuntarakenteen hajoaminen, alueellinen eriytyminen ja asuntotuotannon yksipuolisuus. Nämä ongelmat kärjistyvät kasvukeskuksissa ja etenkin pääkaupunkiseudulla. Samalla asuntomarkkinat ovat jakautumassa kahtia, pääkaupunkiseudun kallistuvaan asumiseen ja muun maan asuntomarkkinoiden laskeviin hintoihin. Ellei haasteisiin pystytä nopeasti vastaamaan, on edessä mm. pääkaupunkiseudun kiihtyvä ja hallitsematon hajautuminen kasvavine sosiaali- ja ympäristöongelmineen. Lisäksi etenkin palvelusektorin työntekijäpula heijastuu koko maan talouskasvuun. Asumisen, työpaikkojen ja liikenteen metropolistrategialle onkin kova tarve ja odotukset kohdistuvat etenkin kuntien toimintatapoihin ja valtion asuntopolitiikkaan. Asumisen hintatasoon ja asuinalueiden eriy- tymiseen voidaan vaikuttaa usealla tavalla. Kuntien maa- ja kaavoituspolitiikkaan sekä asuntotuotantoon liittyy useita mahdollisuuksia, joita hyödyntämällä asumisrakentamisen hintaan, laatuun ja ratkaisuihin voidaan vaikuttaa. Kunnilla on kolme keinoa maanhankinnassa: vapaaehtoiset kaupat, etuosto-oikeus jo tehdyissä maakaupoissa ja kovimpana keinona pakkolunastukseen turvautuminen. Kunnat ovat käyttäneet tonttien pakkolunastusoikeutta vielä melko varovasti ja etuosto-oikeuttakin hyvin harvoin. Pakkolunastus olisi kuitenkin tehokkaimpia keinoja viestittää etenkin suurten kaupunkiseutujen maanomistajille, ettei maanpanttaaminen sen arvonnousua odotellen ole kannattavaa. Pakkolunastusta on kartettu siksi, että kunta ei ole halunnut puuttua yksityisten omistusoikeuteen, ja pakkolunastuksista luopumista on perusteltu sen pitkällä oikeusprosessilla. Lisäksi rakennusliikkeet ovat olleet innokkaita rakennusmaan hankinnassa ja heidän kauttaan sitä on ollut käytettävissä asuntokaavoitukseen. Maanmyyntitulojen keräämiseksi kunnat myös kilpailuttavat tonttimaata, mikä johtaa väistämättä asumisen hinnannousuun. Kaavoituskäytäntöjä voitaisiin myös yksinkertaistaa etenkin asemakaavoituksen osalta. Liian yksityiskohtaiset asemakaavamääräykset saattavat pakottaa arkkitehdit ja rakennussuunnittelijat kalliisiin ratkaisuihin, vaikka edullisempiakin olisi tarjolla. Toisaalta myös arkkitehtien kunnianhimoiset ratkaisut voivat nostaa rakentamiskustannuksia. Muita asuntorakentamista sujuvoittavia ja monipuolistavia toimia on rakentamattomien tonttien verotuksen kiristäminen, julkisen vuokra-asuntotuotannon lisääminen, ryhmärakentamisen ja rakentamiskilpailun lisääminen, pienempien kohteiden kilpailuttaminen, väestönsuojarakentamisesta luopuminen ja autopaikkojen vähentäminen. Bengsin (2011) mukaan esimerkiksi Helsingin kaupunki kilpailuttaa liian isoja kohteita, jolloin vain kolme rakennusliikettä pystyy osallistumaan kilpailuun. Tämä luonnollisesti tukee monopolistista kehitystä. Käytäntöä puolustellaan sillä, että riittävän iso kohde on tuotantotaloudellisesti järkevämpi. Esimerkiksi Berliinissä hyvätasoinen, peruskorjattu asunto maksaa noin 2 500 euroa neliöltä pääosin sen vuoksi, että kaupungin urakoista kilpailee 150–200 rakennusyhtiötä. Kansainvälisesti verrattuna suomalainen lainsäädäntö on joustavaa: se mahdollistaa kunnille vaihtoehtoisia toimintatapoja, mutta ei juuri velvoita käyttämään niitä. Helsinkiä lukuun ottamatta lähes kaikilla kaupungeilla olisi maata tai keinot tyydyttää omakotitalotontteihin kohdistuva kysyntä ottamalla käyttöön rakennuslain niille suomaa lunastusoikeutta ja -lupaa. Suomen kaupunkiseuduista Oulu näyttää oivaa esimerkkiä, kuinka asukkaiden toiveet otetaan huo mioon kaavoituksessa, kaupunkisuunnittelussa ja asuntopolitiikassa. Myös pääkaupunkiseudulla omakotitaloasumisen lisäksi kohtuuhintaisen pienkerrostalo- ja rivitalotuotannon lisääminen ja niin sanotun matalarakentamisen suosiminen vähentäisivät lapsiperheiden maallemuuttoa. Uusien asuntojen tulisi olla myös helpommin muunneltavissa asukkaiden muuttuvien tarpeiden mukaan. Hallitus on hallitusohjelmassa sitoutunut kehittämään niitä kaavoitus- ja rakentamismääräyksiä, joiden vaikutus on heikko tai jotka nostavat rakentamiskustannuksia sekä myös selvittämään mahdollisuudet luopua yleisestä väestönsuojien rakentamisvelvollisuudesta. Viimeisimmät kuluttajien asumiskustannuksiin vaikuttavat muutokset ovat olleet vanhojen pientalojen pakollinen energiatodistus ja asunto-osakekaupan varainsiirtoveron korotus. Nämä muutokset ovat olleet omiaan hillitsemään asuntokauppaa ja jarruttamaan samalla työvoiman liikkuvuutta. Koska kunnat kilpailevat parhaista veronmaksajista eivätkä halua rakentaa vuokraasuntoja, tulisi valtion ottaa kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen rakentajarooli etenkin Helsingin seudulla. Tämän toteutuminen ei poista sitä tosiasiaa, että kohtuuhintaiseen ja sijainniltaan järkevään asuntotuotantoon päästään vain poistamalla kuntien epäterve kilpailuasetelma esimerkiksi metropolihallinnolla tai kuntaliitoksilla. Myös lähiöistä voi kehittyä aito kaupunkiseutujen haja-asutuksen ja kehäasumisen haastaja. Niiden etuja ovat nykyisellään asuntojen kohtuullinen hintataso ja luonnonläheisyys, T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 23 liikenneyhteydet sekä sijainti, joka paranee kaupunkiseutujen kasvaessa ja laajentuessa. Lähiöiden vetovoiman lisääminen vähentäisi merkittävästi kaupunkiseutujen aluerakenteen hajautumista ja alueellista eriytymistä. Yhdyskuntarakennetta eheyttämällä voitaisiin vähentää vuotuisia kasvihuonekaasupäästöjä määrällä, joka vastaa huomattavaa osaa Suomen kaikkien kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistavoitteesta1. Pääosin 1960- ja 1970-luvulla rakennettuihin lähiöihin on syntynyt suuri korjausten tarve, vuosittain kymmenettuhannet asunnot kaipaavat peruskorjausta. Lähiöiden saneerauksen asunto-, työvoima-, talous- ja sosiaalipoliittiset vaikutukset ovat tulevina vuosina paljon suurempia kuin koko uudisrakentamisen vaikutukset. Lähiöitä saneerattaessa tulisi niitä myös täydennysrakentaa asukkaiden toiveet huomioon ottaen niin, että ne kasvaisivat vetovoimaksi ja viihtyisiksi kaupunginosiksi (esim. Kytö ja Väliniemi 2011). Tilastokeskuksen voimassa olevan väestöennusteen mukaan väestö keskittyy etenkin suuriin yli 100 000 asukkaan kaupunkeihin tulevaisuudessakin. Toisaalta myös keskisuuret ja pienet kaupungit kasvattavat jonkin verran väestöään. Ainoastaan alle 5 000 asukkaan kuntien asukasmäärä pienenee ennusteen mukaan selvästi. Tätä taustaa vasten koko maan asuntomarkkinat ovat jakautumassa tulevaisuudessa kolmeen osaan, joille on tyypillistä ruuhkautuvien kasvukeskusten kallistuva asuminen, pienten keskusten edullinen asuminen ja pienten kuntien romahtavat hinnat. Asuntomarkkinoilla onkin käymässä asuntovarallisuuden alueellinen uusjako. Alue- ja yhdyskuntasuunnittelua tulisi kehittää kokonaisuutena niin, että kuntalaisten tuntemaa demokratiavajetta ja voimattomuutta osallistua oman asumis- ja elinympäristönsä suunnitteluun voitaisiin vähentää. Maassamme on sekä kehittyviä että taantuvia alueita, joissa haasteet ovat eri1 Esimerkiksi Yhdysvaltojen kaikkein ekotehokkain alue on pilvenpiirtäjien kansoittama Manhattanin saari New Yorkissa. Asukasta kohden laskettu hiilijalanjälki on tällä alueella vain 30 % koko Yhdysvaltojen keskiarvosta; 82 % työssäkäyvistä käyttää julkisia, kävelee tai pyöräilee töihin. 24 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 laisia. Kun asumisen ja asuinympäristön merkitys korostuu koko maan kehityksessä, tulisi myös julkishallinnon ottaa käyttöönsä keinoja, jotka lisäävät kohtuuhintaisempaa ja monipuolisempaa asuntotarjontaa etenkin kaupunkiseutujen keskuskunnissa. Yhteiskunnan, ympäristön, asukkaiden ja muuttajien hyvinvoinnin kannalta on välttämätöntä, että kasvukeskuksilla on yhteinen palvelutuotanto sekä tontti- ja asuntopolitiikka. Kasvukeskusten kasvu on ohjattava raideliikenteen varteen. Panostaminen joukkoliikenneratkaisuihin, kohtuuhintaiseen asuntotarjontaan, viihtyisään ympäristöön ja palveluihin muuttaa myös yhdyskuntarakennetta ekologisempaan suuntaan. Lähteet Bengs C. (2011). Keskitulot eivät riitä keskustaan. Helsingin Sanomat 23.10.2011. European Environment Agency (2006). Urban Sprawl in Europe. The ignored challenge. EEA report no 10/2006. Helminen V., Ristimäki M. ja Oinonen K. (2010). Taajamakasvun perusuran laskentamalli Suomen 34 suurimmalle kaupunkiseudulle 2005–2050. SYKE. Koistinen K. ja Tuorila H. (2008). Millainen olisi hyvä elinympäristö? – Asukkaiden näkemyksiä elinympäristöstä, asumisesta ja palveluista eri elämänvaiheissa. Kuluttajatutkimuskeskuksen julkaisuja 9/2008. Kytö H. ja Väliniemi J. (2009). Pääkaupunkiseudun muuttovirrat muutoksessa. Kuluttajatutkimuskeskuksen julkaisuja 3/2009. Kytö H. ja Väliniemi J. (2011). Hyvillä palveluilla laadukkaaseen lähiöasumiseen. Kuluttajatutkimuskeskuksen julkaisuja 2/2011. Kytö H. ja Kiuru J. (2013). Asuinalueiden elinkaarikehitys ja sen kuvaaminen pääkaupunkiseudulla. Valmistumassa oleva tutkimus. Tilastokeskus (2011). Tutkimus- ja kehittämistoiminta 2010. Suomen virallinen tilasto. Tiede, teknologia ja tietoyhteiskunta 2011. http://www.tilastokeskus.fi/til/ tkke/2010/tkke_2010_2011-10-27_fi.pdf Vilkama K. (2011). Yhteinen kaupunki, eriytyvät kaupunginosat? Kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten asukkaiden alueellinen eriytyminen ja muuttoliike pääkaupunkiseudulla. Väitöskirja. Helsingin yliopisto, matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta, geotieteiden ja maantieteen laitos, maantieteen osasto. Väliniemi J., Rask M. ja Timonen P. (2008). Asumisen tarjontakatsaus – konseptitarkastelu kuluttajien valinta- ja vaikutusmahdollisuuksista pääkaupunkiseudun asuntotuotannossa. Kuluttajatutkimuskeskuksen julkaisuja 3/2008. Kirjoittaja on Kuluttajatutkimuskeskuksen erikoistutkija. Artikkeli perustuu Tieteiden päivillä 12.1.2013 pidettyyn esitelmään. KATSAUKSIA Ratkesiko kolmen kappaleen ongelma sata vuotta sitten? Mauri Valtonen Tänä vuonna tuli kuluneeksi sata vuotta Karl Frithiof Sundmanin julkaisusta Acta Mathematica – aikakauslehdessä, jossa osoitettiin, että niin sanotulla kolmen kappaleen probleemalla on ratkaisu. Kyseessä oli jo Newtonilta peräisin oleva vanha probleema, jossa kysyttiin, mitä tapahtuu kun kolme taivaankappaletta vetää toisiaan puoleensa Newtonin vetovoimalain mukaisesti. Ratkaisua etsittiin kuumeisesti parhaiden tiedemiesten voimin. Ongelma oli todettu mahdottomaksi ratkaista, kun aivan yllättäen Karl Sundman Helsingin yliopistosta esitti sille ratkaisun. Tapausta pidettiin niin merkittävänä, että Ranskan Tiedeakatemia myönsi Sundmanille Pontecoulantin palkinnon, erityisesti kaksinkertaiseksi korotettuna, tunnustuksena tästä tieteellisestä läpimurrosta. Tässä kirjoituksessa en käy tarkemmin läpi Sundmanin menetelmiä, joista voi lukea muualta (esim. Raimo Lehti, Arkhimedes 4, 2000). Lyhyesti voidaan todeta, että tehtävänä on esittää matemaattinen kaava, josta voidaan laskea kunkin kappaleen paikka annetulla ajanhetkellä sen jälkeen, kun kappaleet on päästetty liikkeeseen toistensa suhteen. Esimerkkinä voidaan ajatella maapallon, kuun ja auringon muodostamaa kolmen kappaleen probleemaa, kun planeettojen aiheuttamat häiriöt liikkeeseen sekä vuorovesivoima ja muut komplikaatiot jätetään huomiotta. Voidaan kysyä, missä kuu ja aurinko ovat maapallon suhteen esimerkiksi kymmenen vuoden päästä, ja voisiko kuu pudota maahan tällä välin. Tällaista törmäystä ei tietenkään ole mitään syytä odottaa, mutta jos meillä ei ole ratkaisua kolmen kappaleen ongelmaan, sitä ei voi myöskään ehdottomasti sulkea pois. Newton kertoi, että tämän ongelman ajattelu tuotti hänelle päänsäryn. Sundman esitti ratkaisun sarjakehitelmän muodossa. Se vaatii useiden lukujen yhteenlaskua tietyn kaavan mukaisesti, ja kun lukuja on ynnätty tarpeeksi, saadaan tieto kappaleiden paikoista. Sundmanin menetelmän vaikeutena onkin kysymys, mikä on tarpeeksi. Aina kun otetaan uusi sarjan termi mukaan, tulos muuttuu hiukan, eikä se näytä tuottavan tarkkaa tulosta missään äärellisessä laskuajassa. Viktor Brumberg testasi Sundmanin menetelmää kahden kappaleen liikeradan laskuun, missä vastaus on tiedossa: Keplerin ellipsirata. Hän totesi, että ynnäämällä 1 700 termiä saadaan jokseenkin hyvä tulos. Mutta kolmen kappaleen probleemassa täytyisi laskea niin monta termiä, että minkään tietokoneen kapasiteetti ei riitä siihen. Mikä näin ollen oli Sundmanin ratkaisun merkitys sata vuotta sitten? Silloin, kuten nytkin, pidettiin tärkeänä, että ratkaisun tiedettiin olevan olemassa periaatteellisella tasolla. Ei voitu sanoa, miten kolme kappaletta liikkuvat toisensa suhteen edes kvalitatiivisesti. Sundmanin saavutus oli kieltämättä merkkipaalu matematiikan historiassa, mutta tähtitieteessä, kuten edellä mainitussa maapallon, kuun ja auringon ongelman ratkaisussa siitä ei ollut apua. Kuitenkin Helsingin yliopistossa, kuten monessa muussakin yliopistossa, Sundmanilla oli legendaarinen maine. Kun menin Cambridgen yliopistoon vuonna 1971 jatko-opiskelijaksi, minut ohjattiin suoraan Sverre Aarsethin luo: hän tulisi toimimaan ohjaajanani. Aarseth ilmoitti, että tutkimukseni aihe on kolmen kappaleen probleema, ja sanoi, että eikö tämä olekin sopivaa, kun tulen Sundmanin yliopistosta. Sitä paitsi samassa Helsingin yliopistossa Paul Kustaanheimo oli muutama vuosi aikaisemmin kehittänyt menetelmän, T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 25 millä kolmen kappaleen liikeratoja voitiin todella laskea, ja nähdä minne ne kappaleita johtavat. Hänen käsittääkseen nämä kaksi herraa olivat jopa koko yliopiston kuuluisimmat henkilöt tähtitieteen ja sovelletun matematiikan alalla. Aarseth oli hämmästynyt, kun purnasin aihetta vastaan. Jos kerran kolmen kappaleen ongelma on ratkaistu jo vuonna 1913, kuten jokainen Helsingissä tiesi, niin miksi minun pitäisi yrittää saada siitä vielä jotain irti. Seuraavaan tapaamiseen Aarseth kutsui mukaan William Saslaw’n jolla oli uusi idea kolmen kappaleen probleeman käytöstä astrofysiikassa. Se saikin minut innostumaan aiheesta. Aarseth oli ryhtynyt ratkaisemaan tietokonetta käyttäen niin sanotun N-kappaleen ongelmaa, missä tutkitaan suuren kappalemäärän (N=kappalemäärä) liikkeitä Newtonin vetovoiman alaisuudessa. Fred Hoyle oli antanyt hänelle tämän väitöskirja-aiheen, eikä työ tietenkään valmistunut säädetyssä kolmen vuoden ajassa. Aarseth sai tohtorin tutkintonsa vuonna 1963, ja jatkoi sitten saman ongelman parissa Hoylen laitoksen tutkijana. Tultaessa vuoteen 1970 hänelle oli käynyt selväksi, että N-kappaleen ongelma ei ratkea ennenkuin välituloksena ratkaistaan kolmen kappaleen ongelma. Kun Sundmanin menetelmästä ei ollut tässä apua, hän päätti ottaa kaksi jatko-opiskelijaa sitä ratkaisemaan. Toinen oli Douglas Heggie Skotlannista, ja minun onneni oli päästä toiseksi opiskelijaksi. Aarseth jakoi työn puoliksi, Heggie ratkaisee ns. sirontaongelman (yksi tähti tulee kaukaa ja törmää kaksoistähteen) ja minä katson, mitä tapahtuu kun kaikki kolme kappaletta lähtevät liikkeelle läheltä toisiaan. Kuten arvata saattaa, nämäkin aiheet olivat liian laajoja loppuun vietäviksi kolmessa vuodessa. Tavallaan voidaan sanoa, että näiden kolmen väitöskirjan tulokset valmistuivat vasta 2000-luvulla. Silloin ilmestyi Cambridge University Pressin julkaisemana kirjasarja, jonka aloitti Aarseth vuonna 2003, sitä seurasi Douglas Heggien ja Piet Hutin teos samana vuonna sekä minun ja Hannu Karttusen kirja The Three Body Problem vuonna 2006. Voimme sanoa, että Sundmanin ongelma on ratkaistu myös käytän- 26 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 nön tasolla. Sundmanin vaikutus ulottui selvästi vielä 1970-luvun alkuun, jolloin aloitin tutkimukseni. Koska kappaleiden paikkakoordinaatit oli mahdollista esittää suppenevan lukusarjan muodossa, joskin äärimmäisen pitkinä sarjoina, yleisesti oletettiin, että kolme kappaletta viihtyvät hyvin toistensa seurassa. Ajateltiin, että niiden liikeradat voivat olla hyvinkin mutkikkaita – siitä oli jo näyttöä numeeristen ratalaskujen muodossa – mutta ne eivät kuitenkaan koskaan pääsisi täysin eroon toisistaan. Tätä mieltä oli myös professori Archie Roy, joka toimi väitöskirjani tarkastajana. Hän kysyi, olinko ratalaskuissani kertaakaan havainnut systeemiä, jossa yksi kappale olisi karannut muilta. Tähän minun täytyi vastata, että tutkittuani 25 000 rataa en ollut löytänyt yhtäkään, missä näin ei olisi käynyt. Osoittautui, että Roy ei ollut ehtinyt lukea väitöskirjaani loppuun. Kolmen kappaleen liikeradat ovat todella mutkikkaat, jopa siinä määrin, että niiden kuvaamiseen on parempi käyttää statistisen fysiikan keinoja kuin perinteistä liikeratojen piirtelyä. Yksi kappale pakenee aina, mutta sen pakonopeutta ja muita ominaisuuksia on lähes mahdotonta ennustaa. Mutta jos tutkimme vaikka sataa hajoamista, hajoamisnopeuksien jakauma noudattaa tiettyä statistisen fysiikan avulla johdettua kaavaa. Tässä mielessä kolmen kappaleen probleeman ratkaisu muistuttaa esimerkiksi radioaktiivisen atomin ytimen hajoamista. Myös Heggie päätteli, että kolmen kappaleen sironnassa on parasta soveltaa atomifysiikasta tunnettuja sirontakaavoja. Henri Poincare oli jossain määrin ennakoinut näitä tuloksia omissa töissään jo edellisellä vuosisadalla. Mainittakoon, että väiteltyään Helsingin yliopistossa vuonna 1901 Sundman matkusti johtaviin eurooppalaisiin tutkimuskeskuksiin ja sai vahvoja vaikutteita erityisesti Poincarelta sekä hänen koulukunnaltaan Pariisissa, missä kolmen kappaleen probleema oli yksi keskeisiä tutkimusaiheita. Tässä mielessä Sundman oli myös Poincaren oppilas. Sundmanin väitöskirjan ohjaaja oli Oskar Backlund Pulkovon observatoriosta. Kuun, maapallon ja auringon muodostama kolmen kappaleen ongelma on taas esimerkki hierarkisesta kolmen kappaleen ongelmasta. Siinä kaksi kappaletta muostaa parin eikä kolmas kappale joudu radallaan koskaan niiden lähelle. Tässä tapauksessa ongelmaa lähestytään häirityn ellipsiradan pohjalta, jota on tutkittu jo 1700-luvulta lähtien. Mainittakoon vaikkapa Euler, Lagrange, Laplace ja suomalainen Lexell alan pioneereina. Tässäkin on tapahtunut edistystä tietokoneiden ansiosta, sillä nyt pystytään entistä paremmin määrittämään hierarkisen systeemin stabiilisuuden ehdot. Voidaan esimerkiksi sanoa, että kuun syöksymisestä maahan ei ole vaaraa ainakaan lähimpien miljardien vuosien aikana. Stabiilisuus on tullut kiinnostavaksi etenkin viime aikoina, kun on keksitty uusia planeettakuntia muiden tähtien ympäriltä. Nämä planeettakunnatkit voivat hajota, jos stabiilisuusehto ei täyty, kuten ilmeisesti on tapahtunut sille planeettakunnalle, josta on lähtöisin hiljattain keksitty ”irrallinen”, ilman emätähteä oleva planeetta. Missä sitten näkyy Sundmanin vaikutus tämän päivän tähtitieteessä? Aarseth kuului ilman muuta Sundmanin ihailijoihin, vaikka hän ei pystynytkään käyttämään suoraan hyväksi Sundmanin sarjakehitelmiä. Hänen menetelmänsä N-kappaleen ongelman ratkaisussa ovat nykyisin laajalti käytössä aurinkokunnan tutkimuksesta aina kosmologiaan asti. Seppo Mikkola, jonka opastin alalle Suomeen palattuani, on toiminut yhteistyössä Aarsethin kanssa jo vuosien ajan. Ratalaskumenetelmiä voisi kutsua (ja usein kutsutaankin) Aarsethin–Mikkolan menetelmiksi. Niiden avulla tutkitaan maailmankaikkeuden suuren mittakaavan syntyä, musta-aukkosysteemien kehitystä ja monia muita tutkimuksen etulinjan aiheita. Turussa muiden muassa Pekka Heinämäki ja Pasi Nurmi ovat Mikkolan ohella erikoistuneet näihin tutkimusaiheisiin. Sundman olisi varmasti hämmästynyt, jos olisi vielä kanssamme, kuinka laajalle astrofysiikkaan kolmen kappaleen probleeman ratkaisut ovat edenneet. Itse hän ei ollut juurikaan kiinnostunut astrofysiikasta ja epäili muun muassa suhteellisuusteorioiden pätevyyttä. Jaakko Tuominen kertoi myöhemmin ensi kohtaamisestaan Sundmanin kanssa. Tuominen kysyi väitöskirjan aihetta, jolloin Sundman sanoi: ”Älä vaivaudu, kaikki on jo tutkittu.” Sundmanilla oli varmasti mielessä kolmen kappaleen probleema. Tästä sisuuntuneena Tuominen meni Osloon opiskelemaan Svein Rosselandin johdolla, ja toi muutaman vuoden päästä valmiin väitöskirjan Sundmanille tarkastettavaksi. Rosseland, Niels Bohrin ja Oskar Kleinin entinen oppilas, oli astrofysiikan uranuurtajia, joka sovelsi kvanttimekaniikan uusia metodeja tähtien tutkimukseen. Sundman vei Tuomisen työn tarkastusprosessiin, väitöskirja hyväksyttiin, ja aikaa myöten Tuominen perusti astrofysiikan koulukunnan Helsingin yliopistoon. Sundmanin vaikutus jatkui Helsingin observatoriolla vielä pitkään hänen seuraajansa Gustaf Järnefeltin aikana. Järnefeltin jäätyä eläkkeelle Helsingin yliopistossa syntyi vilkas keskustelu hänen seuraajastaan ja erityisesti siitä, pitäisikö seuraajan edustaa Sundmanin maineikasta tutkimuslinjaa, vai olisiko syytä siirtyä uudempaan astrofysiikkaan. Sundmanin linjaa lähimpänä katsottiin olevan Kustaanheimon, jonka tasavallan presidentti nimitti (akateemikko Yrjö Väisälän neuvosta) vuonna 1969 tähtitieteen professoriksi moninaisten vaiheiden jälkeen. Osa observatorion nuoremmista opettajista oli tyytymättömiä ratkaisuun. He kutsuivat mielenosoituksellisesti muiden laitosten opettajia neuvonpitoon observatoriolle, tilaisuuteen, jota on sittemmin kutsuttu observatorion valtaukseksi. Kokous lähetti vaatimuksia suoraan yliopiston johdolle. Kustaanheimon olisi varmasti ollut helppo yhtyä vaatimuksiin, mutta hän kuitenkin pahoitti mielensä tapahtuneesta siinä määrin, että hän siirtyi Kööpenhaminaan jatkamaan tieteellistä uraansa. Näin 44 vuoden aikaperspektiivillä sen ajan kiista kolmen kappaleen probleeman ja astrofysiikan paremmuudesta tuntuu jossain määrin huvittavalta, kun muistetaan, että jo samoihin aikoihin kolmen kappaleen astrofysiikka nousi keskeiseen asemaan tähtitieteen tutkimuksessa, ja on sitä edelleenkin. Kirjoittaja on Turun yliopiston tähtitieteen professori. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 27 Kone, luonto ja valistuksen paradoksit – Diderot Suomessa Pekka Hongisto Ranskalaisen valistusfilosofin Denis Diderotin (1713–84) 300-vuotissyntymäpäivän salonkia ”Kone, luonto ja valistuksen paradoksit” vietettiin Helsingissä 5.10. 2013. Tilaisuudessa puhuivat Timo Kaitaro, Jan Blomstedt, Teemu Ikonen ja Pekka Hongisto. Heistä kolme ensimmäistä on kirjoittanut väitöskirjansa Diderotista. Timo Kaitaro kuvaili, miten hän kiinnostui Diderot’sta. Hänellä oli ensin tylsä ja kuiva kuva, missä tämä ajattelija pantiin mekaanisen materialismin lokeroon, mutta kun sai käsiinsä kirjan Diderot’n ”lumotusta materialismista” hän innostui. Diderot oli 1600-luvun materialismin keskeisiä kriitikoita, kun alettiin tutkia elottoman luonnon sijasta elollista luontoa ja miten elämä voi syntyä ikään kuin itsestään ”elävänä materiana”. Jan Blomstedt kertoi valistuksen paradokseista muun muassa siitä, miten Jumalan väliintuloa ei enää tarvita, jos oletetaan, että maailma toimii omien lakiensa mukaan. Järjen käytössä tulee pyrkiä luonnollisuuteen, koska liian tiukat normit ovat luonnottomia. Silti ei ole olemassa mitään luonnollista moraalia eikä varsinkaan ”Diderot’n moraalia”. Kirjallisuustieteilijänä Teemu Ikonen oli kiinnostunut Diderot’sta kirjallisten tekstien tuottajana eli tekijänä, joka joskus tuntui oman tuotantonsa jumalalta. Ikonen kuvasi kiinnostavasti Dideron satiirihahmon Jaakko Fatalistin aktiivisuutta: vaikka kaikki olikin ylhäältä ennakolta määrättyä, ”ylös kirjoitettua”, hän oli kuitenkin paradoksaalisesti aktiivisempi kuin isäntänsä. Kuviteltu hallinta voidaan menettää hetkessä, mutta Diderot myöntää tämän iloisesti eikä sure asiaa. Diderot on nyt kuuluisampi kuin 300 vuotta sitten, mutta onko hän ajankohtaisempi? Diderot’n ajatukseen siitä, miten romaani on täynnä totuuksia, mutta historia vain huo- 28 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 no romaani, itse jatkoin, että historia voi olla myös hyvä romaani ja viittasin tässä Joel Lehtosen Henkien taisteluun, joka on paitsi tulvillaan suoria lainauksia Diderot’lta myös tulvillaan Diderot’n henkeä. Diderot, Snellman ja Kivi Snellman tutki Tübingenissä 1840-luvulla ranskalaisia valistusfilosofeja tai materialisteja. Hän moitti usein Saksan tieteen ja filosofian abstraktisuutta, sen ”todellisuudelle vierautta”, ja ylisti sen vastakohtana ranskalaista ja englantilaista filosofiaa, jotka ovat pysytelleet todellisuuden lujalla maankamaralla: ”Nykyinen olotila ei voi jatkua ikuisesti eikä tiede yhä enemmän etääntyä elämästä ja todellisuudesta. Sillä sellainen on ristiriidassa aikamme koko pyrkimyksen kanssa, joka tähtää kaikkien sivistyksen välimuurien tasoittamiseen eikä niiden suurentamiseen… Kirjoittaessani valtio-oppia minua itseäni on mielestäni erikoisesti hyödyttänyt lukea ranskalaisten valistusmestareiden kirjoituksia… taito esittää syvästi ajateltua yhtä yksinkertaisessa ja käsitettävässä kuin kauniissakin muodossa kuuluu tänä aikakautena melkein yksinomaan ranskalaisille.” Hän viittaa erityisesti Rousseaun Yhteiskuntasopimukseen ja Montesquien Lakien henkeen. Snellman oli harvoja aikansa ranskalaisen valistusfilosofian puolustajia, sillä se oli huonossa huudossa Euroopassa. Ranskalaiset ovat hänen mukaansa toimineet usealla tutkimuksen haaralla edelläkävijöinä, Descartesista oman aikamme lääketieteeseen: ”Ranskan valistusfilosofia on kaikkein kumoavin inhimillisen tiedon muoto, jonka historia tietää mainita… valistusfilosofia tulee kaikkina aikoina saamaan kunnian sekä suuresta teräväjärkisyydestä että jaloista pyrkimyksistä. Ainoa periaate, jonka se otti lähtökohdakseen oli järjen ikuinen, häviämätön oikeus ja velvollisuus ratkaista kysymys todesta ja epätodesta, hyvästä ja pahasta.” Hän arvotti silti aika erikoisella tavalla valistusajattelijoiden järjestystä: ”Valistusfilosofiassa vastenmielistä on sen ulkopuoli eli epäusko. Tämä puoli ilmenee inhottavana useissa yhtä turhamaisen ja itsekkään kuin ymmärrykseltään terävän ja sukkelan Voltairen teoksissa. Toiset, kuten Diderot ja d´Alembert olivat teräväjärkisiä, oppineita ja kyvykkäitä kirjailijoita, teoreettisesti totuutta harrastavia, luonteeltaan ja elämältään moitteettomia… Historia on tuominnut valistusfilosofian, mutta historia on myös hyväksynyt sen kaikki pyrkimykset, koska ne ovat vielä tänäkin päivänä nykyajan pyrkimyksiä. Nyt tunnustetaan yleisesti ihmisarvo sinänsä ja tutkimuksen vapaus, jotka valistuksen vuosisata koetti saada voimaan. Mutta nykyisin ei enää uskota, että yhteiskunta voidaan luoda uudelleen teorian mukaan tai että sellaiset teoriat voivat korvata kansanuskoa ja kansantapaa.” Kuten tunnettua, Diderotin teos Rameaun veljenpoika ilmestyi aluksi Goethen saksankielisenä käännöksenä Rameau´s Neffe vuonna 1805 ja sitä pohti perusteellisesti Hegel Hengen fenomenologiassaan. Ruotsiksi se käännettiin vuonna 1825 nimellä Rameau´s brorson. Jo vuonna 1807 oli käännetty Diderotin dialogi Le per e de famille (1758): Herr Orbesson och hans familj. Tiedossa ei ole lukiko Snellman tai Kivi näitä, mutta muuan yhteys on. Kivi luki useaan otteeseen Göschelin teosta Hegel och hans tid. Med afseende på Goethe. Till Upplysning om den närvarande Philosophiens väsendtliga beskaffenhet och förhållande till tiden. Muutama vuosi sitten etsin tätä kirjaa, mutta sitä ei löytynyt Suomesta, joten luin sitä Tukholman Kuninkaallisessa kirjastossa. Sittemmin se löytyi myös Kansalliskirjastosta Georg Henrik von Wrightin kirjakokoelmasta. Tässä kappaleessa lukee etusivulla ”Johan Snellman” eli se oli alunperin Snellmanin kappale. Göschelin teoksessa pohditaan, samaan tapaan kuin Julia Kristeva tekee teoksessaan Muukalaisia itsellemme, Diderot’n ja Goethen kautta Hegelin käsitystä sivistyksestä vierautena ja Diderot’n ”rikkonaista kieltä”: Henkisen maailman kaksi osaa, todellisuus ja puhdas tietoisuus, asettuvat vastatusten, kun hengen maailma dialektisessa liikkeessä tulee vieraaksi itselleen. Tämä liike on sivistystä. Ja sitä kuvaavan kielen tulee olla rikkinäistä, Kiven sanoin ”teutaroivaa”. Kristevan mukaan ”äärimmäisen kääntyilevä, rikkonainen kieli ei jähmety kunnialliseksi tietoisuudeksi, vaan kumoaa jalon ja alhaisen eron, asettaa rikkauden sisäisen kuilun partaalle, ilmaisee kapinaa ’hyläten halveksuntansa’, tuntee luonnollisuutensa, imartelunsa ja halpamaisuutensa; lyhyesti, kaikkina hetkinä liittyy vastakohtiinsa”. Kukaan ei tiedä onko Diderot’lla ollut vaikutusta Kiveen, mutta ei sitä kannattaisi ihan heti pois sulkeakaan. Kivellä on muutenkin useita suoriakin viittauksia valistusajatuksiin, esimerkiksi hänen tarkka kuvauksensa Juhani Jukolan suulla ”Yhteisestä Luonnonlaista”. Diderotin mukaan ”käymistila maailmankaikkeudessa” tarvitsee alussa hiivaa ja Eero on ”hiivana veljestaikinassa”. ”Henkilö joka ilmaantuu odottamatta seuraamme on kuin käyteaine, joka hapattaa meidät ja palauttaa jokaiseen hitusen hänen luontaista yksilöllisyyttään. Hän ravistelee hereille, hän panee liikkeelle, hän pakottaa ottamaan kantaa puolesta tai vastaan, hän lietsoo esiin totuuden, hän tekee havaittavaksi kunnon ihmisen kunnollisuuden ja riisuu konnalta naamion” (Diderot). ”Kuinka on mahdollista, että pääpahasessani on tuollainen määrä terveitä ajatuksia ja sulaa mielettömyyttä suloisessa sekamelskassa?” (Diderot). Juhani: ”Noh, noh, tuleepa päähäni ajatus, eipäs olekaan tyhmä tämä tyhmin pää…”(Kivi). Diderot’nkin pohtimaan kysymykseen luonnollisesta ja ikuisesta voimasta kaiken yhteiskunta-ajattelun takana Kivi joko ottaa kantaa tai kääntää sen päälaelleen: ”Kaiken syynä on isänveren perushiukkanen, joka on kovaa ja lahjatonta ainetta” (Diderot). ”Uusia voimia, kuinka lyhytmielisesti ajateltu! Uusia voimia! Jo äidinkohdussa on jokaiselle annettu ikivoimasta vissi määrä” (Nummisuutarit). Tämä ja moni muukin seikka Kivestä on jäänyt virallisen tutkimuskaanonin ”kuolleeseen kulmaan”, mutta eihän tässä mikään kiire vieläkään ole, jos halutaan pohtia Kiven filosofisia taustoja. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 29 Varsinainen Diderot-aarreaitta on Joel Lehtosen Henkien taistelu. Tähän teokseen olisi syytä paneutua tarkemmin. Diderot tänään? Olemmeko tottuneet liikaa sellaiseen filosofiseen esitystapaan, jossa tutkija tutkii ensin asioita komerossaan ja sitten kertoo yleisöille siitä? Sen vastakohtana olen itse kehitellyt filosofiakahvilan ideaa, jossa keskustellaan yhdessä ja tasa-arvoisesti, ainakin ihanteessa. Pitäisikö elvyttää radikaalien salonkien perinne diderotilaisessa hengessä? Mitä tarkoittaa koneena oleminen, tai oleminen koneen funktiona? Kone ei tee virheitä eikä erehdy? Kone ei sählää? Ihminen sählää ja tämä sähläys on jopa ”euroistettu” jossain tutkimuksessa. Onko meidän aikamme eräänlainen jalostettu versio mekaanisesta materialismista? Onko meillä enää lainkaan karkeaa materialismia, jossa ”aivot valmistavat ajatuksia, kuten munaskut virtsaa”, niin kuin Agathon Meurman viisaili? Onko seuraava geeniteknologian ontologinen peruskysymys: yhdistyykö elävä materia elävään materiaan, kuollut elävään, kuollut kuolleeseen? Ja jos niin miten ne vaikuttavat toistensa olemassaoloon? Entä Diderot’n ajatukset luonnonoikeudellisesta anarkiasta ja despoottisesta hallintaraivosta? ”Luonnossa kaikki lajit ahmivat toisiaan; yhteiskunnassa kaikki luokat ahmivat toisiaan” (Diderot). ”Hyve on hyytävän kylmä ominaisuus” (Diderot). Mitä tarkoittaa tyrannin mielivalta, valistuneen despootin arvovalta, kapitalistin ehdoton arvovalta (”rahan nyrkkivalta”, kuten Hegel sanoo), kilpailun arvovalta ja nyt tapahtunut siirtymä pörssityranniaan? ”Monologi on tyranniaa, tutkimus despotiaa eli ajattelun organisointia, dialogi vapauden harjoittamista” (Diderot). Kirjallisuutta Arvidson, Stellan: Thomas Thorild och den franska revolutionen. Tukholma 1938. Blom, Philipp: A Wicked Company: The forgotten Radicalism of European Enlightenment. Lontoo 2010. Blomstedt, Jan: Shame and Guilt. Diderot´s Moral Rhetoric. Jyväskylä 1998. Chouillet, Jacques: Diderot. Poet de l´Energie. Pariisi 1984. Diderot, Denis: De l´interprétation de la nature. Editions 30 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 Sociales. Pariisi 1971. Essais sur la Peinture. Editions Sociales. Pariisi 1955. Jaakko Fatalisti ja hänen isäntänsä. Suom. Jukka Mannerkorpi. WSOY 1992. – Mémoires pour Catherine II. Editions Garnier Frères. Pariisi 1966. – Rameaun veljenpoika. Suom. Kauko Kare. Hämeenlinna 1970. – This is not a story and other stories. Oxford University Press 1993. Dlugats, Tamara: Denis Diderot. Kustannusliike Progress. Moskova 1984. Fontenay, Elisabeth de: Diderot ou le materialisme enchantée. Pariisi 1981. Goulemot, Jean Marie: Adieu les philosophes: que reste-t-il des Lumieres? Pariisi 2001. Göschel, Karl Friedrich: Hegel och hans tid. Med afseende på Goethe. Till Upplysning om den närvarande Philosophiens väsendtliga beskaffenhet och förhållande till tiden. Kääntänyt Carl Julius Lenström. Zacharias Haeggström. Tukholma 1836. Hegel, G.W.F. : Phänemenologie des Geistes. Berliini1807. Hirn, Yrjö: Denis Diderot. Holger Schildts Förlag. Helsinki 1917. Hongisto, Pekka: Thomas Thorild and Common Sense: An Enlightenment before the Enlightenment. David Hume and Northern Europe. The Philosophical Age. Almanac 37, Pietari 2012. Hongisto, Pekka: On Thomas Thorild and Utopias. The Philosophical Age, Almanac 39. Pietari 2013. Ikonen, Teemu: 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden Ensyklopedia eli Don Quijoten perilliset. Gaudeamus 2010. Ikonen, Teemu: Imitaation rajoilla. Täydentävä kirjoitus Denis Diderotin tuotannossa. Helsinki 2000. ethesis. helsinki.fi/julkaisut/hum/taite/vk/ikonen/ Israel, Jonathan I.: Radical Enlightenment. Philosophy and the Making of Modernity 1650–1750. Oxford University Press 2001. Kaitaro, Timo: Diderot´s Holism. Helsinki University Press 1995. Kivi, Aleksis: Nummisuutarit ja muut näytelmät. Kristeva, Julia: Muukalaisia itsellemme. Gaudeamus 1992. Kundera, Milan: Jacques and His Master. Faber and Faber. Lontoo 1985. La Mettrie, Julien Offray de: Ihmiskone. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Niin tai näin 2003. Lehtonen, Joel: Henkien taistelu I–II. Otava 1933. Oittinen, Vesa: Valistuksen kahdet kasvot. Tieteessä tapahtuu 3/2012. Salomaa, J.E.: J.V. Snellman. Elämä ja filosofia. WSOY 1948. Volgin, Vjatseslav: Esseitä sosialististen aatteiden historiasta. Kustannusliike Progress. Moskova 1982. Volguine, V.: Le developpement de la pensée sociale en France au XVIII siècle. Editions du Progrés. Moskova 1973. Voltaire: Filosofinen sanakirja eli järki aakkosissa. Vastapaino 2013. – – Kirjoittaja on vapaa filosofi ja tiedetoimittaja. Konkreettisen ja abstraktin vuorovaikutus kaunokirjallisuudessa Juha Rikama Konkretisointi on kirjailijan ehkä tärkein keino kokemuksellistaa aiheensa. Se on sitä riippumatta aiheesta. Antti Hyry on sanonut: ”Yritän kirjoittaa vain sellaisia lauseita, jotka tarkoittavat jotakin.” Tarkoittaminen tarkoittaa tässä johonkin konkreettiseen, abstraktiotasoltaan matalaan, kuten aistimukseen tai havaintoon, viittaamista. Hyryn sanataide onkin luokiteltu ”hyryismiksi, jolla tarkoitettaneen juuri konkretismia (tai minimalismia). Muuta kuin täysin konkreettista koskeva kokemus on Hyryllä liian abstrakti ilmiö ilmaisun kohteeksi, koska se ei kuulu Hyryn ”tosiolevaiseen”. Antti Hyryä lukiessa kokemus syntyy, jos on syntyäkseen, vasta emergentisti, tekstin kenttä- eli implisiittisenä merkityksenä. Tai sitten ei synny: Uunia jotkut kriitikot sanoivat tylsäksi, koska se pysyttelee pelkässä konkretiassa eikä pysty nousemaan siitä juuri minkään merkittävämmän symboliksi. Tylsäksi jotkut sanovat myös suomalaisen kirjallisuuden parhaaksi sanataideteokseksi usein äänestettyä Volter Kilven tajunnanvirtaromaania Alastalon salissa, koska siinä kuvataan sivukaupalla piipun valintaa piippuhyllyltä ja muita yhtä vähäpätöisiä asioita. Näitä teoksia lukiessa syntyy ajatus, kannattaako kaikkea maailmassa olevaa edes sanataiteessa kielellistää; ne vaikuttavat ensi sijassa kirjailijan yritykseltä todistaa ammattitaitonsa eli sen, että kaiken voi kielellistää. Kielentämiseen voi syntyä riippuvuussuhde, siitä voi tulla kaiken muun pyrkimyksen ja kilvoittelun, kaikki muut elämänarvot mitätöivä intohimo. Leo Tolstoi ja Nikolai Gogol lopettivat kirjoittamisen juuri tällaisista eettisistä syistä. He katsoivat, että tämä tappio kulttuurille koitui heidän sielujensa pelastukseksi. Ajatus kielentämisen kohteen merkityksestä itse kirjoittamiseen ja sen esitystekniikan hio- miseen verrattuna muuttuu hyvin konkreettiseksi, jos tekee täysin sopimattomana pidetyn tempun ja vertailee esimerkiksi tieteen pätevän kielellistäjän eli popularisoijan astrofyysikko Esko Valtaojan Kaiken käsikirjaa Hyryn Uuniin. Enempää tietokirjan kuin kaunokirjankaan lukijan lukuelämys ei synny pelkästään esitystekniikan taitavuudesta vaan yhtä paljon aiheen painavuudesta, yleisinhmillisestä tai sosiaalisesta merkittävyydestä. – Eipä silti, etteivätkö mainitut kaunokirjailijatkin yltäisi myös huikeisiin abstraktioihin. Esimerkiksi Hyryn pienoisromaanissa Maantieltä hän lähti kaikki konkreettinen kasvaa lopulta myös tekstissä eksplisiittisesti ilmaistuksi suureksi abstraktioksi: näyksi, allegoriaksi, symboliksi koko ihmiselämästä. Liian abstrahoinnin vastustaminen on kaunokirjallisuudessa yleistä. Se seuraa juuri kokemuksellistamisen vaatimuksesta. Halutaan pitäytyä ”tosiolevaisessa”, varmoissa havaintofaktoissa ja vastustaa vääriä yleistyksiä, epähavainnollisuutta ja ”käsiterunoutta”. Tämä tendenssi näkyy muun muassa Ernst Hemingwayn ja hänen seuraajiensa behaviorismissa, joka ei kuvaa henkilöiden ajatuksia ja mielensisältöjä vaan pysyttelee tosiasiallisen havaittavuuden piirissä, heidän käyttäytymisensä kuvailussa, mistä lukijan on pääteltävä heidän sisäinen elämänsä. Toisaalta useimmat parhaat kirjailijat ovat yhtä paljon abstraktikkoja kuin konkretisteja. Esimerkiksi Aleksis Kiven, Väinö Linnan, George Orwellin ja Aldous Huxleyn kuvailun kohde on viime kädessä jokin suuri abstrakti asia, kuten suomalaisuus, yhteiskunnan sosiaalihistoria, yhteiskuntajärjestelmä tai sen pohjana oleva ideologia, joka näyttäytyy heille ”tosiolevaisena”. Kysymys tosiolevaisuudesta ei siis ole aivan yksinkertainen. Kirjallisuudessa kuten muus- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 31 sakin hengenelämässä, myös tieteessä, on aina ollut havaittavissa kaksi toisilleen vastakkaista pyrkimystä, jotka toimivat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Toisaalta on pyrkimys pitää matalaa profiilia, pysytellä mahdollisimman lähellä ”maan pintaa”, aistihavainnoissa. Tähän pyrkimykseen liittyy usein taipumus kieltää kaiken abstraktin tosiolevaisuus ja palauttaa se konkreettisiin seikkoihin, joita pidetään ainoana tosiolevaisena. Toisaalta on yhtä voimakas pyrkimys luoda uusia todellisuuksia abstrahoimalla, kohoamalla konkreettisen tason yläpuolelle, käyttämällä sitä jonkin suuremman allegoriana tai symbolina (taiteessa) tai luomalla sitä selittämään käsitteitä ja teorioita (tieteessä). Tässä vastakkaisuudessa kysymys ei ole arvoarvostelmasta, vaikka se usein sellaiseksi tulkitaan. Kysymys on ihmisen henkisen rakenteen sisältämistä vastakohdista, joiden vuorovaikutukseen koko ajattelun kehitys perustuu. Kysymys on nykykielellä siis ajatteluformaateista, Immanuel Kantin kielellä ”ymmärryksen kategorioista”, joiden läpi maailma näyttäytyy meille, ja joiden dynaaminen vuorottelu on välttämätöntä kehitykselle. Tämän empirismin ja rationalismin, kokemuksen ja järjen käytön, vuorovaikutuksen ihmisajattelussa on valistusfilosofi John Locke ilmaissut sanomalla, että havainnot yksinään ovat sokeita, teoriat yksinään rampoja. Inhimillisen olemassaolon ongelmat eivät ratkea abstraktioiden, kuten matematiikan, avulla, sanoi Fjodor Dostojevski. Mutta ne eivät ratkea myöskään pelkän aistimuksissa pysyttelemisen tasolla, tarvitaan myös elämän näkemyksiä, teorioita. Juuri konreettisen ja abstraktin vuorovaikutus luo kirjallisuuteen sen jännitteen, joka vangitsee lukijan. Kaikki pelkästään konkreettinen haukotuttaa häntä (Hyryn Uuni), kaikki liian abstraktinen ei vaikuta uskottavalta, ihmiselämän ja sen kokemusten läpi suodatetulta (aaterunoelmat, ns. ideologinen kirjallisuus tai esim. Steven Hallin liian abstraktiksi todellisuuden symboliksi pyrkivä Haiteksti ). Lukijaa tyydyttää eniten, kun hän voi lukea konkreettisesta tekstistä myös suuria elämän totuuksia, jotka valaisevat hänen omaa elämäänsä ja jopa vaikuttavat 32 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 siihen. Hyvän kirjallisuuden salaisuus on juuri se, että se kykenee konkretisoimaan abstraktiot, välittämään lukijalle ”elämän informaatiota”: sanataiteella on todella aina myös informatiivinen ja kognitiivinen funktionsa. Kysymys on samalla myös estetiikan ja moraalin suhteesta. Puhdas estetiikka, itsetarkoituksellinen esitystekniikan hiominen huippuunsa ilman painavaa sanottavaa, muistuttaa veitsen hiomista ilman mitään leikattavaa. Kaunokirjallisten tekstien taitavasta esitystekniikasta koituu suurta iloa ja mielihyvää, mutta suurimman yhteisöllisen, kommunikatiivisen arvonsa tekstit saavat esitystekniikan lopputuloksena syntyvän merkityssisällön perusteella. Thomas Mann on puhunut puhtaan estetiikan vaarasta muuttua puhtaaksi barbariaksi silloin, kun sitä ei suodateta inhimillisen moraalijärjestelmän, voisi sanoa myös elämäntotuusjärjestelmän, läpi (Thomas Mann: Totuudesta ja kauneudesta. Esseitä kirjallisuudesta ja filosofiasta). Mutta missä esteettisen ja eettisen raja kulkee? Barbariasta voidaan puhua varmasti silloin, kun keisari Nero poltti Rooman tyydyttääkseen esteettistä viettiään tai muuan saksalainen kirjailija ihasteli Manhattanin kaksoistornien tuhoamisnäkyä suurenmoisena esteettisenä elämyksenä. Mann ei hyväksy kauneuden jumalointia, itsetarkoituksellista estetismiä, sellaista jota Friedrich Nietzsche hänen näkemyksensä mukaan dionyysilaisuudessaan julisti. Myös Anton Tsehov pyrkii tasapainoon eettis-kognitiivisen ja esteettisen välillä, jopa niin että hänen esteettinen koodauskykynsä paranee sitä mukaa, kuin eettinen elementti, elämän totuuksien näkeminen, hänen tuotannossaan lisääntyy. Taiteen hylkäämistä uskonnollisen eetoksen nimissä kutsutaan moralismiksi, joka monien mielestä riistää taiteelta sen varsinaisen merkityksen. Mutta Tsehov enempää kuin Mannkaan ei halua tinkiä myöskään konkretian täysimittaisesta kuvauksesta, siis esteettisestä, aistihavainnollisesta koodaustavasta elämän totuuksia esittäessään. Voidaan sanoa vain, että heidän taiteeseensa liittyy yhtä selvä eettis-kognitiivinen kuin esteettinen painotus. Mann puhuu esseissään paljon enemmän totuudesta kuin hyvyydestä tai oikeudesta kauneuden vastakohtana, mikä voitaneen tulkita pyrkimykseksi tasapainoon kognitiivis-eettisen ja esteettisyyden välillä. Eettisen ja esteettisen ikivanhassa kamppailussa kirjailijat ovat yhtä paljon molempien puolella, siitä kumpuaa heidän kuuluisa ironiansa, jolla he pyrkivät synteesiin näiden ihmiselämän peruselementtien kesken. Konkreettisen ja abstraktin vuorovaikutus kaunokirjallisuudessa tarkoittaa sitä, että kirjallisuus kertoo sekä konkreettisesta, aistein havaittavasta elämästä että elämää koskevista totuuksista, kognitiivis-eettisistä näkemyksistä ja käsityksistä. Olennaista on tällöin se, että näitä totuuksia ei yleensä kerrota eksplisiittisesti vaan juuri kokemuksellistettuina, siis konkreettisen elämän läpi suodattuneina, tekstipinnan alaisina implisiitteinä merkityksinä. Tämä kaunokirjallisuudelle ominainen koodaustapa tekee siitä ainulaatuisen koodaustapojemme joukossa. Aalto PRO Aalto-yliopiston täydennyskoulutusta Tehokas tiedon visualisointi 27.–28.1.2014 aaltopro.fi Kirjoittaja on filosofian tohtori ja tietokirjailija. Haluatko oppia esittämään monimutkaista tietoa selkeästi ja ymmärrettävästi? Hakuilmoitus Toimitusjohtaja Tapani Järvisen ympäristöteknologiarahasto Aalto-yliopiston kemian tekniikan korkeakoulu julistaa haettavaksi Tapani Järvisen ympäristöteknologiarahastosta 10.000 euron suuruisen apurahan. Apuraha myönnetään ansioituneelle ympäristöteknologian osaajalle tutkimus- ja kehitystyöhön. Apurahan tarkoituksena on edistää teollisuuden ympäristöteknologian tutkimusta ja tutkimustulosten hyödyntämistä teknologiatuotteina ja -palveluina. Vapaamuotoinen hakemus toimitetaan rahaston asiamiehelle viimeistään 9.12.2013 ensisijaisesti sähköpostilla (pdf-tiedostoina) osoitteeseen [email protected], viestiin viitteeksi Tj. Järvisen rahasto tai postitse osoitteella Aalto-yliopisto, Kemian tekniikan korkeakoulu, Pirjo Muukkonen, PL 16100, 00076 Aalto ja kuoreen merkintä Tj. Järvisen rahasto. Hakemuksesta tulee käydä ilmi hakijan henkilötiedot ja apurahan käyttösuunnitelma (tutkimussuunnitelma max 2xA4) ja sen liitteenä tulee olla hakijan CV julkaisuluetteloineen. Kahden päivän intensiivisessä koulutuksessa • tutustut tiedon visualisoinnin lajityyppeihin ja menetelmiin • opit ihmisen havainnoinnin perusteet ja niiden merkityksen esitysten suunnittelussa • kehität visualisointisi eri osa-alueita. Klikkaa nettiin tai soita! aaltopro.fi/visualisointi [email protected], 050 529 6689 Lisätietoja antaa rahaston asiamies, controller Pirjo Muukkonen, puh. 050 344 2645, [email protected]. PL 16100, 00076 AALTO / Kemistintie 1, 02150 ESPOO (09) 4511 / http://chem.aalto.fi T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 33 Hallitseva ja houkuttava big data – tieteen ja teknologiantutkimuksen aihioita Minna Ruckenstein Lokakuisessa tieteen- ja teknologian tutkimuksen konferenssissa San Diegossa ei jäänyt epäselväksi, että big data on muotia. Kymmenien tutkijoiden puheenvuorot kertoivat siitä, että on tärkeää olla mukana etulinjassa hahmottamassa ja hallitsemassa nousevaa tieteenalaa, big data sciencea. Toistaiseksi big datalle ei ole suomenkielistä vastinetta, mutta yleensä siitä puhuttaessa tarkoitetaan niin suurten aineistojen analyysiä, ettei niitä voi käsitellä perinteisin keinoin. Olemme seuranneet viimeisen kahden vuoden ajan Kuluttajatutkimuskeskuksen henkilökohtaista mittaamista käsittelevässä Salweohjelmaan liittyvässä tutkimusprojektissamme (yhdessä Mika Pantzarin, Veera Mustosen ja Krista Laguksen kanssa) big datan nousua tutkimusmaailman ilmiöksi. Huomiota herättävää on ollut tapa, jolla se leikkaa koko tiedeyhteisön läpi. Niin ekonometrian, tietojenkäsittelytieteen kuin sosiologiankin aloilla puhutaan digitaalisten aineistojen kertymisestä, aineistonkäytön haasteista ja aineistojen avaamista mahdollisuuksista. Algoritmien laskennallinen voima mietityttää sekä aineisto-osaajia että niitä, jotka näkevät algoritmien vaikuttavan yhä salakavalammalla tavalla siihen, miten meitä ohjaillaan. Isoja datamääriä kertyy nykyään vaivihkaa. Lukuisilla organisaatioilla on käytössä tietoa tuottavia aineistonkeruumenetelmiä. Esimerkiksi kirjastoilla, kaupoilla ja sairaaloilla on tällaista jatkuvasti karttuvaa aineistoa. Joissakin tapauksissa yritykset, esimerkiksi operaattorit, keräävät tietoa myös lain velvoittamina. Aineistojen kertyminen on herättänyt toiveita niiden hyödyntämisestä, ja konsultit lupaavat tuottavuuden hyppäyksiä, kun aineistoja opitaan hyödyntämään. Tiedonlouhinnalla viitataan 34 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 menelmään, jolla suurten aineistojen kohinasta pyritään löytämään oleellista tietoa. Louhinnan ajatellaan tuottavan läpinäkyvyyttä, tehostavan toimintaa ja rakentavan reaaliaikaisia takaisinkytkentöjä, joiden avulla tekemisiä voi jatkuvasti arvioida. Ensisilmäyksellä aiheeseen liittyvässä keskustelussa on paljon tuttua. San Diegon konferenssissa tietomassoja koskevan keskustelun taustalle sijoitettiin historiallisia jatkuvuuksia: tilastoja, ihmisten seurantaa ja tayloristisia unelmia yhteiskunnan ja yksilöiden suorituskyvyn optimoinnista. Tietovarantojen käyttöä ja analysointia kuvattiin myös yrityksenä ohjailla kuluttajia heistä kerrytetyllä aineistolla, jolloin aineistoanalyysi muistuttaa lähinnä aiempaa hienoviritteisempää ja reaaliaikaisempaa asiakassegmentointia. Michel Foucault’n näkemykset sisäistetystä kontrollista tulivat esille useissa puheenvuoroissa, kuten myös Max Weberin rationalismin rautahäkki. Lisäksi keskusteluissa vilahti James Scottin teoksessa Seeing like a state esittämä näkemys valtion tavasta kategorisoida ja hallita asioita. Tästä näkökulmasta kiinnostus suuria tietoaineistoihin on uudenlainen tapa kohdentaa huomio mitattavaksi taipuviin asioihin ja ilmiöihin ja kaventaa näin näkökulmaa ihmiseen ja yhteiskuntaan. Suurten aineistojen analyysi kasvattaa entisestään tehokkuuteen ja suoritusten mittaamiseen keskittyvää byrokratiaa, jota ihmiset toteuttavat vastatessaan heille asetettuihin tavoitteisiin. Hallintaan liittyvien kehityskulkujen toteutumisen todennäköisyyttä korostavat toiveet tiedonlouhinnan auktorisoivasta ja legitimoivasta voimasta. Suurten aineistojen analyysi voi toimia kaikkialle yhteiskuntaan levittäytyvä- nä kirjanpitojärjestelmänä, joka kertoo kenestä on hyötyä tai keneen kannattaa luottaa. Googlen toiminnassa nähdään piirteitä tällaisesta yhä syvemmälle ihmisten arkeen levittäytyvästä kontrollikoneistosta, jota suuri osa ihmisistä on tietämättään mukana kannattelemassa. Huomiota herättävää San Diegon puheenvuoroissa oli niiden journalistinen ote. Tapa, jolla digitaaliset aineistot energisoivat keskustelua hallinnan muodoista ja innosta ohjailla ihmisiä, perustui muiden aiheiden parissa tehtyyn tutkimukseen. Termin big data käsitehistoriaa ei avattu keskusteluissa: kukaan ei esimerkiksi pohtinut vakavasti sitä, miten se on löytänyt tiensä tiedemaailman muoti-ilmiöksi. Tiedonlouhinnan konkreettisia sovelluksia tai käytäntöjä ei myöskään juuri käsitelty. Tietojenkäsittelytiedettä ja kulttuurintutkimusta yhdistävä professori Phoebe Sengers Cornellin yliopistosta muistutti puheenvuorossaan, että big data on käsitteenä epämääräinen ja harhaanjohtava sen tuottaessa näennäistä yhtenäisyyttä. Hän korosti meidän kaikkien tavalla tai toisella linkittyvän osaksi tätä kehityskulkua. Siinä mielessä kyse on yhtä laaja-alaisesta ilmiöstä kuin internet. Kehityksen alkuvaiheissa myös internet herätti keskusteluja uhkista ja mahdollisuuksista, mutta nyt sen ominaislaatu jo ymmärretään paremmin. Internetiä on hyödynnetty niin vakiintuneiden yrityslogiikkojen haastamisessa kuin monopoleja lähentelevien kaupallisten palveluiden rakentamisessa. Se on synnyttänyt täysin uusia tapoja kerätä ja jakaa tietoa tai järjestäytyä poliittisesti. Oman tutkimuksemme perusteella suurten tietovarantojen analyysissa on laadullisesti uutta se, että yksilökohtaista aineistoa voidaan yhdistää lukuisista eri lähteistä ja toisaalta aineistot saattavat olla varsin epäyhtenäisiä. Ne voivat koostua eri paikkoihin jätetyistä digitaalisista jäljistä tai olla kirjoitettuja viestejä, terveystietoja tai arkistoituja kuvia. Tällainen aineistojen moninaisuus haastaa käsitystä tiedon ja tutkimuksen luonteesta ja tulee epäilemättä tuottamaan uudenlaisia tiedon ja politiikan yhteenkietoutumisia. Olennaista on, ettei aineistoanalyysi tuota pelkkää informaatiota ongelmanratkaisutilanteisiin. Tieto syntyy ja tulee merkitykselliseksi käytännöissä, joiden avulla tiedollisia aukkoja täytetään ja ongelmia ratkotaan. Suurten aineistojen analyysityö tekee tämän erityisen näkyväksi, koska se vaatii usein prosessimaista työskentelyä. Tietoa louhitaan yhteistyössä muiden kanssa ja aineistolle esitetään yhä uusia kysymyksiä. Kyse on jatkumosta, jossa kuljetaan pikkuhiljaa kohti mielenkiintoisia vastauksia tai aineiston esittämisen tapoja. Antropologit ovat verranneet tätä etnografisen tiedon tuottamiseen, jossa lähtökohtana on tiedon tuotannon avoimuus. Vasta kun aineisto on kerätty ja saatu kesytettyä, tiedetään millaisiin kysymyksiin se voi tuottaa vastauksia. Hedelmällisempää onkin ajatella aineistoanalyysia erilaisten yhteisöjen ja yhteistoiminnan muotojen tuottajana. Ne taas vuorostaan käyttävät digitaalisia aineistoja omiin tarkoitusperiinsä. Vahvat toimijat, kuten Google, Amazon, Walmart tai NSA, hyödyntävät digitaalista aineistoa, jotta ne oppisivat tunnistamaan ihmisten aikeita, tarpeita ja liikkeitä. Yksittäisille ihmisille hyöty on huomattavasti rajallisempi kuin silloin, jos aineistoanalyysi aidosti tukisi ihmisiä heidän hyvinvointipyrkimyksissään tai arvoprojekteissaan. Tästä näkökulmasta toiveissa on, että aineistojen analyysimenetelmät kehittyisivät tavoilla, joilla ne hyödyntäisivät digitaalisia jälkiä jättäviä ihmisiä ja yhteiskuntaa laajemmassakin mielessä. San Diegossa Googlen datakeskuksia tutkineelta ShinJoung Yeolta kysyttiin, uskoiko hän aineistoanalyysin ratkaisevan eriarvoisuuteen liittyviä ongelmia. Yeo vastasi, ettei eriarvoisuuksien lievittämisessä ole kyse aineiston vähyydestä vaan sosiaalisesta ja poliittisesta tahdosta. Aineistoanalyysia voi kuitenkin hyödyntää myös tuttujen epäkohtien esittämiseen uudenlaisilla tavoilla. Näin tiedonlouhintaan liittyvät kehityskulut haastavat tutkijoita sekä käyttämään mielikuvitustaan että tekemään eettisesti kestäviä valintoja tutkimustyössään. Kuluttajatutkimuskeskuksessa olemme sekä opetelleet aineistoanalyysin käytäntöä (yhteis- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 35 Löydät www.aino.net sivuiltamme uuden AINO DESIGN MAGAZINEN videoineen. Tilaa omaan s-postiisi. FREDA 33, HELSINKI MA-PE 10.30 - 18.00 LA 10.30 - 15.00 PUH. 611 611 WWW.AINO.NET 36 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 työssä Studio Mindin Pasi Karhun kanssa) että hahmotelleet digitaalisia aineistoja uudenlaisten yhteiskunnallisten kenttien, toiminnan alueiden ja kyvykkyyksien näkökulmasta. Näin aineistojen hyödyntäminen linkittyy myös tapoihin, joilla digitaaliset jäljet löytävät paikkansa ihmisten arjessa ja tekemisissä. Kiinnostavaa ei ole digitaalinen aineisto sinänsä vaan kaikki se, mitä aineistojen ympärillä tapahtuu. Uudeksi tutkimusalueeksemme on hahmottunut datan sosiaalinen elämä. Viime kädessä on kysymys siitä, millaisiin tarkoituksiin digitaalisia aineistoja ja analyysimenetelmiä halutaan taivutella. Pelkällä puheella ja hehkutuksella big datasta on jo tullut yhteiskunnallinen toimija. Tärkeää on nyt ymmärtää syvällisemmin tämän uuden toimijan luonnetta, vaikutuksia ja vaikuttavuutta. Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Kuluttajatutkimuskeskuksen erikoistutkija. Suomenkielisten akateemisten oppikirjojen nykytilanne Suomessa Virpi Yliraudanjoki Tietokirjallisuuden edistämiskeskuksen tilaama selvitys akateemisten suomenkielisten oppikirjojen nykytilanteesta Suomessa julkistettiin elokuun lopulla pidetyssä TIETOKIRJA.FI-tapahtumassa. Selvitys koskee tieto- ja oppikirjailijoiden asemaa ja toimintaedellytyksiä sekä suomenkielisten akateemisten oppikirjojen julkaisemisen nykytilannetta Suomessa. Tekemäni selvitys on määrällinen ja laadullinen yleiskatsaus, joka tarjoaa pohjatietoa suunnitella tarvittavia toimenpiteitä suomenkielisten akateemisten oppikirjojen suhteen. Selvitykseen on sisällytetty suomenkieliset akateemiset oppikirjat painetussa ja sähköisessä muodossa. Selvitys koostuu verkossa olevan oppimateriaalin luokittelusta, oppikirjojen tekijöille ja kustantamojen edustajille suunnatusta sähköpostikyselystä sekä oppikirjojen käyttäjien eli opiskelijoiden haastatteluista. Selvityksestä käy ilmi, että tarkastelluilla koulutusaloilla (yhteensä 21) käytetään paljon erityyppistä oppimateriaalia. Jokaisella koulutusalalla käytetään suomenkielisiä akateemisia oppikirjoja. Myös vieraskielisiä akateemisia oppikirjoja käytetään yhtä koulutusalaa lukuun ottamatta jokaisella koulutusalalla. Suomenkielisiä käsikirjoja, ammattieettisiä materiaaleja ja suosituksia, raportteja ja katsauksia, arviointeja, julkaisuja ja ohjeita, oppaita ja esitteitä käytetään pääsääntöisesti alle puolella koulutusaloista, vieraskielisiä sitäkin vähemmän. Suomenkielisiä tutkimuksia, myös toimitettuja, käytetään reilusti yli puolella koulutusaloista, vieraskielisiä käytetään lähes saman verran. Erityyppisiä e-oppimateriaaleja käyttää enimmillään noin neljäsosa koulutusaloista. Reilusti yli puolet koulutusaloista käyttää verkossa olevia erilaisia oppimisympäristöjä. Selvityksessä tarkasteltiin lähemmin kolmea koulutusalaa käytetyn oppimateriaalin osalta. Matemaattis-luonnontieteellisellä koulutusalalla (fysiikka) käytetään lähes pelkästään vieraskielisiä akateemisia oppikirjoja suomenkielisten T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 37 sijaan, kun taas käytetyt opetusmonisteet ovat lähes pelkästään suomenkielisiä. Humanistisella koulutusalalla (historia) painottuu jossain määrin vieraskielisen oppimateriaalin käyttäminen, myös e-muodossa. Lääketieteellisellä koulutusalalla (lääketiede) käytetään lähes samassa määrin suomenkielisiä ja vieraskielisiä akateemisia oppikirjoja. Käytettävät opetusmonisteet ovat suomenkielisiä. Lisäksi käytössä on verkossa olevia erilaisia oppimisympäristöjä. Oppikirjan tekijät kokevat oppimateriaalin tekemisen itsessään palkitsevana, motivoivana ja ammatillisesti kehittävänä tilanteessa, jossa vallitsevan yliopistopolitiikan mukaan suomenkielisten oppikirjojen teko ei enää ammatillisesti meritoi. Kirjoja tehdään usein osana omaa akateemista leipätyötä, myös vapaa-ajalla, ilman erillisiä palkkioita. Satunnaiset apurahat tai stipendit paikkaavat tekijäkorvausten puuttumista tai niukkuutta. Oppikirjan tekijät korostavat taloudellisen tuen lisäämisen merkitystä, jotta joka alalla tarvittavien akateemisesti hyvätasoisten oppikirjojen saatavuus voidaan turvata. Myös kustantamojen edustajat ovat huolissaan oppi- ja tietokirjojen kustantamiseen liittyvän julkisen ja säännöllisen taloudellisen tuen niukkuudesta. Aikaisemmin yksi merkittävä rahoituslähde oli oppimateriaalituki, jonka opetus- ja kulttuuriministeriö lakkautti vuonna 2006. Tilanteesta johtuen kirjoittajien saamat apurahat voivat tarkoittaa kustantajien näkökulmasta merkittävää osaa akateemisten oppikirjojen kustannusrahoituksesta. Niukat taloudelliset realiteetit ovat myös voineet johtaa oppikirjahankkeiden keskeyttämiseen tai lykkäämiseen. Kustantajat esittävät toiveen alkurahoituksesta, joka auttaisi saattamaan kirjaprojektit loppuun. Kustantajat näkevät oppikirjan kustantamisen kuitenkin kannattavana mikäli käyttäjäkuntaa ja markkinoita löytyy oppikirjankäyttäjien lisäksi myös muualta. Pääsykoekirjat ovat kustantajien näkökulmasta yksi kannattava tuote. Kustantajat esittävät toiveen yliopistokirjastojen liittämisestä kirjastoapuraha- ja avustusten piiriin. Lisäksi kustantajat toivovat, että oppikirjojen sisältöön ja laatuun satsattaisiin enemmän ja löydettäisiin rahoituskanavia myös pienlevikkisille kirjoille. 38 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 Oppikirjojen käyttäjät eli yliopisto-opiskelijat summaavat lukevansa mieluiten akateemista suomenkielistä oppikirjallisuutta. Haastatellut toivovat lisää erityisesti menetelmäkirjallisuutta ja tieteenalakohtaisia katsausteoksia, myös poikkitieteellisistä näkökulmista. Haastateltujen mukaan yliopistojen tutkintovaatimukset ja kirjastot eivät kommunikoi tarpeeksi keskenään, minkä vuoksi yliopistojen kirjastoissa on tarjolla liian vähän erityisesti pakollisten kurssien suorittamiseen vaadittavia kirjoja. Siksi opiskelijat joutuvat turvautumaan muihin kuin yliopiston kirjastoihin ja myös e-kirjoihin. Oppikirjan käyttäjien haastatteluista käy ilmi, että opiskelijat lainaavat mieluiten tarvitsemansa kirjan kirjastosta, painetussa tai e-muodossa, mutta mikäli kirjaa ei ole saatavilla kynnys turvautua verkosta ladattaviin laittomiin piraattiversioihin laskee. Haastatteluissa esitetään toive eri toimijatahojen paremmasta yhteispelistä. Sillä viitataan yhteiskunnallisen tutkimustoiminnan (tutkijaryhmät), kirjankustantamojen, yliopistojen tutkintovaatimusten ja niiden uudistamisen sekä kirjastojen parempaan yhteispeliin, jotta saataisiin ajankohtaista tietoa oppikirjamuotoon ja jotta myös kirjastoista lainattavien e-oppikirjojen lukumäärää voitaisiin lisätä ja saatavuutta helpottaa. Se ehkäisisi haastateltujen mukaan myös piratismia. Eri tahojen yhteispelillä edistettäisiin parhaalla mahdollisella tavalla eettisesti kestävää toimijatahojen ja oppikirjankäyttäjien toimintaa. Dosentti Pirjo Hiidenmaa on laatinut selvityksen pohjalta seuraavat toimenpidesuositukset: 1. Akateemisten oppikirjojen saanti suomeksi ja ruotsiksi tulee turvata kaikilla aloilla. Erityisen tärkeää on turvata kandidaattivaiheen koulutuksessa tarvittava oppikirjallisuus. Yliopistojen tulee ottaa opetuksen kehittäminen samalla tavalla strategiseksi tavoitteeksi kuin tutkimuskin. On aloja, joilla on ajantasaisia akateemisia oppikirjoja, toisia joilla ei ole, kolmansia, joilla oppikirjoina käytetään esim. monografiaväitöskirjoja tai muita oheisaineistoja. On myös aloja, joilla oppimateriaalit voivat pirstaloitua yliopis- to-, laitos- tai opettajakohtaisiksi monisteiksi, verkkosivuiksi ja luentojen oheisaineistoiksi. Tämä voi olla resurssien tuhlausta: jokainen opettaja tekee omia aineistojaan jokaisessa oppiaineessa, eikä alalla synny yhteistä keskustelua ja arviointia aineistoista. Tarvitaan suunnitelmallisuutta ja tavoitteita. Julkaisumuodot voivat vaihdella sen mukaan, mikä on kulloinkin tarkoituksenmukaisinta. Kirja voi olla painettu tai sähköinen (p- tai e-kirja), kyseessä voi olla tuote (julkaisu) tai palvelu (esim. oikeus käyttää verkkoaineistoa). Yhteen teokseen voi kuulua sekä painettuja että sähköisiä osia. 2. Opetus- ja kulttuuriministeriön on otettava huomioon akateemisten oppikirjojen tuki ja kannustimet. Hankkeiden käynnistyminen ei voi olla vain yksittäisten tutkijoiden varassa, eikä riski voi olla vain kirjoittajilla ja kustantajilla. Vaihtoehtoja: A) Ministeriö voi ottaa tämän huomioon yliopistojen tulosneuvotteluissa ja rahoituksessa. B)Ministeriö voi rahoittaa akateemisia oppikirjoja oman apurahajärjestelmänsä kautta, jolloin tuki tulee suoraan kirjoittajille. C)Oppikirjoja (samoin kuin laajempaa tiedeviestintää) voidaan rahoittaa esimerkiksi akateemisen tutkimusrahoituksen osana. 3. Tukea tarvitaan koko kirjan arvoketjulle, niin tekijöille kuin suomalaisille tiedekustantajille. Tukimuotoja kehitettäessä on otettava huomioon niin sähköinen kuin painettu julkaiseminen sekä hybriditeokset. Myös akateemisten oppikirjojen laadukas suomentaminen on otettava tuen piiriin. Kansainvälistä levitystä ja kääntämistä (tavallisimmin englanniksi) on tuettava. 4. Oppikirjojen tutkimusta ja tuotekehitystä on tuettava. Myös alan akateemista opetusta on lisättävä. Kirjojen kirjoittaminen on usein ryhmätyötä; siinä tarvitaan useita eri alojen ammattilaisia (kirjoittaja-asiantuntijoiden lisäksi terminologeja, kielenhuoltajia, kuvittajia, teknisiä toimittajia, verkkotoimittajia). 5. Akateemisia oppikirjoja kirjoitetaan, lokalisoidaan, käännetään, ajantasaistetaan, toimitetaan. Nämä erilaiset toimet on otettava huomioon sopimusten ja tekijänoikeuksien hallinnoinnissa. Tekijöiden on saatava neuvoja sopimusten teossa. 6. Euroopan unioni ja Unesco ovat esittäneet vaatimuksia ja suosituksia opetuksen ja opetusmateriaalien avoimuudesta. Tasa-arvoinen pääsy koulutukseen ja tietoon on demokraattisen yhteiskunnan edellytys. Tiedon avoimuutta ei tule kuitenkaan mahdollistaa kyseenalaistamalla tekijöiden oikeutta teoksiinsa. Tarvitaan yhteiskunnan toimia ja suunnitelmia siitä, miten avoimuus turvataan (tämä liittyy komission asiakirjaan ”Open educational resources”). 7. Akateemiset oppikirjat eivät ole vain yliopisto-opetuksen osa. Monilla aloilla akateemisia oppikirjoja voidaan käyttää myös työelämän täydennyskoulutuksessa. Kirjat ovat siis laajemmin osa yliopistojen yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Kirjoittaja on kasvatustieteen tohtori ja kirjoittajakouluttaja. Selvitys toimenpidesuosituksineen on luettavissa Suomen tietokirjailijat ry:n verkkosivuilta http://www.suomentietokirjailijat.fi T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 39 Ursan syksyn 2013 uutuuksia Lähiasteroidit ja komeetat Universumi sisällämme Kuinka ne löydetään ennen kuin ne löytävät meidät Kivien, planeettojen ja ihmisten yhteinen historia Donald K. Yeomans (suom. Markus Hotakainen) Neil Shubin (suom. Tuukka Perhoniemi) Sid., 236 s. 36€ Nid., 176 s. 32€ Yeomans luovii tekstissään tasapainoisesti avaruuden ihmeiden ja maailmanlaajuisen katastrofin välillä. - - Yeomansin teos on ymmärrettävä ja kattava johdatus lähiasteroideihin. – Publishers Weekly Neil Shubin kutoo erittäin asiantuntevasti, tarkasti ja kevyesti suuren synteesin, johon hän onnistuu sisällyttämään eturivin tutkimusta tähtitieteestä, geologiasta, paleontologiasta ja genetiikasta. – Lawrence M. Krauss Teos vie mukanaan hyvilläkin perustiedoilla varustetun lukijan. – Scientific American Kvanttimies Tähdenlento pöytälaatikossa Richard Feynmanin tieteellinen elämä ja muita taivaan tarinoita Lawrence M. Krauss (suom. Rami T. F. Rekola) Esko Valtaoja Lisbeth Landefort Tuula Moilanen Nid., 336 s. 35€ Sid., 56 s. 29,50€ Tähtitaivas ja avaruus limittyvät koettuihin hetkiin. Mitä noissa hetkissä oikeastaan näkyi? Landefort kysyy, Valtaoja vastaa ja Moilanen kuvittaa. Toisin kuin aiemmat elämäkerturit, Krauss vie lukijan Feynmanin pään sisälle ja rekonstruoi Feynmanin käsityksen luonnosta. Teos kirjoittaa tieteen uutta historiaa ja Krauss on pätevä sanoittamaan sitä. – Freeman Dyson, New York Review of Books W W W. U R S A . F I / K I R J A K A U P PA 3_sepan_Logo_5cm_rgb.pdf Ursan kirjat Kolmen sepän kirjakaupasta, Ursan myymälästä Helsingin observatoriolla, Tiedekirjasta, lähimmästä kirjakaupastasi ja www.ursa.fi/kirjakauppa 17.11.2010 14:20:15 LYHYESTI KUUNTELEMISEN JA LUKEMISEN TAITO Filosofi Yrsa Neuman viittaa kolumnissaan (Åbo Underrättelser 19.10.2013) Tuija Laineen artikkeliin kirjahistoriasta Tieteessä tapahtuu -lehdessä (6/2012). Vielä 1500-luvulla lukutaitoiseksi laskettiin henkilö, joka osasi kuunnella sujuvasti. Neuman kuvaa hienosti nykyajan paradokseja kirjoittamisessa ja lukemisessa: niillä, jotka kirjoittavat, on vaikea ymmärtää, mitä he lukevat, ja sama koskee ihmisiä, jotka keskustelevat keskenään. Tieteellisten artikkelien lukeminen vaatii itsenäisyyttä ja lukutaitoa tieteenalan sisällä. Akateemisessa maailman edustajan voi olla vaikea muistaa ja ymmärtää muuta kuin kirjallisesti esitettyä, sen sijaan käsityöläinen muistaa kaikki työnsä vaiheet, vaikka hänen voi olla vaikea ilmaista niitä suullisesti. Nykyään lukemisen ja kuuntelemisen taidot ovat koetuksella: henkinen ilmapiiri ruokkii vihapuhetta. Sen kohteeksi on joutunut tahtomattaankin filosofi Pekka Himanen. Journalistilehdessä (7.11.2013) viestintäyrittäjä Pasi Kivioja ihmettelee, onko myös toimittajista tullut trollaajia, jotka sytyttelevät sosiaalisessa mediassa tulipaloja eli fleimejä ja nauttivat toisten reaktioista. Tunnusomaista trollaajalle on, ettei hän jää selvittelemään luomaansa kaaosta ”vaan virittelee jo uusia trolleja toisille palstoille”. Journalismin taso on heikkoa, jos ei keskustella itse puheenaiheesta. Samassa lehdessä freelancetoimittaja Hanna Hyvärinen kirjoittaa, että toimittajien pitäisi myös osata erottaa omaa agendaansa ajavat kommentaattorit ”oikeista, neutraaleista lähteistä”. Tämä tulee esiin erityisesti terveys- ja ravitsemuskeskustelussa. Hän pohtii, onko kyse lähdekritiikin eli ammattitaidon puutteesta, jos tasapuolisuuden nimissä ihmisten annetaan levittää vajavaisia tietojaan keskustelun lietsomiseksi. Ravitsemuskeskustelussa on monia ryhmiä, joiden tarpeet pitäisi ottaa huomioon. Tutkija Mikko Jauhon mukaan (Yhteiskuntapolitiikka 4/2013) asiantuntijatiedon ja yleisön suhdetta jäsennetään yhä puutemallin pohjalta, joka helposti leimaa kaikki vallitsevista ravitsemussuosituksista poikkeavat tietämättömiksi, tiedevastaisiksi tai irrationaalisiksi. OSALLISTAVA TIEDEVIESTINTÄ Tieteen ja muun yhteiskunnan suhteita kuvataan nykyään usein termillä tieteen yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Myös tiedeviestinnän muodot ovat muuttuneet. Tutkijat Sampsa Saikkonen ja Esa Väliverronen esittelevät ja arvioivat kriittisesti Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä (4/2013) tiedeviestinnän paradigman murrosta, jota on kutsuttu ”dialogiseksi” tai ”demokraattiseksi käänteeksi”. Sateenvarjotermiksi tälle dialogia ja osallistamista korostavalle termille on vakiintunut englannin kielessä public engagement of science. He ehdottavat käännöstä ”osallistava tiedeviestintä”, joka korostaa vuoropuhelua ja eri osapuolten vastavuoroista oppimista. Aikaisemmin käytettiin sanaparia tieteen tiedotus sekä puhuttiin tieteen popularisoinnista ja tiedevalistuksesta. Olen kuvannut tällä palstalla tieteen ja yleisön vuoropuhelun uusia muotoja ja tiloja Britanniassa ja Ruotsissa, kuten maailmanpyörää Göteborgin tiedefestivaaleilla. Tieteen päivillä on toteutettu uusia osallistumisen muotoja, joista Saikkonen ja Väliverronen mainitsevatkin esimerkkejä. Osallistavan tiedeviestinnän alle luetaan laa- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 41 ja kirjo tiedekahviloista tiedefestivaalien yleisötapahtumiin sekä poliittiseen päätöksen tekoon kytkeytyviin konsensuskonferensseihin. Tutkimusten mukaan näiden kokeilujen tulokset ovat jääneet toistaiseksi suhteellisen vaatimattomiksi. Kirjoittajat kaipaavat siirtymistä yksisuuntaisesta valistamisesta aitoon kohtaamiseen. Tarvitaan sekä uusia tiloja sekä myös ajattelu- ja toimintatapojen muutosta. Pelkät uudet teknologiset työkalut eivät riitä. Kriittisiä kysymyksiä synnyttävät asiantuntijuuden muutos ja nuorten kiinnostuksen herättäminen tieteeseen. VALTION TUTKIMUSLAITOKSET Tulevaisuudessa valtion tutkimuslaitokset toimivat entistä tiiviimmin yhteistyössä yliopistojen kanssa. Valtioneuvosto hyväksyi syyskuun alussa periaatepäätöksen tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistuksesta, joka on tarkoitus toteuttaa vuosina 2014–17. Uudistus sulauttaa myös yksittäisiä tutkimuslaitoksia suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Tutkimusrahoitus muuttuu yhä enemmän poliittista päätöksentekoa palvelevaksi. Tähän tarkoitukseen siirretään valtion tutkimuslaitosten, Suomen Akatemian ja Tekesin määrärahoista varoja vuoteen 2017 mennessä 70 milj. euroa. Strategisen tutkimuksen neuvosto tulee tilaamaan korkeakouluilta tutkimusta, joka etsii ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Valtioneuvoston kanslia on päättänyt käynnistää selvityksen tutkittuun tietoon perustuvan päätöksenteon neuvonnan järjestämisestä. Tavoitteena on pohtia, millaisia institutionaalisia ratkaisuja on tarjolla myös muista maista. Selvityshenkilöksi on kutsuttu kansleri (emeritus) Kari Raivio. Hänen tehtävänään on tuottaa raportti ja ehdotukset eri malleista kesäkuun loppuun mennessä. TUTKIMUKSEN TIETOAINEISTOT Tutkimusdatan hallinta on sen miettimistä, miten ja missä tutkimuksen kenties arvokkain- 42 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 ta osaa – dataa – säilytetään ja julkaistaan, kuka sen omistaa sekä miten datasta ja sen olemassaolosta kerrotaan muille. Tutkimusdatan avoimuus ja paremmat uudelleenkäyttömahdollisuudet hyödyttävät niin tutkijaa, tiedeyhteisöä, tutkimuksen rahoittajia kuin koko yhteiskuntaa. Tutkimuksen tietoaineistot (TTA) -hankkeessa on laadittu datanhallinnan osa-alueet kattava ”Datahallinnan opas” (www.tdata.fi/tutkimusdatan-hallinta) apuvälineeksi tutkijoille ja kaikille datanhallinnasta kiinnostuneille. Vuoden 2014 alusta opetus- ja kulttuuriministeriön TTA-projekti siirtyy pysyvämpään toimintamalliin. Vuosille 2014–17 rakennetaan hankevaiheen (2011–13) kokemusten pohjalta uusi toimintamalli, jossa pyritään kevyempään ja joustavampaan organisointiin. Poikkihallinnollinen TTA-yhteistyö jatkuu, ja yhteistyötä syvennetään mm. käynnistämällä TTA-palveluihin liittyvä käyttäjäfoorumitoiminta ja ajankohtaisia työpajoja. KANSALAISIA TUTKIMUKSEN PARIIN Euroopan komissio on myöntänyt noin miljoonan euron suuruisen rahoituksen hankkeelle, jossa tutkitaan uusia tapoja aktivoida sidosryhmiä ja kansalaisia tutkimusohjelmien suunnittelussa ja toteuttamisessa. Uusia osallistumiskäytäntöjä voivat olla esimerkiksi kansalaisraadit, joukkoistamistyökalut, osallistuva budjetointi ja erilaiset sähköiset osallistumiskanavat. Ideana on luoda uusia käytäntöjä yhteiskunnallisten voimavarojen ja tavoitteiden hyödyntämiseksi tutkimuksessa, pelkän tiedonkeruun ja tiedottamisen sijaan. Tutkimuksen tuloksia hyödynnetään Horizon 2020 -ohjelman toimeenpanossa. Horizon 2020 on EU:n tutkimus- ja innovaatio-ohjelma vuosille 2014–20. Sen tueksi syntyy mm. nettisovellus, jonka avulla tutkimuksen suunnittelijat ja sidosryhmät voivat hyödyntää uusia osallistumismenetelmiä. Public Engagement Innovations for Horizon 2020 -hanke on kansainvälinen ja kolmivuotinen. Suomesta siinä ovat mukana Kuluttajatut- kimuskeskus (koordinaattorina) ja Helsingin yliopisto. Ulkomaisia kumppaneita ovat Århusin yliopisto, Vilnan kansainvälinen kauppakorkeakoulu sekä Laboratorio Di Scienze Della Cittadinanza Roomasta. KANSALLISARKISTON NÄYTTELY ENSIMMÄISISTÄ VALTIOPÄIVISTÄ Kansallisarkistossa avautui yleisölle 6.11.2013 näyttely ”Suomen Suuriruhtinanmaan wastaiselle menestykselle – Valtiopäivät 1863–1864”. Se on avoinna 15.4.2014 asti. Näyttely valaisee monipuolisesti suomalaisen parlamentarismin ensiaskeleita 1860-luvulla. Ruotsin perinnön merkitystä korostavat monet asiakirjat, jotka muistuttavat suomalaisten talonpoikien olleen edustettuina ruotsalaisilla valtiopäivillä keskiajalta lähtien. Keisari Aleksanteri II ryhtyi uudistuksiin, kun Venäjän kannalta katastrofaalinen Krimin sota (1853–56) päättyi. Ne koskivat myös Suomea, jossa niitä ei voitu toteuttaa ilman uusia verotuloja. Päätöksenteko veroista kuului pitkälti maan säädyille, eli valtiopäiville. Näyttely valaisee tätä prosessia, joka alkoi uudistustarpeiden kartoituksesta 1850-luvun lopulla ja joka eteni niin sanotun Tammikuun valiokunnan kautta keisarilliseen päätökseen kesäkuussa 1863 kutsua koolle valtiopäivät. Niihin tuli valita edustajat neljästä säädystä: aatelista, papistosta, porvaristosta ja talonpojista. Säädyt kokoontuivat Ritarihuoneella, joka oli valmistunut vuoden 1862 lopussa. Arkkitehti G. Th. Chiewitzin rakennuspiirustukset ovat nähtävillä, kuten monet käsiteltyihin asioihin liittyvät asiakirjat. Edustajat päättivät mm. perustaa maaseudulle kunnallishallinnon, antaa naimattomille naisille täysivaltaisuuden sekä lakkauttaa ennakkosensuurin, säätyprivilegiot ja viinan kotipolton. LUMA-KESKUS SUOMI Suomi tunnetaan PISA-menestyksestä ja maana, jossa on moniin muihin maihin verrattuna hyvä osaamisen taso ja opettajien koulutus. Korkeatasoista osaamista ja opettajien elinikäistä koulutusta vahvistamaan avattiin 8.11.2013 LUMA-keskus Suomi. Se tulee edistämään LUMA-aineiden osaamista matematiikan, luonnontieteiden ja teknologian (lyh. LUMA) yhteisen kansallisen strategian ja toimintasuunnitelman mukaisesti. LUMA-keskus Suomi (ruots. LUMA-center Finland, engl. LUMA Centre Finland) on katto-organisaatio kansalliselle ja kansainväliselle LUMA-toiminnalle. Johdettuna verkostona toimivaan LUMA-keskus Suomeen kuuluu kymmenen LUMA-keskusta suomalaisten yliopistojen tai yliopistokeskusten yhteydessä. Ensimmäinen LUMA-keskus aloitti kymmenen vuotta sitten Helsingin yliopiston yhteydessä. Keskus innostaa lapsia ja nuoria entistä enemmän matematiikan, luonnontieteiden ja teknologian mielekkääseen opiskeluun uusilla lähestymistavoilla, tukee opettajia elinikäiseen oppimiseen varhaiskasvatuksesta korkeakouluihin sekä vahvistaa tutkimuspohjaista opetuksen kehittämistyötä. TODELLINEN KÄSIKIRJA Vuosi 2013 on ollut hyvä tietokirjavuosi, todettiin Tieto-Finlandia-palkintoehdokkaiden julkistamistilaisuudessa, eikä tietokirjalla näytä menevän huonosti, vaikka niin voisi ajatella yleisen kulttuurikeskustelun perusteella. Vielä syksylläkin on ilmestynyt kiinnostavia kirjoja, kuten Martin Paneliuksen, Risto Santin ja Jarkko S. Tuusvuoren Käsikirja (Teos 2013). Se on kahden lääketieteen professorin ja filosofin tekemä laaja (767 sivua) ja yleistajuinen kirja kädestä. Se on ”perusesitys yläraajasta sen määrittelemässä olemistavassa, elämänmuodossa ja kulttuurissa”. Loistavan pöytätennispelaajan, häikäisevän sellistin tai taiturimaisen sokerileipurin suoritukset tuovat esiin käsien säihkeen ja viehkeyden. Kirjassa on yksitoista päälukua käsiasioista. Nykykäsityksen mukaan ensimmäiset kädet ja käsivarret ilmaantuivat maailmaan kuutisenkymmentä miljoonaa vuotta sitten. Nii- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 43 Helsingin kirjamessuilla lokakuussa oli ensimmäistä kertaa ajankohtaisia tiedeilmiöitä ja tutkimusta esittelevä Tiedetori. Suositulla messualueella keskusteltiin muun muassa siitä, mikä tekee tietokirjasta hyvän. Tätä keskustelua johti dosentti Pirjo Hiidenmaa. Kuva: Timo Suvanto. den rakenne, liikkeet, kehitys, yhteydet keskushermostoon, työt, taidot, taudit, tunnot, eleet, suhde kieleen, käsittämiseen ja yhteiskuntaan askarruttavat monien tieteiden ja taiteiden harjoittajia. NOBELIN RAUHANPALKINTO Kemiallisen aseen kieltojärjestö OPCW on saanut vuoden 2013 Nobelin rauhanpalkinnon. Helsingin yliopiston kemian laitoksen yhteydessä toimiva Kemiallisen aseen kieltosopimuksen instituutti, VERIFIN, toimii OPCW:n nimettynä laboratoriona ja kouluttaa kehitysmaiden kemistejä mm. käyttämään kehittämiään analyysimenetelmiä. ”Palkinto on hieno osoitus arvostuksesta työllemme, jota olemme tehneet pitkäjänteisesti”, sanoo VERIFINin johtaja, professori Paula Vanninen. OPWC on tehnyt pitkään työtä kemiallisten aseiden vähentämiseksi maailmassa, ja sen työ Syyrian iskuihin liittyen nousi palkintoperusteluissa esille. VERIFIN on analysoinut Syyriasta kerättyjä näytteitä kemiallisista iskuista. VERIFIN juhli 40-vuotista taivaltaan lokakuun alussa, jolloin myös OPCW:n pääjohtaja Ahmet Uzümcü vieraili Suomessa. VERIFIN tekee aktiivisesti tieteellistä tutkimusta kehittäen tehokkaita ja herkkiä ana- 44 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 lyysimenetelmiä kieltosopimuksen nimeämien kemikaalien analytiikkaan ympäristö- ja biolääketieteellisistä näytteistä. Tämän kehitystyön tuloksena julkaistiin vuonna 2011 niin sanottujen Sinisten kirjojen sarjan viimeisin kirja, jossa on laaja kokoelmapäivitys suositelluista toimintatavoista analysoida kieltosopimuksen listaamia kemikaaleja. VUODEN TIEDEKIRJA -RAATI Vuoden tiedekirjana palkitaan vuonna 2013 ilmestynyt ansiokas suomalainen tiedekirja. Vuosittain jaettavan palkinnon jakavat Suomen tiedekustantajien liitto ja Tieteellisten seurain valtuuskunta. Palkinnon suuruus on 10 000 euroa; mahdollisiin kunniamainintoihin liittyy 2 500 euron rahapalkinto. Palkinto jaetaan TSV:n kevätkokouksessa 31.3.2014. Raadin jäsenet ovat seismologian instituutin johtaja Pekka Heikkinen (Helsingin yliopisto), akatemiatutkija Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen (Tampereen yliopisto) ja yliopistonlehtori Miira Tuominen (Jyväskylän yliopisto). Raadin sihteeri on TSV:n tiedotuspäällikkö Ilari Hetemäki ([email protected]), jolle voi lähettää ehdotuksia arvioitavista kirjoista. Ilari Hetemäki KESKUSTELUA Ennakkoluuloton yhteistyö, riskinotto ja koulutus parantaisivat oppikirjatilannetta Pauliina Raento Selvitys akateemisten suomenkielisten oppikirjojen nykytilanteesta Suomessa (ks. Virpi Yliraudanjoki tässä lehdessä, s. 37–39)) tarttuu tärkeään asiaan ja jäsentää pirstaleista kenttää. Selvitys tarjoaa kuitenkin niukasti yllätyksiä. Selvityksen perusteella kotimaisten oppikirjojen tuottajien ja tuotantoa ohjaavien tahojen tapoja ajatella ja toimia on syytä arvioida kriittisesti, jotta meneillään oleva kustannusalan muutos olisi paremmin hallittavissa. Sen lisäksi, että suositellaan suunnittelua ja tavoitteiden asettamista olisi otettava tietoisia riskejä, jotka vievät omien mukavuusalueiden ja tuttujen piirien ulkopuolelle. Sinne päästään vain yhteispelillä, jonka tarve nousee vahvasti esiin myös tämän selvityksen tuloksissa. Kangistavan kaavamaisuuden riski piilee esimerkiksi siinä, että yhtäältä tieto- ja tiedekirjallisuudesta ja toisaalta kirjoista ja lehdistä puhutaan sitkeästi toisistaan erillään sen sijaan, että totuttuja jaotteluja kyseenalaistettaisiin. Uusi näkökulma tukisi hybridien kehittämistä. Selvityksessä otetaan kuitenkin kiitettävän kriittistä kantaa siihen, että opetusta ja tutkimusta pidetään yleisesti toisistaan irrallisina työtehtävinä sen sijaan, että ne täydentäisivät toisiaan oppikirjoittajien arjessa. Onneksi jotkut kirjoittajat ja kustantajat ovat alkaneet oma-aloitteisesti miettiä, miten yksi hanke saadaan palvelemaan useita tarkoituksia ja yleisöjä. Esimerkistä käyvät oppimateriaalikäyttöön suunnatut tieteellisten sarjojen teemanumerot, jotka samalla tuottavat tekijöilleen toimitustyö- ja artikkelipisteitä ja antavat tilaisuuden nuorten kirjoittajien kouluttamiseen. Käsikirjoituksen varhaisvaiheiden toimivuutta voidaan testata kurssisalissa – ja kustantajien ja kirjastojen yhteistyötä lisätä. Kirjaselvityksissä tällainen kekseliäisyys uhkaa jäädä sivuun, koska se ei sovi totuttuihin jaotteluihin. Samalla sivuutetaan osa oppimateriaalin tuotannosta ja sitä edistäviä ideoita. On mahdollista, että oppikirjojen tekemiseen vaadittu lisärahoitus tuhlataan, mikäli vanhoilta urilta ei päästä eteenpäin eikä toimijoiden taipumusta poteroitumiseen hillitä. Keskustelun provosoimiseksi rohkenen väittää, että raha ei mitenkään automaattisesti paranna motivaatiota tai laatua. Mitä tapahtuisi, jos rahoitus perustuisi entistä vahvemmin kilpailtuun näyttöön ja parhaasta laadusta maksettaisiin enemmän? Selvityksessä kuvattu pirstaleisuus voisi hajaannuksen sijasta johtaa avoimeen keskusteluun priorisoinnista, keskittämisestä ja tasaveroisuuden ihanteiden kestävyydestä. Rakentavassa hengessä käyty keskustelu tällaisista asioista olisi tarpeen, mutta se on laajalla kentällä vielä käymättä. Arvostusta suomenkieliselle oppikirjoittamiselle ei saada vain rahalla, kuten selvityksen päättävistä suosituksista voisi päätellä. Arvostukseen vaikuttaa myös työn jälki, jota osallisten pitää parantaa. Selvitys paljastaa, kuinka huonosti monet kirjoittajat osaavat työnsä tai eivät piittaa siitä, ja kuormittavat siksi kustantajiensa niukkoja resursseja. Oman työn hallintaan valmistavissa rakenteissa ja oppikirjoittajien prioriteeteissa on mielestäni jotain vialla, jos kustan- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 45 tajalle tarjottu sisältö ei sovi tarkoitukseensa ja käsikirjoitukset jäävät kesken, kuten selvityksessä kerrotaan. Löydökset antavat aiheen ajatella, että kirjoittajien ammattimainen kouluttaminen urakehityksen varhaisessa vaiheessa säästäisi rutkasti aikaa, rahaa ja vaivaa. Miksei akateemista kirjoittajakoulutusta panna kuntoon? Se parantaisi laatua ja asennetta. Myös suomalaisen kustannusalan strategista ajattelukykyä sopisi vahvistaa. Kotimaisen oppimateriaalituotannon tukeminen on perusteltavissa paljon nykyistä tiukemmin – esimerkiksi suomalaisen tieteen ja talouden kilpailukyvyllä sekä Suomen kansainvälisen koulutusonnelaimagon uskottavuuden ylläpitämisellä. Jos opiskelijat eivät sisäistä tieteenalansa peruskäsitteistöä eikä tutkija osaa kirjoittaa, maailmalla on vaikea pärjätä tavalla, jota nykyinen kansallinen tiedepolitiikka ja brändäys edellyttävät. Kriittisissä silmissä vaikutelmaksi jää, että se tiedontuotannon ja koulutuksen kansainvälinen jättiläinen, jota joissakin yhteyksissä on maalailtu, seisoo savijaloilla. Selvityksen pohjalta tarvitaan vielä konkreettisia, toimijakentän laajaan osallistamiseen ja innostamiseen perustuvia ehdotuksia siitä, miten vähät rahat käytetään järkevästi, miten laatu paranee ja miten kestävä kehitys turvataan. Itse toivon ennakkoluulotonta yhteispeliä, joka tehostaa olemassa olevien resurssien käyttöä, parantaa tiedonkulkua ja koulutusta ja rohkaisee avoimeen keskusteluun ja ideointiin. Tämä edellyttää ainakin sitä, että hyvien käytäntöjen jakamisesta, toimintatapojen tuulettamisesta ja riskinotosta aletaan palkita nykyistä näkyvämmin ja avokätisemmin. Ihanteellisesti työ poikii myös entistä parempaa oppimateriaalia ja sen tuottajien arvostus lisääntyy. Parempaa luettavaa on helpompi tehdä, mikäli kirjan – ja muiden oppimateriaalina käytettävien julkaisujen – koko arvoketju otetaan huomioon, kuten selvityksessä esitetään. Kirjoittaja on Suomen tiedekustantajien liiton puheenjohtaja. Akateemiset oppikirjat ovat osa Suomen tieteen kehitystä Tuomas Seppä Edellä esitelty (ks. Virpi Yliraudanjoki, s. 37–39) selvitys suomenkielisten akateemisten oppikirjojen käytöstä pureutuu laiminlyötyyn aiheeseen. Nyt kun yliopistojen tutkintorakenteet ovat muuttumassa, tarvitaan strategista ajattelua myös oppikirjojen ja -materiaalien tuottamisessa. Hyvä oppikirja tarjoaa uutta tieteellistä tietoa ja on samalla pedagogisesti kiinnostava. Hyvin onnistuessaan se tavoittaa monella alalla myös yliopistoa laajemman lukijakunnan. Oppikirjojen tekeminen tulisi kytkeä laajemmin suomalaisen tieteen ja korkeimman opetuksen tason 46 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 parantamiseen – ja sitä kautta myös yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen. Toki on selvää, että oppikirjat ovat vain yksi osa yliopisto-opetusta. Alati muuttuvassa ympäristössä kirja tarjoaa yhteisesti jaettua – ja ajateltua – tietoa. Hyvä suomeksi (tai ruotsiksi) kirjoitettu oppikirja antaa kullakin alalla mahdollisuuden omaksua peruskäsitteistön. Selvityksen mukaan oppikirjoja tehdään satunnaisin kirjoittajavoimin ja kustantajat painiskelevat niukkojen resurssien kanssa etenkin pienillä tieteenaloilla. Siksi on tärkeää hahmottaa konkreettisesti oppikirjan koko arvoketju. Yliopistojen olisi tehtävä yhteistyötä ja ilmaistava, mitä tarvitaan. Nyt oppikirjaideat syntyvät hajanaisesti yksittäisten kirjan kirjoittajien ja työryhmien kesken. Kirjoittajien puolestaan tulisi olla harjaantuneita monenlaisen tekstilajin kirjoittamiseen. Liian usein tekijät kirjoittavat hyvin tuntemansa lajityypin – tieteellisen journaalin – mukaisesti. Tarvitaan siis kirjoittajakoulutusta. Arvoketjussa tärkeä osa on kirjan kustantajalla. Kustantajan työssä tärkeintä on paneutuva ja korkealaatuinen sisällön jalostaminen, kuten ammattimainen kustannustoimittaminen, jonka kuluessa tekstistä hiotaan sisällöllisesti, tyylillisesti ja ulkoasultaan toimiva oppikirja. Tähän liittyy myös kustantajan toteuttama arviointiprosessi, jossa vertaisarvioinnilla on keskeinen osa. Kustantaja ottaa kuitenkin aina taloudellisen riskin julkaistessaan teoksen, jonka käytöstä päätetään yliopistoissa vasta sen jälkeen, kun kirja on ilmestynyt. Hyvän oppikirjan tekemiseen tarvitaan resursseja. Tällä hetkellä oppikirjojen tuottamiseen ei juuri liikene julkista rahaa. Siksi olisi tärkeää, että resursseja jaettaessa turvattaisiin etenkin pienten opinalojen oppikirjojen tuotanto. On pieni skandaali, että valtiovalta ei näytä tunnistavan oppikirjoja osaksi Suomen tieteen tason parantamista – ainakin jos asiaa mitataan taloudellisesti. Tilanteen parantamiseen ei tarvittaisi jättisummia. On lupaavaa, että yliopistojen uudessa rahoitusmallissa (Julkaisufoorumi) suomen kieli on tunnustettu tasavertaiseksi tieteellisen esittämisen kieleksi muiden kansainvälisten kielten rinnalla. Vastaava eetos tulisi tuoda myös oppikirjojen kirjoittamiseen ja julkaisemiseen. Niihin tulisi panostaa niin laadullisesti kuin taloudellisestikin. Suomenkielinen tieteellinen julkaiseminen ja oppikirjatuotanto antavat oivat edellytykset kansainvälisyyteen. Ne esimerkiksi helpottavat opiskelijaa omaksumaan oman alan peruskäsitteistön sekä antavat aloittavalle tutkijalle tilaisuuden opetella tieteellistä julkaisemista. On kaikkiaan paradoksaalista, että 2000luvulla on saatavilla parempia oppikirjoja kuin koskaan. Niihin kuuluvat myös erinomaiset niin klassikoiden kuin nykyajan ajattelijoidenkin suomennokset. Tämä kaikki syntyy (yleensä) pienten kustantajien, innokkaiden kirjoittajien ja säätiöiden yhteistoiminnasta. Julkinen valta ja yliopistot tukevat kirjahankkeita satunnaisesti, ja strategiadokumenteista on vaikea löytää lin jauksia julkaisutoiminnasta. On ironista, että oppikirjaselvityksen mukaan vain haastatellut opiskelijat toivoivat yhteispeliä oppikirjojen tason kohottamiseksi. Ja on surullista, että oppikirjojen tekeminen on harvan ja sattumanvaraisen tekijäjoukon innostuksen varassa. Miten myös yliopistot saataisiin kiinnostumaan oppikirjoista? Ehdotan, että kootaan yhteen ne toimijat, joille oppikirjojen tekeminen kuuluu. Voisimme edetä seuraavasti: (1) Katsotaan kauas tulevaisuuteen. Tavoitteena on tieteen ja opetuksen tason kohottaminen sekä tieteen ja yhteiskunnan suhteen lähentäminen. Oppikirja tulee sijoittaa tähän asiayhteyteen. (2) Määritellään, mikä on oppikirja ja mikä oppimateriaali – sisällöllisesti ja muodollisesti? Mitä kannattaa tehdä painetun tai e-kirjan muodossa? Mikä toimii parhaiten verkkoaineistona? (3) Tehdään perusselvitys tarpeista ja asetetaan konkreettiset tavoitteet. Annetaan aloite toimijoille ja tartutaan toimeen. Näin turvataan suomenkielisten oppikirjojen tulevaisuus. (4) Mukaan kutsutaan kaikki asianosaiset ja asiantuntijat: mm. tiede- ja koulutusinstituutiot (raha, resurssit ja rakenne), kirjastot, tekijät (yliopistojen opettajat), käyttäjät (opiskelijat), kirjoittajat ja toteuttajat (kustantajat ja muut julkaisijat). Luonteva kokoonakutsuja tällaiselle foorumille olisi esimerkiksi Tieteellisten seurain valtuuskunta, Suomen Tiedekustantajien liitto tai jokin muu taho, joka seuraa läheltä akateemisia oppikirjoja. Kirjoittaja on Gaudeamuksen kustannusjohtaja. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 47 Tarkennuksia ja eteenpäin Risto Nieminen Tietokirjallisuus on tiedonjulkistamista ja sillä on selkeä merkitys kulttuurin kehittäjänä ja ajan kuvaajana. Yhdessä kotimainen tiedejournalismi, tiedejulkaiseminen ja tietokirjallisuus ylläpitävät, kehittävät ja rikastavat kansallisia kieliä niin tieteen kuin arjen kommunikaatiossa. Kimmo Pietiläisen arvokas palaute Tieteessä tapahtuu -lehdessä (5/2013) ansaitsee muutaman tarkennuksen. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan (TJNK) myöntämät tiedonjulkistamisen apurahat eivät, toimeksiannon mukaisesti, kohdistu käännösten tukemiseen. Linjaus saa runsaasti kritiikkiä osakseen. Keskustelussa ei kuitenkaan aina muisteta muita tietokirjallisuuden tukemiseen ja kääntämiseen osoitettuja julkisrahoitteisia tukimuotoja. Tiina Käkelä-Puumalan selvityksen mukaan vuonna 2011 valtion kokonaistuki kirjallisuudelle oli noin 9,8 miljoonaa euroa. Vuositasolla tietokirjallisuutta tuetaan noin miljoonalla eurolla. Tietokirjallisuuden tuki koostuu tiedonjulkistamisen apurahoista, kirjastoapurahoista ja -avustuksista, tietokirjallisuuden käännös- ja suomennostuesta sekä vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuesta.1 Vuonna 2012 tietokirjallisuuden käännöksiin kansalliskielille myönnettiin yhteensä 115 986 euroa, josta 69 986 euroa suomalaisen kirjallisuuden tiedotuskeskus FILI:n kautta ja 46 000 euroa kirjastokor vauksina.2 Tiedonjulkistamisen apurahat eivät ole pelkästään tietokirjallisuuden tukea, vaikka yli 1 Tiina Käkelä-Puumala 2012: Tietokirjallisuuden valtiontuki. Kehittämisehdotuksia. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2012:15. 2 46 000 €, kirjastoapuraha, tietokirjallisuus, käännökset. Lähde: Kirjastoapulautakunta. 58 386 €, FILI, käännöstuki, ulkomainen tietokirjallisuuden suomentamiseen. 11 600 €, FILI, översättningsstöd till finskspråkig skön- och facklitteratur till svenska (tietokirjallisuus). Lähde: FILI. 48 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 80 % myönnöistä kohdistuu tietokirjallisuuteen. Apurahoilla tuetaan luovaa tietokulttuuria koko sen laajuudessa. Vuonna 2013 apurahoja jaettiin 270 000 euroa. Vaikka määräraha kasvoi edellisvuoteen verrattuna 105 000 euroa, se kattaa vain noin viidenneksen haetun tuen määrästä.3 Neuvottelukunta on erittäin tyytyväinen siihen, että se on saanut kireässä taloudellisessa tilanteessa lisätyksi tiedonjulkistamisen apurahoja. Lisäys kohdistuu puolivuotisten apurahojen määrän kasvattamiseen, joita jaettiin vuonna 2013 yhteensä kymmenen. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta on nostanut omassa tulevaisuustyössään tietokirjallisuuden valtiontukijärjestelmän kehittämisen keskeiseksi toimeksi. Tässä työssä keinoina ovat tietokirjallisuuden valtionavun määrän nosto ja tiedonjulkistamisen apurahojen ulottaminen tukemaan myös kääntämistä. Muutokset eivät ole mahdollisia ilman, että tietokirjallisuuden valtiontukijärjestelmää kehitetään kokonaisuutena. Tukirakenteiden muuttaminen puolestaan edellyttää sekä nykyisten tukimuotojen vaikuttavuuden arviointia ja kehittämistä että Tiina Käkelä-Puumalan selvitystyön ja kehitysehdotusten toteuttamista.4 Neuvottelukunta tukee esitystä, jonka mukaan tietokirjallisuuden valtiontuen jakaminen keskitetään tiedonjulkistamisen neuvottelukunnalle. Se selkeyttäisi kirjallisuuden tukijärjestelmää. Mikäli näin tapahtuu, tiedonjulkistamisen neuvottelukunta yhteistyössä opetus- ja kulttuuriministeriön ja alan toimijoiden kanssa linjaa, mikä osuus tiedonjulkistamisen tuesta varataan tietokirjallisuudelle ja miten tietokirjallisuuden 3http://tjnk.fi/fi/tiedonjulkistamisen_apurahat 4 Tiina Käkelä-Puumala 2012. Kirjastoapurahajärjestelmä. Yhteenveto nykytilanteesta ja kehittämisehdotuksia. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2012:14. Ks myös viite 1. kääntämistä tuetaan.5 Tässä työssä neuvottelukunta tarvitsee tietokirjallisuuden kentän tukea. Nyt on aika toimia yhdessä, tietokirjallisuuden ja tiedonjulkistamisen hyväksi. Kirjoittaja on Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan puheenjohtaja. 5 TJNK:n lausunto Tietokirjallisuuden valtiontuki. Kehittämisehdotuksia-selvityksestä (TJNK Dnro 6/303/12). SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN TAPAHTUMIA 27.11. klo 17–18 Kalevala – Uusi aika -keskustelutilaisuus elokuvaohjaaja Jari Halosen elokuvasta, ohjaaja on paikalla tilaisuudessa http://www.finlit.fi/ajassa/Kalevala_Halonen_2013. html 29.11. klo 13.15–15 SKS:n tutkijaseminaari http://www.finlit.fi/tutkimus/Tutkijaseminaari_ SKS_2013.htm 4.12. klo 16.30–17.30 SKS:n keskiviikkona keskustellaan tietokirjallisuudesta: Harri Kalha, Muodon vuoksi http://www.finlit.fi/ajassa/SKS_keskiviikot_syksy2013.htm Lämpimästi tervetuloa! Tilaisuudet ovat SKS:n juhlasalissa, Hallituskatu 1, Helsinki, ellei toisin mainita. Tilaisuuksiin on vapaa pääsy, ei ennakkoilmoittautumista. Lisätietoja: www.finlit.fi/tapahtumakalenteri, [email protected] PALKITTUJA JA VALITTUJA Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot elämäntyöstään saivat professori, psykiatrian erikoislääkäri Matti O. Huttunen ja kirjailija, taiteilija Mauri Kunnas. Suomalainen Tiedeakatemia myönsi Eino Jutikkalan historiapalkinnon Karjalan ja Suomen historian tutkijalle, professori Kimmo Katajalalle (Itä-Suomen yliopisto) ja vuoden 2013 Jutikkala-palkinnon kirkkososiologian professori Anne Birgitta Pessille (Helsingin yliopisto). Suomen Akatemia palkitsi Vuoden 2013 akatemiapalkinnoilla akatemiatutkija Sven Bossuytin (Aalto-yliopisto) tieteellisestä rohkeudesta ja akatemiatutkija Kari Kalliokosken (Turun yliopisto) yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Tieteentekijöiden liitto on valinnut Vuoden tieteentekijäksi valtiotieteiden tohtori Maria Forsmanin Helsingin yliopiston kirjastosta. Alfred Kordelinin säätiö antoi tunnustuspalkintonsa sosiologian professori (emerita) Elina Haavio-Mannilalle ja akatemiaprofessori Mart Saarmalle. TSV:n syyskokous Tieteellisten seurain valtuuskunta on hyväksynyt syyskokouksessaan 2.10.2013 viisi hallituksen jäsentä kolmivuotiskaudeksi 2014–16. Hallituksessa jatkaa professori Markku Leskelä (Suomalaisten Kemistien Seura). Uusia jäseniä ovat professori Marianne Stenius (Finska Vetenskaps-Societen – Suomen Tiedeseura), professori Keijo Hämäläinen (Suomalainen Tiedeakatemia), pääsihteeri, dosentti Tuomas Lehtonen (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) ja kirjastonjohtaja, filosofian tohtori Cecilia af Forselles (Suomen Oppihistoriallinen Seura). Lue SKS:n blogia Vähäisiä lisiä kirjoituksia kulttuurista, tutkimuksesta ja kulttuuriperinnöstä: http://www.finlit.fi/blogi Kirjamyymälä on avoinna 9.–20.12. klo 11–18 ja 23.12. klo 11–17, myymälä on suljettu 24.12.2013– 5.1.2014. SKS on suljettu ma 23.12. ja pe 27.12.2013. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 49 Ajatuksia todellisuudesta Kalevi Kilkki Tässä lehdessä on käyty keskustelua todellisuuden olemuksesta lähinnä fyysikoiden ja filosofien välillä, viimeksi filosofi Pentti Määttäsen puheenvuorossa (Tieteessä tapahtuu 5/2013). Kannan nyt korteni samaiseen kekoon filosofiaa pitkään harrastaneena tekniikan alan tutkijana ja opettajana, siis filosofisena insinöörinä. Mikä on insinöörin tapa nähdä todellisuus, mukaan lukien fysiikka ja filosofia? Fysiikka on insinöörille keino ratkaista käytännöllisiä ongelmia, esimerkiksi miten matkapuhelin saadaan kuulumaan rakennuksen sisällä. Tämä ongelma liittyy läheisesti sähkö- ja magneettikenttiin, joita kuvaaviin Maxwellin yhtälöihin perehdyin opintojen alussa siinä määrin, että läpäisin kenttäteorian tentin. Filosofia oli toki mielenkiintoista jo silloin, mutta varsinaisissa tekniikan opinnoissa filosofialla ei ollut suurta sijaa. Viittasin Ludvig Wittgensteiniin vasta väitöstilaisuudessa, lectio praecursorian lopussa. Tenteissä ei koskaan kysytty, mitä sähkö oikeasti on tai millä tavoin sähkökenttä on olemassa todellisuudessa, jos ylipäätään on. Sähköinsinööri voi hyvinkin menestyä ammatissaan ilman tietoisesti rakennettua näkemystä sähkön todellisesta olemuksesta. Insinöörille ei siis niinkään ole oikeita ja vääriä näkemyksiä (vaikkapa sähkön olemuksesta) vaan kulloisenkin tarpeen ja tavoitteen kannalta enemmän tai vähemmän hyödyllisiä näkemyksiä. Mutta tarvitseeko insinöörikin jonkin näkemyksen Todellisuudesta? Käytän tässä isoa alkukirjainta viittaamaan Todellisuuteen sellaisena kuin se on riippumatta tietoisten olentojen muodostamasta näkemyksestä. Nyt kysymys kuuluu: onko Todellisuutta olemassa? Ja jos on, niin voidaanko siitä puhua mielekkäällä tavalla? 50 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 Vuosituhansia kestänyt keskustelu, joka siis jatkuu tässäkin lehdessä, osoittaa näiden kysymysten perustavanlaatuisen vaikeuden. Nykyiset filosofit erottaa muinaisista kreikkalaisista huimasti lisääntynyt tieto fysikaalisen maailman lainalaisuuksista alkeishiukkasista galaksijoukkoihin. Lisäksi ymmärryksemme aivojen toiminnasta on olennaisesti tarkentunut viimeisten vuosikymmenien aikana. Vaikka ihmisten näkemykset ovat muuttuneet tiedon lisääntyessä, on vaikea havaita mitään viitettä siitä, että näkemykset olisivat merkittävästi yhdenmukaistumassa. Miksi näin? Henkilölle voi olla hyödyllistä uskoa erilaisiin näkemyksiin Todellisuuden perimmäisestä olemuksesta riippuen siitä, mihin sosiaalisiin järjestelmiin henkilö kuuluu ja minkälaisessa asemassa hän niissä on. Ilman jonkinasteista uskoa sosiaalisen järjestelmän omaksumiin tärkeimpiin opinkappaleisiin on vaikea toimia järjestelmän sisällä. Teoreettisen fysiikan professori voi vilpittömästi uskoa Kaiken teorian antavan toden ja kattavan kuvan Todellisuudesta. Tietyn uskonnon korkea edustaja voi yhtä vilpittömästi uskoa oman uskontokuntansa jumalan keskeisyyteen Todellisuudessa. Skeptismiä edustava filosofi voi varmuudella uskoa, että Todellisuutta koskevaa varmaa tietoa ei voida koskaan saavuttaa (vaikka tämä on hieman paradoksaalista, se ei ole este uskon sisältymiselle henkilön mentaalimalliin). Näyttää siltä, että monien filosofien, fyysikoiden ja uskovien mielestä on olemassa jokin näkemys (yleensä henkilön oma), johon kaikkien olisi syytä uskoa, koska kyseessä on oikea näkemys. Voisiko insinööri ajatella jotenkin eri tavoin? Ehkä. Insinööri rakentaa mallin, joka kuvaa tarkasteltavaa ilmiötä ja jonka avulla hän voi ratkaista käsillä olevia ongelmia. Insinööri ei yleensä kuitenkaan väitä, että hänen mallinsa olisi sama kuin todellisuus. Malli on kuvaus, jota on syytä kehittää niin pitkälle, että käsillä oleva ongelma voidaan ratkaista riittävän hyvin. Näistä lähtökohdista lähtien esitän tässä lyhyesti mallin, jonka avulla valaisen erilaisten todellisuuskuvien välistä ristiriitaa. Mallin keskeinen käsite on mentaalimalli. Se on mielen tuottama kuvaus ympäröivästä maailmasta, sen eri osien välisistä suhteista sekä henkilön näkemyksestä hänen omista toimistaan ja niiden vaikutuksista ympäristöön (engl. Mental model). Huomattakoon että mentaalimallin ensisijainen, evoluution myötä syntynyt käyttötarkoitus on pitää olento hengissä ja suvunjatkamiskykyisenä usein hyvin haasteellisessa ympäristössä. Ihmisen mentaalimallin venyvyyttä toki osoittaa se, että se mahdollistaa keskustelun mentaalimallin ja Todellisuuden välisestä suhteesta. En kuitenkaan pyri selittämään mentaalimallin olemusta enempää kuin on tarpeen Todellisuutta koskevien kysymysten lyhyessä pohdinnassa. Kiinnostuneille lukijoille voin suositella alan kirjallisuudesta esimerkiksi teoksia Crane (2003), Gazzaniga (2011), Metzinger (2009) ja Minsky (2006). Tämän (mentaali-) mallin mukaan jokainen näkemys koskien todellisuutta, jonka filosofi, fyysikko, uskova tai kuka tahansa muu esittää, on aina osa kyseisen henkilön mentaalimallia. Tämä pätee silloinkin, kun henkilö itse uskoo ja väittää näkemyksen koskevan Todellisuutta. Tärkein väittämäni tässä on, että mentaalimallia ei ole mitenkään mahdollista ohittaa. Kaikki mitä havaitsemme ja ymmärrämme ja josta voimme keskustella ovat mentaalimallin luomaa. Olkoon kyseessä sitten meditatiivinen kokemus välittömästä yhteydestä kaikkeuteen tai tiedemiehen vakaa usko tieteellisen tiedon kykyyn kuvata Todellisuutta sellaisena kuin se on, niin kyseessä on aina henkilön mentaalimallista nouseva kokemus ja uskomus. Mentaalimalli on siis ainoa linkki tietoisuuden ja kaiken muun välillä. Toinen asia on sitten se, onko tarkoituksenmukaista pitää tämä ero mentaalimallin ja Todellisuuden välillä jatkuvasti mielessä. Suurimman osan ajasta varmaankaan ei ole; jos ajat moottoritiellä, niin varmasti on parempi ajatella ajavasi Todellisuudessa kuin pohtia mentaalimallin ja Todellisuuden suhdetta. Toisaalta on tilanteita, joissa tietoisuus mentaalimallista on hyödyllinen – enkä tarkoita tässä pelkästään filosofista keskustelua lehtien palstoilla. Parisuhteessakin on välillä hyödyllistä muistuttaa itseään siitä, että osapuolina on kaksi tietoisuutta, joiden näkemykset perustuvat kahteen, väistämättä erilaiseen, mentaalimalliin. Se, että tietoisuuksien välille syntyy jollain tavoin toimiva yhteys (Todellisuuden kautta!), on lähes käsittämätön ihme. Silloin kun ristiriitoja syntyy, voi muistuttaa itseään siitä, että kummallakaan osapuolella ei voi olla oikeaa tietoa Todellisuudesta vaan ainoastaan erilaisia oman mentaalimallin luomia kuvia, joissa maailma näyttäytyy juuri sellaisena kuin mentaalimallimme sen ”haluaa” näyttää. Tuo ”halu” pyrkii palvelemaan lähes aina omaa etua, silloinkin kun henkilö uskoo edustavansa itsestä riippumatonta totuutta (ja myös tuo usko on mentaalimallin luomus). Lisäksi suurin osa mentaalimallistamme on tietoisuutemme ja vapaan tahtomme ulottumattomissa. Tietoisia olemme vain jostain valikoituneesta pintakerroksesta, kun taas suurin osa mielemme toimintaa on automaattista ja tietoisuuden tavoittamattomissa (ks. Kahneman 2011). Keneltäkään toiselta (tai itseltäänkään) ei voi siksi vaatia välitöntä muutosta juuri mihinkään osaan mentaalimallia. Tästä näkökulmasta vapaa tahto näyttäytyy mahdollisuutena vaikuttaa joihinkin mentaalimallin ominaisuuksiin. Voimme ehkä säädellä arvostuksiamme, voinemme odottaa hetken ennen kuin reagoimme epämiellyttävään ärsykkeeseen, mahdollisesti voimme suunnata huomiomme toisen ihmisen kokemukseen ilman välitöntä tuomiota silloinkin, kun oma mentaalimallimme on eri mieltä. Inhimillisesti katsoen ainoa asia, mitä toiselta ihmiseltä voimme pyytää on jotain, johon henkilö voi itse tietoisesti ja vapaasti vaikuttaa. Lyhyesti sanoen, voimme pyytää häntä katsomaan jotain asiaa hieman toisin ja esittää tuo uusi näkökulma mahdollisimman selkeästi. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 51 Miten siis insinöörinä kommentoisin filosofien ja fyysikoiden välistä keskustelua todellisuuden olemuksesta? Koska mentaalimalli ensisijaisesti toimii välineenä selvitä jokapäiväisistä haasteista, tieteen kehittämät lait, kuten kvanttifysiikka, eivät siihen luontaisesti kuulu. Niinpä filosofeilla on usein vaikeuksia ymmärtää fysiikan teorioita, varsinkin kvanttimekaniikkaa – kenelläpä ei olisi? Uskottavin lukemani esityskin fysiikan filosofiasta, Lange (2002), vaatii sangen vahvaa fysiikan tuntemusta ja kokemusta filosofisesta ajattelusta. Omaksi päätelmäkseni jää, kaiken lukemani perusteella, että mitään niin vakuuttavaa fysiikan filosofiaa ei ole esitetty että sen pitäisi kuulua osana useimpien ihmisten mentaalimallia. Richard Feynmannin (1985) sanoin: ”So I hope you accept Nature as She is – absurd.” Kun lyöt nyrkillä pöytään, niin nyrkki luultavasti pysähtyy ja saatat tuntea kipua. Se tosiasia, että sekä nyrkki että pöytä ovat lähes kokonaan tyhjää tilaa ja vain tietyt kvanttitason ilmiöt aiheuttavat pysähdyksen, on lähes kaikille turha tieto. Yksinkertainen ja toimiva malli on käytännössä parempi kuin jossain mielessä todempi, mutta monimutkaisempi malli. Sama koskee filosofiaa. Useimmat erottelut, joita syvästi asiaan perehtyneet filosofit käyttävät menestyksellisesti työssään, ovat arkielämässä hyödyttömiä, joskus jopa haitallisia. Maailmankuvallisten näkemysten monimuotoisuus lienee pikemminkin yhteiskunnallinen voimavara, vaikka samalla kohtuullinen yhdenmukaisuus joissain mentaalimallien perusasioissa olisi yhteiskunnan toiminnan kannalta varmasti hyödyllistä. Jos haluaa keskustella eri tieteenalojen välisten rintamalinjojen yli, tai pahimmassa tapauksessa niiden välissä, kannattaa pyrkiä äärimmäiseen huolellisuuteen keskeisten käsitteiden kanssa. Vaikka oma mentaalimalli on ainoa, jonka varassa kukin voi elää ja keskustella muiden kanssa, sen oikeellisuuteen on syytä suhtautua varauksin. Lopulta, voimme puhua vain todellisuudesta sellaisena kuin kunkin henkilön mentaalimalli sen tietoisuudelle tarjoaa. Emme voi puhua Todellisuudesta, muutoin kuin osana mentaa- 52 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 limallia, jolloin siitä tulee todellisuutta sanan tavanomaisessa, mutta silti hyvin mielenkiintoisessa merkityksessä. Kirjallisuus Crane, T. (2003). The mechanical mind, a philosophical introduction to minds, machines and mental representations. New York: Routledge. Feynmann, R. (1985). QED: The strange theory of light and matter. Princeton: Princeton University Press. Gazzaniga, M. (2011). Who’s in charge? Free will and the science of the brain. London: Constable and Robinson. Kahneman, D. (2011). Thinking, fast and slow. New York: Farrar, Straus and Giroux. Lange, M. (2002). The philosophy of physics – locality, fields, energy, and mass. Oxford: Blackwell Publishing. Metzinger, T. (2009). The eco tunnel. New York: Basic Books. Minsky, M. (2006). The emotion machine: commonsense thinking, artificial intelligence, and the future of human mind. New York: Simon & Schuster. Kirjoittaja on dosentti, joka toimii yliopistonlehtorina Aalto-yliopiston Tietoliikenne- ja tietoverkkotekniikan laitoksella. AJANKOHTAISTA PETRASTA Jaakko Frösénin alustus etenee hiiltyneistä papyruksista Aaroninvuoren kaivauksiin. 10.12. klo 18.15 Helsingin yliopisto, Porthania II, Yliopistonkatu 3 Järjestäjät: Helsingin yliopiston Maailman kultuurien laitos/ Klassillinen filologia, Arkeologian oppiaine, Klassillis-filologinen yhdistys ry, Suomen Egyptologinen Seura ry ja Suomen Ateenan-instituutin ystävät ry. Tilaisuus on yleisölle avoin ja maksuton. Lisätietoja: Jaakko Frösén, e-mail jaakko.frosen@ helsinki.fi, sekä http://www.helsinki.fi/hum/kla/ papupetra Elonkehä kiistan käsikassarana Kari Enqvist vastaa artikkelissaan ”Suhteellisuusteoriaa ja ääri-ilmiöitä” (Tieteessä tapahtuu 4/2013) Juha Himangan lehden aiemmassa numerossa olleeseen kritiikkiin. Puuttumatta keskustelun varsinaiseen sisältöön, katsoo Elonkehä ry:n hallitus velvollisuudekseen kommentoida eräitä kirjoituksen Elonkehä-lehteen kohdistuvia perättömiä väitteitä. Enqvist siteeraa muun muassa ”syväekologiksi” tituleerattua Jouko Kämäräistä ja kirjoittaa viitteessä 14: ”Pian tämän jälkeen Kämäräinen sai yltiökriittisyytensä vuoksi potkut jopa Elonkehä-lehden päätoimittajan pallilta, ks. www. elonkeha.fi/jutut/viimeinenpaakirjoitus. Elonkehä ry on äärivihreä järjestö, jonka taustalta löytyy mm. Vihreä Elämänsuojelun Liitto ry (www.vesl.fi).” Ensinnäkään Kämäräinen ei saanut potkuja, vaan yhteistyösuhde raukesi lehtiuudistuksen myötä. On totta, että Kämäräisen ja Elonkehä ry:n hallituksen suhteeseen liittyi tiettyä kitkaa, joista merkittävimpiä oli edellisen tiedevihamielisyys. Kämäräisen esittämät arviot Enqvistin ja Valtaojan kirjoista eivät mitenkään liity Elonkehä ry:n toimintaan, eikä yhdistys ole muullakaan tavoin vastuussa hänen tekemisistään. Toiseksi Enqvist väittää, että Elonkehän taustalla olisi Vihreä Elämänsuojelun Liitto ry. Väi- te on perätön. Kumpikin on itsenäinen yhdistys. Molempiin järjestöihin toki kuuluu muutama sama henkilö, mutta moni suomalainen on usean eri yhdistyksen jäsen ilman, että siitä seuraisi kyseisten järjestöjen välisiä riippuvaisuussuhteita. Myös VESLin tiedekannanotot ovat puhtaasti sen omia. Elonkehä ry. ei ole laatinut erityisiä ”tiedeteesejä”, mutta lehden lähtökohta on ollut nimenomaan tieteiden tutkimustulosten tunnustaminen. Lehti on myös julkaissut useita tieteellisiä, lähinnä kasvi- ja eläinekologiaan liittyviä, kirjoituksia. Vuosien varrella lehdessä on asetettu kyseenalaiseksi esimerkiksi geenimanipulaatioja ydinvoimateknologiatutkimuksen tarpeellisuus, mutta ei niiden taustalla olevia tieteellisiä teorioita. Enqvist käyttää käsitettä ”äärivihreys” ilman sen määrittelyä. Lehden toimituspolitiikka nojaa väljästi norjalaisen Arne Næssin kehittämään ja syväekologiaksi nimeämään elämänkatsomukseen. Syväekologia korostaa kaiken elämän itseisarvoa eikä ihmisellä tule olla erityisasemaa ”luomakunnan herrana”. Vihreyden voidaan epäilemättä sanoa kuvaavan syväekologiaa, mutta ääri-sanaa siihen ei voi liittää. Elonkehä ry:n hallitus T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 53 TUTKIMUSTA SUOMESTA Kylmässä kohina karsiutuu Markus Hotakainen Aalto-yliopistossa toimiva matalien lämpötilojen kvantti-ilmiöiden ja komponenttien huippuyksikkö on yksi Suomen Akatemian viisivuotiskauden 2012–17 yhteensä viidestätoista yksiköstä. Nimensä mukaisesti yksikön tutkimustyössä yhdistyy kolme haastavaa alaa: kylmäfysiikka, kvanttimekaniikka ja nanoteknologia. Taustalla on vahva suomalainen perinne matalien lämpötilojen tutkimuksessa. Kylmäfysiikassa tehdään tutkimusta lähellä absoluuttista nollapistettä – Aalto-yliopiston huippuyksikössä noin asteen kymmenyksen sisällä, vain aavistuksen nollapisteen yläpuolella. Kun samaan projektiin yhdistetään nanotekniikka ja vielä pienemmän mittakaavan kvanttifysiikka, tutkimukseen liittyy monia haasteita. Miten alojen yhdistäminen on onnistunut? – Kyse on oikeastaan historiallisen kehityksen tuloksesta, toteaa yksikköä johtava professori Jukka Pekola. – Meillä on perinteisesti ollut vankkaa osaamista matalien lämpötilojen tutkimuksessa ja siihen liittyvässä tekniikassa. Toisaalta kvanttiilmiöt ovat pelkistetyimmillään alhaisissa lämpötiloissa, jolloin niitä on kaikkein helpoin tarkastella: mittauksia häiritsevä kohina on hyvin vähäistä. Nanorakenteet puolestaan ovat näiden ilmiöiden realisaatioita. Niidenkin tutkimiseen meillä on hyvät edellytykset, koska olemme harrastaneet jo parinkymmenen vuoden ajan mesoskooppista fysiikkaa. Siinä valmistetaan hyvin pieniä sähköä johtavia rakenteita, joita voidaan käyttää kvantti-ilmiöiden tutkimiseen matalissa lämpötiloissa. Tässä ympyrä tavallaan sulkeutuu. 54 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 Puhtaan perustutkimuksen ja erilaisten ilmiöiden tarkastelun lisäksi yksikön toiminnassa on mukana soveltava puoli, komponentit. Aalto-yliopiston kanssa kimpassa on Valtion teknillinen tutkimuskeskus VTT, missä tehdään kahden yksikön voimin etupäässä suprajohtavien kvanttikomponenttien kehitystyötä. Yksi esimerkki tällaisista komponenteista on jo 1960-luvulla kehitetty SQUID eli Superconducting Quantum Interference Device -magnetometri, jota on käytetty jo pitkään aivojen magneettikuvauksessa. –Uusia sovellutuksia ovat esimerkiksi terahertsikuvantamismenetelmissä käytettävät suprajohtavat anturit ja matalien lämpötilojen tutkimukseen soveltuvat kalorimetrit. Lisäksi olemme VTT:n ja MIKESin eli Mittatekniikan keskuksen kanssa rakentamassa kvanttikolmiota. Niin sanotun kvanttimetrologiakolmion komponenteista kaksi, Josephson-jännite ja kvantti-Hall-resistanssi, on jo tutkijoiden käytössä. Kolmiosta uupuu vielä sähkövirran kvanttimekaaninen määrittely. Sähkövirran yksikkö ampeeri määritellään edelleen virtajohtojen välisen klassisen voiman avulla. – Tavoitteenamme on määritellä ampeeri uudella tavalla luonnonvakioiden avulla, sanoo Pekola vaatimattomasti. – Vielä on kuitenkin paljon tekemistä ja maaliin on matkaa. Virhelähteet ovat jo hallinnassa, mutta emme ole aivan sillä tasolla, jota vanhojen määritelmien syrjäyttäminen vaatisi. Toistaiseksi joudumme käyttämään virheiden määrittämiseen perinteisin menetelmin mitattujen virtojen vertailua, mutta meidän on pystyttävä tekemään se laskemalla yksittäisiä elektroneja. Pekolan yksikkö on kuitenkin teoriatasolla kilpailijoita edellä. Periaatteessa mikään ei estä tavoitteen saavuttamista, mutta se vaatii vielä ankaraa työtä. Lopputulos on silti tavoittelemisen arvoinen. Sähkövirta olisi yhtä kuin elektronin varaus kertaa taajuus, jolla ne johtimessa etenevät. – Silloin saataisiin määritelmä, joka olisi paitsi eksakti myös perustuisi luonnonvakioihin eikä olisi keinotekoinen, johtimien välillä vallitseviin voimavaikutuksiin pohjautuva. Usein väitetään, ettei perustutkimuksesta ole mitään käytännön hyötyä, ja siksi pitäisi keskittyä vain sovellusten kehittämiseen. Aalto-yliopiston huippuyksikössä yhdistetään sujuvasti kolme eri alaa sekä perus- ja soveltava tutkimus. Pääosassa on silti perustutkimus. – Sovellutuksia on aika lyhytnäköistä yrittää tehdä ilman perustutkimuksen antamaa vankkaa pohjaa. Olemme kuitenkin pyrkineet saamaan mukaan tutkijoita eri tahoilta, jotta kummallakin puolella päästäisiin eteenpäin. Sen vuoksi yhteistyökumppaninamme on VTT, jonka kanssa olemme tehneet tiivistä yhteistyötä aiemminkin. Näin olemme saaneet aikaiseksi toimivan ”ravintoketjun”. Sen lisäksi, että huippuyksikössä kehitellään käytännön sovelluksia, tutkimus poikii spinoff-yrityksiä, jotka pystyvät kaupallistamaan perustutkimuksen tuloksia. Vastikään julkistettiin uuden Asqella Oy:n saama rahoitus, jonka turvin kehitetään terahertsikuvannusteknologiaan perustuvia, turvatarkastuksissa käytettäviä kameroita. Uudenlaiset kamerat tulevat markkinoille ensi vuonna. – Viime vuosina on saatu kehitettyä useita muitakin kaupallisia sovelluksia. Esimerkiksi jäähdytystekniikassa on pystytty kehittämään kuivia laimennusjäähdyttimiä, joissa on päästy kokonaan eroon nesteheliumista. Niiden avulla matalien lämpötilojen tekniikan soveltaminen vaatii vain sähköä. Tuloksista saatava hyöty ei siis rajoitu pelkästään perustutkimuksen tuoman tiedon lisääntymiseen ja sen käyttöön käytännön sovellutusten kehittämisessä, vaan sitä käytetään myös uusien työkalujen kehittämiseen tieteellisiin ja kaupal- lisiin tarkoituksiin. Pekola näkee kuitenkin mielekkäänä tutkimustyön ja kaupallisen toiminnan pitämisen erillään. – Perustutkimuksesta kiinnostuneiden ei kannata uhrata resurssejaan tulosten kaupallistamiseen ja bisneksen pyörittämiseen, vaan jättää se niille, jotka sen osaavat. Pekolan ominta alaa on tällä hetkellä ”nanorakenteiden termodynamiikka”, joka kuulostaa science fictionilta, mutta on vahvasti tieteen tätä päivää. Jo parinkymmenen vuoden ajan termodynamiikassa on eletty eräänlaista renessanssia, sillä pienissä systeemeissä – joihin Pekolan johtaman yksikön tutkimuskin keskittyy – perinteiset termodynamiikan lait toimivat vain keskiarvoina. – Näiden keskiarvojen ympärillä tapahtuu suuria vaihteluita. Niiden hallitseminen onnistuu kuitenkin fluktuaatiorelaatioiksi kutsutuilla yhtälöillä, joista on johdettavissa esimerkiksi vanha tuttu termodynamiikan toinen pääsääntö. Kärjistetysti voidaan sanoa, että ennen nanorakenteiden keksimistä tutkijat olivat jo oikeassa, mutta eivät vielä tienneet kaikkea. Kun alettiin tutkia hyvin pieniä systeemejä, päästiin makromaailmankin ilmiöiden ymmärtämisessä paljon aiempaa syvemmälle. Nanotasolla esimerkiksi lämpötilan mittaaminen on silti paljon mutkikkaampi asia kuin aamuinen lämpömittarin vilkaisu sopivan vaatetuksen valitsemiseksi. Miten se tapahtuu? – Jos ajatellaan sähköistä piiriä, niin lämpötila on yhtä kuin sen elektronien energiajakauma. Silloin tarvitaan menetelmä, jolla tämä jakauma voidaan määrittää. Meidän käyttämämme mittari perustuu tunnelikontaktiin: systeemin läpi johdettu herätevirta kertoo, minkälainen elektronien jakauma on. Ongelmana on tietysti se, miten elektronit vuorovaikuttavat muun maailman kanssa, sillä mikään systeemi ei ole täysin eristyksissä ympäristöstään. Kvanttifysiikan vaikeuksia on juuri se, että hiukkasten havaitseminen vaikuttaa hiukkasiin itseensä ja niiden käyttäytymiseen. Huippuyksikössä on useita ryhmiä, jotka tekevät sellaisia mittauksia, että niiden vaikutus on otettava tarkoin huomioon. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 55 Yksikön laajasta tutkimuskentästä kertoo se, että osa ryhmistä tutkii ainetta makrotasolla, matalissa lämpötiloissa supranesteeksi muuttuvan helium-3:n muodossa, ja toisten ryhmien kiinnostuksen kohteena ovat heliumkiteet, joilla on kvanttikiteiden ominaisuuksia. Kun tutkimusta tehdään toisaalta kvanttitasolla ja toisaalta hyvin matalissa lämpötiloissa, monet ilmiöt poikkeavat arkimaailmassa olevista. Vaikka tutkimusta on tehty alalla jo pitkään, vastaan tulee Pekolan mukaan edelleen yllätyksiä. – Selittämättömiä tuloksia saadaan jatkuvasti. Ja sillä tavallahan tutkimus etenee. Tutkimustulokset ovat aika usein vaikeasti ymmärrettäviä, mutta yhteistyö teoreetikkojen ja kokeilijoiden välillä on meillä hyvin tiivis ja kiperien kysymysten kanssa painiskellaan niin kauan, että niistä saadaan tolkku. Matalien lämpötilojen tutkimus on Suomessa huippututkimusta myös muun maailman tasoon verrattuna. Verkottuminen alan muiden huippujen kanssa on helppoa ja tutkijavaihto on kaksisuuntaista: tutkijoita lähtee meiltä muualle, mutta yhtä lailla meillekin on tulijoita. Suomi tunnetaan maailmalla ja yhteistyö on tiivistä. – Itse en osaisi elää ilman yhteistyötä: yksi plus yksi on tässä mielessä enemmän kuin kaksi. Tieto kumuloituu, mutta se edellyttää tietenkin hyviä kumppaneita. Yksi omista tehtävistäni on tietää, ketkä ovat eri alojen asiantuntijoita ja saada omat opiskelijani vuorovaikuttamaan parhaiden tutkimusryhmien kanssa. Se on tärkeä osa koko tätä toimintaa. Yksi syy suomalaisen kylmätutkimuksen menestykseen on, että keskitytään siihen, mitä osataan ja mihin rahkeet riittävät. – Sovellamme edelleen akateemikko Olli Lounasmaan aikoinaan omaksumaa linjaa, että pyritään löytämään sellaisia aloja, joilla on käytettävissä olevilla voimavaroilla mahdollista päästä aivan huipulle. Kylmäfysiikka eli ultramatalien lämpötilojen tutkimus on ollut ja on edelleen juuri sellainen tieteenala. Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija. 56 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 UUSI TIEDEBAROMETRI Tieteen tiedotus ry julkisti 12.11.2013 tutkimuksen suomalaisten suhtautumisesta tieteeseen ja tieteellis-tekniseen kehitykseen. Tutkimuksesta, joka julkistettiin viidettä kertaa, ilmenevät mm. kansalaisten kiinnostavimmiksi kokemat tieteenalat, parhaiten tuntemat tutkijat sekä näkemykset tieteen asemasta, merkityksestä ja hyödyllisyydestä. Tiedebarometrin laatijan, tutkija Pentti Kiljusen mukaan tiede nauttii sekä instituutiona että nimettyinä organisaatioina suomalaisten suurta luottamusta. Yliopistoihin ja korkeakouluihin luotetaan lähes yhtä vankasti kuin poliisiin ja puolustusvoimiin. Tieteestä kiinnostuneiden osuus on kasvanut kahdeksan prosenttiyksikköä vuoden 2010 tutkimukseen verrattuna. Myös taloutta, politiikkaa ja yhteiskunnallisia asioita yleensä koskeva kiinnostus on kasvanut edellisestä tutkimuksesta. Kolme neljästä vastaajasta pitää ympäristöja luontoaiheita kiinnostavina. Kakkossijan saavuttavat yhteiskunnalliset asiat yleensä (72 %). Kaksi kolmesta (65 %) ilmoittaa seuraavansa kiinnostuksella tiede-, tutkimus- ja teknologiaaiheita. Kiinnostavimmaksi tieteenalaksi koetaan lääketiede. Barometrin mukaan tieteestä kiinnostuneimman ikäryhmän muodostavat nuorehkot, 26–35-vuotiaat aikuiset. Tutkijoita tunnetaan edelleen huonosti ja hajonta on suuri. Tunnetuin – kyselyssä merkittävä nykyisin toimiva tieteenharjoittaja – on ylivoimaisesti tähtitieteilijä Esko Valtaoja. Väittämäaineisto sisälsi myös tieteen ja kansalaisten suhteeseen yleisellä tasolla liittyviä näkökohtia. Näkemys, jonka mukaan tiede elää liian eristyneenä muusta yhteiskunnasta (”norsunluutorneissaan vailla riittävää kosketusta ihmisen arkeen”) saa lähes joka toisen hyväksynnän. Riittäväksi kosketuksen kokee vajaa neljännes. Tiedebarometri 2013 -tutkimuksen toteutti Yhdyskuntatutkimus Oy. Kirjalliseen kyselyyn vastasi 971 henkilöä. Tutkimusraportti on Tieteen tiedotus ry:n verkkosivuilla: http://www. tieteentiedotus.fi/tiedebarometri.html. (Ilari Hetemäki) KIRJALLISUUS Nordenskiöldin karttaaarteet – näyttely ja kirja Markku Löytönen Tapio Markkanen, Leena Miekkavaara ja Anna-Maija Pietilä-Ventelä: Avartuva maailma – kartta-aarteita A. E. Nordenskiöldin kokoelmasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013. Kun sain käteeni Tapio Markkasen, Leena Miekkavaaran ja Anna-Maija Pietilä-Ventelän kirjoittaman Kansallismuseossa olevaan karttanäyttelyyn liittyvän teoksen, sain voimakkaan déjà-vu-tunteen: tämähän on monin tavoin tuttu kokonaisuus. Tunteelle oli luonteva selitys. Kirjoittajista kaksi ensimmäistä ovat samoja, joiden kanssa sain olla tekemässä edellistä Nordenskiöldin kokoelmaan perustuvaa teosta: Terra Cognita – maailma tulee tunnetuksi (Helsingin yliopiston kirjasto 2000 – nyk. Kansalliskirjasto). Kirja on kolmikieliseltä palstoitusratkaisultaan ja graafiselta ilmeeltään hyvin samanoloinen teos. Tämä ei ole moite, vaan silta kahden samaan, korvaamattoman arvokkaaseen kokoelmaan liittyvän teoksen välillä. Toinen silta liittää karttanäyttelyn ja näyttelykirjan toisiinsa yhden henkilön, A. E. Nordenskiöldin, kautta. Nils Adolf Erik Nordenskiöld syntyi Helsingissä marraskuussa 1832, mutta vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Mäntsälässä, Frugårdin sukukartanossa. Nordens- kiöldin isä oli vuorihallituksen yliintendentti, minkä ansiosta kotona oli laaja herbaario, runsaat kivi- ja mineraalikokoelmat sekä koko perheen rakastama luonnontieteellisen kirjallisuuden uutuudet sisältänyt kirjasto. Nordenskiöldin kiinnostus luonnontieteitä kohtaan heräsi jo lapsuudenkodissa ja johti hänet opiskelemaan geolo giaa ja mineralogiaa. Maisteriksi hän valmistui 21-vuotiaana ja puolusti väitöskirjaansa vain neljä vuotta myöhemmin vuonna 1857. Nordenskiöldin länsimielisyys ja aikakauden poliittinen levottomuus johtivat maastakarkoitukseen tohtoriksi valmistumisen jälkeen vuonna 1857. Nordenskiöld matkusti Ruotsiin ja sai työpaikan Kuninkaallisen tiedeakatemian mineraalikabinetissa. Sattuma saattoi Nordenskiöldin Otto Torellin retkikuntaan ja ensimmäiselle kaikkiaan kymmenestä Jäämerelle suuntautuneesta tutkimusmatkasta. Näiden matkojen ansiosta hänestä tuli aikakauden arvostetuin Jäämeren alueen mineralogian asiantuntija. Matkoista yksi teki hänestä kuuluisan kaikkialla maailmassa – eikä vain tutkijoiden silmissä, vaan myös suuren yleisön piirissä. Nordenskiöld onnistui ensimmäisenä purjehtimaan koillisväylän eli kiertämään Euraasian mantereen meritse. Tämä tapahtui vuosina 1878–80. Nordenskiöld on jäänyt tieteen historiaan myös toisen huomattavan ansion vuoksi. Hän oli läpi elämänsä innostunut karto- Adolf Erik Nordenskiöld. grafian historian harrastaja. Hän keräsi vanhoja karttoja ja kartastoja aina, kun siihen tarjoutui tilaisuus. Hankinnat hän teki yhtäältä lukuisilla matkoillaan eri puolille Eurooppaa ja toisaalta antikvaaristen kirjakauppojen välityksellä. Nordenskiöldin kirjeenvaihto karttojen välittäjien kanssa olikin vilkasta. Koska hänen harrastuksensa tunnettiin, arvokkaita karttaharvinaisuuksia tarjottiin hänelle kautta maailman. Nordenskiöldin maantieteellishistoriallinen kartta- ja kartastokokoelma käsittää yli 24 000 karttaa 1400-luvulta eteenpäin. Se oli aikanaan maailman laajin Ptolemaios-kokoelma. Nordenskiöldin kuoleman jälkeen perikunta myi Nordenskiöldin valtaisan karttakokoelman Suomeen, missä se sijoitettiin Kansalliskirjastoon. Se on yhä tänään yksi maailman laajimmista historiallisten karttojen ja kartastojen sekä niitä käsittelevän T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 57 kirjallisuuden kokoelmista. Houkuttelevan näyttelyn ja lukijansa löytävän tietokirjan tekeminen kohtaavat tänä päivänä monia haasteita. Tapamme hahmottaa tietoympäristöämme ja tapamme hankkia tietoa käyttöömme ovat muuttuneet varsin perusteellisesti viimeisten kahden vuosikymmenen aikana. Kyseessä on ennen kaikkea tietoympäristömme siirtyminen digitaaliseen muotoon ja pesiytyminen internet-maailman loputtomiin kerroksiin miljoonille palvelimille ympäri maailman. Myös tietoympäristömme visuaalisuus on lisääntynyt nopeasti, mikä näkyy kaikissa medioissa perinteisestä sanomalehdestä alkaen. Niinpä myös tietokirjan kehitys heijastelee tietoympäristömme ja työtapojemme muuttumista. Kuvia, taulukoita, karttoja ja väriä käytetään monin tavoin, joilla kirjasta tehdään katsetta houkutteleva. Toisaalta tietokirjojen graafisen ilmeen monipuolistumisen seuraus on ollut yhä pienemmäksi käynyt leipätekstin osuus. Tietokirjan sisällöllinen ja rakenteellinen muuttuminen on siten pienin askelin edennyt kehityskulku, joka heijastelee lukijoiden muuttuneita toimintatapoja sekä tiedon saatavuuteen ja käytettävyyteen kohdistuvia odotuksia. Lukija haluaa, että tietokirja palvelee nopeasti ja vaivattomasti sekä soveltuu hyvinkin erilaisiin lukutottumuksiin. Jos edellä kerrottu ymmärretään näkemykseksi siitä, millainen on hyvä tietokirja tänään, silloin Avartuva maailma täyttää kaikki tämän päivän tietokirjalle asetettavat vaatimukset. Kirja on sujuvaa luettavaa, sillä teksti on huolellista ja kaunista kieltä. Se on 58 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 jaettu mielekkäisiin kokonaisuuksiin, jotka rakentavat johdonmukaisesti etenevän tarinan. Runsas kuvitus on kuvamateriaalin erilaisuudesta huolimatta tasapainossa tekstin kanssa ja syventää kerrontaa juuri sopivalla tavalla. Painopinta on aukeamittain täytetty nykyvaatimusten mukaisesti siten, että lukija voi ongelmitta vaihtaa lukupinnalta toiselle aina halutessaan. Monet kuvat tarjoavat niin paljon sisältöä, että ne toimivat luontevina hengähdyspaikkoina ja tekevät lukemisesta nautinnollista. Näyttelyn tekeminen, Nordenskiöldin karttakokoelman aarteiden saattaminen yleisön tutkittaviksi, sekä hankkeeseen liittyvän upean teoksen kirjoittaminen ja kokoaminen ovat vertaansa vailla olevia kulttuuritekoja, joista voi vain kiittää kaikkia mukana olleita! Kirjoittaja on Helsingin yliopiston maantieteen professori. Antiikkia suomeksi kuin maailmankielillä Katariina Mustakallio Paavo Castrén: Uusi Antiikin historia. Otava 2011. Viime vuosina meitä suomalaisia on hemmoteltu monilla antiikin ja vanhempien aikojen kulttuuria ja yhteiskuntaa käsittelevillä teoksilla, kuten Kulttuurit antiikin maailmassa (Teos 2009), Uskonnot antiikin maailmassa (Gaudeamus 2012) ja Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla (Gaudeamus 2013). Uu- si antiikin historia eroaa edellisistä siinä, että se on yhden tutkijan aikaansaannos, kunnianhimoinen teos, joka kattaa ajallisesti, maantieteellisesti ja kulttuurisesti antiikin historian piiriin kuuluvat ilmiöt pronssikaudelta myöhäisantiikkiin. Professori Paavo Castrén perustaa teoksensa omiin tutkimuksiinsa ja laajaan lukeneisuuteensa, mikä myös antaa teokselle lisäarvoa. Näin asiantuntevasti ei monessakaan maassa pystytä kuvailemaan ja analysoimaan antiikin kulttuuria yli tuhannen vuoden perspektiivillä. Teos on tärkeä kulttuuriteko, nyt opiskelijat voivat tutustua Välimeren varhaisvaiheisiin suoraan suomenkielellä! Teos on rakennettu kronologisesti ja erottuu näin aiemmista teoksista, jotka ovat käsitelleet antiikin kreikkalaisen ja roomalaisen kulttuurin erikseen. Pyrkimyksenä on nähdä Välimeri kulttuurialueena, jossa esimerkiksi Kreikan orientalisoiva aika nivoutuu vastaaviin Etrurian ja Latiumin kausiin ja hellenistinen vaihe Rooman keskitasavallan aikaan. Rooman keisariaika käsitellään kuitenkin tradition mukaisesti keisareittain ainoana poikkeuksena Kirkkoisät ja yleiskatsaus myöhäisantiikin erityispiirteisiin. Uusi antiikin historia puoltaa nimenä paikkaansa juuri teoksen rakenteen kannalta. Legendojen ja tarinoiden ystävänä voi kuitenkin iloiten panna merkille, että myös antiikin kirjalliselle traditiolle annetaan teoksessa tilaa. Mukana ovat niin Rooman kuninkaisiin liittyvät kertomukset kuin hyveitä ja paheita kuvaavat esimerkkitarinatkin. Huomiota kohdennetaan kuitenkin myös taloudellisille ja kulttuurisille muutoksille antiikin maailmassa. Eri teollisuuden alojen ja rakennustoiminnan laajuus nousee varsinkin Rooman osalta esiin. Paitsi kirjallista aineistoa, teoksessa esitellään myös antiikin monumentteja, kuten keisari Augustuksen Rauhan alttari. Visuaalinen kulttuuri ei sen sijaan – ja vastoin tämä hetken tutkimusbuumia – saa vastaavaa keskeistä ja läpitunkevaa huomiota, vaikka teoksessa tähän puoleen viitataankin useassa kohtaa. Jos teos olisi taitettu toisella tavoin ja kuvat olisi voitu sijoittaa tekstiyhteyteensä, vaikutelma olisi voinut olla toinen. Teoksessa on kiitettävästi tietoikkunoita, joissa tarkastellaan mielenkiintoisia ilmiöitä tai yksityiskohtia tietoiskun tapaan. Niistä paljastuu tiivistetysti mm. etruskien kielen ominaispiirteet, lapsen asema antiikin Roomassa ja roomalaisen oikeuden erityispiirteet. Kirkkoisien tarkempi esittely on perusteltu kristillisen tradition laajan ja pitkäaikaisen kulttuurivaikutuksen vuoksi. Kristinuskon sisällä tapahtuneiden opillisten kiistojen esittely puoltaa paikkaansa, sillä niillä oli merkittäviä vaikutuksia myöhempään historiaan. Kaiken kaikkiaan Castrénin Uusi antiikin historia on aarreaitta antiikin opiskelijoille, harrastajille ja tutkijoille. Se ei ole hukannut juuria, vaikka on omaksunut uusia tapoja lähestyä kohdettaan. Kirjoittaja on dosentti ja yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Huutomerkki kahden paradigman välillä Bo Lönnqvist Jukka Relas: Valta, tyyli ja tila. Keisarien ja presidenttien residenssi Helsingissä 1837–1940. Suomen Muinaismuistoyhdistys 2013. Esinehistoriaa käsittelevänä tutkimuksena Jukka Relaksen työ on osa laajempaa intressiä, joka on kukoistanut viimeisen 30 vuoden aikana. Aftefaktien tutkimuksen näkökulma on huomattavasti laajentunut vain ulkonaisiin piirteisiin kohdistuvasta tutkimuksesta ja teoretisoitunut mm. ranskalaisen Annales-koulukunnan ja esim. aikakauskirja Historische Anthropologien (1993) perustajan Richard van Dülmenin1 sekä Etienne Francois ja Hagen Schulzen ansiosta. 1 Esim. Erfindung des Menschen. Schöpfungsträume und Körperbilder 1500–2000 (1998); Entdeckung des Ich. Die Geschichte der Individualisierung von Mittelalter bis zur Gegenwart (2001); Macht des Wissens. Die Entstehung der modernen Wissenschaftsgesellschaft (2004). Aineellista kulttuuria analysoidaan osana mentaliteetin eli käsitysmaailman transformaatiota. On osoitettu, että esineiden paikka kulttuurissa on olennainen osa ihmisten sosiaalista kommunikaatiota, toimintastrategioita ja ymmärtämismalleja, sekä kollektiivisella että yksilöllisellä tasolla. Esimerkiksi keräily tai sisustaminen tar joaa lukuisia esimerkkejä siitä, miten esineet saavat vuorovaikutuksen kautta mm. symbolisen merkityksen. Esine kertoo omistajan tai käyttäjän arvomaailmasta ja arvovallasta. Esineiden uudet funktiot siirtävät ne alkuperäisestä käyttötarkoituksesta toisenlaisiin merkitysyhteyksiin. Olennaisesti tietoa ja taitoa omaavat artefaktit vahvistavat lahjoina statussuhteita ja valtaa. Näkökulma merkitsee, että aineellista kulttuuria arvioidaan uudella tavalla, esim. muutoksen symbolisena, merkitystä luovana prosessina. Tutkimuskenttä on laaja ja aspektit hyvin erilaisia. Yhteiskunta ihanteet tuottavat alituisesti uutta, vapauttavaa esinekulttuuria, mutta samanaikaisesti esineellinen perintö vangitsee myös katsetta ja käyttäytymistä. Puhutaan ”esineiden sosiaalisesta elämästä”, ”kulttuurin anatomiasta eli ruumiillistumisesta ja ulkonäöstä”, ”kulutuksesta tavaroiden, merkkien maailmana”, ”paikalliskulttuurin konservoinnista ja kulisseista”, ”mausta ja vallasta modernin asustamisen ilmentymänä” sekä ”esineiden identiteeteistä ja biografiasta”. Kaikki mainitut näkökulmat ovat löydettävissä myös Relaksen teoksen epistemologisesta kontekstista. Tunnusomaista on tieteellis-teoreettisesti orientoituvan tutkimuksen erkaantuminen his- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 59 toriavaltaisen kronologian, kontinuiteetin eli muutoksen, pelkän uuden materiaalin ihailusta tai kau saaliselityksien kaanonista konstruktivistisen metodin suuntaan. Täten vältetään progressiivisten historiatulkintojen vaara. Tutkijan harjoittama eräänlainen ”tiedon arkeologia” esineiden merkitysmaailmassa vaatii syventäviä kysymyksenasetteluja, syvennettyä lähdekritiikkiä ja pinnallisten tulostavoitteiden hylkäämistä. Esineet eivät kuulu yksinomaan sosiaaliseen tilaan ja käyttöyhteyteen. Myös niiden välinen järjestys ja niihin liitetyt diskursiiviset käytänteet, arvot ja luokittelumetodit vaativat tutkimuksen painopisteen siirtämistä materiaali- ja muotodeskriptiivisyydestä artefaktien ideologisiin, symbolisiin ja kommunikatiivisiin merkityksiin. Millä perusteella esineitä luokitellaan esimerkiksi rariteeteiksi tai kuriositeeteiksi, muistoiksi, arvoesineiksi tai tyylisuuntien edustajiksi? Miten esineitä määritellään ja rajataan luontoon tai kulttuuriin kuuluvaksi materiaksi? Miten esine nostetaan uuteen arvoon tai kuoletetaan? Minkälaisen roolin kulttuurihistoriallinen tutkimus luo itselleen tällaisessa rajausprosessissa? Uuden kysymyksenasettelun kautta voidaan pelkistää vallan olemusta ja aktualisointia, vallan, tiedon ja politiikan välistä peliä. Ritualisoidun kulttuurin muodossa ilmenee myös moraalisia ja pedagogisia pyrkimyksiä. Vallan ja maineen jatkuvuuden symbolit paljastuvat esim. muotokuva-, kirjasto- tai museokulttuuria tutkimalla, tässä tapauksessa erään rakennuksen, sen sisustuksen ja käytön ilmenemismuotoja analysoimalla. Edellä esitettyyn kysy- 60 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 myskenttään ja siinä ilmeneviin metodologisiin ongelmiin kiteytyy Relaksen tutkimuksen esimerkinomainen arvo. Relaksen tutkimuksen tausta ei siis rajaudu menneisyyden ja nykyisyyden välisen siteen kartoitukseen ja selvittelyyn, vaan erittäin omalaatuiseen kontekstiin, jossa henkilökultti, sisäisen ja ulkoisen vallan taistelu, vallan rakentaminen ja vallan riisuminen konstruoidaan ja demonstroidaan eri aatteiden ja ihanteiden sävyttämänä pelinä. Keskeisinä toimijoina areenalla ovat Venäjän keisarit ja Suomen presidentit. Kulissien rakentajina arkkitehdit, keräilijä-ostajat ja sisustajat. Rekvisiitan tuottajina taiteilijat, käsityöläiset ja kauppiaat. Metodi ja analyyttiset kategoriat Kun tutkija rakentaa kuvausta autenttisiin esineisiin, niitä suojaavaan rakennukseen, dokumentteihin, inventaarioihin, kirjallisiin lähteisiin sekä kuva-aineistoon nojautuen sekä yhdistää niissä piilevää tietoa ja tulkitsee niitä kokonaisuudeksi, hän harjoittaa antropologista kenttätyötä arkistoissa ja kokoelmissa. Etnografinen kenttätyö merkitsee aineiston yksityiskohtien lähilukua, jossa tuloksena on niin sanottu thick description. Tutkijalle muodostuu henkilökohtainen suhde kohteeseen. Metodi on ollut ominainen kansatieteelle (etnologia, kulttuuriantropologia) yli sata vuotta, sen tuloksena muodostuu induktiivisesti ohjattu rekonstruktio. Relas johdattaa eläytyvästi lukijaa Helsingin keisaripalatsin, myöhemmin presidentinlinnan tilojen ja sisustuksen maailmaan huone huoneelta, kerros kerrokselta. Kun kuvaus kattaa kaksi pitkää ajan- jaksoa (keisarillinen palatsi 1837– 1914, presidentinlinna 1919–40) ja niitä yhdistävä ”muutosvaihe” (1914–19) on vaikea välttää kronologista rakennetta, joka usein muodostuu kaavamaiseksi kronikaksi. Tällainen dokumentoiva ja deskriptiivinen tyyli on ollut dominoiva myös suomalaisessa kulttuurihistoriallisessa, esim. museoiden kokoelmiin, näyttelyihin tai rakennusten interiööreihin perustuvassa, tutkimuksessa. Sen johtavana ajatuksena on toiminut muutoksen kuvaileminen yksityiskohtaisesti, vertailevan historiallisen perspektiivin valossa, eli evolutionismin ja diffusionismin paradigman ohjaamana. Tekijä eroaa aikaisemmasta tutkimuksesta käsittelemällä aikaa ja tilaa monikerroksellisena ilmiönä, konkreettisena ja abstraktisena. Aika ei ole pelkästään lineaarinen aika, vaan myös syklinen, tila ei ole vain fyysinen vaan myös mentaalinen. Relaksen rakennelmassa lukija liikkuu samanaikaisesti sekä horisontaalisessa että vertikaalisessa tilassa. Linnassa kävelevä lukija-näkijä käy läpi keisariajan seitsemän ”pääkerrostumaa” ja presidenttiajan neljä, vaatimattomasti kutsuttua ”kautta”. Kun ”rakennusmonografia” (s.13) kuitenkin syvennetään integroimalla se henkilöiden biografiaan, Relas ylittää taitavasti kronologisen ja syklisen ajan ongelman, joka usein vaivaa tämäntapaista tutkimusta. ”Kerroksellisuus” (s. 9) on tutkimuksen avainsana. Tutkimusotteessa syvemmin strukturoitu analyysi aineellisen kulttuurin biografiasta saa kokemuksen (muisto) ja odotuksen (toivo), historian ja historiatietoisuuden, linkkiytymään toisiinsa ja täten tekee historialli- sesta ajasta temaattisen ja semioottisen, pelkistämällä ”die Gleichzeitigkeit des Ungleichkeitigzeites”, viitaten Reinhard Kosellekin metahistorian kategorioihin. Relaksen tematiikan kolme abstraktista käsitettä: valta, tyyli ja tila, vahvistavat hänen rakennelmansa. Tutkimuksen keskeiset intellektuaaliset impulssit Kun tutkimuksen kohde liittyy, vallitsevan historiakäsityksen mukaan, niin ilmiselvältä vaikuttavaan valtarakennelmaan kuin Venäjän keisarikuntaan ja Suomen valtioon, tuntuu ehkä hämmästyttävältä – mutta sitä rohkeammalta – että Relas on valinnut teoreettiseksi viitekehykseksi valtateorioita, jotka eivät perustu essentialistiseen näkemykseen. Täten myös Michel Foucault’n, strukturalismin vanavedessä ajateltu, valtamaailma voidaan valaista uuden analyysin valossa. Sehän kieltää historiallisen yhtenäisyyden ja kontinuiteetin, kaikenlaisen kulttuuriperinnön ja historiaselityksen. Relas korostaakin, että kyseessä ei ole vain institutionaalinen ja symbolinen valta – visuaalisuuden ja rituaalien ilmentymänä, vaan myös vallan ”persoonaton kääntöpuoli: vallankäyttö, vallan diffuusio, strategiat ja tekniikat”. Mutta jos valta nähdään, Foucault’n tapaan, voimasuhteiden alituisesti liikkuvana jalustana, suhteina, jotka ovat epätasaisia ja epätasa-arvoisia, herää kysymys, miten määritelmää voidaan soveltaa historiasävytteiseen dokumenttitutkimukseen. Valta relaatiojärjestelmänä vailla keskusta, ristiriitaisena ja epäyhtenäisenä, ei ole kukistamismekanismi, koska sillä ei ole subjektia. Vallan ”dispositiivia” ja ”konfigu- raatiota” voidaan tietenkin nähdä rakennuksen, huoneiden ja esineiden kieliopissa, sellaisena kuin ne näyttäytyvät, muuttuvat ja saavat nimensä, esimerkiksi kokonaisuuksiin järjestettyinä tai värisymboliikalla määriteltyinä. Täten tulkinta paljastaa, minkä järjestystilan mukaan valtion itsetietoisuus ja tiedonjärjestelmä jatkuvasti konstruoituu ja rekonstruoituu tietyssä kulttuurissa. Esineiden ”antropologisoinnin” kautta avataan katsojalle ikkuna kulttuurin koodijärjestelmään ja sen reflektoivaan tietoon. Relas luonnehtii kohdettaan ”etäisen keisarin syrjäiseksi residenssiksi” (s. 91–100) ja myöhemmin ”itsenäisen Suomen keskeiseksi rakennukseksi” (s. 156–162). Luku keisarillisista vierailuista voidaan nostaa koko tutkimuksen keskeiseksi osaksi. Perustuihan Venäjän maan valta, lähes myytinomaisena, niiden kolmen pilarin varaan, jotka keisari ja hänen armeijansa, kirkko ja kansa muodostivat. Tätä näkemystä tukee kirjan kansikuva (Aleksanteri II avaa valtiopäivät vuonna 1863), jossa valta, tyyli ja tila kiteytyvät rituaaliin. Manifestoihan ritualisoitu vierailujärjestelmä kulttuurisena näytelmänä, kaikkine yksityiskohtineen, joita olisi voitu kuvailla vielä tarkemmin, juuri tilannetta jolloin liikkuva valta hetkessä näyttää mahtinsa. Saapumis- ja lähtöseremoniat, nopeat käynnit ja tapaamiset, jumalanpalvelukset, sotaharjoituksien katselmukset ja sotilasparaatit, univormut, ateriat, tanssiaiset sekä vanhan valtaistuimen (1809) siirto hetkeksi linnaan, ovat ekspressiivisiä käyttäytymismuotoja, joiden kautta näkymättömät vallan mekanismit tulevat näkyviksi. Myös tilan ulottuvuus laajenee fyysisyydestä ja käytännöllisyydestä vallan keskipisteeksi, arvo- ja mielikuvien asetelmaksi. Esimerkiksi Senaatintori näyttää vallan symbolina syrjäyttäneen jo varhain Heidenstrauchin kauppiastalosta muokatun palatsin. Tutkimuksen kolminaisuuden – vallan, tyylin ja tilan – yllä olisi henkisenä kyyhkysenä kernaasti saanut leijailla rituaali. Vallan ja tyylin välinen kommunikatiivinen merkitys ei ole jäänyt tekijältä huomioimatta. Käyttäytymistyylit, esimerkiksi muotina ja makuna, representaation keskeisenä merkitysjärjestelmänä ovat ehkä jääneet taidetyylien kuvauksen varjoon. Huolimatta siitä, että itsenäisen Suomen presidentinlinna toimi valtiopäivien avajaistilana ja että linnassa järjestettiin valtiovierailut, kadettien ylentämistilaisuudet, vastaanottoja ja iltajuhlia, ei voi välttyä vaikutelmasta, että itsenäisyyden valta ei tarvinnut samanlaista symbolirakennelmaa kuin vieras valta. Onkohan presidentinlinnan kohdalla pikemminkin kyse tilan hiipuvasta vallasta eduskuntatalon valmistuttua (1931)? Relas korostaa kuitenkin rakennuksen tärkeää seremoniallista ja symbolista merkitystä valtaa representoivana näyttämönä ja pitää taloa itsenäisen Suomen keskeisenä rakennuksena. Tila ei toki jäänyt symboleista tyhjäksi. Ero yksityisen ja julkisen tilan välillä korostui selvästi kerros- ja huonejärjestelmässä, ajan ihanteiden mukaisesti. Sisustuksesta karsittiin ”vääriä” elementtejä (ortodoksikirkko, taideteokset ) ja se muutettiin kansallistyyliseksi. Tämä voidaan nähdä aikaisemman valtaprosessin vastavaltana, jossa suomalaisella kansa- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 61 tieteellä oli merkittävä asema (kangaspuut, ryijy kansallisena taideteoksena). Tekijä on tehnyt uraauurtavan työn kun hän on identifioinut, määritellyt ja kuvannut liitteessä palatsi-linnan koko säilyneen irtaimiston (yhteensä 219 objektia, s. 169– 269). Taidekokoelmasta hän on julkaissut erillisen kirjan Keisarillinen taidekokoelma Suomessa (Otava 2009). Esineanalyysin perustana ovat inventaariot, hankintojen kuitit ja kirjeenvaihto sekä tilaajista ja tuottajista kertovat dokumentit, jotka tekijä on ”ristiinlukenut”. Lisäksi hän on kartoittanut esineiden biografian eli sijoituspaikat eri aikoina. Hän on taitavasti rekonstruoinut ja piirtänyt inte riöörejä ja käyttänyt materiaalia vertailevassa perspektiivissä. Identifiointiprosessissa tyyli onkeskeinen muuttuja, sillä dokumenttitietojen ohella esine sijoitetaan tyylimäärittelyllä henkilön, ajan ja paikan kontekstiin. Tekijä on hyvin tietoinen taidehistoriallisten tyylikausien (termien) ongelmallisuudesta. Kriteerit ja todellisuus eivät aina kohtaa, kronologinen variaatio on laaja. Tyylihistoriallinen jaottelu on kuitenkin vakiintunut, vaikka muoto ja sisältö eivät aina ole yhteismitallisia eivätkä tyylikausien rajat selkeitä, toteaa tekijä. Ajallinen ja funktionaalinen viive on yleinen ilmiö. Joudutaan käyttämään sellaisia termejä kuin ”siirtymäkausi” , ”provinsialismi”, tietyn tyylin ”henkinen”, ”uusrenessanssin ja jugendin välimaasto” jne. Kriittisesti katsottuna kulttuurityylirakennelma on epistemologisesti tärkeä, koska se herättää paljon kysymyksiä. Kuka määrää ja määrittelee tyylin? Mitkä ovat tilaajan, tekijän, 62 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 arkkitehdin, taiteilijan, hankkijan, ostajan ja käyttäjän roolit? Relaksen tutkimus kuvaa erittäin hyvin Pietarin huonekalutuotannon merkittävää roolia tyyliihanteiden luojana ja keskuksena (esim. taiteilija V. P. Stasov, valmistaja A. Tour) sekä kulttuurityylien siirtymistä Helsinkiin, mutta myös helsinkiläisen puusepänverstaiden nousevaa merkitystä. Tekijä on taitavasti hyödyntänyt Pietarin keisaripalatsien tuntemuksensa sekä tyylimäärittelyn että kulttuurivaikutuksien selvittämisen vertailukohteena. Helsingin keisaripalatsin sisustusta leimaa monikerroksellisuus (s. 19), mistään yhden aikakauden ”kokonaistaideteoksesta” ei ole kyse. Sisustus on syntynyt tarkoituksen ja sattumien kautta, toteaa Relas. Itsenäiseen Suomeen siirryttäessä tilanne muuttuu sikäli, että esineet ja tyylit eivät enää liity henkilö-hallitsijakulttiin vaan muotivirtauksiin ja asukkaiden henkilökohtaisiin intresseihin. Vaatimattomuus ja puritanismi astuvat aktiivisesti kuvaan. Venäläisyys (”hovikulttuuri”) hävitetään jo nimen muutoksella, kun palatsista tulee linna. Julkisesta rakennuksesta tehdään yksityinen koti, jonka keskipisteenä on perhe ja lapset. Huonejärjestys ja nimet muutetaan. Keisarin työhuoneesta tulee kahvihuone, keisarinnan pukeutumishuoneesta tupakkahuone ja symbolit väistyvät funktionalismin (”häivähdys eurooppalaisuutta”), käytännöllisyyden, uusien sukupuoliroolien ja kansanomaisuuden (arkinen) tieltä. Kaakeliuunit korvattiin avotakalla, huonekalut tilattiin Stockmannilta. Tanssiaisten tilalle tuli vastaanotto kahvikestityksineen. Relas hahmottelee kuitenkin läpi tutkimuksen jatkumoa palatsin ja linnan välillä. Erittäin keskeinen ja osuva on hänen analyysinsä siirtymäkauden merkityksestä sekä jatkuvuuden illuusion mekanismista (s. 18). Tietynlainen jatkuvuus on löydettävissä, kun kohdetta tarkastellaan funktion kannalta ja ajallisten kerrostumien muodossa. Samanaikaisesti on kuitenkin nähtävissä sattumanvaraisuutta, joka liittyy vallan ja mahdin vaihtelevaan representaatioon. ”Syrjäinen residenssi” heräsi henkiin, kun ”etäinen keisari” suvaitsi käydä suuriruhtinaskunnassaan. Presidentinlinna tarjoaa edelleen representatiiviset kehykset itsenäisyyden manifestoinnille, olkoonkin vain yhtenä päivänä vuodessa. Ehkä rakennuksen pysyvin, ajaton ominaisuus onkin sen symboliarvo? Dokumenttitutkimuksen ja realismin paluu Kokonaisuutena, tieteen ja etenkin kansatieteen filosofian näkökulmasta, Relaksen tutkimus voidaan nähdä, ellei vastavirtana, kuitenkin eräänlaisena kurituksena siihen postmoderniin suuntaan nähden, jossa todellisuutta on ajateltu pelkästään sosiaalisesti konstruoituna, rajattomasti manipuloituna, ja kaikkea kulttuuria vain tekstinä. Dokumentoinnin asettaminen tiedon ja totuuden todistuskappaleeksi – inventaarioluetteloiden ja kuittien empiirinen lähiluku, sekä sisällön pohdinta – voi vaikuttaa helpolta ja suuria linjoja unohtavalta näpertelyltä. Se on kuitenkin realistinen tapa, joka mahdollistaa todellisuuden kuvaamalla, miten tieto rakentaa todellisuutta. Se paljastaa, mitä valta, tila ja tyyli kirjoitettuina tekevät ihmisestä. Relaksen työ on – kevyesti viitaten – ajankohtaisessa linjassa sen suunnan kanssa, jota esim. filosofi Maurizio Ferraris on melko äskettäin tuonut esille ajatusrakennelmassaan sosiaalisten objektien ontologiasta jälkien, rekisterien ja dokumenttien (”paperipalojen”) manifesteissa (Documentalità: Perché è necessario lasciare tracce, 2010). Tästä näkökulmasta katsottuna Valta, tyyli ja tila ei ole päätepiste hermeneuttisen epistemologian suunnalle eikä alku realismin ontologian kaiverrukselle, vaan huutomerkki kahden paradigman välillä. Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston etnologian professori (emeritus). Pielisjoki virtaa läpi pitkän historiansa Mattias Tolvanen Heikki Vesajoki ja Matti Pihlatie: Pielisjoki, Elämän virta – A Stream of Life. Luontokuva M. Pihlatie (pihlatie.com) 2011. Pielisjoki on Pohjois-Karjalan tärkein virta ja Suomen kuudenneksi suurin joki tai kymi, kuten Heikki Vesajoki Pielisjoki-kirjassa mainitsee. Teos on erinomainen yleiskatsaus Pielisjoen ja sen lähiseudun luonnon sekä asutuksen ja elinkeinoelämän historiaan ja nykyisyyteen. Pielisjoen uittoväylän mukaan määriteltynä Pielisen kaakkoispäästä Ahveniselta alkunsa saava Pielisjoki laskee Joensuussa suureen Pyhäselkään, joka on osa Saimaan järvisysteemiä. Pielisen ve- denpinta on 18 metriä Saimaan pintaa korkeammalla, ja Pielisjoessa virtaa vettä keskimäärin 240 kuutiometriä sekunnissa. Jääkauden jälkeistä historiaa Pielisjoen laakso paljastui viimeisimmän jääkauden jälkeen mannerjään sulaessa vähän yli 11 000 vuotta sitten, mutta uoma jäi samalla Itämeren vesien peittoon. Paljon myöhemmin maan kohoa minen kallisti Pielisen allasta, ja suuren järven vesimassat mursivat kulkutiensä Uimaharjun läpi, jolloin Pielijoki sai alkunsa noin 9 600 vuotta sitten. Kun Muinais-Saimaan vedet saivat uuden purkautumistien Salpausselän läpi Vuoksen syntyessä 6 000 vuotta sitten, Saimaan vedenpinta laski vähitellen useita metrejä ja Pielisjoen suu asettui nykyiselle paikalleen Joensuussa. Pielisjoki oli saavuttanut nykyisen noin 76 kilometrin pituutensa. Monien muiden jokien tapaan Pielisjoki on ollut tärkeä kulkuväylä ja lähiseudun elämänehto. Varhaisimmat metsästäjät ja kalastajat liikkuivat Karjalan erämaissa vesireittejä pitkin, ja uudisraivaajat löysivät niiden varsilta ensimmäiset asuinsijansa. Joesta on kalastettu ja sen virtausta on hyödynnetty monella tavalla pitkän historian aikana. Ensimmäiset merkit ihmisestä Pielisjoen varsilta ovat 7 600–6 000 vuoden takaa ennen ajanlaskumme alkua, jolloin joen rantapenkoille jäi liesikiveyksiä, kvartsi-iskoksia sekä peuran ja kalojen luita. Maanrakennustöiden yhteydessä tehdyt arkeologiset löydöt ovat hyvin sattumanvaraisia, mutta silti vahvoja todisteita alueen esihistoriasta. Lisäksi on löytynyt useita asuinpaikkoja nuoremmalta kivi- kaudelta ja varhaiselta metallikaudelta, vuoden 1800 eaa. tienoilta ajanlaskumme alkuun. Historiallisen ajan vanhimmat tiedot asutuksesta ovat Novgorodin valtakaudelta ja liittyvät ortodoksiseen väestöön. Vuoden 1530 tienoilla pappismunkki Ilja perusti Joensuun Kuhasaloon sivuluostarin, joka rakennettiin puusta. Luostarilla oli vaikutusta myös alueen talouteen, sillä se omisti tiluksia Pielisjoen varrella ja lohipatoja Utrankoskessa. Pielisjoen rannoilta ja saarista tunnetaan myös useita tsasounien ja kyläkalmistojen paikkoja. Kauan jatkuneet rajasodat haittasivat kuitenkin pysyvän asutuksen vakaata kehittymistä. Valtakunnan raja siirtyi useita kertoja, ja Pielisjoen seudusta tuli osa Ruotsin kuningaskuntaa vasta Stolbovan rauhassa vuonna 1617, jolloin Venäjä luovutti Ruotsille muun muassa Käkisalmen läänin. Koska Ruotsi ei katsonut suopeasti ortodoksista väestöä, monet perheet pakenivat puhdasoppista luterilaista valtaa itään, jopa kauas Venäjän puolelle. Olot alkoivat vakiintua ja väestö lisääntyä vasta pikkuvihan (174043) jälkeen. Ensimmäisen kerran Pielisjoen varren asutusta kartoitettiin vapaaherra S. G. Hermelinin Atlaksessa vuonna 1799. Talouselämän virta Monet joenvarren paikannimet, kuten Ukkola, Paukkaja, Kaltimo, Uimaharju, Ristisaari, Utra ja Hasanniemi, liittyvät kiinteästi sahateollisuuteen. Utrankosken saareen rakennettiin vuonna 1786 vesivoimalla toiminut yksikehäinen kauppasaha, ja siitä lähtien Pielisjoki oli teollisen tuotannon keskittymä, jonka varrella monet sahat jalos- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 63 tivat Pohjois-Karjalan ja Venäjän rajan takaa Pohjois-Aunuksen Repolan erämaista uitettua puuta lankuiksi ja laudoiksi. Yli 150 vuoden aikana tukinuitosta on jäänyt pysyvät jäljet myös Pielisjoen pohjaan, jonne on vajonnut vettynyttä puutavaraa arviolta yli 29 000 kuutiometriä. Jätepuuta on eniten vanhojen sahojen alapuolella. Talouselämän kehittyessä Pielisjoen kuljetusväyliä päätettiin parantaa Pielisen alueen tuotteiden kauppaa, puutavaran uittoa ja myös höyrylaivaliikennettä varten. Joen kanavointi aloitettiin heinäkuussa 1874 Utrassa, Kuurnassa ja Häihässä. Seuraavina kesinä työt jatkuivat ensin Paiholassa, sitten Joensuussa, Kaltimossa ja Nesterinsaaressa, myöhemmin vielä Jakokoskella ja Saapaskoskella. Kanavointi saatiin valmiiksi heinäkuussa 1879. Kauppatavaran lisäksi ihmistenkin piti päästä matkustamaan, ja aivan aluksi kesästä 1879 alkaen Pielisjoen reittiliikenteessä kulki Joensuun ja Nurmeksen väliä siipiratasalus Pielinen ja höyrylaiva Walio, ja vuonna 1882 aloitti uutena laivana Kullervo. Seuraavina vuosikymmeninä liikenne vilkastui ja reiteillä liikennöitiin entistä suuremmilla laivoilla. Vuonna 1902 liikennöinnin aloittaneessa Koli-laivassa oli 150 hevosvoiman höyrykone, ja alukseen mahtui 150 matkustajan lisäksi 500–600 jauhosäkkiä. Joensuun kanavan päähän Kuhakivelle pystytettiin Pielisjoen kanavoinnin muistomerkiksi pronssinen Venäjän kaksipäinen kotka, joka poistettiin vuonna 1917 Venäjän sortovallan symbolina. Kotka palautettiin alkuperäiselle paikalleen 1961, kun muistomerkki nähtiin jo osana omaa paikallishistoriaa. 64 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 Koskien kuohuista sähköä Viime sotien jälkeen teollistuvassa Suomessa tarvittiin lisää sähköä, sillä rauhanteossa oli menetetty kolmannes maan vesivoimasta. Pielisjoen koskien valjastaminen alkoi Pamilon koskista, jonka voimalaitos valmistui vuonna 1955. Voimalaitosten rakentamista jatkettiin vaiheittain 1950-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa. Koskien rakentaminen on vaikuttanut paljon sekä jokimaisemaan että sen luontoon. Alkujaan Pielisjoki virtasi kymmenen kosken kautta, nyt se virtaa paljon tasaisemmin patoaltaiden ja suvantovesien kautta. Vuonna 1958 Kaltimon voimalaitoksen patoallas peitti Kaltimon kosket ja maa-alueita. Vuonna 1971 Kuurnan voimalaitoksen rakentamisen yhteydessä Utrankosken halki kaivettiin sata metriä leveä väylä, mikä tuhosi lopullisesti saimaanlohien viimeisetkin kutusomerikot. Pielisjoen järvilohi on nykyisin hyvin harvinainen. Lohen pelastamiseksi on kokeiltu emokalojen pyydystämistä poikaskasvatusta varten Kuurnan voimalaitoksen alapuolella ja Joensuun Länsikoskella. Lohenpoikasten istutusten ansiosta aivan pientä elpymistä on jo havaittavissa myös lohenkalastuksessa. Vaikka kohisevat koskimaisemat onkin jo menetetty lopullisesti, Pielisjoen reitin varrelta löytyy edelleen hienoja luontokohteita, vanhoja metsiä, soita, harjumuodostelmia ja suistoalueita, Naturaalueita, luonnonsuojelualueita sekä retkeily- ja virkistysalueita. Vesajoki ja Pihlatie esittelevät kirjassaan Koidansuiston, Sammaluksen suoalueen, Kaltimon vanhan metsän, Pitkärannan suoalueen, Pöllövaa- ran-Kruununkankaan harjualueen sekä Kuhasalon vanhat metsät aivan Pielisjoen suussa Pyhäselän rantamaisemissa. Vesistöjen historioitsijat Pielisjoki – Elämän virta pyrkii antamaan monisäikeisestä Pielisjoen aihekokonaisuudesta mahdollisimman kattavan yleiskuvan. Teoksen kirjoittaja filosofian tohtori Heikki Vesajoki on Itä-Suomen yliopiston (Joensuun yliopiston) eläkkeellä oleva maantieteen dosentti ja lehtori. Hänen selkeä tekstinsä yhdistää yleistajuiseksi punokseksi Pielisjoen seudun geologiaa, maantiedettä, luonnonhistoriaa sekä asutuksen ja elinkeinoelämän historiaa. Kaikkein varhaisimmilta ajoilta ei ole erityisen paljon kerrottavaa, mutta 1700-luvun lopulta, sahateollisuuden ensimmäisistä vaiheista lähtien historiallista tietoa on kertynyt sitäkin enemmän. Luontokuvaaja ja filosofian maisteri Matti Pihlatie on valokuvannut teoksen uudet valokuvat. Hän on dokumentoinut Pielisjokea historiallisten paikkojen jäänteistä aina nykyajan metsäteollisuuden tuotantolaitoksiin, kanavamaisemiin ja tukkilauttojen uittoihin, tarvittaessa lentokoneesta valokuvaamalla. Erityisen hienosti Pihlatie hallitsee luontokohteiden näkymät. Hänen valokuviensa ansiosta teoksen visuaalisuus nousee tasavertaiseksi tekstin kanssa, ja Pielisjoki esittäytyy kuin kauniin luontokuvateoksen aukeamilla. Lisäksi kuvitusta varten on valikoitu historiallisia valokuvia ja karttoja Pohjois-Karjalan museon, Kontiolahti-Seuran, Eno-Seuran, Joensuun maakunta-arkiston sekä kuvatoimistojen ja yksityis- ten kokoelmista. Vanhat mustavalkoiset valokuvat kertovat menneestä ajasta ja Pihlatien värivalokuvat nykyisyydestä, ja taittaja Leea Wasenius on sovittanut monipuolisen aineiston tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Kaksikielisenä julkaistun tekstin on kääntänyt englanniksi filosofian tohtori Pekka Hirvonen, Joensuun yliopiston eläkkeellä oleva englannin kielen professori. Aikaisemmin Heikki Vesajoki ja Matti Pihlatie ovat julkaisseet yhteistyönä muun muassa kirjan Pohjois-Karjalan suuresta järvestä Höytiäisestä – Höytiäinen, 150 vuotta järvenlaskusta (2. painos, 2009). Pielisjoen elämän virta kaikkine historian jaksoineen ja luonnonoloineen sisältää suuren määrän paikkoja ja henkilöitä, teollisuuslaitoksia, yhtiöitä, yhdistyksiä sekä eläin- ja kasvilajeja, joista tärkeimpien sivuviitteet olisi hyvä koota mahdollisen uuden painoksen loppuun hakemistoksi. Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailija. Kätilöt väestöpolitiikan toteuttajina Aura Korppi-Tommola Kirsi Vainio-Korhonen: Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa. WSOY 2012. Kirsi Vainio-Korhosen tutkimukset on palkittu useilla foorumeilla. Hänen kätilöiden ja arjen histo- riaa 1700-luvulla käsittelevä teoksensa oli Vuoden Tiedekirja ja Svenska Litteratursällskapet i Finland myönsi hänelle palkinnon koko laajasta kulttuurihistoriallisesta panoksestaan. Hän on Suomessa ja erityisesti Turussa tehtävän uuden ajan perhe- ja naishistorian tutkimussuuntauksen johtohahmo. Myyttien murtaminen Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa -teoksella on useita ansioita, koska se tuo uutta tietoa ja murtaa väärinkäsityksiä. Mielenkiintoinen on myös tieto, että kätilötoimeen ryhdyttiin kiinnittämään huomiota, kun miehiä ja muitakin kansalaisia oli 1600- ja 1700-luvulla menetetty suurvaltasodissa. Korkean imeväiskuolleisuuden saaminen kuriin katsottiin tällöin hyväksi väestöpoliittiseksi keinoksi valistuksen hengessä. Yksi tekijän päätelmistä onkin, että 1700-luvun lopulla valistusajan ihanteiden mukaisesti myös julkiseen terveydenhuoltoon kiinnitettiin huomiota ja oloja parannettiin pontevasti. Vainio-Korhonen onnistuu oikaisemaan useita vääriä olettamuksia. Ensinnäkään ensimmäiset koulutetut kätilöt eivät olleet maalaiseukkoja, vaan parhaiden porvarisperheiden kaupunkilaisia tyttäriä ja puolisoita. Kätilöt muodostivat ensimmäisen koulutettujen naisten ammattikunnan, johon pääseminen edellytti harjoittelua vanhemman kätilön, ”mestarin”, opastuksessa sekä tutkinnon suorittamisen ja siihen liittyvän valan vannomisen. Koulutus ja asuminen Tukholmassa oli kallista, joten perheeltä vaadittiin jonkinlaista varakkuutta. Toisinaan kaupungit kustansivat opintoja saadakseen kätilön sitten palvelukseensa. Kätilöiden ammattia valvottiin vuodesta 1663 lähtien ja kätilövala vannottiin ensin Tukholman raatihuoneella ja myöhemmin lääkintäkollegiossa. Kaupunkien palkkaamilla kätilöillä oli naisille harvoin suotua viranomaisvaltaa ja yhteiskunnallisia velvollisuuksia eikä asiaa näytetä pohditun naiselle sopimattomana vallankäyttönä. Viranomaistehtäviä olivat hätäkasteen antaminen ja todistajana toimiminen oikeudenkäynneissä. Samoja tehtäviä suorittivat myös yksityisyrittäjinä toimineet kätilöt. Heilläkin oli velvollisuus todistaa esimerkiksi lapsenmurhaoikeudenkäynneissä. Aluksi koulutukseen kelpuutettiin vain synnyttäneitä naisia, mutta ajan mittaan käytännön kokemus synnytysten auttajanakin kelpasi. Kätilöksi saattoi kouluttautua, kuten mihin tahansa porvarilliseen ammattikuntaan. Yksittäisen kätilön viimeinen auktorisoinnin merkki oli, kun kirkossa kuulutettiin tietyn henkilön toimivan kätilönä alueella. 1700-luvulla eivät isät hermoilleet pihoilla ja ovenpielissä synnytysten aikana, vaan heillä oli paikkansa synnyttäjän takana tukemassa tämän selkää. Muutenkin Vainio-Korhosen kuvaaman aikakauden miehet ja naiset näyttävät eläneen ja ahkeroineen sopusoinnussa, joskin selkeän työnjaon määrittelemässä arjessa. Merkittävänä on pidettävä sitäkin uutta tietoa, että Ruotsissa ja Suomessa kätilö ei missään vaiheessa joutunut miesten (lääkäreiden ja välskäreiden) alistamaksi tai kilpailutilanteeseen, kuten tutkimusten mukaan tapahtui Englannissa ja Keski-Euroopassa. Ai- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 65 emmin tutkimuksessa on oletettu meillä Pohjolassa asiantilan olleen sama, eikä asiaa ole sen kummemmin tutkittu. Täällä työnjako oli kuitenkin selvä: normaalisti sujuneet synnytykset olivat kätilöiden hoidossa. Kun tarvittiin apua, paikalle kutsuttiin välskäri tai lääkäri. Ainoastaan näillä miehisillä ammatinharjoittajilla oli mahdollisuus kirurgisiin toimenpiteisiin. Välskärin ammattihan perustui alun perin taisteluissa haavoittuneiden hoitamiseen, missä kirurgiset toimenpiteet olivat etusijalla. Kätilöt solmivat useita perättäisiä avioliittoja sekä saivat lapsia ja jäivät leskeksi useitakin kertoja. Avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset eivät näytä vähentäneen heidän arvoaan avioliittomarkkinoilla tai kätilöinä. Vainio-Korhonen ei ole löytänyt lähdeaineistostaan muutenkaan kaksinaismoralistisia asenteita, jotka yleistyivät vasta viktoriaanisella aikakaudella 1800-luvulla. Kielteisesti suhtauduttiin lähinnä aviorikokseen. Teemoittainen rakenne Teoksen rakenne kulkee teemoittain. Kätilön työtä, sosiaalista asemaa, koulutusta ja alalle sopivuutta käsitellään viidessä ensimmäisessä pääluvussa. Seuraavat kolme lukua pureutuvat kätilötyön arkeen. Lukija saa tietää onnellisista, mutta ennen kaikkea surullisista ihmiskohtaloista. Tähän on osin johtanut käytettävissä oleva lähdeaineisto, koska eniten tiedämme heistä, jotka joutuivat käräjille. Silloin, kun synnytys ei sujunut odotetusti, oli hyvin vähän tehtävissä. Synnytysten auttajat joutuivat kohtaamaan lapsenmurhia, raiskattuja naisia ja pedofiilien uhreja. Yksityiselämän kuvaus teoksessa lähentelee pai- 66 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 koin jopa tirkistelyä. Perunkirjoista taas on nähtävissä, että kätilöt olivat yleensä perusvarakkaita porvareita, kuten kuka tahansa suutari, nahkuri tai muu ammattikiltaan kuuluva kaupunkilainen. Teoksen rakenne tekee pääluvuista itsenäisiä. Lukuja voikin lukea kuten mitä tahansa antolo giaa, missä järjestyksessä tahansa. Se tuo tullessaan hieman toistoa, mutta ei häiritsevästi. Vainio-Korhonen on ottanut tarinaa elävöittäviä esimerkkejä lähdeaineistosta. Niissä kerrotaan useissa luvuissa samoista kätilöistä. Yhdenkään elämää ei kuitenkaan seurata systemaattisesti niin, että lukija tutustuisi heihin tekstin edetessä. Teos ei siis ole mikrohistoriaa, vaikka siihenkin olisi ollut aineksia. Toisaalta valittu rakenne vie siihen, ettei tarinalla ole juonta, joka imaisisi mukaansa. Lukijassa ei välttämättä herää sellaista uteliaisuutta, että hän haluaisi tietää, miten tarina jatkuu. Kätilöiden ja synnytysten historiaa käsitellään teoksessa monipuolisesti. Siihen, mitä synnyttäjät ja isät halusivat, kiinnitetään hyvin vähän huomiota. Parhaiten se ehkä tulee esiin säätyvaltiopäivien sekoiluista, kun kätilöiden työtä määriteltiin. Ensin säädettiin vuonna 1777, etteivät muut kuin auktorisoidut kätilöt saaneet auttaa synnytyksessä. Se osoittautui mahdottomaksi määräykseksi, kun laajalla maaseudulla ei ollut kätilöitä eikä kukaan muukaan saanut auttaa. Talonpoikaissäädyn aloitteesta määräys kumottiin kolme vuotta myöhemmin. Naishistorian lähteet esiin Teokseen sisältyy myös matrikkeli Suomessa ennen vuotta 1809 toimineista lähes sadasta kätilöstä. Sen kokoaminen on vaatinut valtavaa arkistotyötä. Se myös todistaa, että naisista on olemassa historiallista tietoa, kun sitä etsitään. Näitä samoja lähteitä on tutkittu moneen kertaan, huomaamatta kuitenkaan niissä esiintyviä naisia. Naishistorian tutkimuksen nousukaudella 1970- ja 1980-luvulla epäilijät usein toistivat sitä, ettei naisia voi tutkia, kun ei ole lähteitä. Vainio-Korhosen teos todistaa aivan päinvastaista. Kaupunkien, oikeudenkäyntien ja kirkonkirjojen avulla saadaan aikaan kelpo tutkimusta, jota yksityisen kirjeenvaihdon avulla voidaan täydentää. Vainio-Korhonen on saanut teokseensa teoreettiset raamit ja vertailuainesta runsaasta ulkomaisesta tutkimuksesta. Ruotsissa sekä naishistoriaa että yleistä sosiaali historiaa on tutkittu enemmän kuin Suomessa, mikä on helpottanut aikakauden ominaispiirteiden hahmottamista. Tekijä on kuitenkin joutunut yhdistämään tiedonmurusia myös muita teemoja käsittelevistä tutkimuksista. Runsaassa tutkimuskirjallisuudessa ei ole suuria aukkoja, vaan tekijä hallitsee alueensa. Tosin nimenomaan synnyttävän naisen ja miesten valtakoneiston suhteesta ruotsalaisen Beata Losmanin kätilöitä koskeva tutkimus olisi tuonut tietoa, vaikka se käsittelee seuraavaa vuosisataa. Kätilöliiton historiassa, jota tekijä ei näytä tuntevan, kerrotaan myös vanhemmista ajoista ja ammatin synnystä. Teos on kirjoitettu sujuvasti siten, ettei siihen vaadittu valtava arkistotyö näy tai rasita lukijaa. Joissain paikoin asiantunteva lukija olisi kuitenkin kaivannut lähdeviitteisiin hieman enemmän tietoa, miten johtopäätökseen on päädytty tai mi- tä lähteessä oikeastaan sanotaan. Tutkimuksen päättymisen aikaraja on Suomen liittäminen Venäjän valtakuntaan. Tämän jälkeen kouluttautuminen Tukholmassa päättyi, mutta alkoi Turussa jo vuonna 1816 uudelleen. Silloin oli jälleen sodassa menetetty paljon ihmishenkiä, niinpä lapsivuode- ja imeväiskuolleisuuden vähentäminen otettiin jälleen väestöpolitiikan keinoksi. Kirjoittaja on Suomen historian dosentti. Sota ja sen voimaannuttamat naiset Jenni Kirves Kaija Heikkinen: Yksin vai yhdessä – Rintamanaisen monta sotaa. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura 2012. ”Minulta on kysytty miten minä, kokematon nuori tyttö kestin Kannaksen kesäsodan vuonna 1944. Ihmettelen sitä itsekin. Luonto näköjään tulee apuun – Luulin selvinneeni sodasta ilman vaurioita, kunnes rupesin siitä kirjoittamaan. Nyt kun koetan tunkeutua tämän panssarin taakse se tuntuu ylivoimaiselta. Kävelen ympäri huoneita kädet nyrkissä. On kuin tulisin helvetin esikartanoihin.” Näin kuvailee eräs Kaija Heikkisen teoksen Yksin vai yhdessä – Rintamanaisen monta sotaa muistelijoista itse muistelutapahtumaa. Teoksessaan Kaija Heikkinen pyrkii tarkastelemaan paitsi rintamanaisten kokemuksia, erityisesti sukupuolten välisiä suhteita ja naiseuden tuottamista sodassa näiden kokemusten valossa. Hän mainitsee kiinnostuneensa aiheesta siksi, että Marja Tuomisen tunnetuksi tekemin sanoin ”kaikki me olemme sotilaan lapsia”, myös Heikkinen itse on sellainen. Lisäksi hän on tutkinut lähes koko aikuisikänsä Venäjää ja Venäjän Karjalaa. Tutustuessaan rintamanaisten kirjoittamiin, inspiroiviin muistelmiin, häntä alkoi kiinnostaa naisten moniäänisyys, naisten keskinäiset jaot ja tiettyjen teemojen loistaminen poissaolollaan. Heikkinen toteaa, että näistä kirjoituksista saattoi löytää sotaa sekä eri sukupuolten välillä että rintamalla toimineiden naisten välillä – juuri tämä tematiikka on hänen kirjansa keskiössä. Kirja on pyritty kirjoittamaan siten, että eri teemoihin voi tutustua joko yhdessä tai yksitellen, mutta kuitenkin niin, että kaikissa luvuissa on yksi yhteinen teema. Mitä sota on tehnyt suomalaisille naisille ja suomalaiselle sukupuolijärjestykselle ja mitkä sukupuolijärjestyksen piirteet ovat sodasta riippumattomia – vai onko sellaisia edes olemassakaan? Heikkisen kirjan lukujen ensimmäisenä pääteemana on rintaman ”kotoistaminen” eli se, mikä merkitys naisilla oli miesten rintamalla viihtymiselle sekä fyysisellä olemassaolollaan että konkreettisella hoivatyöllään. Toisena pääteemana on rintamalla olon mutkistuminen. Yksinkertaistaen se, millaisia vaikeuksia naisten ja miesten välisissä suhteissa oli, millaisia vaikeuksia naisilla oli olla osa miehistä elämänpiiriä eli sotaa ja kuinka näitä vaikeuksia yritettiin selättää. Kolmas pääteema on naisten oleminen vieraiden kansallisuuksien keskuudessa, ItäKarjalan naisten kanssa, venäläisten vihollisten ja saksalaisten keskellä. Neljäs pääteema keskittyykin sitten lottiin ja heidän vaikeuksiinsa etenkin sodan jälkeen. Lopuksi Heikkinen pyrkii vastaamaan pääkysymykseensä, uusiutuiko nai seus sodassa vai ei. Aihe on erittäin mielenkiintoinen ja vaikka asiaa on toki tutkittu aiemminkin, on Heikkisen tutkimus laajuudessaan omaa luokkaansa. Aineistotyötä on tehty kiitettävällä ahkeruudella ja se näkyy otteen monipuolisuudessa. Vaikka asiassa on tuttuakin, jo useassa aiemmassa tutkimuksessa käytettyä materiaalia, mukana on myös paljon uutta materiaalia ja aiemmin vaiettuja aihepiirejä. Arkistoaineistojen ohella Heikkinen on käyttänyt ensisijaisena lähdemateriaalinaan laajaa naisten tuottamaa muistelmakirjallisuutta, joka on suuritöinen lähestymistapa, mutta antaa lukijalle paljon. Päiväkirjat, kirjeet, kaunokirjallisuus, järjestöjen historiikit ja jopa erilaiset kotiseutujulkaisut ovat löytäneet paikkansa lähdemateriaalin joukossa. Heikkinen käyttää lähteitään huolella ja sujuvasti, lähdekritiikkiä unohtamatta. Eikä hän tyydy analysoimaan vain naisten tuottamaa aineistoa, vaan mukana on myös miesten tuottamaa aineistoa ja jopa venäläisiltä koottua muistitietoa. Aikaisempi tutkimuskirjallisuus aiheesta on huolellisesti käyty läpi ja teos käy sen kanssa sujuvaa vuoropuhelua. Heikkinen myös analysoi materiaaliaan huolellisesti ja ymmärrettävästi, sortumatta liialliseen muka-tieteellisyyteen. Hän kirjoittaa, kuten mielestäni hyvän tutkijan kuuluukin, suomeksi suomen kielellä – vain muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Itseäni häiritsivät muutamat sellaiset päälle liimatun oloiset ilmaisut, kuten ”lottuu- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 67 den performointi”, ” tai ”kansallisuuden aktualisoituminen”, jotka olisi hyvin voinut selittää selkokielisestikin. Heikkinen osaa käyttää aineistoaan loogisesti ja kirjoittaa asiansa ulos lukijansa koukuttavalla tavalla. Tutkimuksen metodit ja teoreettinen viitekehys on esitetty teoksen alussa varsin suppeasti ja feminististä tutkimusperinnettä tuntemattomalle sen ymmärtäminen jää viitteelliseksi. Onneksi asia korjaantuu itse tekstin sisällä, kun tutkija kuljettaa teoreettista viitekehystään sujuvasti mukana kautta linjan ja selittää lukijalleen metodia, jolla tekee analyysiään. Heikkinen pyrkii lukemaan tekstejä kahdella tasolla – lukemaan niitä sekä ”myötä että vastakarvaan”. Tällä hän tarkoittaa sitä, että hän koettaa analysoida lähteistä niissä läsnä olevia tendenssejä ja sitä, mikä niissä loistaa poissaolollaan. Miksi esimerkiksi niin monella rintamalla olleella naisella on tarve toistella vaikkapa suomalaisten sotilaiden kunnollisuutta ja reiluutta naisia kohtaan tai sitä, miten kunnollisia lotat itse kokivat olleensa? Toisaalta hän pohtii sitä, miksi muut ryhmät ovat tuottaneet niin vähän aineistoa. Miksi esimerkiksi apusisarten ja pesuloiden naiset eivät ole kirjoittaneet muistelmia läheskään samalla ahkeruudella kuin lotat? Miksi seksuaalisuus on piilossa naisten teksteistä? Kuinka naisten keskinäinen eriarvoisuus näkyy teksteissä, piilotettuna, mutta kuitenkin selvästi nyansseissa luettavissa olevana tosiasiana? Yksi Heikkisen päätavoitteista on tuoda näkyville myös ne sotaajan naiset, jotka ovat usein unohtuneet tutkijoilta – sotilaskotisisaret, apusisaret sekä pyykki-ja 68 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 huoltopuolen työvelvolliset naiset. Aineisto vain on luonteeltaan sellaista, että lotat saavat väkisinkin eniten huomiota, vaikka tutkija kuinka yrittäisi kaivella tietoa muistakin naisryhmistä rintamalla. Kirjan mielenkiintoisinta antia ovatkin juuri ne kohdat, joissa päästään koskettelemaan muita ryhmiä kuin lottia. Teoksen sisältöluvut ovat antoisaa luettavaa kenelle tahansa sodasta kiinnostuneelle. Erityisesti luku kuoleman kohtaamisesta rintamalla on kirjoitettu niin koskettavasti, että lukijan on vaikea pidättää kyyneleitään. Mutta herkän lukijan onneksi mukana on myös paljon rintamahuumoria, joka keventää lukukokemusta. Itseäni epäilytti suuresti, mahtaako tutkija saada mitään uutta irti lottadiskurssista ja sen muuttumisesta – niin sanotusta ”maineen tahraaamisesta” sotien jälkeen. Onko tätä aihetta ylipäänsä tarvetta enää edes käsitellä, koska sitä ovat käsitelleet perusteellisesti muun muassa tutkijat Tiina Kinnunen ja Pia Olsson? Mutta Heikkinen onnistuu tuomaan oman näkemyksensä aiheeseen ja näkee Väinö Linnan ja Paavo Rintalan lottakuvauksen varsin ymmärtävässä valossa suhteuttaen heidän kiistellyt teoksensa heidän muuhun tuotantoonsa. Hän ei pidä heidän ensisijaisena tavoitteenaan lottien mustamaalaamista vaan tulkitsee asiaa monipuolisemmin osana koko sodan jälkeistä pasifistista keskustelua. Niinpä kirjan tämäkin osuus puolustaa paikkaansa, vaikka se jääkin mielestäni hieman irralliseksi kokonaisuudessa. Varsinaisessa johtopäätösluvussa tutkija tulee siihen tulokseen, että sota ”voimaannutti” naisia, opetti heitä toimimaan itsenäises- ti vaativissa tehtävissä ja antoi uskoa omiin kykyihin toimia. Naiset kohtasivat miesten maailman aivan eri tavalla kuin ennen sotia oli ollut tapana, ja sukupuolet tulivat toisilleen tutummiksi monellakin eri tasolla. Toisaalta sota-aika jäykisti sukupuolinormeja, koska niitä pyrittiin monin tavoin aktiivisesti kontrolloimaan. Sota-aikana yleisesti naisilla oli monin paikoin määräysvaltaa ”poikien” muonituksesta tai sairaanhoidosta. Vahvan naisen ja heikon miehen tematiikka on läsnä yhtä aikaa miehisen soturi-ihanteen kanssa, jossa miehen rooli on turvata naisten ja lasten elämä omalla hengellään. Voimaantumisen rinnalla kulki myös ihailu erityisesti upseereja kohtaan ja tietynlainen nöyryys heidän käskyvaltaansa kohtaan. Upseereille, jotka kuvittelivat itsestään liikoja tai kohtelivat naisia räikeän epätasa-arvoisesti, naureskeltiin kuitenkin selän takana. Mikäli nämä yrittivät käyttää valtaansa hyväksi loukaten naisten seksuaalista kunniaa, naiset kyllä uskalsivat nousta avoimeen vastarintaan. Heikkinen pohtiikin, mahtoiko sota-aika olla jonkinlainen alku suomalaiselle tasa-arvoistumiskehitykselle, sillä sodan jälkeen tämä asia problematisoitui ja nousi niin sanotusti kuumaksi perunaksi. Sota-ajan kirjeissä tosin on huomattavissa hyvin vahvana piirteenä, kuinka miehet toivovat yleisesti tulevilta vaimoiltaan kotiin jäämistä ja halveksuvat naisia, jotka pyrkivät luomaan omaa uraansa lasten kustannuksella. Sodalla oli siis naisia voimaannuttava, mutta myös emansipaatiota estäviä vaikutuksia. Sota ei tuonut suomalaiseen sukupuolijärjestelmään dramaattisesti uutta, toteaa Heikkinen loppupäätel- mässään. Heikkisen teksti on kauttaaltaan elävästi kirjoitettua ja aineistoesimerkit ovat huolella valittuja. Tutkijalla on kirjoittamiseen omannäköinen otteensa, kieli on varsin maanläheistä ja analyysit on esitetty selväsanaisesti ja ymmärrettävästi. Kirjoittaja antaa näin vaikutelman, että tietää mistä puhuu eikä yritä piilottaa tiedollisia puutteitaan jonkinlaisen ammattijargonin taakse. Heikkisen alussa lupaama kansainvälinen vertailu sota-ajan naisten asemasta ja kokemuksista jää ikävä kyllä varsin vähäiseksi. Jäin kaipaamaan tätä varsin mielenkiintoista ja tutkimuksellisesti uutta näkökulmaa, joka olisi voinut antaa teokselle vielä paljon lisäarvoa. Siinä voisi olla jopa uuden tutkimuksen ja teoksen aihe? Kirjoittaja on valinnut tutkimukselleen rakenteen, jossa hän kirjoittaa omaa tekstiään naisten tekstien lomaan siten, että syntyy ikään kuin kolmas teksti. Tämä rakenne tuottaa mielestäni liikaa toistoa ja tekee lukukokemuksesta turhan raskaan. Koska samaa tekstinpätkää toistetaan useaan otteeseen, ensin kirjoittamalla se ulos ja sen jälkeen pilkkomalla se palasiksi, tuntuu välillä siltä, että tekijä hieman aliarvioi lukijaansa. Osan sitaateista olisi myös voinut sijoittaa lähdeviitteisiin. Analyysissa itsessään on paikoin paljon saman oivalluksen toistoa. Poistoja olisikin voinut tehdä raskaammalla kädellä, jolloin jäljelle olisi jäänyt kirkas ydin, ja kirjan pituudesta olisi saatu pois ainakin kolmasosa, jolloin kirja olisi ollut huomattavasti lukijaystävällisempi. Mielestäni arvokas teos tärkeästä aiheesta ansaitsisi tulla suuremman yleisön luettavaksi. Voi- sikin olla hyvä idea tehdä kirjasta tiivistetympi, populaarimpi versio. Tällaisenaan kirja tuskin suuria lukijamassoja houkuttaa. Myös kirjan kuvitus ja taitto voisivat näyttää vähemmän kotikutoiselta, jolloin kirja saisi ansaitsemansa huomion ja lukijakunnan. Mutta estetiikkahan on toki mielipidekysymys ja sinänsä sivuseikka, kun sisältö itsessään on antoisa ja uusia näköaloja avartava. Kirjoittaja on filosofian maisteri, joka tekee väitöskirjatyötä Helsingin yliopiston historian laitoksella jälleenrakentajien mielenmaisemasta. Tiedon valtakunta Pekka Wahlstedt Riku Juti: Tiedon filosofia antiikista nykyaikaan. Gaudeamus 2013. Nyky-yhteiskunnassa melkein kaikki asiat ovat varustettu etuliittellä tieto – tietotekniikasta, tietotaloudesta ja tietohallinnosta tietoyhteiskuntaan asti. Tieto-sanan käytöllä on kuitenkin hyvin vähän tekemistä varsinaisen filosofisen ja tieteellisen tiedon käsitteen kanssa. Edellinen viittaa ja tarkoittaa lähinnä asioiden hallitsemista ja hyödyntämistä tiedon avulla. Filosofiassa ja tieteessä tieto liittyy ihmisen ja maailman tutkimukseen ja ymmärtämiseen – päämääränä pikemminkin sivistys ja valistus kuin pelkkä materialististen tarpeiden tyydyttäminen. Tähän tapaan kirjoittaa Riku Juti Tiedon filosofia -teoksensa lopussa. Eikä hän kirjoita turhaan, sillä kirja on erittäin laaja ja porautuu syvälle aiheeseensa. Juti myös esittää uusia tulkintoja joistain ajattelijoista sekä muita avartavia ja omaperäisiä huomioita tiedon filosofiasta. Kirjan filosofi- ja tutkijakaarti on niin laaja, että sitä ei kokonaisuudessaan saa mahdutettua kirja-arvosteluun. Mutta teoksessa pohtivat ja esittävät näkemyksensä tiedon ja tietämisen olemuksesta muun muassa Demokros, Platon, Aristoteles, Epikuros, skeptikot ja stoalaiset. Antiikista Juti siirtyy keskiajalle, jolloin tiedon olemusta pohtivat eritoten Augustinus, Tuomas Akvinolainen, Duns Scotus islamilaisia ajattelijoita, kuten Avicennaa ja Alhazenia, unohtamatta. Uuden ajan ajattelijoista ovat uuden luonnontieteen pioneerit Galileo ja Newton vahvasti edustettuina, samoin rationalistit Decartesista Leibniziin ja empiristit Lockesta Humeen. Kopernikaanisen vallankumouksen tiedon filosofiassa tehnyt Kant esitellään huolellisesti. Mielenkiintoista on, että Juti on ottanut mukaan myös jo historiankirjoissa unohdukseen painuneita ajattelijoita, kuten terävän skeptikon Montaignen ja aikanaan ylistetyn ”sankaritieteilijän” Boylen. 1800-luvulla alkaneen tieteen voittokulun ajan ajattelijoita – joista suurin osa on myös luonnontieteilijöitä – on mukana koko leegio Herzistä ja Helmholtzista Machiin ja Einsteiniin. Ja tärkeät tieteenfilosofiset suuntaukset ja koulukunnat tietoa toimintana pitävästä pragmatismista ja tiedon sopimuksiin palauttavasta konventionalismista loogiseen empirismiin ja analyyttiseen filosofiaan esitellään perinpohjaisesti. Mutta mitä tästä paljoudesta T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 69 pystyy tiivistämään ja kiteyttämään yhteen kirja-arvioon? Esitän näkökohtia ja teemoja, jotka minua eniten puhuttelevat. Teema, joka kulkee lävitse koko tiedon filosofian historian on Sokrateesta ja skeptikoista alkanut aktiivinen tiedon ja sen perustojen epäily ja koettelu. Karl Popper nostikin tieteen tärkeimmäksi tehtäväksi tiedon ja teorioiden vahvistamisen, verifioimisen, sijasta niiden kumoamisen, falsifioimisen. Tieteen ylistetty kehittyminen on juuri armottoman epäilyn ja kumoamisten ansiota, koska vanhojen totuuksien ja teorioiden kumoaminen pakottaa kehittämään tilalle uusia ja parempia. Epäily on saanut eri aikoina eri muotoja ja tulkintoja. Antiikissa Sokrates totesi tietävänsä vain, ettei tiedä mitään, ja skeptikot päätyivät siihen, että mitään ei voi tietää varmasti, ei edes sitä, ettei mistään voi olla varma. Augustinus ja Decartes taas huomasivat, että epäilyn aktissa on jotain varmaa – epäily itse, eli se, että nyt epäilen kaikkea on kumoamaton tosiasia. 1800-luvulta lähtien, jolloin Newtonin taivaanmekaniikan ja euklideen geometrian kaikkivoipaisuus alkoi horjua, myös tiede myönsi olevansa epätäydellistä ja korjautuvaa ja sen totuudet vain todennäköisyyksiä. Monet uskoivat ja uskovat, että totuus kyllä on olemassa ja odottaa löytäjäänsä, mutta totuuteen vievä tie on loputtoman pitkä ja mutkikas. Suurin ongelma Tiedon filosofiassa on, että se keskittyy ainoastaan tieteelliseen tietoon ja tieteenfilosofeihin. Nietzschen, Heideggerin, Derridan ja Foucaultin kaltaiset ajattelijat loistavat poissaolollaan. Heillä olisi kuitenkin tär- 70 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 keää sanottavaa tiedon luonteesta. Esimerkiksi Nietzsche ja Foucault kytkevät tiedon ja sen tuottamisen valtaan, Foucault eritoten yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin. Derrida ja Heidegger taas saattavat tiedon ihanteen kyseenalaiseksi paljastamalla, että sanotun ja tiedetyn alla tai taustalla ammottaa määrittelemätön ja hallitsematon todellisuus. Esimerkiksi Derrida pyrkii dekonstruktiollaan paljastamaan ja tuomaan esiin tämän lauseiden takana ja rivien välissä piilevän tiedon mustan aukon. Heidegger taas tutustui idän filosofiaan ja kirjassaan Silleen jättäminen yritti astua ulos länsimaisesta tiedonvaltakunnasta idän filosofian meditatiiviseen hiljaisuuden valtakuntaan. Nämä tieteen ulkopuolella liikkuvat filosofit olisivat tuoneet uusia ja avartavia puolia tiedon filosofiaan ja sen kehitykseen osoittamalla tiedon rajallisuuden ja sen takaa avautuvan määritte lemättömän ja absurdin todelli suuden. Myös Juti viittaa tähän ongelmaan, kun hän teoksensa alussa esittelee lyhyesti muiden kuin länsimaiden näkemyksiä tiedosta. Sekä Intian Veda-kirjoituksissa että Kiinan taolaisuudessa esiintyy näkemys vastakohtaisuudet yhdistävästä ja ne ylittävästä todellisuudesta, josta ei voida puhua ja jonka edessä on näin vaiettava. Kaikki määrittely ja ajattelu perustuu vastakohtien erottamiseen ja vastakkain asettamiseen. Tiedon filosofiaa lukiessa huomaakin, että viimeistään Plato nista ja Aristoteleesta lähtien filosofit jakavat maailman vastakohtaisuuksiin. Siksi olisi kannattanut ottaa mukaan länsimaisen filosofian, toisin- tai paremminkin sanoen, epäajattelijoita, kuten Hei- degger ja Derrida. Juti tosin esittelee Wittgensteinin Tractatus-teosta, jossa Wittgenstein toteaa, että kielen tuolla puolen häämöttää todellisuus, josta ei voi puhua ja josta on vaiettava. Mutta tiedon filosofian suuri kertomus on alusta lähtien vastakohtien ja määritelmien yhteen törmäämistä ja vuorottelua. Esimerkiksi Platon puolusti rationalismia, Aristoteles oli empiristi, uudella ajalla empiristit ja rationalistit kilpailivat kummalla on avaimet tietoon ja totuuteen. Rationalismi ja empirismi ovat tässä tietysti vain yksi esimerkki vastakohtaisuuksista ja niiden välisestä kilpailusta. Muita ovat minä ja maailma, henki ja aine, muutos ja pysyvyys ja niin edelleen. Näin tieto ja teoriat syntyvät ja katoavat vastakohtaisuuksien myötä – maailma kokonaisuutena vailla mitään jakamisia puoleen tai toiseen karkaa tiedon filosofialta ulottumattomiin, tai ainakin länsimaiselta analyyttiseltä ajattelulta. Ainoastaan sanattoman tiedon, intuition ja meditaation, avulla avautuvat portit tähän hiljaisuuden valtakuntaan. Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kriitikko. Ensimmäinen käsikirja tieteenpsykologiasta Vesa Talvitie Handbook of the psychology of science. Toimittaneet Gregory Feist ja Michael Gorman. Springer Publishing Company 2013. 1900-luvun alkupuolella positivistinen tieteenfilosofia määritteli – vaikkakin tutkijoiden todellisuudelle vieraasti – ensi kertaa tieteelle pelisääntöjä. Tieteenhistoria puolestaan institutionalisoitui toisen maailmansodan jälkeen, ja 1960-luvulla tieteensosiologia mullisti Thomas Kuhnin johdolla tieteestä vallitsevat käsitykset. Neljäs metatiede, tieteenpsykologia, kulkee heikossa hapessa ja pahasti jälkijunassa. Alan ensimmäinen ja ainoa järjestö The International Society for Psychology of Science and Technology (ISPST) perustettiin niinkin myöhään kuin vuonna 2006 ja vertaisarvioitu lehti (Journal of the Psychology of Science and Technology) kaksi vuotta myöhemmin. Lehti on sittemmin lopettanut ilmestymisen, ja yhdistyksen verkkosivujen tuorein uutinen koskee vuoden 2012 kongressiin ilmoittautumista. Tänä vuonna ilmestyi kuitenkin kahdestakymmenestä luvusta koostuva, Gregory Feistin ja Michael Gormanin toimittama Handbook of the psychology of science. Feistin mukaan tieteenalojen kehityksessä on kolme vaihdetta: yksittäisten tutkijoiden eristäytynyt toiminta, kohteena olevan ilmiökentän yleinen tunnistaminen sekä alan instutionalisoitu- minen oppituoleineen, lehtineen ja järjestöineen. Kirjan toimittajien mukaan tieteenpsykologia on parhaillaan toisen ja kolmannen vaiheen välissä, ja siten aika on kypsä ”definitiiviselle käsikirjalle”. Muun inhimillisen toiminnan tavoin tiede on sakeana erilaisia psykologioita, ja siten tieteenpsykologia tuntuu itsestään selvästi kiintoisalta ja tärkeältä tutkimusalalta. Ei kuitenkaan ole selvää, mitä mielenkiintoista psykogia loppujen lopuksi voi sanoa tieteestä. Ilmeisimmät tieteenpsykologian kysymykset ovat ”millaisia ihmisiä tutkijat ovat” ja ”mitä tieteellisen ajattelun erityispiirteet ovat”. Edellisestä kysymyksestä juontuu ensimmäiseksi mieleen hullun tiedemiehen ja neron stereotypiat sekä iltapäivälehti-henkiset juorut kuuluisien tiedemiesten omituisuuksista. Kun psykologiset tekijät vääristävät tutkijan ajattelua, onko niihin viittaaminen tieteellisessä keskustelussa muuta kuin asiatonta ad hominem -argumentointia? Kirjan ensimmäisessä osassa toimittajien sekä Steve Fullerin artikkelit esittelevät kiintoisasti tieteenpsykologian (esi)historian. Myöhemmin Feist käsittelee ”tieteellistä” persoonallisuutta. Koulutus ja varakkuus tunnetusti korreloivat voimakkaasti terveyden kanssa, ja siten ei ole yllättävää, kun Feist kertoo tutkimuksista, joiden mukaan luonnontieteilijöillä (ja ”jopa sosiaalitieteilijöillä”) on muuta väestöä vähemmän mielenterveyden häiriötä. Tutkijankin työ on muuttunut globalisoitumisen myötä. Tätä vasten on hieman hämmentävää, ettei Feist aseta varauksia yli kolmekymmentä vuotta vanhoihin tutkimustuloksiin, joiden mukaan tutki- jat ovat muuta väestöä sisäänpäinkääntyneempiä. Ylipäätään teoksessa viitataan usein huomattavan vanhoihin tutkimustuloksiin, mikä lienee heijastusta tutkimustradition ohuudesta. Kulttuurisia stereotypioita puolestaan tukee tuoreet tutkimustulokset luonnontieteilijöiden taipumuksesta autismiin. Kaiken kaikkiaan persoonallisuudenpiirteitä käsittelevä luku kuitenkin demystifoi tutkijoita – he ovat varsin samanlaista väkeä kuin muut akateemisesti koulutetut ryhmät. Tutkimuksen taustalla olevat ajatusprosessit ovat itsestään selvästi tieteen psykologian tutkimuskohteita: poikkeaako tieteellinen ajattelu arkiajattelusta, missä iässä ja miten tieteellistä ajattelua voidaan oppia, onko menestyksekkäimpien tutkijoiden ajattelussa erityispiirteitä? Tämän suhteen Feistin ja Gormanin toimittama käsikirja ei tarjoa dramatiikkaa. Vallitseva käsitys vaikuttaa olevan se, ettei tieteellisellä ajattelulla ole merkittäviä, muusta ajattelusta erottavia erityispiirteitä. Dean Keith Simonton tarkastelee luovuuden ja nerouden suhdetta, ja aloittaa kirjoituksensa toteamalla, etteivät nämä kaksi kulje aina käsi kädessä. On helppoa tuottaa luovaa jaarittelua, toisaalta monet kapealla alalla poikkeuksellisen kyvykkäät ihmiset kykenevät soveltamaan taitojaan vain hyvin mekaanisesti. Simonton katsoo aiheensa olevan tieteenpsykologian ytimessä ja esittelee muun muassa tutkimuksellisen kyvykkyyden arviointiin, menestyneiden tiedemiesten persoonallisuuteen sekä luovuuden ja iän suhteeseen liittyviä kysymyksiä. Wiliam McKinley Runyan kä- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 71 sittelee tieteilijöiden psykobio grafioita, ja osansa saavat myös muun muassa sukupuolikysymykset (Neelam Kumar), postmodernismin kauhistelu (E. J. Capaldi ja Robert W. Proctor), teknisten laitteiden keksimisen psykologia (Michael E. Gorman) sekä henkilökohtaiset ja tutkimusaiheeseen liittyvät epävarmuustekijät (Christian D. Schunn ja J. Gregory Trafton). Tieteenfilosofiasta ja -sosiologiasta poiketen tieteenpsykologia vaikuttaisi jättävän käsityksemme totuudesta sekä tiedon ja tieteen luonteesta ennalleen. Kaksi muuta metatiedettä ovat teoreettisesti painavia, mutta tieteenpsykologia tarjoaa käytännön tutkimustyön kannalta merkityksellistä pohdittavaa ainakin ajatteluprosessien vääristymisen ja tutkijoiden keskinäisen vuorovaikutuksen suhteen. Tieteellistä ajattelua ja selittämistä voi tarkastella normatiivisesti logiikan termein: mitkä ovat asianmukaisia, totuuden säilyttäviä (ja mahdollisesti uusia totuuksia luovia) päättelyketjuja ja millaista ilmiön kuvausta on lupa kutsua selitykseksi. Psykologian näkökulmasta kysymyksenasettelut ovat erilaisia: millaisia (kognitiivisia) kykyjä ja taitoja tieteellinen ajattelu tutkijalta edellyttää ja millaiset psykologiset ilmiöt tai taipumukset tapaavat viedä ajattelua (ja tutkijaa) harhaan. Barbara Koslowskin näitä seikkoja käsittelevä kirjoitus on yksi teoksen kiinnostavimmista artikkeleista. Teorian ja havaintojen suhde on tunnetusti kehämäinen (teoria ohjaa havaintojen tekoa, uudet havainnot muuttavat teoriaa). Koslowskin mukaan kyky pitää teoria ja evidenssi erillään on hyvän tieteellisen ajattelun keskei- 72 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 nen ominaispiirre – huonot tutkijat ja maallikot tapaavat sotkea ne samaksi vyyhdiksi. Tutkijan on myös kyettävä koodaamaan tietoa laajoiksi kokonaisuuksiksi ja jäsentämään kokonaisuuksien suhteita useilla monisyisillä tavoilla (teoria–havainnot, ristiriitaisuus–ristiriidattomuus, syy–edellytys–samanaikaisuus). Teoriat ja mallit ovat tutkijoiden ”työympäristön” erityisominaisuus, nuo abstraktiot ovat tutkijalle tutumpia ja tunteita herättävämpiä olentoja kuin osa työ- ja muun ympäristön ihmisistä. Näin ollen ei ole yllättävää, että teoriat ohjaavat haivaintojamme myös niin, että meillä on taipumus tulkita havaintojen tukevan vallitsevaa (tai omaa) teoriaa silloinkin, kun tällainen ei olisi rationaalisesti perusteltua. Koslowski tarkastelee tätä taipumusta (confirmation bias) monipuolisesti: se on virhelähde, mutta myös teorioiden liian nopea hylkääminen on tieteen kehitykselle epädullista. Feistin ja Gormanin toimittama teos tarjoaa kiinnostavia näkemyksiä ja tutkimustuloksia myös tutkijoiden virallisesta ja epävirallisesta vuorovaikutuksesta tutkimusryhmien sisällä ja niiden kesken. Muiden ihmisten tavoin tutkijat vaikuttavat toisiinsa muun muassa idealisoinnin, vallankäytön, samastumisen ja hiljaisen tiedon siirtämisen kautta. Termilllä ”näkymätön yliopisto” (invisible college) viitataan tällaiseen epäviralliseen vuorovaikutukseen. Tutkijaryhmän jäsenten keskinäinen kilpailu voi lisätä työskentelymotivaatiota. Toisaalta kilpailu voi myös kateuden, tiedon ja ajatusten panttaamisen sekä huonon työskentelyilmapiirin kaut- ta vähentää tutkimusryhmän menestystä. Tätä tematiikkaa käsitellään kolmessa luvussa (Anna Dorothea Schulz ja Verena Seuffer, tutkimusryhmien sisäinen ja välinen kilpailu, yhteistyö ja konfliktit; Sven Hemlin ja Lisa Olsson, tutkimusryhmien toiminnan psykologia; Anne Moyer, tutkijoiden yhteistyö). Työterveyspsykologille ja organisaatiokonsultille nämä luvut ovat erityisen mielenkiintoisia, ja näissä kohdin tieteenpsykologialla on myös käytännön merkitystä tutkimusryhmän johtajille. Jos tutkimus kallistuisi tutkimusryhmän sisäisen kilpailun hyödyllisyyden tai haitallisuuden kannalle, kuuluisiko tutkimusryhmän johtajien ryhtyä tämän suuntaisiin toimiin? Mihin tahansa tutkimusalaan perehtynyt tutkija osaa otaksua ongelmia kilpailullisuuden määrittelyssä, operationalisoinnissa ja mittaamisessa sekä arvaa, ettei tutkimusnäyttö kysymyksestä ole yksiselitteistä. Arkijärjen mukaan yhdenlainen kilpailu yhdenlaisten tutkijoiden kesken voi olla hyödyksi ja toisenlainen kilpailu toisenlaisten tutkijoiden kesken haitaksi. Tutkimusryhmän johtaja on omalla alallaan pohtinut tutkimustiedon sovellettavuutta, mutta tässä kohden hän on vastakkaisella puolella. Hänen täytyy päättää, missä määrin ja kohdin on syytä uskoa johtamis- ja orgnanisaatiotutkimusta ja milloin on parempi toimia arkiymmärryksen ja oman intuition pohjalta. Teoksen kirjoittajat käsittelevät tutkijan työn mielekkyyttä, työkykyä ja terveydellisiä tekijöitä varsin suppeasti. Tutkijan työn tarkasteleminen työterveyspsykologisista näkökulmista lienee yleisemminkin harvinaista. Tämän taustalla voi uumoilla olevan tieteilijämyytin (vrt. taitelijamyytti): tutkijoiden ajatellaan olevan pellepelottomia, poikkeusyksilöitä, joiden elämä on jotain muuta kuin tavallisten työtätekevien. Tutkijat ovat kuitenkin nykyään suurehko ja varsin ”tavallinen” ammattiryhmä, jota luonnehtii pitkälti samat asiat kuin akateemisesti koulutettua väestönryhmää ylipäätään (esim. korkean koulutustason ja varallisuuden yhteydet hyvään terveyteen ja pitkään elinajanodotteeeseen). Tieteenpsykologia ei olettaakseni tule jatkossakaan vaikuttamaan tieteenteon sisältöön sillä tavoin kuin meta-sisartieteensä tieteensosiologia ja -filosofia. Se kuitenkin auttaa tutkijaa (tieteenhistorian tavoin) hahmottamaan oman työnsä laajempaa kontekstia. Tutkiminen ei ole (vain) kutsumus ja intohimo, vaan (myös) ammatti, jonka edut ja varjopuolet sopivat itselle paremmin tai huonommin. Tutkijan ja tutkimusryhmän hyvinvointiin, kuormittuneisuuteen ja työn tuloksellisuuteen voidaan vaikuttaa eri tavoin. Tutkijaryhmän johtajalta pitääkin – muiden esimiesten tavoin – edellyttää perehtyneisyyttä työn psykoso siaalisia puitteita koskevaan tutkimukseen. Kirjoittaja on psykologian tohtori ja työterveyspyskologi. Klassikko vuosikymmenten takaa Aki Alanko Hannah Arendt: Totalitarismin synty. Vastapaino 2013. Hannah Arendt (1906–75) oli saksalaislähtöinen filosofi ja politiikan teoreetikko, joka loi uransa yliopistotutkijana ja opettajana paettuaan natsivaltaa ensin Ranskaan ja sitten Yhdysvaltoihin. Arendt keskittyi tutkimaan politiikkaa, toimintaa, valtaa ja auktoriteettia useiden vuosikymmenten ajan. Totalitarismin synnyn (1951) ohella Arendtin muita keskeisiä teoksia ovat The Human Condition (1958, suom. Vita Activa. Ihmisenä olemisen ehdot, 2002), On Revolution (1963), Eichmann in Jerusalem (1963) sekä tekijän kuoleman jälkeen ilmestynyt Life of the mind (1978). Filosofina Arendt luetaan viime vuosisadan tärkeimpiin, mutta hän ei kuulu muistetuimpiin, kenties osin sukupuolensakin johdosta. Arendtin pääteoksia ei ole julkaistu juurikaan suomeksi. Uran aukaisijana tässä on toiminut Vastapaino, joka on tuonut Vita Activan jälkeen luettavaksi pitkästä aikaa toisen Arendt-klassikon. Suomennos ei ole tällä kertaa Riitta Oittisen ohjaamaan käännöstyöryhmän käsialaa, vaan asialla on ollut historioitsijan, toimittajan ja suomentajan tehtävissä ansioitunut Matti Kinnunen. Vanha parempi aika Kirjan kahtena ensimmäisenä päälukuna ovat antisemitismi ja imperialismi. Niistä käsin Arendt päätyy synteesimäisesti tutkimuksensa päättölukuun, totalitarismiin. Teki- jä antaa ymmärtää alkuaan vähäpätöisen antisemi tismin antaneen lähtökohtia imperialismille ja aivan erityisesti totalitarismille, joka puh kesi voimaansa natsi-Saksassa. Tältä pohjalta antisemitismi onkin asetettu kirjan lähtöluvuksi. Kenties taustalla vaikutti tuolloin vielä tuoreen holokaustin ohella Israelin juutalaisvaltion uudelleen perustaminen (1948) sekä Arendtin oma juutalaisuus, jota hän ei tosin virallisesti pitänyt tärkeänä asiana. Arendt käy seikkaperäisesti läpi juutalaisten sosiaalihistoriaa ja heidän historiallisessa asemassaan tapahtuneita muutoksia, lähinnä eurooppalaisessa mittakaavassa. Juutalaisilla oli rikkautta ja vaikutus valtaa vanhan ajan yhteiskunnassa, mutta kun he menettivät asemansa taloudellisina primus motoreina ja alkoivat sulautua valtaväestöön, antoi tämä Arendtin mielestä sytykettä juutalaisvihalle. Modernin ajan tasa-arvoisuus toi räikeästi näkyviin heidän eroavaisuutensa, kun he eivät enää eläneet eristäytyneinä muista. Arendt pystyi ottamaan analyyttista etäisyyttä omaankin viiteryhmäänsä katsoessaan, että juutalaiset ovat käyttäneet antisemitismiä yhtä lailla hyväkseen voidakseen pönkittää omaa asemaansa ja turvatakseen koheesiotaan. Yhteiskuntafilosofina Arendt ei ollut kovin kehitysoptimistinen. Hän näytti pitävän juutalaisten kannalta parempana vanhaa aikaa, jossa jokaisella oli säädynmukainen paikkansa. Alusta lähtien tulee esiin myös Arendtin ironinen katsantokanta. Hän uhraa teoksessaan paljon tilaa niin sanotulle Dreyfusin jutulle antaen tästä 1800- ja 1900-luvun vaihteessa Ranskassa käydystä oikeusnäytelmästä surkuhupaisen poliittisen T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 73 farssin vaikutelman. Tekijä on perehtynyt syvällisesti Ranskan poliittiseen ja sosiaaliseen historiaan. Tämä onkin ymmärrettävää, sillä Arendt työskenteli Ranskassa useita vuosia ennen pakoaan Yhdysvaltoihin. Imperialismin kehnous Jo antisemitismiä käsittelevässä luvussa Arendt mainitsee, että 1800-luvun politiikka oli verrattain tervettä ja tasapainoista. Jonkun mielessä tämä voi herättää kriittisen kysymyksen, kun muistaa esimerkiksi tuolloin Euroopassa käydyt sodat, mutta sodankäynti oli vielä 1800-luvulla suhteellisen normaali tapa hoitaa politiikkaa. Arendt ei kuitenkaan pidä terveenä ja tasapainoisena 1800-luvulla voimistunutta imperialismia, jonka jo muutamat aikalaispoliitikot tajusivat järjettömäksi. Arendt suhtautuu kuitenkin sangen kriittisesti englantilaisten ja ranskalaisten silloisiin kykyihin rakentaa toimivaa siirtomaaimperiumia. Myöhempi aika osoittikin nämä kyvyt puutteellisiksi. Emämaan poliitikot ja siirtomaahallinnon virkamiehet kiistelivät, mitä pitäisi tehdä ja millä tavalla. Suuremmat, lopulta tuhoon johtaneet haasteet syntyivät kuitenkin siitä, kun siirtomaita alettiin hallita pakkovallalla. Viimeistään tässä vaiheessa selviää Arendtin näkemys imperialismista totalitarismin yhtenä kantamuotona. Imperialismiin liittyi myös rasismi, joka oli Arendtin mukaan imperialismin tärkein ideologinen ase. Rasismia toteutettiin muun muassa alkuperäisheimojen mielettömällä tappamisella. Lisäksi Arendt tarkastelee Etelä-Afrikkaan kehittynyttä buuriasutusta rasismin pie- 74 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 nimuotoisena laboratoriona, jonka pohjalta kehittyi eteläafrikkalainen apartheid. Kaikkiaan siirtomaavallan leviäminen kuvataan jonkinlaisena irrationaalisena mustana näytelmänä, jossa raakuus ja mystisyys löivät kättä keskenään. MannerEuroopan puolella imperialismia edustivat Arendtin katsannossa erityisesti panslavistiset ja pangermanistiset liikkeet, jotka olisivat antaneet aatteellista käyttövoimaa myös kommunismin ja kansallissosialismin myöhemmille alueellisille laajentumispyrkimyksille. Imperialismin yhteyteen liitetään vielä käsite ihmisoikeuksista, jotka kehittyivät 1700-luvulla. Arendt katsoo niiden toteuttamisen osoittautuneen hankalaksi, ellei peräti mahdottomaksi. Kaikkiaan tulee vaikutelma, että Arendt ei näe edistymistä juuri missään, edes niissä asioissa, jotka suunniteltiin hyviksi ja tarkoituksenmukaisiksi. Hänen mielestään ihmisoikeudet ovat hankala abstraktio, jotka ovat saaneet aikaan harmia vaativuudessaan. Arendtin katsannossa oikeuksista olisi kai pitänyt käyttää jotain toista nimitystä, tai niiden olisi pitänyt olla jotenkin toisenlaisia. Korutonta kertomaa Tutkimuksen päättävä pääluku syventää ja lyö yhteen Arendtin jo aiemmin esittämiä ajatuksia. Samalla se muodostaa teoksen tärkeimmän osuuden. Kuvaillessaan totalitarismia järjestelmänä, joka pyrkii rakentamaan valemaailman säännöille perustuvan yhteiskunnan, hän kulkee ennakoivasti jo laduilla, joilla myös Leif Sundström liikkui myöhemmin Fasismi-teoksessaan (Like Kustannus, 2007). Myös fasistisessa yhteiskunnassa, jonka to- talitaarisuusaste voi toki vaihdella, rakennetaan valheille perustuva poliittinen kulissi, jossa johtaja ja kansalaiset näyttelevät heille määrättyjä rooleja. Sundströmin ajatuksia edelleen lainaten mahtipontinen visuaalisuus, irrationaalisuus ja myyttisyys istuvat hyvin fasistiseen hallintorakennelmaan. Arendt ottaa esiin yhtä lailla nämä puolet totalitaarisesta yhteiskunnasta katsoessaan sen rituaalien muistuttavan epäjumalien palvontamenoja. Totalitaarisessa yhteiskunnassa hallinto perustuu irrationaalisesti valheisiin ja kulissien ylläpitämiseen. Myyttisyys ilmenee totalitarismissa suuntautumisena tulevaisuuteen, jonka hyväksi kaikki on uhrattavissa ja kaikkien on alistuttava utopistisen haaveen palvelukseen. Ei liene kovin yllätyksellistä, että natsi-Saksan ja Neuvostoliiton valtiolliset järjestelmät saavat tässä kohtaa eniten huomiota. Arendtin katsannossa totalitarismi kehittyi erityisesti Neuvostoliitossa, jossa Stalin onnistui hävittämään raa´an tehokkailla toimillaan luokat ja muuttamaan väestön yhdeksi jättiläismäiseksi pakkotyövoimaksi, josta osa voitiin tarvittaessa likvidoida. Arendtin kuvaus silloisen Neuvostoliiton totaalisen valtakoneiston tilasta on hyvin korutonta kertomaa. Poliisien hallitsemat vankilat ja leirit olivat unohduksen luolia, joissa kaikki mahdollinen tieto uhreista hävitettiin. Sosialistisen totalitaarisessa valtiojärjestelmässä etsittiin jatkuvasti vihollisia, minkä pohjalta jokaisesta tuli toisensa agentti potentiaalisena ilmiantajana. Tämä kuvaus osoittaa Arendtin olleen perillä asioista ja saaneen tietoa, vaikka totalitarismin henges- sä todellinen, toisilta piilossa ollut ”maailma” yritettiin parhaan mukaan peittää. Pienet toivon pilkahdukset Kaikkiaan Totalitarismin synty on runsassanainen eeppinen tutkielma, jossa Arendt on pyrkinyt kunnianhimoisesti kokoamaan mielestään kaiken totalitarismia koskevan yksiin kansiin. Hänen monien tieteenalojen suuntaan kurkottava analyysinsä on perusteellista, mutta samalla niin tiheätahtista, että lukijan omilla ajatuksille ei jää tilaa. Kaikista Arendtin näkemyksistä ei nykytutkimuksessa olla samaa mieltä, mutta teos on nähtävä silloisen tietämyksen synteesinä ja sidoksissa niihin ajallisiin olosuhteisiin, joissa se on syntynyt. Totalitarismin kuvauksessaan Arendt on keskittynyt 1900-lukuun ja Eurooppaan. Ilmeisesti totalitarismi hänen katsannossaan onkin tullut mahdolliseksi vasta tuolloin, kun modernin ajan yhteiskunta- ja kulttuurikehityksen johdosta on voitu rakentaa kaikkeen ulottuva valta- ja valvontakoneisto. Silmiinpistävää on Arendtin pessimismi. On ymmärrettävää, että omakohtaisesti koetut kaksi maailmansotaa, holokausti ja totalitarismia toteuttavan sosialistisen järjestelmän muodostuminen olivat virittäneet hänessä näkemyksen, jossa hän oli vakuuttunut pahan voimasta, eikä nähnyt tulevaisuutta valoisampana. Tarkalla lukemisella toivon pilkahduksia voidaan sentään havaita. Arendt uskoi paremman tien mahdollisuuteen, jos se vain löydetään oikealla tavalla. Hän katsoi myös totalitaarisen herruuden kantavan oman tuhonsa siemeniä. Jokainen historian loppu sisältää vääjäämättä uu- den alun, joka merkitsee poliittisesti samaa kuin ihmisen vapaus. Historia onkin osoittanut, ettei yksikään totalitaarinen herruus kanna ja pakkovalta romahtaa lopulta aina pohjimmaiseen luonnottomuuteensa. Totalitarismin nimissä on uhrattu miljoonia ihmishenkiä, ja sen uhka on olemassa aina. Tarpeeksi monen yksilön kokemat juurettomuuden, yksinäisyyden ja osattomuuden tuntemukset ovat hyvä kasvualusta vaikutusvaltaisille totalitaristisille liikkeille, jotka voivat vielä osoittaa voimansa. Merkit niistä pitäisi vain osata havaita ja turvautua niiden voimaa vähentävään yhteiskuntapolitiikkaan. Kirjoittaja on filosofian maisteri ja historiaan erikoistunut vapaa tiedetoimittaja ja kriitikko. Vuoden Tiedekynä Tiedekustantajat ja tieteellisten lehtien edustajat voivat ilmoittaa julkaistut humanistisen alan suomenkieliset tieteelliset artikkelit Koneen Säätiön Vuoden Tiedekynä -kilpailuun. Osallistuminen ei vaadi toimituskunnilta tai kustantajilta mitään muuta kuin julkaisun ilmoittamista kilpailuun ja tarvittaessa artikkelien lähettämistä Koneen Säätiöön. Myös artikkelien kirjoittajat voivat ilmoittaa artikkelinsa mukaan. Palkinto, jonka suuruus on 25.000 EUR, jaetaan alkuvuonna 2014. Vuoden Tiedekynä -palkinto myönnetään kirjoittajalle tai kirjoittajille tieteellisestä artikkelista, jossa suomen kieltä on käytetty erityisen ansiokkaasti. Vuoden 2013 palkinto myönnetään humanistisen tutkimuksen piiriin kuuluvalle artikkelille, joka on ilmestynyt tieteellisessä lehdessä tai artikkelikokoelmassa ajanjaksolla 1.1.2011–31.12.2013. (Todellinen ilmestymisajankohta on tärkeämpi kuin julkaisuun merkitty vuosi.) Kilpailussa huomioidaan laajasti erilaisia tieteellisiä artikkeleita, ei kuitenkaan pääkirjoituksia, väitöslectioita eikä kirja–arvosteluja. Ilmoita julkaisusi kilpailuun 30.11. mennessä. Jos artikkelit ovat saatavissa vain painettuina, ne voi lähettää säätiöön postitse allamainittuun osoitteeseen. Jos artikkelit ovat saatavissa digitaalisessa muodossa tai verkossa, ne voi lähettää joko sähköpostitse allekirjoittaneelle tai ilmoittaa linkin, josta julkaisu on ladattavissa. Lisätietoja: tiedeasiamies Kalle Korhonen, Koneen Säätiö, Tehtaankatu 21 B 49, 00150 Helsinki tai [email protected]. Puhelin +358 (0)9 260 0617 ja +358 (0)50 3447 468. Koneen Säätiö tukee humanistista, taiteellista, yhteiskuntatieteellistä ja ympäristöntutkimusta sekä taidetta ja kulttuuria. Säätiö myös pitää yllä taiteilija- ja tutkijaresidenssiä Saaren kartanossa. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 75 Arvokas suomennos Antti Kasvio Manuel Castells & Pekka Himanen (toim.): Kestävän kasvun malli, globaali näkökulma. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 22/2013. Kestävän kasvun mallia käsittelevän kirjan ideat ovat alkusanojen mukaan syntyneet ja yhteistyö Oxford University Pressin kanssa alkanut Suomen tulevaisuushankkeen kanssa solmitusta yhteistyöstä riippumatta. Maksamiemme 0,7 miljoonan euron vastineiksi on siten oikeastaan saatu käsikirjoituksen suomennos, siihen liitetyt alkusanat ja hätäisesti kirjoitettu yhteenveto – sekä Pekka Himasen eräänlaisena välituotoksena tekemä Sininen kirja. Kirjan kokonaisannin kannalta avainasemassa on Castellsin ja Himasen esittelemä teoreettinen kehys. Se keskittyy lähinnä vain kertaamaan hyvin tiivistetyssä muodossa Manuel Castellsin jo pari vuosikymmentä sitten kehittelemiä ajatuksia kapitalismin uudesta informationaalisesta kehitysvaiheesta, jota on täydennetty joillakin uusilla, lähinnä informationaalisen ja inhimillisen kehityksen yhteyksiä koskevilla, ajatuksilla. Itse informationalismin luonnehdinta on tehty melko perinteisellä tavalla ottamatta erityisemmin huo mioon niitä monia uusia ilmiöitä – tietokoneiden korvautumista erilaisilla mobiililaitteilla, sosiaalista mediaa, pilvipalvelujen yleistymistä, uusia teknologisen työttömyyden uhkia, valvontaa jne. –, joita siihen meidän aikanamme liittyy. Suurin puute on kuitenkin se, että nykyisen ke- 76 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 hityksen ylivoimaisesti suurin ongelma eli ihmiskunnan taloudellisten toimintojen ajautuminen yhä pahenevaan ristiriitaan luonnollisten perustojensa kanssa ei saa kirjoittajilta lainkaan ansaitsemaansa huomiota. Ekologiset ongelmat kyllä mainitaan ohimennen, mutta niiden ilmeisesti oletetaan ratkeavan itsestään, kunhan informationaalisen kehityksen annetaan edetä riittävän pitkälle. Mitään Sinisessä kirjassa luvattua uutta suurta teoreettista avausta luku ei sisällä. Kirjan rungon muodostavat seitsemän tapaustutkimusta, joihin ei sisälly juurikaan keskinäistä vertailua. Yhteiseksi nimittäjäksi jää lähinnä se, että kirjoittajat käyttävät vaihtelevassa määrin hyväkseen informationaalisen kehitysmallin ideoita. Annalee Saxenianin suppea analyysi Piilaakson nykytilanteesta keskittyy kuvaamaan, miten alueen aiempi menestystarina on jatkunut tai ollut jatkumatta maailmantalouden viimeaikaisissa myllerryksissä. Hänen mukaansa taloudellisessa mielessä kehitys on kyllä jatkunut, mutta sosiaalisesti raskaalla hinnalla. Tämä on synnyttänyt kansalaisliikkeitä, jotka pyrkivät ohjaamaan kehitystä tasapainoiseen suuntaan. Teksti on hyvä ja se on tehty kytkemättä analyysia millään eksplisiittisellä tavalla Castellsin ja Himasen informationaaliseen viitekehykseen. Himasen Suomea käsittelevä luku on kirjoitettu eräänlaisena päivityksenä analyysiin, jonka kirjoittaja teki 2000-luvun alussa yhdessä Manuel Castellsin kanssa Suomen tietoyhteiskuntamallista. Luvun alkuosa pyrkii analysoimaan Suomen taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen viimeaikaisia on- gelmia, kun taas toinen osa esittää kirjoittajan ajatuksia ongelmien mahdollisista ratkaisuista. Teksti on lyhyt ja se on kirjoitettu nimenomaan tietoyhteiskunnan näkökulmasta, jolloin oleelliset osat Suomen muusta kehityksestä jäävät kokonaan tarkastelujen ulkopuolelle. Suppeana ulkomaisille lukijoille tarkoitettuna kuvauksena esitys ei ole vailla ansioita. Esimerkiksi kuvaus Nokian ongelmien kehittymisestä on ihan kiinnostava, vaikka Suomen innovaatiojärjestelmän kyvyttömyyteen tukea suomalaisen tieto- ja viestintäteknisen klusterin uusiutumista (mistä Annalee Saxenian on kirjoittanut aikanaan laadukkaan analyysin Charles Sabelin kanssa) ei kiinnitetä riittävästi huomiota. Teksti muuttuu selvästi ongelmallisemmaksi Himasen siirtyessä esittelemään omia neuvojaan Suomen tulevan kehityksen ongelmien ratkaisemiseksi. Perusreseptejä ovat positiivinen ajattelu, yhteiskuntapolitiikan suurempi ennakoivuus, ihmisten subjektiuden korostaminen, ilmiöiden kokonaisvaltaisempi tarkastelu ja luopuminen liiallisesta valtiokeskeisyydestä. Ehdotuksia pyritään konkretisoimaan vaatimalla muun muassa lisää tuottavuutta, työhyvinvoinnin edistämistä, luovuutta ja suurempaa kulttuurista avoimuutta erityisesti suhteessa maahanmuuttajiin. Manuel Castells, Isidora Cha cón ja Pekka Himanen analysoivat eurooppalaisen hyvinvointivaltiomallin kriisiä ja uusiutumista. Käytännössä luku arvioi kuitenkin lähinnä vain eurooppalaisten tietoyhteiskuntastrategioiden etenemistä sähköisen hallinnon, sähköisen terveydenhuollon ja e-oppi- misen ulottuvuuksilla. Tekstissä sivutaan myös ekologista kestävyyttä, jonka kirjoittajat ymmärtävät tarkoittavan ”harkittua informaatiojärjestelmien organisoimista ohjaamaan julkista politiikkaa ympäristönsuojelun kokonaisvaltaisesta näkökulmasta niin, että se parantaa ihmisen elämänlaatua” (134). Tekstin lopussa toistetaan vielä teoreettisessa viitekehyksessä esitettyjä ajatuksia informationaalisen ja inhimillisen kehityksen välisistä yhteyksistä sekä syytetään globaaleja finanssimarkkinoita, jotka kirjoittajien mukaan ”pakottavat Euroopan maat leikkaamaan hyvinvointivaltion palveluja yhä enemmän”. Heidän mukaansa käsillä on ”eurooppalaisten poliitikkojen kohtalonhetki määritellä, minkä verran valtaa he antavat demokraattisen kontrollin ulkopuolella oleville rahoitusmarkkinoille” (140–141). You-Tien Hsieng on kirjoittanut kiinnostavan analyysin internetin käytön roolista kiinalaisen yhteiskunnan modernisaatiokehityksessä. Hän nojaa analyysissaan suhteellisen suoraan Castellsin ja Himasen tarjoilemaan informationaalisen ja inhimillisen kehityksen viitekehykseen. Kiinnostavuus tulee nimenomaan siitä, että kirjoittaja on ilmeisen hyvin perehtynyt siihen keskustelukulttuuriin, joka kiinalaisissa tietoverkoissa ja niiden välityksellä organisoituvissa kansalaisaktiviteeteissa nykyisin vallitsee. Hänen tekstistään ei välity pohdintaa Kiinan todella vaikeisiin mittasuhteisiin kasvaneista ympäristöongelmista, mutta siihen sisältyy kutkuttava tarina kiinantiikeristä – jo hävinneeksi luullusta eläimestä, josta tehtiin tuoreiksi väitettyjä manipuloituja kuvia internetiin – sekä tähän tapahtumaan liittyvistä valheiden ja niiden paljastusyritysten ketjuista. Nico Cloete ja Alison Gillwald lähtevät liikkeelle inhimillisen arvokkuuden ideasta Etelä-Afrikkaa käsittelevässä tapaustutkimuksessaan. Lähtökohta on luonteva sen vuoksi, että lupaus arvokkuuden palauttamisesta apartheid-kaudella oikeutensa maahan, vapauteen ja rauhaan menettäneille on sisällytetty myös maan perustuslakiin. Ongelmana kirjoittajien mukaan on kuitenkin se, että rotuerottelun lakkauttamisesta kuluneiden parin vuosikymmenen jälkeenkin maa joutuu kamppailemaan vaikeiden eriarvoisuus- ja köyhyysongelmien kanssa. Kirjoituksen varsinainen fokus kohdistuu Etelä-Afrikan tietoyhteiskuntakehityksen tarkasteluun yhtäältä tieto- ja viestintäpolitiikan ja toisaalta koulutuksen ulottuvuudella. Melko suoraan maan ajankohtaisiin poliittisiin debatteihin kantaa ottaen kirjoittajat valittavat muun muassa poliittisen johdon vähenevää kiinnostusta kansallisten tietoyhteiskuntastrategioiden eteenpäinviemistä kohtaan sekä sitoutumista liiaksi uusien eliittien ehdoilla harjoitettuun talouden uudenaikaistamiseen tähtäävään politiikkaan. Fernando Calderón ja Castells päättävät tapaustutkimusten sarjan Chilen viimeaikaista taloudellista ja yhteiskunnallista kehitystä käsittelevään analyysiin. Myös tämä analyysi on hyvin poliittinen – sen pääviestinä on selkeän eron tekeminen Augusto Pinochetin ja vuodesta 2010 vallassa olleen presidentti Sebastián Piñeran kaudella harjoitetun markkinavetoisen sekä niiden välisenä aikana harjoitetun astetta vasemmistolaisemman politiikan välillä. Viimemainitun po- litiikan katsotaan palvelleen muita kausia paremmin pyrkimyksiä informationaalisen ja inhimillisen kehityksen samanaikaiseen edistämiseen, ja siksi kirjoittajat asettavat toivonsa Michelle Bacheletin paluuseen valtaan vuoden 2014 presidentinvaaleissa. Perusteita vallan siirtymiselle haetaan niin opiskelijoiden lisääntyneestä aktiivisuudesta kuin mielipidetutkimusten osoittamasta kansalaisten kasvaneesta tyytymättömyydestä olemassaolevia vallanpitäjiä kohtaan. Tapaustutkimusten ohella kirjaan on sisällytetty kaksi kehityksen päämääriä käsittelevää lukua. Ensimmäisessä Calderón erittelee inhimillisen arvokkuuden toteutumiseen liittyviä ongelmia nykyisessä maailmassa. Esseen varsinainen fokus on vaikeasti tavoitettavissa. Kirjoittaja lähtee liikkeelle erilaisista globalisaation ongel mien synnyttämistä uusista protestiliikkeistä, mistä hän etenee hahmottelemaan astetta yleisempää inhimillisen kehityksen näkökulmaa. Seuraavaksi hän pohtii yksilöiden kulttuurisen identiteetin muodostumista, arvokkuuden ja ihmisoikeuksien käsitteitä sekä tietoverkkoja uutena julkisena tilana, jonka kautta ihmiset voivat vaatia suurempaa arvokkuutta ja oikeuksiensa tunnustamista. Matkan varrella hän suorittaa melko problemaattisen analyysin valtio-, markkina- ja ihmislähtöisistä näkökulmista yhteiskunnalliseen kehitykseen (256), pohtii ajankohtaisten ympäristöongelmien ja sosiaalisen syrjäytymisen teemoja sekä etenee inhimillisen kehityksen toimijuuden ideoiden kehittelyyn. Esseen päättää ehdotus uudenlaisen inhimillisen kehityspedagogiikan kehittelystä, mutta kirjoitta- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 77 ja ei juurikaan avaa, mitä ehdotus mahtaisi käytännössä tarkoittaa. Se todetaan, että ”uusi pedagogiikka edellyttää menettelytapoja, jotka pyrkivät kohtaamaan subjek tiudet, kulttuurit ja nykytodellisuuden monimutkaisuuden ja sieltä käsin määrittelemään uudelleen inhimillisen kehityksen päämäärät vaatimattomuuden ja rauhan hengessä” (276). Himanen jatkaa omassa luvussaan arvokkaan elämän pohdintaa. Siinä hän erittelee John Rawlsin oikeudenmukaisuus- ja Amartya Senin vapauskäsitteitä, joiden pohjalta hän päätyy nostamaan arvokkuuden tärkeimmäksi inhimillisen kehityksen päämääräksi. Yksilön oman arvokkuuden rinnalle hän nostaa empatian eli toisista välittämisen, ja tällä tavoin laajennetun arvokkuuden käsitteen hän näkee myös kaikkien keskeisten uskontojen tunnustamana ja siten universaalina kehityksen päämääränä. Ratkaistuaan näin – hieman ilkeästi sanottuna – elämän tarkoituksen filosofimme etenee melko suorasukaisesti arvokkaan elämän edellytysten tarkasteluun. Näihin kuuluvat muun muassa kestävä talous, kestävä ympäristö sekä kestävä hyvinvointi. Jatkokehittelyissä tarkasteluun tulee mukaan myös kulttuurisen kehityksen ulottuvuus ja talouden kehitys täsmentyy informationaaliseksi kasvuksi. Lopuksi kirjoittaja lähtee rakentamaan olemassaolevien inhimillisen kehityksen ja onnellisuusindikaattoreiden kilpailijaksi omaa arvokkuusindeksiään, jota ei kylläkään kannata ottaa kovin vakavamielisesti. Mikään yllätys ei liene Suomen sijoittuminen koerankkauksen ykkösmaaksi. Kirjan suomenkieliseen ver sioon on sisällytetty vielä Himasen 78 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 laatima yhteenveto. Sen päätarkoitus on tiivistää ”taustaselvityksen” tuloksiin perustuvat johtopäätökset valtioneuvoston omassa tulevaisuustyössä hyödynnettäviksi. Keskeisimpinä Suomen tulevien vuosien tehtävinä kirjoittaja näkee julkistalouden kestävyysvajeiden pienentämisen ja hyvinvointivaltion uudistamisen. Lisäksi hän pitää tärkeänä siirtymää informaatioajan ekologiseen talouteen. Kirjoittajalla on hyvin optimistinen näkemys siitä, miten uusi teknologia auttaa pienentämään toimintojemme ekologisia jalanjälkiä, kun taas teknologian aiheuttamista uusista riskeistä hän ei sano mitään. Kirjoittaja haluaa kannustaa Suomea innovaatiopohjaiseen talouskasvuun näkemättä tässäkään mitään vaaraa luonnon rajoihin törmäämisestä. Tämän ohella Himanen peräänkuuluttaa luovuuden, välittämisen ja luottamuksen kulttuurin vahvistamista niin kouluissa, työpaikoilla kuin koko yhteiskunnassakin. Lopussa painotetaan visionäärisen poliittisen johtajuuden merkitystä. Ennen kaikkea suomalaisiakin poliitikkoja patistetaan kapinaan globaalien finanssimarkkinoiden valtaa vastaan. Kirjan sisällön perusteella on vaikea nähdä, miten sen yhteiskuntateoreettiset ja filosofiset kehittelyt tai muiden yhteiskuntien viimeaikaiseen kehitykseen kohdistetut ja näkökulmiltaan melko spesifit analyysit ovat voineet tai voisivat jatkossa palvella Suomen tulevaisuuden keskeisten haasteiden ja niiden hallintakeinojen pohdintaa. Tässä mielessä kirjan anti jää väkisinkin vähäiseksi. Kannattaa ottaa huomioon, että vaikka Castells on ollut aikanaan hyvin merkittävä yhteiskuntatieteilijä, hän on sit- temmin kerännyt ympärilleen pienen koulukunnan, joka jatkaa edelleen informationalismin ideoiden soveltamista lähinnä toistensa töihin viitaten. Sen sijaan yhteiskuntatieteellisen keskustelun valtavirrassa pohditaan enimmäkseen toisenlaisia asioita. Lisäksi nykytutkimus vierastaa aika lailla ajatusta, että nimenomaan tietotekniikka olisi kaiken yhteiskuntakehityksen tärkein liikuttaja. Sen merkitystä ei pidä vähätellä, mutta huomiota halutaan kiinnittää myös muihin tekijöihin. Himanen tuo arvokasta elämää koskevia ideoitaan esiin hyvin kunnianhimoisesti, mutta todellisuudessa niiden kantavuus on jäänyt pieneksi esimerkiksi verrattuna siihen keskusteluun, jota viime aikoina on käyty ”hyvästä elämästä” vaihtoehtona jatkuvasti korkeamman taloudellisen kasvun tavoittelulle. Yhtenä sen avainpuheenvuorona on Robert ja Edward Skidelskyn 2012 julkaisema How Much Is Enough -teos. Suurimmaksi ongelmaksi jää kuitenkin se, että Himasen lanseeraamaa positiivisista ajattelua on jo muutoinkin tarjolla aivan riittämiin populaaripsykologian ja erilaisten elämäntapaoppaiden välittäminä. Näin kirjoittaja on asemoinut itsensä väliinputoajaksi, jonka on vaikea saavuttaa todellista uskottavuutta sen paremmin yhteiskuntatieteilijänä kuin akateemisena filosofinakaan. Jos jälkiviisaus sallitaan, tulevaisuusselonteon valmistelijoiden olisi ehkä kannattanut tarjota filosofi Himaselle mahdollisuus tulla muiden asiantuntijoiden tapaan työpajakeskusteluihin esittelemään ideoitaan ja samalla kuulemaan muiden näkemyksiä. Castellsin ja Himasen toimittaman kirjan olisi voinut antaa ilmestyä omilla Parasta suomalaista tietokirjallisuutta Richard Wrangham Tulella kypsennetty. Miten keittotaito teki meistä ihmisiä. Ovh. 40,– Nouriel Roubini ja Stephen Mihn Kriisitaloustiede Ovh. 40,– Daniel J. Levitin Musiikki ja aivot. Ihmisen erään pakkomielteen tiedettä Ovh. 40,– Nicholas Carr Pinnalliset. Mitä internet tekee aivoillemme Ovh. 40,– W. Brian Arthur Teknologian luonne. Mitä se on ja millainen on sen evoluutio Ovh. 40,– Stuart A. Kauffman Pyhän uudelleen keksiminen. Uusi näkemys luonnontieteestä, järjestä ja uskonnosta Ovh. 40,– Kirjakaupasta tai suoraan kustantajalta TERRA COGNITA OY www.terracognita.fi ehdoillaan ja ostaa se sitten kirjakaupasta. Pääministerinkään ei olisi kannattanut innostua filosofin itsepromootiosta niin paljon, että jopa oikeuskansleri joutui toppuuttelemaan. Suomen maine eturivin tietoyhteiskuntana on ensinnäkin jo aika kaukana takanapäin, nimenomaan sen kauttahan Castells aikoinaan kiinnostui Suomesta. Lisäksi kokoomuslaisen pääministerin voi olla vaikea niellä kirjoittajien tärkeintä politiikkasuositusta. He yhtyvät perinteiseen vasemmistolaiseen vaatimukseen globaalien finanssimarkkinoiden suitsimisesta, mutta kertomatta, millä tavoin tämän tulisi tapahtua. Euroopassahan on jo viime aikoina pyritty aktiivisesti tiukentamaan rahoituslaitoksiin kohdistuvaa ohjausta ja niiden vakavaraisuusvaatimuksia. Tämän yhtenä seurauksena on ollut varsinkin eteläisessä Euroopassa pk-yritysten rahansaannin selvä kiristyminen, joka puolestaan on kasvattanut alueen työttömyyttä. Olisikin ollut hyvä saada tarkempaa ohjeistusta siitä, miten finanssimarkkinoiden kurittamisen tulisi teoksen kirjoittajien mielestä jatkossa tapahtua ja millä lihaksilla toimiin ryhdyttäisiin. Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja Työterveyslaitoksen vanhempi tutkija. 80 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 SÄHKÖN YÖ HEUREKASSA Sähkön yönä torstaina 5.12. Heurekassa on hauskaa ja innostavaa tiedeohjelmaa kaikenikäisille. Sähkön ihmeellisiin ominaisuuksiin johdattavat työpajat avautuvat kello 15 ja kipinät lentävät puoleenyöhön saakka. Maksuttoman tapahtuman järjestävät yhteistyössä ABB ja tiedekeskus Heureka. Iltapäivän ja alkuillan ohjelma sopii erityisesti lapsille ja perheille. Tarjolla on maksuttomia työpajoja, demonstraatioita, testauksia, luentoja ja erityisesityksiä planetaariossa. Myöhäisiltaa kohti ohjelma muuttuu haastavammaksi ja sopii erityisen hyvin nuorille ja aikuisille. Tapahtuman yhteydessä ovat puoleenyöhön saakka avoinna myös Heurekan näyttelyt, mm. Määränpäänä Mars ja Heureka tulee hulluksi. Näyttelyihin on normaalit pääsymaksut. Tapahtuman koko ohjelma tulee näkyviin osoitteeseen www.heureka.fi. Lisätietoja: Paula Havaste, [email protected], puh. 040 9015375 Siina Vasama, [email protected], puh. 040 9015260 den Cambridgen yliopistossa. Osk. Huttusen säätiö myöntää tähän tarkoitukseen apurahan, jonka suuruus määräytyy tutkimuskauden pituudesta ja muista järjestelyistä. Tyypillinen apurahan suuruus on 60.000 € (josta osa tulee hakijalle ja osalla katetaan collegen asumisja muita kuluja). Clare Hall huolehtii asumisjärjestelyistä ja tar joaa mahdollisuuden monipuoliseen osallistumiseen Cambridgen yliopiston toimintoihin. Osk. Huttusen säätiö julistaa lukuvuoden 2014–2015 apurahat haettavaksi. Vapaamuotoiseen hakemukseen tulee liittää hakijan CV ja tutkimussuunnitelma (maksimipituus 5 sivua), rahoitussuunnitelma sekä kolme suosituskirjettä. Yhden näistä tulee olla siitä Cambridgen yliopiston laitoksesta tai yksiköstä, jonka yhteydessä suunniteltu tutkimuskausi on tarkoitus toteuttaa. Suosituskirjeet tulee toimittaa sähköisesti pdf-tiedostona suoraan säätiölle. Hakuasiakirjat tulee lähettää sähköisesti yhtenä englanninkielisenä pdf-tiedostona säätiön verkkosivuilla annettujen ohjeiden mukaisesti. Hakuaika päättyy 31.12.2013. APURAHA Osk. Huttusen säätiö ja Cambridgen yliopiston Clare Hall-college ovat perustaneet Osk. Huttunen Fellowship-nimisen apurahan. Professoreille ja muille ansioituneille, vähintään dosenttitasoisille tutkijoille tarkoitettu Osk. Huttunen Fellowship mahdollistaa pääsääntöisesti yhden akateemisen lukuvuoden mittaisen tutkimuskau- Lisätietoja: Osk. Huttusen säätiön hallituksen puheenjohtaja, professori Risto Nieminen ([email protected], puh. 050 350 0900) sekä asiamies Timo Åvist ([email protected], 09 191 22102). www.oskhuttusensaatio.net www.clarehall.cm.ac.uk FREDA 33 HELSINKI MA-PE 10.30 - 18.00 LA 10.30 - 15.00 PUH. 611 611 WWW.AINO.NET M A A I L M A N S E L I T YS K I R JA L L I S U U T TA Max Weber Göran Therborn Maailmanuskonnot ja moderni länsimainen rationaalisuus Maailma Aloittelijan opas 213 s. 395 s. J.R. McNeill & William McNeill Verkottunut ihmiskunta Yleiskatsaus maailmanhistoriaan 512 s. Lennart Schön Pierre Rosanvallon John Urry Maailman taloushistoria Teollinen aika Demokraattinen oikeutus Puolueettomuus, reflektiivisyys, läheisyys Ilmastonmuutos ja yhteiskunta 542 s. 349 s. WWW. VASTAPAI N O.FI 332 s.
© Copyright 2024