Tästä - Tieteessä tapahtuu

TIETEESSÄ TAPAHTUU 6 2013
Joukkojen tiede – tieteilijöiden joukko
Yliopiston tehtävät arjessa
Suomalainen antiikintutkimus
Asumisen uhkakuvat ja muutokset
Akateemiset oppikirjat
TIETEESSÄ TAPAHTUU
TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa
yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi
ajankohtaisille ja yleistajuisille tiede­
artikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta.
Päätoimittaja: Ilari Hetemäki
Toimitussihteeri: Tiina Kaarela
Ulkoasu: Heikki Kalliomaa
Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki
Puh. (09) 228 69 227
Fax (09) 228 69 291
Sähköposti: [email protected]
Toimitusneuvosto: professori Leif C.
Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki,
tutkimusprofessori Tommi Hoikkala,
dosentti Timo Honkela, tiedetoimittaja
Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta
Kettunen, professori Tuija Laine ja professori Markku Löytönen (pj).
Tilaukset ja osoitteenmuutokset:
Puh. (09) 228 69 251
Sähköposti: [email protected]
Julkaisija:
Tieteellisten seurain valtuuskunta
Painos 7 000 kpl
Ilmestyy 6 kertaa vuodessa
31. vuosikerta
Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio:
www.tieteessatapahtuu.fi
Vanhat numerot luettavissa verkossa
numerosta 7/1996 alkaen.
Seuraava numero ilmestyy helmikuun
lopulla. Julkaisemme siinä ainoastaan
ne tapahtumatiedot, jotka on lähetetty
viimeistään 3.2.2014 osoitteeseen:
[email protected]
ILMOITUKSET
1/1 takakansi 550 € (4-v.)
Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.)
Sisäsivut (4-v.) 540 €
1/1 (mv) 480 €
1/2 sivu (mv) 280 €
Myynti: puh. 0400-467195 tai
[email protected]
ISSN 0781-7916 (painettu)
ISSN 1239-6540 (verkkolehti)
Vammalan kirjapaino, Sastamala 2013
1
2008
6 2013
PÄÄKIRJOITUS: Joukkojen tiede ja tieteilijöiden joukko
– yhteinen ponnistus tulevaisuuteen Juha Haataja
1
Edistä, anna ja kasvata – lain määrittämät yliopistojen
tehtävät yliopistolaisen arjessa Ossi Naukkarinen
3
Suomen Rooman-instituutti ja antiikintutkimuksen uudet
tuulet Paavo Castrén
11
Asumisen uhkakuvat ja muutokset Hannu Kytö
18
KATSAUKSIA
Ratkesiko kolmen kappaleen ongelma sata vuotta sitten?
Mauri Valtonen25
Kone, luonto ja valistuksen paradoksit –
Diderot Suomessa Pekka Hongisto
28
Konkreettisen ja abstraktin vuorovaikutus
kaunokirjallisuudessa Juha Rikama
31
Hallitseva ja houkuttava big data – tieteen ja
teknologiantutkimuksen aihioita Minna Ruckenstein
34
Suomenkielisten akateemisten oppikirjojen
nykytilanne Suomessa Virpi Yliraudanjoki
37
LYHYESTI Ilari Hetemäki
41
KESKUSTELUA
Ennakkoluuloton yhteistyö, riskinotto ja koulutus
parantaisivat oppikirjatilannetta Pauliina Raento
45
Akateemiset oppikirjat ovat osa Suomen tieteen kehitystä
Tuomas Seppä
46
Tarkennuksia ja eteenpäin Risto Nieminen
48
Ajatuksia todellisuudesta Kalevi Kilkki
50
Elonkehä kiistan käsikassarana53
TUTKIMUSTA SUOMESTA: Kylmässä kohina karsiutuu
Markus Hotakainen
54
KIRJALLISUUS
Nordenskiöldin kartta-aarteet – näyttely ja kirja
Markku Löytönen
Antiikkia suomeksi kuin maailmankielillä Katariina Mustakallio
Huutomerkki kahden paradigman välillä Bo Lönnqvist
Pielisjoki virtaa läpi pitkän historiansa Mattias Tolvanen
Kätilöt väestöpolitiikan toteuttajina Aura Korppi-Tommola
Sota ja sen voimaannuttamat naiset Jenni Kirves
Tiedon valtakunta Pekka Wahlstedt
Ensimmäinen käsikirja tieteenpsykologiasta Vesa Talvitie
Klassikko vuosikymmenten takaa Aki Alanko Arvokas suomennos Antti Kasvio
57
58
59
63
65
67
69
71
73
76
PÄÄKIRJOITUS
Joukkojen tiede ja tieteilijöiden joukko – yhteinen
ponnistus tulevaisuuteen
Juha Haataja
Mitä on kansalaistiede, ja onko tieteen avoimuudella merkitystä? Keskustelua käydään niin
maailmalla kuin Suomessa, ja toimeenkin on
tartuttu.
Yhdysvalloissa Barack Obaman hallinto korostaa avoimen tiedon ja kansalaistieteen
merkitystä, vaikka viestiä vesittää Edward Snowdenin tapaus. Euroopan unioni liputtaa tieteellisen julkaisujen open access -periaatteen puolesta
ja pilotoi tutkimuksen tietoaineistojen avointa
saatavuutta. Suomessa opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) valmistelee avoimuutta painottavia tiedon saatavuuden linjauksia niin tutkimuksen julkaisujen kuin tietoaineistojen osalta.
Arto Mustajoki vertasi (Tieteessä tapahtuu
4/2012) avointa tiedettä uskonnolliseen herätysliikkeeseen: ”huomaan joutuneeni herätyskokoukseen, jossa avoimen tieteen kannattajat
valavat uskoa toisiinsa”. Mustajoki pohdiskeli
avoimuuden historiaa tieteessä ja yhteiskunnassa, ja oli vakuuttunut asian tärkeydestä.
Mustajoen kirjoitus osui monessa mielessä kohdalleen, jopa niin, että OKM:ssä valittaessa uutta virkamiestä tarjottiin haastateltaville
Mustajoen teksti ja kysyttiin: ”Lue tämä ja kerro,
mitä ministeriön mielestäsi tulisi asiassa tehdä.”
Ilkka Niiniluoto pohdiskeli (Tieteessä tapahtuu 5/2013) tiedeyhteisön olemusta ja tehtävää
sekä erityisesti tiedeviestinnän roolia ja merkitystä suomalaisessa yhteiskunnassa. Nämä teemat, avoin tiede ja tieteestä viestiminen, kytkeytyvät toisiinsa luontevasti, ja tätä kytkeytymistä
on syytä edistää monin tavoin.
Mitä hyötyä yhteiskunnalle tuottaa tieteellisten julkaisujen ja aineistojen parempi saata-
vuus? Helpompi saatavuus tuo tieteellisen tutkimuksen tulokset opetuksessa hyödynnettäviksi
ja siten kehittää tietoon pohjautuvaa osaamista.
Saatavuus edistää yhteistyötä ja vähentää päällekkäistä työtä, mikä parantaa tehokkuutta.
Samalla voidaan argumentoida, että tiede
edistyy ja tutkimustulosten laatu paranee, kun
kyetään käyttämään paremmin hyödyksi aiempia tutkimustuloksia. Tieteeseen perustuva päätöksenteko helpottuu, kun yhteiskunnallisen
päätöksenteon tueksi on tarjolla laajempi tietopohja.
Tiedonsiirtoketjun nopeutuminen ei tapahdu
yhtä nappia painamalla. On syytä pohtia, missä määrin meillä on tarpeettomia viiveitä tiedon julkaisemisessa. Entä ovatko kannustimet
ja meritoitumismekanismit ajan tasalla tieteen
avoimuuden lisääntyessä ja uusien tiedon levittämisen kanavien tullessa aiempien rinnalle ja
niitä korvaamaan? Vähintäänkin on päivitettävä
tutkimuksen julkaisu- ym. politiikat sekä infrastruktuurit ajan tasalle.
Valtioneuvoston periaatepäätös valtion tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistukseksi toteaa seuraavaa: ”Yhteiskuntapolitiikan valmistelun, päätöksenteon ja
toimeenpanon tulisi perustua tutkittuun tietoon. […] Tavoitteen toteuttamiseksi tarvitaan
systemaattinen toimintamalli, jolla varmistetaan
vahva ja horisontaalinen tietopohja yhteiskunnallisen päätöksenteon ja toiminnan tueksi.”
Tutkimustulosten käytön tehostaminen
poliittisen päätöksenteon ja ennakoinnin tukena
on yhteiskunnan toimivuuden kannalta keskeistä, esimerkkeinä tietojohtaminen osana hyvää
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
1
hallintotapaa, tietoperustaisen päätöksenteon ja
poliittisen prosessin tukeminen sekä globaaleihin haasteisiin vastaaminen.
Eikä sovi unohtaa myöskään yritysmaailman innovaatioita, sitä että parempi tietopohja
mahdollistaa uudet innovaatiot ja nopeamman
pääsyn markkinoille sekä tätä kautta vahvistaa
talouskasvua. Suomella on erinomainen mahdollisuus kehittyä globaaliksi edelläkävijäksi
avoimen tiedon ja tietomassojen hyödyntämisessä. Mutta ilman määrätietoista yhteistyötä ja
korkeaa osaamista emme tässä onnistu.
Tutkimuksen vaikuttavuus kasvaa tietoaineistojen käyttöä tehostamalla. Parhaimmillaan
tutkimusprosessin koko elinkaari on hallussa
digitaalisen tiedon osalta (born digital -tutkimusaineistot). Joka tapauksessa on syytä löytää hyvät käytännöt tutkimustyöhön: tutkimusaineiston haltuunotto, datan uudelleenkäyttö,
tiedon tehokas jakaminen, big datan haasteeseen vastaaminen, tehokas roolijako, koulutus ja
osaaminen.
Yksin ei tarvitse kaikkea tehdä, yhteistyö on
tässä tärkeää, mm. tutkimusinfrastruktuuriyhteistyö sekä tutkimuslaitosten ja korkeakoulujen yhteistyö. Koska tiede on kansainvälistä, tarvitaan selvänäköistä ja pienen maan resurssit
tehokkaasti hyödyntävää toimintamallia, painopisteenä suomalaisten tutkimusorganisaatioiden
kyky osallistua kansainväliseen yhteistyöhön.
OKM:n hallinnonalan Tutkimuksen tietoaineistot -hanke (TTA) parantaa sähköisten tietoaineistojen hyödyntämistä tutkimuksessa ja laajemminkin yhteiskunnassa. Hanke toteutetaan
yhteistyössä mm. Kansallinen digitaalinen kirjasto (KDK) -hankkeen kanssa. AVOIN-hanke
(Avoimen tiedon instrumentit) kokoaa yhteen
OKM:n toimialan kehittämistoimia avoimen tiedon hyödyntämiseksi osana valtiovarainministeriön koordinoimaa Avoimen tiedon ohjelmaa.
Avoimen tieteen ja avoimen tiedon yhteydessä on syytä pohtia korkeakoulujen ja muiden
toimijoiden yhteistyötä verkossa avoimissa massakursseissa (MOOC, Massive Open Online Courses). MOOCit ovat kansainvälisesti kasvava ilmiö
korkeakoulutuksessa. Niiden kautta arvostettujen korkeakoulujen opetusta tarjotaan maksutto-
2
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
masti, laajalle opiskelijajoukolle, ajasta ja paikasta
riippumattomana verkkototeutuksena.
Kansalaistiede (citizen science) ja joukkoistaminen (crowd science) ovat tässä yhteydessä
mielenkiintoisia ovia uusiin mahdollisuuksiin,
sikäli kun avoimuuden kautta onnistutaan tekemään kansalaiset ja yhteiskunta osalliseksi tieteen tekemisessä, mikä samalla lisää kansalaisten luottamusta tieteeseen.
Kansalaistiede tarkoittaa sitä, että kuka
tahansa meistä voi ottaa osaa tieteen tekemiseen, ei vain tutkimuksen kohteena vaan myös
vaikuttamalla tutkimukseen, mikä tarkoittaa
havainnointia, oivaltamista ja parhaimmillaan
osallistumista tieteelliseen keskusteluun.
Verkosta löytyy palveluja, joissa voi auttaa
tutkijoita ymmärtämään valaiden lauluja (whale.fm), laskostamaan proteiineja (fold.it) ja selvittämään menneiden aikojen säätä brittilaivaston lokikirjojen avulla (www.zooniverse.org).
Kansalliskirjaston Digitalkoot-hankkeessa
täydennettiin automaattista tekstintunnistusta
vapaaehtoisten avulla, jotka pääsivät osallistumaan korjaustyöhön pelaamalla erilaisia pelejä.
Sanomalehtikirjaston materiaali jalostettiin helposti haettavaan muotoon. Hanke oli menestys,
sillä osallistujia oli lähes 110 000 ja työtehtäviä
tehtiin yli 8 miljoonaa kappaletta.
Tietovarantojen avaaminen ja avoimen tieteen edistyminen näyttävät ilmiselviltä kehityssuunnilta, mutta on tarpeen saada tutkittua
tietoa siitä, miten toimenpiteet todella edistävät yhteistä hyvää. Barbara Ubaldin artikkeli
“Towards Empirical Analysis of Open Government Data Initiatives” (OECD, 2013) on hahmotelma avoimen tiedon arviointikehikoksi, mutta
varsinainen tutkimustieto asiasta puuttuu.
Oppivatko ihmiset kansalaistieteen ansiosta
ymmärtämään maailmaa paremmin? Mitä hyötyä avatuista tietovarannoista on saatu? Toimivatko avoimen julkaisemisen käytännöt niin kuin
niiden pitäisi? Tässä on tutkimuksen paikka.
Kirjoittaja on opetusneuvos, joka työskentelee opetus- ja kulttuuriministeriössä tutkimuksen tietoaineistojen, tietohallinnon ja
avoimen tieteen parissa.
Edistä, anna ja kasvata – lain määrittämät yliopistojen
tehtävät yliopistolaisen arjessa
Ossi Naukkarinen
Tarkastelen lain määrittämiä yliopiston päätehtäviä, jotka eivät muuttuneet uuden yliopistolain
myötä vuonna 2010. Painotan, että lain antamia
tehtäviä täytyy aktiivisesti tulkita yliopistojen käytännön toiminnassa ja että tulkinnat vaikuttavat
lakia suoremmin siihen, millaisiksi yliopistot muodostuvat. Erityisesti alleviivaan, ettei ole lainkaan
itsestään selvää, milloin voidaan todeta, että tehtävät on täytetty.
Vuoden 2010 alussa voimaan tulleen yliopistolain toisen pykälän ensimmäinen lause määrittää yliopistojen tehtävät: ”Yliopistojen tehtävänä
on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja
taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita
palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.” Keskeiset tehtävät ovat täsmälleen samat, jotka annettiin jo vuoden 1997 yliopistolaissa. Myös sitä
aikaisemmassa, useisiin eri lakeihin hajautetussa yliopistoja koskevassa lainsäädännössä tehtäviä kuvattiin lähes samoin sanoin. Lain muiden pykälien sekä muiden lakien ja asetusten voi
katsoa antavan tarkennuksia ja reunaehtoja sille,
miten nämä tehtävät pitää täyttää.1
Yliopistoissa toimivien ihmisten työksi jää
uudenkin lain vallitessa sen eritteleminen, milloin voidaan sanoa, että tehtävät on täytetty. Juuri
tähän kysymykseen vastaaminen sekä tehtävien
mielekkyyden koetteleminen on yksi yliopiston
tärkeimmistä toimista. Tehtävät on asetettu niin
yleiselle tasolle ja tulkinnanvaraisesti mutta kuitenkin niin tärkeisiin asioihin keskittyen, ettei
yksikään työhönsä vakavasti suhtautuva yliopistolainen eikä varsinkaan yliopistojen johdossa
toimiva voi olla ottamatta niihin kantaa.
Keskustelu lain ympärillä oli vilkasta varsinkin
sen valmistelun loppuvaiheissa ja heti sen tultua
voimaan. Useimmat aktiivikeskustelijoista kiin-
nittivät huomioita niihin lain osiin, jotka muuttuivat ja joilla haettiin uudistuksia koko yliopistoihin liittyvään ajattelutapaan. Kannat vaihtelivat
voimakkaasta vastustuksesta yhtä innokkaaseen
puolustamiseen. Yksimielisyys vallitsee sen tunnustamisessa, että muutoksia tosiaan tapahtui
niin yliopistojen juridisessa asemassa, hallinnollisessa organisoinnissa, henkilöstön asemassa
kuin rahoituksessakin. Samoin on helppo todeta, että valtionhallinnon näkökulmasta uudistuksen tavoitteena oli, että yliopistot ”pystyvät
paremmin reagoimaan toimintaympäristön muutoksiin, monipuolistamaan rahoituspohjaansa,
kilpailemaan kansainvälisestä tutkimusrahoituksesta, tekemään yhteistyötä ulkomaisten yliopistojen ja tutkimuslaitosten kanssa, kohdentamaan
resursseja huippututkimukseen ja strategisiin painoaloihinsa, vahvistamaan tutkimus- ja opetustoimintansa laatua ja vaikuttavuutta sekä vahvistamaan rooliaan innovaatiojärjestelmässä” (http://
www.minedu.fi/OPM/Koulutus/koulutuspolitiikka/Hankkeet/Yliopistolaitoksen_uu­dis­taminen/,
ladattu 10.6.2013). Muutosten oli tarkoitus palvella näitä tavoitteita – joiden taas pitäisi olla linjassa
yliopistojen perustehtävien ja perustuslain kanssa.
Kiistat ovat koskeneet sitä, onko tässä onnistuttu.2
On ymmärrettävää, että muutokset kiinnostavat eniten, mutta haluan nyt kiinnittää huomion siihen, että myös ne lain keskeiset osat, jotka
säilyivät ennallaan, ovat yliopistolaisen näkökulmasta erittäin tärkeitä ja vähintään yhtä ankaran
debatoinnin arvoisia. Annan esimerkkejä siitä,
millaisiin jatkopohdintoihin nopeasti päästään,
kun perustehtävän täyttämisen ehtoja ja täsmennyksiä kartoitetaan. Tarkoitukseni on avata sitä, miltä lainsäädännölliset ohjeet yliopiston
arjen ja lainsäädännön maallikkojen näkökulmasta näyttävät.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
3
”Yliopistojen…”
Lain ensimmäisessä pykälässä luetellaan Suomen yliopistot. Mikä yliopisto on, ei kuitenkaan
ole yksiselitteistä muualla kuin nimistön tasolla. Yliopistoissa joudutaan nykyisin jatkuvasti
pohtimaan, mikä ja millainen oikeastaan on se
kokonaisuus, joka yliopistoille annettua tehtävää täyttää. Missä ovat sen rajat ja ketkä siihen
kuuluvat?
Lain neljännen pykälän mukaan rajaaminen on helppoa: ”Yliopistoyhteisöön kuuluvat
yliopiston opetus- ja tutkimushenkilöstö, muu
henkilöstö ja opiskelijat.” Mutta eivät ainoastaan
he vaikuta siihen, miten tehtäviä täytetään. Yliopistojen on toimittava lain mukaan ”vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa” (2 §).
Muu yhteiskunta koostuu esimerkiksi muista
tutkimus- ja oppilaitoksista, kunnista ja kaupungeista, puolueista, järjestöistä, ministeriöistä, säätiöistä, kansainvälisistä rahoittajista, EU:n
toimielimistä, yrityksistä ja lukuisista muista
toimijoista. Yksi hyvin keskeinen ja myös lainvalmistelutyöhön voimakkaasti vaikuttanut
taho on valtion Tutkimus- ja innovaationeuvosto, joka tunnettiin aiemmin nimellä Tiede- ja
teknologianeuvosto. On merkille pantavaa, että
neuvostoa johtaa pääministeri, ei opetusministeri.
Monet yksittäiset ihmiset taas toimivat sekä
yliopistoissa että muualla, esimerkiksi dosentteina yliopistolla ja yksityisten yritysten työntekijöinä toisaalla. Joidenkin kohdalla joudutaan
pohtimaan perusteellisesti, miten yhdistää eri
roolit, ja tähän törmätään esimerkiksi professoreiden sivutoimilupia käsiteltäessä. Jossakin varsinaisen henkilöstön ja yhteistyökumppaneiden
rajamailla toimivat apurahatutkijat, jotka ovat
sisällöllisesti täysin keskeisiä yliopistoille vaikka
eivät olekaan yliopistojen työntekijöitä. Todellisuudessa yliopistoyhteisön raja on siis häilyvä, ja
lisäksi yhteisön sisällä on hyvin erilaisia asemia,
joiden puitteissa voi vaikuttaa kovin eri tavoin
siihen, miten yliopisto täyttää tehtäviään.
Yliopistoissa on ydinjoukko, mutta se joutuu jatkuvasti miettimään, kenen kanssa liittoutua, millä tavalla ja mitä tehdä itse, jotta perustehtävät saadaan hoidettua hyvin. Mitä asioita
4
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
yliopistoväen kannattaa puurtaa itse ja mitkä
ostetaan ulkopuolelta tai tehdään yhteistyössä
joidenkin muiden kanssa? Esimerkiksi: ilman
siivoojia yliopistotkaan eivät kykene toimimaan,
mutta ovatko he samalla tavalla osa yliopistoa kuin professorit? Yliopistotyönkin tekemistä haittaavista ja juuri siivoustyöhön liittyvistä
sisäilmaongelmista kärsivässä Suomessa kysymys ei ole triviaali. Varsinkin professoreiden ja
johdon työajasta tällaisiin pohdintoihin ja niihin
liittyviin käytännön järjestelyihin menee huomattava osa – niin huomattava, että opetus- ja
tutkimustyö helposti kärsii.
On oma kysymyksensä, minkä tyyppiseksi
kokonaisuudeksi yliopistoa olisi syytä luonnehtia. Onko kyseessä ”yritys, puolue vai oppineiden yhteisö”, kuten erään asiaa käsittelevän teoksen alaotsikossa kysytään? Vai ovatko yliopistot
kenties pikemminkin tehtaita, telakoita, sairaaloita, virastoja, rakennustyömaita tai armeijoita, kuten Tapani Kaakkuriniemi artikkelissaan
”Onko yliopistossa enää mitään järkeä?” pohtii?3
Lain mukaan yliopistot ovat asemaltaan julkisoikeudellisia oikeushenkilöitä tai yksityisoikeudellisia säätiöitä, joten ne eivät enää ole ainakaan
valtion tilivirastoja. Valtion johdon näkökulmasta yliopistot näyttäisivät joka tapauk­
sessa
olevan osa kansallista selviytymisjärjestelmää.
Mutta joidenkin mielestä niiden pitäisi olla autonomisia yksiköitä, vaikka autonomian käsitteen
myönnetäänkin olevan kovin moniselitteinen.
On mielenkiintoista, mikä näistä kannoista on
lain ja sen tulkinnan valossa kannatettavin – ja
mitä niillä edes tarkoitetaan.
Nykyaikainen yliopisto on monessa mielessä
pikemminkin verkosto kuin selkeästi rajautuva
yksittäinen toimija. Jonkinlaista versiota kansainvälisestä verkostoitumisesta myös autonomian puolustajien täytyy kannattaa, sillä itseensä
käpertyvä yhteisö ei akateemisessa maailmassa
pärjää. Jos lähtökohta hyväksytään, se tarkoittaa, että yliopistoja pitäisi myös osata rakentaa
ja arvioida kuten verkostoja. Esimerkiksi rekrytointeja pitäisi osata ajatella tästä näkökulmasta:
Minkälaiset ihmiset sopivat verkoston kokonaisuuteen ja miksi, ja keiden on hyvä olla mukana
henkilöstövalintoja tekemässä? Kuinka paljon
professorien, opiskelijoiden ja lehtoreiden rinnalle tarvitaan myös aivan toisenlaisia toimijoita
jopa yliopistojen sisälle? Miten verkostomaista
luonnetta tuetaan? Kapeasti rajatun yhden yliopiston tarkasteleminen omana erillisenä palasenaan on vaikeaa ja arjen työn vastaista.
Jos yliopisto nähdään löyhänä verkostona,
kysymys vastuista, tuloksista ja niiden suhteista resursseihin monimutkaistuu. Verkostojen
luonteeseen kuuluu, ettei kukaan hallitse niitä kokonaisuudessaan, ja vastuu tapahtumista
ja tuloksista hajaantuu moniaalle. Tutkijat ovat
usein enemmän tekemisissä oman alansa kansainvälisen ja jatkuvasti muuttuvan yhteisön
kuin oman yliopistonsa muiden alojen ihmisten kanssa. Jokainen tutkimustyötä tehnyt myös
ymmärtää, että todellisuudessa onnistumisista
tai epäonnistumisista harvoin kannattaa kiittää
tai syyttää vain yhtä tahoa. Yksittäiset yliopistot
ovat kuitenkin niitä, joilla on rahoitus ja joiden
kohdalla tuloksia tyypillisesti tarkastellaan. Verkostomainen käytännön todellisuus sekä lainsäädäntöön ja resursointiin liittyvää yksilöinti
eivät sovi aina kovin hyvin yhteen. Tämä johtaa jälleen pohdintaan: kenen kanssa kannattaa
tehdä mitäkin, jotta tulokset näyttävät mahdollisimman hyviltä juuri oman yliopistoni tulossarakkeissa?
”…tehtävänä on edistää…”
Laissa annetaan yliopistoille tarkkaan ottaen
kolme tehtävää: edistäminen, antaminen ja kasvattaminen.
Edistäminen koskee vapaata tutkimusta
sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä. Voidaan
kysyä, mitä edistäminen on ja milloin sitä voidaan katsoa tapahtuneen. Tämä ei ole saivartelua, vaan sekä strategiatyöhön että päivittäiseen
toimintaan vaikuttavaa pohdintaa.
Edistys on muutosta. Ei tyydytä siihen, mitä
on jo saavutettu, vaan mennään eteenpäin. Mutta kun kysytään, mistä tiedetään niin tapahtuneen, aletaan kaivata edistymisen osoittimia eli
indikaattoreita. On selvä, että yliopistojen johto
ja rahoittajat, eli toimintaan keskeisesti vaikuttavat tahot, eivät kykene itse arvioimaan kaikkia
yliopistojensa aloja, vaan heille on osattava ker-
toa tiiviisti, mikä osoittaa onnistumista ja epäonnistumista.
Edistymistä arvioitaessa täsmennetään tavallisesti se, minkä yliopiston osan edistymistä
halutaan indikoida: tutkijoiden, opiskelijoiden,
palveluhenkilöstön. Selvitetään esimerkiksi,
monta opintopistettä opiskelijat tällä hetkellä
saavat keskimäärin vuodessa tai monta refereejulkaisua professorit ja lehtorit saavat aikaan
kolmen vuoden jaksolla, ja asetetaan muutaman
vuoden päähän korkeampi tavoite. Jos siihen
päästään, on ilmeisesti edistytty.
Monenlaisia kysymyksiä herää. Entä jos ei
päästä aivan asetettuun tavoitteeseen? Onko silti
edistytty riittävästi? Tai jos mennään yli, voiko
edistyä liikaa vai olivatko tavoitteet silloin väärin asetettuja? Ja kuinka suuri painoarvo tietyn
osa-alueen edistymisellä on yliopiston kokonaisuudessa? Yleistasoisia ratkaisuja näihin kysymyksiin pyritään löytämään esimerkiksi rahoitusmallien tasolla. Yksityiskohtien tulkinnat
ja niihin liittyvät päätökset tehdään kuitenkin
tapauskohtaisissa neuvotteluissa eri toimijoiden
välillä.
On vielä tärkeämpi kysymys, mitä merkitystä määrällisillä indikaattoreilla on. Kasvavat
opintopistekertymät osoittavat, että opiskelijat
tekevät enemmän töitä tai ainakin heille annetaan enemmän opintopisteitä. Mutta se, ovatko
he oppineet enemmän tai paremmin, jää tällä tavoin haarukoituna hämärän peittoon. Tai
kuinka merkittäviä tutkijoiden julkaisumäärät
ovat? Tarvitaan siis laadullisiakin indikaattoreita, mittareita ja arviointiprosesseja.
Käytössä on eri asioihin keskittyviä indikointijärjestelmiä, esimerkiksi niin sanottu Shanghain lista, The Times Higher Education World
University Rankings, Crown-indeksi, kotimainen Julkaisufoorumi, H-indeksi, sekä IsonBritannian uusi REF-järjestelmä. Järjestelmillä pyritään siihen, että numeeriset indikaattorit
kertovat jotain myös yliopiston tai jonkin sen
toimijan toiminnan laadusta ja yliopiston edistymisestä. Lakihan velvoittaa ”korkean kansainvälisen tason” saavuttamiseen (§ 2), ja se on
osoitettava tavalla tai toisella. Vaikka siltä saattaa näyttää, kyse ei kuitenkaan usein ole yksin-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
5
kertaisesta mittaamisesta – jossa olisi jokin
yksiselitteinen suure, jota tarkkaillaan – vaan
laajemmasta ja myös arvioijien henkilökohtaisia
mielipiteitä sisältävästä punnitsemisesta.
Järjestelmissä on hankaluuksia esimerkiksi
siinä, miten voidaan ottaa huomioon eri alojen
erilaiset käytännöt ja miten alojen rajat vedetään, miten tällaisten järjestelmien tuottamien
tulosten pitäisi vaikuttaa yliopistojen väliseen
tai niiden sisäiseen resurssien jakoon, sekä siinä,
miten vältetään se, että yliopistot alkavat keskittyä indikaattoreihin niiden asioiden sijaan, joihin indikaattoreiden pitäisi viitata (itseisarvoinen sijoitus rankinglistalla eikä hyvätasoinen
tutkimus ja opetus). Minkälaisen aikajakson jälkeen edistymistä on järkevä odottaa? Eikö tehtävänä ole ylläpitää mitään, vain edistää? Mikä
indikaattorijärjestelmä on sopiva mihinkin tarkoitukseen? Koska kysymykset ovat monimutkaisia ja silti väistämättömiä, on jo olemassa
yliopistojen laadunarviointijärjestelmien luotettavuutta ja käyttökelpoisuutta arvioivia tahoja, jotka kehittelevät eräänlaisia rankinglistojen
rankinglistoja. Tällainen toimija on esimerkiksi IREG Observatory on Academic Ranking and
Excellence (http://www.ireg-observatory.org/
index.php?option=com_frontpage&Itemid=1).
Edistymistä olisi syytä pohtia nimenomaan
suhteessa niihin asioihin, joita laissa edellytetään edistettävän. Osoittaako yliopiston sijoittuminen tietyllä tavalla jollakin listalla sen, että
on edistetty vapaata tutkimusta tai tieteellistä ja
taiteellista sivistystä? Tai sen, että on kasvatettu
opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa? Jos listaukset tai indikaattorit eivät tätä
kerro, miten edistymistä pitää arvioida? Tämä
on sitä pohdintatyötä, jota yliopistojen ruohonjuuritasolla jatkuvasti tehdään ja jonka puitteissa kiistellään ankarasti. Kiistely kertoo terveestä,
kriittisestä suhtautumisesta indikaattoreihin: ne
ovat viitteitä, jotka vaativat ympärilleen ja taustalleen aktiivista keskustelua. Ne ovat keskustelujen lähtökohtia eivätkä lopullisia vastauksia, ja
yliopistolaisten itsensä on pidettävä huolta siitä,
että niihin myös suhtaudutaan sellaisina esimerkiksi siellä, missä resursseista päätetään ja tulosten merkittävyydestä keskustellaan.
6
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
Mittelöinti koskee myös sitä, miten edistettävät asiat pitää ymmärtää. Sen määrittäminen
on pitkälti filosofista keskustelua, eikä kysymyksiin ole yhtä vedenpitävää vastausta vaan lukuisia hyvin perusteluja tulkintoja. Siksi filosofisilla, yhteiskunnallis-poliittisilla ja humanistisilla
näkökulmilla on tärkeä rooli sen hahmottamisessa, mitä yliopistojen pitää tehdä.
”… vapaata tutkimusta…”
Vapaus kuulostaa mukavalta, mutta mitä se tarkoittaa? Kysymys on ollut yksi tärkeimpiä filosofian ongelmia niin kauan kuin filosofiaa on ollut
olemassa. Jo johdantoteoksissa tehdään perusjaotteluja esimerkiksi siitä, puhutaanko positiivisesta vai negatiivisesta vapaudesta. Oikeastaan
yliopistolaki velvoittaa sen omaehtoiseen miettimiseen, mitä vapaus on.
Monen yliopistolaisen mielestä akateeminen
vapaus tarkoittaa, ettei kukaan ulkopuolinen voi
määrätä, mitä asioita ja millä tavalla yliopistoilla tutkitaan ja opetetaan, ja tässä vedotaan myös
lain kolmanteen ja kuudenteen pykälään. Jotkut taas painottavat erityisesti yliopistojen itsehallinnon näkökulmaa: päätöksentekovalta esimerkiksi henkilöstövalinnoissa pitää säilyttää
yliopistoyhteisön jäsenillä. Ja vielä voidaan painottaa, että yliopistojen toiminnan ei pidä olla
välineellistä, eli sen ei pidä esimerkiksi palvella
taloudellisen voiton vaan itseisarvoisen tiedon
tavoittelua.
Yliopistot eivät kuitenkaan monessa mielessä
ole lainkaan vapaita. Niitä sitovat lainsäädäntö,
rahoitus sekä kaikki ne toiveet ja paineet, joita
yhteistyökumppanit luovat. Uuden lain on toivottu lisäävän vapautta sen suhteen, miten tuloksia saavutetaan – kunhan niitä saavutetaan. Jotkut ovat kuitenkin sitä mieltä, että näin on vain
siirrytty sääntöohjaamisesta entistäkin ankarampaan tulosohjaamiseen ja todellisuudessa
vapautta on kavennettu. Ja vaikka kuinka toivoisi, vapaan tutkimuksen lainsuoja ei tarkoita, että
yliopistoilla olisi loputtomat rahalliset resurssit
toteuttaa tärkeiksi kokemiaan asioita; kalleimpia
tutkimusaloja ei pienessä maassa voi olla, koska
ei voida hankkia tarvittavia laitteita. Lain kuudes
pykälä taas ilmaisee rajoituksia näin: ”Yliopis-
toissa vallitsee tutkimuksen, taiteen ja opetuksen vapaus. Opettajan on kuitenkin noudatettava koulutuksen ja opetuksen järjestämisestä
annettuja säännöksiä ja määräyksiä.”
Vapaus on siis – kehämäisesti – lähinnä liikkumavapautta niiden asioiden piirissä, jotka ylipäätään ovat yliopistolaisten oman päätösvallan
alaisia. Valinnanvaraisia asioita ovat melko pitkälti tutkimusaiheet ja -tavat, tulosten julkaisukanavat, opetusmuodot sekä yhteistyökumppaneiden valinnat. Vapauden aste vaihtelee eri
toimijoiden välillä, ja riittävästä vapauden määrästä ja sen indikaattoreista kiistellään.
Mutta juuri kiistely on tärkeää: vapaus toteutuu osittain juuri siinä, että sen määritelmistä ja
toteutumisesta voi avoimesti kamppailla. Ennen
pitkää päädytään syviin pohdintoihin siitä, mikä
kaikki ihmisen toiminnassa on determinoitua,
mikä vapaasti valittavissa. Tämä on jälleen filosofinen teema. Lisäksi aasialaisten kollegoiden
suusta kuulee melko usein kysymyksen, miksi
yliopistojen tai siellä toimivien ihmisten pitäisi
olla vapaita. Jos tällaisia kysymyksiä ei uskalleta
kohdata yliopistoilla, missä sitten?
”… sekä tieteellistä ja taiteellista…”
Vapaa tutkimus kuuluu tieteeseen. Mutta myös
se, mitä tiede on ja miten se eroaa esimerkiksi uskonnosta, on yksi yliopistojen ydinkysymyksistä, joita käsitellään perin pohjin tieteenfilosofiassa, muussa tieteen tutkimuksessa sekä
metodikirjallisuudessa. Joidenkin mielestä varsinaista tiedettä edustavat vain kokeelliset ja
pitkälti laskennallisia menetelmiä hyväkseen
käyttävät luonnontieteet, kun taas toiset lukevat
myös yhteiskunnalliset ja humanistiset alat tieteisiin. Ehkä kaikki humanistien tekemä ei ole
tiedettä, mutta epäilemättä se on ainakin hyvin
monissa tapauksissa tutkimusta. Näidenkään
kahden asian ero ja samanlaisuus eivät ole itsestään selvä.
Laki pyrkii kattamaan kaikki variaatiot tieteestä ja tutkimuksesta ja katsoo, että yliopistoissa voidaan tehdä mitä tahansa näistä. Laaja-alaisuus johtaa mielenkiintoisiin debatteihin, mutta
myös taisteluihin resursseista. Jonkin toiminnan
leimaaminen joksikin muuksi kuin tieteeksi tai
tutkimukseksi antaa aiheen sulkea se yliopistojen ulkopuolelle.
On esimerkiksi keskusteltavissa, onko tämä
artikkeli ja sitä varten tehty taustatyö tutkimusta vai ei. Humanistisesta näkökulmasta tarkasteluna kenties kyllä, luonnontieteellisestä ehkä
ei. Onko minun siis perusteltua sisällyttää tämä
teksti julkaisuluetteloni kohtaan, jossa mainitaan ”tieteelliset artikkelit” vai onko tämä ”muita julkaisuja”? Yhtä oikeaa ratkaisua ei ole. Yleisemmällä tasolla kategorisointi vaikuttaa siihen,
miltä yliopiston profiili näyttää ja miten oppilaitos voi sijoittua erilaisissa yliopistojen välisissä
vertailuissa.
Tieteen ja taiteen rinnastaminen on erityisen mielenkiintoista. Vastikään perustettu Taideyliopisto ei koskaan tule nousemaan korkealla perinteisissä yliopistovertailuissa, vaikka
sieltä valmistuisivat maailman arvostetuimmat
taiteilijat ja sen henkilökunta tekisi klassikoiksi
muodostuvia teoksia yksi toisensa jälkeen. Tässä palataan kysymykseen kullekin yliopistolle tai
yliopistoverkostolle sopivista indikaattoreista ja
verrokeista. Taideyliopistot ovat heränneet siihen, että niiden kannattaa olla itse aktiivisia taiteellisen toiminnan laatuindikaattoreiden luomisessa, jotta niitä ei keksitä jossakin muualla.
On nimittäin väistämätöntä, että myös taideyliopistojen rahoittajissa ja kumppaneissa on sellaisia, jotka eivät itse ehdi tai pysty toiminnan
laatua arvioimaan, vaan he tarvitsevat jonkinlaisia yksinkertaistettuja indikaattoreita päätöksenteon avuksi.
On kyse pitkälti siitä, että pyritään saamaan
jo olemassa olevia arviointikäytäntöjä näkyvämmiksi ja avoimemmiksi. Taiteen laatua on
arvioitu aina, ja taideyliopistoissa opinnäytteitä ja pääsykoetehtäviä on myös pisteytetty iät
ja ajat, tavallisesti tarkastusohjeissa kuvattujen
kriteerien valossa. Nyt pohdittavina olevat laatuindikaattorit ovat osa samaa jatkumoa. Niistä
ei saada yksiselitteisiä, eikä se ole tarkoituskaan.
Selvää on sekin, että tavoitteena ei ole kehitellä
yleispäteviä taiteen laatukriteerejä, vaan vertailu-, keskustelu- ja päätöksentekovälineitä juuri
taideyliopistoyhteyksiin. Päivälehtien taidekriitikoille niillä tuskin tulee olemaan käyttöä.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
7
Erityisen kirkasta pitäisi olla se, että yksittäisten taideteosten tai taiteilijoiden arviointi
ja kokonaisten taiteen alan yliopistojen toiminnan hahmotteleminen ovat aivan eri asioita. Yliopistot voivat indikoida toimintansa laatua joidenkin muuttujien avulla, mutta se ei tarkoita,
että taideteoksia pitäisi muualla arvioida näistä
lähtökohdista tai edes sitä, että jokaisen tällaisissa yliopistoissa arvioitavan pitäisi olla hyvä
samoilla kriteereillä. Tilanne on sama tiedeyliopistoissa: jokainen jonkin listan kärjessä olevan
yliopiston tutkija ei ole huippu, jokaisen yksilön
kohdalla ei kannata käyttää samoja kriteerejä ja
keskinkertaisen yliopiston tutkija voi olla alansa
kansainvälistä parhaimmistoa. Yliopistot etsivät
joitakin merkittäviä toiminnan laatua keskimäärin kuvaavia muuttujia, ja yksittäisiä toimijoita
täytyy aina arvioida tapauskohtaisesti.
Samaan tapaan kuin tieteilijöillä taiteen laatuindikaattoreiden kehittelijöillä pitää kuitenkin
olla selkeä käsitys siitä, mitä kaikkea taide yliopistomaailmassa on ja miten merkittävä taide eroaa vähemmän merkittävästä. Nämä ovat
taiteentutkimuksen ja siihen liittyvän filosofisen estetiikan erittäin okaisia ydinkysymyksiä.
Yliopistolaisten itsensä on silti rohjettava tarttua joihinkin vastausvaihtoehtoihin, eikä jäädä
tarjoilemaan pelkkiä toisaalta–toisaalta-pohdintoja. Sellaisia kannattaa väsymättä esittää
tutkimuksen ja itse taiteen puolella, mutta esimerkiksi resurssikeskusteluissa on uskallettava
tehdä perusteltuja valintoja. On osattava sanoa,
että päätökset on tehty kiinnittäen huomiota
tiettyihin asioihin – mitkä ne sitten ovatkaan. Jos
yliopistojen taiteilijoiden halutaan pitävän näyttelyitä merkittävissä kansainvälisissä gallerioissa
ja tällaisen toiminnan katsotaan olevan laadun
indikaattori, se pitää avoimesti todeta. Mutta
samalla taideyliopistoyhteisöllä on velvollisuus
perustellen pohtia, onko tämä hyvä ratkaisu.
”… sivistystä…”
Hyvin mielenkiintoinen on lain sananvalinta
”sivistyksen” kohdalla. Juuri tieteellistä ja taiteellista sivistystä tulee edistää. Ei siis tieteellistä ja taiteellista menestystä sen paremmin kuin
taloudellista voittoa, teknistä edistystä, sotilaal-
8
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
lista voimaa, poliittista tasapainotilaa, luonnon hallintaa, kestävää kehitystä, tarkasti rajattu ammatillista osaamista… tai uskonnollisia,
gastronomisia ja urheilullisia sivistyksen muotoja. Tieteenfilosofiassa on eritelty monenlaisia
tiedonintressejä, ja tässä on valittu niistä yksi
kaikkein tärkeimmäksi; ajattelu pohjautuu humboldtilaiseen perinteeseen. Jos laki otetaan tosissaan, pitäisi kehitellä indikaattoreita, jotka osoittavat, että on edistetty sivistystä.
Mutta mitä sivistys on? Ei ilmeisesti ainakaan turhaa korkeakulttuurista koketeerausta,
vaan mahdollisesti perinnetietoisuutta, oppineisuutta, kehittyneisyyttä, kykyä tulla toisten
kanssa toimeen, avomielisyyttä, huomaavaisuutta, tietorikkautta ja jopa viisautta. Silti: onko se
saavutettu tila vai asenne? Ja tavoitellaanko yliopistolaisten omaa sivistystä vai kaikkien ihmisten? Lain ruotsinkielisessä versiossa sivistys on
”bildning” ja epävirallisessa englanninkielisessä
käännöksessä yhtä laimeasti ”education”. Tuntuu
siltä, että käännökset eivät tavoita kaikkea siitä,
mitä suomenkielisellä sanalla ajetaan takaa –
mutta mitä se on?
Oman kokemukseni mukaan – joskaan uskomukseni ei perustu tieteellisesti kestävään tutkimukseen – sivistyksestä ei kuitenkaan yliopistoilla keskustella lainkaan niin laajalti ja
tosissaan kuin tutkimuksesta, vapaudesta, tieteestä, taiteesta ja edistymisestä. Tuntumani on,
että koko käsite koetaan helposti jotenkin vanhahtavaksi ja merkityksettömästi. Nähdäänkö
sivistystehtävä yliopistojen arjessa siis vieraaksi, ja jos nähdään, miksi niin on? Mihin sitten
keskitytään, jollei sivistämiseen? Ainakin jotkut
pelkäävät, että sijoitukseen kansainvälisissä listauksissa, ja kysyvät hyvän kysymyksen: miksi
se olisi tärkeää? Voidaanko luottaa siihen, että
sijoitus on itsessään indikaattori jostakin tärkeämmästä, vaikkapa juuri sivistyksestä? Vai
mistä?
”… antaa tutkimukseen perustuvaa
ylintä opetusta…”
Mielenkiintoinen on myös opetusta kuvaava
kohta. Yliopiston tehtävä on antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta. Tutkimustahan
tehdään muuallakin, esimerkiksi yrityksissä ja
tutkimuslaitoksissa, mutta niissä sitä ei kytketä
opetukseen.
Huomion kiinnittää sana antaa. On vaikea
selvittää, miten perusteellisen pedagogiaa koskevan pohdinnan tulos sananvalinta on, mutta
se vaikuttaa liittyvän melko vanhakantaiseen ja
huonosti nyky-yliopiston oppimiskulttuuriin
sopivaan ajattelutapaan. Ikään kuin professoreilla ja muilla opettajilla olisi joitakin valmiita tietoja ja taitoja, jotka he sitten antavat sellaisenaan
opiskelijoille. Oppimisestakin toki puhutaan jo
lain saman pykälän seuraavassa lauseessa, mutta
suurempi paino on opetuksen antamisella.
Ajattelutapa on täysin toinen kuin nykyisin
laajalti kannatetuissa konstruktivistisissa pedagogisissa näkemyksissä, joiden mukaan tietoa synnytetään yhdessä, opettajien ja opiskelijoiden välisessä vuorovaikutuksessa, ja jossa
molemmat osapuolet oppivat jotakin. Tärkeänä
pidetään myös vertaisoppimista ja informaalia
oppimista, joiden kohdalla on vieläkin vaikeampi ajatella jotakin yhtä tahoa, joka antaisi jotakin
valmista jollekin toiselle.
Yliopistoissa on kenties syytä harjoittaa myös
lain mainitsemaa ”antavaa” opetusta, mutta on
kuitenkin vakavissaan mietittävä, millaisiin
tilanteisiin se sopii sekä mitä muita opettamisen
ja oppimisen muotoja on olemassa. Pohdinnan
seurauksena ainakin omassa yliopistossani painopiste on siirtymässä entistä selkeämmin juuri oppimisen ajatteluun. Harkitaan entistä useammin, millaisia tiloja, laitteita, toimintatapoja
ja materiaaleja oppimiseen tarvitaan. Ja miten
opettaa oppimaan?
Ajattelua pitäisi aiheuttaa myös se, milloin
opetuksen voi katsoa perustuvan tutkimukseen.
Toivoisi nimittäin, että jo esikouluissa ”annettava” opetus perustuisi tutkimukseen eikä hatusta vetäistyihin ennakkoluuloihin. Miten yliopistojen opetus sitten eroaisi tästä? Yksi keskeinen
tavoite on, että yliopistojen henkilökunnan
pitäisi opetuksen ohella ehtiä ja osata tehdä tutkimusta itse, ja opetuksen pitäisi perustua siihen. Silloin voidaan opettaa myös sitä, miten
tietoa tutkimuksen kautta syntyy. On kuitenkin polttava ongelma, miten organisoida työaika
niin, että kaikelle tälle jää aikaa.
On oma kysymyksensä, miten kannattaa
ymmärtää sana ”ylintä”. Luultavasti siten, että
opetus on vaativinta, mitä on tarjolla. Sitä eivät
kaikki pysty seuraamaan ja omaksumaan, vaan
jo opiskellakseen tarvitsee pitkälle meneviä taitoja. Tämä on hyvä vaatimus. Yliopisto ei ole
kaikille, vaan siihen kuuluu erottamattomana
osana tällainen elitistisyys. Ylimmän opetuksen
läpi käyneet pystyvät asioihin, joihin muut eivät
pysty.
Mitä ylemmäs mennään, sitä suurempi vastuu ja omatoimisempi rooli on oppijoilla, eli laki
velvoittaa myös opiskelijoita. Motiivi ja edellytykset pitää olla itsellä, eikä kukaan voi kaataa vaativia asioita kenenkään päähän. Ylintä
opetusta ei yksinkertaisesi voi antaa, joten lain
sananvalinnoissa on ajatuksellinen ristiriita.
Kenties ylemmyyden painottamisen voisi
ymmärtää tarkoittavan myös sitä, että vähemmän vaativan opetuksen voi jättää muille eikä
yliopiston kannattaisi suunnata resurssejaan
siihen. Mutta mistä ylempi alkaa? Monessa yliopistossa keskustellaan siitä, pitäisikö keskittyä
selvemmin maisteritasoon ja sitä ylemmäs ja jättää kandidaattiopetus ammattikorkeakouluille.
Jos niin tehdään, voidaanko luottaa, että maisteriopintoihin tulevilla on riittävän vahva pohja
pystyäkseen ylimpään oppimiseen? On aprikoitu sitäkin, antaako nykymuotoinen lukio riittävän hyviä valmiuksia kandidaattiopinnoille.
”… sekä kasvattaa opiskelijoita
palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.”
Lauseen viimeinen osa on monen yliopistolaisen näkökulmasta huvittava. Jos opiskelijoita
haluaa naurattaa, kannattaa silloin tällöin luentojen lomassa muistuttaa tästä tehtävästä. Onko
yliopiston tehtävä tosiaan kasvattaa ja vieläpä
palvelemaan, ja juuri isänmaata ja ihmiskuntaa?
Eikö tässä ole montakin ristiriitaa lauseen muiden kohtien kanssa?
Kasvattaa? Tässä on jälleen hyvin yksisuuntainen käsitys toiminnasta opiskelijoiden kanssa: opettajat tietävät, minkälaisiksi opiskelijoiden pitää tulla ja minkälaisilla operaatioilla
heidät sellaisiksi saadaan. Kuin kaaleja tai koiria
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
9
kasvattaisi. Tämä ei yksinkertaisesti sovi siihen,
miten yliopistoissa toimitaan, eikä kuvaa millään lailla niitä käytäntöjä ja periaatteita, joilla oppiminen ja kasvaminen tapahtuvat. Lisäksi: ainoastaanko opiskelijoita ”kasvatetaan” eikö
henkilökuntaa? Sopisi toivoa, että molemmat
kasvavat yhdessä.
Ja mitä on palveleminen? Miten aiemmin
mainittu vapaus liitetään palveluun, joka tuntuisi viittaavaan jonkinlaiseen alamaissuhteeseen? On jotakin ylempää, joka määrää tahdin
ja suunnan, ja alamaiset toteuttavat ylemmän
tahdon! Tieteelliseen tutkimukseen on kuitenkin viimeistään valistuksesta ja oikeastaan jo
Platonin Akatemiasta asti kuulunut kriittisyys
tällaista alamaisasennetta kohtaan, ja jo pitkään
kriittisyys on ollut myös taiteen yksi tärkeä ulottuvuus. Yliopistoissa ”palveleminen” ei voi olla
nöyrää serviisiä. Olisi parempi puhua velvollisuuksista tai vastuun ottamisesta.
Ja onko isänmaa tärkeämpi kuin ihmiskunta
vai ovatko ne yhtä tärkeitä? Valtionhallintohan
näkee yliopistot osana kansallista kilpailu- ja selviytymisjärjestelmää. Ahdas nationalismi sopii
kuitenkin huonosti yhteen yliopistoihin ja erityisesti tieteeseen liitetyn universaalin näkemysten koettelun ja totuuden etsimisen kanssa. Syytä on pohtia sitäkin, tuleeko yliopistojen palvella
vain ihmiskuntaa vai pitäisikö ottaa huomioon
myös muut eliöt. On monia vaikeita ja samalla
innostavia kysymyksiä.
Positiivisesti tulkittuna lauseen viimeinen osa
luultavimmin viittaa siihen, että yliopistolla on
samanlainen vastuu kuin millä tahansa muullakin toimijalla siinä, että maailma on mahdollisimman hyvä paikka elää. Päädytään hyvän elämän hahmottamiseen eli samaan kysymykseen,
jota on puntaroitu niin kauan kuin ihmiset ovat
ylipäätään jotakin osanneet mietiskellä. Yliopistolla ei ole oikeutta vetäytyä omaan erinomaisuuteensa muusta maasta ja ihmiskunnasta erilleen. Mutta miten se täyttää ”palvelutehtävänsä”
parhaiten? Juuri siihen yliopistojen on itse osattava vastata vuoropuhelussa ”isänmaan ja ihmiskunnan” muiden toimijoiden kanssa. Tehtävähän on mitä hienoin, mutta sitä on jatkuvasti
konkretisoitava yliopistojen arjen tasolla.
10
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
Olen pyrkinyt palauttamaan mieleen sen,
että lain määrittämät yliopistojen tehtävät eivät
ole uudistuksen myötä muuttuneet, että tehtävien kriittinen tarkastelu on uudessakin tilanteessa tärkeä osa yliopistojen toimintaa ja että
juuri kritiikki ja siihen liittyvät valinnat vaikuttavat suoraan siihen, millaiseksi yliopistolaisten
elämä käytännössä muodostuu. Laki sinänsä
ei tee yliopistoista mitään, vaan yliopistolaiset
rakentavat tulkinnoillaan elämänsä itse, yhdessä
muun yhteiskunnan kanssa. Siksi ydintehtävien
tulkinnoissa pitää olla mukana.
Viitteet
1
2
3
Merkittävä osa valtionhallinnon tuottamasta yliopistolakiin liittyvästä aineistosta on osoitteessa http://
www.minedu.fi/OPM/Koulutus/koulutuspolitiikka/
Hankkeet/Yliopistolaitoksen_uudistaminen/. Eduskunnan sivuilla on ”Hallituksen esitys Eduskunnalle
yliopistolaiksi ja laiksi yliopistolain voimaanpanosta”, jossa kuvataan lyhyesti lainsäädännöllinen tilanne ennen vuoden 1997 yhtenäistävää yliopistolakia
http://217.71.145.20/TRIPviewer/show.asp?tunnist
e=HE+263/1996&base=erhe&palvelin=www.eduskunta.fi&f=WP. Ladattu 10.6.2013.
Keskustelua on käyty mm. teoksissa Ahonen, Pertti, Korvela, Paul-Erik ja Palonen, Kari, toim. (2013):
Uusi yliopisto – yritys, puolue vai oppineiden tasavalta? Kohti muuttuvien toimintatilanteiden poliittista
luentaa. SoPhi, Jyväskylä; Hautamäki, Antti ja Ståhle,
Pirjo (2012): Ristiriitainen tiedepolitiikkamme. Gaudeamus, Helsinki; Lasonen, Johanna ja Ursin, Jani,
toim. (2011): Koulutus yhteiskunnan muutoksissa:
jatkuvuuksia ja katkoksia. Suomen kasvatustieteellinen seura, Jyväskylä; Miettinen, Tarmo, Muukkonen,
Matti, Myrsky, Matti ja Pohjolainen, Teuvo (2009):
Uusi yliopistolainsäädäntö. Lakimiesliiton kustannus, Jyväskylä; Ståhle, Pirjo & Ainamo, Antti, toim.
(2012): Innostava yliopisto. Kohti uudistuvaa yliopistojohtamista. Gaudeamus, Helsinki; Tomperi, Tuukka, toim. (2009): Akateeminen kysymys. Yliopistolain
kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta. Vastapaino,
Tampere; Volanen, Vesa Matti, toim. (2012): Toiseksi
paras? Tieteentekijät ja uusi yliopisto. Tieteentekijöiden liitto, Sastamala.
Artikkeli teoksessa Volanen, Vesa Matti, toim. (2012),
s. 104–118.
Kirjoittaja on Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun varadekaani ja estetiikan
dosentti Helsingin yliopistossa.
Suomen Rooman-instituutti ja antiikintutkimuksen
uudet tuulet
Paavo Castrén
Suomen Rooman-instituutin alkusanat lausuttiin
75 vuotta sitten, joskin instituutti aloitti sotavuo­
sien vuoksi varsinaisen toimintansa Villa Lantessa
vasta vuonna 1954. Kuluneiden lähes 60 vuoden
aikana instituutti on saavuttanut arvostetun aseman Rooman ulkomaisten instituuttien joukossa,
ja sen tutkimusprojektit ovat liittyneet erinomaisesti modernin antiikintutkimuksen pyrkimyksiin
tutkia monia aikakauden ilmiöitä tavallisen Rooman kansalaisen näkökulmasta. Tällä saralla on
vielä paljon tehtävää, mutta tulokset saattavat olla
sekä antoisia että yllättäviä.
Syksyllä 1938, tasan 75 vuotta sitten, sai alkunsa
hanke, jonka tavoitteena oli perustaa Roomaan
suomalainen tieteellinen instituutti. Ruotsi oli
perustanut oman instituuttinsa jo vuonna 1926,
ja siitä lähtien oli käyty keskusteluja sekä suomalaisten osallistumisesta Ruotsin instituutin toimintaan että toiveista oman instituutin perustamiseksi. Näiden keskustelujen pohjalta lehtori
ja myöhempi Ruotsalaisen normaalilyseon yliopettaja, voimakas suomenruotsalainen vaikuttaja Einar Pontán oli alkuvuodesta 1938 järjestetyillä Klassikkopäivillä pitänyt merkittävän
puheen, jota nuori Rooman numismatiikan ja
myöhäisantiikin tutkija, dosentti Gunnar Mickwitz referoi Hufvudstadsbladetiin kirjoittamassaan artikkelissa. Sen tuloksena lehden kustantaja, suomenruotsalainen suurliikemies Amos
Anderson lahjoitti miljoona markkaa oman instituutin perustamiseksi Roomaan. Tämän summan hän myöhemmin vielä korotti kolmeksi miljoonaksi sillä ehdolla, että Suomen valtio
vastaisi instituutin vuotuisista kuluista, jotka laskettiin 300 000 markaksi vuodessa. Anderson oli
myös jo käynyt Italian valtion edustajien kanssa
neuvotteluja tontin saamiseksi instituutille Valle
Giuliasta Ruotsin instituutin läheisyydestä.
Suomen Rooman-instituutin säätiö
Syksyllä 1938 alettiin käydä konkreettisia neuvotteluja valtiovallan ja tieteen edustajien kanssa, jotka johtivat Suomen Rooman-instituutin
säätiön perustavan kokouksen järjestämiseen
4. marraskuuta Amos Andersonin kotona, jossa
nykyään sijaitsee hänen nimeään kantava taidemuseo.
Kun korkealla tasolla käytiin neuvotteluja instituutin sijainnista Roomassa, ryhdyttiin samanaikaisesti valmistelemaan toiminnan aloittamista suunnittelemalla yhdessä Ruotsin instituutin
kanssa opiskelijoille tarkoitettua kurssia, jonka
johtajana toimisi dosentti Gunnar Mickwitz.
Häntä ajateltiin myös instituutin ensimmäiseksi
varsinaiseksi johtajaksi.
Toisen maailmansodan puhkeaminen syksyllä 1939 vaikutti ratkaisevasti näihin suunnitelmiin: Mickwitz kaatui Karjalan kannaksella
helmikuussa 1940, ja sotien aikainen inflaatio
söi suurelta osalta Amos Andersonin lahjoituksen. Suomen Rooman-instituutin toteutuminen
lykkääntyi aina 1940- ja 1950-luvun vaihteeseen,
jolloin sota-aikaa seurannut suuri kulttuurinälkä jälleen edisti hankkeen toteutumista. Niinpä instituutti saattoi aloittaa toimintansa restauroidussa Villa Lantessa vuonna 1954. Näistä
vaiheista on kirjoitettu ja kirjoitetaan toisaalla, mutta Suomen Rooman-instituutin säätiön
perustamisen kunniaksi lienee nyt aihetta käsitellä sitä, miten Suomen instituutti toiminnallaan on voinut vaikuttaa antiikintukimuksen
kehitykseen maassamme ja laajemminkin, kansainvälisellä tasolla.
Mitä antiikilla ja antiikintutkimuksella
ymmärretään?
Monien mielestä antiikilla ymmärretään arvokkaita huonekaluja tai esineitä, jotka ovat saavut-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
11
taneet tietyn iän ja jollaisia ei noin vain enää
ole kaupasta saatavissa. Tällainen relatiivinen
antiikki on muuttuvainen käsite, johon vaikuttavat kulloisetkin makutottumukset ja lainsäädäntö. Tämän ohella on olemassa absoluuttinen
antiikki, joka on kaikkialla ja kaikissa olosuhteissa antiikkia. Antiikilla tässä mielessä ymmärrämme kreikkalais-roomalaista kulttuuripiiriä
ja sen kaikenlaisia ilmenemismuotoja. Tämäkin antiikin käsite on tietyssä mielessä muuttuvainen: laskutavasta riippuen sen voidaan sanoa
kestäneen 1000–3000 vuotta, ja Aleksanteri Suuren ja Rooman valtakunnan valloitussotien ansiosta sen vaikutuspiiri kasvoi pienestä ydinalueesta lopulta monikymmenkertaiseksi, ja se tuli
vaikuttamaan ratkaisevalla tavalla myöhempien
aikojen kulttuuriin.
Keskustellessaan yleisön kanssa antiikintutkija saa usein vastata kahteen kysymykseen:
– Eikö antiikintutkimuksen saralla kaikki ole
jo tutkittu?
– Onko viime aikoina löytynyt mitään huomattavia aarteita?
Ensimmäiseen kysymykseen voi huoletta
vastata kieltävästi. Kaikkea kreikkalais-roomalaisen antiikin eri muodoissa säilyneestä aineistosta voidaan tuskin koskaan sanoa kokonaan
löydetyksi ja tutkituksi. Sitä paitsi samojakin
löytöjä joudutaan tavan takaa tutkimusmenetelmien kehittyessä tai muista syistä tutkimaan
uudelleen, niin että kärjistäen voisi sanoa miltei jokaisen sukupolven löytävän oman antiikkinsa. On paljonkin osoituksia siitä, että muun
muassa totalitaariset valtiot halusivat menneinä vuosikymmeninä löytää antiikista tukea
omalle arvovallalleen, ja tämä vaikutti suuresti noiden vuosien tutkimuksiin ja tulkintoihin.
Kaivauksia suoritettiin tarkoitushakuisesti, ja
1920–30-lukujen vallanpitäjät ja vallantavoittelijat samastivat itsensä mielellään antiikin suurmiehiin. Pienessä mittakaavassa meilläkin on
tästä yksi esimerkki: Kun Edwin Linkomies kirjoitti välittömästi sodan jälkeen teoksensa Keisari Augustus ja Rooman perintö, huomasivat
monet aikalaiset Linkomiehen Augustus-kuvassa piirteitä hänestä itsestään.
Vastaus toiseen kysymykseen vaatii ensin
12
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
pohdiskelua siitä, mitä aarteella tarkoitetaan.
Indiana Jonesin tapaiset seikkailija-arkeologit
ja heidän sensaatiomaiset löytönsä vaikuttavat
edelleen monen maallikon käsityksiin arkeo­
login työstä ja tavoitteista. Monet arkeologiaa
käsittelevät elokuvat ja televisio-ohjelmat ovat
lisäksi turhan sensaatiohakuisia ja edustavat
vanhoja käsityskantoja.
Kuitenkin olen havainnut eräiden tuntemieni
kenttäarkeologien suorastaan pelkäävän rahallisesti hyvin arvokkaan löydön paljastumista kaivauksissaan. Monilla kaivauksilla on näet välttämätöntä korvata palkatuille kaivajille arvokkaan
löydön rahallinen arvo, jotta estettäisiin löytöjen katoaminen. Poikkeuksellisen arvokas löytö
saattaisi siis joissakin tapauksissa aiheuttaa sellaisen menoerän, että kaivaus jouduttaisiin väliaikaisesti tai kokonaan keskeyttämään.
Antiikintutkimuksen ammattilaisten mielestä arvokas aarre voisi puolestaan olla laajempi
kulttuurihistoriallinen löytö, joka ratkaisisi jonkin tutkijoita kauan askarruttaneen arvoituksen.
Tällainen aarre voisi olla Kreetan pronssikauden
minolaisessa kulttuurissa käytetyn lineaari A
-kirjoituksen kiistaton tulkinta, sellaisen antiikkisen kirjaston löytyminen, jossa olisi runsaasti
varhaista kreikkalaista lyriikkaa, laaja kokoelma
Ateenan 400-luvun tragedioita ja komedioita,
Aristoteleen varsinaisia julkaistavaksi tarkoitettuja teoksia ja varhaista roomalaista historiankirjoitusta, tai jonkin kreikkalaisen maalaustaiteen parhaimpiin kuuluneen mestariteoksen
löytyminen.
Tällaisen kirjaston löytyminen voisi olla
mahdollista esimerkiksi Herculaneumissa, jossa Hewlett & Packard parhaillaan rahoittaa
Rooman Brittiläisen koulun johdolla suoritettavia kaivauksia. Herculaneumista löydettiin jo
1700-luvulla osa kohtalaisen hyvin säilynyttä
kirjastoa, mutta valitettavasti monia papyrusrullia tuhoutui niitä avattaessa, eikä aineisto muutenkaan ollut erityisen arvokasta. Tämä on kuitenkin osoitus siitä, että arvokkaankin kirjaston
löytyminen tuosta Rooman ylhäisön suosimasta
lomanviettopaikasta on täysin mahdollista.
Kreikkalaisesta maalaustaiteesta saatiin puolestaan uutta tietoa 1970-luvulla, kun Pohjois-
Kreikan Verginasta löydettiin koskemattomina
Aleksanteri Suurta varhaisemmat Makedonian
kuningashaudat, joissa oli komeita seinämaalauksia 300-luvun alkupuolelta eKr.
Monet antiikin kirjallisuuden mestariteokset ovat nimittäin meille tunnettuja ainoastaan
nimeltään tai lyhyiden myöhäisempien sitaattien perusteella, ja meillä on vain rippeitä kreikkalaisesta maalaustaiteesta, jota antiikin taidehistorioitsijat pitivät kuvanveistotaidetta
huomattavasti korkeatasoisempana. Eikä tämäkään tunnetusti ollut huonoa. Antiikintutkijoiden aarteet vaatisivat kuitenkin jokseenkin aina
pitkää ja vaivalloista tutkimus- ja restaurointityötä ennen kuin niitä kyettäisiin laajassa mittakaavassa hyödyntämään.
Antiikintutkimuksen uusia tuulia
Jos maallikot ovatkin vielä Indiana Jonesin vallassa, tutkijoiden keskuudessa viime vuosikymmenien aikana tapahtunut muutos suhtautumisessa antiikkiin ja antiikintutkimukseen on ollut
poikkeuksellisen voimakas: entistä demokraattisempi sosiaalinen asennoituminen, varallisuuden lisääntyminen ja uudet kehittyneemmät
tutkimusmenetelmät ovat tuottaneet uusia tutkimuskohteita ja mahdollistaneet aikaisempaa
suurempien lähdemateriaaliyksiköiden tilastollisen tutkimisen.
Upean yksittäisen arvoesineen etsimisen ja
löytämisen rinnalle on tullut laajojen yhteiskunnallisten, taloudellisten ja poliittisten kysymysten käsittely, tuotantoprosessien ja tuotantokeskusten, kuljetusreittien ja kauppasuhteiden
selvitteleminen, väestön koostumusta ja sosiaalioloja valaisevat kysymykset ja ideoiden siirtyminen alueelta toiselle. Samalla modernista antiikin arkeologiasta on tullut maallikoille
ja ilmeisesti myös televisio-ohjelmien tekijöille
huomattavasti vaikeammin seurattava tiede.
Oman antiikintutkimuksemme viime vuosikymmenien aluelaajennus sopii esimerkiksi
siitä, miten verrattain lyhyessä ajassa on eräillä
uusilla osa-alueilla päädytty miltei nollapisteestä
maailmanmaineeseen.
Vielä 1950-luvulla meillä elettiin monessa suhteessa vielä sodanjälkeistä pula-aikaa, ja
koko anglosaksinen maailma oli meille vasta
avautumassa. Tieteelliset matkat olivat valuutan
puutteessa harvinaisia, pitemmistä opiskelujaksoista puhumattakaan. Antiikintutkimuksemme
oli tosin silloinkin pääosiltaan hyvin korkeatasoista, mutta se keskittyi suurelta osalta antiikin kirjallisten lähteiden tutkimukseen ja tulkintaan. Meillä oli tosin sotienvälisenä aikana ja
välittömästi viimeisen sodan jälkeen myös muutamia loistavia, laaja-alaisia antiikintutkijoita,
kuten roomalaista teollisuutta ja kauppaa tutkinut diplomaattitiedemies Herman Gummerus,
jo mainittu talvisodassa menehtynyt lupaava
myöhäisantiikin tutkija ja numismaatikko Gunnar Mickwitz, muun muassa epigrafiikkaa, onomastiikkaa, Keski-Italian villanovakulttuuria ja
mykeneläisen Kreikan kielidokumentteja tutkinut Johannes Sundwall sekä myöhäisantiikin
kielipolitiikan tutkija ja kukoistavan papyrustutkimuksemme uranuurtaja Henrik Zilliacus
– kaikki muuten suomenruotsalaisia tutkijoita –
mutta heistä ainoastaan Zilliacus sai huomattavasti tieteellistä jälkikasvua.
Antiikintutkimus, josta kuvaavasti aina käytettiin nimitystä klassillinen filologia, oli keskittynyt antiikin kielten, kirjallisuuden ja muiden
kirjallisten lähteiden tutkimukseen, ja joillakin
sen alueilla, kuten filosofian, draaman ja papyrologian alalla, on jo kauan saavutettu ja edelleen saavutetaan kansainvälisen tason huipputuloksia.
Käsityksemme antiikin yhteiskunnista kokonaisuutena oli kuitenkin pitkään puutteellinen.
Luimme kirjallisuudessa mainintoja kaupungeista, yhteiskunnallisista ilmiöistä, laivastoista, kaivoksista, aseista ja rakennuksista, mutta
käsityksemme perustuivat vaillinaisiin tietoihin
ja vääriin mielikuviin. Kun kuulimme puhuttavan orjuudesta ja orjataloudesta, meillä ei
ollut aavistustakaan, miten monitahoinen käsite antiikin orjuus oli. Jos meille joku olisi silloin väittänyt, ettei hyvän ja huonon elämän raja
antiikissa suinkaan kulkenut vapaan ihmisen ja
orjan välillä vaan jossakin aivan muualla, olisimme pitäneet sitä modernistisena hölynpölynä. Kuitenkin asia on juuri näin: lääkäreinä ja
kotiopettajina toimineita orjia kohdeltiin miltei
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
13
perheenjäseninä, ja monista muistakin orjista
pidettiin poikkeuksellisen hyvää huolta, koska
he olivat arvokasta omaisuutta. Roomassa orjien vapauttaminen oli tavallista, ja vapautetut
orjat saivat samalla tavoitellun Rooman kansalaisuuden. Sen sijaan satunnaisilla töillä itsensä
ja perheensä elättävästä köyhästä vapaasyntyisestä mutta maattomasta maalaisesta ei kukaan
huolehtinut. Tästä meillä on kirjallisuudessakin
järkyttäviä esimerkkejä. Toisaalta taas kaivoksissa työskentelevän tai pelloilla yötä päivää työvälineisiinsä kytkettynä raatavan orjan osa oli surkeista surkein.
Meillähän ei myöskään ollut – esimerkiksi
ruotsalaisista ja tanskalaisista kollegoistamme
poiketen – lainkaan antiikintutkimukseen liittyviä museokokoelmia, ja silloisissa oloissa oli vaikeaa saada käsiinsä edes riittävän informatiivista
kuvamateriaalia.
Suomen Rooman-instituutin tieteellisen
toiminnan alkuvaiheet
Suomen Rooman-instituutin perustaminen sai
tässä suhteessa aikaan valtavan muutoksen, vaikkakin sen vaikutukset Helsingissä tulivat näkyviin vasta joitakin vuosia myöhemmin. Opiskelijoiden ja nuorten tutkijoiden perehdyttäminen
antiikin maailmaan ja tutustuminen kansainväliseen tutkimukseen ja tärkeisiin museoihin olivat 1950-luvun lopulta lähtien yhtäkkiä meille
täyttä todellisuutta.
Rooman-instituutti toimii useammalla eri
saralla: kukin kolmeksi vuodeksi valittu johtaja kouluttaa yliopistollisten opintojensa loppuvaiheessa olleista opiskelijoista työryhmän,
joka toteuttaa kolmivuotisen johtajakauden
viimeiseen vuoteen mennessä jonkin tieteellisen projektin. Opiskelijoita koulutetaan näin
sekä ryhmätyöhön että ensimmäisen tieteellisen julkaisunsa valmistamiseen valvotuissa olosuhteissa. Ryhmätyön vahvuutena on se, että
asioita voidaan tarkastella eri näkökulmista, ja
seminaarimainen työskentely eri alojen edustajien kesken voi olla erittäin hedelmällistä.
Työryhmistämme onkin vähitellen tullut myös
tieteidenvälisiä, ja niihin on varsinaisten antiikintutkijoiden ohella osallistunut myös taide-
14
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
historioitsijoita, arkkitehteja, teologeja sekä
luonnontieteiden ja ammattikorkeakoulujen eri
käytännön alojen edustajia. Kunnianhimoisten
nuorten tutkijoiden välisellä ryhmätyöllä on
kieltämättä myös vaaransa, ja ryhmätyön ohjaaminen vaatii johtajalta epäitsekästä antaumusta,
asianhallintaa ja psykologista silmää.
Muutamat opiskelijoista ovat saaneet kurssin
päätyttyä mahdollisuuden jatkaa työskentelyä
Roomassa ja sopeutua sen tieteelliseen yhteisöön.
Instituuttimme pienuudesta ja vaatimattomasta kirjastosta on tehty sen vahvuus, ja nuoret
suomalaiset tutkijat ovatkin olleet ulkomaisten
instituuttien jäsenistä ensimmäisinä solmimassa kontakteja italialaisiin ja muita ulkomaisia
instituutteja edustaviin kollegoihinsa. Antiikintutkijoittemme keskuudessa kansainvälisyydestä
tuli lyhyessä ajassa jokapäiväistä. Uudet kontaktit antoivat virikkeitä tutkimusnäkökulmien laajentamiseen, ja italialaisten ja ulkomaisten tutkijoiden kesken järjestetyt seminaarit ovat olleet
nuorille suomalaisille antiikintutkijoille parasta ja
ankarinta koulutusta.
Nuorten tutkijoiden yhteisissä kokouksissa ei
koskaan ollut tulkkia, vaan osanottajien oletettiin
oppivan nopeasti italiaa ja ymmärtävän ainakin
auttavasti englantia, saksaa, ranskaa ja espanjaa.
Omat puheenvuorot sai esittää parhaiten hallitsemallaan näistä kielistä. Kansainvälinen ammattiterminologia tuli nopeasti tutuksi, ja runsaat
kuvat auttoivat esitelmien seuraamista. Silloin
ei selvitty sillä, että olisi kiireesti luettu jonkun
muun kääntämä esitelmä ja poistuttu paikalta
ennen kuin kukaan ehti tehdä kysymyksiä.
Tietellisen työn rinnalla on instituutissamme
kesäisin pidetty neljän viikon pituisia kursseja peruskoulun ja lukion opettajille. Näillä kurseilla on käynyt yli 1 000 opettajaa, jotka puolestaan ovat perehdyttäneet kymmeniä tuhansia
oppilaitaan eurooppalaiseen kulttuuriin ja sen
kreikkalais-roomalaisiin juuriin. Euroopan
yhdentymiskehityksen ratkaisevina vuosina tällä koulutuksella on saattanut olla poliittistakin
merkitystä.
Instituutin tieteellinen työ sopeutui hämmästyttävällä tavalla kansainvälisen antiikitutkimuksen uusiin virtauksiin ja tuli eräillä aloil-
Villa Lante, täydellisemmin Villa Lante al Gianicolo, on Roomassa Gianicolo-kukkulalla sijaitseva renessanssihuvila,
joka on valmistunut vuonna 1531. Suomen Rooman-instituutti aloitti toimintansa rakennuksessa vuonna 1954. Tällä
hetkellä instituutin johtajana toimii Tuomas Heikkilä. Kuva:
Wikipedia.
la jopa edelläkävijäksi. Esimerkkeinä voin tässä
esittää vain eräitä antiikintutkimuksemme huippualueita, jotka ovat saaneet alkunsa Suomen
Rooman-instituutista ja joita Ateenan-instituuttimme on osaltaan jatkanut.
Ensimmäisenä tieteellisenä projektina oli
professori Henrik Zilliacuksen johdolla suoritettu Vatikaanin museossa sijaitsevan varhaiskristillisten hautapiirtokirjoitusten kokoelman
julkaisutyö. Siitä tuli yksi ensimmäisistä moderneista korkeatasoisin valokuvin ja perusteellisin
kommentaarein varustetuista piirtokirjoitusjulkaisuista, jossa kiinnitettiin huomiota hautapiirtokirjoitusten kieliasuun, terminologiaan,
demografiaan, nimistöön sekä niissä esiintyviin
sosiaalisuhteisiin ja symboleihin. Piirtokirjoitusten julkaisutyötä on instituutissa jatkettu pääasiassa professori Heikki Solinin johdolla.
Ensimmäisen julkaisun sivutuotteena syntyi
suomalainen onomastiikkka eli nimistöntutkimus. Nimistöntutkimus saattaa maallikosta
tuntua vähäpätöiseltä tutkimusalueelta, mutta
suomalaisen nimistöntutkimuksen ansiosta tiedämme, että roomalaisen henkilön nimi antaa
sosiaalisen viestin, jonka perusteella hänen syn-
typeräänsä ja sosiaalista asemaansa voidaan
arvioida. Yksinomaan Roomassa on säilynyt
yli 100 000 piirtokirjoitusta, joista valtaosa on
eri yhteiskuntaluokkiin kuuluneiden ihmisten
hautapiirtokirjoituksia. Koska näissä luonteensa mukaisesti on aina ainakin yksi henkilönimi,
tavallisesti useampia ja joskus hyvinkin monia,
nimistöntutkimuksen aineisto on valtava ja
mahdollistaa mitä erilaisimpiin kansankerroksiin kuuluneisiin henkilöihin kohdistuvan tutkimuksen. Suomalaisesta onomastisesta tutkimuksesta onkin Iiro Kajannon, Heikki Solinin,
Olli Salomiehen ja Mika Kajavan ansiosta tullut
yksi humanistisen tutkimuksemme kansainvälisesti arvostetuimmista alueista.
Instituuttimme seuraavaksi johtajaksi tuli
romaanisen filologian professori Veikko Väänänen, joka oli jo 1930-luvun puolivälissä julkaissut käänteentekevän tutkimuksen Pompejissa käytetystä kansankielestä. Tämä tutkimus
perustui kaupungin rakennusten seinille raapustettuihin graffitoihin, joita oppimattomat ihmiset olivat kirjoittaneet jokseenkin samalla tavalla kuin puhuivat. Niiden perusteella hän pystyi
osoittamaan, että jo Pompejin tuhoon mennessä
kansanlatinassa oli tapahtunut sellaista kielellistä kehitystä, jota aikaisemmin oli pidetty vasta
romaanisiin kieliin kuuluvana.
Instituutin johtajana Väänänen valitsi tutkimusaiheekseen Palatiumin keisaripalatsien palveluskunnan tiloissa säilyneet graffitot, joista
kehkeytyi kaksi mittavaa julkaisua. Palatiumin
aineisto antoi monessa suhteessa harvinaisen
mahdollisuuden tutustua keisarihovin alemman tason palveluskunnan etniseen alkuperään,
sivistystasoon, ajattelutapaan ja harrastuksiin.
Graffitojen avulla oli myös mahdollista määritellä monien tilojen funktio. Yksi tutkituista komplekseista oli Paedagogium, eli orjapoikien koulu, jossa vallitsi sotilaallinen kuri. Sieltä löytyi
muun muassa piirros, joka esitti miestä kunnioittamassa ristiinnaulittua aasinpäistä henkilöä.
Kuvaan liittyi kreikankielinen kirjoitus: ”Aleksamenos kunnioittaa jumalaansa”. Monissa muissa tiloissa oli uskonnollissävyisiä tervehdyksiä
sekä laivojen ja henkilöiden kuvia, ja erästä tilaa
oli selvästi käytetty pankkina, eli rahanvaihtaji-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
15
en toimipaikkana. Heikki Solinista ja minusta
tuli arvostettuja graffitotutkijoita, jotka kutsuttiin paikalle, kun kaivauksissa löytyi graffitoja.
Työskentelimme näin Italian valtion, Rooman
kaupungin, Vatikaanin ja muiden instituuttien
hallitsemilla kaivauksilla. Solin kiinnitti tutkimuksissaan huomiota etupäässä nimistöön, kieliasuun ja käsialoihin, kun taas minua kiinnostivat eniten tervehdykset, ammattinimitykset ja
kirjoitusten välissä esiintyvät eri harrastuksia ja
tehtäviä kuvaavat piirrokset. Graffitotutkimus
antaakin yllättävän hedelmällisen mahdollisuuden tutkia antiikin Rooman kadunmiehen harrastuksia ja ajatusmaailmaa.
Seuraavaksi instituutin johtajaksi tuli Roomassa jo aikaisemmin muun muassa paavin stipendillä opiskellut yleisen historian professori
Jaakko Suolahti, joka oli tutkinut roomalaista
virkamiehistöä ja osallistunut myös Ruotsin
instituutin järjestämiin arkeologisiin kursseihin. Hänen kaudellaan alkoi suomalainen Rooman tiilileimojen tutkimus. Tiiliin lyödyt leimat
antavat tiettyinä aikoina hyvinkin tarkkoja tietoja ajoituksesta ja tiiliteollisuuden organisaatiosta. Koska rakennusteollisuus oli Rooman ainoa
merkittävä teollisuudenhaara, tiilileimoista
ilmenevä teollisuuden organisaation tuntemus
oli laajemmassakin mielessä merkittävää.
Suolahden työn jatkajista tärkeimmäksi tuli
Eva Margareta Steinby, joka kirjoitti aiheesta
artikkelin maineikkaaseen Pauly-Wissowan tietosanakirjaan. Tiiliteollisuuden tuntemuksensa
ja Forum Romanumilla suorittamiensa kaivausten ansiosta Steinbystä tuli myöhemmin yksi
Rooman topografian parhaista asiantuntijoista
ja uuden suuren topografian tietosanakirjan päätoimittaja. Hän toimi myös Rooman valtakunnan
arkeologian professorina Oxfordin yliopistossa.
Useimmat instituuttimme kasvateista palasivat kuitenkin kotimaahan ja uudistivat antiikintutkimuksen opetusta laaja-alaisempaan suuntaan. Noin 170 vuoden yrityksistä huolimatta
ei mihinkään Suomen yliopistoon ole vieläkään
saatu klassillisen arkeologian eikä antiikin historian oppituolia, vaikka ainakin Helsingissä,
Turussa ja Oulussa on ilmennyt suurta kiinnostusta. Dosentti- ja assistenttivoimin sekä yhteis-
16
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
työssä muiden aineryhmien kanssa opetusta on
kuitenkin hoidettu ja tehostettukin, niin että
meillä on ollut mahdollisuus lähettää pätevää
nuorta tutkijatyövoimaa Kreikassa, Italiassa ja
Jordanian Petrassa suoritetuille kaivauksille.
Pompejin tutkimustakaan ei ole hylätty, vaan
omaa kortteliaan kaupungissa kaivaa ja tutkii
parhaillaan jo neljäs suomalainen tutkijasukupolvi. Sielläkään ei etsitä aarteita vaan dokumentoidaan tarkoin kaikki se, mitä yli 150 vuotta sitten suoritettujen kaivausten ja lehdistössä
paljon tilaa saaneiden katastrofien jälkeen on
vielä jäljellä. Väänäsen ja nykypäivän välisenä aikana olemme tutkineet Pompejin kieltä ja
kulttuuria, sitä miten parhaiten tunnetun roomalaisen maaseutukaupungin hallintoa hoidettiin noin 150 vuotta kestäneen roomalaiskauden
aikana, millainen naisen asema oli siellä ja mistä
seinämaalausten tekijät saivat aiheensa.
Tätä instituuttimme saavutusten luetteloa
voitaisiin vieläkin jatkaa: merkittäviä tuloksia
on saavutettu myös tutkittaessa roomalaisten
ja etruskien välisiä suhteita, myöhäisantiikin ja
keskiajan vaihdetta, Rooman hallintojärjestelmää, vesihuoltoa ja antiikin naisen asemaa.
Keskustelin äskettäin erään roomalaisen akateemikon kanssa, joka itse oli toiminut Rooman yliopiston professorina ja seurannut ulkomaisten instituuttien toimintaa Roomassa yli 50
vuoden ajan. Hän kertoi Rooman tutkijapiireissä usein ihmetellyn, miten on mahdollista, että
instituuttiimme saapuu tuon tuostakin ryhmä
nuoria tutkijoita, jotka opettajansa johdolla alkavat tutkia kohdetta tai ilmiötä, johon heillä ei ole
ollut mitään mahdollisuutta perehtyä kotimaassaan. Muutaman vuoden kuluttua he ovat tällä
alalla maailman huipulla. Jos tällaista tapahtuisi
kerran, se ei olisi ihme. Kun sitä on tapahtunut
5–6 kertaa, se on ihme. Selityksenä tutkijat ovat
pitäneet erinomaista peruskoulutusta, ennakkoluulotonta aiheenvalintaa ja hyvin organisoituja
tutkimuskausia. Varsinkin Roomaan ja Vatikaaniin kohdistuvan tutkimuksen osalta Suomen
instituutti lasketaan epäilyksettä Rooman ”suurten instituuttien” joukkoon.
Antiikintutkimuksen uudet
mahdollisuudet
Rooman-instituutissamme suoritettu tutkimustyö on selvittänyt antiikin Rooman kansalaisen
elämän olosuhteita ja antanut parempia mahdollisuuksia tutkia hänen ajatusmaailmaansa,
yhteiskunnallisia ja taloudellisia pyrkimyksiään
ja kulttuuriharrastuksiaan. Tällä on oma vaikutuksensa myös siihen, miten voimme tutkia kirjallisia lähteitä. Antiikin historiaa ja aatemaailmaa on tulkittu alati vaihtuvien uuden ajan
aatevirtausten valossa. Viimeaikaisia esimerkkejä on varsinkin 1960–80-luvuilla vallalla ollut
marksilainen historiantutkimus, jonka tulkinta esimerkiksi antiikin orjataloudesta perustui
enemmän ideologiaan kuin perusteellisiin lähdetutkimuksiin. Myös aatemaailma filosofikoulujen ulkopuolella on saanut osakseen varsin
vähän huomiota. Jos väitämme, että stoalainen
filosofia oli Rooman hallitsevan luokan suosikki-ideologia, meidän olisi arvioitava, miten
sivistynyt ja vaikutusvaltainen mutta filosofikoulutusta nauttimaton virkamies, senaattori
tai kansankouksen äänestäjä tämän ideologian
ymmärsi.
Ateenassakin koulutusta saanut epikurolaisuuteen taipuvainen runoilija Horatius on satiireissaan esittänyt ironisen kuvauksen stoalaisuuden
ääri-ilmiöistä, joita Cicerokin oli teoksissaan kritisoinut. Ehkäpä tämä esitys ei ole kovinkaan kaukana siitä, millaisia ajatuksia tuo ideologia herätti
tuon ajan sivistyneissä roomalaisissa.
Kirjallisuutta
Castrén, Paavo, Pakinoita Antiikin Roomasta. Horatiuksen
satiirit. Keuruu 2013.
Cicero, Marcus Tullius, Paradoxa stoicorum ad Marcum Brutum.
Linkomies, Edwin, Keisari Augustus ja Rooman perintö. Helsinki 1946.
Setälä, Päivi, Suvikumpu, Liisa, Sihvola, Juha, Keinänen,
Timo, Villa Lante. Suomen Rooman-instituutti 1954–
2004. Helsinki-Porvoo 2004.
Tiedekirjan
joulumyyjäiset
25.–29.11. klo 11–15
Tieteiden talolla
Kirkkokatu 6,
Kruununhaka, Helsinki
Tiedekahvila tarjoaa
asiakkaille jouluglögiä.
Tervetuloa!
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston klassillisen filologian professori (emeritus), joka on opiskellut ja
työskennellyt Roomassa Suomen Rooman-instituutin parissa yli 10 vuoden ajan 1960–80-luvuilla.
Hän oli Suomen Ateenan-instituutin ensimmäinen
johtaja 1984–88.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
17
Asumisen uhkakuvat ja muutokset
Hannu Kytö
Maassamme on meneillään yksi historiamme suurimpia muutosprosesseja, joka ilmenee väestön
ja työpaikkojen keskittymisenä kasvukeskuksiin.
Luonnollinen väestönkasvu on voimakkainta suurissa kasvukeskuksissa ja niiden ympäristöissä, joihin suuntautuu myös voimakkain kuntien välinen
muuttoliike. Ilmiö tuo mukanaan lukuisia alueellisia, ekologisia, sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia,
mutta samalla myös mahdollisuuksia parempaan
kehitykseen.
Merkittävimpiä uhkakuvia ovat yhä kallistuva asuminen, yhdyskuntarakenteen hajautuminen, valikoivien muuttovirtojen seurauksena
kehittyvä alueellinen eriytyminen ja yksipuolinen asuntotarjonta. Muutosprosessin keskiössä
on kasvukeskusten ja valtion asuntopolitiikka.
Suomesta puuttuu kuitenkin koko maan alueja yhdyskuntarakennetta ohjaava visio, jonka
vuoksi asuntopolitiikkakin on ollut tempoilevaa
vaihdellen hallituskausittain. Kantaa olisi otettava mm. siihen, onko koko maan pitäminen asuttavana järkevää.
Asumisen kalleus hajauttaa
yhdyskuntarakennetta
Pääkaupunkiseudulla asutaan edelleen eurooppalaisittain hyvin ahtaasti. Vuonna 2012 koko
maassa asuinpinta-alaa oli noin 43 m2/henkilö,
kun pääkaupunkiseudun asumisväljyys oli noin
35 m2/henkilö. Kun ahtaasti asuvien asuntokuntien määrä vuosina 2001–12 väheni koko maassa
3,7 %, Espoossa 0,3 % ja Vantaalla 0,9 %, se kasvoi Helsingissä 0,02 %. Myös kuilu asuntojen hinnoissa pääkaupunkiseudun ja muun maan välillä
on kiihtyvästi kasvanut. Vuoden 2013 kesäkuuhun edellisen vuoden vastaavaan ajankohtaan
verrattuna hinnat nousivat koko maassa 0,7 %.
Pääkaupunkiseudulla hinnat nousivat 2,6 %, kun
taas muualla Suomessa hinnat laskivat 0,8 %.
18
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
Vuoden 2013 kesäkuussa vanhan osakehuoneiston keskimääräinen neliöhinta Suomessa oli
2 210 euroa, pääkaupunkiseudulla 3 534 euroa
ja Helsingissä 3 990 euroa. Muutaman viime
vuoden aikana asuntojen hinnat ovat nousseet
huomattavasti ansiotasoa nopeammin. Vuosituhannen vaihteesta asuntojen reaalihinnat ovat
nousseet pääkaupunkiseudulla yli 50 % ja muualla maassa 30 %. (Kuva 1.)
Ahtaan ja kalliin asumisen sekä koetun
turvattomuuden myötä etenkin lapsiperheet
hakeutuvat kehyskuntiin. Pääkaupunkiseudun
muuttoliiketutkimuksessa havaittiin, että noin
puolet pääkaupunkiseudulla muuttaneista ja
kaksi kolmesta ympäristökuntiin muuttaneista ei olisi todennäköisesti muuttanut nykyiselle asuinalueelleen, jos asuntojen hintataso pääkaupunkiseudulla olisi ollut alhaisempi (Kytö ja
Väliniemi 2009, 74). Paradoksaalista kylläkin,
useimpien kaupungeista kaupungin ja maaseudun rajalle muuttavien asumis-, energia- ja työmatkakustannukset lisääntyivät selvästi (mt.,
63–65). Silti asuminen kehyskunnissa on vielä
selvästi edullisempaa kuin pääkaupunkiseudulla. Kaupunkiseuduilta kehyskuntiin suuntautuvissa muuttovirroissa on piirteitä myös vastakaupungistumisesta, jossa maaseutumaisempaa
elinympäristöä on haettu parantuneiden liikenneyhteyksien vaikutuksesta yhä laajemmalta
alueelta.
Kaupunkeihin suuntautuvaa muuttoliikettä voidaan kuvata pyrkimyksenä sekä elintason
kohottamiseen että myös tapahtumarikkaamman elämän etsimiseen. Maaseudulle ja etenkin kaupunkien läheiselle maaseudulle muutetaan useimmiten elämänlaadun kohottamiseksi.
Vaikka muutto on yksilön kannalta useimmiten
positiivinen tapahtuma, johtaa tällainen kehityskulku epätasapainoiseen kehitykseen väestörakenteen, verotulojen ja palvelurakenteen
osalta, minkä lisäksi kaupunkiseutujen laajenemisella ja yhdyskuntarakenteen hajautumisella
on ekologisesti negatiivisia seurauksia. Yhdyskuntarakenteen hajotessa maksumieheksi joutuu ympäristö.
Euroopan ympäristövirasto on kiinnittänyt huomiota suomalaisten kaupunkiseutujen yhdyskuntarakenteen hajanaisuuteen (EEA
2006). Vuonna 2006 julkaistun raportin mukaan
14 kunnan alueelle ulottuva Helsingin seutu on
yhdyskuntarakenteeltaan yksi EU-alueen hajautuneimmista suurkaupunkialueista. Merkittävää
hajautumista tapahtuu kasvavien kaupunkiseutujen reuna-alueilla – kaupungin ja maaseudun
rajalla – sekä taantuvilla kaupunkiseuduilla ja taajamissa. Kasvavilla kaupunkiseuduilla tapahtuu
myös niin sanottua orgaanista hajautumista, jossa
hallitsemattomasta hajarakentamisesta syntyy yhä
laajenevaa suunnittelematonta alhaisen tiheyden
taajama-aluetta. Myös kaupunkiseutujen keskuskaupunkien kaavoittamisen hitaus siirtää asuntorakentamista kehyskuntiin. Kehitys pakottaa
kotitaloudet järjestämään liikkumisensa autoillen
ja liikkumaan yhä pidempiä matkoja päivittäisten
toimintojen välillä. Suomessa kaikkiaan vajaa
viidennes asuinrakennusten rakentamisesta on
hajarakentamista (Helminen ym. 2010).
Segregaatiokehitys kiihtynyt
Alueellisella eriytymisellä eli segregaatiolla tarkoitetaan yleensä kaupungin asuinalueiden
eriytymistä tulo- ja varallisuustason, koulutuksen sekä usein myös ikärakenteen ja etnisen
taustan mukaan. Kyseessä on samantyyppisten
asukkaiden keskittyminen omille asuinalueilleen erilleen muista, toisentyyppisistä asukkaista. Yleensä segregaatiolla viitataan nimenomaan
negatiiviseksi koettuun eriytymiseen ja huonoosaisuuden kasautumiseen kaupungin tietyille
alueille ja tiettyihin kaupunginosiin. Tutkimustiedon mukaan pääkaupunkiseutu on eriytynyt
2000-luvulla aikaisempaa selkeämmin kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten asukkaiden
asuttamiin kaupunginosiin. Erot kantaväestön
ja maahanmuuttajataustaisten muuttoliikkeessä
ovat tuottaneet alueellisten erojen kasvua tavalla, joka on kansainvälisestä kehityksestä tuttua
(Vilkama 2011).
Uusimman tutkimustiedon mukaan pääkaupunkiseudun alueet ovat eriytyneet voimakkaasti myös taloudellisen ja väestöllisen huoltosuhteen mukaan (Kytö ja Kiuru 2013). Väestön
sosioekonomisten resurssien alueelliset muutokset kuvaavat hyvin alueellisen eriytymisriskin kasvamista. Oheisissa kartoissa on kuvattu
pääkaupunkiseudun asuinalueiden sosioekonomisia resursseja. Kauniainen on jätetty kartoissa
tarkastelun ulkopuolelle.
Alueellisten resurssien vaihtelua kuvataan
indeksillä, jonka indikaattoreina on käytetty asumista, palveluja, työllisyyttä, tuloja, kolutusta ja
osallistumista kuvaavia mittareita. Pääkaupunkiseudun parhaat sosioekonomiset resurssit ovat
keskittyneet Etelä-Helsinkiin ja Itä-Espooseen.
Helsingin ja Vantaan itäosien resurssit ovat jääneet
selvästi alueen keskiarvon alapuolelle. (Kuva 2.)
Sosioekonomisten resurssien muutosta
on kuvattu samojen mittareiden muutoksilla viimeisten kahden vuosikymmenen aikana.
Resurssien alueellisista muutoksista voidaan
päätellä, että eriytymiskehitystä voidaan ehkäistä täydennys- ja uudisrakentamisella. Esimerkiksi Helsingin itäisen kantakaupungin täydennysrakentaminen ja pääkaupunkiseudun uusien
asuinalueiden rakentaminen ovat lisänneet alueiden resursseja uusien asukkaiden myötä. Sen
sijaan useiden Itä-Helsingin sekä Itä- ja LänsiVantaan lähiöalueiden resurssit ovat kasvaneet
keskiarvoa hitaammin, jolloin niiden eriytymisriski on kasvanut. (Kuva 3.)
Viimeisen kymmenen vuoden aikana pääkaupunkiseudun ja muun Suomen välillä tapahtui noin miljoona muuttoa, pääkaupunkiseudun
sisällä 1,4 miljoonaa muuttoa sekä pääkaupunkiseudun ja ulkomaiden välillä 0,1 miljoonaa muuttoa. Puolet maan sisäisistä muutoista tapahtui pääkaupunkiseudun ja muun maan
välillä. Toisaalta luonnollinen väestökasvu kasvatti pääkaupunkiseudun väestöä noin 50 000
henkilöllä, maahanmuutto 40 000 henkilöllä ja
maan sisäinen muuttoliike vain noin 600 henkilöllä. Vaikka maan sisäinen muuttoliike ei juuri kasvattanut pääkaupunkiseudun väestöä, olisi
sen volyymi riittänyt uusimaan koko pääkaupunkiseudun väestön kaksi kertaa kymmenen
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
19
Kuva 1. Asuntojen hintojen ja ansiotason reaalikehitys vuosina 2000–2011.
Kuva 2. Pääkaupunkiseudun sosioekonomiset resurssit vuonna 2012 (keltainen väri kuvaa pääkaupunkiseudun keskiarvoa).
Lähde: Hannu Kytö ja Juho Kiuru, 2013.
20
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
Kuva 3. Pääkaupunkiseudun sosioekonomisten resurssien muutos vuosina 1980–2011 (keltainen väri kuvaa pääkaupunkiseudun keskiarvoa). Lähde: Hannu Kytö ja Juho Kiuru, 2013.
vuoden sisällä. Kuntien väliset ja kuntien sisäiset
muuttovirrat ovatkin ylivoimaisesti tärkeimpiä
kaupunkiseutujen ja etenkin pääkaupunkiseudun alueellisiin väestörakenteisiin vaikuttavista
väestönmuutostekijöistä.
Alueellisia muuttovirtoja ohjaavat muuttajien erilaiset resurssit, kulttuuriset orientaatiot ja
elämäntilanne, mielikuvat (palvelutarjonnasta ja
sen laadusta, asuinalueen viihtyisyydestä yms.)
sekä toisaalta asuntomarkkinoiden, yhdyskuntasuunnittelun ja muiden yhteiskunnallisten prosessien tuottamat ja tarjoamat erilaiset asuin- ja
elinympäristöt. Alueiden kannalta on oleellista,
millaisia tulo- ja lähtömuuttajat ovat taloudellisilta, sosiaalisilta ja demografisilta ominaisuuksiltaan ja mitä seurausvaikutuksia rakenteesta
on kuntatalouteen ja väestörakenteeseen lyhyellä, keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä. Tämä on
johtanut kuntien osittain epäterveelliseen kilpailuun parhaista veronmaksajista.
Pääkaupunkiseudulta löytyy useita kymmeniä asuinalueita, jotka ovat alkaneet erottautua
kaupungin keskiarvosta mm. työttömyydessä,
koulutuksessa, taloudellisessa huoltosuhteessa
ja yhteiskunnallisessa aktiivisuudessa. Väestön
sosioekonominen rakenne on yhä tiiviimmin
sidoksissa asuntokannan rakenteeseen. Vuokratalovaltaisille alueille kerääntyy/jää heikommin
koulutettua ja pienituloisempaa väkeä, syrjäytyneitä ja maahanmuuttajia. Eriytyvän asuinalueen ongelmiin on pureuduttava madaltamalla kuntapalveluiden sisäisiä rajoja. Myös
asuntotarjonnan ja -kysynnän pitkittynyt epätasapainotilanne kasvattaa alueellista segregaatioriskiä. Pohjimmiltaan alueellisen eriytymisen
ehkäiseminen liittyy kuitenkin tulonjakoon ja
työmarkkinoihin. Tuloerojen kasvamisen ja työpaikkojen keskittymisen yhteisvaikutus eriyttää
sekä asuntomarkkinoita että asuinalueita.
Asukkaiden tarpeet erilaistuvat
Vaihtoehtoisten asumis- ja rakentamisratkaisujen sekä asumiskonseptien määrä ei vastaa
asukkaiden toiveita. Vuokra-asuntojen puu-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
21
te ja etenkin julkisen vuokra-asuntotuotannon
romahtaminen vaikeuttavat huomattavasti mm.
työvoiman alueellista liikkuvuutta. Asemakaavoituksessa on määritelty rakentamisen normiviidakon vuoksi niin tiukat ehdot, ettei rakennuttajille ole jäänyt mahdollisuuksia kehitellä
uusia asumisen ratkaisuja. Lisäksi rakennuttajat
ovat maksimoineet tuottonsa karsimalla tutkimus- ja kehitysrahoja (Tilastokeskus 2011) sekä
tehostamalla toiminnan huippuunsa siirtämättä
sitä useinkaan hinnoitteluun. Näin asuntotuotannossa on jämähdetty helposti toimintaprosessien ja asuntojen yksityiskohtien parantamiseen eikä kuluttajien tarpeista lähtevään uuden
ideointiin. Nousukauden aikana, kun asuntokauppa käy hyvin, mikä tahansa kohde löytää
muuttovoittoalueilla nopeasti ostajansa. Markkinoiden tietämys kuluttajien asumistoiveista
värittyykin pitkälle juuri kaupanteon vauhdin,
ostajakunnan ja myyntilukujen tulkinnan kautta. Mikään myyntitilasto ei kuitenkaan kerro
totuutta kuluttajien asumisvalintojen taustalla
olevista moninaisista syistä tai pakoista (esim.
Väliniemi ym. 2008). Perinteisen ydinperheajattelun sijaan asumisratkaisuissa on mietittävä
ratkaisuja myös jatkuvasti lisääntyville uus- ja
monikulttuurisille perheille.
Etenkin pääkaupunkiseudun kehyskuntiin
muuttaneet etsivät ja vertailevat vaihtoehtoja muuttuneille asumistarpeilleen myös pääkaupunkiseudun sisältä, joten kehyskuntien
vetovoima tai muut ominaisuudet eivät selitä
yksinään kehysalueille muuttaneiden valintaa.
Muuttovirtojen ohjaileminen edellyttäisi kunnilta valmiuksia sujuvaan asuntotuotantoon ja
kaavoitukseen. Yksittäiset kunnat kilpailevat
kuitenkin veronmaksajista, mikä edistää asuntomarkkinoiden hallitsemattomuutta, yhdyskuntarakenteen hajautumista sekä pendelöinnin
kasvua. Kaupunkiseutujen kuntaliitokset hillitsisivät tätä epäsuotuisaa muutosprosessia.
Suomalaisten asumistarpeet kytkeytyvät
läheisesti yhdyskuntarakenteeseen ja vaihtelevat etenkin kotitaloustyypin mukaan. Tutkimustiedon mukaan lapsiperheelle hyvässä elinympäristössä koulu, päivittäistavarakauppa ja
viheralueet ovat kävelyetäisyydellä kodista. Työ-
22
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
paikan ei sen sijaan tarvitse sijaita kodin välittömässä läheisyydessä ja työmatkoihin ollaan
valmiita käyttämään enemmän aikaa kuin asiointi- tai koulumatkoihin. Toivottu asuinalue
on rauhallinen, luonnonläheinen ja pientalovaltainen. Lapsiperheelle hyvässä elinympäristössä
aikuiset kantavat kollektiivista vastuuta lapsista
ja nuorista. Eläkeläiselle hyvä elinympäristö on
turvallinen ja usein käytetyt palvelut ovat kävelyetäisyydellä kodista. Turvallisuutta lisäävät
siisteys, kunnollinen valaistus ja hyvin hoidetut
jalankulkuväylät. Sopivimpana asuntona eläkeläiselle pidetään hissillisen kerrostalon asuntoa
lasitetulla parvekkeella. Hyvänä pidettyjä asuinpaikkoja ovat kaupunkien ja taajamien keskusta-alueet ja niiden lähialueet, sillä eläkeiässä
halutaan elämää ja palveluita ympärille. Hyvään
elinympäristöön liittyy kolme keskeistä asiaa.
Ensinnäkin usein käytettävät palvelut, kuten
päivittäistavarakaupat, sijaitsevat kävelyetäisyydellä kodista. Toiseksi julkiset liikenneyhteydet
ovat hyvät, eikä autosta haluta olla riippuvaisia
arkisessa liikkumisessa. Kolmanneksi asuinalueiden tulee olla luonnonläheisiä, sillä asuntojen
läheisyyteen kaivataan viheralueita. (Koistinen
ja Tuorila 2008.)
Asumisen uhkakuvat ovat torjuttavissa
Asumiseen liittyvistä uhkakuvista merkittävimpiä ovat asumisen kalleus, yhdyskuntarakenteen
hajoaminen, alueellinen eriytyminen ja asuntotuotannon yksipuolisuus. Nämä ongelmat kärjistyvät kasvukeskuksissa ja etenkin pääkaupunkiseudulla. Samalla asuntomarkkinat ovat
jakautumassa kahtia, pääkaupunkiseudun kallistuvaan asumiseen ja muun maan asuntomarkkinoiden laskeviin hintoihin. Ellei haasteisiin
pystytä nopeasti vastaamaan, on edessä mm.
pääkaupunkiseudun kiihtyvä ja hallitsematon
hajautuminen kasvavine sosiaali- ja ympäristöongelmineen. Lisäksi etenkin palvelusektorin
työntekijäpula heijastuu koko maan talouskasvuun. Asumisen, työpaikkojen ja liikenteen
metropolistrategialle onkin kova tarve ja odotukset kohdistuvat etenkin kuntien toimintatapoihin ja valtion asuntopolitiikkaan.
Asumisen hintatasoon ja asuinalueiden eriy-
tymiseen voidaan vaikuttaa usealla tavalla. Kuntien maa- ja kaavoituspolitiikkaan sekä asuntotuotantoon liittyy useita mahdollisuuksia,
joita hyödyntämällä asumisrakentamisen hintaan, laatuun ja ratkaisuihin voidaan vaikuttaa.
Kunnilla on kolme keinoa maanhankinnassa:
vapaaehtoiset kaupat, etuosto-oikeus jo tehdyissä maakaupoissa ja kovimpana keinona pakkolunastukseen turvautuminen. Kunnat ovat käyttäneet tonttien pakkolunastusoikeutta vielä melko
varovasti ja etuosto-oikeuttakin hyvin harvoin.
Pakkolunastus olisi kuitenkin tehokkaimpia keinoja viestittää etenkin suurten kaupunkiseutujen maanomistajille, ettei maanpanttaaminen
sen arvonnousua odotellen ole kannattavaa.
Pakkolunastusta on kartettu siksi, että kunta
ei ole halunnut puuttua yksityisten omistusoikeuteen, ja pakkolunastuksista luopumista on
perusteltu sen pitkällä oikeusprosessilla. Lisäksi rakennusliikkeet ovat olleet innokkaita rakennusmaan hankinnassa ja heidän kauttaan sitä on
ollut käytettävissä asuntokaavoitukseen. Maanmyyntitulojen keräämiseksi kunnat myös kilpailuttavat tonttimaata, mikä johtaa väistämättä
asumisen hinnannousuun. Kaavoituskäytäntöjä voitaisiin myös yksinkertaistaa etenkin asemakaavoituksen osalta. Liian yksityiskohtaiset
asemakaavamääräykset saattavat pakottaa arkkitehdit ja rakennussuunnittelijat kalliisiin ratkaisuihin, vaikka edullisempiakin olisi tarjolla.
Toisaalta myös arkkitehtien kunnianhimoiset
ratkaisut voivat nostaa rakentamiskustannuksia.
Muita asuntorakentamista sujuvoittavia ja
monipuolistavia toimia on rakentamattomien tonttien verotuksen kiristäminen, julkisen
vuokra-asuntotuotannon lisääminen, ryhmärakentamisen ja rakentamiskilpailun lisääminen, pienempien kohteiden kilpailuttaminen,
väestönsuojarakentamisesta luopuminen ja
autopaikkojen vähentäminen. Bengsin (2011)
mukaan esimerkiksi Helsingin kaupunki kilpailuttaa liian isoja kohteita, jolloin vain kolme
rakennusliikettä pystyy osallistumaan kilpailuun. Tämä luonnollisesti tukee monopolistista
kehitystä. Käytäntöä puolustellaan sillä, että riittävän iso kohde on tuotantotaloudellisesti järkevämpi. Esimerkiksi Berliinissä hyvätasoinen,
peruskorjattu asunto maksaa noin 2 500 euroa
neliöltä pääosin sen vuoksi, että kaupungin urakoista kilpailee 150–200 rakennusyhtiötä.
Kansainvälisesti verrattuna suomalainen lainsäädäntö on joustavaa: se mahdollistaa kunnille
vaihtoehtoisia toimintatapoja, mutta ei juuri velvoita käyttämään niitä. Helsinkiä lukuun ottamatta lähes kaikilla kaupungeilla olisi maata tai
keinot tyydyttää omakotitalotontteihin kohdistuva kysyntä ottamalla käyttöön rakennuslain
niille suomaa lunastusoikeutta ja -lupaa. Suomen kaupunkiseuduista Oulu näyttää oivaa esimerkkiä, kuinka asukkaiden toiveet otetaan huo­
mioon kaavoituksessa, kaupunkisuunnittelussa
ja asuntopolitiikassa. Myös pääkaupunkiseudulla omakotitaloasumisen lisäksi kohtuuhintaisen
pienkerrostalo- ja rivitalotuotannon lisääminen
ja niin sanotun matalarakentamisen suosiminen vähentäisivät lapsiperheiden maallemuuttoa.
Uusien asuntojen tulisi olla myös helpommin
muunneltavissa asukkaiden muuttuvien tarpeiden mukaan.
Hallitus on hallitusohjelmassa sitoutunut kehittämään niitä kaavoitus- ja rakentamismää­räyksiä,
joiden vaikutus on heikko tai jotka nostavat
rakentamiskustannuksia sekä myös selvittämään
mahdollisuudet luopua yleisestä väestönsuojien
rakentamisvelvollisuudesta. Viimeisimmät kuluttajien asumiskustannuksiin vaikuttavat muutokset ovat olleet vanhojen pientalojen pakollinen
energiatodistus ja asunto-osakekaupan varainsiirtoveron korotus. Nämä muutokset ovat olleet
omiaan hillitsemään asuntokauppaa ja jarruttamaan samalla työvoiman liikkuvuutta.
Koska kunnat kilpailevat parhaista veronmaksajista eivätkä halua rakentaa vuokraasuntoja, tulisi valtion ottaa kohtuuhintaisten
vuokra-asuntojen rakentajarooli etenkin Helsingin seudulla. Tämän toteutuminen ei poista
sitä tosiasiaa, että kohtuuhintaiseen ja sijainniltaan järkevään asuntotuotantoon päästään vain
poistamalla kuntien epäterve kilpailuasetelma
esimerkiksi metropolihallinnolla tai kuntaliitoksilla. Myös lähiöistä voi kehittyä aito kaupunkiseutujen haja-asutuksen ja kehäasumisen
haastaja. Niiden etuja ovat nykyisellään asuntojen kohtuullinen hintataso ja luonnonläheisyys,
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
23
liikenneyhteydet sekä sijainti, joka paranee kaupunkiseutujen kasvaessa ja laajentuessa.
Lähiöiden vetovoiman lisääminen vähentäisi merkittävästi kaupunkiseutujen aluerakenteen
hajautumista ja alueellista eriytymistä. Yhdyskuntarakennetta eheyttämällä voitaisiin vähentää vuotuisia kasvihuonekaasupäästöjä määrällä,
joka vastaa huomattavaa osaa Suomen kaikkien
kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistavoitteesta1. Pääosin 1960- ja 1970-luvulla rakennettuihin lähiöihin on syntynyt suuri korjausten tarve,
vuosittain kymmenettuhannet asunnot kaipaavat
peruskorjausta. Lähiöiden saneerauksen asunto-,
työvoima-, talous- ja sosiaalipoliittiset vaikutukset ovat tulevina vuosina paljon suurempia kuin
koko uudisrakentamisen vaikutukset. Lähiöitä
saneerattaessa tulisi niitä myös täydennysrakentaa asukkaiden toiveet huomioon ottaen niin, että
ne kasvaisivat vetovoimaksi ja viihtyisiksi kaupunginosiksi (esim. Kytö ja Väliniemi 2011).
Tilastokeskuksen voimassa olevan väestöennusteen mukaan väestö keskittyy etenkin suuriin yli 100 000 asukkaan kaupunkeihin tulevaisuudessakin. Toisaalta myös keskisuuret ja pienet
kaupungit kasvattavat jonkin verran väestöään.
Ainoastaan alle 5 000 asukkaan kuntien asukasmäärä pienenee ennusteen mukaan selvästi.
Tätä taustaa vasten koko maan asuntomarkkinat ovat jakautumassa tulevaisuudessa kolmeen
osaan, joille on tyypillistä ruuhkautuvien kasvukeskusten kallistuva asuminen, pienten keskusten
edullinen asuminen ja pienten kuntien romahtavat hinnat. Asuntomarkkinoilla onkin käymässä
asuntovarallisuuden alueellinen uusjako.
Alue- ja yhdyskuntasuunnittelua tulisi kehittää
kokonaisuutena niin, että kuntalaisten tuntemaa
demokratiavajetta ja voimattomuutta osallistua
oman asumis- ja elinympäristönsä suunnitteluun
voitaisiin vähentää. Maassamme on sekä kehittyviä että taantuvia alueita, joissa haasteet ovat eri1 Esimerkiksi Yhdysvaltojen kaikkein ekotehokkain alue
on pilvenpiirtäjien kansoittama Manhattanin saari
New Yorkissa. Asukasta kohden laskettu hiilijalanjälki
on tällä alueella vain 30 % koko Yhdysvaltojen keskiarvosta; 82 % työssäkäyvistä käyttää julkisia, kävelee tai
pyöräilee töihin.
24
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
laisia. Kun asumisen ja asuinympäristön merkitys korostuu koko maan kehityksessä, tulisi myös
julkishallinnon ottaa käyttöönsä keinoja, jotka
lisäävät kohtuuhintaisempaa ja monipuolisempaa
asuntotarjontaa etenkin kaupunkiseutujen keskuskunnissa. Yhteiskunnan, ympäristön, asukkaiden ja muuttajien hyvinvoinnin kannalta on
välttämätöntä, että kasvukeskuksilla on yhteinen
palvelutuotanto sekä tontti- ja asuntopolitiikka.
Kasvukeskusten kasvu on ohjattava raideliikenteen varteen. Panostaminen joukkoliikenneratkaisuihin, kohtuuhintaiseen asuntotarjontaan,
viihtyisään ympäristöön ja palveluihin muuttaa
myös yhdyskuntarakennetta ekologisempaan
suuntaan.
Lähteet
Bengs C. (2011). Keskitulot eivät riitä keskustaan. Helsingin
Sanomat 23.10.2011.
European Environment Agency (2006). Urban Sprawl
in Europe. The ignored challenge. EEA report no
10/2006.
Helminen V., Ristimäki M. ja Oinonen K. (2010). Taajamakasvun perusuran laskentamalli Suomen 34 suurimmalle kaupunkiseudulle 2005–2050. SYKE.
Koistinen K. ja Tuorila H. (2008). Millainen olisi hyvä elinympäristö? – Asukkaiden näkemyksiä elinympäristöstä, asumisesta ja palveluista eri elämänvaiheissa.
Kuluttajatutkimuskeskuksen julkaisuja 9/2008.
Kytö H. ja Väliniemi J. (2009). Pääkaupunkiseudun muuttovirrat muutoksessa. Kuluttajatutkimuskeskuksen julkaisuja 3/2009.
Kytö H. ja Väliniemi J. (2011). Hyvillä palveluilla laadukkaaseen lähiöasumiseen. Kuluttajatutkimuskeskuksen
julkaisuja 2/2011.
Kytö H. ja Kiuru J. (2013). Asuinalueiden elinkaarikehitys ja
sen kuvaaminen pääkaupunkiseudulla. Valmistumassa oleva tutkimus.
Tilastokeskus (2011). Tutkimus- ja kehittämistoiminta 2010.
Suomen virallinen tilasto. Tiede, teknologia ja tietoyhteiskunta 2011. http://www.tilastokeskus.fi/til/
tkke/2010/tkke_2010_2011-10-27_fi.pdf
Vilkama K. (2011). Yhteinen kaupunki, eriytyvät kaupunginosat? Kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten asukkaiden alueellinen eriytyminen ja muuttoliike
pääkaupunkiseudulla. Väitöskirja. Helsingin yliopisto, matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta, geotieteiden ja maantieteen laitos, maantieteen osasto.
Väliniemi J., Rask M. ja Timonen P. (2008). Asumisen tarjontakatsaus – konseptitarkastelu kuluttajien valinta- ja
vaikutusmahdollisuuksista pääkaupunkiseudun asuntotuotannossa. Kuluttajatutkimuskeskuksen julkaisuja 3/2008.
Kirjoittaja on Kuluttajatutkimuskeskuksen erikoistutkija. Artikkeli perustuu Tieteiden päivillä
12.1.2013 pidettyyn esitelmään.
KATSAUKSIA
Ratkesiko kolmen kappaleen ongelma sata vuotta
sitten?
Mauri Valtonen
Tänä vuonna tuli kuluneeksi sata vuotta Karl Frithiof Sundmanin julkaisusta Acta Mathematica –
aikakauslehdessä, jossa osoitettiin, että niin sanotulla kolmen kappaleen probleemalla on ratkaisu. Kyseessä oli jo Newtonilta peräisin oleva vanha probleema, jossa kysyttiin, mitä tapahtuu kun
kolme taivaankappaletta vetää toisiaan puoleensa Newtonin vetovoimalain mukaisesti. Ratkaisua
etsittiin kuumeisesti parhaiden tiedemiesten voimin. Ongelma oli todettu mahdottomaksi ratkaista, kun aivan yllättäen Karl Sundman Helsingin yliopistosta esitti sille ratkaisun. Tapausta pidettiin
niin merkittävänä, että Ranskan Tiedeakatemia
myönsi Sundmanille Pontecoulantin palkinnon,
erityisesti kaksinkertaiseksi korotettuna, tunnustuksena tästä tieteellisestä läpimurrosta.
Tässä kirjoituksessa en käy tarkemmin läpi
Sundmanin menetelmiä, joista voi lukea muualta (esim. Raimo Lehti, Arkhimedes 4, 2000).
Lyhyesti voidaan todeta, että tehtävänä on esittää matemaattinen kaava, josta voidaan laskea
kunkin kappaleen paikka annetulla ajanhetkellä sen jälkeen, kun kappaleet on päästetty liikkeeseen toistensa suhteen. Esimerkkinä voidaan
ajatella maapallon, kuun ja auringon muodostamaa kolmen kappaleen probleemaa, kun planeettojen aiheuttamat häiriöt liikkeeseen sekä
vuorovesivoima ja muut komplikaatiot jätetään
huomiotta. Voidaan kysyä, missä kuu ja aurinko ovat maapallon suhteen esimerkiksi kymmenen vuoden päästä, ja voisiko kuu pudota maahan tällä välin. Tällaista törmäystä ei tietenkään
ole mitään syytä odottaa, mutta jos meillä ei ole
ratkaisua kolmen kappaleen ongelmaan, sitä ei
voi myöskään ehdottomasti sulkea pois. Newton kertoi, että tämän ongelman ajattelu tuotti
hänelle päänsäryn.
Sundman esitti ratkaisun sarjakehitelmän
muodossa. Se vaatii useiden lukujen yhteenlaskua tietyn kaavan mukaisesti, ja kun lukuja on
ynnätty tarpeeksi, saadaan tieto kappaleiden
paikoista. Sundmanin menetelmän vaikeu­­tena
onkin kysymys, mikä on tarpeeksi. Aina kun
otetaan uusi sarjan termi mukaan, tulos muuttuu hiukan, eikä se näytä tuottavan tarkkaa
tulosta missään äärellisessä laskuajassa. Viktor
Brumberg testasi Sundmanin menetelmää kahden kappaleen liikeradan laskuun, missä vastaus on tiedossa: Keplerin ellipsirata. Hän totesi,
että ynnäämällä 1 700 termiä saadaan jokseenkin hyvä tulos. Mutta kolmen kappaleen probleemassa täytyisi laskea niin monta termiä, että
minkään tietokoneen kapasiteetti ei riitä siihen.
Mikä näin ollen oli Sundmanin ratkaisun
merkitys sata vuotta sitten? Silloin, kuten nytkin, pidettiin tärkeänä, että ratkaisun tiedettiin
olevan olemassa periaatteellisella tasolla. Ei voitu sanoa, miten kolme kappaletta liikkuvat toisensa suhteen edes kvalitatiivisesti. Sundmanin
saavutus oli kieltämättä merkkipaalu matematiikan historiassa, mutta tähtitieteessä, kuten
edellä mainitussa maapallon, kuun ja auringon
ongelman ratkaisussa siitä ei ollut apua. Kuitenkin Helsingin yliopistossa, kuten monessa
muussakin yliopistossa, Sundmanilla oli legendaarinen maine.
Kun menin Cambridgen yliopistoon vuonna 1971 jatko-opiskelijaksi, minut ohjattiin suoraan Sverre Aarsethin luo: hän tulisi toimimaan
ohjaajanani. Aarseth ilmoitti, että tutkimukseni
aihe on kolmen kappaleen probleema, ja sanoi,
että eikö tämä olekin sopivaa, kun tulen Sundmanin yliopistosta. Sitä paitsi samassa Helsingin yliopistossa Paul Kustaanheimo oli muutama vuosi aikaisemmin kehittänyt menetelmän,
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
25
millä kolmen kappaleen liikeratoja voitiin todella laskea, ja nähdä minne ne kappaleita johtavat. Hänen käsittääkseen nämä kaksi herraa olivat jopa koko yliopiston kuuluisimmat henkilöt
tähtitieteen ja sovelletun matematiikan alalla.
Aarseth oli hämmästynyt, kun purnasin aihetta vastaan. Jos kerran kolmen kappaleen ongelma on ratkaistu jo vuonna 1913, kuten jokainen
Helsingissä tiesi, niin miksi minun pitäisi yrittää
saada siitä vielä jotain irti. Seuraavaan tapaamiseen Aarseth kutsui mukaan William Saslaw’n
jolla oli uusi idea kolmen kappaleen probleeman
käytöstä astrofysiikassa. Se saikin minut innostumaan aiheesta.
Aarseth oli ryhtynyt ratkaisemaan tietokonetta käyttäen niin sanotun N-kappaleen ongelmaa, missä tutkitaan suuren kappalemäärän
(N=kappalemäärä) liikkeitä Newtonin vetovoiman alaisuudessa. Fred Hoyle oli antanyt hänelle tämän väitöskirja-aiheen, eikä työ tietenkään
valmistunut säädetyssä kolmen vuoden ajassa.
Aarseth sai tohtorin tutkintonsa vuonna 1963, ja
jatkoi sitten saman ongelman parissa Hoylen laitoksen tutkijana. Tultaessa vuoteen 1970 hänelle oli käynyt selväksi, että N-kappaleen ongelma
ei ratkea ennenkuin välituloksena ratkaistaan
kolmen kappaleen ongelma. Kun Sundmanin
menetelmästä ei ollut tässä apua, hän päätti ottaa
kaksi jatko-opiskelijaa sitä ratkaisemaan. Toinen oli Douglas Heggie Skotlannista, ja minun
onneni oli päästä toiseksi opiskelijaksi. Aarseth
jakoi työn puoliksi, Heggie ratkaisee ns. sirontaongelman (yksi tähti tulee kaukaa ja törmää
kaksoistähteen) ja minä katson, mitä tapahtuu
kun kaikki kolme kappaletta lähtevät liikkeelle
läheltä toisiaan.
Kuten arvata saattaa, nämäkin aiheet olivat
liian laajoja loppuun vietäviksi kolmessa vuodessa. Tavallaan voidaan sanoa, että näiden kolmen väitöskirjan tulokset valmistuivat vasta
2000-luvulla. Silloin ilmestyi Cambridge University Pressin julkaisemana kirjasarja, jonka
aloitti Aarseth vuonna 2003, sitä seurasi Douglas Heggien ja Piet Hutin teos samana vuonna
sekä minun ja Hannu Karttusen kirja The Three
Body Problem vuonna 2006. Voimme sanoa, että
Sundmanin ongelma on ratkaistu myös käytän-
26
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
nön tasolla.
Sundmanin vaikutus ulottui selvästi vielä
1970-luvun alkuun, jolloin aloitin tutkimukseni.
Koska kappaleiden paikkakoordinaatit oli mahdollista esittää suppenevan lukusarjan muodossa, joskin äärimmäisen pitkinä sarjoina, yleisesti
oletettiin, että kolme kappaletta viihtyvät hyvin
toistensa seurassa. Ajateltiin, että niiden liikeradat voivat olla hyvinkin mutkikkaita – siitä oli jo
näyttöä numeeristen ratalaskujen muodossa –
mutta ne eivät kuitenkaan koskaan pääsisi täysin
eroon toisistaan. Tätä mieltä oli myös professori
Archie Roy, joka toimi väitöskirjani tarkastajana. Hän kysyi, olinko ratalaskuissani kertaakaan
havainnut systeemiä, jossa yksi kappale olisi
karannut muilta. Tähän minun täytyi vastata, että
tutkittuani 25 000 rataa en ollut löytänyt yhtäkään, missä näin ei olisi käynyt. Osoittautui, että
Roy ei ollut ehtinyt lukea väitöskirjaani loppuun.
Kolmen kappaleen liikeradat ovat todella mutkikkaat, jopa siinä määrin, että niiden kuvaamiseen on parempi käyttää statistisen fysiikan keinoja kuin perinteistä liikeratojen piirtelyä. Yksi
kappale pakenee aina, mutta sen pakonopeutta ja muita ominaisuuksia on lähes mahdotonta
ennustaa. Mutta jos tutkimme vaikka sataa hajoamista, hajoamisnopeuksien jakauma noudattaa
tiettyä statistisen fysiikan avulla johdettua kaavaa.
Tässä mielessä kolmen kappaleen probleeman
ratkaisu muistuttaa esimerkiksi radioaktiivisen
atomin ytimen hajoamista. Myös Heggie päätteli, että kolmen kappaleen sironnassa on parasta
soveltaa atomifysiikasta tunnettuja sirontakaavoja. Henri Poincare oli jossain määrin ennakoinut
näitä tuloksia omissa töissään jo edellisellä vuosisadalla. Mainittakoon, että väiteltyään Helsingin yliopistossa vuonna 1901 Sundman matkusti
johtaviin eurooppalaisiin tutkimuskeskuksiin ja
sai vahvoja vaikutteita erityisesti Poincarelta sekä
hänen koulukunnaltaan Pariisissa, missä kolmen
kappaleen probleema oli yksi keskeisiä tutkimusaiheita. Tässä mielessä Sundman oli myös Poincaren oppilas. Sundmanin väitöskirjan ohjaaja oli
Oskar Backlund Pulkovon observatoriosta.
Kuun, maapallon ja auringon muodostama
kolmen kappaleen ongelma on taas esimerkki hierarkisesta kolmen kappaleen ongelmasta.
Siinä kaksi kappaletta muostaa parin eikä kolmas kappale joudu radallaan koskaan niiden
lähelle. Tässä tapauksessa ongelmaa lähestytään
häirityn ellipsiradan pohjalta, jota on tutkittu
jo 1700-luvulta lähtien. Mainittakoon vaikkapa
Euler, Lagrange, Laplace ja suomalainen Lexell
alan pioneereina. Tässäkin on tapahtunut edistystä tietokoneiden ansiosta, sillä nyt pystytään
entistä paremmin määrittämään hierarkisen
systeemin stabiilisuuden ehdot. Voidaan esimerkiksi sanoa, että kuun syöksymisestä maahan ei ole vaaraa ainakaan lähimpien miljardien
vuosien aikana. Stabiilisuus on tullut kiinnostavaksi etenkin viime aikoina, kun on keksitty
uusia planeettakuntia muiden tähtien ympäriltä.
Nämä planeettakunnatkit voivat hajota, jos stabiilisuusehto ei täyty, kuten ilmeisesti on tapahtunut sille planeettakunnalle, josta on lähtöisin
hiljattain keksitty ”irrallinen”, ilman emätähteä
oleva planeetta.
Missä sitten näkyy Sundmanin vaikutus tämän
päivän tähtitieteessä? Aarseth kuului ilman muuta Sundmanin ihailijoihin, vaikka hän ei pystynytkään käyttämään suoraan hyväksi Sundmanin sarjakehitelmiä. Hänen menetelmänsä
N-kappaleen ongelman ratkaisussa ovat nykyisin laajalti käytössä aurinkokunnan tutkimuksesta aina kosmologiaan asti. Seppo Mikkola,
jonka opastin alalle Suomeen palattuani, on toiminut yhteistyössä Aarsethin kanssa jo vuosien
ajan. Ratalaskumenetelmiä voisi kutsua (ja usein
kutsutaankin) Aarsethin–Mikkolan menetelmiksi. Niiden avulla tutkitaan maailmankaikkeuden
suuren mittakaavan syntyä, musta-aukkosysteemien kehitystä ja monia muita tutkimuksen
etulinjan aiheita. Turussa muiden muassa Pekka
Heinämäki ja Pasi Nurmi ovat Mikkolan ohella
erikoistuneet näihin tutkimusaiheisiin.
Sundman olisi varmasti hämmästynyt, jos olisi vielä kanssamme, kuinka laajalle astrofysiikkaan kolmen kappaleen probleeman ratkaisut
ovat edenneet. Itse hän ei ollut juurikaan kiinnostunut astrofysiikasta ja epäili muun muassa
suhteellisuusteorioiden pätevyyttä. Jaakko Tuominen kertoi myöhemmin ensi kohtaamisestaan Sundmanin kanssa. Tuominen kysyi väitöskirjan aihetta, jolloin Sundman sanoi: ”Älä
vaivaudu, kaikki on jo tutkittu.” Sundmanilla oli
varmasti mielessä kolmen kappaleen probleema.
Tästä sisuuntuneena Tuominen meni Osloon
opiskelemaan Svein Rosselandin johdolla, ja toi
muutaman vuoden päästä valmiin väitöskirjan
Sundmanille tarkastettavaksi. Rosseland, Niels
Bohrin ja Oskar Kleinin entinen oppilas, oli astrofysiikan uranuurtajia, joka sovelsi kvanttimekaniikan uusia metodeja tähtien tutkimukseen.
Sundman vei Tuomisen työn tarkastusprosessiin, väitöskirja hyväksyttiin, ja aikaa myöten
Tuominen perusti astrofysiikan koulukunnan
Helsingin yliopistoon. Sundmanin vaikutus
jatkui Helsingin observatoriolla vielä pitkään
hänen seuraajansa Gustaf Järnefeltin aikana.
Järnefeltin jäätyä eläkkeelle Helsingin yliopistossa syntyi vilkas keskustelu hänen seuraajastaan ja erityisesti siitä, pitäisikö seuraajan
edustaa Sundmanin maineikasta tutkimuslinjaa,
vai olisiko syytä siirtyä uudempaan astrofysiikkaan. Sundmanin linjaa lähimpänä katsottiin
olevan Kustaanheimon, jonka tasavallan presidentti nimitti (akateemikko Yrjö Väisälän neuvosta) vuonna 1969 tähtitieteen professoriksi
moninaisten vaiheiden jälkeen. Osa observatorion nuoremmista opettajista oli tyytymättömiä
ratkaisuun. He kutsuivat mielenosoituksellisesti
muiden laitosten opettajia neuvonpitoon observatoriolle, tilaisuuteen, jota on sittemmin kutsuttu observatorion valtaukseksi. Kokous lähetti
vaatimuksia suoraan yliopiston johdolle. Kustaanheimon olisi varmasti ollut helppo yhtyä
vaatimuksiin, mutta hän kuitenkin pahoitti mielensä tapahtuneesta siinä määrin, että hän siirtyi
Kööpenhaminaan jatkamaan tieteellistä uraansa. Näin 44 vuoden aikaperspektiivillä sen ajan
kiista kolmen kappaleen probleeman ja astrofysiikan paremmuudesta tuntuu jossain määrin
huvittavalta, kun muistetaan, että jo samoihin
aikoihin kolmen kappaleen astrofysiikka nousi
keskeiseen asemaan tähtitieteen tutkimuksessa,
ja on sitä edelleenkin.
Kirjoittaja on Turun yliopiston tähtitieteen professori.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
27
Kone, luonto ja valistuksen paradoksit –
Diderot Suomessa
Pekka Hongisto
Ranskalaisen valistusfilosofin Denis Diderotin
(1713–84) 300-vuotissyntymäpäivän salonkia
”Kone, luonto ja valistuksen paradoksit” vietettiin Helsingissä 5.10. 2013. Tilaisuudessa puhuivat
Timo Kaitaro, Jan Blomstedt, Teemu Ikonen ja Pekka Hongisto. Heistä kolme ensimmäistä on kirjoittanut väitöskirjansa Diderotista.
Timo Kaitaro kuvaili, miten hän kiinnostui
Diderot’sta. Hänellä oli ensin tylsä ja kuiva kuva,
missä tämä ajattelija pantiin mekaanisen materialismin lokeroon, mutta kun sai käsiinsä kirjan Diderot’n ”lumotusta materialismista” hän
innostui. Diderot oli 1600-luvun materialismin
keskeisiä kriitikoita, kun alettiin tutkia elottoman luonnon sijasta elollista luontoa ja miten
elämä voi syntyä ikään kuin itsestään ”elävänä
materiana”.
Jan Blomstedt kertoi valistuksen paradokseista muun muassa siitä, miten Jumalan väliintuloa ei enää tarvita, jos oletetaan, että maailma
toimii omien lakiensa mukaan. Järjen käytössä
tulee pyrkiä luonnollisuuteen, koska liian tiukat
normit ovat luonnottomia. Silti ei ole olemassa
mitään luonnollista moraalia eikä varsinkaan
”Diderot’n moraalia”.
Kirjallisuustieteilijänä Teemu Ikonen oli kiinnostunut Diderot’sta kirjallisten tekstien tuottajana eli tekijänä, joka joskus tuntui oman tuotantonsa jumalalta. Ikonen kuvasi kiinnostavasti
Dideron satiirihahmon Jaakko Fatalistin aktiivisuutta: vaikka kaikki olikin ylhäältä ennakolta
määrättyä, ”ylös kirjoitettua”, hän oli kuitenkin
paradoksaalisesti aktiivisempi kuin isäntänsä. Kuviteltu hallinta voidaan menettää hetkessä, mutta Diderot myöntää tämän iloisesti eikä
sure asiaa. Diderot on nyt kuuluisampi kuin 300
vuotta sitten, mutta onko hän ajankohtaisempi?
Diderot’n ajatukseen siitä, miten romaani
on täynnä totuuksia, mutta historia vain huo-
28
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
no romaani, itse jatkoin, että historia voi olla
myös hyvä romaani ja viittasin tässä Joel Lehtosen Henkien taisteluun, joka on paitsi tulvillaan
suoria lainauksia Diderot’lta myös tulvillaan
Diderot’n henkeä.
Diderot, Snellman ja Kivi
Snellman tutki Tübingenissä 1840-luvulla ranskalaisia valistusfilosofeja tai materialisteja. Hän
moitti usein Saksan tieteen ja filosofian abstraktisuutta, sen ”todellisuudelle vierautta”, ja ylisti
sen vastakohtana ranskalaista ja englantilaista
filosofiaa, jotka ovat pysytelleet todellisuuden
lujalla maankamaralla: ”Nykyinen olotila ei voi
jatkua ikuisesti eikä tiede yhä enemmän etääntyä elämästä ja todellisuudesta. Sillä sellainen on
ristiriidassa aikamme koko pyrkimyksen kanssa, joka tähtää kaikkien sivistyksen välimuurien tasoittamiseen eikä niiden suurentamiseen…
Kirjoittaessani valtio-oppia minua itseäni on
mielestäni erikoisesti hyödyttänyt lukea ranskalaisten valistusmestareiden kirjoituksia… taito esittää syvästi ajateltua yhtä yksinkertaisessa
ja käsitettävässä kuin kauniissakin muodossa
kuuluu tänä aikakautena melkein yksinomaan
ranskalaisille.” Hän viittaa erityisesti Rousseaun
Yhteiskuntasopimukseen ja Montesquien Lakien
henkeen.
Snellman oli harvoja aikansa ranskalaisen
valistusfilosofian puolustajia, sillä se oli huonossa huudossa Euroopassa. Ranskalaiset ovat
hänen mukaansa toimineet usealla tutkimuksen haaralla edelläkävijöinä, Descartesista oman
aikamme lääketieteeseen: ”Ranskan valistusfilosofia on kaikkein kumoavin inhimillisen tiedon
muoto, jonka historia tietää mainita… valistusfilosofia tulee kaikkina aikoina saamaan kunnian sekä suuresta teräväjärkisyydestä että jaloista pyrkimyksistä. Ainoa periaate, jonka se otti
lähtökohdakseen oli järjen ikuinen, häviämätön
oikeus ja velvollisuus ratkaista kysymys todesta
ja epätodesta, hyvästä ja pahasta.”
Hän arvotti silti aika erikoisella tavalla valistusajattelijoiden järjestystä: ”Valistusfilosofiassa vastenmielistä on sen ulkopuoli eli epäusko.
Tämä puoli ilmenee inhottavana useissa yhtä
turhamaisen ja itsekkään kuin ymmärrykseltään terävän ja sukkelan Voltairen teoksissa.
Toiset, kuten Diderot ja d´Alembert olivat teräväjärkisiä, oppineita ja kyvykkäitä kirjailijoita, teoreettisesti totuutta harrastavia, luonteeltaan ja elämältään moitteettomia… Historia on
tuominnut valistusfilosofian, mutta historia on
myös hyväksynyt sen kaikki pyrkimykset, koska ne ovat vielä tänäkin päivänä nykyajan pyrkimyksiä. Nyt tunnustetaan yleisesti ihmisarvo
sinänsä ja tutkimuksen vapaus, jotka valistuksen
vuosisata koetti saada voimaan. Mutta nykyisin
ei enää uskota, että yhteiskunta voidaan luoda
uudelleen teorian mukaan tai että sellaiset teoriat voivat korvata kansanuskoa ja kansantapaa.”
Kuten tunnettua, Diderotin teos Rameaun veljenpoika ilmestyi aluksi Goethen saksankielisenä
käännöksenä Rameau´s Neffe vuonna 1805 ja sitä
pohti perusteellisesti Hegel Hengen fenomenologiassaan. Ruotsiksi se käännettiin vuonna 1825
nimellä Rameau´s brorson. Jo vuonna 1807 oli
käännetty Diderotin dialogi Le per e de famille
(1758): Herr Orbesson och hans familj. Tiedossa ei
ole lukiko Snellman tai Kivi näitä, mutta muuan
yhteys on. Kivi luki useaan otteeseen Göschelin
teosta Hegel och hans tid. Med afseende på Goethe.
Till Upplysning om den närvarande Philosophiens
väsendtliga beskaffenhet och förhållande till tiden.
Muutama vuosi sitten etsin tätä kirjaa, mutta sitä
ei löytynyt Suomesta, joten luin sitä Tukholman
Kuninkaallisessa kirjastossa. Sittemmin se löytyi myös Kansalliskirjastosta Georg Henrik von
Wrightin kirjakokoelmasta. Tässä kappaleessa
lukee etusivulla ”Johan Snellman” eli se oli alunperin Snellmanin kappale.
Göschelin teoksessa pohditaan, samaan
tapaan kuin Julia Kristeva tekee teoksessaan
Muukalaisia itsellemme, Diderot’n ja Goethen
kautta Hegelin käsitystä sivistyksestä vierautena ja Diderot’n ”rikkonaista kieltä”: Henkisen maailman kaksi osaa, todellisuus ja puhdas
tietoisuus, asettuvat vastatusten, kun hengen
maailma dialektisessa liikkeessä tulee vieraaksi
itselleen. Tämä liike on sivistystä. Ja sitä kuvaavan kielen tulee olla rikkinäistä, Kiven sanoin
”teutaroivaa”. Kristevan mukaan ”äärimmäisen
kääntyilevä, rikkonainen kieli ei jähmety kunnialliseksi tietoisuudeksi, vaan kumoaa jalon ja
alhaisen eron, asettaa rikkauden sisäisen kuilun partaalle, ilmaisee kapinaa ’hyläten halveksuntansa’, tuntee luonnollisuutensa, imartelunsa
ja halpamaisuutensa; lyhyesti, kaikkina hetkinä
liittyy vastakohtiinsa”.
Kukaan ei tiedä onko Diderot’lla ollut vaikutusta Kiveen, mutta ei sitä kannattaisi ihan heti
pois sulkeakaan. Kivellä on muutenkin useita
suoriakin viittauksia valistusajatuksiin, esimerkiksi hänen tarkka kuvauksensa Juhani Jukolan suulla ”Yhteisestä Luonnonlaista”. Diderotin mukaan ”käymistila maailmankaikkeudessa”
tarvitsee alussa hiivaa ja Eero on ”hiivana veljestaikinassa”. ”Henkilö joka ilmaantuu odottamatta seuraamme on kuin käyteaine, joka
hapattaa meidät ja palauttaa jokaiseen hitusen
hänen luontaista yksilöllisyyttään. Hän ravistelee hereille, hän panee liikkeelle, hän pakottaa ottamaan kantaa puolesta tai vastaan, hän
lietsoo esiin totuuden, hän tekee havaittavaksi
kunnon ihmisen kunnollisuuden ja riisuu konnalta naamion” (Diderot). ”Kuinka on mahdollista, että pääpahasessani on tuollainen määrä
terveitä ajatuksia ja sulaa mielettömyyttä suloisessa sekamelskassa?” (Diderot). Juhani: ”Noh,
noh, tuleepa päähäni ajatus, eipäs olekaan tyhmä tämä tyhmin pää…”(Kivi).
Diderot’nkin pohtimaan kysymykseen luonnollisesta ja ikuisesta voimasta kaiken yhteiskunta-ajattelun takana Kivi joko ottaa kantaa tai
kääntää sen päälaelleen: ”Kaiken syynä on isänveren perushiukkanen, joka on kovaa ja lahjatonta ainetta” (Diderot). ”Uusia voimia, kuinka
lyhytmielisesti ajateltu! Uusia voimia! Jo äidinkohdussa on jokaiselle annettu ikivoimasta vissi
määrä” (Nummisuutarit). Tämä ja moni muukin
seikka Kivestä on jäänyt virallisen tutkimuskaanonin ”kuolleeseen kulmaan”, mutta eihän tässä
mikään kiire vieläkään ole, jos halutaan pohtia
Kiven filosofisia taustoja.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
29
Varsinainen Diderot-aarreaitta on Joel Lehtosen Henkien taistelu. Tähän teokseen olisi syytä
paneutua tarkemmin.
Diderot tänään?
Olemmeko tottuneet liikaa sellaiseen filosofiseen esitystapaan, jossa tutkija tutkii ensin asioita komerossaan ja sitten kertoo yleisöille siitä?
Sen vastakohtana olen itse kehitellyt filosofiakahvilan ideaa, jossa keskustellaan yhdessä ja
tasa-arvoisesti, ainakin ihanteessa. Pitäisikö
elvyttää radikaalien salonkien perinne diderotilaisessa hengessä?
Mitä tarkoittaa koneena oleminen, tai oleminen koneen funktiona? Kone ei tee virheitä eikä
erehdy? Kone ei sählää? Ihminen sählää ja tämä
sähläys on jopa ”euroistettu” jossain tutkimuksessa. Onko meidän aikamme eräänlainen jalostettu
versio mekaanisesta materialismista? Onko meillä enää lainkaan karkeaa materialismia, jossa ”aivot
valmistavat ajatuksia, kuten munaskut virtsaa”, niin
kuin Agathon Meurman viisaili? Onko seuraava geeniteknologian ontologinen peruskysymys:
yhdistyykö elävä materia elävään materiaan, kuollut elävään, kuollut kuolleeseen? Ja jos niin miten
ne vaikuttavat toistensa olemassaoloon?
Entä Diderot’n ajatukset luonnonoikeudellisesta anarkiasta ja despoottisesta hallintaraivosta? ”Luonnossa kaikki lajit ahmivat toisiaan;
yhteiskunnassa kaikki luokat ahmivat toisiaan”
(Diderot). ”Hyve on hyytävän kylmä ominaisuus” (Diderot). Mitä tarkoittaa tyrannin mielivalta, valistuneen despootin arvovalta, kapitalistin ehdoton arvovalta (”rahan nyrkkivalta”,
kuten Hegel sanoo), kilpailun arvovalta ja nyt
tapahtunut siirtymä pörssityranniaan?
”Monologi on tyranniaa, tutkimus despotiaa
eli ajattelun organisointia, dialogi vapauden harjoittamista” (Diderot).
Kirjallisuutta
Arvidson, Stellan: Thomas Thorild och den franska revolutionen. Tukholma 1938.
Blom, Philipp: A Wicked Company: The forgotten Radicalism
of European Enlightenment. Lontoo 2010.
Blomstedt, Jan: Shame and Guilt. Diderot´s Moral Rhetoric.
Jyväskylä 1998.
Chouillet, Jacques: Diderot. Poet de l´Energie. Pariisi 1984.
Diderot, Denis: De l´interprétation de la nature. Editions
30
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
Sociales. Pariisi 1971.
Essais sur la Peinture. Editions Sociales. Pariisi 1955.
Jaakko Fatalisti ja hänen isäntänsä. Suom. Jukka
Mannerkorpi. WSOY 1992.
–
Mémoires pour Catherine II. Editions Garnier Frères.
Pariisi 1966.
–
Rameaun veljenpoika. Suom. Kauko Kare. Hämeenlinna 1970.
–
This is not a story and other stories. Oxford University
Press 1993.
Dlugats, Tamara: Denis Diderot. Kustannusliike Progress.
Moskova 1984.
Fontenay, Elisabeth de: Diderot ou le materialisme enchantée.
Pariisi 1981.
Goulemot, Jean Marie: Adieu les philosophes: que reste-t-il
des Lumieres? Pariisi 2001.
Göschel, Karl Friedrich: Hegel och hans tid. Med afseende
på Goethe. Till Upplysning om den närvarande Philosophiens väsendtliga beskaffenhet och förhållande
till tiden. Kääntänyt Carl Julius Lenström. Zacharias
Haeggström. Tukholma 1836.
Hegel, G.W.F. : Phänemenologie des Geistes. Berliini1807.
Hirn, Yrjö: Denis Diderot. Holger Schildts Förlag. Helsinki
1917.
Hongisto, Pekka: Thomas Thorild and Common Sense: An
Enlightenment before the Enlightenment. David
Hume and Northern Europe. The Philosophical Age.
Almanac 37, Pietari 2012.
Hongisto, Pekka: On Thomas Thorild and Utopias. The Philosophical Age, Almanac 39. Pietari 2013.
Ikonen, Teemu: 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden
Ensyklopedia eli Don Quijoten perilliset. Gaudeamus
2010.
Ikonen, Teemu: Imitaation rajoilla. Täydentävä kirjoitus
Denis Diderotin tuotannossa. Helsinki 2000. ethesis.
helsinki.fi/julkaisut/hum/taite/vk/ikonen/
Israel, Jonathan I.: Radical Enlightenment. Philosophy and the
Making of Modernity 1650–1750. Oxford University
Press 2001.
Kaitaro, Timo: Diderot´s Holism. Helsinki University Press
1995.
Kivi, Aleksis: Nummisuutarit ja muut näytelmät.
Kristeva, Julia: Muukalaisia itsellemme. Gaudeamus 1992.
Kundera, Milan: Jacques and His Master. Faber and Faber.
Lontoo 1985.
La Mettrie, Julien Offray de: Ihmiskone. Suomentanut Tapani
Kilpeläinen. Niin tai näin 2003.
Lehtonen, Joel: Henkien taistelu I–II. Otava 1933.
Oittinen, Vesa: Valistuksen kahdet kasvot. Tieteessä tapahtuu 3/2012.
Salomaa, J.E.: J.V. Snellman. Elämä ja filosofia. WSOY 1948.
Volgin, Vjatseslav: Esseitä sosialististen aatteiden historiasta.
Kustannusliike Progress. Moskova 1982.
Volguine, V.: Le developpement de la pensée sociale en France
au XVIII siècle. Editions du Progrés. Moskova 1973.
Voltaire: Filosofinen sanakirja eli järki aakkosissa. Vastapaino 2013.
–
–
Kirjoittaja on vapaa filosofi ja tiedetoimittaja.
Konkreettisen ja abstraktin vuorovaikutus
kaunokirjallisuudessa
Juha Rikama
Konkretisointi on kirjailijan ehkä tärkein keino
kokemuksellistaa aiheensa. Se on sitä riippumatta
aiheesta. Antti Hyry on sanonut: ”Yritän kirjoittaa
vain sellaisia lauseita, jotka tarkoittavat jotakin.”
Tarkoittaminen tarkoittaa tässä johonkin konkreettiseen, abstraktiotasoltaan matalaan, kuten
aistimukseen tai havaintoon, viittaamista. Hyryn
sanataide onkin luokiteltu ”hyryismiksi, jolla tarkoitettaneen juuri konkretismia (tai minimalismia).
Muuta kuin täysin konkreettista koskeva kokemus
on Hyryllä liian abstrakti ilmiö ilmaisun kohteeksi,
koska se ei kuulu Hyryn ”tosiolevaiseen”.
Antti Hyryä lukiessa kokemus syntyy, jos on syntyäkseen, vasta emergentisti, tekstin kenttä- eli
implisiittisenä merkityksenä. Tai sitten ei synny:
Uunia jotkut kriitikot sanoivat tylsäksi, koska se
pysyttelee pelkässä konkretiassa eikä pysty nousemaan siitä juuri minkään merkittävämmän
symboliksi. Tylsäksi jotkut sanovat myös suomalaisen kirjallisuuden parhaaksi sanataideteokseksi usein äänestettyä Volter Kilven tajunnanvirtaromaania Alastalon salissa, koska siinä
kuvataan sivukaupalla piipun valintaa piippuhyllyltä ja muita yhtä vähäpätöisiä asioita.
Näitä teoksia lukiessa syntyy ajatus, kannattaako kaikkea maailmassa olevaa edes sanataiteessa
kielellistää; ne vaikuttavat ensi sijassa kirjailijan
yritykseltä todistaa ammattitaitonsa eli sen, että
kaiken voi kielellistää. Kielentämiseen voi syntyä
riippuvuussuhde, siitä voi tulla kaiken muun pyrkimyksen ja kilvoittelun, kaikki muut elämänarvot mitätöivä intohimo. Leo Tolstoi ja Nikolai
Gogol lopettivat kirjoittamisen juuri tällaisista
eettisistä syistä. He katsoivat, että tämä tappio
kulttuurille koitui heidän sielujensa pelastukseksi.
Ajatus kielentämisen kohteen merkityksestä
itse kirjoittamiseen ja sen esitystekniikan hio-
miseen verrattuna muuttuu hyvin konkreettiseksi, jos tekee täysin sopimattomana pidetyn
tempun ja vertailee esimerkiksi tieteen pätevän
kielellistäjän eli popularisoijan astrofyysikko
Esko Valtaojan Kaiken käsikirjaa Hyryn Uuniin.
Enempää tietokirjan kuin kaunokirjankaan
lukijan lukuelämys ei synny pelkästään esitystekniikan taitavuudesta vaan yhtä paljon aiheen
painavuudesta, yleisinhmillisestä tai sosiaalisesta merkittävyydestä. – Eipä silti, etteivätkö mainitut kaunokirjailijatkin yltäisi myös huikeisiin
abstraktioihin. Esimerkiksi Hyryn pienoisromaanissa Maantieltä hän lähti kaikki konkreettinen kasvaa lopulta myös tekstissä eksplisiittisesti ilmaistuksi suureksi abstraktioksi: näyksi,
allegoriaksi, symboliksi koko ihmiselämästä.
Liian abstrahoinnin vastustaminen on kaunokirjallisuudessa yleistä. Se seuraa juuri kokemuksellistamisen vaatimuksesta. Halutaan pitäytyä
”tosiolevaisessa”, varmoissa havaintofaktoissa ja
vastustaa vääriä yleistyksiä, epähavainnollisuutta
ja ”käsiterunoutta”. Tämä tendenssi näkyy muun
muassa Ernst Hemingwayn ja hänen seuraajiensa behaviorismissa, joka ei kuvaa henkilöiden
ajatuksia ja mielensisältöjä vaan pysyttelee tosiasiallisen havaittavuuden piirissä, heidän käyttäytymisensä kuvailussa, mistä lukijan on pääteltävä
heidän sisäinen elämänsä. Toisaalta useimmat
parhaat kirjailijat ovat yhtä paljon abstraktikkoja kuin konkretisteja. Esimerkiksi Aleksis Kiven,
Väinö Linnan, George Orwellin ja Aldous Huxleyn kuvailun kohde on viime kädessä jokin suuri
abstrakti asia, kuten suomalaisuus, yhteiskunnan
sosiaalihistoria, yhteiskuntajärjestelmä tai sen
pohjana oleva ideo­logia, joka näyttäytyy heille
”tosiolevaisena”.
Kysymys tosiolevaisuudesta ei siis ole aivan
yksinkertainen. Kirjallisuudessa kuten muus-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
31
sakin hengenelämässä, myös tieteessä, on aina
ollut havaittavissa kaksi toisilleen vastakkaista
pyrkimystä, jotka toimivat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Toisaalta on pyrkimys pitää
matalaa profiilia, pysytellä mahdollisimman
lähellä ”maan pintaa”, aistihavainnoissa. Tähän
pyrkimykseen liittyy usein taipumus kieltää
kaiken abstraktin tosiolevaisuus ja palauttaa se
konkreettisiin seikkoihin, joita pidetään ainoana tosiolevaisena.
Toisaalta on yhtä voimakas pyrkimys luoda
uusia todellisuuksia abstrahoimalla, kohoamalla konkreettisen tason yläpuolelle, käyttämällä
sitä jonkin suuremman allegoriana tai symbolina (taiteessa) tai luomalla sitä selittämään käsitteitä ja teorioita (tieteessä). Tässä vastakkaisuudessa kysymys ei ole arvoarvostelmasta, vaikka
se usein sellaiseksi tulkitaan. Kysymys on ihmisen henkisen rakenteen sisältämistä vastakohdista, joiden vuorovaikutukseen koko ajattelun
kehitys perustuu. Kysymys on nykykielellä siis
ajatteluformaateista, Immanuel Kantin kielellä
”ymmärryksen kategorioista”, joiden läpi maailma näyttäytyy meille, ja joiden dynaaminen
vuorottelu on välttämätöntä kehitykselle. Tämän
empirismin ja rationalismin, kokemuksen ja järjen käytön, vuorovaikutuksen ihmisajattelussa
on valistusfilosofi John Locke ilmaissut sanomalla, että havainnot yksinään ovat sokeita, teoriat yksinään rampoja. Inhimillisen olemassaolon ongelmat eivät ratkea abstraktioiden, kuten
matematiikan, avulla, sanoi Fjodor Dostojevski. Mutta ne eivät ratkea myöskään pelkän aistimuksissa pysyttelemisen tasolla, tarvitaan myös
elämän näkemyksiä, teorioita.
Juuri konreettisen ja abstraktin vuorovaikutus luo kirjallisuuteen sen jännitteen, joka vangitsee lukijan. Kaikki pelkästään konkreettinen
haukotuttaa häntä (Hyryn Uuni), kaikki liian
abstraktinen ei vaikuta uskottavalta, ihmiselämän ja sen kokemusten läpi suodatetulta (aaterunoelmat, ns. ideologinen kirjallisuus tai esim.
Steven Hallin liian abstraktiksi todellisuuden
symboliksi pyrkivä Haiteksti ). Lukijaa tyydyttää
eniten, kun hän voi lukea konkreettisesta tekstistä myös suuria elämän totuuksia, jotka valaisevat hänen omaa elämäänsä ja jopa vaikuttavat
32
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
siihen. Hyvän kirjallisuuden salaisuus on juuri
se, että se kykenee konkretisoimaan abstraktiot,
välittämään lukijalle ”elämän informaatiota”:
sanataiteella on todella aina myös informatiivinen ja kognitiivinen funktionsa.
Kysymys on samalla myös estetiikan ja moraalin suhteesta. Puhdas estetiikka, itsetarkoituksellinen esitystekniikan hiominen huippuunsa
ilman painavaa sanottavaa, muistuttaa veitsen
hiomista ilman mitään leikattavaa. Kaunokirjallisten tekstien taitavasta esitystekniikasta koituu suurta iloa ja mielihyvää, mutta suurimman
yhteisöllisen, kommunikatiivisen arvonsa tekstit
saavat esitystekniikan lopputuloksena syntyvän
merkityssisällön perusteella.
Thomas Mann on puhunut puhtaan estetiikan vaarasta muuttua puhtaaksi barbariaksi silloin, kun sitä ei suodateta inhimillisen
moraalijärjestelmän, voisi sanoa myös elämäntotuusjärjestelmän, läpi (Thomas Mann: Totuudesta ja kauneudesta. Esseitä kirjallisuudesta ja
filosofiasta). Mutta missä esteettisen ja eettisen
raja kulkee? Barbariasta voidaan puhua varmasti
silloin, kun keisari Nero poltti Rooman tyydyttääkseen esteettistä viettiään tai muuan saksalainen kirjailija ihasteli Manhattanin kaksoistornien tuhoamisnäkyä suurenmoisena esteettisenä
elämyksenä. Mann ei hyväksy kauneuden jumalointia, itsetarkoituksellista estetismiä, sellaista jota Friedrich Nietzsche hänen näkemyksensä mukaan dionyysilaisuudessaan julisti. Myös
Anton Tsehov pyrkii tasapainoon eettis-kognitiivisen ja esteettisen välillä, jopa niin että
hänen esteettinen koodauskykynsä paranee sitä
mukaa, kuin eettinen elementti, elämän totuuksien näkeminen, hänen tuotannossaan lisääntyy.
Taiteen hylkäämistä uskonnollisen eetoksen
nimissä kutsutaan moralismiksi, joka monien
mielestä riistää taiteelta sen varsinaisen merkityksen. Mutta Tsehov enempää kuin Mannkaan
ei halua tinkiä myöskään konkretian täysimittaisesta kuvauksesta, siis esteettisestä, aistihavainnollisesta koodaustavasta elämän totuuksia
esittäessään. Voidaan sanoa vain, että heidän
taiteeseensa liittyy yhtä selvä eettis-kognitiivinen kuin esteettinen painotus. Mann puhuu
esseissään paljon enemmän totuudesta kuin
hyvyydestä tai oikeudesta kauneuden vastakohtana, mikä voitaneen tulkita pyrkimykseksi
tasapainoon kognitiivis-eettisen ja esteettisyyden välillä. Eettisen ja esteettisen ikivanhassa
kamppailussa kirjailijat ovat yhtä paljon molempien puolella, siitä kumpuaa heidän kuuluisa
ironiansa, jolla he pyrkivät synteesiin näiden
ihmiselämän peruselementtien kesken.
Konkreettisen ja abstraktin vuorovaikutus
kaunokirjallisuudessa tarkoittaa sitä, että kirjallisuus kertoo sekä konkreettisesta, aistein
havaittavasta elämästä että elämää koskevista
totuuksista, kognitiivis-eettisistä näkemyksistä ja käsityksistä. Olennaista on tällöin se, että
näitä totuuksia ei yleensä kerrota eksplisiittisesti
vaan juuri kokemuksellistettuina, siis konkreettisen elämän läpi suodattuneina, tekstipinnan
alaisina implisiitteinä merkityksinä. Tämä kaunokirjallisuudelle ominainen koodaustapa tekee
siitä ainulaatuisen koodaustapojemme joukossa.
Aalto PRO
Aalto-yliopiston
täydennyskoulutusta
Tehokas
tiedon
visualisointi
27.–28.1.2014
aaltopro.fi
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja tietokirjailija.
Haluatko oppia esittämään
monimutkaista tietoa selkeästi
ja ymmärrettävästi?
Hakuilmoitus
Toimitusjohtaja Tapani Järvisen
ympäristöteknologiarahasto
Aalto-yliopiston kemian tekniikan korkeakoulu julistaa haettavaksi Tapani Järvisen ympäristöteknologiarahastosta 10.000 euron
suuruisen apurahan.
Apuraha myönnetään ansioituneelle ympäristöteknologian osaajalle tutkimus- ja kehitystyöhön. Apurahan tarkoituksena on edistää teollisuuden ympäristöteknologian tutkimusta ja tutkimustulosten hyödyntämistä teknologiatuotteina ja -palveluina.
Vapaamuotoinen hakemus toimitetaan rahaston asiamiehelle viimeistään 9.12.2013 ensisijaisesti sähköpostilla (pdf-tiedostoina)
osoitteeseen [email protected], viestiin viitteeksi Tj. Järvisen rahasto tai postitse osoitteella Aalto-yliopisto, Kemian tekniikan korkeakoulu, Pirjo Muukkonen, PL 16100, 00076 Aalto ja
kuoreen merkintä Tj. Järvisen rahasto.
Hakemuksesta tulee käydä ilmi hakijan henkilötiedot ja apurahan
käyttösuunnitelma (tutkimussuunnitelma max 2xA4) ja sen liitteenä tulee olla hakijan CV julkaisuluetteloineen.
Kahden päivän intensiivisessä
koulutuksessa
• tutustut tiedon visualisoinnin
lajityyppeihin ja menetelmiin
• opit ihmisen havainnoinnin
perusteet ja niiden merkityksen esitysten suunnittelussa
• kehität visualisointisi eri
osa-alueita.
Klikkaa nettiin tai soita!
aaltopro.fi/visualisointi
[email protected], 050 529 6689
Lisätietoja antaa rahaston asiamies, controller Pirjo Muukkonen,
puh. 050 344 2645, [email protected].
PL 16100, 00076 AALTO / Kemistintie 1, 02150 ESPOO
(09) 4511 / http://chem.aalto.fi
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
33
Hallitseva ja houkuttava big data – tieteen ja
teknologiantutkimuksen aihioita
Minna Ruckenstein
Lokakuisessa tieteen- ja teknologian tutkimuksen
konferenssissa San Diegossa ei jäänyt epäselväksi,
että big data on muotia. Kymmenien tutkijoiden
puheenvuorot kertoivat siitä, että on tärkeää olla
mukana etulinjassa hahmottamassa ja hallitsemassa nousevaa tieteenalaa, big data sciencea. Toistaiseksi big datalle ei ole suomenkielistä vastinetta,
mutta yleensä siitä puhuttaessa tarkoitetaan niin
suurten aineistojen analyysiä, ettei niitä voi käsitellä perinteisin keinoin.
Olemme seuranneet viimeisen kahden vuoden ajan Kuluttajatutkimuskeskuksen henkilökohtaista mittaamista käsittelevässä Salweohjelmaan liittyvässä tutkimusprojektissamme
(yhdessä Mika Pantzarin, Veera Mustosen ja
Krista Laguksen kanssa) big datan nousua tutkimusmaailman ilmiöksi. Huomiota herättävää
on ollut tapa, jolla se leikkaa koko tiedeyhteisön
läpi. Niin ekonometrian, tietojenkäsittelytieteen
kuin sosiologiankin aloilla puhutaan digitaalisten aineistojen kertymisestä, aineistonkäytön
haasteista ja aineistojen avaamista mahdollisuuksista. Algoritmien laskennallinen voima
mietityttää sekä aineisto-osaajia että niitä, jotka
näkevät algoritmien vaikuttavan yhä salakavalammalla tavalla siihen, miten meitä ohjaillaan.
Isoja datamääriä kertyy nykyään vaivihkaa.
Lukuisilla organisaatioilla on käytössä tietoa
tuottavia aineistonkeruumenetelmiä. Esimerkiksi kirjastoilla, kaupoilla ja sairaaloilla on tällaista jatkuvasti karttuvaa aineistoa. Joissakin
tapauksissa yritykset, esimerkiksi operaattorit,
keräävät tietoa myös lain velvoittamina.
Aineistojen kertyminen on herättänyt toiveita niiden hyödyntämisestä, ja konsultit lupaavat
tuottavuuden hyppäyksiä, kun aineistoja opitaan
hyödyntämään. Tiedonlouhinnalla viitataan
34
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
menelmään, jolla suurten aineistojen kohinasta
pyritään löytämään oleellista tietoa. Louhinnan
ajatellaan tuottavan läpinäkyvyyttä, tehostavan
toimintaa ja rakentavan reaaliaikaisia takaisinkytkentöjä, joiden avulla tekemisiä voi jatkuvasti arvioida.
Ensisilmäyksellä aiheeseen liittyvässä keskustelussa on paljon tuttua. San Diegon konferenssissa tietomassoja koskevan keskustelun
taustalle sijoitettiin historiallisia jatkuvuuksia: tilastoja, ihmisten seurantaa ja tayloristisia
unelmia yhteiskunnan ja yksilöiden suorituskyvyn optimoinnista. Tietovarantojen käyttöä ja
analysointia kuvattiin myös yrityksenä ohjailla
kuluttajia heistä kerrytetyllä aineistolla, jolloin
aineistoanalyysi muistuttaa lähinnä aiempaa
hienoviritteisempää ja reaaliaikaisempaa asiakassegmentointia.
Michel Foucault’n näkemykset sisäistetystä kontrollista tulivat esille useissa puheenvuoroissa, kuten myös Max Weberin rationalismin
rautahäkki. Lisäksi keskusteluissa vilahti James
Scottin teoksessa Seeing like a state esittämä
näkemys valtion tavasta kategorisoida ja hallita asioita. Tästä näkökulmasta kiinnostus suuria tietoaineistoihin on uudenlainen tapa kohdentaa huomio mitattavaksi taipuviin asioihin
ja ilmiöihin ja kaventaa näin näkökulmaa ihmiseen ja yhteiskuntaan. Suurten aineistojen analyysi kasvattaa entisestään tehokkuuteen ja suoritusten mittaamiseen keskittyvää byrokratiaa,
jota ihmiset toteuttavat vastatessaan heille asetettuihin tavoitteisiin.
Hallintaan liittyvien kehityskulkujen toteutumisen todennäköisyyttä korostavat toiveet
tiedonlouhinnan auktorisoivasta ja legitimoivasta voimasta. Suurten aineistojen analyysi voi
toimia kaikkialle yhteiskuntaan levittäytyvä-
nä kirjanpitojärjestelmänä, joka kertoo kenestä
on hyötyä tai keneen kannattaa luottaa. Googlen toiminnassa nähdään piirteitä tällaisesta
yhä syvemmälle ihmisten arkeen levittäytyvästä
kontrollikoneistosta, jota suuri osa ihmisistä on
tietämättään mukana kannattelemassa.
Huomiota herättävää San Diegon puheenvuoroissa oli niiden journalistinen ote. Tapa, jolla digitaaliset aineistot energisoivat keskustelua
hallinnan muodoista ja innosta ohjailla ihmisiä, perustui muiden aiheiden parissa tehtyyn
tutkimukseen. Termin big data käsitehistoriaa
ei avattu keskusteluissa: kukaan ei esimerkiksi
pohtinut vakavasti sitä, miten se on löytänyt
tiensä tiedemaailman muoti-ilmiöksi. Tiedonlouhinnan konkreettisia sovelluksia tai käytäntöjä ei myöskään juuri käsitelty.
Tietojenkäsittelytiedettä ja kulttuurintutkimusta yhdistävä professori Phoebe Sengers
Cornellin yliopistosta muistutti puheenvuorossaan, että big data on käsitteenä epämääräinen ja
harhaanjohtava sen tuottaessa näennäistä yhtenäisyyttä. Hän korosti meidän kaikkien tavalla tai toisella linkittyvän osaksi tätä kehityskulkua. Siinä mielessä kyse on yhtä laaja-alaisesta
ilmiöstä kuin internet. Kehityksen alkuvaiheissa myös internet herätti keskusteluja uhkista ja
mahdollisuuksista, mutta nyt sen ominaislaatu
jo ymmärretään paremmin. Internetiä on hyödynnetty niin vakiintuneiden yrityslogiikkojen
haastamisessa kuin monopoleja lähentelevien
kaupallisten palveluiden rakentamisessa. Se on
synnyttänyt täysin uusia tapoja kerätä ja jakaa
tietoa tai järjestäytyä poliittisesti.
Oman tutkimuksemme perusteella suurten
tietovarantojen analyysissa on laadullisesti uutta
se, että yksilökohtaista aineistoa voidaan yhdistää lukuisista eri lähteistä ja toisaalta aineistot
saattavat olla varsin epäyhtenäisiä. Ne voivat
koostua eri paikkoihin jätetyistä digitaalisista
jäljistä tai olla kirjoitettuja viestejä, terveystietoja tai arkistoituja kuvia. Tällainen aineistojen
moninaisuus haastaa käsitystä tiedon ja tutkimuksen luonteesta ja tulee epäilemättä tuottamaan uudenlaisia tiedon ja politiikan yhteenkietoutumisia.
Olennaista on, ettei aineistoanalyysi tuota
pelkkää informaatiota ongelmanratkaisutilanteisiin. Tieto syntyy ja tulee merkitykselliseksi käytännöissä, joiden avulla tiedollisia aukkoja täytetään ja ongelmia ratkotaan. Suurten
aineistojen analyysityö tekee tämän erityisen
näkyväksi, koska se vaatii usein prosessimaista työskentelyä. Tietoa louhitaan yhteistyössä
muiden kanssa ja aineistolle esitetään yhä uusia
kysymyksiä. Kyse on jatkumosta, jossa kuljetaan
pikkuhiljaa kohti mielenkiintoisia vastauksia tai
aineiston esittämisen tapoja. Antropologit ovat
verranneet tätä etnografisen tiedon tuottamiseen, jossa lähtökohtana on tiedon tuotannon
avoimuus. Vasta kun aineisto on kerätty ja saatu
kesytettyä, tiedetään millaisiin kysymyksiin se
voi tuottaa vastauksia.
Hedelmällisempää onkin ajatella aineistoanalyysia erilaisten yhteisöjen ja yhteistoiminnan muotojen tuottajana. Ne taas vuorostaan
käyttävät digitaalisia aineistoja omiin tarkoitusperiinsä. Vahvat toimijat, kuten Google, Amazon, Walmart tai NSA, hyödyntävät digitaalista aineistoa, jotta ne oppisivat tunnistamaan
ihmisten aikeita, tarpeita ja liikkeitä. Yksittäisille ihmisille hyöty on huomattavasti rajallisempi kuin silloin, jos aineistoanalyysi aidosti tukisi ihmisiä heidän hyvinvointipyrkimyksissään
tai arvoprojekteissaan. Tästä näkökulmasta toiveissa on, että aineistojen analyysimenetelmät
kehittyisivät tavoilla, joilla ne hyödyntäisivät
digitaalisia jälkiä jättäviä ihmisiä ja yhteiskuntaa
laajemmassakin mielessä.
San Diegossa Googlen datakeskuksia tutkineelta ShinJoung Yeolta kysyttiin, uskoiko
hän aineistoanalyysin ratkaisevan eriarvoisuuteen liittyviä ongelmia. Yeo vastasi, ettei eriarvoisuuksien lievittämisessä ole kyse aineiston
vähyydestä vaan sosiaalisesta ja poliittisesta
tahdosta. Aineistoanalyysia voi kuitenkin hyödyntää myös tuttujen epäkohtien esittämiseen
uudenlaisilla tavoilla. Näin tiedonlouhintaan
liittyvät kehityskulut haastavat tutkijoita sekä
käyttämään mielikuvitustaan että tekemään eettisesti kestäviä valintoja tutkimustyössään.
Kuluttajatutkimuskeskuksessa olemme sekä
opetelleet aineistoanalyysin käytäntöä (yhteis-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
35
Löydät www.aino.net sivuiltamme uuden
AINO DESIGN MAGAZINEN videoineen.
Tilaa omaan s-postiisi.
FREDA 33, HELSINKI
MA-PE 10.30 - 18.00
LA 10.30 - 15.00
PUH. 611 611
WWW.AINO.NET
36
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
työssä Studio Mindin Pasi Karhun kanssa) että
hahmotelleet digitaalisia aineistoja uudenlaisten
yhteiskunnallisten kenttien, toiminnan alueiden
ja kyvykkyyksien näkökulmasta. Näin aineistojen hyödyntäminen linkittyy myös tapoihin,
joilla digitaaliset jäljet löytävät paikkansa ihmisten arjessa ja tekemisissä. Kiinnostavaa ei ole
digitaalinen aineisto sinänsä vaan kaikki se, mitä
aineistojen ympärillä tapahtuu. Uudeksi tutkimusalueeksemme on hahmottunut datan sosiaalinen elämä. Viime kädessä on kysymys siitä,
millaisiin tarkoituksiin digitaalisia aineistoja ja
analyysimenetelmiä halutaan taivutella. Pelkällä
puheella ja hehkutuksella big datasta on jo tullut yhteiskunnallinen toimija. Tärkeää on nyt
ymmärtää syvällisemmin tämän uuden toimijan
luonnetta, vaikutuksia ja vaikuttavuutta.
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Kuluttajatutkimuskeskuksen erikoistutkija.
Suomenkielisten akateemisten oppikirjojen nykytilanne
Suomessa
Virpi Yliraudanjoki
Tietokirjallisuuden edistämiskeskuksen tilaama
selvitys akateemisten suomenkielisten oppikirjojen nykytilanteesta Suomessa julkistettiin elokuun
lopulla pidetyssä TIETOKIRJA.FI-tapahtumassa. Selvitys koskee tieto- ja oppikirjailijoiden asemaa ja
toimintaedellytyksiä sekä suomenkielisten akateemisten oppikirjojen julkaisemisen nykytilannetta
Suomessa.
Tekemäni selvitys on määrällinen ja laadullinen
yleiskatsaus, joka tarjoaa pohjatietoa suunnitella tarvittavia toimenpiteitä suomenkielisten akateemisten oppikirjojen suhteen. Selvitykseen on
sisällytetty suomenkieliset akateemiset oppikirjat painetussa ja sähköisessä muodossa. Selvitys
koostuu verkossa olevan oppimateriaalin luokittelusta, oppikirjojen tekijöille ja kustantamojen
edustajille suunnatusta sähköpostikyselystä sekä
oppikirjojen käyttäjien eli opiskelijoiden haastatteluista.
Selvityksestä käy ilmi, että tarkastelluilla
koulutusaloilla (yhteensä 21) käytetään paljon
erityyppistä oppimateriaalia. Jokaisella koulutusalalla käytetään suomenkielisiä akateemisia oppikirjoja. Myös vieraskielisiä akateemisia
oppikirjoja käytetään yhtä koulutusalaa lukuun
ottamatta jokaisella koulutusalalla. Suomenkielisiä käsikirjoja, ammattieettisiä materiaaleja ja
suosituksia, raportteja ja katsauksia, arviointeja,
julkaisuja ja ohjeita, oppaita ja esitteitä käytetään
pääsääntöisesti alle puolella koulutusaloista, vieraskielisiä sitäkin vähemmän. Suomenkielisiä
tutkimuksia, myös toimitettuja, käytetään reilusti yli puolella koulutusaloista, vieraskielisiä käytetään lähes saman verran. Erityyppisiä
e-oppimateriaaleja käyttää enimmillään noin
neljäsosa koulutusaloista. Reilusti yli puolet
koulutusaloista käyttää verkossa olevia erilaisia
oppimisympäristöjä.
Selvityksessä tarkasteltiin lähemmin kolmea
koulutusalaa käytetyn oppimateriaalin osalta.
Matemaattis-luonnontieteellisellä koulutusalalla (fysiikka) käytetään lähes pelkästään vieraskielisiä akateemisia oppikirjoja suomenkielisten
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
37
sijaan, kun taas käytetyt opetusmonisteet ovat
lähes pelkästään suomenkielisiä. Humanistisella
koulutusalalla (historia) painottuu jossain määrin vieraskielisen oppimateriaalin käyttäminen,
myös e-muodossa. Lääketieteellisellä koulutusalalla (lääketiede) käytetään lähes samassa määrin suomenkielisiä ja vieraskielisiä akateemisia
oppikirjoja. Käytettävät opetusmonisteet ovat
suomenkielisiä. Lisäksi käytössä on verkossa
olevia erilaisia oppimisympäristöjä.
Oppikirjan tekijät kokevat oppimateriaalin
tekemisen itsessään palkitsevana, motivoivana
ja ammatillisesti kehittävänä tilanteessa, jossa
vallitsevan yliopistopolitiikan mukaan suomenkielisten oppikirjojen teko ei enää ammatillisesti
meritoi. Kirjoja tehdään usein osana omaa akateemista leipätyötä, myös vapaa-ajalla, ilman
erillisiä palkkioita. Satunnaiset apurahat tai stipendit paikkaavat tekijäkorvausten puuttumista tai niukkuutta. Oppikirjan tekijät korostavat
taloudellisen tuen lisäämisen merkitystä, jotta
joka alalla tarvittavien akateemisesti hyvätasoisten oppikirjojen saatavuus voidaan turvata.
Myös kustantamojen edustajat ovat huolissaan oppi- ja tietokirjojen kustantamiseen liittyvän julkisen ja säännöllisen taloudellisen
tuen niukkuudesta. Aikaisemmin yksi merkittävä rahoituslähde oli oppimateriaalituki, jonka
opetus- ja kulttuuriministeriö lakkautti vuonna
2006. Tilanteesta johtuen kirjoittajien saamat
apurahat voivat tarkoittaa kustantajien näkökulmasta merkittävää osaa akateemisten oppikirjojen kustannusrahoituksesta. Niukat taloudelliset
realiteetit ovat myös voineet johtaa oppikirjahankkeiden keskeyttämiseen tai lykkäämiseen.
Kustantajat esittävät toiveen alkurahoituksesta,
joka auttaisi saattamaan kirjaprojektit loppuun.
Kustantajat näkevät oppikirjan kustantamisen
kuitenkin kannattavana mikäli käyttäjäkuntaa ja
markkinoita löytyy oppikirjankäyttäjien lisäksi
myös muualta. Pääsykoekirjat ovat kustantajien
näkökulmasta yksi kannattava tuote. Kustantajat
esittävät toiveen yliopistokirjastojen liittämisestä kirjastoapuraha- ja avustusten piiriin. Lisäksi
kustantajat toivovat, että oppikirjojen sisältöön
ja laatuun satsattaisiin enemmän ja löydettäisiin
rahoituskanavia myös pienlevikkisille kirjoille.
38
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
Oppikirjojen käyttäjät eli yliopisto-opiskelijat summaavat lukevansa mieluiten akateemista
suomenkielistä oppikirjallisuutta. Haastatellut
toivovat lisää erityisesti menetelmäkirjallisuutta ja tieteenalakohtaisia katsausteoksia, myös
poikkitieteellisistä näkökulmista. Haastateltujen mukaan yliopistojen tutkintovaatimukset ja
kirjastot eivät kommunikoi tarpeeksi keskenään,
minkä vuoksi yliopistojen kirjastoissa on tarjolla
liian vähän erityisesti pakollisten kurssien suorittamiseen vaadittavia kirjoja. Siksi opiskelijat
joutuvat turvautumaan muihin kuin yliopiston
kirjastoihin ja myös e-kirjoihin.
Oppikirjan käyttäjien haastatteluista käy ilmi,
että opiskelijat lainaavat mieluiten tarvitsemansa kirjan kirjastosta, painetussa tai e-muodossa, mutta mikäli kirjaa ei ole saatavilla kynnys
turvautua verkosta ladattaviin laittomiin piraattiversioihin laskee. Haastatteluissa esitetään
toive eri toimijatahojen paremmasta yhteispelistä. Sillä viitataan yhteiskunnallisen tutkimustoiminnan (tutkijaryhmät), kirjankustantamojen, yliopistojen tutkintovaatimusten ja
niiden uudistamisen sekä kirjastojen parempaan
yhteispeliin, jotta saataisiin ajankohtaista tietoa
oppikirjamuotoon ja jotta myös kirjastoista lainattavien e-oppikirjojen lukumäärää voitaisiin
lisätä ja saatavuutta helpottaa. Se ehkäisisi haastateltujen mukaan myös piratismia. Eri tahojen
yhteispelillä edistettäisiin parhaalla mahdollisella tavalla eettisesti kestävää toimijatahojen ja
oppikirjankäyttäjien toimintaa.
Dosentti Pirjo Hiidenmaa on laatinut selvityksen pohjalta seuraavat toimenpidesuositukset:
1. Akateemisten oppikirjojen saanti suomeksi
ja ruotsiksi tulee turvata kaikilla aloilla. Erityisen tärkeää on turvata kandidaattivaiheen koulutuksessa tarvittava oppikirjallisuus. Yliopistojen tulee ottaa opetuksen kehittäminen samalla
tavalla strategiseksi tavoitteeksi kuin tutkimuskin. On aloja, joilla on ajantasaisia akateemisia
oppikirjoja, toisia joilla ei ole, kolmansia, joilla
oppikirjoina käytetään esim. monografiaväitöskirjoja tai muita oheisaineistoja. On myös aloja,
joilla oppimateriaalit voivat pirstaloitua yliopis-
to-, laitos- tai opettajakohtaisiksi monisteiksi, verkkosivuiksi ja luentojen oheisaineistoiksi. Tämä voi olla resurssien tuhlausta: jokainen
opettaja tekee omia aineistojaan jokaisessa oppiaineessa, eikä alalla synny yhteistä keskustelua
ja arviointia aineistoista. Tarvitaan suunnitelmallisuutta ja tavoitteita. Julkaisumuodot voivat
vaihdella sen mukaan, mikä on kulloinkin tarkoituksenmukaisinta. Kirja voi olla painettu tai
sähköinen (p- tai e-kirja), kyseessä voi olla tuote
(julkaisu) tai palvelu (esim. oikeus käyttää verkkoaineistoa). Yhteen teokseen voi kuulua sekä
painettuja että sähköisiä osia.
2. Opetus- ja kulttuuriministeriön on otettava huomioon akateemisten oppikirjojen tuki
ja kannustimet. Hankkeiden käynnistyminen
ei voi olla vain yksittäisten tutkijoiden varassa,
eikä riski voi olla vain kirjoittajilla ja kustantajilla. Vaihtoehtoja:
A) Ministeriö voi ottaa tämän huomioon yliopistojen tulosneuvotteluissa ja rahoituksessa.
B)Ministeriö voi rahoittaa akateemisia oppikirjoja oman apurahajärjestelmänsä kautta, jolloin tuki tulee suoraan kirjoittajille.
C)Oppikirjoja (samoin kuin laajempaa tiedeviestintää) voidaan rahoittaa esimerkiksi
akateemisen tutkimusrahoituksen osana.
3. Tukea tarvitaan koko kirjan arvoketjulle, niin
tekijöille kuin suomalaisille tiedekustantajille.
Tukimuotoja kehitettäessä on otettava huomioon niin sähköinen kuin painettu julkaiseminen
sekä hybriditeokset. Myös akateemisten oppikirjojen laadukas suomentaminen on otettava
tuen piiriin. Kansainvälistä levitystä ja kääntämistä (tavallisimmin englanniksi) on tuettava.
4. Oppikirjojen tutkimusta ja tuotekehitystä on
tuettava. Myös alan akateemista opetusta on
lisättävä. Kirjojen kirjoittaminen on usein ryhmätyötä; siinä tarvitaan useita eri alojen ammattilaisia (kirjoittaja-asiantuntijoiden lisäksi terminologeja, kielenhuoltajia, kuvittajia, teknisiä
toimittajia, verkkotoimittajia).
5. Akateemisia oppikirjoja kirjoitetaan, lokalisoidaan, käännetään, ajantasaistetaan, toimitetaan. Nämä erilaiset toimet on otettava
huomioon sopimusten ja tekijänoikeuksien
hallinnoinnissa. Tekijöiden on saatava neuvoja
sopimusten teossa.
6. Euroopan unioni ja Unesco ovat esittäneet
vaatimuksia ja suosituksia opetuksen ja opetusmateriaalien avoimuudesta. Tasa-arvoinen pääsy koulutukseen ja tietoon on demokraattisen
yhteiskunnan edellytys. Tiedon avoimuutta ei
tule kuitenkaan mahdollistaa kyseenalaistamalla
tekijöiden oikeutta teoksiinsa. Tarvitaan yhteiskunnan toimia ja suunnitelmia siitä, miten avoimuus turvataan (tämä liittyy komission asiakirjaan ”Open educational resources”).
7. Akateemiset oppikirjat eivät ole vain yliopisto-opetuksen osa. Monilla aloilla akateemisia
oppikirjoja voidaan käyttää myös työelämän
täydennyskoulutuksessa. Kirjat ovat siis laajemmin osa yliopistojen yhteiskunnallista vuorovaikutusta.
Kirjoittaja on kasvatustieteen tohtori ja kirjoittajakouluttaja.
Selvitys toimenpidesuosituksineen on luettavissa Suomen
tietokirjailijat ry:n verkkosivuilta http://www.suomentietokirjailijat.fi
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
39
Ursan syksyn 2013 uutuuksia
Lähiasteroidit ja
komeetat
Universumi
sisällämme
Kuinka ne löydetään ennen
kuin ne löytävät meidät
Kivien, planeettojen ja
ihmisten yhteinen historia
Donald K. Yeomans
(suom. Markus Hotakainen)
Neil Shubin
(suom. Tuukka Perhoniemi)
Sid., 236 s. 36€
Nid., 176 s. 32€
Yeomans luovii tekstissään tasapainoisesti
avaruuden ihmeiden ja maailmanlaajuisen
katastrofin välillä. - - Yeomansin teos on
ymmärrettävä ja kattava johdatus
lähiasteroideihin.
– Publishers Weekly
Neil Shubin kutoo erittäin asiantuntevasti,
tarkasti ja kevyesti suuren synteesin, johon
hän onnistuu sisällyttämään eturivin
tutkimusta tähtitieteestä, geologiasta,
paleontologiasta ja genetiikasta.
– Lawrence M. Krauss
Teos vie mukanaan hyvilläkin perustiedoilla
varustetun lukijan.
– Scientific American
Kvanttimies
Tähdenlento
pöytälaatikossa
Richard Feynmanin
tieteellinen elämä
ja muita taivaan tarinoita
Lawrence M. Krauss
(suom. Rami T. F. Rekola)
Esko Valtaoja
Lisbeth Landefort
Tuula Moilanen
Nid., 336 s. 35€
Sid., 56 s. 29,50€
Tähtitaivas ja avaruus limittyvät koettuihin
hetkiin. Mitä noissa hetkissä oikeastaan
näkyi? Landefort kysyy, Valtaoja vastaa ja
Moilanen kuvittaa.
Toisin kuin aiemmat elämäkerturit,
Krauss vie lukijan Feynmanin pään sisälle
ja rekonstruoi Feynmanin käsityksen
luonnosta. Teos kirjoittaa tieteen uutta
historiaa ja Krauss on pätevä
sanoittamaan sitä.
– Freeman Dyson, New York Review
of Books
W W W. U R S A . F I / K I R J A K A U P PA
3_sepan_Logo_5cm_rgb.pdf
Ursan kirjat Kolmen sepän kirjakaupasta,
Ursan myymälästä Helsingin observatoriolla,
Tiedekirjasta, lähimmästä kirjakaupastasi ja
www.ursa.fi/kirjakauppa
17.11.2010
14:20:15
LYHYESTI
KUUNTELEMISEN JA LUKEMISEN TAITO
Filosofi Yrsa Neuman viittaa kolumnissaan
(Åbo Underrättelser 19.10.2013) Tuija Laineen
artikkeliin kirjahistoriasta Tieteessä tapahtuu
-lehdessä (6/2012). Vielä 1500-luvulla lukutaitoiseksi laskettiin henkilö, joka osasi kuunnella sujuvasti. Neuman kuvaa hienosti nykyajan
paradokseja kirjoittamisessa ja lukemisessa:
niillä, jotka kirjoittavat, on vaikea ymmärtää,
mitä he lukevat, ja sama koskee ihmisiä, jotka
keskustelevat keskenään. Tieteellisten artikkelien lukeminen vaatii itsenäisyyttä ja lukutaitoa tieteenalan sisällä. Akateemisessa maailman
edustajan voi olla vaikea muistaa ja ymmärtää
muuta kuin kirjallisesti esitettyä, sen sijaan käsityöläinen muistaa kaikki työnsä vaiheet, vaikka
hänen voi olla vaikea ilmaista niitä suullisesti.
Nykyään lukemisen ja kuuntelemisen taidot
ovat koetuksella: henkinen ilmapiiri ruokkii
vihapuhetta. Sen kohteeksi on joutunut tahtomattaankin filosofi Pekka Himanen. Journalistilehdessä (7.11.2013) viestintäyrittäjä Pasi Kivioja ihmettelee, onko myös toimittajista tullut
trollaajia, jotka sytyttelevät sosiaalisessa mediassa tulipaloja eli fleimejä ja nauttivat toisten
reaktioista. Tunnusomaista trollaajalle on, ettei
hän jää selvittelemään luomaansa kaaosta ”vaan
virittelee jo uusia trolleja toisille palstoille”. Journalismin taso on heikkoa, jos ei keskustella itse
puheenaiheesta.
Samassa lehdessä freelancetoimittaja Hanna Hyvärinen kirjoittaa, että toimittajien pitäisi myös osata erottaa omaa agendaansa ajavat
kommentaattorit ”oikeista, neutraaleista lähteistä”. Tämä tulee esiin erityisesti terveys- ja
ravitsemuskeskustelussa. Hän pohtii, onko kyse
lähdekritiikin eli ammattitaidon puutteesta, jos
tasapuolisuuden nimissä ihmisten annetaan
levittää vajavaisia tietojaan keskustelun lietsomiseksi.
Ravitsemuskeskustelussa on monia ryhmiä,
joiden tarpeet pitäisi ottaa huomioon. Tutkija
Mikko Jauhon mukaan (Yhteiskuntapolitiikka
4/2013) asiantuntijatiedon ja yleisön suhdetta
jäsennetään yhä puutemallin pohjalta, joka helposti leimaa kaikki vallitsevista ravitsemussuosituksista poikkeavat tietämättömiksi, tiedevastaisiksi tai irrationaalisiksi.
OSALLISTAVA TIEDEVIESTINTÄ
Tieteen ja muun yhteiskunnan suhteita kuvataan nykyään usein termillä tieteen yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Myös tiedeviestinnän
muodot ovat muuttuneet. Tutkijat Sampsa Saikkonen ja Esa Väliverronen esittelevät ja arvioivat kriittisesti Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä
(4/2013) tiedeviestinnän paradigman murrosta,
jota on kutsuttu ”dialogiseksi” tai ”demokraattiseksi käänteeksi”. Sateenvarjotermiksi tälle dialogia ja osallistamista korostavalle termille on
vakiintunut englannin kielessä public engagement of science. He ehdottavat käännöstä ”osallistava tiedeviestintä”, joka korostaa vuoropuhelua ja eri osapuolten vastavuoroista oppimista.
Aikaisemmin käytettiin sanaparia tieteen tiedotus sekä puhuttiin tieteen popularisoinnista ja
tiedevalistuksesta. Olen kuvannut tällä palstalla
tieteen ja yleisön vuoropuhelun uusia muotoja
ja tiloja Britanniassa ja Ruotsissa, kuten maailmanpyörää Göteborgin tiedefestivaaleilla. Tieteen päivillä on toteutettu uusia osallistumisen
muotoja, joista Saikkonen ja Väliverronen mainitsevatkin esimerkkejä.
Osallistavan tiedeviestinnän alle luetaan laa-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
41
ja kirjo tiedekahviloista tiedefestivaalien yleisötapahtumiin sekä poliittiseen päätöksen tekoon
kytkeytyviin konsensuskonferensseihin. Tutkimusten mukaan näiden kokeilujen tulokset ovat
jääneet toistaiseksi suhteellisen vaatimattomiksi.
Kirjoittajat kaipaavat siirtymistä yksisuuntaisesta valistamisesta aitoon kohtaamiseen. Tarvitaan
sekä uusia tiloja sekä myös ajattelu- ja toimintatapojen muutosta. Pelkät uudet teknologiset
työkalut eivät riitä. Kriittisiä kysymyksiä synnyttävät asiantuntijuuden muutos ja nuorten kiinnostuksen herättäminen tieteeseen.
VALTION TUTKIMUSLAITOKSET
Tulevaisuudessa valtion tutkimuslaitokset toimivat entistä tiiviimmin yhteistyössä yliopistojen kanssa. Valtioneuvosto hyväksyi syyskuun
alussa periaatepäätöksen tutkimuslaitosten ja
tutkimusrahoituksen
kokonaisuudistuksesta,
joka on tarkoitus toteuttaa vuosina 2014–17.
Uudistus sulauttaa myös yksittäisiä tutkimuslaitoksia suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Tutkimusrahoitus muuttuu yhä enemmän poliittista
päätöksentekoa palvelevaksi. Tähän tarkoitukseen siirretään valtion tutkimuslaitosten, Suomen Akatemian ja Tekesin määrärahoista varoja
vuoteen 2017 mennessä 70 milj. euroa. Strategisen tutkimuksen neuvosto tulee tilaamaan korkeakouluilta tutkimusta, joka etsii ratkaisuja
yhteiskunnallisiin ongelmiin.
Valtioneuvoston kanslia on päättänyt käynnistää selvityksen tutkittuun tietoon perustuvan päätöksenteon neuvonnan järjestämisestä.
Tavoitteena on pohtia, millaisia institutionaalisia ratkaisuja on tarjolla myös muista maista.
Selvityshenkilöksi on kutsuttu kansleri (emeritus) Kari Raivio. Hänen tehtävänään on tuottaa raportti ja ehdotukset eri malleista kesäkuun
loppuun mennessä.
TUTKIMUKSEN TIETOAINEISTOT
Tutkimusdatan hallinta on sen miettimistä,
miten ja missä tutkimuksen kenties arvokkain-
42
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
ta osaa – dataa – säilytetään ja julkaistaan, kuka
sen omistaa sekä miten datasta ja sen olemassaolosta kerrotaan muille. Tutkimusdatan avoimuus ja paremmat uudelleenkäyttömahdollisuudet hyödyttävät niin tutkijaa, tiedeyhteisöä,
tutkimuksen rahoittajia kuin koko yhteiskuntaa.
Tutkimuksen tietoaineistot (TTA) -hankkeessa on laadittu datanhallinnan osa-alueet kattava
”Datahallinnan opas” (www.tdata.fi/tutkimusdatan-hallinta) apuvälineeksi tutkijoille ja kaikille datanhallinnasta kiinnostuneille.
Vuoden 2014 alusta opetus- ja kulttuuriministeriön TTA-projekti siirtyy pysyvämpään
toimintamalliin. Vuosille 2014–17 rakennetaan
hankevaiheen (2011–13) kokemusten pohjalta
uusi toimintamalli, jossa pyritään kevyempään
ja joustavampaan organisointiin. Poikkihallinnollinen TTA-yhteistyö jatkuu, ja yhteistyötä
syvennetään mm. käynnistämällä TTA-palveluihin liittyvä käyttäjäfoorumitoiminta ja ajankohtaisia työpajoja.
KANSALAISIA TUTKIMUKSEN PARIIN
Euroopan komissio on myöntänyt noin miljoonan euron suuruisen rahoituksen hankkeelle,
jossa tutkitaan uusia tapoja aktivoida sidosryhmiä ja kansalaisia tutkimusohjelmien suunnittelussa ja toteuttamisessa. Uusia osallistumiskäytäntöjä voivat olla esimerkiksi kansalaisraadit,
joukkoistamistyökalut, osallistuva budjetointi
ja erilaiset sähköiset osallistumiskanavat. Ideana on luoda uusia käytäntöjä yhteiskunnallisten
voimavarojen ja tavoitteiden hyödyntämiseksi
tutkimuksessa, pelkän tiedonkeruun ja tiedottamisen sijaan.
Tutkimuksen tuloksia hyödynnetään Horizon 2020 -ohjelman toimeenpanossa. Horizon
2020 on EU:n tutkimus- ja innovaatio-ohjelma
vuosille 2014–20. Sen tueksi syntyy mm. nettisovellus, jonka avulla tutkimuksen suunnittelijat ja sidosryhmät voivat hyödyntää uusia osallistumismenetelmiä.
Public Engagement Innovations for Horizon
2020 -hanke on kansainvälinen ja kolmivuotinen. Suomesta siinä ovat mukana Kuluttajatut-
kimuskeskus (koordinaattorina) ja Helsingin
yliopisto. Ulkomaisia kumppaneita ovat Århusin yliopisto, Vilnan kansainvälinen kauppakorkeakoulu sekä Laboratorio Di Scienze Della
Cittadinanza Roomasta.
KANSALLISARKISTON NÄYTTELY
ENSIMMÄISISTÄ VALTIOPÄIVISTÄ
Kansallisarkistossa avautui yleisölle 6.11.2013
näyttely ”Suomen Suuriruhtinanmaan wastaiselle menestykselle – Valtiopäivät 1863–1864”. Se on
avoinna 15.4.2014 asti. Näyttely valaisee monipuolisesti suomalaisen parlamentarismin ensiaskeleita 1860-luvulla. Ruotsin perinnön merkitystä korostavat monet asiakirjat, jotka muistuttavat
suomalaisten talonpoikien olleen edustettuina
ruotsalaisilla valtiopäivillä keskiajalta lähtien.
Keisari Aleksanteri II ryhtyi uudistuksiin,
kun Venäjän kannalta katastrofaalinen Krimin
sota (1853–56) päättyi. Ne koskivat myös Suomea, jossa niitä ei voitu toteuttaa ilman uusia
verotuloja. Päätöksenteko veroista kuului pitkälti maan säädyille, eli valtiopäiville.
Näyttely valaisee tätä prosessia, joka alkoi
uudistustarpeiden kartoituksesta 1850-luvun
lopulla ja joka eteni niin sanotun Tammikuun
valiokunnan kautta keisarilliseen päätökseen
kesäkuussa 1863 kutsua koolle valtiopäivät. Niihin tuli valita edustajat neljästä säädystä: aatelista, papistosta, porvaristosta ja talonpojista.
Säädyt kokoontuivat Ritarihuoneella, joka
oli valmistunut vuoden 1862 lopussa. Arkkitehti G. Th. Chiewitzin rakennuspiirustukset
ovat nähtävillä, kuten monet käsiteltyihin asioihin liittyvät asiakirjat. Edustajat päättivät mm.
perustaa maaseudulle kunnallishallinnon, antaa
naimattomille naisille täysivaltaisuuden sekä
lakkauttaa ennakkosensuurin, säätyprivilegiot
ja viinan kotipolton.
LUMA-KESKUS SUOMI
Suomi tunnetaan PISA-menestyksestä ja maana, jossa on moniin muihin maihin verrattuna hyvä osaamisen taso ja opettajien koulutus.
Korkeatasoista osaamista ja opettajien elinikäistä koulutusta vahvistamaan avattiin 8.11.2013
LUMA-keskus Suomi. Se tulee edistämään
LUMA-aineiden osaamista matematiikan, luonnontieteiden ja teknologian (lyh. LUMA) yhteisen kansallisen strategian ja toimintasuunnitelman mukaisesti.
LUMA-keskus Suomi (ruots. LUMA-center Finland, engl. LUMA Centre Finland) on
katto-organisaatio kansalliselle ja kansainväliselle LUMA-toiminnalle. Johdettuna verkostona toimivaan LUMA-keskus Suomeen kuuluu kymmenen LUMA-keskusta suomalaisten
yliopistojen tai yliopistokeskusten yhteydessä.
Ensimmäinen LUMA-keskus aloitti kymmenen
vuotta sitten Helsingin yliopiston yhteydessä.
Keskus innostaa lapsia ja nuoria entistä
enemmän matematiikan, luonnontieteiden ja
teknologian mielekkääseen opiskeluun uusilla
lähestymistavoilla, tukee opettajia elinikäiseen
oppimiseen varhaiskasvatuksesta korkeakouluihin sekä vahvistaa tutkimuspohjaista opetuksen
kehittämistyötä.
TODELLINEN KÄSIKIRJA
Vuosi 2013 on ollut hyvä tietokirjavuosi, todettiin Tieto-Finlandia-palkintoehdokkaiden julkistamistilaisuudessa, eikä tietokirjalla näytä menevän huonosti, vaikka niin voisi ajatella
yleisen kulttuurikeskustelun perusteella. Vielä syksylläkin on ilmestynyt kiinnostavia kirjoja, kuten Martin Paneliuksen, Risto Santin ja
Jarkko S. Tuusvuoren Käsikirja (Teos 2013).
Se on kahden lääketieteen professorin ja filosofin tekemä laaja (767 sivua) ja yleistajuinen kirja
kädestä. Se on ”perusesitys yläraajasta sen määrittelemässä olemistavassa, elämänmuodossa ja
kulttuurissa”.
Loistavan pöytätennispelaajan, häikäisevän
sellistin tai taiturimaisen sokerileipurin suoritukset tuovat esiin käsien säihkeen ja viehkeyden. Kirjassa on yksitoista päälukua käsiasioista. Nykykäsityksen mukaan ensimmäiset kädet
ja käsivarret ilmaantuivat maailmaan kuutisenkymmentä miljoonaa vuotta sitten. Nii-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
43
Helsingin kirjamessuilla lokakuussa oli ensimmäistä kertaa ajankohtaisia tiedeilmiöitä ja tutkimusta esittelevä Tiedetori. Suositulla messualueella keskusteltiin muun muassa siitä, mikä tekee tietokirjasta hyvän. Tätä keskustelua johti dosentti Pirjo Hiidenmaa. Kuva: Timo Suvanto.
den rakenne, liikkeet, kehitys, yhteydet keskushermostoon, työt, taidot, taudit, tunnot, eleet,
suhde kieleen, käsittämiseen ja yhteiskuntaan
askarruttavat monien tieteiden ja taiteiden harjoittajia.
NOBELIN RAUHANPALKINTO
Kemiallisen aseen kieltojärjestö OPCW on saanut vuoden 2013 Nobelin rauhanpalkinnon.
Helsingin yliopiston kemian laitoksen yhteydessä toimiva Kemiallisen aseen kieltosopimuksen
instituutti, VERIFIN, toimii OPCW:n nimettynä laboratoriona ja kouluttaa kehitysmaiden kemistejä mm. käyttämään kehittämiään
analyysimenetelmiä.
”Palkinto on hieno osoitus arvostuksesta
työllemme, jota olemme tehneet pitkäjänteisesti”, sanoo VERIFINin johtaja, professori Paula Vanninen. OPWC on tehnyt pitkään työtä
kemiallisten aseiden vähentämiseksi maailmassa, ja sen työ Syyrian iskuihin liittyen nousi palkintoperusteluissa esille. VERIFIN on analysoinut Syyriasta kerättyjä näytteitä kemiallisista
iskuista. VERIFIN juhli 40-vuotista taivaltaan
lokakuun alussa, jolloin myös OPCW:n pääjohtaja Ahmet Uzümcü vieraili Suomessa.
VERIFIN tekee aktiivisesti tieteellistä tutkimusta kehittäen tehokkaita ja herkkiä ana-
44
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
lyysimenetelmiä kieltosopimuksen nimeämien
kemikaalien analytiikkaan ympäristö- ja biolääketieteellisistä näytteistä. Tämän kehitystyön
tuloksena julkaistiin vuonna 2011 niin sanottujen Sinisten kirjojen sarjan viimeisin kirja, jossa
on laaja kokoelmapäivitys suositelluista toimintatavoista analysoida kieltosopimuksen listaamia kemikaaleja.
VUODEN TIEDEKIRJA -RAATI
Vuoden tiedekirjana palkitaan vuonna 2013
ilmestynyt ansiokas suomalainen tiedekirja.
Vuosittain jaettavan palkinnon jakavat Suomen tiedekustantajien liitto ja Tieteellisten
seurain valtuuskunta. Palkinnon suuruus on
10 000 euroa; mahdollisiin kunniamainintoihin liittyy 2 500 euron rahapalkinto. Palkinto jaetaan TSV:n kevätkokouksessa 31.3.2014.
Raadin jäsenet ovat seismologian instituutin
johtaja Pekka Heikkinen (Helsingin yliopisto),
akatemiatutkija Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen (Tampereen yliopisto) ja yliopistonlehtori
Miira Tuominen (Jyväskylän yliopisto). Raadin
sihteeri on TSV:n tiedotuspäällikkö Ilari Hetemäki ([email protected]), jolle voi lähettää
ehdotuksia arvioitavista kirjoista.
Ilari Hetemäki
KESKUSTELUA
Ennakkoluuloton yhteistyö, riskinotto ja koulutus
parantaisivat oppikirjatilannetta
Pauliina Raento
Selvitys akateemisten suomenkielisten oppikirjojen nykytilanteesta Suomessa (ks. Virpi Yliraudanjoki tässä lehdessä, s. 37–39)) tarttuu tärkeään asiaan ja jäsentää pirstaleista kenttää. Selvitys tarjoaa
kuitenkin niukasti yllätyksiä.
Selvityksen perusteella kotimaisten oppikirjojen
tuottajien ja tuotantoa ohjaavien tahojen tapoja ajatella ja toimia on syytä arvioida kriittisesti, jotta meneillään oleva kustannusalan muutos olisi paremmin hallittavissa. Sen lisäksi, että
suositellaan suunnittelua ja tavoitteiden asettamista olisi otettava tietoisia riskejä, jotka vievät omien mukavuusalueiden ja tuttujen piirien
ulkopuolelle. Sinne päästään vain yhteispelillä,
jonka tarve nousee vahvasti esiin myös tämän
selvityksen tuloksissa.
Kangistavan kaavamaisuuden riski piilee esimerkiksi siinä, että yhtäältä tieto- ja tiedekirjallisuudesta ja toisaalta kirjoista ja lehdistä puhutaan sitkeästi toisistaan erillään sen sijaan, että
totuttuja jaotteluja kyseenalaistettaisiin. Uusi
näkökulma tukisi hybridien kehittämistä. Selvityksessä otetaan kuitenkin kiitettävän kriittistä
kantaa siihen, että opetusta ja tutkimusta pidetään yleisesti toisistaan irrallisina työtehtävinä
sen sijaan, että ne täydentäisivät toisiaan oppikirjoittajien arjessa. Onneksi jotkut kirjoittajat ja kustantajat ovat alkaneet oma-aloitteisesti
miettiä, miten yksi hanke saadaan palvelemaan
useita tarkoituksia ja yleisöjä. Esimerkistä käyvät oppimateriaalikäyttöön suunnatut tieteellisten sarjojen teemanumerot, jotka samalla tuottavat tekijöilleen toimitustyö- ja artikkelipisteitä
ja antavat tilaisuuden nuorten kirjoittajien kouluttamiseen. Käsikirjoituksen varhaisvaiheiden toimivuutta voidaan testata kurssisalissa –
ja kustantajien ja kirjastojen yhteistyötä lisätä.
Kirjaselvityksissä tällainen kekseliäisyys uhkaa
jäädä sivuun, koska se ei sovi totuttuihin jaotteluihin. Samalla sivuutetaan osa oppimateriaalin
tuotannosta ja sitä edistäviä ideoita.
On mahdollista, että oppikirjojen tekemiseen
vaadittu lisärahoitus tuhlataan, mikäli vanhoilta urilta ei päästä eteenpäin eikä toimijoiden taipumusta poteroitumiseen hillitä. Keskustelun
provosoimiseksi rohkenen väittää, että raha ei
mitenkään automaattisesti paranna motivaatiota tai laatua. Mitä tapahtuisi, jos rahoitus perustuisi entistä vahvemmin kilpailtuun näyttöön ja
parhaasta laadusta maksettaisiin enemmän? Selvityksessä kuvattu pirstaleisuus voisi hajaannuksen sijasta johtaa avoimeen keskusteluun priorisoinnista, keskittämisestä ja tasaveroisuuden
ihanteiden kestävyydestä. Rakentavassa hengessä käyty keskustelu tällaisista asioista olisi tarpeen, mutta se on laajalla kentällä vielä käymättä.
Arvostusta suomenkieliselle oppikirjoittamiselle ei saada vain rahalla, kuten selvityksen
päättävistä suosituksista voisi päätellä. Arvostukseen vaikuttaa myös työn jälki, jota osallisten
pitää parantaa. Selvitys paljastaa, kuinka huonosti monet kirjoittajat osaavat työnsä tai eivät
piittaa siitä, ja kuormittavat siksi kustantajiensa
niukkoja resursseja. Oman työn hallintaan valmistavissa rakenteissa ja oppikirjoittajien prioriteeteissa on mielestäni jotain vialla, jos kustan-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
45
tajalle tarjottu sisältö ei sovi tarkoitukseensa ja
käsikirjoitukset jäävät kesken, kuten selvityksessä kerrotaan. Löydökset antavat aiheen ajatella,
että kirjoittajien ammattimainen kouluttaminen urakehityksen varhaisessa vaiheessa säästäisi rutkasti aikaa, rahaa ja vaivaa. Miksei akateemista kirjoittajakoulutusta panna kuntoon? Se
parantaisi laatua ja asennetta.
Myös suomalaisen kustannusalan strategista
ajattelukykyä sopisi vahvistaa. Kotimaisen oppimateriaalituotannon tukeminen on perusteltavissa paljon nykyistä tiukemmin – esimerkiksi
suomalaisen tieteen ja talouden kilpailukyvyllä
sekä Suomen kansainvälisen koulutusonnelaimagon uskottavuuden ylläpitämisellä. Jos opiskelijat eivät sisäistä tieteenalansa peruskäsitteistöä eikä tutkija osaa kirjoittaa, maailmalla on
vaikea pärjätä tavalla, jota nykyinen kansallinen
tiedepolitiikka ja brändäys edellyttävät. Kriittisissä silmissä vaikutelmaksi jää, että se tiedontuotannon ja koulutuksen kansainvälinen jättiläinen, jota joissakin yhteyksissä on maalailtu,
seisoo savijaloilla.
Selvityksen pohjalta tarvitaan vielä konkreettisia, toimijakentän laajaan osallistamiseen
ja innostamiseen perustuvia ehdotuksia siitä,
miten vähät rahat käytetään järkevästi, miten
laatu paranee ja miten kestävä kehitys turvataan.
Itse toivon ennakkoluulotonta yhteispeliä, joka
tehostaa olemassa olevien resurssien käyttöä,
parantaa tiedonkulkua ja koulutusta ja rohkaisee avoimeen keskusteluun ja ideointiin. Tämä
edellyttää ainakin sitä, että hyvien käytäntöjen
jakamisesta, toimintatapojen tuulettamisesta ja
riskinotosta aletaan palkita nykyistä näkyvämmin ja avokätisemmin.
Ihanteellisesti työ poikii myös entistä parempaa oppimateriaalia ja sen tuottajien arvostus
lisääntyy. Parempaa luettavaa on helpompi tehdä, mikäli kirjan – ja muiden oppimateriaalina
käytettävien julkaisujen – koko arvoketju otetaan huomioon, kuten selvityksessä esitetään.
Kirjoittaja on Suomen tiedekustantajien liiton
puheenjohtaja.
Akateemiset oppikirjat ovat osa Suomen tieteen
kehitystä
Tuomas Seppä
Edellä esitelty (ks. Virpi Yliraudanjoki, s. 37–39) selvitys suomenkielisten akateemisten oppikirjojen
käytöstä pureutuu laiminlyötyyn aiheeseen. Nyt
kun yliopistojen tutkintorakenteet ovat muuttumassa, tarvitaan strategista ajattelua myös oppikirjojen ja -materiaalien tuottamisessa.
Hyvä oppikirja tarjoaa uutta tieteellistä tietoa
ja on samalla pedagogisesti kiinnostava. Hyvin
onnistuessaan se tavoittaa monella alalla myös
yliopistoa laajemman lukijakunnan. Oppikirjojen tekeminen tulisi kytkeä laajemmin suomalaisen tieteen ja korkeimman opetuksen tason
46
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
parantamiseen – ja sitä kautta myös yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen. Toki on selvää, että
oppikirjat ovat vain yksi osa yliopisto-opetusta. Alati muuttuvassa ympäristössä kirja tar­joaa
yhteisesti jaettua – ja ajateltua – tietoa. Hyvä
suomeksi (tai ruotsiksi) kirjoitettu oppikirja
antaa kullakin alalla mahdollisuuden omaksua
peruskäsitteistön.
Selvityksen mukaan oppikirjoja tehdään
satunnaisin kirjoittajavoimin ja kustantajat painiskelevat niukkojen resurssien kanssa etenkin
pienillä tieteenaloilla. Siksi on tärkeää hahmottaa konkreettisesti oppikirjan koko arvoketju.
Yliopistojen olisi tehtävä yhteistyötä ja ilmaistava, mitä tarvitaan. Nyt oppikirjaideat syntyvät hajanaisesti yksittäisten kirjan kirjoittajien
ja työryhmien kesken. Kirjoittajien puolestaan
tulisi olla harjaantuneita monenlaisen tekstilajin kirjoittamiseen. Liian usein tekijät kirjoittavat hyvin tuntemansa lajityypin – tieteellisen
journaalin – mukaisesti. Tarvitaan siis kirjoittajakoulutusta. Arvoketjussa tärkeä osa on kirjan kustantajalla. Kustantajan työssä tärkeintä
on paneutuva ja korkealaatuinen sisällön jalostaminen, kuten ammattimainen kustannustoimittaminen, jonka kuluessa tekstistä hiotaan
sisällöllisesti, tyylillisesti ja ulkoasultaan toimiva
oppikirja. Tähän liittyy myös kustantajan toteuttama arviointiprosessi, jossa vertaisarvioinnilla on keskeinen osa. Kustantaja ottaa kuitenkin
aina taloudellisen riskin julkaistessaan teoksen,
jonka käytöstä päätetään yliopistoissa vasta sen
jälkeen, kun kirja on ilmestynyt.
Hyvän oppikirjan tekemiseen tarvitaan
resursseja. Tällä hetkellä oppikirjojen tuottamiseen ei juuri liikene julkista rahaa. Siksi olisi tärkeää, että resursseja jaettaessa turvattaisiin
etenkin pienten opinalojen oppikirjojen tuotanto. On pieni skandaali, että valtiovalta ei näytä
tunnistavan oppikirjoja osaksi Suomen tieteen
tason parantamista – ainakin jos asiaa mitataan
taloudellisesti. Tilanteen parantamiseen ei tarvittaisi jättisummia.
On lupaavaa, että yliopistojen uudessa rahoitusmallissa (Julkaisufoorumi) suomen kieli on
tunnustettu tasavertaiseksi tieteellisen esittämisen kieleksi muiden kansainvälisten kielten rinnalla. Vastaava eetos tulisi tuoda myös oppikirjojen kirjoittamiseen ja julkaisemiseen. Niihin tulisi
panostaa niin laadullisesti kuin taloudellisestikin.
Suomenkielinen tieteellinen julkaiseminen ja
oppikirjatuotanto antavat oivat edellytykset kansainvälisyyteen. Ne esimerkiksi helpottavat opiskelijaa omaksumaan oman alan peruskäsitteistön
sekä antavat aloittavalle tutkijalle tilaisuuden opetella tieteellistä julkaisemista.
On kaikkiaan paradoksaalista, että 2000luvulla on saatavilla parempia oppikirjoja kuin
koskaan. Niihin kuuluvat myös erinomaiset niin
klassikoiden kuin nykyajan ajattelijoidenkin
suomennokset. Tämä kaikki syntyy (yleensä)
pienten kustantajien, innokkaiden kirjoittajien
ja säätiöiden yhteistoiminnasta. Julkinen valta ja
yliopistot tukevat kirjahankkeita satunnaisesti,
ja strategiadokumenteista on vaikea löytää lin­
jauk­sia julkaisutoiminnasta.
On ironista, että oppikirjaselvityksen mukaan
vain haastatellut opiskelijat toivoivat yhteispeliä
oppikirjojen tason kohottamiseksi. Ja on surullista, että oppikirjojen tekeminen on harvan ja
sattumanvaraisen tekijäjoukon innostuksen
varassa. Miten myös yliopistot saataisiin kiinnostumaan oppikirjoista?
Ehdotan, että kootaan yhteen ne toimijat,
joille oppikirjojen tekeminen kuuluu. Voisimme
edetä seuraavasti:
(1) Katsotaan kauas tulevaisuuteen. Tavoitteena on tieteen ja opetuksen tason kohottaminen sekä tieteen ja yhteiskunnan suhteen
lähentäminen. Oppikirja tulee sijoittaa tähän
asiayhteyteen.
(2) Määritellään, mikä on oppikirja ja mikä
oppimateriaali – sisällöllisesti ja muodollisesti?
Mitä kannattaa tehdä painetun tai e-kirjan muodossa? Mikä toimii parhaiten verkkoaineistona?
(3) Tehdään perusselvitys tarpeista ja asetetaan konkreettiset tavoitteet. Annetaan aloite
toimijoille ja tartutaan toimeen. Näin turvataan
suomenkielisten oppikirjojen tulevaisuus.
(4) Mukaan kutsutaan kaikki asianosaiset ja
asiantuntijat: mm. tiede- ja koulutusinstituutiot (raha, resurssit ja rakenne), kirjastot, tekijät
(yliopistojen opettajat), käyttäjät (opiskelijat),
kirjoittajat ja toteuttajat (kustantajat ja muut
julkaisijat). Luonteva kokoonakutsuja tällaiselle
foorumille olisi esimerkiksi Tieteellisten seurain
valtuuskunta, Suomen Tiedekustantajien liitto
tai jokin muu taho, joka seuraa läheltä akateemisia oppikirjoja.
Kirjoittaja on Gaudeamuksen kustannusjohtaja.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
47
Tarkennuksia ja eteenpäin
Risto Nieminen
Tietokirjallisuus on tiedonjulkistamista ja sillä
on selkeä merkitys kulttuurin kehittäjänä ja ajan
kuvaajana. Yhdessä kotimainen tiedejournalismi,
tiedejulkaiseminen ja tietokirjallisuus ylläpitävät,
kehittävät ja rikastavat kansallisia kieliä niin tieteen kuin arjen kommunikaatiossa. Kimmo Pietiläisen arvokas palaute Tieteessä tapahtuu -lehdessä
(5/2013) ansaitsee muutaman tarkennuksen.
Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan (TJNK)
myöntämät tiedonjulkistamisen apurahat eivät,
toimeksiannon mukaisesti, kohdistu käännösten
tukemiseen. Linjaus saa runsaasti kritiikkiä osakseen. Keskustelussa ei kuitenkaan aina muisteta
muita tietokirjallisuuden tukemiseen ja kääntämiseen osoitettuja julkisrahoitteisia tukimuotoja.
Tiina Käkelä-Puumalan selvityksen mukaan
vuonna 2011 valtion kokonaistuki kirjallisuudelle oli noin 9,8 miljoonaa euroa. Vuositasolla tietokirjallisuutta tuetaan noin miljoonalla
eurolla. Tietokirjallisuuden tuki koostuu tiedonjulkistamisen apurahoista, kirjastoapurahoista
ja -avustuksista, tietokirjallisuuden käännös- ja
suomennostuesta sekä vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuesta.1 Vuonna 2012 tietokirjallisuuden käännöksiin kansalliskielille myönnettiin yhteensä 115 986 euroa, josta 69 986
euroa suomalaisen kirjallisuuden tiedotuskeskus FILI:n kautta ja 46 000 euroa kirjastokor­
vauksina.2
Tiedonjulkistamisen apurahat eivät ole pelkästään tietokirjallisuuden tukea, vaikka yli
1 Tiina Käkelä-Puumala 2012: Tietokirjallisuuden valtiontuki. Kehittämisehdotuksia. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2012:15.
2 46 000 €, kirjastoapuraha, tietokirjallisuus, käännökset. Lähde: Kirjastoapulautakunta. 58 386 €, FILI, käännöstuki, ulkomainen tietokirjallisuuden suomentamiseen. 11 600 €, FILI, översättningsstöd till finskspråkig
skön- och facklitteratur till svenska (tietokirjallisuus).
Lähde: FILI.
48
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
80 % myönnöistä kohdistuu tietokirjallisuuteen.
Apurahoilla tuetaan luovaa tietokulttuuria koko
sen laajuudessa. Vuonna 2013 apurahoja jaettiin
270 000 euroa. Vaikka määräraha kasvoi edellisvuoteen verrattuna 105 000 euroa, se kattaa vain
noin viidenneksen haetun tuen määrästä.3
Neuvottelukunta on erittäin tyytyväinen siihen, että se on saanut kireässä taloudellisessa
tilanteessa lisätyksi tiedonjulkistamisen apurahoja. Lisäys kohdistuu puolivuotisten apurahojen määrän kasvattamiseen, joita jaettiin vuonna
2013 yhteensä kymmenen.
Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta on
nostanut omassa tulevaisuustyössään tietokirjallisuuden valtiontukijärjestelmän kehittämisen keskeiseksi toimeksi. Tässä työssä keinoina ovat tietokirjallisuuden valtionavun määrän
nosto ja tiedonjulkistamisen apurahojen ulottaminen tukemaan myös kääntämistä. Muutokset
eivät ole mahdollisia ilman, että tietokirjallisuuden valtiontukijärjestelmää kehitetään kokonaisuutena. Tukirakenteiden muuttaminen puolestaan edellyttää sekä nykyisten tukimuotojen
vaikuttavuuden arviointia ja kehittämistä että
Tiina Käkelä-Puumalan selvitystyön ja kehitysehdotusten toteuttamista.4
Neuvottelukunta tukee esitystä, jonka mukaan
tietokirjallisuuden valtiontuen jakaminen keskitetään tiedonjulkistamisen neuvottelukunnalle.
Se selkeyttäisi kirjallisuuden tukijärjestelmää.
Mikäli näin tapahtuu, tiedonjulkistamisen neuvottelukunta yhteistyössä opetus- ja kulttuuriministeriön ja alan toimijoiden kanssa linjaa,
mikä osuus tiedonjulkistamisen tuesta varataan
tietokirjallisuudelle ja miten tietokirjallisuuden
3http://tjnk.fi/fi/tiedonjulkistamisen_apurahat
4 Tiina Käkelä-Puumala 2012. Kirjastoapurahajärjestelmä. Yhteenveto nykytilanteesta ja kehittämisehdotuksia. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2012:14. Ks myös viite 1.
kääntämistä tuetaan.5 Tässä työssä neuvottelukunta tarvitsee tietokirjallisuuden kentän tukea.
Nyt on aika toimia yhdessä, tietokirjallisuuden
ja tiedonjulkistamisen hyväksi.
Kirjoittaja on Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan puheenjohtaja.
5 TJNK:n lausunto Tietokirjallisuuden valtiontuki. Kehittämisehdotuksia-selvityksestä (TJNK Dnro 6/303/12).
SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN
TAPAHTUMIA
27.11. klo 17–18 Kalevala – Uusi aika -keskustelutilaisuus elokuvaohjaaja Jari Halosen elokuvasta,
ohjaaja on paikalla tilaisuudessa
http://www.finlit.fi/ajassa/Kalevala_Halonen_2013.
html
29.11. klo 13.15–15 SKS:n tutkijaseminaari
http://www.finlit.fi/tutkimus/Tutkijaseminaari_
SKS_2013.htm
4.12. klo 16.30–17.30 SKS:n keskiviikkona keskustellaan tietokirjallisuudesta: Harri Kalha, Muodon
vuoksi
http://www.finlit.fi/ajassa/SKS_keskiviikot_syksy2013.htm
Lämpimästi tervetuloa!
Tilaisuudet ovat SKS:n juhlasalissa, Hallituskatu 1,
Helsinki, ellei toisin mainita. Tilaisuuksiin on vapaa
pääsy, ei ennakkoilmoittautumista.
Lisätietoja: www.finlit.fi/tapahtumakalenteri, [email protected]
PALKITTUJA JA VALITTUJA
Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot elämäntyöstään saivat professori, psykiatrian erikoislääkäri Matti O. Huttunen ja kirjailija, taiteilija Mauri Kunnas. Suomalainen Tiedeakatemia
myönsi Eino Jutikkalan historiapalkinnon Karjalan ja Suomen historian tutkijalle, professori
Kimmo Katajalalle (Itä-Suomen yliopisto) ja
vuoden 2013 Jutikkala-palkinnon kirkkososiologian professori Anne Birgitta Pessille (Helsingin yliopisto). Suomen Akatemia palkitsi
Vuoden 2013 akatemiapalkinnoilla akatemiatutkija Sven Bossuytin (Aalto-yliopisto) tieteellisestä rohkeudesta ja akatemiatutkija Kari
Kalliokosken (Turun yliopisto) yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Tieteentekijöiden liitto on valinnut Vuoden tieteentekijäksi valtiotieteiden tohtori Maria Forsmanin Helsingin
yliopiston kirjastosta. Alfred Kordelinin säätiö
antoi tunnustuspalkintonsa sosiologian professori (emerita) Elina Haavio-Mannilalle ja akatemiaprofessori Mart Saarmalle.
TSV:n syyskokous Tieteellisten seurain valtuuskunta on hyväksynyt syyskokouksessaan
2.10.2013 viisi hallituksen jäsentä kolmivuotiskaudeksi 2014–16. Hallituksessa jatkaa professori Markku Leskelä (Suomalaisten Kemistien
Seura). Uusia jäseniä ovat professori Marianne Stenius (Finska Vetenskaps-Societen – Suomen Tiedeseura), professori Keijo Hämäläinen (Suomalainen Tiedeakatemia), pääsihteeri,
dosentti Tuomas Lehtonen (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) ja kirjastonjohtaja, filosofian
tohtori Cecilia af Forselles (Suomen Oppihistoriallinen Seura).
Lue SKS:n blogia Vähäisiä lisiä kirjoituksia kulttuurista, tutkimuksesta ja kulttuuriperinnöstä:
http://www.finlit.fi/blogi
Kirjamyymälä on avoinna 9.–20.12. klo 11–18 ja
23.12. klo 11–17, myymälä on suljettu 24.12.2013–
5.1.2014.
SKS on suljettu ma 23.12. ja pe 27.12.2013.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
49
Ajatuksia todellisuudesta
Kalevi Kilkki
Tässä lehdessä on käyty keskustelua todellisuuden olemuksesta lähinnä fyysikoiden ja filosofien
välillä, viimeksi filosofi Pentti Määttäsen puheenvuorossa (Tieteessä tapahtuu 5/2013). Kannan nyt
korteni samaiseen kekoon filosofiaa pitkään harrastaneena tekniikan alan tutkijana ja opettajana,
siis filosofisena insinöörinä.
Mikä on insinöörin tapa nähdä todellisuus,
mukaan lukien fysiikka ja filosofia? Fysiikka on
insinöörille keino ratkaista käytännöllisiä ongelmia, esimerkiksi miten matkapuhelin saadaan
kuulumaan rakennuksen sisällä. Tämä ongelma liittyy läheisesti sähkö- ja magneettikent­tiin,
joita kuvaaviin Maxwellin yhtälöihin perehdyin
opintojen alussa siinä määrin, että läpäisin kenttäteorian tentin. Filosofia oli toki mielenkiintoista jo silloin, mutta varsinaisissa tekniikan
opinnoissa filosofialla ei ollut suurta sijaa. Viittasin Ludvig Wittgensteiniin vasta väitöstilaisuudessa, lectio praecursorian lopussa. Tenteissä ei
koskaan kysytty, mitä sähkö oikeasti on tai millä
tavoin sähkökenttä on olemassa todellisuudessa,
jos ylipäätään on. Sähköinsinööri voi hyvinkin
menestyä ammatissaan ilman tietoisesti rakennettua näkemystä sähkön todellisesta olemuksesta. Insinöörille ei siis niinkään ole oikeita ja
vääriä näkemyksiä (vaikkapa sähkön olemuksesta) vaan kulloisenkin tarpeen ja tavoitteen
kannalta enemmän tai vähemmän hyödyllisiä
näkemyksiä.
Mutta tarvitseeko insinöörikin jonkin näkemyksen Todellisuudesta? Käytän tässä isoa alkukirjainta viittaamaan Todellisuuteen sellaisena kuin se on riippumatta tietoisten olentojen
muodostamasta näkemyksestä. Nyt kysymys
kuuluu: onko Todellisuutta olemassa? Ja jos on,
niin voidaanko siitä puhua mielekkäällä tavalla?
50
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
Vuosituhansia kestänyt keskustelu, joka siis jatkuu tässäkin lehdessä, osoittaa näiden kysymysten perustavanlaatuisen vaikeuden.
Nykyiset filosofit erottaa muinaisista kreikkalaisista huimasti lisääntynyt tieto fysikaalisen maailman lainalaisuuksista alkeishiukkasista galaksijoukkoihin. Lisäksi ymmärryksemme
aivojen toiminnasta on olennaisesti tarkentunut viimeisten vuosikymmenien aikana. Vaikka ihmisten näkemykset ovat muuttuneet tiedon
lisääntyessä, on vaikea havaita mitään viitettä siitä, että näkemykset olisivat merkittävästi
yhdenmukaistumassa. Miksi näin?
Henkilölle voi olla hyödyllistä uskoa erilaisiin
näkemyksiin Todellisuuden perimmäisestä olemuksesta riippuen siitä, mihin sosiaalisiin järjestelmiin henkilö kuuluu ja minkälaisessa asemassa hän niissä on. Ilman jonkinasteista uskoa
sosiaalisen järjestelmän omaksumiin tärkeimpiin opinkappaleisiin on vaikea toimia järjestelmän sisällä. Teoreettisen fysiikan professori
voi vilpittömästi uskoa Kaiken teorian antavan
toden ja kattavan kuvan Todellisuudesta. Tietyn
uskonnon korkea edustaja voi yhtä vilpittömästi uskoa oman uskontokuntansa jumalan keskeisyyteen Todellisuudessa. Skeptismiä edustava
filosofi voi varmuudella uskoa, että Todellisuutta koskevaa varmaa tietoa ei voida koskaan saavuttaa (vaikka tämä on hieman paradoksaalista,
se ei ole este uskon sisältymiselle henkilön mentaalimalliin).
Näyttää siltä, että monien filosofien, fyysikoiden ja uskovien mielestä on olemassa jokin
näkemys (yleensä henkilön oma), johon kaikkien olisi syytä uskoa, koska kyseessä on oikea
näkemys. Voisiko insinööri ajatella jotenkin eri
tavoin? Ehkä. Insinööri rakentaa mallin, joka
kuvaa tarkasteltavaa ilmiötä ja jonka avulla hän
voi ratkaista käsillä olevia ongelmia. Insinööri
ei yleensä kuitenkaan väitä, että hänen mallinsa
olisi sama kuin todellisuus. Malli on kuvaus, jota
on syytä kehittää niin pitkälle, että käsillä oleva
ongelma voidaan ratkaista riittävän hyvin.
Näistä lähtökohdista lähtien esitän tässä lyhyesti mallin, jonka avulla valaisen erilaisten todellisuuskuvien välistä ristiriitaa. Mallin keskeinen
käsite on mentaalimalli. Se on mielen tuottama
kuvaus ympäröivästä maailmasta, sen eri osien
välisistä suhteista sekä henkilön näkemyksestä hänen omista toimistaan ja niiden vaikutuksista ympäristöön (engl. Mental model). Huomattakoon että mentaalimallin ensisijainen,
evoluution myötä syntynyt käyttötarkoitus on
pitää olento hengissä ja suvunjatkamiskykyisenä
usein hyvin haasteellisessa ympäristössä. Ihmisen mentaalimallin venyvyyttä toki osoittaa se,
että se mahdollistaa keskustelun mentaalimallin
ja Todellisuuden välisestä suhteesta. En kuitenkaan pyri selittämään mentaalimallin olemusta
enempää kuin on tarpeen Todellisuutta koskevien kysymysten lyhyessä pohdinnassa. Kiinnostuneille lukijoille voin suositella alan kirjallisuudesta esimerkiksi teoksia Crane (2003),
Gazzaniga (2011), Metzinger (2009) ja Minsky
(2006).
Tämän (mentaali-) mallin mukaan jokainen
näkemys koskien todellisuutta, jonka filosofi,
fyysikko, uskova tai kuka tahansa muu esittää,
on aina osa kyseisen henkilön mentaalimallia.
Tämä pätee silloinkin, kun henkilö itse uskoo
ja väittää näkemyksen koskevan Todellisuutta.
Tärkein väittämäni tässä on, että mentaalimallia ei ole mitenkään mahdollista ohittaa. Kaikki mitä havaitsemme ja ymmärrämme ja josta
voimme keskustella ovat mentaalimallin luomaa. Olkoon kyseessä sitten meditatiivinen
kokemus välittömästä yhteydestä kaikkeuteen
tai tiedemiehen vakaa usko tieteellisen tiedon
kykyyn kuvata Todellisuutta sellaisena kuin se
on, niin kyseessä on aina henkilön mentaalimallista nouseva kokemus ja uskomus. Mentaalimalli on siis ainoa linkki tietoisuuden ja kaiken
muun välillä.
Toinen asia on sitten se, onko tarkoituksenmukaista pitää tämä ero mentaalimallin ja
Todellisuuden välillä jatkuvasti mielessä. Suurimman osan ajasta varmaankaan ei ole; jos ajat
moottoritiellä, niin varmasti on parempi ajatella ajavasi Todellisuudessa kuin pohtia mentaalimallin ja Todellisuuden suhdetta. Toisaalta on
tilanteita, joissa tietoisuus mentaalimallista on
hyödyllinen – enkä tarkoita tässä pelkästään
filosofista keskustelua lehtien palstoilla. Parisuhteessakin on välillä hyödyllistä muistuttaa itseään siitä, että osapuolina on kaksi tietoisuutta,
joiden näkemykset perustuvat kahteen, väistämättä erilaiseen, mentaalimalliin. Se, että tietoisuuksien välille syntyy jollain tavoin toimiva
yhteys (Todellisuuden kautta!), on lähes käsittämätön ihme. Silloin kun ristiriitoja syntyy, voi
muistuttaa itseään siitä, että kummallakaan osapuolella ei voi olla oikeaa tietoa Todellisuudesta
vaan ainoastaan erilaisia oman mentaalimallin
luomia kuvia, joissa maailma näyttäytyy juuri
sellaisena kuin mentaalimallimme sen ”ha­luaa”
näyttää. Tuo ”halu” pyrkii palvelemaan lähes
aina omaa etua, silloinkin kun henkilö uskoo
edustavansa itsestä riippumatonta totuutta (ja
myös tuo usko on mentaalimallin luomus).
Lisäksi suurin osa mentaalimallistamme on
tietoisuutemme ja vapaan tahtomme ulottumattomissa. Tietoisia olemme vain jostain valikoituneesta pintakerroksesta, kun taas suurin osa
mielemme toimintaa on automaattista ja tietoisuuden tavoittamattomissa (ks. Kahneman
2011). Keneltäkään toiselta (tai itseltäänkään) ei
voi siksi vaatia välitöntä muutosta juuri mihinkään osaan mentaalimallia. Tästä näkökulmasta
vapaa tahto näyttäytyy mahdollisuutena vaikuttaa joihinkin mentaalimallin ominaisuuksiin.
Voimme ehkä säädellä arvostuksiamme, voinemme odottaa hetken ennen kuin reagoimme
epämiellyttävään ärsykkeeseen, mahdollisesti
voimme suunnata huomiomme toisen ihmisen
kokemukseen ilman välitöntä tuomiota silloinkin, kun oma mentaalimallimme on eri mieltä. Inhimillisesti katsoen ainoa asia, mitä toiselta ihmiseltä voimme pyytää on jotain, johon
henkilö voi itse tietoisesti ja vapaasti vaikuttaa.
Lyhyesti sanoen, voimme pyytää häntä katsomaan jotain asiaa hieman toisin ja esittää tuo
uusi näkökulma mahdollisimman selkeästi.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
51
Miten siis insinöörinä kommentoisin filosofien ja fyysikoiden välistä keskustelua todellisuuden olemuksesta? Koska mentaalimalli ensisijaisesti toimii välineenä selvitä jokapäiväisistä
haasteista, tieteen kehittämät lait, kuten kvanttifysiikka, eivät siihen luontaisesti kuulu. Niinpä filosofeilla on usein vaikeuksia ymmärtää
fysiikan teorioita, varsinkin kvanttimekaniikkaa
– kenelläpä ei olisi? Uskottavin lukemani esityskin fysiikan filosofiasta, Lange (2002), vaatii
sangen vahvaa fysiikan tuntemusta ja kokemusta filosofisesta ajattelusta. Omaksi päätelmäkseni jää, kaiken lukemani perusteella, että mitään
niin vakuuttavaa fysiikan filosofiaa ei ole esitetty
että sen pitäisi kuulua osana useimpien ihmisten mentaalimallia. Richard Feynmannin (1985)
sanoin: ”So I hope you accept Nature as She is
– absurd.”
Kun lyöt nyrkillä pöytään, niin nyrkki luultavasti pysähtyy ja saatat tuntea kipua. Se tosiasia,
että sekä nyrkki että pöytä ovat lähes kokonaan
tyhjää tilaa ja vain tietyt kvanttitason ilmiöt
aiheuttavat pysähdyksen, on lähes kaikille turha tieto. Yksinkertainen ja toimiva malli on käytännössä parempi kuin jossain mielessä todempi, mutta monimutkaisempi malli. Sama koskee
filosofiaa. Useimmat erottelut, joita syvästi asiaan perehtyneet filosofit käyttävät menestyksellisesti työssään, ovat arkielämässä hyödyttömiä,
joskus jopa haitallisia.
Maailmankuvallisten näkemysten monimuotoisuus lienee pikemminkin yhteiskunnallinen
voimavara, vaikka samalla kohtuullinen yhdenmukaisuus joissain mentaalimallien perusasioissa olisi yhteiskunnan toiminnan kannalta
varmasti hyödyllistä. Jos haluaa keskustella eri
tieteenalojen välisten rintamalinjojen yli, tai
pahimmassa tapauksessa niiden välissä, kannattaa pyrkiä äärimmäiseen huolellisuuteen keskeisten käsitteiden kanssa. Vaikka oma mentaalimalli on ainoa, jonka varassa kukin voi elää ja
keskustella muiden kanssa, sen oikeellisuuteen
on syytä suhtautua varauksin.
Lopulta, voimme puhua vain todellisuudesta
sellaisena kuin kunkin henkilön mentaalimalli sen tietoisuudelle tarjoaa. Emme voi puhua
Todellisuudesta, muutoin kuin osana mentaa-
52
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
limallia, jolloin siitä tulee todellisuutta sanan
tavanomaisessa, mutta silti hyvin mielenkiintoisessa merkityksessä.
Kirjallisuus
Crane, T. (2003). The mechanical mind, a philosophical introduction to minds, machines and mental representations. New York: Routledge.
Feynmann, R. (1985). QED: The strange theory of light and
matter. Princeton: Princeton University Press.
Gazzaniga, M. (2011). Who’s in charge? Free will and the
science of the brain. London: Constable and Robinson.
Kahneman, D. (2011). Thinking, fast and slow. New York:
Farrar, Straus and Giroux.
Lange, M. (2002). The philosophy of physics – locality, fields,
energy, and mass. Oxford: Blackwell Publishing.
Metzinger, T. (2009). The eco tunnel. New York: Basic Books.
Minsky, M. (2006). The emotion machine: commonsense thinking, artificial intelligence, and the future of human
mind. New York: Simon & Schuster.
Kirjoittaja on dosentti, joka toimii yliopistonlehtorina Aalto-yliopiston Tietoliikenne- ja tietoverkkotekniikan laitoksella.
AJANKOHTAISTA PETRASTA
Jaakko Frösénin alustus etenee hiiltyneistä
papyruksista Aaroninvuoren kaivauksiin.
10.12. klo 18.15 Helsingin yliopisto, Porthania II,
Yliopistonkatu 3
Järjestäjät: Helsingin yliopiston Maailman kultuurien laitos/ Klassillinen filologia, Arkeologian
oppiaine, Klassillis-filologinen yhdistys ry, Suomen Egyptologinen Seura ry ja
Suomen Ateenan-instituutin ystävät ry.
Tilaisuus on yleisölle avoin ja maksuton.
Lisätietoja: Jaakko Frösén, e-mail jaakko.frosen@
helsinki.fi, sekä http://www.helsinki.fi/hum/kla/
papupetra
Elonkehä kiistan käsikassarana
Kari Enqvist vastaa artikkelissaan ”Suhteellisuusteoriaa ja ääri-ilmiöitä” (Tieteessä tapahtuu 4/2013) Juha Himangan lehden aiemmassa
numerossa olleeseen kritiikkiin. Puuttumatta
keskustelun varsinaiseen sisältöön, katsoo Elonkehä ry:n hallitus velvollisuudekseen kommentoida eräitä kirjoituksen Elonkehä-lehteen kohdistuvia perättömiä väitteitä.
Enqvist siteeraa muun muassa ”syväekologiksi” tituleerattua Jouko Kämäräistä ja kirjoittaa
viitteessä 14: ”Pian tämän jälkeen Kämäräinen
sai yltiökriittisyytensä vuoksi potkut jopa Elonkehä-lehden päätoimittajan pallilta, ks. www.
elonkeha.fi/jutut/viimeinenpaakirjoitus. Elonkehä ry on äärivihreä järjestö, jonka taustalta löytyy mm. Vihreä Elämänsuojelun Liitto ry
(www.vesl.fi).”
Ensinnäkään Kämäräinen ei saanut potkuja,
vaan yhteistyösuhde raukesi lehtiuudistuksen
myötä. On totta, että Kämäräisen ja Elonkehä
ry:n hallituksen suhteeseen liittyi tiettyä kitkaa,
joista merkittävimpiä oli edellisen tiedevihamielisyys. Kämäräisen esittämät arviot Enqvistin ja
Valtaojan kirjoista eivät mitenkään liity Elonkehä ry:n toimintaan, eikä yhdistys ole muullakaan tavoin vastuussa hänen tekemisistään.
Toiseksi Enqvist väittää, että Elonkehän taustalla olisi Vihreä Elämänsuojelun Liitto ry. Väi-
te on perätön. Kumpikin on itsenäinen yhdistys.
Molempiin järjestöihin toki kuuluu muutama
sama henkilö, mutta moni suomalainen on usean eri yhdistyksen jäsen ilman, että siitä seuraisi
kyseisten järjestöjen välisiä riippuvaisuussuhteita. Myös VESLin tiedekannanotot ovat puhtaasti
sen omia.
Elonkehä ry. ei ole laatinut erityisiä ”tiedeteesejä”, mutta lehden lähtökohta on ollut nimenomaan tieteiden tutkimustulosten tunnustaminen. Lehti on myös julkaissut useita tieteellisiä,
lähinnä kasvi- ja eläinekologiaan liittyviä, kirjoituksia. Vuosien varrella lehdessä on asetettu
kyseenalaiseksi esimerkiksi geenimanipulaatioja ydinvoimateknologiatutkimuksen tarpeellisuus, mutta ei niiden taustalla olevia tieteellisiä
teorioita.
Enqvist käyttää käsitettä ”äärivihreys” ilman
sen määrittelyä. Lehden toimituspolitiikka nojaa
väljästi norjalaisen Arne Næssin kehittämään
ja syväekologiaksi nimeämään elämänkatsomukseen. Syväekologia korostaa kaiken elämän
itseisarvoa eikä ihmisellä tule olla erityisasemaa ”luomakunnan herrana”. Vihreyden voidaan epäilemättä sanoa kuvaavan syväekologiaa,
mutta ääri-sanaa siihen ei voi liittää.
Elonkehä ry:n hallitus
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
53
TUTKIMUSTA SUOMESTA
Kylmässä kohina karsiutuu
Markus Hotakainen
Aalto-yliopistossa toimiva matalien lämpötilojen
kvantti-ilmiöiden ja komponenttien huippuyksikkö on yksi Suomen Akatemian viisivuotiskauden
2012–17 yhteensä viidestätoista yksiköstä. Nimensä mukaisesti yksikön tutkimustyössä yhdistyy kolme haastavaa alaa: kylmäfysiikka, kvanttimekaniikka ja nanoteknologia. Taustalla on vahva suomalainen perinne matalien lämpötilojen tutkimuksessa.
Kylmäfysiikassa tehdään tutkimusta lähellä
absoluuttista nollapistettä – Aalto-yliopiston
huippuyksikössä noin asteen kymmenyksen
sisällä, vain aavistuksen nollapisteen yläpuolella. Kun samaan projektiin yhdistetään nanotekniikka ja vielä pienemmän mittakaavan kvanttifysiikka, tutkimukseen liittyy monia haasteita.
Miten alojen yhdistäminen on onnistunut?
– Kyse on oikeastaan historiallisen kehityksen tuloksesta, toteaa yksikköä johtava professori Jukka Pekola.
– Meillä on perinteisesti ollut vankkaa osaamista matalien lämpötilojen tutkimuksessa ja
siihen liittyvässä tekniikassa. Toisaalta kvanttiilmiöt ovat pelkistetyimmillään alhaisissa lämpötiloissa, jolloin niitä on kaikkein helpoin tarkastella: mittauksia häiritsevä kohina on hyvin
vähäistä. Nanorakenteet puolestaan ovat näiden
ilmiöiden realisaatioita. Niidenkin tutkimiseen
meillä on hyvät edellytykset, koska olemme harrastaneet jo parinkymmenen vuoden ajan mesoskooppista fysiikkaa. Siinä valmistetaan hyvin
pieniä sähköä johtavia rakenteita, joita voidaan
käyttää kvantti-ilmiöiden tutkimiseen matalissa
lämpötiloissa. Tässä ympyrä tavallaan sulkeutuu.
54
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
Puhtaan perustutkimuksen ja erilaisten ilmiöiden tarkastelun lisäksi yksikön toiminnassa on
mukana soveltava puoli, komponentit. Aalto-yliopiston kanssa kimpassa on Valtion teknillinen
tutkimuskeskus VTT, missä tehdään kahden
yksikön voimin etupäässä suprajohtavien kvanttikomponenttien kehitystyötä. Yksi esimerkki
tällaisista komponenteista on jo 1960-luvulla
kehitetty SQUID eli Superconducting Quantum
Interference Device -magnetometri, jota on käytetty jo pitkään aivojen magneettikuvauksessa.
–Uusia sovellutuksia ovat esimerkiksi terahertsikuvantamismenetelmissä käytettävät suprajohtavat anturit ja matalien lämpötilojen tutkimukseen soveltuvat kalorimetrit. Lisäksi
olemme VTT:n ja MIKESin eli Mittatekniikan
keskuksen kanssa rakentamassa kvanttikolmiota.
Niin sanotun kvanttimetrologiakolmion
komponenteista kaksi, Josephson-jännite ja
kvantti-Hall-resistanssi, on jo tutkijoiden käytössä. Kolmiosta uupuu vielä sähkövirran kvanttimekaaninen määrittely. Sähkövirran yksikkö ampeeri määritellään edelleen virtajohtojen
välisen klassisen voiman avulla.
– Tavoitteenamme on määritellä ampeeri
uudella tavalla luonnonvakioiden avulla, sanoo
Pekola vaatimattomasti.
– Vielä on kuitenkin paljon tekemistä ja maaliin on matkaa. Virhelähteet ovat jo hallinnassa,
mutta emme ole aivan sillä tasolla, jota vanhojen
määritelmien syrjäyttäminen vaatisi. Toistaiseksi joudumme käyttämään virheiden määrittämiseen perinteisin menetelmin mitattujen virtojen
vertailua, mutta meidän on pystyttävä tekemään
se laskemalla yksittäisiä elektroneja.
Pekolan yksikkö on kuitenkin teoriatasolla
kilpailijoita edellä. Periaatteessa mikään ei estä
tavoitteen saavuttamista, mutta se vaatii vielä
ankaraa työtä. Lopputulos on silti tavoittelemisen arvoinen. Sähkövirta olisi yhtä kuin elektronin varaus kertaa taajuus, jolla ne johtimessa
etenevät.
– Silloin saataisiin määritelmä, joka olisi paitsi eksakti myös perustuisi luonnonvakioihin
eikä olisi keinotekoinen, johtimien välillä vallitseviin voimavaikutuksiin pohjautuva.
Usein väitetään, ettei perustutkimuksesta ole
mitään käytännön hyötyä, ja siksi pitäisi keskittyä vain sovellusten kehittämiseen. Aalto-yliopiston huippuyksikössä yhdistetään sujuvasti
kolme eri alaa sekä perus- ja soveltava tutkimus.
Pääosassa on silti perustutkimus.
– Sovellutuksia on aika lyhytnäköistä yrittää
tehdä ilman perustutkimuksen antamaa vankkaa pohjaa. Olemme kuitenkin pyrkineet saamaan mukaan tutkijoita eri tahoilta, jotta kummallakin puolella päästäisiin eteenpäin. Sen
vuoksi yhteistyökumppaninamme on VTT, jonka kanssa olemme tehneet tiivistä yhteistyötä
aiemminkin. Näin olemme saaneet aikaiseksi
toimivan ”ravintoketjun”.
Sen lisäksi, että huippuyksikössä kehitellään
käytännön sovelluksia, tutkimus poikii spinoff-yrityksiä, jotka pystyvät kaupallistamaan
perustutkimuksen tuloksia. Vastikään julkistettiin uuden Asqella Oy:n saama rahoitus, jonka
turvin kehitetään terahertsikuvannusteknologiaan perustuvia, turvatarkastuksissa käytettäviä
kameroita. Uudenlaiset kamerat tulevat markkinoille ensi vuonna.
– Viime vuosina on saatu kehitettyä useita muitakin kaupallisia sovelluksia. Esimerkiksi jäähdytystekniikassa on pystytty kehittämään
kuivia laimennusjäähdyttimiä, joissa on päästy
kokonaan eroon nesteheliumista. Niiden avulla
matalien lämpötilojen tekniikan soveltaminen
vaatii vain sähköä.
Tuloksista saatava hyöty ei siis rajoitu pelkästään perustutkimuksen tuoman tiedon lisääntymiseen ja sen käyttöön käytännön sovellutusten
kehittämisessä, vaan sitä käytetään myös uusien
työkalujen kehittämiseen tieteellisiin ja kaupal-
lisiin tarkoituksiin. Pekola näkee kuitenkin mielekkäänä tutkimustyön ja kaupallisen toiminnan
pitämisen erillään.
– Perustutkimuksesta kiinnostuneiden ei
kannata uhrata resurssejaan tulosten kaupallistamiseen ja bisneksen pyörittämiseen, vaan jättää se niille, jotka sen osaavat.
Pekolan ominta alaa on tällä hetkellä ”nanorakenteiden termodynamiikka”, joka kuulostaa
science fictionilta, mutta on vahvasti tieteen tätä
päivää. Jo parinkymmenen vuoden ajan termodynamiikassa on eletty eräänlaista renessanssia,
sillä pienissä systeemeissä – joihin Pekolan johtaman yksikön tutkimuskin keskittyy – perinteiset termodynamiikan lait toimivat vain keskiarvoina.
– Näiden keskiarvojen ympärillä tapahtuu
suuria vaihteluita. Niiden hallitseminen onnistuu kuitenkin fluktuaatiorelaatioiksi kutsutuilla yhtälöillä, joista on johdettavissa esimerkiksi
vanha tuttu termodynamiikan toinen pääsääntö.
Kärjistetysti voidaan sanoa, että ennen nanorakenteiden keksimistä tutkijat olivat jo oikeassa, mutta eivät vielä tienneet kaikkea. Kun alettiin tutkia hyvin pieniä systeemejä, päästiin
makromaailmankin ilmiöiden ymmärtämisessä
paljon aiempaa syvemmälle.
Nanotasolla esimerkiksi lämpötilan mittaaminen on silti paljon mutkikkaampi asia kuin
aamuinen lämpömittarin vilkaisu sopivan vaatetuksen valitsemiseksi. Miten se tapahtuu?
– Jos ajatellaan sähköistä piiriä, niin lämpötila on yhtä kuin sen elektronien energiajakauma.
Silloin tarvitaan menetelmä, jolla tämä jakauma
voidaan määrittää. Meidän käyttämämme mittari perustuu tunnelikontaktiin: systeemin läpi
johdettu herätevirta kertoo, minkälainen elektronien jakauma on. Ongelmana on tietysti se,
miten elektronit vuorovaikuttavat muun maailman kanssa, sillä mikään systeemi ei ole täysin
eristyksissä ympäristöstään.
Kvanttifysiikan vaikeuksia on juuri se, että
hiukkasten havaitseminen vaikuttaa hiukkasiin
itseensä ja niiden käyttäytymiseen. Huippuyksikössä on useita ryhmiä, jotka tekevät sellaisia
mittauksia, että niiden vaikutus on otettava tarkoin huomioon.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
55
Yksikön laajasta tutkimuskentästä kertoo se,
että osa ryhmistä tutkii ainetta makrotasolla,
matalissa lämpötiloissa supranesteeksi muuttuvan helium-3:n muodossa, ja toisten ryhmien
kiinnostuksen kohteena ovat heliumkiteet, joilla
on kvanttikiteiden ominaisuuksia.
Kun tutkimusta tehdään toisaalta kvanttitasolla ja toisaalta hyvin matalissa lämpötiloissa,
monet ilmiöt poikkeavat arkimaailmassa olevista. Vaikka tutkimusta on tehty alalla jo pitkään,
vastaan tulee Pekolan mukaan edelleen yllätyksiä.
– Selittämättömiä tuloksia saadaan jatkuvasti.
Ja sillä tavallahan tutkimus etenee. Tutkimustulokset ovat aika usein vaikeasti ymmärrettäviä,
mutta yhteistyö teoreetikkojen ja kokeilijoiden
välillä on meillä hyvin tiivis ja kiperien kysymysten kanssa painiskellaan niin kauan, että
niistä saadaan tolkku.
Matalien lämpötilojen tutkimus on Suomessa huippututkimusta myös muun maailman
tasoon verrattuna. Verkottuminen alan muiden
huippujen kanssa on helppoa ja tutkijavaihto on
kaksisuuntaista: tutkijoita lähtee meiltä muualle, mutta yhtä lailla meillekin on tulijoita. Suomi tunnetaan maailmalla ja yhteistyö on tiivistä.
– Itse en osaisi elää ilman yhteistyötä: yksi
plus yksi on tässä mielessä enemmän kuin kaksi.
Tieto kumuloituu, mutta se edellyttää tietenkin
hyviä kumppaneita. Yksi omista tehtävistäni on
tietää, ketkä ovat eri alojen asiantuntijoita ja saada omat opiskelijani vuorovaikuttamaan parhaiden tutkimusryhmien kanssa. Se on tärkeä osa
koko tätä toimintaa.
Yksi syy suomalaisen kylmätutkimuksen
menestykseen on, että keskitytään siihen, mitä
osataan ja mihin rahkeet riittävät.
– Sovellamme edelleen akateemikko Olli
Lounasmaan aikoinaan omaksumaa linjaa, että
pyritään löytämään sellaisia aloja, joilla on käytettävissä olevilla voimavaroilla mahdollista
päästä aivan huipulle.
Kylmäfysiikka eli ultramatalien lämpötilojen
tutkimus on ollut ja on edelleen juuri sellainen
tieteenala.
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
56
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
UUSI TIEDEBAROMETRI
Tieteen tiedotus ry julkisti 12.11.2013 tutkimuksen suomalaisten suhtautumisesta tieteeseen ja
tieteellis-tekniseen kehitykseen. Tutkimuksesta,
joka julkistettiin viidettä kertaa, ilmenevät mm.
kansalaisten kiinnostavimmiksi kokemat tieteenalat, parhaiten tuntemat tutkijat sekä näkemykset tieteen asemasta, merkityksestä ja hyödyllisyydestä.
Tiedebarometrin laatijan, tutkija Pentti Kiljusen mukaan tiede nauttii sekä instituutiona
että nimettyinä organisaatioina suomalaisten
suurta luottamusta. Yliopistoihin ja korkeakouluihin luotetaan lähes yhtä vankasti kuin
poliisiin ja puolustusvoimiin. Tieteestä kiinnostuneiden osuus on kasvanut kahdeksan
prosenttiyksikköä vuoden 2010 tutkimukseen
verrattuna. Myös taloutta, politiikkaa ja yhteiskunnallisia asioita yleensä koskeva kiinnostus
on kasvanut edellisestä tutkimuksesta.
Kolme neljästä vastaajasta pitää ympäristöja luontoaiheita kiinnostavina. Kakkossijan saavuttavat yhteiskunnalliset asiat yleensä (72 %).
Kaksi kolmesta (65 %) ilmoittaa seuraavansa
kiinnostuksella tiede-, tutkimus- ja teknologiaaiheita. Kiinnostavimmaksi tieteenalaksi koetaan lääketiede. Barometrin mukaan tieteestä kiinnostuneimman ikäryhmän muodostavat
nuorehkot, 26–35-vuotiaat aikuiset. Tutkijoita
tunnetaan edelleen huonosti ja hajonta on suuri.
Tunnetuin – kyselyssä merkittävä nykyisin toimiva tieteenharjoittaja – on ylivoimaisesti tähtitieteilijä Esko Valtaoja.
Väittämäaineisto sisälsi myös tieteen ja kansalaisten suhteeseen yleisellä tasolla liittyviä näkökohtia. Näkemys, jonka mukaan tiede elää liian
eristyneenä muusta yhteiskunnasta (”norsunluutorneissaan vailla riittävää kosketusta ihmisen arkeen”) saa lähes joka toisen hyväksynnän.
Riittäväksi kosketuksen kokee vajaa neljännes.
Tiedebarometri 2013 -tutkimuksen toteutti
Yhdyskuntatutkimus Oy. Kirjalliseen kyselyyn
vastasi 971 henkilöä. Tutkimusraportti on Tieteen tiedotus ry:n verkkosivuilla: http://www.
tieteentiedotus.fi/tiedebarometri.html.
(Ilari Hetemäki)
KIRJALLISUUS
Nordenskiöldin karttaaarteet – näyttely ja kirja
Markku Löytönen
Tapio Markkanen, Leena
Miekkavaara ja Anna-Maija
Pietilä-Ventelä: Avartuva
maailma – kartta-aarteita A. E.
Nordenskiöldin kokoelmasta.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
2013.
Kun sain käteeni Tapio Markkasen, Leena Miekkavaaran ja Anna-Maija Pietilä-Ventelän kirjoittaman Kansallismuseossa olevaan
karttanäyttelyyn liittyvän teoksen,
sain voimakkaan déjà-vu-tunteen:
tämähän on monin tavoin tuttu kokonaisuus. Tunteelle oli luonteva
selitys. Kirjoittajista kaksi ensimmäistä ovat samoja, joiden kanssa
sain olla tekemässä edellistä Nordenskiöldin kokoelmaan perustuvaa teosta: Terra Cognita – maailma
tulee tunnetuksi (Helsingin yliopiston kirjasto 2000 – nyk. Kansalliskirjasto). Kirja on kolmikieliseltä palstoitusratkaisultaan ja graafiselta ilmeeltään hyvin samanoloinen teos. Tämä ei ole moite, vaan
silta kahden samaan, korvaamattoman arvokkaaseen kokoelmaan
liittyvän teoksen välillä. Toinen silta liittää karttanäyttelyn ja näyttelykirjan toisiinsa yhden henkilön, A.
E. Nordenskiöldin, kautta.
Nils Adolf Erik Nordenskiöld
syntyi Helsingissä marraskuussa 1832, mutta vietti lapsuutensa
ja nuoruutensa Mäntsälässä, Frugårdin sukukartanossa. Nordens-
kiöldin isä oli vuorihallituksen yliintendentti, minkä ansiosta kotona
oli laaja herbaario, runsaat kivi- ja
mineraalikokoelmat sekä koko
perheen rakastama luonnontieteellisen kirjallisuuden uutuudet
sisältänyt kirjasto. Nordenskiöldin
kiinnostus luonnontieteitä kohtaan heräsi jo lapsuudenkodissa
ja johti hänet opiskelemaan geolo­
giaa ja mineralogiaa. Maisteriksi hän valmistui 21-vuotiaana ja
puolusti väitöskirjaansa vain neljä
vuotta myöhemmin vuonna 1857.
Nordenskiöldin länsimielisyys
ja aikakauden poliittinen levottomuus johtivat maastakarkoitukseen tohtoriksi valmistumisen jälkeen vuonna 1857. Nordenskiöld
matkusti Ruotsiin ja sai työpaikan Kuninkaallisen tiedeakatemian mineraalikabinetissa. Sattuma
saattoi Nordenskiöldin Otto Torellin retkikuntaan ja ensimmäiselle
kaikkiaan kymmenestä Jäämerelle suuntautuneesta tutkimusmatkasta. Näiden matkojen ansiosta
hänestä tuli aikakauden arvostetuin Jäämeren alueen mineralogian asiantuntija. Matkoista yksi teki
hänestä kuuluisan kaikkialla maailmassa – eikä vain tutkijoiden silmissä, vaan myös suuren yleisön
piirissä. Nordenskiöld onnistui
ensimmäisenä purjehtimaan koillisväylän eli kiertämään Euraasian
mantereen meritse. Tämä tapahtui
vuosina 1878–80.
Nordenskiöld on jäänyt tieteen historiaan myös toisen huomattavan ansion vuoksi. Hän oli
läpi elämänsä innostunut karto-
Adolf Erik Nordenskiöld.
grafian historian harrastaja. Hän
keräsi vanhoja karttoja ja kartastoja aina, kun siihen tarjoutui tilaisuus. Hankinnat hän teki yhtäältä
lukuisilla matkoillaan eri puolille
Eurooppaa ja toisaalta antikvaaristen kirjakauppojen välityksellä. Nordenskiöldin kirjeenvaihto
karttojen välittäjien kanssa olikin
vilkasta. Koska hänen harrastuksensa tunnettiin, arvokkaita karttaharvinaisuuksia tarjottiin hänelle kautta maailman.
Nordenskiöldin maantieteellishistoriallinen kartta- ja kartastokokoelma käsittää yli 24 000 karttaa
1400-luvulta eteenpäin. Se oli aikanaan maailman laajin Ptolemaios-kokoelma.
Nordenskiöldin
kuoleman jälkeen perikunta myi
Nordenskiöldin valtaisan karttakokoelman Suomeen, missä se sijoitettiin Kansalliskirjastoon. Se
on yhä tänään yksi maailman laajimmista historiallisten karttojen ja
kartastojen sekä niitä käsittelevän
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
57
kirjallisuuden kokoelmista.
Houkuttelevan näyttelyn ja
lukijansa löytävän tietokirjan
tekeminen kohtaavat tänä päivänä monia haasteita. Tapamme
hahmottaa tietoympäristöämme
ja tapamme hankkia tietoa käyttöömme ovat muuttuneet varsin
perusteellisesti viimeisten kahden
vuosikymmenen aikana. Kyseessä on ennen kaikkea tietoympäristömme siirtyminen digitaaliseen muotoon ja pesiytyminen
internet-maailman loputtomiin
kerroksiin miljoonille palvelimille ympäri maailman. Myös tietoympäristömme visuaalisuus on
lisääntynyt nopeasti, mikä näkyy
kaikissa medioissa perinteisestä
sanomalehdestä alkaen.
Niinpä myös tietokirjan kehitys heijastelee tietoympäristömme ja työtapojemme muuttumista.
Kuvia, taulukoita, karttoja ja väriä
käytetään monin tavoin, joilla kirjasta tehdään katsetta houkutteleva. Toisaalta tietokirjojen graafisen ilmeen monipuolistumisen
seuraus on ollut yhä pienemmäksi
käynyt leipätekstin osuus. Tietokirjan sisällöllinen ja rakenteellinen muuttuminen on siten pienin
askelin edennyt kehityskulku, joka
heijastelee lukijoiden muuttuneita
toimintatapoja sekä tiedon saatavuuteen ja käytettävyyteen kohdistuvia odotuksia. Lukija haluaa, että
tietokirja palvelee nopeasti ja vaivattomasti sekä soveltuu hyvinkin
erilaisiin lukutottumuksiin.
Jos edellä kerrottu ymmärretään näkemykseksi siitä, millainen on hyvä tietokirja tänään,
silloin Avartuva maailma täyttää
kaikki tämän päivän tietokirjalle
asetettavat vaatimukset. Kirja on
sujuvaa luettavaa, sillä teksti on
huolellista ja kaunista kieltä. Se on
58
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
jaettu mielekkäisiin kokonaisuuksiin, jotka rakentavat johdonmukaisesti etenevän tarinan. Runsas
kuvitus on kuvamateriaalin erilaisuudesta huolimatta tasapainossa tekstin kanssa ja syventää
kerrontaa juuri sopivalla tavalla.
Painopinta on aukeamittain täytetty nykyvaatimusten mukaisesti siten, että lukija voi ongelmitta
vaihtaa lukupinnalta toiselle aina
halutessaan. Monet kuvat tarjoavat
niin paljon sisältöä, että ne toimivat luontevina hengähdyspaikkoina ja tekevät lukemisesta nautinnollista.
Näyttelyn tekeminen, Nordenskiöldin karttakokoelman aarteiden saattaminen yleisön tutkittaviksi, sekä hankkeeseen liittyvän
upean teoksen kirjoittaminen ja
kokoaminen ovat vertaansa vailla olevia kulttuuritekoja, joista voi
vain kiittää kaikkia mukana olleita!
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston
maantieteen professori.
Antiikkia suomeksi kuin
maailmankielillä
Katariina Mustakallio
Paavo Castrén: Uusi Antiikin
historia. Otava 2011.
Viime vuosina meitä suomalaisia
on hemmoteltu monilla antiikin ja
vanhempien aikojen kulttuuria ja
yhteiskuntaa käsittelevillä teoksilla, kuten Kulttuurit antiikin maailmassa (Teos 2009), Uskonnot antiikin maailmassa (Gaudeamus 2012)
ja Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla (Gaudeamus 2013). Uu-
si antiikin historia eroaa edellisistä siinä, että se on yhden tutkijan
aikaansaannos, kunnianhimoinen
teos, joka kattaa ajallisesti, maantieteellisesti ja kulttuurisesti antiikin historian piiriin kuuluvat ilmiöt pronssikaudelta myöhäisantiikkiin. Professori Paavo Castrén
perustaa teoksensa omiin tutkimuksiinsa ja laajaan lukeneisuuteensa, mikä myös antaa teokselle
lisäarvoa. Näin asiantuntevasti ei
monessakaan maassa pystytä kuvailemaan ja analysoimaan antiikin kulttuuria yli tuhannen vuoden
perspektiivillä. Teos on tärkeä kulttuuriteko, nyt opiskelijat voivat tutustua Välimeren varhaisvaiheisiin
suoraan suomenkielellä!
Teos on rakennettu kronologisesti ja erottuu näin aiemmista
teoksista, jotka ovat käsitelleet antiikin kreikkalaisen ja roomalaisen
kulttuurin erikseen. Pyrkimyksenä on nähdä Välimeri kulttuurialueena, jossa esimerkiksi Kreikan
orientalisoiva aika nivoutuu vastaaviin Etrurian ja Latiumin kausiin ja hellenistinen vaihe Rooman
keskitasavallan aikaan. Rooman
keisariaika käsitellään kuitenkin
tradition mukaisesti keisareittain
ainoana poikkeuksena Kirkkoisät
ja yleiskatsaus myöhäisantiikin erityispiirteisiin.
Uusi antiikin historia puoltaa
nimenä paikkaansa juuri teoksen rakenteen kannalta. Legendojen ja tarinoiden ystävänä voi kuitenkin iloiten panna merkille, että
myös antiikin kirjalliselle traditiolle annetaan teoksessa tilaa. Mukana ovat niin Rooman kuninkaisiin
liittyvät kertomukset kuin hyveitä
ja paheita kuvaavat esimerkkitarinatkin. Huomiota kohdennetaan
kuitenkin myös taloudellisille ja
kulttuurisille muutoksille antiikin
maailmassa. Eri teollisuuden alojen ja rakennustoiminnan laajuus
nousee varsinkin Rooman osalta esiin.
Paitsi kirjallista aineistoa, teoksessa esitellään myös antiikin monumentteja, kuten keisari Augustuksen Rauhan alttari. Visuaalinen
kulttuuri ei sen sijaan – ja vastoin
tämä hetken tutkimusbuumia – saa
vastaavaa keskeistä ja läpitunkevaa
huomiota, vaikka teoksessa tähän
puoleen viitataankin useassa kohtaa. Jos teos olisi taitettu toisella
tavoin ja kuvat olisi voitu sijoittaa
tekstiyhteyteensä, vaikutelma olisi
voinut olla toinen.
Teoksessa on kiitettävästi tietoikkunoita, joissa tarkastellaan
mielenkiintoisia ilmiöitä tai yksityiskohtia tietoiskun tapaan. Niistä paljastuu tiivistetysti mm. etruskien kielen ominaispiirteet, lapsen
asema antiikin Roomassa ja roomalaisen oikeuden erityispiirteet.
Kirkkoisien tarkempi esittely on
perusteltu kristillisen tradition laajan ja pitkäaikaisen kulttuurivaikutuksen vuoksi. Kristinuskon sisällä tapahtuneiden opillisten kiistojen esittely puoltaa paikkaansa, sillä niillä oli merkittäviä vaikutuksia
myöhempään historiaan. Kaiken
kaikkiaan Castrénin Uusi antiikin
historia on aarreaitta antiikin opiskelijoille, harrastajille ja tutkijoille.
Se ei ole hukannut juuria, vaikka
on omaksunut uusia tapoja lähestyä kohdettaan.
Kirjoittaja on dosentti ja yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa.
Huutomerkki kahden
paradigman välillä
Bo Lönnqvist
Jukka Relas: Valta, tyyli ja
tila. Keisarien ja presidenttien
residenssi Helsingissä 1837–1940.
Suomen Muinaismuistoyhdistys
2013.
Esinehistoriaa käsittelevänä tutkimuksena Jukka Relaksen työ on osa
laajempaa intressiä, joka on kukoistanut viimeisen 30 vuoden aikana.
Aftefaktien tutkimuksen näkökulma on huomattavasti laajentunut
vain ulkonaisiin piirteisiin kohdistuvasta tutkimuksesta ja teoretisoitunut mm. ranskalaisen Annales-koulukunnan ja esim. aikakauskirja Historische Anthropologien (1993) perustajan Richard van
Dülmenin1 sekä Etienne Francois
ja Hagen Schulzen ansiosta.
1 Esim. Erfindung des Menschen. Schöpfungsträume
und Körperbilder 1500–2000
(1998); Entdeckung des Ich.
Die Geschichte der Individualisierung von Mittelalter bis zur
Gegenwart (2001); Macht des
Wissens. Die Entstehung der
modernen Wissenschaftsgesellschaft (2004).
Aineellista kulttuuria analysoidaan osana mentaliteetin eli käsitysmaailman transformaatiota.
On osoitettu, että esineiden paikka
kulttuurissa on olennainen osa ihmisten sosiaalista kommunikaatiota, toimintastrategioita ja ymmärtämismalleja, sekä kollektiivisella
että yksilöllisellä tasolla. Esimerkiksi keräily tai sisustaminen tar­
joaa lukuisia esimerkkejä siitä, miten esineet saavat vuorovaikutuksen kautta mm. symbolisen merkityksen. Esine kertoo omistajan tai
käyttäjän arvomaailmasta ja arvovallasta. Esineiden uudet funktiot
siirtävät ne alkuperäisestä käyttötarkoituksesta toisenlaisiin merkitysyhteyksiin. Olennaisesti tietoa ja
taitoa omaavat artefaktit vahvistavat lahjoina statussuhteita ja valtaa.
Näkökulma merkitsee, että aineellista kulttuuria arvioidaan uudella tavalla, esim. muutoksen symbolisena, merkitystä luovana prosessina.
Tutkimuskenttä on laaja ja aspektit hyvin erilaisia. Yhteiskunta­
ihanteet tuottavat alituisesti uutta,
vapauttavaa esinekulttuuria, mutta
samanaikaisesti esineellinen perintö vangitsee myös katsetta ja käyttäytymistä. Puhutaan ”esineiden
sosiaalisesta elämästä”, ”kulttuurin anatomiasta eli ruumiillistumisesta ja ulkonäöstä”, ”kulutuksesta
tavaroiden, merkkien maailmana”,
”paikalliskulttuurin konservoinnista ja kulisseista”, ”mausta ja vallasta modernin asustamisen ilmentymänä” sekä ”esineiden identiteeteistä ja biografiasta”.
Kaikki mainitut näkökulmat
ovat löydettävissä myös Relaksen
teoksen epistemologisesta kontekstista. Tunnusomaista on tieteellis-teoreettisesti orientoituvan
tutkimuksen erkaantuminen his-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
59
toriavaltaisen kronologian, kontinuiteetin eli muutoksen, pelkän uuden materiaalin ihailusta tai kau­
saaliselityksien kaanonista konstruktivistisen metodin suuntaan.
Täten vältetään progressiivisten
historiatulkintojen vaara. Tutkijan
harjoittama eräänlainen ”tiedon
arkeologia” esineiden merkitysmaailmassa vaatii syventäviä kysymyksenasetteluja, syvennettyä lähdekritiikkiä ja pinnallisten tulostavoitteiden hylkäämistä.
Esineet eivät kuulu yksinomaan
sosiaaliseen tilaan ja käyttöyhteyteen. Myös niiden välinen järjestys
ja niihin liitetyt diskursiiviset käytänteet, arvot ja luokittelumetodit
vaativat tutkimuksen painopisteen
siirtämistä materiaali- ja muotodeskriptiivisyydestä
artefaktien
ideologisiin, symbolisiin ja kommunikatiivisiin merkityksiin. Millä perusteella esineitä luokitellaan
esimerkiksi rariteeteiksi tai kuriositeeteiksi, muistoiksi, arvoesineiksi tai tyylisuuntien edustajiksi? Miten esineitä määritellään ja rajataan
luontoon tai kulttuuriin kuuluvaksi
materiaksi? Miten esine nostetaan
uuteen arvoon tai kuoletetaan?
Minkälaisen roolin kulttuurihistoriallinen tutkimus luo itselleen tällaisessa rajausprosessissa?
Uuden
kysymyksenasettelun kautta voidaan pelkistää vallan olemusta ja aktualisointia, vallan, tiedon ja politiikan välistä peliä. Ritualisoidun kulttuurin muodossa ilmenee myös moraalisia ja
pedagogisia pyrkimyksiä. Vallan
ja maineen jatkuvuuden symbolit paljastuvat esim. muotokuva-,
kirjasto- tai museokulttuuria tutkimalla, tässä tapauksessa erään
rakennuksen, sen sisustuksen ja
käytön ilmenemismuotoja analysoimalla. Edellä esitettyyn kysy-
60
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
myskenttään ja siinä ilmeneviin
metodologisiin ongelmiin kiteytyy
Relaksen tutkimuksen esimerkinomainen arvo.
Relaksen tutkimuksen tausta ei
siis rajaudu menneisyyden ja nykyisyyden välisen siteen kartoitukseen ja selvittelyyn, vaan erittäin
omalaatuiseen kontekstiin, jossa
henkilökultti, sisäisen ja ulkoisen
vallan taistelu, vallan rakentaminen ja vallan riisuminen konstruoidaan ja demonstroidaan eri aatteiden ja ihanteiden sävyttämänä
pelinä. Keskeisinä toimijoina areenalla ovat Venäjän keisarit ja Suomen presidentit. Kulissien rakentajina arkkitehdit, keräilijä-ostajat
ja sisustajat. Rekvisiitan tuottajina
taiteilijat, käsityöläiset ja kauppiaat.
Metodi ja analyyttiset kategoriat
Kun tutkija rakentaa kuvausta autenttisiin esineisiin, niitä suojaavaan rakennukseen, dokumentteihin, inventaarioihin, kirjallisiin
lähteisiin sekä kuva-aineistoon nojautuen sekä yhdistää niissä piilevää tietoa ja tulkitsee niitä kokonaisuudeksi, hän harjoittaa antropologista kenttätyötä arkistoissa ja
kokoelmissa. Etnografinen kenttätyö merkitsee aineiston yksityiskohtien lähilukua, jossa tuloksena
on niin sanottu thick description.
Tutkijalle muodostuu henkilökohtainen suhde kohteeseen. Metodi
on ollut ominainen kansatieteelle (etnologia, kulttuuriantropologia) yli sata vuotta, sen tuloksena
muodostuu induktiivisesti ohjattu
rekon­struktio.
Relas johdattaa eläytyvästi lukijaa Helsingin keisaripalatsin, myöhemmin presidentinlinnan tilojen
ja sisustuksen maailmaan huone
huoneelta, kerros kerrokselta. Kun
kuvaus kattaa kaksi pitkää ajan-
jaksoa (keisarillinen palatsi 1837–
1914, presidentinlinna 1919–40)
ja niitä yhdistävä ”muutosvaihe” (1914–19) on vaikea välttää
kronologista rakennetta, joka usein
muodostuu kaavamaiseksi kronikaksi. Tällainen dokumentoiva ja
deskriptiivinen tyyli on ollut dominoiva myös suomalaisessa kulttuurihistoriallisessa, esim. museoiden kokoelmiin, näyttelyihin tai
rakennusten interiööreihin perustuvassa, tutkimuksessa. Sen johtavana ajatuksena on toiminut muutoksen kuvaileminen yksityiskohtaisesti, vertailevan historiallisen
perspektiivin valossa, eli evolutionismin ja diffusionismin paradigman ohjaamana.
Tekijä eroaa aikaisemmasta tutkimuksesta käsittelemällä aikaa ja
tilaa monikerroksellisena ilmiönä, konkreettisena ja abstraktisena. Aika ei ole pelkästään lineaarinen aika, vaan myös syklinen, tila ei
ole vain fyysinen vaan myös mentaalinen. Relaksen rakennelmassa
lukija liikkuu samanaikaisesti sekä horisontaalisessa että vertikaalisessa tilassa. Linnassa kävelevä lukija-näkijä käy läpi keisariajan seitsemän ”pääkerrostumaa” ja presidenttiajan neljä, vaatimattomasti
kutsuttua ”kautta”. Kun ”rakennusmonografia” (s.13) kuitenkin syvennetään integroimalla se henkilöiden biografiaan, Relas ylittää
taitavasti kronologisen ja syklisen
ajan ongelman, joka usein vaivaa
tämäntapaista tutkimusta.
”Kerroksellisuus” (s. 9) on tutkimuksen avainsana. Tutkimusotteessa syvemmin strukturoitu analyysi aineellisen kulttuurin biografiasta saa kokemuksen (muisto) ja
odotuksen (toivo), histo­rian ja historiatietoisuuden, linkkiytymään
toisiinsa ja täten tekee historialli-
sesta ajasta temaattisen ja semioottisen, pelkistämällä ”die Gleichzeitigkeit des Ungleichkeitigzeites”,
viitaten Reinhard Kosellekin metahistorian kategorioihin. Relaksen tematiikan kolme abstraktista
käsitettä: valta, tyyli ja tila, vahvistavat hänen rakennelmansa.
Tutkimuksen keskeiset
intellektuaaliset impulssit
Kun tutkimuksen kohde liittyy,
vallitsevan historiakäsityksen mukaan, niin ilmiselvältä vaikuttavaan
valtarakennelmaan kuin Venäjän
keisarikuntaan ja Suomen valtioon, tuntuu ehkä hämmästyttävältä – mutta sitä rohkeammalta – että Relas on valinnut teoreettiseksi
viitekehykseksi valtateorioita, jotka eivät perustu essentialistiseen
näkemykseen. Täten myös Michel
Foucault’n, strukturalismin vanavedessä ajateltu, valtamaailma voidaan valaista uuden analyysin valossa. Sehän kieltää historiallisen
yhtenäisyyden ja kontinuiteetin,
kaikenlaisen kulttuuriperinnön ja
historiaselityksen. Relas korostaakin, että kyseessä ei ole vain institutionaalinen ja symbolinen valta – visuaalisuuden ja rituaalien
ilmentymänä, vaan myös vallan
”persoonaton kääntöpuoli: vallankäyttö, vallan diffuusio, strategiat ja
tekniikat”. Mutta jos valta nähdään,
Foucault’n tapaan, voimasuhteiden alituisesti liikkuvana jalustana, suhteina, jotka ovat epätasaisia ja epätasa-arvoisia, herää kysymys, miten määritelmää voidaan
soveltaa historiasävytteiseen dokumenttitutkimukseen.
Valta relaatiojärjestelmänä vailla keskusta, ristiriitaisena ja epäyhtenäisenä, ei ole kukistamismekanismi, koska sillä ei ole subjektia.
Vallan ”dispositiivia” ja ”konfigu-
raatiota” voidaan tietenkin nähdä
rakennuksen, huoneiden ja esineiden kieliopissa, sellaisena kuin
ne näyttäytyvät, muuttuvat ja saavat nimensä, esimerkiksi kokonaisuuksiin järjestettyinä tai värisymboliikalla määriteltyinä. Täten
tulkinta paljastaa, minkä järjestystilan mukaan valtion itsetietoisuus ja tiedonjärjestelmä jatkuvasti
konstruoituu ja rekonstruoituu tietyssä kulttuurissa. Esineiden ”antropologisoinnin” kautta avataan
katsojalle ikkuna kulttuurin koodijärjestelmään ja sen reflektoivaan tietoon.
Relas luonnehtii kohdettaan
”etäisen keisarin syrjäiseksi residenssiksi” (s. 91–100) ja myöhemmin ”itsenäisen Suomen keskeiseksi rakennukseksi” (s. 156–162).
Luku keisarillisista vierailuista voidaan nostaa koko tutkimuksen keskeiseksi osaksi. Perustuihan Venäjän maan valta, lähes myytinomaisena, niiden kolmen pilarin varaan,
jotka keisari ja hänen armeijansa,
kirkko ja kansa muodostivat. Tätä
näkemystä tukee kirjan kansikuva (Aleksanteri II avaa valtiopäivät vuonna 1863), jossa valta, tyyli ja tila kiteytyvät rituaaliin. Manifestoihan ritualisoitu vierailujärjestelmä kulttuurisena näytelmänä,
kaikkine yksityiskohtineen, joita
olisi voitu kuvailla vielä tarkemmin, juuri tilannetta jolloin liikkuva valta hetkessä näyttää mahtinsa. Saapumis- ja lähtöseremoniat,
nopeat käynnit ja tapaamiset, jumalanpalvelukset, sotaharjoituksien katselmukset ja sotilasparaatit,
univormut, ateriat, tanssiaiset sekä
vanhan valtaistuimen (1809) siirto
hetkeksi linnaan, ovat ekspressiivisiä käyttäytymismuotoja, joiden
kautta näkymättömät vallan mekanismit tulevat näkyviksi.
Myös tilan ulottuvuus laajenee fyysisyydestä ja käytännöllisyydestä vallan keskipisteeksi, arvo- ja mielikuvien asetelmaksi.
Esimerkiksi Senaatintori näyttää
vallan symbolina syrjäyttäneen jo
varhain Heidenstrauchin kauppiastalosta muokatun palatsin. Tutkimuksen kolminaisuuden – vallan, tyylin ja tilan – yllä olisi henkisenä kyyhkysenä kernaasti saanut
leijailla rituaali. Vallan ja tyylin välinen kommunikatiivinen merkitys
ei ole jäänyt tekijältä huomioimatta. Käyttäytymistyylit, esimerkiksi
muotina ja makuna, representaation keskeisenä merkitysjärjestelmänä ovat ehkä jääneet taidetyylien kuvauksen varjoon.
Huolimatta siitä, että itsenäisen Suomen presidentinlinna toimi valtiopäivien avajaistilana ja että linnassa järjestettiin valtiovierailut, kadettien ylentämistilaisuudet, vastaanottoja ja iltajuhlia, ei voi
välttyä vaikutelmasta, että itsenäisyyden valta ei tarvinnut samanlaista symbolirakennelmaa kuin
vieras valta. Onkohan presidentinlinnan kohdalla pikemminkin kyse tilan hiipuvasta vallasta eduskuntatalon valmistuttua (1931)?
Relas korostaa kuitenkin rakennuksen tärkeää seremoniallista ja
symbolista merkitystä valtaa representoivana näyttämönä ja pitää
taloa itsenäisen Suomen keskeisenä rakennuksena. Tila ei toki jäänyt
symboleista tyhjäksi. Ero yksityisen ja julkisen tilan välillä korostui
selvästi kerros- ja huonejärjestelmässä, ajan ihanteiden mukaisesti. Sisustuksesta karsittiin ”vääriä”
elementtejä (ortodoksikirkko, taideteokset ) ja se muutettiin kansallistyyliseksi. Tämä voidaan nähdä
aikaisemman valtaprosessin vastavaltana, jossa suomalaisella kansa-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
61
tieteellä oli merkittävä asema (kangaspuut, ryijy kansallisena taideteoksena).
Tekijä on tehnyt uraauurtavan
työn kun hän on identifioinut, määritellyt ja kuvannut liitteessä palatsi-linnan koko säilyneen irtaimiston (yhteensä 219 objektia, s. 169–
269). Taidekokoelmasta hän on
julkaissut erillisen kirjan Keisarillinen taidekokoelma Suomessa (Otava 2009). Esineanalyysin perustana ovat inventaariot, hankintojen
kuitit ja kirjeenvaihto sekä tilaajista ja tuottajista kertovat dokumentit, jotka tekijä on ”ristiinlukenut”.
Lisäksi hän on kartoittanut esineiden biografian eli sijoituspaikat eri aikoina. Hän on taitavasti
rekonstruoinut ja piirtänyt inte­
riöörejä ja käyttänyt materiaalia
vertailevassa perspektiivissä.
Identifiointiprosessissa
tyyli­
on­keskeinen muuttuja, sillä dokumenttitietojen ohella esine sijoitetaan tyylimäärittelyllä henkilön, ajan ja paikan kontekstiin.
Tekijä on hyvin tietoinen taidehistoriallisten tyylikausien (termien) ongelmallisuudesta. Kriteerit ja todellisuus eivät aina kohtaa,
kronologinen variaatio on laaja.
Tyylihistoriallinen jaottelu on kuitenkin vakiintunut, vaikka muoto ja sisältö eivät aina ole yhteismitallisia eivätkä tyylikausien rajat selkeitä, toteaa tekijä. Ajallinen
ja funktionaalinen viive on yleinen
ilmiö. Joudutaan käyttämään sellaisia termejä kuin ”siirtymäkausi” , ”provinsialismi”, tietyn tyylin
”henkinen”, ”uusrenessanssin ja jugendin välimaasto” jne. Kriittisesti katsottuna kulttuurityylirakennelma on epistemologisesti tärkeä, koska se herättää paljon kysymyksiä. Kuka määrää ja määrittelee
tyylin? Mitkä ovat tilaajan, tekijän,
62
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
arkkitehdin, taiteilijan, hankkijan,
ostajan ja käyttäjän roolit?
Relaksen tutkimus kuvaa erittäin hyvin Pietarin huonekalutuotannon merkittävää roolia tyyliihanteiden luojana ja keskuksena
(esim. taiteilija V. P. Stasov, valmistaja A. Tour) sekä kulttuurityylien
siirtymistä Helsinkiin, mutta myös
helsinkiläisen puusepänverstaiden
nousevaa merkitystä. Tekijä on taitavasti hyödyntänyt Pietarin keisaripalatsien tuntemuksensa sekä
tyylimäärittelyn että kulttuurivaikutuksien selvittämisen vertailukohteena. Helsingin keisaripalatsin
sisustusta leimaa monikerroksellisuus (s. 19), mistään yhden aikakauden ”kokonaistaideteoksesta”
ei ole kyse. Sisustus on syntynyt
tarkoituksen ja sattumien kautta,
toteaa Relas.
Itsenäiseen Suomeen siirryttäessä tilanne muuttuu sikäli, että
esineet ja tyylit eivät enää liity henkilö-hallitsijakulttiin vaan muotivirtauksiin ja asukkaiden henkilökohtaisiin intresseihin. Vaatimattomuus ja puritanismi astuvat
aktiivisesti kuvaan. Venäläisyys
(”hovikulttuuri”) hävitetään jo nimen muutoksella, kun palatsista
tulee linna. Julkisesta rakennuksesta tehdään yksityinen koti, jonka keskipisteenä on perhe ja lapset. Huonejärjestys ja nimet muutetaan. Keisarin työhuoneesta tulee
kahvihuone, keisarinnan pukeutumishuoneesta tupakkahuone ja
symbolit väistyvät funktionalismin (”häivähdys eurooppalaisuutta”), käytännöllisyyden, uusien sukupuoliroolien ja kansanomaisuuden (arkinen) tieltä. Kaakeliuunit
korvattiin avotakalla, huonekalut
tilattiin Stockmannilta. Tanssiaisten tilalle tuli vastaanotto kahvikestityksineen.
Relas hahmottelee kuitenkin läpi tutkimuksen jatkumoa palatsin
ja linnan välillä. Erittäin keskeinen ja osuva on hänen analyysinsä
siirtymäkauden merkityksestä sekä jatkuvuuden illuusion mekanismista (s. 18). Tietynlainen jatkuvuus on löydettävissä, kun kohdetta tarkastellaan funktion kannalta
ja ajallisten kerrostumien muodossa. Samanaikaisesti on kuitenkin
nähtävissä sattumanvaraisuutta,
joka liittyy vallan ja mahdin vaihtelevaan representaatioon. ”Syrjäinen residenssi” heräsi henkiin, kun
”etäinen keisari” suvaitsi käydä suuriruhtinaskunnassaan. Presidentinlinna tarjoaa edelleen representatiiviset kehykset itsenäisyyden
manifestoinnille, olkoonkin vain
yhtenä päivänä vuodessa. Ehkä rakennuksen pysyvin, ajaton ominaisuus onkin sen symboliarvo?
Dokumenttitutkimuksen ja
realismin paluu
Kokonaisuutena, tieteen ja etenkin
kansatieteen filosofian näkökulmasta, Relaksen tutkimus voidaan
nähdä, ellei vastavirtana, kuitenkin eräänlaisena kurituksena siihen postmoderniin suuntaan nähden, jossa todellisuutta on ajateltu
pelkästään sosiaalisesti konstruoituna, rajattomasti manipuloituna,
ja kaikkea kulttuuria vain tekstinä. Dokumentoinnin asettaminen
tiedon ja totuuden todistuskappaleeksi – inventaarioluetteloiden ja
kuittien empiirinen lähiluku, sekä sisällön pohdinta – voi vaikuttaa helpolta ja suuria linjoja unohtavalta näpertelyltä. Se on kuitenkin realistinen tapa, joka mahdollistaa todellisuuden kuvaamalla,
miten tieto rakentaa todellisuutta.
Se paljastaa, mitä valta, tila ja tyyli kirjoitettuina tekevät ihmisestä.
Relaksen työ on – kevyesti viitaten – ajankohtaisessa linjassa sen
suunnan kanssa, jota esim. filosofi
Maurizio Ferraris on melko äskettäin tuonut esille ajatusrakennelmassaan sosiaalisten objektien ontologiasta jälkien, rekisterien ja dokumenttien (”paperipalojen”) manifesteissa (Documentalità: Perché
è necessario lasciare tracce, 2010).
Tästä näkökulmasta katsottuna
Valta, tyyli ja tila ei ole päätepiste hermeneuttisen epistemologian
suunnalle eikä alku realismin ontologian kaiverrukselle, vaan huutomerkki kahden paradigman välillä.
Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston
etnologian professori (emeritus).
Pielisjoki virtaa läpi
pitkän historiansa
Mattias Tolvanen
Heikki Vesajoki ja Matti Pihlatie:
Pielisjoki, Elämän virta – A Stream
of Life. Luontokuva M. Pihlatie
(pihlatie.com) 2011.
Pielisjoki on Pohjois-Karjalan tärkein virta ja Suomen kuudenneksi
suurin joki tai kymi, kuten Heikki Vesajoki Pielisjoki-kirjassa mainitsee. Teos on erinomainen yleiskatsaus Pielisjoen ja sen lähiseudun
luonnon sekä asutuksen ja elinkeinoelämän historiaan ja nykyisyyteen.
Pielisjoen uittoväylän mukaan
määriteltynä Pielisen kaakkoispäästä Ahveniselta alkunsa saava
Pielisjoki laskee Joensuussa suureen Pyhäselkään, joka on osa Saimaan järvisysteemiä. Pielisen ve-
denpinta on 18 metriä Saimaan
pintaa korkeammalla, ja Pielisjoessa virtaa vettä keskimäärin 240
kuutiometriä sekunnissa.
Jääkauden jälkeistä historiaa
Pielisjoen laakso paljastui viimeisimmän jääkauden jälkeen mannerjään sulaessa vähän yli 11 000
vuotta sitten, mutta uoma jäi samalla Itämeren vesien peittoon. Paljon
myöhemmin maan kohoa­
minen
kallisti Pielisen allasta, ja suuren
järven vesimassat mursivat kulkutiensä Uimaharjun läpi, jolloin Pielijoki sai alkunsa noin 9 600 vuotta
sitten. Kun Muinais-Saimaan vedet
saivat uuden purkautumistien Salpausselän läpi Vuoksen syntyessä
6 000 vuotta sitten, Saimaan vedenpinta laski vähitellen useita metrejä
ja Pielisjoen suu asettui nykyiselle
paikalleen Joensuussa. Pielisjoki oli
saavuttanut nykyisen noin 76 kilometrin pituutensa.
Monien muiden jokien tapaan
Pielisjoki on ollut tärkeä kulkuväylä ja lähiseudun elämänehto. Varhaisimmat metsästäjät ja kalastajat liikkuivat Karjalan erämaissa
vesireittejä pitkin, ja uudisraivaajat löysivät niiden varsilta ensimmäiset asuinsijansa. Joesta on kalastettu ja sen virtausta on hyödynnetty monella tavalla pitkän historian aikana.
Ensimmäiset merkit ihmisestä
Pielisjoen varsilta ovat 7 600­­–6 000
vuoden takaa ennen ajanlaskumme alkua, jolloin joen rantapenkoille jäi liesikiveyksiä, kvartsi-iskoksia sekä peuran ja kalojen luita. Maanrakennustöiden yhteydessä tehdyt arkeologiset löydöt ovat
hyvin sattumanvaraisia, mutta silti vahvoja todisteita alueen esihistoriasta. Lisäksi on löytynyt useita
asuinpaikkoja nuoremmalta kivi-
kaudelta ja varhaiselta metallikaudelta, vuoden 1800 eaa. tienoilta
ajanlaskumme alkuun.
Historiallisen ajan vanhimmat
tiedot asutuksesta ovat Novgorodin valtakaudelta ja liittyvät ortodoksiseen väestöön. Vuoden 1530
tienoilla pappismunkki Ilja perusti Joensuun Kuhasaloon sivuluostarin, joka rakennettiin puusta. Luostarilla oli vaikutusta myös
alueen talouteen, sillä se omisti tiluksia Pielisjoen varrella ja lohipatoja Utrankoskessa. Pielisjoen rannoilta ja saarista tunnetaan myös
useita tsasounien ja kyläkalmistojen paikkoja.
Kauan jatkuneet rajasodat haittasivat kuitenkin pysyvän asutuksen vakaata kehittymistä. Valtakunnan raja siirtyi useita kertoja, ja
Pielisjoen seudusta tuli osa Ruotsin
kuningaskuntaa vasta Stolbovan
rauhassa vuonna 1617, jolloin Venäjä luovutti Ruotsille muun muassa Käkisalmen läänin. Koska Ruotsi
ei katsonut suopeasti ortodoksista
väestöä, monet perheet pakenivat
puhdasoppista luterilaista valtaa
itään, jopa kauas Venäjän puolelle. Olot alkoivat vakiintua ja väestö
lisääntyä vasta pikkuvihan (174043) jälkeen. Ensimmäisen kerran
Pielisjoen varren asutusta kartoitettiin vapaaherra S. G. Hermelinin Atlaksessa vuonna 1799.
Talouselämän virta
Monet joenvarren paikannimet,
kuten Ukkola, Paukkaja, Kaltimo,
Uimaharju, Ristisaari, Utra ja Hasanniemi, liittyvät kiinteästi sahateollisuuteen. Utrankosken saareen
rakennettiin vuonna 1786 vesivoimalla toiminut yksikehäinen kauppasaha, ja siitä lähtien Pielisjoki oli
teollisen tuotannon keskittymä,
jonka varrella monet sahat jalos-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
63
tivat Pohjois-Karjalan ja Venäjän
rajan takaa Pohjois-Aunuksen Repolan erämaista uitettua puuta lankuiksi ja laudoiksi. Yli 150 vuoden
aikana tukinuitosta on jäänyt pysyvät jäljet myös Pielisjoen pohjaan,
jonne on vajonnut vettynyttä puutavaraa arviolta yli 29 000 kuutiometriä. Jätepuuta on eniten vanhojen sahojen alapuolella.
Talouselämän kehittyessä Pielisjoen kuljetusväyliä päätettiin parantaa Pielisen alueen tuotteiden
kauppaa, puutavaran uittoa ja myös
höyrylaivaliikennettä varten. Joen
kanavointi aloitettiin heinäkuussa
1874 Utrassa, Kuurnassa ja Häihässä. Seuraavina kesinä työt jatkuivat
ensin Paiholassa, sitten Joensuussa, Kaltimossa ja Nesterinsaaressa,
myöhemmin vielä Jakokoskella ja
Saapaskoskella. Kanavointi saatiin
valmiiksi heinäkuussa 1879.
Kauppatavaran lisäksi ihmistenkin piti päästä matkustamaan, ja aivan aluksi kesästä 1879 alkaen Pielisjoen reittiliikenteessä kulki Joensuun ja Nurmeksen väliä siipiratasalus Pielinen ja höyrylaiva Walio,
ja vuonna 1882 aloitti uutena laivana Kullervo. Seuraavina vuosikymmeninä liikenne vilkastui ja reiteillä liikennöitiin entistä suuremmilla laivoilla. Vuonna 1902 liikennöinnin aloittaneessa Koli-laivassa
oli 150 hevosvoiman höyrykone, ja
alukseen mahtui 150 matkustajan lisäksi 500–600 jauhosäkkiä.
Joensuun kanavan päähän Kuhakivelle pystytettiin Pielisjoen kanavoinnin muistomerkiksi pronssinen Venäjän kaksipäinen kotka,
joka poistettiin vuonna 1917 Venäjän sortovallan symbolina. Kotka palautettiin alkuperäiselle paikalleen 1961, kun muistomerkki
nähtiin jo osana omaa paikallishistoriaa.
64
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
Koskien kuohuista sähköä
Viime sotien jälkeen teollistuvassa Suomessa tarvittiin lisää sähköä, sillä rauhanteossa oli menetetty kolmannes maan vesivoimasta.
Pielisjoen koskien valjastaminen
alkoi Pamilon koskista, jonka voimalaitos valmistui vuonna 1955.
Voimalaitosten rakentamista jatkettiin vaiheittain 1950-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa.
Koskien rakentaminen on vaikuttanut paljon sekä jokimaisemaan että sen luontoon. Alkujaan
Pielisjoki virtasi kymmenen kosken kautta, nyt se virtaa paljon tasaisemmin patoaltaiden ja suvantovesien kautta. Vuonna 1958 Kaltimon voimalaitoksen patoallas
peitti Kaltimon kosket ja maa-alueita. Vuonna 1971 Kuurnan voimalaitoksen rakentamisen yhteydessä
Utrankosken halki kaivettiin sata
metriä leveä väylä, mikä tuhosi lopullisesti saimaanlohien viimeisetkin kutusomerikot.
Pielisjoen järvilohi on nykyisin hyvin harvinainen. Lohen pelastamiseksi on kokeiltu emokalojen pyydystämistä poikaskasvatusta varten Kuurnan voimalaitoksen
alapuolella ja Joensuun Länsikoskella. Lohenpoikasten istutusten
ansiosta aivan pientä elpymistä on
jo havaittavissa myös lohenkalastuksessa.
Vaikka kohisevat koskimaisemat onkin jo menetetty lopullisesti, Pielisjoen reitin varrelta löytyy
edelleen hienoja luontokohteita,
vanhoja metsiä, soita, harjumuodostelmia ja suistoalueita, Naturaalueita, luonnonsuojelualueita sekä
retkeily- ja virkistysalueita. Vesajoki ja Pihlatie esittelevät kirjassaan
Koidansuiston, Sammaluksen suoalueen, Kaltimon vanhan metsän,
Pitkärannan suoalueen, Pöllövaa-
ran-Kruununkankaan harjualueen sekä Kuhasalon vanhat metsät
aivan Pielisjoen suussa Pyhäselän
rantamaisemissa.
Vesistöjen historioitsijat
Pielisjoki – Elämän virta pyrkii
antamaan monisäikeisestä Pielisjoen aihekokonaisuudesta mahdollisimman kattavan yleiskuvan.
Teoksen kirjoittaja filosofian tohtori Heikki Vesajoki on Itä-Suomen yliopiston (Joensuun yliopiston) eläkkeellä oleva maantieteen
dosentti ja lehtori. Hänen selkeä
tekstinsä yhdistää yleistajuiseksi
punokseksi Pielisjoen seudun geologiaa, maantiedettä, luonnonhistoriaa sekä asutuksen ja elinkeinoelämän historiaa. Kaikkein varhaisimmilta ajoilta ei ole erityisen
paljon kerrottavaa, mutta 1700-luvun lopulta, sahateollisuuden ensimmäisistä vaiheista lähtien historiallista tietoa on kertynyt sitäkin enemmän.
Luontokuvaaja ja filosofian
maisteri Matti Pihlatie on valokuvannut teoksen uudet valokuvat.
Hän on dokumentoinut Pielisjokea
historiallisten paikkojen jäänteistä
aina nykyajan metsäteollisuuden
tuotantolaitoksiin, kanavamaisemiin ja tukkilauttojen uittoihin,
tarvittaessa lentokoneesta valokuvaamalla. Erityisen hienosti Pihlatie hallitsee luontokohteiden näkymät. Hänen valokuviensa ansiosta
teoksen visuaalisuus nousee tasavertaiseksi tekstin kanssa, ja Pielisjoki esittäytyy kuin kauniin luontokuvateoksen aukeamilla.
Lisäksi kuvitusta varten on valikoitu historiallisia valokuvia ja
karttoja Pohjois-Karjalan museon, Kontiolahti-Seuran, Eno-Seuran, Joensuun maakunta-arkiston
sekä kuvatoimistojen ja yksityis-
ten kokoelmista. Vanhat mustavalkoiset valokuvat kertovat menneestä ajasta ja Pihlatien värivalokuvat nykyisyydestä, ja taittaja Leea
Wasenius on sovittanut monipuolisen aineiston tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Kaksikielisenä julkaistun tekstin on kääntänyt englanniksi filosofian tohtori Pekka Hirvonen, Joensuun yliopiston
eläkkeellä oleva englannin kielen
professori. Aikaisemmin Heikki
Vesajoki ja Matti Pihlatie ovat julkaisseet yhteistyönä muun muassa kirjan Pohjois-Karjalan suuresta järvestä Höytiäisestä – Höytiäinen, 150 vuotta järvenlaskusta (2.
painos, 2009).
Pielisjoen elämän virta kaikkine historian jaksoineen ja luonnonoloineen sisältää suuren määrän paikkoja ja henkilöitä, teollisuuslaitoksia, yhtiöitä, yhdistyksiä sekä eläin- ja kasvilajeja, joista
tärkeimpien sivuviitteet olisi hyvä
koota mahdollisen uuden painoksen loppuun hakemistoksi.
Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailija.
Kätilöt väestöpolitiikan
toteuttajina
Aura Korppi-Tommola
Kirsi Vainio-Korhonen:
Ujostelemattomat. Kätilöiden,
synnytysten ja arjen historiaa.
WSOY 2012.
Kirsi Vainio-Korhosen tutkimukset on palkittu useilla foorumeilla. Hänen kätilöiden ja arjen histo-
riaa 1700-luvulla käsittelevä teoksensa oli Vuoden Tiedekirja ja
Svenska Litteratursällskapet i Finland myönsi hänelle palkinnon koko laajasta kulttuurihistoriallisesta
panoksestaan. Hän on Suomessa ja
erityisesti Turussa tehtävän uuden
ajan perhe- ja naishistorian tutkimussuuntauksen johtohahmo.
Myyttien murtaminen
Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa -teoksella on useita ansioita, koska se tuo
uutta tietoa ja murtaa väärinkäsityksiä. Mielenkiintoinen on myös
tieto, että kätilötoimeen ryhdyttiin kiinnittämään huomiota, kun
miehiä ja muitakin kansalaisia oli
1600- ja 1700-luvulla menetetty suurvaltasodissa. Korkean imeväiskuolleisuuden saaminen kuriin katsottiin tällöin hyväksi väestöpoliittiseksi keinoksi valistuksen
hengessä. Yksi tekijän päätelmistä onkin, että 1700-luvun lopulla
valistusajan ihanteiden mukaisesti
myös julkiseen terveydenhuoltoon
kiinnitettiin huomiota ja oloja parannettiin pontevasti.
Vainio-Korhonen onnistuu oikaisemaan useita vääriä olettamuksia. Ensinnäkään ensimmäiset koulutetut kätilöt eivät olleet
maalaiseukkoja, vaan parhaiden
porvarisperheiden kaupunkilaisia
tyttäriä ja puolisoita. Kätilöt muodostivat ensimmäisen koulutettujen naisten ammattikunnan, johon
pääseminen edellytti harjoittelua
vanhemman kätilön, ”mestarin”,
opastuksessa sekä tutkinnon suorittamisen ja siihen liittyvän valan
vannomisen. Koulutus ja asuminen Tukholmassa oli kallista, joten
perheeltä vaadittiin jonkinlaista
varakkuutta. Toisinaan kaupungit
kustansivat opintoja saadakseen
kätilön sitten palvelukseensa.
Kätilöiden ammattia valvottiin
vuodesta 1663 lähtien ja kätilövala vannottiin ensin Tukholman raatihuoneella ja myöhemmin lääkintäkollegiossa. Kaupunkien palkkaamilla kätilöillä oli naisille harvoin suotua viranomaisvaltaa ja
yhteiskunnallisia velvollisuuksia
eikä asiaa näytetä pohditun naiselle sopimattomana vallankäyttönä. Viranomaistehtäviä olivat hätäkasteen antaminen ja todistajana
toimiminen oikeudenkäynneissä.
Samoja tehtäviä suorittivat myös
yksityisyrittäjinä toimineet kätilöt.
Heilläkin oli velvollisuus todistaa
esimerkiksi lapsenmurhaoikeudenkäynneissä.
Aluksi koulutukseen kelpuutettiin vain synnyttäneitä naisia,
mutta ajan mittaan käytännön kokemus synnytysten auttajanakin
kelpasi. Kätilöksi saattoi kouluttautua, kuten mihin tahansa porvarilliseen ammattikuntaan. Yksittäisen kätilön viimeinen auktorisoinnin merkki oli, kun kirkossa
kuulutettiin tietyn henkilön toimivan kätilönä alueella.
1700-luvulla eivät isät hermoilleet pihoilla ja ovenpielissä synnytysten aikana, vaan heillä oli paikkansa synnyttäjän takana tukemassa tämän selkää. Muutenkin
Vainio-Korhosen kuvaaman aikakauden miehet ja naiset näyttävät eläneen ja ahkeroineen sopusoinnussa, joskin selkeän työnjaon
määrittelemässä arjessa.
Merkittävänä on pidettävä sitäkin uutta tietoa, että Ruotsissa
ja Suomessa kätilö ei missään vaiheessa joutunut miesten (lääkäreiden ja välskäreiden) alistamaksi
tai kilpailutilanteeseen, kuten tutkimusten mukaan tapahtui Englannissa ja Keski-Euroopassa. Ai-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
65
emmin tutkimuksessa on oletettu
meillä Pohjolassa asiantilan olleen
sama, eikä asiaa ole sen kummemmin tutkittu. Täällä työnjako oli
kuitenkin selvä: normaalisti sujuneet synnytykset olivat kätilöiden hoidossa. Kun tarvittiin apua,
paikalle kutsuttiin välskäri tai lääkäri. Ainoastaan näillä miehisillä
ammatinharjoittajilla oli mahdollisuus kirurgisiin toimenpiteisiin.
Välskärin ammattihan perustui
alun perin taisteluissa haavoittuneiden hoitamiseen, missä kirurgiset toimenpiteet olivat etusijalla.
Kätilöt solmivat useita perättäisiä avioliittoja sekä saivat lapsia ja jäivät leskeksi useitakin kertoja. Avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset eivät näytä vähentäneen
heidän arvoaan avioliittomarkkinoilla tai kätilöinä. Vainio-Korhonen ei ole löytänyt lähdeaineistostaan muutenkaan kaksinaismoralistisia asenteita, jotka yleistyivät
vasta viktoriaanisella aikakaudella
1800-luvulla. Kielteisesti suhtauduttiin lähinnä aviorikokseen.
Teemoittainen rakenne
Teoksen rakenne kulkee teemoittain. Kätilön työtä, sosiaalista asemaa, koulutusta ja alalle sopivuutta
käsitellään viidessä ensimmäisessä
pääluvussa. Seuraavat kolme lukua
pureutuvat kätilötyön arkeen. Lukija saa tietää onnellisista, mutta
ennen kaikkea surullisista ihmiskohtaloista. Tähän on osin johtanut
käytettävissä oleva lähdeaineisto,
koska eniten tiedämme heistä, jotka joutuivat käräjille. Silloin, kun
synnytys ei sujunut odotetusti, oli
hyvin vähän tehtävissä. Synnytysten auttajat joutuivat kohtaamaan
lapsenmurhia, raiskattuja naisia ja
pedofiilien uhreja. Yksityiselämän
kuvaus teoksessa lähentelee pai-
66
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
koin jopa tirkistelyä. Perunkirjoista
taas on nähtävissä, että kätilöt olivat yleensä perusvarakkaita porvareita, kuten kuka tahansa suutari,
nahkuri tai muu ammattikiltaan
kuuluva kaupunkilainen.
Teoksen rakenne tekee pääluvuista itsenäisiä. Lukuja voikin
lukea kuten mitä tahansa antolo­
giaa, missä järjestyksessä tahansa.
Se tuo tullessaan hieman toistoa,
mutta ei häiritsevästi. Vainio-Korhonen on ottanut tarinaa elävöittäviä esimerkkejä lähdeaineistosta. Niissä kerrotaan useissa luvuissa samoista kätilöistä. Yhdenkään
elämää ei kuitenkaan seurata systemaattisesti niin, että lukija tutustuisi heihin tekstin edetessä. Teos ei
siis ole mikrohistoriaa, vaikka siihenkin olisi ollut aineksia. Toisaalta
valittu rakenne vie siihen, ettei tarinalla ole juonta, joka imaisisi mukaansa. Lukijassa ei välttämättä herää sellaista uteliaisuutta, että hän
haluaisi tietää, miten tarina jatkuu.
Kätilöiden ja synnytysten historiaa käsitellään teoksessa monipuolisesti. Siihen, mitä synnyttäjät
ja isät halusivat, kiinnitetään hyvin
vähän huomiota. Parhaiten se ehkä
tulee esiin säätyvaltiopäivien sekoiluista, kun kätilöiden työtä määriteltiin. Ensin säädettiin vuonna
1777, etteivät muut kuin auktorisoidut kätilöt saaneet auttaa synnytyksessä. Se osoittautui mahdottomaksi määräykseksi, kun laajalla maaseudulla ei ollut kätilöitä
eikä kukaan muukaan saanut auttaa. Talonpoikaissäädyn aloitteesta määräys kumottiin kolme vuotta myöhemmin.
Naishistorian lähteet esiin
Teokseen sisältyy myös matrikkeli Suomessa ennen vuotta 1809
toimineista lähes sadasta kätilöstä.
Sen kokoaminen on vaatinut valtavaa arkistotyötä. Se myös todistaa,
että naisista on olemassa historiallista tietoa, kun sitä etsitään. Näitä
samoja lähteitä on tutkittu moneen
kertaan, huomaamatta kuitenkaan
niissä esiintyviä naisia. Naishistorian tutkimuksen nousukaudella
1970- ja 1980-luvulla epäilijät usein
toistivat sitä, ettei naisia voi tutkia,
kun ei ole lähteitä. Vainio-Korhosen teos todistaa aivan päinvastaista. Kaupunkien, oikeudenkäyntien
ja kirkonkirjojen avulla saadaan aikaan kelpo tutkimusta, jota yksityisen kirjeenvaihdon avulla voidaan
täydentää.
Vainio-Korhonen on saanut
teokseensa teoreettiset raamit ja
vertailuainesta runsaasta ulkomaisesta tutkimuksesta. Ruotsissa sekä naishistoriaa että yleistä sosiaali­
historiaa on tutkittu enemmän kuin
Suomessa, mikä on helpottanut aikakauden ominaispiirteiden hahmottamista. Tekijä on kuitenkin
joutunut yhdistämään tiedonmurusia myös muita teemoja käsittelevistä tutkimuksista. Runsaassa tutkimuskirjallisuudessa ei ole suuria
aukkoja, vaan tekijä hallitsee alueensa. Tosin nimenomaan synnyttävän naisen ja miesten valtakoneiston suhteesta ruotsalaisen Beata Losmanin kätilöitä koskeva tutkimus olisi tuonut tietoa, vaikka
se käsittelee seuraavaa vuosisataa.
Kätilöliiton historiassa, jota tekijä
ei näytä tuntevan, kerrotaan myös
vanhemmista ajoista ja ammatin
synnystä.
Teos on kirjoitettu sujuvasti siten, ettei siihen vaadittu valtava arkistotyö näy tai rasita lukijaa. Joissain paikoin asiantunteva lukija olisi kuitenkin kaivannut lähdeviitteisiin hieman enemmän tietoa, miten
johtopäätökseen on päädytty tai mi-
tä lähteessä oikeastaan sanotaan.
Tutkimuksen päättymisen aikaraja on Suomen liittäminen Venäjän
valtakuntaan. Tämän jälkeen kouluttautuminen Tukholmassa päättyi, mutta alkoi Turussa jo vuonna 1816 uudelleen. Silloin oli jälleen sodassa menetetty paljon ihmishenkiä, niinpä lapsivuode- ja
imeväiskuolleisuuden vähentäminen otettiin jälleen väestöpolitiikan
keinoksi.
Kirjoittaja on Suomen historian
dosentti.
Sota ja sen
voimaannuttamat naiset
Jenni Kirves
Kaija Heikkinen: Yksin vai yhdessä
– Rintamanaisen monta sotaa.
Suomen Kansantietouden
Tutkijain Seura 2012.
”Minulta on kysytty miten minä,
kokematon nuori tyttö kestin Kannaksen kesäsodan vuonna 1944. Ihmettelen sitä itsekin. Luonto näköjään tulee
apuun – Luulin selvinneeni sodasta
ilman vaurioita, kunnes rupesin siitä
kirjoittamaan. Nyt kun koetan tunkeutua tämän panssarin taakse se tuntuu
ylivoimaiselta. Kävelen ympäri huoneita kädet nyrkissä. On kuin tulisin
helvetin esikartanoihin.”
Näin kuvailee eräs Kaija Heikkisen teoksen Yksin vai yhdessä –
Rintamanaisen monta sotaa muistelijoista itse muistelutapahtumaa.
Teoksessaan Kaija Heikkinen pyrkii tarkastelemaan paitsi rintamanaisten kokemuksia, erityisesti sukupuolten välisiä suhteita ja naiseuden tuottamista sodassa näiden
kokemusten valossa. Hän mainitsee kiinnostuneensa aiheesta siksi,
että Marja Tuomisen tunnetuksi tekemin sanoin ”kaikki me olemme
sotilaan lapsia”, myös Heikkinen itse on sellainen. Lisäksi hän on tutkinut lähes koko aikuisikänsä Venäjää ja Venäjän Karjalaa.
Tutustuessaan rintamanaisten
kirjoittamiin, inspiroiviin muistelmiin, häntä alkoi kiinnostaa naisten moniäänisyys, naisten keskinäiset jaot ja tiettyjen teemojen
loistaminen poissaolollaan. Heikkinen toteaa, että näistä kirjoituksista saattoi löytää sotaa sekä eri
sukupuolten välillä että rintamalla
toimineiden naisten välillä – juuri
tämä tematiikka on hänen kirjansa keskiössä.
Kirja on pyritty kirjoittamaan
siten, että eri teemoihin voi tutustua joko yhdessä tai yksitellen,
mutta kuitenkin niin, että kaikissa luvuissa on yksi yhteinen teema.
Mitä sota on tehnyt suomalaisille
naisille ja suomalaiselle sukupuolijärjestykselle ja mitkä sukupuolijärjestyksen piirteet ovat sodasta
riippumattomia – vai onko sellaisia edes olemassakaan? Heikkisen
kirjan lukujen ensimmäisenä pääteemana on rintaman ”kotoistaminen” eli se, mikä merkitys naisilla
oli miesten rintamalla viihtymiselle sekä fyysisellä olemassaolollaan
että konkreettisella hoivatyöllään.
Toisena pääteemana on rintamalla olon mutkistuminen. Yksinkertaistaen se, millaisia vaikeuksia
naisten ja miesten välisissä suhteissa oli, millaisia vaikeuksia naisilla
oli olla osa miehistä elämänpiiriä
eli sotaa ja kuinka näitä vaikeuksia
yritettiin selättää. Kolmas pääteema on naisten oleminen vieraiden
kansallisuuksien keskuudessa, ItäKarjalan naisten kanssa, venäläisten vihollisten ja saksalaisten keskellä. Neljäs pääteema keskittyykin
sitten lottiin ja heidän vaikeuksiinsa etenkin sodan jälkeen. Lopuksi
Heikkinen pyrkii vastaamaan pääkysymykseensä, uusiutuiko nai­
seus sodassa vai ei.
Aihe on erittäin mielenkiintoinen ja vaikka asiaa on toki tutkittu aiemminkin, on Heikkisen tutkimus laajuudessaan omaa luokkaansa. Aineistotyötä on tehty kiitettävällä ahkeruudella ja se näkyy
otteen monipuolisuudessa. Vaikka asiassa on tuttuakin, jo useassa
aiemmassa tutkimuksessa käytettyä materiaalia, mukana on myös
paljon uutta materiaalia ja aiemmin vaiettuja aihepiirejä. Arkistoaineistojen ohella Heikkinen on
käyttänyt ensisijaisena lähdemateriaalinaan laajaa naisten tuottamaa muistelmakirjallisuutta, joka on suuritöinen lähestymistapa,
mutta antaa lukijalle paljon. Päiväkirjat, kirjeet, kaunokirjallisuus,
järjestöjen historiikit ja jopa erilaiset kotiseutujulkaisut ovat löytäneet paikkansa lähdemateriaalin
joukossa. Heikkinen käyttää lähteitään huolella ja sujuvasti, lähdekritiikkiä unohtamatta. Eikä hän tyydy analysoimaan vain naisten tuottamaa aineistoa, vaan mukana on
myös miesten tuottamaa aineistoa
ja jopa venäläisiltä koottua muistitietoa. Aikaisempi tutkimuskirjallisuus aiheesta on huolellisesti käyty läpi ja teos käy sen kanssa sujuvaa vuoropuhelua.
Heikkinen myös analysoi materiaaliaan huolellisesti ja ymmärrettävästi, sortumatta liialliseen muka-tieteellisyyteen. Hän kirjoittaa,
kuten mielestäni hyvän tutkijan
kuuluukin, suomeksi suomen kielellä – vain muutamaa poikkeusta
lukuun ottamatta. Itseäni häiritsivät muutamat sellaiset päälle liimatun oloiset ilmaisut, kuten ”lottuu-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
67
den performointi”, ” tai ”kansallisuuden aktualisoituminen”, jotka
olisi hyvin voinut selittää selkokielisestikin. Heikkinen osaa käyttää aineistoaan loogisesti ja kirjoittaa asiansa ulos lukijansa koukuttavalla tavalla. Tutkimuksen metodit
ja teoreettinen viitekehys on esitetty teoksen alussa varsin suppeasti
ja feminististä tutkimusperinnettä
tuntemattomalle sen ymmärtäminen jää viitteelliseksi. Onneksi asia
korjaantuu itse tekstin sisällä, kun
tutkija kuljettaa teoreettista viitekehystään sujuvasti mukana kautta linjan ja selittää lukijalleen metodia, jolla tekee analyysiään.
Heikkinen pyrkii lukemaan
tekstejä kahdella tasolla – lukemaan niitä sekä ”myötä että vastakarvaan”. Tällä hän tarkoittaa sitä,
että hän koettaa analysoida lähteistä niissä läsnä olevia tendenssejä ja
sitä, mikä niissä loistaa poissaolollaan. Miksi esimerkiksi niin monella rintamalla olleella naisella on tarve toistella vaikkapa suomalaisten sotilaiden kunnollisuutta ja reiluutta naisia kohtaan tai sitä,
miten kunnollisia lotat itse kokivat
olleensa? Toisaalta hän pohtii sitä, miksi muut ryhmät ovat tuottaneet niin vähän aineistoa. Miksi esimerkiksi apusisarten ja pesuloiden naiset eivät ole kirjoittaneet
muistelmia läheskään samalla ahkeruudella kuin lotat? Miksi seksuaalisuus on piilossa naisten teksteistä? Kuinka naisten keskinäinen
eriarvoisuus näkyy teksteissä, piilotettuna, mutta kuitenkin selvästi
nyansseissa luettavissa olevana tosiasiana?
Yksi Heikkisen päätavoitteista
on tuoda näkyville myös ne sotaajan naiset, jotka ovat usein unohtuneet tutkijoilta – sotilaskotisisaret, apusisaret sekä pyykki-ja
68
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
huoltopuolen työvelvolliset naiset. Aineisto vain on luonteeltaan
sellaista, että lotat saavat väkisinkin eniten huomiota, vaikka tutkija kuinka yrittäisi kaivella tietoa
muistakin naisryhmistä rintamalla. Kirjan mielenkiintoisinta antia ovatkin juuri ne kohdat, joissa päästään koskettelemaan muita
ryhmiä kuin lottia. Teoksen sisältöluvut ovat antoisaa luettavaa kenelle tahansa sodasta kiinnostuneelle.
Erityisesti luku kuoleman kohtaamisesta rintamalla on kirjoitettu
niin koskettavasti, että lukijan on
vaikea pidättää kyyneleitään. Mutta herkän lukijan onneksi mukana
on myös paljon rintamahuumoria,
joka keventää lukukokemusta.
Itseäni epäilytti suuresti, mahtaako tutkija saada mitään uutta
irti lottadiskurssista ja sen muuttumisesta – niin sanotusta ”maineen tahraaamisesta” sotien jälkeen. Onko tätä aihetta ylipäänsä
tarvetta enää edes käsitellä, koska
sitä ovat käsitelleet perusteellisesti muun muassa tutkijat Tiina Kinnunen ja Pia Olsson? Mutta Heikkinen onnistuu tuomaan oman näkemyksensä aiheeseen ja näkee Väinö
Linnan ja Paavo Rintalan lottakuvauksen varsin ymmärtävässä valossa suhteuttaen heidän kiistellyt
teoksensa heidän muuhun tuotantoonsa. Hän ei pidä heidän ensisijaisena tavoitteenaan lottien mustamaalaamista vaan tulkitsee asiaa
monipuolisemmin osana koko sodan jälkeistä pasifistista keskustelua. Niinpä kirjan tämäkin osuus
puolustaa paikkaansa, vaikka se
jääkin mielestäni hieman irralliseksi kokonaisuudessa.
Varsinaisessa johtopäätösluvussa tutkija tulee siihen tulokseen,
että sota ”voimaannutti” naisia,
opetti heitä toimimaan itsenäises-
ti vaativissa tehtävissä ja antoi uskoa omiin kykyihin toimia. Naiset
kohtasivat miesten maailman aivan eri tavalla kuin ennen sotia oli
ollut tapana, ja sukupuolet tulivat
toisilleen tutummiksi monellakin
eri tasolla. Toisaalta sota-aika jäykisti sukupuolinormeja, koska niitä pyrittiin monin tavoin aktiivisesti kontrolloimaan. Sota-aikana
yleisesti naisilla oli monin paikoin
määräysvaltaa ”poikien” muonituksesta tai sairaanhoidosta. Vahvan naisen ja heikon miehen tematiikka on läsnä yhtä aikaa miehisen
soturi-ihanteen kanssa, jossa miehen rooli on turvata naisten ja lasten elämä omalla hengellään.
Voimaantumisen rinnalla kulki myös ihailu erityisesti upseereja kohtaan ja tietynlainen nöyryys
heidän käskyvaltaansa kohtaan.
Upseereille, jotka kuvittelivat itsestään liikoja tai kohtelivat naisia räikeän epätasa-arvoisesti, naureskeltiin kuitenkin selän takana. Mikäli nämä yrittivät käyttää valtaansa
hyväksi loukaten naisten seksuaalista kunniaa, naiset kyllä uskalsivat
nousta avoimeen vastarintaan.
Heikkinen pohtiikin, mahtoiko sota-aika olla jonkinlainen alku
suomalaiselle tasa-arvoistumiskehitykselle, sillä sodan jälkeen tämä
asia problematisoitui ja nousi niin
sanotusti kuumaksi perunaksi. Sota-ajan kirjeissä tosin on huomattavissa hyvin vahvana piirteenä, kuinka miehet toivovat yleisesti tulevilta
vaimoiltaan kotiin jäämistä ja halveksuvat naisia, jotka pyrkivät luomaan omaa uraansa lasten kustannuksella. Sodalla oli siis naisia voimaannuttava, mutta myös emansipaatiota estäviä vaikutuksia. Sota
ei tuonut suomalaiseen sukupuolijärjestelmään dramaattisesti uutta, toteaa Heikkinen loppupäätel-
mässään.
Heikkisen teksti on kauttaal­taan
elävästi kirjoitettua ja aineistoesimerkit ovat huolella valittuja. Tutkijalla on kirjoittamiseen omannäköinen otteensa, kieli on varsin
maanläheistä ja analyysit on esitetty selväsanaisesti ja ymmärrettävästi. Kirjoittaja antaa näin vaikutelman, että tietää mistä puhuu eikä yritä piilottaa tiedollisia puutteitaan jonkinlaisen ammattijargonin
taakse. Heikkisen alussa lupaama
kansainvälinen vertailu sota-ajan
naisten asemasta ja kokemuksista jää ikävä kyllä varsin vähäiseksi. Jäin kaipaamaan tätä varsin mielenkiintoista ja tutkimuksellisesti
uutta näkökulmaa, joka olisi voinut antaa teokselle vielä paljon lisäarvoa. Siinä voisi olla jopa uuden
tutkimuksen ja teoksen aihe?
Kirjoittaja on valinnut tutkimukselleen rakenteen, jossa hän
kirjoittaa omaa tekstiään naisten
tekstien lomaan siten, että syntyy
ikään kuin kolmas teksti. Tämä rakenne tuottaa mielestäni liikaa toistoa ja tekee lukukokemuksesta turhan raskaan. Koska samaa tekstinpätkää toistetaan useaan otteeseen,
ensin kirjoittamalla se ulos ja sen
jälkeen pilkkomalla se palasiksi,
tuntuu välillä siltä, että tekijä hieman aliarvioi lukijaansa. Osan sitaateista olisi myös voinut sijoittaa
lähdeviitteisiin.
Analyysissa itsessään on paikoin paljon saman oivalluksen toistoa. Poistoja olisikin voinut tehdä
raskaammalla kädellä, jolloin jäljelle olisi jäänyt kirkas ydin, ja kirjan pituudesta olisi saatu pois ainakin kolmasosa, jolloin kirja olisi
ollut huomattavasti lukijaystävällisempi. Mielestäni arvokas teos tärkeästä aiheesta ansaitsisi tulla suuremman yleisön luettavaksi. Voi-
sikin olla hyvä idea tehdä kirjasta
tiivistetympi, populaarimpi versio. Tällaisenaan kirja tuskin suuria lukijamassoja houkuttaa. Myös
kirjan kuvitus ja taitto voisivat
näyttää vähemmän kotikutoiselta, jolloin kirja saisi ansaitsemansa huomion ja lukijakunnan. Mutta estetiikkahan on toki mielipidekysymys ja sinänsä sivuseikka, kun
sisältö itsessään on antoisa ja uusia
näköaloja avartava.
Kirjoittaja on filosofian maisteri, joka
tekee väitöskirjatyötä Helsingin yliopiston historian laitoksella jälleenrakentajien mielenmaisemasta.
Tiedon valtakunta
Pekka Wahlstedt
Riku Juti: Tiedon filosofia
antiikista nykyaikaan.
Gaudeamus 2013.
Nyky-yhteiskunnassa
melkein
kaikki asiat ovat varustettu etuliittellä tieto – tietotekniikasta, tietotaloudesta ja tietohallinnosta tietoyhteiskuntaan asti. Tieto-sanan
käytöllä on kuitenkin hyvin vähän tekemistä varsinaisen filosofisen ja tieteellisen tiedon käsitteen
kanssa. Edellinen viittaa ja tarkoittaa lähinnä asioiden hallitsemista ja
hyödyntämistä tiedon avulla. Filosofiassa ja tieteessä tieto liittyy ihmisen ja maailman tutkimukseen
ja ymmärtämiseen – päämääränä
pikemminkin sivistys ja valistus
kuin
pelkkä
materialististen
tarpeiden tyydyttäminen.
Tähän tapaan kirjoittaa Riku Juti Tiedon filosofia -teoksensa lopussa. Eikä hän kirjoita turhaan, sillä
kirja on erittäin laaja ja porautuu
syvälle aiheeseensa. Juti myös esittää uusia tulkintoja joistain ajattelijoista sekä muita avartavia ja omaperäisiä huomioita tiedon filosofiasta.
Kirjan filosofi- ja tutkijakaarti
on niin laaja, että sitä ei kokonaisuudessaan saa mahdutettua kirja-arvosteluun. Mutta teoksessa
pohtivat ja esittävät näkemyksensä
tiedon ja tietämisen olemuksesta
muun muassa Demokros, Platon,
Aristoteles, Epikuros, skeptikot ja
stoalaiset. Antiikista Juti siirtyy
keskiajalle, jolloin tiedon olemusta
pohtivat eritoten Augustinus, Tuomas Akvinolainen, Duns Scotus
islamilaisia ajattelijoita, kuten Avicennaa ja Alhazenia, unohtamatta.
Uuden ajan ajattelijoista ovat
uuden luonnontieteen pioneerit
Galileo ja Newton vahvasti edustettuina, samoin rationalistit Decartesista Leibniziin ja empiristit
Lockesta Humeen. Kopernikaanisen vallankumouksen tiedon filosofiassa tehnyt Kant esitellään huolellisesti.
Mielenkiintoista on, että Juti on
ottanut mukaan myös jo historiankirjoissa unohdukseen painuneita
ajattelijoita, kuten terävän skeptikon Montaignen ja aikanaan ylistetyn ”sankaritieteilijän” Boylen.
1800-luvulla alkaneen tieteen
voittokulun ajan ajattelijoita – joista suurin osa on myös luonnontieteilijöitä – on mukana koko leegio
Herzistä ja Helmholtzista Machiin
ja Einsteiniin. Ja tärkeät tieteenfilosofiset suuntaukset ja koulukunnat
tietoa toimintana pitävästä pragmatismista ja tiedon sopimuksiin
palauttavasta konventionalismista
loogiseen empirismiin ja analyyttiseen filosofiaan esitellään perinpohjaisesti.
Mutta mitä tästä paljoudesta
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
69
pystyy tiivistämään ja kiteyttämään
yhteen kirja-arvioon? Esitän näkökohtia ja teemoja, jotka minua eniten puhuttelevat.
Teema, joka kulkee lävitse koko tiedon filosofian historian on
Sokrateesta ja skeptikoista alkanut aktiivinen tiedon ja sen perustojen epäily ja koettelu. Karl Popper nostikin tieteen tärkeimmäksi tehtäväksi tiedon ja teorioiden
vahvistamisen, verifioimisen, sijasta niiden kumoamisen, falsifioimisen. Tieteen ylistetty kehittyminen on juuri armottoman epäilyn ja
kumoamisten ansiota, koska vanhojen totuuksien ja teorioiden kumoaminen pakottaa kehittämään
tilalle uusia ja parempia.
Epäily on saanut eri aikoina eri
muotoja ja tulkintoja. Antiikissa
Sokrates totesi tietävänsä vain, ettei tiedä mitään, ja skeptikot päätyivät siihen, että mitään ei voi tietää
varmasti, ei edes sitä, ettei mistään
voi olla varma. Augustinus ja Decartes taas huomasivat, että epäilyn
aktissa on jotain varmaa – epäily itse, eli se, että nyt epäilen kaikkea on
kumoamaton tosiasia.
1800-luvulta lähtien, jolloin
Newtonin taivaanmekaniikan ja
euklideen geometrian kaikkivoipaisuus alkoi horjua, myös tiede
myönsi olevansa epätäydellistä ja
korjautuvaa ja sen totuudet vain
todennäköisyyksiä. Monet uskoivat ja uskovat, että totuus kyllä on
olemassa ja odottaa löytäjäänsä,
mutta totuuteen vievä tie on loputtoman pitkä ja mutkikas.
Suurin ongelma Tiedon filosofiassa on, että se keskittyy ainoastaan tieteelliseen tietoon ja tieteenfilosofeihin. Nietzschen, Heideggerin, Derridan ja Foucaultin
kaltaiset ajattelijat loistavat poissaolollaan. Heillä olisi kuitenkin tär-
70
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
keää sanottavaa tiedon luonteesta.
Esimerkiksi Nietzsche ja Foucault
kytkevät tiedon ja sen tuottamisen
valtaan, Foucault eritoten yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin. Derrida ja Heidegger taas saattavat tiedon ihanteen kyseenalaiseksi paljastamalla, että sanotun ja tiedetyn
alla tai taustalla ammottaa määrittelemätön ja hallitsematon todellisuus. Esimerkiksi Derrida pyrkii
dekonstruktiollaan paljastamaan ja
tuomaan esiin tämän lauseiden takana ja rivien välissä piilevän tiedon mustan aukon. Heidegger taas
tutustui idän filosofiaan ja kirjassaan Silleen jättäminen yritti astua ulos länsimaisesta tiedonvaltakunnasta idän filosofian meditatiiviseen hiljaisuuden valtakuntaan.
Nämä tieteen ulkopuolella
liikkuvat filosofit olisivat tuoneet
uusia ja avartavia puolia tiedon
filosofiaan ja sen kehitykseen
osoittamalla tiedon rajallisuuden
ja sen takaa avautuvan määritte­
lemättömän ja absurdin todelli­
suuden. Myös Juti viittaa tähän ongelmaan, kun hän teoksensa alussa
esittelee lyhyesti muiden kuin länsimaiden näkemyksiä tiedosta. Sekä Intian Veda-kirjoituksissa että
Kiinan taolaisuudessa esiintyy näkemys vastakohtaisuudet yhdistävästä ja ne ylittävästä todellisuudesta, josta ei voida puhua ja jonka edessä on näin vaiettava. Kaikki
määrittely ja ajattelu perustuu vastakohtien erottamiseen ja vastakkain asettamiseen.
Tiedon filosofiaa lukiessa huomaakin, että viimeistään Plato­
nista ja Aristoteleesta lähtien filosofit jakavat maailman vastakohtaisuuksiin. Siksi olisi kannattanut
ottaa mukaan länsimaisen filosofian, toisin- tai paremminkin sanoen, epäajattelijoita, kuten Hei-
degger ja Derrida. Juti tosin esittelee Wittgensteinin Tractatus-teosta, jossa Wittgenstein toteaa, että
kielen tuolla puolen häämöttää todellisuus, josta ei voi puhua ja josta on vaiettava.
Mutta tiedon filosofian suuri kertomus on alusta lähtien vastakohtien ja määritelmien yhteen
törmäämistä ja vuorottelua. Esimerkiksi Platon puolusti rationalismia, Aristoteles oli empiristi, uudella ajalla empiristit ja rationalistit kilpailivat kummalla on avaimet
tietoon ja totuuteen. Rationalismi
ja empirismi ovat tässä tietysti vain
yksi esimerkki vastakohtaisuuksista ja niiden välisestä kilpailusta.
Muita ovat minä ja maailma, henki ja aine, muutos ja pysyvyys ja
niin edelleen.
Näin tieto ja teoriat syntyvät ja
katoavat vastakohtaisuuksien myötä – maailma kokonaisuutena vailla mitään jakamisia puoleen tai
toiseen karkaa tiedon filosofialta
ulottumattomiin, tai ainakin länsimaiselta analyyttiseltä ajattelulta.
Ainoastaan sanattoman tiedon, intuition ja meditaation, avulla avautuvat portit tähän hiljaisuuden valtakuntaan.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kriitikko.
Ensimmäinen käsikirja
tieteenpsykologiasta
Vesa Talvitie
Handbook of the psychology of
science. Toimittaneet Gregory
Feist ja Michael Gorman.
Springer Publishing Company
2013.
1900-luvun alkupuolella positivistinen tieteenfilosofia määritteli – vaikkakin tutkijoiden todellisuudelle vieraasti – ensi kertaa
tieteelle pelisääntöjä. Tieteenhistoria puolestaan institutionalisoitui toisen maailmansodan jälkeen,
ja 1960-luvulla tieteensosiologia
mullisti Thomas Kuhnin johdolla
tieteestä vallitsevat käsitykset. Neljäs metatiede, tieteenpsykologia,
kulkee heikossa hapessa ja pahasti jälkijunassa.
Alan ensimmäinen ja ainoa järjestö The International Society for
Psychology of Science and Technology (ISPST) perustettiin niinkin
myöhään kuin vuonna 2006 ja vertaisarvioitu lehti (Journal of the
Psychology of Science and Technology) kaksi vuotta myöhemmin.
Lehti on sittemmin lopettanut ilmestymisen, ja yhdistyksen verkkosivujen tuorein uutinen koskee
vuoden 2012 kongressiin ilmoittautumista. Tänä vuonna ilmestyi kuitenkin kahdestakymmenestä luvusta koostuva, Gregory Feistin ja Michael Gormanin toimittama Handbook of the psychology of
science.
Feistin mukaan tieteenalojen
kehityksessä on kolme vaihdetta: yksittäisten tutkijoiden eristäytynyt toiminta, kohteena olevan ilmiö­kentän yleinen tunnistaminen sekä alan instutionalisoitu-
minen oppituoleineen, lehtineen ja
järjestöineen. Kirjan toimittajien
mukaan tieteenpsykologia on parhaillaan toisen ja kolmannen vaiheen välissä, ja siten aika on kypsä
”definitiiviselle käsikirjalle”.
Muun inhimillisen toiminnan
tavoin tiede on sakeana erilaisia
psykologioita, ja siten tieteenpsykologia tuntuu itsestään selvästi
kiintoisalta ja tärkeältä tutkimusalalta. Ei kuitenkaan ole selvää, mitä mielenkiintoista psykogia loppujen lopuksi voi sanoa tieteestä.
Ilmeisimmät tieteenpsykologian
kysymykset ovat ”millaisia ihmisiä
tutkijat ovat” ja ”mitä tieteellisen
ajattelun erityispiirteet ovat”. Edellisestä kysymyksestä juontuu ensimmäiseksi mieleen hullun tiedemiehen ja neron stereotypiat sekä
iltapäivälehti-henkiset juorut kuuluisien tiedemiesten omituisuuksista. Kun psykologiset tekijät vääristävät tutkijan ajattelua, onko niihin viittaaminen tieteellisessä keskustelussa muuta kuin asiatonta ad
hominem -argumentointia?
Kirjan ensimmäisessä osassa toimittajien sekä Steve Fullerin artikkelit esittelevät kiintoisasti tieteenpsykologian (esi)historian. Myöhemmin Feist käsittelee ”tieteellistä” persoonallisuutta.
Koulutus ja varakkuus tunnetusti korreloivat voimakkaasti terveyden kanssa, ja siten ei ole yllättävää, kun Feist kertoo tutkimuksista, joiden mukaan luonnontieteilijöillä (ja ”jopa sosiaalitieteilijöillä”)
on muuta väestöä vähemmän mielenterveyden häiriötä.
Tutkijankin työ on muuttunut
globalisoitumisen myötä. Tätä vasten on hieman hämmentävää, ettei
Feist aseta varauksia yli kolmekymmentä vuotta vanhoihin tutkimustuloksiin, joiden mukaan tutki-
jat ovat muuta väestöä sisäänpäinkääntyneempiä. Ylipäätään teoksessa viitataan usein huomattavan
vanhoihin tutkimustuloksiin, mikä lienee heijastusta tutkimustradition ohuudesta.
Kulttuurisia stereotypioita puolestaan tukee tuoreet tutkimustulokset luonnontieteilijöiden taipumuksesta autismiin. Kaiken kaikkiaan persoonallisuudenpiirteitä käsittelevä luku kuitenkin demystifoi
tutkijoita – he ovat varsin samanlaista väkeä kuin muut akateemisesti koulutetut ryhmät.
Tutkimuksen taustalla olevat
ajatusprosessit ovat itsestään selvästi tieteen psykologian tutkimuskohteita: poikkeaako tieteellinen ajattelu arkiajattelusta, missä
iässä ja miten tieteellistä ajattelua
voidaan oppia, onko menestyksekkäimpien tutkijoiden ajattelussa erityispiirteitä? Tämän suhteen
Feistin ja Gormanin toimittama
käsikirja ei tarjoa dramatiikkaa.
Vallitseva käsitys vaikuttaa olevan se, ettei tieteellisellä ajattelulla
ole merkittäviä, muusta ajattelusta
erottavia erityispiirteitä.
Dean Keith Simonton tarkastelee luovuuden ja nerouden suhdetta, ja aloittaa kirjoituksensa toteamalla, etteivät nämä kaksi kulje aina käsi kädessä. On helppoa tuottaa
luovaa jaarittelua, toisaalta monet
kapealla alalla poikkeuksellisen kyvykkäät ihmiset kykenevät soveltamaan taitojaan vain hyvin mekaanisesti. Simonton katsoo aiheensa
olevan tieteenpsykologian ytimessä ja esittelee muun muassa tutkimuksellisen kyvykkyyden arviointiin, menestyneiden tiedemiesten
persoonallisuuteen sekä luovuuden ja iän suhteeseen liittyviä kysymyksiä.
Wiliam McKinley Runyan kä-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
71
sittelee tieteilijöiden psykobio­
grafioita, ja osansa saavat myös
muun muassa sukupuolikysymykset (Neelam Kumar), postmodernismin kauhistelu (E. J. Capaldi
ja Robert W. Proctor), teknisten
laitteiden keksimisen psykologia
(Michael E. Gorman) sekä henkilökohtaiset ja tutkimusaiheeseen liittyvät epävarmuustekijät (Christian
D. Schunn ja J. Gregory Trafton).
Tieteenfilosofiasta ja -sosiologiasta poiketen tieteenpsykologia
vaikuttaisi jättävän käsityksemme
totuudesta sekä tiedon ja tieteen
luonteesta ennalleen. Kaksi muuta
metatiedettä ovat teoreettisesti painavia, mutta tieteenpsykologia tarjoaa käytännön tutkimustyön kannalta merkityksellistä pohdittavaa
ainakin ajatteluprosessien vääristymisen ja tutkijoiden keskinäisen
vuorovaikutuksen suhteen.
Tieteellistä ajattelua ja selittämistä voi tarkastella normatiivisesti logiikan termein: mitkä ovat
asianmukaisia, totuuden säilyttäviä (ja mahdollisesti uusia totuuksia luovia) päättelyketjuja ja millaista ilmiön kuvausta on lupa kutsua selitykseksi. Psykologian näkökulmasta kysymyksenasettelut
ovat erilaisia: millaisia (kognitiivisia) kykyjä ja taitoja tieteellinen
ajattelu tutkijalta edellyttää ja millaiset psykologiset ilmiöt tai taipumukset tapaavat viedä ajattelua
(ja tutkijaa) harhaan. Barbara Koslowskin näitä seikkoja käsittelevä
kirjoitus on yksi teoksen kiinnostavimmista artikkeleista.
Teorian ja havaintojen suhde
on tunnetusti kehämäinen (teoria ohjaa havaintojen tekoa, uudet havainnot muuttavat teoriaa). Koslowskin mukaan kyky pitää teoria ja evidenssi erillään on
hyvän tieteellisen ajattelun keskei-
72
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
nen ominaispiirre – huonot tutkijat ja maallikot tapaavat sotkea
ne samaksi vyyhdiksi. Tutkijan on
myös kyettävä koodaamaan tietoa
laajoiksi kokonaisuuksiksi ja jäsentämään kokonaisuuksien suhteita
useilla monisyisillä tavoilla (teoria–havainnot, ristiriitaisuus–ristiriidattomuus, syy–edellytys–samanaikaisuus).
Teoriat ja mallit ovat tutkijoiden ”työympäristön” erityisominaisuus, nuo abstraktiot ovat tutkijalle tutumpia ja tunteita herättävämpiä olentoja kuin osa työ- ja
muun ympäristön ihmisistä. Näin
ollen ei ole yllättävää, että teoriat ohjaavat haivaintojamme myös
niin, että meillä on taipumus tulkita havaintojen tukevan vallitsevaa
(tai omaa) teoriaa silloinkin, kun
tällainen ei olisi rationaalisesti perusteltua. Koslowski tarkastelee tätä taipumusta (confirmation bias)
monipuolisesti: se on virhelähde,
mutta myös teorioiden liian nopea
hylkääminen on tieteen kehitykselle epädullista.
Feistin ja Gormanin toimittama
teos tarjoaa kiinnostavia näkemyksiä ja tutkimustuloksia myös tutkijoiden virallisesta ja epävirallisesta
vuorovaikutuksesta tutkimusryhmien sisällä ja niiden kesken. Muiden ihmisten tavoin tutkijat vaikuttavat toisiinsa muun muassa idealisoinnin, vallankäytön, samastumisen ja hiljaisen tiedon siirtämisen
kautta. Termilllä ”näkymätön yliopisto” (invisible college) viitataan
tällaiseen epäviralliseen vuorovaikutukseen.
Tutkijaryhmän jäsenten keskinäinen kilpailu voi lisätä työskentelymotivaatiota. Toisaalta kilpailu voi myös kateuden, tiedon ja
ajatusten panttaamisen sekä huonon työskentelyilmapiirin kaut-
ta vähentää tutkimusryhmän menestystä. Tätä tematiikkaa käsitellään kolmessa luvussa (Anna Dorothea Schulz ja Verena Seuffer,
tutkimusryhmien sisäinen ja välinen kilpailu, yhteistyö ja konfliktit;
Sven Hemlin ja Lisa Olsson, tutkimusryhmien toiminnan psykologia; Anne Moyer, tutkijoiden yhteistyö). Työterveyspsykologille ja
organisaatiokonsultille nämä luvut ovat erityisen mielenkiintoisia,
ja näissä kohdin tieteenpsykologialla on myös käytännön merkitystä
tutkimusryhmän johtajille.
Jos tutkimus kallistuisi tutkimusryhmän sisäisen kilpailun hyödyllisyyden tai haitallisuuden kannalle, kuuluisiko tutkimusryhmän
johtajien ryhtyä tämän suuntaisiin
toimiin? Mihin tahansa tutkimusalaan perehtynyt tutkija osaa otaksua ongelmia kilpailullisuuden
määrittelyssä, operationalisoinnissa ja mittaamisessa sekä arvaa, ettei tutkimusnäyttö kysymyksestä
ole yksiselitteistä. Arkijärjen mukaan yhdenlainen kilpailu yhdenlaisten tutkijoiden kesken voi olla hyödyksi ja toisenlainen kilpailu toisenlaisten tutkijoiden kesken
haitaksi. Tutkimusryhmän johtaja
on omalla alallaan pohtinut tutkimustiedon sovellettavuutta, mutta
tässä kohden hän on vastakkaisella puolella. Hänen täytyy päättää,
missä määrin ja kohdin on syytä uskoa johtamis- ja orgnanisaatiotutkimusta ja milloin on parempi toimia arkiymmärryksen ja oman intuition pohjalta.
Teoksen kirjoittajat käsittelevät
tutkijan työn mielekkyyttä, työkykyä ja terveydellisiä tekijöitä varsin
suppeasti. Tutkijan työn tarkasteleminen työterveyspsykologisista
näkökulmista lienee yleisemminkin harvinaista. Tämän taustalla
voi uumoilla olevan tieteilijämyytin (vrt. taitelijamyytti): tutkijoiden ajatellaan olevan pellepelottomia, poikkeusyksilöitä, joiden elämä on jotain muuta kuin tavallisten
työtätekevien. Tutkijat ovat kuitenkin nykyään suurehko ja varsin
”tavallinen” ammattiryhmä, jota
luonnehtii pitkälti samat asiat kuin
akateemisesti koulutettua väestönryhmää ylipäätään (esim. korkean
koulutustason ja varallisuuden yhteydet hyvään terveyteen ja pitkään
elinajanodotteeeseen).
Tieteenpsykologia ei olettaakseni tule jatkossakaan vaikuttamaan tieteenteon sisältöön sillä tavoin kuin meta-sisartieteensä tieteensosiologia ja -filosofia. Se
kuitenkin auttaa tutkijaa (tieteenhistorian tavoin) hahmottamaan
oman työnsä laajempaa kontekstia.
Tutkiminen ei ole (vain) kutsumus
ja intohimo, vaan (myös) ammatti, jonka edut ja varjopuolet sopivat itselle paremmin tai huonommin. Tutkijan ja tutkimusryhmän
hyvinvointiin, kuormittuneisuuteen ja työn tuloksellisuuteen voidaan vaikuttaa eri tavoin. Tutkijaryhmän johtajalta pitääkin – muiden esimiesten tavoin – edellyttää
perehtyneisyyttä työn psykoso­
siaalisia puitteita koskevaan tutkimukseen.
Kirjoittaja on psykologian tohtori ja
työterveyspyskologi.
Klassikko
vuosikymmenten takaa
Aki Alanko
Hannah Arendt: Totalitarismin
synty. Vastapaino 2013.
Hannah Arendt (1906–75) oli saksalaislähtöinen filosofi ja politiikan
teoreetikko, joka loi uransa yliopistotutkijana ja opettajana paettuaan
natsivaltaa ensin Ranskaan ja sitten Yhdysvaltoihin. Arendt keskittyi tutkimaan politiikkaa, toimintaa, valtaa ja auktoriteettia useiden
vuosikymmenten ajan. Totalitarismin synnyn (1951) ohella Arendtin
muita keskeisiä teoksia ovat The
Human Condition (1958, suom.
Vita Activa. Ihmisenä olemisen ehdot, 2002), On Revolution (1963),
Eichmann in Jerusalem (1963) sekä
tekijän kuoleman jälkeen ilmestynyt Life of the mind (1978). Filosofina Arendt luetaan viime vuosisadan tärkeimpiin, mutta hän ei kuulu muistetuimpiin, kenties osin sukupuolensakin johdosta.
Arendtin pääteoksia ei ole julkaistu juurikaan suomeksi. Uran­­
aukaisijana tässä on toiminut Vastapaino, joka on tuonut Vita Acti­van
jälkeen luettavaksi pitkästä aikaa
toisen Arendt-klassikon. Suomennos ei ole tällä kertaa Riitta Oittisen
ohjaamaan käännöstyöryhmän käsialaa, vaan asialla on ollut historioitsijan, toimittajan ja suomentajan
tehtävissä ansioitunut Matti Kinnunen.
Vanha parempi aika
Kirjan kahtena ensimmäisenä päälukuna ovat antisemitismi ja imperialismi. Niistä käsin Arendt päätyy synteesimäisesti tutki­muksensa
päättölukuun, tota­li­ta­rismiin. Teki-
jä antaa ym­märtää alkuaan vähäpätöisen antisemi­
tismin antaneen
lähtö­koh­tia imperialismille ja aivan
erityisesti totalitarismille, joka puh­
kesi voimaansa natsi-Saksassa. Tältä
pohjalta antisemitismi on­kin asetettu kirjan lähtöluvuksi. Kenties taustalla vaikutti tuolloin vielä tuoreen
holokaustin ohella Israelin juutalaisvaltion uudelleen perustaminen
(1948) sekä Arendtin oma juutalaisuus, jota hän ei tosin virallisesti pitänyt tärkeänä asiana.
Arendt käy seikkaperäisesti läpi
juutalaisten sosiaalihistoriaa ja heidän historiallisessa asemassaan tapahtuneita muutoksia, lähinnä eurooppalaisessa mittakaavassa. Juutalaisilla oli rikkautta ja vaiku­tus­
valtaa vanhan ajan yhteiskunnassa,
mutta kun he menettivät asemansa
taloudellisina primus motoreina ja
alkoivat sulautua valtaväestöön, antoi tämä Arendtin mielestä sytykettä juutalaisvihalle. Modernin ajan
tasa-arvoisuus toi räikeästi näkyviin heidän eroavaisuutensa, kun
he eivät enää eläneet eristäytyneinä muista. Arendt pystyi ottamaan
analyyttista etäisyyttä omaankin viiteryhmäänsä katsoessaan, että juutalaiset ovat käyttäneet antisemitismiä yhtä lailla hyväkseen voidakseen pönkittää omaa asemaansa ja
turvatakseen koheesiotaan.
Yhteiskuntafilosofina Arendt
ei ollut kovin kehitysoptimistinen. Hän näytti pitävän juutalaisten kannalta parempana vanhaa
aikaa, jossa jokaisella oli säädynmukainen paikkansa. Alusta lähtien tulee esiin myös Arendtin ironinen katsantokanta. Hän uhraa
teoksessaan paljon tilaa niin sanotulle Dreyfusin jutulle antaen tästä 1800- ja 1900-luvun vaihteessa Ranskassa käydystä oikeusnäytelmästä surkuhupaisen poliittisen
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
73
farssin vaikutelman. Tekijä on perehtynyt syvällisesti Ranskan poliittiseen ja sosiaaliseen historiaan. Tämä onkin ymmärrettävää,
sillä Arendt työskenteli Ranskassa
useita vuosia ennen pakoaan Yhdysvaltoihin.
Imperialismin kehnous
Jo antisemitismiä käsittelevässä
luvussa Arendt mainitsee, että
1800-luvun politiikka oli verrattain tervettä ja tasapainoista. Jonkun mielessä tämä voi herättää
kriittisen kysymyksen, kun muistaa esimerkiksi tuolloin Euroopassa käydyt sodat, mutta sodankäynti oli vielä 1800-luvulla suhteellisen normaali tapa hoitaa politiikkaa. Arendt ei kuitenkaan pidä
terveenä ja tasapainoisena 1800-luvulla voimistunutta imperialismia,
jonka jo muutamat aikalaispoliitikot tajusivat järjettömäksi. Arendt
suhtautuu kuitenkin sangen kriittisesti englantilaisten ja ranskalaisten silloisiin kykyihin rakentaa toimivaa siirtomaaimperiumia. Myöhempi aika osoittikin nämä kyvyt
puutteellisiksi. Emämaan poliitikot ja siirtomaahallinnon virkamiehet kiistelivät, mitä pitäisi tehdä ja millä tavalla. Suuremmat, lopulta tuhoon johtaneet haasteet
syntyivät kuitenkin siitä, kun siirtomaita alettiin hallita pakkovallalla. Viimeistään tässä vaiheessa selviää Arendtin näkemys imperialismista totalitarismin yhtenä kantamuotona.
Imperialismiin liittyi myös rasismi, joka oli Arendtin mukaan imperialismin tärkein ideologinen ase.
Rasismia toteutettiin muun muassa
alkuperäisheimojen mielettömällä tappamisella. Lisäksi Arendt tarkastelee Etelä-Afrikkaan kehittynyttä buuriasutusta rasismin pie-
74
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
nimuotoisena laboratoriona, jonka
pohjalta kehittyi eteläafrikkalainen
apartheid. Kaikkiaan siirtomaavallan leviäminen kuvataan jonkinlaisena irrationaalisena mustana näytelmänä, jossa raakuus ja mystisyys
löivät kättä keskenään. MannerEuroopan puolella imperialismia
edustivat Arendtin katsannossa erityisesti panslavistiset ja pangermanistiset liikkeet, jotka olisivat antaneet aatteellista käyttövoimaa myös
kommunismin ja kansallissosialismin myöhemmille alueellisille laajentumispyrkimyksille.
Imperialismin yhteyteen liitetään vielä käsite ihmisoikeuksista, jotka kehittyivät 1700-luvulla.
Arendt katsoo niiden toteuttamisen osoittautuneen hankalaksi, ellei peräti mahdottomaksi. Kaikkiaan tulee vaikutelma, että Arendt
ei näe edistymistä juuri missään,
edes niissä asioissa, jotka suunniteltiin hyviksi ja tarkoituksenmukaisiksi. Hänen mielestään ihmisoikeudet ovat hankala abstraktio,
jotka ovat saaneet aikaan harmia
vaativuudessaan. Arendtin katsannossa oikeuksista olisi kai pitänyt
käyttää jotain toista nimitystä, tai
niiden olisi pitänyt olla jotenkin
toisenlaisia.
Korutonta kertomaa
Tutkimuksen päättävä pääluku syventää ja lyö yhteen Arendtin jo aiemmin esittämiä ajatuksia. Samalla
se muodostaa teoksen tärkeimmän
osuuden. Kuvaillessaan totalitarismia järjestelmänä, joka pyrkii rakentamaan valemaailman säännöille perustuvan yhteiskunnan,
hän kulkee ennakoivasti jo laduilla,
joilla myös Leif Sundström liikkui
myöhemmin Fasismi-teoksessaan
(Like Kustannus, 2007). Myös fasistisessa yhteiskunnassa, jonka to-
talitaarisuusaste voi toki vaihdella,
rakennetaan valheille perustuva
poliittinen kulissi, jossa johtaja ja
kansalaiset näyttelevät heille määrättyjä rooleja.
Sundströmin ajatuksia edelleen
lainaten mahtipontinen visuaalisuus, irrationaalisuus ja myyttisyys
istuvat hyvin fasistiseen hallintorakennelmaan. Arendt ottaa esiin yhtä lailla nämä puolet totalitaarisesta
yhteiskunnasta katsoessaan sen rituaalien muistuttavan epäjumalien
palvontamenoja.
Totalitaarisessa yhteiskunnassa hallinto perustuu irrationaalisesti valheisiin ja kulissien ylläpitämiseen. Myyttisyys ilmenee totalitarismissa suuntautumisena tulevaisuuteen, jonka hyväksi kaikki on
uhrattavissa ja kaikkien on alistuttava utopistisen haaveen palvelukseen.
Ei liene kovin yllätyksellistä, että natsi-Saksan ja Neuvostoliiton
valtiolliset järjestelmät saavat tässä
kohtaa eniten huomiota. Arendtin
katsannossa totalitarismi kehittyi
erityisesti Neuvostoliitossa, jossa
Stalin onnistui hävittämään raa´an
tehokkailla toimillaan luokat ja
muuttamaan väestön yhdeksi jättiläismäiseksi pakkotyövoimaksi, josta osa voitiin tarvittaessa likvidoida.
Arendtin kuvaus silloisen Neuvostoliiton totaalisen valtakoneiston tilasta on hyvin korutonta kertomaa. Poliisien hallitsemat vankilat ja leirit olivat unohduksen luolia, joissa kaikki mahdollinen tieto
uhreista hävitettiin. Sosialistisen
totalitaarisessa valtiojärjestelmässä
etsittiin jatkuvasti vihollisia, minkä pohjalta jokaisesta tuli toisensa
agentti potentiaalisena ilmiantajana. Tämä kuvaus osoittaa Arendtin
olleen perillä asioista ja saaneen tietoa, vaikka totalitarismin henges-
sä todellinen, toisilta piilossa ollut
”maailma” yritettiin parhaan mukaan peittää.
Pienet toivon pilkahdukset
Kaikkiaan Totalitarismin synty on
runsassanainen eeppinen tutkielma, jossa Arendt on pyrkinyt kunnianhimoisesti kokoamaan mielestään kaiken totalitarismia koskevan yksiin kansiin. Hänen monien
tieteenalojen suuntaan kurkottava
analyysinsä on perusteellista, mutta samalla niin tiheätahtista, että
lukijan omilla ajatuksille ei jää tilaa. Kaikista Arendtin näkemyksistä ei nykytutkimuksessa olla samaa
mieltä, mutta teos on nähtävä silloisen tietämyksen synteesinä ja sidoksissa niihin ajallisiin olosuhteisiin, joissa se on syntynyt.
Totalitarismin kuvauksessaan
Arendt on keskittynyt 1900-lukuun
ja Eurooppaan. Ilmeisesti totalitarismi hänen katsannossaan onkin
tullut mahdolliseksi vasta tuolloin,
kun modernin ajan yhteiskunta- ja
kulttuurikehityksen johdosta on
voitu rakentaa kaikkeen ulottuva
valta- ja valvontakoneisto.
Silmiinpistävää on Arendtin
pessimismi. On ymmärrettävää,
että omakohtaisesti koetut kaksi
maailmansotaa, holokausti ja totalitarismia toteuttavan sosialistisen järjestelmän muodostuminen
olivat virittäneet hänessä näkemyksen, jossa hän oli vakuuttunut
pahan voimasta, eikä nähnyt tulevaisuutta valoisampana. Tarkalla lukemisella toivon pilkahduksia
voidaan sentään havaita. Arendt
uskoi paremman tien mahdollisuuteen, jos se vain löydetään oikealla
tavalla. Hän katsoi myös totalitaarisen herruuden kantavan oman tuhonsa siemeniä. Jokainen historian loppu sisältää vääjäämättä uu-
den alun, joka merkitsee poliittisesti samaa kuin ihmisen vapaus.
Historia onkin osoittanut, ettei yksikään totalitaarinen herruus kanna ja pakkovalta romahtaa lopulta aina pohjimmaiseen
luonnottomuuteensa. Totalitarismin nimissä on uhrattu miljoonia
ihmishenkiä, ja sen uhka on olemassa aina. Tarpeeksi monen yksilön kokemat juurettomuuden, yksinäisyyden ja osattomuuden tuntemukset ovat hyvä kasvualusta
vaikutusvaltaisille totalitaristisille
liikkeille, jotka voivat vielä osoittaa voimansa. Merkit niistä pitäisi
vain osata havaita ja turvautua niiden voimaa vähentävään yhteiskuntapolitiikkaan.
Kirjoittaja on filosofian maisteri ja historiaan erikoistunut vapaa tiedetoimittaja ja kriitikko.
Vuoden Tiedekynä
Tiedekustantajat ja tieteellisten lehtien edustajat voivat ilmoittaa julkaistut humanistisen alan suomenkieliset tieteelliset artikkelit Koneen
Säätiön Vuoden Tiedekynä -kilpailuun. Osallistuminen ei vaadi toimituskunnilta tai kustantajilta mitään muuta kuin julkaisun ilmoittamista kilpailuun ja tarvittaessa artikkelien lähettämistä Koneen Säätiöön.
Myös artikkelien kirjoittajat voivat ilmoittaa artikkelinsa mukaan. Palkinto, jonka suuruus on 25.000 EUR, jaetaan alkuvuonna 2014.
Vuoden Tiedekynä -palkinto myönnetään kirjoittajalle tai kirjoittajille
tieteellisestä artikkelista, jossa suomen kieltä on käytetty erityisen ansiokkaasti. Vuoden 2013 palkinto myönnetään humanistisen tutkimuksen piiriin kuuluvalle artikkelille, joka on ilmestynyt tieteellisessä lehdessä tai artikkelikokoelmassa ajanjaksolla 1.1.2011–31.12.2013. (Todellinen ilmestymisajankohta on tärkeämpi kuin julkaisuun merkitty
vuosi.) Kilpailussa huomioidaan laajasti erilaisia tieteellisiä artikkeleita, ei kuitenkaan pääkirjoituksia, väitöslectioita eikä kirja–arvosteluja.
Ilmoita julkaisusi kilpailuun 30.11. mennessä. Jos artikkelit ovat saatavissa vain painettuina, ne voi lähettää säätiöön postitse allamainittuun
osoitteeseen. Jos artikkelit ovat saatavissa digitaalisessa muodossa tai
verkossa, ne voi lähettää joko sähköpostitse allekirjoittaneelle tai ilmoittaa linkin, josta julkaisu on ladattavissa.
Lisätietoja: tiedeasiamies Kalle Korhonen, Koneen Säätiö, Tehtaankatu 21 B 49, 00150 Helsinki
tai [email protected]. Puhelin +358 (0)9 260 0617 ja +358 (0)50 3447 468.
Koneen Säätiö tukee humanistista, taiteellista, yhteiskuntatieteellistä ja
ympäristöntutkimusta sekä taidetta ja kulttuuria. Säätiö myös pitää yllä taiteilija- ja tutkijaresidenssiä Saaren kartanossa.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
75
Arvokas suomennos
Antti Kasvio
Manuel Castells & Pekka
Himanen (toim.): Kestävän
kasvun malli, globaali näkökulma.
Valtioneuvoston kanslian
julkaisusarja 22/2013.
Kestävän kasvun mallia käsittelevän kirjan ideat ovat alkusanojen
mukaan syntyneet ja yhteistyö Oxford University Pressin kanssa alkanut Suomen tulevaisuushankkeen kanssa solmitusta yhteistyöstä riippumatta. Maksamiemme 0,7
miljoonan euron vastineiksi on siten oikeastaan saatu käsikirjoituksen suomennos, siihen liitetyt alkusanat ja hätäisesti kirjoitettu yhteenveto – sekä Pekka Himasen
eräänlaisena välituotoksena tekemä Sininen kirja.
Kirjan kokonaisannin kannalta
avainasemassa on Castellsin ja Himasen esittelemä teoreettinen kehys. Se keskittyy lähinnä vain kertaamaan hyvin tiivistetyssä muodossa Manuel Castellsin jo pari
vuosikymmentä sitten kehittelemiä ajatuksia kapitalismin uudesta informationaalisesta kehitysvaiheesta, jota on täydennetty joillakin
uusilla, lähinnä informationaalisen
ja inhimillisen kehityksen yhteyksiä koskevilla, ajatuksilla. Itse informationalismin luonnehdinta on
tehty melko perinteisellä tavalla ottamatta erityisemmin huo­
mioon
niitä monia uusia ilmiöitä – tietokoneiden korvautumista erilaisilla
mobiililaitteilla, sosiaalista mediaa,
pilvipalvelujen yleistymistä, uusia
teknologisen työttömyyden uhkia,
valvontaa jne. –, joita siihen meidän aikanamme liittyy. Suurin puute on kuitenkin se, että nykyisen ke-
76
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
hityksen ylivoimaisesti suurin ongelma eli ihmiskunnan taloudellisten toimintojen ajautuminen yhä
pahenevaan ristiriitaan luonnollisten perustojensa kanssa ei saa kirjoittajilta lainkaan ansaitsemaansa huomiota. Ekologiset ongelmat
kyllä mainitaan ohimennen, mutta
niiden ilmeisesti oletetaan ratkeavan itsestään, kunhan informationaalisen kehityksen annetaan edetä
riittävän pitkälle. Mitään Sinisessä
kirjassa luvattua uutta suurta teoreettista avausta luku ei sisällä.
Kirjan rungon muodostavat
seitsemän tapaustutkimusta, joihin ei sisälly juurikaan keskinäistä vertailua. Yhteiseksi nimittäjäksi
jää lähinnä se, että kirjoittajat käyttävät vaihtelevassa määrin hyväkseen informationaalisen kehitysmallin ideoita.
Annalee Saxenianin suppea
analyysi Piilaakson nykytilanteesta
keskittyy kuvaamaan, miten alueen
aiempi menestystarina on jatkunut
tai ollut jatkumatta maailmantalouden viimeaikaisissa myllerryksissä. Hänen mukaansa taloudellisessa mielessä kehitys on kyllä jatkunut, mutta sosiaalisesti raskaalla hinnalla. Tämä on synnyttänyt
kansalaisliikkeitä, jotka pyrkivät
ohjaamaan kehitystä tasapainoiseen suuntaan. Teksti on hyvä ja se
on tehty kytkemättä analyysia millään eksplisiittisellä tavalla Castellsin ja Himasen informationaaliseen viitekehykseen.
Himasen Suomea käsittelevä luku on kirjoitettu eräänlaisena päivityksenä analyysiin, jonka kirjoittaja teki 2000-luvun alussa yhdessä
Manuel Castellsin kanssa Suomen
tietoyhteiskuntamallista. Luvun
alkuosa pyrkii analysoimaan Suomen taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen viimeaikaisia on-
gelmia, kun taas toinen osa esittää
kirjoittajan ajatuksia ongelmien
mahdollisista ratkaisuista. Teksti on lyhyt ja se on kirjoitettu nimenomaan tietoyhteiskunnan näkökulmasta, jolloin oleelliset osat
Suomen muusta kehityksestä jäävät kokonaan tarkastelujen ulkopuolelle. Suppeana ulkomaisille
lukijoille tarkoitettuna kuvauksena
esitys ei ole vailla ansioita. Esimerkiksi kuvaus Nokian ongel­mien kehittymisestä on ihan kiinnostava,
vaikka Suomen innovaatiojärjestelmän kyvyttömyyteen tukea suomalaisen tieto- ja viestintäteknisen
klusterin uusiutumista (mistä Annalee Saxenian on kirjoittanut aikanaan laadukkaan analyysin Charles
Sabelin kanssa) ei kiinnitetä riittävästi huomiota.
Teksti muuttuu selvästi ongelmallisemmaksi Himasen siirtyessä esittelemään omia neuvojaan
Suomen tulevan kehityksen ongelmien ratkaisemiseksi. Perusreseptejä ovat positiivinen ajattelu, yhteiskuntapolitiikan suurempi ennakoivuus, ihmisten subjektiuden korostaminen, ilmiöiden
kokonaisvaltaisempi tarkastelu ja
luopuminen liiallisesta valtiokeskeisyydestä. Ehdotuksia pyritään
konkretisoimaan vaatimalla muun
muassa lisää tuottavuutta, työhyvinvoinnin edistämistä, luovuutta ja suurempaa kulttuurista avoimuutta erityisesti suhteessa maahanmuuttajiin.
Manuel Castells, Isidora Cha­
cón ja Pekka Himanen analysoivat eurooppalaisen hyvinvointivaltiomallin kriisiä ja uusiutumista. Käytännössä luku arvioi kuitenkin lähinnä vain eurooppalaisten
tietoyhteiskuntastrategioiden etenemistä sähköisen hallinnon, sähköisen terveydenhuollon ja e-oppi-
misen ulottuvuuksilla. Tekstissä sivutaan myös ekologista kestävyyttä, jonka kirjoittajat ymmärtävät
tarkoittavan ”harkittua informaatiojärjestelmien organisoimista ohjaamaan julkista politiikkaa ympäristönsuojelun kokonaisvaltaisesta
näkökulmasta niin, että se parantaa
ihmisen elämänlaatua” (134). Tekstin lopussa toistetaan vielä teoreettisessa viitekehyksessä esitettyjä
ajatuksia informationaalisen ja inhimillisen kehityksen välisistä yhteyksistä sekä syytetään globaaleja
finanssimarkkinoita, jotka kirjoittajien mukaan ”pakottavat Euroopan maat leikkaamaan hyvinvointivaltion palveluja yhä enemmän”.
Heidän mukaansa käsillä on ”eurooppalaisten poliitikkojen kohtalonhetki määritellä, minkä verran valtaa he antavat demokraattisen kontrollin ulkopuolella oleville
rahoitusmarkkinoille” (140–141).
You-Tien Hsieng on kirjoittanut kiinnostavan analyysin internetin käytön roolista kiinalaisen
yhteiskunnan modernisaatiokehityksessä. Hän nojaa analyysissaan
suhteellisen suoraan Castellsin ja
Himasen tarjoilemaan informationaalisen ja inhimillisen kehityksen
viitekehykseen. Kiinnostavuus tulee nimenomaan siitä, että kirjoittaja on ilmeisen hyvin perehtynyt
siihen keskustelukulttuuriin, joka
kiinalaisissa tietoverkoissa ja niiden välityksellä organisoituvissa
kansalaisaktiviteeteissa nykyisin
vallitsee. Hänen tekstistään ei välity pohdintaa Kiinan todella vaikeisiin mittasuhteisiin kasvaneista
ympäristöongelmista, mutta siihen
sisältyy kutkuttava tarina kiinantiikeristä – jo hävinneeksi luullusta eläimestä, josta tehtiin tuoreiksi väitettyjä manipuloituja kuvia internetiin – sekä tähän tapahtumaan
liittyvistä valheiden ja niiden paljastusyritysten ketjuista.
Nico Cloete ja Alison Gillwald
lähtevät liikkeelle inhimillisen arvokkuuden ideasta Etelä-Afrikkaa
käsittelevässä tapaustutkimuksessaan. Lähtökohta on luonteva sen
vuoksi, että lupaus arvokkuuden
palauttamisesta apartheid-kaudella oikeutensa maahan, vapauteen
ja rauhaan menettäneille on sisällytetty myös maan perustuslakiin.
Ongelmana kirjoittajien mukaan
on kuitenkin se, että rotuerottelun
lakkauttamisesta kuluneiden parin
vuosikymmenen jälkeenkin maa
joutuu kamppailemaan vaikeiden
eriarvoisuus- ja köyhyysongelmien kanssa. Kirjoituksen varsinainen fokus kohdistuu Etelä-Afrikan
tietoyhteiskuntakehityksen tarkasteluun yhtäältä tieto- ja viestintäpolitiikan ja toisaalta koulutuksen ulottuvuudella. Melko suoraan
maan ajankohtaisiin poliittisiin debatteihin kantaa ottaen kirjoittajat valittavat muun muassa poliittisen johdon vähenevää kiinnostusta kansallisten tietoyhteiskuntastrategioiden eteenpäinviemistä
kohtaan sekä sitoutumista liiaksi
uusien eliittien ehdoilla harjoitettuun talouden uudenaikaistamiseen tähtäävään politiikkaan.
Fernando Calderón ja Castells
päättävät tapaustutkimusten sarjan Chilen viimeaikaista taloudellista ja yhteiskunnallista kehitystä
käsittelevään analyysiin. Myös tämä analyysi on hyvin poliittinen
– sen pääviestinä on selkeän eron
tekeminen Augusto Pinochetin ja
vuodesta 2010 vallassa olleen presidentti Sebastián Piñeran kaudella
harjoitetun markkinavetoisen sekä
niiden välisenä aikana harjoitetun
astetta vasemmistolaisemman politiikan välillä. Viimemainitun po-
litiikan katsotaan palvelleen muita kausia paremmin pyrkimyksiä
informationaalisen ja inhimillisen
kehityksen samanaikaiseen edistämiseen, ja siksi kirjoittajat asettavat
toivonsa Michelle Bacheletin paluuseen valtaan vuoden 2014 presidentinvaaleissa. Perusteita vallan
siirtymiselle haetaan niin opiskelijoiden lisääntyneestä aktiivisuudesta kuin mielipidetutkimusten
osoittamasta kansalaisten kasvaneesta tyytymättömyydestä olemassaolevia vallanpitäjiä kohtaan.
Tapaustutkimusten ohella kirjaan on sisällytetty kaksi kehityksen päämääriä käsittelevää lukua.
Ensimmäisessä Calderón erittelee
inhimillisen arvokkuuden toteutumiseen liittyviä ongelmia nykyisessä maailmassa. Esseen varsinainen
fokus on vaikeasti tavoitettavissa. Kirjoittaja lähtee liikkeelle erilaisista globalisaation ongel­
mien
synnyttämistä uusista protestiliikkeistä, mistä hän etenee hahmottelemaan astetta yleisempää inhimillisen kehityksen näkökulmaa.
Seuraavaksi hän pohtii yksilöiden
kulttuurisen identiteetin muodostumista, arvokkuuden ja ihmisoikeuksien käsitteitä sekä tietoverkkoja uutena julkisena tilana,
jonka kautta ihmiset voivat vaatia suurempaa arvokkuutta ja oikeuksiensa tunnustamista. Matkan varrella hän suorittaa melko
problemaattisen analyysin valtio-,
markkina- ja ihmislähtöisistä näkökulmista yhteiskunnalliseen kehitykseen (256), pohtii ajankohtaisten ympäristöongelmien ja sosiaalisen syrjäytymisen teemoja sekä etenee inhi­millisen kehityksen
toimijuuden ideoiden kehittelyyn.
Esseen päättää ehdotus uudenlaisen inhimillisen kehityspedagogiikan kehittelystä, mutta kirjoitta-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
77
ja ei juurikaan avaa, mitä ehdotus
mahtaisi käytännössä tarkoittaa.
Se todetaan, että ”uusi pedagogiikka edellyttää menettelytapoja, jotka pyrkivät kohtaamaan subjek­
tiudet, kulttuurit ja nykytodellisuuden monimutkaisuuden ja sieltä käsin määrittelemään uudelleen
inhimillisen kehityksen päämäärät
vaatimattomuuden ja rauhan hengessä” (276).
Himanen jatkaa omassa luvussaan arvokkaan elämän pohdintaa. Siinä hän erittelee John Rawlsin oikeudenmukaisuus- ja Amartya Senin vapauskäsitteitä, joiden
pohjalta hän päätyy nostamaan arvokkuuden tärkeimmäksi inhimillisen kehityksen päämääräksi. Yksilön oman arvokkuuden rinnalle
hän nostaa empatian eli toisista välittämisen, ja tällä tavoin laajennetun arvokkuuden käsitteen hän näkee myös kaikkien keskeisten uskontojen tunnustamana ja siten universaalina kehityksen päämääränä.
Ratkaistuaan näin – hieman ilkeästi sanottuna – elämän tarkoituksen
filosofimme etenee melko suorasukaisesti arvokkaan elämän edellytysten tarkasteluun. Näihin kuuluvat muun muassa kestävä talous,
kestävä ympäristö sekä kestävä hyvinvointi. Jatkokehittelyissä tarkasteluun tulee mukaan myös kulttuurisen kehityksen ulottuvuus ja talouden kehitys täsmentyy informationaaliseksi kasvuksi. Lopuksi
kirjoittaja lähtee rakentamaan olemassaolevien inhimillisen kehityksen ja onnellisuusindikaattoreiden
kilpailijaksi omaa arvokkuusindeksiään, jota ei kylläkään kannata ottaa kovin vakavamielisesti. Mikään
yllätys ei liene Suomen sijoittuminen koerankkauksen ykkösmaaksi.
Kirjan suomenkieliseen ver­
sioon on sisällytetty vielä Himasen
78
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
laatima yhteenveto. Sen päätarkoitus on tiivistää ”taustaselvityksen”
tuloksiin perustuvat johtopäätökset valtioneuvoston omassa tulevaisuustyössä hyödynnettäviksi.
Keskeisimpinä Suomen tulevien vuosien tehtävinä kirjoittaja
näkee julkistalouden kestävyysvajeiden pienentämisen ja hyvinvointivaltion uudistamisen. Lisäksi hän
pitää tärkeänä siirtymää informaatioajan ekologiseen talouteen. Kirjoittajalla on hyvin optimistinen
näkemys siitä, miten uusi teknologia auttaa pienentämään toimintojemme ekologisia jalanjälkiä, kun
taas teknologian aiheuttamista uusista riskeistä hän ei sano mitään.
Kirjoittaja haluaa kannustaa Suomea innovaatiopohjaiseen talouskasvuun näkemättä tässäkään mitään vaaraa luonnon rajoihin törmäämisestä. Tämän ohella Himanen peräänkuuluttaa luovuuden,
välittämisen ja luottamuksen kulttuurin vahvistamista niin kouluissa, työpaikoilla kuin koko yhteiskunnassakin. Lopussa painotetaan
visionäärisen poliittisen johtajuuden merkitystä. Ennen kaikkea
suomalaisiakin poliitikkoja patistetaan kapinaan globaalien finanssimarkkinoiden valtaa vastaan.
Kirjan sisällön perusteella on
vaikea nähdä, miten sen yhteiskuntateoreettiset ja filosofiset kehittelyt
tai muiden yhteiskuntien viimeaikaiseen kehitykseen kohdistetut ja
näkökulmiltaan melko spesifit analyysit ovat voineet tai voisivat jatkossa palvella Suomen tulevaisuuden keskeisten haasteiden ja niiden hallintakeinojen pohdintaa.
Tässä mielessä kirjan anti jää väkisinkin vähäiseksi. Kannattaa ottaa huomioon, että vaikka Castells
on ollut aikanaan hyvin merkittävä yhteiskuntatieteilijä, hän on sit-
temmin kerännyt ympärilleen pienen koulukunnan, joka jatkaa edelleen informationalismin ideoiden
soveltamista lähinnä toistensa töihin viitaten. Sen sijaan yhteiskuntatieteellisen keskustelun valtavirrassa pohditaan enimmäkseen toisenlaisia asioita. Lisäksi nykytutkimus
vierastaa aika lailla ajatusta, että nimenomaan tietotekniikka olisi kaiken yhteiskuntakehityksen tärkein
liikuttaja. Sen merkitystä ei pidä vähätellä, mutta huomiota halutaan
kiinnittää myös muihin tekijöihin.
Himanen tuo arvokasta elämää
koskevia ideoitaan esiin hyvin kunnianhimoisesti, mutta todellisuudessa niiden kantavuus on jäänyt
pieneksi esimerkiksi verrattuna
siihen keskusteluun, jota viime aikoina on käyty ”hyvästä elämästä”
vaihtoehtona jatkuvasti korkeamman taloudellisen kasvun tavoittelulle. Yhtenä sen avainpuheenvuorona on Robert ja Edward Skidelskyn 2012 julkaisema How Much Is
Enough -teos. Suurimmaksi ongelmaksi jää kuitenkin se, että Himasen lanseeraamaa positiivisista
ajattelua on jo muutoinkin tarjolla
aivan riittämiin populaaripsykologian ja erilaisten elämäntapaoppaiden välittäminä. Näin kirjoittaja on
asemoinut itsensä väliinputoajaksi,
jonka on vaikea saavuttaa todellista uskottavuutta sen paremmin yhteiskuntatieteilijänä kuin akateemisena filosofinakaan.
Jos jälkiviisaus sallitaan, tulevaisuusselonteon valmistelijoiden olisi ehkä kannattanut tarjota filosofi Himaselle mahdollisuus
tulla muiden asiantuntijoiden tapaan työpajakeskusteluihin esittelemään ideoitaan ja samalla kuulemaan muiden näkemyksiä. Castellsin ja Himasen toimittaman kirjan
olisi voinut antaa ilmestyä omilla
Parasta suomalaista tietokirjallisuutta
Richard Wrangham
Tulella kypsennetty.
Miten keittotaito
teki meistä ihmisiä.
Ovh. 40,–
Nouriel Roubini ja
Stephen Mihn
Kriisitaloustiede
Ovh. 40,–
Daniel J. Levitin
Musiikki ja aivot.
Ihmisen erään
pakkomielteen tiedettä
Ovh. 40,–
Nicholas Carr
Pinnalliset.
Mitä internet tekee
aivoillemme
Ovh. 40,–
W. Brian Arthur
Teknologian luonne.
Mitä se on ja millainen
on sen evoluutio
Ovh. 40,–
Stuart A. Kauffman
Pyhän uudelleen
keksiminen. Uusi näkemys
luonnontieteestä, järjestä
ja uskonnosta
Ovh. 40,–
Kirjakaupasta tai suoraan kustantajalta
TERRA COGNITA OY
www.terracognita.fi
ehdoillaan ja ostaa se sitten kirjakaupasta.
Pääministerinkään ei olisi kannattanut innostua filosofin itsepromootiosta niin paljon, että jopa oikeuskansleri joutui toppuuttelemaan. Suomen maine eturivin tietoyhteiskuntana on ensinnäkin jo
aika kaukana takanapäin, nimenomaan sen kauttahan Castells aikoinaan kiinnostui Suomesta. Lisäksi kokoomuslaisen pääministerin voi olla vaikea niellä kirjoittajien tärkeintä politiikkasuositusta.
He yhtyvät perinteiseen vasemmistolaiseen vaatimukseen globaalien
finanssimarkkinoiden suitsimisesta, mutta kertomatta, millä tavoin
tämän tulisi tapahtua. Euroopassahan on jo viime aikoina pyritty
aktiivisesti tiukentamaan rahoituslaitoksiin kohdistuvaa ohjausta ja
niiden vakavaraisuusvaatimuksia.
Tämän yhtenä seurauksena on ollut varsinkin eteläisessä Euroopassa pk-yritysten rahansaannin selvä
kiristyminen, joka puolestaan on
kasvattanut alueen työttömyyttä.
Olisikin ollut hyvä saada tarkempaa ohjeistusta siitä, miten finanssimarkkinoiden kurittamisen tulisi teoksen kirjoittajien mielestä
jatkossa tapahtua ja millä lihaksilla
toimiin ryhdyttäisiin.
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden
tohtori ja Työterveyslaitoksen vanhempi tutkija.
80
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3
SÄHKÖN YÖ HEUREKASSA
Sähkön yönä torstaina 5.12. Heurekassa on hauskaa ja innostavaa
tiedeohjelmaa kaikenikäisille. Sähkön ihmeellisiin ominaisuuksiin
johdattavat työpajat avautuvat kello 15 ja kipinät lentävät puoleenyöhön saakka. Maksuttoman tapahtuman järjestävät yhteistyössä
ABB ja tiedekeskus Heureka.
Iltapäivän ja alkuillan ohjelma
sopii erityisesti lapsille ja perheille. Tarjolla on maksuttomia työpajoja, demonstraatioita, testauksia, luentoja ja erityisesityksiä planetaariossa. Myöhäisiltaa kohti ohjelma muuttuu haastavammaksi ja
sopii erityisen hyvin nuorille ja aikuisille.
Tapahtuman yhteydessä ovat
puoleenyöhön saakka avoinna
myös Heurekan näyttelyt, mm.
Määränpäänä Mars ja Heureka tulee hulluksi. Näyttelyihin on normaalit pääsymaksut. Tapahtuman
koko ohjelma tulee näkyviin osoitteeseen www.heureka.fi.
Lisätietoja:
Paula Havaste,
[email protected],
puh. 040 9015375
Siina Vasama, [email protected], puh. 040 9015260
den Cambridgen yliopistossa. Osk.
Huttusen säätiö myöntää tähän tarkoitukseen apurahan, jonka suuruus määräytyy tutkimuskauden
pituudesta ja muista järjestelyistä.
Tyypillinen apurahan suuruus
on 60.000 € (josta osa tulee hakijalle
ja osalla katetaan collegen asumisja muita kuluja). Clare Hall huolehtii asumisjärjestelyistä ja tar­
joaa mahdollisuuden monipuoliseen osallistumiseen Cambridgen
yliopiston toimintoihin.
Osk. Huttusen säätiö julistaa
lukuvuoden 2014–2015 apurahat
haettavaksi. Vapaamuotoiseen hakemukseen tulee liittää hakijan CV
ja tutkimussuunnitelma (maksimipituus 5 sivua), rahoitussuunnitelma sekä kolme suosituskirjettä.
Yhden näistä tulee olla siitä Cambridgen yliopiston laitoksesta tai
yksiköstä, jonka yhteydessä suunniteltu tutkimuskausi on tarkoitus
toteuttaa. Suosituskirjeet tulee toimittaa sähköisesti pdf-tiedostona
suoraan säätiölle.
Hakuasiakirjat tulee lähettää sähköisesti yhtenä englanninkielisenä pdf-tiedostona säätiön
verkkosivuilla annettujen ohjeiden mukaisesti. Hakuaika päättyy
31.12.2013.
APURAHA
Osk. Huttusen säätiö ja Cambridgen yliopiston Clare Hall-college
ovat perustaneet Osk. Huttunen
Fellowship-nimisen apurahan.
Professoreille ja muille ansioituneille, vähintään dosenttitasoisille
tutkijoille tarkoitettu Osk. Huttunen Fellowship mahdollistaa pääsääntöisesti yhden akateemisen lukuvuoden mittaisen tutkimuskau-
Lisätietoja:
Osk. Huttusen säätiön hallituksen puheenjohtaja, professori Risto Nieminen ([email protected], puh. 050 350 0900) sekä asiamies Timo Åvist ([email protected], 09 191 22102).
www.oskhuttusensaatio.net
www.clarehall.cm.ac.uk
FREDA 33
HELSINKI
MA-PE 10.30 - 18.00
LA 10.30 - 15.00
PUH. 611 611
WWW.AINO.NET
M A A I L M A N S E L I T YS K I R JA L L I S U U T TA
Max Weber
Göran Therborn
Maailmanuskonnot ja moderni
länsimainen rationaalisuus
Maailma
Aloittelijan opas
213 s.
395 s.
J.R. McNeill & William McNeill
Verkottunut ihmiskunta
Yleiskatsaus maailmanhistoriaan
512 s.
Lennart Schön
Pierre Rosanvallon
John Urry
Maailman taloushistoria
Teollinen aika
Demokraattinen oikeutus
Puolueettomuus, reflektiivisyys, läheisyys
Ilmastonmuutos ja yhteiskunta
542 s.
349 s.
WWW. VASTAPAI N O.FI
332 s.