energiaa ajan virrasta sähköä porvoossa 100
ENERGIAA AJAN100VIRRASTA SÄHKÖÄ PORVOOSSA VUOTTA RISTO VALKEAPÄÄ 1 Valokuvat: Georg Christiernin Pentti Floor Hjalmar Lindfors Natalie Linsén Raine Nylund Ragnar Smeds Helge Snellman Anja-Laitimo Strengell Risto Valkeapää Porvoon Museo Taitto: Jukka-Pekka Valkeapää Paino: Uusimaa Oy, Porvoo ISBN 952-91-2439-2 2 SISÄLTÖ 4 5 7 9 9 13 17 19 20 22 24 25 26 28 29 31 32 33 35 36 37 38 38 40 41 42 45 47 49 Alkusanat Energiaa ajan virrasta - Sähköä Porvoossa 100 vuotta Porvoon kauppaneuvokset käynnistivät sähköistyksen Werner Söderström sähköisti vuonna 1893 Ulkovalaistusasia käynnisti sähkölaitoshankkeen R.W. Ekblomista sähkön puuhamies Kirkonmäelle valoa loppuvuonna 1901 Kunnallista sähkölaitosta selvittämään 1906 “Haikon metsissä enemmän valoa” Ekblomin ikääntyminen loi ainekset ratkaisulle Katuvalot paloivat läpi yön Sähkön käytön kasvu pakotti uudisrakennukseen Rakennusprojekti hyvin hallinnassa Kulutus lähti heti reippaaseen kasvuun Maailmansota nosti kuparin ja polttoaineen hintoja Tasavirtatekniikan heikot puolet alkoivat rasittaa “Punainen aika” ei koskettanut ESV:ltä ryhdyttiin ostamaan energiaa Teollisuus hankki sähköä suoraan ESV:ltä Voimakas kulutuksen kasvu pakotti verkkouudistukseen Christiernin suututti tasavirran kannattajan 3-vaihe vaihtovirta levisi kaupunkiin Taloussähköä ruvettiin myymään 75 p/kWh Tariffipolitiikka ei miellyttänyt kaikkia Lampunvaihtoon käytettiin Kulmalan tehtaan tikapuita Kiista sähkölaitoksen ohjesäännöstä johti luottamusmiesten joukkoeroon Sähköntoimittaja istui asiakkaan hallituksessa Kokonaissuunnitelmalla tasavirrasta vaihtovirtaan Maalaiskunnan kyliin sähköä suoraan ESV:ltä 49 51 56 58 59 60 62 63 64 64 66 67 69 69 72 74 76 79 80 82 84 85 86 86 87 88 89 91 93 Sota ! Rintamalla taisteltiin - kotona sähköistäminen eteni Kaapelikaupat kiihdyttivät kunnallispoliittisia tuntoja Kiinteä maksu ja kulutusmaksu tariffeihin Kovien korotusten aika koitti Sodan jälkeen anomuksien aikaa Sähköä säästettiin kun valtioneuvosto määräsi Miehet vaihtuivat johtopaikoilla Kun polkupyörästä autoon siirryttiin 1950-ja 1960 -luvut vahvan kasvun aikaa 1950-luvulla oltiin jo riippuvaisia sähköstä Gunnar Lindroos ehti vaikuttaa 35 vuotta Pikkukaupungista energiakaupungiksi Neste tuli ja muutti pienen Porvoon Teollisuuden sähkön käyttö kasvoi rajusti Kaukolämpöön Porvoon seutua palveleva ratkaisu Taloudenhoito alkoi helpottaa Granrothille ohjat Hällstenin jälkeen Pitkäjänteistä kaukolämpöstrategiaa Tietotekniikka tuli helpottamaan Maakaasua haluttiin Porvoon seudulle PHE ja PHV merkkipaaluja Koko Porvoon seudun jakelu päätettiin yhdistää Porvoon Energia -yhtiöiden synty Kaukolämpötoimintaa ryhdyttiin laajentamaan Energia-asiat vahvasti mukana kunnallispolitiikassa Sähkön hintakilpailu yksinkertaisti tariffeja 3 Porvoon Energia katukuvassa Liitteet ALKUSANAT Porvoon Energia Oy – Borgå Energi Ab täyttää tänä vuonna 4. syyskuuta 100 vuotta, jota silmällä pitäen yhtiön hallitus päätti keväällä 1998 yhtiön 100-vuotishistorian kirjoittamisesta. Hahmotellessamme ja suunnitellessamme historiakirjan rakennetta asetimme tavoitteeksi, että kirjasta tulisi korkeatasoinen ja mahdollisimman havainnollisesti ja elävästi toimintaamme, sen luonnetta ja kehitystä kuvaava. Yhteen vuosisataan mahtuu valtavasti. Alunperin yksityisten aloitteesta alkanut toimintamme muuttui ajan saatossa ensin kunnalliseksi, sittemmin alueelliseksi ja nyttemmin maakunnalliseksi. Halusimme myös valottaa, miten uudet asiat kuten sähkö sekä maakaasu ja kaukolämpö ovat muuttaneet porvoolaisten elämää aikojen saatossa. Ylellisyydestä on tullut välttämättömyys. Historian kirjoittajaa pohtiessamme päädyimme useita sähkölaitoshistorioita toimittaneeseen Risto Valkeapäähän. Kirjoittaja on kirjan valmistuksen yhteydessä käynyt läpi suuren määrän historiallista aineistoa, sanomalehtien vuosikertoja sekä valokuvia museon arkistoista. Historiaahan ei ole ilman ihmisiä. Kirjoittaja on myös haastatellut henkilöitä, entistä ja nykyistä yrityksen henkilökuntaa sekä kunnallispoliittisia päättäjiä. Niin sähkön kuin journalistin näkökulmasta Risto Valkeapää on kuvannut yksityisen ihmisen toiminnan ja persoonallisuuden kautta elämisen menoa ajan virrassa. Tekijä on perehtynyt sekä yhtiömme että kotipaikkakuntamme Porvoon tapahtumarikkaisiin historioihin ja nykypäivään. Tämä kirja on kunnianosoitus niin entisille kuin nykyisille päättäjille sekä yhtiön työntekijöille, jotka asiantuntevalla ja palveluhaluisella työpanoksellaan ovat myötävaikuttaneet yrityksemme kehittymiseen. Kirjan tarkoitus on myös kertoa niin kuluttajille kuin osakkaalle sekä yhteistyökumppaneillemme, millainen Porvoon Energia on ollut ja nyt on. Toivomme, että asiakkaamme ja omistajamme ovat tyytyväisiä nykyiseen omaan energiayhtiöönsä ja luottavat tulevaisuudessakin edistykselliseen toimintaamme meidän kaikkien parhaaksi. Haluan kiittää historiikkimme tekijää Risto Valkeapäätä historian havinan elävöittämisestä ja asiaanpaneutuvasta työstä. Samoin kiitän historiateoksen ruotsinkielisen version toimittanutta Rolf Gabrielssonia korkealaatuisesta työstä. Lämpimät kiitokseni haluan myös lausua niille entisille ja nykyisille yhtiömme työntekijöille sekä omistajapiirin edustajille ja muille, jotka haastateltuina ovat osaltaan edesauttaneet merkkivuosikirjan syntymistä. Porvoossa syyskuussa 2000 Roy Granroth toimitusjohtaja 4 ENERGIAA AJAN VIRRASTA SÄHKÖÄ PORVOOSSA 100 VUOTTA Porvoon seudulla on palanut sähkövalo tätä kirjoitettaessa jo pitkälti yli 100 vuoden ajan. Yhtiömuotoisen toiminnan juuret ovat kuitenkin kutakuinkin tasan 100 vuoden päässä. Yksityiseltä pohjalta aloittanut sähköyhtiö muutettiin vuonna 1911 kunnalliseksi sähkölaitokseksi. Vuonna 1913 sähkölaitokselle rakennettiin oma uusi toimitalo, joka edelleen on sen pääkonttorina. Merkittävänä tekijänä oli vuonna 1917 tapahtunut Etelä-Suomen Voimaosakeyhtiön perustaminen. ESV toimitti sähköä vuodesta 1921 lähtien Porvoon sähkölaitokselle. Entisen Porvoon maalaiskunnan alueen jakeluverkko on myös alkuperältään ESV:n verkkoa. Pysyttäytyminen yksissä samoissa tiloissa koko pitkän historian ajan on vaikuttanut myös tämän kirjan sisältöön mielenkiintoisella mutta osin ongelmallisella tavalla. Toimitalon kellarin kätköihin kerättiin nimittäin aina 1960-luvulle asti hyvin huolellisesti yksityiskohtaista tietoa sähkölaitoksen elämänmenosta. Pikkukaupungin rauhassa oli aikaa tallennella asioita. Sen jälkeen maailma muuttui dramaattisesti. Nesteen tulo paikkakunnalle pisti sähkölaitokseen säpinää, ja vuosikaudet kirjattiin huimia kasvulukuja. Siirryttiin suurten volyymien aikaan, eivätkä pienet yksityiskohdat tuntuneet enää kovin tärkeiltä ja tallentamisen arvoisilta. 5 Sähkölaitoksen historiassa 1970-luku oli kaukolämpöön siirtymisen aikaa. Sähkön ja lämmön yhteistuotannosta muodostui sen toiminnan kivijalka, joka vankistuu edelleen koko ajan. Porvoon Energia laajentaa myös toimintaansa kaukolämpöosaajana alueellisesti ja on jo edennyt Loviisaan ja Askolaan. Paikkakunnan lehdet ovat koko sähkölaitoksen 100-vuotisen toiminnan ajan seuranneet sen vaiheita varsin tiiviisti. Viime vuosina ne ovat myös itse kytkeytyneet yhä lähemmäs sähkölaitoksen liiketoiminnan periaatteita. Sähköinen verkkomedia on tullut perinteisen painetun median rinnalle, ja Porvoon Energia on myös ryhtynyt välittämään toiminnastaan uutisia internetissä. Seuraava 100-vuotiskausi näyttää vähintäänkin yhtä mielenkiintoiselta kuin nyt eletty. Sähkö- ja informaatioliiketoiminta ovat kasvamassa yhteen, mikä tietää uusia haasteita myös Porvoon Energialle. Sähköyhtiötoiminta on ollut Porvoossa koko historiansa ajan itsenäistä liiketoimintaa siitäkin huolimatta, että se oli kunnallistettuna vuosikymmeniä. Yrityksen periaatteena on ollut tuottaa porvoolaisille yksityistalouksille ja yrityksille edullista energiaa, jotta paikkakunta säilyttäisi alueellisen kilpailukykynsä. Porvoon teollisuudelle on myyty joustavasti sähköä pitkäaikaisin sopimuksin. Tariffit on kuitenkin asetettu niin, että yhtiöllä on ollut myös edellytykset investointeihin. Sähkömarkkinoiden vapautuminen 1990-luvun puolivälissä on johtanut sähkön hintojen laskuun. Pitkäaikaiset ostosopimukset ovat myös olleet Porvoon Energian riesana. Alueellisen sähköverkon omistajana sillä on kuitenkin ollut mahdollisuus pitää taloutensa edelleen itsenäisesti kunnossa sähkön siirrosta saatavilla maksuilla. Kun kaukolämpötoiminta on myös ollut varsin kannattavaa, Porvoon Energialla on hyvät edellytykset investointeihin ja sitä kautta kehitykseen uudessa ajassa samalla, kun kaupunki saa osuutensa sen tuotoista. *** Tämän kirjan nimeksi tuli “Energiaa ajan virrasta”. Se on Porvoonjoen varren sähköyhtiön 100-vuotishistoria, yhtiön joka on levittänyt toimintansa myös Mustijoen ja Loviisanjoen maisemiin. Seuraavalla 100-vuotistaipaleella mottona voi olla vaikkapa “Energiaa ja informaatiota ajan virrasta”. Risto Valkeapää 6 PORVOON KAUPPANEUVOKSET KÄYNNISTIVÄT SÄHKÖISTYKSEN Porvoon seudun sähköistämisen vaikuttajahahmoja olivat alkuvaiheessa kauppaneuvokset Johan Askolin ja August Eklöf. Heillä oli näkemys sähköistämisen merkityksestä silloiselle metsäteollisuudelle, lähinnä sahoille, ja Eklöfin tapauksessa sähköistyksen hyöty koitui myös selluloosateollisuudelle. Porvoon seudulla sähkötekniikan hyödyntäminen alkoi siten huomattavasti ennen kunnallisen sähkölaitoksen perustamista. Porvoon seudun sähköistämisessä vaikuttivat näkyvimmin kolme suomalaisen sähköistämisen pioneeria: Gottfrid Strömberg (1863-1938) asensi sähköt Johan Askolinin omistamaan Boen kartanoon vuoden 1888 lopulla, Daniel Wadén (1850-1930) sähköisti August Eklöfin toimeksiannosta Porvoon Höyrysahan 1889 ja Fritz Wilén (1857-1899) Tolkkisten Höyrysahan 1891. Strömberg, Wadén ja Wilén olivat hyvin erilaisia persoonallisuuksia ja heidän kesken oli ankara kilpailu. Gottfrid Strömbergistä on kirjoitettu, että hänelle oli liiketaloudellinen menestys mullistavia innovaatioita tärkeämpi. Vaatimattomista oloista lähtöisin ollut Strömberg rakensi 17-vuotiaana vuonna 1880 ensimmäisen suomalaisvalmisteisen dynamon pikkusiskonsa kanssa Varkaudessa. Daniel Wadén puolestaan toi ensimmäisen käsin veivattavan dynamon Suomeen Saksasta 1878. Hän, kuten Strömberg, hankki teknisen korkeakoulutason koulutuksen. Wadén toimi yhteistyössä Carl Samuel JOHAN ASKOLIN oli Porvoon merkittävimpiä liikeelämän hahmoja. Hän syntyi Pornaisissa 11.11.1845 ja kuoli Porvoossa 13.3. 1912. Johan Askolin tuli 15-vuotiaana puotipojaksi porvoolaiskauppaan, nai kauppiaan sisaren ja lunasti kaupan itselleen. Hän osoittautui poikkeuksellisen lahjakkaaksi kauppamieheksi. Askolin loi omaisuutensa perustan käymällä vaihtokauppaa: hän sai talonpojilta puutavaraa ja antoi tilalle maataloustarvikkeita. Vaurastuneella Askolinilla oli varaa hankkia sähköt Boen kartanoon jo vuonna 1888. 7 Kauppaneuvos A UGUST EKLÖF syntyi Tammisaaressa 9.11.1837 ja kuoli Porvoossa 13.12.1912. Hän aloitti 16-vuotiaana puotipoikana Porvoossa. Eklöf opiskeli mm. Berliinissä, jossa hän hankki puutavaran vientiin tarvittavan osaamisen. Vientimarkkinoiden kehittyminen tarjosi Eklöfille taloudellisen menestyksen eväät. Hän toimi sekä sahateollisuudessa että selluloosatehtailijana. Eklöfin yhtiön menestyksen myötä Porvoon seudulle syntyivät edellytykset kansainvälisen tason teknologiakehitykseen. 8 Nottbeckin (1848-1904) kanssa. Nottbeck toi Eurooppaan ja samalla Suomeen Thomas Alva Edisonin tekniikkaa. Hän suoritti tutkinnon Zürichin teknillisessä korkeakoulussa. Nottbeck asensi vuonna 1881 valaistuksen Tampereen Finlaysonin puuvillatehtaalle yhdessä unkarilaisen Istvan von Fodorin kanssa. Nottbeckin projekti oli viides pysyvä sähköistysprojekti Euroopassa. Tätä ennen asennuksia oli tehty Lontoossa, Pariisissa, Milanossa ja Strassburgissa. Nottbeck oli kansainvälisen tason tekninen asiantuntija, joka oli erikoistunut Edisonin tekniikkaan. Wadén puolestaan käytti Edisonin lamppuja ja saksalaista dynamotekniikkaa. Hän asensi sähköt Suomen ensimmäiseen kaupunkilaitokseen ”Electriska Centralbelysning i Helsingfors”. Se aloitti toimintansa marraskuussa vuonna 1884. Samaan aikaan aloitti ensimmäinen kaupunkilaitos Saksassa Berliinissä ja Ruotsissa Göteborgissa. Fritz Wilén puolestaan oli Turussa lyseosta poispotkittu toimittaja, joka oli kiinnostunut tekniikasta. Wilén syntyi merikapteenin poikana Englannissa, josta perhe siirtyi Turkuun, kun hän oli seitsenvuotias. Kielitaitoisena hän seurasi kansainvälisiä lehtiä. Hän otti vuonna 1886 yhteyttä amerikkalaiseen Thomson-Houston International Electric Light Company´yn, joka palkkasi hänet pääagentikseen Suomeen ja Venäjälle. Wilén hoiti taitavasti liiketoimiensa mainostamisen lehdistössä, ja amerikkalaisyhtiö käytti hänen tekemiään ilmoituksia ja julkaisuja maailmanlaajuisessa markkinoinnissaan. Wilén joutui taistelemaan sähköistämisen vastaisten asenteiden kanssa Helsingissä, jossa vastustettiin 1000 voltin jännitteisiä ilmajohtoja. Helsingfors Elektriska Belysning Ab tarvitsi niitä sähkön siirrossa voimalaitokselta eri kortteleissa sijaitseville muuntoasemille. Wilén onnistui loppujen lopuksi saamaan kesäkuussa 1890 valtuuston luvan toiminnalle. Wilén operoi siis vuonna 1891 Tolkkisten höyrysahalla. Seuraavana vuonna Thomson-Houston yhdistyi Edisonin yhtiön kanssa, minkä jälkeen hänen sopimuksensa amerikkalaisyhtiön kanssa purkautui. Wilén vetäytyi kokonaan sähköistämisliiketoiminnasta tämän jälkeen ja keskittyi toimitustyöhön. Voidaan todeta, että porvoolaiset kauppaneuvokset August Eklöf ja Johan Askolin olivat sähköistämisasiassa varsin edistyksellisiä. Edistyksellisyyttä auttoi varmasti se, että kummallakin oli onnistuneiden liiketoimien ansiosta pääomia sijoitettavaksi uuteen teknologiaan. Sekä Eklöf että Askolin olivat olleet oikeaan aikaan liikkeellä vuosina 1868-1869, jolloin sahatavaran kysyntä lisääntyi rajusti. Sitä ennen Porvoon kaupankäynti oli painottunut tuontiin, ja siitä eteenpäin viennistä tuli yhä merkittävämpi tekijä. WERNER SÖDERSTRÖM SÄHKÖISTI VUONNA 1893 Werner Söderström oli myös edistyksellisiä porvoolaisia. Hän uudisti kirjapainoteollisuutta siirtymällä vuonna 1893 väännettävistä painokoneista ja öljylamppuvalaistuksesta sähköistettyyn kirjapainoon. Söderström osti laitteensa Gottfrid Strömbergiltä ja palkkasi koneenkäyttäjäkseen J.E. Johanssonin, joka asensi paikoilleen höyrypannun, höyrykoneen, dynamon sekä sähköjohdot. Konehuone sijaitsi tehtaan kellarikerroksessa. Yrjö A. Jäntti kertoi Werner Söderström Osakeyhtiön historiakirjassa, että sähkövaloa kokeiltiin ensimmäisen kerran syyskuun 27. päivänä ja lokakuun 1. päivästä lähtien se tuli säännölliseen käyttöön. Sähkövalo herätti suurta huomiota, koska laitos oli paikkakunnan ensimmäinen. ” – ja useat varakkaat kaupunkilaiset halusivat päästä sen tuottamasta hyödystä osalliseksi, joten Söderström päätti ruveta jakamaan sähkövaloa myöskin heille. Vielä marraskuussa saatiin tämä verkosto järjestetyksi. Sähkön hinta oli melko kallis: 65 markkaa vuodessa jokaista 25 kynttilän suuruista lamppua kohti, jolloin sitä valoa annettiin klo 11 saakka illalla. Söderströmille itselleen oli sähkölaitoksen järjestäminen tullut maksamaan 12.500 markkaa”, Yrjö A. Jäntti kirjoitti. Söderströmin sähkölaitos on noteerattu Timo Myllyntauksen ”Electrifying Finland” kirjassa Porvoon ensimmäiseksi. Porvoon sähkölaitoksen juurien voidaan siltä osin todeta olevan paljon syvemmällä kuin vuodessa 1900, jolloin tehtailija Robert Wilhelm Ekblom aloitti sähköyhtiötoimintansa. ULKOVALAISTUSASIA KÄYNNISTI SÄHKÖLAITOSHANKKEEN W ERNER S ÖDERSTRÖM (kuva vuodelta 1886) syntyi kirjakauppias G. L. Söderströmin poikana 2.1. 1860 Porvoossa ja kuoli 23.6.1914. Werner Söderström otti isänsä kirjapainon haltuunsa vuonna 1888 ja rupesi uudistamaan sitä ripeästi. Hän osti vuonna 1889 kaksi tonttia kirjapainolle ja asuinrakennukselle. 1890-luvun alussa elettiin kuitenkin lama-aikaa. Lama hellitti vuonna 1892 sen verran, että hän sai rakennetetuksi asuinrakennuksen ja seuraavana vuonna sähköistetyn tehdasrakennuksen. Sähkön käyttö tehosti merkittävästi kirjapainon tuotantoa ja loi perustan yhtiön edelleen jatkuvalle toiminnalle. Sähkövalaistusasia lähti Porvoossa liikkeelle vuonna 1892, kun insinööri E. Alopaeus haki yksinoikeutta sähkölaitoksen perustamiseksi Porvooseen. Hän jätti kaupunginvaltuustolle ehdotuksen öljylampuin varustettujen katulyhtyjen korvaamisesta sähköisillä. Vuosikustannuksiksi tulisi 4700 markkaa, jos käytettäisiin 135 lamppua, jotka olisivat teholtaan 16 “normaalivalo” yksikköä. Heikommilla, 10 normaalivalo -yksikön lampuilla, varustettu katuvalaistus maksaisi noin 3000 markkaa vuodessa. Rahatoimikamari määräsi valaistusasian ehdottoman tärkeäksi ja hyväksyi toimilupahakemuksen. Myös valtuusto päätti uudesta valaistuksesta 9 – vain herra Söderström esitti eriävän mielipiteen, koska hänen mielestään oli tarpeetonta saada enempää kuin kaksinkertainen valovoima verrattuna siihen, mikä nyt oli. Hän halusi vähentää lamppujen lukumäärää ja sillä tavalla kustannuksia. Jo hyvin edenneeseen valaistusasiaan tuli mutkia matkaan, kun Alopaeus seuraavan vuoden syyskuussa esitti muutoksia tarjoukseensa. Alopaeus edusti höyryturbiineita toimittavaa tukholmalaista Delavals-yhtiötä . Hän ehdotti valaistuksen hoitamista 5.000 markkaa vuodessa maksavalla järjestelmällä, jossa olisi 10 lamppua teholtaan 800 normaalivaloa ja 30 hehkulamppua, joiden teho olisi 25 normaalivaloa. Rahatoimikamari suositteli uuden ehdotuksen hyväksymistä. Ehdotus lähetettiin kuitenkin valtuuston toimesta uuteen valmisteluun sillä lisätoivomuksella, että järjestettäisiin koevalaistus. Sellainen järjestettiin ja valaistukseen oltiin tyytyväisiä. Niinpä rahatoimikamari esitti päätettäväksi uudelleen tarjouksesta, joka käsitti 15 kappaletta 700 normaalivalon lamppua ja 10 kappaletta 800 normaalivalon lamppua. Valtuusto jätti kuitenkin asian pöydälle ja kysyi lisäksi valaistuksen toimittavalta yhtiöltä mahdollisuutta saada katuvalaistus samaan 3.200 markan hintaan kuin mitä maksoi entinen öljylamppuvalaistus 62 hehkulampulla. Marraskuun 1. päivän kokouksessa vuonna 1893 esitettiin vastaus, jonka mukaan valaistus saataisiin tuohon hintaan. Ehtona kuitenkin oli, että toimittajayhtiö saisi ensinnäkin 10 vuoden yksinoikeuden sähköntoimituksiin kaupungissa ja valaistus hoidettaisiin 20 normaalivalon tehoisilla hehkulampuilla. Vastausta pyydettiin viikossa. Valtuusto oli kuitenkin tyytymätön lamppujen valovoimaan ja yksinoikeussopimuksen aikaa pidettiin liian pitkänä. Asia palasi jälleen rahatoimikamariin, joka esitti 5 vuoden yksinoikeusaikaa. Rahatoimikamari Kulmakujan öljylamppu oli kuten myös muut lamput noin kahden metrin korkeudella kadusta. Sytyttäjältä edellytettiin varrellista laitetta, jolla lamppu avattiin ja tuli tuikattiin sen sydämeen. 10 piti kiinni aikaisemmasta lamppuehdotuksesta sekä katsoi, että koko asia pitäisi tältä erää jättää sikseen, jos sellaiseen valaistukseen ei päädyttäisi. Valtuuston budjettikäsittelyssä valaistusasia päätettiin hyllyttää. Keväällä 1894 Delavals-yhtiö ilmoitti, ettei se ollut enää kiinnostunut perustamaan Porvooseen sähkölaitosta, ja ehdotti, että kaupunki itse perustaisi sellaisen. Oletetut kustannukset olivat 60.000 markkaa, mitä summaa pelästyttiin. Lehdistö osallistui tiiviisti valaistuskeskusteluun ja Borgå nya tidning julkaisi jutun, jonka mukaan sähkölaitos saataisiin kaupunkiin 42.000 markalla ja katuvalaistus maksaisi ensimmäisenä ja kaikkein kalleimpana toimintavuonna kaupungille 5.240 markkaa. Valtuusto ei kuitenkaan edelleenkään lämmennyt sähkövaloasialle. Seuraava katuvalaistuksen tarjoaja oli Werner Söderströmille sähköt asentanut masinisti Johansson, joka teki kaupungille 1. syyskuuta 1897 kolmiosaisen tarjouksen. Tarjous a) sisälsi 30 kpl 1.200 normaalivalon kaarilamppua hintaan 8.000 markkaa vuodessa, tarjous b) 100 kpl 25 normaalivalon lamppua 6.000 markan hintaan vuodessa ja tarjous c) 5 kpl 800 normaalivalon ja 50 kpl 25 normaalivalon hehkulamppua hintaan 5.700 markkaa vuodessa. Rahatoimikamari huomautti, että tarjoajan pitäisi jättää vakuudet. Kamari ehdotti, että tarjoukset pitää hylätä liian kalliina. Jopa halvinta tarjousta pidettiin kalliina, koska se oli paljon kalliimpi kuin Porvoon katuvalaistukseen käytettyjen 65 petrolilampun 3.250 markan kustannukset. Borgåbladetissa selvitettiin, että halvimmallakin vaihtoehdolla olisi saavutettu Porvoon kaupungintalo valmistui syyskuussa 1893. Uusrenessansia edustavassa talossa pidettiin ensimmäinen kaupunginvaltuuston kokous heti talon lopputarkastuksen jälkeen 29. syyskuuta. Se sähköistettiin ensimmäisten joukossa vuonna 1900. 11 Porvoon keskustaa lokakuussa 1894. Keskellä kuvaa olevasta kaksikerroksisesta ns. Lindströmin talosta alkanut tulipalo tuhosi tämän jälkeen suuren alueen kaupungin keskustasta. Porvoon keskustaa palon jälkeen vuonna 1898. Tyhjentyneeseen tilaan voitiin rakentaa ruutukaavan mukaiset kadut. Sähköyhtiölle avautui myös vapaata rakennusmaata. 6,4 kertaa parempi valaistus, kuin öljylampuilla. Loppujen lopuksi Johansson veti tarjouksensa takaisin. Kaupungin heikko katuvalaistus harmitti porvoolaisia. Tehtailija Robert Wilhelm Ekblom teki valtuustoaloitteen kaasuvalaistuksen mahdollisuudesta. Hän esitteli bremeniläisen yrityksen tarjousta, joka ensi katsomalta tuntui hyväksyttävältä ja vain vähän öljyvalaistusta kalliimmalta. Tarjoukseen liittyi mielenkiintoinen 50 vuoden yksinoikeuspykälä. Rahatoimikamarin kokoonpanoa vahvistettiin valaistusasiassa herroilla Ekblom, Karl Helsingius ja Werner Söderström. Se sai tehtäväkseen tutkia tämän ja muiden valaistusvaihtoehtojen toteuttamismahdollisuuksia ja jättää asiasta mietinnön. Vahvistettu rahatoimikamari toi lokakuun kokoukseen 1899 useita erilaisia ehdotuksia ja laskelmia. Mukana oli sekä hiili- että puukaasuvaihtoehto, oli Auer-öljyvalaistus ja acetyylivalo. Viimeksi mainittu hylättiin heti, koska siitä oli käsitys, että se oli melkein yhtä kallista kuin sähkövalo, mutta vaarallisempaa. Jälleen kerran kaikki vaihtoehdot tuntuivat mahdottomilta hyväksyä, mutta sähkö oli vuosien mittaan saanut kasvavaa suosiota, joten sen hyväksyttävyys oli suurin. Vahvistetusta rahatoimikamarista muodostettu komitea sai valtuustolta valtuudet hankkia tarjous kaupungin valaisemisesta 51:llä 1.000 normaalivalon kaarilampulla, joita pidettäisiin valaistuna 1.800 12 Kirkkokadulla liikkui ihmisiä yötä päivää. Katuvalaistus kaupungissa oli 1860-luvun lopulta alkaen. Myös Kirkkokadulla valolähteenä oli talon seinään kiinnitetty öljylamppu. Kuva on vuodelta 1898, jolloin valaistuksen heikkoutta arvosteltiin jo yleisesti. Piispankadulla Söderströmin taloa vastapäätä kokoontui vuonna 1891 porvoolaisia pohdiskelemaan maailmanmenoa. Katuvalaistuskysymys oli tuolloin vasta nousemassa kunnallispoliittiseksi kuumaksi perunaksi. tuntia vuodessa. Porvoon valtuusto katsoi, että varaa sähköiseen katuvalaistukseen olisi 8.000 markkaa vuodessa. Tästäkään hankkeesta ei kuitenkaan suoraan syntynyt mitään selkeää valaistusratkaisua. R.W. EKBLOMISTA SÄHKÖN PUUHAMIES Tehtailija R.W. Ekblom, Porvoon Panimon omistaja, pursiseuran kommodori, kaikkien tuntema hauska seuramies ja kunnallispoliittinen osallistuja oli kuitenkin itse syttynyt sähkövalolle. Ekblom luovutti panimoliikkeensä pojalleen Mårten Ekblomille vuosituhannen vaihtuessa. Uusimaa-lehti julkaisi syyskuun 5. päivänä 1900 uutisen: Porvoon Sähkö Osakeyhtiö “Sähkövoima-asema, jonka mainittu yhtiö on laittanut kaupunkiimme on nyt valmis, ja sähköä valaistukseksi ja moottorivoimaksi on jo ruvettu antamaan. Itse tehdasrakennus sisältää suuren pannuhuoneen sekä konesalin, jossa toistaiseksi on kaksi dynamokonetta. Valojohdot useimpien tilaajien luo ovat myös kunnossa. Toissa päivänä annettiin ensi kerran valoa, mikä R.W. EKBLOM 13 Porvoolaiset saivat sähköistyksen alkuvaiheessa valaistusta akkuvirrasta, koska koneita ei käytetty yöaikaan. näyttää kirkkaalta ja tasaiselta. Sähkövalontilaajia lienee nykyään jo 800”, kerrottiin yhden palstan uutisessa lehden kakkossivulla. Uusimaa-lehden levikki oli tuolloin runsaat 6.000 kpl. Lokakuun 8. päivänä julkaistiin Uusimaa-lehdessä uutinen: “Sähkövaloa pakkahuoneelle ovat kaupungin liikkeenharjoittajat toiwoneet pimeäksi wuodenajaksi. Rahatoimikamarin ehdotuksesta päätti kaupunginvaltuusto perjantaisessa kokouksessa hyväksyä jättäen rahatoimikamarin päätettäväksi hankitaanko wai ei hankita tai lainataanko mittari muualta.” Borgå Nya Tidning mainitsi vuosikatsauksessaan vuoden 1901 tammikuussa: ”Huolimatta huonoista taloudellisista oloista elinkeinoelämä on edistynyt vakaana ja vahvana eikä kuten monilla muilla paikkakunnilla häilynyt konkurssien tai muiden kriisien kourissa. Niinpä seudulle melko merkittävänä liikeyrityksenä on mainittava sisävalaistuksen sähköä toimittavan sähköyhtiön perustaminen. Uusi sähkölaitos tarkastettiin 3. päivänä lokakuuta, ja se aloitti heti toimintansa. Tilaajien määrä noussee noin 50:een ja lamppujen määrä yli 1000:een.” Borgåbladet julkaisi 13.3.1901 uutisen (sitaateissa kirjoittajan tekemä käännös): ”Porvoon Sähkö Osakeyhtiö. 14 Porvoon tori vuonna 1900. Oikealla on Seurahuone, jonka purkamista edelleen monet surevat. Yhtiö on jättänyt anomuksen, että se saisi toteuttaa suunnitelman, joka koskee kaupungin uuden kaavan tonttia numero 5 korttelissa 22. Yhtiön tarkoitukena on pystyttää tontille tehdastoimintaan tarkoitettu kivitalo.” Kyseinen tontti sijaitsi Jokikatu 33:ssa, ja sähkölaitokselle varattiin tilat tontin pihan puolen rakennuksesta. “Mahdollistaakseen uuden pienteollisuuden toimimisen seudulla yhtiö jakaa sähköä edulliseen 11 pennin amperituntihintaan. Mittarin kautta jaettavan valaistussähkön hinta on 15 penniä per tunti. Suurasiakkaille myönnetään alennusta.” Laitoksen teknisistä ominaisuuksista mainittiin Siemens & Halsken toimittamat akut, jotka mahdollistivat sähkön toimitukset myös yöaikaan, kun dynamokoneet eivät työskennelleet. Asiakkaita kosiskeltiin ilmoituksilla paikkakunnan lehdissä. Sähköyhtiö järjesti myös asennustyöt tarvittaessa hyvinkin lyhyellä hälytysajalla syksyyn 1900 saakka. Sähköyhtiöllä oli tavaraa omassa varastossa, joten siltä osin mikään ei hidastanut toimituksia, Ekblom ilmoitti. Valaistussähkö oli Porvoossa alkuvaiheessa miltei pelkästään sisätilojen asia. Ulkovalaistus oli kokonaan oma kysymyksensä. Siitä huolehdittiin perinteisessä kaasuvalotekniikassa pysyen, ja sitä parantamalla. Paineita kokonaan uuteen 15 tekniikkaan oli kuitenkin Borgå Nya Tidning-lehden mukaan kasaantunut. ”Katuvalaistusta on paranneltu siten, että vanhojen huonosti valaisevien ja vaikeasti hoidettavien petrolilamppujen sijasta otettiin käyttöön valaistusvälineiksi niin kutsuttuja Forselleska lamppuja. Uudistusta voidaan kuitenkin kaiken kaikkiaan pitää puolinaisena, sillä valaistus on vielä monessa suhteessa riittämätön, erityisesti, mitä tulee lamppujen määrään.” Maaliskuussa 1901 R.W. Ekblom ilmoitti valaistussähkön hinnanalennuksesta. Hintaa laskettaisiin huhtikuun ensimmäisestä päivästä alkaen 25 % tai 15 penniin ampperitunnilta niiltä asiakkailta, joille sähkö tulee mittarin kautta. Suurasiakkat saivat saman alennuksen entisten alennuksiensa lisäksi. Sähköturvallisuutta valvottiin tuohon aikaan teollisuushallituksen toimesta. Porvoon sähköyhtiössä tehdyn tarkastuksen jälkeen todettiin paikkakunnan lehdissä, että turvallisuusasiat olivat kunnossa, eikä mihinkään erityisiin turvatoimiin ollut aihetta. Tarkastuksen suoritti koneinsinööri C. Bäcklund. Valaistusasian käsittely painui vaihteeksi hiljaisuuteen, mutta asia kyti kuitenkin veran alla koko ajan leimahtaakseen taas sopivan tilaisuuden tullen liekkeihin. Natalie Linsén otti vuonna 1898 kuvan kirkon kellotapulista Suomenkylän suuntaan. Kuvassa näkyy pylväitä, jotka saattavat olla sähköpylväitä, olihan Werner Söderström aloittanut sähkönjakelun jo vuonna 1893. 16 KIRKONMÄELLE VALOA LOPPUVUONNA 1901 Porvoon tuomiokirkon mäki oli vuosisadan alun pimeinä öinä Porvoon valoisinta aluetta. Porvoon tuomiokirkon valaistusta ryhdyttiin vaihtamaan sähkölamppuihin vuoden 1901 lopulla. Konsuli M.H. Ceder ja tehtailija L. Lönnqvist olivat lahjoittaneet sähköistyksen. Asia käsiteltiin kirkonkokouksessa, jossa vain yksi puhuja vastusti lahjoituksen vastaanottamista. Kokous päätti muuten ottaa lahjoituksen yksimielisesti vastaan. Asiantuntijalaskelman mukaan 106 lampulla järjestetty valaistus maksaisi 475 markkaa vuodessa. Sähköistämisen toteuttamiseen asetettiin komitea, johon kuuluivat lahjoittajien lisäksi kreivi Louis Sparre, rakennusmestari A.G. Lindholm, tehtailija R.W. Ekblom ja pastori V. Mårtensson. Komitealle annettiin vapaus asiantuntija-avun käyttämiseen. Tuomiokirkon sähköistämiseen ryhdyttiin saman tien. Työt valmistuivat ennen vuoden 1901 joulukirkkoa. Saman tien päätettiin asentaa muutama lamppu kellotapuliin. Kirkonkelloja käytettiin tuohon aikaan hälytettäessä palovaarasta, ja hälyttäjillä oli pimeässä vaikeuksia selvitä tapulissa. Myös kirkkopihan todettiin olevan paremman valaistuksen tarpeessa, joten sinnekin sijoitettiin lamppuja. Pastori V. MÅRTENSON oli myös kunnalliselämässä mukana kirkonmiehenä. Sähköpylväät ilmestyivät porvoolaismaisemaan vuonna 1900. Kuvassa on Rihkamatorin laidassa sijainnut Törngrenin talo. 17 Porvoolaismaisemaa vuodelta 1905. Synnytyslaitos on taustalla. Sähköistäjät liittivät toimintaansa yleishyödyllisen yhteiskunnallisen ulottuvuuden kasvattaen näin yleistä hyväksyttävyyttä. Herrat R.W. Ekblom ja M. Ekblom kustansivat vuonna 1902 sähkövalot sairaalaan. Vuosittaiset kustannukset hoidetaan sairaalan toimesta. ”Sairaala on luonnollisesti tyytyväinen tästä parannuksesta”, Borgåbladet kertoi. Vuosisadan alkuvuodet olivat kaupungissa kaiken kaikkiaan vireää kehityksen aikaa. Yksi sähkön käyttäjistä oli Porvoon Säästöpankki, joka vuonna 1901 päätti pidentää tuntuvasti aukioloaikojaan. Henkilöstöä lisättiin tuolloin, ja vuoden 1902 alusta valittiin toiseksi kirjanpitäjäksi varatuomari John Dahlström. Neljä vuotta myöhemmin hänet valittiin kamreeriksi, ja vuosina 1919-35 hän oli pankin toimitusjohtajana. Dahlström toimi myös kunnallispoliittisena vaikuttajana ja sähkölaitoksen hallituksessa. Tehtailija Ekblom toimi puolestaan Porvoon Säästöpankin luottamuselimissä. Lokakuussa 1902 kuvernöörin virasto vahvisti Porvoon Sähkö Osakeyhtiön verkko- ja laiteluvan, joten asiat olivat tsaarinajan byrokratian osalta kunnossa. Vuonna 1905 katuvalaistusasia hyppäsi jälleen pinnalle sähköyhtiön tehtyä ehdotuksen valaistuksen järjestämisestä neljällä 720 normaalivalon kaarilampulla ja 98:lla noin 80 normaalivalon Nernst-hehkulampulla valaistusajasta riippuen joko hintaan 13.700 tai 15.000 markkaa. Valtuusto siirsi asian rahatoimikamarin valmisteltavaksi. 18 KUNNALLISTA SÄHKÖLAITOSTA SELVITTÄMÄÄN 1906 Kunnallisen sähkölaitoksen perustamisasia lähti liikkeelle vuoden 1906 alussa. Porvoon Sähkö Osakeyhtiön tarjous jähmettyi kunnallispoliittiseen vastustukseen. Tammikuun 3. päivänä 1906 Porvoossa kokeiltiin sähkövaloa katuvalaistuksena ensimmäistä kertaa. ”Borgå Bladet” kertoi asiasta edellisviikolla. ”Kokeiluvalaistus. Sähkö Osakeyhtiö on pystyttänyt kolme pylvästä lamppuineen Uudelle kirkkokadulle, joka on Nikolainkadun ja Puistokadun välissä järjestääkseen sähkövalon kokeiluvalaistuksen. Kokeiluvalaistus tapahtuu ensi keskiviikkona. Läsnä tulee olemaan rahatoimikamarin kutsuma asiantuntija insinööri Vuolle.” Kyseinen ”insinööri Vuolle” oli professori Bernhard Wuolle. ”Bernhard Wuolle oli Suomen johtavia sähkötekniikan asiantuntijoita vuosina 19051940. Hän oli kansainvälistynyt mies, ja tunsi Länsi-Euroopan maat hyvin ja oli innostunut tuomaan niistä uutta teknologiaa Suomeen”, fil.toht. Timo Myllyntaus luonnehtii porvoolaisten käyttämää asiantuntijaa kirjassaan ”Electrifying Finland”. Porvoon Sähkö Osakeyhtiö jätti katuvalaistuksesta tarjouksen rahatoimikamarille, joka esitti sähköyhtiön tarjouksen hyväksymistä sillä ehdolla, että vuosittaiset kustannukset eivät ylittäisi 9.400 markkaa. ”Kun asia otettiin kaupunginvaltuuston käsittelyyn tehtailija Ekblom tähdensi Porvoon Sähkö Osakeyhtiön puolesta, että yhtiö ei voi suostua maksimihintaan 9.400 markkaa, vaan että korvauksen pitäisi olla mittarilla mitaten 45 penniä kilowattitunnilta, minkä ohella hän ilmoitti, että jos kysymystä ei voida ratkaista viikon aikana, yhtiön on pakko luopua tarjouksestaan, koska se ei pystyisi hankkimaan valaisinpylväitä, jos päätöksenteko venyisi. Keskustelun aikana monet puhujat huomauttivat, ettei rahatoimikamari ollut teettänyt katuvalaistuksen parantamisasiassa perusteellisia ja monipuolisia selvityksiä, jotka olisivat olleet välttämättömiä. Rahatoimikamari oli vain ottanut huomioon yhtiön tarjouksen, mutta ei ollut ajatellut muita vaihtoehtoja kysymyksen ratkaisemisessa eikä ollut muilta seuduilta kerännyt tarvittavaa materiaalia asian valaisemiseksi. Kaupunginvaltuustossa epäiltiin myös, ettei kaupungin valaistus rahatoimikamarin esityksen jälkeenkään tulisi paremmaksi kuin nykyinen, ja että sellaisissa oloissa oli epäviisasta sitoa kaupunkia 10 vuoden pituiseen perustamisaikaan. Kaupunginvaltuusto päätti hylätä Porvoon Sähkö Osakeyhtiön tekemän tarjouksen nykyisessä muodossaan ja näin ollen jättää kysymyksen sähkövalaistuksen käyttöönotosta tällä kertaa sikseen. Sen lisäksi rahatoimikamarille annettiin tehtäväksi ottaa asia kokonaisuudessaan uuteen käsittelyyn, jonka BERNHARD WUOLLE 19 ohella kamarin pitäisi hankkia valaistusta valaistusolojen järjestämisestä toisilta seuduilta samoin kuin lähteä selvittämään mahdollisuutta, että tänne perustettaisiin kunnallinen sähkölaitos toimittamaan sähköä sekä ulko- että sisävalaistukseen.” Näin oli kunnallisen sähkölaitoksen perustamisasia viritetty alulle. Porvoon seudun maantieoloja Fagerstasista 1906. Tievaloista ei ollut vielä tietoakaan. “HAIKON METSISSÄ ENEMMÄN VALOA” GOTTFRIED STRÖMBERG 20 Kunnollisen katuvalaistuksen lykkääntyminen ärsytti porvoolaisia, mistä kertoi myös joulukuun 29. vuonna 1906 julkaistu kirjoitus Borgå Bladetissa. ”Katuvalaistus jättää kuten tunnettua paljon toivomisen varaa. Emme tarkoita nyt sen puutteellisuutta ylipäätään vaan sitä asianlaitaa, että kaupunki oli joulupäivänä ja kolmantena joulupäivänä painuneena täydelliseen pimeyteen. Yhtään katulyhtyä ei sytytetty kaupungissa näinä päivinä. Uskomme, että maalaiset ovat oikeassa viime päivinä esittämässään sanailussa, että Haikon metsissä on talvi-iltoina enemmän valoa kuin Porvoon kaduilla.” Asia eteni verkkaisesti, mutta varmasti kunnallisen sähkölaitoksen perustamisen suuntaan. Ilmiö oli yleinen Suomessa ja myös koko Euroopassa, jossa vuonna oli 1891 vain 4 prosenttia yhteensä 218 sähkölaitoksesta kunnallisia. Yksi jarruttava tekijä oli teknisen henkilöstön puute ja toinen merkittävä kaiken uuden yleistymiseen liittyvät taloudelliset ja asenteelliset esteet. Vuoden 1907 syyskuussa rahatoimikamari lähetti kaikki asian valmisteluun kuuluvat asiakirjat kaupunginvaltuustolle ja esitti samalla oman arviointinsa katuvalaistusasiassa. Rahatoimikamarin puheenjohtajisto oli käynyt Jyväskylässä tutustumassa sikäläiseen tilanteeseen. Jyväskylässä oli vuonna 1902 perustettu kunnallinen sähkölaitos, joka oli hankkinut tekniset laitteensa Saksasta AEG:ltä. Jyväskyläläisten tarpeet olivat suurinpiirtein samanlaiset, joten se oli hyvä vertailukohde Porvoolle. Syksyllä sähkövalaistusasia sai uuden käänteen, kun Porvoon maalaiskunnan kunnanlääkäri Albin Gulin esitti selvitettäväksi Strömsbergin kosken vesivoiman hyödyntämistä. Gottfried Strömberg tutki koskivoiman mahdollisuuksia. Strömsbergin koski on vain seitsemän kilometrin päässä Porvoon keskustasta, joten sen hyödyntäminen houkutteli kovasti. Ström-bergin mukaan kosken voimaa kannatti hyödyntää. Kaupungin ammattikoulun johtaja insinööri J.V. Jansson selvitti myös rahatoimikamarin toimeksiannosta Strömsbergin koskivoiman käyttömahdollisuuksia. Hän tuli samaan tulokseen kuin edeltäjänsä: kaupungin sähkölaitoksen tarvitsema 300 hevosvoiman teho voidaan hankkia Strömsbergistä. Kaupunginvaltuusto valtuutti rahatoimikamarin jatkamaan selvityksiä ja käymään neuvotteluita asiassa. Vielä ei kuitenkaan saatu aikaan mitään kunnallista sähkölaitosta. Toisaalta yksityinen sähköyhtiö sai koko ajan lisää kuluttajia. Kaupungin ensimmäisten sähköistettyjen rakennusten joukkoon kuulunut Borgå Gymnasium vuonna 1905. 21 EKBLOMIN IKÄÄNTYMINEN LOI AINEKSET RATKAISULLE Tehtailija A LBERT H EL SINGIUS vaikutti sähkölaitoksen hallituksessa. Kauppaneuvos ja sähköyhtiön johtaja R.W. Ekblom täytti 70 vuotta 10. marraskuuta 1909. Ekblomin ikääntyessä sähkölaitoksen kunnallistaminen alkoi tulla ajankohtaiseksi. Vuonna 1911 hänet valittiin kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi, joten mies oli kuitenkin edelleen kaupungin riennoissa täysimittaisesti mukana. Porvoon Sähkö Osakeyhtiö teki vuonna 1911 kaupungille tarjouksen, jonka mukaan se luovuttaisi sähkölaitoksensa 133.936 markan hinnasta ja vuokraisi 900 markalla vuodessa tilat yhtiön kiinteistöstä Jokikadulla. Tarjous esitettiin helmikuussa. Asian käsittely alkoi maaliskuun 26. päivänä, jolloin päätettiin vain, että ennen mahdollista ostopäätöstä insinööri Jansson selvittäisi, mitä maksaisi laitoksen siirtäminen toiseen paikkaan. Sähkökeskuksen silloista paikkaa pidettiin ahtaana, eikä sähkölaitosta voitu laajentaa sen puitteissa. Valtuustokäsittelyssä ainoastaan puutarhuri August Granberg oli sähköyhtiön ostamista vastaan. Hänen mielestään kaupungin piti perustaa aivan uusi laitos. Päätösprosessin aikana puhuttiin erityisen paljon laitoksen hinnasta. Sähköyhtiö joutui pudottamaan hintaa 125.936 markkaan, kun tekniseksi arvoksi laskettiin tuolloin 86.000 markkaa. Rahatoimikamari antoi asiasta lausunnon, jossa painotettiin, että kunnan ja yhtiön välinen kilpailu ei olisi Porvoolaiset saivat vetensä ennen vesijohtojärjestelmän rakentamista ja pitkään sen jälkeen kaivoista. Vuodelta 1913 olevassa kuvassa on Lukiokujan kaivo. 22 Näkymä Kaivokadulta kaupunginpuistoon päin vuodelta 1911, jolloin kunnallinen sähkölaitos aloitti toimintansa. Tuon ajan pikkutytöt kulkivat käsi kädessä ja poliisi keskellä katua. toivottavaa. Kaupunginvaltuusto päättikin kesäkuun 6. päivänä ostaa sähköyhtiön tingittyyn hintaan irtaimistoineen ja johtoineen niin, että omaisuus tuli kaupungin haltuun 1. lokakuuta. Samoin päätettiin vuokrata toistaiseksi 10 vuodeksi tuolloinen toimitila ja tarpeellinen kenttätila. Vuokrasopimukseen jätettiin kaupungille mahdollisuus sanoa se irti vuoden irtisanomisajalla. Kymmenen vuoden irtisanomisaika koskisi vain myyjää. Laajennus ja muuttohankkeet jätettiin lepäämään. Myöhemmin laitoksen tekninen arvo osoittautui vain 50.000 markaksi, joten Ekblom teki melkoisen hyvät kaupat. Sähkölaitokselle asetettiin hallitus, johon valittiin varatuomari John Dahlström, tehtailija Albert Helsingius, insinööri Johan Jansson ja teknikko Frans Sandberg. Kun Jansson nimitettiin sähkölaitoksen isännöitsijäksi, hänen tilalleen valittiin tehtailija Albert Hagström. Katuvalaistusta varten asennettiin joulukuun aikana 400 ja 200 normaalivalon lamppuja. Näin saatiin tyydyttävän hyvä valaistus ja vihdoin viimeinen ratkaisu katuvalaistukseen. Kauppaneuvos Robert Wilhelm Ekblomin asema kaupungin kunnallispolitiikassa ja pursiseuran pitkään vaikuttaneena kommodorina oli vankka. Hän myös lahjoitti kaupungille merkkipäivänään seitsemän huonetta ja keittiön käsittäneen huoneiston. Ehtona oli, että kaupunki vuokraa huoneet edullisesti ruumiillista työtä tekeville. Dahlström, Hagström, Helsingius ja Sandberg vakiinnuttivat asemansa 23 sähkölaitoksen hallituksessa vuonna 1912. Jansson toimi isännöitsijänä. Vuoden toiminnan jälkeen todettiin Jokikatu 33:n pihalla olevan vanhan keskuksen moottorien teho liian pieneksi. Sähkölaitoksen hallitus päätti esittää kaupunginvaltuustolle laitoksen laajentamista ja 180 hevosvoiman dieselmoottorin hankkimista. Valtuusto käsitteli asiaa maaliskuun kokouksessa ja myönsi tarkoitukseen 61.300 markan määrärahan. Hallitus totesi tilanteeseen sopivaksi, että sähkölaitoksen laajennuksen kanssa samanaikaisesti esitellään katuvalaistusta. Tämän pohjaksi isännöitsijä teki ehdotuksen, joka myös käsiteltiin hallituksessa ja hyväksyttiin edelleen valtuustossa. Tarkoitukseen myönnettiin 13.700 markkaa. Hallitus kuuli näissä asioissa asiantuntijana insinööri J. Leireä Helsingistä. Konsulttina toimi Insinööritoimisto Zitting & C:o Helsingistä. Toimisto huolehti myös tilatun 180 hevosvoiman dieselmoottorin ja siihen liittyneiden “dynamon” ja instrumentoinnin asennuksista. Asennustyöt alkoivat puolivälissä kesäkuuta. Uutta koneistusta koekäytettiin elokuun 7. päivänä, ja se hyväksyttiin. Loppukesästä asennettiin myös katuvalaistusta. Isännöitsijä Jansson hoiti itse projektin, joka käsitti 95 kpl 100 watin lamppua, 23 kpl 200 watin lamppua ja viisi 400 watin lamppua. KATUVALOT PALOIVAT LÄPI YÖN Vuonna 1912 katuvalaistusta laajennettiin Tarmolaan päin yhdeksällä 100 watin lampulla. Tarmolan suunnan lamput oli erotettu muusta katuvalaistuksesta, ja virtaa säännösteltiin klo 11 illalla automaattisella aikakatkaisijalla. Kaikki kaupungin katuvalot paloivat klo 11:een illalla, minkä jälkeen valaistus vähennettiin puoleen aamuun klo 6:een asti, jonka jälkeen keskustaan syttyi täysi ja muuhun osaan kaupunkia puolikas valaistus. Sammutus ja sytytys tapahtuivat automaattisesti jakokeskuksista kytkentäkellolla. Jakokeskuksia oli kaupungin alueella kolme. Kussakin jakokeskuksessa oli kilowattituntimittari, jolla virrankulutusta voitiin kontrolloida. Mittarit tosin saatiin asennetuksi vasta vuoden lopulla, jolloin tuon vuoden valaistusvirran kulutusta ei voitu vielä tietää. Jakeluverkossa tehtiin monenlaisia parannuksia ja laajennuksia. Levinin viinanpolttimolta vedettiin uudet johtimet uudelle veneveistämölle, jolloin 66 sähköpylvästä korvattiin uusilla. Dieselmoottorien käyttö sujui niin hyvin, että vuoden ajalta kirjattiin 24 vain yksi puolen tunnin katkos. Se tapahtui, kun uuden moottorin ilmapumpusta irtosi sokka. Koska kuormitus oli melko korkea, eikä reservejä ollut tarpeeksi, jouduttiin katuvalaistus sammuttamaan, kunnes vika saatiin korjatuksi. Voimavirran hintaa päätettiin laskea 45 pennistä kilowattitunnilta 30 penniin. Mittarivuokra päätettiin poistaa. Kuluttajille tehtyjä helpotuksia perusteltiin sillä, että liian korkea sähkön hinta karkottaa teollisuutta seudulta, ja mittarivuokra pelottaa kuluttajia liittymästä sähkölaitoksen verkkoon. Kuluttajaystävälliset helpotukset tulivat voimaan vuoden 1913 alusta. Syksyllä 1912 vanha “voimakeskus” pinnisteli kaksine dieselkoneineen niin tiukoilla, että olemassaoleva höyrykone ei voinut olla riittävänä reservinä. Vanhaan vuokrattuun voimakeskukseen ei myöskään mahtunut lisää konekalustoa. Kävi selväksi, että kaupungille oli epäedullista sijoittaa enää rahaa vanhaan voimakeskukseen. Porvoon kaupungin sähkölaitoksen hallitukseen kuuluivat vuonna 1912 kihlakunnantuomari John Dahlström puheenjohtajana sekä jäseninä tehtailija Albin Hagström, Albert Helsingius ja Frans Sandberg, joka erosi huhtikuun alussa henkilökohtaisen vararikon takia. Hänen tilalleen hallitukseen valittiin pankinjohtaja Volmar Nyberg. Sihteerinä toimi sähkölaitoksen isännöitsijä insinööri Jansson. SÄHKÖN KÄYTÖN KASVU PAKOTTI UUDISRAKENNUKSEEN Laitoksen koneet kävivät täysillä. Energiankulutus nousi vuonna 1912 158 000 kWh:iin. Jokikadun “voimakeskus” todettiin liian pieneksi. Pian ilmeni, että vaikka hankittu 180 hevosvoiman kone oli monien mielestä liian suuri ja pienempikin olisi tyydyttänyt tarpeen moneksi vuodeksi, käytössäolevien koneiden kapasiteetti olikin liian pieni. Syynä oli voimakas sähkön käytön kasvu. Kasvua tehosti se, että kaiken muun kehityksen myötä katuvalaistus oli saatu toimimaan. Tammikuun 31. päivänä 1913 tehtiin valtuustossa päätös, että uusi sähkökeskus tehdään Tarmolaan johtavan tien varteen. Keskus käsittäisi suuren konesalin, akkuhuoneen, korjaamon, varastohuoneen, kaupan, konttorihuoneiston, huoneen isännöitsijälle sekä kaksi huonetta vesilaitokselle. Vanhasta sähkökeskuksesta päätettiin siirtää uuteen vuonna 1912 toimitettu 180 hevosvoiman dieselmoottori. Lisäksi päätettiin hankkia uudet 100:n ja 250 hevosvoiman dieselmoottorit, minkä jälkeen konetehoa olisi yhteensä 530 hevosvoimaa. Kun akkujen kokoa kaksinkertaistettiin, niistä 25 saatiin kolmen tunnin ajaksi noin 40 kW, mikä vastasi 60 hevosvoiman konetehoa. Konetehojen piti nyt riittää siihenkin tilanteeseen, että 250 hevosvoiman dieselmoottori ei jostakin syystä toimisi. Tehoja löytyisi vielä 340 hevosvoimaa, mikä olisi noin puolet enemmän kuin siihenastinen huippukuormitus. Sähköä tehtiin myös höyrykoneella, joka käytti polttoaineenaan puuta. Halkoja käytettiin 296 syliä, mikä merkitsi rahassa 3.216 markkaa. Sähkö tehtiin 45.943 kWh, mikä merkitsi 7 pennin polttoainekustannuksia kilowattituntia kohti. Naftaa käytettiin 33.120 kiloa, ja polttoainekustannukset olivat 4.968 markkaa 111.768 kilowattitunnilta eli 4 penniä kilowattitunnilta. Uuden keskuksen suunnitelmissa tuli myös ottaa huomioon tulevaisuuden laajentamistarpeet. Konesalista piti tehdä niin suuri, että sinne mahtuisi 400 hevosvoiman moottori samoille sijoille kuin 100 hevosvoiman moottori, joka puolestaan siirrettäisiin tehon tarpeen kohottua pois. Päiväkuormaa ajettaisiin 180 hevosvoiman moottorilla, kun lisäkapasiteettia tarvittaisiin. Uuden keskuksen kustannuksiksi koneineen arvioitiin 180.000 markkaa. Vanhojen uuteen keskukseen soveltumattomien koneiden myynnistä arvioitiin saatavan 20.000 markkaa. Sähkölaitoksen hallitus päätti siten esittää kaupunginvaltuustolle 160.000 markan määrärahaa uutta sähkökeskusta ja sen koneita varten. Valtuusto hyväksyi määrärahan helmikuun 13. päivänä 1913. RAKENNUSPROJEKTI HYVIN HALLINNASSA Urakkatarjouksia tuli neljä. Ne vaihtelivat 82.000 markasta 100.000 markkaan. Sähkölaitoksen hallitus päätti kokouksessaan 28. maaliskuuta 1913 antaa urakan sortavalalaisille rakennusmestareille O. Tolonen, T.E. Haapala ja E. Sauvola 82 .000 markan summalla. Urakkahinta ylitti aiemmat laskelmat 27.000 markalla. Syynä oli osin se, että aikaisemmissa laskelmissa sähkökeskusta kaavailtiin pienemmässä mittakaavassa ns. säästöpankin tontille, ja osin se, että koska siirtyminen vanhasta sähkökeskuksesta uuteen piti tapahtua valoisana vuodenaikana, aikataulua piti kiristää, mikä puolestaan tuntui hankittavien tiilien ja muun materiaalin hinnoissa. Toisaalta hallitus oli onnistunut säästämään akkujen hinnoissa ja saamaan vanhoista koneista suhteellisen hyvän hinnan, joten kustannukset ylittyivät noin 17.000 markalla, minkä summan valtuusto hyväksyi maaliskuun 31. päivän kokouksessa. 26 Konesali sellaisena kuin se oli vuodesta 1913 vuoden 1942 maaliskuuhun, jolloin 100 hevosvoiman dieselmoottori myytiin pois. Kun sähkölaitoksen hallitus veti yhteen erillisten toimitusten aikataulut, tultiin siihen tulokseen, että uusi keskus tuottaisi sähköä heinäkuun lopussa, ja koko keskus olisi täydessä käyttökunnossa 15. lokakuuta. Huolimatta siitä, että rakennusaika oli suhteellisen lyhyt näin suurelle rakennukselle, aikataulussa onnistuttiin pysymään, ja työt saatiin valmiiksi lasketussa ajassa. Niinpä 100 hevosvoiman kone otettiin säännölliseen käyttöön elokuun 28. päivänä. Syyskuun 3.päivänä vanhat akut oli muutettu ja uudet asennettu. Akkujen muuton ajan, noin 17 päivää, jyskytti vanhassa keskuksessa 40 hevosvoiman moottori yöaikaan tuottaen sähköä jakeluverkkoon. Syyskuun 7. päivänä vanhasta “tehtaasta” muutettu 180 hevosvoiman moottori oli myös käyttökunnossa. Lokakuun 1. päivänä käynnistettiin 250 hevosvoiman dieselmoottori, ja uusi keskus oli täysin valmis 15. lokakuuta 1913. Uuden laitoksen katsastusmieheksi kutsuttiin insinööri Karl Strömberg, joka totesi, että koneet kävivät kaikin tavoin hyvin. Kokonaiskustannukset uudesta keskuksesta muuttoineen vanhasta keskuksesta ja uusien koneiden hankintoineen olivat 228.753 markkaa, josta uudisrakennus merkitsi 100.180 markkaa, koneet 109.121 markkaa, akut 11.950 markkaa, siirtojohdot 7.502 markkaa. Todelliset kustannukset 27 ylittyivät siten rakennuksen osalta 18.180 markkaa, koneiden osalta 5.891 markkaa, siirtojohtojen 4.332 markkaa. Akut tulivat 1.550 markkaa halvemmiksi kuin alunperin oli laskettu. Kustannuksia nostivat mm. se, että tontille tehtiin jäähdytysvesikaivo ja siitä vedettiin putkiyhteydet konesaliin. Samoin rakennettiin suuri öljysäiliö, jotta polttoainetta ei tarvinnut säilyttää tynnyreissä. Ensimmäinen maailmansota aiheutti jo huolia polttoaineentoimituksien sujumisesta. Sähkölaitos oli sodasta huolimatta saanut naftaa tyydyttävästi. Rautatieliikenteen häiriöt kuitenkin huolestuttivat. Öljyä järjestettiin Porvooseen Helsingistä hevoskyydillä 52 tynnyriä ja venekuljetuksena 100 tynnyriä. Häiriöriskiä polttoaineen saannissa pienennettiin sillä, että sähkölaitoksella päätettiin pitää noin 100 tynnyrin eli noin 15.800 kilon naftavarastoa. Vuoden aikana naftaa käytettiin 72.262 kiloa, ja polttoainekustannukset olivat “fritt i verkets cistern” 11.679 markkaa. Kun koneet tuottivat sähköä 234.935 kWh, öljynkulutus oli kilowattituntia kohti 307,5 gr, mitä pidettiin erittäin hyvänä saavutuksena. KULUTUS LÄHTI HETI REIPPAASEEN KASVUUN Sähkön käyttö lisääntyi nopeasti. Se kohosi vuoden 1913 aikana 234.782 kWh:iin, kun se edellisvuonna oli 157.711 kWh. Vuoden 1914 aikana sähkölaitoksella oli asiakkaita 480, kun vuonna 1913 niitä oli 431. Uusia mittareita kytkettiin 89, mutta samalla 40 asiakasta siirtyi muualle. Porvoon kaupungin teknisten laitosten hallitukseen kuuluivat vuonna 1914 varatuomari John Dahlström puheenjohtajana ja varapuheenjohtajana tehtailija Albert Hagström sekä jäseninä tehtailija Albin Helsingius, pankinjohtaja Wolmar Nyberg ja tullihallintomies Walter Enqvist. Nyberg kutsuttiin lokakuussa sotapalvelukseen, eikä hän enää voinut ottaa osaa hallitustyöskentelyyn, eikä myöskään Helsingius, joka nimitettiin raatimieheksi Porvooseen. Hallitus kokoontui vuoden aikana 12 kertaa, ja se käsitteli 60 eri asiaa. Käsiteltyjen asioiden joukossa on kaupunginvaltuustolle tehtävä esitys, että sähkölaitoksella olisi poikkeustapauksissa oikeus tehdä erikoissopimus vahvistetun sähkönhinnan alittavasta hinnasta, kun kyseessä on suurasiakas, jonka sähkönkulutus oli jostakin syystä erityisen merkittävä sähkölaitoksen kannalta. Tämä anomus hyväksyttiin kaupunginvaltuustossa 16. huhtikuuta. Sähkölaitoksella elämä alkoi kulkea tasaisesti eteen- ja ylöspäin alkupin28 nistysten jälkeen. Verkostoa ruvettiin heti vahvistamaan, sillä tasavirtatekniikka näytti jo ensimmäiset merkkinsä haavoittuvuudestaan kuorman kasvaessa. Vanha 50 neliömillimetrin vahvuinen syöttöjohto Jokikadun ja Nikolainkadun kulmassa kaivettiin ylös ja tilalle pantiin 95 neliömillimetrin kaapeli. Vapautunut kaapeli sijoitettiin Kaivokadun ja Nikolainkadun kulmaan yhdistämään näitä alueita keskustaan. Uusi johdin asennettiin vanhan kanssa rinnan pitkin Jokikatua Nikolainkadun ja Raatihuoneenkadun välille sekä vanha johdin pitkin Rauhankatua Puistokadun eli nykyisen Lundinkadun ja Raatihuoneenkadun välille. Näillä uudistuksilla voitiin jännite pitää tasaisena asiakkailla, ja eikä talven aikana tullut valituksia liian matalasta jännitteestä ainakaan näistä osista kaupunkia. Polttoainekuljetuksia varten tehtiin merkittävä investointi. Naftan ostaminen tankkivaunusta oli tullut halvemmaksi kuin tynnyreittäin. Kaupungin sähkölaitokselle ostettiinkin tankkivaunu, joka pystyi kuljettamaan 600 kiloa naftaa. Kun tynnyrihinnan ja tankkivaunuhinnan eroa laskettiin todettiin, että 750 markan tankkivaunu maksoi itsensä vuoden aikana. Vaunun ja laitoksen siirtotikkaiden säilytykseen rakennettiin laudoista vaja. Tähän asti tavaroita oli jouduttu säilyttämään taivasalla. MAAILMANSOTA NOSTI KUPARIN JA POLTTOAINEEN HINTOJA Sähkötarvikkeiden hinnat ja varsinkin kuparin hinta nousivat vuonna 1915 tuntuvasti, eikä Porvoon sähkölaitoksen verkkoa voitu laajentaa. Sähkölaitoksen konekapasiteetti oli kovilla varsinkin huippukuormituksen aikaan. Jännite pystyttiin kuitenkin pitämään verkossa suhteellisen hyvin korkealla, kun koneita ajettiin täysillä. Porvoon telakalla jännite kuitenkin pyrki jäämään liian matalaksi. Vanhoja kaapeleita vahvistettiin, mutta vahvistuksista huolimatta jännite ei pysynyt aina riittävän korkeana. A.B. Borgå Båtfarf O.Y. oli sähkölaitoksen suurin asiakas. Sen sähkönkulutus kasvoi vuoden 1915 aikana tuntuvasti. Sähköä kului 12.764 kWh, kun kulutus edellisvuonna oli 4.540 kWh. Werner Söderström OY oli tasaisen varma asiakas. Yhtiö kulutti vuonna 1915 sähköä 11.165 kWh edellisvuoden kulutuksen oltua 11.838 kWh. Ensimmäinen maailmansota vaikutti siten, että kuparin hinta nousi vuonna 1916 vuoteen 1915 verrattuna vielä enemmän, eikä Porvoon sähkölaitoksen verkkoa siten voitu vahvistaa niin paljon kuin olisi ollut tarve. Jännite pystyttiin kuitenkin pitämään tyydyttävällä tasolla miltei kaikkialla 29 jakeluverkon piirissä. Telakalla ja lähimmissä taloissa jännite putosi kuitenkin huomattavasti alle 220 voltin, mikä pakotti vahvistamaan verkkoa lyseon ja telakan välillä siitäkin huolimatta, että kupari oli todella kallista. Polttoaineen hinnat lähtivät jyrkkään nousuun. Naftan keskihinta nousi 24,3 penniin, kun se vuonna 1915 oli 17,3 penniä ja 1914 14,5 penniä. Sähkön kulutus oli laskenut vuoden 1915 ensimmäisellä puoliskolla, mutta loppuvuodesta tapahtui käänne ja vuonna 1916 sähkön kulutus kasvoi voimakkaasti. Katuvalaistus katkaistiin Porvoossa kesäajaksi 15. toukokuuta ja kytkettiin jälleen päälle 16. elokuuta. Tästä käytännöstä vakiintui porvoolainen katuvalaistustapa. Sähkölaitoksen palkat olivat vaatimattomat. Voimakas inflaatio heikensi vielä heidän taloudellista tilannettaan. Vaikeista ajoista johtuen sähkölaitoksen henkilöstö sai palkkaansa erityisen kalliinajanlisän “dyrtidstillägg”, mikä mainittiin myös erikseen, kun laitoksen taloudellista tilaa tarkasteltiin vuoden 1916 kertomuksessa. Kuparin hinta oli edelleen vuonna 1917 korkealla, eikä jakeluverkkoa voitu vahvistaa. Myllymäelle rakennettiin kuitenkin uutta verkkoa, ja 19 uuteen porvoolaisperheeseen saatiin siellä sähköt. Kaiken kaikkiaan uusia kuluttajia tuli 107 ja 55 kuluttajaa poistui. Porvoossa oli Suomen itsenäistymisvuoden lopulla 653 sähkönkuluttajaa. Polttoaineen hankinnassa alkoi ilmetä vuonna 1917 suuria vaikeuksia. Polttoaineentoimittaja A/B Masut ei pystynyt toimittamaan sovittua määrää. Myöskään toiselta toimittajalta ei saatu polttoainetta, jolloin kesäkuun puolivälissä oli vaara, että sähköntuotanto joudutaan keskeyttämään. Lopulta onnistuttiin saamaan pieniä määriä polttoöljyä ja naftasäiliön pohjaeriä Nobelilta Helsingistä. Nafta oli kuitenkin huonolaatuista. Siinä oli vettä ja epäpuhtauksia, ja sitä jouduttiin hylkäämään suuria määriä. Puolivälissä elokuuta ruvettiin taas saamaan kunnolla naftaa Venäjältä, ja siitä lähtien polttoainetta saatiin jonkin aikaa säännöllisesti. Polttoainepula ja korkeiksi kohonneet hinnat johtivat siihen, että omaa varastointikapasiteettia laajennettiin 50 tonniin. Näin pyrittiin lisäämään riippumattomuutta öljyntoimittajista. Öljyn hinta oli noussut vuonna 1917 peräti 466 markkaan tonnilta edellisvuoden 243 markasta ja vuoden 1915 173 markasta. Olot olivat rauhattomat, ja tehtailija Albert Hagström teki kaupunginvaltuustossa ehdotuksen, että katuvalojen annettaisiin palaa läpi yön. Ehdotus meni läpi ja sitä varten myönnettiin 4.650 markan lisämääräraha. Lisärahan tarve oli kohtalaisen suuri, koska sähkölaitokselle jouduttiin palkkaamaan kolmas päivystävä koneenkäyttäjä, jotta koneita voitiin käyttää yön yli. 30 Aleksanterinkatu 16 kaikessa komeudessaan vuosisadan alussa. Toisen maailmansodan aikana rakennuksen yläkerrokset tuhoutuivat. Vuoden 1999 aikana sen vieressä olevat talot peruskorjattiin. TASAVIRTATEKNIIKAN HEIKOT PUOLET ALKOIVAT RASITTAA Tasavirtasähkön heikko puoli tuli esille vuoden 1918 aikana erityisen selvästi, kun kulutus kasvoi. Jännite putosi kuormituksen kasvaessa laitaalueilla alle 220 voltin, kun se keskustassa pysyi lähempänä 270 volttia. Sähkölaitos sai runsaasti uusia asiakkaita siitäkin huolimatta, että kaikki sähkötarvikkeet olivat kalliita. Perussyynä asiakastulvaan oli lamppuöljypula, joka pakotti monet siirtymään valaistuksessa sähkön käyttöön kustannuksista riippumatta. Koska sähkömittareita ei saatu tuotua maahan, suurin osa uusista kuluttajista kytkettiin verkkoon ilman mittaria, ja laskutus tehtiin arviolaskutuksena. Tällaisia asiakkaita oli vuoden alussa 61, ja heillä oli 135 lamppua. Vuoden lopussa arviolaskutettavia oli 337, ja lamppuja oli 708 kappaletta. Mittareita oli 651, eli noin puolta asiakkaista arviolaskutettiin. Polttoaineesta oli pulaa ja toisaalta kuormitus pyrki aika ajoin kohoamaan liikaa. Koko vuoden kasvuksi edellisvuoteen verrattuna jäi 1 prosenttiin joulukuun kasvuprosentin oltua 15 prosenttia. Säästöä oli saavutettu joinakin kuukausina, mutta esimerkiksi heinäkuussa oli 29 prosentin kasvua edellisvuoteen verrattuna. Vuosikertomuksessa todettiin, että kulutuksen vähentymistä oli tapahtunut johtuen pääasiassa “punaisesta ajasta”, mutta myös siitä, että sähkö31 laitos oli patistanut asiakkaitaan säästämään valaistussähköä; kauppa- ja teollisuuskomissio oli nimittäin ilmoittanut ehtona tuleville naftatoimituksille , että sähkönkulutusta oli tavalla tai toisella pienennettävä. “PUNAINEN AIKA” EI KOSKETTANUT “Punainen aika”, jota Porvoossa kesti kaksi kuukautta, ei koskettanut kaupungin teknisiä laitoksia lainkaan. Niiden annettiin olla rauhassa, vaikka kaupungissa oli myös venäläisiä sotilaita. Rakennusmestari Emil Seger kertoi lapsuusmuistonaan, että kaupungin pikkupojat kävivät hakemassa heiltä leipää, jota sotilaat myös mielellään antoivat. Vuosikertomukseen kirjattiin lyhyesti: “Punakapinan aikana tekniset laitokset eivät kärsineet minkäänlaisia materiaalivahinkoja. Laitokset saattoivat työskennellä koko ajan ilman pienintäkään punaisen puolen sekaantumista tai yritystä kontrolloida toimintaa. Laitosten kaikki asennustyöt olivat luonnollisesti pysähdyksissä tuon ajan.” Laitoksen akusto alkoi olla vuonna 1918 osin ikääntynyttä, ja rikkihaposta oli pulaa, joten patteriston hoito työllisti melkoisesti. Polttoaineen kulutus oli myös melkoisen suurta. Siihen vaikutti mm. se, että naftaa jouduttiin säilyttämään vuotavissa puusäiliöissä. Polttoainetta käytettiin 106.363 kiloa. Kustannukset olivat 108.192 markkaa eli kilohinnaksi tuli 1,02 markkaa. Sähkön tuotannossa omakustannushinta nousi 63,5 penniin sen oltua 38,8 penniä vuonna 1917 ja 27,6 penniä vuonna 1916. Polttoainepulan keskellä teknisten laitosten hallitus päätyi siihen, että 180 hevosvoiman dieselmoottori muutettiin puukaasukäyttöiseksi. Muutostyöt saatiin valmiiksi vuoden 1919 maaliskuuhun mennessä. “Biokaasumoottori” osoittautui kuitenkin dieseliä vaikeammaksi käyttää. Myös moottorin teho putosi melkoisesti. Puuta tarvittiin paljon, ja sen käsittely vaati lisätyövoimaa. 32 ESV:LTÄ RYHDYTTIIN OSTAMAAN ENERGIAA Sähkölaitoksen odotettiin tuovan kaupungin kassaan varoja, joilla kunnan muuta toimintaa voitaisiin rahoittaa. Vuodet 1917-20 tuottivat kaupunginisille pettymyksen, sillä voitot jäivät vaatimattomiksi. Vuonna 1920 päätettiin ryhtyä ostamaan sähköä Etelä-Suomen Voimaosakeyhtiöltä (ESV), joka oli perustettu vuonna 1916. Yhtiön ensimmäisenä toimitusjohtajana oli porvoolaisten konsulttinaan käyttämä Bernhard Wuolle. Wuolle oli läheisessä yhteydessä ESV:hen, vaikka ei alkuvaiheen jälkeen enää toiminutkaan yhtiön toimitusjohtajana. Toimitusjohtajaksi nimitettiin pian yhtiön perustamisen jälkeen insinööri Gustaf Magnus Nordensvan. Hän oli toimitusjohtajana, kun yhtiön ja Porvoon välinen sopimus tehtiin. Nordensvania on luonnehdittu aikansa suomalaisen teollisuuden ykkössähkömieheksi, joten Porvoolle syntyi asiakassuhteen kautta tiivis yhteys myös suomalaiseen teollisuuteen. Etelä-Suomen Voimaosakeyhtiön alkuperäisenä liikeideana oli rakentaa sähköraitiotie Helsingin ja Porvoon välille. Tätä varten oli tarkoitus ostaa maa-alueita, joiden hinta tulisi raitiotien valmistuttua kohoamaan. Idea pääsi kuitenkin vuotamaan julkisuuteen ennen aikojaan, ja hinnat nousivat ennen kuin hanketta ehdittiin toteuttaa. Yhtiö määritteli vuonna 1920 strategiansa niin, että se pyrki laajalla alueella toimivaksi keskusjärjestöksi. ”Käydyissä keskusteluissa ja neuvotteluissa on yhä ilmeisemmin selvinnyt, että yhtiön pääpyrkimyksenä ei tule olla pääasiassa omiin koskiinsa perustuvan eristetyn voimankehittämis- ja siirtolaitoksen rakentaminen ja käyttäminen pakostakin verraten suppeassa mittakaavassa, vaan pikemminkin itsensä kehittäminen Kymijoen ja koko keskisen Etelä-Suomen voimakäyttäjät keskenään yhdistäväksi keskusjärjestöksi, ottaen tehtäväkseen laajoin suurjänniteverkoin sekä siihen liitetyin päämuuntamoin koota jo olemassa olevien ja vastedes rakennettavien, enimmäkseen asianomaisille käyttäjille itselleen kuuluvien voimalaitosten voima, siirtää energia kulutuskeskuksiin ja asettaa siellä suurteollisuuden ja paikallisten jakeluyhtiöiden käytettäväksi sähkövirtaa tukuittain.” Tällaisella strategialla syntyi sopimus Helsingin kaupungin, Pohjois- ja Etelä-Sipoon, Santahaminan, Tuusulan ja vuonna 1920 Porvoon kaupungin kanssa sähköntoimituksista. ESV osti energian AB Stockforsin Kloosarin voimalaitokselta, josta rakennettiin linja Helsinkiin ja siitä yhteys Porvooseen. Etelä-Suomen Voimaosakeyhtiöltä Porvooseen ostettu sähkö oli vaihtovirtaa, joka piti Porvoossa muuttaa tasavirraksi. Sähkölaitokselle jouduttiin siten hankkimaan kaksi muuttajakonetta. 33 Sähkölaitokselle jäi edelleen vanhat dieselinsä reservissä siltä varalta, että ESV:n toimituksiin tulisi häiriöitä. Toinen syy dieselien säilyttämiseen oli, että niin kauan kun kaupungilla oli mahdollisuus omaan sähköntuotantoon, sähkön toimittaja ei voinut nostaa sähkön hintaa kohtuuttoman paljon. Energiaa hävisi merkittävästi, kun vaihtovirtasähköä muutettiin tasavirraksi. Häviöt olivat suuria myös verkossa, joka perustui paksuihin kuparikaapeleihin. Niitä täytyi tasavertatekniikan johdosta olla kaksi rinnakkain. Kaapelit painoivat niin paljon, että pylväiden piti olla merkittävän järeitä. Loppujen lopuksi kaapelit päädyttiin kaivamaan maahan. Tasavirtatekniikan käytössä ei tuntunut olevan mitään järkeä, mutta siitä huolimatta sitä ylläpidettiin vuosikymmeniä. Päätekijänä oli alkuun se, että vaikka yleisesti ajatellen toimittiin järjettömästi, toiminta oli kaiken kaikkiaan liiketaloudellisesti erittäin kannattavaa. Vuodesta toiseen sähkölaitos tilitti kaupungille rahasummia, joita tarvittiin kaupungin muiden toimintojen hoitamiseen. Yleiseksi periaatteeksi muodostui, että sen minkä sähkölaitos tuotti vesija viemärilaitos vei. Sähkön käyttö kasvoi nopeasti, jolloin myös tukkuhinta laski, mikä merkitsi yhä kannattavampaa toimintaa. Vuonna 1926 - 1930 sähkön käyttö kasvoi 777.145 kWh:sta 914.120 kWh:n lukemiin. Katuvaloja poltettiin koko yön pimeän aikaan, joten valaistusongelmaa ei enää ollut samaan tapaan kuin sähkön käytön alkuaikoina. Vuonna 1926 sähkölaitos teki voittoa reilusti yli budjetoidun. Voittoa kertyi peräti 468.900 markkaa, kun budjettiin oli rohjettu kirjata luvut 275.372 markkaa. Sähkön käyttö kasvoi edellisvuoteen verrattuna noin 25 %. Sähkölaitoksen kolmella dieselkoneella ei tehty juuri mitään, vaan 8798 % sähköstä tuli kaupunkiin kahden tasavirtamuuttajan kautta ESV:n verkosta. Tasavirrasta aiheutui melkoisia kustannuksia, sillä muuttajakone jouduttiin uusimaan, ja jakeluverkkoa uusittiin vielä vuonna 1928 yli 850.000 markalla. Vuoden 1928 lokakuun alussa sähkölaitoksen ja ESV:n kesken tehtiin uusi sopimus, jossa sähkötehoa nostettiin 200 kW:sta 300 kW:iin. Sopimukseen sisältyi oikeus ylittää teho 200 kW:illa ilman erillistä tehomaksua korotetulla käyttömaksulla. Sähkölaitokselle vedettiin tuolloin suoraan 20 kV:n yhteys ESV:n verkosta ja väliin tuli 1000 KWA:n muuntaja. Näin tekniikka oli saatu sähköntoimituksissa siihen kuntoon, että katkosriskin katsottiin pienentyneen merkittävästi. 34 TEOLLISUUS HANKKI SÄHKÖÄ SUORAAN ESV:LTÄ August Eklöf A.B. haki kirjelmässään huhtikuussa vuonna 1926 oikeutta vetää 1,5 kilometrin johto yhtiön korkeajännitejohdosta tytäryhtiöönsä Alba Nova O. Y. A.B. vaneritehtaalle Näsissä. Eklöf perusteli hakemustaan sillä, että yhtiö oli tehnyt ESV:n kanssa sopimuksen sähkönhankinnasta, ja sopimus koski myös kaikkia sen tytäryhtiöitä. Keskinäisten verkkoyhteyksiensä kautta ne saisivat sähköä paitsi ESV:n verkosta myös Porvoon selluloosatehtaan höyryturbiinikeskuksesta Tolkkisista. Tolkkisten höyryturbiinit olivat Eklöfillä reservissä siltä varalta, että ESV:n verkko olisi toisaalla täysin kuormitettuna, ja niiden ansiosta sähkön hintaa oli voitu pitää erityisen alhaalla. Jos myös kaupunki toimittaisi Näsin tehtaalle sähköä alhaisimpaan mahdolliseen hintaan, lisäkustannukset ESV:n kesken tehdyn sopimuksen mukaiseen hintaan olisivat kymmenen tuhannen markan suuruusluokkaa. Tilanne oli periaatteessa erikoinen olihan kunnallinen sähkölaitos perustettu juuri sitä varten, että kuluttajat saisivat edullista energiaa. Nyt suuri teollisuusyritys pystyi hankkimaan edullisempaa energiaa kuin mitä kunnallinen sähkölaitos pystyi toimittamaan. Sähkölaitoksen hallitus hyväksyi anomuksen pitkin hampain siten, että periaatepäätös koski vain Alba Novaa. Päätös meni läpi myös rahatoimikamarissa ja loppujen lopuksi valtuustossa kesäkuussa vuonna 1926. Alba Nova sai luvan muita halvempaan sähköön kaupungin alueella Eklöfin sisäisten yhteyksien kautta vuoteen 1966 asti. Työttömyys alkoi muodostua ongelmaksi Porvoossa vuoden 1925 aikana. Tilanne paheni vuosi vuodelta. Alba Novan vaneritehtaan käynnistyminen helpotti jonkin verran tilannetta. Tältä pohjalta oli ymmärrettävää myös kaupunginisien suopea suhtautuminen teollisuuden suoriin sähkönhankintoihin. Porvooseen perustettiin tuolloin myös työtupa Mannerheimin lastensuojeluyhdistyksen Porvoon osaston tiloihin Kaivokadulle. Kuvassa työtuvan väkeä. 35 VOIMAKAS KULUTUKSEN KASVU PAKOTTI VERKKOUUDISTUKSEEN GUSTAV MAGNUS NORDENSVAN vaikutti ESV:n toimitusjohtajana vuosina 19181937. Runeberginkatua tasavirtapylväineen vuodelta 1927. 36 Vuodesta 1926 vuoteen 1927 sähkön kulutus kasvoi Porvoossa 50 %. Sähköverkon kapasiteetti osoittautui siinä tilanteessa riittämättömäksi. Vaikka sähkökeskus toimi ylikapasiteetilla, ja vaikka verkkoa täydennettiin, jännite oli osissa kaupunkia liian alhainen. Sähkölaitos ei yksinkertaisesti pystynyt enää tyydyttämään alueensa kysyntää. Ongelmaa ryhdyttiin ratkomaan radikaalisti, ja osaan kaupunkia alettiin toimittaa vaihtovirtaa. Kaupunki kuuli tuolloin asiantuntijana ESV:n toimitusjohtaja Gustaf Magnus Nordensvania, joka muodollisesti toimi Voimaja Polttoainetaloudellisen yhdistyksen nimissä. Sähkölaitoksen hallitus hyväksyi ratkaisun, jonka mukaan 220 voltin tasavirtajärjestelmä säilytettiin keskusta-alueella. Keskusta-alueen ulkopuolella sensijaan käytettäisiin 380/220 voltin vaihtovirtaa. Samoin päätettiin, ettei silloista tuotantokapasiteettia lisättäisi, vaan valmistauduttiin vaihtovirtaan siirtymiseen tietyissä jakelualueen osissa. Porvoonjoen länsirannan puoleiset alueet päätettiin siirtää ensimmäisenä vaihtovirtaan.Sen jälkeen siirryttäisiin vaihtovirtaan silloisilla uudisrakennusalueilla kaupunginrajasta itään. Aleksanterinkadun eteläpuolisille alueille, joille virtaa syötettiin kuuromykkäkoulu painopisteenä, toimitettaisiin edelleen tasavirtaa. Jos kuormitus kasvaisi sielläkin, siirryttäisiin vaihtovirtaan. CHRISTIERNIN SUUTUTTI TASAVIRRAN KANNATTAJAN Vaihtoehdot tasavirta ja vaihtovirta jakoivat porvoolaisia energiapolitiikan asiantuntijoita kahteen leiriin. Sen sai huomata myös uusi kaupungininsinööri Georg Christiernin, kun hän aloitteli porvoolaisuraansa suorasanaiseen tyyliinsä. Christiernin kertoi muistelmakirjassaan ”Alltid i farten” siitä kuinka arka asia tasavirtapolitiikan epäonnistuminen oli joillekin kaupungin johtomiehille. ”Olin aivan uusi Porvoossa 1930 ja lähdin eräänä sunnuntaiaamuna kävelylle. Jos olisin lähtenyt viisi minuuttia aikaisemmin tai viisi myöhemmin mitään ei olisi oletettavasti tapahtunut. Mutta nyt juuri kun tulin portista Lundinkadulle kohtasin erään kaupungin tehtailijoista, joka myös oli ulkosalla sunnuntaikävelyllä. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oli silloin sähkö- ja vesilaitosta vahtineen teknisen hallituksen jäsen. Rakennuskonttori oli suoraan kaupunginhallituksen alainen. Porvoon kaupungin sähkölaitos jakoi silloin 220 voltin tasavirtaa ja tiesin, että se oli syynä 200 neliömillin maakaapelointiin. Oletin sen tapahtuneen monta vuotta sitten, koska kukaan järkevä ihminen ei sellaista enää tekisi. Poikkeuksena oli Helsinki, joka oli kouluesimerkki siitä, miten ei pitäisi menetelllä. Olin itse ollut töissä Helsingin sähkölaitoksella vuonna 1916 ja nähnyt omin silmin, mitä miljoonakustannuksia tasavirrasta aiheutui.” “Niinpä sanoin: ”En voi käsittää, miksei alun alkaen voitu aloittaa vaihtovirralla, vaan vielä kymmenen vuotta sitten maahan pantiin niitä mielettömän paksuja tasavirtakaapeleita.”. Vastaus oli seuraava: ”Viimeiset kaapelit sijoitettiin kaksi vuotta sitten, ja se katsottiin teknisesti oikeaksi ratkaisuksi”. Mies ei voinut sen jälkeen sietää minua. Muutaman vuoden kuluttua hän lähti teknisestä hallituksesta ja minun käytännössä ensimmäiseksi suurimmaksi projektiksi muodostui Porvoon siirtäminen mahdollisimman nopeasti vaihtovirtaan.” Christiernin´n suututtama tehtailija oli nimeltään Albin Hagström. GEORG CHRISTIERNIN vuonna 1930 37 3-VAIHE VAIHTOVIRTA LEVISI KAUPUNKIIN Vaihtovirtasähkön eteneminen Porvoossa alkoi siten, että silloista Nikolainkatua (Mannerheiminkatu) pitkin vedettiin 3 kV:n kaapeli. Asiaa käsiteltiin Borgåbladetissa 20. syyskuuta 1930. Kyseisestä 3-vaihejohtimesta toimitettiin sähköä O.Y. Haikka A.B:lle ja Alba Nova O.Y. A. B:n tehtaille. Tuberkuloosisairaalalle vedettiin vielä oma linja, koska tasavirtajännite ei riittänyt potilaiden röntgenkuvaukseen. Aleksanterinkadun eteläpuolen ja Tarmolan alueet siirtyivät vaihtovirtaan ensimmäisinä asuinalueina. Myös Joonaanmäelle toimitettiin vaihtovirtaa. Muutosprosessi maksoi paljon sillä tasavirtamoottorit jouduttiin muuttamaan vaihtovirtamoottoreiksi, joka ikinen sähkömittari jouduttiin vaihtamaan uuteen samoin muuntajat. Voittoa tuli kuitenkin vastaavasti siitä, että päästiin eroon kalliista kuparikaapeloinnista. Suurimmat investoinnit oli uskallettu tehdä ennen ensimmäistä maailmansotaa, jolloin kustannukset jäivät kymmenenteen osaan siitä, mitä ne olisivat olleet vuonna 1930. Valaistussähkön hinta Porvoossa vuonna 1930 oli 2,50 markkaa. Se oli suhteellisen alhainen, kun otti huomioon sen, ettei Porvoossa ollut kovinkaan paljon sähköä kuluttavaa teollisuutta. ”Teollisuus nimittäin tuo suurella kulutuksellaan pohjakuormituksen, mikä mahdollistaa sopivan keskihinnan sähkövoimalle. Vertailuna voidaan mainita, että Helsingissä, joka juuri tämän takia on suhteellisen onnellisessa asemassa, keikkuu valaistussähkön hinta 2,50 markan tienoilla – siis käytännöllisesti katsoen samalla hintatasolla kuin täällä. Muilla seuduilla suurinpiirtein sama ihmismäärä kuin Porvoossa maksaa selvästi enemmän valaistussähköstä, Malmilla esimerkiksi 3,50 markkaa, Riihimäellä 3,75 markkaa, Hyvinkäällä 4 markkaa jne”, kaupungininsinööri Christiernin kertoi lehdessä. TALOUSSÄHKÖÄ RUVETTIIN MYYMÄÄN 75 P/KWH Porvoon kaupunginhallitus hyväksyi 17. maaliskuuta vuonna 1931 taloussähkötariffin, jonka mukaan sähköä sai hintaan 75 penniä kilowattitunnilta. Taloussähköä piti erikseen anoa sähkölaitokselta. Porvoo oli asiassa edelläkävijänä koko Suomessa. Helsingissä vasta kaavailtiin vastaavaa uudistusta. Porvoossa talouksille arvioitiin keskikulutus, joka oli 90 kilowattituntia huonetta kohti vuodessa. Huoneen ja keittiön kulutus oli 100 kilowattituntia. 38 Näistä lähtökohdista laskettiin, että kahden huoneen ja keittiön suuruisen huoneiston sähkönkulutus oli 120 kilowattituntia vuodessa, kolmen huoneen ja keittiön 150 kilowattituntia ja neljän huoneen ja keittiön 200 kilowattituntia. Myös tästä eteenpäin määriteltiin keskikulutus kasvaville huonemäärille. Keskikulutuksen mukaan sähköstä oli maksettava 2,50 markkaa, mutta sen ylittävältä osalta vain 75 penniä kilowattitunnilta. Uudistusta valmisteltaessa oli selvitetty tarkkaan myös kaupungin sähköisten laitteiden määrä. Kaupungissa oli vuonna 1931 yhteensä 18.900 sähkölamppua, 3.058 seinäpistoketta, 546 sähkösilitysrautaa ja kolme sähköllä toimivaa pesukonetta. Sähkökattiloita ja paistinpannuja oli 260 kappaletta, kahvi- ja teekeittimiä yhteensä 140, keittolevyjä 11 ja leivänpaahtimia 14. Sähköisiä paistinuuneja ja lämpökaappeja oli neljä, pölyimureita löytyi 215, lämpötyynyjä 62 ja veden lämmittäjiä 15. Sähköisiä ompelukoneita oli selvityksen mukaan vain muutama, mutta sähköisiä hieromakoneita peräti 18. Hiustenkuivaajia oli 15 ja lattiankiillottajia 14. Höhensonne merkkisiä aikansa solariumlaitteita oli 32. Hiusten sähköinen käsittely oli sen verran uutta, että sähköisiä piippaussaksia oli vain kolmet ja laineita tehtiin hiuksiin yhdellä laitteella. 1930-luku oli syvenevän työttömyyden ja hätäaputöiden aikaa. Hätäaputöissä palkat maksettiin elätettävien perheenjäsenien mukaisesti. Nuori perheetön mies ei niillä palkoilla elänyt, vaan tarvitsi vanhempien apua, entinen rakennusmestari Emil Seger kertoi. Pahoina lamavuosina 1931-32 Porvoon sähkölaitos työllisti ihmisiä mm. kaapelikanavien kaivuulla. Työttömiä työnhakijoita oli kaupungissa noin 400 miestä ja kymmenkunta naista. Kaupunki työllisti heistä puolet. Tuolloisen tilanteen vakavuutta kuvaa, että Porvoon työväenyhdistys järjesti joulun aikaan 17 päivän ajan ruokailun lapsille. Ruokaa jaettiin noin 2800 annosta. Vuodesta 1930 vuoteen 1931 sähkön kulutus notkahti melkein 4 prosenttia ja sähkölaitoksen nettovoitto putosi 650.000 markan tienoilta 550.000 markkaan. Pienoinen lisänotkahdus koettiin vielä vuonna 1932, jolloin alitettiin budjetoitu tuotto. Sähkölaitoksen tuomaa voittoa tarvittiin kaupungin taloudessa kipeästi. Toisaalta taas siirtyminen vaihtovirtatekniikkaan oli kallista, ja uuteen verkostoon jouduttiin koko ajan investoimaan. Tasavirta-asiakkaiden määrä laski koko ajan, ja vaihtovirta-asiakkaiden määrä kasvoi vastaavasti. Katuvalaistuksessa siirryttiin vaihtovirtaan vuonna 1931 ja ”armatuurit” uusittiin. Porvoossa ruvettiin markkinoimaan tehostetusti taloussähköä, mikä sai aikaan sähkön käytön lisääntyvän kasvun. Porvoon museo sai sähkövalaistuksen ja lämmityksen vuonna 1931. Sähkölaitoksen nettovoitto kipusi vuosikymmenen alun 550.000 39 markan tienoilta lähelle 700.000 markkaa vuonna 1935. Maisemat alkoivat jälleen kirkastua myös kaupungin talouden kannalta. Sähkölaitos tuotti jälleen enemmän kuin oli budjetoitu. Kaupungin vuosikertomuksessa oli tapana vertailla sähkölaitoksen ja vesilaitoksen tuottoja. Se vahvisti mielikuvaa siitä, että sähkölaitoksen voittoja tarvittiin vesi- ja viemärilaitoksen kulujen kattamiseen. Sähkölaitoksella oli vuonna 1931 vajaat 2.500 asiakasta Määrä oli noussut edellisvuodesta noin 300. TARIFFIPOLITIIKKA EI MIELLYTTÄNYT KAIKKIA Ajan mittaan syntyi paikallisissa lehdissä porua siitä, että jotkut maksoivat sähköstä vähemmän kuin toiset. Vuonna 1934 teknisten virastojen hallitus perusteli tariffipolitiikkaa mm. seuraavasti: ”Sähkön käytössä oli sukupolven aikana tapahtunut suuri muutos. Kun sähkölaitos aloitti toimintansa, kannattavuuslakselmat olivat perustuneet valaistussähkön kulutukseen. Hinta oli ennen ensimmäistä maailmansotaa 60 penniä kilowattitunnilta. Tilanne voitiin suhteuttaa 1930 siten, että tuo 60 penniä vastasi silloin 6,50 markkaa, mutta sähkön kilowattituntihinta oli kuitenkin vain 2,50 markkaa. Syynä oli se, että kuluttajille oli tarjolla useita eri hintavaihtoehtoja, jotka perustuivat siihen, mihin tarkoitukseen sähköä käytettiin. Sähkölaitos myi sähköä käyttövoimaksi, ruuanlaittoon, vedenlämmitykseen, asuntojen lämmitykseen. Saman tien kulutuksen kasvun myötä sähkön A.B. Svenska Gården rakennettiin vuosina 1934-35. Se muutti torin laidan miljöötä merkittävästi. Talon sähköistetty keittiö oli esimerkkinä kaupungin muiden suurkeittiöiden sähköistämiselle. 40 sisäänostohinta laski. Keskeistä silloisessa tariffipolitiikassa oli, että sähkön hinta oli edullisempi kuin kilpailevien energialähteiden, tai se oli niin alhainen, että sen käytöstä saatu mukavuus oli riittävän suuri kompensoimaan hinnan eron. Sähkön hinta laskettiin asiakaskohtaisesti. Esimerkiksi Werner Söderström O. Y. pystyi tekemään sähköä omilla koneillaan 90 pennin kWh hintaan, joten sille myytiin sähköä 90 pennillä/kWh. Taloussähkön hinta puolestaan määräytyi puulämmityksen kustannuksien mukaan ja päätyi 75 penniin/ kWh. A.B. Svenska Gården puolestaan sai erikoisalennuksen. Se sai sähkönsä 60 pennillä/kWh suostuttuaan sähköistämään keittiönsä. Alennuspäätös syntyi teknisten laitosten hallituksessa. Perusteluna oli, että sähkölaitos sai näin enemmän voittoa kuin vaihtoehdossa, jossa Svenska Gården olisi ottanut valaistussähköä vuodessa 14.000 kWh hintaan 2,50 markkaa eikä taloussähköä lainkaan. Halvemmalla hinnalla sähkölaitos myi 66.000 kWh taloussähköä. Tuberkuloosisairaalalle myytiin sähköä 50 pennillä /kWh, koska siellä tarvittiin runsaasti lämmintä vettä. Hautausmaan kappelikin tarvitsi sähköä lämmitykseen. Hinta oli siten 30 penniä/kWh.” LAMPUNVAIHTOON KÄYTETTIIN KULMALAN TEHTAAN TIKAPUITA Työtä helpottava tekniikka ei edistynyt kovinkaan ripeää vauhtia Porvoon sähkölaitoksella. Ihmiset olivat yleensä vähään tyytyväisiä, joten uudistuksia ei myöskään suuremmin vaadittu. Sähkölaitoksella oli esimerkiksi vuosikymmeniä käytössä tikapuut, joita sanottiin ”Kulmalaksi”. Tikkaita käytettiin lähinnä katulamppujen vaihtoon. Ins. Tor Stjernbergin mukaan nimi tuli tikapuut valmistaneen tehtaan mukaan. Tikkaat esiintyvät jo 1930luvulla otetuissa valokuvissa, joten vuosikymmenten aikana niillä ehti keikkua moni nuori mies – kovin vanhoilla ja kankeilla ei nimittäin ollut asiaa Kulmalaan. ”Tikkaita kuljetettiin tavallisesti hevosella. Hevosmiehenä oli Torsten Walldén. Hän ei ollut sähkölaitoksen palveluksessa, mutta päivittäin hän saapui vielä 1950-luvulla sähkölaitokselle sen jälkeen, kun oli kuljettanut kaupunkilaisille junalla saapuneet paketit”, Stjernberg kertoi. ”Tikkaista muistan, että niitä oli aina vaikea saada tasapainoon. Niillä ei myöskään päässyt ilman jatko-osia vaihtamaan torin valaisimen lamppuja, jotka olivat 12 metrin korkeudessa. Jatko-osat olivat noin 30 sentin levyisiä, 41 ja ne kiinnitettiin portaisiin kuparilangoilla. Niillä kiipeileminen oli aikamoista taiturointia.” 1930-luvulta lähtien tikkaita kuljetettiin myös sähkölaitoksen autolla. Autoa ajoi Erik Söderström. Tikkaat mallia ”Kulmala” siirtyivät historiaan vasta 1950-60 – lukujen vaihteessa, kun sähkölaitokselle hankittiin Ford -kuorma-auto, jossa oli Hiab -nostin. Sen jälkeen lampunvaihto helpottui. Miesten ei tarvinnut enää keikkua huterilla tikapuilla, vaan he saattoivat seisoa ainakin astetta turvallisemmassa nostokorissa. Tikapuut mallia ”Kulmala” kuuluivat sähkölaitoksen kalustoon 1930-luvulta asti. Lattaraudalla vahvistetut puurakenteiset tikkaat tekivät vaikutuksen niillä keikkuneisiin miehiin. Kaikki eivät rohjenneet “Kulmalaan” kiivetä. KIISTA SÄHKÖLAITOKSEN OHJESÄÄNNÖSTÄ JOHTI LUOTTAMUSMIESTEN JOUKKOEROON Porvoon sähkölaitoksen historian näkyvin kiista ajoittui 1930-luvun puoliväliin. Kiistan syvimpiä syitä voi ulkopuolinen vuosikymmenten päästä enää vain arvailla, mutta kovasta pelistä lienee ollut kyse, sillä lopputuloksena miltei koko teknisen laitoksen hallitus vaihtui. Kaupungin teknisen laitoksen hallituksen puheenjohtajana oli vuodesta 1931 toiminut varatuomari John Dahlström ja jäseninä insinööri Harald 42 Forsius, tehtailija Albin Hagström, insinööri Gösta Kyntzell ja arkkitehti Veikko Heino. Vuonna 1932 tuli Dahlströmin tilalle diplomi-insinööri Jarl Stigell ja puheenjohtajaksi valittiin insinööri Forsius. Teknisten laitosten hallitus jätti valtuustolle marraskuussa 1934 esityksen Porvoon kaupungin sähkölaitoksen ohjesäännöstä. Valtuustossa asiasta keskusteltiin ja esitettiin ajatus, että kaupungin yrityksiä pitäisi kuulla ohjesäännöstä. Teknisen laitoksen hallitus ei kuitenkaan suostunut tähän, koska sen mielestä kuuleminen oli ristiriidassa yleisen oikeuskäytännön kanssa, ja toisaalta se piti yrityksiä ulkopuolisina asiassa. Asiaa käsiteltiin vuoden 1934 lopun viimeisessä valtuuston kokouksessa. Kokouksessa keskusteltiin vilkkaasti ja puheenvuoroissa tuotiin voimakkaasti esiin, että sähköurakoitsijoita, yrityksiä ja asennusliikkeitä oli asianosaisina kuultava asiassa, joka niinkin läheisesti kosketti niitä kuten sähkölaitoksen ohjesääntö teki. Teknisen laitoksen hallituksen puheenjohtaja Harald Forsius oli saapunut kokoukseen. Hän ilmoitti, että vastustus asiassa perustui lähinnä tietämättömyyteen todellisista olosuhteista. Nykyinen ohjesääntö oli nimittäin vuodelta 1913. Ehdotus uudeksi ohjesäännäksi oli liberaalimpi kuin vanha ja se tarjoaisi urakoitsijoille entistä paremmat vakuudet. Uudistaminen johtui muuttuneista olosuhteista ja siitä, että Sähkötarkastuslaitos ajoi yhtenäisiä valtakunnallisia säännöksiä. Kaupungininsinööri Georg Christiernin esitti, että uutta ohjesääntöä valmistelemaan nimettäisiin erityistyöryhmä, johon kuuluisivat kaupunginjohtaja K.Å. Brunberg, insinööri Jarl Stigell ja kaupungininsinööri Christiernin. Äänestyksen jälkeen äänin 18 – 10 valtuusto päätti pyytää asennusyritysten sekä ESV:n lausunnot ohjesäännöstä sikäli kun se koski sähköurakoitsijoita. Asia jätettiin pöydälle. Se tuli uudelleen esille vuoden 1935 huhtikuun kokouksessa. Borgå Electriska Installationsbyrå ja Porvoon Sähköliike arvostelivat lausunnossaan voimakkaasti ohjesääntöön sisältyvää sähköurakoitsijoiden tarkkaa valvontaa. Vilkkaan keskustelun jälkeen asia palautettiin teknisen viraston hallitukseen lausunnolle. Asia tuli neljännen kerran valtuustokäsittelyyn toukokuussa 1935. Ohjesäännön hyväksyminen kiteytyi loppujen lopuksi yhden pykälän poispyyhkimiseen teknisen laitoksen hallituksen esityksestä. Siinä oli määritelty kuluttajilta perittävät vakuussummat. Teknisen laitoksen hallituksen esitys hävisi äänin 25 – 2. Muuten ohjesääntö hyväksyttiin sen esityksen mukaisena. Asian käsittelyn jälkeen neljä teknisen laitoksen hallituksen jäsentä herrat Forsius, Stigell, Kyntzell ja Heino jättivät eroanomuksensa hallitustehtävistä. Syyksi eroanomukseena he ilmoittivat, että olennaisten muutosten tekeminen sähkölaitoksen ohjesääntöesitykseen merkitsi heidän kompetenssinsa mitä- Dipl.ins. JARL STIGELL oli yksi eronneista. Kaupunginjohtaja KURT ÅKE BRUNBERG ei pitänyt siitä, että ESV:n edustaja istui kaupungin teknisen laitoksen hallituksessa. 43 töintiä. Kaikki muut hallituksen jäsenet siis Alftania lukuunottamatta erosivat. Uusiksi jäseniksi valittiin pankinjohtaja Gunnar Baltscheffsky, peltiseppä Herman Jaskari, agronomi Birger Eklöf ja insinööri Lauri Forsblom. Forsblom oli toiminut vuodesta 1925 ESV.n käyttöinsinöörinä ja vuodesta 1935 apulaisjohtajana. Varsinkaan kaupungininsinööri Christiernin ei voinut sulattaa sitä, että Porvoon sähköntoimittajan edustaja istui asiakkaansa eli kaupungin luottamuselimissä. ESV:n johtaja LAURI FORSBLOM oli jäsenenä kaupungin teknisen laitoksen hallituksessa. Kunnalliskertomukseen liitetty kuva Porvoon valtuuston talousarviokokouksesta joulukuusta 1933. Yhtään naista ei ollut eksynyt joukkoon. Kokousta seurasi kaksi sanomalehdentoimittajaa takarivissä, mutta heidän nimiään ei erikseen mainittu. Etualalla kamreeri Martti Nybergh, kaupunginjohtaja Kurt Åke Brunberg, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, konsuli Gustaf Söderström ja sihteeri, pormestari Vald. Lindholm. Kaupunginvaltuuston paikoilla vasemmalta lukien Herman Tikkala, H. Aunio, Evert Koivisto, Herman Jaskari, Armas Takala, Bernhard Lehtinen, Martti Lehtonen, J. Magnusson, G. Lund, Ossian Hopea, Valdemar Lindholm, Birger Eklöf, A. Malmström, Karl Löfgren, Bruno Mellberg, Gunnar Green, Torsten Modeen, Gunnar Blomqvist, Gunnar Nyström, Oscar Lönnström, Arthur Eriksson, Torsten Arlander, Mårten Ekblom, Arthur Magnusson, Helmer J. Wahlroos ja E. Söderberg. Kuvasta jäivät pois E.A. Järveläinen ja Einar Therman. 44 SÄHKÖNTOIMITTAJA ISTUI ASIAKKAAN HALLITUKSESSA Kaupunginjohtaja Brunbergin väitettiin vastustaneen sitä, että sähköntoimittaja istui kaupungin teknisen laitoksen hallituksessa. Hänen kaksoisrooliaan pidettiin arvelluttavana. Kun Forsblomista tuli ESV:n toimitusjohtaja, hän itse anoi eroa tehtävästä. Kaupunginvaltuusto ei kuitenkaan suos-tunut eronpyyntöön luottaen Forsblomin jääviyttömyyteen. Käytännössä Porvoon kaupunki siis piti tavallaan ESV:tä myös osana omaa sähköhuoltoaan eikä piitannut sähköntoimittajan ja jakelijan roolieroista. Ero kuitenkin oli olemassa, ja se ilmeni myös käytännössä. Christiernin´n mukaan sähkölaitos sai eräänä päivänä kirjeen, että ns. huippusähkön hinta nousisi. ”Kutsuin paikalle ylikonemestari Nybomin, joka oli dieselasiantuntija – meillä oli kolme dieselmoottoria – pyysin häntä laskemaan, mitä maksaisi, jos tuotaisimme sähköä omilla koneillamme. Osoittautui, että se tulisi halvemmaksi kuin ”Sydfinskan” uusi hinta. Ostin dieselöljyä vaunulastillisen ja annoin ohjeen laittaa koneet käyntiin, kun huippukuormituksen hetki lähestyisi ja pysäyttää ne kun huippu olisi ohitse.” ”Nyt sattui käymään niin, että Sydfinskan pomo ajoi juuri huippukuorman aikaan sähkölaitoksen ohi ja kuuli dieselien jyskytyksen. Hän ryntäsi sisään vahdissa olleen Nybomin luo ja kysyi, miksi dieselmoottorit olivat käynnissä. Hän sai tietää, minkälaiset ohjeet olin antanut koskien huippusähköä. Pari päivää myöhemmin tuli Sydfinskasta tieto, että saisimme sähköä Laborin kulma on säilynyt monen porvoolaisen muistissa. Kuva on 1930-luvulta. 45 samaan hintaan kuin ennenkin. Ne dieselit oli piikkinä sähköntoimittajan lihassa.” Vuoden 1938 teknisen laitoksen toimintakertomuksessa todettiin piikkinä puolestaan Christiernin´n suuntaan Pohjoismaiden Yhdyspankin sähkökellohanke. Pankki oli aikeissa hankkia sähkökellon Rihkamatorin puoleiseen julkisivuunsa, mutta se edellytti vaihtovirtaa. Lähin vaihtovirtayhteys oli Puistokadulta eli nykyiseltä Lundinkadulta tai Runeberginkadulta. Kellon sähköistäminen olisi maksanut 5.000 markkaa. Christiernin esitteli asian kaupunginhallituksessa, jossa todettiin, että tavallinen kello sai kelvata eikä vaihtovirtaa kaupungin kustannuksella annettaisi sellaiseen tarkoitukseen. Christiernin joutui myös oikeuden eteen vastuullisena, kun Nobelin huoltoasemalla Rihkamatorilla syttyi bensiinipumpun kipinästä tulipalo. Palo saatiin sammutetuksi Laborista haetulla sammuttimella, eikä suurta vahinkoa ehtinyt tapahtua. Lauri Forsblom toimi oikeuskäsittelyssä teknisenä asiantuntijana ja moitti Christiernin´ä törkeästä huolimattomuudesta. Christiernin´n persoona raivostutti monia, mutta kukaan ei voinut kiistää, etteikö hän aktiivisuudellaan saanut paljon aikaan. Hän oli joka paikassa; kuoromiehenä, jääradan puhtaanapitäjänä, turistioppaana jne. Vuoden 1935 syyskuussa avattiin liikenteelle uusi Helsingin ja Porvoon välinen tie. Autoistuminen eteni Suomessa. 46 KOKONAISSUUNNITELMALLA TASAVIRRASTA VAIHTOVIRTAAN Valtuutettu Helmer Wahlroos kiinnitti maaliskuun 12. päivän valtuustokokouksessa vuonna 1936 huomiota siihen, että Porvoossa ei ollut minkäänlaista kokonaissuunnitelma tasavirrasta vaihtovirtaan siirtymisessä. Kaupunkilaiset eivät siten voineet etukäteen suunnitella laitehankintojaan. Kalliit tasavirralle tarkoitetut sähkölaitteet eivät sopineet vaihtovirralle, joten epätietoisuuden aikana monet hankinnat jäivät tekemättä. Wahlroos ehdotti, että asian käsittely lykättäisiin ja teknisillä laitoksilla teetätettäisiin yleissuunnitelma esimerkiksi 10 vuodeksi eteenpäin. Valtuusto päätti pitkän keskustelun jälkeen äänin 17 – 7 pyytää kaupungin tekniseltä virastolta kokonaissuunnitelman siirtymisestä tasavirrasta vaihtovirtaan ennen kuin kyseinen asia toteutettaisiin. Kaupungin teknisiltä laitoksilta pyydettiin myös selvitystä siitä, miten siirtyminen voitaisiin toteuttaa yhden vuoden aikana. Teknisten laitosten vastauksessa todettiin, että nopein mahdollinen siirtyminen olisi tietyissä osissa kaupunkia välttämätöntä, mutta vuoden siirtymäaika ei onnistuisi. Esimerkiksi koulujen osalta budjetissa ei ollut nopeaan siirtymään rahoja. Asia voitaisiin toisaalta ratkaista siten, että sähkölaitos antaa kouluille korotonta luottoa siirtymäajaksi. Teknisten laitosten ehdotuksen mukaan kaupunki kannatti jakaa osaalueisiin. Ensimmäisenä siirtyminen toteutettaisiin Runeberginpuistosta etelään Laivurinkadulle ulottuvalla alueella, joka idässä rajautuisi Rauhankatuun. Toisena uudistettaisiin siitä itään urheilukentälle ja Edelfeltin Bulevardille ulottuva alue. Kolmantena olisivat vuorossa Joonaanmäen ja Aunelanmäen alueet. Neljäntenä alueena oli Myllymäki. Viidentenä muutettaisiin vaihtovirtaan sähkölaitoksen lähitienoo Vesitorninkadun ja Adlercreutzin-kadun väliltä. Viidenteen alueeseen kuului myös urheilukenttä. Kuudentena alueena oli Kaivokadun molemminpuolin olevat korttelit Lundinkadun ja Mannerheiminkadun välissä. Keskustan ydinalue siitä länteen tulisi seitsemäntenä. Vihonviimeisenä jäisi vuoroon Vanha Porvoo. Tarmolan alue oli jo vuonna 1931 siirretty vaihtovirtaan. Vuonna 1932 siirrettiin Tarmolan ja keskustan väliset alueet Myrskyläntien ja Sibeliuksen Bulevardin varressa sekä Porvoonjoen länsiranta. Ykkösalueen muutostyöt arvioitiin saatavan valmiiksi kesän 1936 aikana. Kakkosalue valmistuisi vuonna 1937 ja kolmas alue aikaisintaan kesällä 1938. Kovin tarkkaan tästä eteenpäin ei voitu ennusteita tehdä, joten vaihtovirtamoottorien ja radioiden hankintaa suunnittelevien ei auttanut muuta kuin odotella töiden etenemistä muilla Porvoon keskustan alueilla. Teknisten laitosten hallitus antoi myös kaupunginvaltuustolle esityksen sähkö- ja voimavirran alennustariffista, jossa kilowattitunnin hinta putosi 47 merkittävästi kulutuksen kasvaessa. Vähiten kuluttavalle 0 – 500 kWh:n vuosiasiakkaalle valaistussähkö maksoi 2,50 markkaa. Jokainen 500 kWh:n lisäkulutus laski hintaa 10 penniä. Yli 7.500 kWh:n kuluttajalle valaistussähkö maksoi yhden markan kilowattitunnilta. Voimavirran kallein hinta 0-1.500 kWh:n kulutuksen mukaan oli 1,75 markkaa ja alin yli 4.500 kWh:n kuluttajalle yhden markan kilowattitunnilta. Tariffiuudistuksen kustannuksien arvioitiin olevan kaupungille ensi vaiheessa 55.000 markkaa, mutta alennuksen laskettiin kääntyvän pian kaupungille voitoksi, koska sähkönkulutuksen uskottiin sen myötä kasvavan. Sähköä siis myytiin osin alle omakustannushinnan, joka esimerkiksi vuonna 1935 oli 86,4 penniä ja vuonna 1936 106,8 penniä. Siitä huolimatta sähkölaitos oli hyvin voitollinen. Kun kaupungin kassaan maksettiin tavanomainen 500.000 markan summa voitosta, jäljelle jäi vielä omaan kassaan yli 170.000 markkaa. ESV:n ja sähkölaitoksen yhteiselo oli tiivistä, sillä esimerkiksi vuonna 1936 sähköstä 99,91 % ostettiin ESV:ltä. Insinööri Lauri Forsblom valittiin kaupunginhallitukseen syyskuussa 1936. Erityisenä seuranta-aiheena oli taloussähköasiakkaiden määrä, joka oli kasvanut vuonna 1936 mainitsemisen arvoisesti 86 kuluttajalla. Samana vuonna oli sähköistettyjä keittiöitä tullut lisää 22. Kaupunki oli hankkinut käyttöönsä traktorin vuonna 1938. 48 MAALAISKUNNAN KYLIIN SÄHKÖÄ SUORAAN ESV:LTÄ Porvoon maalaiskunnan alueen kylien asukkaat Vessöön ja Kråkön suunnalla ostivat 1930-luvulla sähköä suoraan ESV:ltä, joka oli vetänyt saariston suuntaan 20 kV:n linjan kaupungin alueen läpi. Porvoon maalaiskuntaan perustettiin tuolloin useiden talouksien yhteenliittymiä sähkön ostamiseksi. Yhteenliittymissä oli jäsenenä myös Porvoon kaupungin vuokramailla asuvia. Vuonna 1937 Porvoon kaupunginhallituksessa tehtiin kahden Tarkkisissa olevan vuokralaisen osalta päätös, että he voivat olla suoraan ESV:n asiakkaita, ja vuokramaille sai vetää tarvittavat sähköjohdot. Kun Tarkkisten sähköistysasiaa käsiteltiin Porvoon kaupunginhallituksessa, pohdittiin myös Kevätkummun sairaalahankkeen sähköistysasioita. Tarkkisten sähköyhteenliittymältä haluttiin saada jonkinlainen optio siitä, että kaupunki saisi liittymän myös Kevätkummun sairaalalle. Minkäänlaisia etukäteisliittymämaksuja ei kuitenkaan haluttu maksaa, koska sähköyhteenliittymää pidettiin juridisesti sen verran löyhärakenteisena organisaationa, ettei kaupunki katsonut saavansa riittäviä takeita sähköliittymän toteutumisesta aikanaan. SOTA ! Porvoo oli sodan syttyessä erityisen uhan alainen, sillä sen läpi kulki yksi Etelä-Suomen tärkeimpiä liikenneväyliä. Porvoonjoen silta oli strategisesti merkittävä kohde. Silta säästyi sodassa ehjänä, mikä kieli myös siitä, että Neuvostoliitto ei osannut kohdentaa sotatoimiaan riittävän hyvin. Porvoossa oli myös varauduttu rakentamaan siltayhteys nopeasti uudelleen proomujen varassa kelluvalla pioneerisillalla. Sodan tuulet puhalsivat Saksasta. Porvoon sähkölaitoksella oli myös tiiviit yhteydet saksalaisiin yhtiöihin. Maaliskuun alussa 1939 saksalaisjoukot marssivat Prahaan. Syyskuun 1. päivänä oli vuorossa Puola. Porvoon sähkölaitoksella jouduttiin pohtimaan katuvalaistusasioita aivan uudella tavalla. Syyskuun 12. päivänä yleiset katuvalot sammutettiin. Jäljelle jäivät sillan ja sähkölaitoksen väliselle reitille siniseksi maalatut varjostimella varustetut 10 watin lamput. Sähköhuollolla tulisi olemaan seuraavien vuosien aikana suuri merkitys Suomen selviämisen kannalta. Porvoon sähkölaitos oli tekniikaltaan edelleen puolikuntoinen tässä tilanteessa. Tasavirran osuus oli nopeasti pienentymässä, 49 mutta sitä oli edelleen suurinpiirtein puolet kulutuksesta. Taloudellisesti sähkölaitos oli menestys. Vuonna 1939 se teki miljoonan markan nettovoiton. Porvoota pommitettiin yhdeksän kertaa vuoden 1941 aikana. Ilmahälytyksiä annettiin tuolloin yhteensä 261. Suurimmat vahingot syntyivät 12.-13. heinäkuuta tapahtuneissa pommituksissa. Silloin tuhoutui myös kaupungin ainoa paloauto 50 kilon pommin osuttua siihen. Porvoon VPK:n ykkösauto sai vaurioita sirpaleista. Kukaan ei kuitenkaan loukkaantunut pommituksessa. Väestönsuojelun tarpeisiin hankittiin myös sähköinen hälytyssireeni, joka sijoitettiin kaupungin eteläosaan. Sähkölaitoksella työskennellyt Onni Sjöström vartioi Porvoon siltaa. 50 RINTAMALLA TAISTELTIIN KOTONA SÄHKÖISTÄMINEN ETENI Talvisodan kuukaudet olivat raskaita sähkölaitoksella, joka oli menettänyt parhaita voimiaan rintamalle. Paikkakunnan sähköhuolto kuitenkin hoidettiin kurinalaisesti samaan tapaan kuin sähköhuolto myös muualla Suomessa. Teknisten laitosten hallituksen puheenjohtaja Lauri Forsblom toimi alueen voimapäällikkönä. Hänet oli alistettu valtakunnan voimapäällikön Harald Frilundin alaisuuteen. Forsblomilla on sähkön käytössä diktaattorin oikeudet alueellaan. Hän päätti, missä sähkön käyttöä oli vähennettävä, jos siitä alkoi tulla pulaa. Vuoden 1940 helmikuun 1. päivänä venäläiset aloittivat Karjalan Kannaksella suurhyökkäyksen. Asentaja John Mikael Sonntag kaatui 3. helmikuuta. Maaliskuun 6. kuoli rintamalla asentaja Sven-Erik Jansson. Maaliskuun 12:n päivän rauhanteossa ESV:n Rouhialan voimalaitos Vuoksessa luovutettiin Neuvostoliitolle. Rouhialan neljän koneyksikön yhteisteho oli 132.000 hevosvoimaa. Rouhialasta tuli kuitenkin sähköä normaalisti toukokuun 20. päivään asti. Forsblom viestitti loppukesästä 1940 kaupungille, että sähköstä saattaisi tulla pulaa, koska vesivoiman tuotanto kärsi huonon vesitilanteen takia. Kaupunginhallituksen mielestä katuvalaistusta voitiin aivan hyvin vähentää, jos sähkölaitos piti sitä tarpeellisena. Lokakuussa tilanne oli kuitenkin jo parempi eikä erityistoimia tarvittu. Porvooseen riitti siten sähköä yllin kyllin sotavuosina, ja sähkön käyttöä pyrittiin lisäämään markkinointitoimilla. Kaupunginhallitus teki loppuvuodesta 1940 valtuustolle esityksen suurtaloustariffista, joka oli tarkoitettu saman omistajan hallinnassa oleville kiinteistöryhmille. Uutta tariffia perusteltiin mm. sillä, että sitä soveltamalla helpotettaisiin talvisodan jälkeisen uudisrakentamisen sähköistämistä. Sähkö kulkisi uuden tariffin piiriin päässeiden kuluttajien omistamiin kiinteistöihin yhden mittarin kautta eikä eroa tehtäisi valovirran, keittämissähkön tai voimavirran välillä. Vastaavaa tariffia oli jo sovellettu Helsingissä ja Kotkassa. Sen ansiosta yli 400.000 kWh:n kuluttajien sähkön hinta laski 50 penniin kilowattitunnilta, kun 1 - 100.000 kWh:n kuluttajien sähkön hinta oli 70 penniä kilowattitunnilta. Uusi tariffi hyväksyttiin valtuustossa keskustelutta. Sopimukset olivat voimassa vuosi kerrallaan kolmen kuukauden irtisanomisajalla. Vuoden 1940 lopulla päätettiin myös Näsin ja Johannesbergin alueen sähköistämisestä. Aloite tuli alueen maanvuokraajilta. Myös Sikosaaren maanvuokraajat halusivat sähköä, mutta kaupungilla ei ollut varaa näin laajaan sähköistämiseen. Satamakonstaapeli John Lindman haki tuolloin Sikosaaren 51 Sähkölaitoksen ikkunat suojattiin laudoilla. Vuoden 1942 elokuussa talon lähelle pudonnut pommi rikkoi miltei kaikki lasit, ja yksi henkilö loukkaantui. Itäinen Pitkäkatu maaliskuun 23:n lumipyryn jälkeen vuonna 1941. Keskellä tasavirtasähköpylväs. maanvuokraajien ja huvilanomistajien nimissä lupaa vetää saareen sähköt Porvoon Höyrysahalta. Kaupunginhallitus suhtautui sikosaarelaista aktiivisuuteen myönteisesti ja antoi luvan vetää sähkölinjat kaupungin maa-alueiden läpi. Johtopylväät sai myös kaataa kaupungin metsästä, kunhan puut kaadettiin metsänvartijan osoittamista paikoista. Mihinkään kustannuksiin kaupunki ei kuitenkaan halunnut osallistua. Kaupunki sovelsi vastaavaa politiikkaa myös muualla. Maanvuokraaja A. Heinakroon esimerkiksi halusi rakentaa yhteyden ESV:n verkosta Lilla Skaftkärretiin kaupungin maiden läpi ja sai siihen luvan. Tuon ajan linjanrakentamisessa käytettiin paljon galvanoitua rautalankaa. ESV esimerkiksi rakensi vuoden 1941 aikana 44 km uutta 20 kV:n suurjännitejohtoa ja 18 muuntamoa Porvoon, Sipoon ja Helsingin pitäjien alueella rautalankaa käyttäen. Linjanrakentamisessa tarvittavan johdinlangan puute esti sähköistystä Johannesbergin ja Hornhattulan alueella. Maanvuokraaja Alexander Thesslund mm. halusi sähköistystä elokuussa 1941, mutta koska johdinlankaa ei ollut, hän sai luvan odottaa. Kaupungininsinööri Christiernin esitti luovana ratkaisuna sataman valaistukseen käytettyjen johtimien siirtämistä Thesslundin tarpeisiin, mutta kaupunginhallituksen mielestä valmiiden asennuksien purkaminen ei ollut järkevää, joten Christiernin´n ehdotus ei mennyt läpi. 52 Kaupunkia pommitettiin mm. 13. helmikuuta 1940. Porvooseen kylvettiin satoja elektronipommeja, jotka kehittivät 3000 asteen lämmön. Pommit sytyttivät useita taloja palamaan. Heti vuoden 1941 alussa normaalikuluttajien valaistussähkön hintaa nostettiin 25 penniä kilowattitunnilta, voimavirran hintaa 15 penniä ja taloussähkön 10 penniä kilowattitunnilta. Pääministeri Risto Rytin johtama suomalainen rauhanvaltuuskunta matkusti Moskovaan 7. maaliskuuta ja aloitti seuraavana päivänä rauhanneuvottelut. Rauhansopimus allekirjoitettiin 13. maaliskuuta. Sähkölaitos oli selvinnyt sodasta hyvin. Katkoksia oli koko vuonna kymmenen, kun niitä edellisvuonna oli 13. Maakaapeliverkko oli kärsinyt pieniä vaurioita, joista oli aiheutunut muutaman tunnin katkoksia kaupungissa. Katuvalot oli pidetty sammutettuina talvisodan loppuun asti. Sähkölaitos teki sodasta huolimatta miltei 800.000 markan nettovoiton. Vuoden 1941 tammikuun 22. päivänä sähkölaitoksen aulan seinään kiinnitettiin marmorinen muistotaulu kaatuneiden kunniaksi. Työvoima- ja materiaalipula oli suuri ongelma. Sota kuitenkin todennäköisesti vauhditti siirtymistä uuteen tekniikkaan. Ei ollut enää varaa hukata vähääkään arvokasta sähköenergiaa. Vuonna 1941 tasavirtaa oli enää vajaat 30 prosenttia kulutuksesta. ESV toimitti miltei 100 prosenttia energiasta. Sähkökatkoksia oli yhdeksän. Nettovoitto paisui reilusti yli miljoonan, ja omakustannushinta putosi 1,10 markasta kilowattitunnilta 82 penniin. Nyt oltiin tilanteessa, jossa dieselmoottorien käyttö oli hyvin vähäistä. Pienin 100 hevosvoiman kone myytiin, mutta kaksi suurempaa säästettiin 53 siltä varalta, että ESV:lle tulisi toimituskatkoksia. Dieselmoottori oli juurtunut sähkölaitoksen lattiaan niin tiukaan, että koneen irrottaminen näytti mahdottomalta, rakennusmestari Emil Seger kertoi. “Sitten konemestari Einar Nybom keksi valuttaa öljyä dieselmoottorin alle. Vähitellen moottori irtosi lattiasta. Saimme sen vinssillä nostetuksi kuorma-autoon. Moottori oli niin raskas, että auton keula nousi pystyyn, mutta saimme kuin saimmekin sen kuljetetuksi rautatieasemalle ja edelleen junaan. Odottelimme kiitosta, mutta loppujen lopuksi saimme haukut eräältä johtavalta luottamusmieheltä. Hän ei hyväksynyt myyntiä.” Teknisten laitosten palveluksesta vapautetut olivat aluksi kaupungininsinööri Georg Christiernin, syntynyt 11.2.-87, konemestarit Einar Nybom (17.5.-89), Arne Melen (20.4.-95), Karl Höök (24.11.-08), ja asentajat Sigurd Eriksson (29.1.-02). John Sonntag (20.3.-11) oli myös aluksi vapautettu, mutta kuten mainittu mies joutui sittemmin rintamalle, jossa hän kaatui. Asentaja Hjalmar Hjon (10.12.-99) oli myös vapautettu, ja hän olikin tärkeä voimavara sähkölaitokselle. Hjon oli persoonallisuus, josta levisi runsaasti juttuja. Hän oli äärimmäisen kova työmies. Hjon ei paljoa puhunut, mutta teki sitäkin enemmän. Työnjohtajana hän vei joukkonsa kohteeseen kertomatta etukäteen, missä se oli. Miehet kyselivät uteliaana, minne he Evakot tulivat Karjalasta talvella 1940 hevosillaan omaisuus rekeen lastattuna. 54 Kaupungin teknisten laitosten auto pommikuormassa. Pommeista pidettiin tarkkaa kirjanpitoa Porvoossa. Jokaisen pommin putoamispaikka on kartoitettu, ja tietoa on voitu hyödyntää mm. uutta rakennettaessa. Tuomiokirkkoon osui 10. elokuuta vuonna 1941 50 kilon painoinen sirpalepommi, joka jäi suutariksi. Elokuun 27. 1941 on Porvoon historian surullisin päivä. Tuolloin klo 11.18 kaupunkia pommitettiin. 32 ihmistä kuoli ja yli 100 loukkaantui, kun pommi räjähti Werner Söderström Osakeyhtiön pihalla ilmassa. Rakennuksen seinissä näkyvät sirpaleiden jättämät jäljet. Jos pommi olisi räjähtänyt maassa, kaikki pihalla olleet olisivat todennäköisesti saaneet surmansa. olivat menossa, johon Hjon vastasi tavallisesti, että kyllä minä kerron sitten kun ollaan perillä. Yliasentaja Gunnar Lindroos (1.5.-89) oli myös avainhenkilönä vapautettu. Itseoppinut Lindroos oli laitoksen johtava sähkömies. Lindroosista kerrottiin kaskua, jonka mukaan hän viihtyi mielellään sähkölaitoksen takana olevalla puutarhapalstalla viljellen mm. valkosipulia. Aina kun Lindroosia piti hakea puhelimeen, miestä tiedettiin etsiskellä sieltä. Kun hänelle kerrottiin, että hänen täytyisi tulla puhelimeen, hän yleensä kysyi, puhuiko asiakas suomea vai ruotsia. Jos kyseessä oli suomenkielinen Lindroos ilmoitti, ettei ole nyt tavattavissa. Lindroos oli pitkälti vastuussa itse sähkölaitoksesta Christiernin´n toimiessa kaupungininsinöörinä ja ollessa kokonaisvastuussa teknisesta laitoksesta, joka käsitti myös vesilaitoksen. Hän oli jonkin verran hajamielinen, joten asioita jäi silloin tällöin hoitamatta. Lindroosille toimitettiinkin tärkeät viestit yleensä paperilapulla muistamisen varmistamiseksi. Hän oli shakin harrastaja, ja paperilaput unohtuivat joskus seuraavaan päivään takintaskuun, 55 kun hän innostui seuraamaan miesten peliä sähkölaitoksen alakerran tiloissa. Palveluksesta vapautettujen joukossa olivat myös asentaja Elis Jaskari (28.6.-22) sekä Ture Wenberg, jonka syntymäaikaa ei ole mainittu. Vuosina 1942 ja 1943 tilanne rauhoittui pommitusten osalta, eikä lisätuhoja enää syntynyt. Sota-aikaan osa kaupunkia oli vielä ilman valaistussähköä. Esimerkiksi Kevätkummun sairaalaan asennettiin sähköt vasta loppuvuodesta 1943. Reservisairaalan toiminutta rakennusta tarvittiin, koska Porvoossa oli puhjennut kurkkumätäepidemia. KAAPELIKAUPAT KIIHDYTTIVÄT KUNNALLISPOLIITTISIA TUNTOJA Vaihtovirtasähköön siirtyminen eteni hitaasti, vaikka kaupungininsinöörille oli annettu vapaat kädet hankkia kaapelia, silloin kuin sitä sai ilman, että asiaa käsiteltiin kaupunginhallituksessa erikseen. Syynä oli kaapelien nopeasti nouseva hinta ja vaikea saatavuus. Valtuusto puolestaan empi kaapelikauppojen tekemistä, eikä vaihtovirtakaapeleihin uskallettu vuonna 1940 sijoittaa rahaa valtuustopäätöksellä. Kaapelikysymyksiin kulminoitui kunnallispoliittisia intohimoja. Kaupungininsinööriä yritettiin myös saada kiipeliin omatoimisista kaapelikaupoista. Vuoden 1941 lopulla julkistettiin muutaman vuoden ajan veran alla muhinut kauppa, josta kaupunginjohtaja Brunberg ja kaupungininsinööri Christiernin saivat nuhteita. Brunberg oli käskenyt Christiernin´n palauttaa kaapelitehtaalle runsaan 150.000 markan arvoisen kaapelierän, joka toimitettiin puolestaan suoraan vaasalaisten käyttöön. Kaapelien hinnat nousivat tuolloin nopeasti, ja teknisten laitosten hallitus laski, että huonosti hoidetussa kaupassa menetettiin yli 75.000 markkaa. Varsinaista vahinkoa ei kuitenkaan syntynyt, koska Suomen Kaapelitehdas lupasi toimittaa Porvoolle kaapelia alun perin sovittuun hintaan. Kaapeliasia meni melkoiseksi selittelyksi, jonka aikana kaupunginjohtaja Brunberg mm. korosti, ettei hän ollut antanut kaupungininsinöörille suoria toimintaohjeita, vaikka hän ymmärsikin, että hänen sanansa voitaisiin niinkin käsittää. Brunberg kertoi, ettei köyhällä kaupungilla ollut varaa säilyttää 150.000 markan arvoista kaapelia tilanteessa, jossa rahalle oli muutakin käyttöä. Kaiken lisäksi kaapeli oli tarkoitettu katuvalaistukseen, joka ei ollut Brunbergin mielestä kaikkein tarpeellisin rahanreikä. Kaupunginhallituksen mielestä tapaus ei kuitenkaan antanut aihetta sen suurempiin kurinpitotoimiin kuin, että pöytäkirjaan merkittiin Brunbergin 56 ja Christiernin´n toimineen asiassa taitamattomasti. Valtuusto hyväksyi kaupunginhallituksen esityksen pitkän keskustelun jälkeen äänin 21-6. Porvoon Keskusvalimon sähkön kulutus kasvoi voimakkaasti, ja se tarvitsi kipeästi vahvempia kaapeliyhteyksiä. Se oli valmis maksamaan 150.000 markan arvoisen liittymismaksun, kunhan vain kaapelit saataisiin pikaisesti asennetuksi. Itse kaapelityö maksoi kuitenkin 350.000 markkaa, joten kaupungin kannettavaksi jäi noin 200.000 markan kustannukset. Porvoon keskustan saamat vauriot talvisodassa vauhdittivat vaihtovirtaan siirtymistä. Pommituksissa tuhoutuivat mm. Elannon ja Laborin talot, ja niiden tilalle rakennettiin uudet rakennukset, joissa oli merkittävästi enemmän sähköä kuluttavia asukkaita kuin vanhoissa. Kaupunginvaltuusto hyväksyikin 10.10.1940 ehdotuksen, jonka mukaan kaupungin keskustaan Nikolainkadun ja Puistokadun väliselle alueelle asennettiin vaihtovirtasähköistys. Investoinnin arvo oli 280.000 markkaa, ja sähköistys rahoitettiin vuoden 1941 budjetista. Viimeisinkin asennetekijä sähkövalosta ylellisyytenä sinetöitiin historiaan 21. lokakuuta 1941, kun Porvoon kaupunginhallitus päätti rakennuskonttorin ehdotuksesta, että taloon numero 3 korttelissa 40 voidaan asentaa sähköt vinttiin ja kellariin. Kustannuksiksi laskettiin 900 markkaa tuolloista rahaa. Sota-aikana sähkölaitos toimitti sähköä armeijan tarpeisiin omakustannushintaan 80 penniä kilwattitunnilta. Vuonna 1941 nostettiin valaistussähkön hinta 2,50 markasta 2,75 markkaan per kWh, voimavirran 1,75 markasta 1,90 markkaa sekä taloussähkön hintaa 75 pennistä 85 penniin per kWh. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että maitolitrasta sai maksaa 2,70 markkaa vuonna 1942, perunakilosta 1,40 markkaa ja kilosta voita 44 markkaa. Vuosina 1942 ja 1943 tilanne rauhoittui pommitusten osalta, eikä lisätuhoja enää syntynyt. Marraskuun 17. päivänä vuonna 1943 riehui Porvoon seudulla raju lounaismyrsky, jota verrattiin vuoden 1890 elokuun myrskyyn rajuudessaan. ESV:n verkossa pisimmät katkokset olivat neljän vuorokauden mittaisia. Vielä tuolloin lähdettiin linjojen korjaamiseen hevospelillä. Sähkön käyttö lämmitykseen oli kasvanut Porvoossa kovaa vauhtia, mistä oli seurauksena jakeluverkon ja muuntajien ylikuormittumista. Kansanhuoltoministeriö puolestaan suunnitteli sähkölämmityksen kieltämistä kokonaan maassa. Porvoossakin tehtiin vuonna 1944 valtuustossa esitys tariffista, joka tekisi sähkölämmityksen liian kalliiksi kotitalouksissa. Esitys jätettiin kuitenkin pöydälle. 57 Elannon talo Nikolainkatu 15:ssä ennen sotia. Huomatkaa katuvalaisin kuvan yläreunassa. KIINTEÄ MAKSU JA KULUTUSMAKSU TARIFFEIHIN Porvoon kaupunginvaltuuston puheenjohtajana oli vuodesta 1939 lähtien toiminut agronomi Birger Eklöf ja varapuheenjohtajana pankinjohtaja Gunnar Baltscheffsky. Vuonna 1946 Baltscheffskystä tehtiin puheenjohtaja. Baltscheffsky toimi myös teknisten laitosten hallituksen jäsenenä kuten myös Eklöf vuoteen 1946, jolloin leipurimestari Arthur Lindfors korvasi hänet hallituksessa. Sahanhoitaja Hugo Sveholmin tilalle tuli teknikko Edvard Nyman. Hallituksen puheenjohtajana jatkoi ESV:n toimitusjohtaja Lauri Forsblom. Sähkön hinta-asiat herättivät jälleen intohimoja. Vuoden 1944 lopulle pöydälle jätetyt tariffien korotusesitykset tuomittiin perusteiltaan vääriksi, koska laskelmissa oli ollut lähtökohtana vuoden 1931 taloustariffilaskelmat, jotka puolestaan perustuivat valaistussähkön keskikulutukseen vuodelta 1930. Sähkön hinta oli ollut tuolloin aivan toinen kuin nyt. Keskihinta oli silloin 2,75 markkaa kilowattitunnilta, kun se tuon jälkeen oli laskenut 85 penniin lisääntyneen kulutuksen ansiosta. Asiakkaille määrättiin sekä käyttöön perustuva maksu että kiinteä kuukausimaksu, joka perustui huonelukuun. Yhden huoneen lasku oli 15 markkaa ja kahden 20 markkaa. Tästä eteenpäin hinta oli tasan kymmenen markkaa huoneelta. Pienin huonekoko oli 7 neliömetriä. Käyttömaksu oli 80 penniä kilowattitunnilta, kun sähköä käytettiin kotitaloustarkoituksiin, kuten valaistukseen, keittämiseen, silitykseen, veden58 lämmitykseen tai pienten sähkömoottorien käyttämiseen. Pienten moottorien ohella tariffi käsitti lääkärien- ja hammaslääkärien laitteet, vaatturien ja ompelijoiden koneet, suutarien laitteet sekä silitysraudat. Uusi tariffi tuli voimaan kaikille niille kuluttajille, jotka vuonna 1944 käyttivät sähköä niin paljon, että se tuli heille edullisemmaksi kuin valaistussähkötariffin soveltaminen. Teurastamo, hautausmaan kappeli, sairastupa, sairaala, ESV:n kiinteistöt, Soturinkylän pesula ja Porvoon museo saivat edelleen sähköä alennettiin erityishintaan, mikä herätti närää. ESV:n toimitusjohtaja, teknisten laitosten hallituksen puheenjohtaja Lauri Forsblom joutui vastaamaan asiasta kaupunginvaltuustossa. Valtuusto päätti kuitenkin jättää tilanteen ennalleen, kunnes teknisten laitosten hallitus ottaisi asian uudelleen tutkittavaksi. KOVIEN KOROTUSTEN AIKA KOITTI Vuoden 1945 tammikuun valtuustokokouksen käsittelyyn tuli teknisten laitosten hallituksen kirje, jossa esitettiin tuntuvaa korotusta porvoolaisten sähkön hintaan. Taloussähkön hinta esimerkiksi kaksinkertaistuisi 80 pennistä 1,60 markkaan kilowattitunnilta. Juridisena lähtökohtana korotuksiin oli Suomen markan ostovoima verrattuna kaupungin ja ESV:n välisen sähköntoimitussopimuksen allekirjoitushetkellä olleeseen ostovoimaan. ESV ilmoitti näistä sopimuslähtökohdista korottavansa vesivoimalla tuotetun tukkusähkön hintaa 1.11.1945 noin 45 %. Tämän lisäksi sähkölaitos joutui ostamaan myös höyryvoimalla tuotettua sähköä, jonka tuotantokustannukset olivat 4 markkaa kilowattitunnilta. Jotta sähkölaitoksen talous pysyi hallinnassa muita vaihtoehtoja ei jäänyt kuin tuntuvat korotukset sähkön hintaan. Korotuksia perusteltiin myös energiansäästöllä. Korkean sähkön hinnan odotettiin estävän sähkön tuhlausta. Tärkein käytännön syy korotuksiin oli, että Suomi menetti kaksi suurinta vesivoimalaitostaan Neuvostoliitolle sodassa eikä pohjoisen Suomen vesivoimakapasiteettia vielä oltu ehditty valjastaa etelän käyttöön. Valtuuston ei auttanut muu kuin hyväksyä sähkön hinnan korotukset. Korotukset eivät myöskään loppuneet tähän, vaan Porvoon kaupunginvaltuusto joutui lokakuun 3. päivä 1946 kokoontumaan ylimääräiseen kokoukseen käsittelemään sähkölaitoksen esitystä noin 5 markan lisämaksusta per kWh. Se kohdistuisi höyryvoimalla tuotettuun sähköön, jota oli arviolta puolet kulutuksesta tuolloin. 59 Lisälaskuksi arvioitiin 5-6 miljoonaa markkaa vuodessa. Kaupunki ei halunnut ottaa omalle kontolleen näin suuria kustannuksia, joten kustannukset päätettiin siirtää kuluttajien maksettavaksi. Teknisen laitoksen hallituksen puheenjohtaja Lauri Forsblom selvitti tuolloin tilanteen valtakunnallista taustaa; sähköhuollon yleistilannetta Suomessa ja asian käsittelyä kansanhuoltoministeriössä, hinta- ja palkkaneuvostossa sekä Helsingin kaupungin elimissä. Forsblom huomautti, että näissä elimissä ei oltu tehty lopullista omaa päätöstä asiassa, vaan asia oli alistettu maan hallituksen päätöksen mukaiseksi. Forsblomin mielestä Porvoon kaupunginvaltuusto ei voinut tehdä muuta kuin valtuuttaa teknisen laitoksen ottamaan korotukset huomioon valtioneuvoston odotettavissa olevien ohjeiden mukaisina. Valtuusto päättikin äänin 17-6 valtuuttaa teknisen laitoksen hallituksen veloittamaan kuluttajilta 1. syyskuuta 1946 alkaen sähköstä valtioneuvoston päättämien normien mukainen hinta. Kiristynyt tilanne johti kaupungin kassakriisiin, koska sähkölaitos ei pystynyt maksamaan velkojaan kaupungille. Kriisiä purettiin vekselein ja lyhytaikaisin luotoin. SODAN JÄLKEEN ANOMUKSIEN AIKAA Kansanhuoltoministeriö antoi sähkövoiman säännöstelystä 9. lokakuuta 1946 päätöksen, joka tuli voimaan 15. lokakuuta 1946. Ministeri Yrjö Murron ja toimistopäällikkö Harald Frilundin allekirjoittamalla päätöksellä kiellettiin sähkön käyttö huoneiden lämmittämiseen sekä mainos- ja näyteikkunavalaistukset. Kansanhuoltoministeriö saattoi alueiden voimapäälliköiden esityksestä kieltää sähkön käytön myös muihin tarkoituksiin. Päätökseen sisältyi vielä poikkeus, jonka mukaan sähkölaitoksen vastuullinen johto voi myöntää poikkeuksia huoneiden lämmittämisen osalta. Alueen voimapäällikkö saattoi kuitenkin vielä alistaa sähkölaitoksen johdon päätöksen kansanhuoltoministeriölle. Sähkölaitokselle rupesi tulvimaan kirjeitä, joissa erinäisiin syihin vedoten pyydettiin lämmityslupaa. Sairas äiti saattoi tarvita yöllä lämmintä juotavaa, kaminat savuttivat nuohouksesta huolimatta, työssäolon aikana huone kylmeni jne. Pääsääntöisesti hakemukset hylättiin. Jos ne hyväksyttiin, syynä oli yleishyödyllinen ja välttämätön tarkoitus. Sähkölaitoksen puoleen anomuksellaan kääntyivät myös paikkakunnan 60 Sähkön kulutus kasvoi sitä mukaa, kun Porvoon kaupunki kasvoi. Kaupunki itse vauhditti töillään kasvua. Helmikuussa 1945 Porvoon rakennettiin asuntoja Sibeliuksen Bulevardille. lehdet: “Allekirjoittaneet, sanomalehteä Porvoossa kustantavat yhtiöt rohkenevat kääntyä puoleenne seuraavalla sähkövirran jakelua koskevalla anomuksella: Kun julkaisumme 3-päiväiset sanomalehdet Uudenmaan Sanomat ja Uusimaa maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin menevät painokoneisiin n. klo 22:n aikaan jatkuen painaminen aamuyöhön n. klo 6:een, anomme, että tänä aikana kuluttamamme sähkövirta vapautettaisiin sakkolisästä, joka lisä aivan kohtalokkaalla tavalla rasittaa talouksiamme. Viitaten sähkövirran yökulutuksen edullisuuteen, rohkenemme toivoa myönteistä ratkaisua, ja jos mahdollista ulottamaan sen jo maksamaamme lokakuun virrankulutukseen.” Anomuksen olivat allekirjoittaneet yhdessä O.Y. Uusimaan toimitusjohtaja Taisto Neva ja Porvoon Kirjapaino O.Y:n toimitusjohtaja Eemil Kukko. Myös Porvoon leipurit Henriksson, Lindfors, Sirén, Gustafsson ja Nyqvist lähestyivät sähkölaitosta vastaavalla kirjelmällä. Kirjelmät saivat todennäköisesti vastakaikua, ainakaan papereihin ei ilmestynyt hylkääviä reunamerkintöjä. Porvoosta puolestaan lähetettiin jatkuvasti hakemuksia milloin kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriöön milloin kansanhuoltoministeriöön. Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriöltä haettiin työlomaa kaapeliasentajille, joita tarvittiin vaihtovirtaan siirtymisen takia armeijasta kotiin. Kansanhuoltoministeriöstä haettiin lähinnä kuparia ja työvaatteita ja –jalkineita. Kansanhuoltoministeriöön 18. päivänä helmikuuta 1947 lähettämässä 61 kirjeessä kaupungininsinööri Christiernin väitti, että Porvoon sähkölaitos oli joutunut rintamamiestalojen sähköistämisessä käyttämään sähköjohtona jopa piikkilankaa. ”Sen jälkeen, kuin huviloiden lukumäärä on tuntuvasti lisääntynyt on jännitys vanhoissa huviloissa erikoisen huono ja minkäänlaista virransaantimahdollisuutta uutisrakennuksiin ei löydy. Tämän lisäksi löytyy kovin vilkasliikenteisiä alueita, joissa meillä ei ole mahdollisuutta katuvalaistuksen järjestämiseen, vaikka niin hyvin poliisiviranomaiset kuin myös rautatiehallitus on määrännyt ne tehtäväksi. Tästä syystä on Porvoon kaupungin sähkölaitos anonut 2000 kg kirkkaan kuparijohdon ostamisluvan, mikä määrä riittäisi pahimman tarpeen poistamiseen.” SÄHKÖÄ SÄÄSTETTIIN KUN VALTIONEUVOSTO MÄÄRÄSI Vuosi 1946 oli sähkön säästön vuosi 600-vuotiaassa Porvoossa. Kulutus väheni yli 176.000 kilowattituntia runsaaseen 4,7 miljoonaan kilowattituntiin. Sähköä säästettiin mm. sammuttamalla katuvalot jo Vapulta, kun ne aikaisemmin oli sammutettu toukokuun 20. päivänä. Valot sytytettiin elokuun 6. päivänä, kun ne tätä ennen oli sytytetty elokuun alussa. Virranjakelu varmistui kun Strömsbergin voimalaitos yhdistettiin Porvoon pääasemaan. Se mahdollisti myös ESV:n virrantoimituksien katkaisemisen sunnuntaisin silloin, kun katkoksia tarvittiin korjaustöiden takia. Ilman Strömsbergistä saatavaa sähköä jatkuvasti sähköä tarvitsevat suuret kuluttajat kuten keuhkotautiparantola, sairastupa, Hotel Grand ja Elannon talo olisivat joutuneet vaikeuksiin. Sähkön kulutuksesta yksityistalouksien osuus oli tuolloin noin puolet, teollisuuden kolmannes ja suurtalouksien kymmenesosa. Porvoon saaristossa Emäsalon sähköistäminen oli vuoden tapaus. ESV sai sen valmiiksi vuoden lopulla. Yhtiö oli siihen asti rajoittunut maaseudun sähköistämisessä suurjännitejohtojen ja muuntamoiden rakentamiseen, omistamiseen ja hoitoon. Kuluttajien yhtymät olivat huolehtineet pienjänniteverkon rakentamisesta ja ylläpidosta. Emäsalossa ESV luopui vanhoista periaatteistaan ja rupesi toimittamaan sähköä suoraan kuluttajalle. Vanhan Porvoon sähköverkon uusimista vaihtovirtatekniikkaan oli kaavailtu jo vuosia, mutta muutostyöt siirtyivät jälleen eteenpäin, koska kaapelien hankkiminen oli osoittautunut mahdottomaksi. Sähkön säästö jatkui vuosina 1947 ja 1948 valtioneuvoston päätöksen perusteella. Vuonna 1948 Kauko Hjeltistä tuli ESV:n uusi toimitusjohtaja. Valtio62 neuvosto kumosi päätöksen sähkön kulutuksen säännöstelystä 1. helmikuuta 1949, ja sähkön käyttö lähti jälleen nousuun. Kulutuksen lisäys oli heti ensimmäisenä vuonna 16,7 prosenttia. Vanhan Porvoon siirtyminen tasavirtasähköistyksestä vaihtovirtaan venyi pitkälle 1950-luvulle. Vuosi vuodelta määrärahoja leikattiin budjetista. Yhtenä tekijänä oli myös tarvikepula. Tuontitavaroita säännösteltiin eikä pienellä Porvoon kaupungilla ollut yksinkertaisesti taloudellisia resursseja suuriin investointeihin. Maalaiskunta sensijaan oli voimissaan, mistä kertoi mm. uuden komean kunnantalon rakentaminen kaupungin keskustaan. MIEHET VAIHTUIVAT JOHTOPAIKOILLA Lauri Forsblom palasi jälleen ESV:n johtoon vuonna 1953, kun Kauko Hjelt erosi yhtiön palveluksesta. Kaupungininsinööri Georg Christiernin jäi eläkkeelle. Insinööri Åke Hällsten aloitti vuonna 1954 sähkölaitoksen johtajana. Porvoolaissyntyinen Hällsten toimi tätä ennen L.M. Erikssonin palveluksessa Tukholmassa. Hän oli mukana puhelinkeskusprojekteissa, joita tehtiin eri puolilla maailmaa. Porvooseen häntä yhdistivät kuitenkin mm. sukulaissuhteet. Hällsten toimi tiiviissä yhteistyössä Forsblomin kanssa. Tosin Forsblom hoiti tehtäväänsä ESV:ssä Tampereelta käsin. Päätoimeltaan hän oli Tampellan energiapuolesta vastaava johtaja. Vuonna 1955 laskettiin pienjännitekaapeleita vaihtovirtajakelua ja katuvalaistusta varten Itäiselle Pitkäkadulle ja Välikadulle, joten tasavirtaalue supistui koko ajan. Vuonna 1956 oma tasavirran tuotanto loppui kokonaan. Muuttajakoneet pysäytettiin viimeisen kerran joulukuun 29. päivänä sen jälkeen, kun viimeinen tasavirtakuluttaja oli siirretty vaihtovirtaverkostoon ja tasavirtajakelu lakkautettiin. Vuoden 1956 alussa sähkön hinnat vapautuivat säännöstelystä. ESV nosti tuolloin tariffejaan keskimäärin 8,3 prosenttia. Hintasulun aikana ESV:n yksityiskäyttäjien hinnat olivat jääneet 20-30 prosenttia yleisen hintatason alapuolelle, joten hinnat nousivat tuntuvasti Porvoon alueella ESV:n suorilla asiakkailla. Toukokuun 1. päivänä 1956 sähkömaksut määrättiin sosiaaliministeriölle tapahtuvan ilmoitusvelvollisuuden alaiseksi, ja syyskuun 30. päivänä tuli voimaan yleinen hintasulku. 63 KUN POLKUPYÖRÄSTÄ AUTOON SIIRRYTTIIN Polkupyörä oli tavallisin kulkuväline sähkölaitoksella vielä pitkään sodan jälkeen. Ensimmäiset mopot tulivat mukaan kuvaan 1960-luvulla. Kaupungininsinöörillä esimerkiksi oli sama musta polkupyörä vuodesta toiseen. Se oli kaupungin omistama virkapyörä. Joskus 1950-luvun alussa hän osti ensimmäisen mopedinsa. Autoilu oli harvojen huvia. Mopedista seuraava aste oli halpa itäsaksalainen auto. Esimerkiksi Christiernin´n teki ensimmäiset autokauppansa vuonna 1953 vasta eläkkeelle jäädessään. Auto oli Zwickau-merkkinen. Sen ensimmäinen omistaja oli hammaslääkäri Helge Snellman, joka oli myös Christiernin´n hyvä ystävä. Tosin Snellmanin väitetään päätyneen autonsa myyntiin sen jälkeen, kun oli nähnyt vastaavan auton jäännökset kolarin jälkeen. Muoviosista koottu kori oli hajonnut pirstaleiksi. Ajokortin saaminen oli Christiernin´lle ja kaikille projektiin osallistuneille työläs prosessi. Katsastusmiehenä toimineen Paul E. Jokisen mukaan aikaa ja harjoittelua tarvittiin, mutta loppujen lopuksi Jokinen hyväksyi Christiernin´n liikenteeseen. Aivan alkuun uusi kuljettaja ihmetteli autonsa suurta polttoaineen kulutusta ja meni valittamaan siitä Snellmannille. Snellman totesi, että auto oli kuluttanut hänellä kyllä aivan normaalin pienen henkilöauton tapaan, ja kysyi, miten sinä Pelle hyvä autoa ajat. ”No ykkösvaihteella minä ajan aina”, sanoi Christiernin. Kun autosta alkoi löytyä myös muita vaihteita, nopeudet kasvoivat joskus vaarallisen suuriksi Porvoon ja Emäsalon välisillä mökkimatkoilla. Chrstiernin´llä oli huvila aivan Emäsalon eteläkärjessä. Matkanteko oli ajoittain melkoista ralliajoa. ”Ei hänelle kuitenkaan mitään isompia onnettomuuksia tapahtunut, mitä nyt joitakin pieniä ulosajoja”, Jokinen sanoi. Osaltaan onnettomuuksilta vältyttiin sen ansiosta, että Christiernin´n auto tunnettiin, ja häntä osattiin pelätä. 1950-JA 1960 -LUVUT VAHVAN KASVUN AIKAA Porvoon sähkölaitokselle 1950-luvun keskivaihe oli voimakkaan sähkön käytön kasvun aikaa. Sähkölaitoksen johtaja Åke Hällstenin mukaan sähkölaitoksella mentiin koko ajan vauhdilla eteenpäin, ja kehitys tempasi ihmiset mukaansa niin, että vuodet kuluivat huomaamatta. Christiernin´n jälkeen tuli kaupungininsinööriksi Kurt Krook, joka 64 toimi myös teknisen toimen hallituksen sihteerinä. Åke Hällsten puolestaan esitteli laitostaan koskevat asiat. Kaupunginjohtaja Lassenius edusti kokouksissa kaupunginhallitusta. Hallituksen puheenjohtajana toimi 1950-luvulla dipl.ins. Sven Hanson ja varapuheenjohtajana oli dipl.ins. John Halleen, joten luottamusmiesjohdolla oli vankka tekninen asiantuntemus. Hallituksen jäseninä olivat työnjohtaja Artur Eriksson, rakennusmestari Torsten Eriksson, pankinjohtaja Antti Soini ja työnjohtaja Eino Torn. Vuosi 1957 oli 39 prosentin suurdevalvoinnin vuosi. Suomen kansantaloutta yritettiin saada kuntoon kovin lääkkein. Vuoden 1958 pienen notkahduksen jälkeen voimakas sähkön kulutuksen kasvu jatkui. ESV:n lisäksi sähköä ostettiin jonkin verran Strömsberg Ab:ltä Pappilanmäen katuvalaistukseen. Eklöfiltä liikeni myös jokunen kilowattitunti myyntiin. Sähkölaitoksen talous oli koko ajan vahva, ja vuosivoitot parempia kuin osattiin odottaa. Pankinjohtaja Antti Soini nousi vuonna 1960 teknisen laitoksen hallituksen varapuheenjohtajaksi dipl.ins. Sven Hansonin jatkaessa puheenjohtajana. Sähkölaitoksella oli töissä vuonna 1962 yhteensä 45 ihmistä, joista 13 oli viranhaltijoita ja 32 työsopimussuhteista. Vuodelta 1963 muistetaan myös rahanuudistus, jonka myötä miljoonat muuttuivat kymppitonneiksi. Porvoon kaupungin teknisen toimen hallitus jäi vuonna 1965 historiaan. Tekninen lautakunta ryhtyi hoitamaan Porvoon sähkölaitoksen hallintoa ja johtoa. Puheenjohtajana toimi insinööri Ljunghard Lindroos, varapuheenjohtajana työnjohtaja Sanfrid Melander ja jäseninä Per-Ole Johansson, ylifaktori Arvo Lehtinen, pankinjohtaja Antti Soini, insinööri Lars-Olov Nyholm ja kirjanpitojohtaja Eino Torn. Uusimaa Oy:n toimitusjohtaja Tauno Lilja tuli kesken vuoden tehtävän jättäneen Soinin tilalle. Kaupunginjohtaja L.R. Lassenius toimi kaupunginhallituksen edustajana teknisessä lautakunnassa ja sihteerinä toimi kaupunginsihteeri Rolf Seger. Vuonna 1966 Per-Erik Nyholm tuli kaupunginhallituksen edustajaksi. Sihteereinä toimivat kaupunginsihteerit Rolf Seger ja Nils-Johan Lindquist. Ylifaktori Arvo Lehtinen korvasi työnjohtaja Sanfrid Melanderin varapuheenjohtajana. Teknisen lautakunnan hallituksen jäseninä toimivat rakennusmestari Per-Ole Johansson, insinööri Lars-Olov Nyholm, ammattien tarkastaja Arvid Petterson, dipl.ins. Paavo sihvola ja kirjansitomojohtaja Eino Torn. Uusimaa Oy:n johtaja Tauno Lilja jätti tehtävänsä 16.11.1966. 65 1950-LUVULLA OLTIIN JO RIIPPUVAISIA SÄHKÖSTÄ Porvoon historian yksi kiusallisimmista sähkökatkoksista sattui keskiviikkoiltana vuoden 1953 toukokuussa. Vika pimensi suuren osan kaupunkia, ja sen korjaaminen kesti kaksi päivää. Katkos sattui klo 17:n aikaan sopivasti, kun perheissä ryhdyttiin valmistamaan ruokaa työpäivän jälkeen. Sen seurausvaikutukset osoittavat, kuinka pitkälti porvoolaiset olivat sähkölaitoksestaan riippuvaisia. Tilannetta pahensi takatalvi, joka kylmensi sähkölämmitteiset kiinteistöt. Katkoksen paikantaminen ja korjaaminen osoittautui vaikeaksi tehtäväksi. Vika-alue ulottui Raatihuoneenkadun ja Piispankadun kulmasta pitkin Raatihuoneenkatua Runeberginkadulle, Lukiokadulle, Jokikadun ja Lundinkadun kulmaan silloisen Traktorin verstaan paikkeille ja edelleen Lundinkatua Piispankadulle. Joka puolelta kaupunkia tuli vikailmoituksia. Svenska Gårdenilla esimerkiksi piti olla kaupungin vuoden merkittävin kulttuuritapahtuma, Alice Babsin konsertti. Sähkölaitoksen miehet yrittivät parhaansa ja vetivät taloon erikoiskaapeleilla sähköt, mutta konsertin alku viivästyi melkoisesti. Pian konserttihälytyksen jälkeen tuli avunpyyntöjä myös Porvoon Panimolta ja Borgåbladetista. Sekä oluenpano että lehdenteko olivat vaarassa. Leipuri Lindfors tarvitsi myös sähköä, jotta porvoolaiset saisivat seuraavana aamuna leivonnaisensa. Traktorin verstaalle järjestettiin varavirtaa. Myös pankkitoiminta oli jo tuolloin niin sähköistettyä, ettei mikään oikein toiminut katkoksen sattuessa. Laskukoneita ei voinut käyttää, eikä kassaholvin ovi auennut. Niinpä Porvoon Säästöpankkiin jouduttiin myös tekemään erikoiskaapelointi. Lundinkadun miljöötä 1960luvulta. Etualalla vasemmalla Porvoon panimo ja Nimbuksen kulma. 66 Hankalan tilanteen jälkipyykkiä puitiin pitkään. Tapahtuneen positiivisena puolena voidaan pitää sitä, että sähkölaitoksen merkitys tärkeänä palvelulaitoksena oli tämän jälkeen kaikille kaupunkilaisille selvä asia. Ilman sähköä ei enää tultu toimeen. Sähköön liittyviä asioita seurattiin tarkasti tiedotusvälineissä. Sähkö tarjosi kiinnostavaa uutisaineistoa, koska siihen liittyi yleensä annos dramatiikkaa. Paikkakunnan lehdet saivat todella maukkaan uutisen kesällä 1953, kun helsinkiläinen ekonomi Marius Hörhammer osui purjeveneensä 10,5 metrin korkuisella mastolla Jokikatu 34:n kohdalla sähkölinjaan ja veti sen alas. Veneilijän raportoidessa asiaa poliisille kirjansitojamestari Johannes Ojalainen ajoi polkupyörällä alhaalla roikkuneeseen linjaan ja kaatui. Ojalainen selvisi luunmurtumilla, ja haki korvauksia kärsimistään vahingoista ensimmäiseksi sähkölaitokselta, jonka olisi hänen mielestään pitänyt sijoittaa paikalle varoitustaulu. Porvooseen hankittiin ensimmäinen kaivinkone vuonna 1952. Siihen asti kaivuutyöt oli tehty lapiopelillä. GUNNAR LINDROOS EHTI VAIKUTTAA 35 VUOTTA Yliasentaja Gunnar Lindroos jäi eläkkeelle vuoden 1954 lopulla. Se oli erään aikakauden päätös sähkölaitoksella. Lindroos ehti olla ennen eläkkeelle lähtöään sähkölaitoksen palveluksessa 35 vuotta. Hänellä oli ollut selkeä rooli laitoksen johtavana sähkömiehenä. Per-Henrik Nyman teki Lindroosista Borgåbladetiin läksiäishaastattelun, jossa Lindroos muisteli, että Porvoossa oli vuonna 1919 hänen aloittaessaan 200-300 sähkömittaria, kun niitä vuonna 1954 oli 4.000-5.000. Lindroosin työuran alkuvaiheessa sähkölaitoksella oli vain muutama dieselkäyttöinen generaattori, mutta sen jälkeen laitos oli mennyt koko ajan tasaisesti ylöspäin. Sota-aika tosin pysäytti kehityksen, mutta vuonna 1954 67 GUNNAR LINDROOS oli nuoruudessaan merimies. Hän harrasti mm. shakkia ja mehiläisten hoitoa. oli jo saatu paikatuksi sota-ajan henkilöstö- ja materiaalipuutteet. Lindroos osoittautui haastattelun mukaan leppoisaksi herrasmieheksi, joka harrasti shakkia ja mehiläisten hoitoa. Hänellä oli kuusi mehiläispönttöä Aleksanterinkadun ja Piispankadun kulmatontilla eli aivan kaupungin keskustassa. Työssään hän oli kertomansa mukaan viihtynyt hyvin. Lindroos oli muodostanut yhdessä Naëma Thesslundin kanssa sähkölaitoksen vahvan johtokaksikon. Poikamies Lindroos ja myös naimaton Thesslund omistautuivat kumpikin perusteellisesti työlleen ja tulivat hyvin toimeen keskenään. Thesslund vastasi kassasta, ja Ada Hagström hoiti kirjanpidon. Jostakin syystä he eivät olleet puheväleissä keskenään, joten Lindroosilla piti olla myös melkoiset diplomaatin taidot naisten kanssa toimiessaan. Lindroos pääsi sopivasti eläkkeelle, sillä heti vuoden 1955 alkajaisiksi lumimyrsky koetteli porvoolaisia. Tammikuun 11. päivän aamuna sähkölaitoksen puhelinlinjat olivat kuumana vikahälytysten takia. Pyrylumi oli nimittäin tunkeutunut Linnamäen muuntajaan, ja sähköt olivat poikki klo 6.38:n ja 9.02:n välisen ajan ennen kuin muuntajan laitteet oli saatu kuivatuksi. Ryhmäkuvassa palvelusansioistaan palkitut 50-vuotisjuhlassa Sergei Kondratjeff, Josef Björklund, Hjalmar Hjon, Naemi Mikander, Curt Ramström, John Velin, Birger Ström, Berta Karlsson, Dick Flykt ja Ingvald Munkberg. 68 PIKKUKAUPUNGISTA ENERGIAKAUPUNGIKSI Porvoo koki 1960-luvulla suuren murroksen, jossa se joutui sopeutumaan siitä itsestään riippumattomiin kansallisiin ja jopa kansainvälisiin tekijöihin. Kaupungin sähkölaitoksen suurten kasvulukujen taustalla olivat kaiken kaikkiaan asiayhteydet, jotka ulottuivat korkealle poliittiselle tasolle ja jopa kansainväliseen politiikkaan. Pikkukaupungin ja sitä ympäröivän rauhallisen maaseudun elämänmeno muuttui kertarysäyksellä, kun Porvoon seutu sai alueelleen öljynjalostamon. Tämä tapahtui tilanteessa, jossa Suomi lähti siirtymään kiihtyvällä vauhdilla öljyn aikakauteen. Öljytuotteiden kulutus oli vielä vuonna 1962 kolme miljoonaa tonnia, mutta vuoteen 1966 mennessä kulutus oli noussut vajaaseen seitsemään miljoonaan tonniin. Öljyn vienti oli Neuvostoliiton kasvulle avainkysymys. Öljyn tuotantoluvut nousivatkin näyttävästi, mutta kuljetus- ja jalostuskapasiteetista muodostui pullonkaula. Nesteen Naantalin jalostamo oli aloittanut toimintansa vuonna 1957, ja 1960-luvun alussa oli edessä laajentamisen pakko. Nesteen toimitusjohtaja Uolevi Raade etsi uudelle jalostamolle paikkaa Helsingin lähettyviltä. Pääsyynä aluevalintaan oli Raaden käsitys, että Nesteen tulisi rakentaa jalostamo juuri tuolle alueelle, jotta mikään vieras intressiryhmä, esimerkiksi suuryhtioiden yhteinen aktio ei oman jalostamon muodossa voisi kilpailla tällä alueella. Marraskuussa 1962 julkistettiin lehdistölle, että Neste oli päättänyt ostaa Sköldvikin kartanon 622 hehtaarin maa-alueineen. Raade piti ajan tavan mukaan myös Moskovan hyvin tilanteen tasalla. Kun Kreml tuntui hiljaisesti hyväksyvät Porvoon jalostamohankkeen, asiat etenivät niin nopeasti kuin suuret investointiasiat voivat ylipäätään edetä. Tammikuun 15. päivänä 1963 Uusimaa julkaisi historiallisen uutisen: “Öljysäiliöiden rakentaminen Sköldvikiin alkaa helmikuussa - 15 vuodessa asunnot tuhannelle perheelle”. Tämä oli uuden ajan alku Porvoossa. NESTE TULI JA MUUTTI PIENEN PORVOON Siirtyminen 1950-luvulta 1960-luvulle merkitsi dramaattista yleistä energiataloudellista murrosta. Siirryttiin puusta öljypolttoaineisiin, ja sähkön käyttö lähti yhä voimistuvaan kasvuun. Metsä ja metalli vetivät kansantaloutta eteenpäin ja ylöspäin. Sekä sähkön että lämmön kulutus kasvoi voimakkaasti 69 Kassaa hoitaneet Brita Heiman ja Maj-Lis Karls olivat tiivis työpari. Pylväät pystytettiin vielä 1960-luvulla miesvoimin 70 niin kuin kaikissa kehittyvissä kansantalouksissa. Energiataloudellisesti tilanne oli huono, sillä runsaasti energiaa meni myös hukkaan. Volyymien kasvusta kuitenkin iloittiin, sillä se kertoi kehityksestä. Ajan henki näkyi sähkölaitoksen vuosikertomuksissa, joissa sähkön käytön kasvusta kertovilla luvuilla oli päärooli. Kertomukset ovat tosin varsin tylsää luettavaa niille, joille näiden pelkkien numeroiden maailma ei ole käytännössä läheinen. Porvoossa kasvukehitys käynnistyi pienellä viiveellä muuhun maahan verrattuna.Vielä 1950-luvun lopulla sähkölaitoksen johtaja Åke Hällsten joutui kirjaamaan vuosikertomukseen prosentin vähennyksen sähkönkäytössä. Myös 1960-luvun alku oli varsin tasaista. Melkoinen tapaus oli, kun Pappilanmäki ja Jernböle liitettiin Porvoon sähkölaitoksen verkkoon. Uusimaa-lehti kirjoitti 3.1.1961 otsikolla “600 kuluttajaa liittyi eilen Porvoon sähköverkostoon”: “Porvoon liitosalue Pappilanmäellä ja Jernbölessä liitettiin eilen klo 11.00 kaupungin sähköverkostoon, kertoi lehdellemme Porvoon kaupungin sähkölaitoksen johtaja Åke Hällsten. Nyt liitetty alue käsittää noin 600 kuluttajaa. Alueella ei ole mitään teollisuuslaitoksia. Kaksi muuntajaa sijaitsee nyt alueella, mutta ensi kesänä on tarkoitus vahvistaa verkostoa.” Pappilanmäen ja Jernbölen liittäminen sähkölaitoksen verkkoon aiheutti suuren lisätyön laskutusrutiineista huolehtineille. Tuohon aikaan toimittiin niin, että sähkölaitoksen “tytöt” kävivät kerran kuussa kodeissa perimässä sähkölaskut käteisenä. Nyt heidän oli käytävä vielä Pappilanmäellä ja Jernbölessä uusien asiakkaiden luona talo talolta. “Tytöt”: Greta Bärlund, Berta Karlsson, Hjördis Mikander ja Ebba Nybom keräsivät itse asiassa rahaa kaupungin kassaan. Sähkölaitos oli kaupungin rahastuslaitos, ja useimmille porvoolaisille sähkölaskun maksaminen oli kunnia-asia. Jos ei pystynyt maksamaan laskua käteisenä tyttöjen saapuessa, joutui menemään sähkölaitokselle maksamaan sen suoraan kassaan. Sähkön katkaisemisiakin luonnollisesti tapahtui, ja vihaisia asiakkaita kävi silloin tällöin haukkumassa konttorihenkilöstöä. Maj-Lis Karls toimi huhtikuusta 1960 alkaen kassanhoitajana. Hän vastasi Gunnel Pakarisen kanssa kahdestaan “sisätöistä”. Ulkotöissä oli tuolloin 31 ihmistä. Gunnel Pakarinen oli aloittanut häntä vuotta aikaisemmin sähkölaitoksella, ja hänelle oli syntynyt kaksoset. Tuohon aikaan ei ollut lainkaan äitiyslomia, ja Gunnel juoksi aina kesken työpäivän kotiin lapsiaan hoitamaan. Elämä oli 1960-luvun alussa vielä varsin kiireetöntä. Hevospelin nopeus riitti hyvin tavarakuljetuksissa. Hevosmies Walldén toi edelleen joka aamu rautatieasemalta rahdin koira kärryssä kaverinaan ja kuittasi laskunsa, jossa luki suoritteeksi “Yksi kolli”. Vaikka laskutus oli tehokasta, sähkölaitoksen kassaan ei koskaan tuntu- nut jäävän riittävästi rahaa kaikkien laskujen maksuun. Sähkön toimittajan Etelä-Suomen Voimaosakeyhtiön (ESV) laskun maksaminen oli usein vaikea paikka, ja rahaa jouduttiin keräämään sähkölaitoksen tileiltä Porvoon pankeista. Sähkölaitoksella oli tilit kaikissa pankeissa, ja juoksupojat kävivät hakemassa rahat pankki pankilta. ESV:llä oli määräävä asema sähkölaitoksen suhteen, ja yhtiö oli tiukkana maksupäivistä. Myöhästymisestä uhattiin periä 16 prosentin korko. Rahaa kuljettivat juoksupojat kuten Carl-Johan Nystedt, Roger Niskanen ja Leif Tapper. Pojat kulkivat tavallisesti juosten asialla, juoksupoikia kun olivat. Polkupyöriä ei lyhyillä kaupunkietäisyyksillä käytetty. Yhtään rahalähetystä ei Maj-Lis Karlsin mukaan kadonnut, vaikka joskus hirvitti, kun pojalla oli mukanaan ESV:lle osoitettu ja jo valmiiksi hyväksytty neljän miljoonan markan shekki. Rahan tulon kannalta suuret asiakkaat kuten Keskusvalimo ja WSOY olivat erityisen tärkeitä. Juoksupojat kävivät hakemassa niiden rahat ja tulivat samalla tuttaviksi johtajien kanssa. Välit olivat pikkukaupungissa mutkattomat, joten pojat saattoivat reippaasti muistuttaa esimerkiksi Puristustuotteen Yrjö Miettistä uimarannalla tulevasta laskutuskäynnistä. Ulko- ja sisätöissä olevien toimet pysyivät suhteellisen samoina vuodesta toiseen. Vuodesta 1964 lähtien siirryttiin normaaliin mittarinlukuun ja sähkölaskun postitukseen sen perusteella. “Tytöistä” Hjördis Mikander siirtyi siinä vaiheessa varastokirjanpitäjäksi ja Berta Karlsson konttoriin. Hällsten vastasi yksin sähkölaitoksen johtamisesta, ja konttorihenkilöstö puolestaan hoiti hyvin itsenäisesti talouspuolen. Talossa oli selvästi jaettuna miesten ja naisten työt: miehet hoitivat tekniikan ja naiset raha-asiat. Jo 1950-luvun alkupuolella harjoittelijana aloittanut ja sähköteknikoksi opiskellut Yngve Lindqvist kasvoi ajan mittaan Lindroosin saappaisiin. Matemaattisesti lahjakas Lindqvist oli vuosikaudet sähkölaitoksen ykkössähkömies. Hän tunsi parhaiten kytkinaseman tekniikan ja ylipäätään hänellä oli paras kokonaisnäkemys laitoksesta. Ulkotöissä olleet muodostivat oman yhteisönsä, joka kokoontui joka työaamu sähkölaitokselle, palasi sinne ruokatunnin aikaan puolilta päivin ja poistui sen kautta työpäivän päätyttyä. Kenttäoloissa ei ollut mitään erityisiä sosiaalitiloja, vaan miehillä oli teltta mukanaan. Siellä syötiin eväät ja pidettiin tauot. Sähkölaitoksella oli arvojärjestys sisätiloissa työskentelevän henkilöstön ja ulkomiesten välillä, sisätiloissa työskennelleiden ollessa ulkoväkeä jotenkin ylempänä. Pitkään pääluottamusmiehenä työskennellyt Esko Schröder kertoi, että ero oli hyvin aistittavissa. Sähkölaitoksen johtoa teititeltiin pääsääntöisesti, ja jokaiselle työyhteisön jäsenelle kehittyi ajan mittaan selkeä ammattitaidon mukainen asema työyhteisössä Tor Stjernberg, John Velin ja Sergej Kontratjeff kenttäoloissa. 71 TEOLLISUUDEN SÄHKÖN KÄYTTÖ KASVOI RAJUSTI Sähkön hintaa pidettiin 1960-luvulla Porvoossa varsin korkeana, mikä aiheutti napinaa varsinkin yritysasiakkaiden keskuudessa. Kaupungin teollistamislautakunta käsittelikin hinta-asiaa pienyritysten aloitteesta kevättalvella 1963. Sähkön hinnasta käytiin yrityskohtaisia neuvotteluja, ja sähkölaitoksella oli oma alennuslistansa. Kaikki eivät listalle päässeet, vaikka kirjoittelivat sähkölaitokselle anomuskirjeitä. Sitten sähkölaitoksella alkoi työtahti kiristyä asiakasmäärän kasvaessa. “Tyttöjen” kotikäynnit jäivät historiaan, koska asiakasmäärä kasvoi niin nopeasti, ettei asioita pystytty enää hoitamaan vanhalla järjestelmällä. Suomalaisten yksityistalouksien elintason nousu näkyi ensimmäisen kerran selvästi vuonna 1964, jolloin sähkön kulutus nousi Porvoon sähkölaitoksen alueella peräti 11,4 prosenttia. Oliko peräti jonkinlaista patoutumaa syntynyt sähkön käytön kasvussa, voidaan kysyä. Seuraavan vuoden kasvuluvut 17,5 prosenttia kertoivat, että sähköä käytettiin ja sitä haluttiin yhä enemmän myös sähkölämmitykseen. Sähkön käyttö lämmitykseen olisi edennyt nopeamminkin, mutta sähkölaitoksen verkko oli paikoin liian heikko, eikä uusia asiakkaita voitu ottaa vastaan. Vuoden 1966 sähkönkäytön kasvu oli Porvoossa peräti 15,8 prosenttia, mikä oli ennätyksellisen suuri. Kuluttajien määrä oli 5909. Sähkölaitos sai Fiskars Oy Ab:stä uuden asiakkaan. Tästä eteenpäin elettiin suurinpiirtein 14-16 prosentin kasvuvauhtia. Sähkön käytön kasvaessa myös hinta voitiin sovittaa paremmin asiakkaiden halujen mukaiseksi. Hällstenin mukaan voimakas kasvu tuntui sähkölaitoksen elämänmenossa. “Työtahti oli kova. Tuolloista sähkönkulutuksen kasvua Porvoossa voidaan pitää huomattavana, koska koko maan kulutuksen kasvu oli 6-8 prosenttia”, hän kertoi. “Voimakas sähkön kulutuksen kasvu johtui osittain suhteellisen vilkkaasta rakennustoiminnasta ja osittain yksityistalouksien sähkönkäytön lisääntymisestä.” Porvoossa oli 1960-luvun alussa käytäntönä antaa paikkakunnalle tuleville uusille teollisuusyrityksille 20 prosentin alennus voimassaolevista tariffihinnoista. Myös paikkakunnalla jo vaikuttaneet yritykset pyrkivät saamaan halvempaa sähköä. Hinnan alentamista perusteltiin mm. kulutuksen voimakkaalla kasvulla. Uusimaa Oy esimerkiksi lähestyi helmikuussa 1963 kaupunginhallitusta kirjeellä, jossa todettiin, että vuodesta 1958 vuoteen 1962 yhtiön henkilöstömäärä oli kasvanut 45 hengestä 61 henkeen ja sähkölasku runsaasta 500.000 markasta yli miljoonaan markkaan eli nykyrahassa 5.000 markasta yli 10.000 markkaan. 72 Sähkölaitoksen miltei koko henkilöstö saatiin kuvaan 1960-luvun alussa. Mukana olivat ainakin Henry Karlsson, Åke Hällsten, , Birger Ström, Tor Stjernberg, Kurt Svensk, Olof Åkerberg, Berta Karlsson, Lasse Svensk, Håkan Eriksson, Stig Johansson, Maj-Lis Karls, Bertel Ekman, Hjördis Mikander, “Kalle” Johansson, Unto Lönnqvist, Gunnel Pakarinen,Väinö Heinonen, Brita Heiman, Sergei Kondratjeff, Aleksi Hoikkala, Nils-Erik Forssel, Dick Flykt, Onni Kauhiainen, John Velin, Kurt Ranström ja Ingmar Åberg. Eturivissä nuoret miehet Krister Saarinen Leo Perokorpi, Leif Tapper, Raimo Jämsén, Ole Karlsson ja Göran Hagman. ”Viitaten sähkövirran kulutuksemme voimakkaaseen nousuun ja henkilökuntamme jatkuvaan kasvuun viimeisten viiden vuoden aikana katsomme, että kaupunkimme viime vuosien käytäntöön perustuen, yhtiöllemme tulisi soveltaa tähänastista halvempaa sähkövirrran hinnoittelua”, Uusimaan anomuksessa selvitettiin. Alennukset vaihtelivat 10 prosentista 30 prosenttiin ja alennusajat vuodesta viiteen vuoteen. Tavallisin alennus oli 20 prosenttia. Uusimaakin sai vuonna 1969 hakemansa alennuksen ja 20 prosentin helpotuksen sähkön hintaan. 1970-luvun lopulla Oy Tampella Ab oli yhdessä Werner Söderström Oy:n kanssa kaupungin suurin sähkönkuluttaja. Ensinmainittu oli tehnyt paremman sopimuksen, sillä se maksoi 4.935.700 kWh:sta noin 799.000 markkaa WSOY:n maksaessa 4.336.000 kWh:sta noin 880.000 markkaa. Kolmantena oli Oy Ensio Miettinen Ab 2.636.000 kWh:lla ja runsaan puolen miljoonan markan sähkölaskulla. 73 Sähkölaitoksen yritysasiakkaitten koko vaihteli nakkikioskista suureen tehtaaseen. Kaikki ne työllistivät loppujen lopuksi miltei yhtä paljon sähkölaitoksen byrokratiaa, vaikka kulutuksen määrälliset erot olivat aivan eri sarjassa. Porvoon Energian arkistojen kätköistä löytyy mm. dokumentti elokuun 24. päivältä 1974. Silloin U. Körin Sähköliike sai Porvoon sähkölaitokselta luvan suorittaa Kirkkokatu 1:ssä sijaitsevan Harri Gustafssonin nakkikioskin sähköistyksen. Sen jälkeen on monet ”fryysarin” nakit lämmitetty Porvoon sähkölaitoksen toimittamalla energialla. Porvoon Seurahuone tuulisena päivänä 1960-luvulla. KAUKOLÄMPÖÖN PORVOON SEUTUA PALVELEVA RATKAISU Porvoon Energian kaukolämpötoiminnan juuret ovat 1960-luvulla, jolloin Åke Hällsten innostui uudesta liiketoimintamuodosta. Esimerkkejä oli Helsingistä, jossa kaukolämpötoiminta alkoi jo vuonna 1957. Prosessi oli pitkä. Kuten kaikissa uusissa asioissa, alku oli hankalaa. Hällstenin innostuksen vastapainona oli kaupunginjohtaja Per-Eric Nyholmin varovaisuus. Porvoon keskeinen vaikuttaja teknisen toimen alueella, yli-insinööri Ljunghard Lindroos kertoi tavanneensa kerran joskus 1960-luvun lopulla 74 Hällstenin Raatihuoneenkadun ja Linnankoskenkadun kulmassa perinjuurin harmistuneena. Hällsten oli ollut puhumassa kaukolämmön eduista Nyholmille, joka oli jarrutellut hänen intoaan. Nyholm kertoi, ettei hän muista olleensa mitenkään erityisesti kaukolämmön leviämistä vastaan, mutta kun kuntaloudessa oli niin monta menokohtaa, kaukolämpöön ei ollut tuolloin osoittaa investointivaroja. ”Ehkä pelkäsin myös siirrettävien kaukolämpölaitosten aiheuttamia ympäristoriskejä sen lisäksi, että liittymismaksut olivat melkoisen korkeita.” Porvoon Energiassa kaukolämmöstä vastaavan tuotantopäällikkö Christer Allénin mukaan ensimmäiset siirrettävät kaukolämpökeskukset sijoitettiin Kevätkumpuun vuosina 1971-73. Niissä käytettiin polttoaineena raskasta polttoöljyä, ja ne aiheuttivat jonkin verran nokihaittoja ympäristössään. ”Alkuvuodet olivat rauhalliset. Asiakkaina oli lähinnä Kevätkummun kerrostaloja, Ensio Miettinen Oy, WSOY ja Elanto”, Allén kertoi. Tuohon aikaan useat konsultit tarjosivat Porvoon sähkölaitokselle palveluksiaan. Eräs insinööritoimisto esimerkiksi pyrki joulukuussa saamaan jalkaansa oven väliin lähettämällä Porvooseen asiakkaansa kaukolämpöselvityksen tietokoneen tulostuslistan ”luottamuksellisesti”. Siinä oli polttoainevaihtoehtoina diesel ja turve. Porvoossa kehiteltiin kuitenkin energiaalan ammattilaisten kesken kaikessa hiljaisuudessa laajempaa ratkaisua, joka perustuisi useampaan polttoainevaihtoehtoon ja tarjoaisi perustan seudulliselle sähkön ja lämmön tuotannolle ja jakelulle. Kaukolämpökuormaa oli saatavilla riittävästi. ESV puolestaan tuotti sähköä laajenevaan verkostoonsa. Näiden tekijöiden yhdistämisestä olisi hyötyä sekä teollisuudelle että kunnalliselle sektorille. Kaukolämmön käytön kasvunäkymät olivat myös lupaavat. Esimerkiksi Porvoon aluesairaalan kuntainliitto oli kiinnostunut vuonna 1975 lämmön toimitusmahdollisuuksista. Kuntainliitto kaavaili tuolloin sairaalan laajennusta ja 150 uutta sairaansijaa vuoteen 1984 mennessä. Porvoon keskustan ensimmäinen lämpökeskus aloitti kaukolämmön tuotannon vuoden 1974 lopussa nykyisen kirjaston paikalla. Se palveli lähinnä WSOY:tä. Kaupungin konsulttina oli Ekono, joka teki teknis- taloudelliset laskelmat. Vuonna 1976 tehtiin selvitys kaukolämpötoiminnasta. Vuonna 1978 tehtiin vielä energiaselvitys, jossa vertailtiin eri polttoainemuotoja. Asuntohallitus vauhditti myös Porvoossa kaukolämpöön siirtymistä. Se lainoitti alueellisia lämpökeskuksia ja kaukolämpöverkon rakentamista. Asuntohallituksen kantana oli, että mikäli taloja ei voida liittää kaukolämpöverkkoon, ne tulisi varustaa talokohtaisella keskuslämmityksellä. Myös suoraa sähkölämmitystä pidettiin Asuntohallituksessa perusteltuna. Tällä kannalla Kaukolämpötyömaa Lundinkadulla 75
© Copyright 2025