tästä - Tieteessä tapahtuu

Tieteessä tapahtuu 3 2013
Tieteen yhteiskunnalliset haasteet
DNA:n rakenne tunnettu 60 vuotta
Ilmastoneuvotteluiden vaikutus Afrikkaan
Opiskelijapalautteella rahaa
Tutkimuksen kustannustehokkuus
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
1
Tieteessä tapahtuU
1
2008
3 2013
Tieteessä tapahtuu -lehti kokoaa
yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi
ajankohtaisille ja yleistajuisille tiede­
artikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta.
PÄÄKIRJOITUS: Tieteen yhteiskunnalliset haasteet
Henrik Meinander
1
Biologian käännekohta: DNA:n rakenteen keksimisestä
60 vuotta Petter Portin
3
Päätoimittaja: Ilari Hetemäki
Toimitussihteeri: Tiina Kaarela
Ulkoasu: Heikki Kalliomaa
Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki
Puh. (09) 228 69 227
Fax (09) 228 69 291
Sähköposti: [email protected]
Ilmastoneuvotteluista apua afrikkalaisen pienviljelijän
ahdinkoon? Antti Erkkilä ja Harri Siiskonen
11
Toimitusneuvosto: professori Leif C.
Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki,
tutkimusprofessori Tommi Hoikkala,
dosentti Timo Honkela, tiedetoimittaja
Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta
Kettunen, professori Tuija Laine ja professori Markku Löytönen (pj).
Tilaukset ja osoitteenmuutokset:
Puh. (09) 228 69 251
Sähköposti: [email protected]
Julkaisija:
Tieteellisten seurain valtuuskunta
Painos 6 800 kpl
Ilmestyy 6 kertaa vuodessa
31. vuosikerta
Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio:
www.tieteessatapahtuu.fi
Vanhat numerot luettavissa verkossa
numerosta 7/1996 alkaen.
Jossain määrin samaa tai eri mieltä – opiskelijapalautteella
rahaa yliopistoille Visa Tuominen, Juhani Rautopuro ja
Antero Puhakka
15
Kustannustehokkuus kokeellisessa ja havainnoivassa
tutkimuksessa Juha Karvanen
24
Akateemisen keskustelun ääri-ilmiöitä – suositut
luonnontieteilijät filosofeina Juha Himanka
27
Kuinka ohjata alus pois myrskystä – Jean Bodinin
kuusi kirjaa valtiosta Tommi Lindfors34
LYHYESTI Ilari Hetemäki
KATSAUKSIA
Yliopisto tunnetaan tohtoreistaan Antti Räisänen
Säätiöt rohkaisevat tohtoreita ulkomaille
Mikko-Olavi Seppälä
Salingerin arvoitusten äärellä Anssi Sinnemäki
42
45
47
49
KESKUSTELUA
Metsähygienia, metsätuhoriski ja monimuotoisuus – uuden
metsätuholakiesityksen vaikutukset Juha Siitonen ja
Kari Heliövaara
55
Rahan puheista tarvitaan lisää tietoa Pauliina Raento
61
Seuraava numero ilmestyy kesäkuun
TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
puolivälissä. Julkaisemme siinä ainoas63
taan ne tapahtumatiedot, jotka on lähe- kirjasto Cecilia af Forselles
tetty viimeistään 20.5.2013 osoitteeseen:
TIETEEN KOHTAAMISIA Arabit kutsuvat, olemmeko valmiita
[email protected].
Arto Mustajoki
ILMOITUKSET
1/1 takakansi 550 € (4-v.)
Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.)
Sisäsivut (4-v.) 540 €
1/1 (mv) 480 €
1/2 sivu (mv) 280 €
Myynti: puh. 0400-467195 tai
[email protected]
ISSN 0781-7916 (painettu)
ISSN 1239-6540 (verkkolehti)
Vammalan kirjapaino, Sastamala 2013
65
KIRJALLISUUS
Historioitsija kasvaa nuoruuden kokemuksista
Jaakko Numminen
69
Vanhojen eläinkirjojen luonnonihmeitä ja kuvitustaidetta Mattias Tolvanen
71
Stephen Hawkingin maailma Tapani Perko
73
Yleistajuistaminen kuuluu kaikille Sanna Nyqvist
76
Matala kynnys venäjään, ja vähän Venäjäänkin
Eevi Lappalainen
78
Suurista ikäluokista sosiaaliseen tasaukseen Ville Okkonen80
Keskipiste yhteisölle ja identiteetille Tapani Harviainen 83
pääkirjoitus
Tieteen yhteiskunnalliset haasteet
Henrik Meinander
Suomen Tiedeseura viettää tänä keväänä näyttävästi 175-vuotisjuhliaan. Seuran syntyhetkeksi lasketaan 26. päivä huhtikuuta 1838, jolloin
maan suuriruhtinas, keisari Nikolai I allekirjoitti asetuksen, jonka nojalla Suomen senaatti kuukautta myöhemmin hyväksyi seuran säännöt.
Yhteiskunnallinen ilmapiiri tällaisen tieteellisen akatemian perustamiselle oli monella tavalla
otollinen. Yliopisto oli silloin toiminut kymmenen vuotta pääkaupungiksi ylennetyssä ja uuteen
uljaaseen muotoon rakennetussa Helsingissä.
Näinä vuosina oli jo ehditty ottaa tärkeitä askeleita kansallisen kulttuurin edistämiseksi.
Vuonna 1831 yliopistoväki perusti Suomalaisen kirjallisuuden Seuran, ja seuraavana vuonna
dosentti J.L. Runeberg ystävineen ryhtyi julkaisemaan Helsingfors Morgonbladetia, jota voidaan
luonnehtia Suomen ensimmäiseksi aikaansa valppaasti seuraavaksi sanomalehdeksi. Vuosikymmenen lopussa oli älymystön keskuudessa jo syntynyt
kokonaisvaltaisempi ajatus siitä, mihin suuntaan
Suomea voisi ja pitäisi kehittää yhteiskuntana.
Kukaan ei siinä vaiheessa voinut aavistaa,
että maa kerran irrottaisi valtiolliset siteensä Venäjästä. Mutta 1830-luvulla vahvistui silti
tietoiseksi strategiaksi rakentaa Suomelle joukko kansallisia instituutioita, joiden avulla maan
kehitystä voitaisiin itse säädellä ja siten estää sen
sulautumista myös kulttuuriltaan venäläiseksi
yhteiskunnaksi.
Tavoite koski niin ikään luonnontieteitä.
1820-luvulla oli jo perustettu Medicinska sällskapet i Åbo ja Societas Fauna et Fennica. Nämä
eivät kuitenkaan koonneet keskuuteensa useimpien tieteenalojen asiantuntijoita, kuten Ruotsin
tiedeakatemia tai Pietarin tiedeakatemia, joiden
jäseniä olivat jo jotkut Suomen silloisista johtavista tiedemiehistä.
Näin syntyi tarve käydä laajempaa tieteellistä
keskustelua omassa tiedeyhteisössä esitelmien ja
tieteellisten julkaisujen avulla. Ja kuten muualla
Euroopassa, kansallisen tiedeakatemian perustaminen Suomen Tiedeseuran muodossa oli
myös merkki siitä, että korkeinta opetusta pyrittiin nyt kehittämään tiedeyliopistoksi. Opetuksen tieteellinen taso voitiin varmistaa siten, että
opettajat samalla tutkivat ja olivat järjestelmällisessä vuorovaikutuksessa keskenään.
Seuran nimeksi ei voitu ottaa Suomen tiedeakatemiaa, koska valtakunnallista akatemiastatusta kantoi jo Pietarin tiedeakatemia. Tämä
ei kuitenkaan ole ollut mikään este sen akatemian kaltaiselle monipuoliselle toiminnalle tieteiden ja koko yhteiskunnan hyväksi. Jo varhain
Suomen Tiedeseura alkoi kerätä säännöllisiä
havaintoja luonnonilmiöstä, samalla kun sen eri
tiedeosastoissa virisi monipuolinen esitelmä- ja
julkaisutoiminta. Toiminnan pääpaino oli alusta
lähtien luonnontieteissä. Humanisteille perustettiin kyllä seuraan oma osastonsa, mutta heillä oli jo verkostonsa Suomalaisen Kirjallisuuden
Seurassa. 1800-luvun loppuun tultaessa Suomen
Tiedeseuran rinnalla oli syntynyt maahan jo yli
kaksikymmentä muuta, kapeampaan tieteenalaan erikoistunutta tieteellistä seuraa.
Yksittäisille tieteenaloille tämä erikoistuminen
oli myönteinen seuraus niiden kehittymisestä yliopistollisiksi oppiaineiksi ja samalla yhteiskunnallisesti tärkeiksi tiedontuottajiksi. Sitä vastoin
tieteiden väliselle yhteistyölle haarautuminen ei
ollut ihanteellinen kehitys. Lisäksi oli pelättävissä,
että toiminnan pirstoutuneisuus vaarantaisi eri
tieteiden vapautta. Yhteiskunnallinen tuki niille
saattaisi nimittäin tästä syystä tulla liian riippuvaiseksi poliittisista suhdanteista.
Ongelman ratkaisijaksi nousi Suomen Tiede-
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
1
seuran pitkäaikainen keulahahmo, etevä matemaatikko Lorentz Lindelöf, jonka aloitteesta
perustettiin vuonna 1899 Tieteellisten Seurain
Valtuuskunta (TSV), jolle rakennettiin Helsinkiin oma talo kirjastoineen ja kokoustiloineen
osoitteeseen Kasarmikatu 23. Valtuuskunnan
jäseniksi liittyivät Tiedeseuran lisäksi heti kahdeksan suppeampaa tieteenalaseuraa. Vuonna
1908 joukkoon liittyi vastikään perustettu Suomalainen Tiedeakatemia, jonka synnyn taustalla
oli ennen kaikkea halu vahvistaa suomen kielen
käyttöä luonnontieteissä.
Vuosien saatossa TSV:n jäsenseurojen määrä
on moninkertaistunut, ja käytännössä Lindelöfin
hahmottama idea valtuuskunnasta Suomen Tiedeseuran funktion perijänä maamme korkeimman tieteen edunvalvojana ja laadunvarmistajana
on pitkälti toteutunut. Siksi Suomen Tiedeseuran
nyt ajankohtainen juhlavuosi voidaan ymmärtää
myös kaikkien muidenkin TSV:hen kuuluvien eri
tieteenalojen seurojen juhlavuotena.
Tähän juhlahumuun sopii erinomaisesti Suomen hallituksen juuri antama lupaus yliopistoindeksin täysimääräisestä palauttamisesta
vuodesta 2014 lähtien. Suomi ja koko Euroopan
unioni ovat mittavien yhteiskunnallisten haasteiden edessä seuraavina vuosikymmeninä. Ja
jos näitä haasteita halutaan ratkoa järjen voimalla, eurooppalaisten on nopeasti löydettävä
uusia keinoja, joilla vahvistetaan tiedeyhteisöjen
kykyä ja halua osallistua tähän työhön.
Merkittävästi suuremmat tutkimusresurssit
eivät tähän yksinään riittää ja tuskin ovat mahdollisia matalan talouskasvun EU:ssa. Kyseessä
on hankalasti murrettava kielteinen kierre. Eri
yhteiskuntien ja sivilisaatioiden kehityskaarien
murrosvaiheiden taustalla on useimmiten jonkinlainen mullistus tiedonvälityksessä ja -sovelluksessa. Nopea muutos teknologiamaisemassa
ei näin ollen yksinään riitä muuttamaan maailmantalouden ja geopolitiikan kiertokulkua. On
myös löydettävä menestyksellinen tapa soveltaa
tätä teknologiaa oman kulttuurin ja yhteiskunnan pitkäjänteisempään muuttamiseen.
Ajankohtainen esimerkki tästä on Kiinan
häkellyttävän nopea talouskasvu viimeisen parin­
kymmenen vuoden aikana. Vielä 1990-lu­
vun
2
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
lopulla Yhdysvaltojen taloudellinen ylivalta Kiinan suhteen vaikutti olevan niin suuri, ettei
mikään näyttänyt horjauttavan sen asemaa maailman ainoana supervaltana. Sitten amerikkalaiset lähtivät soitellen Afganistanin ja Irakin sotiin,
joiden kustannukset vuosien saatossa ovat nousseet niin huimiksi, ettei Yhdysvalloilla ole tällä hetkellä näytä olevan mitään mahdollisuuksia
haastaa Kiinaa teollisuustuotannossa ja talouden
kasvuluvuissa.
On kuitenkin avoin kysymys, miten Kiina
pystyy pidemmällä aikavälillä hyödyntämään
tätä talouskasvun nostattamaa myötätuulta
yhteiskuntansa ratkaisevaan muutokseen. Niin
kauan kuin talouden nuolet osoittavat taivaaseen, maan hallitus voi toivoa kasvun antavan
jotenkin itsestään tähän ratkaisun. Mutta itse
asiassa tällöin on ilmeisenä vaarana lykätä haasteen varsinaista ratkaisua eteenpäin. Eli aivan
samalla tavalla kuin Yhdysvalloissa ja EU:ssa,
joissa kallista aikaa kuluu ilman merkittäviä
suunnanmuutoksen merkkejä. Suuret muutokset eivät silti välttämättä tapahdu kovin suunnitelmallisesti. Kiinassa ratkaiseviin muutoksiin
tiedonvälityksessä ja poliittisessa kulttuurissa
liittyy myös valtavia riskejä.
Miten on sitten EU:n pohjoisen jäsenmaan
Suomen laita? Yksi skenaario on, että unionin
taloudellinen ahdinko johtaa tiederahoituksen
merkittävään keskittymiseen. Se taas helposti
johtaisi siihen, ettei kansallisten kielten käyttöä
tieteessä olisi juuri muualla kuin kansanvalistuksessa. Tähän on kuitenkin vielä matkaa, minkä osoituksena kelvatkoon vaikka tämä jutun
kieliasu, tematiikka ja julkaisufoorumi. Vuonna 1838 suomalainen tiedeyhteisö päätti koota
voimansa kansallisen kulttuurin edistämiseksi.
Tämä hanke ei ole päättynyt, joten Tiedeseuran
juhlavuosi jatkuu työn merkeissä!
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston historian professori. Hän on ollut Suomen Tiedeseuran jäsen vuodesta 2003.
Biologian käännekohta: DNA:n rakenteen keksimisestä
60 vuotta
Petter Portin
”Olemme löytäneet elämän salaisuuden!” (Francis Crick, 28.2.1953)
Huhtikuun 25. päivänä 1953, 60 vuotta sitten,
yhdysvaltalainen James D. Watson ja englantilainen Francis H. C. Crick julkaisivat aikakauslehti Naturessa artikkelin, jossa he esittivät yhä vielä
voimassa olevan DNA:n rakennemallin (Watson &
Crick, 1953a). Se merkitsi periytymisen DNA-teorian kehityksen kulminaatiota ja oli koko biologian
suuri käännekohta. Tästä alkoi molekyyligenetiikan voimakas nousu, joka jatkuu ripeänä edelleen.
Genetiikalla on nykyisin merkitystä kaikkien tiedekuntien opetuksessa, ja se on tunkeutunut lähes
kaikille tieteenaloille. Itse DNA:n kaksoiskierteisestä rakennemallista on tullut suoranainen biologian
symboli ja jopa eräänlainen kulttuuri-ikoni.
Mainittu Nature-lehden artikkeli on hyvin lyhyt
käsittäen vain noin 800 sanaa ja yhden kuvan
(kuva 1), mutta jo saman lehden toukokuun
30:n päivän numerossa tekijät tuovat esiin mallin geneettiset implikaatiot (Watson & Crick,
1953b). Laajemmin näitä implikaatioita he esittelivät sitten seuraavan vuoden Cold Spring
Harbor Symposiumissa (Watson & Crick,
1954). Mallin nerokkuus on siinä, että se täyttää
geneettiselle materiaalille asetettavat neljä yleistä ehtoa. Ensinnäkin malli selittää geneettisen
materiaalin kyvyn kahdentua, mikä puolestaan
on elämälle ominaisen lisääntymisen perusta. Toiseksi malli selittää geneettisen materiaalin spesifisyyden, siis geenien laadun, sekä sen,
miten tämä spesifisyys säilyy kahdentumisessa.
Kolmanneksi malli selittää geneettisen materiaalin kyvyn sisältää informaatiota; DNA on
informatiivinen makromolekyyli. Neljänneksi
malli selittää geenien kyvyn muuttua eli kokea
mutaatioita. Näihin geneettisen materiaalin neljään tärkeään ominaisuuteen palataan jäljempänä lähemmin.
Watson ja Crick olivat oivaltaneet rakennemallin Cambridgessa Englannissa 28.2.1953
Watsonin ollessa vain 24-vuotias ja Crickin
36-vuotias. Tuskin mitään muuta ainakaan
yhtä tärkeää keksintöä tieteen historiassa voidaan ajoittaa yhtä tarkasti. Keksintöä oli edeltänyt noin puolitoista vuotta kestänyt yhteinen
uurastus. Tätä työtä sekä itse keksinnön syntyä on Watson eloisasti mitään – edes työn eri
vaiheisiin liittyneitä intrigointeja – salaamatta kuvannut varsinkin Englannissa hyvin ristiriitaisia tunteita herättäneessä teoksessaan The
Double Helix vuodelta 1968 (Watson, 1968). Kirja on ilmestynyt suomeksi nimellä Kaksoiskierre
vuonna 1969 (Watson, 1969).
Aikakauslehti Naturen samassa numerossa
kuin missä Watsonin ja Crickin DNA:n rakennemalli julkaistiin, ilmestyivät sen seuraavilla sivuilla englantilaisen Maurice H.F. Wilkinsin työryhmän sekä niin ikään englantilaisten
Rosalind E. Franklinin ja Raymond G. Goslingin röntgenkristallografiset tutkimukset, jotka
vahvistivat Watsonin ja Crickin mallin (Wilkins ym., 1953; Franklin & Gosling, 1953), ja
sittemmin on julkaistu monia fysikokemiallisia
ja elektronimikroskooppisia tutkimuksia, jotka
tukevat mallia.
Watson, Crick ja Wilkins saivat keksinnöstä fysiologian ja lääketieteen Nobelin palkinnon 1962. Rosalind Franklin olisi ehdottomasti myös ansainnut palkinnon, mutta hän oli
kuollut munasarjan syöpään vuonna 1958 vain
37-vuotiaana, eikä Nobelin palkintoa myönnetä postuumisti, ja toisaalta palkintoa ei tasata useamman kuin kolmen saajan kesken. Kuka
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
3
näistä neljästä olisi siis jätetty ilman, jos Rosalind Franklin olisi ollut elossa, vai olisiko keksitty jokin muu ratkaisu? Esimerkiksi, olisiko voitu
tehdä niin, että fysiologian ja lääketieteen palkinto olisi annettu Watsonille ja Crickille kaksin
sekä Wilkinsille ja Franklinille kemian palkinto?
DNA-tutkimuksen varhaisvaiheet
DNA:n kemiallisena aineena sinänsä löysi sveitsiläinen lääkäri ja biokemisti Friedrich Miescher
jo vuonna 1869, siis samoihin aikoihin kuin
Gregor Mendel julkaisi perinnöllisyyslakinsa
(Mendel, 1866). Miescher oli kiinnostunut siitä,
mitä solun tuma kemiallisessa mielessä sisältää.
Hän käytti materiaalinaan kirurgisten potilaiden haavakääreiden märkää. Se sisältää suuren
määrän veren valkosoluja, joiden tumat hän
huolellisesti puhdisti. Niistä hän onnistui eristämään täysin uudenlaisen orgaanisen aineen,
jota hän sen alkuperän vuoksi kutsui nukleiiniksi (Miescher, 1871). Nyttemmin tiedämme, että
tuo aine oli DNA.
Nukleiini poikkesi kaikista muista solusta eristetyistä orgaanisista aineista muun muassa
siten, että se sisälsi poikkeuksellisen paljon fosforia. Tämä herätti silloin huomiota ja epäilyksiä. Miescherin opettaja, aikakauden merkittävin
orgaanisen kemian edustaja, professori Felix Hoppe-Seyler oli hänkin niin epäileväinen, että halusi
toistaa Miescherin kokeet itse ennen kuin antoi tälle luvan julkaista löytönsä Hoppe-Seylerin omassa julkaisusarjassa (Dahm, 2008). Tämän johdosta
julkaiseminen viivästyi kaksi vuotta.
Hieman myöhemmin Miescher huomasi,
että kalojen maiti olisi ideaalinen tutkimuskohde hänen tarkoituksiinsa. Maitisolut ovat hyvin
kookkaita, mutta eivät sisällä tuman ohella juuri
lainkaan sytoplasmaa, ja lisäksi maitia oli helppo
saada suuria määriä. Niinpä hän eristi nukleiinia
Reinin lohikalojen maidista, ja nyt preparaatti
oli vielä puhtaampi kuin valkosoluista eristetty.
Hän saattoikin varmentaa, että nukleiini ei sisältänyt lainkaan rikkiä, mitä valkosolupreparaateissa oli esiintynyt proteiineista peräisin olevana epäpuhtautena. Hän saattoi myös varmentaa
nukleiinin suuren fosforipitoisuuden ja mittasi
sen lähes oikein. Tärkeä oli myös hänen havain-
4
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
tonsa, että kaikki fosfori nukleiinissa oli fosfaattina (Miescher, 1874a, b).
Jo Miescherin elinaikana useat tutkijat alkoivat ratkoa niitä kysymyksiä, joita hänen työnsä
oli herättänyt. He kehittivät entistä parempia
menetelmiä nukleiinihappojen puhdistamiseksi proteiineista. Miescherin oppilas Richard
Altmann uskoi näin eristäneensä täysin uuden
aineen, jolle hän antoi nimeksi nukleiinihappo, koska se käyttäytyi kemiallisissa reaktioissa
kuten happo (Altmann, 1889). Hän ei kuitenkaan tiedostanut, että kyseessä oli täsmälleen
sama aine, jonka Miescher oli nimennyt nuk­
leiiniksi.
Hieman myöhemmin useat muut biologit,
ensimmäisenä kasvitieteilijä Eduard Zacharias kuitenkin jo vuonna 1884, pystyivät osoittamaan, että nukleiinihappo on kromosomien
osa (Mirsky, 1968). Vuonna 1893 biokemistit
Albrecht Kossel ja Albert Neumann puolestaan
osoittivat, että nukleiinihapossa oli neljä erilaista emäsosaa (Kossel & Neumann, 1893). Kossel
myös havaitsi, että nukleiini on osa kromatiinia, materiaalia josta kromosomit muodostuvat. Nukleiinin – siis DNA:n – lisäksi kromosomit koostuvat erilaisista proteiineista. Näistä
tärkeimmät ovat nimeltään histoneja, jotka Kossel löysi (Olby, 1994; Portugal & Cohen, 1977).
Hän myös teki tutkimustensa perusteella tärkeän johtopäätöksen, että nukleiinihapot liittyvät
olennaisesti sytoplasman synteesiin kasvun ja
uudistumisen aikana (Kossel, 1913). Hän saikin
proteiineja ja nukleiinihappoja koskevista tutkimuksistaan fysiologian ja lääketieteen Nobelin
palkinnon 1910.
Huolimatta näistä edistysaskeleista, nukleiinihappojen merkitys ja olemus jäivät useiden vuosikymmenten ajaksi hämäräksi, ja niiden tutkimus väheni asteittain, kunnes se koki
renessanssin 1930-luvulla.
DNA:n osoittaminen geneettiseksi
materiaaliksi
Periytymisen kromosomiteoria, toisin sanoen
teoria, jonka mukaan geenit sijaitsevat solun
tumassa olevissa kromosomeissa, syntyi vuosina 1902–04 saksalaisen Theodor H. Bove-
rin ja yhdysvaltalaisen Walter S. Suttonin
ansiosta (Boveri, 1902, 1904; Sutton, 1903). Teorian todisti oikeaksi yhdysvaltalaisen Thomas
H. Morganin koulukunta 1910-luvun kuluessa
(Morgan, 1919, 1926).
Ensimmäiset viitteet siitä, että kromosomien nukleiinihappokomponentti pikemmin
kuin proteiinikomponentti muodosti geneettisen materiaalin, saatiin Sphaecocarpus donnellii -maksasammaleella, eräillä mikrosienillä ja
maissilla tehdyistä mutaatiotutkimuksista. Näitä tekivät Edgar Knapp, Alexander Hollaender ja Lewis J. Stadler työtovereineen (Knapp &
Schreiber, 1939; Hollaender & Emmons, 1941;
Stadler & Uber, 1942). He havaitsivat, että ultraviolettisäteily aiheuttaa eniten mutaatioita
aallonpituudella, joka vastaa DNA:n absorptiomaksimia. Yksikään näistä ryhmistä ei kuitenkaan vielä ollut valmis vetämään tästä johtopäätöstä, että DNA olisi geneettinen materiaali.
Todisteet periytymisen DNA-teorian puolesta saatiin bakteerien transformaatioilmiöstä, jonka englantilainen Frederick Griffith löysi
pneumokokkibakteereilla vuonna 1928 (Griffith, 1928). Tranformaatiossa tietyn bakteerikannan solut muuttuvat perinnöllisesti tietyn toisen
kannan solujen kaltaisiksi. Pneumokokeista tutkittiin kahta kantaa, virulenttia (taudin aiheuttavaa) SIII-kantaa, jonka soluja ympäröi polysakkaridikapseli, ja harmitonta RII-kantaa, jonka
solut eivät ole kapseloituneita. Kun SIII-kannan
solut tapettiin kuumakäsittelyllä ja ruisku­tettiin
koe-eläiminä käytettyihin hiiriin, ne eivät enää
aiheut­taneet tautia. Kun sitten hiiriin ruiskutettiin yhtä aikaa eläviä RII-kannan soluja ja kuumakäsittelyllä tapettuja SIII-kannan soluja, jotka
siis molemmat olivat ei-virulentteja, hiiret kuitenkin sairastuivat ja kuolivat. Näistä kuolleista
hiiristä oli eristettävissä eläviä SIII-kannan kapseloituneita soluja ja – mikä tärkeintä – tämä
ominaisuus periytyi niiden jälkeläisille. Jokin
tapetuista SIII-kannan soluista peräisin oleva tekijä oli siis muuttanut, eli transformoinut,
osan elävistä RII-kannan soluista perinnöllisesti SIII-kannan kaltaisiksi. Tätä tekijää Griffith
kutsui transformoivaksi tekijäksi (engl. transforming principle).
Pian tämän jälkeen Martin H. Dawson ja
Richard H.P. Sia (Dawson & Sia, 1931) sekä J.
Lionel Alloway (Alloway, 1932) pystyivät osoittamaan, että myös SIII-kannan soluton uute riitti aiheuttamaan RII-kannan solujen transformaation in vitro (koeputkessa).
Vihdoin vuonna 1944 yhdysvaltalaiset
Oswald T. Avery, Collin M. MacLeod ja Maclyn
MacCarty puolestaan onnistuivat monen vuoden työn jälkeen eristämään tästä soluttomasta uutteesta Griffithin transformoivan tekijän,
aineen, joka riitti aiheuttamaan transformaation. Tämä aine oli DNA (Avery ym., 1944), ja
havainnon täytyi siis merkitä sitä, että geenit
ovat DNA:ta. Tämän jälkeen osoitettiin DNA:n
voivan siirtää transformaatiossa monia muitakin ominaisuuksia sekä pneumokokeissa että
lukuisissa muissa bakteerilajeissa.
Averyn työryhmän havainto ei kuitenkaan
vielä vakuuttanut koko tiedeyhteisöä, vaan
monet uskoivat ryhmän preparaatissa olleen
proteiineja epäpuhtautena. Vain proteiineilla ajateltiin tuolloin olevan sellainen spesifisyys, joka geneettiseltä materiaalilta edellytetään. Epäuskoisuuden syntyyn vaikuttivat myös
DNA:n rakenteesta tuolloin vallinneet käsitykset. DNA:n kyllä tiedettiin William T. Astburyn
sekä Torbjörn Casperssonin ja Florence Bellin
1930-luvulla tekemien röntgenkristallografisten
tutkimusten mukaan olevan pitkä ja kierteinen,
lineaarinen, siis nauhamainen molekyyli (Jahn,
1998, s. 645). Mutta samalla nukleiinihappojen rakenteesta oli vallalla amerikanliettualaisen biokemistin Phoebus Levenen noin vuonna 1910 formuloima tetranukleotidihypoteesi
(Olby, 1994). Tämän hypoteesin mukaan DNA
muodostuisi identtisistä neljän nukleotidin ryhmistä, joista kukin sisältäisi vain yhtä DNA:n
neljästä emäksestä (Dahm, 2008). Tällainen
rakenne olisi liian monotoninen sisältääkseen
geneettisen informaation.
Vasta vuonna 1952 yhdysvaltalaisten Alfred D.
Hersheyn ja Martha Chasen tekemät kokeet riittivät vakuuttamaan koko tiedeyhteisön siitä, että
geenit ovat DNA:ta. He osoittivat T2 viruksella,
että bakteeriviruksen eli bakteriofagin lisääntymisestä vastaa sen DNA- eikä proteiinikompo-
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
5
nentti (Hershey & Chase, 1952). Bakteriofagit
eli faagit koostuvat proteiinikuoresta ja sen sisällä olevasta DNA:sta, ja ne lisääntyvät bakteerisolujen sisällä. Hershey ja Chase leimasivat ensin
faagin proteiinikuoren radioaktiivisella rikillä ja
sitten kuoren sisällä olevan DNA:n radioaktiivisella fosforilla. Ensimmäisessä ta­pauk­sessa kaikki radioaktiivisuus jäi infektiossa bakteerisolun
ulkopuolelle. Jälkimmäisessä tapauksessa kaikki radioaktiivisuus joutui infektiossa bakteerisolun sisään. Tämän täytyi merkitä sitä, että faagin
lisääntymisestä vastaavat tekijät, siis niiden geenit, ovat muodostuneet vain DNA:sta.
Nykyisin on täysin selvää, että – RNA-virusten tärkeää poikkeusta lukuun ottamatta – DNA
on Maan elämän universaalinen geneettinen
materiaali.
DNA:n rakenne ratkaistaan
James Watsonin, Francis Crickin, Maurice Wilkinsin, Rosalind Franklinin ja Raymond Goslingin ohella mm. itävaltalainen Erwin Chargaff kuului niihin harvoihin tutkijoihin, jotka
ymmärsivät Oswald Averyn ryhmän työn merkityksen, pitivät sen tulosta totena ja työskentelivät sen mukaisesti.
Chargaff osoitti työtovereineen 1940- ja
1950-luvun taitteessa, että tetranukleotidihypoteesi oli virheellinen, ja samalla hän osoitti DNA:n spesifisyyden (Chargaff, 1950, 1951;
Chargaff ym., 1949). Chargaff nimittäin löysi nyttemmin Chargaffin säännöksi kutsutun
DNA:n emäsosien pitoisuuksia koskevan lainalaisuuden. Tämän säännön mukaan DNA:ssa
on aina yhtäältä yhtä monta prosenttia adeniinia (A) ja tymiiniä (T) ja toisaalta yhtä monta
prosenttia sytosiinia (C) ja guaniinia (G). Siis
puriiniemästen (A ja G) ja pyrimidiiniemästen
(C ja T)prosentuaalisten pitoisuuksien suhde on
aina yksi ([A + G] : [C + T] = 1). Vain suhdeluku
(A + T) : (C + G) vaihtelee ja on lajityypillinen
ominaisuus, toisin sanoen se on sama saman
lajin kaikissa kudoksissa, solukoissa ja soluissa
(Chargaff, 1950). Se tosiseikka, että suhdeluku
(A + T) : (C + G) saattoi siis poiketa merkitsevästi ykkösestä, osoitti tetranukleotidihypoteesin vääräksi (Chargaff ym., 1949).
6
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
Kuva 1. Nature-lehdessä (171: 737, 1953)
julkaistu kuva ja kuvateksti James D.
Watsonin ja Francis H. C. Crickin alkuperäisestä DNA:n rakennemallista. (Nature Publishing Groupin luvalla; License
Number 3091860118732.)
Watsonin ja Crickin keksimä DNA:n rakennemalli selittää Chargaffin säännön niin sanotun emäsparisäännön avulla. Emäsparisääntö
tarkoittaa, että DNA:n vastinjuosteissa on aina
adeniinia vastapäätä tymiini ja guaniinia vastapäätä sytosiini. Toisin sanoen, yhtäältä A ja T
sekä toisaalta C ja G muodostavat pareja. Pareissa emäksiä sitoo toisiinsa vetysidos, joita ATparissa on kaksi ja CG-parissa kolme.
Emäsparisääntöön perustuu DNA:n vastinjuosteiden komplementaarisuus, mihin puolestaan perustuu DNA:n kyky kahdentua eli siis
elämälle ominainen kyky lisääntyä. Watsonin ja
Crickin artikkeli (1953a) päättyy sanoihin, joita
on – ehkä ironisesti – sanottu tieteen historian
vaatimattomimmiksi:
”Emme ole välttyneet huomaamasta, että olettamamme
spesifinen pariutuminen johdattaa välittömästi mieleen
geneettisen materiaalin mahdollisen kopioitumismekanismin.”
DNA-molekyylin lineaarinen pitkittäisrakenne, emäsparien sekvenssi, puolestaan sisältää
geneettisen informaation eli geeneihin kätkeytyvän solun ja organismin rakenne- ja toimintaohjeiden kokonaisuuden.
Kuten ylempänä mainittiin, DNA täyttää ne
neljä vaatimusta, jotka geneettiselle materiaalille on asetettava. Ensinnäkin DNA voi vastata elämälle ominaisesta lisääntymisestä emäsparisääntöön perustuvan kahdentumiskykynsä
ansiosta. Toiseksi DNA:lla on emäsparien sekvenssiin perustuva spesifisyys, ja tämä spesifisyys säilyy molekyylin kahdentuessa. Näin DNA
vastaa geenien laadusta. Kolmanneksi DNA on
informatiivinen makromolekyyli, eli se sisältää
geneettisen informaation. Neljänneksi DNA:ssa
voi tapahtua nukleotidien vaihtumista, mikä
selittää geenien kyvyn muuttua eli muteerata. Tämä on biologisen evoluution välttämätön
ehto. Toisaalta kuitenkin DNA:n rakenteen on
oltava riittävän vakaa, sillä yksilönkehityksen
kannalta geenien sisältämän informaation täytyy olla luotettavaa. Kuten tiedetään, mutaatiot
ovatkin harvinaisia.
Jos muualla maailmankaikkeudessa on elämää ja jos elämä siellä perustuu joihinkin muihin makromolekyyleihin kuin DNA:han, täytyy
noidenkin molekyylien täyttää mainitut neljä
elämän yleistä kemiallista ehtoa.
DNA-tutkimuksen kohokohdat
rakenteen keksimisen jälkeen
On kolme vaihtoehtoista mahdollista tapaa, jonka mukaan DNA:n kahdentuminen voisi periaatteessa tapahtua, nimittäin konservatiivinen,
semikonservatiivinen ja dispersiivinen kahdentuminen. Konservatiivinen kahdentuminen tarkoittaa sitä, että uuden tytärmolekyylin syntyessä se on kokonaan uutta materiaalia ja vanha
emomolekyyli säilyy sellaisenaan. Semikonservatiivinen kahdentuminen taas tarkoittaa sitä,
että syntyvissä molekyyleissä toinen juoste on
uutta, toinen vanhaa materiaalia. Dispersiivinen kahdentuminen puolestaan tarkoittaa sitä,
että syntyvien tytärmolekyylien kumpikin juoste sisältää sekä vanhaa että uutta materiaalia.
Näistä vaihtoehdoista yhdysvaltalaiset Matthew Meselson ja Franklin W. Stahl osoittivat
1958 elegantilla kokeella semikonservatiivisen
mallin oikeaksi (Meselson & Stahl, 1958). Semikonservatiivisessa kahdentumisessa DNA-polymeraasientsyymi rakentaa kumpaakin DNAmolekyylin juostetta erikseen mallina käyttäen
tälle uuden vastinjuosteen tumassa vapaana olevista nukleotideista.
Jo ennen kuin DNA oli osoitettu geneettiseksi
materiaaliksi, olivat yhdysvaltalaiset George W.
Beadle ja Edward L. Tatum sekä Adrian M. Srb
ja Norman H. Horowitz keksineet, että geenit
ohjaavat proteiinien biosynteesiä soluissa (Beadle & Tatum, 1941; Srb & Horowitz, 1944).
Yhdysvaltalainen biokemisti Alexander L.
Dounce ja venäläisamerikkalainen teoreettinen
fyysikko ja kosmologi George Gamow loivat toisistaan riippumattomasti teorian, jonka mukaan
nukleotidien järjestys DNA:ssa määrää aminohappojen järjestyksen proteiinien primaarirakenteessa (Dounce, 1952; Gamow, 1954).
Tätä teoriaa on vaihtelevasti kutsuttu sekvenssi-hypoteesiksi, kolineaarisuus-hypoteesiksi ja
geneettisen koodin teoriaksi. Watson ja Crick
toivat esiin saman ajatuksen DNA:n rakennemallin geneettisiä implikaatioita pohtineissa julkaisuissaan (Watson & Crick, 1953b, 1954). Useat eri tutkijat osoittivat 1960-luvun alkupuolella
geenin ja proteiinin kolineaarisuuden vertaamalla geenien hienorakenteen geneettisiä karttoja vastaavien proteiinien primaarirakenteisiin
(Portin, 1993).
Francis Crick esitti vuonna 1958 proteiinisynteesin mekanismia koskevassa teoreettisessa
julkaisussa hypoteesin, jonka mukaan proteiinien biosynteesi on kaksivaiheinen tapahtuma.
Ensin DNA:n sisältämä geneettinen informaatio
kopioituu tumassa geneettisessä transkriptiossa
lähetti-RNA:ksi. Tämä kulkeutuu sytoplasmaan,
missä proteiinisynteesin toisessa vaiheessa,
geneettisessä translaatiossa, geneettinen informaatio kääntyy aminohappojärjestykseksi
(Crick, 1958). Samassa julkaisussa ensimmäisen
kerran esitetyn molekyylibiologian keskusdogmin mukaan geneettinen informaatio voi siirtyä
vain yhteen suuntaan, ensin DNA:sta RNA:han
ja sen jälkeen proteiiniin, mutta ei koskaan
proteiinista nukleiinihappoihin. Tämä keskeinen teoria on Crickin vuonna 1970 esittämässä
uudistetussa muodossa (Crick, 1970) edelleen
voimassa. Varsin nopeasti useat, eri tutkijoiden
1960-luvun alussa tekemät tutkimukset osoittivat Crickin hypoteesin lähetti-RNA:sta oikeaksi
(Portin, 1993).
Geneettisen koodin ongelman ratkaisuun
vaikuttivat erittäin merkittävästi jälleen Francis Crickin työtovereineen tekemät puhtaasti geneettiset mutaatiotutkimukset (Crick ym.,
1961). Ne osoittivat ensimmäisen kerran, että
geneettinen koodi, sääntö jonka mukaan geenin
ja proteiinin vastaavuus määräytyy, on pilkuton
triplettikoodi, jossa koodisanat eivät mene limit-
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
7
täin vaan esiintyvät peräkkäin. Triplettikoodi
tarkoittaa sitä, että koodisanat DNA:ssa muodostuvat kolmen nukleotidin ryhmistä. Koodin
pilkuttomuus tarkoittaa sitä, että koodisanojen
välissä ei esiinny mitään nukleotidia ikään kuin
välimerkkinä.
Geneettinen koodi ratkaistiin biokemiallisesti in vitro vuoteen 1965 mennessä. Toisin sanoen
selvitettiin, mikä koodisana DNA:ssa vastasi
mitäkin aminohappoa. Tässä työssä kunnostautuivat Yhdysvalloissa työskennelleet Marshall W.
Nirenberg ja J.Heinrich Matthaei, Har G. Khorana ja Severo Ochoa. Tämän molekyyligenetiikan
suursaavutuksen vaiheet on kerrottu perinnöllisyystieteen parhaissa oppikirjoissa (esim. Bresch
& Hausmann, 1972; Griffiths ym., 2008; Janning
& Knust, 2004 ja Whitehouse, 1973) eikä niitä
toisteta tässä.
Osittain samanaikaisesti näiden vaiheiden
kanssa Charles Yanofsky työtovereineen vahvisti
koodin pitävän paikkansa myös in vivo (Yanofsky, 1963; Yanofsky ym., 1966). He päätyivät
tähän johtopäätökseen tutkittuaan Escherichia
coli -bakteerin tryptofaanisyntetaasia vastaavan geenin mutaatioita. He vertasivat mutaatioiden järjestystä geenin sisärakenteen kartalla
ja mutaatioiden entsyymin primaarirakenteessa
aiheuttamien muutosten järjestystä. Näiden järjestysten todettiin vastaavan toisiaan (Yanofsky,
1963). Lisäksi he havaitsivat, että mutaatioiden
vaikutus entsyymin aminohappojärjestykseen
voitiin selittää yhden nukleotidin vaihdoksilla
olettaen, että geneettinen koodi piti paikkansa myös in vivo (elävässä organismissa). Samalla tavalla voitiin selittää myös geenin sisäisen
rekombinaation vaikutukset aminohappojärjestykseen (Yanofsky ym., 1966).
Myös tupakan mosaiikkiviruksella tehdyt
mutaatiotutkimukset vahvistivat geneettisen
koodin in vivo. Tämä virus kuuluu RNA-viruksiin, ja sen genomissa aiheutettiin mutaatioita
typpihapokkeella, jonka mutageeniset vaikutukset ovat täysin spesifisiä. Se nimittäin aiheut­
taa RNA:ssa sytosiinin vaihtumista urasiiliksi
ja adeniinin vaihtumista guaniiniksi. (RNA:ssa
on emäsosana tymiinin asemesta urasiili). Tutkittiin kaikkiaan 24 mutaation vaikutus viruk-
8
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
sen kuoriproteiinin aminohappojärjestykseen.
Niistä 23 voitiin selittää yllämainitun kaltaisilla yhden emäksen vaihdoksilla olettaen, että
geneettinen koodi pitää paikkansa myös in vivo.
Jäljelle jäänyt yksi poikkeustapaus tulkittiin
spontaaniksi mutaatioksi (Wittmann & Wittmann-Liebold, 1966).
Geneettisen koodin osoitettiin olevan universaalinen. Tämä tarkoittaa sitä, että käytännöllisesti katsoen kaikki Maan organismit, olipa
sitten kyseessä virus, bakteeri, arkki, sieni, kasvi
tai eläin, käyttävät samaa koodia, mikä seikka on
yksi evoluutioteorian vahvimpia todisteita. Tästä
säännöstä esiintyy vain hyvin harvoja poikkeuk­
sia, esimerkiksi mitokondrioiden genomissa joillakin harvoilla kooditripleteillä on eri merkitys
kuin tuman genomissa.
Sen jälkeen kun DNA:ta katkaisevat bakteerien restriktioentsyymit oli 1960- ja 1970-luvun
taitteessa löydetty ja niiden toimintatapa kuvattu, kävi mahdolliseksi eristää, monistaa, siirtää
keinotekoisesti vaikkapa lajista toiseen ja sekvensoida geenejä (Portin, 1993). Sekvensoimalla
voitiin analysoida yksittäisten geenien biokemiallista hienorakennetta ja johdonmukaisesti siis
myös kokonaisten genomien hienorakennetta.
Ensimmäisen geenisiirron lajista toiseen teki
yhdysvaltalaisen Paul Bergin johtama tutkimusryhmä vuonna 1972 (Jackson ym., 1972).
He siirsivät yhtä aikaa erään viruksen ja erään
bakteerin geneettistä materiaalia erään toisen
viruksen genomin osaksi. Samalla menetelmällä voidaan rakentaa erilaisia yhdistelmä-DNAmolekyylejä eli rekombinantti-DNA-molekyylejä, jotka sisältävät DNA:ta eri lähteistä.
Viemällä haluttu DNA-segmentti tällaisen
yhdistelmä-DNA-molekyylin osaksi ja käyttämällä erityisiä kuljettimia (vektoreita), on
mahdollista siirtää vaikkapa ihmisen DNA:ta
bakteerisoluun ja monistaa sitä siellä. Vaihtoehtoisesti monistuksessa voidaan käyttää Kary
Mullisin 1983 keksimää polymeraasiketjureaktiota (Bartlett & Stirling, 2003). Molemmilla
tavoilla saadaan riittävän suuri määrä kyseistä DNA:ta erilaisia kemiallisia ja biokemiallisia
tutkimuksia varten. Geenistä voidaan vaikkapa
laatia fysikaalinen kartta restriktiokartoituksen
avulla (Southern, 1975) tai kyseinen DNA-segmentti voidaan sekvensoida.
Sekvensoinnissa määritetään DNA:n nukleotidien järjestys eli niin sanottu emäsjärjestys.
Ensimmäiset menetelmät DNA:n sekvensoimiseksi olivat Frederick Sangerin työtovereineen
kehittämä entsymaattinen menetelmä (Sanger ym., 1977) sekä Allan M. Maxamin ja Walter Gilbertin keksimä kemialliseen hajotukseen
perustuva menetelmä (Maxam & Gilbert, 1977).
Myöhemmin on kehitetty paljon nopeampia ja
halvempia menetelmiä, joista useimpien perusperiaate on samanlainen kuin näissä ensimmäisissä menetelmissä: DNA pilkotaan määräkohdista fragmenteiksi ja sen jälkeen fragmentit
ajetaan kokonsa perusteella erilleen elektroforeesilla tai sitä vastaavalla tavalla. Aivan uusimmissa sekvensointimenetelmissä sen sijaan
havainnoidaan suoraan yksittäisiä DNA-molekyylejä. Näistä kaikkein uusimmat perustuvat
nanotekniikkaan.
Geenien ja genomien sekvensointi on tarkinta mahdollista geenikartoitusta. Nyttemmin
on analysoitu yksityiskohtaisesti lukemattomien tumallisiin organismeihin kuuluvien lajien
genomit kokonaan puhumattakaan bakteereista, arkeista ja viruksista. Tämä on johtanut aivan
uuteen tutkimuksen orientaatioon biologian
kaikilla aloilla lääketiede mukaan luettuna.
Edellä kuvatun molekyyligenetiikan voittokulun ehtona on ollut DNA:n rakennemallin
keksiminen 60 vuotta sitten. Tässä kerrotut keksinnöt ja löydöt ovat tuoneet tekijöilleen lukuisia Nobelin palkintoja. Alan kehityksen tähänastisena huipentumana voidaan pitää ihmisen
geno­
min täydellisen sekvenssin julkaisemista
ensin luonnoksena helmikuussa 2001 (International Human Genome Sequencing Consortium, 2001; Venter ym., 2001) ja sitten lopullisessa
muodossaan lokakuun 21. päivänä 2004 (International Human Genome Sequencing Consortium, 2004). Tämä sekvenssi muodostaa perustan
biolääketieteelliselle tutkimukselle vuosikymmeniksi eteenpäin.
Kiitokset
Ystäväni professori Harri Savilahti luki käsikir-
joituksen ja teki siihen monia parannusehdotuksia, mistä lausun hänelle suuren kiitoksen.
Kirjallisuuus
Alloway, J.L. 1932. The transformation in vitro of R pneumococci into S form of different specific types by the use
of filtered pneumococcal extracts. Journal of Experimental Medicine 55: 91–99.
Altmann, R. 1889. Über Nukleinsäuren. Archives für Anatomie und Physiologie. Leipzig Physiologische Abteilung, 524–536.
Avery, O.T., MacLeod, C.M. & MacCarty, M. 1944. Studies on the chemical nature of the substance inducing
transformation of Pneumococcal types. Induction
of transformation by a deoxyribonucleic acid fraction isolated from Pneumococcus type III. Journal of
Experimental Medicine 79: 137–159.
Bartlett, J.M. & Stirling, D. 2003. A short history of the polymerase chain reaction. Methods in Molecular Biology
226: 3–6.
Beadle, G.W. & Tatum, E.L. 1941. Genetic control of biochemical reactions in Neurospora. Proceeedings of the
National Academy of Sciences USA 27: 499–506.
Boveri, T. 1902. Über mehrpolige Mitosen als Mittel zur
Analyse des Zellkerns. Verhandlungen der physikalisch-medizinische Gesellschaft zu Würzburg N.F. 35:
60–90.
Boveri, T. 1904. Ergebnisse über die Konstitution der chromatischen Substanz des Zellkerns. Jena: Gustav Fischer.
Bresch, C. & Hausmann, R. 1972. Klassische und molekulare Genetik. Kolmas laajennettu laitos. Berlin, Heidelberg, New York: Springer-Verlag.
Chargaff, E. 1950. Chemical specificity of nucleic acids and
mechanism of their enzymatic degradation. Experientia 6: 201–209.
Chargaff, E. 1951. Structure and function of nucleic acid as
cell constituent. Federation Proceedings 10: 654-659.
Chargaff, E., Vischer, E., Doniger, R., Green, C. & Misani, F.
1949. The composition of the desoxypentose nucleic acid of thymus and spleen. Journal of Biological
Chemistry 177: 405–416.
Crick, F. 1970. Central dogma of molecular biology. Nature
227: 561–563.
Crick, F.H.C. 1958. On protein synthesis. Symposia of the
Society for Experimental Biology 12: 138–167.
Crick, F.H.C., Barnett, L., Brenner, S. & Watts-Tobin, R.J.
1961. General nature of the genetic code for proteins.
Nature 192: 1227–1232.
Dahm, R. 2008. Discovering DNA: Friedrich Miescher and
the early years of nucleic acid research. Human Genetics 122: 565–581.
Dawson, M.H. & Sia, R,H,P, 1931. In vitro transformation
of pneumococcal types. I. A technique for inducing
transformation of pneumococcal types in vitro. Journal of Experimental Medicine 54: 681–700.
Dounce, A.L. 1952. Duplicating mechanism for peptide
chain and nucleic acid synthesis. Enzymologia 15:
503–507.
Franklin, R.E. & Gosling, R.G. 1953. Molecular structure
of nucleic acids. Molecular configuration in sodium
thymonucleate. Nature 171: 740–741.
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
9
Gamow, G. 1954. Possible relation between deoxyribonucleic acid and protein structures. Nature 173: 318.
Griffith, F. 1928. Significance of pneumococcal types. Journal of Hygieny 27: 113–159.
Griffiths, A.J.F., Wessler, S.R., Lewontin, R.C. and Carroll,
S.B. 2008. Introduction to Genetic Analysis. Yhdeksäs laitos. New York: W. H. Freeman and Company.
Hershey, A.D. & Chase, M. 1952. Independent functions of
viral protein and nucleic acid in growth of bacteriophage. Journal of General Physiology 36: 39–56.
Hollaender, A. & Emmons, C.W. 1941. Wavelength dependence of mutation production in ultraviolet with special emphasis on fungi. Cold Spring Harbor Symposia
on Quantitative Biology 9: 179–186.
International Human Genome Sequencing Consortium
2001. Initial sequencing and analysis of the human
genome. Nature 409: 860–921.
International Human Genome Sequencing Consortium
2004. Finishing the euchromatic sequence of the
human genome. Nature 431: 931–945.
Jackson, D., Symons, R. & Berg, P. 1972. Biochemical method for inserting new genetic information into DNA
of simian virus 40: circular SV40 DNA molecules
containing lambda phage genes and the galactose
operon of Escherichia coli. Proceedings of the National
Academy of Sciences USA 69: 2904–2909.
Jahn, I. (toim.) 1998. Gesichte der Biologie. Theorien, Methoden, Institutionen, Kurzbiographien. Kolmas uudistettu ja laajennettu painos. Jena: Gustav Fisher.
Janning, W. & Knust, E. 2004. Genetik: Allgemeine Genetik,
Molekulare Genetik, Entwicklungsgenetik. Stuttgart,
New York: Georg Thieme Verlag.
Knapp, E. & Schreiber, H. 1939. Quantitative Analyse der
mutationsauslösende Wirkung monochromatischen
UV-Lichtes in Spermatozoiden von Sphaerocarpus.
Teoksessa R.C. Punnett (toim.) Proceedings of the7th
International Congress of Genetics, Edinburgh. Cambridge: Cambridge University Press, 175–176.
Kossel, A. & Neumann, A. 1893. Über das Thymin, ein Spaltungsprodukt der Nukleinsäure. Berichte der deutschen chemischen Gesellschaft 26, 2753–2756.
Kossel, A. 1913. Beziehungen der Chemie zur Physiologie.
Teoksessa Ev. Meyer (toim.) Die Kultur der Gegenwart, ihre Entwicklung und ihre Ziele: Chemie. Leipzig: Teubner, 376–412.
Maxam, A.M. & Gilbert, W. 1977. A new method for
sequencing DNA. Proceedings of the National Academy of Sciences USA 74: 560–564.
Mendel, G. 1866. Versuche über Pflanzenhybriden. Verhandlungen des naturforschenden Vereines in Brünn
4: 3–47.
Meselson, M. & Stahl, F.W. 1958. The replication of DNA in
Escherichia coli. Proceedings of the National Academy
of Sciences USA 44: 671–682.
Miescher, F. 1871.Über die chemische Zusammensetzung
der Eiterzellen. Hoppe-Seyler’s medizinisch-chemische
Untersuchungen 4: 441–460.
Miescher, F. 1874a. Das Protamin, eine neue organische
Basis aus den Samenfäden des Rheinlachses. Berichte der deutschen chemischen Gesellschaft 7: 376–379.
Miescher, F. 1874b. Die spermatozoen einiger Wilbertiere. Ein Beitrag zur Histochemie. Verhandlungen der
naturforschenden Gesellschaft in Basel 6: 138–208.
Mirsky, A.E. 1968. The discovery of DNA. Scientific American 218: 78–88.
10
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
Morgan, T.H. 1919. The Physical Basis of Heredity. New Haven: Yale University Press.
Morgan, T.H. 1926. The Theory of the Gene. New Haven: Yale
University Press.
Olby, R.C. 1994. The Path to the Double Helix: The Discovery
of DNA. Mineola: Dover Publications.
Portin, P. 1993. The concept of the gene: Short history and
present status. The Quarterly Review of Biology 68:
173–223.
Portugal, F.H. & Cohen, J.S. 1977. A Century of DNA. Cambridge: MIT Press.
Sanger, F., Nicklen, S. & Coulson, A.R. 1977. DNA sequencing with chain-termination inhibitors. Proceedings of
the National Academy of Sciences USA 74: 5463–5467.
Southern, E.M. 1975. Detection of specific sequences among
DNA fragments separated by gel electrophoresis.
Journal of Molecular Biology 98: 503–517.
Srb, A.M. & Horowitz, N.H. 1944. The ornithine cycle in
Neurospora and its genetic control. Journal of Biological Chemistry 154: 129–139.
Stadler, L.J. & Uber, F.M. 1942. Genetic effects of ultraviolet
radiation in maize. IV Comparison of monochromatic radiation. Genetics 27: 84–118.
Sutton, W.S. 1903. The chromosomes in heredity. Biological
Bulletin (Woods Hole) 4: 231–251.
Watson, J.D. & Crick, F.H.C. 1953a. Molecular structure of
nucleic acids. A structure for deoxyribose nucleic
acid. Nature 171: 737–738.
Watson, J.D. & Crick, F.H.C. 1953b. Genetical implications
of the structure of deoxyribonucleic acid. Nature 171:
964–967.
Watson, J.D. & Crick, F.H.C. 1954. The structure of DNA.
Cold Spring Harbor Symposia on Quantitative Biology
18: 123–131.
Watson, J.D. 1968. The Double Helix: A Personal Account of
the Discovery of the Structure of DNA. New York, NY:
Atheneum.
Watson, J.D. 1969. Kaksoiskierre: Henkilökohtainen selonteko DNA:n rakenteen keksimisestä. Suomentanut Otto
Hokkala. Helsinki: Weilin & Göös.
Venter, J.C. ja 275 muuta tekijää 2001. The sequence of the
human genome. Science 291: 1304–1351.
Whitehouse, H.L.K. 1973. Towards an Understanding of
the Mechanism of Heredity. Kolmas laitos. Lontoo:
Edward Arnold.
Wilkins, M.H.F., Stokes, A.R. & Wilson, H.R. 1953. Molecular structure of nucleic acids. Molecular structure of
deoxypentose nucleic acids. Nature 171: 738–740.
Wittmann, H. G. & Wittmann-Liebold, B. 1966. Protein chemical studies of two RNA viruses and their
mutants. Cold Spring Harbor Symposia on Quantitative Biology 31: 163–172.
Yanofsky, C. 1963. Amino acid replacements associated with
mutation and recombination in the A gene and their
relationship to in vitro coding data. Cold Spring Harbor Symposia on Quantitative Biology 28: 581–588.
Yanofsky, C., Ito, J. & Horn, V. 1966. Amino acid replacements and the genetic code. Cold Spring Harbor Symposia on Quantitative Biology 31: 151–162.
Kirjoittaja on Turun yliopiston perinnöllisyystieteen professori (emeritus).
Ilmastoneuvotteluista apua afrikkalaisen pienviljelijän
ahdinkoon?
Antti Erkkilä ja Harri Siiskonen
YK:n ilmastoneuvotteluiden (UNCCC) viimeisin osapuolikokous (COP18) pidettiin joulukuussa 2012
Qatarin Dohassa. Kehitysmaiden metsäkato ja siihen liittyvät kysymykset (REDD+), kuten markkinalähtöinen metsähiilikauppa ovat olleet neuvottelujen keskiössä. Tuoreimmissa puheenvuoroissa metsistä ei enää keskustella omana kysymyksenään
vaan osana elävää maaseutua. Seuraavassa tarkastellaan kehitysmaiden metsäkadon etenemisestä
maapallon metsäpinta-alan historiallista muutosta selittävän teorian avulla sekä pureudutaan ruohonjuuritason tilanteeseen pohjoisnamibialaisessa
maaseutukylässä.
Maailman metsät peittivät viimeisen jääkauden
jälkeen arviolta 45 % maa-alasta (FAO 2012).
Viimeisimpien inventointitietojen mukaan metsäpeite on kutistunut huomattavasti, se on nykyisin enää 31 % maa-alasta (FAO 2010). Historian
saatossa maapallon metsäpinta-ala on pienentynyt lähes samaa tahtia väkiluvun kasvun kanssa.
Yksityiskohtaisempi tarkastelu osoittaa, että
ennen 1950-lukua metsäkato oli väestönkasvua
nopeampaa. Tämän jälkeen maapallon väkiluku
on kohonnut jyrkästi, mutta metsien häviämistahti on pysynyt ensin ennallaan ja aivan viime
vuosina jopa osoittanut taittumisen merkkejä.
Maapallon metsien hävittäminen keskittyi
ensin Euroopan, Pohjois-Amerikan ja Aasian
lauhkeaan vyöhykkeeseen. Lauhkean vyöhykkeen metsäkato on nykyisin hiipunut lähes olemattomiin. Tropiikissa metsäkato ohitti lauhkean vyöhykkeen metsien häviämisen vasta noin
sata vuotta sitten. Maailman metsätilastot osoittavat, että 1950-luvulta lähtien metsäkato on
koskenut lähes pelkästään trooppisen vyöhykkeen kehitysmaita.
Viimeisten kymmenen vuoden aikana kaik-
kein suurin yksittäinen metsäkadon aiheuttaja
tropiikissa on ollut kaupallinen maatalous, erityisesti Latinalaisessa Amerikassa. Metsien tilaa
ovat huonontaneet muun muassa puutavaran
hakkuut, erityisesti Latinalaisessa Amerikassa
ja Aasiassa. Sen sijaan Afrikassa metsäkato on
johtunut omavaraistaloudessa elävien pienviljelijöiden pellonraivauksesta sekä metsien rakenteellinen heikkeneminen pääasiassa polttopuun
keruusta ja puuhiilen tuotannosta.
YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön
(FAO) metsämääritelmän ulkopuolelle jää 1 000
miljoonaa hehtaaria peltoja ja muita alueita,
jotka puuston peittävyyden osalta voisivat olla
metsää (Zomer ym. 2009). Metsien ulkopuolisilla puuvaroilla on tärkeä merkitys paikallisesti (hedelmät, rehu, lääkeaineet, energia) ja
kansainvälisesti (hiilensidonta, luonnon monimuotoisuus). Ilmastoneuvotteluissa metsien
ulkopuolisiin puuvaroihin kiinnitetään enenevässä määrin huomioita, mutta vielä toistaiseksi
kansainväliset tilastot näistä puuvaroista ja niiden merkityksestä ovat varsin puutteellisia.
Intiassa ja Kiinassa voimaperäinen metsien
istuttaminen on lisännyt valtioiden metsäpintaalaa. Etiopiassa, Keniassa ja Namibiassa on yhä
enemmän puustoa pelloilla ja niiden liepeillä
vaikka varsinainen metsäpinta-ala edelleenkin
pienenee. Onko mahdollista, että maapallon
metsäpinta-ala alkaa kasvaa siitäkin huolimatta, että väestön määrä on edelleen kasvu-uralla?
Teoria metsäpinta-alan muutoksesta
Yhden valtion tai sen osa-alueen metsäpintaalan muutosta ja muutosvauhtia havainnollistaa
teoria (kuvio 1), joka pyrkii kuvaamaan, miksi
jossakin esiintyy metsäkatoa, mutta jossakin toisessa valtiossa metsäkadon jälkeen metsäpinta-
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
11
100
Brasilia
Indonesia
Kenia
Namibia
Kuvio 1. Metsäpinta-alan vaiheittainen muutos.
Lähde: Hosonuma ym. 2012.
Intia
Kiina
metsäpinta-ala, %
Kongo (DRC)
Peru
0
metsäpinta-alan muutos negatiivisesta positiiviseen
ala alkaa jälleen kasvaa (Hosonuma ym. 2012).
Teorian mukaan ensimmäisessä muutosvaiheessa ovat metsäiset valtiot, joissa metsäkato
on suhteellisen vähäistä, esimerkiksi Kongon
demokraattinen tasavalta. Kun valtio on siirtynyt kehityksessään seuraavaan vaiheeseen, metsäkato on voimakkaimmillaan (Brasilia, Indonesia). Kolmannessa vaiheessa olevien valtioiden
metsäpinta-ala on kutistunut murto-osaan alkuperäisestä ja metsäkato on alkanut hidastua
merkittävästi (Kenia). Viimeisimmän vaiheen
alkaessa metsäpinta-ala kasvaa metsien uudistamistoiminnan tehostumisen ansiosta (Intia, Kiina, Ranska).
Teoriaa on testattu useassa tutkimuksessa ja
sen on todettu mallintavan varsin hyvin niin
teollisuusmaiden kuin kehitysmaidenkin historiallisia metsäpinta-alan muutoksia (Kauppi
2006; Mather ym. 1999). Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että valtioiden metsävarojen
kehityksen taustalla olevat tekijät ovat moninaisia. Niitä ei voi selittää yhdellä yksittäisellä tekijällä, kuten väkiluvulla.
Pienviljelijän arki Pohjois-Namibiassa
Metsien tilasta ja metsävarojen muutoksesta kertovat suuret trendit perustuvat, erityisesti Afrikassa, kyläyhteisöjen ja kotitalouksien
päätöksiin metsien käytöstä ja hoidosta ylhäältä päin tapahtuvan viranomaisohjauksen sijaan.
Valtioiden politiikkaohjelmat toteutuvat harvoin ruohonjuuritasolla. Jotta pystyisimme
ymmärtämään viimeisten sadan vuoden aikana
tapahtunutta ihmisen ja ympäristön välisen suh-
12
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
aika
teen muuttumista ja siihen vaikuttaneita tekijöitä, otamme tarkastelun kohteeksi Pohjois-Namibiassa Ohangwenan maakunnassa sijaitsevan
Egambon kylän.
Pohjois-Namibian maaseutukylissä, joissa
toimeentulon perustan on muodostanut kotitarpeiksi harjoitettu maanviljely ja karjanhoito, on
ollut tapana hankkia lisätuloja käymällä siirtotöissä Keski- ja Etelä-Namibiassa, osin myös Etelä-Afrikassa. Tästä tuli olennainen osa maaseudun miesten elämää jo 1900-luvun alkupuolella.
Siirtotyöhön lähdön pontimena ei ensivaiheessa kuitenkaan ollut väestöpaine lähtöalueella,
vaan käteisvarojen ansaitseminen muun muassa
maan käyttöoikeuden lunastamiseksi kyläpäälliköiltä perhettä perustettaessa ja teollisuustuotteiden hankkiminen. Niin ikään siirtomaavallan
taholta kohdistui paineita paikallisia hallitsijoita ja Suomen Lähetysseuran lähettejä kohtaan
miesten rohkaisemiseksi siirtotyöhön lähtöön
(Notkola & Siiskonen 2000; Banghart 1969).
Alueen väestön kasvaessa ja rahatalouden
yleistyessä siirtotyön luonne muuttui muutaman vuoden jaksosta koko työuran mittaiseksi.
Viime aikoina Keski-Namibian kaupunkeihin ja
Pohjois-Namibian kasvukeskuksiin ovat suunnanneet työn perässä myös naiset. Pitkien etäisyyksien vuoksi kotiseuduilla vieraillaan harvakseltaan, muutaman kerran vuodessa.
Ohangwenan maakunnan alueella, joka sijaitsee lähellä Angolan rajaa, väestöpaine purkautui
1920-luvulla metsäisille seuduille (Erkkilä 2001).
Muuttoliikettä edesauttoi vähitellen parantunut vesihuolto – ensin käsin kaivetut vesialtaat,
sitten porakaivot ja nykyisin vesijohtoverkosto.
Pysyvän asutuksen syntyminen metsän keskelle konkretisoituu hyvin Egambon kylän asutushistorian kautta. Vanhat ilmavalokuvat osoittavat, että vuonna 1943 tässä kylässä oli yhteensä
kuusi maatilaa. Arkistolähteisiin tukeutuen voidaan päätellä, että ensimmäiset asukkaat raivasivat peltonsa mitä todennäköisimmin 1930-luvulla. Vieraillessamme tällä alueella elokuussa 2012
saatoimme todeta, että kylässä oli nyt yhteensä
50 maatilaa. Tilojen määrällinen kasvu ja samalla myös kyseisen kylän väestökehitys kuvaa varsin
hyvin Pohjois-Namibian yleistä väestökehitystä.
Eriarvoistuminen maaseudulla
Tällä hetkellä Egambon kylän ikärakenne painottuu voimakkaasti alle 20-vuotiaisiin. Pisimmälle koulutetun ja parhaassa työiässä olevan
väestön poismuuton johdosta kylää ovat jääneet
asuttamaan yli 60-vuotiaat eläkeläiset, muualta toimeentuloa etsimään lähteneiden lapset ja
lastenlapset sekä vähän kouluja käyneet nuoret. Kylälle on leimallista HIV-infektion yleisyys
sekä tartunnan saaneiden hakeutuminen kotiseudulle taudin pahetessa.
Työikäisen väestön poismuuton ja maatalouden alhaisen koneellistumisen johdosta työvoimaa ei ole riittävästi saatavilla viljelykauden
aikana, mikä näkyy niin peltoalojen pienenemisenä kuin hehtaarisatojen alenemisena. Pohjois-Namibia ei ole ollut omavarainen peruselintarvikkeiden suhteen sitten 1950-luvun ja tämä
on todellisuutta tämän päivän Egambon kylässä
(NEPRU 1991).
Maanviljelyn ohella toisen keskeisen ravinnon lähteen on tarjonnut karjanhoito. Lisäksi
karja on ollut kotitalouksille lähes ainoa käteiseen rahaan rinnastettavissa oleva varallisuusarvo. Karjaa laidunnetaan kylän omalla yhteisnautinta-alueella tai kaukana, usein satojen
kilometrien päässä sijaitsevilla karjatiloilla.
On merkille pantavaa, että tilojen haltijat eivät
pitäydy ainoastaan peltojensa aitaamiseen vaan
ovat enenevässä määrin aidanneet myös haltuunsa saamat metsäalueet, vaikka tämä ei ole lainkirjaimen mukaan sallittua. Uusien tilojen perustaminen ja peltojen raivaaminen metsistä vähentää
niin ikään yhteisessä käytössä olevaa laidunta.
Tilanne on johtanut tai johtamassa siihen, että
kyläyhteisöjen yhteisnautinta-alueet ovat supistuneet rajusti, minkä seurauksena karjan laiduntaminen tilojen läheisyydessä on vaikeutunut.
Köyhimmät taloudet ovat joutuneet luopumaan
karjanhoidosta ja varakkaammat ovat siirtäneet
suurimman osan karjastaan kauempana sijaitseville laitumille, jotkut jopa Angolan puolelle.
Egambon kylässä noin puolet kotitalouksien
saamista käteistuloista on peräisin eläkkeistä ja
orpolasten tuista palkka- ja siirtotyöstä saatavien tulojen jäädessä neljännekseen tuloista. Sellaisissa kotitalouksissa missä ainoa tulonlähde
on eläketulot, tilanne uhkaa kriisiytyä vanhuuseläkkeen saajien kuoltua. Tämän päivän kotitaloudet eivät voi selviytyä ilman käteistuloja.
Työskentely ja yrittäminen kodin ulkopuolella sekä kouluttautuminen ammatteihin luovat
edellytyksen tulojen ja varallisuuden kartuttamiseen, mikä näkyy Egambossakin.
Namibia on lukeutunut koko itsenäisyytensä
ajan tuloerojen suhteen maailman eriarvoisimpiin valtioihin Etelä-Afrikan ohella eikä käynnissä oleva muutos ole ainakaan parantamassa
tilannetta (CIA). Jako hyväosaisiin ja taloudellisesti huonommin toimeentuleviin on jyrkkenemässä myös afrikkalaisperäisen väestön asuttamilla yhteisömailla.
Ilmastotukea puiden istuttamiseen
Lokakuussa 2011 maailman väkiluku saavutti
7 miljardia. Väestöennusteiden mukaan maailman väkiluku kasvaa kahdella miljardilla vuosisadan puoleen väliin mennessä. Nopeinta väkiluvun kasvun on ennustettu olevan Afrikassa,
missä myös ruuan tuotannon tulisi kaksinkertaistua nykyisestä. Vuosien 1960 ja 2008 välisenä
aikana maissin hehtaarisato maailmassa kasvoi
2,5 tonnista 5 tonniin. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa muutosta ei juuri tapahtunut hehtaarisadon pysyessä vajaassa kahdessa tonnissa
(Rakotoarisoa ym. 2012). Kasvaneen väestön
toimeentulo on perustunut uuden pellon raivaukseen, useimmiten metsistä. Pohjois-Namibia ja Egambon kylä eivät tässä suhteessa poikkea yleisestä afrikkalaisesta kehityksestä, mikä
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
13
näkyy metsäpinta-alan supistumisen jatkumisena ja riippuvuutena elintarvikkeiden tuonnista.
Ruokakriisin ratkaisemiseksi on usein tarjottu ”vihreää vallankumousta”. Tehomaataloutta
luontevampi ja riskittömämpi vaihtoehto maaseudun elinolojen kohentamiseksi, kasvinviljelyn kannalta marginaalisilla kuivilla alueilla, on
sopivien monivuotisten, puuvartisten kasvien
suosiminen. Luonnonvaraisina esiintyy useita
eri puulajeja, jotka tuottavat syötäväksi kelpaavia hedelmiä, pähkinöitä ja ruokaöljyjä. Monilla
puulajeilla on lisäksi erinomainen kyky parantaa maan viljavuutta. Rikastamalla pellot ja niiden pientareet sopivilla puulajeilla parannetaan
paikallista ruokaturvallisuutta ja hillitään metsien raivaamistarvetta. Näin monet pienviljelijät
tekevät, mutta hyötypuiden viljelyn tehostaminen vaatii kannustusta.
Kehitysmaiden puita istuttaville pienviljelijöille on avautumassa mahdollisuus saada osansa hiilensidonnan tehostamiseen luvatuista
kannusterahoista. Näyttää nimittäin siltä, että
kehitysmaiden metsäkatoa hillitsemään suunniteltu rahoitusinstrumentti (REDD+) ei olekaan
riittävä houkutin luopua metsien hävittämisestä, kun odotettavissa on moninkertaiset pikavoitot esimerkiksi öljypalmuistutuksista, soijan
viljelystä, lihakarjan tuottamisesta ja viljan hintakeinottelusta. Ilmastonmuutoksen hillintään
tarkoitettujen kannusterahojen kohdistaminen
suurliikemiehille on eettisesti arveluttavaa.
Ilmastoneuvottelujen pitkittyessä on huomattu, että metsäkadon hillintä vaatii tehostunutta taistelua korruptiota vastaan ja ylipäätään
parempaa hallintokulttuuria. Alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen oikeudet pitäisi ottaa
huomioon. Kaikkia näitä pitäisi monitoroida
pätevästi, myös metsähiilivarojen muutoksia.
Kiistaa on siitäkin pitäisikö tyytyä kansalliseen
vai peräti riippumattomaan kansainväliseen
seurantajärjestelmään.
Vuoteen 2020 mennessä kehitysmaiden
ilmastotuen pitäisi nousta 100 miljardiin dollariin, jos hyviin lupauksiin on uskominen. Yksi
suurimmista pulmista liittyy maanomistukseen
– kenelle taloudelliset ja muut kannusteet metsähiilivarojen ylläpidosta ja kartuttamisesta kuu-
14
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
luvat? Yllä mainituista tekijöistä johtuen maailman metsistä ja metsäsektorista ei enää puhuta
kansainvälisessä ilmastonmuutoskeskustelussa
erillisenä ilmiönä vaan osana elävää maaseutua. Pystyisikö ilmastotuki suoraan tiloille kohdennettuna lisäämään niiden elinvoimaisuutta?
Egambon kylässä lisätulot eivät olisi pahitteeksi.
Lähteet
Banghart, P.D. 1969. Migrant labour in South West Africa and
its effects on Ovambo tribal life. Stellenbosch: University of Stellenbosch.
CIA, https://www.cia.gov/library/publications/the-worldfactbook/fields/2172.html, (luettu 14.1.2013).
Erkkilä, A. 2001. Living on the land: change in forest cover in
North-Central Namibia 1943–1996. Silva Carelica 37.
Joensuu: University of Joensuu.
FAO. 2010. Global forest resources assessment 2010. FAO
Forestry Paper 163. Rome: FAO.
FAO. 2012. State of the world’s forests 2012. Rome: FAO.
Hosonuma, N., Herold, M., De Sy, V., De Fries, R., Brockhaus, M., Verchot, L., Angelsen, A. & Romijn, E. 2012.
An assessment of deforestation and forest degradation drivers in developing countries. Environ. Res.
Lett. 7.
Kauppi, P.E., Ausubel, J.E., Fang, J., Mather, A.S, Sedjo, R.A.
& Waggoner, P.E. 2006. Returning forests analyzed
with the forest identity. Proceedings of the National
Academy of Sciences of the United States 103(46):
17574–17579.
Mather, A.S, Fairbairn, J. & Needle, C.L. 1999. The course
and drivers of the forest transition: the case of France.
Journal of Rural Studies 15(1): 65–90.
NEPRU (Namibian Economic Policy Research Unit). 1991.
National conference in land reform and the land
question, Windhoek, 25 June–1 July 1991. Windhoek: Office of the Prime Minister.
Notkola, V., Siiskonen, H. 2000. Fertility, mortality and
migration in Sub-Saharan Africa. The case of Ovamboland in North Namibia, 1925–90. Basingstoke:
Macmillan.
Rakotoarisoa, M.A., Iafrate, M., Paschali M. 2012. Why has
Africa become a net food importer? Explaining Africa
agricultural and food trade deficits. Rome: FAO, Trade
and Market Division.
Zomer, RJ., Trabucco, A., Coe, R. & Place, F. 2009. Trees on
farm: analysis of global extent and geographical patterns of agroforestry. ICRAF Working Paper 89. Nairobi, Kenya: World Agroforestry Centre.
Antti Erkkilä on maatalous- ja metsätieteiden tohtori. Harri Siiskonen toimii yleisen historian professorina Itä-Suomen yliopistossa ja johtaa Koneen
Säätiön rahoittamaa Pohjois-Namibian väestönmuutos-tutkimusta. Artikkeli perustuu Tieteen
päivillä 12.1.2013 pidettyyn esitelmään.
Jossain määrin samaa tai eri mieltä
– opiskelijapalautteella rahaa yliopistoille
Visa Tuominen, Juhani Rautopuro ja Antero Puhakka
Vuodesta 2015 alkaen jaetaan opiskelijapalautteen
perusteella kolme prosenttia yliopistojen perusrahoituksesta (OKM 2011 ja 2012). Tämä tarkoittaa vuosittain viittäkymmentä miljoonaa euroa
(YOPALA-blogi 26.2.2013). Esimerkiksi vuonna
2010 Suomen kuudestatoista yliopistosta peräti
seitsemän yliopiston saama perusrahoitus oli tuota pienempi (Yliopistojen rahoitus 2010). Opiskelijapalautteen tuomisella rahoitusmalliin pyritään
saamaan yliopistot kiinnittämään enemmän huomiota opetuksensa ja koulutuksensa laatuun. Parhaillaan rakennetaan yliopistojen valtakunnallista
palautejärjestelmää (YOPALA), jonka perusteella
rahaa jaetaan. Ensimmäinen kyselykierros toteutetaan vielä kevään 2013 aikana (YOPALA-blogi
26.2.2013). Artikkelissamme analysoimme kyselypalautetta, joka on saatu Joensuun yliopistossa
vuosina 2003–08 maisteriksi valmistuneilta.
YOPALA-työryhmäraportissa (2010) todetaan
yliopistoissa palautetta kerättävän ja raportoitavan aiempaa systemaattisemmin, mutta sen
hyödyntäminen on yhä varsin vähäistä. Syynä
voivat osaltaan olla historialliset tekijät. Vielä 1960-luvulla yliopistoissa käytettiin englanninkielisestä feedback-termistä suomennosta
”takaisinsyöttö”, jonka kyynisimmät väänsivät
muotoon ”peräruiske” (Parjanen 2003, 7). Tämä
kuvasi Matti Parjasen mukaan yliopistossa opettavien vastenmielisyyttä tällaista kehittämismenetelmää kohtaan. Toisaalta, opetushenkilöstö saattoi aavistaa sen, mikä tutkimuksinkin
on todettu: opintokokemusten ja -saavutusten
välistä yhteyttä on vaikeaa mitata ja tutkimustulokset ovat ristiriitaisia (Rautopuro & Väisänen
2001).
Palautteen keruu yliopistoissa
Perustutkinto-opintoihin liittyvä palaute voidaan jakaa kolmeen: 1) yliopisto-opintoja edeltävään tilanteeseen tai sen välittömään alkuun
liittyvä palaute, 2) opiskelemassa olevilta kerättävä palaute ja 3) valmistumishetkellä tai sen jälkeen kerättävä palaute.
Opintoja edeltävää tilannetta tai opintojen
välittömään alkuun kohdistuva palaute keskittyy opiskelijarekrytointiin ja opintojen aloittamiseen liittyvien toimenpiteiden arvioimiseen
(Tuominen 2010). Opintojen orientaatiovaiheeseen panostamisella ja palautteen perusteella tehtävällä kehittämisellä toivotaan opintojen
keskeyttämisten vähenevän, sillä kaksi kolmasosaa keskeyttämisistä on tapahtunut ensimmäisen opiskeluvuoden aikana (Yorke 2000). Viimeaikainen suomalaisiin yliopistoihin kohdistunut
korkeakoulutuksesta syrjäytymistä käsittelevä tutkimus tukee edellä esitettyjä näkemyksiä
opintojen alkuvaiheen tärkeydestä (esimerkiksi
Siekkinen & Rautopuro 2012).
Opiskelemassa olevilta kerätään palautetta ja
näkemyksiä eri tarkoituksiin; halutaan esimerkiksi tietää, miten opiskelijat hyödyntävät heille tarjottuja ohjauspalveluja (Penttinen, Sarapik
ja Vallius-Leinonen 2009) tai miten opiskelijat
kehittäisivät henkilökohtaista opintosuunnitelmatyötä (Nahkola, Hirsto ja Lumikko 2012).
Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö Otus ry on
lisäksi toteuttanut muutaman vuoden välein
valtakunnallisia opiskelijatutkimuksia. Mitä toimenpiteitä näillä kyselyillä kerätty palaute saa
aikaan vai saako mitään, riippuu yksittäisten yliopistojen, oppiaineryhmien ja jopa yksittäisten
opettajien innosta soveltaa tuloksia käytänteisiin.
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
15
Valmistumisen jälkeistä palautetta kerätään
useimmiten työllistymisnäkökulmasta. Perusteluna on, että useimmat opiskelijat toivovat
yliopistotutkinnon johtavan parempiin uranäkymiin sekä hyvin palkattuun ja turvattuun
työhön (Glover, Law & Youngman 2002). Työelämässä oleville suunnattuja palautekyselyjä
käytetään opetussuunnitelmien laatimisen apuna ja niillä pyritään osoittamaan koulutuspolitiikasta vastaaville, työnantajille ja yliopistoon
hakemista miettiville, että kyseiset koulutukset
ovat tarpeellisia (Brennan, Williams ja Woodley 2005). Tätä osoitetaan työllistymistä kuvaavilla prosenttitaulukoilla ja ammattinimikkeillä,
joten valmistumisen jälkeisen palautteen keräämisestä on tullut tärkeää yliopistoille (Cox ja
King 2006, 263).
Mielipide ja kokemus
Palautekyselyille on yhteistä se, että niissä selvitetään etupäässä vastaajan mielipidettä tai kokemusta. YOPALA-kyselyä tekemässä ollut Suomen ylioppilaskuntien liiton koulutuspoliittinen
sihteeri Suvi Eriksson kuvaa opiskelukokemuksiaan YOPALA-blogissa (26.4.2012): ”Minulla
on paljon opiskelukokemuksia. Hyviä ja huonoja
ja sitten niitä suht yhdentekeviä…” Viidenkymmenen miljoonan euron kysymys kuuluu, miten
nämä hyvät, huonot ja yhdentekevät kokemukset saadaan operationalisoitua numeroilla mitattaviksi tuloksiksi.
Yleensä palautekyselyissä arvioidaan erilaisia väittämiä Likert-asteikolla, kouluarvosanalla
tai laittamalla väittämiä järjestykseen (ks. Yorke
2009). Tällöin luotetaan vastaajan arviointikykyyn. Ihmisillä voi kuitenkin olla tietoisia tai tiedostamattomia syitä vastata niin kuin vastaavat
(Johnston 2003). Selvityksissämme, joissa aineisto on kerätty jonkin aikaa valmistumisen jälkeen,
on työmarkkinakokemuksilla ja ‑tilanteella ollut
tilastollisesti merkitsevä yhteys vastauk­siin; koko
valmistumisen jälkeisen ajan työttöminä olleista
peräti 21 prosenttia ei hakeutuisi yliopistoon enää
lainkaan, kun kaikkien vastanneiden osuus oli
kolme prosenttia (Puhakka, Rautopuro ja Tuominen 2007, 88). Olemme myös mallintaneet tyytyväisyyttä suoritettuun tutkintoon työuran kan-
16
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
nalta. Logistisen regressioanalyysin mallinnusten
luokitteluaste (tyytyväinen/tyytymätön) oli heikko, erityisesti tutkintoon tyytymättömien osalta.
Työuransa kannalta tutkintoonsa tyytyväiset voidaan tiivistää siten, että he olivat vakaalla työuralla, kokivat etenemisen mahdollisuuksia työssään,
saivat kohtuullista palkkaa ja heillä oli ollut korkeintaan kaksi työttömyysjaksoa. Päinvastaisessa tilanteessa olevat olivat samoihin tutkintoihin
tyytymättömämpiä ja ilmaisivat asian hyvinkin
kärjekkäästi (Puhakka ja Tuominen 2006; Tuominen, Rautopuro ja Puhakka 2008).
Palautekyselyjen tulosten käyttö yliopistojen vertailussa on johtanut lieveilmiöihin ainakin Britanniassa. Opiskelijat tulisi saada vastaamaan vastausprosenttien nostamiseksi, mutta
samanaikaisesti tutkimuseettisistä syistä ei tulisi
vaikuttaa opiskelijoihin tietynlaisten vastausten
saamiseksi (Sanders 2006). Yliopiston henkilökunnan on kuitenkin raportoitu ohjeistaneen
opiskelijoita ”vastaamaan positiivisesti” (Attwood 2008). Sanders (2006) väittää erään tiedekunnan professorin viestineen suorasukaisesti
odottavansa opiskelijapalautteen avulla oppiaineensa sijoitusta maan parhaimmistoon. Joillakin vastaajilla on myös omat tavoitteensa kyselyjen täyttämisessä; John T.E. Richardsonin (2005,
17) mukaan noin yksi sadasta opiskelijasta valitsee kysymyspatteristoista aina ensimmäisen,
yleensä vasemmalla tarjolla olevan vaihtoehdon,
ilmeisesti päästäkseen kyselyistä nopeasti eroon.
Suomen yliopistot Unifi ry:n verkkosivun
mukaan YOPALA-kysely suunnataan kandidaatin tutkinnon suorittaneille tai niillä aloilla,
joilla kandidaatin tutkintoa ei ole, kolme vuotta opiskelleille. Pari vuotta yliopistojen kanssa yhteistyössä kehitelty ja pilotoitu, noin kymmensivuinen kyselylomake päätettiin hylätä
loppusuoralla. Kysely on nyt tilattu saksalaiselta
toimijalta (YOPALA-blogi 26.2.2013). Verkkoympäristössä toteutettava kysely ilmeisesti lokalisoidaan suomalaiseen ympäristöön sopivaksi
ja siitä tulevat myös sekä ruotsin- että englanninkieliset versiot. Kysymykset tai väitteet keskittyvät YOPALA-blogin mukaan seikkoihin,
joihin yliopistot voivat vaikuttaa ja joina pidetään esimerkiksi opetuksen laatua, kansainvälis-
tymistä, opiskelun etenemistä ja opiskelutaitoja.
On mielenkiintoista, että pilotointivaiheessa lomakkeessa oli vain harvoja väittämiä siitä,
miten opiskelija itse panostaa opintoihinsa tai on
suunnitellut niitä. Omien opettajakokemustemme perusteella yliopistossa on myös opiskelijoita,
jotka eivät ole kiinnostuneita opintojen suunnittelusta tai oppimisesta, vaan suoritusmerkinnän
saamisesta. YOPALA-kyselyssä, ainakin pilotointivaiheessa, opiskelija nähdään siis eräänlaisena maljana, joka täyttyy yliopisto-opintojen ja
-henkilökunnan kaatamana. Näkökulma voi olla
perusteltu sellaisissa professiotutkintoon (esim.
hammaslääkäriksi tai luokanopettajaksi) tähtäävissä koulutuksissa, joissa opiskelijan valinnanvara on lopulta pienehkö, kun taas generalistitutkintoa suorittavat tekevät vapaammin
opiskeluvalintoja.
Teettämällä kysely kandidaatintutkinnon valmistumisvaiheessa opiskelijan mielipide opinnoista saadaan selvitettyä varsin nopeasti. Tämä
on peruste kyselyn ajankohdalle, sillä opetukseen
kohdistuvaa palautetta on turha kerätä useita
vuosia valmistumisen jälkeen, jona aikana opetussuunnitelmiin ja opetukseen on voinut tulla
paljon muutoksia (Brennan ym. 2005). Toivottavaa onkin, että yhdellä keskitetyllä kyselyllä voitaisiin korvata osa nykyisistä kyselyistä. Kyselyähky väsyttää paitsi opiskelijat myös yliopistosta
valmistuneet, kun heitä lähestyvät vuoronperään
yliopisto, yksittäiset tutkijat, tutkimuslaitokset
ja ammattijärjestöt (Puhakka, Rautopuro, Tuominen ja Vuorinen-Lampila 2012). Jos kerätty
YOPALA-aineisto varastoidaan suunnitelman
(YOPALA -raportti 2011, 4) mukaisesti Yhteiskunnalliseen tietoarkistoon, sen hyödyntäminen
tutkimuskäyttöön on erittäin järkevää.
Aineisto ja analyysi Joensuun
yliopistosta
Aineistomme koostuu Joensuun yliopiston
(nykyisin Itä-Suomen yliopisto) maisteriksi
vuosina 2003–08 valmistuneista. Kysely kehitettiin yliopiston ainelaitosten, ylioppilaskunnan, yliopiston ATK-keskuksen ja työmarkkinajärjestö AKAVAn kanssa. Viimeksi mainittu oli
juuri tuolloin päättämässä omaa LAASER-han-
kettaan, joka pyrki luomaan mallin valmistuneiden työllistymisseurantaan (Suutari 2003). Kahden kyselyvuoden jälkeen Joensuun yliopiston
opetuksen kehittämisyksikkö integroi kyselyyn
oman osionsa. Näin yhdellä lomakkeella saatiin
selvitettyä valmistuneiden työllistymistä, muuttosuuntia ja tyytyväisyyttä opetukseen.
Seurantahetki oli valmistumisvuoden jälkeinen huhtikuu, joten viive valmistumisesta kyselyyn oli lyhyt (4–15 kuukautta) ja palaute koulutuksesta ei venynyt kohtuuttoman pitkälle.
Vuosittain aineistosta tehtiin oppiainekohtaisia
koosteita ja kolmen vuoden välein kirjoitettiin
laajemmat raportit. Opetuksen kehittämisyksikkö käytti aineistoa myös omiin tarkoituksiinsa. Kaikilla aineistosta kiinnostuneilla oli lisäksi
mahdollisuus tehdä erilaisia hakuja sähköisellä
sijoittumisraporttijärjestelmällä, josta tosin luovuttiin Itä-Suomen yliopistoa perustettaessa.
Vuosina 2003–08 Joensuun yliopistossa suoritettiin 4 529 maisterin tutkintoa (KOTA-tietokanta) ja kyselyyn vastasi yhteensä 2 890 näinä vuosina valmistunutta. Vastausprosentti on 64, mitä on
pidettävä hyvänä. Kysely toteutettiin anonyymisti, joten katoanalyysia ei voitu luotettavasti suorittaa. Vastauksia eri valmistumisvuosilta kertyi
muuten tasaisesti, mutta selvästi eniten vuonna
2008, jolloin oli viimeinen mahdollisuus valmistua vanhoilla tutkintovaatimuksilla.
Vuosina 2003–08 valmistuneiden aineistot
on tätä artikkelia varten yhdistetty, jotta voimme
tarkastella vastauksia liukuvan keskiarvon avulla. Tätä menetelmää on sovellettu suomalaisten
yliopistojen rahoitusmalleissa ja yliopistojen tieteellistä tilaa selvittävissä tutkimuksissa (muun
muassa Suomen Akatemia 2009). On syytä painottaa, että analyysissamme ovat vain ylemmän
korkeakoulututkinnon (maisteri) suorittaneet.
Tämä poikkeaa tulevasta YOPALA-kyselystä,
johon vastataan kandidaattivaiheessa. Kandidaateista ei ole käytössämme tarpeeksi aineistoa, sillä Joensuun yliopistossa jätettiin muut
kuin lastentarhanopettajaksi valmistuneet kandidaatit pois seurannasta, koska opintojaan jatkavat kandidaatit eivät useinkaan kokeneet valmistuneensa yliopistosta (Puhakka, Rautopuro
ja Tuominen 2007).
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
17
Aineistomme maisterit olivat valmistuessaan
23–71-vuotiaita. Mediaani-ikä valmistuneilla
oli valmistumisvuodesta riippuen 26–28-vuotta. Valtaosa (68 %) vastanneista ei ollut suorittanut aiempia tutkintoja ennen yliopisto-opintoja,
mutta vajaalla kolmanneksella oli suoritettuna
jokin tutkinto ennen yliopisto-opintoja. Aiemmat tutkinnot vaihtelivat mallipukineiden valmistajasta valtiotieteiden tohtoriin. Tyypillinen
peräkkäiskoulutus aineistossa oli lastentarhanopettajatutkinnon jälkeen suoritettu kasvatustieteen maisterin koulutus. Lisäksi pieni osa (3 %)
vastaajista oli suorittamassa samanaikaisesti
vähintään kahta korkea-asteen tutkintoa.
Opiskelijat eivät siis ole yhtenäinen ryhmä,
vaan he eroavat sosiaaliselta taustaltaan ja iältään
toisistaan ja heillä on erilaisia motiiveja yliopistoon tulemiselle (ks. Brennan ym. 2005). Tästä
syystä tarkastelemme sitä, onko aiemmin suoritetulla tutkinnolla tai sen tasolla (ammattiopisto–ammattikorkeakoulu–yliopisto) vaikutusta kokemukseen yliopisto-opetuksen laadusta.
Lisäksi tarkastelemme opetuksen laadun kokemisen yhteyttä muihin taustamuuttujiin, kuten
koulutusala, vastaajan ikä ja sukupuoli. Lisäksi
selvitämme, vaikuttaako opiskelukokemuksiin
se, onko vastaajalla suoritettuna ammattipätevyyden antava professiotutkinto (opettaja tai
psykologi) vai niin sanottu generalistitutkinto.
Yleistä tyytyväisyyttä opetuksen laatuun esitämme kuvailevien tilastollisten menetelmien
avulla. Sen jälkeen tyytyväisyyttä tarkastellaan
faktorianalyysin avulla muodostetuilla ulottuvuuksilla. Tilastollisesti merkitsevät ryhmäerot
tarkoittavat artikkelissa alle viiden prosentin
merkitsevyystasoa (p < 0,05). Muodostettujen
ulottuvuuksien sisäistä yhdenmukaisuutta tarkasteltiin Cronbachin alfa ‑kertoimen avulla.
Kokemukset opetuksen laadusta
Opetuksen laatua koskevia väittämiä oli Joensuun
yliopiston lomakkeessa kymmenen ja yksi niin
sanottu avovastauskenttä, josta mukana on yksi
tekstinäyte. Asteikkona oli 0–4 (0 = en osaa sanoa,
1 = täysin eri mieltä,… 4 = täysin samaa mieltä).
”En osaa sanoa” vastaukset olemme jättäneet pois,
kun tiivistimme väittämät keskiarvomuuttujiksi.
Opetusta koskevilla väittämillä pyydettiin
arvioimaan sen ainelaitoksen opetusta, josta
vastaaja oli valmistunut. Kurssejahan suorite-
Taulukko 1. Opetuksen laatuväittämien jakaumat, n = 2890.
%-osuus
Laitoksellani oli hyvä ja viihtyisä ilmapiiri, joka tuki oppimista (ka. 3,10)
Opetusjärjestelyt tukivat normaaliaikaista valmistumista ja
opintojen sujumista (ka. 2,94)
Kurssien ja opetuksen sisältö vastasi oppimiselle ja osaamiselle asetettuja tavoitteita (ka. 2,88)
Opetusmenetelmät ja ‑materiaali tukivat oppimista
(ka. 2,81)
Opettajien pedagoginen osaaminen oli pääasiallisesti
hyvää (ka. 2,79)
Kurssien suoritusmahdollisuudet olivat riittävän monipuolisia ja vaihtelevia (ka. 2,73)
Sain halutessani riittävästi ohjausta ja palautetta opintojen
eri vaiheissa (ka. 2,70)
Opinnot antoivat minulle riittävästi ammatillista itseluottamusta (ka. 2,53)
Tutkintotavoitteet vastasivat työelämän tarpeita (ka. 2,38)
Opinnoissa joutui tekemään liikaa töitä suhteessa saatuihin
opintoviikkoihin (ka. 2,03)
18
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
En osaa
Täysin Jossain
sanoa eri miel- määrin
tä eri mieltä
Jossain
määrin
samaa
mieltä
Täysin
samaa
mieltä
Ei vastausta
2,4
2,5
14,6
42,6
37,2
0,7
2,2
6,3
19,1
38,8
32,8
0,8
2,5
1,5
16,2
63,9
14,5
1,3
2,2
2,2
22,0
57,6
14,7
1,2
2,5
3,6
23,7
50,9
18,0
1,3
1,1
8,4
29,3
38,0
22,4
0,8
2,3
9,8
26,6
37,3
23
0,9
1,9
12,4
30,2
40,8
13,9
0,8
4,2
8,9
38,8
38,9
8,1
1,2
4,7
23,0
43,1
21,4
7,1
0,7
taan paitsi omalla, myös muilla ainelaitoksilla,
tiedekunnissa ja erilaisten yhteistyösopimusten kautta eri oppilaitoksissa. Yksi tunnettu
vaihtamisreitti on esimerkiksi luonnontieteellisestä koulutuksesta lääketieteelliseen (Mäkinen 2005). Vastaajat olivat siis voineet suorittaa kursseja paitsi toisessa koulutusohjelmassa,
myös eri yliopistoista kuin mistä valmistuivat.
Tilanne lienee sama, kun YOPALAlla tullaan
pyytämään arviota koulutuksesta. Taulukossa 1
esitetään opetuksen laatuväittämien jakaumat
vuosina 2003–08 valmistuneiden osalta. Jokaisen väitteeseen annettujen vastausten vaihteluväli on 0–4, mutta saatuun koulutukseen näytetään suhtauduttavan ”peruspositiivisesti”.
Vastaajamme käyttäytyivät brittien tavoin
(ks. Richardson 2005, 17) siinä, että noin yksi
prosentti vastaajista oli rastittanut mekaanisesti
yhtä arvoa laatuväittämistä tai jätti vastaamatta
jokaiseen. Richardsonin mukaan monivalintaväittämien vastausvaihtoehdoista valitaan yleisimmin ”mostly agree”. Myös aineistossamme
yleisin vastaus väittämiin opetuksen laadusta on
”jossain määrin samaa mieltä” (taulukko 1).
Ainoastaan kahden väittämän osalta keskiarvo (ka., taulukko 1) pyöristettynä lähimpään
kokonaislukuun osoittaisi vastaajien olleen jossain määrin eri mieltä. Näistäkin toisen eli opintoviikko- ja työmäärän suhteen osalta tämä tulos
on yliopiston kannalta positiivinen arvio. Tarkastimme mahdolliset erot myös mediaaniar-
vojen avulla ja tulokset olivat käytännössä samat
kuin keskiarvolla. Se, että useimmat vastaajat
ovat olleet peruspositiivisia, jättää vielä arvoitukseksi, pystyttäisiinkö taulukossa 1 esitettyjen
tietojen perusteella rahanjakoon.
Laatu-ulottuvuudet
Tarkastelemme opetuksen laatua faktorianalyysin avulla muodostettujen keskiarvomuuttujien
avulla. Taulukossa 2 esitetään opetuksen laadun ulottuvuudet reliabiliteettitarkasteluineen.
Ensimmäisen ulottuvuuden nimeämme Mikko
Aron (2003) kysymystä Pitääkö koulutus lupauksensa? mukaillen lupaukseksi. Toisen ulottuvuuden nimeämme sujuvuudeksi, sillä väitteet liittyvät opinto- ja opetusjärjestelyihin.
Keskiarvo lupauksessa on 2,82 ja sujuvuudessa
2,83. Myös ulottuvuuksien mediaanit (2,86 ja 3,00)
kuvastavat sitä, että vastaajien mielipide on ollut
varsin myönteinen tai vaihtoehtoisesti tasapaksu,
sillä ulottuvuuksien keskihajonta ei ole kovin suuri. Ulottuvuudet pyöristyisivät kokonaislukuun 3,
joka alkuperäisellä asteikolla tarkoittaa, että vastaajat olivat olleet jossain määrin samaa mieltä siitä, että koulutus oli pitänyt lupauksensa ja koulutusjärjestelyt olivat olleet sujuvia.
Tarkastelu koulutusaloittain
YOPALA -kysely tulee tämänhetkisen tiedon
valossa vertaamaan eri yliopistojen opetusta ja
koulutusta toisiinsa. Koko yliopiston pitäminen
”yhtenä” herättää väistämättä kysymyksen siitä,
Taulukko 2. Opetuksen laatu -ulottuvuudet
Lupaus, n = 2872
Opetusmenetelmät ja -materiaali tukivat oppimista
Hyvä ja viihtyisä ilmapiiri, joka tuki oppimista
Kurssien ja opetuksen sisältö vastasi oppimiselle ja osaamiselle asetettuja tavoitteita
Sain halutessani riittävästi ohjausta ja palautetta
Opettajien pedagoginen osaaminen oli pääasiallisesti
hyvää
Tutkintotavoitteet vastasivat työelämän tarpeita
Opinnot antoivat minulle riittävästi ammatillista itseluottamusta
Keskiarvo = 2,82
Keskihajonta = 0,53
Mediaani = 2,86
Sujuvuus, n = 2873
*Opinnoissa joutui tekemään liikaa töitä suhteessa saatuihin opintoviikkoihin (*väittämä käännetty)
Kurssien suoritusmahdollisuudet olivat monipuolisia ja
vaihtelevia
Opetusjärjestelyt tukivat normaaliaikaista valmistumista ja
opintojen etenemistä
Alfa = 0,77
Osioiden keskimääräinen korrelaatio = 0,33
Alfa = 0,51
Osioiden keskimääräinen korrelaatio = 0,26
Keskiarvo = 2,83
Keskihajonta = 0,69
Mediaani = 3,00
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
19
olivatko kaikkien Joensuun yliopiston kahdeksan
koulutusalan vastaajat kokeneet opetuksen yhtä
laadukkaana. Teemme tarkastelun seuraavassa
nimenomaan koulutusaloittain, mikä kertonee
lukijalle enemmän kuin vaikkapa entisen Joensuun yliopiston ainelaitokset. Tulokset esitetään
keskiarvoina ja mediaaneina taulukossa 3.
Havaitsimme joitakin tilastollisesti merkitseviä eroja eri koulutusalojen välillä, mutta nämä
erot johtuvat osaltaan aineiston suuresta koosta. Käytännön merkitystä eroilla ei juuri ole,
mikä voidaan päätellä taulukosta 3, sillä erot
ovat asteikolla 0–4 sadasosia tai muutamia kymmenyksiä. Esimerkiksi Lupaus-ulottuvuuden
osalta tilastollisesti merkitsevät erot tarkoittavat sitä, että teologiselta, kasvatustieteelliseltä tai
yhteiskuntatieteelliseltä koulutusalalta valmistuneet kokivat yliopiston opetuksen lunastaneen
lupauksensa hieman selkeämmin kuin esimerkiksi metsätieteelliseltä tai kauppatieteelliseltä koulutusalalta valmistuneet. Myös professiomaistereiden (2,83) ja generalistimaistereiden
(2,79) ero on tilastollisesti merkitsevä, mutta
käytännön merkitystä silläkään tuskin on.
Sukupuolten välillä ei eroja lupauksen eikä
sujuvuuden suhteen havaittu. Ikäluokittain tarkasteltuna sekä yli 35- että yli 40-vuotiaina valmistuneet kokivat lupauksen täyttyneen alle
25-vuotiaina valmistuneita hieman useammin,
mutta nämä erot olivat yhtä pieniä kuin koulutusalojen väliset erot. Myös ennen yliopistotutkintoa jonkin aiemman tutkinnon suorittaneiden (2,91) ero niihin, joilla aiempaa tutkintoa ei
ollut (2,78), oli tilastollisesti merkitsevä, mutta
käytännössä olematon. Sillä, oliko aiempi tut-
kinto ollut ammatillinen, ammattikorkeakoulutasoinen tai yliopistotutkinto, ei ollut tilastollisesti merkitsevää yhteyttä kokemuksiin.
Opintojen sujuvuuden osalta myönteisimmät
kokemukset olivat psykologiselta, yhteiskuntatieteelliseltä ja metsätieteelliseltä koulutusalalta
valmistuneilla. Heidän kokemuksensa poikkesivat tilastollisesti merkitsevästi muun muassa
humanistiselta koulutusalalta valmistuneista.
Kuten taulukosta 3 havaitaan, erot ovat jälleen
käytännössä marginaalisia. Professio- ja generalistimaistereiden, eri-ikäisinä valmistuneiden,
sukupuolen, aiempia tutkintoja suorittaneiden
tai suorittamattomien tai eritasoisen tutkinnon
aiemmin suorittaneiden välillä ei ole tilastollisesti
merkitseviä eroja, siinä miten sujuvuus oli koettu.
Molempien ulottuvuuksien keskiarvot ja
mediaanit pyöristyvät kaikilla koulutusaloilla
kokonaislukuun kolme. Alkuperäisellä vastausasteikolla tämä tarkoittaa, että vastaajat olivat
taas jossain määrin samaa mieltä siitä, että koulutus oli pitänyt sen, minkä oli luvannut, ja opintojärjestelyt olivat sujuvia.
Muutokset eri vuosien välillä
Tarkastelemme seuraavaksi liukuvalla keskiarvolla lupauksen ja sujuvuuden mahdollisia muutoksia eri vuosina koko yliopiston tasolla, jolla vertailuja YOPALAllakin tullaan tekemään.
Taulukossa 4 esitettyjä tietoja tarkasteltaessa on
muistettava, että kyselyllä kerättiin valmistuneilta palautetta opetuksen kehittämisyksikölle,
joka vuosittain takaisinsyötti sitä ainelaitoksille.
Liukuvalla keskiarvolla erot kolmen vuoden
yhdistetyissä aineistoissa ovat vain joitakin sadas­
Taulukko 3. Lupaus ja sujuvuus -ulottuvuuksien tunnuslukuja koulutusaloittain
Lupaus
Sujuvuus
Koulutusala
Keski-arvo
Mediaani
Keski-hajon- Keski-arvo
ta
humanistinen, n = 587
2,82
2,86
0,52
2,65
kasvatus, n = 982
2,88
2,86
0,48
2,72
kauppa, n = 143
2,69
2,71
0,51
3,03
psykologia, n = 65
2,78
2,86
2,78
3,16
teologinen, n = 121
2,97
3,00
0,60
2,89
metsä, n = 157
2,61
2,57
0,47
3,09
luonnon, n = 517
2,70
2,71
0,57
2,84
yhteiskunta, n = 293
2,87
2,86
0,60
3,14
20
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
Mediaani
2,67
2,67
3,00
3,33
3,00
3,00
3,00
3,33
Keski-hajonta
0,74
0,65
0,63
0,63
0,66
0,61
0,68
0,61
osia (taulukko 4). Esimerkiksi vuosina 2003–05
valmistuneiden kokemus lupauksesta oli ollut
2,80 ja vuosina 2006–08 valmistuneilla 2,82. Selvyydeksi todettakoon, että esitetyt erot eivät ole
tilastollisesti merkitseviä. Mediaaniarvo pysyy
liukuvalla keskiarvolla ja kahdella desimaalilla
ilmaistuna täysin samana eri vuosien vastauksien
vertailussa.
Mitä nämä tulokset sitten tarkoittavat? Niitä voidaan tulkita niin, että koulutuksen laatu
vuodesta toiseen on koettu jokseenkin hyväksi.
Tulos on hyvä ainakin siinä mielessä, ettei tyytyväisyys opetukseen ole laskenut, kuten on saattanut käydä, jos opiskelijapalautteen perusteella
on tehty muutoksia opetukseen (Kember, Leung
ja Kwan 2002). Yhtäältä tulos voi kertoa sen,
että kun ainelaitoksille on informoitu jossain
määrin samaa mieltä -palautetta, niin luultavasti se ei ole aiheuttanut suuriakaan toimenpiteitä. Mutta tulos merkitsee myös sitä, että monen
vuoden opintojen ja opetuksen arvioiminen on
yhdellä väittämäpatteristolla ollut vaikeaa ja saanut vastaajat välttämään ääriarvoja. Opetuksen
arvioinnin vaikeudesta kyseisellä tavalla kertokoon aineistostamme poimittu avovastaus:
”Kohtasin upeita, innostavia kannustajia, mutta
myös ohjaustaidoiltaan kyvyttömiä professoreita
+ lehtoreita.” Kun koulutusalojen välillä voi olla
pieniä eroja, kuten edellä havaittiin, on myös
mahdollista ja jopa todennäköistä, että samankin koulutusohjelman eri opettajat opettavat eri
kursseja eri tavoin. Tästä seurannee se, että opiskelijoilla on niin hyviä, huonoja kuin yhdentekeviäkin opintokokemuksia.
Nollasummapeli
YOPALAssa opiskelijat esittävät mielipiteensä useamman vuoden opiskelukokemuksista erilaisten väitteiden kautta. On vaarana,
että jos väitteet jäävät yleiselle tasolle, saadaan
myös yleisluonteisia vastauksia. Kun YOPALAvastauk­sia analysoidaan, jopa edistyneetkin tekniikat voivat kertoa sen, mitä on tapahtunut,
mutta eivät sitä, miksi ja miten. Jos siis aikanaan selvitetään, että eri yliopistojen opiskelijoiden välillä on eroja opintokokemuksissa, on
se sinänsä kiinnostavaa. Mutta vielä kiinnostavampaa olisi selvittää syyt mahdollisiin eroihin
sekä se, tapahtuuko tulosten perusteella korjausliikkeitä. Niiden tekeminen yliopistotasolla vie
useamman vuoden mittauspisteestä korjausliikkeen tekemiseen ja uuteen mittaukseen, eivätkä
uuteen palautekyselyyn vastaavat enää tuossa
vaiheessa ole samoja. Onko siis nopein tapa saada parempia arvioita koulutuksesta se sama, jota
Britanniassa on käytetty: pyydetään opiskelijoita vastaamaan positiivisesti (ks. Attwood 2008 ja
Sanders 2006)?
Tässä esiteltyjen tulosten perusteella eri
koulutusalojen välille olisi tullut mielestämme
rahanjaossa urheilutermein kuvattuna tasapeli.
Vaikka koulutusalojen välillä oli joitakin tilastollisesti merkitseviä eroja, ne eivät ole käytännössä merkittäviä. Näin voi tapahtua myös
YOPALAn perusteella. Kun opiskelijapalaute otetaan yhdeksi tekijäksi yliopistojen perusrahoitusmalliin, on kyse nollasummapelistä.
Rahoituksen suhteellisuus tarkoittaa myös sitä,
että jos kaikki yliopistot parantavat YOPALAlla
arvioitua opetuksensa laatua, ei merkittäväkään
parannus välttämättä hyödytä rahoituksellisesti. Rahoituksellinen asema paranee silloin, kun
yksittäinen yliopisto parantaa ”laatuaan” enemmän kuin muut.
Lopuksi kiteytyksenä kolme asiaa: Onko mielestämme hyvä, että yliopistot kiinnittävät huomiota opetuksensa ja koulutuksensa laatuun?
Totta kai. Onko opiskelijoiden antama palaute kokemuksistaan aukoton tapa saada mitattavaa tietoa opetuksen ja koulutuksen laadusta?
Taulukko 4. Ulottuvuuksien liukuvat keskiarvot, mediaani ja hajonta.
Lupaus
Valmistunut
Mediaani
Hajonta
Keskiarvo
03–05 (n = 1236)
2,85
0,52
2,80
04–06 (n = 1307)
2,82
2,85
0,52
05–07 (n = 1373)
2,84
2,85
0,53
06–08 (n = 1636)
2,82
2,85
0,54
Sujuvuus
Keskiarvo
2,81
2,83
2,85
2,83
Mediaani
3,00
3,00
3,00
3,00
Hajonta
0,70
0,69
0,67
0,68
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
21
Ei nähtävästi ole. Onko rahanjako tässä mittakaavassa (kolme prosenttia perusrahoituksesta)
opiskelijapalautteen tuloksilla perusteltavissa?
Olemme jossain määrin samaa tai jossain määrin eri mieltä.
Kirjallisuus
Aro, M. 2003. Pitääkö koulutus lupauksensa? Sosiologia 40:
4, 313–328.
Attwood, R. 2008. Probe ordered into “manipulation”. Times
Higher Education 28.2.2008. http://www.timeshighereducation.co.uk/. Haettu 13.1.2013.
Brennan, J., Williams, R. & Woodley, A. 2005. Alumni studies in the United Kingdom. New directions for institutional research n:o 126, 83–94.
Cox, S. & King, D. 2006. Skill sets: an approach to embed
employability in course design. Education + Training
48: 4, 262–274.
Glover, D., Law, S. & Youngman, A. 2002. Graduateness and
employability: student perceptions of the personal
outcomes of university education. Research in postcompulsory education 7: 3, 293–306.
Harvey, L. 2005. Embedding and Integrating Empoyability.
New Directions for Institutional Research, Issue 128,
winter 2005, 13–28.
Johnston, B. 2003. The shape of research in the field of higher education and graduate employment: some issues.
Studies in Higher education 28: 4, 413–426.
Kember, D., Leung, D.Y.P., Kwan, K.P. 2002. Does the Use of
Student Feedback Questionnaires Improve the Overall Quality of Teaching? Assessment & Evaluation in
Higher Education 27: 5, 411–425.
KOTA-online, Opetus- ja kulttuuriministeriön ylläpitämä
tietokanta.
Mäkinen, M. 2005. Yliopisto-opiskelijoiden monet opintopolut: kertomukset koulutuksesta toiseen vaihtaneista opiskelijoista. Verkkojulkaisussa Huttunen, A-L.
ja Kokkonen A.M. (toim.) Koulutuksen kulttuurit ja
hyvinvoinnin politiikat, 267–279. Haettu 14.1.2013.
Nahkola, A., Hirsto, L. ja Lumikko, S. 2012. HOPS-työskentelyn kehittäminen opiskelijapalautteen perusteella.
Yliopistopedagogiikka 19: 2, 15–17.
Opetus- ja kulttuuriministeriö. 2011. Laadukas, kansainvälinen, profiloitunut ja vaikuttava yliopisto – ehdotus
yliopistojen rahoitusmalliksi vuodesta 2013 alkaen.
http://www.okm.fi/OPM/Julkaisut/2011/yliopistot.
html?lang=fi. Haettu 12.12.2011.
Opetus- ja kulttuuriministeriö. 2012. Tiedote (19-04-2012)
”Yliopistojen rahoitus uudistuu vuoden 2013 alusta”.
http://www.minedu.fi/OPM/Tiedotteet/2012/04/yliopistojen_rahoitus.html?lang=fi. Haettu 15.9.2012.
Parjanen, M. 2003. Amerikkalaisen opiskelija-arvioinnin
soveltaminen suomalaiseen yliopistoon. Korkeakoulujen arviointineuvoston julkaisuja 8: 2003.
Penttinen, L., Sarapik, S. ja Vallius-Leinonen, K. 2009. Opiskelijan äänellä ohjauksesta. Joensuun yliopiston ohjauskysely 2008. Hallintoviraston raportteja ja selvityksiä, n:o 48.
Puhakka, A. & Tuominen, V. 2006. Viisi vuotta myöhemmin.
Joensuun yliopistosta vuosina 1999 ja 2000 valmistuneiden työllistyminen. Hallintoviraston raportteja ja
22
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
selvityksiä n:o 41.
Puhakka, A., Rautopuro, J. & Tuominen, V. 2007. Vastavalmistuneet. Joensuun yliopistosta vuosina 2003–2005
valmistuneiden kandidaattien ja maistereiden työllistyminen. Hallintoviraston raportteja ja selvityksiä n:o
44.
Puhakka, A., Rautopuro, J. & Tuominen, V. & VuorinenLampela, P. 2012. Current employability and graduate employment research in Finland. Julkaisussa
Ahola, S. & Hoffman, D. (toim.) Higher education
research in Finland. Emerging structures and contemporary issues, CHERIF, 357–381.
Rautopuro, J. & Väisänen, P. 2001. Experiencing studies at
the University of Joensuu. Modelling a student cohort’s
satisfaction, study achievements and dropping out.
Research in Educational Sciences 7, FERA.
Sanders, C. 2006. Students, think twice before you tick us
off. http://www.timeshighereducation.co.uk/. Haettu
21.1.2013.
Siekkinen, T. & Rautopuro, J. 2012. Kuilun partaalla? Koulutuksesta syrjäytymisvaarassa olevat korkeakouluopiskelijat. Teoksessa: Korhonen, V. & Mäkinen, M.
(toim.). Opiskelijat korkeakoulutuksen näyttämöillä.
Campus Conexus -projektin julkaisuja A:1, 15–38.
Richardson, J. T.E. 2005. National Student Survey: interim
assessment of the 2005 questionnaire. Institute of Educational Technology, the Open University, and Ipsos
UK Public Affairs.
Suomen Akatemia. 2009. Suomen tieteen tila ja taso 2009.
Vammalan kirjapaino Oy.
Suomen yliopistot, Unifi ry. Verkkosivut http://www.rectorscouncil.helsinki.fi. Haettu 14.1.2013.
Suutari, M. 2003. Korkeakoulutettujen työelämäurien alkuvuodet. LAASER-projektin loppuraportti. AKAVA ry.
Tuominen, V. 2010. Uudet opiskelijat. Syksyllä 2009 opintonsa aloittaneiden näkemyksiä koulutusvalinnan apuna
käytetyistä tietolähteistä. Publications of the University of Eastern Finland. General Series, no 3, ItäSuomen yliopisto.
Tuominen, V., Rautopuro, J. & Puhakka, A. 2008. Perustutkinnon jälkeen – Itä-Suomen yliopistosta työmarkkinoille. Joensuun ja Kuopion yliopistoista vuosina 2001
ja 2002 valmistuneet viisi vuotta myöhemmin. ItäSuomen yliopisto.
Yliopistojen rahoitus 2010, http://www.minedu.fi/export/
sites/default/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/liitteet/yliopistojen_rahoitus_2010.pdf) Haettu 4.2.2013.
Yorke, M. 2000. The Quality of the Student Experience: What
can institutions learn from data relating to non-completion? Quality in Higher Education 6: 1, 61–75.
Yorke, M. 2009 ‘Student experience’ surveys: some methodological considerations and an empirical investigation. Assessment & Evaluation in Higher Education
34: 6, 721–739.
YOPALA-kyselylomake. 2011. http://www.rectors-council.helsinki.fi/raportit_ja_julkaisut/yopalalomake2011.pdf.
YOPALA-blogi, 2011–2013. http://unifi-yopalablogi.blogspot.fi/. Sisältää useampien kirjoittajien eri päivinä
kirjoittamia blogitekstejä. Esimerkiksi Suvi Eriksson
(26.4.2012): Opiskelijan kokemus luupin alle. Haettu
13.1.2013.
YOPALA-työryhmäraportti 1.2.2010. Yliopistoille yhteinen
opiskelijapalautejärjestelmä? Esiselvitys opiskelijapalautetiedon keräämisen tilasta ja valtakunnallisen
järjestelmän toteuttamismahdollisuudet. http://www.
rectors-council.helsinki.fi/lausunnot_ja_kannan-
otot/yopalaseminaari280110/YOPALARAPORTTI_010210.pdf. Haettu 13.1.2013.
YOPALA-raportti. 2011. http://www.rectors-council.helsinki.fi/raportit_ja_julkaisut/YOPALA_yhteenvetoraportti_2011.pdf. Haettu 9.1.2013.
Visa Tuominen on kasvatustieteiden lisensiaatti ja
Joensuun normaalikoulun lukion opinto-ohjaaja.
Juhani Rautopuro on kasvatustieteiden tohtori ja
yhteiskuntatieteiden maisteri sekä opetushallituksen erikoistutkija.
Antero Puhakka on yhteiskuntatieteiden tohtori
ja filosofian maisteri sekä yliopistonlehtori yhteiskuntatieteiden laitoksella Itä-Suomen yliopistossa.
Uusia jäsenseuroja
Tieteellisten seurain valtuuskuntaan on hyväksyytty jäseniksi kuusi uutta jäsenseuraa. Uusi
jäseniä ovat Edistyksellinen tiedeliitto ry, Lapsuudentutkimuksen seura ry, Mikael Agricola -seura, Suomen Matkailututkimuksen Seura,
Suomen valtiosääntöoikeudellinen seura ry ja
Suomen Yhdysvaltain tutkimuksen seura ry.
Kevätkokousta ennen jaettiin TSV:n 100-vuotisrahaston apurahat. Rahaston tarkoituksena
on tieteen tulosten tunnetuksi tekeminen. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan puheenjohtaja, professori Risto Nieminen piti kouksessa esitelmän ”Tiede kuuluu kaikille!”, jossa
hän esitteli ensimmäistä kansallista tiedeviestinnän toimenpideohjelmaa (www.tjnk.fi). TSV:n
hallituksen puheenjohtajana jatkaa kansleri Ilkka Niiniluoto. Varapuheenjohtajaksi on valittu
professori Hannu Sariola. Valtuuskuntaan kuuluu neljä tiedeakatemiaa ja 263 tieteellistä seuraa
kaikilta tieteenaloilta.
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
23
Kustannustehokkuus kokeellisessa ja havainnoivassa
tutkimuksessa
Juha Karvanen
Tilastotieteelliset periaatteet tehokkaiden tutkimusasetelmien suunnitteluun ja analysointiin ovat käytettävissä kaikilla tieteenaloilla.
Vaaditaan kuitenkin työtä, että tutkimusongelma saadaan käännettyä tilastotieteen kielelle ja että tilastotieteen antama vastaus saadaan käännettyä takaisin sovellusalan kielelle.
Tilastotiedettä voisi kutsua ”epävarmuustieteeksi”. Epävarmuutta on sekä ilmiöiden luontainen
satunnaisuus että tiedon puute. Epävarmuuden
vähentäminen eli tiedon lisääminen on tieteen
yleinen tehtävä. Tilastotiede taas pyrkii epävarmuuden mittaamiseen, ymmärtämiseen ja hallitsemiseen. Tilastotieteen tehtävä on siis tiedon
lisääminen epävarmuudesta eli epävarmuuden
vähentäminen epävarmuudesta.
Tilastotieteilijän näkökulmasta tieteelliseen päättelyyn tarvitaan kolme elementtiä:
kausaalioletukset, tutkimusasetelma ja aineisto. Kausaalioletuksilla tarkoitetaan tunnettuja ja oletettuja syy-seuraussuhteita tutkittavien
ilmiöiden välillä. Syy-seuraussuhteet on määritelty aina jossakin perusjoukkossa, ja ne eivät
välttämättä päde perusjoukon ulkopuolella. Tutkimusasetelmalla tarkoitetaan yksityiskohtaista suunnitelmaa aineiston keräämiseen käytettävästä menettelystä. Tutkimusasetelma pitää
sisällään myös ymmärryksen siitä, mitkä tekijät
vaikuttavat aineiston valikoitumiseen. Aineisto
eli data on tutkimusasetelman mukaisesti kerättyjä havaintoja tutkittavien ilmiöiden välisistä
syy-seuraussuhteista.
Tilastollinen malli esittää kausaalioletukset
ja tutkimusasetelman täsmällisessä matemaattisessa muodossa. Malli kuvaa sekä muuttujien
väliset systemaattiset yhteydet että muuttujiin
liittyvän epävarmuuden. Tuntemattomat tekijät kuvataan mallin parametrien avulla. Datan
perusteella tuntemattomista tekijöistä voidaan
24
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
oppia ja mallin parametrit voidaan estimoida.
Parametreihin sisältyy aina epävarmuutta, mutta yleensä epävarmuus vähenee, kun aineistoa
kerätään enemmän. Tieteellisessä päättelyssä
kausaalivaikutusten voimakkuudesta tehdään
päätelmiä aineiston perusteella ottaen huomioon aineiston tuottamiseen käytetty tutkimusasetelma. Esimerkiksi, jos halutaan tehdä
päätelmiä koko väestöstä mutta tutkimusasetelmassa nuorista ikäluokista on otettu suhteellisesti pienempi otos kuin vanhoista ikäluokista,
on aineistoa painotettava vastaamaan kunkin
ikäryhmän väestöosuutta.
Tutkimusasetelman valinta
Tutkija ei voi luoda aineistoa eikä päättää syyseuraussuhteista. Sen sijaan tutkija voi valita tutkimusasetelman. Tutkimusasetelma ratkaisee,
saadaanko kerättävän aineiston pohjalta tietoa
tutkittavasta syy-seuraussuhteesta. Hyvin määritellyt tavoitteet ovat välttämättömiä, mutta eivät
riitä takaamaan tutkimuksen onnistumista, jos
käytetyllä tutkimusasetelmalla ei ole mahdollista vastata tutkimuskysymyksiin. Tyypillisesti
ongelmia aiheuttavat liian pieni otoskoko, valikoituminen otokseen ja puuttuvat mittaukset.
Joskus suunnittelussa tehdyt virheet on mahdollista korjata aineistoa analysoidessa, mutta usein
näin ei ole. Tällöin tutkimuksen kustannustehokkuus on erittäin huono: käytettiin resursseja,
mutta ei saavutettu tuloksia.
Tutkimuksia voi luokitella monella eri tavalla, mutta tilastotieteen kannalta tärkeä luokittelu on jako kokeelliseen ja havainnoivaan tutkimukseen. Kokeellisessa tutkimuksessa tutkija
voi itse valita jonkin muuttujan arvon. Esimerkiksi fysiikassa tutkija voi vaikkapa säädellä sähkövirran suuruutta ja mitata jännitteen
vaihtelua. Ihmisiä tutkittaessa vaaditaan kokeellisessa tutkimuksessa usein satunnaistuksen
käyttöä. Esimerkiksi kliinisessä lääketutkimuksessa päätös siitä, annetaanko potilaalle lääkettä vai plasebovalmistetta on satunnaistettava eli
tehtävä huolellisesti määritellyllä arvontamenettelyllä. Havainnoivassa tutkimuksessa tutkija ei
voi valita muuttujan arvoja mutta voi tehdä päätöksen siitä, mitkä yksilöt tutkimukseen valitaan. Valinta voi olla yksinkertainen satunnaisotos populaatiosta tai hyvinkin monimutkainen
valintajärjestely, jossa valintatodennäköisyydet
riippuvat aiemmista mittauksista.
Kokeellisessa tutkimuksessa
Tehokas koeasetelma hyödyntää kaikkea saatavilla olevaa tietoa, myös sellaista tietoa, jota
kerätään tutkimuksen aikana. Esimerkkinä tällaisesta mukautuvasta asetelmasta mainitsen kuulokynnyksen määrittämisen. Kuulokynnyksen
voi määritellä esimerkiksi sellaiseksi äänenvoimakkuudeksi, jonka ihminen pystyy kuulemaan
keskimäärin joka toinen kerta. Tämä äänenvoimakkuus on luonnollisesti erilainen eri ihmisillä.
Kuulokokeessa testattava henkilö painaa nappia
joka kerta, kun kuulee äänen. Jos henkilö kuulee
äänen, äänenvoimakkuutta pienennetään, ja jos
henkilö ei kuule ääntä, äänenvoimakkuutta kasvatetaan. Ärsyke siis riippuu kokeen aikana mitatusta vasteesta. Tämäntyyppiset mukautuvat koeasetelmat ovat yleensä paljon tehokkaampia kuin
etukäteen kiinnitetyt koeasetelmat.
Samantapaista mukautuvaa koeasetelmaa voi
hyödyntää myös aivotutkimuksessa ja fysiikassa.
Aivosähkökäyrän (elektroenkefalografia, EEG)
tai aivomagneettikäyrän (magnetoenkefalografia, MEG) mittaamien vaatii kaikkine etukäteisvalmisteluineen runsaasti tutkijan työaikaa.
Koehenkilöitä on yleensä vähän, eikä yhtä koehenkilöä voi rasittaa mittauksella kohtuuttoman
kauan. On siis tärkeää, että mittauksiin käytettävissä oleva aika hyödynnetään mahdollisimman
tehokkaasti. Mukautuvassa koeasetelmassa tämä
tarkoittaa sitä, että koehenkilölle esitettävä ärsyke riippuu aiemmin mitatuista vasteista.
Kokeellisessa fysiikassa mittausten tekeminen
on yleensä nopeaa, mutta tutkittava ilmiö saattaa pysyä stabiilina vain lyhyen ajan. Esimerkkinä
tilastollisen koesuunnittelun käytöstä kvanttify-
siikassa voin mainita niin sanottuihin Josephsonin liitoksiin liittyvän kokeen, jossa tutkija kontrolloi virtapulssin suuruutta ja tarkkailee vasteena
jännitepulssin ilmaantumista. Jos virtapulssi on
riittävän suuri, jännitepulssi havaitaan aina. Jos
virtapulssi on riittävän pieni, jännitepulssia ei
havaita koskaan. Tilanne on siis samankaltainen
kuulokynnyksen määrittämisen kanssa. Tavoitteena on löytää sellainen kapea virta-alue, jolla
jännitepulssin ilmaantuminen on aidosti satunnainen ilmiö. Mukautuva koeasetelma tämän
ongelman ratkaisemiseksi on kaksivaiheinen
(Karvanen, Vartiainen, Timofeev & Pekola 2007).
Ensimmäisessä vaiheessa käytetään puolitushakua tutkittavan virta-alueen rajaamiseksi. Toisessa vaiheessa jännitepulssin todennäköisyyttä
mallinnetaan tilastollisella mallilla ja virtapulssien suuruus määrätään adaptiivisesti koesuunnittelun teorian mukaisella optimaalisella asetelmalla. Käytännön kokeessa mukautuva koeasetelma
vaati vain kymmenesosan aiemmin käytössä
olleen koeasetelman vaatimasta ajasta.
Havainnoivassa tutkimuksessa
Tehokkaita mukautuvia tutkimusasetelmia voidaan käyttää myös havainnoivassa tutkimuksessa. Aina ei ole kustannustehokasta mitata kaikkia muuttujia kaikilta tutkimuksen osallistujilta.
Käytän esimerkkinä terveystieteellisiä seurantatutkimuksia, joissa tavoitteena on selvittää jonkin taudin ilmaantumiseen vaikuttavat riskitekijät. Tutkimuksen alussa osallistujilta otetaan
verinäytteitä ja heiltä mitataan riskitekijöitä,
kuten kolesterolitaso, verenpaine ja painoindeksi. Verinäytteitä myös pakastetaan myöhempää
käyttöä varten. Seurantavaihe kestää esimerkiksi
kymmenen vuotta, ja sen aikana rekisteröidään
osallistujien tautitapahtumat.
Oletetaan, että tutkimuksessa haluttaisiin selvittää myös geenien vaikutusta tautiriskiin. Geenitiedon määrittäminen on edelleen kallista, ja
kustannussyistä sitä ei ole mahdollista tehdä kaikille osallistujille. Niinpä niin sanotussa tapauskohorttiasetelmassa kallis muuttuja, tässä tapauksessa geenitieto, mitataankin vain osajoukosta.
Tämä tapaus-kohorttijoukko koostuu sairastuneista ja pienestä satunnaisotoksesta tutkimuk-
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
25
seen osallistujista. Geenitiedon määrittämiseen
käytetään tutkimuksen alussa pakastettuja verinäytteitä. Valintatodennäköisyys tapaus-kohorttijoukkoon riippuu siis tutkimuksen aikana tehdyistä havainnoista. Koska tällä tavalla valittu
osajoukko ei ole yksinkertainen satunnaisotos,
sen analysointiin tarvitaan tilastotieteen menetelmiä, jotka ottavat huomioon käytetyn tutkimusasetelman (Kulathinal, Karvanen, Saarela & Kuulasmaa 2007). Tutkimusasetelmaa on edelleen
mahdollista kehittää siten, että myös tutkimuksen alussa tehdyt riskitekijämittaukset vaikuttavat
siihen, keneltä uudet mittaukset tehdään (Karvanen, Kulathinal & Gasbarra 2009).
Suunnitellusti puuttuva tieto
Empiirisessä tutkimuksessa tutkijan tulee olla
valmistautunut puuttuvan tiedon käsittelyyn.
Kun kyse on tietoisesta päätöksestä jättää kustannussyistä mittauksia tekemättä joiltakin yksilöiltä, puhutaan suunnitellusti puuttuvasta tiedosta (data missing by design). Tällainen aineisto
edellyttää kehittyneitä analyysimenetelmiä, joissa otetaan huomioon tutkimusasetelman aiheuttama tiedon puuttuminen. Keskeiset periaatteet
ja menetelmät puuttuvan tiedon käsittelyyn ovat
olleet tunnettuja vuosikymmeniä (Rubin 1976;
Little & Rubin 2002), mutta niiden soveltaminen
vaatii aina syventymistä käsillä olevaan tutkimusongelmaan. Usein tilannetta monimutkaistaa se, että suunnitellusti puuttuvan tiedon lisäksi osa havainnoista puuttuu vastauskadon tai
jonkin muun suunnittelemattoman syyn vuoksi.
Monimutkaisissa tilanteissa kausaalioletusten ja
tutkimusasetelman täsmällinen kuvaaminen on
edellytys tilastollisen analyysin onnistumiselle.
Tiedon tarve yhteiskunnassa on kasvanut.
Esimerkiksi ympäristön tilaa halutaan seurata
entistä tarkemmin, mikä edellyttää paljon kalliita ja aikaavieviä mittauksia. Resursseja tiedon
hankintaan ei kuitenkaan ole käytettävissä aiempaa enemmän.
Tilastotieteellä on paljon annettavaa mittaamisen ja tutkimusasetelmien suunnitteluun.
Tieteellisessä tutkimuksessa hyvin suunniteltu
tutkimusasetelma voi olla ratkaiseva edistysaskel pyrittäessä keskinkertaisesta tutkimuksesta
26
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
kohti huippututkimusta. Yhteiskunnan kannalta
tehokkaat tutkimusasetelmat voivat johtaa merkittäviin kustannussäästöihin.
Monissa tapauksissa mittaamisen ja tiedonkeruun tehostaminen on mahdollista mutta edellyttää kahta muutosta ajattelutapaan: Ensiksi,
päätöksentekoa ja mittausten suunnittelua on tarkasteltava yhtenä kokonaisuutena siten, että päätöksenteon tarpeet määritellään täsmällisesti ja
tutkimusasetelma johdetaan suoraan näistä tarpeista. Toiseksi, on hyväksyttävä se tosiasia, että
tehokkaita tutkimusasetelmia ei aina voi analysoida yksinkertaisilla menetelmillä vaan analyysimenetelmät vaativat tilastotieteellistä osaamista.
Uuden sukupolven tilastotiede on rohkeaa ja
päättäväistä epävarmuustiedettä: tilastotiede käsitetään laaja-alaisesti, ja tutkimuksessa ja opetuksessa ajattelu perustuu uusimpaan eturivin tutkimukseen. Tilastotieteen tutkimusongelmat saavat
motivaationsa sovellusalojen ongelmista ja tilastotieteen merkitystä tuodaan aktiivisesti esille tiedeyhteisössä ja julkisessa keskustelussa. Uuden
sukupolven tilastotieteilijänä esitän kaikille niin
kokeellista, havainnoivaa kuin teoreettistakin tutkimusta tekeville avoimen kutsun kustannustehokkaaseen yhteistyöhön.
Kirjallisuus
Karvanen, Juha, Vartiainen, Juha J., Timofeev, Andrey &
Pekola, Jukka 2007. Experimental designs for binary
data in switching measurements on superconducting
Josephson junctions. Journal of the Royal Statistical
Society: Series C (Applied Statistics) 56 (2), s. 167–
181.
Karvanen, Juha, Kulathinal, Sangita & Gasbarra, Dario 2009.
Optimal designs to select individuals for genotyping
conditional on observed binary or survival outcomes
and non-genetic covariates. Computational Statistics &
Data Analysis, 53, s. 1782–1793.
Kulathinal, Sangita, Karvanen, Juha, Saarela, Olli & Kuulasmaa, Kari, for the MORGAM Project 2007. Casecohort design in practice – experiences from The
MORGAM Project. Epidemiologic Perspectives &
Innovations 4:15.
Little, Roderick J.A. & Rubin, Donald B. 2002. Statistical
Analysis with Missing Data. Toinen painos. New York:
John Wiley.
Rubin, Donald B. 1976. Inference and missing data. Biometrika, 63, s. 581–592.
Kirjoittaja on tilastotieteen professori Jyväskylän yliopistossa. Artikkeli perustuu hänen
juhlaluentoonsa 12. joulukuuta 2012.
Akateemisen keskustelun ääri-ilmiöitä – suositut
luonnontieteilijät filosofeina
Juha Himanka
Demokraattisen yhteisön toiminnalle on olennaista kyetä keskustelemaan yhteisistä asioista. Yliopisto syntyi aikoinaan antiikissa vastatakseen demokratian tarpeisiin. Platonin akatemian perillisinä
akateemisen yhteisön tulisi kyetä esimerkilliseen
keskusteluun, dialogiin, yhteisölle olennaisista
asiois­ta. Tarkastelen tässä akateemisen keskustelun viimeaikaisia ääri-ilmiöitä.
Ääri-ilmiöt löytyvät professoreiden Kari Enqvist
ja Esko Valtaoja luonnontieteen popularisoinneista sekä niistä käydyssä keskustelussa. Arviot­
näistä teoksista jakautuvat poikkeuksellisen rankasti. Vastakohtana teoksia ylistäville lausunnoille on viitattu myös keisarin uusiin vaatteisiin. Eri kantojen välillä ei päästä dialogiin ja
päädynkin pohtimaan kuinka asiallinen keskustelu voisi toimia. Tällainen onnistuminen tapahtui 1920-luvulla, kun Henri Bergson ja Hendrik
Lorentz onnistuivat dialogissa, joka Albert Einsteinin ja Bergsonin kuuluisassa yhteenotossa
oli epäonnistunut surkeasti.
Ensimmäinen ääri-ilmiö: väitteitä vajain
perustein
Akateemisessa keskustelussa pyritään yleensä
välttämään äärimmäisiä kärjistyksiä tai ainakin sellaiset varaudutaan perustelemaan hyvin.
Esko Valtaojan sanoin: ”Mitä rankempi väite,
sitä rankemmat todisteet tarvitaan.” (2010, 142).
Viimeaikaisissa arvioinneissa Enqvistin ja Valtaojan uusimmista kirjoista kielenkäyttö on ollut
vahvaa sekä kielteisessä että myönteisessä mielessä. Timo Paukku toteaa Helsingin Sanomien
arvostelussaan, että ”Valtaoja ei taida kyetä edes
virheisiin” (25.11.2012). Voima-lehden arviossa
(10/2012) Jouko Kämäräinen puolestaan tuntuu
ajattelevan, että Valtaojan näkemys maailmanti-
lanteesta on perustavalla tavalla väärä. Arviossa
todetaan, ettei orjuus ole maailmasta suinkaan
loppunut, kuten Valtaoja kertoo, ja kehottaa
lukijaa katsomaan ympärilleen: ”Tässä ympärillähän se on, kaikkien nähtävillä. Kurjuuteen
ajetuista ihmisistä ja luonnon massamurhasta
Valtaoja ei puhu eikä pukahda.” Paukun arvios­
sa Valtaojan ”kirja kertoo kaikesta”, kun taas
Kämäräisen näkemyksessä se sulkee silmänsä
aikakautemme olennaisilta ongelmilta.
Valtaojan ja Enqvistin populäärikirjat sisältävät itsessäänkin runsain mitoin vahvoja väitteitä, joiden perustelu jättää toivomisen varaa. Valtaoja esimerkiksi uskaltautuu väittämään, että
”Tuhannet vuodet filosofiaa ja teologiaa eivät ole
tuoneet meille yhtään [sic] ainoaa oikeaa oivallusta
maailmankaikkeudesta; siihen pystyy vain tiede.” (2010, 188)
Kahdeksan vuotta aikaisemmin Valtaoja kuitenkin kirjoitti:
”Filosofi Immanuel Kant osui jo vuonna 1755 oikeaan –
vahingossa kuten filosofien on tapana – olettaessaan, että
planeetat olivat syntyneet samaan aikaan ja samalla tavalla
kuin Aurinkokin, tiivistymällä avaruuden suuresta kaasupilvestä.” (2002, 195)
Koska Valtaojan on itsekin täytynyt tietää
väittävänsä virheellisesti, kyse lienee muusta
kuin asiatyylistä. Moni lukija kuitenkin kaipaisi
enemmän opastusta siihen, että kyse on esimerkiksi satiirista tai ironiasta.
Arvioinnissaan Enqvistin teoksesta Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat Pauli Pylkkö
käyttää akateemisessa yhteydessä poikkeuksellisen voimakasta kieltä. Pylkkö kirjoittaa Enqvististä: ”Kyse ei ole siitä, että hän olisi popularisoimassa filosofiaansa; pikemminkin hän on
opettelemassa filosofian alkeita julkisuuden
valokeilassa.” (18) Pylköllä myös herää ajatus,
että ”Enqvist löytää sitaattinsa Googlen avulla,
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
27
muttei oikeastaan tiedä mitä on tekemässä.” (4)
Kukin voi Pylkön laajasta artikkelista tarkistaa, pystyykö hän perustelemaan väitteensä.
(Kirjoitus on lukemisen arvoinen omin filosofisin ansioinkin.) Todettakoon tässä, että Pylkön
jäsennys tuntuisi pätevän myös Valtaojaan. Vielä
vuonna 2007 hän kirjoittaa ”Cogito, ergo sum,
yritti filosofi Blaise Pascal löytää totuuden, jota
ei voi asettaa kyseenalaiseksi” (2007, 78). Filosofian alkeiden opettelu julkisuudessa kuitenkin toimii ja viimeisimmässä kirjassaan Valtaoja kirjaakin filosofian historian kuuluisimman
väitteen oikealla esittäjälle: ”Cogito, ergo sum,
koetti Descartes löytää vankkumatonta lähtökohtaa…” (2012, 25). Uusimmassa teoksessa
puolivillainen google-tiedon vaikutelma syntyy
jo kirjan kolmannella sivulla. Valtaoja kirjoittaa:
Filosofit ovat kamppailleet solipsismin kanssa vuosituhan­
sien ajan, aina siitä saakka kun Sokrateen aikalainen Gor­
gias esitti ajatuksen, että mitään ei ole olemassa. (9)
Mistä tällainen ajatus on voinut juolahtaa kirjoittajan mieleen? Ajatus sisäisestä itsestä muodostui vuosisatoja Sokrateen ajan jälkeen, ja siitäkin kului vuosituhat ennen kuin solipsismia
kyettiin jäsentämään. Omituinen jäsennys aloittaa solipsismin tarkastelu Gorgiaasta taas löytyy
nopeasti googlaamalla englanninkieliseen Wikipediaan.
Toinen ääri-ilmiö: luonnontieteellinen
fundamentalismi
Filosofia.fi-sivuston lokissa Sami Syrjämäki
väittää, että Enqvist tekee hyvän luonnontieteen
popularisoinnin sijaan huonoa filosofiaa. (Edeltävän filosofian hylkääminenhän on varsin tyypillinen filosofinen teko.) Hän kirjoittaa Enqvististä:
Fyysikko ei nimittäin malta pysyä oman tieteenalansa, historiattoman fysiikantutkimuksen suljetussa piirissä, vaan
alkaa operoida vihollisensa, historian ja filosofian, välineillä
ja tekee sen taitamattomasti.
Omassa arviossaan Pylkkö kehittelee samaa
teemaa toteamalla: ”Kysymys siitä, miksi luonnontiede olisi tai on pätevää, ei ole luonnontieteellinen kysymys.” Enqvistin viimeisin teos
Uskomaton matka uskovien maailmaan kuitenkin myös pyrkii vastaamaan tähän haasteeseen.
28
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
Enqvist kysyy: ”Mitkä olisivat ne havainnot,
joiden painon alla kreationisti kumartaisi kauniisti, tunnustaisi erehtyneensä ja veisi Raamattunsa divariin?” ja vastaa: ”Epäilen, ettei sellaista
todistusaineistoa ole olemassa. Mutta jos vääräksi osoittaminen on suljettu jo lähtökohtaisesti pois, kyseessä ei ole tiede vaan tieteen kaapuun
verhoutunut uskonnollinen ideologia.” (102)
Herää luonnollisesti kysymys, kuinka Enqvistin oma asenne suhtautuu tähän vaateeseen.
Enqvist toistaa Tapio Puolimatkan hänelle esittämän kysymyksen: ”Mikä osoittaisi naturalistisen ja fysikalistisen näkemykseni epätodeksi?” (199) Fyysikko jatkaa toteamalla, että tähän
hänellä ei ole vastausta, ja selventää sitten, miksei ole:
Ei ole mitään, mikä voisi osoittaa uskonnottoman vakaumukseni epätodeksi, sillä se ei perustu tieteelliseen todistusaineistoon… Uskonnottomuus on sisäinen tunne, joka
ei ole empiirisen koeteltavuuden tavoitettavissa. Se ei ole
tieteellisessä mielessä totta tai epätotta. Se on pelkkä mielipide. (120)
Puolimatkan kysymys oli filosofinen. Hän
kysyi, ovatko Enqvistin filosofiset kannat, naturalismi ja fysikalismi rationaalisen tarkastelun
piirissä Enqvistin omilla kriteereillä, eli onko
niitä periaatteessakaan mahdollista osoittaa
pätemättömiksi. Enqvist vastaa fysikalisminsa
ja naturalisminsa olevan vakaumus – ja tämä on
hyvin linjassa hänen teostensa kanssa. Filosofisia asenteita tai kantoja ei perustella eikä niiden
puolesta edes pyritä argumentoimaan. Matemaattinen luonnontiede on tiedon ainoa lähde
ja asioita, joita sillä ei kyetä selvittämään – kuten
fysikalismin oikeutus – ei edes pyritä perustelemaan. Kysymys on vain mielipiteistä ja vakaumuksesta.
Pylkkö kirjoittaa arviossaan Enqvistin teoksesta: ”Sanalla sanoen menetelmä muistuttaa
pahasti monien kehnojen uskonnollisten kirjoittajien menetelmiä.” Mutta kyse ei ole vaan
menetelmistä vaan myös asenteesta. Hieman
aiemmin Pylkkö kirjoittaa Enqvististä: ”Hänen
asenteensa luonnontieteelliseen tietoon on keskeisiltä osin irrationaalinen, vahvasti uskonvarainen.” (38) Kämäräinen puolestaan kysyy:
Eikö Kari Enqvist ole tyypillinen esimerkki laput silmillä
kulkevasta fundamentalistista?
Enqvistin oman aseman läheisyys suhteessa uskonnollisiin positioihin saattaa olla lukijalle yllätys, mutta se on itse asiassa hyvinkin
ymmärrettävää. Näin selittyy kirjoittajan ”tarve
toistaa omaa uskonnottomuuttaan” (Kämäräinen 2012). On tärkeämpää painottaa eroa viereiseen kuin vastakkaiseen asemaan.
Ilmeisesti ideologista suhtautumista ei kuitenkaan luonnontieteen piirissä pidetä vastaavana ongelmana kuin henkitieteissä. Esimerkiksi
Peter Hayesin tutkimus jäsensi suhteellisuusteoriaa tutkimusyhteisön toiminnan kannalta ja
päättyi tulokseen: ”Suhteellisuusteoria on ideo­
logia” (Hayes 2009).
Kolmas ääri-ilmiö:
historia luonnontieteenä
Kiistoja on tieteen historiassa ollut ennenkin ja
joskus nekin ovat kärjistyneet koviin otteisiin
asti. Valtaoja ja Enqvist mainitsevat kiistoista
tiheään Galilein tapauksen. Pylkkö pitää Enqvistin näkemystä tästä kiistasta lähinnä ”populaarikirjallisuudesta lainattuna kliseenä”. Enqvistin ja Valtaojan kirjojen näkemys, että Galilei
olisi todistanut kopernikaanisen mallin olevan
oikeassa, mutta sitten pakotettu vannomaan ja
kirjoittamaan toisin, tosiaan elää edelleen. Tieteen historian asiantuntijoiden välillä kuitenkin
vallitsee laaja yksimielisyys, että Galilei ei onnistunut todistamaan Maan liikettä. On myös vaikea uskoa, että Enqvist ja Valtaoja todella pitävät esimerkiksi vuorovesi-ilmiötä todistuksena
Maan liikkeestä. Aivan hyvin perustein, Galilein
muistikirjoja hyödyntäen, voimme myös nähdä, että Galilei uskoi jossakin vaiheessa voivansa todistaa Maan liikkeen, mutta päätyi itsekin
huomaamaan, ettei tule onnistumaan (Wallace
1991). Tämän tulkinnan valossa voimme välttää
syyttämästä suurta tiedemiestä väärästä valasta.
Enqvistin ja Valtaojan oudot näkemykset
menneisyydestä tulevat kuitenkin ymmärrettäväksi, kun katsomme kuinka he käsittävät historian. Valtaoja kirjoittaa:
Historia ei pohjimmiltaan ole kertomusta siitä, mitä ihmiset
tekivät toisilleen vaan siitä, miten he tulivat toimeen heitä
ympäröivän maailman kanssa. Ihminen on osa yhteiskuntaa, mutta yhteiskunta on osa maailmaa, osa luontoa. (2012,
132)
Tämän väitenipun on ilmeisesti tarkoitus
osoittaa, että historia voidaan rakentaa luonnosta ja luonnontieteestä käsin. Näin se, mitä Galilei kirjoitti ja teki, ei ole merkityksellistä, sillä
totuus ratkeaa nykyisen luonnontieteen mittareilla. Lopulta siis esimerkiksi tapahtumien ajoituksella ei ole merkitystä. Enqvist kirjoittaakin:
Tieteessä on yhdentekevää, sanoiko Einstein jonkin seikan
yhdellä tavalla elokuussa ja toisella marraskuussa. Historioi­
tsijoita tällaiset seikat kiinnostavat, mutta itse asian kannalta jonkin lausuman muotoiluajankohta on merkityksetön.
(2012, 62)
Neljäs ääri-ilmiö:
luonnontieteen ongelmattomuus
On tietysti ymmärrettävää, että Enqvistin ja Valtaojan nopealla tahdilla ilmestyvät kirjat ovat
argumentaatioltaan puutteellisia ja sisältävät
virheitä, kun kirjat kuitenkin käsittelevät pitkälti filosofian ja historian kysymyksiä. Pylkkö
tuomitsee Enqvistin ”hyökkäyksen filosofista
kulttuuria vastaan” (16) kovin sanoin: Enqvist
”suorastaan suoltaa yleisölleen aika tökeröitä filosofisia puolitotuuksia, perustelemattomia yleistyksiä ja latteuksia sivu sivun jälkeen”.
(69) Toisaalta se, etteivät Enqvist ja Valtaoja pyri
perustemaan rankkoja filosofisia väitteitään,
tuntuisi vihjaavan, etteivät he ole tarkoittaneetkaan niitä otettavan täysin vakavasti. Uskoisin
harvan lukijan esimerkiksi ottavan täysin tosissaan Enqvistin jatkuvat hyökkäykset ihmisarvoa
vastaan.
Enqvist esimerkiksi kirjoittaa: kosmologian
”paletissa ihmiskunta on vain kärpäsenlikaa”
(2004, 61). Teoksessaan Kosmoksen siruja Valtaoja siteeraa Enqvistiä: ”Kosmisessa mittakaavassa ja fysiikan mikroskoopin alla ihminen kalpenee merkityksettömäksi ja satunnaiseksi olioksi,
kuohaksi jo itsessään mitättömän kuohan päällä.” (46) Selvittäessään ihmistä luokitellen meidät samaan luokkaan liimojen (siis todellakin
liimojen) kanssa Enqvist valistaa meitä toteamalla, että elämän olemuksen tutkimus ”on saa-
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
29
nut lähtölaukauksensa fysiikasta” (2010, 92).
Vaikea uskoa kovin monen lukijan ottavan viimeistä väitettä todesta ja saman tien unohtavan,
kuinka Platon aloittaa elämän olemuksen tarkastelun dialogissaan Faidon (105d). Moni lukija kuitenkin ottanee vakavasti fyysikkojen luonnontieteelliset tarkastelut. Pylkön arvio tuntuu
kyseenalaistavan myös nämä tarkastelut.
Laajan arvionsa lopuksi Pylkkö päätyy
ihmettelemään: ”Onko tämä todellakin korkea­
tasoisinta tieteen tulosten esittelyä, mihin suomalaiset edustajat pystyvät?” Tässä lehdessä pitkään yrittämässäni keskustelussa olen pyrkinyt
esittämään Enqvistille kysymyksen. Kansainvälisen tason kovan luokan asiantuntijat (Einstein ja Leopold Infeld, Hans Reichenbach, Max
Born, Fred Hoyle ja Bertrand Russell) näkevät,
että suhteellisuusteorialle on olennaista jäsentää Maan kiertävän yhtälailla Aurinkoa kuin
Auringon Maata (Himanka 2010). Kotimaisissa tieteen popularisoinneissa Maan kiertoliike
Auringon ympäri on kuitenkin esimerkillinen
tosiseikka. Pylkön arvio saa minut nyt miettimään kotimaisten luonnontieteen popularisointien tasoa suhteessa kansainväliseen kenttään.
Ottakaamme tästä toinen esimerkki, edelleenkin Enqvistin ja Valtaojan omimmalta osaamisalueelta eli suhteellisuusteoriasta.
Valtaoja kirjoittaa:
”Ei kestänyt kauan saada selville, että Einsteinin suhteellisuusteoria oli parempi kuvaus todellisuudesta kuin lukuisat
kilpailevat teoriat; niin sen sisäinen loogisuus kuin sen
ennusteiden paikkansapitävyyskin eliminoivat tehokkaasti
vaihtoehdot.” (2012, 156)
Valtaoja väitteet käänteisessä järjestyksessä
ovat:
1) suhteellisuusteorian ennusteet pitävät
paikkansa;
2) teoria on sisäisesti looginen;
3) teoria on kilpailevia teorioita parempi
kuvaus todellisuudesta.
Katsokaamme lyhyesti kunkin väitteen paikkansapitävyyttä kansainvälisen kentän asiantuntijoiden näkemysten valossa.
30
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
1) Suhteellisuusteorian ennusteet pitävät paikkansa
Thomas Kuhn toteaa, että tähän mennessä yleinen suhteellisuusteoria on onnistunut ennustamaan kolme havainnoin todennettavaa seikkaa
(valon taittuminen auringon gravitaatiokentässä, Merkuriuksen periheli ja kaukaisten tähtien
valon punasiirtymä; Kuhn 1977, 188). Näin yleisen teorian ollessa kyseessä sovelluksien määrä on
ällistyttävän vähäinen, eivätkä nämä kolmekaan
ole mitenkään yksiselitteisesti todennettuja. Kuhn
toteaakin yleisen suhteellisuusteorian olevan
kokolailla hedelmätön teoria (Kuhn 1977, 189).
Kuhnin väitteestä on kuitenkin jo vuosikymmeniä – ehkä tilanne on sen jälkeen muuttunut?
Kuhnin esittämien lisäksi olen törmännyt
vain yhteen suhteellisuusteorian sovellukseen,
mutta se vaikuttaisi olevan sitäkin vakuuttavampi, Global Positioning System. GPS onkin
kuin tehty suhteellisuusteorian koekentäksi:
kellot, joiden on oltava erittäin tarkasti synkronissa, liikkuvat suurilla nopeuksilla. Luonnontieteen populääriesityksissä GPS:n esitetään
usein perustuvan suhteellisuusteoriaan. Kuten
Valtaojakin jo toteaa, järjestelmää toteuttavien insinöörien luottamus suhteellisuusteoriaan ei kuitenkaan ole ollut kovin vahva (Valtaoja 2010, 226). Toteutuksessa kelloihin tehdään
melkoinen määrä erilaisia korjauksia, joilla insinöörit ovat käytännön kokeissa päässeet yhä
suurempaan tarkkuuteen. Asiasta kirjoittavat
fyysikot eivät itse asiassa edes tiedä, mitä korjauksia insinöörit laitteisiinsa rakentavat (Ashby 2002). Kuten arvata saattaa, ei ole ollenkaan
helppoa yksiselitteisesti sanoa, että nämä lukuisat korjauk­set vastaavat jotakin tiettyä fysiikan
teoriaa. Oma perehtyneisyyteni ei riitä tällaiseen arvioon, mutta esimerkiksi The Instutitute of Navigationin 58. vuosikokouksessa vuonna 2002 Ronald R. Hatch väittää, että yleisesti
ottaen GPS-data selittyy paremmin Lorentziin pohjautuvalla mallilla kuin suhteellisuusteorioilla. Hän päättää esitelmänsä tiivistelmän
seuraavasti: ”Tämä on todella vahva todistus
sille, että jokin versio Lorentzin eetteriteoriasta
on pätevä ja Einsteinin suhteellisuusteoriat eivät
päde” (Hatch 2002).
2) Suhteellisuusteoria on sisäisesti looginen
Laajemmin tunnettu kivi suhteellisuusteorian
kengässä on kaksos- tai kelloparadoksin nimellä tunnettu ristiriita. Tämä ilmeinen ongelma
nostettiin esiin heti suhteellisuusteorian julkaisun jälkeen ja asiaa on nyttemmin käsitelty jo
tuhansien julkaisujen verran. Lyhyesti ongelma
on seuraava: jos kahdesta kellosta toinen liikkuu liki valon nopeudella jonnekin ja takaisin,
tuon kellon näyttämä aika jätättää suhteessa paikalla pysyneeseen. Suhteellisuusteorian puitteissa liikkunut kello voi olla kumpi tahansa, eli
molemmat kellot jätättävät yhtälailla suhteessa
toisiinsa. Tällaista koetulosta emme voi saada.
Teoria on siis ristiriitainen.
Suhteellisuusteorian kannattajat yleensä ohittavat asetelman todeten, ettei kellon palaaminen alkuperäiselle paikalle voi onnistua erityisessä suhteellisuusteoriassa ja yleisessä tilanne
onkin paljon monimutkaisempi. Jostakin syystä
fyysikot Einsteinista Enqvistiin ovat kuitenkin
esittäneet keskenään erilaisia ratkaisuja ongelmaan. Einsteinin (1918) ratkaisua, jossa ratkaisevaa on toisen kellon kääntymisen vaikutukset
aikaan, pidetään yleisesti ilmeisen virheellisenä. Kääntymisen vaikutuksethan ovat samat, oli
kellon kulkema matka sitten kilometri tai miljoona valovuotta, eikä Einstein koskaan toimittanut lupaamiaan laskelmia. Enqvistin ratkaisu
taas perustuu jousivaakaan, jota seuraamalla
tiedämme, kumpi kelloista liikkuu. Vaa’an lukema voi kuitenkin liikkeen sijaan muuttua myös
massan vaikutuksesta, emmekä siksi lopulta voi
luottaa sen kertovan nimenomaan liikkeestä.
Kuuluisimman kritiikin kello- tai kaksosparadoksin perusteella esitti Herbert Dingle, joka
oli alan johtavia asiantuntijoita maailmassa.
Tästä kritiikistä on käyty valtava keskustelu, jossa on vahva ideologinen maku puolin ja toisin.
Hasok Chang onnistui kuitenkin 1990-luvun
alussa Harvardissa selvittämään asiaa objektiivisella otteella. Perusteellinen artikkeli päätyy
johtopäätökseen, että ”Näkemykseni mukaan
Dinglen kysymykseen ei ole vastattu vielä tähän
päivään mennessä” (Chang 1993, 782). Täsmennettäköön tähän vielä, että Chang ei väitä Dinglen sinällään olevan oikeassa, vaan että hänen
esittämäänsä kysymystä ei ymmärretty, eikä siihen vastattu. Suhteellisuusteorian ristiriidattomuus ei siis ole ongelmaton tosiseikka.
3) Suhteellisuusteoria on kilpailevia teorioita
parempi kuvaus todellisuudesta
Nopeuden vaikutus aikaan on suhteellisuusteorian keskeinen ja kiistattomasti havaittu ilmiö.
Teorian tälle muunnokselle laskivat ennen
Einsteinia sekä Henri Poincaré että Hendrik
Lorentz. Suhteellisuusteoriaa pidettiin aluksi
Lorentzin ja Einsteinin yhteisenä luomuksena,
mutta varsin pian Lorentz antoi mielihyvin koko
kunnian Einsteinille. Juuri Lorentz oli fysiikan
tutkimuksessa tuohon aikaan se hahmo, jonka
kanta haluttiin ensimmäisenä kuulla uuden teorian ilmaantuessa. Lorentzin ja Einsteinin näkemysero liittyi pohjimmiltaan filosofian ja luonnontieteen suhteeseen (Canales). Einstein katsoi
voivansa edetä filosofian alueelle eikä Lorentz
nähnyt, että Einsteinin perusteet riittävät tähän.
Varsinaisesti suhteellisuusteorian kanssa kilpailee kvanttifysiikka. Vuonna 1980 Sir Karl
Popper näki, että kvanttimekaniikkaan liittyvä kaukovaikutuksen kokeellinen todistaminen
olisi ratkaiseva koe siitä, pitääkö meidän luopua Einsteinin suhteellisuusteoriasta ja palata Lorentzin näkemykseen (Popper 1982, 30).
Ymmärtääkseni ainakin Alain Aspectin kokeet
paria vuotta myöhemmin ratkaisivat pelin
Lorentzin puolelle Einsteinia vastaan. Suhteellisuusteorian kilpailijat, Lorenzin malli ja kvanttifysiikka, näyttävät siis olevan varsin vahvoilla.
Näyttäisi siis siltä, että Valtaoja ei joko tiedä
suhteellisuusteorian ongelmista tai katsoo parhaaksi pimittää ne. Tietokirjan lukijan kannalta
kumpikaan ei ole hyvä vaihtoehto.
Enqvistin ja Valtaojan kirjat eivät kutsu lukijaa
pohtimaan todellisuuden olemusta ja hahmota
eri mahdollisuuksia vaan pikemminkin julistavat.
Hämmästellessään Enqvistin ehdotusta polttaa
kirjat, jotka eivät ole hänen näkemyksensä linjoilla, Pylkkö kuvaa Enqvistin tekstin etenemistä seuraavasti: ”Koko tämä menetelmä on hyvin
autoritaarinen ja odottaa lukijalta nöyrää perässä juoksemisen halua, tieteen hämärän ja sekavan
auktoriteetin mykkää kunnioitusta” (38). Pyl-
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
31
kön arviossa lähtökohtien, eli filosofian, sivuuttaminen on sinällään vain naiiviutta, mutta on
arveluttavaa tehdä tästä naiiviudesta ja tietämättömyydestä julkisesti hyve (17). Syrjämäki puolestaan arvostelee sitä, että ”historiasta piittaamattomuus on Enqvistille hyve”, ja hämmästelee
myös sitä, että muiden virheiden pilkkaamisesta
saatu nautinto nostetaan fyysikolle ansioksi.
Valtaojan viimeinen kirja, Kaiken käsikirja, kuitenkin päättyy lupaavasti: ”Olen halunnut
innostaa sinua ajattelemaan, en kertoa mitä ajatella.” Näin Valtaoja yllättäen liittyy länsimaisen
korkeimman opetuksen Platonista alkaneeseen
kunniakkaaseen perinteeseen. Toivottavasti tämä
halu siirtyy jatkossa paremmin itse tekstiin.
Viides ääri-ilmiö: keskustelun
onnistuminen
Seuratessani yrityksiä ja yrittäen itsekin keskustella luonnontieteen ja humanististen tieteiden
välillä, on onnistuminen alkanut näyttää yhä
vaikeammalta. Voimmekin katsoa onnistumisen
olevan ääri-ilmiö. Onnistuminen tapahtui Pariisissa marraskuussa 1924.
Onnistumisen taustalla oli Einsteinin ja Henri Bergsonin kuuluisa kohtaaminen vuonna
1922. Kohtaaminen on luonnontieteen puolelta usein ideologisoiden nähty Einsteinin voittona, mutta historiallisia perusteita tällä ei esitetä.
Asiallisessa tutkimuksessa tilanne oli hyvinkin
jännittävä ja lopputuloksesta voidaan perustellusti olla montaa mieltä (Canales 2012). Tässä
meitä kiinnostaa erityisesti se, että lopulta Bergson onnistui käymään todellisen keskustelun
ajan olemuksesta fyysikon kanssa.
Marraskuussa 1924 Bergson lähetti Lorentzille kutsun kahdenkeskiselle illalliselle ja kiitti samalla Lorentzia saamastaan viestistä, joka
koski kahta kelloa (Canales 2012). Bergson
myös totesi, että ensivaikutelman perusteella argumentti on moitteeton ja tällä perusteella
hänen omansakin on oikeassa (mt.). Fyysikko
ja filosofi olivat siis yhdessä ratkaisseet kelloparadoksin vuonna 1924, mutta ikävä kyllä emme
tiedä, mikä tuo ratkaisu on. Uskoisin kuitenkin,
että ratkaisu ei rakennu Einsteinin vaan Lorentzin jäsennyksen varaan.
32
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
Jimena Canaleksen tutkimukset Einsteinin
ja Bergsonin kohtaamisesta jäsentävät, ettei
kysymys lopulta ollut siitä kumpi on oikeassa, vaan he olivat eri mieltä siitä, miten toimia,
kun ollaan eri mieltä (Canales 2007, 2009, 2012).
Olkoon keskusteluun pyrkijä kuinka oikeassa tahansa oman kantansa suhteen, hän voi silti epäonnistua pyrkimyksessään keskustella siitä. Itse asiassa täysi varmuus omasta oikeassa
olemisesta tuntuisi olevan pikemmin este kuin
apu kommunikoida niiden kanssa, jotka eivät
jo valmiiksi ole samaa mieltä. Jos oppisimme
löytämään ensin tien keskusteluun ja malttaisimme tuoda vakuuttavat kantamme esiin vasta
sitten, olisimme sivistyneempiä. Tässä mielessä
aito tietäminen tuntuisi olevan lähtökohtaisesti
sidoksissa etiikkaan, sillä yksinhän emme tiedä
mitään. Osaltaan Einsteinin ja Bergsonin epäonnistumisen voi nähdä johtuneen yhteiskunnallisesta tilanteesta. Bergson ja Lorentz puolestaan onnistuivat, koska kävivät keskustelun
yksityisesti. Eli toisaalta meidän pitäisi saavuttaa
Bergsonin ja Lorentzin taso sivistyksessä sekä
toisaalta luoda yhteiskunta, jossa sivistynyt keskustelu onnistuu.
Kirjallisuus
Ashby, Neil (2002), Relativity and the Global Positioning
System, Physics Today May 55.
Canales, Jimena (2007), Einstein, Bergson, and the Experiment that Failed, Intellectual Cooperation at the
League of Nations, toim. Michal Kokowski, The Press
of the Polish Academy of Arts and Sciences, 723–724
Canales, Jimena (2009), A Tenth of a Second, The University
of Chicago Press, Chicago.
Canales, Jimena (2012), Of Twins and Time: Scientists, Intellectual Cooperation, and the League of Nations, teoksessa Lettewall, Somsen and Widmalm (toim.), Neutrality in Twentieth-Centaty Europe, 243–272.
Chang, Hasok (1993), The Twin-Paradox Controversy and
Herbert Dingle’s Vision of Science, Studies in History
and Philosophy of Science 24, 741–790.
Einstein, Albert (1918), Dialog über Einwände gegen die
Relativitästheorie, Die Naturwissenschaften 6 (48).
Enqvist, Kari (2001), Paluu kaksosten paradoksiin, Tähdet ja
Avaruus 2/2001.
Enqvist, Kari (2004), Vien rucolan takaisin, WSOY, Helsinki.
Enqvist, Kari (2010), Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat,
WSOY, Helsinki.
Enqvist, Kari (2012), Uskomaton matka uskovien maailmaan, WSOY, Helsinki.
Hatch, Ronald (2002), ”Clock Behavior and the Search for an
Underlying Mechanism for Relativistic Phenomena”,
http://www.ion.org/
Hayes, Peter (2009), The Ideology of Relativity: The Case of
Clock Paradox, Social Epistemology 23, 57–78.
Himanka, Juha (2010), Kuka katsoo kaukoputkeen, Tieteessä
tapahtuu 7, 48–53.
Kuhn, Thomas (1977), The Essential Tension, The Univerisity
of Chicago Press, Chicago.
Kämäräinen, Jouko (2012), Fanaattiset tiedepapit, Voima
10/2012.
Paukku, Timo (2012), Elämme jännittäviä aikoja, Helsingin
Sanomat 25.11.
Popper, Karl (1982), Quantum Theory and the Schism in
Physics, Rowman and Littlefiled, Totowa.
Pylkkö, Pauli (2012), Fysiikkaviikari filosofian ihmemaassa,
http://www.uunikustannus.fi/fysiikkaviikari.pdf
Syrjämäki, Sami, Rajaton riemu, eli tyhmä Einstein, tyhmä
Einstein! filosofi.fi/verkkoloki
Wallace, William (1991), Galileo and Aristotle in the Dialogo, teoksessa Galileo, the Jesuits and the Medieval
Aristotle, Variorum, Hampshire, 311–332.
Valtaoja, Esko (2002), Kotona maailmankaikkeudessa, Ursa,
Helsinki.
Valtaoja, Esko (2007), Ihmeitä, kävelyretkiä kaikkeuteen,
Ursa, Helsinki.
Valtaoja, Esko (2010), Kosmoksen siruja, Ursa, Helsinki.
Valtaoja, Esko (2012), Kaiken käsikirja, Ursa, Helsinki.
Kirjoittaja on teoreettisen filosofian dosentti ja
pedagoginen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.
TIEDEKUSTANTAJIA KUTSUTAAN
KERTOMAAN NÄKEMYKSENSÄ ALAN
NYKYTILASTA JA TULEVAISUUDESTA
Tieteellinen julkaiseminen on kuluneen vuoden
aikana ollut usein esillä. Erityisesti kansainvälisen
julkaisemisen paine, kotimaisten kielten tulevaisuus tieteen kielinä, julkaisujen merkitys yliopistojen rahoitusmallissa ja siihen liittyvä Julkaisufoorumi-luokitus ovat herättäneet keskustelua. Myös
julkaisujen avoimeen saatavuuteen (Open Access)
liittyvät odotukset muodostavat oman haasteensa
tiedekustantajille.
Tieteellisten seurain valtuuskunta (TSV) ja Julkaisufoorumi (JUFO) keräävät tietoa tiedekustantajien näkemyksistä. Tarkoituksena on järjestää
touko-kesäkuun aikana kysely, jolla pyritään kartoittamaan tieteellisten lehtien ja kirjakustantajien
julkaisutoiminnan luonnetta, tutkimuseettisten
näkökohtien huomioimista, laadunarviointikäytäntöjä sekä lehtiartikkelien näkyvyyttä koti- ja ulkomaisissa viitetietokannoissa. Lisäksi kerätään tietoa
kustantajien näkemyksistä avoimeen saatavuuteen
sekä yleensä alan tulevaisuuteen. Kyselyn tuloksia hyödynnetään kotimaisen tiedekustantamisen
tilannetta koskevan selvityksen valmistelussa.
Kysely toteutetaan yhteistyössä TSV:n,
JUFO:n,Tutkimuseettisen neuvottelukunnan
(TENK), Suomen tiedekustantajien liiton, Opetus- ja
kulttuuriministeriön, Helsingin yliopiston kirjaston,
Kansalliskirjaston ja Tieteen kieli -projektin kanssa.
Lisätiedot: julkaisupäällikkö Johanna Lilja (johanna.
[email protected]) ja suunnittelija Janne Pölönen (janne.
[email protected])
JULKAISUFOORUMIIN VOI EHDOTTAA
LISÄYKSIÄ TOUKOKUUN LOPPUUN ASTI
Julkaisufoorumi-luokitusta täydennetään jälleen
syksyllä 2013, jolloin asiantuntijapaneelit arvioivat tasolle 1 lisättäviä julkaisukanavia. Tieteellisiä
lehtiä, sarjoja ja kirjakustantajia, joita ei ole aikaisemmin luokiteltu, voi ehdottaa tähän arviointiin
Julkaisufoorumin ehdotussivulla 31. 5. 2013 asti:
www.tsv.fi/julkaisufoorumi/ehdota.php.
Ehdotussivulla on myös mahdollista tehdä aikaisemmin arvioitujen lehtien, sarjojen ja kirjakustantajien tasoluokkaa koskevia perusteltuja muutosehdotuksia sekä esittää korjauksia tai täydennyksiä
bibliografisiin tietoihin. Tasoluokitukset tarkistetaan kolmen vuoden välein, seuraavan kerran
vuonna 2014. Julkaisufoorumi-luokituksen käyttöohje, jossa esitellään tieteellisten julkaisukanavien tasoluokituksen kriteerit sekä käyttötapoja, on
ladattavissa Julkaisufoorumin verkkosivulla: http://
www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/JUFO_kayttoohje_211212.pdf.
TUNNUS VERTAISARVIOIDUILLE
JULKAISUILLE
Tieteellisten seurain valtuuskuntaan on perustettu
työryhmä kehittämään vertaisarvioiduille julkaisuille tarkoitettua tunnusta, jota voidaan käyttää
kotimaisten tieteellisten erillisteosten sekä kokoomateos- ja lehtiartikkelien tunnisteena. Tavoitteena on yhdenmukaistaa ja tehdä läpinäkyväksi
tieteellisen laadunarvioinnin käytäntöjä. Ryhmän
jäsenet Ilkka Niiniluoto (pj), Janne Pölönen (siht.),
Tero Norkola (SKS), Tuomas Seppä (Gaudeamus),
Jonas Lång (SLS), Anne Mäntynen (Suomen tiedekustantajien liitto), Olli Poropudas (OKM), Johanna
Lilja (TSV). Lisätiedot: suunnittelija Janne Pölönen
([email protected]) ja julkaisupäällikkö Johanna
Lilja ([email protected]).
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
33
Kuinka ohjata alus pois myrskystä – Jean Bodinin kuusi
kirjaa valtiosta
Tommi Lindfors
Ranskalaisen filosofin ja oikeusoppineen Jean Bodinin (1529/30–1596) nimi on nykypäivänä monelle tuttu. Vaikka Bodin kirjoitti ja julkaisi laajalti eri
aiheista, tutkijoiden mielenkiinto hänen kirjoituksiaan kohtaan on rajoittunut lähes yksinomaan
Bodinin opus magnumiin, yli tuhatsivuiseen Les
Six livres de la République -teokseen. Siinä Bodin
esittää teorian koskien sitä, kenelle ylin valta valtiossa kuuluu ja mitkä tämän vallan tunnusmerkit
ovat. Suvereniteetin käsite on nykypäivänä ohittamaton politiikan tutkimuksessa, mutta mikä sai
Bodinin kirjoittamaan aiheesta 1500-luvun puolivälissä? Entä mistä lähteistä hän ammensi teoriansa perusosat? Artikkeli hakee vastausta näihin kahteen kysymykseen ja luo samalla laajemman katsauksen Bodinin kirjalliseen tuotantoon.
Renessanssimielen uumenista
Jälkipolvet ovat lukeneet ja ymmärtäneet Bodinin teoksia monin eri tavoin. Näin laajan tuotannon ollessa kyseessä ei ristiriitaisilta tulkinnoilta luonnollisesti voi välttyä. Eräs esimerkki
on vuonna 1580 julkaistu De la démonomanie
des sorciers1, eräänlainen oppi- tai käsikirja noitien tunnistamiseksi ja tuomitsemiseksi maallisen oikeuden edessä. Teoksessa esiintyvän taikauskon ja joidenkin katkelmien julmuuden
vastapainoksi Bodinin Colloquium heptaplomeres de rerum sublimium arcanis abditis2 sisältää
ajanjaksolle harvinaislaatuisen uskonnollisen
suvaitsevaisuuden puolustuspuheen. Vastaavasti République-teos on pääosin harkitun juridinen, systemaattinen esitys valtion sisäisten
voimasuhteiden hierarkiasta ja voimankäytön
oikeutuksesta. Myös Bodinin taloutta koskevista
kirjoituksista, erityisesti vuonna 1568 julkaistu
Réponse aux paradoxes de Malestroit3, on löydettävissä liberaaleja – paikoitellen hyvin moderneja – piirteitä. Esitys koskee ennennäkemättömän
rajun hinnannousun syitä sekä keinoja sen hil-
34
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
litsemiseksi 1500-luvun Euroopassa. Teokseen
sisältyy myös eräs varhaisimmista muotoiluista
koskien rahan kvantiteettiteoriaa.
Kuten tunnettua, Bodinin kirjoitukset koskien kansojen perusluonnetta, ja kullekin luonteelle sointuvan perustuslain suhdetta (ensimmäinen versio teoriasta on teoksessa Methodus ad
facilem historiarum cognitionem vuodelta 1566)
vaikuttivat toisen ranskalaisen, Montesquieun
(1689–1755), kirjoituksiin reilu puolitoista vuosisataa myöhemmin. Täysin vaille huomiota sitä
vastoin on jäänyt Bodinin vaikutus Jean-Jacques
Rousseaun (1712–78) kirjoituksiin.
Toulouse, Pariisi ja Eurooppa
Tutkijat eivät toistaiseksi ole kyenneet kokoa­
maan aivan tarkkaa esitystä Bodinin elämän
vaiheista4. Tähän on kaksi pääasiallista syytä.
Ensiksi, Jean Bodin oli yleinen nimi kirjailijamme elinaikana, emmekä aina kykene varmuudella sanomaan, viittaako jokin säilynyt dokumentti juuri filosofi Jean Bodiniin5. Toiseksi, puoli
vuosituhatta on pitkä aika; tutkija uskaltaa vain
toivoa toistaiseksi tutkimattomien arkistojen
paljastavan meille uutta tietoa Bodinistä. Seuraavista asioista voimme olla lähes varmoja.
Bodinin 7. päivänä kesäkuuta 1596 päivätty testamentti toteaa hänen olleen 66 vuoden
ikäinen kuollessaan. Hänen syntymänsä ajoittuu siten vuoteen 1529 tai 1530. Bodinin isä
oli saavuttanut kohtalaista menestystä harjoittamassaan kauppiaan ammatissa. Hänen äidistään ei tiedetä juuri mitään. Bodinin oletetaan
liittyneen karmeliittien veljeskuntaan ollessaan
hieman toisella kymmenellä. Hänen tiedetään
myös opiskelleen ja myöhemmin opettaneen
oikeustiedettä (erityisesti roomalaista oikeutta) Toulousen yliopistossa. 1550-luvun lopulla tai seuraavan vuosikymmenen alussa Bodin
siirtyi työskentelemään Parlement de Paris’hin.
Yhdeksi syyksi uranvaihdokselle on tarjottu
Bodinin kokemaa pettymystä hänen tavoittelemaansa professorinvirkaa täytettäessä.
1570-luvulla Bodin toimi aktiivisesti Euroopan poliittisella kentällä kahden eri Ranskan
kuninkaan lähipiirissä – Bodinin teoksissaan
mainitsemat lukuisat diplomaattilähteet sekä
eri maita koskeva paikallistuntemus ovat perua
tältä kaudelta. Asetuttuaan vastustamaan Ranskan kuningas Henrik III:n (hallitsijana 1574–
89) talouspolitiikkaa Bodin menetti kuninkaan
luottamuksen ja joutui jättämään hovin. Vuonna
1576 hän avioitui Françoise Trouillardin kanssa
ja asettui loppuelämäkseen Laonin kaupunkiin.
Hän yritti luoda uraa vaimonsa perheen hyvin
tunteman, Ranskan kuninkaan nuorimman
veljen, Anjoun ja Alençonin herttuan (1555–
84) palveluksessa. Tämän kuoltua Bodin käänsi katseensa ja toivonsa kohti Ranskan tulevaa
kuningasta, protestanttista Henrik Navarralaista (myöh. Henrik IV; hallitsijana 1589–1610).
Bodinin kosiskelut Henrikin suuntaan eivät
tuottaneet mainittavaa tulosta.
Viimeisinä elinvuosinaan Bodin kirjoitti kaksi merkittävää teosta. Jo edellä mainittu Colloquium heptaplomeres (”Seitsemän kollokviota
koskien kaikkein ylevimpien asioiden kätkettyjä salaisuuksia”) on rohkea puheenvuoro uskonnollisen suvaitsevaisuuden puolesta aikana, jolloin uskontoa koskevat erimielisyydet olivat
ajaneet Ranskan valtion lähellä täydellistä luhistumista. Bodinin teoksista kaikkein vähimmälle huomiolle jäänyt Universae naturae theatrum puolestaan on hänen (luonnon)filosofisen
oppinsa huipentuma – opin, jonka perustus oli
laskettu Methodus-teoksessa kolme vuosikymmentä aiemmin. Bodin menehtyi ruttoon vuonna 1596. Toiveensa mukaisesti hänet haudattiin
asuinkaupunkinsa Laonin fransiskaaniluostariin.
Hirmuvaltiaan tappamisen oikeutus
Artikkelin otsikko on viittaus erääseen Bodinin
teoksissa toistuvaan ajatukseen (joka on löydettävissä myös muista saman aikakauden teoksista), jossa hän kuvaa Ranskan valtion myrskyn silmään joutuneeksi alukseksi, jota piiskaa
sade ja jota valtaisat aallot runtelevat. Myrskyn
pääasiallinen aiheuttaja ovat maan katoliset ja
protestantit eli hugenotit kahteen vihollisleiriin
ajaneet uskonnolliset kiistat. Kansan kielellä kirjoitetun République teoksen tarkoitus oli ohjata
valtiollinen alus etäämmälle myrskystä ja taata näin valtion tulevaisuus. Erityisen vakavasti
Bodin suhtautui yhteen ajatukseen, joka löysi
ilmaisun yhä useampien hugenottien mielipiteissä: Ranskan kuningas käyttäytyi hirmuvaltiaan tavoin ja hänet tulisi päästää hengestään.
Jo Aristoteleen Politiikka-teos sisältää (IV
10; V 10–12) keskustelun koskien tyranniaa eli
hirmuvaltiutta. Paljon myöhemmin 1200-luvulla Tuomas Akvinolainen sekä hänen jälkeensä Baldus de Ubaldis 1300-luvulla kirjoittivat
samasta aiheesta (Bodin viittaa pääasiallisesti
näihin kahteen). Uuden ajan kynnyksellä Ranskan kuningas Ludvig XI:nen (hallitsijana 1461–
83) harjoittamat poliittiset manööverit kirvoittivat keskenään ristiriitaisia tulkintoja 1400- ja
1500-luvun taitteessa ja hieman sen jälkeen.
Kuten usein vastaavissa tapauksissa, tulkintojen taustalta löytyy tarkoituksenhakuisuutta ja
vallitsevan poliittisen tilanteen puolustusta tai
kritiikkiä. Eräiden tulkintojen mukaan pienikokoinen ja taikauskoinen Ludvig XI – jota kutsuttiin myös lisänimillä le prudent (”harkitseva”)
ja universelle aragne (”suuri hämähäkki”), joista
jälkimmäinen pilkkanimi kuvaa hänen tapaansa punoa juonia – oli terävänäköinen ja älyltään
nopea poliittisen vallankäytön mestari, joka
omalla tavallaan viitoitti tietä seuraavan vuosisadan raison d’état -teoreetikoille. Toisen, erityisesti 1570-luvulla suosiota saaneen tulkinnan
mukaan Ludvig XI oli ensimmäinen absoluuttista valtaa Ranskassa käyttänyt tyranni, jonka hallituskaudella maan poliittinen tilanne rappioitui
(eri tulkintoihin liittyen, ks. Bakos 1997).
Tämä jälkimmäinen tulkinta oli erityisen suosittu niin kutsuttujen monarchomaques-ajattelijoiden keskuudessa. Vuonna 1600 julkaistussa
teoksessaan De regno et regali potestate skottifilosofi ja rojalisti William Barclay (1546–1608)
käytti termiä kuvatakseen kaikkia niitä, protestantteja tai katolisia, jotka hyökkäsivät kuninkaanvaltaa vastaan6. Artikkelini yhteydessä käy-
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
35
tän termiä kuvaamaan niitä protestantteja, jotka
Pärttylinyön verilöylyn (24. elokuuta 1572) jälkimainingeissa hyökkäsivät maan katolista
uskoa tunnustavaa kuningasta vastaan. Esimerkiksi Théodore de Bèzen (1519–1605) De jure
magistratum, François Hotmanin (1524–90)
Francogallia sekä anonyyminä julkaistu Vindiciae
contra tyrannos kuuluvat tähän Barclayn väljästi määrittelemään ryhmään7. Monarchmacquesajattelijoiden kirjoituksista voidaan löytää tiettyjä
yhteisiä piirteitä, joista lyhyesti seuraavassa.
Poliittisten rajoitteiden asettaminen kuninkaanvallalle ja vastarinnan oikeuttaminen voidaan lukea keskeisiksi monarchomacqueskirjoittajien tavoitteiksi. Näiden tavoitteiden
toteuttamiseksi kirjoittajat painottivat seuraavia
asioita: 1) korkein poliittinen auktoriteetti kuuluu kansalle (so. kansa on suvereeni) ja kansan
suostumus on legitiimin auktoriteetin elintärkeä
ehto; 2) kansan ja hallitsijan välillä vallitsee sopimus (tässä yhteydessä on puhuttu eräänlaisesta
yhteiskuntasopimusteoriasta; ks. esimerkiksi
Terrel 2001), jossa määritetään hallitsijan käyttämän vallan rajat. Hallitsija muun muassa sitoutuu – usein kruunajaisissaan vannotun valan
muodossa – suojelemaan alamaistensa henkeä,
omaisuutta ja vapautta sekä säilyttämään olemassa olevat lait ja tapaoikeuden. Mikäli hallitsija rikkoo tätä sopimusta, katsotaan poliittisen vallan palautuvan kansalle; 3) säännöllisin
väliajoin kokoontuvat, kansan riveistä valitut
edustajat rajoittavat ja valvovat hallitsijan valtaa. Lopuksi, virkamiehillä on oikeus ja vaatimus asettua vastustamaan hirmuvaltiaan tavoin
käyttäytyvää hallitsijaa – joko oikeusteitse tai
(eräissä tarkoin määritellyissä) ääritapauksissa
jopa fyysiseen voimaan turvautuen.
Bodin ja vallitsevan järjestyksen
puolustus
Yksi monarchomacques-kirjoittajien teorioita
vastaan nousseista oli Bodin teoksessaan Les Six
livres de la République vuodelta 1576 (Bodinin
itsensä laatima teoksen latinankielinen käännös
De republica libri sex ilmestyi kymmenen vuotta
myöhemmin)8. Teoksen esipuheessa Bodin kirjoittaa vaarallisista henkilöistä, jotka vapauteen
36
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
vedoten yllyttävät kansalaisia luonnollisia hallitsijoitaan vastaan ja näin tehden johdattavat
yhteiskuntaa kohti sietämätöntä anarkian tilaa
(kurjuuden määrässä mitattuna mielivaltaisinkaan hirmuvalta ei Bodinin mukaan voita valtiotonta tilaa eli anarkiaa). Teoksen toinen esipuhe jatkaa pitkälti samaan sävyyn: siinä Bodin
tuomitsee teokset, joissa kehotetaan alamaisia
karkottamaan hirmuvaltiaan tavoin käyttäytyvät
hallitsijat valtakunnistaan ja joissa painotetaan
kansan oikeutta valita itselleen kuningas. Bodinin mukaan ei ole ”kunnon ihmisen ja kunnon
kansalaisen tehtävä hyökätä väkivalloin prinssiään vastaan mihin tahansa syyhyn nojaten,
huolimatta siitä kuinka suuri hirmuvaltias tämä
saattaa olla”. Bodinin mukaan Jumala langettaa
tyrannille rangaistuksen tuonpuoleisessa. Mikäli alamaiset ryhtyvät kapinaan suvereenia hallitsijaansa vastaan, rikkovat he vastoin luonnossa
olevia lakeja ja maailmassa vallitsevaa harmoniaa (jonka mukaan pojan on toteltava isäänsä,
alamaisen hallitsijaa ja hallitsijan Jumalaansa).
Bodin vastaa monarchomaques-kirjoittajien
hyökkäykseen muistuttamalla, että jopa Luther
(1483–1546) ja Calvin (1509–64) – ”kaksi viisasta teologia” – kielsivät alamaisia kapinoimasta hallitsijaa vastaan, puhumattakaan hallitsijan
tappamisesta. Bodin tosin myöntää näiden kahden sallineen hallitsijan tappamisen Jumalan
erityisellä luvalla tai käskyllä. Bodinin mukaan
erityislupaan ei kuitenkaan tule vedota köykäisesti; hän selvästi uskoi, ettei Jumala ollut antanut
hugenoteille käskyä murhata Ranskan kuningas.
Jotta ymmärtäisimme paremmin Bodinin hyökkäyksen yksityiskohtia, on hyvä kerrata lyhyesti
hänen poliittisen teoriansa pääkohdat.
Valtion ja suvereniteetin käsitteistä
Les Six livres de la République alkaa seuraavalla valtion (république) määritelmällä: ”Valtiolla
tarkoitamme usean kotitalouden ja näille kotitalouksille yhteisten asioiden oikeamielistä hallitsemista (droit gouvernement) suvereenin vallan
alaisuudessa.” Valtion määritelmästä voimme
erottaa seuraavat kolme asiaa: 1) kotitalous tai
perhe (ménage; famille); 2) suvereniteetti (souveraineté) sekä 3) kaikille yhteiset asiat (ce qui
est commun en une République). Lopuksi Bodin
toteaa, että valtiota tulee hallita oikeamielisesti.9 Vetoamalla oikeamieliseen (toisin sanoen
järkeen perustuvaan) hallintoon Bodin tekee
erottelun toisaalta valtioiden, toisaalta rosvojoukkojen välillä. Vaikka rosvoyhteisö täyttäisi muut valtion määritelmän kriteerit, jää siitä
uupumaan kaikkein oleellisin: Bodinin mukaan
ystävyyden tosiasiallinen tunnusmerkki on
”luonnollisiin lakeihin perustuva oikeamielinen
hallitseminen” (droit gouvernement selon les lois
de nature). Valtion todellinen alkulähde ja pääasiallinen jäsen on perhe (eikä esimerkiksi yksilö). Perhe on valtio pienoiskoossa, ja perheen
isän tulee hallita puolisoaan ja lapsiaan oikeamielisesti perheen omaisuudesta huolehtien.
Bodinin tulkinnan mukaan kukaan ennen
häntä ei ole määritellyt suvereniteetin käsitettä;
tämä siitä huolimatta, että ”se on kaikkein tärkein ja tarpeellisin asia, josta meidän tulee olla
selvillä valtiota käsittelevässä teoksessa”. Suvereniteetti on “absoluuttinen ja jatkuva valta valtiossa”. Suvereniteetin on oltava jatkuvaa, sillä
hallitsija, jolle valta on luovutettu määräajaksi, ei
Bodinin mukaan ole todellinen hallitsija. Absoluuttisella vallalla hän kuvaa sellaista valtaa,
johon ei sisälly vaateita (charge) tai ehtoja (condition), toisin sanoen ainoat hallitsijan valtaa
rajoittavat asiat ovat luonnon lait ja Jumalan laki
(la loi de dieu ou de nature). Bodinin mukaan
suvereeni hallitsija tai hallitsijat – hän tutkii yhtä
lailla monarkiaa, aristokratiaa kuin demokratiaakin – eivät voi ottaa vastaan käskyjä keneltäkään, ja hänellä (tai heillä) tulee olla valta säätää
uusia lakeja alamaisilleen, sekä tarpeen niin vaatiessa mitätöidä tarpeettomiksi käyneitä lakeja.
Hallitsija, jonka täytyy totella lakeja – toisin
sanoen hallitsija, joka toimii lakien alaisuudessa –, ei ole kykenevä säätämään uusia lakeja ja
mitätöimään vanhoja. Tämän vuoksi suvereenin
hallitsijan on oltava maallisten lakien yläpuolella
(on kuitenkin tärkeä muistaa, että myös hallitsijan tulee noudattaa luonnon ja Jumalan lakia).
Tästä seuraa, että Bodinin mukaan juuri valta
”säätää lakeja kaikille yhteisesti sekä jokaiselle
erikseen” on suvereenin hallitsijan ensimmäinen
ja tärkein tunnusmerkki (marque de la souverai-
neté). Muiden tunnusmerkkien (so. valta julistaa
sotatila tai neuvotella rauhasta, valta nimittää ja
erottaa valtion korkeimmat virkamiehet, hallitsijalla on viime kädessä valta päättää kaikista
oikeudellisista kysymyksistä [ns. extrema provocatio], määrittää rahan arvo jne.) voidaan katsoa sisältyvän tähän ensimmäiseen. Voimmekin sanoa, Bodin kirjoittaa, että ”ei ole olemassa
kuin tämä yksi ainoa suvereenisuuden tunnusmerkki” (Bodin 1993, 162–163). Hän jatkaa:
”Ja näin tulemme seuraavaan johtopäätökseen, nimittäin
että suvereenin hallitsijan ensimmäinen tunnusmerkki on
valta säätää lakeja kaikille yhteisesti sekä jokaiselle erikseen,
mutta tämä ei riitä [määritelmäksi], sillä on vielä lisättävä
seuraava asia: ilman itseään suurempiarvoisen, samanarvoisen tai vähempiarvoisen suostumusta.” (mt., 160)
Roomalainen ja kanoninen oikeus
Vaikka keskiajalta periytyneet oikeustieteelliset opit ja tulkinnat olivat hiljalleen siirtymässä
historiaan 1500-luvun Euroopassa10, edeltäneillä vuosisadoilla kukoistanut oikeuspluralismi oli
yhä voimissaan Bodinin ajan Ranskassa. Oiva
osoitus tästä ovat Bodinin lukuisat viitteet eri
oikeuslähteisiin: roomalaiseen ja kanoniseen
oikeuteen sekä erinäisiin, rajattua aluetta tai
ihmisryhmää koskeviin partikulaarioikeuksiin.
Lisäksi Bodinin teokset sisältävät lukuisia viittauksia Ranskan kuninkaiden säätämiin edikteihin sekä Pariisin parlamentin (parlement on
ymmärrettävä tässä yhteydessä sanan ancient
régime merkityksessä) säädöksiin. Nämä viitteet
ovat luettavissa – ajalle tyypilliseen tapaan – kirjan tekstin vierestä, sivujen reunalta. République-teoksen sivut pursuavatkin viitteitä Bodiniä
edeltäneisiin filosofeihin ja oikeusoppineisiin.
Kuten Michel Reulos on useassa artikkelissa todennut11, voi näiden viitteiden tutkiminen
auttaa meitä paremmin ymmärtämään Bodinin
teoriaa. Seuraava on lyhyt lista koskien oikeusoppineita, joihin Bodin toistuvasti viittaa. Glossaattoreista hän mainitsee nimeltä vain Accursiuksen (n. 1182–n. 1263), jonka teos Glossa ordinaria
on laaja kommentaari Corpus iuris civilis teoksen
kaikkiin neljään osaan. Kanonisteista Bodin mainitsee seuraavat: Panormitanus (1386–1445; oikealta nimeltään Nicholas de Tudeschis)12, paavi
Innocentius IV (paavina 1243–54) sekä Baldus de
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
37
Ubaldis (1327–1400; Baldusta on totuttu pitämään
yhtä lailla romanistina kuin kanonistinakin). Kolme viimeksi mainittua keskustelivat laajalti erityisesti paavin käyttämästä vallasta, ja Bodin saattoi
ammentaa runsaasti heidän teoksistaan. Bodin
viitta usein myös Balduksen opettajaan Bartolus
de Sassoferratoon (1313–57), joka oli eräs aikansa
arvostetuimmista oikeusoppineista. 1400-luvulla syntyneistä Alexander de Tartagnis (1424?–77)
ja Filippo Decio (1454–1535?; toisinaan Decius)
saavat Bodinin hyväksynnän. Aikalaisista Bodin
arvosti erityisesti maanmiestään Charles Dumouliniä (1500–66). Lisäksi valtiomies, jonka tärkeyttä Bodinin kirjoituksille voi tuskin korostaa liikaa,
on kanslerina (chancelier de France oli eräs Ranskan valtion korkeimmista viroista) uskonsotien
alkuvuosina toiminut Michel de l’Hospital (toisinaan Hôpital; 1505?–73)13.
Bodinin suhde roomalaiseen oikeuteen on
kahtiajakoinen. Hän torjui jyrkästi ajatuksen,
jonka mukaan roomalainen oikeus olisi eräänlainen ratio scripta tai että sillä olisi erityisasema oikeusjärjestelmien joukossa. Roomalainen
oikeus on erään kansan tiettynä ajanjaksona
omaksuma järjestelmä, Bodin kirjoittaa, ja sellaisena se on vain yksi osa hänen kaavailemaansa
universaalia oikeutta14 ja vain yksi osa komparatiivista eli vertailevaa oikeustiedettä. Kriittisestä
suhtautumisestaan huolimatta Bodin oli haluton (tai kykenemätön) täysin hylkäämään roomalaisen oikeuden traditiota, jota hän oli itsekin
opiskellut ja opettanut Toulousen yliopistossa.
Hänen teoksensa sisältävät lukuisia viittauksia
Corpus iuris civilis teokseen sekä siitä tehtyihin
kommentaareihin.
Toinen oikeusperinne, johon Bodin vahvasti
nojaa, on kanoninen oikeus (joka luonnollisesti ammensi runsaasti roomalaisesta oikeudesta). Kanoninen oikeus tarjosi Bodinille ja hänen
aikalaisilleen käytännön ratkaisuja päivän polttaviin ongelmiin aivan eri tavoin kuin roomalainen oikeus; viimeksi mainittu oli sidoksissa jo kadonneeseen yhteiskuntaan, ja monien
kriitikoiden mukaan Corpus iuris civilis teoksella oli hyvin vähän konkreettista tarjottavaa
1500-luvun yhteiskunnille (esim. humanisti ja
oikeusoppinut Guillaume Budé [1467–1540]
38
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
osoitti 1500-luvun alussa sen olevan täynnä toistoa, epäloogisuuksia sekä karkeita käännösvirheitä). Kanoninen oikeus sitä vastoin oli ”elävää”, toisin sanoen se oli edelleen käytössä oleva
oikeusjärjestelmä.
Kanonisen oikeuden vaikutus Bodinin teorialle tulee parhaiten esille katkelmissa, jotka
koskevat valtion hallinnollista rakennetta ja sen
toimintaa. Paavin käyttämä valta toimi Bodinille mallina siitä, kuinka maallisen prinssin tulisi suhtautua alamaisiinsa – toisin sanoen siitä,
millä tavalla suvereenin hallitsijan ja hänen alamaistensa suhteen tulisi jäsentyä. Myös yksilöille suotujen etuoikeuksien (ranskan kielen sana
privilège on johdettu latinasta ja tarkoittaa ”yksityistä lakia”) ja muiden erivapauksien kohdalla
Bodin käyttää paavin asemaa ja valtaa mallina.
Viimeinen esimerkki koskee Bodinin tekemää
erottelua kahden eri virkamiestyypin välillä:
yhtäältä niiden, joilla on pysyvä julkinen virka
(officier) sekä toisten, joilla on erityislaatuinen
virka, joka on ajallisesti rajoitettu ja/tai sidottu
tiettyyn päämäärään (commissioner). Kaikkien
näiden asioiden suhteen Bodin saattoi kääntyä
kanonisen oikeuden puoleen (Reulos 1985).
Paavin vallan vaikutus Bodinin
poliittiselle teorialle
Seuraavaksi viittaan muutamaan katkelmaan,
joiden varaan Bodin rakentaa teoriaansa sisältyvää vallan käsitettä; Bodinin viittaukset ovat
roomalaiseen ja kanoniseen oikeuteen. Ensimmäisessä katkelmassa Bodin viittaa useasti lainattuun kohtaan, joka toteaa suvereenin hallitsijan olevan valtiossa säädettyjen lakien
yläpuolella:
“Siitä syystä laissa [ts. roomalaisessa oikeudessa sellaisena
kuin se on kodifioitu Corpus iuris civilis teoksessa] todetaan
prinssin olevan vapautettu lakien voimasta.” (C’est pourquoy
la loy dit, que le Prince est absous de la puissance des loix.)
(Bodin 1583, 131)
Bodinin viittaus on Corpus iuris civilis -teoksen osiin Digesta (I, 3, 31; kysymys on Qui legibus soluti sunt? ja vastaus siihen kuuluu Princeps
legibus solutus est) ja Codex (I, 14, 9; tässä jälkimmäisessä katkelmassa todetaan, että mikäli laeissa on jotakin epäselvää tai hämärää, on
suvereenin hallitsijan tehtävä selventää niitä, ts.
tehdä ne ymmärrettäviksi alamaisille).
Myös toinen katkelma on viittaus Corpus
iuris civilis teokseen. Bodin lisää kohdan painoarvoa viittaamalla roomalaisen oikeuden lisäksi
kanoniseen oikeuteen ja sitä kommentoineisiin
oppineisiin:
”[K]uten laissa todetaan, Nulla obligatio consistere potest,
quae a voluntate promittentis statum capit (”Sellaista velvoitetta ei voi olla olemassa, joka on riippuvainen lupaavan
henkilön omasta tahdosta” Digesta XLV, I, 108, § 1; Digesta
XXXII, I, 22): tämä on rationaalinen velvoite joka osoittaa
selvästi, ettei kuningas voi olla laatimiensa lakien alamainen. Aivan kuten paavi ei koskaan sido käsiään, kuten
kanonistit asian ilmaisevat, myöskään suvereeni prinssi ei
voi sitoa käsiään, vaikka hän tahtoisi niin tehdä.” (Bodin
1583, 132)
Viimeisessä katkelmassa Bodin painottaa
suvereenin hallitsijan olevan luonnon ja Jumalan lakien alamainen, vaikka onkin positiivisten
lakien yläpuolella. Hänen valitsemansa esimerkki on kanonisen oikeuden puolelta:
“[S]e, joka [Bodin viittaa paavi Innocentius IV:een] parhaiten ymmärsi, mitä absoluuttinen valta on, ja pakotti kuninkaat ja keisarit kumartamaan omaa absoluuttista valtaansa,
totesi sen olevan valtaa asettua tavallisen lain yläpuolelle.
Hän ei puhunut Jumalan tai luonnon laeista.” (Bodin 1583,
133)
Bodin täydensi teoriaansa, ja haki sille
samalla laajempaa hyväksyntää, historian tutkimuksella sekä eri maiden diplomaattilähteistä kokoamallaan tiedolla. Näistä hän sai teoksiinsa kaipaamiaan empiirisiä aineksia, jotka
ovat oleellinen osa hänen teoriaansa. Toisinaan
Bodin luki lainaamiaan teoksia valikoivasti, ja
tietty tulkinnan mielivaltaisuus leimaa hänen
teoriansa joitakin osia.
Bodin ja monarchomaques-kirjoittajat
Bodinin vastaus monarchomaques-kirjoittajille
voidaan kiteyttää seuraaviin asioihin. Valta on
Bodinin mukaan jakamaton – se kuuluu yhdelle (monarkia), harvalle (aristokratia) tai enemmistölle/kaikille (demokratia). Bodin suosittaa monarkiaa, jota hän pitää luonnollisimpana
valtiomuotona. Lisäksi Bodinin määrittelemä
suvereeniuden idea toteutuu parhaiten juuri
monarkiassa, sillä ”valtiossa vain yksi voi olla
suvereeni”. Bodinin mukaan sellainen valtio, jossa valta olisi jaettu eri toimijoiden kesken (vrt.
Polybioksen malli koskien vallan jakamista), on
looginen mahdottomuus. Vallan jakaminen johtaa anarkiaan, koska tällöin kenenkään ei voi
sanoa olevan vallassa. Monarkiasta puhuttaessa
(Bodinin mukaan Ranska edustaa nimenomaan
monarkkista valtiomuotoa) on väärin todeta
korkeimman poliittisen auktoriteetin kuuluvan
kansalle – kansan suostumuksen ei näin ollen
voi myöskään sanoa olevan legitiimin auktoriteetin elinehto. Kansan ja hallitsijan välillä ei
ole olemassa mitään sopimusta, sillä hallitsija on
Jumalan asettama, kirjoittaa Bodin.
Viimeisenä mainittu asia (so. hallitsija on
Jumalan asettama) on yksi niistä seikoista, joiden suhteen Bodin teki muutoksia poliittiseen
teoriaansa République-teoksessa. Bodinin aiempi poliittinen esitys (kymmenen vuotta aiemmin
julkaistu Methodus) ei viittaa sanallakaan hallitsijaan Jumalan asettamana. Tämä on oiva esimerkki tavasta, jolla Bodin ryhtyi kumoamaan
monarchomaques-kirjoittajien teorioita: hallitsijan valtaa kritisoivat kyseenalaistavat Jumalan
tahdon, ja kapina hallitsijaa vastaan on asettumista Jumalan tahtoa vastaan. Bodinin suvereniteetin määritelmästä (jonka mukaan hallitsija
on positiivisten lakien yläpuolella) seuraa lisäksi, ettei kansan valitsemilla edustajilla tai valtion virkamiehillä ole keinoja hallitsijan suvereenin vallan rajoittamiseksi – ei edes silloin,
kun hallitsija omaksuu hirmuvaltiaan elkeet.
Alamaisten ei ole missään tilanteessa sallittua
vastustaa kuningastaan – tapahtukoon vastustaminen puheen tasolla tai fyysiseen voimaan
turvautuen. On toki suotavaa, Bodin toteaa, että
hallitsija kuuntelee kansan (tai sen valitsemien
edustajien) mielipiteitä, mutta mikään mahti
valtiossa ei estä häntä toimimasta oman päänsä
mukaan.
République-teos sisältää kaksi muuta huo­
mion­arvoista muutosta aiempaan teokseen verrattuna. Ensiksi, Methodus-teoksessa Bodin
kirjoittaa hallitsijan olevan samojen lakien velvoittama kuin alamaisensa. République-kirjassa
hän sitä vastoin toteaa hallitsijan olevan lakien
yläpuolella, kuten totesimme edellä. Toiseksi,
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
39
Methodus-teoksessa Bodin kirjoittaa, ettei suvereeni hallitsija voi muuttaa valtion lakeja ilman
säätyjen suostumusta. République-teoksessa hän
toteaa eksplisiittisesti valtion lakien ja tapaoikeuden pysyvän voimassa vain ja ainoastaan
suvereenin hallitsijan suostumuksella ja hänen
tekemällään säädöksellä – kansalaisilla, viranomaisilla tai säädyillä ei ole asiaan mitään sanomista.
Kriittisten laitosten puute
Bodinin tärkeimmistä teoksista, Methodus ja
République, ei ole tällä hetkellä saatavilla moderneja, tekstikriittisiä laitoksia. Kuten totesimme
aiemmin, République julkaistiin ensimmäisen
kerran Pariisissa vuonna 1576. Kirjan saamasta
kritiikistä johtuen Bodin teki runsaasti muutoksia sen myöhempiin laitoksiin. Nämä variaatiot
– niiden sisältö ja laajuus – ovat toistaiseksi jääneet hyvin vähäiselle huomiolle. Myös Bodinin
itsensä laatima, teoksesta vuonna 1586 julkaistu latinankielinen käännös De republica libri sex
eroaa huomattavasti alkuperäisestä, ranskankielisestä tekstistä. Seuraava on eräs esimerkki
Bodinin kirjaansa tekemistä muutoksista. Aiemmista painoksista poiketen République-teoksen
painos vuodelta 1583 sisältää Ciceron De legibus (Laeista) -teoksesta tutun toteaman ”Salus
populi suprema lex esto” (Bodin 1583, 576). Katkelma on lisätty – erittäin kömpelön oloisesti –
4. kirjan kolmanteen lukuun. Tämä on yllättävä veto Bodiniltä, kun tiedämme lauseen olleen
ahkerassa käytössä niiden monarchomaques-kirjoittajien teoksissa, joiden teorioita Bodin lähti République-teoksessaan kumoamaan. Tosin
lauseen lisääminen tekstiin on ymmärrettävää
kun muistamme, että osa République-teosta vastaan esitetystä kritiikistä koski juuri hallitsijalle luovutettua (kriitikoiden mielestä liian suurta) valtaa. Bodin mahdollisesti halusi vakuuttaa
lukijansa siitä, että hallitsijalle luovuttamasta
absoluuttisesta vallasta huolimatta hänen perimmäinen tavoitteensa on kansan hyvinvointi.
Margherita Isnardi Parenten aloittama (kirjat I–II) ja Diego Quaglionen loppuun saattama
(kirjat III–VI) République-teoksen italiankielinen laitos I Sei libri dello stato (Bodin 1964–
40
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
97) on ainoa, jossa teoksen lukuisia (ranskan- ja
latinankielisiä) variaatioita on vertailtu. Se on
myös olemassa olevista moderneista laitoksista
ainoa, joka sisältää Bodinin sivujen marginaaleihin laatimat viitteet sekä – ennen kaikkea – näiden viitteiden selitykset. Ilman selityksiä Bodinin lukuisat viitteet roomalaiseen ja kanoniseen
oikeuteen aukeavat vaivalloisesti nykytutkijalle.
République-teoksesta on valmisteilla tekstikriittinen laitos, joka sisältää sekä ranskan- että
latinankielisen version. Projektin vetäjänä toimii
sveitsiläisen Fribourgin yliopiston historian professori Mario Turchetti. Myös Methodus-teoksesta on tiettävästi valmisteilla tekstikriittinen
laitos. Sitä toimittavat Marie-Dominique Couzinet (Université Paris 1 Panthéon-Sorbonne) ja
Diego Quaglioni (Università de Trento)15.
Kirjallisuus
Bakos, Adrianna E. (1997). Images of Kingship in Early Modern France: Louis XI in Political Thought. London,
Routledge.
Bodin, Jean (1583). Les Six livres de la République. Paris,
Jacques Du Puys.
Bodin, Jean (1586). De republica libri sex. Paris, Jacques Du
Puys.
Bodin, Jean (1964–97). I Sei libri dello Stato, Torino, U.T.E.T.
Ensimmäisen osan (kirjat I–II) toimittanut Margherita Isnardi Parente; toisen ja kolmannen osan (kirjat
III–VI) toimittanut Diego Quaglioni.
Bodin, Jean (1985). Exposé du droit universel. Paris, PUF.
Coll. Questions.
Bodin, Jean (1985b). Jean Bodin – Actes du colloque interdisciplinaire d’Angers, 24 au 27 mai 1984. Angers,
Presses de l’Université d’Angers.
Bodin, Jean (1993). Les six lives de la République. Paris, Livre
de Poche. Toim. Gérard Mairet.
Canning, Joseph (1987). The Political Thought of Baldus de
Ubaldis. Cambridge, CUP.
Franklin, Julian H. (1963). Jean Bodin and the Sixteenth-Century Revolution in the Methodology of Law and History. New York, Columbia UP.
Pennington, Kenneth (1993). The Prince and the Law 1200–
1600. Berkeley, University of California Press.
Pihlajamäki, Heikki, Virpi Mäkinen ja Jussi Varkemaa
(2007). Keskiajan oikeushistoria. Helsinki, Suomalaisen kirjallisuuden seura. Tietolipas 218.
Reulos, Michel (1973). Les sources juridiques de Bodin:
textes, auteurs, pratique, teoksessa Jean Bodin – Verhandlungen der internationalen Bodin Tagung in
München. München, C.H. Beck, s. 187–194.
Reulos, Michel (1985). Le droit canonique dans « La République », teoksessa Jean Bodin – Actes du colloque
interdisciplinaire d’Angers 24 au 27 mai 1984. Angers,
Presses de l’université d’Angers, s. 357–364.
Reulos, Michel (2004). La mise en œuvre par Jean Bodin
de ses sources juridiques, teoksessa L’œuvre de Jean
Bodin – Actes du colloque tenu à Lyon 11–13 janvier
1996, s. 403–410.
Terrel, Jean (2001). Les théories du pacte social. Paris, Seuil.
Coll. Points.
9
Viitteet
1
2
3
4
5
6
7
8
De la démonomanie des sorciers, à Paris, chez
Jacques Du Puys. Teoksen latinankielinen käännös
julkaistiin vuotta myöhemmin otsikolla De magorum dæmonomania libri IV, Basileæ, per Thomam
Guarinum. Moderni englanninkielinen painos on On
the Demon-Mania of Witches, kääntänyt R. A. Scott,
johdannolla varustanut J. L. Pearl, Toronto, CRRS,
University of Toronto, 2001.
Colloquium heptaplomeres de rerum sublimium
arcanis abditis on Bodinin elämänsä loppupuolella
kirjoittama teos, jossa seitsemän eri uskonnon tai
filosofisen suuntauksen edustajaa keskustelee uskonnon perimmäisistä kysymyksistä. Teos julkaistiin
ensimmäisen kerran vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Tätä ennen se kiersi Eurooppaa käsikirjoituksina.
Englanninkielinen laitos on Colloquium of the Seven
about Secrets of the Sublime, University Park, PA,
Pennsylvania State UP, 2008 (2. painos). Teoksen on
kääntänyt ja laajalla johdannolla varustanut Marion
Leathers Kuntz.
Tuorein englanninkielinen esitys on Response to the
Paradoxes of Malestroit, kääntäneet H. Tudor ja R. W.
Dyson, johdannolla varustanut D. P. O’Brien, Bristol,
Thoemmes, 1997.
Seuraavat artikkelit ovat hyvä johdatus Bodinin
elämäkertaan: Kenneth D. McRae, Introduction,
teoksessa Six Bookes of a Commonweale, Cambridge,
Harvard UP, 1962, katso erityisesti sivut A3–A13;
edellinen on tiivistetty esitys laajemmasta elämäkerrasta, joka sisältyy McRaen julkaisemattomaan
väitöskirjaan The Political Thought of Jean Bodin,
Harvardin yliopisto 1954; Paul Lawrence Rose, Jean
Bodin and the Great God of Nature, Geneva, Droz,
1980; tuorein yhteenveto koskien Bodinin elämäkertaa on Marie-Dominique Couzinet ”Note biographique sur Jean Bodin,” teoksessa Jean Bodin – Nature,
histoire, droit et politique, Paris, Puf, 1996, s. 233–244.
Myös Mario Turchettin artikkeli ”Jean Bodin” Stanford
Encyclopedia of Philosophyssa on hyvä mainita.
Tähän liittyen katso erityisesti Jacques Saillot’n
”Jean Bodin, sa famille, ses origines,” teoksessa Bodin
1985b, s. 111–118.
Termi on harhaanjohtava, sillä kirjoituksissa ei
suinkaan hyökätty kuningasta ja kuninkaan valtaa
vastaan, vaan hyökkäys oli suunnattu tyrannin eli
hirmuvaltiaan tavoin käyttäytyvää hallitsijaa vastaan.
Julian H. Franklinin kirja Constitutionalism and Resistance in the Sixteenth Century (New York, Pegasus,
1969) sisältää katkelmia kaikista kolmesta teoksesta.
Viittaukset Bodinin pääteokseen Les Six livres de la
République ovat vuoden 1583 painokseen (Paris,
Jacques Du Puys) tai sen lyhennelmään vuodelta
1993. Kyseistä painosta pidetään yleisesti parhaana.
10
11
12
13
14
15
Ellei toisin mainita, olen käyttänyt teoksen ensimmäistä latinankielistä painosta De republica libri sex,
Lugduni et venundantur Parisiis, apud Jacobum Du
Puys, 1586.
Oikeamielisen, tai tarkemmin sanottuna ”järjen
alaisuudessa toimivan” hallinnoinnin vaade tulee
parhaiten esille République-teoksen latinankielisestä
käännöksestä: ”Respublica est familiarum rerumque
inter ipsas communium summa potestate ac ratione
moderata multitudo”, De republica libri sex, Francofurti, apud Joannem Wechelum et Petrum Fischerum consortes, 1591, s. 1. Vuonna 1756 Lontoossa
julkaistu, teoksen noin 500-sivuinen ranskankielinen
tiivistelmä, joka kantaa nimeä De la république, traité
de Jean Bodin, ou traité du gouvernement, perustuu tähän vuonna 1591 Frankfurtissa julkaistuun
latinankieliseen editioon. Tiivistelmän ensimmäisen
lauseen latinankielen rakenne on säilytetty, ja näin
ollen myös siitä käy ilmi edellä mainittu oikeamielisen hallinnoinnin vaade: ”L’État est l’union de
plusieurs Familles, & de ce qui leur est commun sous
l’empire de la raison & du pouvoir absolu.” Kursivointi
lisätty.
Selkeä esitys Bodinin asemasta tässä murroksessa
on Franklin 1963; ks. erityisesti teoksen ensimmäinen osa, s. 5–79. Erinomainen suomenkielinen esitys
keskiajan oikeudesta on Pihlajamäki ym. 2007.
Reulos on tutkinut Bodinin oikeuslähteitä ja niiden
käyttöä seuraavissa artikkelissa: Reulos 1973, Reulos
1985, Reulos 2004. Kyseiset artikkelit ovat olleet
korvaamaton apu tätä artikkelia kirjoitettaessa.
Panormitanukseen liittyen, ks. esim. Pennington
1993, s. 220–237. Mielenkiintoinen tutkimus koskien
Baldus de Ubaldiksen poliittista ajattelua on Canning 1987.
L’Hospitalin vaikutus Bodinin kirjoituksiin on laaja,
mutta jäänyt toistaiseksi lähes täysin vaille huomiota. Miesten yhtenevät ajatukset koskien Ranskan
oikeusjärjestelmän ja lakien uudistamista, uskonnollista suvaitsevaisuutta sekä heidän jakamansa
poliittinen realismi ovat kaikki selviä osoituksia
l’Hospitalin kirjoitusten vaikutuksesta Bodiniin.
Bodinin vuonna 1566 julkaisema Methodus sisältää
katkelmia tästä aiheesta. Systemaattisin esitys yleismaailmallisen oikeuden luomiseksi on Bodinin teos
Iuris universi distributio, joka julkaistiin ensimmäisen
kerran vuonna 1578, mutta jonka hän oletettavasti
kirjoitti jo ennen Methodusta. Tuorein laitos teoksesta on Bodin 1985.
Ainoa tuntemani viittaus tähän projektiin löytyy
teoksesta Marie-Dominique Couzinet, Bibliographie
des écrivains français – Jean Bodin, Paris–Roma,
Memini, 2001, s. 336.
Kirjoittaja on käytännöllisen filosofian jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa ja toimii Erik Castrén
-instituutin tutkijana.
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
41
LYHyesti
Vuosisata Ylioppilaslehteä
Sotalapsien elämä
Sanonta ”mitä ylioppilaat
tänään, sitä kansa huomenna” kehitettiin Ylioppilaslehdessä 1920-luvulla. Tämä sanonta on
toiminut
ohjenuorana
aktiivisille opiskelijapolville, ja huomattava osa
myöhempää suomalaista
poliittista ja kulttuurista eliittiä on hionut ilmaisuaan lehden sivuilla.
Jukka Kortin laaja kirja Ylioppilaslehden vuosisata (Gaudeamus 2013) on media- ja aatehistoriaa. Lehden historiaa tarkastellaan koko sen
satavuotisen historian ajan (1913–2013) kahdesta yhteiskuntateoreettisesta tähystysaukosta, jotka ovat julkisuus ja yhteiskunnallinen sukupolvi.
Muillakin kulttuuri- ja mielipidelehdillä on
ollut paljon vapauksia, mutta Ylioppilaslehden
resurssit ja levikki ovat olleet ainutlaatuiset. Mahdollisuudet kasvoivat, kun se siirtyi vuonna 1949
Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan HYY:n
omistukseen. Lehti ja laajemmin ylioppilaskunta
ovat luoneet sukupolviliikkeitä ja hämmentäneet
aika ajoin myös valtakunnallista julkisuutta.
Jokaiselle kirjan lukijalle on kiinnostavaa katsoa, miten omaa sukupolvea tarkastellaan. Teos
on periodisoitu noin kymmenen vuoden jaksoihin. Sen lopussa vertaillaan kahta merkittävintä
1900-luvulla ylioppilasnuorisoa mobilisoinutta ”taistelujärjestöä”: AKS:ää ja taistolaisliikettä.
Kortti toteaa, että sukupolviliikkeitä ei enää ole
samassa mielessä. 2000-luvun atomisoituneella
nuorisolla ei ole enää kollektiivista tietoisuutta
itsestään. Se on hajonnut yksilöllisiksi ja erikoistuneiksi ryhmiksi. Sosiologista sukupolvikäsitettä ei voi enää oikein soveltaa tämän hetken
yhteiskunnallisiin liikkeisiin, kuten globalisaatiokriittisyyteen.
Sodan vuoksi Ruotsiin siirrettyjen niin sanottujen sotalasten elämä on ollut selvästi vaikeampaa
kuin Suomeen jääneiden. Merkittävät erot ovat
näkyneet kohonneena sydäntauti- ja diabetesriskinä sekä lisääntyneinä mielenterveysongelmina. Tämä ilmenee Suomen Akatemian rahoituksella tehdystä tutkimuksesta.
”Vertailemalla sotalapseksi lähteneitä ja tänne jääneitä voimme ymmärtää paremmin, mikä
merkitys sotalapsuudella ja sen aiheuttamalla
varhaisella stressillä on myöhemmälle elämän
kululle”, kertoo tutkija Anu-Katriina Pesonen.
”Varhaisen stressin merkitys elämänkaareen oli
huomattava, vaikka suurin osa sotalapsista koki
sotalapsuuden myönteisenä kokemuksena jälkikäteen.”
Tutkimus tehtiin niin sanotun Helsinkikohortin avulla. Se on suomalainen pitkittäistutkimus, johon on osallistunut 13 345 Naistenklinikalla ja Kätilöopistolla vuosina 1934–44
syntynyttä miestä ja naista. Tästä joukosta 1 778
on ollut sotalapsena. Sotalapsitiedot käyvät ilmi
Kansallisarkiston lastensiirtoarkistosta.
42
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
Finna-hakupalvelu
Ensimmäistä kertaa Suomen eri arkistojen, kirjastojen ja museoiden aineistoihin pääsee yhden
hakupalvelun kautta. Finna, Kansallisen digitaalisen kirjaston (KDK) asiakasliittymä, parantaa
aineistojen, kuten kuvien, asiakirjojen, tietokantojen ja e-julkaisujen, saatavuutta. Suuri osa
Finnan kautta haettavana olevasta aineistosta on
kaikille verkon käyttäjille avointa. Lisäksi palvelussa on käytöltään tai saatavuudeltaan rajoitettua aineistoa.
Finnassa on sekä kansallisesti merkittäviä
että paikallisesti kiinnostavia aineistoja. Ne ovat
Kansallisarkiston, kansalliskirjaston, Museoviraston sekä muiden muistiorganisaatioiden
kokoelmista ja tarjoavat uusia mahdollisuuksia
erityisesti humanistis-yhteiskunnalliselle tutkimukselle. Finna.fi-osoitteessa sijaitsee niin
sanottu yhteinen kansallinen näkymä. Sen lisäksi avattiin testikäyttöön Jyväskylän yliopiston
oma näkymä. Museoiden näkymä avataan toukokuussa 2013. Tulossa ovat myös Kansalliskirjaston tutkimuskirjaston oma Finna-hakuliittymä ja arkistojen oma näkymä. Finnaa ylläpitää
Kansalliskirjasto.
Zeppeliini Pohjois-Hämeessa
Etelä-Suomen taivaalla saattaa touko–kesäkuussa nähdä ilmalaivan eli zeppeliinin, joka
kuljettaa ilmakehätutkijoita mittauslaitteineen.
Aluksen määränpää on Juupajoella Hyytiälässä, missä sen ottaa vastaan akatemiaprofessori
Markku Kulmalan kansainvälinen tutkijaryhmä. Hyytiälän metsäasema on Helsingin yliopiston Metsätieteiden laitokseen kuuluva yksikkö,
jonka tarkoitus on mahdollistaa metsätieteellinen kenttäkurssitoiminta sekä tieteellinen tutkimus kenttäoloissa. Aseman yhteydessä toimii
myös Helsingin yliopiston Fysiikan laitoksen ja
Ilmakehätutkimuksen keskuksen SMEAR-mittausasema.
Lähes satametriseen zeppeliiniin varustetulla
laitteistolla kerätään näytteitä ilmakehän hiukkasista eli aerosoleista. Näytteistä saatua tietoa
käytetään muun muassa ilmastonmuutokseen
liittyvien ilmiöiden ymmärtämiseen ja ennakointiin. Kulmalan tutkijaryhmä koostuu fyysikoista, kemisteistä ja muista luonnontieteilijöistä. Se on tehnyt ilmakehätutkimuksessa useita
kansainvälistä huomiota herättäneitä tieteellisiä
läpimurtoja. Zeppeliiniä rahoittavat Helsingin
yliopisto ja Euroopan yhteisö tutkimusbudjetistaan.
Suomalaisten energiakäänne
Suomalaisten energian kulutuksessa on tapahtunut selvä muutos. Kulutuksen kasvu on pysähtynyt, ja uusiutuvilla energiamuodoilla ja ydinvoimalla tuotettu energia on ensimmäistä kertaa
ohittanut fossiiliset polttoaineet. Suomen Akate-
mian Ilmastonmuutos- eli FICCA-tutkimusohjelman tutkijoiden mukaan energian kulutuksen
muutokset perustuvat kansallisen tason päätösten lisäksi siihen, että yritykset, kunnat ja kansalaiset ovat oma-aloitteisesti ottaneet käyttöön
uusia energiateknologioita.
Professori Raimo Lovion mukaan suomalaista energiakäännettä tukee moni seikka. Energian kulutuksen kasvu on pysähtynyt: kulutus ei
ole kasvanut kymmeneen vuoteen ja odotettavissa oleva kasvu vuoteen 2020 mennessä jää
hyvin pieneksi. Lisäksi viime vuonna tuotettiin
ensimmäistä kertaa enemmän energiaa uusiutuvalla energialla ja ydinvoimalla kuin fossiilisilla polttoaineilla ja turpeella. ”Vuonna 2012
fossiilisten polttoaineiden ja turpeen hiilidioksidipäästöt olivat ensimmäistä kertaa selvästi alle
vertailuvuoden 1990 tason. Kasvihuonekaasujen
vähentämisen aika on siis alkanut”, Lovio sanoo.
Tähän mennessä energiakäänteen menestyneimpiä teknologioita ovat olleet puuenergia ja
lämpöpumput. Myös hitaasti yleistyneet tuulija aurinkoenergia ovat saaneet vauhtia. Aurinkoenergian käytön yleistymisen taustalla on
aurinkokennojen hyötysuhteen parantuminen
ja niiden hinnan lasku. Professori Peter Lundin
tutkimusryhmä kehittää Suomen Akatemian
Kestävä energia -tutkimusohjelmassa kolmannen sukupolven aurinkokennoja.
Pimeän aineen kartta
Tähtitieteilijät ovat jo kauan tienneet, että avaruudessa on tavallisen, näkyvän aineen lisäksi suuria määriä toistaiseksi tuntemattomista hiukkasista koostuvaa pimeää ainetta, jonka
havaitsemme vain sen painovoimavaikutuksista. Tätä pimeää ainetta on viisi kertaa enemmän kuin tavallista ainetta. Tutkimalla huolella
Planck-satelliitin maaliskuun loppupuolella julkaistua kosmisen taustasäteilyn karttaa, jonka
laatimisessa Helsingin yliopiston tutkijoilla oli
keskeinen osuus, on nyt onnistuttu tekemään
ensimmäinen kartta siitä, miten pimeä aine on
jakautunut lähes koko taivaalla.
Kun taustasäteily kulkee avaruuden halki ja ohittaa pimeän aineen kasaumia, pimeän
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
43
aineen painovoima muuttaa valon rataa. Tämän
ns. painovoimalinssi-ilmiön takia kosminen
taustasäteily näyttää varhaisen maailmankaik­
keuden rakenteen hieman vääristyneenä. Tutkimalla näitä vääristymiä voimme laskea, missä
suunnissa pimeä aine sijaitsee. Koska taustasäteily tulee maailmankaikkeuden kaukaisimmista näkyvistä osista, yli 40 miljardin valovuoden
päästä, julkaistu pimeän aineen kartta näyttää
pääasiassa pimeää ainetta, joka on yli 10 miljardin mutta alle 30 miljardin valovuoden päässä
meistä kussakin taivaan suunnassa.
Peli-ala monipuolistuu
Suomi on pelialan ehdotonta maailman kärkeä ja neuroteknologian huippuja Euroopassa.
Kun nämä kaksi alaa yhdistetään, voidaan paitsi tehdä upeampia ja ajatuksen voimalla toimivia pelejä myös löytää ratkaisuja ja kuntoutuskeinoja aivoperäisiin sairauksiin ja edesauttaa
oppimista. Peliteollisuus ei tulevaisuudessa keskity enää puhtaasti viihdeteollisuuteen vaan luo
pelillisiä ratkaisuja sairauksien hoitoon ja oppimiskyvyn edistämiseen.
Neurogaming hyödyntää tunteisiin, kognitiivisiin taitoihin ja käyttäytymiseen vaikuttavia
teknologioita uudenlaisten pelaamiskokemusten
luomiseen. Mahdollisuuksia on rajattomasti, ja
toimivia tuotteita on jo saatu kuluttajamarkkinoille Yhdysvalloissa. Eero Castrén, neurotieteen
tutkimuskeskuksen professori, patistaa suomalaisia yrityksiä ottamaan alan haltuunsa: ”Neurogamingin ala on vielä aluillaan Suomessa. Pelialan
toimijat ovat nyt pääsemässä yhteyteen neurotieteen tutkimusta tekevien tahojen kanssa.”
Turussa on pelialan koulutuksen ja osaamisen
keskittymä. Tulevana syksynä Turun Kirja- ja
Tiedemessuilla (4.–6.10.2013) on tiedemessujen
teemana pelit ja oppiminen. Tiedemessuilla ovat
44
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
mukana mm. Turun yliopisto, Turun ammattikorkeakoulu, Tieteellisten seurain valtuuskunta,
Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta, Arkistolaitos, Suomen Kotiseutuliitto, Turun kaupungin kirjasto ja Turku Science Park. Viihdepelaamisen lisäksi ohjelmassa annetaan painoarvoa
hyötypelaamiselle.
EU:n tiederahoituksen tilastoja
Euroopan komissio on tilastoinut (26.2.2013
mennessä) tutkimuksen seitsemännen puiteohjelman (2007–13) 381 hakukierroksen osallistujat. 104 069 arvioidussa hakemuksessa on ollut
yli 485 000 järjestön ja henkilön osallistumista.
Suomalaisosallistujien onnistumisprosentti
on 21,59 %, kun kaikkien EU-maiden onnistumisprosentti on 21,77 %. Suomalaiskoordinoitujen hakemusten onnistumisprosentti on laskenut edellisistä tilastoinneista ja oli 14,46 %,
kun maakohtaisten koordinointien onnistumisprosentti EU:ssa oli keskimäärin 19,42 %. Sekä
osallistumisten että koordinointien onnistumisprosentit vaihtelevat kuitenkin merkittävästi eri
erityisohjelmien välillä.
Puiteohjelmasta on rahoitettu 414 suomalaisen organisaation 2 000 osallistumista (1 378
hanketta) noin 671,9 miljoonalla eurolla. Näiden hankkeiden volyymi on noin 7,7 miljardia
euroa. Suomalaiskoordinaattoreita jo allekirjoitetuissa sopimuksissa on 273. Suomeen tuleva puiteohjelmarahoitus on 2,1 % koko jaetusta
rahoituksesta. Suomalaisittain suosituimpia teemoja ovat olleet ICT, nanotieteet ja -teknologiat,
materiaalit ja prosessit (NMP) sekä terveydentutkimus. Tiede yhteiskunnassa -ohjelmassa on
25 suomalaisosallistumista, joihin on saatu EUrahoitusta noin 3 miljoonaa euroa.
Ilari Hetemäki
katsauksia
Yliopisto tunnetaan tohtoreistaan
Antti Räisänen
Väitöskirjoilla on globaali arvo. Ihmiskunnalla on parhaillaan ratkottavana monia ongelmia:
energian riittävyys, ilmaston muutos, ympäristön saastuminen, kehittyneissä maissa väestön
ikääntyminen, terveys ja hyvinvointi, ruoka, tiedon välitys ja saatavuus. Aalto-yliopiston väitöskirjatutkimuksista merkittävä osa käsittelee
näitä kysymyksiä. Maailmanlaajuisesti parhaat
asiantuntijat tarkastavat valtaosan Aallon tekniikan alan väitöskirjoista. Miltei kaikki väitöskirjat julkaistaan nykyisin myös elektronisesti.
Väitöskirjan julkaiseminen ja tohtorin arvon
saavuttaminen insinööritieteissä on Suomessa
ollut mahdollista vuodesta 1908, jolloin Suomen
teknillinen korkeakoulu sai yliopistostatuksen.
Ensimmäistä tekniikan alan väitöskirjaa puolusti Simo Viljo Hintikka vuonna 1911.
Väitöskirjatutkimus oli alkuaikoina varsin
vähäistä, ensimmäisessä tohtorinpromootiossa
vuonna 1934 oli tutkinnon suorittaneita vasta 15.
Vuonna 1980, jolloin itse väittelin, tarkastettiin
Teknillisessä korkeakoulussa 28 väitöskirjaa, ja
yhteismäärässä päästiin lukuun 466. Koko 1980luku edettiin vajaan kolmenkymmenen väitöksen vuosivauhtia. 1990-luvulla väitösten määrä
nopeasti kaksinkertaistui ja kansallisten tutkijakoulujen perustamisen jälkeen se nousi pian
noin sataan vuodessa.
Viime vuosina on Aalto-yliopiston tekniikan
korkeakouluissa suoritettu noin 150 tohtorintutkintoa vuodessa. Tekniikan alan väitöskirjojen
yhteismäärä nousi tämän vuoden tammikuussa kolmeen tuhanteen. Tekniikan alan tohtorintutkintojen määrä on noin 0,7 yhtä professoria
kohden vuodessa.
Väitöskirjan muutokset
Tänä päivänä väitöskirjat ovat keskimäärin laajempia kuin alkuaikoina. Nykyisin väitöskirjatyöt ovat jo tyypillisesti johtaneet useisiin kansainvälisillä areenoilla esitettyihin julkaisuihin,
onhan valtaosa nykyisistä väitöskirjoista niin
sanottuja artikkeliväitöskirjoja. Alkuaikoina,
aina 1970-luvulle asti, väitöskirjat olivat monografioita, jotka johtivat harvoin muihin julkaisuihin.
Ensimmäinen englanninkielinen tekniikan
väitöskirja julkaistiin vuonna 1934. Siihen asti
puolet väitöskirjoista oli kirjoitettu kotimaisilla kielillä, suomeksi ja ruotsiksi, toinen puoli saksaksi. Käytetyn kielen takia väitöskirjojen tarkastamiseen pystyvä asiantuntijajoukko
oli pieni. Saksankielen valtakausi jatkui yli koko
1940-luvun, englannista tuli väitöskirjojen valtakieli 1950-luvulla. 1960- ja 1970-luvulla jo yli
80 prosenttia väitöskirjoistamme julkaistiin englanniksi, 1980-luvulla yhdeksän kymmenestä ja
nykyään käytännöllisesti katsoen kaikki. Julkaisemalla väitöskirjan englanniksi sille voi saada parhaan mahdollisen arvioinnin sekä tilaisuuden
levittää uutta tietoa mahdollisimman monelle.
Missä tohtoriopiskelija tutkii?
Huippuyliopiston tohtoriopiskelija työskentelee
yliopiston laitoksella tutkimusryhmässä. Noin
viidesosa väitöskirjoista tehdään Aalto-yliopiston ulkopuolella, sektoritutkimuslaitoksissa ja
teollisuudessa. Kun tämä tapahtuu yhteisprojektissa laitoksen kanssa, vuorovaikutus ja sitä
kautta korkealaatuisen tutkimuksen kulttuuri
on läsnä väitöskirjatyössä. Yliopistomme omat
voimavarat ja kansalliset tutkijakoulut mahdollistavat korkeintaan kolmanneksen vuotuisesta
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
45
150 tohtorin tutkinnosta. Noin puolet väitöskirjatöistä tuotetaan projektirahoituksella, joka on
hankittu Suomen Akatemialta, Tekesiltä, EU:lta,
teollisuusyrityksiltä jne.
Aina 1980-luvulle saakka valtaosa valmistuneista tohtoreista sijoittui opetukseen liittyviin
tehtäviin. Tänään valtaosa Aalto-yliopiston tekniikan alan tohtoreista sijoittuu nähdäkseni teollisuuden asiantuntijatehtäviin. Globaalissa talou­
dellisessa kilpailussa huippuosaaminen, uudet
innovaatiot ja nopea tuotekehitys ovat elinehto.
Insinöörialojen tohtorit ovat tässä avainasemassa.
Tämän ei kuitenkaan pitäisi tarkoittaa sitä, että
tohtorinväitöskirjoja tehdään yrityksissä.
Tutkijakoulutuksen tulevaisuus
Kansallisilla tutkijakouluilla on ollut tärkeä tehtävä tohtorikoulutuksen laadun nostamisessa ja
korkeatasoisen tutkimuskulttuurin sekä hyväksi havaittujen käytäntöjen levittämisessä uusiin
yliopistoihin sekä aloille, joilla tohtorinkoulutuksen perinteet puuttuivat tai olivat liian ohuet.­
Nyt kansalliset tutkijakoulut on päätetty lakkauttaa. Tutkijakoulujen varat on valtion budjetissa siirretty yliopistojen määrärahoihin siinä
suhteessa kuin yliopistoilla on nyt tutkijakoulutuspaikkoja kansallisissa tutkijakouluissa.
Tämä on yliopistojen lukumääränkin vähentyessä oikea toimenpide, joka antaa yliopistoille
paremman mahdollisuuden luoda oman profiilinsa. Valitettavasti samaan aikaan monet yliopistojen kulut ovat noususuunnassa, mutta
määrärahat eivät. Vaarana on, että nämä pienehköt tohtorinkoulutukseen tarkoitetut määrärahat nyt häviävät kokonaan.
Tohtorinkoulutusmäärän nostaminen on
välttämätön toimenpide, kun Aalto-yliopisto
pyrkii Euroopan parhaiden yliopistojen joukkoon vuoteen 2020 mennessä. Valtaosa huippuyliopistojen tutkimuksesta ja julkaisutuotannosta syntyy tohtorinväitöskirjojen myötä.
Huipulle päästään vain lisäämällä tohtorikoulutusta, laadusta tinkimättä. Näin yliopisto osallistuu parhaiten globaalien ongelmien ratkaisuun
ja samalla auttaa Suomea menestymään tieteellisessä ja taloudellisessa kilpailussa.
46
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
Pienessä maassa kallis tekniikan tohtorinkoulutus pitää keskittää strategisesti valituille aloille parhaisiin yksiköihin, ja niissä tohtorinkoulutusta pitää tukea valtion budjetinkin
kautta tuntuvasti. Aalto-yliopiston tulisi profiloitua valituilla painoaloilla, tai ehkä pikemminkin valituilla teema-alueilla, ensisijaisesti
tohtorinkouluttajaksi. Näille alueille suuntautuvan sisäisen rahoituksen tulisi olla niin suurta,
että viidessä vuodessa, tai ainakin vuoteen 2020
mennessä, Aalto-yliopisto pystyisi lisäämään
tekniikan alan tohtorintutkintojen määrää tuntuvasti – noin puolitoistakertaiseksi nykyiseen
verrattuna. Samalla on tietenkin huolehdittava
tehokkaasta ja laadukkaasta tohtoriopiskelijoiden rekrytoinnista.
Kirjallisuutta
Teknillisen korkeakoulun väitöskirjat 1911–1997 – terpenikemiasta nanoteknologiaan. Toim. L. Ala-Tuuhonen, L.
Lindman-Sharma, E. Mörttinen ja I. Pasanen-Tuomainen. Teknillinen korkeakoulu, Espoo, 1998.
Tohtoripromootion taival – Teknillisen korkeakoulun promootiohistoriikki. Toim. Antti Tuuri. Teknillisen korkeakoulun tukisäätiö, 1994.
Teknillisen korkeakoulun väitöskirjalautakunnan arkistot
vuosilta 2005–2010.
Aalto-yliopiston kirjasto: elektroniset väitöskirjat tekniikan korkeakouluissa. http://otalib.aalto.fi/en/
collections/e-publications/dissertations/
Kirjoittaja on professori ja laitoksenjohtaja radiotieteen ja -tekniikan laitoksella Aalto-yliopiston
sähkötekniikan korkeakoulussa. Kirjoitus perustuu puheeseen Aalto-yliopiston tekniikan korkeakoulujen tohtoripromootiossa 12.10.2012.
Säätiöt rohkaisevat tohtoreita ulkomaille
Mikko-Olavi Seppälä
Kolmen viime vuoden aikana kaksisataa tohtoria
on lähetetty Suomesta ulkomaisiin huippuyliopistoihin. Aivovuodon takana on Säätiöiden post doc
-pooli, jonka perustajat uskovat ulkomaisten tutkimusjaksojen koituvan Suomen tieteen hyväksi.
Ensimmäisen seurantakyselyn vastaukset tukevat
vahvasti tätä olettamusta.
Säätiöiden post doc -pooli syntyi vuonna 2009
kahdeksan suuren apurahasäätiön yhteishankkeena. Taustalla oli monenlaisia motiiveja, jotka
tuntuivat onnellisesti kohtaavan. Tiedepoliittisena tavoitteena on parantaa Suomen tieteen tasoa
rohkaisemalla vastavalmistuneita tohtoreita lähtemään post doc -kaudelle oman tutkimusalansa
ulkomaiseen huippuyliopistoon. Tulosten saavuttamiseksi tutkimusjakson minimikaudeksi
määrättiin yksi lukuvuosi.
Nuorten tutkijoiden tilannetta haluttiin
parantaa myöntämällä ”yhdeltä luukulta” kerralla riittävän pitkäkestoinen rahoitus. Post doc
-poolin kautta myönnetyistä apurahoista viidennes on ollut kaksi- tai kolmevuotisia. Tutkijoita on rohkaistu ottamaan perheensä mukaan
myöntämällä apurahoja myös muuttokustannuksiin sekä lasten hoito- tai koulumaksuihin.
Ulkomaille lähtevien post doc -tutkijoiden
rahoitustarpeet vaihtelevat matkakulujen peittämisestä aina kokonaisrahoitukseen. Räätälöityä
myöntöpäätöstä vaativina erikoistapauksina ne
tahtoivat hukkua suurten apurahasäätiöiden
yleishakuihin. Apurahapoolin myötä säätiöt
saattoivat ohjata tämän pienen, mutta tärkeän ja
työlään hakijaryhmän suuntaamaan hakemuksensa pooliin. Post doc -poolin kautta myönnettävät apurahat ovat vapaamääräisiä ja niiden
suuruus määrittyy hakijan laatiman kustannusarvion pohjalta.
Jo kaksisataa tohtoria ulkomaille
Säätiöiden post doc -pooli on järjestänyt vuosittain kaksi hakukierrosta, keväthaun joulu–tammikuussa ja syyshaun elo–syyskuussa. Seitsemän hakukierroksen jälkeen apurahansaajia on
jo 202. Eri tieteenaloja on tuettu sangen tasaisesti sen mukaan, miten niiltä on tullut huippuluokan hakemuksia. Hakijoista 29 % suuntaa Yhdysvaltoihin ja 14 % Isoon-Britanniaan,
niiden jälkeen tulevat Ruotsi, Saksa, Australia,
Kanada, Ranska ja muut maat.
Apurahat ovat henkilökohtaisia ja ne on
myönnetty hakemuksessa mainitussa ulkomaisessa yliopistossa tehtävää tutkimusta varten. Post doc -tutkijat ovat nopeita liikkeissään.
Hakijoiden joukossa on aina riskinottajia, jotka
ovat jo ehtineet muuttaa ulkomaille vailla varmuutta tutkimusrahoituksesta.
Säätiöiden keskinäinen yhteistyö
Säätiöille ja niiden hallinnossa toimiville luottamushenkilöille keskinäinen yhteistyö post doc
-poolin puitteissa on merkinnyt myös kokemusten vaihtoa ja tutustumista toistensa käytäntöihin. Poolin perustivat Suomen Kulttuurirahasto,
250 200 150 Haetut apurahat
100 50 Myönnetyt
0 KEVÄT 2010 SYKSY 2010 KEVÄT 2011 SYKSY 2011 KEVÄT 2012 SYKSY 2012 KEVÄT 2013 Kaavio: Säätiöiden post doc -poolin hakijat ja apurahansaajat seitsemällä ensimmäisellä kierroksella.
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
47
Alfred Kordelinin Säätiö, Jenny ja Antti Wihurin
Rahasto, Koneen Säätiö, Svenska Kulturfonden,
Emil Aaltosen Säätiö, Helsingin Sanomain Säätiö ja Tekniikan edistämissäätiö, jotka sijoittivat
pooliin vuosittain jaettavaksi yhteensä 2,5 miljoonaa euroa.
Poolin linjanvedoista ja arvioinnin järjestämisestä vastaava johtoryhmä koostuu mukana
olevien säätiöiden asettamista edustajista, kuten
säätiöiden omien hallitusten jäsenistä tai tutkimuspäälliköistä. Ensimmäisen kolmivuotiskauden puheenjohtajana toimi Kulttuurirahaston
mandaatilla Helsingin yliopiston biolääketieteen
professori Elina Ikonen. Vilkkaita keskusteluja on käyty muun muassa erityyppisten kustannusten korvattavuudesta sekä eri tieteenalojen
yhteismitallisuudesta.
Viestinnän ja viestintäteollisuuden tutkimusta rahoittava Helsingin Sanomain Säätiö jättäytyi ensimmäisen kolmevuotiskauden jälkeen
pois poolista, koska se ei katsonut juuri hyötyvänsä poolin järjestämistä hauista. Muilta osin
kokemukset olivat hyviä, ja ne houkuttelivat
uusia säätiöitä mukaan toiselle kolmivuotiskaudelle.
Pooliin liittyivät syksyllä 2012 Suomen Lääketieteen Säätiö, Liikesivistysrahasto, Paulon
Säätiö, Svenska litteratursällskapet ja Yksityisyrittäjäin Säätiö, mikä merkitsi, että vuosittain
jaettavissa oleva apurahasumma kipusi 2,65 miljoonaan euroon. Tällä summalla rahoitetaan jo
hyvinkin 60 tohtorin tutkimustyötä vuosittain.
Toisella kolmivuotiskaudella Säätiöiden post
doc -poolin johtoryhmän puheenjohtajana toimii Aalto-yliopiston Kemian tekniikan korkeakoulun dekaani Outi Krause, joka edustaa poolissa Tekniikan edistämissäätiötä.
siä näköaloja. Suurin osa stipendiaateista on jo
palannut suomalaiseen yliopistoon, osa on päässyt kiinni ulkomaiseen tutkimusrahoitukseen,
mutta hekin ylläpitävät yhteyksiä Suomeen.
Ulkomailla oli solmittu arvokkaita kontakteja, saatu uusia ideoita ja ajattelumalleja sekä
hankittu korkean tason osaamista. Huippuyliopistoissa suhde tutkimustyöhön muuttui, ja
eräs tutkija kuvasi nykyistä asennettaan ”stressittömäksi”. Tutkijanuran näkymät olivat post doc
-kauden jälkeen valoisia. Moni koki itsenäistyneensä, esimerkiksi valmius siirtyä tutkimusryhmän johtajaksi oli hankittu.
Muutamissa tapauksissa vakuutusmaksut
ja verotus aiheuttivat apurahansaajille jälkikäteen yllätyksiä. Perheellisten tutkijoiden ulkomaiset post doc -apurahat voivat nousta hyvin
korkeiksi, joten niin hakijoiden kuin säätiöidenkin on tärkeää eritellä, mitä kuluja budjettiin tai
myöntöön sisältyy. Tutkimuskulut voi vähentää
verotuksessa, ja Suomen sosiaaliturvan takaava
Myel-vakuutus puolestaan maksetaan työskentelyapurahan osuudesta.
Apurahat riittivät hankkeiden läpiviemiseen. Eräs tutkija kiitti säätiöitä tällaisen
rahoitusinstrumentin kehittämisestä: ”Keskitetysti tehtävä haku helpottaa ulkomaille lähtöä,
tekee säätiöiden hausta avoimempaa ja tukee
reilua kilpailua. Apurahan määrä on sopivan
suuri, jotta saaja tuntee että hänen työtänsä ja
kykyjänsä arvostetaan. Tämä on omiaan lisäämään innostusta, joka post doc -kauden alussa
on erittäin oleellista.” Toinen post doc -kaudeltaan kotiutunut apurahansaaja totesi: ”Kokemus
osoitti, että perheellinenkin tutkija voi käydä
ulkomailla töissä.”
Post doc -tutkijoiden saavutuksia ja
kokemuksia
Säätiöiden post doc -poolin kautta apurahan
vuonna 2010 saaneilta tutkijoilta kysyttiin kokemuksia ulkomaisesta tutkimusjaksosta ja nykyi-
48
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
Kirjoittaja on dosentti ja Säätiöiden post doc -poolin koordinaattori.
Salingerin arvoitusten äärellä
Anssi Sinnemäki
J. D. Salingerin vuonna 1951 ilmestynyttä Siepparia ruispellossa on myyty 70 miljoonaa kappaletta. Romaanin voittokulkua ihasteleva yleisö
sai sittemmin seurata hämmentyneenä, miten
alun perinkin julkisuutta karttanut Salinger
(1919–2010) vaikeni kirjailijana ja kansalaisena lopullisesti 1960-luvun puolestavälistä lähtien. Lukuisat lukupolvet hurmannut Sieppari
aiheutti Suomessakin vuonna 1961 pienen kulttuurikumouksen, erityisesti Pentti Saarikosken
slangiin perustuvan käännöksen ansiosta. Suomennostyön yhteydessä Saarikoski esitti suomen kielestä ja sen huollosta aika pöhköltä kuulostavia väitteitä, jotka sähköistävät keskustelua
vielä yli puoli vuosisataa julkitulonsa jälkeen.
Tie vaikenemiseen
Salinger varjeli yksityisyyttään raivokkaasti.
Hän vartioi tekstiensä puhtautta ja puuttui jo
uransa alkuvaiheissa hanakasti tapauksiin, milloin hänen tarkkaan hiomaansa tekstiä oli sormeiltu leh­tien ja kustantamoiden toimituksissa.
Salingerin vaikenemista on pidetty arvoituksena. Ainakin se oli paradoksi. Julkisuudesta vetäytyminen johti loputtomaan kierteeseen:
vaikeneminen vain ruokki median ja yleisön
kyltymätöntä uteliaisuutta.
Salingerin omaan tuotantoon sisältyvien viittausten lisäksi Kenneth Slawenskin Salinger-elämäkerta (2010) ja Salingerin Margaret-tyttären
Dream Catcher (2000) antavat auttavasti ellei
jopa riittävästi indisioita arvoituksen avaamiseen.
Salingerin kehityksen taustalla oli kaksi vaikuttavaa tekijää ylitse muiden.
Ensinnäkin Margaret Salinger korostaa isänsä perhetaustaa: J. D. Salingerin isä oli juutalainen mutta äiti katolistaustainen käännynnäinen,
ja koska juutalaisuus periytyy matrilineaalisesti,
Salingerin luonnetta ja valintoja määräävä tekijä
pienestä pitäen oli horjuva asema kahden kulttuurin välissä tai tuntemus siitä, että ei sosiaalisesti kuulunut oikein mihinkään. Sehän oli
myös Siepparin Holden Caulfieldin dilemma.
Toiseksi Salingerin sodassa kokemat järkytykset heijastuivat kauas. Kenneth Slawenskin
ilmeisesti uutta tietoa tuova kuvaus Salingerin
sotakokemuksista on vakuuttava. Normandian
maihinnousun kärkijoukon tiedustelualiupseerina Salinger joutui pahimpiin, todella pahoihin,
paikkoihin. Piinaa jatkui maihinnousun H-hetkestä kesäkuusta 1944 vuodenvaihteeseen asti.
Salingerin rykmentti joutui joulun alla 1944
ansaan Hürtgenin metsään, missä Slawenskin
arvion mukaan koettiin toisen maailmansodan
länsirintaman ilmeisesti pahin teurastus. Rykmentin 3 080 sotilaasta selviytyi hengissä 563
eli enemmän kuin neljä viidestä kaatui, huomattava osa menehtyi ankariin luonnonoloihin. Se
oli Salingerin talvisota, jota seurasi kevään 1945
eteneminen Saksan maaperällä, missä tuskaa
lisäsi osallistuminen Dachaun kuolemanleirien
vapauttamiseen.
Salinger ei koskaan puhunut sotakokemuksistaan suoraan, mutta varmaa on, että sota
traumatisoi hänet – Slawenski puhuu posttraumaattisesta stressihäiriöstä. Teksteissään hän
käsitteli vaivaansa hillitysti ja kiertoteitse, mutta
varsinaisen selviytymiskeinon avasi hurahtaminen itämaiseen uskonnonharjoitukseen. Jo melko pian sodan jälkeen hän löysi itselleen oman
gurun ja mantran, joogan ja pyhät kirjoitukset,
joihin hän tukeutui lopun elämäänsä. Salinger
sisäisti Sri Ramakrishnan ja muiden hengenheimolaisten opetukset, joilla oli suora yhteys
hänen luopumiseensa: ”Keskittymällä yksityi-
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
49
syydessä Jumalaan mieli saavuttaa tiedon, neutraaliuden ja omistautumisen. Mutta samainen
mieli painuu alas, jos se asuu maailmassa.”
Traaginen valinta
Tämä ei tosin estänyt Salingeria uskomasta
muuhunkin huuhaahan. Tytär kertoi muistelmissaan, miten isä kerran suositteli Margaretin
halvaantuneelle ystävättärelle lääkkeeksi istahtamista Wilhelm Reichin orgone-koppiin. Ei tepsinyt, tytär raportoi. Isä uskoi omahoitonikseihinsä, joihin kuului paitsi orgone-kopissa istuskelu
myös oman virtsan juonti. Uskomushoitoihin
turvautuminen tuotti kärsimyksiä myös lapsille.
Kipua aiheuttavien tylsien akupunktioneulojen
pelossa lapset pyrkivät salaamaan sairastumisensa isältä.
Nämä ja muut isänsä luonnevikaisuudesta
kertovat ahdistavat piirteet Margaret Salinger
kertasi The Timesissa kymmenen päivää J. D.
Salingerin kuoleman jälkeen.
Asetelma ei jättänyt tilaa Salingerin taiteellisille pyrinnöille, olihan hän toisaalta New Yorkerin kärkinovellistina tavanomaistakin tarkemmin sisäistänyt ajan esteettisen ihanteen
mukaisesti taiteen autonomian vaatimuksen,
jolloin kaikkinaisia saarnan, propagandan ja
käännyttämisen ilmaisumuotoja tulee välttää
viimeiseen asti.
Eli, Salingerin vetäytymiselle on selkeä selitys: kirjallisen luomistyön ja hänen harjoittamansa uskonnon välillä oli sovittamaton ristiriita. Salinger valitsi taiteen sijasta uskonnon.
Se oli traaginen valinta, jota ei voi kuin valittaa,
vaikkei siihen valitusoikeutta olekaan.
Parhaiten tilannetta kuvittaa Salingerin kertomus ”Teddy”. Teddy on kymmenvuotias ihmelapsi, jolla on ollut kuusivuotiaasta yliluonnollisia kokemuksia ja joka jo nelivuotiaana
”pystyi vapautumaan äärellisyydestä”. Nyt Teddy
on maailmankuulu ihme, jota viisaat professorit
haastattelevat ja jonka nauhoitetut haastattelut
ovat julkisia.
Lopullista valaistumista ja Brahmaan sulautumista tavoitteleva Teddy antaa myös neuvoja
ympärillään parveileville professoreille. Avainlause on Teddyn eräälle professorille antama
50
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
neuvo: ”Hänen on aika tyhjentää päänsä sen
sijaan että hän panee sinne lisää tavaraa.”
Siinä on Salingerin vaikenemisen arvoitus
pähkinänkuoressa. Hän oli sanonut sanottavansa.
Avajaislaukaus
Kenneth Slawenskilla on lukuisia esimerkkejä
siitä, miten Salinger pyrki kontrolloimaan kaikkea itseensä ja luomuksiinsa liittyvää, kirjojen
ulkoasua myöten. ”Hän oli kirjailija, joka raivostui kun hänen kättensä työn tuloksien muuttamisesta edes puhuttiin – hän meni suunniltaan,
kun lehdet muuttivat hänen tarinoidensa nimiä
ilman lupaa.” – ”Salinger oli saanut lehden [The
New Yorker] toimittajien keskuudessa hankalan
miehen maineen. Hän oli yliherkkä kritiikille ja
ylettömän tarkka töidensä suhteen.” – ”William
Maxwell muisteli, kuinka Salinger pahastui, kun
kustannustoimittaja lisäsi pilkun erääseen hänen
käsikirjoitukseensa. ’Aikamoinen helvetti siitä
seurasi’, Maxwell muisteli. Pilkku poistettiin.”
Salinger myös kielsi kuvansa käytön teostensa
kansissa jo varhain, mutta suomalaisen Siepparin takakannessa hänen kasvonsa komeilivat yhä
vuonna 1964. Harmi, ettei hän osannut kaikkia
niitä kieliä, joille Sieppari ruispellossa käännettiin! Mahtoiko hän ottaa kantaa Saarikosken
suomennokseen, joka kaikista vapauksistaan
ja vajauksistaan huolimatta tai niiden ansiosta
merkitsi samalla kulttuurista läpimurtoa Suomen ja suomen oloissa?
Hassu yhteensattuma oli, että vähän ennen
Saarikosken suomennoksen ilmestymistä Robert
Gutwillig kirjoitti The New York Times Book
Reviewissa, että Siepparia ei hevin vieraille kielille
hyvin käännetä: ”Kuvitella nyt esimerkiksi, mitä
mahtaa tapahtua Holdenin avajaislaukausten rytmeille, jos ne käännettäisiin suomeksi.”
Saarikosken käännöstä on pidetty niin kiistanalaisena, ettei ole mitenkään ihme, että Siepparista julkaistiin lopulta uusi käännös, Arto
Schroderuksen versio vuonna 2004. Avaan sen
ja luen ensimmäisen virkkeen, kuuluisan avauksen, ja ajattelen, että eihän Salingerin tarvinnut
edes osata suomea raivostuakseen perin juurin:
Alkuperäiskielinen Salingerin The Catcher in the Rye alkaa
näin.
Saarikosken Sieppari ruispellossa -käännöksen ensimmäinen sivu.
”Jos te tosiaan haluatte kuulla siitä, niin ensin te varmaan
haluatte tietää, missä minä synnyin ja millainen surkea
lapsuus minulla oli ja mitä vanhempani tekivät ennen kuin
saivat minut, ynnä muuta sontaa tyyliin Dickensin David
Copperfield, mutta totta puhuen minua ei huvita ruveta kaivelemaan niitä juttuja.”
Dickensin David Copperfield! Aikamoinen
helvettihän tuosta seuraa, sillä sen Salinger olisi
ymmärtänyt ummikkonakin. Tietenkään alkutekstissä ei ole Dickensiä, se on omavaltainen
lisäys suomennokseen. Niin alas on vajottu, että
lukijaa pitää opastaa kädestä pitäen, jottei hän
vain erehtyisi luulemaan, että kyse on teeveestä
tutusta taikurista David Copperfieldistä. Ja kaiken kukkuraksi suomalaiseen laitokseen David
Copperfield on vastoin alkutekstiä kursivoitu,
ikään kuin puhe olisi romaanista eikä romaanihenkilöstä.
Sitä paitsi, mitä apua tuostakaan on. Johdonmukaisuuden ja selvyyden vuoksi pitää mennä
loppuun asti. Ollakseen todella korrekti käännöksen olisi tullut kuulua, Pienen tietosanakirjan selventävää määritystä noudattaen: ”…tyyliin englantilaisen, useasti leikillisen, toisinaan
tunteilevan ja aina mielikuvitusrikkaan, mutta
Arto Schroderuksen käännösversio vuodelta 2004.
joskus epätodellisen kirjailijan Charles Dickensin [ääntyy engl. dikinz] (1812–1870) David
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
51
Copperfield, mutta…”
Saarikosken harharetki
Saarikosken Sieppari-käännöksen jälkimaine
ei ole häävi. Jokseenkin yksimielisiä ollaan siitä, ettei hänen tulkintansa ole uskollinen alku­
teokselle. Se on käännetty joko ”miten sattuu” tai
”päin mäntyä” (Pekka Tarkka). Kaisa Koskinen
toteaa, että ”Saarikoski oli kääntäjänä narri ja
näyttelijä, hyvässä ja pahassa. (…) Saarikoski on
kuuluisa sekä omapäisestä tyylistään että huolimattomasta jäljestä ja kielitaidon puutteesta.”
Suomennoskirjallisuuden historia suhtautuu
melko suvaitsevasti Saarikosken suomennoksen ”moniin epäjohdonmukaisuuksiin ja kääntämättä jättämisiin”. ”Ratkaisu on rehevä ja uutta luova, mutta kaukana alkutekstin tyylilajista
ja merkityksistä.” Alkutekstin merkitykset tosin
jäävät kertomatta.
Saarikosken ja Schroderuksen suomennosten
dialogeja vertaillut Tanja Falk muistuttaa Saarikosken suomennoksen puutteellisesta puheen
variaatioiden välittämisestä. Falk viittaa myös
Vesa Vainion käännöstieteen graduun, missä
Vainio ”nostaa esiin Saarikosken käännöksen
virheet, suomentamatta jätetyt kohdat sekä paikoittaisen ’liian vapaan’ tulkinnan”.
Suomennoksen ilmestyttyä teksti lumosi
nuoren lukijan tuoreeltaan, jo pelkällä atmo­
s­­
fäärillään, mutta myös kapinallisuudellaan.
Sen sijaan alkutekstiin nuori lukijamme ei suomennosta verrannut eikä tuntenut edes tarvetta siihen. Lukukokemusta syvensi hieno
”Polytropos”-essee, jossa Saarikoski vertaili Holden Caulfieldin harharetkiä Odysseiaan ja Ulyssekseen.
Saarikosken käännös aiheutti kohun erityisesti puhekielen ja slangin vuoksi. Saarikoski
rikkoi vallitsevia normeja mutta raivasi samalla
tilaa laveammalle ilmaisurekisterille. Jo Siepparia kääntäessään Saarikoski julkaisi ratkaisujensa perusteluksi suomen kielen tilasta muutaman
ohjelmallisen kirjoituksen, joiden härnäävä sävy
herätti kiihkeähkön debatin.
Kastroitu kieli
Parnasso julkaisi kolmiosaisena sarjana ennen
Siepparin ilmestymistä Saarikosken mietteitä,
52
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
joissa hän manasi suomen kirjakielen kankeutta,
sen kyvyttömyyttä täyttää tiettyjä sanataideteokselle asettuvia vaatimuksia. Turhautumisen oli
aiheuttanut käännöstyö. ”Ennen kuin kieltä voidaan ruveta uudistamaan pitäisi tietenkin kielimiehiltä leikata kieli pois: kieli ei ole sääntöjen
alainen eikä tutkijan asia ole käskeä tutkittavaa.”
Saarikosken perimmäisenä ajatuksena oli kielen
demokratisointi:
”Enää ei voi ajatella että yksi ihmisryhmä puhuisi hyvää kieltä, toinen huonoa; oikeakielisyysaate on epädemokraattinen.
Ja kansainvälistymisen seurausta on, että myös kielten väliset
raja-aidat tasoittuvat; äidinkielen perkaaminen ja ’puhtaana’
pitäminen on tarpeetonta, koppavaa nationalismia.”
Saarikosken tähtäimessä ovat muun muassa kongruenssi, possessiivisuffiksi ja monikon
ensimmäinen persoona: pojat menee, me mielellään mennään. E. A. Saarimaan Kielenopas
on verraton apuneuvo: ”peukalosääntönä voi
sanoa, että yleensä ovat käyttöön soveltuvia ja
suositeltavia sellaiset sanat, sanonnat, muodot
ja rakenteet, joita Saarimaa kieltää käyttämästä”. Ken parodikko-Saarikoskea vähänkään tuntee: ilmaisultaan tämä ”siivoton huitaisu” (Matti Sadeniemi) voisi olla kuin suoraan Saarimaan
Kielenoppaasta.
Saarikoski puolusti myös ilmaisun lyhentämistä (urbaania) puhekieltä noudattavaksi.
Hänen ajatteluaan voisi havainnollistaa analogialla: hän haluaisi loikata vallitsevasta kirjallisuuden tarkekirjoituksesta suoraan pikakirjoitukseen – tai vaihtaa kirjoitusasuksi ääntöasun.
Saarikoski visioi myös synteettisen konekielen
ja väläyttää: ”Mutta onko suomenkielestä vielä
kirjakieleksi? Vai onko lapsille ruvettava opettamaan englantia?”
Parnasson toimitus julkaisi yhdeksän kielenkäytön ammattilaisen kommentit Saarikosken sarjaan. Saarikosken provokaatio tyrmättiin
kauttaaltaan, ja erityisesti suomen kielen akateemiset auktoriteetit Paavo Pulkkinen ja Matti
Sadeniemi puolustivat kielenhuoltoa; Sadeniemen sanoin:
”Emme voi ajatella kulttuurikieltä, jota kukin kirjoittaisi
luontaisten tottumustensa ja oikkujensa mukaisesti, tarvitaan yhteinen yleiskieli, ja se on silloin opeteltava. Siihen
tarvitaan kielioppeja, kielenoppaita, kirjoitusten opetusta,
itsekuria, lyhyesti: oikeakielisyyttä.”
52 vuotta myöhemmin
Siepparin suomennoksen herättämästä keskustelusta on yli puoli vuosisataa. Yhdestä asiasta keskustelijat olivat yksimielisiä: kieli elää ja
muuttuu vuorovaikutuksessa. Nyt kun vielä tulisi joku, joka ottaisi tutkiakseen, miten suhtautuminen Saarikosken suomen kieltä ja sen kehitystä koskeviin väitteisiin on muuttunut alan
spesialistien keskuudessa. Onko kielenhuolto
muuttunut tällä välin?
Osviittaa antakoon Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professorin Janne Saarikiven äskettäinen puheenvuoro
Parnassossa. Suhteessa Saarikosken teeseihin
Saarikiven asenne on kiinnostavalla tavalla jyrkän kaksijakoinen. Saarikiven kirjoitus liittyy
hänen ja Pentti Linkolan väliseen polemiikkiin.
Linkola oli nuhdellut Saarikiveä ikään kuin kielenhuoltajan ominaisuudessa, mikä antaa Saarikivelle aiheen kysyä:
”…miksi mies, joka noin paljon rakastaa luonnon ja kulttuurin monimuotoisuutta ja kantaa niin palavaa huolta sen
katoamisesta, näkee kielessä pelkkää järjestystä tai sen puutetta? Eivätkö nimittäin oikeakielisyyden normeista pauhaavat ole juuri näitä, jotka haluavat asiat ’ojennukseen’?”
Saarikivi todisteleiksen historiallisesti, että
kielellinen variaatio on luonnossa esiintyvän
variaation jatke ja kuvajainen. Modernisaation myötä on kadonnut valtaisa määrä kielellistä perintöä, ”ainutlaatuiset merkityskudokset”.
”Jäljelle jää ainoastaan muutamia standardisoituja yleiskieliä”. Tähän mennessä Saarikivi on
Saarikosken antagonisti: Saarikivi puolustaa
kielten diversiteettiä, kun taas Saarikosken mielestä ”kieli on sitä kehittymättömämpi mitä
enemmän siinä on sanoja ja muotoja”.
Mutta kun ympäri käydään, niin yhteen tullaan: suhteessa kielenhuoltoon miehet ovatkin
samanmielisiä. Saarikivi jyrähtää kuin suoraan
Saarikosken suusta:
”Kielen normien harjoittelu, niihin taipuminen, on välttämätöntä yhteiskunnassa, jonka korkein tehtävä on taivuttaa
kansalaiset vallitseviin arvoihin (…) Kielenhuolto ei suojele
kieltä, vaan typistää sen varjoksi itsestään, standardien alamaiseksi.”
Käsittämättömintä kieltä kirjoittaa poikkeuksetta kielenhuoltoon uskova, kirjasuomea
hallitseva älykkö, jonka tekstissä ovat pilkut ja
lauseenvastikkeet erityisen hyvin pultattuina
paikoilleen, Saarikivi maalaa. Heidän tekstistään
saa selvän ainoastaan todellinen kielifakiiri.
Kirjallisuutta
Dickens, Charles. Hakusana teoksessa Pieni Tietosanakirja I. Toimituskunta L. Arvi P. Poijärvi ym. Kokonaan uusittu
laitos. Helsinki: Otava 1956.
Falk, Tanja, Hei, kuka puhuu ruispellossa? The Catcher in the
Rye -romaanin dialogit Saarikosken ja Schroderuksen suomennoksissa. Käännöstieteen pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto, toukokuu 2006. http://
tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu01049.pdf, luettu 11.03.
2013.
Gutwillig, Robert, sitaatti Tammenlehti 2/20.2.1961, 11;
sitaatin lähde The New York Times Book Review,
15.01.1961.
Koskinen, Kaisa, Pentti Saarikoski (1937–1983). Kääntäjä­
profiili teoksessa Suomennoskirjallisuuden historia 2.
Toimittaneet H. K. Riikonen ym. Helsinki: SKS 2007,
503–506.
Nyman, Jopi & Kovala, Urpo, Yhdysvaltain kirjallisuus.
Luku teoksessa Suomennoskirjallisuuden historia 2.
Toimittaneet H. K. Riikonen ym. Helsinki: SKS 2007,
167–184.
Parnasson kiertokysely: Suomen kieli ja kirjallisuus. Parnasso 1/1961, 62–69.
Saarikivi, Janne, Elämänsuojelusta ja kielensuojelusta. Parnasso 1/2013, 6–8.
Saarikoski, Pentti, Polytropos. Parnasso 1/1961, 175–180.
Saarikoski, Pentti, Suomen kieli ja kirjallisuus I, II, III. Parnasso 5, 7, 8/1960, 225–226, 322–323, 362.
Salinger, J. D., The Catcher in the Rye. New York: Little,
Brown and Company 1991 [1951].
Salinger, J. D., Sieppari ruispellossa, suom. Pentti Saarikoski.
8. p. Helsinki: Tammi 1964 [1961].
Salinger, J. D., Sieppari ruispellossa, suom. Arto Schroderus.
Helsinki: Tammi 2004.
Salinger, J. D., Teddy. Teoksessa Yhdeksän kertomusta, suom.
Marjatta Kapari. Helsinki: Tammi 1966, 201–238.
Salinger, Margaret A., The Dream Catcher – a memoir. New
York: Washington Square Press 2000.
Salinger, Margaret A., J. D. Salinger – My father, dreamer
who could barely tie his shoes. The Times 6.2.2010.
Slawenski, Kenneth, J. D. Salinger. Kirjailijan elämä. Suom.
Tero Valkonen. Helsinki: Tammi 2011.
Tarkka, Pekka, Pentti Saarikoski. Vuodet 1937–1963. 3. p.
Helsinki: Otava 1996.
Kirjoittaja on filosofian maisteri ja kirjallisuuskriitikko.
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
53
keskusteluA
Metsähygienia, metsätuhoriski ja monimuotoisuus –
uuden metsätuholakiesityksen vaikutukset
Juha Siitonen ja Kari Heliövaara
Metsälainsäädännön kokonaisuudistus on käynnissä. Tähän liittyvä lakiesitys metsätuhojen torjunnasta on parhaillaan käsittelyssä. Metsälainsäädännön uudistamisen päätavoitteena on ollut
lisätä metsänomistajan päätösvaltaa oman metsäomaisuutensa hoidossa, turvata metsäluonnon
monimuotoisuus entistä paremmin, parantaa metsätalouden kannattavuutta, selkeyttää säädöksiä
ja tehostaa viranomaistoimintaa. Tässä kirjoituksessa tarkastelemme metsätuholakiesitystä suhteessa näihin tavoitteisiin. Erityisesti pyrimme arvioimaan, miten lakiesitys vaikuttaisi toisaalta hyönteisten aiheuttamaan metsätuhoriskiin ja toisaalta
metsäluonnon monimuotoisuuteen. Sivuamme
myös ajankohtaista kysymystä siitä, onko lakiesityksen laatimisessa otettu huomioon olemassa oleva tutkimustieto.
Voimassa oleva laki metsän hyönteis- ja sienituhojen torjunnasta (jota jatkossa kutsumme
ötökkälaiksi lyhyyden vuoksi) säädettiin vuonna 1991. Lain tarkoituksena oli ensinnäkin
lopettaa kuoripäällisen puutavaran kesäaikainen
varastointi metsässä, koska puutavarassa lisääntyvät kaarnakuoriaiset voivat aiheuttaa seuraustuhoja (kasvutappioita tai puiden kuolemista)
ympäröivälle metsälle. Vielä 1990-luvun alussa ainespuuta oli kesäaikaan pinoissa miljoonia kuutiometrejä metsäteiden varsilla. Toiseksi,
tarkoituksena oli mahdollistaa lakiin perustuvat torjuntatoimet laaja-alaisten metsätuhojen
yhteydessä. Kolmantena keskeisenä tavoitteena
oli ennaltaehkäistä tuhohyönteisten aiheuttamien seuraustuhojen syntymistä silloin, kun puita
on kuollut suurempia määriä kerrallaan, esimerkiksi myrskyn takia. Laissa säädettiin vahingoittuneita havupuita koskeva poistovelvoite silloin,
kun niitä on merkittävässä määrin.
Alkuperäisen ötökkälain säätämisen jälkeen metsien hoidon ja käytön tavoitteet ovat
muuttuneet. Metsälaki uudistettiin 1996 ja sen
tavoitteeksi asetettiin metsien taloudellisesti, ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän käytön
edistäminen siten, että metsät antavat kestävästi hyvän tuoton samalla, kun niiden biologinen
monimuotoisuus säilytetään. Voimassa olevassa
metsälaissa nostettiin siten metsien ekologisesti
kestävä käyttö ja monimuotoisuuden säilyttäminen puuntuotannollisen kestävyyden rinnalle.
Tällä hetkellä metsäluonnon monimuotoisuuden turvaaminen on asetettu metsä- ja
ympäristöpoliittiseksi tavoitteeksi mm. kansallisessa metsäohjelmassa, Suomen luonnon monimuotoisuuden turvaamisen strategiassa ja toimintaohjelmassa sekä hallitusohjelmassa. Näissä
kaikissa yhdenmukaisena päämääränä on metsäisten luontotyyppien ja metsälajien taantumisen pysäyttäminen sekä luonnon monimuotoisuuden suotuisan kehityksen vakiinnuttaminen
vuoteen 2020 mennessä.
Ötökkälain uudistamisen tarve johtui osaksi juuri siitä, että eräät nykyisen lain säädökset
ovat ristiriidassa monimuotoisuuden turvaamisen kanssa. Ristiriitaa on erityisesti lahopuun
lisäämisen sekä metsälain 10 §:ssä määriteltyjen erityisen tärkeiden elinympäristöjen ominaispiirteiden turvaamisen kanssa. Kuolleiden
ja lahoavien puiden vähäinen määrä hoidetuissa talousmetsissä verrattuna luonnontilaiseen metsään on tärkein yksittäinen metsälajien uhanalaisuuden syy. Etelä-Suomen metsissä
lahopuuston keskitilavuus on 3,3 kuutiometriä
hehtaarilla (Metsätilastollinen vuosikirja 2012),
kun luonnonmetsissä tilavuus on noin 60–120
kuutiometriä hehtaarilla. Lahopuusta riippuvaisia lajeja on eri eliöryhmissä Suomessa yhteensä
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
55
noin 4 000–5 000 lajia, joista suurin osa on puuta lahottavia sieniä sekä selkärangattomia eläimiä. Uusimman uhanalaisarvioinnin (Rassi ym.
2010) mukaan uhanalaisia ja silmälläpidettäviä
metsälajeja on 1 590, ja näistä lahopuun väheneminen on yksi uhanalaisuuden syy 523 lajille eli kolmannekselle uhanalaisista metsälajeista.
Lahopuun määrän lisääminen on siksi asetettu
tavoitteeksi sekä kansallisessa metsäohjelmassa
että Suomen luonnon monimuotoisuuden turvaamisen strategiassa ja toimintaohjelmassa.
Ötökkälain uudistamistarvetta selvitettiin
maa- ja metsätalousministeriön asettamassa
metsätuhotyöryhmässä jo vuonna 2003. Työryhmän työn tavoitteena oli varautua paremmin laajoihin myrskytuhoihin (paljolti Pyry- ja
Janika-myrskyjen vuonna 2001 aiheuttamien
laajojen tuhojen takia) sekä selvittää ötökkälain
muutostarpeita. Metsätuhotyöryhmän keskeisimmät ehdotukset (Metsätuhotyöryhmä 2003),
jotka koskivat voimassa olevan ötökkälain ja
metsäluonnon monimuotoisuuden suhteita, olivat seuraavat: 1) Vahingoittuneiden havupuiden
poistolle asetetut kynnysarvot tarkistetaan tutkimustiedon perusteella. 2) Havupuiden poistovelvoite tulee muuttaa koskemaan vain kuusta, ei mäntyä. 3) Poistovelvoitteen ei tule koskea
metsälain erityisen tärkeitä elinympäristöjä eikä
muita sellaisia kohteita, joiden ensisijainen tarkoitus on monimuotoisuuden turvaaminen.
4) Lakiin ehdotettiin myös lisättäväksi menettely, jonka perusteella metsänomistaja voisi omalla päätöksellään jättää metsään säädösten korjuurajat ylittäviä määriä vahingoittuneita puita
kohteille, joiden tarkoitus on edistää metsäluonnon monimuotoisuutta.
Uuden, vuonna 2011 asetetun metsätuholakityöryhmän tavoitteena oli mm. selkeyttää
metsätuholainsäädännön suhdetta monimuotoisuuden turvaamiseen, ottaa huomioon metsätuhotyöryhmän muistiossa tehdyt ehdotukset
sekä selvittää metsäluonnon monimuotoisuudelle tärkeän lahopuun määrän lisääminen
talousmetsien erityiskohteissa (Metsätuholakityöryhmän muistio 2012). Lakiesitys ei valitettavasti täytä mitään näistä sille asetetuista tavoitteista.
56
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
Lain tarkoitusta ja soveltamisalaa
muutetaan
Voimassa olevan ötökkälain 1 § määrittelee
lain tarkoituksen. Pykälän mukaan laissa säädetään metsässä kasvaviin puihin kohdistuvien
hyönteis- ja sienituhojen torjumisesta. Pykälän
toisen momentin ja sen perustelujen mukaan
vain merkittävää puun tuoton vähentymistä tai
laadun heikkenemistä aiheuttava sienitauti tai
hyönteisvahinko on sellainen metsätuho, jonka
torjuntaan sovelletaan lain säädöksiä.
Metsätuholakiesityksen 1 §:n mukaan lain
tarkoituksena on metsien hyvän terveydentilan ylläpitäminen ja metsätuhojen torjuminen.
Lakiehdotuksen 2 §:ssä on määritelmä siitä, mitä
ensimmäisessä pykälässä mainitulla metsätuholla tarkoitetaan: Metsätuhoilla tarkoitetaan hyönteisten ja muiden tuhonaiheuttajien metsässä
kasvaville puille aiheuttamia sellaisia tauteja ja
puuntuotantoon vaikuttavaa heikkenemistä, joista aiheutuu taloudellisia vahinkoja, kuten puiden
kuolemaa, puiden tuoton vähentymistä tai laadun heikkenemistä. Aiheutuneiden vahinkojen
tulee lakiehdotuksen perustelujen mukaan ylittää
metsäelinympäristöissä tavanomaisesti ilmenevä
elävien puiden heikkeneminen.
Muutos lain tarkoituksen muotoilussa vaikuttaa pieneltä, mutta kysymys on periaatteellisesti
isosta muutoksesta. Voimassa olevan ötökkälain
tarkoituksena on merkittävien metsätuhojen torjunta, lakiehdotuksen tarkoituksena on ennaltaehkäistä vahinkoja niiden merkittävyydestä
riippumatta poistamalla heikentyneet tai huonolaatuiset puut. Kyseessä ei enää olisi laki metsän sieni- ja hyönteistuhojen torjunnasta vaan
kattava metsähygienialaki. Sama tavoite käy ilmi
myös vahingoittuneiden puiden määritelmästä,
jota käsitellään jäljempänä.
Vahingoittuneiden puiden korjuurajoja
tiukennetaan
Voimassa olevan ötökkälain mukaan vahingoittuneet puut tulee poistaa metsästä, milloin metsässä on merkittävästi myrskyn tms. vahingoittamia havupuita. Maa- ja metsätalousministeriö
on antanut lakiin perustuvan päätöksen, jonka
mukaan vahingoittuneet havupuut on korjatta-
va, jos niitä on joko vähintään yksi tai useampi
20 puun ryhmä tai sitten enemmän kuin 10 %
puuston runkoluvusta. Jälkimmäinen sääntö
koskee siis metsässä hajallaan olevia puita.
Lakiehdotuksessa korjuuraja on 10 m3/ha
vahingoittunutta havupuuta. Tämä näyttää
suunnilleen samalta määrältä kuin aiempikin:
10 kuutiometriä hehtaarilla vastaa tilavuutena
suunnilleen samaa kuin 20 keskikokoista, noin
25 cm:n läpimittaista puuta. Uuden määritelmän mukainen korjuuraja on kuitenkin selvästi
tiukempi kuin nykyinen korjuuraja seuraavista
syistä: 1) Korjuuraja koskee myös hajallaan olevia, yksittäisiä puita, ei pelkästään puuryhmiä.
2) Jos puut ovat keskimäärin järeämpiä kuin 25
cm, korjuuraja täyttyy pienemmillä puumäärillä. Kymmenen kuutiometriä hehtaarilla täyttyy
esim. noin kymmenellä 35 cm:n läpimittaisella
puulla tai viidellä 45 cm:n läpimittaisella puulla. 3) Hehtaarikohtainen raja on erittäin tiukka
metsikkökuvioilla, joiden pinta ala on alle hehtaarin. Tällaisia ovat esimerkiksi metsälain erityisen tärkeät elinympäristöt, joiden keskikoko
on ainoastaan noin puoli hehtaaria. Niillä korjuuraja täyttyy puolta pienemmillä puumäärillä.
Vahingoittuneen puun määritelmää
muutetaan
Voimassa olevaan ötökkälakiin perustuvan
maa- ja metsätalousministeriön antaman päätöksen mukaan vahingoittuneeksi puuksi katsotaan havupuu, josta ilmeisesti leviää metsätuhoja aiheuttavia hyönteisiä. Jos esim. kaatuneessa
kuusessa ei lisäänny kirjanpainajaa tai kuusentähtikirjaajaa tai männyssä ytimennävertäjiä, se
ei ole nykymääritelmän mukainen vahingoittunut puu. Niinpä esim. 20 kaatunen puun ryhmä,
jossa ei lisäänny tuhoja aiheuttavia kaarnakuoriaisia, ei aiheuta ötökkälain tarkoittamaa korjuuvelvoitetta, koska ilmeistä seuraustuhoriskiäkään ei ole.
Lakiehdotuksessa vahingoittuneella puulla
tarkoitetaan sellaista mänty- tai kuusipuuta, jossa tuhonaiheuttajat voivat lisääntyä puun heikkenemisen seurauksena ja levittää tuhoa ympäröiviin puihin. Lakiehdotuksen perusteluissa on
tarkemmin kuvattu, mitä vahingoittunut puu
tarkoittaa. Se voisi olla joko kaatunut, katkennut, latvansa menettänyt, voimakkaasti taipunut tai muuten vioittunut ja terveestä poikkeava
puu. Puusta ei saisi hakkuussa käypää arvoa.
Tämä lakiehdotuksen määritelmä laajentaa huomattavasti uuden metsätuholain tarkoitusta. Tarkoituksena ei olisi enää poistaa puita,
joissa tuholaiset lisääntyvät, vaan kaikenlaiset
terveestä poikkeavat puut. Kuten edellä todettiin, kyseessä ei enää olisi laki metsän sieni- ja
hyönteistuhojen torjunnasta vaan kattava metsähygienialaki. Lakiehdotus on myös ristiriidassa metsälain kanssa. Metsälain 10 §:n ensimmäisen momentin mukaan metsiä tulee hoitaa ja
käyttää siten, että turvataan yleiset edellytykset
metsien biologiselle monimuotoisuudelle ominaisten elinympäristöjen säilymiselle. Voimassa olevan metsälain perusteluissa on selitetty
tarkemmin, mitä tällä monimuotoisuuden turvaamisen yleisperiaatteella metsien käsittelyssä
tarkoitetaan. Talousmetsien hoidossa ja käytössä edistetään sellaisia metsän käsittelymenetelmiä, jotka turvaavat erilaisiin elinympäristöihin
ja ekologisiin tilanteisiin sopeutuneille eliöille
riittävästi elinmahdollisuuksia. Tarkoitus olisi
metsän luontaista kehitystä jäljittelemällä ylläpitää vaihtelevaa puulajikoostumusta ja metsiköiden puustorakennetta sekä säästää tilanteen niin
salliessa vanhaa puustoa tai vahoja järeitä puita
sekä olemassa olevaa ja kehittyvää lahopuuta.
Ötökkälain uudistamisen yhtenä tavoitteena oli selkeyttää metsälainsäädännön suhdetta
monimuotoisuuden turvaamiseen. Tämä tavoite
johtui siitä, että ötökkälain aiheuttama velvoite
korjata vahingoittuneet puut pois myös metsälain 10 §:n erityisen tärkeistä elinympäristöistä
on osoittautunut ristiriitaiseksi monimuotoisuuden lisäämistavoitteen kanssa. Lakiehdotuksessa piti nimenomaan selvittää metsäluonnon
monimuotoisuudelle tärkeän lahopuun määrän
lisäämistä talousmetsien erityiskohteilla. Tästä
huolimatta korjuuvelvoite metsälakikohteilla,
ympäristötukikohteilla, muilla kuin luonnonsuojelualueisiin kuuluvilla Natura-alueilla yms.
säilytettiin. Lain perusteluissakin tuodaan esiin,
että korjuuvelvoite metsälain erityisen tärkeissä elinympäristöissä on erityisen tiukka. Met-
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
57
sälakikohteet muodostavat noin 0,7 prosenttia
yksityismetsien pinta-alasta, ja vain noin puolet
näistä lakikohteista on runsaspuustoisia puronvarsia, korpia tai lehtoja (loput ovat avosoita,
kitumaan kallioita yms.). Kohteiden keskikoko
on 0,6 hehtaaria ja mediaanikoko 0,35 hehtaaria. Näin pienellä metsäalalla ja näin pienillä,
hajallaan sijaitsevilla elinympäristölaikuilla ei
ole metsätuhoriskin kannalta juuri minkäänlaista merkitystä. Niinpä vahingoittuneiden puiden
poistovelvollisuus voitaisiin perustellusti poistaa
metsälaki-, ympäristötuki- yms. kohteilta ja säätää näiltä kohteilta mahdollisesti naapurin metsään leviävien tuhojen korvausvelvollisuus valtiolle metsätuhotyöryhmän (2003) ehdotuksen
mukaisesti.
Ötökkälakiesityksen ristiriitaisuus muun
metsälainsäädännön ja monimuotoisuustavoitteiden näkökulmasta tulee erityisen selväksi,
kun tarkastellaan ympäristötukikohteita. Ympäristötukikohteet ovat sellaisia monimuotoisuuden kannalta arvokkaita, yleensä pienialaisia
talousmetsien kohteita, joille maanomistaja ja
metsäkeskus ovat tehneet määräaikaisen ympäristötukisopimuksen. Maanomistajalle maksetaan kestävän metsätalouden rahoituslain
mukaista korvausta, ns. ympäristötukea, hakkuutulojen menetyksestä aina 10 vuoden jaksoksi kerrallaan (minkä jälkeen maanomistaja
voi joko uusia sopimuksen tai sen voi purkaa).
Sopimuksessa on erikseen kielletty kaikenlainen
puuston käsittely sopimusjakson aikana. Tarkoitus on, että kohde saisi kehittyä ilman hakkuita
kohti luonnontilaa. Ympäristötukikohteella puiden kuoleminen ja lahopuuston muodostuminen lisää kohteen arvoa monimuotoisuudelle.
Maanomistajalle on korvattu se, että hän ei korjaa puita vaan jättää ne paikoilleen. Tästä huolimatta ötökkälaki velvoittaa korjaamaan myös
ympäristötukikohteilta vahingoittuneet havupuut, mikäli lain korjuuraja ylittyy.
Kustannus-hyöty-tarkastelu puuttuu
kokonaan
Lakiehdotuksen periaatteellisesti ehkä suurin
ongelma on seuraava: Näyttö siitä, että lain edellyttämiä korjuurajoja pitäisi tiukentaa, puuttuu.
58
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
Ei ole minkäänlaisia tutkimustuloksia tai näyttöä siitä, että yksittäisten vaurioituneiden puiden poistolla olisi merkittävää seuraustuhoja
ennaltaehkäisevää vaikutusta. Päinvastoin, kaikki käytettävissä oleva tutkimustieto osoittaa, että
kun vastakuolleita kuusia on 20 puun ryhmissä
tai vähemmän, kirjanpainajan aiheuttamia seuraustuhoja ei yleensä esiinny. Tätä suuremmillakin kuolleiden puiden määrillä normaalikesänä
aiheutuu vain hyvin vähäistä lisäkuolleisuutta.
Ötökkälain korjuurajan toimivuutta selvitettiin maa- ja metsätalousministeriön rahoittamassa tutkimushankkeessa 2000-luvun alkupuolella. Laajimmassa osatutkimuksessa otettiin
seurantaan Pyry- ja Janika-myrskyjen marraskuussa 2001 kuusimetsiin tekemiä aukkoja, joissa tuulenkaatoryhmien koko vaihteli yhdestä
puusta yli 3 000 puuhun. Kirjanpainajan seuraustuhoja seurattiin kolme vuotta. Kun ryhmässä oli alle 20 puuta, seuraustuhoja ei havaittu yhdessäkään kohteessa. Kun ryhmässä oli
yli 20 puuta, seuraustuhoja havaittiin puolessa
kohteista (Eriksson ym. 2007). Seuraustuhojen
todennäköisyys riippuu aina myrskytuhoa seuraavien kesien lämpötiloista, kuivuudesta ym.
puiden vastustuskykyyn ja tuholaispopulaatioihin vaikuttavista tekijöistä. Siksi yksittäistä tuhotapahtumaa koskevia tuloksia on vaikea
yleistää. Kuitenkin seuraustuhoriskiä selvitettiin
myös useissa muissa tutkimuksissa ja useiden
muiden vuosien aikana kokeellisesti kaatamalla
tai vaurioittamalla kuusia erikokoisiksi ryhmiksi (Eriksson ym. 2006, 2008; Joensuu ym. 2008;
Toivanen ym. 2009). Näissäkään tutkimuksissa
seuraustuhoja ei esiintynyt, jos vaurioituneita
puita oli alle kahdenkymmenen puun ryhmissä.
Lakiehdotuksen tarkoituksena ei kuitenkaan
ole pelkästään kaarnakuoriaisten aiheuttaman
seuraustuhoriskin pienentäminen muiden tekijöiden aiheuttaman puuston kuolleisuuden jälkeen, vaan metsien terveydentilan ylläpitäminen kaarnakuoriaisten kantojen pienentämisen
avulla. Tämän tavoitteen realistisuutta on mahdollista arvioida varsin yksinkertaisten premissien avulla. Jotta tuhoriski laajoilla alueilla voisi
merkittävästi laskea, pitäisi kaarnakuoriaiskantoja myös saada merkittävästi pienennettyä.
Oletetaan, että tavoitteeksi asetettaisiin vaikkapa kantojen pienentäminen puoleen. Tämän
tavoitteen saavuttamiseksi metsistä tulisi pystyä
jatkuvasti vuosittain poistamaan sellaiset vastakuolleet tai heikentyneet puut, joissa tuholaisena merkittävät kaarnakuoriaiset voivat lisääntyä, heinäkuun alkuun (männyt) tai heinäkuun
puoliväliin (kuuset) mennessä. Puiden keräilyn
pitäisi siis olla jatkuvaa ja kaikkialle ulottuvaa.
Tavoite on selvästi epärealistinen. Lisäksi puuttuu näyttö siitä, että tämänkaltainen metsähygienia ennaltaehkäisisi kaarnakuoriaistuhojen
syntymistä. Kaarnakuoriaistuhot alkavat yleensä
poikkeuksellisten olosuhteiden, kuten laajojen
myrskytuhojen sekä kuumien ja kuivien kesien seurauksena. Laajojen myrskytuhojen jälkeen metsässä olevat suuret puumäärät tietenkin pitääkin kerätä ajoissa pois seuraustuhojen
estämiseksi. Sen sijaan poikkeuksellisen kuivina (kuten kesä 2006) tai kuumina kesinä (kuten
kesä 2010) puiden heikkenemisen seurauksena
liikkeelle lähteviä tuhoja on paljon vaikeampi tai
jopa mahdotonta ehkäistä ennakolta metsähygienian keinoin.
Sen sijaan on varmaa, että pitkin metsiä olevien vähäisten puumäärien keräileminen on kallista. On mielenkiintoista, että Metsäteollisuus
ry esitti eriävän mielipiteen metsätuholakityöryhmän ehdotukseen korjuurajojen tiukentamisesta ja ehdottaa puolestaan, että korjuuraja
olisi kaksi kertaa suurempi eli 20 kuutiometriä
hehtaarilla. Metsäteollisuus ry toteaa, että tätä
pienempien erien korjuukustannukset nousevat kohtuuttomiksi. Taloudellisesti juuri ja juuri
kannattava korjuu riippuu voimakkaasti korjuukohteen sijainnista ja puun hinnasta, mutta parhaassakin tapauksessa korjattavaa puuta pitäisi
olla suuruusluokkaa 30–40 kuutiometriä samalla
paikalla. Koneella pitkin metsiä ajelu yksittäisten
puiden korjaamiseksi lisää myös itsessään seuraustuhoriskiä, koska siitä aiheutuu helposti runkovaurioita ja juuristovaurioita elävälle puustolle.
Lakiehdotuksessa ei ole lainkaan arvioitu sitä,
kuinka paljon tiukasti lakia noudattava yksittäisten puiden keräily metsästä maksaisi, kuinka paljon se itsessään lisää metsätuhoriskiä, ja
toisaalta kuinka paljon tämä vähentää seuraus-
tuhojen tai metsätuhojen riskiä – vai vähentääkö ollenkaan. Tuhojen ennaltaehkäisyn kaikkia
kustannuksia (mukaan lukien haitalliset vaikutukset monimuotoisuudelle) pitäisi verrata
ennalta ehkäisyllä mahdollisesti saavutettavaan
hyötyyn. Tällaista tarkastelua ei ole tehty.
Lakiehdotuksen ongelmat suhteessa
metsälainsäädännön uudistamiselle
asetettuihin tavoitteisiin
Metsätuholakiesitys on ristiriidassa metsälainsäädännön kokonaisuudistukselle asetettujen
tavoitteiden kanssa. Metsälakiuudistuksen keskeisiä tavoitteita olivat siis lisätä metsäomistajan
valtaa ja vastuuta oman omaisuutensa hoidossa, vähentää valvontaa ja tehostaa viranomaistoimintaa. Metsälain perusteluissa on erityisesti
mainittu, että metsänomistajalta ei voida edellyttää taloudellisesti kannattamattomia investointeja. Metsätuholaki asettaisi maanomistajalle
uusia, entistä tiukempia velvoitteita, edellyttäisi
taloudellisesti kannattamatonta puunkorjuuta ja
lisäisi viranomaisvalvonnan tarvetta.
Metsätuholakiesitys on erityisen voimakkaassa
ristiriidassa metsäluonnon monimuotoisuuden
turvaamisen kanssa. Metsälainsäädännön uudistamisen yhtenä tavoitteena oli monimuotoisuuden turvaamisen parantaminen nykytilanteeseen
verrattuna. Lahopuun määrän lisääminen talousmetsissä on keskeinen keino, jolla monimuotoisuuden tilaa voidaan parantaa. Lakiehdotuksen
perusteluissa väitetään, että vahingoittuneiden
puiden poistovelvollisuus ei estä lahopuun lisäämistä talousmetsiin, koska poistovelvoite koskee vain 10 m3/ha ylittävää määrää vahingoittunutta havupuuta. Niinpä esim. tapauksessa, jossa
vahingoittuneita havupuita on 15 m3/ha, laki velvoittaa poistamaan vain korjuurajan ylittävän
osuuden eli 5 m3/ha ja 10 m3/ha voitaisiin periaatteessa jättää korjaamatta. Käytännössä näin ei
juuri koskaan tulisi tapahtumaan. Koska pienten
puutavaraerien korjuukustannukset muodostuvat korkeiksi, poistetaan korjuukohteilta käytännössä kaikki vastakuolleet ja myös aiemmin
kuolleet kovat, vielä energiapuuna käyttökelpoiset rungot. Toinen vaihtoehto on uudistushakata
koko metsikkö.
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
59
Vaikutukset lahopuuston muodostumiseen
olisivat suorassa suhteessa korjatun vahingoittuneen puuston määrään. Kaikkien pidemmälle
lahonneiden puiden on ensin täytynyt heikentyä ja kuolla, ja vasta sen jälkeen ne ovat voineet
lahota pidemmälle. Jos vastakuolleista ja heikentyneistä havupuista aina poistettaisiin esimerkiksi puolet, lahopuun muodostumisnopeus
putoaisi puoleen tämänhetkisestä muodostumisnopeudesta. Kuollut havupuusto muodostaa
yli 80 % metsien nykyisestä lahopuumäärästä
(Metsätilastollinen vuosikirja 2012). Talousmetsien lahopuumäärän pienenemisellä entisestään
olisi vakavia vaikutuksia metsäluonnon monimuotoisuuteen.
Ilmastonmuutoksen ennakoidaan lisäävän
hyönteistuhoriskiä mm. lisääntyneiden myrskytuhojen, leudompien talvien sekä kuumien ja
kuivien kesien seurauksena. Lisääntynyt metsätuhoriski on siis sinänsä tosiasia. Silti vakaviinkaan riskeihin ei pidä varautua sellaisilla keinoilla, joista ei ole hyötyä riskin pienentämisen
kannalta mutta joista on selvästi haittaa muiden
tavoitteiden kannalta. Tässä suhteessa metsätuholakiesitys on hyvin yksipuolinen ehdotus, sillä
siinä tarkastellaan metsien käsittelyä pelkästään
metsätuhojen torjunnan näkökulmasta. Vaikutuksia muihin metsien käytölle asetettuihin
yhteiskunnallisiin tavoitteisiin ei ole riittävän
perusteellisesti arvioitu.
Viitteet
Eriksson, M., Lilja, S. & Roininen, H. 2006. Dead wood creation and restoration burning: implications for bark
beetles and beetle induced tree deaths. Forest Ecology
and Management 231: 205–213.
Eriksson, M., Neuvonen, S. & Roininen, H. 2007. Retention of wind-felled trees and the risk of consequential
tree mortality by the European spruce bark beetle
Ips typographus in Finland. Scandinavian Journal of
Forest Research 22: 516–523.
60
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
Eriksson, M., Neuvonen, S. & Roininen, H. 2008. Ips typographus (L.) attacks on patches of felled trees: ”windfelled” vs. cut trees and the risk of subsequent mortality. Forest Ecology and Management 255: 1336–1341.
Joensuu, J., Heliövaara, K. & Savolainen, E. 2008. Risk of
bark beetle (Coleoptera, Scolytidae) damage in a forest restoration area in central Finland. Silva Fennica
42: 233–245.
Metsätuholakityöryhmän muistio 2012. Työryhmämuistio
MMM 2012:4, 79 s.
Metsätuhotyöryhmä 2003. Työryhmämuistio MMM
2003:11, Helsinki, 32 s.
Metsätilastollinen vuosikirja 2012. Metsäntutkimuslaitos,
Vantaan toimipaikka. 452 s.
Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.)
2010. Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja
2010. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, Helsinki. 685 s.
Toivanen, T., Liikanen, V. & Kotiaho, J. 2009. Effects of forest restoration treatments on the abundance of bark
beetles in Norway spruce forests of southern Finland.
Forest Ecology and Management 257: 117–125.
­
Kari Heliövaara on Helsingin yliopiston metsäeläintieteen professori ja Juha Siitonen työskentelee tutkijana Metsäntutkimuslaitoksessa.
TIEDEKIRJASSA
ASIAKASTYYTYVÄISYYSKYSELY
TOUKOKUUSSA
Tiedekirjan asiakastyytyväisyyskyselyllä pyritään
kerätään tietoa siitä, mitä asiakkaat toivovat löytävänsä myymälän valikoimassa, millaisia tiloja he
arvostavat ja ovatko he tyytyväisiä saamaansa palveluun. Kysely toteutetaan Tiedekirjan verkkosivuilla www.tiedekirja.fi ja myymälässä 20.–31.5.2013.
Vastaamalla voit vaikuttaa myymälän suunnitteluun. Vastanneiden kesken arvotaan kirjapalkintoja.
Lisätiedot: julkaisupäällikkö Johanna Lilja (johanna.
[email protected]); myynti- ja markkinointisihteeri Teemu
Korpijärvi ([email protected]).
Rahan puheista tarvitaan lisää tietoa
Pauliina Raento
Professori Matti Viren arvioi Turun kauppakorkeakoulun tutkimuspalveluissa tuotettua ja kansainvälisten rahapelifirmojen maksamaa rahapelipoliittista kannanottoa, joka naamioitiin tieteeksi ja
ajettiin julkisuuteen nimekkään viestintätoimiston
avustuksella (Tieteessä tapahtuu 2/2013, 59–61).
Saman numeron pääkirjoituksessa professori Pirjo
Ståhle vaati linjakkaampaa tiedepolitiikkaa, joka
vahvistaisi tieteen arvostusta yhteiskunnassa.
Tunnistan tiedemaailmassa samoja kaoottisia
piirteitä kuin Ståhle ja Viren. Ståhle lähestyy
asiaa kestävän ohjauspolitiikan ja kilpailukyvyn
näkökulmasta ja pelkää, että välttämätön perustutkimus jää innovaatioiden, koulutuksen ja
täsmätavoitteellisen selvitystyön jalkoihin. Hän
myös osoittaa, kuinka markkinoiden ja tieteen
logiikalla on vaikeuksia löytää yhteistä säveltä.
Viren esittelee yhden tästä tilanteesta seuranneen ylilyönnin ja laajentaa sen huoleksi yliopistojen rakenteellisesta rönsyongelmasta. Virenin
mielestä se tuottaa pätkärahoitusriippuvaisia
piilotyöttömiä, joiden anti tiedon tuottamiselle
on rajallinen ja joiden suhde hyvään tieteelliseen
käytäntöön on joustava. Hän pelkää mielestäni
aiheellisesti, että tilanne vahingoittaa tutkijoiden kriittisyyttä ja yliopistojen imagoa.
Päädymme kaikki samaan päätelmään: sekä
kokonaisuus että sen osat kaipaavat selvempää strategista näkemystä, toiminta-ajatusta ja
rahoitussuunnitelmaa.
Linjausten selkeyttämistä ja asenteiden tuulettamista tukisi lisätieto siitä, mitä raha tekee
tiedemaailman käytännöissä ja millaisia motiiveja sen taustalta löytyy. Kevään mediaotsikot
ja ”maan tavan” kyseenalaistaminen ovat laajentaneet huomiota yritysmaailmasta kohti muita toimijoita. Kokonaisvaltaisempi ymmärrys
rahan ja tieteen suhteesta auttaisi myös arvioimaan sektoritutkimuksen ja säätiölain uudistusten vaikutuksia sekä syventäisi hyvää tieteellistä käytäntöä ja säätiötapaa. On harvinaista, että
raha vie tutkijoita niin räikeästi kuin Turuntapauksessa, mutta rahalla kuitenkin ohjataan
rutiininomaisesti sitä, mitä tutkitaan. Raha
puhuu, kuten Viren kirjoittaa, mutta se voi myös
vaientaa tai vaivihkaisesti muokata asioiden tärkeysjärjestystä.
Itsekin yritysrahoitusta saanut Viren tietää,
että ”peliyhtiöt eivät maksa tyhjästä” (s. 59),
eivätkä niin tee muutkaan tieteen, taiteen ja
kulttuurin rahoittajat. Hygieenisinkin mesenaatti haluaa näkyvyyttä tai ainakin edistää
omia yhteiskunnallisia ihanteitaan. Imagolle ja tulosten laadulle on eduksi, että rahoituksen kohteella on ”hyvä nimi”, joten se voi olla
arvokas imagon manipuloinnin väline. Yliopiston logon käyttö ja mielipiteiden naamioiminen
tieteeksi eivät siis ole vaihtoehtoisia motiiveja
kuten Viren kirjoittaa, vaan ne täydentävät toisiaan. Tämän osoittavat taidokkaasti toteutetut
esimerkit myös Suomen tieteen ja valtion historiassa.
Tämä ”muutkin tekevät niin” -huomioni ei
puolustele rahapeliyhtiöitä vaan korostaa, että
ilmaisia lounaita ei ole ja rahaan liittyvät intressit läpäisevät tutkijoiden arjen. Kokonaiskuva
tästä arjesta puuttuu, ja sitä on vaikea muodostaa ilman Ståhlen kaipaamaa strategista tahtoa.
Ristiveto rahapelitutkimuksessa havainnollistaa niitä tieteen rahoitukseen liittyviä jännitteitä, joita mielestäni kannattaisi purkaa
laajemmin. Rahapelialalla niitä aiheuttavat mittavat taloudelliset intressit, hyvinvointivaltiota
ja vapaata markkinakilpailua koskevat perustavanlaatuiset näkemyserot sekä toiminnan his-
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
61
toriallinen moraalinen taakka. Turun-tapaus
konkretisoi, kuinka Euroopan unionin haaste
kansallisille monopolitoimijoille ja globalisoitunut markkinakilpailu ovat koventaneet peliä.
Tässä asetelmassa myös valtio, sen omistamat tai
ohjaamat monopoliyritykset ja kansalaisjärjestöt
ajavat omia etujaan tutkimuskentällä. Osallisilla on vahvoja näkemyksiä siitä, miten kenenkin
rahoihin ja tuloksiin pitäisi suhtautua. Tutkijan
näkökulmasta asetelma on sekava.
Ammattitutkijat vastaavat rahan valtaa koskeviin huoliin alistamalla tutkimusjulkaisutoimintansa ja sidoksensa vertais- ja julkiseen
arviointiin. Monet addiktioalan ja ”syntiteollisuuden” tutkimuksen kansainväliset tiedelehdet
myös vaativat sidonnaisuuksien ilmoittamista jo
silloin, kun käsikirjoitusta tarjotaan arviointiin.
Suomeenkin rantautunut käytäntö on toimivimmillaan mutkaton, mutta toisinaan aatteet heikentävät arviointikykyä.
On käynyt esimerkiksi niin, että suora yritysrahoitus on estänyt arvioinnin mutta valtion
tukea ei ole tarvinnut ilmoittaa – vaikka kyse
olisi rahapelaamisen tuotoilla kustannetusta
sektoritutkimusrahasta. Arvioinnista on päässyt
läpi ilmeisen puutteellisia tulkintoja ja heikosti perusteltuja ohjauspoliittisia suosituksia, jotka käsikirjoituksen arvioijat ja lehden toimittaja
ovat kokeneet ideologisesti omikseen. Kansainvälinen keskustelu näistä pulmista tukee eettisten ohjeistusten ja arviointikäytäntöjen kehittämistä Suomessa.
Tutkimuksen vertaisarvioinnin ja rahan suhde on Suomessa erityisen ajankohtainen nyt,
kun kotimaisten tiedekustantajien laadunvarmistuskäytäntöjä standardoidaan ja keskustelu
alan rahoituspohjasta jatkuu. Näissäkin keskusteluissa tarvitaan huolellista eettistä harkintaa
ja kokemusten vertailua. Onko mahdollista,
että vaikkapa yksityisestä säätiöstä kirjan kirjoittamiseen tai kustannustoimittamiseen saatu
tukirahoitus parantaa käsikirjoituksen kilpailukykyä, kun tehdään kustannuspäätöksiä taloudellisen ahdingon tilanteessa? Ongelma syntyy,
jos rahalla pääsee parantelemaan vertaisarvioinnin tuloksia, ohjaamaan julkaisupolitiikkaa tai
muuten vaimentamaan kustantajan kriittisyyttä.
62
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
Kauhuskenaariossa raha vie keskinkertaisuuden
kalliimman laadun edelle.
Yhteiskuntaan syntyy tyhmiö, jos perustutkimus sivuutetaan ja yhteiskunnallista keskustelua
latistetaan. Jaan huolen siitä, että näin käy, jos tiede alistetaan ohjauspolitiikan ja liiketoiminnan
tarpeille. Suomessa ohjauspoliittisten päätösten ja
väittämien taustalla on vähän tutkittua tietoa, ja
hankalia kysymyksiä vältetään. Riippumattomien vastausten tuottamiseen ei sitouduta, koska se
kestää kauemmin kuin yrityksen kvartaali tai hallituskausi, ja tulokset voivat olla kiusallisia.
Itse kuitenkin ajattelen professori Ståhlen
tavoin, että riippumaton ja kokonaisvaltainen
tieto auttaa pärjäämään markkinoilla – ja ennakoimaan olosuhteiden muutoksia. Kuten Ståhle
muistuttaa, se myös auttaa tekemään vastuullisia, aikaa kestäviä päätöksiä. Siksi siitä kannattaa maksaa.
Tieteellisen häpeäpilkun kirjailleet turkulaiset eivät nähdäkseni ole aivan väärässä siinä,
että Suomen rahapelimonopolin perusteista ja
tulevaisuudesta pitäisi voida keskustella – vaikka puhuvatkin karkean tarkoitushakuisesti kansainvälisten rahapelifirmojen äänellä. Herää
kysymys, miksi luotettavaa tietoa on niin vaikea
saada ja miksi keskustelua yhteiskunnallisesti
merkittävästä asiasta herätellään näin kyseenalaisia menetelmiä käyttämällä. Tämä hämmentää erityisesti tilanteessa, jossa sosiaali- ja
terveysministeriö ja Suomen kolme rahapelimonopoliyritystä ohjaavat rahapelaamisen tutkimukseen enemmän varoja kuin alan tutkijat
pystyvät käyttämään.
Se, että monet tiedemaailmassa tyytyvät juoksupojan rooliinsa on omiaan vahvistamaan vaikutelmaa arveluttavasta yhteydestä ”politiikan
hämärään marginaaliin”, jota professori Ståhle
arvostelee.
Kirjoittaja on Pelitoiminnan tutkimussäätiön tutkimusjohtaja, Suomen tiedekustantajien liiton hallituksen puheenjohtaja ja vapaalla kulttuurimaantieteen professorin tehtävästään Helsingin yliopistossa. Pelitoiminnan tutkimussäätiötä rahoittavat
suomalaiset rahapelialan monopoliyritykset Fintoto, RAY ja Veikkaus.
tiedekirjasto tänään
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjasto
Cecilia af Forselles
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tarkoituksena on edistää, tutkia ja tehdä tunnetuksi suomalaista kulttuuria. Seuran strategisena
tavoitteena on syventää tietoutta kulttuuristen
ilmiöiden monimuotoisuudesta. Näitä tavoitteita SKS toteuttaa muun muassa ylläpitämällä kulttuurien tutkimuksen johtavaa tieteellistä
erikoiskirjastoa Suomessa. Kirjasto täydentää
merkittävällä tavalla Kansalliskirjaston ja Helsingin yliopiston kirjaston aineistokokoelmia
ja palveluja, koska kulttuurien tutkimuksen alat
eivät kuulu niiden painopistealoihin. Kirjastossa
on myös Kansalliskirjaston kokoelmia täydentävä kotimaisen kaunokirjallisuuden ja kirjallisuudentutkimuksen kokoelma sekä ainutlaatuinen kotimaisen kaunokirjallisuuden käännösten
kokoelma ja Kalevalan käännösten kokoelma.
Lisäksi kirjastossa on rariteettikirjallisuutta,
muun muassa vanhaa Fennica-kirjallisuutta,
kuten Mikael Agricolan teokset ja Turun Akatemian julkaisuja.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on Suomen toiseksi vanhin tieteellinen seura, joka
perustettiin vuonna 1831. Seuran kirjasto on
saman ikäinen ja se onkin vanhin yhtäjaksoisesti Helsingissä toimiva tieteellinen kirjasto. Kirjaston kokoelmia kartutettiin alussa runsaasti
tieteellisten julkaisujen vaihtosuhteiden kautta.
Vaihtosuhteiden kautta seuran tieteellisiä julkaisuja leviää edelleen laajasti maailmalle ja kirjasto puolestaan saa muuten vaikeasti hankittavia
erikoisjulkaisuja eri puolilta maailmaa. Kulttuurien tutkimuksen kokoelmat ovatkin historiallisesti syvät ja ne sisältävät tärkeitä kansainvälisiä
julkaisusarjoja.
Suurin osa aineistoista painetuista ja elektronisista aineistoista kuitenkin ostetaan. Kulttuurien tutkimuksen voimakas kehittyminen
ja monipuolistuminen näkyvät kirjaston kokoelmissa. Esimerkiksi antropologian tutkimuksen valtava määrällinen kasvu ja jakautuminen
eri suuntauksiin vaativat työnjakoa kirjastojen välillä. SKS:n kirjasto on hankkinut lähinnä
kulttuuriantropologian alan teoksia.
Tieteenalapohjaiset jaottelut eivät yksin ohjaa
kirjaston hankintoja. Folkloristiikka, perinteentutkimus, kansatiede, etnologia, antropologia
ovat intressiensä, teoreettis-metodisten keskustelujen ja refleksiivisen tutkimusotteen vuoksi
lähellä toisiaan. Kansainvälisesti kattavan, laaja-alaisen ja korkeatasoisen teoreettis-metodologisen tutkimuskirjallisuuden hankinta onkin
monitieteisestä näkökulmasta katsoen keskeistä.
Uudet tutkimussuuntaukset ja monitieteiset julkaisut muuttavat kulttuurien tutkimuksen fokusta jatkuvasti. Perinteisen folkloristisen,
antropologisen ja etnologisen tutkimuksen rinnalle hankitaan harkiten esimerkiksi tutkimusta suullisen perinteen sekä kirjallisen kulttuurin
vuorovaikutuksesta. Lisäksi hankitaan esimerkiksi muistitietotutkimusta, tutkimusta kulttuurisesta monimuotoisuudesta ja eurooppalaisista
etnisistä kulttuureista.
Kirjasto on ollut monien muutosten ja voimakkaan kehityksen keskipisteenä viime vuosina.
Kirjaston tilat Helsingin Kruununhaassa tarjoavat
myös tutkimusrauhaa. Kirjasto on kehittänyt verkossa annettavia palveluja sekä vuorovaikutteisia
tutkijapalveluja, kuten SKS:n digikirjastoa ja kirjahistoriallista Henrik-tietokantaa. Tällä hetkellä
ajankohtaista on seuran verkkopalvelu-uudistus
ja kirjaston uuden kokoelmapolitiikan muotoilu.
http://www.finlit.fi/kirjasto/
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjastonjohtaja.
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
63
Kestävä eettinen
käytäntö
tiedelehtityössä
Suomen Tiedekustantajien
seminaari keskiviikkona
22.5.2013 kello 9:30–12:30
Tieteiden talo, Kirkkokatu 6,
Helsinki, sali 505
Ilmoittaudu tarjoilun
järjestämiseksi viimeistään
maanantaina 20.5.:
[email protected]
Tilaisuus on maksuton.
9:30–9:35 Tilaisuuden avaus.
ANNE MÄNTYNEN
9:35–10:30 Hyvä tieteellinen
käytäntö tiedelehtityössä.
SANNA KAISA SPOOF
10:30–11:00 Älä kopsaa –
plagioinnin ehkäisy Helsingin
yliopistossa. PAULIINA KUPILA
11:00–11:20 Tiedetoimittaja
plagiarismin jäljittäjänä.
PAULIINA RAENTO
11:40–12:00 Sidonnaisuuksien
ilmoittaminen.
PEKKA LAHDENNE
12:00–12:20 Nuori tutkija
artikkelin kirjoittajana.
HANNU LINKOLA
Metodifestivaali
21.–22.5. 2013 Jyväskylässä.
Jyväskylän yliopiston Ihmistieteiden metodikeskuksen (IHME)
organisoima tapahtuma on suunnattu tutkijoille, tohtorikoulutettaville, metodeista kiinnostuneille
ja niitä opettaville. Tapahtuma
kokoaa kansainvälisiä ja kansallisia osaajia yhteen keskustelemaan tutkimusmetodologiaan ja
tutkijan taitoihin liittyvistä ajankohtaisista teemoista.
Tutkimuseettisen neuvottelu-
64
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
kunnan Ihmistieteiden eettisen
ennakkoarvioinnin seurantatyöryhmä järjestää tiistaina 21.5.
kello 14–16 nimikkosession
aineiston hallinnasta. Professori
Risto Turunen puhuu ennakkoarvioinneissa esiin nousevista,
erityisesti aineistojen hallintaan
liittyvistä ongelmakohdista ja
kehittämispäällikkö Arja Kuula
tietoturvasta ja tietosuojalainsäädännöstä EU:ssa .
Metodifestivaalin ohjelma:
https://www.jyu.fi/ytk/laitokset/
ihme/metodifestivaali-2013
Tapahtumia Suomalaisen
Kirjallisuuden Seurassa
6.5. klo 16.30–17.30 elokuvaohjaaja Jari Halosen luento Kalevala ja uusi aika. Luento liittyy
Jari Halosen syksyllä ensi-iltansa
saavaan Kalevala-aiheiseen elokuvaan.
10.5. klo 14–16 Aino Kallaksen
nimipäivät: runoa ja puheita
14.–15.5. Kanervala II -seminaari
14.5. klo 13 Archives as Sites of
Memory -seminaari Svenska litteratursällskapetissa, Ritarikatu
5, Helsinki
22.–24.5. REGISTER II -konferenssi
Tilaisuudet ovat SKS:n juhlasalissa (Hallituskatu 1, Helsinki), jos
ei toisin mainita. Tilaisuuksiin on
vapaa pääsy, ei ennakkoilmoittautumista.
Lisätietoja: http://www.finlit.fi/
tapahtumakalenteri/
[email protected]
Lue SKS:n blogia Vähäisiä lisiä –
kirjoituksia kulttuurista, tutkimuksesta ja kulttuuriperinnöstä:
http://www.finlit.fi/blogi.
Sosiaalinen albumi–
elämäntavat
sukupolvien
murroksissa
22.5. klo 15–16 Gaudeamus Kirja
& kahvissa, Vuorikatu 7, Helsinki.
Keskustelu Antti Häkkisen, Anne
Puurosen, Mikko Salasuon ja
Anni Ojajärven uutuuskirjasta
Sosiaalinen albumi – elämäntavat
sukupolvien murroksissa (Nuorisotutkimusseura 2013).
Mukana Anne Puuronen, Antti
Häkkinen ja Mikko Salasuo.
Sukupolvitutkimuksen kautta voi
saada esiin yhteiskunnan muutosten ja jatkuvuuksien perusluonteen. Elämäntavat ja yhteiskunnalliset käytännöt eivät määräydy lainmukaisella tavalla mistään luonnollisesta perustasta
vaan syntyvät prosessina. Teoksessa tämä prosessi käsitetään
yhteiskunnallisen sukupolven
ja biologisen sukupolven välisenä jännitteenä. Hypoteesina on,
että perhe on tässä suhteessa
erityisessä asemassa: perheen
piirissä yhtäältä pidetään kiinni
pysyvistä käytännöistä vasten
yhteiskunnan ajamia muutoksia
ja toisaalta koetaan sukupolvien
väliset ristiriidat, jotka voivat olla
yhteiskunnallistenkin muutosten
alkuna. Tällaiseen rooliin asetetun perheen metaforana on ruokapöytä, jonka ääressä sukupolvet ja eri elämänalueisiin liittyvät
arvostukset ja käsitykset kohtaavat. Kirjassa näitä elämänalueita
ovat ruokailu, liikunta ja työ.
tieteen kohtaamisia
Arabit kutsuvat, olemmeko valmiita
Arto Mustajoki
Ihmisen assosiaatiot toimivat salamanopeasti.
Kun opetus- ja kulttuuriministeriöstä otettiin
yhteyttä ja pyydettiin esiintymään Saudi-Arabiaan, mieleeni pulpahti joukko asioita: koulutusvienti, ihmisoikeudet, suomalaisten arroganssi,
Yhdysvaltojen öljy- ja demokratiapolitiikka. En
ole ensimmäinen suomalaisuuden lähettiläs tässä upporikkaassa kuningaskunnassa – enkä viimeinen. Kysyntä on kova. Saudeilla on vankka
usko siihen, että Suomessa on osattu tehdä asiat oikealla tavalla. Maa ilman luonnonrikkauksia keikkuu erilaisten tilastojen kärjessä. Siihen
täytyy olla jokin selitys. Siitä voi oppia myös
maa, jolla ei ole rahasta puutetta. Peruskysymys
onkin: mitä rahalla ei voi ostaa.
PISA-menestys ei ole ainoa maineemme luoja, mutta monen ulkomaalaisen silmissä tärkein.
Menestys on pantu merkille erityisesti monissa Aasian maissa. Mielikuvat vastaavat harvoin
täysin todellisuutta. Tässäkin tapauksessa ”koulu” on laajentunut mielikuvaksi ”koulutuksesta”. Näin suomalaiset yliopistotkin ovat saaneet
ansiotonta arvonnousua. Tosin, jos otetaan huomioon yliopistojemme rahoitustaso sekä opiskelijoiden ja opettajien kotimaisuusaste, niin
pärjäämme kansakuntana mainiosti myös yliopistojen tehokkuus- ja laatukisassa.
Usko ja luottamus suomalaisen koulutusjärjestelmän ylivoimaisuuteen on vankkumaton.
Ilman PISA-tuloksia olisimme Saudi-Arabian,
Japanin tai Kazakstanin opetusministerien mielissä epämääräinen pohjoinen maa-alue jossakin Euroopan laitamilla. Nyt olemme SE PISAMAA. Välillä maine pistää nolottamaan, koska
itse tunnistamme myös ongelmamme. Siksi on
vaikea uskoa, että sortuisimme näistä asioista
maailmalla puhuessamme ylimielisyyteen ja liialliseen ylpeyteen. Ehkä se viime aikoina paljon
pohdittu arroganssi on enemmän ruotsalaisten
ongelma. Sen sijaan olemme täydellisiä aloittelijoita koulutusviennin muuttamiseksi yksityisyritteliäisyydestä kunnon bisnekseksi.
Kun kyseessä on Saudi-Arabian kaltainen
maa, ei voi välttyä pohtimasta kulttuuri- ja
ihmisoikeuskysymyksiä. Jokainen arabimaihin tai muihin meistä merkittävästi poikkeaviin
maihin matkustava joutuu kysymään itseltään
yhteistyön tarkoitusta ja oikeutusta. Jotkut ovat
sitä mieltä, että kaikesta yhteistyöstä luopuminen olisi oikea viesti näille maille, joilla on vielä
pitkä matka meikäläiseen tasa-arvoon ja demokratiaan. Heitä pitäisi näpäyttää, jotta he oppisivat länsimaisten ihmisten tavoille. Kun lukee
vaikkapa Wikipedian kuvausta Saudi-Arabiasta, tulee todellakin sellainen tunne, että haluaisi pysyä kokonaan erillään tästä maasta. Siksi
ymmärrän niitä, jotka välttävät tällaisia maita.
Toisaalta monien mielestä nimenomaan kaikenlainen yhteistyö on paras keino lähentää
kulttuureja toisiinsa. Boikotit ja julkiset paheksunnat eivät paranna kansalaisten asemaa näissä maissa. Näin itsekin uskon. Yhteiskunnan
uudistuminen on vuosikymmenten projekti.
Emme mekään ole rakentaneet omaa demokratiaamme muiden määräyksestä, vaan hitaasti
asioita sisältäpäin kehittäen.
Esitelmäni Riadissa koski tutkimuksen ja
yhteiskunnan välistä vuorovaikutusta, mikä oli
myös koko konferenssin aiheena. Tosin konferenssin nimessä oli sana science, mutta itse käytin
sanaa research. Muutama muukin puhuja tarttui
tähän tunnettuun englannin kielen semanttiseen ongelmaan. Oikeastaan paras ilmaus tähän
yhtey­teen olisi research based knowledge. Sille
on erilaisia käyttäjiä yhteiskunnassa: elinkeinoelämä, julkinen sektori, media ja rivikansalaiset.
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
65
Eniten esityksessäni herätti kiinnostusta kaksi
viimeistä tiedon hyödyntäjäryhmää. Medialla
on entistä tärkeämpi asema tieteellisenkin tiedon filtterinä. Varsinainen tiedejournalismi täydentää melko harvojen ihmisten maailmankuvaa uudella tutkimustiedolla. Sen sijaan päivä- ja
iltapäivälehtien tiedeuutiset tavoittavat monet.
Usein ne kuitenkin vain hämmentävät ihmisten
käsitystä tieteen viimeisestä sanasta. Tässä kuussa me saamme lukea, että kahvi on erittäin terveellistä, ensi kuussa meille kerrotaan, että se on
terveydelle vaarallista.
Konferenssissa oli lisäkseni vain yksi länsimainen esiintyjä. Hän tuli Yhdysvalloista Khan
Akatemiasta, joka muun muassa valmistaa Bill
Gatesin ja Googlen avustusten turvin koululaisille ilmaisia videopohjaisia opetusohjelmia.
Näin Suomi ja Yhdysvallat esiintyivät paikallisten ihmisten puheissa jonkinlaisina mallimaina.
Toinen puoli minua ajatteli, että taas Suomi pääsi hienoon seuraan, toinen taas – että huonoon.
Keskustelu oli vilkasta, avointa ja täynnä yllätyksiä. Siihen osallistuivat myös lehterille sijoitetut
naispuoliset konferenssiosallistujat. Isäntäorganisaatio KACST, lähinnä teknologiaan liittyvää
strategista perustutkimusta tekevä ja rahoittava
keskus, sai kuulla moitteita liian yksipuolisesta
tutkimusprofiilistaan. Opetusministeriltä tivattiin toimia koulujen tietokoneistamiseksi. Itse
opin paljon Arabien maineikkaasta historiasta
luonnontieteiden edelläkävijänä; yksi esimerkki: Abu-Al-Fath Abd Al-Rahman Mansoor AlKhazini kirjoitti maapallon painovoimasta puolivuosituhatta ennen Galileita ja Newtonia. Sain
myös kuulla, että Higgsin hiukkasen löytyminen
ei ole ristiriidassa Koraanin opetusten kanssa.
Päinvastoin, uudet löydökset vain vahvistavat jo
kauan kirjoitettua Sanaa.
Kokeneet taidenäyttelyissä kävijät keskittyvät yhteen taideteokseen ja painavat sen tarkoin
mieleensä, koska muuten on vaarana, että taulujen vilinästä ei jää yksikään mieleen. Sovelsin
samaa taktiikkaa isäntien valkokaapuiseen joukkoon. Tilanteen teki tavallista jännittävämmäksi
66
t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3
se, että olin ensimmäistä kertaa Saudi-Arabiassa
enkä tuntenut etukäteen kuin yhden paikallaolijoista – hänetkin vain sähköpostin välityksellä.
Kaikkein mieleenpainuvimman persoonan tittelin haltijaksi oli vakavasti ehdolla KACSTin presidentti Mohammed Al-Suwaiyel. Tämä minua
selvästi vanhempi ja sivistyneempi herrasmies
oli valloittavan innostunut organisaationsa saavutuksista. Kaikenlainen tekniikka näytti kiinnostavan häntä. Iloisena kuin pikku poika hän
näytti, kuinka hän pystyy lähettämään kännykällään tekstareita arabiaksi, englanniksi – ja
kiinaksi. Kun hän otti esille suunnitelmat tutkia
Saudi-Arabiassa tyypillisiä periytyviä tauteja,
pääsin mainostamaan alan korkeatasoista suomalaista tutkimusta.
Kiintoisimman persoonan kisan voitti kuitenkin satunnainen lounaspöytänaapuri Khalil
Niazy, joka käyntikortin mukaan on Business
Development Consultant. Hän oli löytänyt epätavallista eläkeläispuuhaa nyt kun hän ”saattoi
tehdä mitä itse haluaa”, kuten hän asian ilmaisi. Hän matkustelee Kirgisiassa, Uzbekistanissa,
Kazakstanissa ja jopa Turkmenistanissa ja etsiskelee kaupallistamiskohteita. Hän suorastaan
tuohtui kertoessaan, kuinka neuvostoaika on
tappanut ihmisissä taidon ja halun tehdä nerokkaista tieteellisistä keksinnöistä myyntikelpoisia
tuotteita. Hän auttaa tässä, mutta ennakkoluulot
ovat kuulemma suuret. Paikalliset tutkijat joko
eivät välitä rahasta tai pelkäävät muiden ryöstävän heidän ideansa. Lopputuloksena on se,
että kukaan ei voita mitään. Niazylle Suomi on
ennen kaikkia Nokia. Hän kyseli innokkaasti
muista menestyvistä firmoista, erityisesti energiasektorista. Kerroin sen, minkä tiesin suomalaisesta tuuli- ja bioenergiatutkimuksesta. Taas
kerran tajusin, että ulkomailla ollessa pitäisi
osata vastata mihin tahansa Suomea koskevaan
kysymykseen tyhjentävästi.
Arto Mustajoki on Helsingin yliopiston venäjän
kielen ja kirjallisuuden professori.
Parasta suomalaista tietokirjallisuutta
Richard Wrangham
Tulella kypsennetty.
Miten keittotaito
teki meistä ihmisiä.
Ovh. 40,–
Nouriel Roubini ja
Stephen Mihn
Kriisitaloustiede
Ovh. 40,–
Daniel J. Levitin
Musiikki ja aivot.
Ihmisen erään
pakkomielteen tiedettä
Ovh. 40,–
Nicholas Carr
Pinnalliset.
Mitä internet tekee
aivoillemme
Ovh. 40,–
W. Brian Arthur
Teknologian luonne.
Mitä se on ja millainen
on sen evoluutio
Ovh. 40,–
Stuart A. Kauffman
Pyhän uudelleen
keksiminen. Uusi näkemys
luonnontieteestä, järjestä
ja uskonnosta
Ovh. 40,–
Kirjakaupasta tai suoraan kustantajalta
TERRA COGNITA OY
www.terracognita.fi
KIRJALLISUUS
Historioitsija kasvaa
nuoruuden kokemuksista
Jaakko Numminen
Matti Klinge: Kadonnutta aikaa
löytämässä. Siltala 2012.
Marcel Proust on otsikoinut maail­
mankuulut muistelmansa Kadonnutta aikaa etsimässä. Matti Klinge panee paremmaksi. Hän on Kadonnutta aikaa löytämässä – nimi
on erinomainen.
Otsikkoon liittyy kiinteästi suojapaperin kuva. Siinä pieni Matti Klinge on sisarensa kanssa katsomassa metsiköstä suurta Danskarbyn kartanoa Kirkkonummella – hieno osoitus kuvan ottajan,
lasten isän Paul Klingen etevästä
sommittelutaidosta. Klingen perhe asui 1940-luvulla pienen ajan
Danskarbyssä samoissa huoneissa kuin J.V. Snellman aikanaan.
Teimme 1980-luvulla Snellmanin
Koottujen teosten toimituskunnan
pyhiinvaellusmatkan Danskarbyn
kartanon alueelle.
Klinge aloittaa muistelmansa Montaigne-sitaatilla, jossa
1500-luvun ranskalainen ilmoittaa, että hän kuvaa vain omaa itseään. ”Puutteeni ja luontainen olemukseni tulevat siinä selvästi esille
julkisen säädyllisyyden sallimissa
rajoissa.” Totta on, että myös Klinge kuvaa muistelmissaan itseään,
kehitystään ja mietteitään ilmeisen
rehellisesti, kylläkin säädyllisyyden rajoissa, mutta sen lisäksi hänen muistelmansa sisältävät suuren
määrän kulttuurihistoriaa ja suo-
malaisen elämänmenon kuvausta.
Muistelmien ensimmäinen osa
kattaa vuodet 1936–60, ajan lapsuudesta akateemisen tutkinnon
ja asevelvollisuuden suorittamiseen sekä avioitumiseen saakka, 24
vuotta. Muistelmat ovat luonteeltaan hyvin henkilökohtaiset, mutta sitovat samalla muistelijan hyvin
ajan yleisiin tapahtumiin, erityisesti Helsingin elämään. Muistelmien
alkupuolen suurena ansiona pidänkin helsinkiläisperheen arkisen elämän kuvausta huoneistoineen, sisustuksineen, ruokatottumuksineen, päiväjärjestyksineen
ja sukulaissuhteineen, mutta myös
juhlineen, konsertteineen ja taidenäyttelyineen.
Klingeä askarruttaa selvästi, mihin sosiaaliluokkaan tai yhteiskuntaryhmään hän voisi perheensä ja
kotinsa sijoittaa. Se onkin vaikeaa.
Minä olisin valmis näkemään Klingen perheen ylemmän keskiluokan
taikka vielä paremmin suomalaisen sivistyneistön edustajana, joskin täytyy sanoa, että jokainen perhe on tietysti sui generis, omaa luokkaansa, ja Klingen perhe aivan erityisesti.
Klinge ei anna kirjassaan mitään systemaattista kuvausta syntyperästään puhumattakaan sukutauluista, vaan hän ilmeisesti katsoo, että sukuyhteyksien pitää tulla
esiin luonnollisista yhteyksistään,
tapahtumista ja niiden kerronnasta. Ja viehättävällä tavalla ne tulevatkin. Samaa periaatetta tarkoittanee sekin, että laajassa teoksessa ei
ole henkilöhakemistoa, vaan henkilöt löytyvät vasta teosta lukies-
sa, ja silloin oikeasta yhteydestään;
henkilöitä on kyllä tosi paljon.
Tämä vaatinee lukijaa ajatellen
lyhyen sukuselvityksen. Klingen
isänpuoleinen isoisä oli pietarilainen teollisuuskemisti, nimineuvos ja kollegiasessori Constantin
Klinge, jonka suku juontaa juurensa Baltian saksalaisista. Hänen Viipurista löytynyt puolisonsa oli Olsonien kulttuurisukua. Perhe joutui vallankumouksen jälkeen pakenemaan Pietarista, mutta sillä
oli paikka Suomessa, omistuksessaan kartano Nuijamaalla. Constantin Klinge kuoli jo vuonna 1915
keuhkotautiin ja hänen puolisonsa
Aino Klinge jäi leskeksi ja kasvattamaan kolmea poikaa. Aino Klinge
toimi Runnin kylpylän emännöitsijänä 1920-luvun alussa ja myöhemmin suuren helsinkiläisen Karelia-hotellin johtajattarena. Pojista nuorin, ilmeisen lahjakas Kai
Klinge, rintamakirjeenvaihtaja ja
vänrikki, kaatui jatkosodan hyökkäysvaiheessa.
Matin isä Paul Klinge oli pankkivirkailija Kansallis-Osake-Pankissa ensin Viipurissa ja pian Helsingissä sekä kohosi vähitellen taitavuutensa ja hyvien sosiaalisten
ominaisuuksiensa vuoksi pankin
johtokunnan jäseneksi ja erityisesti kielitaitoisena sen ulkomaansuhteiden hoitajaksi.
Äiti Aune Klinge oli saanut farmaseuttisen koulutuksen ja työskenteli Yliopiston apteekissa.
Äidin isoisä oli Suomen ensimmäinen koulutettu muinaistutkija ja myös ensimmäinen valtion­
arkeologi Johan Reinhold Aspe-
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
69
lin (1842–1915). Hänen tyttärensä Aino Kyllikki oli avioliitossa
suureen kulttuurisukuun kuuluvan Runnin sanatorion perustajan ja myöhemmän helsinkiläisen
apteekkarin Väinö Johannes Ignatiuksen (1874–1931) kanssa. Kyllikki Ignatius oli muun ohella Suomen teo­sofisen liikkeen johtohenkilöitä. Ignatiuksien kautta Klinge
liittyy Lagusten suureen kulttuurisukuun. Klinge on laajasti kuvannut merkittävää isoäitiään ja samalla omia sukujuuriaan teoksessaan Iisalmen ruhtinaskunta.
Klinge kävi Helsingin normaalilyseota ja sattui samalle luokalle kirjallisesti lahjakkaiden Pentti Saarikosken ja Anto Leikolan
kanssa. Kummallisesta sattumasta
samalla luokalla olivat ikäpolvensa johtava runoilija, aikakautensa
monipuolisin oppihistorioitsija ja
maan tuotteliain historiankirjoittaja. Nämä kolme nuorukaista muodostivatkin vuosikausiksi yhteisen
piirin ja olivat epäilemättä kehittämässä toisiaan. Kolmikon vaelluksesta on saatu valaistusta jo Pentti
Saarikosken päiväkirjoista ja Pekka Tarkan tarkasta Saarikoski-elämäkerrasta.
Klingen mentoriksi, opinto-ohjaajaksi ja suunnannäyttäjäksi tuli
jo varhaisessa vaiheessa tohtori Eino E. Suolahti, suomalaisen kulttuurisuvun kasvatti, joka heti tajusi
suojattinsa mahdollisuudet. Klinge
palaa Nenno Suolahteen kerta toisensa jälkeen niin muistelmissaan
kuin päiväkirjoissaankin. Suolahti
olikin aikansa historiantutkijoiden
joukossa harvinaisen käytännöllinen ja liikkuva – jouduin itse sen
todistamaan jo vuoden 1950 promootiossa ollessani airueena yliairueen apuna ja sittemmin 1950-luvulla Historiallisen Yhdistyksen
70
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
piirissä. Huomaan myös kirjoittaneeni perhekronikkaan innostuneen kuvauksen vastaanotosta Eino E. Suolahden ja Anna Suolahden luona.
Klinge kuvaa perusteellisesti,
lähes kirja kirjalta poikavuosinaan
ja nuoruudessaan lukemiaan kirjoja, kuulemiaan konsertteja ja näkemiään näytelmiä ja taidenäyttelyitä. Siinä nousee kunniaan myös alavutelaisen Härkösen unohtumaton
antikvariaatti Uudenmaankadun
pasaasissa. Klingen muistelmat samoin kuin hänen päiväkirjasarjansa tähän mennessä ilmestyneet monet niteet kertovat, että hän onkin
saavuttanut hui­
kean lukeneisuuden monilla kielillä, eikä hän suinkaan salaa harrastuksensa laajuutta. Sillä saattaa kyllä olla sivistyksellinen vaikutus, jos hänen oppilaansa ja lukuisat nuoret ihailijansa
ymmärtävät, mikä merkitys on varhaisella ja jatkuvalla lukemisella.
Klinge kuvaa perusteellisesti
myös opinkäyntiään Helsingin yliopistossa, akateemisia opettajiaan
ja yliopiston ilmapiiriä sekä ylioppilaselämää, Eteläsuomalaista osakuntaa, Helsingin yliopiston ylioppilaskuntaa ja historian opiskelijoiden kerhoa Kronosta. Histo­
rian professorien Jarl Gallénin,
Arvi Korhosen ja Eino Jutikkalan
luentotyyli saa hyvän kuvauksen.
Mieleen tulee, miten mielenkiintoista olisi, jos vastaavanlaatuisia
kuvauksia tai edes niitä lähestyviä
saataisiin myös muiden yliopistollisten tiedekuntien piiristä, esimerkiksi teologisesta tai nuoresta
valtiotieteellisestä tiedekunnasta,
niiden opettajakunnasta ja opiskelijaelämästä.
Jo päiväkirjoista tunnetulla tavallaan muistelija esittää myös
kriittisiä heittoja moneen suun-
taan. Useassa tapauksessa ne
– minunkin mielestäni – osuvat
maaliinsa, mutta harhalaukauksia
ei tietysti voi täysin välttää. Klinge
viittaa Arnold S. Toynbeen ja J.G.
De Beusin tulevaisuudennäkyihin sekä heidän spengleriläiseen
ja sorokinilaiseen ajattelutaustaansa ja huomauttaa, että häntä itseään noin viisi vuotta vanhempien
nuorten historiantutkijoiden piiri, ns. Tannerin seminaari, tuskin
nosti katsettaan ”paikallishistoriallis-kansatieteellisistä tutkimuksistaan tällaisiin asioihin”. Tulee kuitenkin muistaa, että varsin väljästi
muodostuneeseen Tannerin seminaariin luetuista useat kirjoittivat
monografioita tärkeistä kansallisista aiheista ja myös teoksia Suomen ja ulkovaltojen suhteista. Minä yritin Historiallisen Aikakauskirjan palstoilla esitellä suomalaisille vuonna 1953 Toynbeen kirjaa
The World and the West.
Hämmästyen ja vähän ylpeänäkin olen lukenut siitä, miten suuren
osuuden ja merkityksen Klinge on
antanut 1950-luvun kuvauksessa
Vapauden Akateemiselle Liitolle
(VAL) – olinhan liiton puheenjohtajana tärkeän viisivuotiskauden
1953–57. Klinge haluaa sitoa liiton
erityisesti 1920- ja 1930-luvun Akateemiseen Karjala-Seuraan (AKS).
Vapauden Akateemisen Liiton verraten suppeassa jäsenistössä oli tietysti monenlaista ainesta.
Osa tuli kodeista, joissa itsenäisyyden alkuvuosikymme­nien­ perinteet elivät voimakkaina ja kuvastuivat uudessakin sukupolvessa, osa
taas saapui aivan muista oloista. Jäsenissä oli miehiä moneen lähtöön.
Klingekin näyttää ystävystyneen
muun muassa vallilaisen Kari Hetemäen kanssa, ja lämmöllä hän puhuu myös sotilaspastori Pekka Vih-
masta; tämäkin oli Vallin poikia. Itse pidin itseäni moniarvoisen, liberaalisen ajattelun edustajana, enkä
kuulunut mihinkään puolueeseen.
Ehkä se johtui siitäkin, että olin keväällä 1950 päässyt haastattelemaan
itseään­K. J. Ståhlbergiä.
Tosiasiassa Vapauden Akateeminen Liitto oli kiinteästi sidoksissa 1950-luvun suomalaiseen elämänmenoon, mistä parhaiten kertovat Liiton aloitteet: Mannerheimin ratsastajapatsas, ylioppilaiden
soihtukulkue, korruption vastustamispuheet, huomion kiinnittäminen unohtuneeseen väestönsuojeluun, Sairasauto joka kuntaan -keräys, kesäleirit rajaseutujen lapsille, Väinö Tannerin rehabilitointi,
ylioppilaiden taloudellinen valistus, vaatimus paluusta maakuntiin
ja kehotus osallistumisesta puoluetoimintaan.
Klingen muistelmien kuvitusta
tekee mieli erityisesti kiittää. Perhealbumin lukuisten otosten ohella
ainakin aikalaisten katsetta vangitsevat juhlien ja tilaisuuksien ohjelmalehtiset, näyttelyiden ja näytäntöjen pääsyliput sekä luettujen kirjojen kansilehdet. Ne on sijoitettu
taitavasti tekstin viereen marginaaliin ja varmaan palauttavat monelle lukijalle mieleen omia muistoja
ja kokemuksia. Harvinaisen etevää
tekstin ja kuvituksen vuorovaikutusta. Samantyyppinen kuvitus oli
jo Iisalmen ruhtinaskunnassa.
Klingen muistelmat kertovat
kokonaisuudessaan, että hänellä oli monipuolinen sukutausta,
huolehtivat vanhemmat, turvallinen lapsuus ja nuoruus, hyvä kouluympäristö, eteviä luokkatovereita, oivaltava akateeminen mentori, varhain hankittu monipuolinen
kielitaito, laaja, osin systemaattinen
lukeneisuus ja myötäelävä, ihaile-
va puoliso. Näin oli lahjakkaalle
nuorukaiselle suotu poikkeukselliset edellytykset kasvaa itsenäiseksi ja rohkeaksi historiantutkijaksi, ajan ilmiöiden oivaltavaksi tarkastelijaksi ja uusien yhteyksien
osoittajaksi, kansakunnan eliitin
makutuomariksi ja gentlemanniksi. Näistä vaiheista saanemme lukea
muistelmien tulevista niteistä.
Kirjoittaja on ministeri.
Vanhojen eläinkirjojen
luonnonihmeitä ja
kuvitustaidetta
Mattias Tolvanen
Anto Leikola: Norsusta
nautilukseen. Löytöretkiä
eläinkuvituksen historiaan. John
Nurmisen Säätiö 2012.
Professori Anto Leikolan Norsusta
nautilukseen kertoo eläinkuvitusten historiasta ja luonnonhistorian
kehityksestä vanhojen kuvituskuvien kautta, jotka on valikoitu ensimmäisistä painetuista eläinkirjoista alkaen 1550-luvulta 1850-luvulle asti. Kaikki kuvitukset ovat
kuvataiteilijoiden tekemiä ja ajalta ennen lasinegatiiveja ja valokuvauksen yleistymistä.
Teos liittyy löytöretkien ja tutkimusmatkailun kautta selkeästi
merenkulun historiaan. Sen alkuperäinen idea syntyi merikustantamona tunnetussa John Nurmisen
Säätiössä. Merkittävä osa teoksen
kuvista on säätiön ja sen hallituksen puheenjohtajan, merenkulkuneuvos Juha Nurmisen kokoelmista kuvattuja.
Purjelaivojen ja merenkulkutaidon kehittyminen sekä suuret löytöretket alkoivat avartaa valistuneiden ihmisten maailmankuvaa Euroopassa viimeistään renessanssin
ajalla 1500-luvulta lähtien. Kaukaisten mantereiden elämästä saatiin uutta tietoa tutkimusmatkailijoiden tuomien näytteiden mukana. Merenkulkijoiden kuvauksista voitiin lukea, että merten takana
luonto oli aivan erilaista ja siellä asui myös uusia tuntemattomia
kansoja.
Nelijalkaisista merten hirviöihin
Leikola vie lukijansa menneiden
vuosisatojen ihmisten maailmaan.
Taitavana esseistinä hän nostaa tiedon runsaudesta esille ilahduttavia
huomioita ja tarjoilee niitä eloisalla tyylillään, jossa ei ole museoiden pölyä. Kirjoittajana Leikola
on aivan yhtä innostava kuin luennoidessaan eläintieteen historiasta, jolloin varsinaisen asian ohessa
selvisi paljon muutakin kiinnostaa.
Leikola on toiminut kehitysbiologian dosenttina ja oppihistorian
professorina Helsingin yliopistossa sekä oppihistorian dosenttina
Oulun yliopistossa. Hän on saanut
tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 1980. Myös Norsusta
nautilukseen oli pian ilmestyttyään
Tieto-Finlandian palkintoehdokkaana loppusyksyllä 2012.
Teos on jaettu lajiston mukaan
kuuteen lukuun: nelijalkaiset, linnut, perhoset, hyönteiset, merten
korallit, kalat ja kalmarit sekä merten hirviöt. Merihistoriaan liittyen
teosta on hieman painotettu kaloihin, äyriäisiin, simpukoihin, valaisiin ja muihin merien eläimiin.
Muinaisten merenkävijöiden
havainnot kaukaisten merten elämästä synnyttivät ihmeellisiä tari-
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
71
noita merihirviöistä, ja kirjan lopussa käsitellään myös merten hirviöitä
niiden historiallisen kiinnostavuuden takia. Ennen näkemättömät,
oudot ilmiöt saattoivat tuottaa uskomuksilla höystettyinä suunnattomia virheitä sekä mitta-arvioissa että havaintojen tulkinnoissa, ja vielä
niinkin myöhään kuin 1800-luvulla
laivojen miehistöt raportoivat nähneensä valtavia merikäärmeitä kaukaisilla merialueilla Afrikan ja Etelä-Amerikan rannikoilla.
Jokaisen luvun lopussa on merkittävän tutkimusmatkailijan elämäntyötä esittelevä artikkeli. Kunnian ovat saaneet ranskalainen
Jules Sébastien César Dumont
d’Urville (1790–1842), britit Charles Darwin (1809–82), James Cook
(1728–79) ja John Ross (1777–
1856), ranskalainen Joseph Paul
Gaimard (1796–1858) ja hollantilainen Willem Barents (1555–97),
joista kertoo teoksen toinen kirjoittaja Ilkka Karttunen. Myös kuvien
laajat ja seikkaperäiset kuvatekstit
ovat hänen kirjoittamiaan.
Merten valtapolitiikkaa ja
luonnonhistoriaa
Tutkimusmatkailijoiden
kerto­
mus­ten tueksi tarvittiin alusta al­
kaen aiheita selventäviä kuvia,
muuten tällaisen matkailun tarvetta olisi ollut vaikea perustella. Retkikuntien miehistöön pestattiin
taiteilijoita, jotta kaikista tutkimusmatkan vaikutelmista ja ihmeellisistä kohteista saataisiin todisteita
kotimaahan vietäväksi. Myöhemmin taiteilijoiden tekemät kuvitukset levisivät kirjoihin painettuina vielä laajempaan tietoisuuteen.
Korkealaatuiselle ja kalliille
lumppupaperille painettuna tieto on säilynyt kirjankansien välissä erinomaisesti läpi vuosisato-
72
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
jen ja on yhä hyödyksi tieteelliselle
tutkimukselle. Vanhoissa eläinkirjoissa on muun muassa silminnäkijöiden tarkkoja kuvauksia jo sukupuuttoon kuolleista lajeista, kuten
Intian valtameressä Mauritiuksen
saarella eläneestä drontista eli dodosta ja Pohjois-Amerikan muuttokyyhkystä.
Ensimmäisten luontokirjojen
julkaiseminen ei varsinaisesti ollut
vielä tiedon popularisointia suurelle yleisölle, sillä hyvin pieninä painoksina julkaistut, loisteliaasti kuvitetut teokset olivat äärettömän
kalliita eivätkä mitenkään tavallisten lukutaidottomien ihmisten
ulottuvilla. Kirjoja saattoivat hankkia vain hallitsijat ja muut säätynsä
takia rikkaat henkilöt. Nykyisin samat teokset ovat todella kalliita bibliofiilisiä harvinaisuuksia, joita voivat hankkia kokoelmiinsa vain hyvin varakkaat keräilijät.
Löytöretkien myötä Euroopan
merivallat kävivät kilpailua kaukomaiden tuotteiden kaupasta, siksi
uusien meriteiden löytäminen oli
tärkeää. Samalla tarkentui käsitys
maailmankartasta ja koko maailmankuva laajeni. Tutkimusmatkailijoiden tuomat näytteet ja jopa
elävät eläimet ja kasvit lisäsivät tietoa huomattavasti. Näytteitä vertailemalla alkoi kehittyä myös luonnonhistoriallinen tutkimus.
Eurooppaan syntyivät 1500-luvulla ensimmäiset kuninkaiden
ja muiden ylimysten ylläpitämät
eläintarhat sekä yliopistojen kasvitieteelliset puutarhat. Luonnonhistoriallisista näytteistä koottiin
1600–1700-luvuilla valistuneiden
ihmisen yksityisiä kokoelmia eli
kuriositeettikabinetteja. Näiden
kokoelmien laajeneminen alkoi
tuottaa 1800-luvulla yhä suurempia kokonaisuuksia, joista muodos-
tettiin vähitellen luonnonhistoriallisia museoita.
Kuvanvalmistusta taidegrafiikan
menetelmillä
Vanhojen eläinkirjojen hienot kuvitukset ovat merkittävien taiteilijoiden tuotantoa. Ne liittyvät kiinteästi myös luonnonhistoriallisen
tutkimuksen kehitykseen, sillä kuvat sisälsivät paljon tietoa ja myös
välittivät sitä havainnollisesti. Norsusta nautilukseen antaa hyvän käsityksen myös kirjapainotekniikan kehityksestä. Aluksi painokuvat tuotettiin itse asiassa taidegrafiikan keinoin, ja ne vaativat paljon
käsityötä. Vuosisatojen saatossa
painokuvista saatiin kuitenkin yhä
tarkempia ja ilmaisuvoimaisempia.
Jo 1400-luvulla keksitetty puupiirrostekniikka vallitsi kohopainomenetelmänä 1500-luvulla julkaistuissa kirjoissa. Tekniikka kehittyi nopeasti yhä hienostuneemmaksi. Puupiirrokset kopioitiin ja
kaiverrettiin uusia laitoksia varten
aina uudelleen, mutta joskus harvoin ne saattoivat olla myös metallilaatoille kopioituja. Seuraavaksi
1500-luvun lopulla kehitetty etsaus­
eli viivasyövytys- tai kuparikaiverrustekniikka vallitsi syväpainomenetelmänä 1600-luvulla. Aluksi
kuparipiirrokset olivat erillisiä sivun kokoisia painokuvia ja sisälsivät siksi myös hyvin paljon yksityiskohtia. Myöhemmin 1700-luvulla pienet kuvat osattiin jo sijoittaa tekstin kanssa samoille sivuille,
ja uutena kohopainomenetelmänä keksittiin vielä puukaiverrustekniikka.
Aivan 1700-luvun lopussa kehitetty kivipaino eli litografia oli mullistava uusi laakapainomenetelmä,
joka korvasi nopeasti paljon työtä vaatineet kuparipiirrokset. Lito-
Stephen Hawkingin
maailma
Tapani Perko
Kitty Ferguson: Stephen
Hawking. Elämä. Suom. Markus
Hotakainen. WSOY 2012.
Norsusta Nautilukseen -kirjan upeaa
kuvitusta.
grafioiden ansiosta kirjojen kuvitus
runsastui huomattavasti 1800-luvun kirjoissa, mutta edelleenkin
kirjat vaativat paljon käsityötä. Sekä kuparipiirrokset että litografiat
saattoivat olla myös erittäin taidokkaasti käsin väritettyjä.
Vanhojen eläinkirjojen hämmästyttävän tarkkoja kuvituskuvia
on nyt mahdollista tutkia Norsusta nautilukseen -teosta selaamalla. Näissä yksityiskohtaisissa kuvissa on paljon katseltavaa. Suuret
kuparipiirrokset ja litografiat ovat
saaneet Olavi Hankimon tyylikkäässä taitossa riittävästi tilaa. Ku-
vat toistuvat myös nykyaikaisella
painotekniikalla painettuina erinomaisesti. Teoksen lopussa olevasta kuvaluettelosta löytyvät kaik­kien
kuvien alkuperäiset julkaisutiedot.
Lisäksi teoksessa on hyödyllinen
eläin- ja henkilöhakemisto.
Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailija.
Stephen Hawking oli vain 21-vuotias, kun hänellä todettiin lamauttava ALS-tauti. Elinaikaa annettiin
pari vuotta. Kitty Ferguson kirjoitti tässä esiteltävän teoksen Hawkingin 70-vuotispäivän kunniaksi. Kirja on kertomus Hawkingin
elämästä, tieteestä ja tiestä julkisuuteen.
Ferguson on jakanut kirjansa neljään ajanjaksoon ja kahteenkymmeneen lukuun. Lopussa on
vielä sanasto, laaja lähdeluettelo ja
hakemisto. Aineiston Ferguson on
koonnut Hawkingin populaarikirjoista, henkilökohtaisista haastatteluista ja muista lähteistä.
Fergusonin yhteistyö Hawkingin kanssa alkoi jo neljännesvuosisata sitten. Ferguson on tarkistanut
faktat huolella ja panostanut ymmärrettävyyteen, mutta teksti on
silti monin paikoin haastavaa. Fergusonin tiedekirjailijan ura ei ole
tavallinen. Hän työskenteli klassisen musiikin parissa 40-vuotiaaksi
saakka ja vasta sitten siirtyi popularisoimaan tiedettä. Tähän mennessä häneltä on ilmestynyt kymmenkunta kirjaa.
Hawking syntyi 8.1.1942 keskelle toista maailmansotaa. Hän
varttui kahden sisarensa ja adoptoidun veljensä kanssa Lontoon
pohjoispuolella. Perhe oli eksentrinen ja hyvin älykäs, kirjoittaa Ferguson. Päivällispöydässä istuttiin
nenä kirjassa. Silti Stephenin kouluarvosanat eivät olleet hyviä, sillä
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
73
hän painoi mieleensä vain mielestään tietämisen arvoiset asiat. Sama tahti jatkui Oxfordin yliopistossa. Kolmantena vuonna hän kuitenkin onnistui läpäisemään jatkoopintojen kannalta tärkeän kokeen.
Näihin aikoihin hänessä alkoi
esiintyä outoa kömpelyyttä. Tila
paheni ja hermoston lamauttava
ALS-tauti löytyi. Ennuste oli kova:
elinaikaa oli jäljellä vain kaksi vuotta. Tieto oli luonnollisesti masentava, mutta avioliitto Jane Wilden
kanssa ja halu tehdä jotain merkittävää auttoivat häntä ponnistelemaan eteenpäin. Tutkimusalakseen hän valitsi kosmologian, jota
tuohon aikaan ei juurikaan arvostettu. Roger Penrosen tutkimukset
tähden romahtamisesta mustaksi
aukoksi saivat hänet ajattelemaan
maailmankaikkeuden syntyä käänteisenä tapahtumana. Tästä aiheesta hän väitteli tohtoriksi 24-vuo­
tiaana vuonna 1966.
Maailmankaikkeuden rakennetta voidaan tutkia yleisen suhteellisuusteorian avulla. Vaikka Albert Einstein formuloi tämän teorian jo vuonna 1915 ja venäläinen
Alexander Friedmann esitti laajenevan maailman mallin 1920-luvun alkupuolella, ei kosmologiassa
juurikaan edistytty vuosikymmeniin. Tuon aikaisella havaintotekniikalla ei löydetty ilmiöitä, joiden
selittämiseen olisi tarvittu yleistä
suhteellisuusteoriaa.
Tilanne muuttui 1960-luvulla,
kun alettiin epäillä, että vastikään
havaittuihin kvasaareihin saattoi
liittyä niin suurta energiantuotantoa, etteivät edes ydinreaktiot sitä
selittäisi. Ainoa selitys näytti olevan
tähden luhistuminen eli supernova. Hawking ja Penrose esittivät näkemyksensä siitä, milloin tähti romahtaa mustaksi aukoksi. Termi
74
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
musta aukko on kuitenkin fyysikko John Wheelerin luomus.
Romahduksessa mustaan aukkoon syntyy äärettömän tiheyden tila ns. singulariteetti. Äärettömässä tilassa suhteellisuusteorian ennustuskyky häviää. Tästä
huolimatta Hawking lähti tarkastelemaan maailmankaikkeuden
synnyn ongelmaa mustan aukon
synnyn käänteisratkaisulla, jonka
alussa on singulariteetti. Myöhemmin hän onnistui laatimaan kuuluisan reunattomuusmallin ilman
alkusingulariteettia. Siinä ajan alkua kuvasi pallopinnan pohjoisnapa, jota pohjoisemmaksi ei enää
voinut mennä.
Hawkingin poikkeuksellinen
lahjakkuus oli pantu merkille, ja
hänelle järjestettiin erilaisia tutkijan virkoja. Vuonna 1977 hän sai
gravitaatiofysiikan professuurin ja
kaksi vuotta myöhemmin Lucasin
professuurin, jota Newton oli aikoinaan hoitanut. Tästä virasta hän siirtyi eläkkeelle vuonna 2009. Senkin
jälkeen hänelle järjestettiin mahdollisuus jatkaa tutkimustyötään.
Vaikka lääkäreiden pessimistinen elinajanennuste ei toteutunutkaan, heikkeni Hawkingin kunto
jatkuvasti. Aluksi hän pystyi kulkemaan kepin kanssa, mutta pian oli
turvauduttava pyörätuoliin. Kirjoittaminen kävi vaikeammaksi eikä lopulta onnistunut lainkaan. Laskeminenkaan ei enää onnistunut paperilla. Puhetta oli vaikeata ymmärtää, ja
läheiset saivat toimia tulkkina. Hänelle myönnettiinkin vapaus luennoimisesta. Velvollisuuksiksi jäivät
tutkimus ja muutaman jatko-opiskelijan ohjaus. Jatko-opiskelijat joutuivat tulkkaamaan hänen epäselvää
puhettaan ja kirjoittamaan muistiin
hänen ajatuksiaan. Tutkimuksen ja
siihen liittyvät laskut hän suoritti
päässään. Kommunikaatiovaikeudet ohjasivat hänet esittämään ajatuksensa lyhyesti ja selkeästi. Tutkimukseen liittyvät laskut hän korvasi usein kehittämillään mielikuvilla.
Vuonna 1985 Hawking oli kuolla keuhkokuumeeseen. Hengityksen turvaamiseksi jouduttiin tekemään avanne, josta seurasi puhekyvyn menetys. Kommunikointikyvyn menetys oli katastrofi, mutta
pelastus löytyi Yhdysvalloista. Tietokonespesialisti Walt Woltosz lähetti ohjelman, joka muunsi näytölle kirjoitetut sanat puheeksi. Sitkeällä harjoittelulla puhuminen amerikkalaisella aksentilla alkoi sujua.
Heikon tilansa takia Hawking
tarvitsi nyt jatkuvasti sairaanhoitajan apua. Julkinen terveydenhuolto ei tätä rahoittanut, mutta alkuun
päästiin amerikkalaisella apurahalla. Taloustilanteensa parantamiseksi Hawking oli alkanut suunnitella populaaria kirjaa kosmologiasta. Vastoin neuvoja hän ei valinnut tiedealan kustantajaa vaan
kaupallisesti menestyvän kustannusyhtiön.
Hawking muokkasi kirjaansa
parin vuoden ajan kustantajan vaatimusten mukaiseksi. Kirja ilmestyi vuonna 1988, ja sen suomenkieliseksi nimeksi tuli Ajan lyhyt historia. Siitä tuli valtava myyntimenestys. Viimeistään tässä vaiheessa
Hawking tuli suuren yleisön tietoisuuteen nerokkaana tiedemiehenä,
ajattelevana aivona.
Hänestä laadittiin kirjoituksia
ja tehtiin televisio-ohjelmia. Hän
vastaanotti sekä tiedemiehenä että julkisuuden henkilönä erilaisia kunnianosoituksia. Valmistautumiseen ja matkustamiseen meni aikaa. Kiireisimmässä vaiheessa jatko-opiskelijoiden ohjaus taisi
jäädä liian vähälle.
Kirjassaan Ferguson käy läpi
Hawkingin elämänvaiheet ja tutkimustyöt. Kirjan sisältö on puoliksi
Hawkingin elämää, puoliksi fysiikkaa. Ferguson onnistuu fysiikan
popularisoinnissa, vaikka esimerkiksi maailmankaikkeuden alkuvaiheiden selittäminen on haastavaa varsinkin kun loppuratkaisua
ei ole näkyvissä.
Kun Hawking astui virkaansa,
hän lupasi ratkaista teoreettisen
fysiikan ongelmat vuosituhannen
loppuun mennessä. Hän ja useat­
muut tiedemiehet uskoivat tuolloin, että maailmankaikkeus voitiin täysin selittää ns. kaiken teorialla. Kaiken teorian uskottiin olevan loogisesti ainoa mahdollinen
selitys maailmankaikkeudelle. Tällä hetkellä ei olla lähelläkään ratkaisua, ja on mahdollista, ettei sellaista koskaan löydykään.
Hawkingin tutkimustyö on liittynyt mustiin aukkoihin ja maailmankaikkeuden syntyyn. Vuonna
1973 hän päätyi tiedemaailmaa järisyttävään tulokseen: mustat aukot säteilevät. Tämä näytti olevan vastoin mustan aukon ominaisuuksia, minkään ei pitänyt päästä
pois aukosta. Tulos oli myös vastoin Hawkingin omia odotuksia,
ja se itse asiassa nolotti häntä. Virhettä laskuista ei kuitenkaan löytynyt yrityksistä huolimatta. Nolouteen oli syynä John Wheelerin
oppilas Jakob Bekenstein, joka oli
esittänyt termodynaamisin perustein, että mustalla aukolla voisi olla lämpötila, jolloin se myös säteilisi. Hawking ei tätä uskonut. Vieraillessaan Moskovassa hän kuitenkin
kuuli Jakov Zeldovitsilta, että pyörivä musta aukko voisi säteillä.
Olisiko säteily sittenkin mahdollista? Hawking aloitti omat laskelmansa (jotka hän suoritti pääs-
sään, koska hän ei enää pystynyt kirjoittamaan) ja tulos oli, että
aukko säteili. Kaiken lisäksi se säteili myös silloin, kun se ei pyörinyt. Hawking joutui tunnustamaan
Beken­steinin olleen oikeassa. Kaikki eivät ole säteilyyn uskoneet, mutta virhettä laskelmista ei ole löydetty. Ilmiötä kutsutaan nykyään
Hawkingin säteilyksi. Kokeellisesti tulosta ei ole pystytty vahvistamaan, sillä massiivisen aukon säteily on aivan liian heikkoa.
Välttääkseen vaivalloisia ja pitkiä päässälaskuja Hawking on siirtynyt esittämään perusteltuja hypoteeseja ja tehnyt tarkennukset
sitten jälkeenpäin.
Vuonna 1981 Hawking pudotti tiedemaailmaan uuden pommin. Hän väitti mustaan aukkoon
putoa­
van informaation katoavan
lopullisesti. Tämä on vastoin fysiikan oppeja. Voimme ennustaa tulevaa vain menneisyyden informaation avulla. Informaation lopullinen häviäminen nakertaa ennustettavuutta. Monet eivät uskoneet
Hawkingin väitettä, mutta vääräksikään sitä ei osattu osoittaa lähes
pariinkymmeneen vuoteen. Vuosituhannen vaihteen tienoilla se
lopulta onnistui: Hawking myönsi olleensa väärässä, mutta osoitti
sen omalla laskullaan.
Unelma kaiken selittävän teorian löytymisestä vuosituhannen
loppuun mennessä ei siis toteutunut. Hawking onkin nyt varovaisempi. Kaiken teoriaa ei välttämättä löydy. Ehkä joudumme turvautumaan erilaisiin malleihin,
joista kukin selittää jonkin maail­
mankaikkeuden piirteen. Hawkingin mielestä hiukkasfyysikkojen kehittämät säieteoriat ovat hyviä malliehdokkaita. Säieteorioissa
pistemäisen hiukkasmallin ongel-
mia korjataan pienillä säikeenpalasilla. Näitä malleja löytyi kuitenkin
toivotun yhden sijasta viisi. Mallit
on nykyään koottu ns. M-teo­rian
sisään. Tämä teoria on 11-ulotteinen, joten peräti seitsemän ulottuvuuden pitäisi käpertyä havaintorajojen alapuolelle. Valitettavasti
käpertymistapojakin on olemassa
erittäin suuri määrä. Näistä jokainen näyttäisi edustavan erilaisten
luonnonlakien maailmaa. Tieteentekijöillä on jyrkästi vastakkaisia
mielipiteitä säieteorioiden mielekkyydestä ja testattavuudesta.
Säieteoriat on rakennettu supersymmetrisiksi
tasapainottamaan luonnon perusvuorovaikutusten suuria voimakkuuseroja.
Supersymmetrisessä maailmassa
jokaisella ainehiukkasella (fermio­
nilla) ja vuorovaikutuksen välittäjähiukkasella (bosonilla) pitäisi olla vastinhiukkanen toisessa
ryhmässä. Toistaiseksi ei CERNin
LHC-kiihdyttimellä ole saatu havaintoja supersymmetriasta. Helmikuussa 2013 kiihdytin suljettiin
korjausten ja laajennusten vuoksi
kahdeksi vuodeksi, joten näyttöä
supersymmetriasta saadaan vielä
odottaa.
LHC-kiihdyttimen havainnot
eivät toistaiseksi ole muutenkaan
tukeneet Hawkingin tutkimusta.
Viime kesänä havainnot vahvistivat ns. Higgsin bosonin löytymisen. Hiukkasen keksi Peter Higgs
vuonna 1964 selittämään alkeishiukkasten massoja. Vuonna 1996
Hawking väitti, ettei Higgsin bosonia voida löytää. Tästä Peter Higgs
suuttui. Hänen mielestään Hawking ei tiennyt tarpeeksi hiukkasfysiikasta.
Vuosien mittaan Hawking on
joutunut tarkistamaan tutkimusohjelmaansa. Enää hän ei etsi kai-
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
75
ken kattavaa selitystä universumin
synnylle. Minkälaisesta alusta nykyinen maailmankaikkeus on voinut syntyä? Mikä on kunkin mallin todennäköisyys? Tässä hän
joutuu turvautumaan antrooppiseen periaatteeseen. Ihminen voi
elää vain tarkkaan säädetyssä maailmankaikkeudessa, vaikka kyseinen maailmankaikkeus olisikin
hyvin epätodennäköinen kaikkien
mahdollisuuksien joukossa. Ant­
rooppinen periaate on kiistanalainen ja yksinkertaisimmillaan se on
vain toteamus ”maailma on sellainen kuin on”. M-teoria näyttää sisältävän lähes äärettömästi erilaisia
mahdollisuuksia. Voidaanko tätä
lukumäärää havainnoin rajoittaa,
vai jäävätkö universumipohdinnat
sen puitteissa metafysiikan tasolle?
Hawking on fyysisten rajoitustensa puitteissa elänyt täyttä elämää ja jakanut esimerkillään toivoa vammaisille. Hän jatkaa suosittuja esiintymisiään: haastatteluja, TV-esiintymisiä jne. Hän on
osallistunut jopa painottoman tilan
lentoon ja toivoo vielä pääsevänsä
maata kiertävälle lentoradalle.
Hawking on levittänyt myös
mielipiteitä, joiden paikkaansa pitävyydestä voidaan olla eri mieltä. Hawkingin mielestä ihmiskunnan pitäisi esimerkiksi levittäytyä
vieraille planeetoille, mutta vieraisiin sivilisaatioihin ei pitäisi turvallisuussyistä ottaa yhteyksiä. Muutaman muun fyysikon lailla hän
on epäillyt filosofien kykyä seurata tieteen kehitystä. ”Filosofia on
kuollut” hän lausui Googlen järjestämässä Zeitgeist-konferenssissa. Vastalauseitta ei tämäkään mielipide ole jäänyt. Miten paljon kuulemmekaan hänen mielipiteitään,
jos suora kytkentä hänen aivoistaan tietokoneelle onnistuu?
76
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
Fergusonin teos on laaja (379
tekstisivua) katsaus Hawkingin
elämään ja fyysikon uraansa. Lukija törmää monesti vaikeaselkoisiinkin kohtiin, mutta maail­
mankaikkeuden
arvoitustahan
tässä käsitellään. Jos lukemista
harkitsevilta on jäänyt Ajan lyhyt
historia hyllyyn pölyttymään, niin
tämä kirja tarjoaa uuden mahdollisuuden selvittää itselleen maailmankaikkeutta ja sen mysteerejä. Samalla lukija voi miettiä, miten Hawkingista tuli ehkä aikamme
tunnetuin teoreettinen fyysikko. Ilman lamauttavaa tautia Hawking
olisi tuskin tullut jatkaneeksi opintojaan tohtoriksi saakka.
Kirjoittaja on teoreettisen fysiikan
dosentti (eläkkeellä) erikoisalanaan
yleinen suhteellisuusteoria ja kosmologia.
Yleistajuistaminen kuuluu
kaikille
Sanna Nyqvist
Tieteen yleistajuistaminen. Toim.
Urpu Strellman ja Johanna
Vattovaara. Gaudeamus 2013.
Kun kyselin eri alojen kollegoilta,
kuka heidän tutkimusalallaan raportoi tuloksista suurelle yleisölle,
vastausten kirjo oli yllättävän suuri.
Yksi koki koko kysymyksen outona.
Eihän kukaan halua tuhlata aikaansa selittämällä tuloksia yleisölle, joka ei kuitenkaan niitä ymmärrä. Toiselle toimittajat soittelevat taajaan,
hänelle kommentointi on niin arkinen osa työtä, ettei siihen edes kiinnitä huomiota. Erään tutkijatohtorin alalla tieteenalan tuloksista pääsevät julkisuudessa puhumaan vain
muutamat johtavat professorit. Neljännen kollega oli kerännyt Youtube-tiedotteellaan kymmeniätuhansia klikkauksia.
Vastausten kirjosta voi päätellä,
että kokoava ja avartava näkökulma
on tarpeen. Tähän tarpeeseen vastaa suomen kielen ja tiedeviestinnän asiantuntijoiden Urpu Strellmanin ja Johanna Vattovaaran toimittama Tieteen yleistajuistaminen.
Teos hahmottelee yleistajuistamisen
monia muotoja, valaisee me­dian­ja
kustannusmaailman toimintatapoja sekä antaa konkreettisia neuvoja
ja välineitä niin toimittajien kohtaamiseen kuin yleistajuiseen kirjoittamiseen. Vaikka tieteestä kirjoittavat
myös tiedottajat ja tiedetoimittajat,
on kirjan näkökulma nimenomaan
tutkijan.
Teos houkuttelee ja ohjaa tutkijaa asettumaan oman asiantuntijaroolinsa ulkopuolelle eli katsomaan tuttua tutkimuskohdetta yleisön tai toimittajan silmin. Ei
ole tyhmiä kysymyksiä, on vain fiksuja vastauksia, kiteyttää tv-esiintymisistä kirjoittava viestintävalmentaja Ismo Jokinen. Yleistajuistaminen ei ole tiedon kaatamista sivistämistä kaipaavan yleisön
mieliin, vaan vuorovaikutusta monenlaisten yleisöjen kanssa. Siksi
kirjan toimittajat eivät käytä hier­
arkiaa pönkittäviä, mutta monelle
tutumpia termejä ”kansantajuistaminen” tai ”popularisointi”.
Tiedettä kaikille
Teoksen lähtökohtana on demok­
raattinen ajatus ”tiede kuuluu kaikille”. Tämän ideaalin ohella kirjassa huomioidaan muutkin yleistajuistamisen motiivit. Yliopistolaki velvoittaa ja rahoittajat toivovat
julkisuutta tukemilleen hankkeille. Kun tutkijanura yhä enemmän
muistuttaa yrittämistä, on henkilöbrändin rakentaminen julkisuudessa tärkeää. Eikä huono syy paistatella julkisuudessa ole sekään,
että nauttii esiintymisestä. Yliopistobyrokratian painaessa ja julkaisujen hautautuessa marginaalisiin ammattilehtiin voi yleistajuistaminen olla juuri se oljenkorsi, joka säilyttää tutkijan palon omaan
alaansa.
Kirjassa pidättäydytään viisaasti asettamasta vastakkain huippututkimusta ja yleistajuistamista.
Mutta jotakin kertoo Suomen Akatemian hallituksen puheenjohtajan
Arto Mustajoen muistutus siitä, että maailman johtavassa tiedemaassa Yhdysvalloissa kukoistavat erilaiset huuhaaopit. Pelkkä huipun
tavoittelu ei takaa sitä, että tuloksista olisi laajin hyöty yhteiskunnalle ja yksilöille.
Mustajoki tuo myös esille, miten yleistajuistamisen hyödyn tai
merkityksen arviointi on pulmallista. Poliittiset päättäjät korostavat mielellään innovaatioita ja tieteen merkitystä yhteiskunnassa,
mutta tieteellinen tieto ei aina välity edes päättäjille, saati laajemmille yleisöille. Tilastonikkarit puolestaan haluaisivat indikaattoreita,
joilla läiskäistä hintalappu tutkijan
kirjamessuesiintymiselle tai vieraskynäkirjoitukselle.
Yleistajuistamisen kaupallista
logiikkaa käsittelee artikkelissaan
päätoimittaja Antti-Pekka Pietilä. Kuva mediamaailmasta on karu. Kiinnostuksen luominen on
tärkeämpää kuin tiedon välittäminen. Kun tietoa tulee joka tuutista, yleisön mahdollisuus arvioida
sen merkitystä ja kiinnostavuutta
häviää. ”Kaaos tasapäistää kaiken
tiedon”, kirjoittaa Pietilä. ”Arvokas
ja arvoton, millä mittarilla tahansa
määritettynä, muuttuvat massaksi, jonka kuluttajahinta lähentelee
nollaa.” Konkreettinen esimerkki
erojen latistumisesta saadaan, kun
Pietilä niputtaa yhteen palkitun
historioitsijan Mirkka Lappalaisen
tuotannon ja viihdekirjallisuuden
painoskuninkaan Dan Brownin
Da Vinci -koodin.
Rinnastus on tahallisen provosoiva, mutta Pietilä noudattaakin
artikkelissaan samaa kaavaa, jota
suosittelee tutkimuksistaan kertovalle tutkijalle. Pitää yksinkertaistaa, kärjistää, dramatisoida ja viihteellistää. Tämä pätee ehkä kaupalliseen massamediaan, mutta onneksi foorumeita on muitakin. Yle
Radio 1:n tiedeohjelmissa ei karteta vaikeitakaan aiheita, ja pienlehtien luvatussa maassa oma yleisö
löytyy niin tähtitieteen, filosofian
kuin lastenkirjallisuudenkin tutkimuksesta raportoiville julkaisuille.
Kamerakammoa ja tekstin hurmaa
Monissa kirjan artikkeleissa korostuu yleistajuistamisen vaikeus.
Positiivisesti tulkittuna yleistajuistaminen on arvokasta ja vaativaa
työtä, johon pitää harjaantua siinä missä referee-artikkeleiden laatimiseen tai opettamiseenkin. Kameran edessä ei voi papattaa paperista, kuten konferenssissa. Tietosisällön ohella tarvitaan läsnäoloa ja
tunnetta. Asiastaan innostunut tutkija saa viestinsä läpi.
Innostus välittyy eritoten niistä
kokoelman teksteistä, joissa tutkija valottaa yleistajuistamisen konsteja oman esimerkkinsä kautta.
Maantieteilijä Markku Löytönen
antaa lukijan kurkkia olkapäänsä
yli niin tutkijankammiossa kuin
lastenkamarissa, missä syntyy idea
lapsille suunnatuista tietokirjoista. Epäonnistumiset ovat osa kas-
vuprosessia palkituksi tietokirjailijaksi, joka nauttii tekstin työstämisestä. Löytösen prosessia tuki myös
yhteen hiileen puhaltava laitos, jossa yleistajuisella kirjoittamisella on
pitkät perinteet.
Uuden median pariin puolestaan innostaa kolmea asiantuntijablogia kirjoittava äidinkielen yliopisto-opettaja Kimmo Svinhufvud. Blogiin muodostuu ”ajattelun
arkisto”, josta tutkija ammentaa
kootessaan aiheesta kiteytystä artikkelin tai kirjan muotoon. Bloggaaja pääsee antoisaan vuorovaikutukseen lukijoiden kanssa – kunhan on ensin houkutellut lukijoita
ahkeralla linkityksellä ja hakukoneoptimoinnilla. Svinhufvud opastaa blogin perustamiseen ja omien
kirjoitusten markkinointiin. Samalla hän tulee purkaneeksi myytin verkkojulkaisemisen matalasta kynnyksestä. Mitä tahansa soopaa voi internetin avaruuteen toki
suoltaa, mutta lukijoiden ja huomion saamiseksi pitää tehdä töitä
ja ennen kaikkea kirjoittaa hyvin.
Yleistajuistamisen vaaranpaikat
Kansleri Krista Varantola pyrkii artikkelissaan ulottamaan hyvän tieteellisen käytännön säännöt myös
tieteen yleistajuistamiseen. Asia
on kuitenkin monisyisempi, kuten
muissa artikkeleissa käy ilmi. Suurelle yleisölle ei ole tarpeen tai mahdollista täsmentää, kuka tutkija on
vastuussa mistäkin tuloksesta, jolloin mediassa esiintyvä tutkija saattaa (joskus vastoin tahtoaan) saada
koko kunnian. Itse asian ydin pitää
yksinkertaistaa ja mielellään vähän
paisutella, jotta tutkijakielelle tyypilliset varaukset jäävät pois. Nämä
neuvot ovat suoraan ristiriidassa
Varantolan viestin kanssa ja osoittavat, että yleistajuistamisen etiikka
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
77
ansaitsisi oman käsittelynsä.
Niin monipuolisesti kuin Tieteen yleistajuistaminen aihettaan
tarkasteleekin, yksi ajankohtainen
asia jää lähes käsittelemättä: tieteestä kertomisen vaarat ja ongelmat sekä niistä selviäminen. En tarkoita tällä sitä, että tutkija sotkeutuu sanoissaan mikrofonin äärellä,
vaan tilanteita, joissa viestintä syystä toisesta menee pieleen tai kääntyy tutkijaa, tutkimuslaitosta tai tieteenalaa vastaan. Maahanmuuttoa
tutkivat ovat kohdanneet henkilöön käyvää uhkailua, samoin jotkut sukupuolentutkijat. Itä-Suomen yliopisto haastettiin käräjille,
kun sen tutkijat keulivat esittelemään D-vitamiinilöytöjään julkisuudessa ennen kuin tulokset oli
varmistettu toisissa testeissä. Rasvasodan veteraanit, professorit
Pekka Puska ja Mikael Fogelholm,
ovat kohdanneet julkisuudessa
vankkaa vastarintaa, kun kansalaiset tuulettavat omia tuntojaan.
Tällaiset ongelmatilanteet eivät
varmasti ole vähenemään päin. Internetin uutissivustot ja keskustelupalstat ruokkivat kärjistyksiä ja
yliopistojen kilpa rahoituksesta sekä julkisesta huomiosta houkuttaa
julkaisemaan tuloksia ennen aikojaan. Miten kohdata vastahankainen yleisö ja argumentoida tieteellisen tiedon puolesta tilanteessa, jossa absoluuttisen oikeita vastauksia ei ole? Miten vetää takaisin
väärät tulokset ja paikata epäonnistumiset? Yleistajuistaminen ei
aina tuo hyvää mieltä tai tarkoita
hedelmällistä vuorovaikutusta yleisön kanssa.
Teema tulee artikkelikokoelmassa esille ainoastaan ympäristösosiologi Jarno Valkosen kirjoittamassa kainalojutussa, jossa aiheena on tutkimuksen ja aktivis-
78
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
min sekoittuminen julkisuudessa.
Hallinnon ja kansalaisten puristuksessa Valkonen kollegoineen joutui
heittopussiksi. Poronhoidon kiista
päättyi tutkijoiden suosittelemaan
kompromissiin, mutta se ei vahvistanut tutkimuksen asemaa ja ääntä.
Valkonenkin jää kaipaamaan alalleen parempaa julkisuusstrategiaa
sekä keinoja lukkiutuneiden asenteiden purkamiseen.
tärkeä ja meritoiva osa tieteellistä
työtä. Haasteena on vain se, miten
saada tämä viesti perille yliopistojen päättävissä elimissä ja opetusja kulttuuriministeriössä.
Yleistajuistaminen on tutkijan työtä
Matala kynnys venäjään,
ja vähän Venäjäänkin
Yleistajuistaminen on nyt tapetilla.
Tämänkin lehden palstoilla on viime vuosina pohdittu yliopistolain
velvoitetta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, analysoitu muutosta
yksisuuntaisesta ”valistamisesta”
monimediaiseen vuorovaikutukseen ja kritisoitu tiedeviestinnän
jättämistä tutkijan oman harrastuneisuuden varaan.1 Tieteen yleistajuistaminen osallistuu keskusteluun jäsentämällä monisyisesti
yleistajuistamisen kenttää. Jos kirjan yhtenä lähtökohtana on ”tiedettä kaikille”, toisena on se, että yleistajuistaminen kuuluu jokaiselle tiedeyhteisön jäsenelle. Näkemystä
voi pitää jopa radikaalina, sillä nykyisellään yleistajuistamisen tukirakenteet ja kannustimet ovat heikot, eikä sille ole varattu aikaa tutkijan työjärjestyksessä.
Yleistajuistamisesta
käydyn
keskustelun viesti on selvä: tieteestä kertominen ja tulosten raportointi laajemmille yleisöille on
1 Ks. Erkki Karvonen, ”Viestintätaidot ja tiedeviestintä 2.0”
(Tieteessä tapahtuu 2/2011,
http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/
article/view/4002/3758); Aku
Heinonen ja Tiina Raevaara,
”Yliopistojen kolmas tehtävä jää
vaille toteutusta ja tukea” (Tieteessä tapahtuu 5/2012, http://
ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/
view/6875).
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja yleisen kirjallisuustieteen tutkija Helsingin yliopistossa.
Eevi Lappalainen
Arto Mustajoki: Kevyt kosketus
venäjän kieleen. Gaudeamus
2012.
Monet Suomessa venäjän kieltä
opiskelleet ovat varmasti törmänneet venäjän kielen professori Arto Mustajoen erilaisiin oppimate­
riaaleihin – itse muistan 1990-luvulta television Kapusta-ohjelman
sekä moneen kertaan läpipelaamani samannimisen CD-romin. Mustajoen laatimia oppimateriaaleja on
leimannut leppoisuus ja humoristisuus, minkä päämääränä on ollut tehdä venäjän kielen opiskelusta helposti lähestyttävää ja hauskaa.
Tieto-Finlandia-ehdokkuudella no­
teerattu kirja Kevyt kosketus venäjän
kieleen jatkaa samaa perinnettä.
Kirja etenee yksityiskohtaisesta
laajempiin teemoihin. Kirjaimistoa
ja ääntämistä käsittelevän ensimmäisen osion jälkeen edetään kieliopin ja sanaston kautta etymologiaan, ja lopulta venäjän kielen asemaan sekä kielipolitiikkaan Venäjällä ja Suomessa.
Venäjän kieltä ja kulttuuria harrastavat saavat usein kuulla kieltä
osaamattomilta, että ”olisihan sitä
venäjää kiva osata, mutta ne aakkoset ovat niin vaikeat”. Mustajoki
toteaakin, että Venäjä ei ole kielenä
mitenkään erityisen vaikea, mutta
kirjaimisto muodostaa ”aidan, joka estää näkemästä itse kieltä”. Tästä syystä kirja alkaa kirjaimiston ja
ääntämisen esittelystä ja sisältää
liitteenä kyrilliset aakkoset translitterointikaavoineen. Läpi kirjan
kaikki käytetyt venäjän kielen sanat esitetään sekä kyrillisinä että
translitteroituina versioina. Vaikka
kirjaa ei ole tarkoitettu oppikirjaksi, huolellisen lukijan on luultavasti
mahdollista opetella sen avulla kyrilliset aakkoset. Venäläiseen kaunokirjoitukseen kirjoittaja ei kajoa,
mikä on selkeyden kannalta hyvä.
Mustajoen kanssa voi kuitenkin olla eri mieltä siitä, että ”nykymaailmassa [kaunokirjoitukseen] törmää enää harvoin”.
Kirja ei tee oletuksia lukijan taustatiedoista venäjän kielen tai kielitieteellisen jargonin suhteen. Mustajoki on kielitieteilijä ja professori,
mutta hänen käyttämänsä kielitieteellinen sanasto lienee ymmärrettävää useimmille peruskoulun äidinkielen tunneilla hereillä olleille. Toisinaan käytetyt substantiivia
harvinaisemmat termit selitetään
lukijalle huolella. Venäjän kielen
kielioppia ja sanastoa pyritään avaamaan muihin kieliin, lähinnä suomeen ja englantiin, vertaamalla. Venäjän rinnastaminen tuttuihin kieliin lienee yksi Mustajoen tavoista osoittaa, että ei tämä venäjä nyt
niin kummallinen kieli ole. Mustajoki ei kuitenkaan arkaile siteerata
kovaa kielitieteellistä tutkimustakaan kirjassaan – nämä viittaukset
tarjoavat asiaa tuntemattomalle lukijalle silmäyksen siihen, miten monenlaista ja kiinnostavaa tutkimusta
venäjän kielestä tehdään.
Huolimatta siitä, että kirja sopii aivan alkeistason kielenharrastajalle, myös venäjää sujuvasti osaava lukija viihtyy sen parissa erinomaisesti. Elämäntyönsä venäjän
kielen parissa tehneellä Mustajoella on hallussaan valtavasti tietoa, ja
jokaisella sivulla on kieleen liittyvää hauskaa knoppitietoa ja anekdootteja muun muassa Venäjän
historiasta, sanojen etymologiasta, tiedotusvälineistä ja kirjoittajan
omilta matkoilta.
Kielen lisäksi kirja tarjoaa kosketuksen myös venäläiseen kulttuuriin. Mustajoki pyrkii selittämään venäläistä mentaliteettia ja
kulttuuria kielen kautta ja pohdiskelee muun muassa, miten kieli heijastaa venäläistä aikakäsitystä tai suhtautumista naisiin ja miehiin. Entäpä miten venäläinen puhuu tunteistaan? Mitä kieli kertoo
eroista suomalaisessa ja venäläisessä saunakulttuurissa? Miten Neuvostoliiton hajoaminen on vaikutti venäjän kieleen? Mustajoen tarinointi yhteen kietoutuneista kielestä, historiasta sekä kulttuurista on
kiehtovaa ja onnistuu samalla välttämään liiat stereotypiat. Kunnollisten viittausten puuttuessa (kyseessähän ei ole tieteellinen julkaisu) lukija ei ole kuitenkaan aina aivan varma siitä, kuinka paljon
kirjassa esitetyt väitteet perustuvat
tutkimustuloksille ja kuinka paljon Mustajoen henkilökohtaisille
kokemuksille.
221-sivuisessa kirjassa on kuutisenkymmentä lukua. Teosta vaivaakin fragmentaarisuus ja luettelomaisuus – lukiessa käy usein niin,
että luku loppuu juuri, kun lukija
on innostunut käsiteltävästä aiheesta. Kirjan tarkoituksena on toki olla kevyt eikä tiiliskivimäinen
kosketus venäjän kieleen, mut-
ta laajentaminen ei olisi ollut haitaksi osalle luvuista. Eri luvut voisivat myös nivoutua yhteen luontevammin. Tämän takia Kevyt kosketus venäjän kieleen sopii paremmin
luettavaksi lyhyissä pyrähdyksissä
kuin yhdeltä istumalta. Kirjan liitteissä on tarjottu taustatietoa ja kirjallisuuslista, jos johonkin tiettyyn
teemaan innostuu perehtymään syvällisemmin.
Kirjan selkeänä tavoitteena on
osoittaa, että venäjän kieli ei ole
niin ihmeellinen ja vaikea kuin suomalaiset usein kuvittelevat. Huolimatta siitä, että ”virallinen poliittinen liturgia ja liike-elämä ovat jo
vuosia rummuttaneet venäjän kielen osaamisen puolesta”, Mustajoki
kuvaa venäjän kielen opiskelun tilannetta Suomessa ”surkeaksi”. Tähän mielipiteeseen on helppo yhtyä. Vaikka moni ihminen myöntää
teoriassa venäjän kielen opiskelun
tärkeyden, venäjän kielen lukijat
ja osaajat ovat harvassa. Mustajoki
on sitä mieltä, että suomalaista Venäjä-osaamista ei voi jättää maassa
asuvien venäläisten harteille – eihän pohjoismaista yhteistyötäkään
sälytetä vain suomenruotsalaisten
hoidettavaksi. Kirjan lopussa on lyhyt, tulkinnanvarainen ja varovainen kannanotto suomalaisesta kielipolitiikasta. Sen verran voi päätellä, että Mustajoki toivoisi Suomeen
enemmän valinnanvaraa ja alueellista joustoa vieraiden kielten opettamiselle. Selvästi nykyinen malli,
jossa oletusarvona vieraina kielinä
opetellaan englantia ja ruotsia eikä
juuri muuta, ei ole Mustajoen mielestä paras mahdollinen.
Toivoa sopii, että Kevyt kosketus venäjän kieleen onnistuu ilmeisessä tavoitteessaan ja vakuuttaa mahdollisimman monet lukijat siitä, että venäjän kielen opiske-
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
79
lu ei ole lainkaan mahdotonta vaan
pikemminkin hauskaa ja mielekästä. Venäjän kielen opettelun jo lapsena aloittaneelle allekirjoittaneelle kirjan lukeminen vahvisti käsitystä omasta onnistuneesta kielivalinnasta.
Kirjoittaja on Venäjään erikoistunut
valtiotieteiden maisteri ja yliaktuaari.
Suurista ikäluokista
sosiaaliseen tasaukseen
Ville Okkonen
Tiedon ja osaamisen Suomi.
Kasvatus ja koulutus Suomessa
1960-luvulta 2000-luvulle. Toim.
Pauli Kettunen ja Hannu Simola.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
2012.
Suomen koulujärjestelmähistorian
kolmannessa osassa kuvataan kouluhallinnon ja -politiikan modernisoitumisen vuosikymmeniä sekä koulutuspoliittisten tunnusten
ja tavoitteiden muutoksia. Lisäksi tarkastellaan koulutusinvestointien ja koulutuspoliittisten tren­
dien konkreettisia tuloksia. Kirjan
toimittajat ovat koonneet kattavan
joukon Suomen koulutushistorian,
-sosiologian ja -talouden asiantuntijoita. Kirja on tärkeä, koska koulujärjestelmäkehityksen ymmärtäminen 1960-luvulta tähän päivään
on keskeistä nykypäivän koulutuskeskustelussa.
Teoksessa koulutuksen kehitystä tarkastellaan yhteiskunnallisia
raameja ja poliittista tahtoa vasten.
Suuret ikäluokat ja koulunkävijämäärien kohoaminen johdattivat
huomaamaan kokonaisvaltaisen
suunnitelmallisuuden merkityk-
80
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
sen. Järkiperäinen suunnittelu rohkaisi yhteiskuntapoliittisesti kunnianhimoisiin hankkeisiin, joista
seurasi konkreettisia, maailmalla
mielenkiintoa herättäviä saavutuksia. Teoksessa koulutuksen kehityskausia tarkastellaan ja jaksotetaan
huomattavalla lähdemateriaalilla
ja tutkimuskirjallisuudella. Tapahtumahistoria ja poliittisten ratkaisujen seuraukset kuvataan sekä yksityiskohtia huomioivalla herkkyydellä että sosiologisilla yleistyksillä.
Keskeisten asioiden korostus auttaa
lukijaa ymmärtämään koulujärjestelmän kokonaisuudistuksen tavoitteet, kansalliset ja pohjoismaiset lähtökohdat sekä keskeiset murroskohdat.
Tutkimuksessa kuvataan kiinnostavasti, miten yhtenäiskoulun
rakentamista seurattiin joko mielenkiinnolla tai kauhulla, riippuen
siitä kuinka hyvinvointivaltion rakentamiseen ja tasa-arvopolitiikkaan suhtauduttiin. Ruotsissa laki
peruskoulusta oli säädetty jo vuonna 1962 ja Norjassa vuonna 1969.
Suomessa, Islannissa ja Tanskassa
peruskoulu-uudistus toimeenpantiin 1970-luvulla. Väestön kouluttamisella ja sosiaalisella eheytyksellä tuettiin tuottavuuden kasvua,
vastattiin yhteiskunnan koulutustarpeisiin ja edistettiin sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Teoksessa esitellään, kuinka eri koulutusasteiden laajentaminen lisäsi taloudellista liikkuvuutta ja vähensi
perhevaikutusta, johon liittyi yhtenäiskoulukiistan ydinkysymys.
Joidenkin mielestä vanhempien
sosioekonomisen aseman vaikutus
lapseen oli oikeudenmukaista.
Teoksen kronologia muodostaa
selkeitä poliittisten voimasuhteiden mukaan kulkevia koulujärjestelmän kehittämiskausia. Moder-
nin suunnitelmallisen koulutuspolitiikan kehitys kuvataan asteittaisena prosessina, joka omaksuttiin
poliittisesti laajapohjaisesti. Vahvan vasemmiston vuoksi koulutuspoliittinen
sosiaalireformismi herätti myös pelkoa, erityisesti
”yhteiskuntaa säilyttävissä voimissa”. Teoksessa nostetaan ansaitsemaansa asemaan kouluhallituksen
pääjohtaja Yrjö Ruutu (kd.), joka
työskenteli johdonmukaisesti yhtenäiskoulun ja sosiaalisen tasoituksen puolesta. Vaikka hänen työryhmänsä esitys kariutui niin kutsuttuihin ”vaaran vuosiin”, 1960- ja
1970-luvun menestystarina alkoi
välittömästi sodan jälkeen.
SKDL otti yhtenäiskoulun ohjelmaansa vuonna 1947. Sosiaalidemokraatit seurasivat pari vuotta
perässä, kun peruskoulu-uudistuksen suurmies R. H. Oittinen (sd.)
peri Ruudun työn. Vasemmisto ja
keskiryhmät raivasivat tilaa kokonaisvaltaiselle ja keskitetylle koulutuspolitiikalle. SKDL johti sivistysvaliokuntaa aina Hertta Kuusisesta Heli Astalaan. Kirjan mukaan
Maalaisliitto ”vaappui” kireän kuntatalouden ja koulutusinvestointien välillä, mutta onnistui lopulta yhdistämään ihanteensa talonpoikaisesta Suomesta moderniin,
aluepoliittisesti painotettuun valtakunnansuunnitteluun. Askelia
kohti modernia ja sosiaalista koulutuspolitiikkaa lähestyttiin ratkaisevasti vuoden 1957 kansakoululailla, jolla muun muassa koulutuspoliittisin keinoin suojeltiin
14–15-vuotiaita halpatyöltä.
Teos osoittaa, että peruskoulu oli vahvasti poliittinen projekti.
Koulutuksellisella tasa-arvolla oli
myös vastustajia. Osalle oikeistoa
kyse oli voimavarojen tuhlaamisesta, sosialismin etenemisestä ja
oppilasaineksen tasapäistämisestä. Panostus koulutukselliseen tasa-arvoon oli tietoista tulevaisuuspolitiikkaa, jolla suomalainen yhteiskunta haluttiin taloudellisesti kilpailukykyiseksi ja sosiaalisesti
dynaamiseksi. Teoksessa esitellään
sekä tasa-arvopolitiikan läpimurtoa että sen konkreettisia tuloksia.
Vaikuttaa siltä, että yhteiskunnallinen asema ja mahdollisuudet eriytettyjen koulureittien hyödyntämiseen vaikuttivat yhtenäiskoulupolitiikan kannatukseen. Toisille
peruskoulun tavoitteet merkitsivät yksilöllistä vapautumista, toisille julkista holhousta.
Yhtenäiskoulujärjestelmän nousu
Kokonaisvaltaisuus merkitsi päivähoidon, esikoulun, keskiasteen
ja korkeakoulujen uudistamista.
Yksityisen ja julkisen vastuun suhdetta ohjaamalla haluttiin poistaa
alueel­lista ja sosioekonomista eriarvoisuutta, mitä tutkimuksessa
selvennetään. Peruskoulu-uudistus kytketään sekä yleisiin tekijöihin että rekonstruoidaan yksityiskohtaisesti. Anna-Liisa Tiekson
(kd.) johtama sivistysvaliokunta
käsitteli vuonna 1963 aloitteita yhtenäiskoulusta. Kiivaan keskustelun päätteeksi eduskunta hyväksyi,
lähinnä vasemmiston ja Maalaisliiton äänin ponnen, joka edellytti hallitukselta toimia peruskoulun
uudistamiseksi. Johannes Virolaisen (kesk.) porvarihallitus ei varsinaisesti kiirehtinyt asiassa, vaan
jätti peruskoulun Rafael Paasion
(sd.) kansanrintamahallitukselle ja
vasemmistoenemmistöiselle eduskunnalle. Kun laki koulujärjestelmän perusteista säädettiin vuonna 1968, kuumimmat poliittiset
kamppailut olivat vielä edessä.
Peruskoulun
vastustuksen
vuoksi lakiin jäivät tasokurssit, jotka toimivat sisäisenä rinnakkaiskoulujärjestelmänä. Teoksessa eritellään koulusektoreittain päätöksiä, joilla vähennettiin koululaitoksesta sellaisia koulutusuomia, joilla
eliitti erottautui rahvaasta. Keskeistä oli tasokurssien poisto, joka sinetöitiin valtioneuvoston ohjeilla vuonna 1979. Yhtenäiskoulujärjestelmän ministeritason rakentajina esiin nousevat Ulf Sundqvist
(sd.), Kalevi Kivistö (kd.) ja Kaarina Suonio (sd.). Tämä ”suuri linja” kumosi leppymättömästi luokkayhteiskunnan tukipilareita. Koulutuksellinen tasa-arvo oli vastakkaista ”kahden sivistyksen opille”,
jolla oppi- ja kansansivistys jaettiin eri yhteiskuntaluokille.
SKDL hyväksyi toukokuussa
1967 periaateohjelman, joka nosti esiin ne tavoitteet, jotka konkretisoituivat yhtenäiskoulujärjestelmän konkreettisissa tuloksissa.
Sen mukaan koulutuksen epätasainen jakautuminen yhteiskuntaluokittain ja paikkakunnittain jätti käyttämättä lahjakkuusreservejä.
Siksi koulutusmahdollisuuksien lisääminen oli tärkeätä ”paitsi yhteiskunnan taloudellisen kasvun myös
yksilön hyvinvoinnin kannalta”.
Kirjoittajat painottavat, että koulutuksella tavoiteltiin laajoja sosiaalisia uudistuksia. Päivähoitoa, esikoulua, erityisopetusta ja aikuiskoulutusta tarkasteltiin sosiaalisen
yhdenvertaisuuden näkökulmasta.
Ennen peruskoulu-uudistuksen toimeenpanoa kouluhallitus
ja opetusministeriö olivat suhteellisen heikkoja laitoksia, selvitetään teoksessa. Esimerkiksi kansliapäällikkö Arvo Salminen (kok.)
oli vastustanut laajenemista vetoamalla vasemmistolaisen henkilöstön lisääntymiseen. Kun opetus-
ministeriön henkilöstö kaksinkertaistettiin 1960-luvun lopulla, kyse
ei ollut sosiaalidemokraattien salajuonesta, vaan modernin koulutuspolitiikan edellytyksistä. Perusopetuksen oppilasmäärät ja kokonaismenot kasvoivat.
Kirjoittajien ote tutkittavaan
aiheeseen on, kuten ilmiökin, kokonaisvaltainen. Aukkoja ei jätetä
eikä kiviä jää kääntämättä. Sakari
Suutarinen esittelee Vapaan koulutuksen tukisäätiötä, joka perustettiin torjumaan ”vallankumousta”
koululaitoksissa ja josta on viime
vuosina tullut lisätutkimusta. Tukisäätiön toiminta ei kerro koulujärjestelmäuudistusten ”kumouksellisuudesta”, koska ”vasemmistovaaran” kriteereiksi riittivät oppimisvaikeuksien voittamisen periaate,
yksityisoppikoulujen kunnallistaminen ja pohjoismainen sosiaalidemokratia. Kimmo Rentola asettaa Suomen Teiniliiton ”radikaalin
vaiheen” ilmiöt asiayhteyksiinsä ja
tarkastelee politisoitumista koulumaailman henkisistä ristiriidoista
käsin. Vasemmistolaisille käsityksille ”suurpääoman” koulutuspoliittisesta aktiivisuudesta on myöhemmin löytynyt perusteita. Mikään ei ole käytännöllisempää kuin
hyvä teoria.
Kokonaisvaltaisuus laajenee eri
kouluasteille
Lukio ja ammattikoulutus uudistettiin kokonaisvaltaisuutta silmällä pitäen. Jaakko Itälän (lib.) laajapohjainen koulutuskomitea otti mallia Ruotsin ja Saksan demokraattisen tasavallan keskiasteista
ja esitti 12-vuotista, yleissivistyspainotteista oppivelvollisuuskoulua. Mietintö herätti myös voimakasta vastustusta. Suomen Kuvalehden pääkirjoituksessa 15.2.1974
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
81
väitettiin, että ”Itälän komitean nykypreussilainen standardikoulumalli latistaisi melkoisen osan joka ikäluokasta apaattisiksi, turhautuneiksi ja kulttuuri-invalideiksi”.
Itälän komitealla oli rohkea ja innovatiivinen lähestymistapa koulutukseen, ja se saa teoksen artikkeleissa aiheellista huomiota
Vuonna 1975 kansainvälinen
öljykriisi rantautui Suomeen ja kokonaistuotanto supistui. Se vaikutti julkisen talouden raameihin ja
keskusteluun valtiojohtoisuudesta. Valtio reagoi kasvupolitiikan
ongelmiin tiede- ja teknologiapoliittisilla investoinneilla, joilla vahvistettiin tuotannon uudistumiskykyä. Samalla kriisivuodet muuttivat keskustelua koulujärjestelmän
tehtävistä ja oppimisesta. Teoksessa osoitetaan, että liike-elämä vahvisti asemiaan koulutuspoliittisessa keskustelussa. Tästä aihepiiristä koulutuskeskustelussa ei ole vielä sanottu viimeistä sanaa.
Kouluhallinnon hajauttaminen ja
säännöstelyn purku
Kirjassa koulujärjestelmäpolitiikan asteittainen muutos kytketään
poliittisten voimasuhteiden kehitykseen 1980-luvulla. Kuntien valtionohjausta supistettiin ja kouluhallintoa hajautettiin määrätietoisesti. Peruskoulun tarkoitusta
arvioitiin uudelleen ja työnantajajärjestöjen puheenvuorot ennakoivat lähestyviä uudistuksia. Kirjassa nostetaan tärkeään asemaan
Kokoomuksen
hallituspaitsion
päättyminen vuonna 1987. Silloin
pääministeri Harri Holkeri (kok.)
aloitti kamppailun ”edellytysten
mukaisen” koulutuksen puolesta,
johon myös elinkeinoelämän koulutusjärjestöt ja eduskunnan kokoomuslaiset yhtyivät. Hallinto,
82
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
elinkeinoelämä, koulut ja perheet
”vapautettiin” rajoitteista, ja opetussuunnitelmien laatiminen siirrettiin kuntiin ja kouluihin.
Peruskoulu-uudistuksen grand
old man Erkki Aho (sd.) oli johtanut kouluhallitusta vuodesta 1973
asti. Kun ammattikasvatushallitus
ja kouluhallitus yhdistettiin vuonna 1991, Vilho Hirvi (kok.) astui
uudeksi pääjohtajaksi. Hän tarkasteli tasa-arvokysymystä edeltäjästään poikkeavalla tavalla. Koulutuspoliittisessa päätöksenteossa
vahvistui suuntaus, joka oli ollut
peruskoulu-uudistuksen toimeenpanon, yksityisoppikoulujen kunnallistamisen ja tasokurssien poistamisen vuosina marginaalissa.
Tätä käännettä teoksessa kuvataan
ansiokkaasti, vaikka muutamat sinänsä keskeiset alkuperäislähteet
toistuvat useissa artikkeleissa. Joka tapauksessa lukijalle tulee selväksi, kuinka kouluympäristön
laadusta ja koulukohtaisista eroista tuli markkinatekijöitä. Oppilaitokset alistettiin erikoistumiselle ja
perheiden valintoihin perustuvalle
erilaistumiselle.
Peruskoulun tasa-arvotavoitteita
purettiin tietoisesti
Kirjan mukaan 1990-luvun alku
oli voimakkaan vastakkainasettelun aikaa vasemmistokeskustalaisen ja markkinaliberaalin koulutuspolitiikan välillä. Kirjoittajien
johtopäätökset tukevat näkemystä,
että lama helpotti hallinnon hajauttamista ja leikkauksia. Eduskuntaja kansalaiskeskustelu jakautuivat
hyvinvointivaltion puolustamiseen
ja uuden kilpailuajattelun kannattamiseen. Vuoden 1998 perusopetuslaissa oli edelleen vahva jälki perinteisestä koulutusajattelusta – eikä vähiten peruskoulun aktiivisten
puolustajien ansiosta. Yksi mielenkiintoinen johtopäätös on, että Paavo Lipposen (sd.) hallitus onnistui
pehmentämään 1990-luvun alun
kovinta markkinaliberalismia.
Kirja kuvaa vakuuttavasti, kuinka uusi koulutuspolitiikka heikentää koulutuksellista tasa-arvoa.
Kansakunnan yhtenäisyys ei ole
enää harjoitetun politiikan tavoitteena, vaan vanhempien sosiaalisiin, intellektuaalisiin ja taloudellisiin resursseihin kytkeytyvä yksityisetu. Nähtäväksi jää, riittääkö
se kovenevan taloudellisen kilpailun maailmassa.
Yhtenäiskoulu on menestyksen
historiaa
Joulukuussa 2001 peruskoulutuksen laatumittari PISA nosti Suomen 9.-luokkalaiset maailman ykkösosaajiksi lukemisessa, matematiikassa ja luonnontieteissä. Suomalaiset koululaiset pärjäsivät
vuonna 2009 parhaiten myös kansalaistietoja mittaavassa ICCS-tutkimuksessa. Samalla tämän kiistattoman mallimaan koulutusmenot
oppilasta kohti ovat OECD-maiden keskitasoa. Ties mihin näillä
rakenteilla ja instituutioilla päästäisiin suuremmilla panostuksilla!
Suomen koulujärjestelmähistorian päätösosa on tärkeä kaikille, jotka haluavat ymmärtää koulutuksen merkittävän aseman pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa.
Teoksen olennainen merkitys on
jännitteessä, joka muodostuu nykyhetken ja 1960-luvulla alkaneen
kehityksen välille ja josta aikaisempien tutkimusten tulokset saavat
olennaisen lisävivahteen. Kokonaisesitykseen on koottu historiallisen
toiminnan tavoitteet, teot ja seuraukset. Siksi teos onnistuu jäsentämään tarkoituksellisen toiminnan
tarkoituksettomia ja tarkoituksellisia seurauksia.
Vaikka tässä kirjoituksessa on
keskitetty lähinnä yhtenäiskoulujärjestelmään, teoksessa on laajat
esitykset korkeakouluista, opettajankoulutuksesta ja varhaiskasvatuksesta. Lisäksi teoksessa esitellään, miten Suomen koulujärjestelmä on vastannut kansainvälisen
talouden haasteisiin ja Euroopan
integraatioon.
Suomen koulujärjestelmähistoria on menestyksen historiaa, mitä
teoksessa erityisesti alleviivataan.
Kyse oli tietoisesta satsauksesta
koulutuksen laajuuteen, koulutuspolitiikan julkiseen ohjaamiseen
ja oppilaiden yhdenvertaisuuteen.
Yhteiskunnalliseen muutokseen
ei vain vastattu, vaan yhteiskuntaa
muutettiin. Suuret visiot ja pitkäkestoiset prosessit myös tuottivat
konkreettisia ja kiistattomia tuloksia. Menestys kansainvälisissä hyvinvointi-, kilpailukyky- ja koulutusvertailuissa tukee edelleen pohjoismaisen mallin pysyvyyttä.
Kirjoittaja on valtiotieteiden ja kauppatieteiden maisteri, joka tekee väitöskirjaa Turun yliopiston poliittisen
historian oppiaineessa.
Keskipiste yhteisölle ja
identiteetille
Tapani Harviainen
Turun synagoga.Toimittaneet
Juhani Kostet ja Marita
Söderström. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura 2012.
Komean Turun synagoga -teoksen ilmestyttyä on Suomen juutalaisten keskeiset yhteisöt saatu varsin edustavasti kuvattua. Aikaisem-
min Jukka Hartikainen on kuvannut Viipurin juutalaisen yhteisön
vaiheita artikkelissaan, joka ilmestyi vuonna 1998 Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteessa. LeChaim!– Kuvia Suomen
juutalaisten historiasta (2006) puolestaan liittyy Helsingin juutalaisen
synagogan 100-vuotisjuhlaan ja
keskittyy Helsingin seurakuntaan
vaikka se nimensä mukaisesti esittelee samalla maamme koko juutalaisväestömme toimia ja historiaa.
Kaikissa kolmessa julkaisussa kuvitus on erittäin tärkeässä roolissa,
jonka vuoksi kuvamateriaalin kokoajat ja toimittajat ansaitsevat erityiskiitokset.
Turun synagogaa käsittelevä
teos ilmestyi synagogan satavuotispäivään toukokuussa 2012. Teoksen toteuttajana on toiminut laaja toimikunta, jossa seurakunnan
edustajien ohella Turun museotoimella oli merkittävä osuus. Lopullinen toimitustyö on ollut Juhani Kostetin ja Marita Söderströmin
vastuulla.
Kuten miltei kaikki Suomen
juutalaisten yhteisöt, Turun yhteisö polveutuu Venäjän armeijan sotilaista, jotka siviiliin päästyään saivat vuodesta 1858 alkaen jäädä asumaan entisille palveluspaikkakunnilleen. Ensimmäinen synagoga
Turusta tunnetaan Turun linnassa sijainneena vuodelta 1865. Ennen nykyistä Brahenkadun synagogaa pieniä rukoushuoneita sijaitsi ainakin neljässä eri osoitteessa Läntisen Pitkäkadun tietämissä.
Suomen juutalaisten parissa Turun
yhteisöä on pidetty eniten uskonnollisia asioita arvostavana.
Vuosien varrella Suomen juutalaisista on eri yhteyksissä kirjoitettu
suhteellisen paljon; erityisen kiinnostuksen kohteena ovat tietenkin
olleet toisen maailmansodan aikaiset vaiheet. Tärkeänä lisäyksenä on
syytä mainita Václav Fred Chvátalin valokuvaama ja toimittama kaksiosainen DVD-tal­tiointi Juutalaiset hautausmaat Suomessa (2008
ja 2010). Turun juutalaisen yhteisön vaiheista on tähän mennessä
ollut kuitenkin tarjolla kovin vähän tietoa.
Jacob Seelan eräät artikkelit Hakehila-lehdessä ovat olleet hyvä alku Turun juutalaisen yhteisön historiaksi. Nyt Turun synagoga -teos sisältää hänen kirjoittamanaan lähes
40 sivua pitkän luvun, joka kattaa
vuodet 1875–1975 eli juutalaisten
ensimmäisen vuosisadan Turussa.
Johtolankana kulkee kehitys oikeudettomasta vähemmistöstä samanarvoisiksi kansalaisiksi. Tavallaan
artikkeli ulottuu vielä varhaisempaankin aikaan, sillä ensimmäiseksi Turun juutalaislapseksi mainitaan
Kakolan kasarmissa vuonna 1857
syntynyt pieni Klimscheffskij.
Väestö- ja elinkeinotietojen
ohella lasten koulutus, uskonnon
mukainen elämäntapa, rabbiinit,
kulttuuritoiminta sekä suhteet valtaväestöön ovat saaneet ansiokkaat kuvauksensa. Turun yhteisöön
kuului maksimissaan vuoden 1950
tienoilla 350 henkeä, mihin verrattuna saavutukset koulutuksen, yhdistyselämän, urheilun ja kaupan
aloilla olivat jo 1920-luvulla todella merkittävät. Köyhien alkuvaiheiden jälkeen erityisesti vaatealan
nopea nousu 1900-luvun alkuun
mennessä (eli ennen kansalaisoikeuksien saamista vuonna 1918)
on menestystarina (Nemeschansky, Gumpler ja Kjisik), josta olisi
kiinnostavaa lukea lisää. Vastaava
nopea muutos tapahtui myös Helsingissä ja Viipurissa. Kielellinen
muutos Turussa kulki jiddishistä
T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
83
ruotsiin ja sitten vähittäin sodan
jälkeisinä vuosina suomeen. Synagoga valmistui kaupungin tuella vuonna 1912. Viereisen seurakuntatalon saaminen kesti 30 vuotta, mutta vuonna 1956 sekin saatiin
valmiiksi!
Kuvituskin osoittaa, että Turussa perinteinen juutalainen elämänmuoto säilyi 1930-luvulle saakka
ja monissa opetuksen muodoissa aina 1980-luvulle asti. Muistelmien mukaan vielä 1950-luvulla
kaupungin juutalaiset seurustelivat enimmäkseen toistensa kanssa. Nimenmuutos Turun mooseksenuskoisten seurakunnasta Turun juutalaiseksi seurakunnaksi
”toisen maailmansodan loppuaikana” johtui Seelan mukaan kulttuurin korostumisesta uskonnon
sijasta, mutta prosessista olisi lukenut mielellään lisää. Seurakunnan välillä jopa kahdeksi synagogaksi jakaneet vanhat kiistat voisi
nyttemmin kuvata yksityiskohtaisemminkin. Myös muuttoliikkeestä ensin Turkuun ja sitten Helsinkiin, Ruotsiin ja Israeliin löytyisi
tutkijalle varmasti lisää aiheita.
Yhteisönsä historian lisäksi Seela esittelee samassa teoksessa myös
Turun juutalaisen hautausmaan,
jonne ensimmäinen hautaus tapahtui vuonna 1853. Samaan lukuun sisältyy kuvaus hautamuistomerkeistä
ja juutalaisista hautaustavoista, joista hautausapuyhdistys Chevra Kadischa (perustettu 1878 tai 1879)
kantaa päävastuun. Synagogan tyyliä seuraileva hautausmaan kappeli
valmistui vuonna 1933.
Synagogan rakennushistoriaa,
arkkitehtuuria ja merkitystä esittelevät Kaarin Kurrin ja Janina Miriam Hasanin osuudet. Vuonna
1902 Turun kaupunginvaltuusto
päätti juutalaisen seurakunnan ano-
84
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
muksesta lahjoittaa tontin synagogan rakentamista varten. Lisämaan
saamisen sekä rahavarojen ja -lahjoitusten monivaiheisen kokoamisen jälkeen J. Eskil Hinderssonin ja
August Krookin suunnittelema synagoga nousi ripeästi paikalleen. Se
vihittiin juhlavasti 5.5.1912. Myöhemmin tontti ympäröitiin aidalla
ja lehtipuuistutuksilla sekä pihaan
pystytettiin lisärakennuksia, mm.
mikve-kylpytila. Varsinaisen synagogasalin lisäksi rakennus sisältää alakerran pienemmän synagogahuoneen sekä kerho- ja kokous­
tiloja. Viimeisin remontti on tehty
1990-luvun alussa, mutta nyt synagoga odottaa laajaa peruskorjausta.
Kurri kuvailee huolella synagogan
arkkitehtuurin ja rakenteen koristeaiheineen sekä uskonnollisen esineistön.
Turussa keskustellaan siitä, tulisiko synagogaa luonnehtia tyyliltään orientaaliseksi vaiko bysanttilaiseksi. Arkkitehtonisesti juutalaiset synagogat ovat kautta aikojen
vahvasti nojautuneet paikallisiin
tyyli-ihanteisiin. Osin tämä johtuu siitä, että arkkitehdit eivät ole
useinkaan olleet juutalaisia. Tyypillisesti turkulaiseksi synagogaa ei
kuitenkaan voine luonnehtia, mutta toinen kysymys on, mitä orientaalisella ja bysanttilaisella synagogien yhteydessä tarkoitetaan. Synagogissa keskeinen kupoli, yhdistettynä myös turkulaisen art
nouveaun ajatuksiin, voisi olla eräs
kuvauksen tapa, mutta (onneksi!)
mitään ilmeistä esikuvaa ei synagogalle ole tarjolla.
Janina Miriam Hasan käsittelee
synagogien historiaa ja niiden kolmea pääroolia juutalaisten rukoushuoneina, koulutiloina ja kokoontumispaikkoina. Myös Turussa synagoga on keskittynyt näihin toi-
miin ja pyrkii edelleen tarjoamaan
keskipisteen runsaan sadan hengen
kokoiseksi supistuneelle yhteisölle
ja sen identiteetille.
Turun synagoga on vuodesta
1986 alkaen ollut rakennussuojelulain mukainen suojelukohde. Juhani Kostetin artikkeli esittelee suojeluprosessin perusteluineen. Seurakunta oli vuoteen 1980 saakka
huolehtinut rakennuksesta, mutta jäsenmäärän radikaali lasku aiheutti huolta tulevaisuudesta. Siksi seurakunta lähetti kaupungille suojelupyynnön vuonna 1983.
Kiintoisaa on, että vuonna 1988
tehtyyn suojelupäätökseen sisältyy rakennuksen käyttö synagogana sekä juutalaista uskontoa ja kulttuuriperintöä palvelevana muistomerkkinä. Suojelu olisi voinut
toteutua myös kaavoituksen ja asemakaavan kautta, mutta nyt päätökset varmistavat asian. Kirkkolaki suojaa ennen vuotta 1917 valmistuneita kirkkoja, mutta muita
uskontokuntia tämä laki ei tietenkään koske.
Kirjoittaja on seemiläisten kielten ja
kulttuurien professori (emeritus).
LUE VASTAPAINOA
John Urry
Ilmastonmuutos ja yhteiskunta
332 s. | 35 €
John Urry pohtii pysäyttävässä kirjassaan, millaisia
muutoksia lämpenevä ilmasto tuo ihmisten elämään tu­
levina vuosikymmeninä. Mitä tapahtuu, jos sivuutam­
me ilmastonmuutoksesta kerätyn tieteellisen tiedon ja
jatkamme fossiilisiin polttoaineisiin perustuvaa elämän­
tapaamme? Olemmeko matkalla kohti katastrofia, levot­
tomuuksien ja sotien leimaamaa elämää, jossa vahvim­
mat valtiot taistelevat luonnonvaroista?
Lancasterin yliopiston sosiologian professori Urry tuo
yhteiskunnan mukaan ilmastonmuutoskeskusteluun,
jota tähän asti on hallinnut uusliberalistinen talouspuhe.
Urryn mukaan fossiilienergiaan nojaavien yhteiskunta­
rakenteiden on muututtava, jos demokraattisen elämän
halutaan jatkuvan. Hän myös esittelee erilaisia keinoja
toteuttaa uudistukset. Muutokset edellyttävät kuitenkin
viisaita poliittisia päätöksiä, joilla ei voi kalastella popu­
listista kansansuosiota. Siksi ne vaativat päättäjiltä roh­
keutta. Löytyykö rohkeus ja riittävän ajoissa?
Salla-Maaria Laaksonen,
Janne Matikainen &
Minttu Tikka (toim.)
Otteita verkosta
377 s. | 35 €
Ensimmäinen suomen­
kielinen menetelmä­
opas verkkotutkimusta
tekeville
Hannah Arendt
Totalitarismin
synty
731 s. | 39 €
Historiallis­filosofinen
tutkielma totalitarismin
ehdoista ja elementeistä
L I I T Y J Ä S E N E K S I – W W W. VA S TA PA I N O. F I
Osuuskunta Vastapaino
Yliopistonkatu 60 A puh. (03) 3141 3501
33100 Tampere
[email protected]
X120
Vastuullista hyyn liiketoimintaa.
Kevään
2013
kirjakattaus!
Urpu Strellman & Johanna Vaattovaara (toim.)
Tieteen yleistajuistaminen
Tieteen yleistajuistaminen on päivänpolttava kysymys paitsi tieteelle itselleen myös yhteiskunnallisesti.
Se on ainoa keino levittää tietoa kaikkien ulottuville
koulutustaustasta riippumatta. Teos tarjoaa yleiskuvan populaaristamiseen liittyvistä kysymyksistä sekä
konkreettisia työkaluja. Kuinka kertoa asioista niin,
että erilaiset yleisöt ymmärtävät, ja kuinka säilyttää
samalla tieteellinen tarkkuus tarkoituksenmukaisella tavalla?
.
ILM 3
1
/
5
0
Rani-Henrik Andersson,
Riku Hämäläinen &
Saana Kekki
Riku Juti
Tiedon filosofia
Intiaanikulttuurien
käsikirja
.
ILM 3
1
/
5
0
Elisa Aaltola (toim.)
Johdatus eläinfilosofiaan
Timo Paukku
Kymmenen uutta
ihmettä
Erkki Lyytikäinen
ym. (toim.)
Suomen murrekirja
Tuomas Martikainen
ym. (toim.)
Muuttajat
.
ILM 3
1
/
5
0
Matti Häyry
Ihminen 2.0
Petteri Pietikäinen
Hulluuden historia
· www.gaudeamus.fi · Tiedon puolella.