tästä - Tieteessä tapahtuu
Tieteessä tapahtuu 3 2013 Tieteen yhteiskunnalliset haasteet DNA:n rakenne tunnettu 60 vuotta Ilmastoneuvotteluiden vaikutus Afrikkaan Opiskelijapalautteella rahaa Tutkimuksen kustannustehokkuus T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 1 Tieteessä tapahtuU 1 2008 3 2013 Tieteessä tapahtuu -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiede artikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. PÄÄKIRJOITUS: Tieteen yhteiskunnalliset haasteet Henrik Meinander 1 Biologian käännekohta: DNA:n rakenteen keksimisestä 60 vuotta Petter Portin 3 Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Heikki Kalliomaa Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki Puh. (09) 228 69 227 Fax (09) 228 69 291 Sähköposti: [email protected] Ilmastoneuvotteluista apua afrikkalaisen pienviljelijän ahdinkoon? Antti Erkkilä ja Harri Siiskonen 11 Toimitusneuvosto: professori Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, tutkimusprofessori Tommi Hoikkala, dosentti Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine ja professori Markku Löytönen (pj). Tilaukset ja osoitteenmuutokset: Puh. (09) 228 69 251 Sähköposti: [email protected] Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta Painos 6 800 kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 31. vuosikerta Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fi Vanhat numerot luettavissa verkossa numerosta 7/1996 alkaen. Jossain määrin samaa tai eri mieltä – opiskelijapalautteella rahaa yliopistoille Visa Tuominen, Juhani Rautopuro ja Antero Puhakka 15 Kustannustehokkuus kokeellisessa ja havainnoivassa tutkimuksessa Juha Karvanen 24 Akateemisen keskustelun ääri-ilmiöitä – suositut luonnontieteilijät filosofeina Juha Himanka 27 Kuinka ohjata alus pois myrskystä – Jean Bodinin kuusi kirjaa valtiosta Tommi Lindfors34 LYHYESTI Ilari Hetemäki KATSAUKSIA Yliopisto tunnetaan tohtoreistaan Antti Räisänen Säätiöt rohkaisevat tohtoreita ulkomaille Mikko-Olavi Seppälä Salingerin arvoitusten äärellä Anssi Sinnemäki 42 45 47 49 KESKUSTELUA Metsähygienia, metsätuhoriski ja monimuotoisuus – uuden metsätuholakiesityksen vaikutukset Juha Siitonen ja Kari Heliövaara 55 Rahan puheista tarvitaan lisää tietoa Pauliina Raento 61 Seuraava numero ilmestyy kesäkuun TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolivälissä. Julkaisemme siinä ainoas63 taan ne tapahtumatiedot, jotka on lähe- kirjasto Cecilia af Forselles tetty viimeistään 20.5.2013 osoitteeseen: TIETEEN KOHTAAMISIA Arabit kutsuvat, olemmeko valmiita [email protected]. Arto Mustajoki ILMOITUKSET 1/1 takakansi 550 € (4-v.) Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.) Sisäsivut (4-v.) 540 € 1/1 (mv) 480 € 1/2 sivu (mv) 280 € Myynti: puh. 0400-467195 tai [email protected] ISSN 0781-7916 (painettu) ISSN 1239-6540 (verkkolehti) Vammalan kirjapaino, Sastamala 2013 65 KIRJALLISUUS Historioitsija kasvaa nuoruuden kokemuksista Jaakko Numminen 69 Vanhojen eläinkirjojen luonnonihmeitä ja kuvitustaidetta Mattias Tolvanen 71 Stephen Hawkingin maailma Tapani Perko 73 Yleistajuistaminen kuuluu kaikille Sanna Nyqvist 76 Matala kynnys venäjään, ja vähän Venäjäänkin Eevi Lappalainen 78 Suurista ikäluokista sosiaaliseen tasaukseen Ville Okkonen80 Keskipiste yhteisölle ja identiteetille Tapani Harviainen 83 pääkirjoitus Tieteen yhteiskunnalliset haasteet Henrik Meinander Suomen Tiedeseura viettää tänä keväänä näyttävästi 175-vuotisjuhliaan. Seuran syntyhetkeksi lasketaan 26. päivä huhtikuuta 1838, jolloin maan suuriruhtinas, keisari Nikolai I allekirjoitti asetuksen, jonka nojalla Suomen senaatti kuukautta myöhemmin hyväksyi seuran säännöt. Yhteiskunnallinen ilmapiiri tällaisen tieteellisen akatemian perustamiselle oli monella tavalla otollinen. Yliopisto oli silloin toiminut kymmenen vuotta pääkaupungiksi ylennetyssä ja uuteen uljaaseen muotoon rakennetussa Helsingissä. Näinä vuosina oli jo ehditty ottaa tärkeitä askeleita kansallisen kulttuurin edistämiseksi. Vuonna 1831 yliopistoväki perusti Suomalaisen kirjallisuuden Seuran, ja seuraavana vuonna dosentti J.L. Runeberg ystävineen ryhtyi julkaisemaan Helsingfors Morgonbladetia, jota voidaan luonnehtia Suomen ensimmäiseksi aikaansa valppaasti seuraavaksi sanomalehdeksi. Vuosikymmenen lopussa oli älymystön keskuudessa jo syntynyt kokonaisvaltaisempi ajatus siitä, mihin suuntaan Suomea voisi ja pitäisi kehittää yhteiskuntana. Kukaan ei siinä vaiheessa voinut aavistaa, että maa kerran irrottaisi valtiolliset siteensä Venäjästä. Mutta 1830-luvulla vahvistui silti tietoiseksi strategiaksi rakentaa Suomelle joukko kansallisia instituutioita, joiden avulla maan kehitystä voitaisiin itse säädellä ja siten estää sen sulautumista myös kulttuuriltaan venäläiseksi yhteiskunnaksi. Tavoite koski niin ikään luonnontieteitä. 1820-luvulla oli jo perustettu Medicinska sällskapet i Åbo ja Societas Fauna et Fennica. Nämä eivät kuitenkaan koonneet keskuuteensa useimpien tieteenalojen asiantuntijoita, kuten Ruotsin tiedeakatemia tai Pietarin tiedeakatemia, joiden jäseniä olivat jo jotkut Suomen silloisista johtavista tiedemiehistä. Näin syntyi tarve käydä laajempaa tieteellistä keskustelua omassa tiedeyhteisössä esitelmien ja tieteellisten julkaisujen avulla. Ja kuten muualla Euroopassa, kansallisen tiedeakatemian perustaminen Suomen Tiedeseuran muodossa oli myös merkki siitä, että korkeinta opetusta pyrittiin nyt kehittämään tiedeyliopistoksi. Opetuksen tieteellinen taso voitiin varmistaa siten, että opettajat samalla tutkivat ja olivat järjestelmällisessä vuorovaikutuksessa keskenään. Seuran nimeksi ei voitu ottaa Suomen tiedeakatemiaa, koska valtakunnallista akatemiastatusta kantoi jo Pietarin tiedeakatemia. Tämä ei kuitenkaan ole ollut mikään este sen akatemian kaltaiselle monipuoliselle toiminnalle tieteiden ja koko yhteiskunnan hyväksi. Jo varhain Suomen Tiedeseura alkoi kerätä säännöllisiä havaintoja luonnonilmiöstä, samalla kun sen eri tiedeosastoissa virisi monipuolinen esitelmä- ja julkaisutoiminta. Toiminnan pääpaino oli alusta lähtien luonnontieteissä. Humanisteille perustettiin kyllä seuraan oma osastonsa, mutta heillä oli jo verkostonsa Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa. 1800-luvun loppuun tultaessa Suomen Tiedeseuran rinnalla oli syntynyt maahan jo yli kaksikymmentä muuta, kapeampaan tieteenalaan erikoistunutta tieteellistä seuraa. Yksittäisille tieteenaloille tämä erikoistuminen oli myönteinen seuraus niiden kehittymisestä yliopistollisiksi oppiaineiksi ja samalla yhteiskunnallisesti tärkeiksi tiedontuottajiksi. Sitä vastoin tieteiden väliselle yhteistyölle haarautuminen ei ollut ihanteellinen kehitys. Lisäksi oli pelättävissä, että toiminnan pirstoutuneisuus vaarantaisi eri tieteiden vapautta. Yhteiskunnallinen tuki niille saattaisi nimittäin tästä syystä tulla liian riippuvaiseksi poliittisista suhdanteista. Ongelman ratkaisijaksi nousi Suomen Tiede- T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 1 seuran pitkäaikainen keulahahmo, etevä matemaatikko Lorentz Lindelöf, jonka aloitteesta perustettiin vuonna 1899 Tieteellisten Seurain Valtuuskunta (TSV), jolle rakennettiin Helsinkiin oma talo kirjastoineen ja kokoustiloineen osoitteeseen Kasarmikatu 23. Valtuuskunnan jäseniksi liittyivät Tiedeseuran lisäksi heti kahdeksan suppeampaa tieteenalaseuraa. Vuonna 1908 joukkoon liittyi vastikään perustettu Suomalainen Tiedeakatemia, jonka synnyn taustalla oli ennen kaikkea halu vahvistaa suomen kielen käyttöä luonnontieteissä. Vuosien saatossa TSV:n jäsenseurojen määrä on moninkertaistunut, ja käytännössä Lindelöfin hahmottama idea valtuuskunnasta Suomen Tiedeseuran funktion perijänä maamme korkeimman tieteen edunvalvojana ja laadunvarmistajana on pitkälti toteutunut. Siksi Suomen Tiedeseuran nyt ajankohtainen juhlavuosi voidaan ymmärtää myös kaikkien muidenkin TSV:hen kuuluvien eri tieteenalojen seurojen juhlavuotena. Tähän juhlahumuun sopii erinomaisesti Suomen hallituksen juuri antama lupaus yliopistoindeksin täysimääräisestä palauttamisesta vuodesta 2014 lähtien. Suomi ja koko Euroopan unioni ovat mittavien yhteiskunnallisten haasteiden edessä seuraavina vuosikymmeninä. Ja jos näitä haasteita halutaan ratkoa järjen voimalla, eurooppalaisten on nopeasti löydettävä uusia keinoja, joilla vahvistetaan tiedeyhteisöjen kykyä ja halua osallistua tähän työhön. Merkittävästi suuremmat tutkimusresurssit eivät tähän yksinään riittää ja tuskin ovat mahdollisia matalan talouskasvun EU:ssa. Kyseessä on hankalasti murrettava kielteinen kierre. Eri yhteiskuntien ja sivilisaatioiden kehityskaarien murrosvaiheiden taustalla on useimmiten jonkinlainen mullistus tiedonvälityksessä ja -sovelluksessa. Nopea muutos teknologiamaisemassa ei näin ollen yksinään riitä muuttamaan maailmantalouden ja geopolitiikan kiertokulkua. On myös löydettävä menestyksellinen tapa soveltaa tätä teknologiaa oman kulttuurin ja yhteiskunnan pitkäjänteisempään muuttamiseen. Ajankohtainen esimerkki tästä on Kiinan häkellyttävän nopea talouskasvu viimeisen parin kymmenen vuoden aikana. Vielä 1990-lu vun 2 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 lopulla Yhdysvaltojen taloudellinen ylivalta Kiinan suhteen vaikutti olevan niin suuri, ettei mikään näyttänyt horjauttavan sen asemaa maailman ainoana supervaltana. Sitten amerikkalaiset lähtivät soitellen Afganistanin ja Irakin sotiin, joiden kustannukset vuosien saatossa ovat nousseet niin huimiksi, ettei Yhdysvalloilla ole tällä hetkellä näytä olevan mitään mahdollisuuksia haastaa Kiinaa teollisuustuotannossa ja talouden kasvuluvuissa. On kuitenkin avoin kysymys, miten Kiina pystyy pidemmällä aikavälillä hyödyntämään tätä talouskasvun nostattamaa myötätuulta yhteiskuntansa ratkaisevaan muutokseen. Niin kauan kuin talouden nuolet osoittavat taivaaseen, maan hallitus voi toivoa kasvun antavan jotenkin itsestään tähän ratkaisun. Mutta itse asiassa tällöin on ilmeisenä vaarana lykätä haasteen varsinaista ratkaisua eteenpäin. Eli aivan samalla tavalla kuin Yhdysvalloissa ja EU:ssa, joissa kallista aikaa kuluu ilman merkittäviä suunnanmuutoksen merkkejä. Suuret muutokset eivät silti välttämättä tapahdu kovin suunnitelmallisesti. Kiinassa ratkaiseviin muutoksiin tiedonvälityksessä ja poliittisessa kulttuurissa liittyy myös valtavia riskejä. Miten on sitten EU:n pohjoisen jäsenmaan Suomen laita? Yksi skenaario on, että unionin taloudellinen ahdinko johtaa tiederahoituksen merkittävään keskittymiseen. Se taas helposti johtaisi siihen, ettei kansallisten kielten käyttöä tieteessä olisi juuri muualla kuin kansanvalistuksessa. Tähän on kuitenkin vielä matkaa, minkä osoituksena kelvatkoon vaikka tämä jutun kieliasu, tematiikka ja julkaisufoorumi. Vuonna 1838 suomalainen tiedeyhteisö päätti koota voimansa kansallisen kulttuurin edistämiseksi. Tämä hanke ei ole päättynyt, joten Tiedeseuran juhlavuosi jatkuu työn merkeissä! Kirjoittaja on Helsingin yliopiston historian professori. Hän on ollut Suomen Tiedeseuran jäsen vuodesta 2003. Biologian käännekohta: DNA:n rakenteen keksimisestä 60 vuotta Petter Portin ”Olemme löytäneet elämän salaisuuden!” (Francis Crick, 28.2.1953) Huhtikuun 25. päivänä 1953, 60 vuotta sitten, yhdysvaltalainen James D. Watson ja englantilainen Francis H. C. Crick julkaisivat aikakauslehti Naturessa artikkelin, jossa he esittivät yhä vielä voimassa olevan DNA:n rakennemallin (Watson & Crick, 1953a). Se merkitsi periytymisen DNA-teorian kehityksen kulminaatiota ja oli koko biologian suuri käännekohta. Tästä alkoi molekyyligenetiikan voimakas nousu, joka jatkuu ripeänä edelleen. Genetiikalla on nykyisin merkitystä kaikkien tiedekuntien opetuksessa, ja se on tunkeutunut lähes kaikille tieteenaloille. Itse DNA:n kaksoiskierteisestä rakennemallista on tullut suoranainen biologian symboli ja jopa eräänlainen kulttuuri-ikoni. Mainittu Nature-lehden artikkeli on hyvin lyhyt käsittäen vain noin 800 sanaa ja yhden kuvan (kuva 1), mutta jo saman lehden toukokuun 30:n päivän numerossa tekijät tuovat esiin mallin geneettiset implikaatiot (Watson & Crick, 1953b). Laajemmin näitä implikaatioita he esittelivät sitten seuraavan vuoden Cold Spring Harbor Symposiumissa (Watson & Crick, 1954). Mallin nerokkuus on siinä, että se täyttää geneettiselle materiaalille asetettavat neljä yleistä ehtoa. Ensinnäkin malli selittää geneettisen materiaalin kyvyn kahdentua, mikä puolestaan on elämälle ominaisen lisääntymisen perusta. Toiseksi malli selittää geneettisen materiaalin spesifisyyden, siis geenien laadun, sekä sen, miten tämä spesifisyys säilyy kahdentumisessa. Kolmanneksi malli selittää geneettisen materiaalin kyvyn sisältää informaatiota; DNA on informatiivinen makromolekyyli. Neljänneksi malli selittää geenien kyvyn muuttua eli kokea mutaatioita. Näihin geneettisen materiaalin neljään tärkeään ominaisuuteen palataan jäljempänä lähemmin. Watson ja Crick olivat oivaltaneet rakennemallin Cambridgessa Englannissa 28.2.1953 Watsonin ollessa vain 24-vuotias ja Crickin 36-vuotias. Tuskin mitään muuta ainakaan yhtä tärkeää keksintöä tieteen historiassa voidaan ajoittaa yhtä tarkasti. Keksintöä oli edeltänyt noin puolitoista vuotta kestänyt yhteinen uurastus. Tätä työtä sekä itse keksinnön syntyä on Watson eloisasti mitään – edes työn eri vaiheisiin liittyneitä intrigointeja – salaamatta kuvannut varsinkin Englannissa hyvin ristiriitaisia tunteita herättäneessä teoksessaan The Double Helix vuodelta 1968 (Watson, 1968). Kirja on ilmestynyt suomeksi nimellä Kaksoiskierre vuonna 1969 (Watson, 1969). Aikakauslehti Naturen samassa numerossa kuin missä Watsonin ja Crickin DNA:n rakennemalli julkaistiin, ilmestyivät sen seuraavilla sivuilla englantilaisen Maurice H.F. Wilkinsin työryhmän sekä niin ikään englantilaisten Rosalind E. Franklinin ja Raymond G. Goslingin röntgenkristallografiset tutkimukset, jotka vahvistivat Watsonin ja Crickin mallin (Wilkins ym., 1953; Franklin & Gosling, 1953), ja sittemmin on julkaistu monia fysikokemiallisia ja elektronimikroskooppisia tutkimuksia, jotka tukevat mallia. Watson, Crick ja Wilkins saivat keksinnöstä fysiologian ja lääketieteen Nobelin palkinnon 1962. Rosalind Franklin olisi ehdottomasti myös ansainnut palkinnon, mutta hän oli kuollut munasarjan syöpään vuonna 1958 vain 37-vuotiaana, eikä Nobelin palkintoa myönnetä postuumisti, ja toisaalta palkintoa ei tasata useamman kuin kolmen saajan kesken. Kuka T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 3 näistä neljästä olisi siis jätetty ilman, jos Rosalind Franklin olisi ollut elossa, vai olisiko keksitty jokin muu ratkaisu? Esimerkiksi, olisiko voitu tehdä niin, että fysiologian ja lääketieteen palkinto olisi annettu Watsonille ja Crickille kaksin sekä Wilkinsille ja Franklinille kemian palkinto? DNA-tutkimuksen varhaisvaiheet DNA:n kemiallisena aineena sinänsä löysi sveitsiläinen lääkäri ja biokemisti Friedrich Miescher jo vuonna 1869, siis samoihin aikoihin kuin Gregor Mendel julkaisi perinnöllisyyslakinsa (Mendel, 1866). Miescher oli kiinnostunut siitä, mitä solun tuma kemiallisessa mielessä sisältää. Hän käytti materiaalinaan kirurgisten potilaiden haavakääreiden märkää. Se sisältää suuren määrän veren valkosoluja, joiden tumat hän huolellisesti puhdisti. Niistä hän onnistui eristämään täysin uudenlaisen orgaanisen aineen, jota hän sen alkuperän vuoksi kutsui nukleiiniksi (Miescher, 1871). Nyttemmin tiedämme, että tuo aine oli DNA. Nukleiini poikkesi kaikista muista solusta eristetyistä orgaanisista aineista muun muassa siten, että se sisälsi poikkeuksellisen paljon fosforia. Tämä herätti silloin huomiota ja epäilyksiä. Miescherin opettaja, aikakauden merkittävin orgaanisen kemian edustaja, professori Felix Hoppe-Seyler oli hänkin niin epäileväinen, että halusi toistaa Miescherin kokeet itse ennen kuin antoi tälle luvan julkaista löytönsä Hoppe-Seylerin omassa julkaisusarjassa (Dahm, 2008). Tämän johdosta julkaiseminen viivästyi kaksi vuotta. Hieman myöhemmin Miescher huomasi, että kalojen maiti olisi ideaalinen tutkimuskohde hänen tarkoituksiinsa. Maitisolut ovat hyvin kookkaita, mutta eivät sisällä tuman ohella juuri lainkaan sytoplasmaa, ja lisäksi maitia oli helppo saada suuria määriä. Niinpä hän eristi nukleiinia Reinin lohikalojen maidista, ja nyt preparaatti oli vielä puhtaampi kuin valkosoluista eristetty. Hän saattoikin varmentaa, että nukleiini ei sisältänyt lainkaan rikkiä, mitä valkosolupreparaateissa oli esiintynyt proteiineista peräisin olevana epäpuhtautena. Hän saattoi myös varmentaa nukleiinin suuren fosforipitoisuuden ja mittasi sen lähes oikein. Tärkeä oli myös hänen havain- 4 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 tonsa, että kaikki fosfori nukleiinissa oli fosfaattina (Miescher, 1874a, b). Jo Miescherin elinaikana useat tutkijat alkoivat ratkoa niitä kysymyksiä, joita hänen työnsä oli herättänyt. He kehittivät entistä parempia menetelmiä nukleiinihappojen puhdistamiseksi proteiineista. Miescherin oppilas Richard Altmann uskoi näin eristäneensä täysin uuden aineen, jolle hän antoi nimeksi nukleiinihappo, koska se käyttäytyi kemiallisissa reaktioissa kuten happo (Altmann, 1889). Hän ei kuitenkaan tiedostanut, että kyseessä oli täsmälleen sama aine, jonka Miescher oli nimennyt nuk leiiniksi. Hieman myöhemmin useat muut biologit, ensimmäisenä kasvitieteilijä Eduard Zacharias kuitenkin jo vuonna 1884, pystyivät osoittamaan, että nukleiinihappo on kromosomien osa (Mirsky, 1968). Vuonna 1893 biokemistit Albrecht Kossel ja Albert Neumann puolestaan osoittivat, että nukleiinihapossa oli neljä erilaista emäsosaa (Kossel & Neumann, 1893). Kossel myös havaitsi, että nukleiini on osa kromatiinia, materiaalia josta kromosomit muodostuvat. Nukleiinin – siis DNA:n – lisäksi kromosomit koostuvat erilaisista proteiineista. Näistä tärkeimmät ovat nimeltään histoneja, jotka Kossel löysi (Olby, 1994; Portugal & Cohen, 1977). Hän myös teki tutkimustensa perusteella tärkeän johtopäätöksen, että nukleiinihapot liittyvät olennaisesti sytoplasman synteesiin kasvun ja uudistumisen aikana (Kossel, 1913). Hän saikin proteiineja ja nukleiinihappoja koskevista tutkimuksistaan fysiologian ja lääketieteen Nobelin palkinnon 1910. Huolimatta näistä edistysaskeleista, nukleiinihappojen merkitys ja olemus jäivät useiden vuosikymmenten ajaksi hämäräksi, ja niiden tutkimus väheni asteittain, kunnes se koki renessanssin 1930-luvulla. DNA:n osoittaminen geneettiseksi materiaaliksi Periytymisen kromosomiteoria, toisin sanoen teoria, jonka mukaan geenit sijaitsevat solun tumassa olevissa kromosomeissa, syntyi vuosina 1902–04 saksalaisen Theodor H. Bove- rin ja yhdysvaltalaisen Walter S. Suttonin ansiosta (Boveri, 1902, 1904; Sutton, 1903). Teorian todisti oikeaksi yhdysvaltalaisen Thomas H. Morganin koulukunta 1910-luvun kuluessa (Morgan, 1919, 1926). Ensimmäiset viitteet siitä, että kromosomien nukleiinihappokomponentti pikemmin kuin proteiinikomponentti muodosti geneettisen materiaalin, saatiin Sphaecocarpus donnellii -maksasammaleella, eräillä mikrosienillä ja maissilla tehdyistä mutaatiotutkimuksista. Näitä tekivät Edgar Knapp, Alexander Hollaender ja Lewis J. Stadler työtovereineen (Knapp & Schreiber, 1939; Hollaender & Emmons, 1941; Stadler & Uber, 1942). He havaitsivat, että ultraviolettisäteily aiheuttaa eniten mutaatioita aallonpituudella, joka vastaa DNA:n absorptiomaksimia. Yksikään näistä ryhmistä ei kuitenkaan vielä ollut valmis vetämään tästä johtopäätöstä, että DNA olisi geneettinen materiaali. Todisteet periytymisen DNA-teorian puolesta saatiin bakteerien transformaatioilmiöstä, jonka englantilainen Frederick Griffith löysi pneumokokkibakteereilla vuonna 1928 (Griffith, 1928). Tranformaatiossa tietyn bakteerikannan solut muuttuvat perinnöllisesti tietyn toisen kannan solujen kaltaisiksi. Pneumokokeista tutkittiin kahta kantaa, virulenttia (taudin aiheuttavaa) SIII-kantaa, jonka soluja ympäröi polysakkaridikapseli, ja harmitonta RII-kantaa, jonka solut eivät ole kapseloituneita. Kun SIII-kannan solut tapettiin kuumakäsittelyllä ja ruiskutettiin koe-eläiminä käytettyihin hiiriin, ne eivät enää aiheuttaneet tautia. Kun sitten hiiriin ruiskutettiin yhtä aikaa eläviä RII-kannan soluja ja kuumakäsittelyllä tapettuja SIII-kannan soluja, jotka siis molemmat olivat ei-virulentteja, hiiret kuitenkin sairastuivat ja kuolivat. Näistä kuolleista hiiristä oli eristettävissä eläviä SIII-kannan kapseloituneita soluja ja – mikä tärkeintä – tämä ominaisuus periytyi niiden jälkeläisille. Jokin tapetuista SIII-kannan soluista peräisin oleva tekijä oli siis muuttanut, eli transformoinut, osan elävistä RII-kannan soluista perinnöllisesti SIII-kannan kaltaisiksi. Tätä tekijää Griffith kutsui transformoivaksi tekijäksi (engl. transforming principle). Pian tämän jälkeen Martin H. Dawson ja Richard H.P. Sia (Dawson & Sia, 1931) sekä J. Lionel Alloway (Alloway, 1932) pystyivät osoittamaan, että myös SIII-kannan soluton uute riitti aiheuttamaan RII-kannan solujen transformaation in vitro (koeputkessa). Vihdoin vuonna 1944 yhdysvaltalaiset Oswald T. Avery, Collin M. MacLeod ja Maclyn MacCarty puolestaan onnistuivat monen vuoden työn jälkeen eristämään tästä soluttomasta uutteesta Griffithin transformoivan tekijän, aineen, joka riitti aiheuttamaan transformaation. Tämä aine oli DNA (Avery ym., 1944), ja havainnon täytyi siis merkitä sitä, että geenit ovat DNA:ta. Tämän jälkeen osoitettiin DNA:n voivan siirtää transformaatiossa monia muitakin ominaisuuksia sekä pneumokokeissa että lukuisissa muissa bakteerilajeissa. Averyn työryhmän havainto ei kuitenkaan vielä vakuuttanut koko tiedeyhteisöä, vaan monet uskoivat ryhmän preparaatissa olleen proteiineja epäpuhtautena. Vain proteiineilla ajateltiin tuolloin olevan sellainen spesifisyys, joka geneettiseltä materiaalilta edellytetään. Epäuskoisuuden syntyyn vaikuttivat myös DNA:n rakenteesta tuolloin vallinneet käsitykset. DNA:n kyllä tiedettiin William T. Astburyn sekä Torbjörn Casperssonin ja Florence Bellin 1930-luvulla tekemien röntgenkristallografisten tutkimusten mukaan olevan pitkä ja kierteinen, lineaarinen, siis nauhamainen molekyyli (Jahn, 1998, s. 645). Mutta samalla nukleiinihappojen rakenteesta oli vallalla amerikanliettualaisen biokemistin Phoebus Levenen noin vuonna 1910 formuloima tetranukleotidihypoteesi (Olby, 1994). Tämän hypoteesin mukaan DNA muodostuisi identtisistä neljän nukleotidin ryhmistä, joista kukin sisältäisi vain yhtä DNA:n neljästä emäksestä (Dahm, 2008). Tällainen rakenne olisi liian monotoninen sisältääkseen geneettisen informaation. Vasta vuonna 1952 yhdysvaltalaisten Alfred D. Hersheyn ja Martha Chasen tekemät kokeet riittivät vakuuttamaan koko tiedeyhteisön siitä, että geenit ovat DNA:ta. He osoittivat T2 viruksella, että bakteeriviruksen eli bakteriofagin lisääntymisestä vastaa sen DNA- eikä proteiinikompo- T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 5 nentti (Hershey & Chase, 1952). Bakteriofagit eli faagit koostuvat proteiinikuoresta ja sen sisällä olevasta DNA:sta, ja ne lisääntyvät bakteerisolujen sisällä. Hershey ja Chase leimasivat ensin faagin proteiinikuoren radioaktiivisella rikillä ja sitten kuoren sisällä olevan DNA:n radioaktiivisella fosforilla. Ensimmäisessä tapauksessa kaikki radioaktiivisuus jäi infektiossa bakteerisolun ulkopuolelle. Jälkimmäisessä tapauksessa kaikki radioaktiivisuus joutui infektiossa bakteerisolun sisään. Tämän täytyi merkitä sitä, että faagin lisääntymisestä vastaavat tekijät, siis niiden geenit, ovat muodostuneet vain DNA:sta. Nykyisin on täysin selvää, että – RNA-virusten tärkeää poikkeusta lukuun ottamatta – DNA on Maan elämän universaalinen geneettinen materiaali. DNA:n rakenne ratkaistaan James Watsonin, Francis Crickin, Maurice Wilkinsin, Rosalind Franklinin ja Raymond Goslingin ohella mm. itävaltalainen Erwin Chargaff kuului niihin harvoihin tutkijoihin, jotka ymmärsivät Oswald Averyn ryhmän työn merkityksen, pitivät sen tulosta totena ja työskentelivät sen mukaisesti. Chargaff osoitti työtovereineen 1940- ja 1950-luvun taitteessa, että tetranukleotidihypoteesi oli virheellinen, ja samalla hän osoitti DNA:n spesifisyyden (Chargaff, 1950, 1951; Chargaff ym., 1949). Chargaff nimittäin löysi nyttemmin Chargaffin säännöksi kutsutun DNA:n emäsosien pitoisuuksia koskevan lainalaisuuden. Tämän säännön mukaan DNA:ssa on aina yhtäältä yhtä monta prosenttia adeniinia (A) ja tymiiniä (T) ja toisaalta yhtä monta prosenttia sytosiinia (C) ja guaniinia (G). Siis puriiniemästen (A ja G) ja pyrimidiiniemästen (C ja T)prosentuaalisten pitoisuuksien suhde on aina yksi ([A + G] : [C + T] = 1). Vain suhdeluku (A + T) : (C + G) vaihtelee ja on lajityypillinen ominaisuus, toisin sanoen se on sama saman lajin kaikissa kudoksissa, solukoissa ja soluissa (Chargaff, 1950). Se tosiseikka, että suhdeluku (A + T) : (C + G) saattoi siis poiketa merkitsevästi ykkösestä, osoitti tetranukleotidihypoteesin vääräksi (Chargaff ym., 1949). 6 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 Kuva 1. Nature-lehdessä (171: 737, 1953) julkaistu kuva ja kuvateksti James D. Watsonin ja Francis H. C. Crickin alkuperäisestä DNA:n rakennemallista. (Nature Publishing Groupin luvalla; License Number 3091860118732.) Watsonin ja Crickin keksimä DNA:n rakennemalli selittää Chargaffin säännön niin sanotun emäsparisäännön avulla. Emäsparisääntö tarkoittaa, että DNA:n vastinjuosteissa on aina adeniinia vastapäätä tymiini ja guaniinia vastapäätä sytosiini. Toisin sanoen, yhtäältä A ja T sekä toisaalta C ja G muodostavat pareja. Pareissa emäksiä sitoo toisiinsa vetysidos, joita ATparissa on kaksi ja CG-parissa kolme. Emäsparisääntöön perustuu DNA:n vastinjuosteiden komplementaarisuus, mihin puolestaan perustuu DNA:n kyky kahdentua eli siis elämälle ominainen kyky lisääntyä. Watsonin ja Crickin artikkeli (1953a) päättyy sanoihin, joita on – ehkä ironisesti – sanottu tieteen historian vaatimattomimmiksi: ”Emme ole välttyneet huomaamasta, että olettamamme spesifinen pariutuminen johdattaa välittömästi mieleen geneettisen materiaalin mahdollisen kopioitumismekanismin.” DNA-molekyylin lineaarinen pitkittäisrakenne, emäsparien sekvenssi, puolestaan sisältää geneettisen informaation eli geeneihin kätkeytyvän solun ja organismin rakenne- ja toimintaohjeiden kokonaisuuden. Kuten ylempänä mainittiin, DNA täyttää ne neljä vaatimusta, jotka geneettiselle materiaalille on asetettava. Ensinnäkin DNA voi vastata elämälle ominaisesta lisääntymisestä emäsparisääntöön perustuvan kahdentumiskykynsä ansiosta. Toiseksi DNA:lla on emäsparien sekvenssiin perustuva spesifisyys, ja tämä spesifisyys säilyy molekyylin kahdentuessa. Näin DNA vastaa geenien laadusta. Kolmanneksi DNA on informatiivinen makromolekyyli, eli se sisältää geneettisen informaation. Neljänneksi DNA:ssa voi tapahtua nukleotidien vaihtumista, mikä selittää geenien kyvyn muuttua eli muteerata. Tämä on biologisen evoluution välttämätön ehto. Toisaalta kuitenkin DNA:n rakenteen on oltava riittävän vakaa, sillä yksilönkehityksen kannalta geenien sisältämän informaation täytyy olla luotettavaa. Kuten tiedetään, mutaatiot ovatkin harvinaisia. Jos muualla maailmankaikkeudessa on elämää ja jos elämä siellä perustuu joihinkin muihin makromolekyyleihin kuin DNA:han, täytyy noidenkin molekyylien täyttää mainitut neljä elämän yleistä kemiallista ehtoa. DNA-tutkimuksen kohokohdat rakenteen keksimisen jälkeen On kolme vaihtoehtoista mahdollista tapaa, jonka mukaan DNA:n kahdentuminen voisi periaatteessa tapahtua, nimittäin konservatiivinen, semikonservatiivinen ja dispersiivinen kahdentuminen. Konservatiivinen kahdentuminen tarkoittaa sitä, että uuden tytärmolekyylin syntyessä se on kokonaan uutta materiaalia ja vanha emomolekyyli säilyy sellaisenaan. Semikonservatiivinen kahdentuminen taas tarkoittaa sitä, että syntyvissä molekyyleissä toinen juoste on uutta, toinen vanhaa materiaalia. Dispersiivinen kahdentuminen puolestaan tarkoittaa sitä, että syntyvien tytärmolekyylien kumpikin juoste sisältää sekä vanhaa että uutta materiaalia. Näistä vaihtoehdoista yhdysvaltalaiset Matthew Meselson ja Franklin W. Stahl osoittivat 1958 elegantilla kokeella semikonservatiivisen mallin oikeaksi (Meselson & Stahl, 1958). Semikonservatiivisessa kahdentumisessa DNA-polymeraasientsyymi rakentaa kumpaakin DNAmolekyylin juostetta erikseen mallina käyttäen tälle uuden vastinjuosteen tumassa vapaana olevista nukleotideista. Jo ennen kuin DNA oli osoitettu geneettiseksi materiaaliksi, olivat yhdysvaltalaiset George W. Beadle ja Edward L. Tatum sekä Adrian M. Srb ja Norman H. Horowitz keksineet, että geenit ohjaavat proteiinien biosynteesiä soluissa (Beadle & Tatum, 1941; Srb & Horowitz, 1944). Yhdysvaltalainen biokemisti Alexander L. Dounce ja venäläisamerikkalainen teoreettinen fyysikko ja kosmologi George Gamow loivat toisistaan riippumattomasti teorian, jonka mukaan nukleotidien järjestys DNA:ssa määrää aminohappojen järjestyksen proteiinien primaarirakenteessa (Dounce, 1952; Gamow, 1954). Tätä teoriaa on vaihtelevasti kutsuttu sekvenssi-hypoteesiksi, kolineaarisuus-hypoteesiksi ja geneettisen koodin teoriaksi. Watson ja Crick toivat esiin saman ajatuksen DNA:n rakennemallin geneettisiä implikaatioita pohtineissa julkaisuissaan (Watson & Crick, 1953b, 1954). Useat eri tutkijat osoittivat 1960-luvun alkupuolella geenin ja proteiinin kolineaarisuuden vertaamalla geenien hienorakenteen geneettisiä karttoja vastaavien proteiinien primaarirakenteisiin (Portin, 1993). Francis Crick esitti vuonna 1958 proteiinisynteesin mekanismia koskevassa teoreettisessa julkaisussa hypoteesin, jonka mukaan proteiinien biosynteesi on kaksivaiheinen tapahtuma. Ensin DNA:n sisältämä geneettinen informaatio kopioituu tumassa geneettisessä transkriptiossa lähetti-RNA:ksi. Tämä kulkeutuu sytoplasmaan, missä proteiinisynteesin toisessa vaiheessa, geneettisessä translaatiossa, geneettinen informaatio kääntyy aminohappojärjestykseksi (Crick, 1958). Samassa julkaisussa ensimmäisen kerran esitetyn molekyylibiologian keskusdogmin mukaan geneettinen informaatio voi siirtyä vain yhteen suuntaan, ensin DNA:sta RNA:han ja sen jälkeen proteiiniin, mutta ei koskaan proteiinista nukleiinihappoihin. Tämä keskeinen teoria on Crickin vuonna 1970 esittämässä uudistetussa muodossa (Crick, 1970) edelleen voimassa. Varsin nopeasti useat, eri tutkijoiden 1960-luvun alussa tekemät tutkimukset osoittivat Crickin hypoteesin lähetti-RNA:sta oikeaksi (Portin, 1993). Geneettisen koodin ongelman ratkaisuun vaikuttivat erittäin merkittävästi jälleen Francis Crickin työtovereineen tekemät puhtaasti geneettiset mutaatiotutkimukset (Crick ym., 1961). Ne osoittivat ensimmäisen kerran, että geneettinen koodi, sääntö jonka mukaan geenin ja proteiinin vastaavuus määräytyy, on pilkuton triplettikoodi, jossa koodisanat eivät mene limit- T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 7 täin vaan esiintyvät peräkkäin. Triplettikoodi tarkoittaa sitä, että koodisanat DNA:ssa muodostuvat kolmen nukleotidin ryhmistä. Koodin pilkuttomuus tarkoittaa sitä, että koodisanojen välissä ei esiinny mitään nukleotidia ikään kuin välimerkkinä. Geneettinen koodi ratkaistiin biokemiallisesti in vitro vuoteen 1965 mennessä. Toisin sanoen selvitettiin, mikä koodisana DNA:ssa vastasi mitäkin aminohappoa. Tässä työssä kunnostautuivat Yhdysvalloissa työskennelleet Marshall W. Nirenberg ja J.Heinrich Matthaei, Har G. Khorana ja Severo Ochoa. Tämän molekyyligenetiikan suursaavutuksen vaiheet on kerrottu perinnöllisyystieteen parhaissa oppikirjoissa (esim. Bresch & Hausmann, 1972; Griffiths ym., 2008; Janning & Knust, 2004 ja Whitehouse, 1973) eikä niitä toisteta tässä. Osittain samanaikaisesti näiden vaiheiden kanssa Charles Yanofsky työtovereineen vahvisti koodin pitävän paikkansa myös in vivo (Yanofsky, 1963; Yanofsky ym., 1966). He päätyivät tähän johtopäätökseen tutkittuaan Escherichia coli -bakteerin tryptofaanisyntetaasia vastaavan geenin mutaatioita. He vertasivat mutaatioiden järjestystä geenin sisärakenteen kartalla ja mutaatioiden entsyymin primaarirakenteessa aiheuttamien muutosten järjestystä. Näiden järjestysten todettiin vastaavan toisiaan (Yanofsky, 1963). Lisäksi he havaitsivat, että mutaatioiden vaikutus entsyymin aminohappojärjestykseen voitiin selittää yhden nukleotidin vaihdoksilla olettaen, että geneettinen koodi piti paikkansa myös in vivo (elävässä organismissa). Samalla tavalla voitiin selittää myös geenin sisäisen rekombinaation vaikutukset aminohappojärjestykseen (Yanofsky ym., 1966). Myös tupakan mosaiikkiviruksella tehdyt mutaatiotutkimukset vahvistivat geneettisen koodin in vivo. Tämä virus kuuluu RNA-viruksiin, ja sen genomissa aiheutettiin mutaatioita typpihapokkeella, jonka mutageeniset vaikutukset ovat täysin spesifisiä. Se nimittäin aiheut taa RNA:ssa sytosiinin vaihtumista urasiiliksi ja adeniinin vaihtumista guaniiniksi. (RNA:ssa on emäsosana tymiinin asemesta urasiili). Tutkittiin kaikkiaan 24 mutaation vaikutus viruk- 8 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 sen kuoriproteiinin aminohappojärjestykseen. Niistä 23 voitiin selittää yllämainitun kaltaisilla yhden emäksen vaihdoksilla olettaen, että geneettinen koodi pitää paikkansa myös in vivo. Jäljelle jäänyt yksi poikkeustapaus tulkittiin spontaaniksi mutaatioksi (Wittmann & Wittmann-Liebold, 1966). Geneettisen koodin osoitettiin olevan universaalinen. Tämä tarkoittaa sitä, että käytännöllisesti katsoen kaikki Maan organismit, olipa sitten kyseessä virus, bakteeri, arkki, sieni, kasvi tai eläin, käyttävät samaa koodia, mikä seikka on yksi evoluutioteorian vahvimpia todisteita. Tästä säännöstä esiintyy vain hyvin harvoja poikkeuk sia, esimerkiksi mitokondrioiden genomissa joillakin harvoilla kooditripleteillä on eri merkitys kuin tuman genomissa. Sen jälkeen kun DNA:ta katkaisevat bakteerien restriktioentsyymit oli 1960- ja 1970-luvun taitteessa löydetty ja niiden toimintatapa kuvattu, kävi mahdolliseksi eristää, monistaa, siirtää keinotekoisesti vaikkapa lajista toiseen ja sekvensoida geenejä (Portin, 1993). Sekvensoimalla voitiin analysoida yksittäisten geenien biokemiallista hienorakennetta ja johdonmukaisesti siis myös kokonaisten genomien hienorakennetta. Ensimmäisen geenisiirron lajista toiseen teki yhdysvaltalaisen Paul Bergin johtama tutkimusryhmä vuonna 1972 (Jackson ym., 1972). He siirsivät yhtä aikaa erään viruksen ja erään bakteerin geneettistä materiaalia erään toisen viruksen genomin osaksi. Samalla menetelmällä voidaan rakentaa erilaisia yhdistelmä-DNAmolekyylejä eli rekombinantti-DNA-molekyylejä, jotka sisältävät DNA:ta eri lähteistä. Viemällä haluttu DNA-segmentti tällaisen yhdistelmä-DNA-molekyylin osaksi ja käyttämällä erityisiä kuljettimia (vektoreita), on mahdollista siirtää vaikkapa ihmisen DNA:ta bakteerisoluun ja monistaa sitä siellä. Vaihtoehtoisesti monistuksessa voidaan käyttää Kary Mullisin 1983 keksimää polymeraasiketjureaktiota (Bartlett & Stirling, 2003). Molemmilla tavoilla saadaan riittävän suuri määrä kyseistä DNA:ta erilaisia kemiallisia ja biokemiallisia tutkimuksia varten. Geenistä voidaan vaikkapa laatia fysikaalinen kartta restriktiokartoituksen avulla (Southern, 1975) tai kyseinen DNA-segmentti voidaan sekvensoida. Sekvensoinnissa määritetään DNA:n nukleotidien järjestys eli niin sanottu emäsjärjestys. Ensimmäiset menetelmät DNA:n sekvensoimiseksi olivat Frederick Sangerin työtovereineen kehittämä entsymaattinen menetelmä (Sanger ym., 1977) sekä Allan M. Maxamin ja Walter Gilbertin keksimä kemialliseen hajotukseen perustuva menetelmä (Maxam & Gilbert, 1977). Myöhemmin on kehitetty paljon nopeampia ja halvempia menetelmiä, joista useimpien perusperiaate on samanlainen kuin näissä ensimmäisissä menetelmissä: DNA pilkotaan määräkohdista fragmenteiksi ja sen jälkeen fragmentit ajetaan kokonsa perusteella erilleen elektroforeesilla tai sitä vastaavalla tavalla. Aivan uusimmissa sekvensointimenetelmissä sen sijaan havainnoidaan suoraan yksittäisiä DNA-molekyylejä. Näistä kaikkein uusimmat perustuvat nanotekniikkaan. Geenien ja genomien sekvensointi on tarkinta mahdollista geenikartoitusta. Nyttemmin on analysoitu yksityiskohtaisesti lukemattomien tumallisiin organismeihin kuuluvien lajien genomit kokonaan puhumattakaan bakteereista, arkeista ja viruksista. Tämä on johtanut aivan uuteen tutkimuksen orientaatioon biologian kaikilla aloilla lääketiede mukaan luettuna. Edellä kuvatun molekyyligenetiikan voittokulun ehtona on ollut DNA:n rakennemallin keksiminen 60 vuotta sitten. Tässä kerrotut keksinnöt ja löydöt ovat tuoneet tekijöilleen lukuisia Nobelin palkintoja. Alan kehityksen tähänastisena huipentumana voidaan pitää ihmisen geno min täydellisen sekvenssin julkaisemista ensin luonnoksena helmikuussa 2001 (International Human Genome Sequencing Consortium, 2001; Venter ym., 2001) ja sitten lopullisessa muodossaan lokakuun 21. päivänä 2004 (International Human Genome Sequencing Consortium, 2004). Tämä sekvenssi muodostaa perustan biolääketieteelliselle tutkimukselle vuosikymmeniksi eteenpäin. Kiitokset Ystäväni professori Harri Savilahti luki käsikir- joituksen ja teki siihen monia parannusehdotuksia, mistä lausun hänelle suuren kiitoksen. Kirjallisuuus Alloway, J.L. 1932. The transformation in vitro of R pneumococci into S form of different specific types by the use of filtered pneumococcal extracts. Journal of Experimental Medicine 55: 91–99. Altmann, R. 1889. Über Nukleinsäuren. Archives für Anatomie und Physiologie. Leipzig Physiologische Abteilung, 524–536. Avery, O.T., MacLeod, C.M. & MacCarty, M. 1944. Studies on the chemical nature of the substance inducing transformation of Pneumococcal types. Induction of transformation by a deoxyribonucleic acid fraction isolated from Pneumococcus type III. Journal of Experimental Medicine 79: 137–159. Bartlett, J.M. & Stirling, D. 2003. A short history of the polymerase chain reaction. Methods in Molecular Biology 226: 3–6. Beadle, G.W. & Tatum, E.L. 1941. Genetic control of biochemical reactions in Neurospora. Proceeedings of the National Academy of Sciences USA 27: 499–506. Boveri, T. 1902. Über mehrpolige Mitosen als Mittel zur Analyse des Zellkerns. Verhandlungen der physikalisch-medizinische Gesellschaft zu Würzburg N.F. 35: 60–90. Boveri, T. 1904. Ergebnisse über die Konstitution der chromatischen Substanz des Zellkerns. Jena: Gustav Fischer. Bresch, C. & Hausmann, R. 1972. Klassische und molekulare Genetik. Kolmas laajennettu laitos. Berlin, Heidelberg, New York: Springer-Verlag. Chargaff, E. 1950. Chemical specificity of nucleic acids and mechanism of their enzymatic degradation. Experientia 6: 201–209. Chargaff, E. 1951. Structure and function of nucleic acid as cell constituent. Federation Proceedings 10: 654-659. Chargaff, E., Vischer, E., Doniger, R., Green, C. & Misani, F. 1949. The composition of the desoxypentose nucleic acid of thymus and spleen. Journal of Biological Chemistry 177: 405–416. Crick, F. 1970. Central dogma of molecular biology. Nature 227: 561–563. Crick, F.H.C. 1958. On protein synthesis. Symposia of the Society for Experimental Biology 12: 138–167. Crick, F.H.C., Barnett, L., Brenner, S. & Watts-Tobin, R.J. 1961. General nature of the genetic code for proteins. Nature 192: 1227–1232. Dahm, R. 2008. Discovering DNA: Friedrich Miescher and the early years of nucleic acid research. Human Genetics 122: 565–581. Dawson, M.H. & Sia, R,H,P, 1931. In vitro transformation of pneumococcal types. I. A technique for inducing transformation of pneumococcal types in vitro. Journal of Experimental Medicine 54: 681–700. Dounce, A.L. 1952. Duplicating mechanism for peptide chain and nucleic acid synthesis. Enzymologia 15: 503–507. Franklin, R.E. & Gosling, R.G. 1953. Molecular structure of nucleic acids. Molecular configuration in sodium thymonucleate. Nature 171: 740–741. T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 9 Gamow, G. 1954. Possible relation between deoxyribonucleic acid and protein structures. Nature 173: 318. Griffith, F. 1928. Significance of pneumococcal types. Journal of Hygieny 27: 113–159. Griffiths, A.J.F., Wessler, S.R., Lewontin, R.C. and Carroll, S.B. 2008. Introduction to Genetic Analysis. Yhdeksäs laitos. New York: W. H. Freeman and Company. Hershey, A.D. & Chase, M. 1952. Independent functions of viral protein and nucleic acid in growth of bacteriophage. Journal of General Physiology 36: 39–56. Hollaender, A. & Emmons, C.W. 1941. Wavelength dependence of mutation production in ultraviolet with special emphasis on fungi. Cold Spring Harbor Symposia on Quantitative Biology 9: 179–186. International Human Genome Sequencing Consortium 2001. Initial sequencing and analysis of the human genome. Nature 409: 860–921. International Human Genome Sequencing Consortium 2004. Finishing the euchromatic sequence of the human genome. Nature 431: 931–945. Jackson, D., Symons, R. & Berg, P. 1972. Biochemical method for inserting new genetic information into DNA of simian virus 40: circular SV40 DNA molecules containing lambda phage genes and the galactose operon of Escherichia coli. Proceedings of the National Academy of Sciences USA 69: 2904–2909. Jahn, I. (toim.) 1998. Gesichte der Biologie. Theorien, Methoden, Institutionen, Kurzbiographien. Kolmas uudistettu ja laajennettu painos. Jena: Gustav Fisher. Janning, W. & Knust, E. 2004. Genetik: Allgemeine Genetik, Molekulare Genetik, Entwicklungsgenetik. Stuttgart, New York: Georg Thieme Verlag. Knapp, E. & Schreiber, H. 1939. Quantitative Analyse der mutationsauslösende Wirkung monochromatischen UV-Lichtes in Spermatozoiden von Sphaerocarpus. Teoksessa R.C. Punnett (toim.) Proceedings of the7th International Congress of Genetics, Edinburgh. Cambridge: Cambridge University Press, 175–176. Kossel, A. & Neumann, A. 1893. Über das Thymin, ein Spaltungsprodukt der Nukleinsäure. Berichte der deutschen chemischen Gesellschaft 26, 2753–2756. Kossel, A. 1913. Beziehungen der Chemie zur Physiologie. Teoksessa Ev. Meyer (toim.) Die Kultur der Gegenwart, ihre Entwicklung und ihre Ziele: Chemie. Leipzig: Teubner, 376–412. Maxam, A.M. & Gilbert, W. 1977. A new method for sequencing DNA. Proceedings of the National Academy of Sciences USA 74: 560–564. Mendel, G. 1866. Versuche über Pflanzenhybriden. Verhandlungen des naturforschenden Vereines in Brünn 4: 3–47. Meselson, M. & Stahl, F.W. 1958. The replication of DNA in Escherichia coli. Proceedings of the National Academy of Sciences USA 44: 671–682. Miescher, F. 1871.Über die chemische Zusammensetzung der Eiterzellen. Hoppe-Seyler’s medizinisch-chemische Untersuchungen 4: 441–460. Miescher, F. 1874a. Das Protamin, eine neue organische Basis aus den Samenfäden des Rheinlachses. Berichte der deutschen chemischen Gesellschaft 7: 376–379. Miescher, F. 1874b. Die spermatozoen einiger Wilbertiere. Ein Beitrag zur Histochemie. Verhandlungen der naturforschenden Gesellschaft in Basel 6: 138–208. Mirsky, A.E. 1968. The discovery of DNA. Scientific American 218: 78–88. 10 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 Morgan, T.H. 1919. The Physical Basis of Heredity. New Haven: Yale University Press. Morgan, T.H. 1926. The Theory of the Gene. New Haven: Yale University Press. Olby, R.C. 1994. The Path to the Double Helix: The Discovery of DNA. Mineola: Dover Publications. Portin, P. 1993. The concept of the gene: Short history and present status. The Quarterly Review of Biology 68: 173–223. Portugal, F.H. & Cohen, J.S. 1977. A Century of DNA. Cambridge: MIT Press. Sanger, F., Nicklen, S. & Coulson, A.R. 1977. DNA sequencing with chain-termination inhibitors. Proceedings of the National Academy of Sciences USA 74: 5463–5467. Southern, E.M. 1975. Detection of specific sequences among DNA fragments separated by gel electrophoresis. Journal of Molecular Biology 98: 503–517. Srb, A.M. & Horowitz, N.H. 1944. The ornithine cycle in Neurospora and its genetic control. Journal of Biological Chemistry 154: 129–139. Stadler, L.J. & Uber, F.M. 1942. Genetic effects of ultraviolet radiation in maize. IV Comparison of monochromatic radiation. Genetics 27: 84–118. Sutton, W.S. 1903. The chromosomes in heredity. Biological Bulletin (Woods Hole) 4: 231–251. Watson, J.D. & Crick, F.H.C. 1953a. Molecular structure of nucleic acids. A structure for deoxyribose nucleic acid. Nature 171: 737–738. Watson, J.D. & Crick, F.H.C. 1953b. Genetical implications of the structure of deoxyribonucleic acid. Nature 171: 964–967. Watson, J.D. & Crick, F.H.C. 1954. The structure of DNA. Cold Spring Harbor Symposia on Quantitative Biology 18: 123–131. Watson, J.D. 1968. The Double Helix: A Personal Account of the Discovery of the Structure of DNA. New York, NY: Atheneum. Watson, J.D. 1969. Kaksoiskierre: Henkilökohtainen selonteko DNA:n rakenteen keksimisestä. Suomentanut Otto Hokkala. Helsinki: Weilin & Göös. Venter, J.C. ja 275 muuta tekijää 2001. The sequence of the human genome. Science 291: 1304–1351. Whitehouse, H.L.K. 1973. Towards an Understanding of the Mechanism of Heredity. Kolmas laitos. Lontoo: Edward Arnold. Wilkins, M.H.F., Stokes, A.R. & Wilson, H.R. 1953. Molecular structure of nucleic acids. Molecular structure of deoxypentose nucleic acids. Nature 171: 738–740. Wittmann, H. G. & Wittmann-Liebold, B. 1966. Protein chemical studies of two RNA viruses and their mutants. Cold Spring Harbor Symposia on Quantitative Biology 31: 163–172. Yanofsky, C. 1963. Amino acid replacements associated with mutation and recombination in the A gene and their relationship to in vitro coding data. Cold Spring Harbor Symposia on Quantitative Biology 28: 581–588. Yanofsky, C., Ito, J. & Horn, V. 1966. Amino acid replacements and the genetic code. Cold Spring Harbor Symposia on Quantitative Biology 31: 151–162. Kirjoittaja on Turun yliopiston perinnöllisyystieteen professori (emeritus). Ilmastoneuvotteluista apua afrikkalaisen pienviljelijän ahdinkoon? Antti Erkkilä ja Harri Siiskonen YK:n ilmastoneuvotteluiden (UNCCC) viimeisin osapuolikokous (COP18) pidettiin joulukuussa 2012 Qatarin Dohassa. Kehitysmaiden metsäkato ja siihen liittyvät kysymykset (REDD+), kuten markkinalähtöinen metsähiilikauppa ovat olleet neuvottelujen keskiössä. Tuoreimmissa puheenvuoroissa metsistä ei enää keskustella omana kysymyksenään vaan osana elävää maaseutua. Seuraavassa tarkastellaan kehitysmaiden metsäkadon etenemisestä maapallon metsäpinta-alan historiallista muutosta selittävän teorian avulla sekä pureudutaan ruohonjuuritason tilanteeseen pohjoisnamibialaisessa maaseutukylässä. Maailman metsät peittivät viimeisen jääkauden jälkeen arviolta 45 % maa-alasta (FAO 2012). Viimeisimpien inventointitietojen mukaan metsäpeite on kutistunut huomattavasti, se on nykyisin enää 31 % maa-alasta (FAO 2010). Historian saatossa maapallon metsäpinta-ala on pienentynyt lähes samaa tahtia väkiluvun kasvun kanssa. Yksityiskohtaisempi tarkastelu osoittaa, että ennen 1950-lukua metsäkato oli väestönkasvua nopeampaa. Tämän jälkeen maapallon väkiluku on kohonnut jyrkästi, mutta metsien häviämistahti on pysynyt ensin ennallaan ja aivan viime vuosina jopa osoittanut taittumisen merkkejä. Maapallon metsien hävittäminen keskittyi ensin Euroopan, Pohjois-Amerikan ja Aasian lauhkeaan vyöhykkeeseen. Lauhkean vyöhykkeen metsäkato on nykyisin hiipunut lähes olemattomiin. Tropiikissa metsäkato ohitti lauhkean vyöhykkeen metsien häviämisen vasta noin sata vuotta sitten. Maailman metsätilastot osoittavat, että 1950-luvulta lähtien metsäkato on koskenut lähes pelkästään trooppisen vyöhykkeen kehitysmaita. Viimeisten kymmenen vuoden aikana kaik- kein suurin yksittäinen metsäkadon aiheuttaja tropiikissa on ollut kaupallinen maatalous, erityisesti Latinalaisessa Amerikassa. Metsien tilaa ovat huonontaneet muun muassa puutavaran hakkuut, erityisesti Latinalaisessa Amerikassa ja Aasiassa. Sen sijaan Afrikassa metsäkato on johtunut omavaraistaloudessa elävien pienviljelijöiden pellonraivauksesta sekä metsien rakenteellinen heikkeneminen pääasiassa polttopuun keruusta ja puuhiilen tuotannosta. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön (FAO) metsämääritelmän ulkopuolelle jää 1 000 miljoonaa hehtaaria peltoja ja muita alueita, jotka puuston peittävyyden osalta voisivat olla metsää (Zomer ym. 2009). Metsien ulkopuolisilla puuvaroilla on tärkeä merkitys paikallisesti (hedelmät, rehu, lääkeaineet, energia) ja kansainvälisesti (hiilensidonta, luonnon monimuotoisuus). Ilmastoneuvotteluissa metsien ulkopuolisiin puuvaroihin kiinnitetään enenevässä määrin huomioita, mutta vielä toistaiseksi kansainväliset tilastot näistä puuvaroista ja niiden merkityksestä ovat varsin puutteellisia. Intiassa ja Kiinassa voimaperäinen metsien istuttaminen on lisännyt valtioiden metsäpintaalaa. Etiopiassa, Keniassa ja Namibiassa on yhä enemmän puustoa pelloilla ja niiden liepeillä vaikka varsinainen metsäpinta-ala edelleenkin pienenee. Onko mahdollista, että maapallon metsäpinta-ala alkaa kasvaa siitäkin huolimatta, että väestön määrä on edelleen kasvu-uralla? Teoria metsäpinta-alan muutoksesta Yhden valtion tai sen osa-alueen metsäpintaalan muutosta ja muutosvauhtia havainnollistaa teoria (kuvio 1), joka pyrkii kuvaamaan, miksi jossakin esiintyy metsäkatoa, mutta jossakin toisessa valtiossa metsäkadon jälkeen metsäpinta- T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 11 100 Brasilia Indonesia Kenia Namibia Kuvio 1. Metsäpinta-alan vaiheittainen muutos. Lähde: Hosonuma ym. 2012. Intia Kiina metsäpinta-ala, % Kongo (DRC) Peru 0 metsäpinta-alan muutos negatiivisesta positiiviseen ala alkaa jälleen kasvaa (Hosonuma ym. 2012). Teorian mukaan ensimmäisessä muutosvaiheessa ovat metsäiset valtiot, joissa metsäkato on suhteellisen vähäistä, esimerkiksi Kongon demokraattinen tasavalta. Kun valtio on siirtynyt kehityksessään seuraavaan vaiheeseen, metsäkato on voimakkaimmillaan (Brasilia, Indonesia). Kolmannessa vaiheessa olevien valtioiden metsäpinta-ala on kutistunut murto-osaan alkuperäisestä ja metsäkato on alkanut hidastua merkittävästi (Kenia). Viimeisimmän vaiheen alkaessa metsäpinta-ala kasvaa metsien uudistamistoiminnan tehostumisen ansiosta (Intia, Kiina, Ranska). Teoriaa on testattu useassa tutkimuksessa ja sen on todettu mallintavan varsin hyvin niin teollisuusmaiden kuin kehitysmaidenkin historiallisia metsäpinta-alan muutoksia (Kauppi 2006; Mather ym. 1999). Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että valtioiden metsävarojen kehityksen taustalla olevat tekijät ovat moninaisia. Niitä ei voi selittää yhdellä yksittäisellä tekijällä, kuten väkiluvulla. Pienviljelijän arki Pohjois-Namibiassa Metsien tilasta ja metsävarojen muutoksesta kertovat suuret trendit perustuvat, erityisesti Afrikassa, kyläyhteisöjen ja kotitalouksien päätöksiin metsien käytöstä ja hoidosta ylhäältä päin tapahtuvan viranomaisohjauksen sijaan. Valtioiden politiikkaohjelmat toteutuvat harvoin ruohonjuuritasolla. Jotta pystyisimme ymmärtämään viimeisten sadan vuoden aikana tapahtunutta ihmisen ja ympäristön välisen suh- 12 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 aika teen muuttumista ja siihen vaikuttaneita tekijöitä, otamme tarkastelun kohteeksi Pohjois-Namibiassa Ohangwenan maakunnassa sijaitsevan Egambon kylän. Pohjois-Namibian maaseutukylissä, joissa toimeentulon perustan on muodostanut kotitarpeiksi harjoitettu maanviljely ja karjanhoito, on ollut tapana hankkia lisätuloja käymällä siirtotöissä Keski- ja Etelä-Namibiassa, osin myös Etelä-Afrikassa. Tästä tuli olennainen osa maaseudun miesten elämää jo 1900-luvun alkupuolella. Siirtotyöhön lähdön pontimena ei ensivaiheessa kuitenkaan ollut väestöpaine lähtöalueella, vaan käteisvarojen ansaitseminen muun muassa maan käyttöoikeuden lunastamiseksi kyläpäälliköiltä perhettä perustettaessa ja teollisuustuotteiden hankkiminen. Niin ikään siirtomaavallan taholta kohdistui paineita paikallisia hallitsijoita ja Suomen Lähetysseuran lähettejä kohtaan miesten rohkaisemiseksi siirtotyöhön lähtöön (Notkola & Siiskonen 2000; Banghart 1969). Alueen väestön kasvaessa ja rahatalouden yleistyessä siirtotyön luonne muuttui muutaman vuoden jaksosta koko työuran mittaiseksi. Viime aikoina Keski-Namibian kaupunkeihin ja Pohjois-Namibian kasvukeskuksiin ovat suunnanneet työn perässä myös naiset. Pitkien etäisyyksien vuoksi kotiseuduilla vieraillaan harvakseltaan, muutaman kerran vuodessa. Ohangwenan maakunnan alueella, joka sijaitsee lähellä Angolan rajaa, väestöpaine purkautui 1920-luvulla metsäisille seuduille (Erkkilä 2001). Muuttoliikettä edesauttoi vähitellen parantunut vesihuolto – ensin käsin kaivetut vesialtaat, sitten porakaivot ja nykyisin vesijohtoverkosto. Pysyvän asutuksen syntyminen metsän keskelle konkretisoituu hyvin Egambon kylän asutushistorian kautta. Vanhat ilmavalokuvat osoittavat, että vuonna 1943 tässä kylässä oli yhteensä kuusi maatilaa. Arkistolähteisiin tukeutuen voidaan päätellä, että ensimmäiset asukkaat raivasivat peltonsa mitä todennäköisimmin 1930-luvulla. Vieraillessamme tällä alueella elokuussa 2012 saatoimme todeta, että kylässä oli nyt yhteensä 50 maatilaa. Tilojen määrällinen kasvu ja samalla myös kyseisen kylän väestökehitys kuvaa varsin hyvin Pohjois-Namibian yleistä väestökehitystä. Eriarvoistuminen maaseudulla Tällä hetkellä Egambon kylän ikärakenne painottuu voimakkaasti alle 20-vuotiaisiin. Pisimmälle koulutetun ja parhaassa työiässä olevan väestön poismuuton johdosta kylää ovat jääneet asuttamaan yli 60-vuotiaat eläkeläiset, muualta toimeentuloa etsimään lähteneiden lapset ja lastenlapset sekä vähän kouluja käyneet nuoret. Kylälle on leimallista HIV-infektion yleisyys sekä tartunnan saaneiden hakeutuminen kotiseudulle taudin pahetessa. Työikäisen väestön poismuuton ja maatalouden alhaisen koneellistumisen johdosta työvoimaa ei ole riittävästi saatavilla viljelykauden aikana, mikä näkyy niin peltoalojen pienenemisenä kuin hehtaarisatojen alenemisena. Pohjois-Namibia ei ole ollut omavarainen peruselintarvikkeiden suhteen sitten 1950-luvun ja tämä on todellisuutta tämän päivän Egambon kylässä (NEPRU 1991). Maanviljelyn ohella toisen keskeisen ravinnon lähteen on tarjonnut karjanhoito. Lisäksi karja on ollut kotitalouksille lähes ainoa käteiseen rahaan rinnastettavissa oleva varallisuusarvo. Karjaa laidunnetaan kylän omalla yhteisnautinta-alueella tai kaukana, usein satojen kilometrien päässä sijaitsevilla karjatiloilla. On merkille pantavaa, että tilojen haltijat eivät pitäydy ainoastaan peltojensa aitaamiseen vaan ovat enenevässä määrin aidanneet myös haltuunsa saamat metsäalueet, vaikka tämä ei ole lainkirjaimen mukaan sallittua. Uusien tilojen perustaminen ja peltojen raivaaminen metsistä vähentää niin ikään yhteisessä käytössä olevaa laidunta. Tilanne on johtanut tai johtamassa siihen, että kyläyhteisöjen yhteisnautinta-alueet ovat supistuneet rajusti, minkä seurauksena karjan laiduntaminen tilojen läheisyydessä on vaikeutunut. Köyhimmät taloudet ovat joutuneet luopumaan karjanhoidosta ja varakkaammat ovat siirtäneet suurimman osan karjastaan kauempana sijaitseville laitumille, jotkut jopa Angolan puolelle. Egambon kylässä noin puolet kotitalouksien saamista käteistuloista on peräisin eläkkeistä ja orpolasten tuista palkka- ja siirtotyöstä saatavien tulojen jäädessä neljännekseen tuloista. Sellaisissa kotitalouksissa missä ainoa tulonlähde on eläketulot, tilanne uhkaa kriisiytyä vanhuuseläkkeen saajien kuoltua. Tämän päivän kotitaloudet eivät voi selviytyä ilman käteistuloja. Työskentely ja yrittäminen kodin ulkopuolella sekä kouluttautuminen ammatteihin luovat edellytyksen tulojen ja varallisuuden kartuttamiseen, mikä näkyy Egambossakin. Namibia on lukeutunut koko itsenäisyytensä ajan tuloerojen suhteen maailman eriarvoisimpiin valtioihin Etelä-Afrikan ohella eikä käynnissä oleva muutos ole ainakaan parantamassa tilannetta (CIA). Jako hyväosaisiin ja taloudellisesti huonommin toimeentuleviin on jyrkkenemässä myös afrikkalaisperäisen väestön asuttamilla yhteisömailla. Ilmastotukea puiden istuttamiseen Lokakuussa 2011 maailman väkiluku saavutti 7 miljardia. Väestöennusteiden mukaan maailman väkiluku kasvaa kahdella miljardilla vuosisadan puoleen väliin mennessä. Nopeinta väkiluvun kasvun on ennustettu olevan Afrikassa, missä myös ruuan tuotannon tulisi kaksinkertaistua nykyisestä. Vuosien 1960 ja 2008 välisenä aikana maissin hehtaarisato maailmassa kasvoi 2,5 tonnista 5 tonniin. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa muutosta ei juuri tapahtunut hehtaarisadon pysyessä vajaassa kahdessa tonnissa (Rakotoarisoa ym. 2012). Kasvaneen väestön toimeentulo on perustunut uuden pellon raivaukseen, useimmiten metsistä. Pohjois-Namibia ja Egambon kylä eivät tässä suhteessa poikkea yleisestä afrikkalaisesta kehityksestä, mikä T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 13 näkyy metsäpinta-alan supistumisen jatkumisena ja riippuvuutena elintarvikkeiden tuonnista. Ruokakriisin ratkaisemiseksi on usein tarjottu ”vihreää vallankumousta”. Tehomaataloutta luontevampi ja riskittömämpi vaihtoehto maaseudun elinolojen kohentamiseksi, kasvinviljelyn kannalta marginaalisilla kuivilla alueilla, on sopivien monivuotisten, puuvartisten kasvien suosiminen. Luonnonvaraisina esiintyy useita eri puulajeja, jotka tuottavat syötäväksi kelpaavia hedelmiä, pähkinöitä ja ruokaöljyjä. Monilla puulajeilla on lisäksi erinomainen kyky parantaa maan viljavuutta. Rikastamalla pellot ja niiden pientareet sopivilla puulajeilla parannetaan paikallista ruokaturvallisuutta ja hillitään metsien raivaamistarvetta. Näin monet pienviljelijät tekevät, mutta hyötypuiden viljelyn tehostaminen vaatii kannustusta. Kehitysmaiden puita istuttaville pienviljelijöille on avautumassa mahdollisuus saada osansa hiilensidonnan tehostamiseen luvatuista kannusterahoista. Näyttää nimittäin siltä, että kehitysmaiden metsäkatoa hillitsemään suunniteltu rahoitusinstrumentti (REDD+) ei olekaan riittävä houkutin luopua metsien hävittämisestä, kun odotettavissa on moninkertaiset pikavoitot esimerkiksi öljypalmuistutuksista, soijan viljelystä, lihakarjan tuottamisesta ja viljan hintakeinottelusta. Ilmastonmuutoksen hillintään tarkoitettujen kannusterahojen kohdistaminen suurliikemiehille on eettisesti arveluttavaa. Ilmastoneuvottelujen pitkittyessä on huomattu, että metsäkadon hillintä vaatii tehostunutta taistelua korruptiota vastaan ja ylipäätään parempaa hallintokulttuuria. Alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen oikeudet pitäisi ottaa huomioon. Kaikkia näitä pitäisi monitoroida pätevästi, myös metsähiilivarojen muutoksia. Kiistaa on siitäkin pitäisikö tyytyä kansalliseen vai peräti riippumattomaan kansainväliseen seurantajärjestelmään. Vuoteen 2020 mennessä kehitysmaiden ilmastotuen pitäisi nousta 100 miljardiin dollariin, jos hyviin lupauksiin on uskominen. Yksi suurimmista pulmista liittyy maanomistukseen – kenelle taloudelliset ja muut kannusteet metsähiilivarojen ylläpidosta ja kartuttamisesta kuu- 14 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 luvat? Yllä mainituista tekijöistä johtuen maailman metsistä ja metsäsektorista ei enää puhuta kansainvälisessä ilmastonmuutoskeskustelussa erillisenä ilmiönä vaan osana elävää maaseutua. Pystyisikö ilmastotuki suoraan tiloille kohdennettuna lisäämään niiden elinvoimaisuutta? Egambon kylässä lisätulot eivät olisi pahitteeksi. Lähteet Banghart, P.D. 1969. Migrant labour in South West Africa and its effects on Ovambo tribal life. Stellenbosch: University of Stellenbosch. CIA, https://www.cia.gov/library/publications/the-worldfactbook/fields/2172.html, (luettu 14.1.2013). Erkkilä, A. 2001. Living on the land: change in forest cover in North-Central Namibia 1943–1996. Silva Carelica 37. Joensuu: University of Joensuu. FAO. 2010. Global forest resources assessment 2010. FAO Forestry Paper 163. Rome: FAO. FAO. 2012. State of the world’s forests 2012. Rome: FAO. Hosonuma, N., Herold, M., De Sy, V., De Fries, R., Brockhaus, M., Verchot, L., Angelsen, A. & Romijn, E. 2012. An assessment of deforestation and forest degradation drivers in developing countries. Environ. Res. Lett. 7. Kauppi, P.E., Ausubel, J.E., Fang, J., Mather, A.S, Sedjo, R.A. & Waggoner, P.E. 2006. Returning forests analyzed with the forest identity. Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States 103(46): 17574–17579. Mather, A.S, Fairbairn, J. & Needle, C.L. 1999. The course and drivers of the forest transition: the case of France. Journal of Rural Studies 15(1): 65–90. NEPRU (Namibian Economic Policy Research Unit). 1991. National conference in land reform and the land question, Windhoek, 25 June–1 July 1991. Windhoek: Office of the Prime Minister. Notkola, V., Siiskonen, H. 2000. Fertility, mortality and migration in Sub-Saharan Africa. The case of Ovamboland in North Namibia, 1925–90. Basingstoke: Macmillan. Rakotoarisoa, M.A., Iafrate, M., Paschali M. 2012. Why has Africa become a net food importer? Explaining Africa agricultural and food trade deficits. Rome: FAO, Trade and Market Division. Zomer, RJ., Trabucco, A., Coe, R. & Place, F. 2009. Trees on farm: analysis of global extent and geographical patterns of agroforestry. ICRAF Working Paper 89. Nairobi, Kenya: World Agroforestry Centre. Antti Erkkilä on maatalous- ja metsätieteiden tohtori. Harri Siiskonen toimii yleisen historian professorina Itä-Suomen yliopistossa ja johtaa Koneen Säätiön rahoittamaa Pohjois-Namibian väestönmuutos-tutkimusta. Artikkeli perustuu Tieteen päivillä 12.1.2013 pidettyyn esitelmään. Jossain määrin samaa tai eri mieltä – opiskelijapalautteella rahaa yliopistoille Visa Tuominen, Juhani Rautopuro ja Antero Puhakka Vuodesta 2015 alkaen jaetaan opiskelijapalautteen perusteella kolme prosenttia yliopistojen perusrahoituksesta (OKM 2011 ja 2012). Tämä tarkoittaa vuosittain viittäkymmentä miljoonaa euroa (YOPALA-blogi 26.2.2013). Esimerkiksi vuonna 2010 Suomen kuudestatoista yliopistosta peräti seitsemän yliopiston saama perusrahoitus oli tuota pienempi (Yliopistojen rahoitus 2010). Opiskelijapalautteen tuomisella rahoitusmalliin pyritään saamaan yliopistot kiinnittämään enemmän huomiota opetuksensa ja koulutuksensa laatuun. Parhaillaan rakennetaan yliopistojen valtakunnallista palautejärjestelmää (YOPALA), jonka perusteella rahaa jaetaan. Ensimmäinen kyselykierros toteutetaan vielä kevään 2013 aikana (YOPALA-blogi 26.2.2013). Artikkelissamme analysoimme kyselypalautetta, joka on saatu Joensuun yliopistossa vuosina 2003–08 maisteriksi valmistuneilta. YOPALA-työryhmäraportissa (2010) todetaan yliopistoissa palautetta kerättävän ja raportoitavan aiempaa systemaattisemmin, mutta sen hyödyntäminen on yhä varsin vähäistä. Syynä voivat osaltaan olla historialliset tekijät. Vielä 1960-luvulla yliopistoissa käytettiin englanninkielisestä feedback-termistä suomennosta ”takaisinsyöttö”, jonka kyynisimmät väänsivät muotoon ”peräruiske” (Parjanen 2003, 7). Tämä kuvasi Matti Parjasen mukaan yliopistossa opettavien vastenmielisyyttä tällaista kehittämismenetelmää kohtaan. Toisaalta, opetushenkilöstö saattoi aavistaa sen, mikä tutkimuksinkin on todettu: opintokokemusten ja -saavutusten välistä yhteyttä on vaikeaa mitata ja tutkimustulokset ovat ristiriitaisia (Rautopuro & Väisänen 2001). Palautteen keruu yliopistoissa Perustutkinto-opintoihin liittyvä palaute voidaan jakaa kolmeen: 1) yliopisto-opintoja edeltävään tilanteeseen tai sen välittömään alkuun liittyvä palaute, 2) opiskelemassa olevilta kerättävä palaute ja 3) valmistumishetkellä tai sen jälkeen kerättävä palaute. Opintoja edeltävää tilannetta tai opintojen välittömään alkuun kohdistuva palaute keskittyy opiskelijarekrytointiin ja opintojen aloittamiseen liittyvien toimenpiteiden arvioimiseen (Tuominen 2010). Opintojen orientaatiovaiheeseen panostamisella ja palautteen perusteella tehtävällä kehittämisellä toivotaan opintojen keskeyttämisten vähenevän, sillä kaksi kolmasosaa keskeyttämisistä on tapahtunut ensimmäisen opiskeluvuoden aikana (Yorke 2000). Viimeaikainen suomalaisiin yliopistoihin kohdistunut korkeakoulutuksesta syrjäytymistä käsittelevä tutkimus tukee edellä esitettyjä näkemyksiä opintojen alkuvaiheen tärkeydestä (esimerkiksi Siekkinen & Rautopuro 2012). Opiskelemassa olevilta kerätään palautetta ja näkemyksiä eri tarkoituksiin; halutaan esimerkiksi tietää, miten opiskelijat hyödyntävät heille tarjottuja ohjauspalveluja (Penttinen, Sarapik ja Vallius-Leinonen 2009) tai miten opiskelijat kehittäisivät henkilökohtaista opintosuunnitelmatyötä (Nahkola, Hirsto ja Lumikko 2012). Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö Otus ry on lisäksi toteuttanut muutaman vuoden välein valtakunnallisia opiskelijatutkimuksia. Mitä toimenpiteitä näillä kyselyillä kerätty palaute saa aikaan vai saako mitään, riippuu yksittäisten yliopistojen, oppiaineryhmien ja jopa yksittäisten opettajien innosta soveltaa tuloksia käytänteisiin. T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 15 Valmistumisen jälkeistä palautetta kerätään useimmiten työllistymisnäkökulmasta. Perusteluna on, että useimmat opiskelijat toivovat yliopistotutkinnon johtavan parempiin uranäkymiin sekä hyvin palkattuun ja turvattuun työhön (Glover, Law & Youngman 2002). Työelämässä oleville suunnattuja palautekyselyjä käytetään opetussuunnitelmien laatimisen apuna ja niillä pyritään osoittamaan koulutuspolitiikasta vastaaville, työnantajille ja yliopistoon hakemista miettiville, että kyseiset koulutukset ovat tarpeellisia (Brennan, Williams ja Woodley 2005). Tätä osoitetaan työllistymistä kuvaavilla prosenttitaulukoilla ja ammattinimikkeillä, joten valmistumisen jälkeisen palautteen keräämisestä on tullut tärkeää yliopistoille (Cox ja King 2006, 263). Mielipide ja kokemus Palautekyselyille on yhteistä se, että niissä selvitetään etupäässä vastaajan mielipidettä tai kokemusta. YOPALA-kyselyä tekemässä ollut Suomen ylioppilaskuntien liiton koulutuspoliittinen sihteeri Suvi Eriksson kuvaa opiskelukokemuksiaan YOPALA-blogissa (26.4.2012): ”Minulla on paljon opiskelukokemuksia. Hyviä ja huonoja ja sitten niitä suht yhdentekeviä…” Viidenkymmenen miljoonan euron kysymys kuuluu, miten nämä hyvät, huonot ja yhdentekevät kokemukset saadaan operationalisoitua numeroilla mitattaviksi tuloksiksi. Yleensä palautekyselyissä arvioidaan erilaisia väittämiä Likert-asteikolla, kouluarvosanalla tai laittamalla väittämiä järjestykseen (ks. Yorke 2009). Tällöin luotetaan vastaajan arviointikykyyn. Ihmisillä voi kuitenkin olla tietoisia tai tiedostamattomia syitä vastata niin kuin vastaavat (Johnston 2003). Selvityksissämme, joissa aineisto on kerätty jonkin aikaa valmistumisen jälkeen, on työmarkkinakokemuksilla ja ‑tilanteella ollut tilastollisesti merkitsevä yhteys vastauksiin; koko valmistumisen jälkeisen ajan työttöminä olleista peräti 21 prosenttia ei hakeutuisi yliopistoon enää lainkaan, kun kaikkien vastanneiden osuus oli kolme prosenttia (Puhakka, Rautopuro ja Tuominen 2007, 88). Olemme myös mallintaneet tyytyväisyyttä suoritettuun tutkintoon työuran kan- 16 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 nalta. Logistisen regressioanalyysin mallinnusten luokitteluaste (tyytyväinen/tyytymätön) oli heikko, erityisesti tutkintoon tyytymättömien osalta. Työuransa kannalta tutkintoonsa tyytyväiset voidaan tiivistää siten, että he olivat vakaalla työuralla, kokivat etenemisen mahdollisuuksia työssään, saivat kohtuullista palkkaa ja heillä oli ollut korkeintaan kaksi työttömyysjaksoa. Päinvastaisessa tilanteessa olevat olivat samoihin tutkintoihin tyytymättömämpiä ja ilmaisivat asian hyvinkin kärjekkäästi (Puhakka ja Tuominen 2006; Tuominen, Rautopuro ja Puhakka 2008). Palautekyselyjen tulosten käyttö yliopistojen vertailussa on johtanut lieveilmiöihin ainakin Britanniassa. Opiskelijat tulisi saada vastaamaan vastausprosenttien nostamiseksi, mutta samanaikaisesti tutkimuseettisistä syistä ei tulisi vaikuttaa opiskelijoihin tietynlaisten vastausten saamiseksi (Sanders 2006). Yliopiston henkilökunnan on kuitenkin raportoitu ohjeistaneen opiskelijoita ”vastaamaan positiivisesti” (Attwood 2008). Sanders (2006) väittää erään tiedekunnan professorin viestineen suorasukaisesti odottavansa opiskelijapalautteen avulla oppiaineensa sijoitusta maan parhaimmistoon. Joillakin vastaajilla on myös omat tavoitteensa kyselyjen täyttämisessä; John T.E. Richardsonin (2005, 17) mukaan noin yksi sadasta opiskelijasta valitsee kysymyspatteristoista aina ensimmäisen, yleensä vasemmalla tarjolla olevan vaihtoehdon, ilmeisesti päästäkseen kyselyistä nopeasti eroon. Suomen yliopistot Unifi ry:n verkkosivun mukaan YOPALA-kysely suunnataan kandidaatin tutkinnon suorittaneille tai niillä aloilla, joilla kandidaatin tutkintoa ei ole, kolme vuotta opiskelleille. Pari vuotta yliopistojen kanssa yhteistyössä kehitelty ja pilotoitu, noin kymmensivuinen kyselylomake päätettiin hylätä loppusuoralla. Kysely on nyt tilattu saksalaiselta toimijalta (YOPALA-blogi 26.2.2013). Verkkoympäristössä toteutettava kysely ilmeisesti lokalisoidaan suomalaiseen ympäristöön sopivaksi ja siitä tulevat myös sekä ruotsin- että englanninkieliset versiot. Kysymykset tai väitteet keskittyvät YOPALA-blogin mukaan seikkoihin, joihin yliopistot voivat vaikuttaa ja joina pidetään esimerkiksi opetuksen laatua, kansainvälis- tymistä, opiskelun etenemistä ja opiskelutaitoja. On mielenkiintoista, että pilotointivaiheessa lomakkeessa oli vain harvoja väittämiä siitä, miten opiskelija itse panostaa opintoihinsa tai on suunnitellut niitä. Omien opettajakokemustemme perusteella yliopistossa on myös opiskelijoita, jotka eivät ole kiinnostuneita opintojen suunnittelusta tai oppimisesta, vaan suoritusmerkinnän saamisesta. YOPALA-kyselyssä, ainakin pilotointivaiheessa, opiskelija nähdään siis eräänlaisena maljana, joka täyttyy yliopisto-opintojen ja -henkilökunnan kaatamana. Näkökulma voi olla perusteltu sellaisissa professiotutkintoon (esim. hammaslääkäriksi tai luokanopettajaksi) tähtäävissä koulutuksissa, joissa opiskelijan valinnanvara on lopulta pienehkö, kun taas generalistitutkintoa suorittavat tekevät vapaammin opiskeluvalintoja. Teettämällä kysely kandidaatintutkinnon valmistumisvaiheessa opiskelijan mielipide opinnoista saadaan selvitettyä varsin nopeasti. Tämä on peruste kyselyn ajankohdalle, sillä opetukseen kohdistuvaa palautetta on turha kerätä useita vuosia valmistumisen jälkeen, jona aikana opetussuunnitelmiin ja opetukseen on voinut tulla paljon muutoksia (Brennan ym. 2005). Toivottavaa onkin, että yhdellä keskitetyllä kyselyllä voitaisiin korvata osa nykyisistä kyselyistä. Kyselyähky väsyttää paitsi opiskelijat myös yliopistosta valmistuneet, kun heitä lähestyvät vuoronperään yliopisto, yksittäiset tutkijat, tutkimuslaitokset ja ammattijärjestöt (Puhakka, Rautopuro, Tuominen ja Vuorinen-Lampila 2012). Jos kerätty YOPALA-aineisto varastoidaan suunnitelman (YOPALA -raportti 2011, 4) mukaisesti Yhteiskunnalliseen tietoarkistoon, sen hyödyntäminen tutkimuskäyttöön on erittäin järkevää. Aineisto ja analyysi Joensuun yliopistosta Aineistomme koostuu Joensuun yliopiston (nykyisin Itä-Suomen yliopisto) maisteriksi vuosina 2003–08 valmistuneista. Kysely kehitettiin yliopiston ainelaitosten, ylioppilaskunnan, yliopiston ATK-keskuksen ja työmarkkinajärjestö AKAVAn kanssa. Viimeksi mainittu oli juuri tuolloin päättämässä omaa LAASER-han- kettaan, joka pyrki luomaan mallin valmistuneiden työllistymisseurantaan (Suutari 2003). Kahden kyselyvuoden jälkeen Joensuun yliopiston opetuksen kehittämisyksikkö integroi kyselyyn oman osionsa. Näin yhdellä lomakkeella saatiin selvitettyä valmistuneiden työllistymistä, muuttosuuntia ja tyytyväisyyttä opetukseen. Seurantahetki oli valmistumisvuoden jälkeinen huhtikuu, joten viive valmistumisesta kyselyyn oli lyhyt (4–15 kuukautta) ja palaute koulutuksesta ei venynyt kohtuuttoman pitkälle. Vuosittain aineistosta tehtiin oppiainekohtaisia koosteita ja kolmen vuoden välein kirjoitettiin laajemmat raportit. Opetuksen kehittämisyksikkö käytti aineistoa myös omiin tarkoituksiinsa. Kaikilla aineistosta kiinnostuneilla oli lisäksi mahdollisuus tehdä erilaisia hakuja sähköisellä sijoittumisraporttijärjestelmällä, josta tosin luovuttiin Itä-Suomen yliopistoa perustettaessa. Vuosina 2003–08 Joensuun yliopistossa suoritettiin 4 529 maisterin tutkintoa (KOTA-tietokanta) ja kyselyyn vastasi yhteensä 2 890 näinä vuosina valmistunutta. Vastausprosentti on 64, mitä on pidettävä hyvänä. Kysely toteutettiin anonyymisti, joten katoanalyysia ei voitu luotettavasti suorittaa. Vastauksia eri valmistumisvuosilta kertyi muuten tasaisesti, mutta selvästi eniten vuonna 2008, jolloin oli viimeinen mahdollisuus valmistua vanhoilla tutkintovaatimuksilla. Vuosina 2003–08 valmistuneiden aineistot on tätä artikkelia varten yhdistetty, jotta voimme tarkastella vastauksia liukuvan keskiarvon avulla. Tätä menetelmää on sovellettu suomalaisten yliopistojen rahoitusmalleissa ja yliopistojen tieteellistä tilaa selvittävissä tutkimuksissa (muun muassa Suomen Akatemia 2009). On syytä painottaa, että analyysissamme ovat vain ylemmän korkeakoulututkinnon (maisteri) suorittaneet. Tämä poikkeaa tulevasta YOPALA-kyselystä, johon vastataan kandidaattivaiheessa. Kandidaateista ei ole käytössämme tarpeeksi aineistoa, sillä Joensuun yliopistossa jätettiin muut kuin lastentarhanopettajaksi valmistuneet kandidaatit pois seurannasta, koska opintojaan jatkavat kandidaatit eivät useinkaan kokeneet valmistuneensa yliopistosta (Puhakka, Rautopuro ja Tuominen 2007). T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 17 Aineistomme maisterit olivat valmistuessaan 23–71-vuotiaita. Mediaani-ikä valmistuneilla oli valmistumisvuodesta riippuen 26–28-vuotta. Valtaosa (68 %) vastanneista ei ollut suorittanut aiempia tutkintoja ennen yliopisto-opintoja, mutta vajaalla kolmanneksella oli suoritettuna jokin tutkinto ennen yliopisto-opintoja. Aiemmat tutkinnot vaihtelivat mallipukineiden valmistajasta valtiotieteiden tohtoriin. Tyypillinen peräkkäiskoulutus aineistossa oli lastentarhanopettajatutkinnon jälkeen suoritettu kasvatustieteen maisterin koulutus. Lisäksi pieni osa (3 %) vastaajista oli suorittamassa samanaikaisesti vähintään kahta korkea-asteen tutkintoa. Opiskelijat eivät siis ole yhtenäinen ryhmä, vaan he eroavat sosiaaliselta taustaltaan ja iältään toisistaan ja heillä on erilaisia motiiveja yliopistoon tulemiselle (ks. Brennan ym. 2005). Tästä syystä tarkastelemme sitä, onko aiemmin suoritetulla tutkinnolla tai sen tasolla (ammattiopisto–ammattikorkeakoulu–yliopisto) vaikutusta kokemukseen yliopisto-opetuksen laadusta. Lisäksi tarkastelemme opetuksen laadun kokemisen yhteyttä muihin taustamuuttujiin, kuten koulutusala, vastaajan ikä ja sukupuoli. Lisäksi selvitämme, vaikuttaako opiskelukokemuksiin se, onko vastaajalla suoritettuna ammattipätevyyden antava professiotutkinto (opettaja tai psykologi) vai niin sanottu generalistitutkinto. Yleistä tyytyväisyyttä opetuksen laatuun esitämme kuvailevien tilastollisten menetelmien avulla. Sen jälkeen tyytyväisyyttä tarkastellaan faktorianalyysin avulla muodostetuilla ulottuvuuksilla. Tilastollisesti merkitsevät ryhmäerot tarkoittavat artikkelissa alle viiden prosentin merkitsevyystasoa (p < 0,05). Muodostettujen ulottuvuuksien sisäistä yhdenmukaisuutta tarkasteltiin Cronbachin alfa ‑kertoimen avulla. Kokemukset opetuksen laadusta Opetuksen laatua koskevia väittämiä oli Joensuun yliopiston lomakkeessa kymmenen ja yksi niin sanottu avovastauskenttä, josta mukana on yksi tekstinäyte. Asteikkona oli 0–4 (0 = en osaa sanoa, 1 = täysin eri mieltä,… 4 = täysin samaa mieltä). ”En osaa sanoa” vastaukset olemme jättäneet pois, kun tiivistimme väittämät keskiarvomuuttujiksi. Opetusta koskevilla väittämillä pyydettiin arvioimaan sen ainelaitoksen opetusta, josta vastaaja oli valmistunut. Kurssejahan suorite- Taulukko 1. Opetuksen laatuväittämien jakaumat, n = 2890. %-osuus Laitoksellani oli hyvä ja viihtyisä ilmapiiri, joka tuki oppimista (ka. 3,10) Opetusjärjestelyt tukivat normaaliaikaista valmistumista ja opintojen sujumista (ka. 2,94) Kurssien ja opetuksen sisältö vastasi oppimiselle ja osaamiselle asetettuja tavoitteita (ka. 2,88) Opetusmenetelmät ja ‑materiaali tukivat oppimista (ka. 2,81) Opettajien pedagoginen osaaminen oli pääasiallisesti hyvää (ka. 2,79) Kurssien suoritusmahdollisuudet olivat riittävän monipuolisia ja vaihtelevia (ka. 2,73) Sain halutessani riittävästi ohjausta ja palautetta opintojen eri vaiheissa (ka. 2,70) Opinnot antoivat minulle riittävästi ammatillista itseluottamusta (ka. 2,53) Tutkintotavoitteet vastasivat työelämän tarpeita (ka. 2,38) Opinnoissa joutui tekemään liikaa töitä suhteessa saatuihin opintoviikkoihin (ka. 2,03) 18 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 En osaa Täysin Jossain sanoa eri miel- määrin tä eri mieltä Jossain määrin samaa mieltä Täysin samaa mieltä Ei vastausta 2,4 2,5 14,6 42,6 37,2 0,7 2,2 6,3 19,1 38,8 32,8 0,8 2,5 1,5 16,2 63,9 14,5 1,3 2,2 2,2 22,0 57,6 14,7 1,2 2,5 3,6 23,7 50,9 18,0 1,3 1,1 8,4 29,3 38,0 22,4 0,8 2,3 9,8 26,6 37,3 23 0,9 1,9 12,4 30,2 40,8 13,9 0,8 4,2 8,9 38,8 38,9 8,1 1,2 4,7 23,0 43,1 21,4 7,1 0,7 taan paitsi omalla, myös muilla ainelaitoksilla, tiedekunnissa ja erilaisten yhteistyösopimusten kautta eri oppilaitoksissa. Yksi tunnettu vaihtamisreitti on esimerkiksi luonnontieteellisestä koulutuksesta lääketieteelliseen (Mäkinen 2005). Vastaajat olivat siis voineet suorittaa kursseja paitsi toisessa koulutusohjelmassa, myös eri yliopistoista kuin mistä valmistuivat. Tilanne lienee sama, kun YOPALAlla tullaan pyytämään arviota koulutuksesta. Taulukossa 1 esitetään opetuksen laatuväittämien jakaumat vuosina 2003–08 valmistuneiden osalta. Jokaisen väitteeseen annettujen vastausten vaihteluväli on 0–4, mutta saatuun koulutukseen näytetään suhtauduttavan ”peruspositiivisesti”. Vastaajamme käyttäytyivät brittien tavoin (ks. Richardson 2005, 17) siinä, että noin yksi prosentti vastaajista oli rastittanut mekaanisesti yhtä arvoa laatuväittämistä tai jätti vastaamatta jokaiseen. Richardsonin mukaan monivalintaväittämien vastausvaihtoehdoista valitaan yleisimmin ”mostly agree”. Myös aineistossamme yleisin vastaus väittämiin opetuksen laadusta on ”jossain määrin samaa mieltä” (taulukko 1). Ainoastaan kahden väittämän osalta keskiarvo (ka., taulukko 1) pyöristettynä lähimpään kokonaislukuun osoittaisi vastaajien olleen jossain määrin eri mieltä. Näistäkin toisen eli opintoviikko- ja työmäärän suhteen osalta tämä tulos on yliopiston kannalta positiivinen arvio. Tarkastimme mahdolliset erot myös mediaaniar- vojen avulla ja tulokset olivat käytännössä samat kuin keskiarvolla. Se, että useimmat vastaajat ovat olleet peruspositiivisia, jättää vielä arvoitukseksi, pystyttäisiinkö taulukossa 1 esitettyjen tietojen perusteella rahanjakoon. Laatu-ulottuvuudet Tarkastelemme opetuksen laatua faktorianalyysin avulla muodostettujen keskiarvomuuttujien avulla. Taulukossa 2 esitetään opetuksen laadun ulottuvuudet reliabiliteettitarkasteluineen. Ensimmäisen ulottuvuuden nimeämme Mikko Aron (2003) kysymystä Pitääkö koulutus lupauksensa? mukaillen lupaukseksi. Toisen ulottuvuuden nimeämme sujuvuudeksi, sillä väitteet liittyvät opinto- ja opetusjärjestelyihin. Keskiarvo lupauksessa on 2,82 ja sujuvuudessa 2,83. Myös ulottuvuuksien mediaanit (2,86 ja 3,00) kuvastavat sitä, että vastaajien mielipide on ollut varsin myönteinen tai vaihtoehtoisesti tasapaksu, sillä ulottuvuuksien keskihajonta ei ole kovin suuri. Ulottuvuudet pyöristyisivät kokonaislukuun 3, joka alkuperäisellä asteikolla tarkoittaa, että vastaajat olivat olleet jossain määrin samaa mieltä siitä, että koulutus oli pitänyt lupauksensa ja koulutusjärjestelyt olivat olleet sujuvia. Tarkastelu koulutusaloittain YOPALA -kysely tulee tämänhetkisen tiedon valossa vertaamaan eri yliopistojen opetusta ja koulutusta toisiinsa. Koko yliopiston pitäminen ”yhtenä” herättää väistämättä kysymyksen siitä, Taulukko 2. Opetuksen laatu -ulottuvuudet Lupaus, n = 2872 Opetusmenetelmät ja -materiaali tukivat oppimista Hyvä ja viihtyisä ilmapiiri, joka tuki oppimista Kurssien ja opetuksen sisältö vastasi oppimiselle ja osaamiselle asetettuja tavoitteita Sain halutessani riittävästi ohjausta ja palautetta Opettajien pedagoginen osaaminen oli pääasiallisesti hyvää Tutkintotavoitteet vastasivat työelämän tarpeita Opinnot antoivat minulle riittävästi ammatillista itseluottamusta Keskiarvo = 2,82 Keskihajonta = 0,53 Mediaani = 2,86 Sujuvuus, n = 2873 *Opinnoissa joutui tekemään liikaa töitä suhteessa saatuihin opintoviikkoihin (*väittämä käännetty) Kurssien suoritusmahdollisuudet olivat monipuolisia ja vaihtelevia Opetusjärjestelyt tukivat normaaliaikaista valmistumista ja opintojen etenemistä Alfa = 0,77 Osioiden keskimääräinen korrelaatio = 0,33 Alfa = 0,51 Osioiden keskimääräinen korrelaatio = 0,26 Keskiarvo = 2,83 Keskihajonta = 0,69 Mediaani = 3,00 T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 19 olivatko kaikkien Joensuun yliopiston kahdeksan koulutusalan vastaajat kokeneet opetuksen yhtä laadukkaana. Teemme tarkastelun seuraavassa nimenomaan koulutusaloittain, mikä kertonee lukijalle enemmän kuin vaikkapa entisen Joensuun yliopiston ainelaitokset. Tulokset esitetään keskiarvoina ja mediaaneina taulukossa 3. Havaitsimme joitakin tilastollisesti merkitseviä eroja eri koulutusalojen välillä, mutta nämä erot johtuvat osaltaan aineiston suuresta koosta. Käytännön merkitystä eroilla ei juuri ole, mikä voidaan päätellä taulukosta 3, sillä erot ovat asteikolla 0–4 sadasosia tai muutamia kymmenyksiä. Esimerkiksi Lupaus-ulottuvuuden osalta tilastollisesti merkitsevät erot tarkoittavat sitä, että teologiselta, kasvatustieteelliseltä tai yhteiskuntatieteelliseltä koulutusalalta valmistuneet kokivat yliopiston opetuksen lunastaneen lupauksensa hieman selkeämmin kuin esimerkiksi metsätieteelliseltä tai kauppatieteelliseltä koulutusalalta valmistuneet. Myös professiomaistereiden (2,83) ja generalistimaistereiden (2,79) ero on tilastollisesti merkitsevä, mutta käytännön merkitystä silläkään tuskin on. Sukupuolten välillä ei eroja lupauksen eikä sujuvuuden suhteen havaittu. Ikäluokittain tarkasteltuna sekä yli 35- että yli 40-vuotiaina valmistuneet kokivat lupauksen täyttyneen alle 25-vuotiaina valmistuneita hieman useammin, mutta nämä erot olivat yhtä pieniä kuin koulutusalojen väliset erot. Myös ennen yliopistotutkintoa jonkin aiemman tutkinnon suorittaneiden (2,91) ero niihin, joilla aiempaa tutkintoa ei ollut (2,78), oli tilastollisesti merkitsevä, mutta käytännössä olematon. Sillä, oliko aiempi tut- kinto ollut ammatillinen, ammattikorkeakoulutasoinen tai yliopistotutkinto, ei ollut tilastollisesti merkitsevää yhteyttä kokemuksiin. Opintojen sujuvuuden osalta myönteisimmät kokemukset olivat psykologiselta, yhteiskuntatieteelliseltä ja metsätieteelliseltä koulutusalalta valmistuneilla. Heidän kokemuksensa poikkesivat tilastollisesti merkitsevästi muun muassa humanistiselta koulutusalalta valmistuneista. Kuten taulukosta 3 havaitaan, erot ovat jälleen käytännössä marginaalisia. Professio- ja generalistimaistereiden, eri-ikäisinä valmistuneiden, sukupuolen, aiempia tutkintoja suorittaneiden tai suorittamattomien tai eritasoisen tutkinnon aiemmin suorittaneiden välillä ei ole tilastollisesti merkitseviä eroja, siinä miten sujuvuus oli koettu. Molempien ulottuvuuksien keskiarvot ja mediaanit pyöristyvät kaikilla koulutusaloilla kokonaislukuun kolme. Alkuperäisellä vastausasteikolla tämä tarkoittaa, että vastaajat olivat taas jossain määrin samaa mieltä siitä, että koulutus oli pitänyt sen, minkä oli luvannut, ja opintojärjestelyt olivat sujuvia. Muutokset eri vuosien välillä Tarkastelemme seuraavaksi liukuvalla keskiarvolla lupauksen ja sujuvuuden mahdollisia muutoksia eri vuosina koko yliopiston tasolla, jolla vertailuja YOPALAllakin tullaan tekemään. Taulukossa 4 esitettyjä tietoja tarkasteltaessa on muistettava, että kyselyllä kerättiin valmistuneilta palautetta opetuksen kehittämisyksikölle, joka vuosittain takaisinsyötti sitä ainelaitoksille. Liukuvalla keskiarvolla erot kolmen vuoden yhdistetyissä aineistoissa ovat vain joitakin sadas Taulukko 3. Lupaus ja sujuvuus -ulottuvuuksien tunnuslukuja koulutusaloittain Lupaus Sujuvuus Koulutusala Keski-arvo Mediaani Keski-hajon- Keski-arvo ta humanistinen, n = 587 2,82 2,86 0,52 2,65 kasvatus, n = 982 2,88 2,86 0,48 2,72 kauppa, n = 143 2,69 2,71 0,51 3,03 psykologia, n = 65 2,78 2,86 2,78 3,16 teologinen, n = 121 2,97 3,00 0,60 2,89 metsä, n = 157 2,61 2,57 0,47 3,09 luonnon, n = 517 2,70 2,71 0,57 2,84 yhteiskunta, n = 293 2,87 2,86 0,60 3,14 20 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 Mediaani 2,67 2,67 3,00 3,33 3,00 3,00 3,00 3,33 Keski-hajonta 0,74 0,65 0,63 0,63 0,66 0,61 0,68 0,61 osia (taulukko 4). Esimerkiksi vuosina 2003–05 valmistuneiden kokemus lupauksesta oli ollut 2,80 ja vuosina 2006–08 valmistuneilla 2,82. Selvyydeksi todettakoon, että esitetyt erot eivät ole tilastollisesti merkitseviä. Mediaaniarvo pysyy liukuvalla keskiarvolla ja kahdella desimaalilla ilmaistuna täysin samana eri vuosien vastauksien vertailussa. Mitä nämä tulokset sitten tarkoittavat? Niitä voidaan tulkita niin, että koulutuksen laatu vuodesta toiseen on koettu jokseenkin hyväksi. Tulos on hyvä ainakin siinä mielessä, ettei tyytyväisyys opetukseen ole laskenut, kuten on saattanut käydä, jos opiskelijapalautteen perusteella on tehty muutoksia opetukseen (Kember, Leung ja Kwan 2002). Yhtäältä tulos voi kertoa sen, että kun ainelaitoksille on informoitu jossain määrin samaa mieltä -palautetta, niin luultavasti se ei ole aiheuttanut suuriakaan toimenpiteitä. Mutta tulos merkitsee myös sitä, että monen vuoden opintojen ja opetuksen arvioiminen on yhdellä väittämäpatteristolla ollut vaikeaa ja saanut vastaajat välttämään ääriarvoja. Opetuksen arvioinnin vaikeudesta kyseisellä tavalla kertokoon aineistostamme poimittu avovastaus: ”Kohtasin upeita, innostavia kannustajia, mutta myös ohjaustaidoiltaan kyvyttömiä professoreita + lehtoreita.” Kun koulutusalojen välillä voi olla pieniä eroja, kuten edellä havaittiin, on myös mahdollista ja jopa todennäköistä, että samankin koulutusohjelman eri opettajat opettavat eri kursseja eri tavoin. Tästä seurannee se, että opiskelijoilla on niin hyviä, huonoja kuin yhdentekeviäkin opintokokemuksia. Nollasummapeli YOPALAssa opiskelijat esittävät mielipiteensä useamman vuoden opiskelukokemuksista erilaisten väitteiden kautta. On vaarana, että jos väitteet jäävät yleiselle tasolle, saadaan myös yleisluonteisia vastauksia. Kun YOPALAvastauksia analysoidaan, jopa edistyneetkin tekniikat voivat kertoa sen, mitä on tapahtunut, mutta eivät sitä, miksi ja miten. Jos siis aikanaan selvitetään, että eri yliopistojen opiskelijoiden välillä on eroja opintokokemuksissa, on se sinänsä kiinnostavaa. Mutta vielä kiinnostavampaa olisi selvittää syyt mahdollisiin eroihin sekä se, tapahtuuko tulosten perusteella korjausliikkeitä. Niiden tekeminen yliopistotasolla vie useamman vuoden mittauspisteestä korjausliikkeen tekemiseen ja uuteen mittaukseen, eivätkä uuteen palautekyselyyn vastaavat enää tuossa vaiheessa ole samoja. Onko siis nopein tapa saada parempia arvioita koulutuksesta se sama, jota Britanniassa on käytetty: pyydetään opiskelijoita vastaamaan positiivisesti (ks. Attwood 2008 ja Sanders 2006)? Tässä esiteltyjen tulosten perusteella eri koulutusalojen välille olisi tullut mielestämme rahanjaossa urheilutermein kuvattuna tasapeli. Vaikka koulutusalojen välillä oli joitakin tilastollisesti merkitseviä eroja, ne eivät ole käytännössä merkittäviä. Näin voi tapahtua myös YOPALAn perusteella. Kun opiskelijapalaute otetaan yhdeksi tekijäksi yliopistojen perusrahoitusmalliin, on kyse nollasummapelistä. Rahoituksen suhteellisuus tarkoittaa myös sitä, että jos kaikki yliopistot parantavat YOPALAlla arvioitua opetuksensa laatua, ei merkittäväkään parannus välttämättä hyödytä rahoituksellisesti. Rahoituksellinen asema paranee silloin, kun yksittäinen yliopisto parantaa ”laatuaan” enemmän kuin muut. Lopuksi kiteytyksenä kolme asiaa: Onko mielestämme hyvä, että yliopistot kiinnittävät huomiota opetuksensa ja koulutuksensa laatuun? Totta kai. Onko opiskelijoiden antama palaute kokemuksistaan aukoton tapa saada mitattavaa tietoa opetuksen ja koulutuksen laadusta? Taulukko 4. Ulottuvuuksien liukuvat keskiarvot, mediaani ja hajonta. Lupaus Valmistunut Mediaani Hajonta Keskiarvo 03–05 (n = 1236) 2,85 0,52 2,80 04–06 (n = 1307) 2,82 2,85 0,52 05–07 (n = 1373) 2,84 2,85 0,53 06–08 (n = 1636) 2,82 2,85 0,54 Sujuvuus Keskiarvo 2,81 2,83 2,85 2,83 Mediaani 3,00 3,00 3,00 3,00 Hajonta 0,70 0,69 0,67 0,68 T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 21 Ei nähtävästi ole. Onko rahanjako tässä mittakaavassa (kolme prosenttia perusrahoituksesta) opiskelijapalautteen tuloksilla perusteltavissa? Olemme jossain määrin samaa tai jossain määrin eri mieltä. Kirjallisuus Aro, M. 2003. Pitääkö koulutus lupauksensa? Sosiologia 40: 4, 313–328. Attwood, R. 2008. Probe ordered into “manipulation”. Times Higher Education 28.2.2008. http://www.timeshighereducation.co.uk/. Haettu 13.1.2013. Brennan, J., Williams, R. & Woodley, A. 2005. Alumni studies in the United Kingdom. New directions for institutional research n:o 126, 83–94. Cox, S. & King, D. 2006. Skill sets: an approach to embed employability in course design. Education + Training 48: 4, 262–274. Glover, D., Law, S. & Youngman, A. 2002. Graduateness and employability: student perceptions of the personal outcomes of university education. Research in postcompulsory education 7: 3, 293–306. Harvey, L. 2005. Embedding and Integrating Empoyability. New Directions for Institutional Research, Issue 128, winter 2005, 13–28. Johnston, B. 2003. The shape of research in the field of higher education and graduate employment: some issues. Studies in Higher education 28: 4, 413–426. Kember, D., Leung, D.Y.P., Kwan, K.P. 2002. Does the Use of Student Feedback Questionnaires Improve the Overall Quality of Teaching? Assessment & Evaluation in Higher Education 27: 5, 411–425. KOTA-online, Opetus- ja kulttuuriministeriön ylläpitämä tietokanta. Mäkinen, M. 2005. Yliopisto-opiskelijoiden monet opintopolut: kertomukset koulutuksesta toiseen vaihtaneista opiskelijoista. Verkkojulkaisussa Huttunen, A-L. ja Kokkonen A.M. (toim.) Koulutuksen kulttuurit ja hyvinvoinnin politiikat, 267–279. Haettu 14.1.2013. Nahkola, A., Hirsto, L. ja Lumikko, S. 2012. HOPS-työskentelyn kehittäminen opiskelijapalautteen perusteella. Yliopistopedagogiikka 19: 2, 15–17. Opetus- ja kulttuuriministeriö. 2011. Laadukas, kansainvälinen, profiloitunut ja vaikuttava yliopisto – ehdotus yliopistojen rahoitusmalliksi vuodesta 2013 alkaen. http://www.okm.fi/OPM/Julkaisut/2011/yliopistot. html?lang=fi. Haettu 12.12.2011. Opetus- ja kulttuuriministeriö. 2012. Tiedote (19-04-2012) ”Yliopistojen rahoitus uudistuu vuoden 2013 alusta”. http://www.minedu.fi/OPM/Tiedotteet/2012/04/yliopistojen_rahoitus.html?lang=fi. Haettu 15.9.2012. Parjanen, M. 2003. Amerikkalaisen opiskelija-arvioinnin soveltaminen suomalaiseen yliopistoon. Korkeakoulujen arviointineuvoston julkaisuja 8: 2003. Penttinen, L., Sarapik, S. ja Vallius-Leinonen, K. 2009. Opiskelijan äänellä ohjauksesta. Joensuun yliopiston ohjauskysely 2008. Hallintoviraston raportteja ja selvityksiä, n:o 48. Puhakka, A. & Tuominen, V. 2006. Viisi vuotta myöhemmin. Joensuun yliopistosta vuosina 1999 ja 2000 valmistuneiden työllistyminen. Hallintoviraston raportteja ja 22 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 selvityksiä n:o 41. Puhakka, A., Rautopuro, J. & Tuominen, V. 2007. Vastavalmistuneet. Joensuun yliopistosta vuosina 2003–2005 valmistuneiden kandidaattien ja maistereiden työllistyminen. Hallintoviraston raportteja ja selvityksiä n:o 44. Puhakka, A., Rautopuro, J. & Tuominen, V. & VuorinenLampela, P. 2012. Current employability and graduate employment research in Finland. Julkaisussa Ahola, S. & Hoffman, D. (toim.) Higher education research in Finland. Emerging structures and contemporary issues, CHERIF, 357–381. Rautopuro, J. & Väisänen, P. 2001. Experiencing studies at the University of Joensuu. Modelling a student cohort’s satisfaction, study achievements and dropping out. Research in Educational Sciences 7, FERA. Sanders, C. 2006. Students, think twice before you tick us off. http://www.timeshighereducation.co.uk/. Haettu 21.1.2013. Siekkinen, T. & Rautopuro, J. 2012. Kuilun partaalla? Koulutuksesta syrjäytymisvaarassa olevat korkeakouluopiskelijat. Teoksessa: Korhonen, V. & Mäkinen, M. (toim.). Opiskelijat korkeakoulutuksen näyttämöillä. Campus Conexus -projektin julkaisuja A:1, 15–38. Richardson, J. T.E. 2005. National Student Survey: interim assessment of the 2005 questionnaire. Institute of Educational Technology, the Open University, and Ipsos UK Public Affairs. Suomen Akatemia. 2009. Suomen tieteen tila ja taso 2009. Vammalan kirjapaino Oy. Suomen yliopistot, Unifi ry. Verkkosivut http://www.rectorscouncil.helsinki.fi. Haettu 14.1.2013. Suutari, M. 2003. Korkeakoulutettujen työelämäurien alkuvuodet. LAASER-projektin loppuraportti. AKAVA ry. Tuominen, V. 2010. Uudet opiskelijat. Syksyllä 2009 opintonsa aloittaneiden näkemyksiä koulutusvalinnan apuna käytetyistä tietolähteistä. Publications of the University of Eastern Finland. General Series, no 3, ItäSuomen yliopisto. Tuominen, V., Rautopuro, J. & Puhakka, A. 2008. Perustutkinnon jälkeen – Itä-Suomen yliopistosta työmarkkinoille. Joensuun ja Kuopion yliopistoista vuosina 2001 ja 2002 valmistuneet viisi vuotta myöhemmin. ItäSuomen yliopisto. Yliopistojen rahoitus 2010, http://www.minedu.fi/export/ sites/default/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/liitteet/yliopistojen_rahoitus_2010.pdf) Haettu 4.2.2013. Yorke, M. 2000. The Quality of the Student Experience: What can institutions learn from data relating to non-completion? Quality in Higher Education 6: 1, 61–75. Yorke, M. 2009 ‘Student experience’ surveys: some methodological considerations and an empirical investigation. Assessment & Evaluation in Higher Education 34: 6, 721–739. YOPALA-kyselylomake. 2011. http://www.rectors-council.helsinki.fi/raportit_ja_julkaisut/yopalalomake2011.pdf. YOPALA-blogi, 2011–2013. http://unifi-yopalablogi.blogspot.fi/. Sisältää useampien kirjoittajien eri päivinä kirjoittamia blogitekstejä. Esimerkiksi Suvi Eriksson (26.4.2012): Opiskelijan kokemus luupin alle. Haettu 13.1.2013. YOPALA-työryhmäraportti 1.2.2010. Yliopistoille yhteinen opiskelijapalautejärjestelmä? Esiselvitys opiskelijapalautetiedon keräämisen tilasta ja valtakunnallisen järjestelmän toteuttamismahdollisuudet. http://www. rectors-council.helsinki.fi/lausunnot_ja_kannan- otot/yopalaseminaari280110/YOPALARAPORTTI_010210.pdf. Haettu 13.1.2013. YOPALA-raportti. 2011. http://www.rectors-council.helsinki.fi/raportit_ja_julkaisut/YOPALA_yhteenvetoraportti_2011.pdf. Haettu 9.1.2013. Visa Tuominen on kasvatustieteiden lisensiaatti ja Joensuun normaalikoulun lukion opinto-ohjaaja. Juhani Rautopuro on kasvatustieteiden tohtori ja yhteiskuntatieteiden maisteri sekä opetushallituksen erikoistutkija. Antero Puhakka on yhteiskuntatieteiden tohtori ja filosofian maisteri sekä yliopistonlehtori yhteiskuntatieteiden laitoksella Itä-Suomen yliopistossa. Uusia jäsenseuroja Tieteellisten seurain valtuuskuntaan on hyväksyytty jäseniksi kuusi uutta jäsenseuraa. Uusi jäseniä ovat Edistyksellinen tiedeliitto ry, Lapsuudentutkimuksen seura ry, Mikael Agricola -seura, Suomen Matkailututkimuksen Seura, Suomen valtiosääntöoikeudellinen seura ry ja Suomen Yhdysvaltain tutkimuksen seura ry. Kevätkokousta ennen jaettiin TSV:n 100-vuotisrahaston apurahat. Rahaston tarkoituksena on tieteen tulosten tunnetuksi tekeminen. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan puheenjohtaja, professori Risto Nieminen piti kouksessa esitelmän ”Tiede kuuluu kaikille!”, jossa hän esitteli ensimmäistä kansallista tiedeviestinnän toimenpideohjelmaa (www.tjnk.fi). TSV:n hallituksen puheenjohtajana jatkaa kansleri Ilkka Niiniluoto. Varapuheenjohtajaksi on valittu professori Hannu Sariola. Valtuuskuntaan kuuluu neljä tiedeakatemiaa ja 263 tieteellistä seuraa kaikilta tieteenaloilta. T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 23 Kustannustehokkuus kokeellisessa ja havainnoivassa tutkimuksessa Juha Karvanen Tilastotieteelliset periaatteet tehokkaiden tutkimusasetelmien suunnitteluun ja analysointiin ovat käytettävissä kaikilla tieteenaloilla. Vaaditaan kuitenkin työtä, että tutkimusongelma saadaan käännettyä tilastotieteen kielelle ja että tilastotieteen antama vastaus saadaan käännettyä takaisin sovellusalan kielelle. Tilastotiedettä voisi kutsua ”epävarmuustieteeksi”. Epävarmuutta on sekä ilmiöiden luontainen satunnaisuus että tiedon puute. Epävarmuuden vähentäminen eli tiedon lisääminen on tieteen yleinen tehtävä. Tilastotiede taas pyrkii epävarmuuden mittaamiseen, ymmärtämiseen ja hallitsemiseen. Tilastotieteen tehtävä on siis tiedon lisääminen epävarmuudesta eli epävarmuuden vähentäminen epävarmuudesta. Tilastotieteilijän näkökulmasta tieteelliseen päättelyyn tarvitaan kolme elementtiä: kausaalioletukset, tutkimusasetelma ja aineisto. Kausaalioletuksilla tarkoitetaan tunnettuja ja oletettuja syy-seuraussuhteita tutkittavien ilmiöiden välillä. Syy-seuraussuhteet on määritelty aina jossakin perusjoukkossa, ja ne eivät välttämättä päde perusjoukon ulkopuolella. Tutkimusasetelmalla tarkoitetaan yksityiskohtaista suunnitelmaa aineiston keräämiseen käytettävästä menettelystä. Tutkimusasetelma pitää sisällään myös ymmärryksen siitä, mitkä tekijät vaikuttavat aineiston valikoitumiseen. Aineisto eli data on tutkimusasetelman mukaisesti kerättyjä havaintoja tutkittavien ilmiöiden välisistä syy-seuraussuhteista. Tilastollinen malli esittää kausaalioletukset ja tutkimusasetelman täsmällisessä matemaattisessa muodossa. Malli kuvaa sekä muuttujien väliset systemaattiset yhteydet että muuttujiin liittyvän epävarmuuden. Tuntemattomat tekijät kuvataan mallin parametrien avulla. Datan perusteella tuntemattomista tekijöistä voidaan 24 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 oppia ja mallin parametrit voidaan estimoida. Parametreihin sisältyy aina epävarmuutta, mutta yleensä epävarmuus vähenee, kun aineistoa kerätään enemmän. Tieteellisessä päättelyssä kausaalivaikutusten voimakkuudesta tehdään päätelmiä aineiston perusteella ottaen huomioon aineiston tuottamiseen käytetty tutkimusasetelma. Esimerkiksi, jos halutaan tehdä päätelmiä koko väestöstä mutta tutkimusasetelmassa nuorista ikäluokista on otettu suhteellisesti pienempi otos kuin vanhoista ikäluokista, on aineistoa painotettava vastaamaan kunkin ikäryhmän väestöosuutta. Tutkimusasetelman valinta Tutkija ei voi luoda aineistoa eikä päättää syyseuraussuhteista. Sen sijaan tutkija voi valita tutkimusasetelman. Tutkimusasetelma ratkaisee, saadaanko kerättävän aineiston pohjalta tietoa tutkittavasta syy-seuraussuhteesta. Hyvin määritellyt tavoitteet ovat välttämättömiä, mutta eivät riitä takaamaan tutkimuksen onnistumista, jos käytetyllä tutkimusasetelmalla ei ole mahdollista vastata tutkimuskysymyksiin. Tyypillisesti ongelmia aiheuttavat liian pieni otoskoko, valikoituminen otokseen ja puuttuvat mittaukset. Joskus suunnittelussa tehdyt virheet on mahdollista korjata aineistoa analysoidessa, mutta usein näin ei ole. Tällöin tutkimuksen kustannustehokkuus on erittäin huono: käytettiin resursseja, mutta ei saavutettu tuloksia. Tutkimuksia voi luokitella monella eri tavalla, mutta tilastotieteen kannalta tärkeä luokittelu on jako kokeelliseen ja havainnoivaan tutkimukseen. Kokeellisessa tutkimuksessa tutkija voi itse valita jonkin muuttujan arvon. Esimerkiksi fysiikassa tutkija voi vaikkapa säädellä sähkövirran suuruutta ja mitata jännitteen vaihtelua. Ihmisiä tutkittaessa vaaditaan kokeellisessa tutkimuksessa usein satunnaistuksen käyttöä. Esimerkiksi kliinisessä lääketutkimuksessa päätös siitä, annetaanko potilaalle lääkettä vai plasebovalmistetta on satunnaistettava eli tehtävä huolellisesti määritellyllä arvontamenettelyllä. Havainnoivassa tutkimuksessa tutkija ei voi valita muuttujan arvoja mutta voi tehdä päätöksen siitä, mitkä yksilöt tutkimukseen valitaan. Valinta voi olla yksinkertainen satunnaisotos populaatiosta tai hyvinkin monimutkainen valintajärjestely, jossa valintatodennäköisyydet riippuvat aiemmista mittauksista. Kokeellisessa tutkimuksessa Tehokas koeasetelma hyödyntää kaikkea saatavilla olevaa tietoa, myös sellaista tietoa, jota kerätään tutkimuksen aikana. Esimerkkinä tällaisesta mukautuvasta asetelmasta mainitsen kuulokynnyksen määrittämisen. Kuulokynnyksen voi määritellä esimerkiksi sellaiseksi äänenvoimakkuudeksi, jonka ihminen pystyy kuulemaan keskimäärin joka toinen kerta. Tämä äänenvoimakkuus on luonnollisesti erilainen eri ihmisillä. Kuulokokeessa testattava henkilö painaa nappia joka kerta, kun kuulee äänen. Jos henkilö kuulee äänen, äänenvoimakkuutta pienennetään, ja jos henkilö ei kuule ääntä, äänenvoimakkuutta kasvatetaan. Ärsyke siis riippuu kokeen aikana mitatusta vasteesta. Tämäntyyppiset mukautuvat koeasetelmat ovat yleensä paljon tehokkaampia kuin etukäteen kiinnitetyt koeasetelmat. Samantapaista mukautuvaa koeasetelmaa voi hyödyntää myös aivotutkimuksessa ja fysiikassa. Aivosähkökäyrän (elektroenkefalografia, EEG) tai aivomagneettikäyrän (magnetoenkefalografia, MEG) mittaamien vaatii kaikkine etukäteisvalmisteluineen runsaasti tutkijan työaikaa. Koehenkilöitä on yleensä vähän, eikä yhtä koehenkilöä voi rasittaa mittauksella kohtuuttoman kauan. On siis tärkeää, että mittauksiin käytettävissä oleva aika hyödynnetään mahdollisimman tehokkaasti. Mukautuvassa koeasetelmassa tämä tarkoittaa sitä, että koehenkilölle esitettävä ärsyke riippuu aiemmin mitatuista vasteista. Kokeellisessa fysiikassa mittausten tekeminen on yleensä nopeaa, mutta tutkittava ilmiö saattaa pysyä stabiilina vain lyhyen ajan. Esimerkkinä tilastollisen koesuunnittelun käytöstä kvanttify- siikassa voin mainita niin sanottuihin Josephsonin liitoksiin liittyvän kokeen, jossa tutkija kontrolloi virtapulssin suuruutta ja tarkkailee vasteena jännitepulssin ilmaantumista. Jos virtapulssi on riittävän suuri, jännitepulssi havaitaan aina. Jos virtapulssi on riittävän pieni, jännitepulssia ei havaita koskaan. Tilanne on siis samankaltainen kuulokynnyksen määrittämisen kanssa. Tavoitteena on löytää sellainen kapea virta-alue, jolla jännitepulssin ilmaantuminen on aidosti satunnainen ilmiö. Mukautuva koeasetelma tämän ongelman ratkaisemiseksi on kaksivaiheinen (Karvanen, Vartiainen, Timofeev & Pekola 2007). Ensimmäisessä vaiheessa käytetään puolitushakua tutkittavan virta-alueen rajaamiseksi. Toisessa vaiheessa jännitepulssin todennäköisyyttä mallinnetaan tilastollisella mallilla ja virtapulssien suuruus määrätään adaptiivisesti koesuunnittelun teorian mukaisella optimaalisella asetelmalla. Käytännön kokeessa mukautuva koeasetelma vaati vain kymmenesosan aiemmin käytössä olleen koeasetelman vaatimasta ajasta. Havainnoivassa tutkimuksessa Tehokkaita mukautuvia tutkimusasetelmia voidaan käyttää myös havainnoivassa tutkimuksessa. Aina ei ole kustannustehokasta mitata kaikkia muuttujia kaikilta tutkimuksen osallistujilta. Käytän esimerkkinä terveystieteellisiä seurantatutkimuksia, joissa tavoitteena on selvittää jonkin taudin ilmaantumiseen vaikuttavat riskitekijät. Tutkimuksen alussa osallistujilta otetaan verinäytteitä ja heiltä mitataan riskitekijöitä, kuten kolesterolitaso, verenpaine ja painoindeksi. Verinäytteitä myös pakastetaan myöhempää käyttöä varten. Seurantavaihe kestää esimerkiksi kymmenen vuotta, ja sen aikana rekisteröidään osallistujien tautitapahtumat. Oletetaan, että tutkimuksessa haluttaisiin selvittää myös geenien vaikutusta tautiriskiin. Geenitiedon määrittäminen on edelleen kallista, ja kustannussyistä sitä ei ole mahdollista tehdä kaikille osallistujille. Niinpä niin sanotussa tapauskohorttiasetelmassa kallis muuttuja, tässä tapauksessa geenitieto, mitataankin vain osajoukosta. Tämä tapaus-kohorttijoukko koostuu sairastuneista ja pienestä satunnaisotoksesta tutkimuk- T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 25 seen osallistujista. Geenitiedon määrittämiseen käytetään tutkimuksen alussa pakastettuja verinäytteitä. Valintatodennäköisyys tapaus-kohorttijoukkoon riippuu siis tutkimuksen aikana tehdyistä havainnoista. Koska tällä tavalla valittu osajoukko ei ole yksinkertainen satunnaisotos, sen analysointiin tarvitaan tilastotieteen menetelmiä, jotka ottavat huomioon käytetyn tutkimusasetelman (Kulathinal, Karvanen, Saarela & Kuulasmaa 2007). Tutkimusasetelmaa on edelleen mahdollista kehittää siten, että myös tutkimuksen alussa tehdyt riskitekijämittaukset vaikuttavat siihen, keneltä uudet mittaukset tehdään (Karvanen, Kulathinal & Gasbarra 2009). Suunnitellusti puuttuva tieto Empiirisessä tutkimuksessa tutkijan tulee olla valmistautunut puuttuvan tiedon käsittelyyn. Kun kyse on tietoisesta päätöksestä jättää kustannussyistä mittauksia tekemättä joiltakin yksilöiltä, puhutaan suunnitellusti puuttuvasta tiedosta (data missing by design). Tällainen aineisto edellyttää kehittyneitä analyysimenetelmiä, joissa otetaan huomioon tutkimusasetelman aiheuttama tiedon puuttuminen. Keskeiset periaatteet ja menetelmät puuttuvan tiedon käsittelyyn ovat olleet tunnettuja vuosikymmeniä (Rubin 1976; Little & Rubin 2002), mutta niiden soveltaminen vaatii aina syventymistä käsillä olevaan tutkimusongelmaan. Usein tilannetta monimutkaistaa se, että suunnitellusti puuttuvan tiedon lisäksi osa havainnoista puuttuu vastauskadon tai jonkin muun suunnittelemattoman syyn vuoksi. Monimutkaisissa tilanteissa kausaalioletusten ja tutkimusasetelman täsmällinen kuvaaminen on edellytys tilastollisen analyysin onnistumiselle. Tiedon tarve yhteiskunnassa on kasvanut. Esimerkiksi ympäristön tilaa halutaan seurata entistä tarkemmin, mikä edellyttää paljon kalliita ja aikaavieviä mittauksia. Resursseja tiedon hankintaan ei kuitenkaan ole käytettävissä aiempaa enemmän. Tilastotieteellä on paljon annettavaa mittaamisen ja tutkimusasetelmien suunnitteluun. Tieteellisessä tutkimuksessa hyvin suunniteltu tutkimusasetelma voi olla ratkaiseva edistysaskel pyrittäessä keskinkertaisesta tutkimuksesta 26 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 kohti huippututkimusta. Yhteiskunnan kannalta tehokkaat tutkimusasetelmat voivat johtaa merkittäviin kustannussäästöihin. Monissa tapauksissa mittaamisen ja tiedonkeruun tehostaminen on mahdollista mutta edellyttää kahta muutosta ajattelutapaan: Ensiksi, päätöksentekoa ja mittausten suunnittelua on tarkasteltava yhtenä kokonaisuutena siten, että päätöksenteon tarpeet määritellään täsmällisesti ja tutkimusasetelma johdetaan suoraan näistä tarpeista. Toiseksi, on hyväksyttävä se tosiasia, että tehokkaita tutkimusasetelmia ei aina voi analysoida yksinkertaisilla menetelmillä vaan analyysimenetelmät vaativat tilastotieteellistä osaamista. Uuden sukupolven tilastotiede on rohkeaa ja päättäväistä epävarmuustiedettä: tilastotiede käsitetään laaja-alaisesti, ja tutkimuksessa ja opetuksessa ajattelu perustuu uusimpaan eturivin tutkimukseen. Tilastotieteen tutkimusongelmat saavat motivaationsa sovellusalojen ongelmista ja tilastotieteen merkitystä tuodaan aktiivisesti esille tiedeyhteisössä ja julkisessa keskustelussa. Uuden sukupolven tilastotieteilijänä esitän kaikille niin kokeellista, havainnoivaa kuin teoreettistakin tutkimusta tekeville avoimen kutsun kustannustehokkaaseen yhteistyöhön. Kirjallisuus Karvanen, Juha, Vartiainen, Juha J., Timofeev, Andrey & Pekola, Jukka 2007. Experimental designs for binary data in switching measurements on superconducting Josephson junctions. Journal of the Royal Statistical Society: Series C (Applied Statistics) 56 (2), s. 167– 181. Karvanen, Juha, Kulathinal, Sangita & Gasbarra, Dario 2009. Optimal designs to select individuals for genotyping conditional on observed binary or survival outcomes and non-genetic covariates. Computational Statistics & Data Analysis, 53, s. 1782–1793. Kulathinal, Sangita, Karvanen, Juha, Saarela, Olli & Kuulasmaa, Kari, for the MORGAM Project 2007. Casecohort design in practice – experiences from The MORGAM Project. Epidemiologic Perspectives & Innovations 4:15. Little, Roderick J.A. & Rubin, Donald B. 2002. Statistical Analysis with Missing Data. Toinen painos. New York: John Wiley. Rubin, Donald B. 1976. Inference and missing data. Biometrika, 63, s. 581–592. Kirjoittaja on tilastotieteen professori Jyväskylän yliopistossa. Artikkeli perustuu hänen juhlaluentoonsa 12. joulukuuta 2012. Akateemisen keskustelun ääri-ilmiöitä – suositut luonnontieteilijät filosofeina Juha Himanka Demokraattisen yhteisön toiminnalle on olennaista kyetä keskustelemaan yhteisistä asioista. Yliopisto syntyi aikoinaan antiikissa vastatakseen demokratian tarpeisiin. Platonin akatemian perillisinä akateemisen yhteisön tulisi kyetä esimerkilliseen keskusteluun, dialogiin, yhteisölle olennaisista asioista. Tarkastelen tässä akateemisen keskustelun viimeaikaisia ääri-ilmiöitä. Ääri-ilmiöt löytyvät professoreiden Kari Enqvist ja Esko Valtaoja luonnontieteen popularisoinneista sekä niistä käydyssä keskustelussa. Arviot näistä teoksista jakautuvat poikkeuksellisen rankasti. Vastakohtana teoksia ylistäville lausunnoille on viitattu myös keisarin uusiin vaatteisiin. Eri kantojen välillä ei päästä dialogiin ja päädynkin pohtimaan kuinka asiallinen keskustelu voisi toimia. Tällainen onnistuminen tapahtui 1920-luvulla, kun Henri Bergson ja Hendrik Lorentz onnistuivat dialogissa, joka Albert Einsteinin ja Bergsonin kuuluisassa yhteenotossa oli epäonnistunut surkeasti. Ensimmäinen ääri-ilmiö: väitteitä vajain perustein Akateemisessa keskustelussa pyritään yleensä välttämään äärimmäisiä kärjistyksiä tai ainakin sellaiset varaudutaan perustelemaan hyvin. Esko Valtaojan sanoin: ”Mitä rankempi väite, sitä rankemmat todisteet tarvitaan.” (2010, 142). Viimeaikaisissa arvioinneissa Enqvistin ja Valtaojan uusimmista kirjoista kielenkäyttö on ollut vahvaa sekä kielteisessä että myönteisessä mielessä. Timo Paukku toteaa Helsingin Sanomien arvostelussaan, että ”Valtaoja ei taida kyetä edes virheisiin” (25.11.2012). Voima-lehden arviossa (10/2012) Jouko Kämäräinen puolestaan tuntuu ajattelevan, että Valtaojan näkemys maailmanti- lanteesta on perustavalla tavalla väärä. Arviossa todetaan, ettei orjuus ole maailmasta suinkaan loppunut, kuten Valtaoja kertoo, ja kehottaa lukijaa katsomaan ympärilleen: ”Tässä ympärillähän se on, kaikkien nähtävillä. Kurjuuteen ajetuista ihmisistä ja luonnon massamurhasta Valtaoja ei puhu eikä pukahda.” Paukun arvios sa Valtaojan ”kirja kertoo kaikesta”, kun taas Kämäräisen näkemyksessä se sulkee silmänsä aikakautemme olennaisilta ongelmilta. Valtaojan ja Enqvistin populäärikirjat sisältävät itsessäänkin runsain mitoin vahvoja väitteitä, joiden perustelu jättää toivomisen varaa. Valtaoja esimerkiksi uskaltautuu väittämään, että ”Tuhannet vuodet filosofiaa ja teologiaa eivät ole tuoneet meille yhtään [sic] ainoaa oikeaa oivallusta maailmankaikkeudesta; siihen pystyy vain tiede.” (2010, 188) Kahdeksan vuotta aikaisemmin Valtaoja kuitenkin kirjoitti: ”Filosofi Immanuel Kant osui jo vuonna 1755 oikeaan – vahingossa kuten filosofien on tapana – olettaessaan, että planeetat olivat syntyneet samaan aikaan ja samalla tavalla kuin Aurinkokin, tiivistymällä avaruuden suuresta kaasupilvestä.” (2002, 195) Koska Valtaojan on itsekin täytynyt tietää väittävänsä virheellisesti, kyse lienee muusta kuin asiatyylistä. Moni lukija kuitenkin kaipaisi enemmän opastusta siihen, että kyse on esimerkiksi satiirista tai ironiasta. Arvioinnissaan Enqvistin teoksesta Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat Pauli Pylkkö käyttää akateemisessa yhteydessä poikkeuksellisen voimakasta kieltä. Pylkkö kirjoittaa Enqvististä: ”Kyse ei ole siitä, että hän olisi popularisoimassa filosofiaansa; pikemminkin hän on opettelemassa filosofian alkeita julkisuuden valokeilassa.” (18) Pylköllä myös herää ajatus, että ”Enqvist löytää sitaattinsa Googlen avulla, T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 27 muttei oikeastaan tiedä mitä on tekemässä.” (4) Kukin voi Pylkön laajasta artikkelista tarkistaa, pystyykö hän perustelemaan väitteensä. (Kirjoitus on lukemisen arvoinen omin filosofisin ansioinkin.) Todettakoon tässä, että Pylkön jäsennys tuntuisi pätevän myös Valtaojaan. Vielä vuonna 2007 hän kirjoittaa ”Cogito, ergo sum, yritti filosofi Blaise Pascal löytää totuuden, jota ei voi asettaa kyseenalaiseksi” (2007, 78). Filosofian alkeiden opettelu julkisuudessa kuitenkin toimii ja viimeisimmässä kirjassaan Valtaoja kirjaakin filosofian historian kuuluisimman väitteen oikealla esittäjälle: ”Cogito, ergo sum, koetti Descartes löytää vankkumatonta lähtökohtaa…” (2012, 25). Uusimmassa teoksessa puolivillainen google-tiedon vaikutelma syntyy jo kirjan kolmannella sivulla. Valtaoja kirjoittaa: Filosofit ovat kamppailleet solipsismin kanssa vuosituhan sien ajan, aina siitä saakka kun Sokrateen aikalainen Gor gias esitti ajatuksen, että mitään ei ole olemassa. (9) Mistä tällainen ajatus on voinut juolahtaa kirjoittajan mieleen? Ajatus sisäisestä itsestä muodostui vuosisatoja Sokrateen ajan jälkeen, ja siitäkin kului vuosituhat ennen kuin solipsismia kyettiin jäsentämään. Omituinen jäsennys aloittaa solipsismin tarkastelu Gorgiaasta taas löytyy nopeasti googlaamalla englanninkieliseen Wikipediaan. Toinen ääri-ilmiö: luonnontieteellinen fundamentalismi Filosofia.fi-sivuston lokissa Sami Syrjämäki väittää, että Enqvist tekee hyvän luonnontieteen popularisoinnin sijaan huonoa filosofiaa. (Edeltävän filosofian hylkääminenhän on varsin tyypillinen filosofinen teko.) Hän kirjoittaa Enqvististä: Fyysikko ei nimittäin malta pysyä oman tieteenalansa, historiattoman fysiikantutkimuksen suljetussa piirissä, vaan alkaa operoida vihollisensa, historian ja filosofian, välineillä ja tekee sen taitamattomasti. Omassa arviossaan Pylkkö kehittelee samaa teemaa toteamalla: ”Kysymys siitä, miksi luonnontiede olisi tai on pätevää, ei ole luonnontieteellinen kysymys.” Enqvistin viimeisin teos Uskomaton matka uskovien maailmaan kuitenkin myös pyrkii vastaamaan tähän haasteeseen. 28 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 Enqvist kysyy: ”Mitkä olisivat ne havainnot, joiden painon alla kreationisti kumartaisi kauniisti, tunnustaisi erehtyneensä ja veisi Raamattunsa divariin?” ja vastaa: ”Epäilen, ettei sellaista todistusaineistoa ole olemassa. Mutta jos vääräksi osoittaminen on suljettu jo lähtökohtaisesti pois, kyseessä ei ole tiede vaan tieteen kaapuun verhoutunut uskonnollinen ideologia.” (102) Herää luonnollisesti kysymys, kuinka Enqvistin oma asenne suhtautuu tähän vaateeseen. Enqvist toistaa Tapio Puolimatkan hänelle esittämän kysymyksen: ”Mikä osoittaisi naturalistisen ja fysikalistisen näkemykseni epätodeksi?” (199) Fyysikko jatkaa toteamalla, että tähän hänellä ei ole vastausta, ja selventää sitten, miksei ole: Ei ole mitään, mikä voisi osoittaa uskonnottoman vakaumukseni epätodeksi, sillä se ei perustu tieteelliseen todistusaineistoon… Uskonnottomuus on sisäinen tunne, joka ei ole empiirisen koeteltavuuden tavoitettavissa. Se ei ole tieteellisessä mielessä totta tai epätotta. Se on pelkkä mielipide. (120) Puolimatkan kysymys oli filosofinen. Hän kysyi, ovatko Enqvistin filosofiset kannat, naturalismi ja fysikalismi rationaalisen tarkastelun piirissä Enqvistin omilla kriteereillä, eli onko niitä periaatteessakaan mahdollista osoittaa pätemättömiksi. Enqvist vastaa fysikalisminsa ja naturalisminsa olevan vakaumus – ja tämä on hyvin linjassa hänen teostensa kanssa. Filosofisia asenteita tai kantoja ei perustella eikä niiden puolesta edes pyritä argumentoimaan. Matemaattinen luonnontiede on tiedon ainoa lähde ja asioita, joita sillä ei kyetä selvittämään – kuten fysikalismin oikeutus – ei edes pyritä perustelemaan. Kysymys on vain mielipiteistä ja vakaumuksesta. Pylkkö kirjoittaa arviossaan Enqvistin teoksesta: ”Sanalla sanoen menetelmä muistuttaa pahasti monien kehnojen uskonnollisten kirjoittajien menetelmiä.” Mutta kyse ei ole vaan menetelmistä vaan myös asenteesta. Hieman aiemmin Pylkkö kirjoittaa Enqvististä: ”Hänen asenteensa luonnontieteelliseen tietoon on keskeisiltä osin irrationaalinen, vahvasti uskonvarainen.” (38) Kämäräinen puolestaan kysyy: Eikö Kari Enqvist ole tyypillinen esimerkki laput silmillä kulkevasta fundamentalistista? Enqvistin oman aseman läheisyys suhteessa uskonnollisiin positioihin saattaa olla lukijalle yllätys, mutta se on itse asiassa hyvinkin ymmärrettävää. Näin selittyy kirjoittajan ”tarve toistaa omaa uskonnottomuuttaan” (Kämäräinen 2012). On tärkeämpää painottaa eroa viereiseen kuin vastakkaiseen asemaan. Ilmeisesti ideologista suhtautumista ei kuitenkaan luonnontieteen piirissä pidetä vastaavana ongelmana kuin henkitieteissä. Esimerkiksi Peter Hayesin tutkimus jäsensi suhteellisuusteoriaa tutkimusyhteisön toiminnan kannalta ja päättyi tulokseen: ”Suhteellisuusteoria on ideo logia” (Hayes 2009). Kolmas ääri-ilmiö: historia luonnontieteenä Kiistoja on tieteen historiassa ollut ennenkin ja joskus nekin ovat kärjistyneet koviin otteisiin asti. Valtaoja ja Enqvist mainitsevat kiistoista tiheään Galilein tapauksen. Pylkkö pitää Enqvistin näkemystä tästä kiistasta lähinnä ”populaarikirjallisuudesta lainattuna kliseenä”. Enqvistin ja Valtaojan kirjojen näkemys, että Galilei olisi todistanut kopernikaanisen mallin olevan oikeassa, mutta sitten pakotettu vannomaan ja kirjoittamaan toisin, tosiaan elää edelleen. Tieteen historian asiantuntijoiden välillä kuitenkin vallitsee laaja yksimielisyys, että Galilei ei onnistunut todistamaan Maan liikettä. On myös vaikea uskoa, että Enqvist ja Valtaoja todella pitävät esimerkiksi vuorovesi-ilmiötä todistuksena Maan liikkeestä. Aivan hyvin perustein, Galilein muistikirjoja hyödyntäen, voimme myös nähdä, että Galilei uskoi jossakin vaiheessa voivansa todistaa Maan liikkeen, mutta päätyi itsekin huomaamaan, ettei tule onnistumaan (Wallace 1991). Tämän tulkinnan valossa voimme välttää syyttämästä suurta tiedemiestä väärästä valasta. Enqvistin ja Valtaojan oudot näkemykset menneisyydestä tulevat kuitenkin ymmärrettäväksi, kun katsomme kuinka he käsittävät historian. Valtaoja kirjoittaa: Historia ei pohjimmiltaan ole kertomusta siitä, mitä ihmiset tekivät toisilleen vaan siitä, miten he tulivat toimeen heitä ympäröivän maailman kanssa. Ihminen on osa yhteiskuntaa, mutta yhteiskunta on osa maailmaa, osa luontoa. (2012, 132) Tämän väitenipun on ilmeisesti tarkoitus osoittaa, että historia voidaan rakentaa luonnosta ja luonnontieteestä käsin. Näin se, mitä Galilei kirjoitti ja teki, ei ole merkityksellistä, sillä totuus ratkeaa nykyisen luonnontieteen mittareilla. Lopulta siis esimerkiksi tapahtumien ajoituksella ei ole merkitystä. Enqvist kirjoittaakin: Tieteessä on yhdentekevää, sanoiko Einstein jonkin seikan yhdellä tavalla elokuussa ja toisella marraskuussa. Historioi tsijoita tällaiset seikat kiinnostavat, mutta itse asian kannalta jonkin lausuman muotoiluajankohta on merkityksetön. (2012, 62) Neljäs ääri-ilmiö: luonnontieteen ongelmattomuus On tietysti ymmärrettävää, että Enqvistin ja Valtaojan nopealla tahdilla ilmestyvät kirjat ovat argumentaatioltaan puutteellisia ja sisältävät virheitä, kun kirjat kuitenkin käsittelevät pitkälti filosofian ja historian kysymyksiä. Pylkkö tuomitsee Enqvistin ”hyökkäyksen filosofista kulttuuria vastaan” (16) kovin sanoin: Enqvist ”suorastaan suoltaa yleisölleen aika tökeröitä filosofisia puolitotuuksia, perustelemattomia yleistyksiä ja latteuksia sivu sivun jälkeen”. (69) Toisaalta se, etteivät Enqvist ja Valtaoja pyri perustemaan rankkoja filosofisia väitteitään, tuntuisi vihjaavan, etteivät he ole tarkoittaneetkaan niitä otettavan täysin vakavasti. Uskoisin harvan lukijan esimerkiksi ottavan täysin tosissaan Enqvistin jatkuvat hyökkäykset ihmisarvoa vastaan. Enqvist esimerkiksi kirjoittaa: kosmologian ”paletissa ihmiskunta on vain kärpäsenlikaa” (2004, 61). Teoksessaan Kosmoksen siruja Valtaoja siteeraa Enqvistiä: ”Kosmisessa mittakaavassa ja fysiikan mikroskoopin alla ihminen kalpenee merkityksettömäksi ja satunnaiseksi olioksi, kuohaksi jo itsessään mitättömän kuohan päällä.” (46) Selvittäessään ihmistä luokitellen meidät samaan luokkaan liimojen (siis todellakin liimojen) kanssa Enqvist valistaa meitä toteamalla, että elämän olemuksen tutkimus ”on saa- T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 29 nut lähtölaukauksensa fysiikasta” (2010, 92). Vaikea uskoa kovin monen lukijan ottavan viimeistä väitettä todesta ja saman tien unohtavan, kuinka Platon aloittaa elämän olemuksen tarkastelun dialogissaan Faidon (105d). Moni lukija kuitenkin ottanee vakavasti fyysikkojen luonnontieteelliset tarkastelut. Pylkön arvio tuntuu kyseenalaistavan myös nämä tarkastelut. Laajan arvionsa lopuksi Pylkkö päätyy ihmettelemään: ”Onko tämä todellakin korkea tasoisinta tieteen tulosten esittelyä, mihin suomalaiset edustajat pystyvät?” Tässä lehdessä pitkään yrittämässäni keskustelussa olen pyrkinyt esittämään Enqvistille kysymyksen. Kansainvälisen tason kovan luokan asiantuntijat (Einstein ja Leopold Infeld, Hans Reichenbach, Max Born, Fred Hoyle ja Bertrand Russell) näkevät, että suhteellisuusteorialle on olennaista jäsentää Maan kiertävän yhtälailla Aurinkoa kuin Auringon Maata (Himanka 2010). Kotimaisissa tieteen popularisoinneissa Maan kiertoliike Auringon ympäri on kuitenkin esimerkillinen tosiseikka. Pylkön arvio saa minut nyt miettimään kotimaisten luonnontieteen popularisointien tasoa suhteessa kansainväliseen kenttään. Ottakaamme tästä toinen esimerkki, edelleenkin Enqvistin ja Valtaojan omimmalta osaamisalueelta eli suhteellisuusteoriasta. Valtaoja kirjoittaa: ”Ei kestänyt kauan saada selville, että Einsteinin suhteellisuusteoria oli parempi kuvaus todellisuudesta kuin lukuisat kilpailevat teoriat; niin sen sisäinen loogisuus kuin sen ennusteiden paikkansapitävyyskin eliminoivat tehokkaasti vaihtoehdot.” (2012, 156) Valtaoja väitteet käänteisessä järjestyksessä ovat: 1) suhteellisuusteorian ennusteet pitävät paikkansa; 2) teoria on sisäisesti looginen; 3) teoria on kilpailevia teorioita parempi kuvaus todellisuudesta. Katsokaamme lyhyesti kunkin väitteen paikkansapitävyyttä kansainvälisen kentän asiantuntijoiden näkemysten valossa. 30 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 1) Suhteellisuusteorian ennusteet pitävät paikkansa Thomas Kuhn toteaa, että tähän mennessä yleinen suhteellisuusteoria on onnistunut ennustamaan kolme havainnoin todennettavaa seikkaa (valon taittuminen auringon gravitaatiokentässä, Merkuriuksen periheli ja kaukaisten tähtien valon punasiirtymä; Kuhn 1977, 188). Näin yleisen teorian ollessa kyseessä sovelluksien määrä on ällistyttävän vähäinen, eivätkä nämä kolmekaan ole mitenkään yksiselitteisesti todennettuja. Kuhn toteaakin yleisen suhteellisuusteorian olevan kokolailla hedelmätön teoria (Kuhn 1977, 189). Kuhnin väitteestä on kuitenkin jo vuosikymmeniä – ehkä tilanne on sen jälkeen muuttunut? Kuhnin esittämien lisäksi olen törmännyt vain yhteen suhteellisuusteorian sovellukseen, mutta se vaikuttaisi olevan sitäkin vakuuttavampi, Global Positioning System. GPS onkin kuin tehty suhteellisuusteorian koekentäksi: kellot, joiden on oltava erittäin tarkasti synkronissa, liikkuvat suurilla nopeuksilla. Luonnontieteen populääriesityksissä GPS:n esitetään usein perustuvan suhteellisuusteoriaan. Kuten Valtaojakin jo toteaa, järjestelmää toteuttavien insinöörien luottamus suhteellisuusteoriaan ei kuitenkaan ole ollut kovin vahva (Valtaoja 2010, 226). Toteutuksessa kelloihin tehdään melkoinen määrä erilaisia korjauksia, joilla insinöörit ovat käytännön kokeissa päässeet yhä suurempaan tarkkuuteen. Asiasta kirjoittavat fyysikot eivät itse asiassa edes tiedä, mitä korjauksia insinöörit laitteisiinsa rakentavat (Ashby 2002). Kuten arvata saattaa, ei ole ollenkaan helppoa yksiselitteisesti sanoa, että nämä lukuisat korjaukset vastaavat jotakin tiettyä fysiikan teoriaa. Oma perehtyneisyyteni ei riitä tällaiseen arvioon, mutta esimerkiksi The Instutitute of Navigationin 58. vuosikokouksessa vuonna 2002 Ronald R. Hatch väittää, että yleisesti ottaen GPS-data selittyy paremmin Lorentziin pohjautuvalla mallilla kuin suhteellisuusteorioilla. Hän päättää esitelmänsä tiivistelmän seuraavasti: ”Tämä on todella vahva todistus sille, että jokin versio Lorentzin eetteriteoriasta on pätevä ja Einsteinin suhteellisuusteoriat eivät päde” (Hatch 2002). 2) Suhteellisuusteoria on sisäisesti looginen Laajemmin tunnettu kivi suhteellisuusteorian kengässä on kaksos- tai kelloparadoksin nimellä tunnettu ristiriita. Tämä ilmeinen ongelma nostettiin esiin heti suhteellisuusteorian julkaisun jälkeen ja asiaa on nyttemmin käsitelty jo tuhansien julkaisujen verran. Lyhyesti ongelma on seuraava: jos kahdesta kellosta toinen liikkuu liki valon nopeudella jonnekin ja takaisin, tuon kellon näyttämä aika jätättää suhteessa paikalla pysyneeseen. Suhteellisuusteorian puitteissa liikkunut kello voi olla kumpi tahansa, eli molemmat kellot jätättävät yhtälailla suhteessa toisiinsa. Tällaista koetulosta emme voi saada. Teoria on siis ristiriitainen. Suhteellisuusteorian kannattajat yleensä ohittavat asetelman todeten, ettei kellon palaaminen alkuperäiselle paikalle voi onnistua erityisessä suhteellisuusteoriassa ja yleisessä tilanne onkin paljon monimutkaisempi. Jostakin syystä fyysikot Einsteinista Enqvistiin ovat kuitenkin esittäneet keskenään erilaisia ratkaisuja ongelmaan. Einsteinin (1918) ratkaisua, jossa ratkaisevaa on toisen kellon kääntymisen vaikutukset aikaan, pidetään yleisesti ilmeisen virheellisenä. Kääntymisen vaikutuksethan ovat samat, oli kellon kulkema matka sitten kilometri tai miljoona valovuotta, eikä Einstein koskaan toimittanut lupaamiaan laskelmia. Enqvistin ratkaisu taas perustuu jousivaakaan, jota seuraamalla tiedämme, kumpi kelloista liikkuu. Vaa’an lukema voi kuitenkin liikkeen sijaan muuttua myös massan vaikutuksesta, emmekä siksi lopulta voi luottaa sen kertovan nimenomaan liikkeestä. Kuuluisimman kritiikin kello- tai kaksosparadoksin perusteella esitti Herbert Dingle, joka oli alan johtavia asiantuntijoita maailmassa. Tästä kritiikistä on käyty valtava keskustelu, jossa on vahva ideologinen maku puolin ja toisin. Hasok Chang onnistui kuitenkin 1990-luvun alussa Harvardissa selvittämään asiaa objektiivisella otteella. Perusteellinen artikkeli päätyy johtopäätökseen, että ”Näkemykseni mukaan Dinglen kysymykseen ei ole vastattu vielä tähän päivään mennessä” (Chang 1993, 782). Täsmennettäköön tähän vielä, että Chang ei väitä Dinglen sinällään olevan oikeassa, vaan että hänen esittämäänsä kysymystä ei ymmärretty, eikä siihen vastattu. Suhteellisuusteorian ristiriidattomuus ei siis ole ongelmaton tosiseikka. 3) Suhteellisuusteoria on kilpailevia teorioita parempi kuvaus todellisuudesta Nopeuden vaikutus aikaan on suhteellisuusteorian keskeinen ja kiistattomasti havaittu ilmiö. Teorian tälle muunnokselle laskivat ennen Einsteinia sekä Henri Poincaré että Hendrik Lorentz. Suhteellisuusteoriaa pidettiin aluksi Lorentzin ja Einsteinin yhteisenä luomuksena, mutta varsin pian Lorentz antoi mielihyvin koko kunnian Einsteinille. Juuri Lorentz oli fysiikan tutkimuksessa tuohon aikaan se hahmo, jonka kanta haluttiin ensimmäisenä kuulla uuden teorian ilmaantuessa. Lorentzin ja Einsteinin näkemysero liittyi pohjimmiltaan filosofian ja luonnontieteen suhteeseen (Canales). Einstein katsoi voivansa edetä filosofian alueelle eikä Lorentz nähnyt, että Einsteinin perusteet riittävät tähän. Varsinaisesti suhteellisuusteorian kanssa kilpailee kvanttifysiikka. Vuonna 1980 Sir Karl Popper näki, että kvanttimekaniikkaan liittyvä kaukovaikutuksen kokeellinen todistaminen olisi ratkaiseva koe siitä, pitääkö meidän luopua Einsteinin suhteellisuusteoriasta ja palata Lorentzin näkemykseen (Popper 1982, 30). Ymmärtääkseni ainakin Alain Aspectin kokeet paria vuotta myöhemmin ratkaisivat pelin Lorentzin puolelle Einsteinia vastaan. Suhteellisuusteorian kilpailijat, Lorenzin malli ja kvanttifysiikka, näyttävät siis olevan varsin vahvoilla. Näyttäisi siis siltä, että Valtaoja ei joko tiedä suhteellisuusteorian ongelmista tai katsoo parhaaksi pimittää ne. Tietokirjan lukijan kannalta kumpikaan ei ole hyvä vaihtoehto. Enqvistin ja Valtaojan kirjat eivät kutsu lukijaa pohtimaan todellisuuden olemusta ja hahmota eri mahdollisuuksia vaan pikemminkin julistavat. Hämmästellessään Enqvistin ehdotusta polttaa kirjat, jotka eivät ole hänen näkemyksensä linjoilla, Pylkkö kuvaa Enqvistin tekstin etenemistä seuraavasti: ”Koko tämä menetelmä on hyvin autoritaarinen ja odottaa lukijalta nöyrää perässä juoksemisen halua, tieteen hämärän ja sekavan auktoriteetin mykkää kunnioitusta” (38). Pyl- T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 31 kön arviossa lähtökohtien, eli filosofian, sivuuttaminen on sinällään vain naiiviutta, mutta on arveluttavaa tehdä tästä naiiviudesta ja tietämättömyydestä julkisesti hyve (17). Syrjämäki puolestaan arvostelee sitä, että ”historiasta piittaamattomuus on Enqvistille hyve”, ja hämmästelee myös sitä, että muiden virheiden pilkkaamisesta saatu nautinto nostetaan fyysikolle ansioksi. Valtaojan viimeinen kirja, Kaiken käsikirja, kuitenkin päättyy lupaavasti: ”Olen halunnut innostaa sinua ajattelemaan, en kertoa mitä ajatella.” Näin Valtaoja yllättäen liittyy länsimaisen korkeimman opetuksen Platonista alkaneeseen kunniakkaaseen perinteeseen. Toivottavasti tämä halu siirtyy jatkossa paremmin itse tekstiin. Viides ääri-ilmiö: keskustelun onnistuminen Seuratessani yrityksiä ja yrittäen itsekin keskustella luonnontieteen ja humanististen tieteiden välillä, on onnistuminen alkanut näyttää yhä vaikeammalta. Voimmekin katsoa onnistumisen olevan ääri-ilmiö. Onnistuminen tapahtui Pariisissa marraskuussa 1924. Onnistumisen taustalla oli Einsteinin ja Henri Bergsonin kuuluisa kohtaaminen vuonna 1922. Kohtaaminen on luonnontieteen puolelta usein ideologisoiden nähty Einsteinin voittona, mutta historiallisia perusteita tällä ei esitetä. Asiallisessa tutkimuksessa tilanne oli hyvinkin jännittävä ja lopputuloksesta voidaan perustellusti olla montaa mieltä (Canales 2012). Tässä meitä kiinnostaa erityisesti se, että lopulta Bergson onnistui käymään todellisen keskustelun ajan olemuksesta fyysikon kanssa. Marraskuussa 1924 Bergson lähetti Lorentzille kutsun kahdenkeskiselle illalliselle ja kiitti samalla Lorentzia saamastaan viestistä, joka koski kahta kelloa (Canales 2012). Bergson myös totesi, että ensivaikutelman perusteella argumentti on moitteeton ja tällä perusteella hänen omansakin on oikeassa (mt.). Fyysikko ja filosofi olivat siis yhdessä ratkaisseet kelloparadoksin vuonna 1924, mutta ikävä kyllä emme tiedä, mikä tuo ratkaisu on. Uskoisin kuitenkin, että ratkaisu ei rakennu Einsteinin vaan Lorentzin jäsennyksen varaan. 32 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 Jimena Canaleksen tutkimukset Einsteinin ja Bergsonin kohtaamisesta jäsentävät, ettei kysymys lopulta ollut siitä kumpi on oikeassa, vaan he olivat eri mieltä siitä, miten toimia, kun ollaan eri mieltä (Canales 2007, 2009, 2012). Olkoon keskusteluun pyrkijä kuinka oikeassa tahansa oman kantansa suhteen, hän voi silti epäonnistua pyrkimyksessään keskustella siitä. Itse asiassa täysi varmuus omasta oikeassa olemisesta tuntuisi olevan pikemmin este kuin apu kommunikoida niiden kanssa, jotka eivät jo valmiiksi ole samaa mieltä. Jos oppisimme löytämään ensin tien keskusteluun ja malttaisimme tuoda vakuuttavat kantamme esiin vasta sitten, olisimme sivistyneempiä. Tässä mielessä aito tietäminen tuntuisi olevan lähtökohtaisesti sidoksissa etiikkaan, sillä yksinhän emme tiedä mitään. Osaltaan Einsteinin ja Bergsonin epäonnistumisen voi nähdä johtuneen yhteiskunnallisesta tilanteesta. Bergson ja Lorentz puolestaan onnistuivat, koska kävivät keskustelun yksityisesti. Eli toisaalta meidän pitäisi saavuttaa Bergsonin ja Lorentzin taso sivistyksessä sekä toisaalta luoda yhteiskunta, jossa sivistynyt keskustelu onnistuu. Kirjallisuus Ashby, Neil (2002), Relativity and the Global Positioning System, Physics Today May 55. Canales, Jimena (2007), Einstein, Bergson, and the Experiment that Failed, Intellectual Cooperation at the League of Nations, toim. Michal Kokowski, The Press of the Polish Academy of Arts and Sciences, 723–724 Canales, Jimena (2009), A Tenth of a Second, The University of Chicago Press, Chicago. Canales, Jimena (2012), Of Twins and Time: Scientists, Intellectual Cooperation, and the League of Nations, teoksessa Lettewall, Somsen and Widmalm (toim.), Neutrality in Twentieth-Centaty Europe, 243–272. Chang, Hasok (1993), The Twin-Paradox Controversy and Herbert Dingle’s Vision of Science, Studies in History and Philosophy of Science 24, 741–790. Einstein, Albert (1918), Dialog über Einwände gegen die Relativitästheorie, Die Naturwissenschaften 6 (48). Enqvist, Kari (2001), Paluu kaksosten paradoksiin, Tähdet ja Avaruus 2/2001. Enqvist, Kari (2004), Vien rucolan takaisin, WSOY, Helsinki. Enqvist, Kari (2010), Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat, WSOY, Helsinki. Enqvist, Kari (2012), Uskomaton matka uskovien maailmaan, WSOY, Helsinki. Hatch, Ronald (2002), ”Clock Behavior and the Search for an Underlying Mechanism for Relativistic Phenomena”, http://www.ion.org/ Hayes, Peter (2009), The Ideology of Relativity: The Case of Clock Paradox, Social Epistemology 23, 57–78. Himanka, Juha (2010), Kuka katsoo kaukoputkeen, Tieteessä tapahtuu 7, 48–53. Kuhn, Thomas (1977), The Essential Tension, The Univerisity of Chicago Press, Chicago. Kämäräinen, Jouko (2012), Fanaattiset tiedepapit, Voima 10/2012. Paukku, Timo (2012), Elämme jännittäviä aikoja, Helsingin Sanomat 25.11. Popper, Karl (1982), Quantum Theory and the Schism in Physics, Rowman and Littlefiled, Totowa. Pylkkö, Pauli (2012), Fysiikkaviikari filosofian ihmemaassa, http://www.uunikustannus.fi/fysiikkaviikari.pdf Syrjämäki, Sami, Rajaton riemu, eli tyhmä Einstein, tyhmä Einstein! filosofi.fi/verkkoloki Wallace, William (1991), Galileo and Aristotle in the Dialogo, teoksessa Galileo, the Jesuits and the Medieval Aristotle, Variorum, Hampshire, 311–332. Valtaoja, Esko (2002), Kotona maailmankaikkeudessa, Ursa, Helsinki. Valtaoja, Esko (2007), Ihmeitä, kävelyretkiä kaikkeuteen, Ursa, Helsinki. Valtaoja, Esko (2010), Kosmoksen siruja, Ursa, Helsinki. Valtaoja, Esko (2012), Kaiken käsikirja, Ursa, Helsinki. Kirjoittaja on teoreettisen filosofian dosentti ja pedagoginen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. TIEDEKUSTANTAJIA KUTSUTAAN KERTOMAAN NÄKEMYKSENSÄ ALAN NYKYTILASTA JA TULEVAISUUDESTA Tieteellinen julkaiseminen on kuluneen vuoden aikana ollut usein esillä. Erityisesti kansainvälisen julkaisemisen paine, kotimaisten kielten tulevaisuus tieteen kielinä, julkaisujen merkitys yliopistojen rahoitusmallissa ja siihen liittyvä Julkaisufoorumi-luokitus ovat herättäneet keskustelua. Myös julkaisujen avoimeen saatavuuteen (Open Access) liittyvät odotukset muodostavat oman haasteensa tiedekustantajille. Tieteellisten seurain valtuuskunta (TSV) ja Julkaisufoorumi (JUFO) keräävät tietoa tiedekustantajien näkemyksistä. Tarkoituksena on järjestää touko-kesäkuun aikana kysely, jolla pyritään kartoittamaan tieteellisten lehtien ja kirjakustantajien julkaisutoiminnan luonnetta, tutkimuseettisten näkökohtien huomioimista, laadunarviointikäytäntöjä sekä lehtiartikkelien näkyvyyttä koti- ja ulkomaisissa viitetietokannoissa. Lisäksi kerätään tietoa kustantajien näkemyksistä avoimeen saatavuuteen sekä yleensä alan tulevaisuuteen. Kyselyn tuloksia hyödynnetään kotimaisen tiedekustantamisen tilannetta koskevan selvityksen valmistelussa. Kysely toteutetaan yhteistyössä TSV:n, JUFO:n,Tutkimuseettisen neuvottelukunnan (TENK), Suomen tiedekustantajien liiton, Opetus- ja kulttuuriministeriön, Helsingin yliopiston kirjaston, Kansalliskirjaston ja Tieteen kieli -projektin kanssa. Lisätiedot: julkaisupäällikkö Johanna Lilja (johanna. [email protected]) ja suunnittelija Janne Pölönen (janne. [email protected]) JULKAISUFOORUMIIN VOI EHDOTTAA LISÄYKSIÄ TOUKOKUUN LOPPUUN ASTI Julkaisufoorumi-luokitusta täydennetään jälleen syksyllä 2013, jolloin asiantuntijapaneelit arvioivat tasolle 1 lisättäviä julkaisukanavia. Tieteellisiä lehtiä, sarjoja ja kirjakustantajia, joita ei ole aikaisemmin luokiteltu, voi ehdottaa tähän arviointiin Julkaisufoorumin ehdotussivulla 31. 5. 2013 asti: www.tsv.fi/julkaisufoorumi/ehdota.php. Ehdotussivulla on myös mahdollista tehdä aikaisemmin arvioitujen lehtien, sarjojen ja kirjakustantajien tasoluokkaa koskevia perusteltuja muutosehdotuksia sekä esittää korjauksia tai täydennyksiä bibliografisiin tietoihin. Tasoluokitukset tarkistetaan kolmen vuoden välein, seuraavan kerran vuonna 2014. Julkaisufoorumi-luokituksen käyttöohje, jossa esitellään tieteellisten julkaisukanavien tasoluokituksen kriteerit sekä käyttötapoja, on ladattavissa Julkaisufoorumin verkkosivulla: http:// www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/JUFO_kayttoohje_211212.pdf. TUNNUS VERTAISARVIOIDUILLE JULKAISUILLE Tieteellisten seurain valtuuskuntaan on perustettu työryhmä kehittämään vertaisarvioiduille julkaisuille tarkoitettua tunnusta, jota voidaan käyttää kotimaisten tieteellisten erillisteosten sekä kokoomateos- ja lehtiartikkelien tunnisteena. Tavoitteena on yhdenmukaistaa ja tehdä läpinäkyväksi tieteellisen laadunarvioinnin käytäntöjä. Ryhmän jäsenet Ilkka Niiniluoto (pj), Janne Pölönen (siht.), Tero Norkola (SKS), Tuomas Seppä (Gaudeamus), Jonas Lång (SLS), Anne Mäntynen (Suomen tiedekustantajien liitto), Olli Poropudas (OKM), Johanna Lilja (TSV). Lisätiedot: suunnittelija Janne Pölönen ([email protected]) ja julkaisupäällikkö Johanna Lilja ([email protected]). T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 33 Kuinka ohjata alus pois myrskystä – Jean Bodinin kuusi kirjaa valtiosta Tommi Lindfors Ranskalaisen filosofin ja oikeusoppineen Jean Bodinin (1529/30–1596) nimi on nykypäivänä monelle tuttu. Vaikka Bodin kirjoitti ja julkaisi laajalti eri aiheista, tutkijoiden mielenkiinto hänen kirjoituksiaan kohtaan on rajoittunut lähes yksinomaan Bodinin opus magnumiin, yli tuhatsivuiseen Les Six livres de la République -teokseen. Siinä Bodin esittää teorian koskien sitä, kenelle ylin valta valtiossa kuuluu ja mitkä tämän vallan tunnusmerkit ovat. Suvereniteetin käsite on nykypäivänä ohittamaton politiikan tutkimuksessa, mutta mikä sai Bodinin kirjoittamaan aiheesta 1500-luvun puolivälissä? Entä mistä lähteistä hän ammensi teoriansa perusosat? Artikkeli hakee vastausta näihin kahteen kysymykseen ja luo samalla laajemman katsauksen Bodinin kirjalliseen tuotantoon. Renessanssimielen uumenista Jälkipolvet ovat lukeneet ja ymmärtäneet Bodinin teoksia monin eri tavoin. Näin laajan tuotannon ollessa kyseessä ei ristiriitaisilta tulkinnoilta luonnollisesti voi välttyä. Eräs esimerkki on vuonna 1580 julkaistu De la démonomanie des sorciers1, eräänlainen oppi- tai käsikirja noitien tunnistamiseksi ja tuomitsemiseksi maallisen oikeuden edessä. Teoksessa esiintyvän taikauskon ja joidenkin katkelmien julmuuden vastapainoksi Bodinin Colloquium heptaplomeres de rerum sublimium arcanis abditis2 sisältää ajanjaksolle harvinaislaatuisen uskonnollisen suvaitsevaisuuden puolustuspuheen. Vastaavasti République-teos on pääosin harkitun juridinen, systemaattinen esitys valtion sisäisten voimasuhteiden hierarkiasta ja voimankäytön oikeutuksesta. Myös Bodinin taloutta koskevista kirjoituksista, erityisesti vuonna 1568 julkaistu Réponse aux paradoxes de Malestroit3, on löydettävissä liberaaleja – paikoitellen hyvin moderneja – piirteitä. Esitys koskee ennennäkemättömän rajun hinnannousun syitä sekä keinoja sen hil- 34 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 litsemiseksi 1500-luvun Euroopassa. Teokseen sisältyy myös eräs varhaisimmista muotoiluista koskien rahan kvantiteettiteoriaa. Kuten tunnettua, Bodinin kirjoitukset koskien kansojen perusluonnetta, ja kullekin luonteelle sointuvan perustuslain suhdetta (ensimmäinen versio teoriasta on teoksessa Methodus ad facilem historiarum cognitionem vuodelta 1566) vaikuttivat toisen ranskalaisen, Montesquieun (1689–1755), kirjoituksiin reilu puolitoista vuosisataa myöhemmin. Täysin vaille huomiota sitä vastoin on jäänyt Bodinin vaikutus Jean-Jacques Rousseaun (1712–78) kirjoituksiin. Toulouse, Pariisi ja Eurooppa Tutkijat eivät toistaiseksi ole kyenneet kokoa maan aivan tarkkaa esitystä Bodinin elämän vaiheista4. Tähän on kaksi pääasiallista syytä. Ensiksi, Jean Bodin oli yleinen nimi kirjailijamme elinaikana, emmekä aina kykene varmuudella sanomaan, viittaako jokin säilynyt dokumentti juuri filosofi Jean Bodiniin5. Toiseksi, puoli vuosituhatta on pitkä aika; tutkija uskaltaa vain toivoa toistaiseksi tutkimattomien arkistojen paljastavan meille uutta tietoa Bodinistä. Seuraavista asioista voimme olla lähes varmoja. Bodinin 7. päivänä kesäkuuta 1596 päivätty testamentti toteaa hänen olleen 66 vuoden ikäinen kuollessaan. Hänen syntymänsä ajoittuu siten vuoteen 1529 tai 1530. Bodinin isä oli saavuttanut kohtalaista menestystä harjoittamassaan kauppiaan ammatissa. Hänen äidistään ei tiedetä juuri mitään. Bodinin oletetaan liittyneen karmeliittien veljeskuntaan ollessaan hieman toisella kymmenellä. Hänen tiedetään myös opiskelleen ja myöhemmin opettaneen oikeustiedettä (erityisesti roomalaista oikeutta) Toulousen yliopistossa. 1550-luvun lopulla tai seuraavan vuosikymmenen alussa Bodin siirtyi työskentelemään Parlement de Paris’hin. Yhdeksi syyksi uranvaihdokselle on tarjottu Bodinin kokemaa pettymystä hänen tavoittelemaansa professorinvirkaa täytettäessä. 1570-luvulla Bodin toimi aktiivisesti Euroopan poliittisella kentällä kahden eri Ranskan kuninkaan lähipiirissä – Bodinin teoksissaan mainitsemat lukuisat diplomaattilähteet sekä eri maita koskeva paikallistuntemus ovat perua tältä kaudelta. Asetuttuaan vastustamaan Ranskan kuningas Henrik III:n (hallitsijana 1574– 89) talouspolitiikkaa Bodin menetti kuninkaan luottamuksen ja joutui jättämään hovin. Vuonna 1576 hän avioitui Françoise Trouillardin kanssa ja asettui loppuelämäkseen Laonin kaupunkiin. Hän yritti luoda uraa vaimonsa perheen hyvin tunteman, Ranskan kuninkaan nuorimman veljen, Anjoun ja Alençonin herttuan (1555– 84) palveluksessa. Tämän kuoltua Bodin käänsi katseensa ja toivonsa kohti Ranskan tulevaa kuningasta, protestanttista Henrik Navarralaista (myöh. Henrik IV; hallitsijana 1589–1610). Bodinin kosiskelut Henrikin suuntaan eivät tuottaneet mainittavaa tulosta. Viimeisinä elinvuosinaan Bodin kirjoitti kaksi merkittävää teosta. Jo edellä mainittu Colloquium heptaplomeres (”Seitsemän kollokviota koskien kaikkein ylevimpien asioiden kätkettyjä salaisuuksia”) on rohkea puheenvuoro uskonnollisen suvaitsevaisuuden puolesta aikana, jolloin uskontoa koskevat erimielisyydet olivat ajaneet Ranskan valtion lähellä täydellistä luhistumista. Bodinin teoksista kaikkein vähimmälle huomiolle jäänyt Universae naturae theatrum puolestaan on hänen (luonnon)filosofisen oppinsa huipentuma – opin, jonka perustus oli laskettu Methodus-teoksessa kolme vuosikymmentä aiemmin. Bodin menehtyi ruttoon vuonna 1596. Toiveensa mukaisesti hänet haudattiin asuinkaupunkinsa Laonin fransiskaaniluostariin. Hirmuvaltiaan tappamisen oikeutus Artikkelin otsikko on viittaus erääseen Bodinin teoksissa toistuvaan ajatukseen (joka on löydettävissä myös muista saman aikakauden teoksista), jossa hän kuvaa Ranskan valtion myrskyn silmään joutuneeksi alukseksi, jota piiskaa sade ja jota valtaisat aallot runtelevat. Myrskyn pääasiallinen aiheuttaja ovat maan katoliset ja protestantit eli hugenotit kahteen vihollisleiriin ajaneet uskonnolliset kiistat. Kansan kielellä kirjoitetun République teoksen tarkoitus oli ohjata valtiollinen alus etäämmälle myrskystä ja taata näin valtion tulevaisuus. Erityisen vakavasti Bodin suhtautui yhteen ajatukseen, joka löysi ilmaisun yhä useampien hugenottien mielipiteissä: Ranskan kuningas käyttäytyi hirmuvaltiaan tavoin ja hänet tulisi päästää hengestään. Jo Aristoteleen Politiikka-teos sisältää (IV 10; V 10–12) keskustelun koskien tyranniaa eli hirmuvaltiutta. Paljon myöhemmin 1200-luvulla Tuomas Akvinolainen sekä hänen jälkeensä Baldus de Ubaldis 1300-luvulla kirjoittivat samasta aiheesta (Bodin viittaa pääasiallisesti näihin kahteen). Uuden ajan kynnyksellä Ranskan kuningas Ludvig XI:nen (hallitsijana 1461– 83) harjoittamat poliittiset manööverit kirvoittivat keskenään ristiriitaisia tulkintoja 1400- ja 1500-luvun taitteessa ja hieman sen jälkeen. Kuten usein vastaavissa tapauksissa, tulkintojen taustalta löytyy tarkoituksenhakuisuutta ja vallitsevan poliittisen tilanteen puolustusta tai kritiikkiä. Eräiden tulkintojen mukaan pienikokoinen ja taikauskoinen Ludvig XI – jota kutsuttiin myös lisänimillä le prudent (”harkitseva”) ja universelle aragne (”suuri hämähäkki”), joista jälkimmäinen pilkkanimi kuvaa hänen tapaansa punoa juonia – oli terävänäköinen ja älyltään nopea poliittisen vallankäytön mestari, joka omalla tavallaan viitoitti tietä seuraavan vuosisadan raison d’état -teoreetikoille. Toisen, erityisesti 1570-luvulla suosiota saaneen tulkinnan mukaan Ludvig XI oli ensimmäinen absoluuttista valtaa Ranskassa käyttänyt tyranni, jonka hallituskaudella maan poliittinen tilanne rappioitui (eri tulkintoihin liittyen, ks. Bakos 1997). Tämä jälkimmäinen tulkinta oli erityisen suosittu niin kutsuttujen monarchomaques-ajattelijoiden keskuudessa. Vuonna 1600 julkaistussa teoksessaan De regno et regali potestate skottifilosofi ja rojalisti William Barclay (1546–1608) käytti termiä kuvatakseen kaikkia niitä, protestantteja tai katolisia, jotka hyökkäsivät kuninkaanvaltaa vastaan6. Artikkelini yhteydessä käy- T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 35 tän termiä kuvaamaan niitä protestantteja, jotka Pärttylinyön verilöylyn (24. elokuuta 1572) jälkimainingeissa hyökkäsivät maan katolista uskoa tunnustavaa kuningasta vastaan. Esimerkiksi Théodore de Bèzen (1519–1605) De jure magistratum, François Hotmanin (1524–90) Francogallia sekä anonyyminä julkaistu Vindiciae contra tyrannos kuuluvat tähän Barclayn väljästi määrittelemään ryhmään7. Monarchmacquesajattelijoiden kirjoituksista voidaan löytää tiettyjä yhteisiä piirteitä, joista lyhyesti seuraavassa. Poliittisten rajoitteiden asettaminen kuninkaanvallalle ja vastarinnan oikeuttaminen voidaan lukea keskeisiksi monarchomacqueskirjoittajien tavoitteiksi. Näiden tavoitteiden toteuttamiseksi kirjoittajat painottivat seuraavia asioita: 1) korkein poliittinen auktoriteetti kuuluu kansalle (so. kansa on suvereeni) ja kansan suostumus on legitiimin auktoriteetin elintärkeä ehto; 2) kansan ja hallitsijan välillä vallitsee sopimus (tässä yhteydessä on puhuttu eräänlaisesta yhteiskuntasopimusteoriasta; ks. esimerkiksi Terrel 2001), jossa määritetään hallitsijan käyttämän vallan rajat. Hallitsija muun muassa sitoutuu – usein kruunajaisissaan vannotun valan muodossa – suojelemaan alamaistensa henkeä, omaisuutta ja vapautta sekä säilyttämään olemassa olevat lait ja tapaoikeuden. Mikäli hallitsija rikkoo tätä sopimusta, katsotaan poliittisen vallan palautuvan kansalle; 3) säännöllisin väliajoin kokoontuvat, kansan riveistä valitut edustajat rajoittavat ja valvovat hallitsijan valtaa. Lopuksi, virkamiehillä on oikeus ja vaatimus asettua vastustamaan hirmuvaltiaan tavoin käyttäytyvää hallitsijaa – joko oikeusteitse tai (eräissä tarkoin määritellyissä) ääritapauksissa jopa fyysiseen voimaan turvautuen. Bodin ja vallitsevan järjestyksen puolustus Yksi monarchomacques-kirjoittajien teorioita vastaan nousseista oli Bodin teoksessaan Les Six livres de la République vuodelta 1576 (Bodinin itsensä laatima teoksen latinankielinen käännös De republica libri sex ilmestyi kymmenen vuotta myöhemmin)8. Teoksen esipuheessa Bodin kirjoittaa vaarallisista henkilöistä, jotka vapauteen 36 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 vedoten yllyttävät kansalaisia luonnollisia hallitsijoitaan vastaan ja näin tehden johdattavat yhteiskuntaa kohti sietämätöntä anarkian tilaa (kurjuuden määrässä mitattuna mielivaltaisinkaan hirmuvalta ei Bodinin mukaan voita valtiotonta tilaa eli anarkiaa). Teoksen toinen esipuhe jatkaa pitkälti samaan sävyyn: siinä Bodin tuomitsee teokset, joissa kehotetaan alamaisia karkottamaan hirmuvaltiaan tavoin käyttäytyvät hallitsijat valtakunnistaan ja joissa painotetaan kansan oikeutta valita itselleen kuningas. Bodinin mukaan ei ole ”kunnon ihmisen ja kunnon kansalaisen tehtävä hyökätä väkivalloin prinssiään vastaan mihin tahansa syyhyn nojaten, huolimatta siitä kuinka suuri hirmuvaltias tämä saattaa olla”. Bodinin mukaan Jumala langettaa tyrannille rangaistuksen tuonpuoleisessa. Mikäli alamaiset ryhtyvät kapinaan suvereenia hallitsijaansa vastaan, rikkovat he vastoin luonnossa olevia lakeja ja maailmassa vallitsevaa harmoniaa (jonka mukaan pojan on toteltava isäänsä, alamaisen hallitsijaa ja hallitsijan Jumalaansa). Bodin vastaa monarchomaques-kirjoittajien hyökkäykseen muistuttamalla, että jopa Luther (1483–1546) ja Calvin (1509–64) – ”kaksi viisasta teologia” – kielsivät alamaisia kapinoimasta hallitsijaa vastaan, puhumattakaan hallitsijan tappamisesta. Bodin tosin myöntää näiden kahden sallineen hallitsijan tappamisen Jumalan erityisellä luvalla tai käskyllä. Bodinin mukaan erityislupaan ei kuitenkaan tule vedota köykäisesti; hän selvästi uskoi, ettei Jumala ollut antanut hugenoteille käskyä murhata Ranskan kuningas. Jotta ymmärtäisimme paremmin Bodinin hyökkäyksen yksityiskohtia, on hyvä kerrata lyhyesti hänen poliittisen teoriansa pääkohdat. Valtion ja suvereniteetin käsitteistä Les Six livres de la République alkaa seuraavalla valtion (république) määritelmällä: ”Valtiolla tarkoitamme usean kotitalouden ja näille kotitalouksille yhteisten asioiden oikeamielistä hallitsemista (droit gouvernement) suvereenin vallan alaisuudessa.” Valtion määritelmästä voimme erottaa seuraavat kolme asiaa: 1) kotitalous tai perhe (ménage; famille); 2) suvereniteetti (souveraineté) sekä 3) kaikille yhteiset asiat (ce qui est commun en une République). Lopuksi Bodin toteaa, että valtiota tulee hallita oikeamielisesti.9 Vetoamalla oikeamieliseen (toisin sanoen järkeen perustuvaan) hallintoon Bodin tekee erottelun toisaalta valtioiden, toisaalta rosvojoukkojen välillä. Vaikka rosvoyhteisö täyttäisi muut valtion määritelmän kriteerit, jää siitä uupumaan kaikkein oleellisin: Bodinin mukaan ystävyyden tosiasiallinen tunnusmerkki on ”luonnollisiin lakeihin perustuva oikeamielinen hallitseminen” (droit gouvernement selon les lois de nature). Valtion todellinen alkulähde ja pääasiallinen jäsen on perhe (eikä esimerkiksi yksilö). Perhe on valtio pienoiskoossa, ja perheen isän tulee hallita puolisoaan ja lapsiaan oikeamielisesti perheen omaisuudesta huolehtien. Bodinin tulkinnan mukaan kukaan ennen häntä ei ole määritellyt suvereniteetin käsitettä; tämä siitä huolimatta, että ”se on kaikkein tärkein ja tarpeellisin asia, josta meidän tulee olla selvillä valtiota käsittelevässä teoksessa”. Suvereniteetti on “absoluuttinen ja jatkuva valta valtiossa”. Suvereniteetin on oltava jatkuvaa, sillä hallitsija, jolle valta on luovutettu määräajaksi, ei Bodinin mukaan ole todellinen hallitsija. Absoluuttisella vallalla hän kuvaa sellaista valtaa, johon ei sisälly vaateita (charge) tai ehtoja (condition), toisin sanoen ainoat hallitsijan valtaa rajoittavat asiat ovat luonnon lait ja Jumalan laki (la loi de dieu ou de nature). Bodinin mukaan suvereeni hallitsija tai hallitsijat – hän tutkii yhtä lailla monarkiaa, aristokratiaa kuin demokratiaakin – eivät voi ottaa vastaan käskyjä keneltäkään, ja hänellä (tai heillä) tulee olla valta säätää uusia lakeja alamaisilleen, sekä tarpeen niin vaatiessa mitätöidä tarpeettomiksi käyneitä lakeja. Hallitsija, jonka täytyy totella lakeja – toisin sanoen hallitsija, joka toimii lakien alaisuudessa –, ei ole kykenevä säätämään uusia lakeja ja mitätöimään vanhoja. Tämän vuoksi suvereenin hallitsijan on oltava maallisten lakien yläpuolella (on kuitenkin tärkeä muistaa, että myös hallitsijan tulee noudattaa luonnon ja Jumalan lakia). Tästä seuraa, että Bodinin mukaan juuri valta ”säätää lakeja kaikille yhteisesti sekä jokaiselle erikseen” on suvereenin hallitsijan ensimmäinen ja tärkein tunnusmerkki (marque de la souverai- neté). Muiden tunnusmerkkien (so. valta julistaa sotatila tai neuvotella rauhasta, valta nimittää ja erottaa valtion korkeimmat virkamiehet, hallitsijalla on viime kädessä valta päättää kaikista oikeudellisista kysymyksistä [ns. extrema provocatio], määrittää rahan arvo jne.) voidaan katsoa sisältyvän tähän ensimmäiseen. Voimmekin sanoa, Bodin kirjoittaa, että ”ei ole olemassa kuin tämä yksi ainoa suvereenisuuden tunnusmerkki” (Bodin 1993, 162–163). Hän jatkaa: ”Ja näin tulemme seuraavaan johtopäätökseen, nimittäin että suvereenin hallitsijan ensimmäinen tunnusmerkki on valta säätää lakeja kaikille yhteisesti sekä jokaiselle erikseen, mutta tämä ei riitä [määritelmäksi], sillä on vielä lisättävä seuraava asia: ilman itseään suurempiarvoisen, samanarvoisen tai vähempiarvoisen suostumusta.” (mt., 160) Roomalainen ja kanoninen oikeus Vaikka keskiajalta periytyneet oikeustieteelliset opit ja tulkinnat olivat hiljalleen siirtymässä historiaan 1500-luvun Euroopassa10, edeltäneillä vuosisadoilla kukoistanut oikeuspluralismi oli yhä voimissaan Bodinin ajan Ranskassa. Oiva osoitus tästä ovat Bodinin lukuisat viitteet eri oikeuslähteisiin: roomalaiseen ja kanoniseen oikeuteen sekä erinäisiin, rajattua aluetta tai ihmisryhmää koskeviin partikulaarioikeuksiin. Lisäksi Bodinin teokset sisältävät lukuisia viittauksia Ranskan kuninkaiden säätämiin edikteihin sekä Pariisin parlamentin (parlement on ymmärrettävä tässä yhteydessä sanan ancient régime merkityksessä) säädöksiin. Nämä viitteet ovat luettavissa – ajalle tyypilliseen tapaan – kirjan tekstin vierestä, sivujen reunalta. République-teoksen sivut pursuavatkin viitteitä Bodiniä edeltäneisiin filosofeihin ja oikeusoppineisiin. Kuten Michel Reulos on useassa artikkelissa todennut11, voi näiden viitteiden tutkiminen auttaa meitä paremmin ymmärtämään Bodinin teoriaa. Seuraava on lyhyt lista koskien oikeusoppineita, joihin Bodin toistuvasti viittaa. Glossaattoreista hän mainitsee nimeltä vain Accursiuksen (n. 1182–n. 1263), jonka teos Glossa ordinaria on laaja kommentaari Corpus iuris civilis teoksen kaikkiin neljään osaan. Kanonisteista Bodin mainitsee seuraavat: Panormitanus (1386–1445; oikealta nimeltään Nicholas de Tudeschis)12, paavi Innocentius IV (paavina 1243–54) sekä Baldus de T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 37 Ubaldis (1327–1400; Baldusta on totuttu pitämään yhtä lailla romanistina kuin kanonistinakin). Kolme viimeksi mainittua keskustelivat laajalti erityisesti paavin käyttämästä vallasta, ja Bodin saattoi ammentaa runsaasti heidän teoksistaan. Bodin viitta usein myös Balduksen opettajaan Bartolus de Sassoferratoon (1313–57), joka oli eräs aikansa arvostetuimmista oikeusoppineista. 1400-luvulla syntyneistä Alexander de Tartagnis (1424?–77) ja Filippo Decio (1454–1535?; toisinaan Decius) saavat Bodinin hyväksynnän. Aikalaisista Bodin arvosti erityisesti maanmiestään Charles Dumouliniä (1500–66). Lisäksi valtiomies, jonka tärkeyttä Bodinin kirjoituksille voi tuskin korostaa liikaa, on kanslerina (chancelier de France oli eräs Ranskan valtion korkeimmista viroista) uskonsotien alkuvuosina toiminut Michel de l’Hospital (toisinaan Hôpital; 1505?–73)13. Bodinin suhde roomalaiseen oikeuteen on kahtiajakoinen. Hän torjui jyrkästi ajatuksen, jonka mukaan roomalainen oikeus olisi eräänlainen ratio scripta tai että sillä olisi erityisasema oikeusjärjestelmien joukossa. Roomalainen oikeus on erään kansan tiettynä ajanjaksona omaksuma järjestelmä, Bodin kirjoittaa, ja sellaisena se on vain yksi osa hänen kaavailemaansa universaalia oikeutta14 ja vain yksi osa komparatiivista eli vertailevaa oikeustiedettä. Kriittisestä suhtautumisestaan huolimatta Bodin oli haluton (tai kykenemätön) täysin hylkäämään roomalaisen oikeuden traditiota, jota hän oli itsekin opiskellut ja opettanut Toulousen yliopistossa. Hänen teoksensa sisältävät lukuisia viittauksia Corpus iuris civilis teokseen sekä siitä tehtyihin kommentaareihin. Toinen oikeusperinne, johon Bodin vahvasti nojaa, on kanoninen oikeus (joka luonnollisesti ammensi runsaasti roomalaisesta oikeudesta). Kanoninen oikeus tarjosi Bodinille ja hänen aikalaisilleen käytännön ratkaisuja päivän polttaviin ongelmiin aivan eri tavoin kuin roomalainen oikeus; viimeksi mainittu oli sidoksissa jo kadonneeseen yhteiskuntaan, ja monien kriitikoiden mukaan Corpus iuris civilis teoksella oli hyvin vähän konkreettista tarjottavaa 1500-luvun yhteiskunnille (esim. humanisti ja oikeusoppinut Guillaume Budé [1467–1540] 38 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 osoitti 1500-luvun alussa sen olevan täynnä toistoa, epäloogisuuksia sekä karkeita käännösvirheitä). Kanoninen oikeus sitä vastoin oli ”elävää”, toisin sanoen se oli edelleen käytössä oleva oikeusjärjestelmä. Kanonisen oikeuden vaikutus Bodinin teorialle tulee parhaiten esille katkelmissa, jotka koskevat valtion hallinnollista rakennetta ja sen toimintaa. Paavin käyttämä valta toimi Bodinille mallina siitä, kuinka maallisen prinssin tulisi suhtautua alamaisiinsa – toisin sanoen siitä, millä tavalla suvereenin hallitsijan ja hänen alamaistensa suhteen tulisi jäsentyä. Myös yksilöille suotujen etuoikeuksien (ranskan kielen sana privilège on johdettu latinasta ja tarkoittaa ”yksityistä lakia”) ja muiden erivapauksien kohdalla Bodin käyttää paavin asemaa ja valtaa mallina. Viimeinen esimerkki koskee Bodinin tekemää erottelua kahden eri virkamiestyypin välillä: yhtäältä niiden, joilla on pysyvä julkinen virka (officier) sekä toisten, joilla on erityislaatuinen virka, joka on ajallisesti rajoitettu ja/tai sidottu tiettyyn päämäärään (commissioner). Kaikkien näiden asioiden suhteen Bodin saattoi kääntyä kanonisen oikeuden puoleen (Reulos 1985). Paavin vallan vaikutus Bodinin poliittiselle teorialle Seuraavaksi viittaan muutamaan katkelmaan, joiden varaan Bodin rakentaa teoriaansa sisältyvää vallan käsitettä; Bodinin viittaukset ovat roomalaiseen ja kanoniseen oikeuteen. Ensimmäisessä katkelmassa Bodin viittaa useasti lainattuun kohtaan, joka toteaa suvereenin hallitsijan olevan valtiossa säädettyjen lakien yläpuolella: “Siitä syystä laissa [ts. roomalaisessa oikeudessa sellaisena kuin se on kodifioitu Corpus iuris civilis teoksessa] todetaan prinssin olevan vapautettu lakien voimasta.” (C’est pourquoy la loy dit, que le Prince est absous de la puissance des loix.) (Bodin 1583, 131) Bodinin viittaus on Corpus iuris civilis -teoksen osiin Digesta (I, 3, 31; kysymys on Qui legibus soluti sunt? ja vastaus siihen kuuluu Princeps legibus solutus est) ja Codex (I, 14, 9; tässä jälkimmäisessä katkelmassa todetaan, että mikäli laeissa on jotakin epäselvää tai hämärää, on suvereenin hallitsijan tehtävä selventää niitä, ts. tehdä ne ymmärrettäviksi alamaisille). Myös toinen katkelma on viittaus Corpus iuris civilis teokseen. Bodin lisää kohdan painoarvoa viittaamalla roomalaisen oikeuden lisäksi kanoniseen oikeuteen ja sitä kommentoineisiin oppineisiin: ”[K]uten laissa todetaan, Nulla obligatio consistere potest, quae a voluntate promittentis statum capit (”Sellaista velvoitetta ei voi olla olemassa, joka on riippuvainen lupaavan henkilön omasta tahdosta” Digesta XLV, I, 108, § 1; Digesta XXXII, I, 22): tämä on rationaalinen velvoite joka osoittaa selvästi, ettei kuningas voi olla laatimiensa lakien alamainen. Aivan kuten paavi ei koskaan sido käsiään, kuten kanonistit asian ilmaisevat, myöskään suvereeni prinssi ei voi sitoa käsiään, vaikka hän tahtoisi niin tehdä.” (Bodin 1583, 132) Viimeisessä katkelmassa Bodin painottaa suvereenin hallitsijan olevan luonnon ja Jumalan lakien alamainen, vaikka onkin positiivisten lakien yläpuolella. Hänen valitsemansa esimerkki on kanonisen oikeuden puolelta: “[S]e, joka [Bodin viittaa paavi Innocentius IV:een] parhaiten ymmärsi, mitä absoluuttinen valta on, ja pakotti kuninkaat ja keisarit kumartamaan omaa absoluuttista valtaansa, totesi sen olevan valtaa asettua tavallisen lain yläpuolelle. Hän ei puhunut Jumalan tai luonnon laeista.” (Bodin 1583, 133) Bodin täydensi teoriaansa, ja haki sille samalla laajempaa hyväksyntää, historian tutkimuksella sekä eri maiden diplomaattilähteistä kokoamallaan tiedolla. Näistä hän sai teoksiinsa kaipaamiaan empiirisiä aineksia, jotka ovat oleellinen osa hänen teoriaansa. Toisinaan Bodin luki lainaamiaan teoksia valikoivasti, ja tietty tulkinnan mielivaltaisuus leimaa hänen teoriansa joitakin osia. Bodin ja monarchomaques-kirjoittajat Bodinin vastaus monarchomaques-kirjoittajille voidaan kiteyttää seuraaviin asioihin. Valta on Bodinin mukaan jakamaton – se kuuluu yhdelle (monarkia), harvalle (aristokratia) tai enemmistölle/kaikille (demokratia). Bodin suosittaa monarkiaa, jota hän pitää luonnollisimpana valtiomuotona. Lisäksi Bodinin määrittelemä suvereeniuden idea toteutuu parhaiten juuri monarkiassa, sillä ”valtiossa vain yksi voi olla suvereeni”. Bodinin mukaan sellainen valtio, jossa valta olisi jaettu eri toimijoiden kesken (vrt. Polybioksen malli koskien vallan jakamista), on looginen mahdottomuus. Vallan jakaminen johtaa anarkiaan, koska tällöin kenenkään ei voi sanoa olevan vallassa. Monarkiasta puhuttaessa (Bodinin mukaan Ranska edustaa nimenomaan monarkkista valtiomuotoa) on väärin todeta korkeimman poliittisen auktoriteetin kuuluvan kansalle – kansan suostumuksen ei näin ollen voi myöskään sanoa olevan legitiimin auktoriteetin elinehto. Kansan ja hallitsijan välillä ei ole olemassa mitään sopimusta, sillä hallitsija on Jumalan asettama, kirjoittaa Bodin. Viimeisenä mainittu asia (so. hallitsija on Jumalan asettama) on yksi niistä seikoista, joiden suhteen Bodin teki muutoksia poliittiseen teoriaansa République-teoksessa. Bodinin aiempi poliittinen esitys (kymmenen vuotta aiemmin julkaistu Methodus) ei viittaa sanallakaan hallitsijaan Jumalan asettamana. Tämä on oiva esimerkki tavasta, jolla Bodin ryhtyi kumoamaan monarchomaques-kirjoittajien teorioita: hallitsijan valtaa kritisoivat kyseenalaistavat Jumalan tahdon, ja kapina hallitsijaa vastaan on asettumista Jumalan tahtoa vastaan. Bodinin suvereniteetin määritelmästä (jonka mukaan hallitsija on positiivisten lakien yläpuolella) seuraa lisäksi, ettei kansan valitsemilla edustajilla tai valtion virkamiehillä ole keinoja hallitsijan suvereenin vallan rajoittamiseksi – ei edes silloin, kun hallitsija omaksuu hirmuvaltiaan elkeet. Alamaisten ei ole missään tilanteessa sallittua vastustaa kuningastaan – tapahtukoon vastustaminen puheen tasolla tai fyysiseen voimaan turvautuen. On toki suotavaa, Bodin toteaa, että hallitsija kuuntelee kansan (tai sen valitsemien edustajien) mielipiteitä, mutta mikään mahti valtiossa ei estä häntä toimimasta oman päänsä mukaan. République-teos sisältää kaksi muuta huo mionarvoista muutosta aiempaan teokseen verrattuna. Ensiksi, Methodus-teoksessa Bodin kirjoittaa hallitsijan olevan samojen lakien velvoittama kuin alamaisensa. République-kirjassa hän sitä vastoin toteaa hallitsijan olevan lakien yläpuolella, kuten totesimme edellä. Toiseksi, T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 39 Methodus-teoksessa Bodin kirjoittaa, ettei suvereeni hallitsija voi muuttaa valtion lakeja ilman säätyjen suostumusta. République-teoksessa hän toteaa eksplisiittisesti valtion lakien ja tapaoikeuden pysyvän voimassa vain ja ainoastaan suvereenin hallitsijan suostumuksella ja hänen tekemällään säädöksellä – kansalaisilla, viranomaisilla tai säädyillä ei ole asiaan mitään sanomista. Kriittisten laitosten puute Bodinin tärkeimmistä teoksista, Methodus ja République, ei ole tällä hetkellä saatavilla moderneja, tekstikriittisiä laitoksia. Kuten totesimme aiemmin, République julkaistiin ensimmäisen kerran Pariisissa vuonna 1576. Kirjan saamasta kritiikistä johtuen Bodin teki runsaasti muutoksia sen myöhempiin laitoksiin. Nämä variaatiot – niiden sisältö ja laajuus – ovat toistaiseksi jääneet hyvin vähäiselle huomiolle. Myös Bodinin itsensä laatima, teoksesta vuonna 1586 julkaistu latinankielinen käännös De republica libri sex eroaa huomattavasti alkuperäisestä, ranskankielisestä tekstistä. Seuraava on eräs esimerkki Bodinin kirjaansa tekemistä muutoksista. Aiemmista painoksista poiketen République-teoksen painos vuodelta 1583 sisältää Ciceron De legibus (Laeista) -teoksesta tutun toteaman ”Salus populi suprema lex esto” (Bodin 1583, 576). Katkelma on lisätty – erittäin kömpelön oloisesti – 4. kirjan kolmanteen lukuun. Tämä on yllättävä veto Bodiniltä, kun tiedämme lauseen olleen ahkerassa käytössä niiden monarchomaques-kirjoittajien teoksissa, joiden teorioita Bodin lähti République-teoksessaan kumoamaan. Tosin lauseen lisääminen tekstiin on ymmärrettävää kun muistamme, että osa République-teosta vastaan esitetystä kritiikistä koski juuri hallitsijalle luovutettua (kriitikoiden mielestä liian suurta) valtaa. Bodin mahdollisesti halusi vakuuttaa lukijansa siitä, että hallitsijalle luovuttamasta absoluuttisesta vallasta huolimatta hänen perimmäinen tavoitteensa on kansan hyvinvointi. Margherita Isnardi Parenten aloittama (kirjat I–II) ja Diego Quaglionen loppuun saattama (kirjat III–VI) République-teoksen italiankielinen laitos I Sei libri dello stato (Bodin 1964– 40 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 97) on ainoa, jossa teoksen lukuisia (ranskan- ja latinankielisiä) variaatioita on vertailtu. Se on myös olemassa olevista moderneista laitoksista ainoa, joka sisältää Bodinin sivujen marginaaleihin laatimat viitteet sekä – ennen kaikkea – näiden viitteiden selitykset. Ilman selityksiä Bodinin lukuisat viitteet roomalaiseen ja kanoniseen oikeuteen aukeavat vaivalloisesti nykytutkijalle. République-teoksesta on valmisteilla tekstikriittinen laitos, joka sisältää sekä ranskan- että latinankielisen version. Projektin vetäjänä toimii sveitsiläisen Fribourgin yliopiston historian professori Mario Turchetti. Myös Methodus-teoksesta on tiettävästi valmisteilla tekstikriittinen laitos. Sitä toimittavat Marie-Dominique Couzinet (Université Paris 1 Panthéon-Sorbonne) ja Diego Quaglioni (Università de Trento)15. Kirjallisuus Bakos, Adrianna E. (1997). Images of Kingship in Early Modern France: Louis XI in Political Thought. London, Routledge. Bodin, Jean (1583). Les Six livres de la République. Paris, Jacques Du Puys. Bodin, Jean (1586). De republica libri sex. Paris, Jacques Du Puys. Bodin, Jean (1964–97). I Sei libri dello Stato, Torino, U.T.E.T. Ensimmäisen osan (kirjat I–II) toimittanut Margherita Isnardi Parente; toisen ja kolmannen osan (kirjat III–VI) toimittanut Diego Quaglioni. Bodin, Jean (1985). Exposé du droit universel. Paris, PUF. Coll. Questions. Bodin, Jean (1985b). Jean Bodin – Actes du colloque interdisciplinaire d’Angers, 24 au 27 mai 1984. Angers, Presses de l’Université d’Angers. Bodin, Jean (1993). Les six lives de la République. Paris, Livre de Poche. Toim. Gérard Mairet. Canning, Joseph (1987). The Political Thought of Baldus de Ubaldis. Cambridge, CUP. Franklin, Julian H. (1963). Jean Bodin and the Sixteenth-Century Revolution in the Methodology of Law and History. New York, Columbia UP. Pennington, Kenneth (1993). The Prince and the Law 1200– 1600. Berkeley, University of California Press. Pihlajamäki, Heikki, Virpi Mäkinen ja Jussi Varkemaa (2007). Keskiajan oikeushistoria. Helsinki, Suomalaisen kirjallisuuden seura. Tietolipas 218. Reulos, Michel (1973). Les sources juridiques de Bodin: textes, auteurs, pratique, teoksessa Jean Bodin – Verhandlungen der internationalen Bodin Tagung in München. München, C.H. Beck, s. 187–194. Reulos, Michel (1985). Le droit canonique dans « La République », teoksessa Jean Bodin – Actes du colloque interdisciplinaire d’Angers 24 au 27 mai 1984. Angers, Presses de l’université d’Angers, s. 357–364. Reulos, Michel (2004). La mise en œuvre par Jean Bodin de ses sources juridiques, teoksessa L’œuvre de Jean Bodin – Actes du colloque tenu à Lyon 11–13 janvier 1996, s. 403–410. Terrel, Jean (2001). Les théories du pacte social. Paris, Seuil. Coll. Points. 9 Viitteet 1 2 3 4 5 6 7 8 De la démonomanie des sorciers, à Paris, chez Jacques Du Puys. Teoksen latinankielinen käännös julkaistiin vuotta myöhemmin otsikolla De magorum dæmonomania libri IV, Basileæ, per Thomam Guarinum. Moderni englanninkielinen painos on On the Demon-Mania of Witches, kääntänyt R. A. Scott, johdannolla varustanut J. L. Pearl, Toronto, CRRS, University of Toronto, 2001. Colloquium heptaplomeres de rerum sublimium arcanis abditis on Bodinin elämänsä loppupuolella kirjoittama teos, jossa seitsemän eri uskonnon tai filosofisen suuntauksen edustajaa keskustelee uskonnon perimmäisistä kysymyksistä. Teos julkaistiin ensimmäisen kerran vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Tätä ennen se kiersi Eurooppaa käsikirjoituksina. Englanninkielinen laitos on Colloquium of the Seven about Secrets of the Sublime, University Park, PA, Pennsylvania State UP, 2008 (2. painos). Teoksen on kääntänyt ja laajalla johdannolla varustanut Marion Leathers Kuntz. Tuorein englanninkielinen esitys on Response to the Paradoxes of Malestroit, kääntäneet H. Tudor ja R. W. Dyson, johdannolla varustanut D. P. O’Brien, Bristol, Thoemmes, 1997. Seuraavat artikkelit ovat hyvä johdatus Bodinin elämäkertaan: Kenneth D. McRae, Introduction, teoksessa Six Bookes of a Commonweale, Cambridge, Harvard UP, 1962, katso erityisesti sivut A3–A13; edellinen on tiivistetty esitys laajemmasta elämäkerrasta, joka sisältyy McRaen julkaisemattomaan väitöskirjaan The Political Thought of Jean Bodin, Harvardin yliopisto 1954; Paul Lawrence Rose, Jean Bodin and the Great God of Nature, Geneva, Droz, 1980; tuorein yhteenveto koskien Bodinin elämäkertaa on Marie-Dominique Couzinet ”Note biographique sur Jean Bodin,” teoksessa Jean Bodin – Nature, histoire, droit et politique, Paris, Puf, 1996, s. 233–244. Myös Mario Turchettin artikkeli ”Jean Bodin” Stanford Encyclopedia of Philosophyssa on hyvä mainita. Tähän liittyen katso erityisesti Jacques Saillot’n ”Jean Bodin, sa famille, ses origines,” teoksessa Bodin 1985b, s. 111–118. Termi on harhaanjohtava, sillä kirjoituksissa ei suinkaan hyökätty kuningasta ja kuninkaan valtaa vastaan, vaan hyökkäys oli suunnattu tyrannin eli hirmuvaltiaan tavoin käyttäytyvää hallitsijaa vastaan. Julian H. Franklinin kirja Constitutionalism and Resistance in the Sixteenth Century (New York, Pegasus, 1969) sisältää katkelmia kaikista kolmesta teoksesta. Viittaukset Bodinin pääteokseen Les Six livres de la République ovat vuoden 1583 painokseen (Paris, Jacques Du Puys) tai sen lyhennelmään vuodelta 1993. Kyseistä painosta pidetään yleisesti parhaana. 10 11 12 13 14 15 Ellei toisin mainita, olen käyttänyt teoksen ensimmäistä latinankielistä painosta De republica libri sex, Lugduni et venundantur Parisiis, apud Jacobum Du Puys, 1586. Oikeamielisen, tai tarkemmin sanottuna ”järjen alaisuudessa toimivan” hallinnoinnin vaade tulee parhaiten esille République-teoksen latinankielisestä käännöksestä: ”Respublica est familiarum rerumque inter ipsas communium summa potestate ac ratione moderata multitudo”, De republica libri sex, Francofurti, apud Joannem Wechelum et Petrum Fischerum consortes, 1591, s. 1. Vuonna 1756 Lontoossa julkaistu, teoksen noin 500-sivuinen ranskankielinen tiivistelmä, joka kantaa nimeä De la république, traité de Jean Bodin, ou traité du gouvernement, perustuu tähän vuonna 1591 Frankfurtissa julkaistuun latinankieliseen editioon. Tiivistelmän ensimmäisen lauseen latinankielen rakenne on säilytetty, ja näin ollen myös siitä käy ilmi edellä mainittu oikeamielisen hallinnoinnin vaade: ”L’État est l’union de plusieurs Familles, & de ce qui leur est commun sous l’empire de la raison & du pouvoir absolu.” Kursivointi lisätty. Selkeä esitys Bodinin asemasta tässä murroksessa on Franklin 1963; ks. erityisesti teoksen ensimmäinen osa, s. 5–79. Erinomainen suomenkielinen esitys keskiajan oikeudesta on Pihlajamäki ym. 2007. Reulos on tutkinut Bodinin oikeuslähteitä ja niiden käyttöä seuraavissa artikkelissa: Reulos 1973, Reulos 1985, Reulos 2004. Kyseiset artikkelit ovat olleet korvaamaton apu tätä artikkelia kirjoitettaessa. Panormitanukseen liittyen, ks. esim. Pennington 1993, s. 220–237. Mielenkiintoinen tutkimus koskien Baldus de Ubaldiksen poliittista ajattelua on Canning 1987. L’Hospitalin vaikutus Bodinin kirjoituksiin on laaja, mutta jäänyt toistaiseksi lähes täysin vaille huomiota. Miesten yhtenevät ajatukset koskien Ranskan oikeusjärjestelmän ja lakien uudistamista, uskonnollista suvaitsevaisuutta sekä heidän jakamansa poliittinen realismi ovat kaikki selviä osoituksia l’Hospitalin kirjoitusten vaikutuksesta Bodiniin. Bodinin vuonna 1566 julkaisema Methodus sisältää katkelmia tästä aiheesta. Systemaattisin esitys yleismaailmallisen oikeuden luomiseksi on Bodinin teos Iuris universi distributio, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1578, mutta jonka hän oletettavasti kirjoitti jo ennen Methodusta. Tuorein laitos teoksesta on Bodin 1985. Ainoa tuntemani viittaus tähän projektiin löytyy teoksesta Marie-Dominique Couzinet, Bibliographie des écrivains français – Jean Bodin, Paris–Roma, Memini, 2001, s. 336. Kirjoittaja on käytännöllisen filosofian jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa ja toimii Erik Castrén -instituutin tutkijana. T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 41 LYHyesti Vuosisata Ylioppilaslehteä Sotalapsien elämä Sanonta ”mitä ylioppilaat tänään, sitä kansa huomenna” kehitettiin Ylioppilaslehdessä 1920-luvulla. Tämä sanonta on toiminut ohjenuorana aktiivisille opiskelijapolville, ja huomattava osa myöhempää suomalaista poliittista ja kulttuurista eliittiä on hionut ilmaisuaan lehden sivuilla. Jukka Kortin laaja kirja Ylioppilaslehden vuosisata (Gaudeamus 2013) on media- ja aatehistoriaa. Lehden historiaa tarkastellaan koko sen satavuotisen historian ajan (1913–2013) kahdesta yhteiskuntateoreettisesta tähystysaukosta, jotka ovat julkisuus ja yhteiskunnallinen sukupolvi. Muillakin kulttuuri- ja mielipidelehdillä on ollut paljon vapauksia, mutta Ylioppilaslehden resurssit ja levikki ovat olleet ainutlaatuiset. Mahdollisuudet kasvoivat, kun se siirtyi vuonna 1949 Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan HYY:n omistukseen. Lehti ja laajemmin ylioppilaskunta ovat luoneet sukupolviliikkeitä ja hämmentäneet aika ajoin myös valtakunnallista julkisuutta. Jokaiselle kirjan lukijalle on kiinnostavaa katsoa, miten omaa sukupolvea tarkastellaan. Teos on periodisoitu noin kymmenen vuoden jaksoihin. Sen lopussa vertaillaan kahta merkittävintä 1900-luvulla ylioppilasnuorisoa mobilisoinutta ”taistelujärjestöä”: AKS:ää ja taistolaisliikettä. Kortti toteaa, että sukupolviliikkeitä ei enää ole samassa mielessä. 2000-luvun atomisoituneella nuorisolla ei ole enää kollektiivista tietoisuutta itsestään. Se on hajonnut yksilöllisiksi ja erikoistuneiksi ryhmiksi. Sosiologista sukupolvikäsitettä ei voi enää oikein soveltaa tämän hetken yhteiskunnallisiin liikkeisiin, kuten globalisaatiokriittisyyteen. Sodan vuoksi Ruotsiin siirrettyjen niin sanottujen sotalasten elämä on ollut selvästi vaikeampaa kuin Suomeen jääneiden. Merkittävät erot ovat näkyneet kohonneena sydäntauti- ja diabetesriskinä sekä lisääntyneinä mielenterveysongelmina. Tämä ilmenee Suomen Akatemian rahoituksella tehdystä tutkimuksesta. ”Vertailemalla sotalapseksi lähteneitä ja tänne jääneitä voimme ymmärtää paremmin, mikä merkitys sotalapsuudella ja sen aiheuttamalla varhaisella stressillä on myöhemmälle elämän kululle”, kertoo tutkija Anu-Katriina Pesonen. ”Varhaisen stressin merkitys elämänkaareen oli huomattava, vaikka suurin osa sotalapsista koki sotalapsuuden myönteisenä kokemuksena jälkikäteen.” Tutkimus tehtiin niin sanotun Helsinkikohortin avulla. Se on suomalainen pitkittäistutkimus, johon on osallistunut 13 345 Naistenklinikalla ja Kätilöopistolla vuosina 1934–44 syntynyttä miestä ja naista. Tästä joukosta 1 778 on ollut sotalapsena. Sotalapsitiedot käyvät ilmi Kansallisarkiston lastensiirtoarkistosta. 42 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 Finna-hakupalvelu Ensimmäistä kertaa Suomen eri arkistojen, kirjastojen ja museoiden aineistoihin pääsee yhden hakupalvelun kautta. Finna, Kansallisen digitaalisen kirjaston (KDK) asiakasliittymä, parantaa aineistojen, kuten kuvien, asiakirjojen, tietokantojen ja e-julkaisujen, saatavuutta. Suuri osa Finnan kautta haettavana olevasta aineistosta on kaikille verkon käyttäjille avointa. Lisäksi palvelussa on käytöltään tai saatavuudeltaan rajoitettua aineistoa. Finnassa on sekä kansallisesti merkittäviä että paikallisesti kiinnostavia aineistoja. Ne ovat Kansallisarkiston, kansalliskirjaston, Museoviraston sekä muiden muistiorganisaatioiden kokoelmista ja tarjoavat uusia mahdollisuuksia erityisesti humanistis-yhteiskunnalliselle tutkimukselle. Finna.fi-osoitteessa sijaitsee niin sanottu yhteinen kansallinen näkymä. Sen lisäksi avattiin testikäyttöön Jyväskylän yliopiston oma näkymä. Museoiden näkymä avataan toukokuussa 2013. Tulossa ovat myös Kansalliskirjaston tutkimuskirjaston oma Finna-hakuliittymä ja arkistojen oma näkymä. Finnaa ylläpitää Kansalliskirjasto. Zeppeliini Pohjois-Hämeessa Etelä-Suomen taivaalla saattaa touko–kesäkuussa nähdä ilmalaivan eli zeppeliinin, joka kuljettaa ilmakehätutkijoita mittauslaitteineen. Aluksen määränpää on Juupajoella Hyytiälässä, missä sen ottaa vastaan akatemiaprofessori Markku Kulmalan kansainvälinen tutkijaryhmä. Hyytiälän metsäasema on Helsingin yliopiston Metsätieteiden laitokseen kuuluva yksikkö, jonka tarkoitus on mahdollistaa metsätieteellinen kenttäkurssitoiminta sekä tieteellinen tutkimus kenttäoloissa. Aseman yhteydessä toimii myös Helsingin yliopiston Fysiikan laitoksen ja Ilmakehätutkimuksen keskuksen SMEAR-mittausasema. Lähes satametriseen zeppeliiniin varustetulla laitteistolla kerätään näytteitä ilmakehän hiukkasista eli aerosoleista. Näytteistä saatua tietoa käytetään muun muassa ilmastonmuutokseen liittyvien ilmiöiden ymmärtämiseen ja ennakointiin. Kulmalan tutkijaryhmä koostuu fyysikoista, kemisteistä ja muista luonnontieteilijöistä. Se on tehnyt ilmakehätutkimuksessa useita kansainvälistä huomiota herättäneitä tieteellisiä läpimurtoja. Zeppeliiniä rahoittavat Helsingin yliopisto ja Euroopan yhteisö tutkimusbudjetistaan. Suomalaisten energiakäänne Suomalaisten energian kulutuksessa on tapahtunut selvä muutos. Kulutuksen kasvu on pysähtynyt, ja uusiutuvilla energiamuodoilla ja ydinvoimalla tuotettu energia on ensimmäistä kertaa ohittanut fossiiliset polttoaineet. Suomen Akate- mian Ilmastonmuutos- eli FICCA-tutkimusohjelman tutkijoiden mukaan energian kulutuksen muutokset perustuvat kansallisen tason päätösten lisäksi siihen, että yritykset, kunnat ja kansalaiset ovat oma-aloitteisesti ottaneet käyttöön uusia energiateknologioita. Professori Raimo Lovion mukaan suomalaista energiakäännettä tukee moni seikka. Energian kulutuksen kasvu on pysähtynyt: kulutus ei ole kasvanut kymmeneen vuoteen ja odotettavissa oleva kasvu vuoteen 2020 mennessä jää hyvin pieneksi. Lisäksi viime vuonna tuotettiin ensimmäistä kertaa enemmän energiaa uusiutuvalla energialla ja ydinvoimalla kuin fossiilisilla polttoaineilla ja turpeella. ”Vuonna 2012 fossiilisten polttoaineiden ja turpeen hiilidioksidipäästöt olivat ensimmäistä kertaa selvästi alle vertailuvuoden 1990 tason. Kasvihuonekaasujen vähentämisen aika on siis alkanut”, Lovio sanoo. Tähän mennessä energiakäänteen menestyneimpiä teknologioita ovat olleet puuenergia ja lämpöpumput. Myös hitaasti yleistyneet tuulija aurinkoenergia ovat saaneet vauhtia. Aurinkoenergian käytön yleistymisen taustalla on aurinkokennojen hyötysuhteen parantuminen ja niiden hinnan lasku. Professori Peter Lundin tutkimusryhmä kehittää Suomen Akatemian Kestävä energia -tutkimusohjelmassa kolmannen sukupolven aurinkokennoja. Pimeän aineen kartta Tähtitieteilijät ovat jo kauan tienneet, että avaruudessa on tavallisen, näkyvän aineen lisäksi suuria määriä toistaiseksi tuntemattomista hiukkasista koostuvaa pimeää ainetta, jonka havaitsemme vain sen painovoimavaikutuksista. Tätä pimeää ainetta on viisi kertaa enemmän kuin tavallista ainetta. Tutkimalla huolella Planck-satelliitin maaliskuun loppupuolella julkaistua kosmisen taustasäteilyn karttaa, jonka laatimisessa Helsingin yliopiston tutkijoilla oli keskeinen osuus, on nyt onnistuttu tekemään ensimmäinen kartta siitä, miten pimeä aine on jakautunut lähes koko taivaalla. Kun taustasäteily kulkee avaruuden halki ja ohittaa pimeän aineen kasaumia, pimeän T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 43 aineen painovoima muuttaa valon rataa. Tämän ns. painovoimalinssi-ilmiön takia kosminen taustasäteily näyttää varhaisen maailmankaik keuden rakenteen hieman vääristyneenä. Tutkimalla näitä vääristymiä voimme laskea, missä suunnissa pimeä aine sijaitsee. Koska taustasäteily tulee maailmankaikkeuden kaukaisimmista näkyvistä osista, yli 40 miljardin valovuoden päästä, julkaistu pimeän aineen kartta näyttää pääasiassa pimeää ainetta, joka on yli 10 miljardin mutta alle 30 miljardin valovuoden päässä meistä kussakin taivaan suunnassa. Peli-ala monipuolistuu Suomi on pelialan ehdotonta maailman kärkeä ja neuroteknologian huippuja Euroopassa. Kun nämä kaksi alaa yhdistetään, voidaan paitsi tehdä upeampia ja ajatuksen voimalla toimivia pelejä myös löytää ratkaisuja ja kuntoutuskeinoja aivoperäisiin sairauksiin ja edesauttaa oppimista. Peliteollisuus ei tulevaisuudessa keskity enää puhtaasti viihdeteollisuuteen vaan luo pelillisiä ratkaisuja sairauksien hoitoon ja oppimiskyvyn edistämiseen. Neurogaming hyödyntää tunteisiin, kognitiivisiin taitoihin ja käyttäytymiseen vaikuttavia teknologioita uudenlaisten pelaamiskokemusten luomiseen. Mahdollisuuksia on rajattomasti, ja toimivia tuotteita on jo saatu kuluttajamarkkinoille Yhdysvalloissa. Eero Castrén, neurotieteen tutkimuskeskuksen professori, patistaa suomalaisia yrityksiä ottamaan alan haltuunsa: ”Neurogamingin ala on vielä aluillaan Suomessa. Pelialan toimijat ovat nyt pääsemässä yhteyteen neurotieteen tutkimusta tekevien tahojen kanssa.” Turussa on pelialan koulutuksen ja osaamisen keskittymä. Tulevana syksynä Turun Kirja- ja Tiedemessuilla (4.–6.10.2013) on tiedemessujen teemana pelit ja oppiminen. Tiedemessuilla ovat 44 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 mukana mm. Turun yliopisto, Turun ammattikorkeakoulu, Tieteellisten seurain valtuuskunta, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta, Arkistolaitos, Suomen Kotiseutuliitto, Turun kaupungin kirjasto ja Turku Science Park. Viihdepelaamisen lisäksi ohjelmassa annetaan painoarvoa hyötypelaamiselle. EU:n tiederahoituksen tilastoja Euroopan komissio on tilastoinut (26.2.2013 mennessä) tutkimuksen seitsemännen puiteohjelman (2007–13) 381 hakukierroksen osallistujat. 104 069 arvioidussa hakemuksessa on ollut yli 485 000 järjestön ja henkilön osallistumista. Suomalaisosallistujien onnistumisprosentti on 21,59 %, kun kaikkien EU-maiden onnistumisprosentti on 21,77 %. Suomalaiskoordinoitujen hakemusten onnistumisprosentti on laskenut edellisistä tilastoinneista ja oli 14,46 %, kun maakohtaisten koordinointien onnistumisprosentti EU:ssa oli keskimäärin 19,42 %. Sekä osallistumisten että koordinointien onnistumisprosentit vaihtelevat kuitenkin merkittävästi eri erityisohjelmien välillä. Puiteohjelmasta on rahoitettu 414 suomalaisen organisaation 2 000 osallistumista (1 378 hanketta) noin 671,9 miljoonalla eurolla. Näiden hankkeiden volyymi on noin 7,7 miljardia euroa. Suomalaiskoordinaattoreita jo allekirjoitetuissa sopimuksissa on 273. Suomeen tuleva puiteohjelmarahoitus on 2,1 % koko jaetusta rahoituksesta. Suomalaisittain suosituimpia teemoja ovat olleet ICT, nanotieteet ja -teknologiat, materiaalit ja prosessit (NMP) sekä terveydentutkimus. Tiede yhteiskunnassa -ohjelmassa on 25 suomalaisosallistumista, joihin on saatu EUrahoitusta noin 3 miljoonaa euroa. Ilari Hetemäki katsauksia Yliopisto tunnetaan tohtoreistaan Antti Räisänen Väitöskirjoilla on globaali arvo. Ihmiskunnalla on parhaillaan ratkottavana monia ongelmia: energian riittävyys, ilmaston muutos, ympäristön saastuminen, kehittyneissä maissa väestön ikääntyminen, terveys ja hyvinvointi, ruoka, tiedon välitys ja saatavuus. Aalto-yliopiston väitöskirjatutkimuksista merkittävä osa käsittelee näitä kysymyksiä. Maailmanlaajuisesti parhaat asiantuntijat tarkastavat valtaosan Aallon tekniikan alan väitöskirjoista. Miltei kaikki väitöskirjat julkaistaan nykyisin myös elektronisesti. Väitöskirjan julkaiseminen ja tohtorin arvon saavuttaminen insinööritieteissä on Suomessa ollut mahdollista vuodesta 1908, jolloin Suomen teknillinen korkeakoulu sai yliopistostatuksen. Ensimmäistä tekniikan alan väitöskirjaa puolusti Simo Viljo Hintikka vuonna 1911. Väitöskirjatutkimus oli alkuaikoina varsin vähäistä, ensimmäisessä tohtorinpromootiossa vuonna 1934 oli tutkinnon suorittaneita vasta 15. Vuonna 1980, jolloin itse väittelin, tarkastettiin Teknillisessä korkeakoulussa 28 väitöskirjaa, ja yhteismäärässä päästiin lukuun 466. Koko 1980luku edettiin vajaan kolmenkymmenen väitöksen vuosivauhtia. 1990-luvulla väitösten määrä nopeasti kaksinkertaistui ja kansallisten tutkijakoulujen perustamisen jälkeen se nousi pian noin sataan vuodessa. Viime vuosina on Aalto-yliopiston tekniikan korkeakouluissa suoritettu noin 150 tohtorintutkintoa vuodessa. Tekniikan alan väitöskirjojen yhteismäärä nousi tämän vuoden tammikuussa kolmeen tuhanteen. Tekniikan alan tohtorintutkintojen määrä on noin 0,7 yhtä professoria kohden vuodessa. Väitöskirjan muutokset Tänä päivänä väitöskirjat ovat keskimäärin laajempia kuin alkuaikoina. Nykyisin väitöskirjatyöt ovat jo tyypillisesti johtaneet useisiin kansainvälisillä areenoilla esitettyihin julkaisuihin, onhan valtaosa nykyisistä väitöskirjoista niin sanottuja artikkeliväitöskirjoja. Alkuaikoina, aina 1970-luvulle asti, väitöskirjat olivat monografioita, jotka johtivat harvoin muihin julkaisuihin. Ensimmäinen englanninkielinen tekniikan väitöskirja julkaistiin vuonna 1934. Siihen asti puolet väitöskirjoista oli kirjoitettu kotimaisilla kielillä, suomeksi ja ruotsiksi, toinen puoli saksaksi. Käytetyn kielen takia väitöskirjojen tarkastamiseen pystyvä asiantuntijajoukko oli pieni. Saksankielen valtakausi jatkui yli koko 1940-luvun, englannista tuli väitöskirjojen valtakieli 1950-luvulla. 1960- ja 1970-luvulla jo yli 80 prosenttia väitöskirjoistamme julkaistiin englanniksi, 1980-luvulla yhdeksän kymmenestä ja nykyään käytännöllisesti katsoen kaikki. Julkaisemalla väitöskirjan englanniksi sille voi saada parhaan mahdollisen arvioinnin sekä tilaisuuden levittää uutta tietoa mahdollisimman monelle. Missä tohtoriopiskelija tutkii? Huippuyliopiston tohtoriopiskelija työskentelee yliopiston laitoksella tutkimusryhmässä. Noin viidesosa väitöskirjoista tehdään Aalto-yliopiston ulkopuolella, sektoritutkimuslaitoksissa ja teollisuudessa. Kun tämä tapahtuu yhteisprojektissa laitoksen kanssa, vuorovaikutus ja sitä kautta korkealaatuisen tutkimuksen kulttuuri on läsnä väitöskirjatyössä. Yliopistomme omat voimavarat ja kansalliset tutkijakoulut mahdollistavat korkeintaan kolmanneksen vuotuisesta T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 45 150 tohtorin tutkinnosta. Noin puolet väitöskirjatöistä tuotetaan projektirahoituksella, joka on hankittu Suomen Akatemialta, Tekesiltä, EU:lta, teollisuusyrityksiltä jne. Aina 1980-luvulle saakka valtaosa valmistuneista tohtoreista sijoittui opetukseen liittyviin tehtäviin. Tänään valtaosa Aalto-yliopiston tekniikan alan tohtoreista sijoittuu nähdäkseni teollisuuden asiantuntijatehtäviin. Globaalissa talou dellisessa kilpailussa huippuosaaminen, uudet innovaatiot ja nopea tuotekehitys ovat elinehto. Insinöörialojen tohtorit ovat tässä avainasemassa. Tämän ei kuitenkaan pitäisi tarkoittaa sitä, että tohtorinväitöskirjoja tehdään yrityksissä. Tutkijakoulutuksen tulevaisuus Kansallisilla tutkijakouluilla on ollut tärkeä tehtävä tohtorikoulutuksen laadun nostamisessa ja korkeatasoisen tutkimuskulttuurin sekä hyväksi havaittujen käytäntöjen levittämisessä uusiin yliopistoihin sekä aloille, joilla tohtorinkoulutuksen perinteet puuttuivat tai olivat liian ohuet. Nyt kansalliset tutkijakoulut on päätetty lakkauttaa. Tutkijakoulujen varat on valtion budjetissa siirretty yliopistojen määrärahoihin siinä suhteessa kuin yliopistoilla on nyt tutkijakoulutuspaikkoja kansallisissa tutkijakouluissa. Tämä on yliopistojen lukumääränkin vähentyessä oikea toimenpide, joka antaa yliopistoille paremman mahdollisuuden luoda oman profiilinsa. Valitettavasti samaan aikaan monet yliopistojen kulut ovat noususuunnassa, mutta määrärahat eivät. Vaarana on, että nämä pienehköt tohtorinkoulutukseen tarkoitetut määrärahat nyt häviävät kokonaan. Tohtorinkoulutusmäärän nostaminen on välttämätön toimenpide, kun Aalto-yliopisto pyrkii Euroopan parhaiden yliopistojen joukkoon vuoteen 2020 mennessä. Valtaosa huippuyliopistojen tutkimuksesta ja julkaisutuotannosta syntyy tohtorinväitöskirjojen myötä. Huipulle päästään vain lisäämällä tohtorikoulutusta, laadusta tinkimättä. Näin yliopisto osallistuu parhaiten globaalien ongelmien ratkaisuun ja samalla auttaa Suomea menestymään tieteellisessä ja taloudellisessa kilpailussa. 46 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 Pienessä maassa kallis tekniikan tohtorinkoulutus pitää keskittää strategisesti valituille aloille parhaisiin yksiköihin, ja niissä tohtorinkoulutusta pitää tukea valtion budjetinkin kautta tuntuvasti. Aalto-yliopiston tulisi profiloitua valituilla painoaloilla, tai ehkä pikemminkin valituilla teema-alueilla, ensisijaisesti tohtorinkouluttajaksi. Näille alueille suuntautuvan sisäisen rahoituksen tulisi olla niin suurta, että viidessä vuodessa, tai ainakin vuoteen 2020 mennessä, Aalto-yliopisto pystyisi lisäämään tekniikan alan tohtorintutkintojen määrää tuntuvasti – noin puolitoistakertaiseksi nykyiseen verrattuna. Samalla on tietenkin huolehdittava tehokkaasta ja laadukkaasta tohtoriopiskelijoiden rekrytoinnista. Kirjallisuutta Teknillisen korkeakoulun väitöskirjat 1911–1997 – terpenikemiasta nanoteknologiaan. Toim. L. Ala-Tuuhonen, L. Lindman-Sharma, E. Mörttinen ja I. Pasanen-Tuomainen. Teknillinen korkeakoulu, Espoo, 1998. Tohtoripromootion taival – Teknillisen korkeakoulun promootiohistoriikki. Toim. Antti Tuuri. Teknillisen korkeakoulun tukisäätiö, 1994. Teknillisen korkeakoulun väitöskirjalautakunnan arkistot vuosilta 2005–2010. Aalto-yliopiston kirjasto: elektroniset väitöskirjat tekniikan korkeakouluissa. http://otalib.aalto.fi/en/ collections/e-publications/dissertations/ Kirjoittaja on professori ja laitoksenjohtaja radiotieteen ja -tekniikan laitoksella Aalto-yliopiston sähkötekniikan korkeakoulussa. Kirjoitus perustuu puheeseen Aalto-yliopiston tekniikan korkeakoulujen tohtoripromootiossa 12.10.2012. Säätiöt rohkaisevat tohtoreita ulkomaille Mikko-Olavi Seppälä Kolmen viime vuoden aikana kaksisataa tohtoria on lähetetty Suomesta ulkomaisiin huippuyliopistoihin. Aivovuodon takana on Säätiöiden post doc -pooli, jonka perustajat uskovat ulkomaisten tutkimusjaksojen koituvan Suomen tieteen hyväksi. Ensimmäisen seurantakyselyn vastaukset tukevat vahvasti tätä olettamusta. Säätiöiden post doc -pooli syntyi vuonna 2009 kahdeksan suuren apurahasäätiön yhteishankkeena. Taustalla oli monenlaisia motiiveja, jotka tuntuivat onnellisesti kohtaavan. Tiedepoliittisena tavoitteena on parantaa Suomen tieteen tasoa rohkaisemalla vastavalmistuneita tohtoreita lähtemään post doc -kaudelle oman tutkimusalansa ulkomaiseen huippuyliopistoon. Tulosten saavuttamiseksi tutkimusjakson minimikaudeksi määrättiin yksi lukuvuosi. Nuorten tutkijoiden tilannetta haluttiin parantaa myöntämällä ”yhdeltä luukulta” kerralla riittävän pitkäkestoinen rahoitus. Post doc -poolin kautta myönnetyistä apurahoista viidennes on ollut kaksi- tai kolmevuotisia. Tutkijoita on rohkaistu ottamaan perheensä mukaan myöntämällä apurahoja myös muuttokustannuksiin sekä lasten hoito- tai koulumaksuihin. Ulkomaille lähtevien post doc -tutkijoiden rahoitustarpeet vaihtelevat matkakulujen peittämisestä aina kokonaisrahoitukseen. Räätälöityä myöntöpäätöstä vaativina erikoistapauksina ne tahtoivat hukkua suurten apurahasäätiöiden yleishakuihin. Apurahapoolin myötä säätiöt saattoivat ohjata tämän pienen, mutta tärkeän ja työlään hakijaryhmän suuntaamaan hakemuksensa pooliin. Post doc -poolin kautta myönnettävät apurahat ovat vapaamääräisiä ja niiden suuruus määrittyy hakijan laatiman kustannusarvion pohjalta. Jo kaksisataa tohtoria ulkomaille Säätiöiden post doc -pooli on järjestänyt vuosittain kaksi hakukierrosta, keväthaun joulu–tammikuussa ja syyshaun elo–syyskuussa. Seitsemän hakukierroksen jälkeen apurahansaajia on jo 202. Eri tieteenaloja on tuettu sangen tasaisesti sen mukaan, miten niiltä on tullut huippuluokan hakemuksia. Hakijoista 29 % suuntaa Yhdysvaltoihin ja 14 % Isoon-Britanniaan, niiden jälkeen tulevat Ruotsi, Saksa, Australia, Kanada, Ranska ja muut maat. Apurahat ovat henkilökohtaisia ja ne on myönnetty hakemuksessa mainitussa ulkomaisessa yliopistossa tehtävää tutkimusta varten. Post doc -tutkijat ovat nopeita liikkeissään. Hakijoiden joukossa on aina riskinottajia, jotka ovat jo ehtineet muuttaa ulkomaille vailla varmuutta tutkimusrahoituksesta. Säätiöiden keskinäinen yhteistyö Säätiöille ja niiden hallinnossa toimiville luottamushenkilöille keskinäinen yhteistyö post doc -poolin puitteissa on merkinnyt myös kokemusten vaihtoa ja tutustumista toistensa käytäntöihin. Poolin perustivat Suomen Kulttuurirahasto, 250 200 150 Haetut apurahat 100 50 Myönnetyt 0 KEVÄT 2010 SYKSY 2010 KEVÄT 2011 SYKSY 2011 KEVÄT 2012 SYKSY 2012 KEVÄT 2013 Kaavio: Säätiöiden post doc -poolin hakijat ja apurahansaajat seitsemällä ensimmäisellä kierroksella. T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 47 Alfred Kordelinin Säätiö, Jenny ja Antti Wihurin Rahasto, Koneen Säätiö, Svenska Kulturfonden, Emil Aaltosen Säätiö, Helsingin Sanomain Säätiö ja Tekniikan edistämissäätiö, jotka sijoittivat pooliin vuosittain jaettavaksi yhteensä 2,5 miljoonaa euroa. Poolin linjanvedoista ja arvioinnin järjestämisestä vastaava johtoryhmä koostuu mukana olevien säätiöiden asettamista edustajista, kuten säätiöiden omien hallitusten jäsenistä tai tutkimuspäälliköistä. Ensimmäisen kolmivuotiskauden puheenjohtajana toimi Kulttuurirahaston mandaatilla Helsingin yliopiston biolääketieteen professori Elina Ikonen. Vilkkaita keskusteluja on käyty muun muassa erityyppisten kustannusten korvattavuudesta sekä eri tieteenalojen yhteismitallisuudesta. Viestinnän ja viestintäteollisuuden tutkimusta rahoittava Helsingin Sanomain Säätiö jättäytyi ensimmäisen kolmevuotiskauden jälkeen pois poolista, koska se ei katsonut juuri hyötyvänsä poolin järjestämistä hauista. Muilta osin kokemukset olivat hyviä, ja ne houkuttelivat uusia säätiöitä mukaan toiselle kolmivuotiskaudelle. Pooliin liittyivät syksyllä 2012 Suomen Lääketieteen Säätiö, Liikesivistysrahasto, Paulon Säätiö, Svenska litteratursällskapet ja Yksityisyrittäjäin Säätiö, mikä merkitsi, että vuosittain jaettavissa oleva apurahasumma kipusi 2,65 miljoonaan euroon. Tällä summalla rahoitetaan jo hyvinkin 60 tohtorin tutkimustyötä vuosittain. Toisella kolmivuotiskaudella Säätiöiden post doc -poolin johtoryhmän puheenjohtajana toimii Aalto-yliopiston Kemian tekniikan korkeakoulun dekaani Outi Krause, joka edustaa poolissa Tekniikan edistämissäätiötä. siä näköaloja. Suurin osa stipendiaateista on jo palannut suomalaiseen yliopistoon, osa on päässyt kiinni ulkomaiseen tutkimusrahoitukseen, mutta hekin ylläpitävät yhteyksiä Suomeen. Ulkomailla oli solmittu arvokkaita kontakteja, saatu uusia ideoita ja ajattelumalleja sekä hankittu korkean tason osaamista. Huippuyliopistoissa suhde tutkimustyöhön muuttui, ja eräs tutkija kuvasi nykyistä asennettaan ”stressittömäksi”. Tutkijanuran näkymät olivat post doc -kauden jälkeen valoisia. Moni koki itsenäistyneensä, esimerkiksi valmius siirtyä tutkimusryhmän johtajaksi oli hankittu. Muutamissa tapauksissa vakuutusmaksut ja verotus aiheuttivat apurahansaajille jälkikäteen yllätyksiä. Perheellisten tutkijoiden ulkomaiset post doc -apurahat voivat nousta hyvin korkeiksi, joten niin hakijoiden kuin säätiöidenkin on tärkeää eritellä, mitä kuluja budjettiin tai myöntöön sisältyy. Tutkimuskulut voi vähentää verotuksessa, ja Suomen sosiaaliturvan takaava Myel-vakuutus puolestaan maksetaan työskentelyapurahan osuudesta. Apurahat riittivät hankkeiden läpiviemiseen. Eräs tutkija kiitti säätiöitä tällaisen rahoitusinstrumentin kehittämisestä: ”Keskitetysti tehtävä haku helpottaa ulkomaille lähtöä, tekee säätiöiden hausta avoimempaa ja tukee reilua kilpailua. Apurahan määrä on sopivan suuri, jotta saaja tuntee että hänen työtänsä ja kykyjänsä arvostetaan. Tämä on omiaan lisäämään innostusta, joka post doc -kauden alussa on erittäin oleellista.” Toinen post doc -kaudeltaan kotiutunut apurahansaaja totesi: ”Kokemus osoitti, että perheellinenkin tutkija voi käydä ulkomailla töissä.” Post doc -tutkijoiden saavutuksia ja kokemuksia Säätiöiden post doc -poolin kautta apurahan vuonna 2010 saaneilta tutkijoilta kysyttiin kokemuksia ulkomaisesta tutkimusjaksosta ja nykyi- 48 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 Kirjoittaja on dosentti ja Säätiöiden post doc -poolin koordinaattori. Salingerin arvoitusten äärellä Anssi Sinnemäki J. D. Salingerin vuonna 1951 ilmestynyttä Siepparia ruispellossa on myyty 70 miljoonaa kappaletta. Romaanin voittokulkua ihasteleva yleisö sai sittemmin seurata hämmentyneenä, miten alun perinkin julkisuutta karttanut Salinger (1919–2010) vaikeni kirjailijana ja kansalaisena lopullisesti 1960-luvun puolestavälistä lähtien. Lukuisat lukupolvet hurmannut Sieppari aiheutti Suomessakin vuonna 1961 pienen kulttuurikumouksen, erityisesti Pentti Saarikosken slangiin perustuvan käännöksen ansiosta. Suomennostyön yhteydessä Saarikoski esitti suomen kielestä ja sen huollosta aika pöhköltä kuulostavia väitteitä, jotka sähköistävät keskustelua vielä yli puoli vuosisataa julkitulonsa jälkeen. Tie vaikenemiseen Salinger varjeli yksityisyyttään raivokkaasti. Hän vartioi tekstiensä puhtautta ja puuttui jo uransa alkuvaiheissa hanakasti tapauksiin, milloin hänen tarkkaan hiomaansa tekstiä oli sormeiltu lehtien ja kustantamoiden toimituksissa. Salingerin vaikenemista on pidetty arvoituksena. Ainakin se oli paradoksi. Julkisuudesta vetäytyminen johti loputtomaan kierteeseen: vaikeneminen vain ruokki median ja yleisön kyltymätöntä uteliaisuutta. Salingerin omaan tuotantoon sisältyvien viittausten lisäksi Kenneth Slawenskin Salinger-elämäkerta (2010) ja Salingerin Margaret-tyttären Dream Catcher (2000) antavat auttavasti ellei jopa riittävästi indisioita arvoituksen avaamiseen. Salingerin kehityksen taustalla oli kaksi vaikuttavaa tekijää ylitse muiden. Ensinnäkin Margaret Salinger korostaa isänsä perhetaustaa: J. D. Salingerin isä oli juutalainen mutta äiti katolistaustainen käännynnäinen, ja koska juutalaisuus periytyy matrilineaalisesti, Salingerin luonnetta ja valintoja määräävä tekijä pienestä pitäen oli horjuva asema kahden kulttuurin välissä tai tuntemus siitä, että ei sosiaalisesti kuulunut oikein mihinkään. Sehän oli myös Siepparin Holden Caulfieldin dilemma. Toiseksi Salingerin sodassa kokemat järkytykset heijastuivat kauas. Kenneth Slawenskin ilmeisesti uutta tietoa tuova kuvaus Salingerin sotakokemuksista on vakuuttava. Normandian maihinnousun kärkijoukon tiedustelualiupseerina Salinger joutui pahimpiin, todella pahoihin, paikkoihin. Piinaa jatkui maihinnousun H-hetkestä kesäkuusta 1944 vuodenvaihteeseen asti. Salingerin rykmentti joutui joulun alla 1944 ansaan Hürtgenin metsään, missä Slawenskin arvion mukaan koettiin toisen maailmansodan länsirintaman ilmeisesti pahin teurastus. Rykmentin 3 080 sotilaasta selviytyi hengissä 563 eli enemmän kuin neljä viidestä kaatui, huomattava osa menehtyi ankariin luonnonoloihin. Se oli Salingerin talvisota, jota seurasi kevään 1945 eteneminen Saksan maaperällä, missä tuskaa lisäsi osallistuminen Dachaun kuolemanleirien vapauttamiseen. Salinger ei koskaan puhunut sotakokemuksistaan suoraan, mutta varmaa on, että sota traumatisoi hänet – Slawenski puhuu posttraumaattisesta stressihäiriöstä. Teksteissään hän käsitteli vaivaansa hillitysti ja kiertoteitse, mutta varsinaisen selviytymiskeinon avasi hurahtaminen itämaiseen uskonnonharjoitukseen. Jo melko pian sodan jälkeen hän löysi itselleen oman gurun ja mantran, joogan ja pyhät kirjoitukset, joihin hän tukeutui lopun elämäänsä. Salinger sisäisti Sri Ramakrishnan ja muiden hengenheimolaisten opetukset, joilla oli suora yhteys hänen luopumiseensa: ”Keskittymällä yksityi- T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 49 syydessä Jumalaan mieli saavuttaa tiedon, neutraaliuden ja omistautumisen. Mutta samainen mieli painuu alas, jos se asuu maailmassa.” Traaginen valinta Tämä ei tosin estänyt Salingeria uskomasta muuhunkin huuhaahan. Tytär kertoi muistelmissaan, miten isä kerran suositteli Margaretin halvaantuneelle ystävättärelle lääkkeeksi istahtamista Wilhelm Reichin orgone-koppiin. Ei tepsinyt, tytär raportoi. Isä uskoi omahoitonikseihinsä, joihin kuului paitsi orgone-kopissa istuskelu myös oman virtsan juonti. Uskomushoitoihin turvautuminen tuotti kärsimyksiä myös lapsille. Kipua aiheuttavien tylsien akupunktioneulojen pelossa lapset pyrkivät salaamaan sairastumisensa isältä. Nämä ja muut isänsä luonnevikaisuudesta kertovat ahdistavat piirteet Margaret Salinger kertasi The Timesissa kymmenen päivää J. D. Salingerin kuoleman jälkeen. Asetelma ei jättänyt tilaa Salingerin taiteellisille pyrinnöille, olihan hän toisaalta New Yorkerin kärkinovellistina tavanomaistakin tarkemmin sisäistänyt ajan esteettisen ihanteen mukaisesti taiteen autonomian vaatimuksen, jolloin kaikkinaisia saarnan, propagandan ja käännyttämisen ilmaisumuotoja tulee välttää viimeiseen asti. Eli, Salingerin vetäytymiselle on selkeä selitys: kirjallisen luomistyön ja hänen harjoittamansa uskonnon välillä oli sovittamaton ristiriita. Salinger valitsi taiteen sijasta uskonnon. Se oli traaginen valinta, jota ei voi kuin valittaa, vaikkei siihen valitusoikeutta olekaan. Parhaiten tilannetta kuvittaa Salingerin kertomus ”Teddy”. Teddy on kymmenvuotias ihmelapsi, jolla on ollut kuusivuotiaasta yliluonnollisia kokemuksia ja joka jo nelivuotiaana ”pystyi vapautumaan äärellisyydestä”. Nyt Teddy on maailmankuulu ihme, jota viisaat professorit haastattelevat ja jonka nauhoitetut haastattelut ovat julkisia. Lopullista valaistumista ja Brahmaan sulautumista tavoitteleva Teddy antaa myös neuvoja ympärillään parveileville professoreille. Avainlause on Teddyn eräälle professorille antama 50 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 neuvo: ”Hänen on aika tyhjentää päänsä sen sijaan että hän panee sinne lisää tavaraa.” Siinä on Salingerin vaikenemisen arvoitus pähkinänkuoressa. Hän oli sanonut sanottavansa. Avajaislaukaus Kenneth Slawenskilla on lukuisia esimerkkejä siitä, miten Salinger pyrki kontrolloimaan kaikkea itseensä ja luomuksiinsa liittyvää, kirjojen ulkoasua myöten. ”Hän oli kirjailija, joka raivostui kun hänen kättensä työn tuloksien muuttamisesta edes puhuttiin – hän meni suunniltaan, kun lehdet muuttivat hänen tarinoidensa nimiä ilman lupaa.” – ”Salinger oli saanut lehden [The New Yorker] toimittajien keskuudessa hankalan miehen maineen. Hän oli yliherkkä kritiikille ja ylettömän tarkka töidensä suhteen.” – ”William Maxwell muisteli, kuinka Salinger pahastui, kun kustannustoimittaja lisäsi pilkun erääseen hänen käsikirjoitukseensa. ’Aikamoinen helvetti siitä seurasi’, Maxwell muisteli. Pilkku poistettiin.” Salinger myös kielsi kuvansa käytön teostensa kansissa jo varhain, mutta suomalaisen Siepparin takakannessa hänen kasvonsa komeilivat yhä vuonna 1964. Harmi, ettei hän osannut kaikkia niitä kieliä, joille Sieppari ruispellossa käännettiin! Mahtoiko hän ottaa kantaa Saarikosken suomennokseen, joka kaikista vapauksistaan ja vajauksistaan huolimatta tai niiden ansiosta merkitsi samalla kulttuurista läpimurtoa Suomen ja suomen oloissa? Hassu yhteensattuma oli, että vähän ennen Saarikosken suomennoksen ilmestymistä Robert Gutwillig kirjoitti The New York Times Book Reviewissa, että Siepparia ei hevin vieraille kielille hyvin käännetä: ”Kuvitella nyt esimerkiksi, mitä mahtaa tapahtua Holdenin avajaislaukausten rytmeille, jos ne käännettäisiin suomeksi.” Saarikosken käännöstä on pidetty niin kiistanalaisena, ettei ole mitenkään ihme, että Siepparista julkaistiin lopulta uusi käännös, Arto Schroderuksen versio vuonna 2004. Avaan sen ja luen ensimmäisen virkkeen, kuuluisan avauksen, ja ajattelen, että eihän Salingerin tarvinnut edes osata suomea raivostuakseen perin juurin: Alkuperäiskielinen Salingerin The Catcher in the Rye alkaa näin. Saarikosken Sieppari ruispellossa -käännöksen ensimmäinen sivu. ”Jos te tosiaan haluatte kuulla siitä, niin ensin te varmaan haluatte tietää, missä minä synnyin ja millainen surkea lapsuus minulla oli ja mitä vanhempani tekivät ennen kuin saivat minut, ynnä muuta sontaa tyyliin Dickensin David Copperfield, mutta totta puhuen minua ei huvita ruveta kaivelemaan niitä juttuja.” Dickensin David Copperfield! Aikamoinen helvettihän tuosta seuraa, sillä sen Salinger olisi ymmärtänyt ummikkonakin. Tietenkään alkutekstissä ei ole Dickensiä, se on omavaltainen lisäys suomennokseen. Niin alas on vajottu, että lukijaa pitää opastaa kädestä pitäen, jottei hän vain erehtyisi luulemaan, että kyse on teeveestä tutusta taikurista David Copperfieldistä. Ja kaiken kukkuraksi suomalaiseen laitokseen David Copperfield on vastoin alkutekstiä kursivoitu, ikään kuin puhe olisi romaanista eikä romaanihenkilöstä. Sitä paitsi, mitä apua tuostakaan on. Johdonmukaisuuden ja selvyyden vuoksi pitää mennä loppuun asti. Ollakseen todella korrekti käännöksen olisi tullut kuulua, Pienen tietosanakirjan selventävää määritystä noudattaen: ”…tyyliin englantilaisen, useasti leikillisen, toisinaan tunteilevan ja aina mielikuvitusrikkaan, mutta Arto Schroderuksen käännösversio vuodelta 2004. joskus epätodellisen kirjailijan Charles Dickensin [ääntyy engl. dikinz] (1812–1870) David T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 51 Copperfield, mutta…” Saarikosken harharetki Saarikosken Sieppari-käännöksen jälkimaine ei ole häävi. Jokseenkin yksimielisiä ollaan siitä, ettei hänen tulkintansa ole uskollinen alku teokselle. Se on käännetty joko ”miten sattuu” tai ”päin mäntyä” (Pekka Tarkka). Kaisa Koskinen toteaa, että ”Saarikoski oli kääntäjänä narri ja näyttelijä, hyvässä ja pahassa. (…) Saarikoski on kuuluisa sekä omapäisestä tyylistään että huolimattomasta jäljestä ja kielitaidon puutteesta.” Suomennoskirjallisuuden historia suhtautuu melko suvaitsevasti Saarikosken suomennoksen ”moniin epäjohdonmukaisuuksiin ja kääntämättä jättämisiin”. ”Ratkaisu on rehevä ja uutta luova, mutta kaukana alkutekstin tyylilajista ja merkityksistä.” Alkutekstin merkitykset tosin jäävät kertomatta. Saarikosken ja Schroderuksen suomennosten dialogeja vertaillut Tanja Falk muistuttaa Saarikosken suomennoksen puutteellisesta puheen variaatioiden välittämisestä. Falk viittaa myös Vesa Vainion käännöstieteen graduun, missä Vainio ”nostaa esiin Saarikosken käännöksen virheet, suomentamatta jätetyt kohdat sekä paikoittaisen ’liian vapaan’ tulkinnan”. Suomennoksen ilmestyttyä teksti lumosi nuoren lukijan tuoreeltaan, jo pelkällä atmo s fäärillään, mutta myös kapinallisuudellaan. Sen sijaan alkutekstiin nuori lukijamme ei suomennosta verrannut eikä tuntenut edes tarvetta siihen. Lukukokemusta syvensi hieno ”Polytropos”-essee, jossa Saarikoski vertaili Holden Caulfieldin harharetkiä Odysseiaan ja Ulyssekseen. Saarikosken käännös aiheutti kohun erityisesti puhekielen ja slangin vuoksi. Saarikoski rikkoi vallitsevia normeja mutta raivasi samalla tilaa laveammalle ilmaisurekisterille. Jo Siepparia kääntäessään Saarikoski julkaisi ratkaisujensa perusteluksi suomen kielen tilasta muutaman ohjelmallisen kirjoituksen, joiden härnäävä sävy herätti kiihkeähkön debatin. Kastroitu kieli Parnasso julkaisi kolmiosaisena sarjana ennen Siepparin ilmestymistä Saarikosken mietteitä, 52 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 joissa hän manasi suomen kirjakielen kankeutta, sen kyvyttömyyttä täyttää tiettyjä sanataideteokselle asettuvia vaatimuksia. Turhautumisen oli aiheuttanut käännöstyö. ”Ennen kuin kieltä voidaan ruveta uudistamaan pitäisi tietenkin kielimiehiltä leikata kieli pois: kieli ei ole sääntöjen alainen eikä tutkijan asia ole käskeä tutkittavaa.” Saarikosken perimmäisenä ajatuksena oli kielen demokratisointi: ”Enää ei voi ajatella että yksi ihmisryhmä puhuisi hyvää kieltä, toinen huonoa; oikeakielisyysaate on epädemokraattinen. Ja kansainvälistymisen seurausta on, että myös kielten väliset raja-aidat tasoittuvat; äidinkielen perkaaminen ja ’puhtaana’ pitäminen on tarpeetonta, koppavaa nationalismia.” Saarikosken tähtäimessä ovat muun muassa kongruenssi, possessiivisuffiksi ja monikon ensimmäinen persoona: pojat menee, me mielellään mennään. E. A. Saarimaan Kielenopas on verraton apuneuvo: ”peukalosääntönä voi sanoa, että yleensä ovat käyttöön soveltuvia ja suositeltavia sellaiset sanat, sanonnat, muodot ja rakenteet, joita Saarimaa kieltää käyttämästä”. Ken parodikko-Saarikoskea vähänkään tuntee: ilmaisultaan tämä ”siivoton huitaisu” (Matti Sadeniemi) voisi olla kuin suoraan Saarimaan Kielenoppaasta. Saarikoski puolusti myös ilmaisun lyhentämistä (urbaania) puhekieltä noudattavaksi. Hänen ajatteluaan voisi havainnollistaa analogialla: hän haluaisi loikata vallitsevasta kirjallisuuden tarkekirjoituksesta suoraan pikakirjoitukseen – tai vaihtaa kirjoitusasuksi ääntöasun. Saarikoski visioi myös synteettisen konekielen ja väläyttää: ”Mutta onko suomenkielestä vielä kirjakieleksi? Vai onko lapsille ruvettava opettamaan englantia?” Parnasson toimitus julkaisi yhdeksän kielenkäytön ammattilaisen kommentit Saarikosken sarjaan. Saarikosken provokaatio tyrmättiin kauttaaltaan, ja erityisesti suomen kielen akateemiset auktoriteetit Paavo Pulkkinen ja Matti Sadeniemi puolustivat kielenhuoltoa; Sadeniemen sanoin: ”Emme voi ajatella kulttuurikieltä, jota kukin kirjoittaisi luontaisten tottumustensa ja oikkujensa mukaisesti, tarvitaan yhteinen yleiskieli, ja se on silloin opeteltava. Siihen tarvitaan kielioppeja, kielenoppaita, kirjoitusten opetusta, itsekuria, lyhyesti: oikeakielisyyttä.” 52 vuotta myöhemmin Siepparin suomennoksen herättämästä keskustelusta on yli puoli vuosisataa. Yhdestä asiasta keskustelijat olivat yksimielisiä: kieli elää ja muuttuu vuorovaikutuksessa. Nyt kun vielä tulisi joku, joka ottaisi tutkiakseen, miten suhtautuminen Saarikosken suomen kieltä ja sen kehitystä koskeviin väitteisiin on muuttunut alan spesialistien keskuudessa. Onko kielenhuolto muuttunut tällä välin? Osviittaa antakoon Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professorin Janne Saarikiven äskettäinen puheenvuoro Parnassossa. Suhteessa Saarikosken teeseihin Saarikiven asenne on kiinnostavalla tavalla jyrkän kaksijakoinen. Saarikiven kirjoitus liittyy hänen ja Pentti Linkolan väliseen polemiikkiin. Linkola oli nuhdellut Saarikiveä ikään kuin kielenhuoltajan ominaisuudessa, mikä antaa Saarikivelle aiheen kysyä: ”…miksi mies, joka noin paljon rakastaa luonnon ja kulttuurin monimuotoisuutta ja kantaa niin palavaa huolta sen katoamisesta, näkee kielessä pelkkää järjestystä tai sen puutetta? Eivätkö nimittäin oikeakielisyyden normeista pauhaavat ole juuri näitä, jotka haluavat asiat ’ojennukseen’?” Saarikivi todisteleiksen historiallisesti, että kielellinen variaatio on luonnossa esiintyvän variaation jatke ja kuvajainen. Modernisaation myötä on kadonnut valtaisa määrä kielellistä perintöä, ”ainutlaatuiset merkityskudokset”. ”Jäljelle jää ainoastaan muutamia standardisoituja yleiskieliä”. Tähän mennessä Saarikivi on Saarikosken antagonisti: Saarikivi puolustaa kielten diversiteettiä, kun taas Saarikosken mielestä ”kieli on sitä kehittymättömämpi mitä enemmän siinä on sanoja ja muotoja”. Mutta kun ympäri käydään, niin yhteen tullaan: suhteessa kielenhuoltoon miehet ovatkin samanmielisiä. Saarikivi jyrähtää kuin suoraan Saarikosken suusta: ”Kielen normien harjoittelu, niihin taipuminen, on välttämätöntä yhteiskunnassa, jonka korkein tehtävä on taivuttaa kansalaiset vallitseviin arvoihin (…) Kielenhuolto ei suojele kieltä, vaan typistää sen varjoksi itsestään, standardien alamaiseksi.” Käsittämättömintä kieltä kirjoittaa poikkeuksetta kielenhuoltoon uskova, kirjasuomea hallitseva älykkö, jonka tekstissä ovat pilkut ja lauseenvastikkeet erityisen hyvin pultattuina paikoilleen, Saarikivi maalaa. Heidän tekstistään saa selvän ainoastaan todellinen kielifakiiri. Kirjallisuutta Dickens, Charles. Hakusana teoksessa Pieni Tietosanakirja I. Toimituskunta L. Arvi P. Poijärvi ym. Kokonaan uusittu laitos. Helsinki: Otava 1956. Falk, Tanja, Hei, kuka puhuu ruispellossa? The Catcher in the Rye -romaanin dialogit Saarikosken ja Schroderuksen suomennoksissa. Käännöstieteen pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto, toukokuu 2006. http:// tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu01049.pdf, luettu 11.03. 2013. Gutwillig, Robert, sitaatti Tammenlehti 2/20.2.1961, 11; sitaatin lähde The New York Times Book Review, 15.01.1961. Koskinen, Kaisa, Pentti Saarikoski (1937–1983). Kääntäjä profiili teoksessa Suomennoskirjallisuuden historia 2. Toimittaneet H. K. Riikonen ym. Helsinki: SKS 2007, 503–506. Nyman, Jopi & Kovala, Urpo, Yhdysvaltain kirjallisuus. Luku teoksessa Suomennoskirjallisuuden historia 2. Toimittaneet H. K. Riikonen ym. Helsinki: SKS 2007, 167–184. Parnasson kiertokysely: Suomen kieli ja kirjallisuus. Parnasso 1/1961, 62–69. Saarikivi, Janne, Elämänsuojelusta ja kielensuojelusta. Parnasso 1/2013, 6–8. Saarikoski, Pentti, Polytropos. Parnasso 1/1961, 175–180. Saarikoski, Pentti, Suomen kieli ja kirjallisuus I, II, III. Parnasso 5, 7, 8/1960, 225–226, 322–323, 362. Salinger, J. D., The Catcher in the Rye. New York: Little, Brown and Company 1991 [1951]. Salinger, J. D., Sieppari ruispellossa, suom. Pentti Saarikoski. 8. p. Helsinki: Tammi 1964 [1961]. Salinger, J. D., Sieppari ruispellossa, suom. Arto Schroderus. Helsinki: Tammi 2004. Salinger, J. D., Teddy. Teoksessa Yhdeksän kertomusta, suom. Marjatta Kapari. Helsinki: Tammi 1966, 201–238. Salinger, Margaret A., The Dream Catcher – a memoir. New York: Washington Square Press 2000. Salinger, Margaret A., J. D. Salinger – My father, dreamer who could barely tie his shoes. The Times 6.2.2010. Slawenski, Kenneth, J. D. Salinger. Kirjailijan elämä. Suom. Tero Valkonen. Helsinki: Tammi 2011. Tarkka, Pekka, Pentti Saarikoski. Vuodet 1937–1963. 3. p. Helsinki: Otava 1996. Kirjoittaja on filosofian maisteri ja kirjallisuuskriitikko. T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 53 keskusteluA Metsähygienia, metsätuhoriski ja monimuotoisuus – uuden metsätuholakiesityksen vaikutukset Juha Siitonen ja Kari Heliövaara Metsälainsäädännön kokonaisuudistus on käynnissä. Tähän liittyvä lakiesitys metsätuhojen torjunnasta on parhaillaan käsittelyssä. Metsälainsäädännön uudistamisen päätavoitteena on ollut lisätä metsänomistajan päätösvaltaa oman metsäomaisuutensa hoidossa, turvata metsäluonnon monimuotoisuus entistä paremmin, parantaa metsätalouden kannattavuutta, selkeyttää säädöksiä ja tehostaa viranomaistoimintaa. Tässä kirjoituksessa tarkastelemme metsätuholakiesitystä suhteessa näihin tavoitteisiin. Erityisesti pyrimme arvioimaan, miten lakiesitys vaikuttaisi toisaalta hyönteisten aiheuttamaan metsätuhoriskiin ja toisaalta metsäluonnon monimuotoisuuteen. Sivuamme myös ajankohtaista kysymystä siitä, onko lakiesityksen laatimisessa otettu huomioon olemassa oleva tutkimustieto. Voimassa oleva laki metsän hyönteis- ja sienituhojen torjunnasta (jota jatkossa kutsumme ötökkälaiksi lyhyyden vuoksi) säädettiin vuonna 1991. Lain tarkoituksena oli ensinnäkin lopettaa kuoripäällisen puutavaran kesäaikainen varastointi metsässä, koska puutavarassa lisääntyvät kaarnakuoriaiset voivat aiheuttaa seuraustuhoja (kasvutappioita tai puiden kuolemista) ympäröivälle metsälle. Vielä 1990-luvun alussa ainespuuta oli kesäaikaan pinoissa miljoonia kuutiometrejä metsäteiden varsilla. Toiseksi, tarkoituksena oli mahdollistaa lakiin perustuvat torjuntatoimet laaja-alaisten metsätuhojen yhteydessä. Kolmantena keskeisenä tavoitteena oli ennaltaehkäistä tuhohyönteisten aiheuttamien seuraustuhojen syntymistä silloin, kun puita on kuollut suurempia määriä kerrallaan, esimerkiksi myrskyn takia. Laissa säädettiin vahingoittuneita havupuita koskeva poistovelvoite silloin, kun niitä on merkittävässä määrin. Alkuperäisen ötökkälain säätämisen jälkeen metsien hoidon ja käytön tavoitteet ovat muuttuneet. Metsälaki uudistettiin 1996 ja sen tavoitteeksi asetettiin metsien taloudellisesti, ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän käytön edistäminen siten, että metsät antavat kestävästi hyvän tuoton samalla, kun niiden biologinen monimuotoisuus säilytetään. Voimassa olevassa metsälaissa nostettiin siten metsien ekologisesti kestävä käyttö ja monimuotoisuuden säilyttäminen puuntuotannollisen kestävyyden rinnalle. Tällä hetkellä metsäluonnon monimuotoisuuden turvaaminen on asetettu metsä- ja ympäristöpoliittiseksi tavoitteeksi mm. kansallisessa metsäohjelmassa, Suomen luonnon monimuotoisuuden turvaamisen strategiassa ja toimintaohjelmassa sekä hallitusohjelmassa. Näissä kaikissa yhdenmukaisena päämääränä on metsäisten luontotyyppien ja metsälajien taantumisen pysäyttäminen sekä luonnon monimuotoisuuden suotuisan kehityksen vakiinnuttaminen vuoteen 2020 mennessä. Ötökkälain uudistamisen tarve johtui osaksi juuri siitä, että eräät nykyisen lain säädökset ovat ristiriidassa monimuotoisuuden turvaamisen kanssa. Ristiriitaa on erityisesti lahopuun lisäämisen sekä metsälain 10 §:ssä määriteltyjen erityisen tärkeiden elinympäristöjen ominaispiirteiden turvaamisen kanssa. Kuolleiden ja lahoavien puiden vähäinen määrä hoidetuissa talousmetsissä verrattuna luonnontilaiseen metsään on tärkein yksittäinen metsälajien uhanalaisuuden syy. Etelä-Suomen metsissä lahopuuston keskitilavuus on 3,3 kuutiometriä hehtaarilla (Metsätilastollinen vuosikirja 2012), kun luonnonmetsissä tilavuus on noin 60–120 kuutiometriä hehtaarilla. Lahopuusta riippuvaisia lajeja on eri eliöryhmissä Suomessa yhteensä T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 55 noin 4 000–5 000 lajia, joista suurin osa on puuta lahottavia sieniä sekä selkärangattomia eläimiä. Uusimman uhanalaisarvioinnin (Rassi ym. 2010) mukaan uhanalaisia ja silmälläpidettäviä metsälajeja on 1 590, ja näistä lahopuun väheneminen on yksi uhanalaisuuden syy 523 lajille eli kolmannekselle uhanalaisista metsälajeista. Lahopuun määrän lisääminen on siksi asetettu tavoitteeksi sekä kansallisessa metsäohjelmassa että Suomen luonnon monimuotoisuuden turvaamisen strategiassa ja toimintaohjelmassa. Ötökkälain uudistamistarvetta selvitettiin maa- ja metsätalousministeriön asettamassa metsätuhotyöryhmässä jo vuonna 2003. Työryhmän työn tavoitteena oli varautua paremmin laajoihin myrskytuhoihin (paljolti Pyry- ja Janika-myrskyjen vuonna 2001 aiheuttamien laajojen tuhojen takia) sekä selvittää ötökkälain muutostarpeita. Metsätuhotyöryhmän keskeisimmät ehdotukset (Metsätuhotyöryhmä 2003), jotka koskivat voimassa olevan ötökkälain ja metsäluonnon monimuotoisuuden suhteita, olivat seuraavat: 1) Vahingoittuneiden havupuiden poistolle asetetut kynnysarvot tarkistetaan tutkimustiedon perusteella. 2) Havupuiden poistovelvoite tulee muuttaa koskemaan vain kuusta, ei mäntyä. 3) Poistovelvoitteen ei tule koskea metsälain erityisen tärkeitä elinympäristöjä eikä muita sellaisia kohteita, joiden ensisijainen tarkoitus on monimuotoisuuden turvaaminen. 4) Lakiin ehdotettiin myös lisättäväksi menettely, jonka perusteella metsänomistaja voisi omalla päätöksellään jättää metsään säädösten korjuurajat ylittäviä määriä vahingoittuneita puita kohteille, joiden tarkoitus on edistää metsäluonnon monimuotoisuutta. Uuden, vuonna 2011 asetetun metsätuholakityöryhmän tavoitteena oli mm. selkeyttää metsätuholainsäädännön suhdetta monimuotoisuuden turvaamiseen, ottaa huomioon metsätuhotyöryhmän muistiossa tehdyt ehdotukset sekä selvittää metsäluonnon monimuotoisuudelle tärkeän lahopuun määrän lisääminen talousmetsien erityiskohteissa (Metsätuholakityöryhmän muistio 2012). Lakiesitys ei valitettavasti täytä mitään näistä sille asetetuista tavoitteista. 56 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 Lain tarkoitusta ja soveltamisalaa muutetaan Voimassa olevan ötökkälain 1 § määrittelee lain tarkoituksen. Pykälän mukaan laissa säädetään metsässä kasvaviin puihin kohdistuvien hyönteis- ja sienituhojen torjumisesta. Pykälän toisen momentin ja sen perustelujen mukaan vain merkittävää puun tuoton vähentymistä tai laadun heikkenemistä aiheuttava sienitauti tai hyönteisvahinko on sellainen metsätuho, jonka torjuntaan sovelletaan lain säädöksiä. Metsätuholakiesityksen 1 §:n mukaan lain tarkoituksena on metsien hyvän terveydentilan ylläpitäminen ja metsätuhojen torjuminen. Lakiehdotuksen 2 §:ssä on määritelmä siitä, mitä ensimmäisessä pykälässä mainitulla metsätuholla tarkoitetaan: Metsätuhoilla tarkoitetaan hyönteisten ja muiden tuhonaiheuttajien metsässä kasvaville puille aiheuttamia sellaisia tauteja ja puuntuotantoon vaikuttavaa heikkenemistä, joista aiheutuu taloudellisia vahinkoja, kuten puiden kuolemaa, puiden tuoton vähentymistä tai laadun heikkenemistä. Aiheutuneiden vahinkojen tulee lakiehdotuksen perustelujen mukaan ylittää metsäelinympäristöissä tavanomaisesti ilmenevä elävien puiden heikkeneminen. Muutos lain tarkoituksen muotoilussa vaikuttaa pieneltä, mutta kysymys on periaatteellisesti isosta muutoksesta. Voimassa olevan ötökkälain tarkoituksena on merkittävien metsätuhojen torjunta, lakiehdotuksen tarkoituksena on ennaltaehkäistä vahinkoja niiden merkittävyydestä riippumatta poistamalla heikentyneet tai huonolaatuiset puut. Kyseessä ei enää olisi laki metsän sieni- ja hyönteistuhojen torjunnasta vaan kattava metsähygienialaki. Sama tavoite käy ilmi myös vahingoittuneiden puiden määritelmästä, jota käsitellään jäljempänä. Vahingoittuneiden puiden korjuurajoja tiukennetaan Voimassa olevan ötökkälain mukaan vahingoittuneet puut tulee poistaa metsästä, milloin metsässä on merkittävästi myrskyn tms. vahingoittamia havupuita. Maa- ja metsätalousministeriö on antanut lakiin perustuvan päätöksen, jonka mukaan vahingoittuneet havupuut on korjatta- va, jos niitä on joko vähintään yksi tai useampi 20 puun ryhmä tai sitten enemmän kuin 10 % puuston runkoluvusta. Jälkimmäinen sääntö koskee siis metsässä hajallaan olevia puita. Lakiehdotuksessa korjuuraja on 10 m3/ha vahingoittunutta havupuuta. Tämä näyttää suunnilleen samalta määrältä kuin aiempikin: 10 kuutiometriä hehtaarilla vastaa tilavuutena suunnilleen samaa kuin 20 keskikokoista, noin 25 cm:n läpimittaista puuta. Uuden määritelmän mukainen korjuuraja on kuitenkin selvästi tiukempi kuin nykyinen korjuuraja seuraavista syistä: 1) Korjuuraja koskee myös hajallaan olevia, yksittäisiä puita, ei pelkästään puuryhmiä. 2) Jos puut ovat keskimäärin järeämpiä kuin 25 cm, korjuuraja täyttyy pienemmillä puumäärillä. Kymmenen kuutiometriä hehtaarilla täyttyy esim. noin kymmenellä 35 cm:n läpimittaisella puulla tai viidellä 45 cm:n läpimittaisella puulla. 3) Hehtaarikohtainen raja on erittäin tiukka metsikkökuvioilla, joiden pinta ala on alle hehtaarin. Tällaisia ovat esimerkiksi metsälain erityisen tärkeät elinympäristöt, joiden keskikoko on ainoastaan noin puoli hehtaaria. Niillä korjuuraja täyttyy puolta pienemmillä puumäärillä. Vahingoittuneen puun määritelmää muutetaan Voimassa olevaan ötökkälakiin perustuvan maa- ja metsätalousministeriön antaman päätöksen mukaan vahingoittuneeksi puuksi katsotaan havupuu, josta ilmeisesti leviää metsätuhoja aiheuttavia hyönteisiä. Jos esim. kaatuneessa kuusessa ei lisäänny kirjanpainajaa tai kuusentähtikirjaajaa tai männyssä ytimennävertäjiä, se ei ole nykymääritelmän mukainen vahingoittunut puu. Niinpä esim. 20 kaatunen puun ryhmä, jossa ei lisäänny tuhoja aiheuttavia kaarnakuoriaisia, ei aiheuta ötökkälain tarkoittamaa korjuuvelvoitetta, koska ilmeistä seuraustuhoriskiäkään ei ole. Lakiehdotuksessa vahingoittuneella puulla tarkoitetaan sellaista mänty- tai kuusipuuta, jossa tuhonaiheuttajat voivat lisääntyä puun heikkenemisen seurauksena ja levittää tuhoa ympäröiviin puihin. Lakiehdotuksen perusteluissa on tarkemmin kuvattu, mitä vahingoittunut puu tarkoittaa. Se voisi olla joko kaatunut, katkennut, latvansa menettänyt, voimakkaasti taipunut tai muuten vioittunut ja terveestä poikkeava puu. Puusta ei saisi hakkuussa käypää arvoa. Tämä lakiehdotuksen määritelmä laajentaa huomattavasti uuden metsätuholain tarkoitusta. Tarkoituksena ei olisi enää poistaa puita, joissa tuholaiset lisääntyvät, vaan kaikenlaiset terveestä poikkeavat puut. Kuten edellä todettiin, kyseessä ei enää olisi laki metsän sieni- ja hyönteistuhojen torjunnasta vaan kattava metsähygienialaki. Lakiehdotus on myös ristiriidassa metsälain kanssa. Metsälain 10 §:n ensimmäisen momentin mukaan metsiä tulee hoitaa ja käyttää siten, että turvataan yleiset edellytykset metsien biologiselle monimuotoisuudelle ominaisten elinympäristöjen säilymiselle. Voimassa olevan metsälain perusteluissa on selitetty tarkemmin, mitä tällä monimuotoisuuden turvaamisen yleisperiaatteella metsien käsittelyssä tarkoitetaan. Talousmetsien hoidossa ja käytössä edistetään sellaisia metsän käsittelymenetelmiä, jotka turvaavat erilaisiin elinympäristöihin ja ekologisiin tilanteisiin sopeutuneille eliöille riittävästi elinmahdollisuuksia. Tarkoitus olisi metsän luontaista kehitystä jäljittelemällä ylläpitää vaihtelevaa puulajikoostumusta ja metsiköiden puustorakennetta sekä säästää tilanteen niin salliessa vanhaa puustoa tai vahoja järeitä puita sekä olemassa olevaa ja kehittyvää lahopuuta. Ötökkälain uudistamisen yhtenä tavoitteena oli selkeyttää metsälainsäädännön suhdetta monimuotoisuuden turvaamiseen. Tämä tavoite johtui siitä, että ötökkälain aiheuttama velvoite korjata vahingoittuneet puut pois myös metsälain 10 §:n erityisen tärkeistä elinympäristöistä on osoittautunut ristiriitaiseksi monimuotoisuuden lisäämistavoitteen kanssa. Lakiehdotuksessa piti nimenomaan selvittää metsäluonnon monimuotoisuudelle tärkeän lahopuun määrän lisäämistä talousmetsien erityiskohteilla. Tästä huolimatta korjuuvelvoite metsälakikohteilla, ympäristötukikohteilla, muilla kuin luonnonsuojelualueisiin kuuluvilla Natura-alueilla yms. säilytettiin. Lain perusteluissakin tuodaan esiin, että korjuuvelvoite metsälain erityisen tärkeissä elinympäristöissä on erityisen tiukka. Met- T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 57 sälakikohteet muodostavat noin 0,7 prosenttia yksityismetsien pinta-alasta, ja vain noin puolet näistä lakikohteista on runsaspuustoisia puronvarsia, korpia tai lehtoja (loput ovat avosoita, kitumaan kallioita yms.). Kohteiden keskikoko on 0,6 hehtaaria ja mediaanikoko 0,35 hehtaaria. Näin pienellä metsäalalla ja näin pienillä, hajallaan sijaitsevilla elinympäristölaikuilla ei ole metsätuhoriskin kannalta juuri minkäänlaista merkitystä. Niinpä vahingoittuneiden puiden poistovelvollisuus voitaisiin perustellusti poistaa metsälaki-, ympäristötuki- yms. kohteilta ja säätää näiltä kohteilta mahdollisesti naapurin metsään leviävien tuhojen korvausvelvollisuus valtiolle metsätuhotyöryhmän (2003) ehdotuksen mukaisesti. Ötökkälakiesityksen ristiriitaisuus muun metsälainsäädännön ja monimuotoisuustavoitteiden näkökulmasta tulee erityisen selväksi, kun tarkastellaan ympäristötukikohteita. Ympäristötukikohteet ovat sellaisia monimuotoisuuden kannalta arvokkaita, yleensä pienialaisia talousmetsien kohteita, joille maanomistaja ja metsäkeskus ovat tehneet määräaikaisen ympäristötukisopimuksen. Maanomistajalle maksetaan kestävän metsätalouden rahoituslain mukaista korvausta, ns. ympäristötukea, hakkuutulojen menetyksestä aina 10 vuoden jaksoksi kerrallaan (minkä jälkeen maanomistaja voi joko uusia sopimuksen tai sen voi purkaa). Sopimuksessa on erikseen kielletty kaikenlainen puuston käsittely sopimusjakson aikana. Tarkoitus on, että kohde saisi kehittyä ilman hakkuita kohti luonnontilaa. Ympäristötukikohteella puiden kuoleminen ja lahopuuston muodostuminen lisää kohteen arvoa monimuotoisuudelle. Maanomistajalle on korvattu se, että hän ei korjaa puita vaan jättää ne paikoilleen. Tästä huolimatta ötökkälaki velvoittaa korjaamaan myös ympäristötukikohteilta vahingoittuneet havupuut, mikäli lain korjuuraja ylittyy. Kustannus-hyöty-tarkastelu puuttuu kokonaan Lakiehdotuksen periaatteellisesti ehkä suurin ongelma on seuraava: Näyttö siitä, että lain edellyttämiä korjuurajoja pitäisi tiukentaa, puuttuu. 58 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 Ei ole minkäänlaisia tutkimustuloksia tai näyttöä siitä, että yksittäisten vaurioituneiden puiden poistolla olisi merkittävää seuraustuhoja ennaltaehkäisevää vaikutusta. Päinvastoin, kaikki käytettävissä oleva tutkimustieto osoittaa, että kun vastakuolleita kuusia on 20 puun ryhmissä tai vähemmän, kirjanpainajan aiheuttamia seuraustuhoja ei yleensä esiinny. Tätä suuremmillakin kuolleiden puiden määrillä normaalikesänä aiheutuu vain hyvin vähäistä lisäkuolleisuutta. Ötökkälain korjuurajan toimivuutta selvitettiin maa- ja metsätalousministeriön rahoittamassa tutkimushankkeessa 2000-luvun alkupuolella. Laajimmassa osatutkimuksessa otettiin seurantaan Pyry- ja Janika-myrskyjen marraskuussa 2001 kuusimetsiin tekemiä aukkoja, joissa tuulenkaatoryhmien koko vaihteli yhdestä puusta yli 3 000 puuhun. Kirjanpainajan seuraustuhoja seurattiin kolme vuotta. Kun ryhmässä oli alle 20 puuta, seuraustuhoja ei havaittu yhdessäkään kohteessa. Kun ryhmässä oli yli 20 puuta, seuraustuhoja havaittiin puolessa kohteista (Eriksson ym. 2007). Seuraustuhojen todennäköisyys riippuu aina myrskytuhoa seuraavien kesien lämpötiloista, kuivuudesta ym. puiden vastustuskykyyn ja tuholaispopulaatioihin vaikuttavista tekijöistä. Siksi yksittäistä tuhotapahtumaa koskevia tuloksia on vaikea yleistää. Kuitenkin seuraustuhoriskiä selvitettiin myös useissa muissa tutkimuksissa ja useiden muiden vuosien aikana kokeellisesti kaatamalla tai vaurioittamalla kuusia erikokoisiksi ryhmiksi (Eriksson ym. 2006, 2008; Joensuu ym. 2008; Toivanen ym. 2009). Näissäkään tutkimuksissa seuraustuhoja ei esiintynyt, jos vaurioituneita puita oli alle kahdenkymmenen puun ryhmissä. Lakiehdotuksen tarkoituksena ei kuitenkaan ole pelkästään kaarnakuoriaisten aiheuttaman seuraustuhoriskin pienentäminen muiden tekijöiden aiheuttaman puuston kuolleisuuden jälkeen, vaan metsien terveydentilan ylläpitäminen kaarnakuoriaisten kantojen pienentämisen avulla. Tämän tavoitteen realistisuutta on mahdollista arvioida varsin yksinkertaisten premissien avulla. Jotta tuhoriski laajoilla alueilla voisi merkittävästi laskea, pitäisi kaarnakuoriaiskantoja myös saada merkittävästi pienennettyä. Oletetaan, että tavoitteeksi asetettaisiin vaikkapa kantojen pienentäminen puoleen. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi metsistä tulisi pystyä jatkuvasti vuosittain poistamaan sellaiset vastakuolleet tai heikentyneet puut, joissa tuholaisena merkittävät kaarnakuoriaiset voivat lisääntyä, heinäkuun alkuun (männyt) tai heinäkuun puoliväliin (kuuset) mennessä. Puiden keräilyn pitäisi siis olla jatkuvaa ja kaikkialle ulottuvaa. Tavoite on selvästi epärealistinen. Lisäksi puuttuu näyttö siitä, että tämänkaltainen metsähygienia ennaltaehkäisisi kaarnakuoriaistuhojen syntymistä. Kaarnakuoriaistuhot alkavat yleensä poikkeuksellisten olosuhteiden, kuten laajojen myrskytuhojen sekä kuumien ja kuivien kesien seurauksena. Laajojen myrskytuhojen jälkeen metsässä olevat suuret puumäärät tietenkin pitääkin kerätä ajoissa pois seuraustuhojen estämiseksi. Sen sijaan poikkeuksellisen kuivina (kuten kesä 2006) tai kuumina kesinä (kuten kesä 2010) puiden heikkenemisen seurauksena liikkeelle lähteviä tuhoja on paljon vaikeampi tai jopa mahdotonta ehkäistä ennakolta metsähygienian keinoin. Sen sijaan on varmaa, että pitkin metsiä olevien vähäisten puumäärien keräileminen on kallista. On mielenkiintoista, että Metsäteollisuus ry esitti eriävän mielipiteen metsätuholakityöryhmän ehdotukseen korjuurajojen tiukentamisesta ja ehdottaa puolestaan, että korjuuraja olisi kaksi kertaa suurempi eli 20 kuutiometriä hehtaarilla. Metsäteollisuus ry toteaa, että tätä pienempien erien korjuukustannukset nousevat kohtuuttomiksi. Taloudellisesti juuri ja juuri kannattava korjuu riippuu voimakkaasti korjuukohteen sijainnista ja puun hinnasta, mutta parhaassakin tapauksessa korjattavaa puuta pitäisi olla suuruusluokkaa 30–40 kuutiometriä samalla paikalla. Koneella pitkin metsiä ajelu yksittäisten puiden korjaamiseksi lisää myös itsessään seuraustuhoriskiä, koska siitä aiheutuu helposti runkovaurioita ja juuristovaurioita elävälle puustolle. Lakiehdotuksessa ei ole lainkaan arvioitu sitä, kuinka paljon tiukasti lakia noudattava yksittäisten puiden keräily metsästä maksaisi, kuinka paljon se itsessään lisää metsätuhoriskiä, ja toisaalta kuinka paljon tämä vähentää seuraus- tuhojen tai metsätuhojen riskiä – vai vähentääkö ollenkaan. Tuhojen ennaltaehkäisyn kaikkia kustannuksia (mukaan lukien haitalliset vaikutukset monimuotoisuudelle) pitäisi verrata ennalta ehkäisyllä mahdollisesti saavutettavaan hyötyyn. Tällaista tarkastelua ei ole tehty. Lakiehdotuksen ongelmat suhteessa metsälainsäädännön uudistamiselle asetettuihin tavoitteisiin Metsätuholakiesitys on ristiriidassa metsälainsäädännön kokonaisuudistukselle asetettujen tavoitteiden kanssa. Metsälakiuudistuksen keskeisiä tavoitteita olivat siis lisätä metsäomistajan valtaa ja vastuuta oman omaisuutensa hoidossa, vähentää valvontaa ja tehostaa viranomaistoimintaa. Metsälain perusteluissa on erityisesti mainittu, että metsänomistajalta ei voida edellyttää taloudellisesti kannattamattomia investointeja. Metsätuholaki asettaisi maanomistajalle uusia, entistä tiukempia velvoitteita, edellyttäisi taloudellisesti kannattamatonta puunkorjuuta ja lisäisi viranomaisvalvonnan tarvetta. Metsätuholakiesitys on erityisen voimakkaassa ristiriidassa metsäluonnon monimuotoisuuden turvaamisen kanssa. Metsälainsäädännön uudistamisen yhtenä tavoitteena oli monimuotoisuuden turvaamisen parantaminen nykytilanteeseen verrattuna. Lahopuun määrän lisääminen talousmetsissä on keskeinen keino, jolla monimuotoisuuden tilaa voidaan parantaa. Lakiehdotuksen perusteluissa väitetään, että vahingoittuneiden puiden poistovelvollisuus ei estä lahopuun lisäämistä talousmetsiin, koska poistovelvoite koskee vain 10 m3/ha ylittävää määrää vahingoittunutta havupuuta. Niinpä esim. tapauksessa, jossa vahingoittuneita havupuita on 15 m3/ha, laki velvoittaa poistamaan vain korjuurajan ylittävän osuuden eli 5 m3/ha ja 10 m3/ha voitaisiin periaatteessa jättää korjaamatta. Käytännössä näin ei juuri koskaan tulisi tapahtumaan. Koska pienten puutavaraerien korjuukustannukset muodostuvat korkeiksi, poistetaan korjuukohteilta käytännössä kaikki vastakuolleet ja myös aiemmin kuolleet kovat, vielä energiapuuna käyttökelpoiset rungot. Toinen vaihtoehto on uudistushakata koko metsikkö. T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 59 Vaikutukset lahopuuston muodostumiseen olisivat suorassa suhteessa korjatun vahingoittuneen puuston määrään. Kaikkien pidemmälle lahonneiden puiden on ensin täytynyt heikentyä ja kuolla, ja vasta sen jälkeen ne ovat voineet lahota pidemmälle. Jos vastakuolleista ja heikentyneistä havupuista aina poistettaisiin esimerkiksi puolet, lahopuun muodostumisnopeus putoaisi puoleen tämänhetkisestä muodostumisnopeudesta. Kuollut havupuusto muodostaa yli 80 % metsien nykyisestä lahopuumäärästä (Metsätilastollinen vuosikirja 2012). Talousmetsien lahopuumäärän pienenemisellä entisestään olisi vakavia vaikutuksia metsäluonnon monimuotoisuuteen. Ilmastonmuutoksen ennakoidaan lisäävän hyönteistuhoriskiä mm. lisääntyneiden myrskytuhojen, leudompien talvien sekä kuumien ja kuivien kesien seurauksena. Lisääntynyt metsätuhoriski on siis sinänsä tosiasia. Silti vakaviinkaan riskeihin ei pidä varautua sellaisilla keinoilla, joista ei ole hyötyä riskin pienentämisen kannalta mutta joista on selvästi haittaa muiden tavoitteiden kannalta. Tässä suhteessa metsätuholakiesitys on hyvin yksipuolinen ehdotus, sillä siinä tarkastellaan metsien käsittelyä pelkästään metsätuhojen torjunnan näkökulmasta. Vaikutuksia muihin metsien käytölle asetettuihin yhteiskunnallisiin tavoitteisiin ei ole riittävän perusteellisesti arvioitu. Viitteet Eriksson, M., Lilja, S. & Roininen, H. 2006. Dead wood creation and restoration burning: implications for bark beetles and beetle induced tree deaths. Forest Ecology and Management 231: 205–213. Eriksson, M., Neuvonen, S. & Roininen, H. 2007. Retention of wind-felled trees and the risk of consequential tree mortality by the European spruce bark beetle Ips typographus in Finland. Scandinavian Journal of Forest Research 22: 516–523. 60 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 Eriksson, M., Neuvonen, S. & Roininen, H. 2008. Ips typographus (L.) attacks on patches of felled trees: ”windfelled” vs. cut trees and the risk of subsequent mortality. Forest Ecology and Management 255: 1336–1341. Joensuu, J., Heliövaara, K. & Savolainen, E. 2008. Risk of bark beetle (Coleoptera, Scolytidae) damage in a forest restoration area in central Finland. Silva Fennica 42: 233–245. Metsätuholakityöryhmän muistio 2012. Työryhmämuistio MMM 2012:4, 79 s. Metsätuhotyöryhmä 2003. Työryhmämuistio MMM 2003:11, Helsinki, 32 s. Metsätilastollinen vuosikirja 2012. Metsäntutkimuslaitos, Vantaan toimipaikka. 452 s. Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.) 2010. Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, Helsinki. 685 s. Toivanen, T., Liikanen, V. & Kotiaho, J. 2009. Effects of forest restoration treatments on the abundance of bark beetles in Norway spruce forests of southern Finland. Forest Ecology and Management 257: 117–125. Kari Heliövaara on Helsingin yliopiston metsäeläintieteen professori ja Juha Siitonen työskentelee tutkijana Metsäntutkimuslaitoksessa. TIEDEKIRJASSA ASIAKASTYYTYVÄISYYSKYSELY TOUKOKUUSSA Tiedekirjan asiakastyytyväisyyskyselyllä pyritään kerätään tietoa siitä, mitä asiakkaat toivovat löytävänsä myymälän valikoimassa, millaisia tiloja he arvostavat ja ovatko he tyytyväisiä saamaansa palveluun. Kysely toteutetaan Tiedekirjan verkkosivuilla www.tiedekirja.fi ja myymälässä 20.–31.5.2013. Vastaamalla voit vaikuttaa myymälän suunnitteluun. Vastanneiden kesken arvotaan kirjapalkintoja. Lisätiedot: julkaisupäällikkö Johanna Lilja (johanna. [email protected]); myynti- ja markkinointisihteeri Teemu Korpijärvi ([email protected]). Rahan puheista tarvitaan lisää tietoa Pauliina Raento Professori Matti Viren arvioi Turun kauppakorkeakoulun tutkimuspalveluissa tuotettua ja kansainvälisten rahapelifirmojen maksamaa rahapelipoliittista kannanottoa, joka naamioitiin tieteeksi ja ajettiin julkisuuteen nimekkään viestintätoimiston avustuksella (Tieteessä tapahtuu 2/2013, 59–61). Saman numeron pääkirjoituksessa professori Pirjo Ståhle vaati linjakkaampaa tiedepolitiikkaa, joka vahvistaisi tieteen arvostusta yhteiskunnassa. Tunnistan tiedemaailmassa samoja kaoottisia piirteitä kuin Ståhle ja Viren. Ståhle lähestyy asiaa kestävän ohjauspolitiikan ja kilpailukyvyn näkökulmasta ja pelkää, että välttämätön perustutkimus jää innovaatioiden, koulutuksen ja täsmätavoitteellisen selvitystyön jalkoihin. Hän myös osoittaa, kuinka markkinoiden ja tieteen logiikalla on vaikeuksia löytää yhteistä säveltä. Viren esittelee yhden tästä tilanteesta seuranneen ylilyönnin ja laajentaa sen huoleksi yliopistojen rakenteellisesta rönsyongelmasta. Virenin mielestä se tuottaa pätkärahoitusriippuvaisia piilotyöttömiä, joiden anti tiedon tuottamiselle on rajallinen ja joiden suhde hyvään tieteelliseen käytäntöön on joustava. Hän pelkää mielestäni aiheellisesti, että tilanne vahingoittaa tutkijoiden kriittisyyttä ja yliopistojen imagoa. Päädymme kaikki samaan päätelmään: sekä kokonaisuus että sen osat kaipaavat selvempää strategista näkemystä, toiminta-ajatusta ja rahoitussuunnitelmaa. Linjausten selkeyttämistä ja asenteiden tuulettamista tukisi lisätieto siitä, mitä raha tekee tiedemaailman käytännöissä ja millaisia motiiveja sen taustalta löytyy. Kevään mediaotsikot ja ”maan tavan” kyseenalaistaminen ovat laajentaneet huomiota yritysmaailmasta kohti muita toimijoita. Kokonaisvaltaisempi ymmärrys rahan ja tieteen suhteesta auttaisi myös arvioimaan sektoritutkimuksen ja säätiölain uudistusten vaikutuksia sekä syventäisi hyvää tieteellistä käytäntöä ja säätiötapaa. On harvinaista, että raha vie tutkijoita niin räikeästi kuin Turuntapauksessa, mutta rahalla kuitenkin ohjataan rutiininomaisesti sitä, mitä tutkitaan. Raha puhuu, kuten Viren kirjoittaa, mutta se voi myös vaientaa tai vaivihkaisesti muokata asioiden tärkeysjärjestystä. Itsekin yritysrahoitusta saanut Viren tietää, että ”peliyhtiöt eivät maksa tyhjästä” (s. 59), eivätkä niin tee muutkaan tieteen, taiteen ja kulttuurin rahoittajat. Hygieenisinkin mesenaatti haluaa näkyvyyttä tai ainakin edistää omia yhteiskunnallisia ihanteitaan. Imagolle ja tulosten laadulle on eduksi, että rahoituksen kohteella on ”hyvä nimi”, joten se voi olla arvokas imagon manipuloinnin väline. Yliopiston logon käyttö ja mielipiteiden naamioiminen tieteeksi eivät siis ole vaihtoehtoisia motiiveja kuten Viren kirjoittaa, vaan ne täydentävät toisiaan. Tämän osoittavat taidokkaasti toteutetut esimerkit myös Suomen tieteen ja valtion historiassa. Tämä ”muutkin tekevät niin” -huomioni ei puolustele rahapeliyhtiöitä vaan korostaa, että ilmaisia lounaita ei ole ja rahaan liittyvät intressit läpäisevät tutkijoiden arjen. Kokonaiskuva tästä arjesta puuttuu, ja sitä on vaikea muodostaa ilman Ståhlen kaipaamaa strategista tahtoa. Ristiveto rahapelitutkimuksessa havainnollistaa niitä tieteen rahoitukseen liittyviä jännitteitä, joita mielestäni kannattaisi purkaa laajemmin. Rahapelialalla niitä aiheuttavat mittavat taloudelliset intressit, hyvinvointivaltiota ja vapaata markkinakilpailua koskevat perustavanlaatuiset näkemyserot sekä toiminnan his- T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 61 toriallinen moraalinen taakka. Turun-tapaus konkretisoi, kuinka Euroopan unionin haaste kansallisille monopolitoimijoille ja globalisoitunut markkinakilpailu ovat koventaneet peliä. Tässä asetelmassa myös valtio, sen omistamat tai ohjaamat monopoliyritykset ja kansalaisjärjestöt ajavat omia etujaan tutkimuskentällä. Osallisilla on vahvoja näkemyksiä siitä, miten kenenkin rahoihin ja tuloksiin pitäisi suhtautua. Tutkijan näkökulmasta asetelma on sekava. Ammattitutkijat vastaavat rahan valtaa koskeviin huoliin alistamalla tutkimusjulkaisutoimintansa ja sidoksensa vertais- ja julkiseen arviointiin. Monet addiktioalan ja ”syntiteollisuuden” tutkimuksen kansainväliset tiedelehdet myös vaativat sidonnaisuuksien ilmoittamista jo silloin, kun käsikirjoitusta tarjotaan arviointiin. Suomeenkin rantautunut käytäntö on toimivimmillaan mutkaton, mutta toisinaan aatteet heikentävät arviointikykyä. On käynyt esimerkiksi niin, että suora yritysrahoitus on estänyt arvioinnin mutta valtion tukea ei ole tarvinnut ilmoittaa – vaikka kyse olisi rahapelaamisen tuotoilla kustannetusta sektoritutkimusrahasta. Arvioinnista on päässyt läpi ilmeisen puutteellisia tulkintoja ja heikosti perusteltuja ohjauspoliittisia suosituksia, jotka käsikirjoituksen arvioijat ja lehden toimittaja ovat kokeneet ideologisesti omikseen. Kansainvälinen keskustelu näistä pulmista tukee eettisten ohjeistusten ja arviointikäytäntöjen kehittämistä Suomessa. Tutkimuksen vertaisarvioinnin ja rahan suhde on Suomessa erityisen ajankohtainen nyt, kun kotimaisten tiedekustantajien laadunvarmistuskäytäntöjä standardoidaan ja keskustelu alan rahoituspohjasta jatkuu. Näissäkin keskusteluissa tarvitaan huolellista eettistä harkintaa ja kokemusten vertailua. Onko mahdollista, että vaikkapa yksityisestä säätiöstä kirjan kirjoittamiseen tai kustannustoimittamiseen saatu tukirahoitus parantaa käsikirjoituksen kilpailukykyä, kun tehdään kustannuspäätöksiä taloudellisen ahdingon tilanteessa? Ongelma syntyy, jos rahalla pääsee parantelemaan vertaisarvioinnin tuloksia, ohjaamaan julkaisupolitiikkaa tai muuten vaimentamaan kustantajan kriittisyyttä. 62 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 Kauhuskenaariossa raha vie keskinkertaisuuden kalliimman laadun edelle. Yhteiskuntaan syntyy tyhmiö, jos perustutkimus sivuutetaan ja yhteiskunnallista keskustelua latistetaan. Jaan huolen siitä, että näin käy, jos tiede alistetaan ohjauspolitiikan ja liiketoiminnan tarpeille. Suomessa ohjauspoliittisten päätösten ja väittämien taustalla on vähän tutkittua tietoa, ja hankalia kysymyksiä vältetään. Riippumattomien vastausten tuottamiseen ei sitouduta, koska se kestää kauemmin kuin yrityksen kvartaali tai hallituskausi, ja tulokset voivat olla kiusallisia. Itse kuitenkin ajattelen professori Ståhlen tavoin, että riippumaton ja kokonaisvaltainen tieto auttaa pärjäämään markkinoilla – ja ennakoimaan olosuhteiden muutoksia. Kuten Ståhle muistuttaa, se myös auttaa tekemään vastuullisia, aikaa kestäviä päätöksiä. Siksi siitä kannattaa maksaa. Tieteellisen häpeäpilkun kirjailleet turkulaiset eivät nähdäkseni ole aivan väärässä siinä, että Suomen rahapelimonopolin perusteista ja tulevaisuudesta pitäisi voida keskustella – vaikka puhuvatkin karkean tarkoitushakuisesti kansainvälisten rahapelifirmojen äänellä. Herää kysymys, miksi luotettavaa tietoa on niin vaikea saada ja miksi keskustelua yhteiskunnallisesti merkittävästä asiasta herätellään näin kyseenalaisia menetelmiä käyttämällä. Tämä hämmentää erityisesti tilanteessa, jossa sosiaali- ja terveysministeriö ja Suomen kolme rahapelimonopoliyritystä ohjaavat rahapelaamisen tutkimukseen enemmän varoja kuin alan tutkijat pystyvät käyttämään. Se, että monet tiedemaailmassa tyytyvät juoksupojan rooliinsa on omiaan vahvistamaan vaikutelmaa arveluttavasta yhteydestä ”politiikan hämärään marginaaliin”, jota professori Ståhle arvostelee. Kirjoittaja on Pelitoiminnan tutkimussäätiön tutkimusjohtaja, Suomen tiedekustantajien liiton hallituksen puheenjohtaja ja vapaalla kulttuurimaantieteen professorin tehtävästään Helsingin yliopistossa. Pelitoiminnan tutkimussäätiötä rahoittavat suomalaiset rahapelialan monopoliyritykset Fintoto, RAY ja Veikkaus. tiedekirjasto tänään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjasto Cecilia af Forselles Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tarkoituksena on edistää, tutkia ja tehdä tunnetuksi suomalaista kulttuuria. Seuran strategisena tavoitteena on syventää tietoutta kulttuuristen ilmiöiden monimuotoisuudesta. Näitä tavoitteita SKS toteuttaa muun muassa ylläpitämällä kulttuurien tutkimuksen johtavaa tieteellistä erikoiskirjastoa Suomessa. Kirjasto täydentää merkittävällä tavalla Kansalliskirjaston ja Helsingin yliopiston kirjaston aineistokokoelmia ja palveluja, koska kulttuurien tutkimuksen alat eivät kuulu niiden painopistealoihin. Kirjastossa on myös Kansalliskirjaston kokoelmia täydentävä kotimaisen kaunokirjallisuuden ja kirjallisuudentutkimuksen kokoelma sekä ainutlaatuinen kotimaisen kaunokirjallisuuden käännösten kokoelma ja Kalevalan käännösten kokoelma. Lisäksi kirjastossa on rariteettikirjallisuutta, muun muassa vanhaa Fennica-kirjallisuutta, kuten Mikael Agricolan teokset ja Turun Akatemian julkaisuja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on Suomen toiseksi vanhin tieteellinen seura, joka perustettiin vuonna 1831. Seuran kirjasto on saman ikäinen ja se onkin vanhin yhtäjaksoisesti Helsingissä toimiva tieteellinen kirjasto. Kirjaston kokoelmia kartutettiin alussa runsaasti tieteellisten julkaisujen vaihtosuhteiden kautta. Vaihtosuhteiden kautta seuran tieteellisiä julkaisuja leviää edelleen laajasti maailmalle ja kirjasto puolestaan saa muuten vaikeasti hankittavia erikoisjulkaisuja eri puolilta maailmaa. Kulttuurien tutkimuksen kokoelmat ovatkin historiallisesti syvät ja ne sisältävät tärkeitä kansainvälisiä julkaisusarjoja. Suurin osa aineistoista painetuista ja elektronisista aineistoista kuitenkin ostetaan. Kulttuurien tutkimuksen voimakas kehittyminen ja monipuolistuminen näkyvät kirjaston kokoelmissa. Esimerkiksi antropologian tutkimuksen valtava määrällinen kasvu ja jakautuminen eri suuntauksiin vaativat työnjakoa kirjastojen välillä. SKS:n kirjasto on hankkinut lähinnä kulttuuriantropologian alan teoksia. Tieteenalapohjaiset jaottelut eivät yksin ohjaa kirjaston hankintoja. Folkloristiikka, perinteentutkimus, kansatiede, etnologia, antropologia ovat intressiensä, teoreettis-metodisten keskustelujen ja refleksiivisen tutkimusotteen vuoksi lähellä toisiaan. Kansainvälisesti kattavan, laaja-alaisen ja korkeatasoisen teoreettis-metodologisen tutkimuskirjallisuuden hankinta onkin monitieteisestä näkökulmasta katsoen keskeistä. Uudet tutkimussuuntaukset ja monitieteiset julkaisut muuttavat kulttuurien tutkimuksen fokusta jatkuvasti. Perinteisen folkloristisen, antropologisen ja etnologisen tutkimuksen rinnalle hankitaan harkiten esimerkiksi tutkimusta suullisen perinteen sekä kirjallisen kulttuurin vuorovaikutuksesta. Lisäksi hankitaan esimerkiksi muistitietotutkimusta, tutkimusta kulttuurisesta monimuotoisuudesta ja eurooppalaisista etnisistä kulttuureista. Kirjasto on ollut monien muutosten ja voimakkaan kehityksen keskipisteenä viime vuosina. Kirjaston tilat Helsingin Kruununhaassa tarjoavat myös tutkimusrauhaa. Kirjasto on kehittänyt verkossa annettavia palveluja sekä vuorovaikutteisia tutkijapalveluja, kuten SKS:n digikirjastoa ja kirjahistoriallista Henrik-tietokantaa. Tällä hetkellä ajankohtaista on seuran verkkopalvelu-uudistus ja kirjaston uuden kokoelmapolitiikan muotoilu. http://www.finlit.fi/kirjasto/ Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjastonjohtaja. T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 63 Kestävä eettinen käytäntö tiedelehtityössä Suomen Tiedekustantajien seminaari keskiviikkona 22.5.2013 kello 9:30–12:30 Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, Helsinki, sali 505 Ilmoittaudu tarjoilun järjestämiseksi viimeistään maanantaina 20.5.: [email protected] Tilaisuus on maksuton. 9:30–9:35 Tilaisuuden avaus. ANNE MÄNTYNEN 9:35–10:30 Hyvä tieteellinen käytäntö tiedelehtityössä. SANNA KAISA SPOOF 10:30–11:00 Älä kopsaa – plagioinnin ehkäisy Helsingin yliopistossa. PAULIINA KUPILA 11:00–11:20 Tiedetoimittaja plagiarismin jäljittäjänä. PAULIINA RAENTO 11:40–12:00 Sidonnaisuuksien ilmoittaminen. PEKKA LAHDENNE 12:00–12:20 Nuori tutkija artikkelin kirjoittajana. HANNU LINKOLA Metodifestivaali 21.–22.5. 2013 Jyväskylässä. Jyväskylän yliopiston Ihmistieteiden metodikeskuksen (IHME) organisoima tapahtuma on suunnattu tutkijoille, tohtorikoulutettaville, metodeista kiinnostuneille ja niitä opettaville. Tapahtuma kokoaa kansainvälisiä ja kansallisia osaajia yhteen keskustelemaan tutkimusmetodologiaan ja tutkijan taitoihin liittyvistä ajankohtaisista teemoista. Tutkimuseettisen neuvottelu- 64 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 kunnan Ihmistieteiden eettisen ennakkoarvioinnin seurantatyöryhmä järjestää tiistaina 21.5. kello 14–16 nimikkosession aineiston hallinnasta. Professori Risto Turunen puhuu ennakkoarvioinneissa esiin nousevista, erityisesti aineistojen hallintaan liittyvistä ongelmakohdista ja kehittämispäällikkö Arja Kuula tietoturvasta ja tietosuojalainsäädännöstä EU:ssa . Metodifestivaalin ohjelma: https://www.jyu.fi/ytk/laitokset/ ihme/metodifestivaali-2013 Tapahtumia Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa 6.5. klo 16.30–17.30 elokuvaohjaaja Jari Halosen luento Kalevala ja uusi aika. Luento liittyy Jari Halosen syksyllä ensi-iltansa saavaan Kalevala-aiheiseen elokuvaan. 10.5. klo 14–16 Aino Kallaksen nimipäivät: runoa ja puheita 14.–15.5. Kanervala II -seminaari 14.5. klo 13 Archives as Sites of Memory -seminaari Svenska litteratursällskapetissa, Ritarikatu 5, Helsinki 22.–24.5. REGISTER II -konferenssi Tilaisuudet ovat SKS:n juhlasalissa (Hallituskatu 1, Helsinki), jos ei toisin mainita. Tilaisuuksiin on vapaa pääsy, ei ennakkoilmoittautumista. Lisätietoja: http://www.finlit.fi/ tapahtumakalenteri/ [email protected] Lue SKS:n blogia Vähäisiä lisiä – kirjoituksia kulttuurista, tutkimuksesta ja kulttuuriperinnöstä: http://www.finlit.fi/blogi. Sosiaalinen albumi– elämäntavat sukupolvien murroksissa 22.5. klo 15–16 Gaudeamus Kirja & kahvissa, Vuorikatu 7, Helsinki. Keskustelu Antti Häkkisen, Anne Puurosen, Mikko Salasuon ja Anni Ojajärven uutuuskirjasta Sosiaalinen albumi – elämäntavat sukupolvien murroksissa (Nuorisotutkimusseura 2013). Mukana Anne Puuronen, Antti Häkkinen ja Mikko Salasuo. Sukupolvitutkimuksen kautta voi saada esiin yhteiskunnan muutosten ja jatkuvuuksien perusluonteen. Elämäntavat ja yhteiskunnalliset käytännöt eivät määräydy lainmukaisella tavalla mistään luonnollisesta perustasta vaan syntyvät prosessina. Teoksessa tämä prosessi käsitetään yhteiskunnallisen sukupolven ja biologisen sukupolven välisenä jännitteenä. Hypoteesina on, että perhe on tässä suhteessa erityisessä asemassa: perheen piirissä yhtäältä pidetään kiinni pysyvistä käytännöistä vasten yhteiskunnan ajamia muutoksia ja toisaalta koetaan sukupolvien väliset ristiriidat, jotka voivat olla yhteiskunnallistenkin muutosten alkuna. Tällaiseen rooliin asetetun perheen metaforana on ruokapöytä, jonka ääressä sukupolvet ja eri elämänalueisiin liittyvät arvostukset ja käsitykset kohtaavat. Kirjassa näitä elämänalueita ovat ruokailu, liikunta ja työ. tieteen kohtaamisia Arabit kutsuvat, olemmeko valmiita Arto Mustajoki Ihmisen assosiaatiot toimivat salamanopeasti. Kun opetus- ja kulttuuriministeriöstä otettiin yhteyttä ja pyydettiin esiintymään Saudi-Arabiaan, mieleeni pulpahti joukko asioita: koulutusvienti, ihmisoikeudet, suomalaisten arroganssi, Yhdysvaltojen öljy- ja demokratiapolitiikka. En ole ensimmäinen suomalaisuuden lähettiläs tässä upporikkaassa kuningaskunnassa – enkä viimeinen. Kysyntä on kova. Saudeilla on vankka usko siihen, että Suomessa on osattu tehdä asiat oikealla tavalla. Maa ilman luonnonrikkauksia keikkuu erilaisten tilastojen kärjessä. Siihen täytyy olla jokin selitys. Siitä voi oppia myös maa, jolla ei ole rahasta puutetta. Peruskysymys onkin: mitä rahalla ei voi ostaa. PISA-menestys ei ole ainoa maineemme luoja, mutta monen ulkomaalaisen silmissä tärkein. Menestys on pantu merkille erityisesti monissa Aasian maissa. Mielikuvat vastaavat harvoin täysin todellisuutta. Tässäkin tapauksessa ”koulu” on laajentunut mielikuvaksi ”koulutuksesta”. Näin suomalaiset yliopistotkin ovat saaneet ansiotonta arvonnousua. Tosin, jos otetaan huomioon yliopistojemme rahoitustaso sekä opiskelijoiden ja opettajien kotimaisuusaste, niin pärjäämme kansakuntana mainiosti myös yliopistojen tehokkuus- ja laatukisassa. Usko ja luottamus suomalaisen koulutusjärjestelmän ylivoimaisuuteen on vankkumaton. Ilman PISA-tuloksia olisimme Saudi-Arabian, Japanin tai Kazakstanin opetusministerien mielissä epämääräinen pohjoinen maa-alue jossakin Euroopan laitamilla. Nyt olemme SE PISAMAA. Välillä maine pistää nolottamaan, koska itse tunnistamme myös ongelmamme. Siksi on vaikea uskoa, että sortuisimme näistä asioista maailmalla puhuessamme ylimielisyyteen ja liialliseen ylpeyteen. Ehkä se viime aikoina paljon pohdittu arroganssi on enemmän ruotsalaisten ongelma. Sen sijaan olemme täydellisiä aloittelijoita koulutusviennin muuttamiseksi yksityisyritteliäisyydestä kunnon bisnekseksi. Kun kyseessä on Saudi-Arabian kaltainen maa, ei voi välttyä pohtimasta kulttuuri- ja ihmisoikeuskysymyksiä. Jokainen arabimaihin tai muihin meistä merkittävästi poikkeaviin maihin matkustava joutuu kysymään itseltään yhteistyön tarkoitusta ja oikeutusta. Jotkut ovat sitä mieltä, että kaikesta yhteistyöstä luopuminen olisi oikea viesti näille maille, joilla on vielä pitkä matka meikäläiseen tasa-arvoon ja demokratiaan. Heitä pitäisi näpäyttää, jotta he oppisivat länsimaisten ihmisten tavoille. Kun lukee vaikkapa Wikipedian kuvausta Saudi-Arabiasta, tulee todellakin sellainen tunne, että haluaisi pysyä kokonaan erillään tästä maasta. Siksi ymmärrän niitä, jotka välttävät tällaisia maita. Toisaalta monien mielestä nimenomaan kaikenlainen yhteistyö on paras keino lähentää kulttuureja toisiinsa. Boikotit ja julkiset paheksunnat eivät paranna kansalaisten asemaa näissä maissa. Näin itsekin uskon. Yhteiskunnan uudistuminen on vuosikymmenten projekti. Emme mekään ole rakentaneet omaa demokratiaamme muiden määräyksestä, vaan hitaasti asioita sisältäpäin kehittäen. Esitelmäni Riadissa koski tutkimuksen ja yhteiskunnan välistä vuorovaikutusta, mikä oli myös koko konferenssin aiheena. Tosin konferenssin nimessä oli sana science, mutta itse käytin sanaa research. Muutama muukin puhuja tarttui tähän tunnettuun englannin kielen semanttiseen ongelmaan. Oikeastaan paras ilmaus tähän yhteyteen olisi research based knowledge. Sille on erilaisia käyttäjiä yhteiskunnassa: elinkeinoelämä, julkinen sektori, media ja rivikansalaiset. T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 65 Eniten esityksessäni herätti kiinnostusta kaksi viimeistä tiedon hyödyntäjäryhmää. Medialla on entistä tärkeämpi asema tieteellisenkin tiedon filtterinä. Varsinainen tiedejournalismi täydentää melko harvojen ihmisten maailmankuvaa uudella tutkimustiedolla. Sen sijaan päivä- ja iltapäivälehtien tiedeuutiset tavoittavat monet. Usein ne kuitenkin vain hämmentävät ihmisten käsitystä tieteen viimeisestä sanasta. Tässä kuussa me saamme lukea, että kahvi on erittäin terveellistä, ensi kuussa meille kerrotaan, että se on terveydelle vaarallista. Konferenssissa oli lisäkseni vain yksi länsimainen esiintyjä. Hän tuli Yhdysvalloista Khan Akatemiasta, joka muun muassa valmistaa Bill Gatesin ja Googlen avustusten turvin koululaisille ilmaisia videopohjaisia opetusohjelmia. Näin Suomi ja Yhdysvallat esiintyivät paikallisten ihmisten puheissa jonkinlaisina mallimaina. Toinen puoli minua ajatteli, että taas Suomi pääsi hienoon seuraan, toinen taas – että huonoon. Keskustelu oli vilkasta, avointa ja täynnä yllätyksiä. Siihen osallistuivat myös lehterille sijoitetut naispuoliset konferenssiosallistujat. Isäntäorganisaatio KACST, lähinnä teknologiaan liittyvää strategista perustutkimusta tekevä ja rahoittava keskus, sai kuulla moitteita liian yksipuolisesta tutkimusprofiilistaan. Opetusministeriltä tivattiin toimia koulujen tietokoneistamiseksi. Itse opin paljon Arabien maineikkaasta historiasta luonnontieteiden edelläkävijänä; yksi esimerkki: Abu-Al-Fath Abd Al-Rahman Mansoor AlKhazini kirjoitti maapallon painovoimasta puolivuosituhatta ennen Galileita ja Newtonia. Sain myös kuulla, että Higgsin hiukkasen löytyminen ei ole ristiriidassa Koraanin opetusten kanssa. Päinvastoin, uudet löydökset vain vahvistavat jo kauan kirjoitettua Sanaa. Kokeneet taidenäyttelyissä kävijät keskittyvät yhteen taideteokseen ja painavat sen tarkoin mieleensä, koska muuten on vaarana, että taulujen vilinästä ei jää yksikään mieleen. Sovelsin samaa taktiikkaa isäntien valkokaapuiseen joukkoon. Tilanteen teki tavallista jännittävämmäksi 66 t i e t e e s s ä ta pa h t u U 3 / 2 0 1 3 se, että olin ensimmäistä kertaa Saudi-Arabiassa enkä tuntenut etukäteen kuin yhden paikallaolijoista – hänetkin vain sähköpostin välityksellä. Kaikkein mieleenpainuvimman persoonan tittelin haltijaksi oli vakavasti ehdolla KACSTin presidentti Mohammed Al-Suwaiyel. Tämä minua selvästi vanhempi ja sivistyneempi herrasmies oli valloittavan innostunut organisaationsa saavutuksista. Kaikenlainen tekniikka näytti kiinnostavan häntä. Iloisena kuin pikku poika hän näytti, kuinka hän pystyy lähettämään kännykällään tekstareita arabiaksi, englanniksi – ja kiinaksi. Kun hän otti esille suunnitelmat tutkia Saudi-Arabiassa tyypillisiä periytyviä tauteja, pääsin mainostamaan alan korkeatasoista suomalaista tutkimusta. Kiintoisimman persoonan kisan voitti kuitenkin satunnainen lounaspöytänaapuri Khalil Niazy, joka käyntikortin mukaan on Business Development Consultant. Hän oli löytänyt epätavallista eläkeläispuuhaa nyt kun hän ”saattoi tehdä mitä itse haluaa”, kuten hän asian ilmaisi. Hän matkustelee Kirgisiassa, Uzbekistanissa, Kazakstanissa ja jopa Turkmenistanissa ja etsiskelee kaupallistamiskohteita. Hän suorastaan tuohtui kertoessaan, kuinka neuvostoaika on tappanut ihmisissä taidon ja halun tehdä nerokkaista tieteellisistä keksinnöistä myyntikelpoisia tuotteita. Hän auttaa tässä, mutta ennakkoluulot ovat kuulemma suuret. Paikalliset tutkijat joko eivät välitä rahasta tai pelkäävät muiden ryöstävän heidän ideansa. Lopputuloksena on se, että kukaan ei voita mitään. Niazylle Suomi on ennen kaikkia Nokia. Hän kyseli innokkaasti muista menestyvistä firmoista, erityisesti energiasektorista. Kerroin sen, minkä tiesin suomalaisesta tuuli- ja bioenergiatutkimuksesta. Taas kerran tajusin, että ulkomailla ollessa pitäisi osata vastata mihin tahansa Suomea koskevaan kysymykseen tyhjentävästi. Arto Mustajoki on Helsingin yliopiston venäjän kielen ja kirjallisuuden professori. Parasta suomalaista tietokirjallisuutta Richard Wrangham Tulella kypsennetty. Miten keittotaito teki meistä ihmisiä. Ovh. 40,– Nouriel Roubini ja Stephen Mihn Kriisitaloustiede Ovh. 40,– Daniel J. Levitin Musiikki ja aivot. Ihmisen erään pakkomielteen tiedettä Ovh. 40,– Nicholas Carr Pinnalliset. Mitä internet tekee aivoillemme Ovh. 40,– W. Brian Arthur Teknologian luonne. Mitä se on ja millainen on sen evoluutio Ovh. 40,– Stuart A. Kauffman Pyhän uudelleen keksiminen. Uusi näkemys luonnontieteestä, järjestä ja uskonnosta Ovh. 40,– Kirjakaupasta tai suoraan kustantajalta TERRA COGNITA OY www.terracognita.fi KIRJALLISUUS Historioitsija kasvaa nuoruuden kokemuksista Jaakko Numminen Matti Klinge: Kadonnutta aikaa löytämässä. Siltala 2012. Marcel Proust on otsikoinut maail mankuulut muistelmansa Kadonnutta aikaa etsimässä. Matti Klinge panee paremmaksi. Hän on Kadonnutta aikaa löytämässä – nimi on erinomainen. Otsikkoon liittyy kiinteästi suojapaperin kuva. Siinä pieni Matti Klinge on sisarensa kanssa katsomassa metsiköstä suurta Danskarbyn kartanoa Kirkkonummella – hieno osoitus kuvan ottajan, lasten isän Paul Klingen etevästä sommittelutaidosta. Klingen perhe asui 1940-luvulla pienen ajan Danskarbyssä samoissa huoneissa kuin J.V. Snellman aikanaan. Teimme 1980-luvulla Snellmanin Koottujen teosten toimituskunnan pyhiinvaellusmatkan Danskarbyn kartanon alueelle. Klinge aloittaa muistelmansa Montaigne-sitaatilla, jossa 1500-luvun ranskalainen ilmoittaa, että hän kuvaa vain omaa itseään. ”Puutteeni ja luontainen olemukseni tulevat siinä selvästi esille julkisen säädyllisyyden sallimissa rajoissa.” Totta on, että myös Klinge kuvaa muistelmissaan itseään, kehitystään ja mietteitään ilmeisen rehellisesti, kylläkin säädyllisyyden rajoissa, mutta sen lisäksi hänen muistelmansa sisältävät suuren määrän kulttuurihistoriaa ja suo- malaisen elämänmenon kuvausta. Muistelmien ensimmäinen osa kattaa vuodet 1936–60, ajan lapsuudesta akateemisen tutkinnon ja asevelvollisuuden suorittamiseen sekä avioitumiseen saakka, 24 vuotta. Muistelmat ovat luonteeltaan hyvin henkilökohtaiset, mutta sitovat samalla muistelijan hyvin ajan yleisiin tapahtumiin, erityisesti Helsingin elämään. Muistelmien alkupuolen suurena ansiona pidänkin helsinkiläisperheen arkisen elämän kuvausta huoneistoineen, sisustuksineen, ruokatottumuksineen, päiväjärjestyksineen ja sukulaissuhteineen, mutta myös juhlineen, konsertteineen ja taidenäyttelyineen. Klingeä askarruttaa selvästi, mihin sosiaaliluokkaan tai yhteiskuntaryhmään hän voisi perheensä ja kotinsa sijoittaa. Se onkin vaikeaa. Minä olisin valmis näkemään Klingen perheen ylemmän keskiluokan taikka vielä paremmin suomalaisen sivistyneistön edustajana, joskin täytyy sanoa, että jokainen perhe on tietysti sui generis, omaa luokkaansa, ja Klingen perhe aivan erityisesti. Klinge ei anna kirjassaan mitään systemaattista kuvausta syntyperästään puhumattakaan sukutauluista, vaan hän ilmeisesti katsoo, että sukuyhteyksien pitää tulla esiin luonnollisista yhteyksistään, tapahtumista ja niiden kerronnasta. Ja viehättävällä tavalla ne tulevatkin. Samaa periaatetta tarkoittanee sekin, että laajassa teoksessa ei ole henkilöhakemistoa, vaan henkilöt löytyvät vasta teosta lukies- sa, ja silloin oikeasta yhteydestään; henkilöitä on kyllä tosi paljon. Tämä vaatinee lukijaa ajatellen lyhyen sukuselvityksen. Klingen isänpuoleinen isoisä oli pietarilainen teollisuuskemisti, nimineuvos ja kollegiasessori Constantin Klinge, jonka suku juontaa juurensa Baltian saksalaisista. Hänen Viipurista löytynyt puolisonsa oli Olsonien kulttuurisukua. Perhe joutui vallankumouksen jälkeen pakenemaan Pietarista, mutta sillä oli paikka Suomessa, omistuksessaan kartano Nuijamaalla. Constantin Klinge kuoli jo vuonna 1915 keuhkotautiin ja hänen puolisonsa Aino Klinge jäi leskeksi ja kasvattamaan kolmea poikaa. Aino Klinge toimi Runnin kylpylän emännöitsijänä 1920-luvun alussa ja myöhemmin suuren helsinkiläisen Karelia-hotellin johtajattarena. Pojista nuorin, ilmeisen lahjakas Kai Klinge, rintamakirjeenvaihtaja ja vänrikki, kaatui jatkosodan hyökkäysvaiheessa. Matin isä Paul Klinge oli pankkivirkailija Kansallis-Osake-Pankissa ensin Viipurissa ja pian Helsingissä sekä kohosi vähitellen taitavuutensa ja hyvien sosiaalisten ominaisuuksiensa vuoksi pankin johtokunnan jäseneksi ja erityisesti kielitaitoisena sen ulkomaansuhteiden hoitajaksi. Äiti Aune Klinge oli saanut farmaseuttisen koulutuksen ja työskenteli Yliopiston apteekissa. Äidin isoisä oli Suomen ensimmäinen koulutettu muinaistutkija ja myös ensimmäinen valtion arkeologi Johan Reinhold Aspe- T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 69 lin (1842–1915). Hänen tyttärensä Aino Kyllikki oli avioliitossa suureen kulttuurisukuun kuuluvan Runnin sanatorion perustajan ja myöhemmän helsinkiläisen apteekkarin Väinö Johannes Ignatiuksen (1874–1931) kanssa. Kyllikki Ignatius oli muun ohella Suomen teosofisen liikkeen johtohenkilöitä. Ignatiuksien kautta Klinge liittyy Lagusten suureen kulttuurisukuun. Klinge on laajasti kuvannut merkittävää isoäitiään ja samalla omia sukujuuriaan teoksessaan Iisalmen ruhtinaskunta. Klinge kävi Helsingin normaalilyseota ja sattui samalle luokalle kirjallisesti lahjakkaiden Pentti Saarikosken ja Anto Leikolan kanssa. Kummallisesta sattumasta samalla luokalla olivat ikäpolvensa johtava runoilija, aikakautensa monipuolisin oppihistorioitsija ja maan tuotteliain historiankirjoittaja. Nämä kolme nuorukaista muodostivatkin vuosikausiksi yhteisen piirin ja olivat epäilemättä kehittämässä toisiaan. Kolmikon vaelluksesta on saatu valaistusta jo Pentti Saarikosken päiväkirjoista ja Pekka Tarkan tarkasta Saarikoski-elämäkerrasta. Klingen mentoriksi, opinto-ohjaajaksi ja suunnannäyttäjäksi tuli jo varhaisessa vaiheessa tohtori Eino E. Suolahti, suomalaisen kulttuurisuvun kasvatti, joka heti tajusi suojattinsa mahdollisuudet. Klinge palaa Nenno Suolahteen kerta toisensa jälkeen niin muistelmissaan kuin päiväkirjoissaankin. Suolahti olikin aikansa historiantutkijoiden joukossa harvinaisen käytännöllinen ja liikkuva – jouduin itse sen todistamaan jo vuoden 1950 promootiossa ollessani airueena yliairueen apuna ja sittemmin 1950-luvulla Historiallisen Yhdistyksen 70 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 piirissä. Huomaan myös kirjoittaneeni perhekronikkaan innostuneen kuvauksen vastaanotosta Eino E. Suolahden ja Anna Suolahden luona. Klinge kuvaa perusteellisesti, lähes kirja kirjalta poikavuosinaan ja nuoruudessaan lukemiaan kirjoja, kuulemiaan konsertteja ja näkemiään näytelmiä ja taidenäyttelyitä. Siinä nousee kunniaan myös alavutelaisen Härkösen unohtumaton antikvariaatti Uudenmaankadun pasaasissa. Klingen muistelmat samoin kuin hänen päiväkirjasarjansa tähän mennessä ilmestyneet monet niteet kertovat, että hän onkin saavuttanut hui kean lukeneisuuden monilla kielillä, eikä hän suinkaan salaa harrastuksensa laajuutta. Sillä saattaa kyllä olla sivistyksellinen vaikutus, jos hänen oppilaansa ja lukuisat nuoret ihailijansa ymmärtävät, mikä merkitys on varhaisella ja jatkuvalla lukemisella. Klinge kuvaa perusteellisesti myös opinkäyntiään Helsingin yliopistossa, akateemisia opettajiaan ja yliopiston ilmapiiriä sekä ylioppilaselämää, Eteläsuomalaista osakuntaa, Helsingin yliopiston ylioppilaskuntaa ja historian opiskelijoiden kerhoa Kronosta. Histo rian professorien Jarl Gallénin, Arvi Korhosen ja Eino Jutikkalan luentotyyli saa hyvän kuvauksen. Mieleen tulee, miten mielenkiintoista olisi, jos vastaavanlaatuisia kuvauksia tai edes niitä lähestyviä saataisiin myös muiden yliopistollisten tiedekuntien piiristä, esimerkiksi teologisesta tai nuoresta valtiotieteellisestä tiedekunnasta, niiden opettajakunnasta ja opiskelijaelämästä. Jo päiväkirjoista tunnetulla tavallaan muistelija esittää myös kriittisiä heittoja moneen suun- taan. Useassa tapauksessa ne – minunkin mielestäni – osuvat maaliinsa, mutta harhalaukauksia ei tietysti voi täysin välttää. Klinge viittaa Arnold S. Toynbeen ja J.G. De Beusin tulevaisuudennäkyihin sekä heidän spengleriläiseen ja sorokinilaiseen ajattelutaustaansa ja huomauttaa, että häntä itseään noin viisi vuotta vanhempien nuorten historiantutkijoiden piiri, ns. Tannerin seminaari, tuskin nosti katsettaan ”paikallishistoriallis-kansatieteellisistä tutkimuksistaan tällaisiin asioihin”. Tulee kuitenkin muistaa, että varsin väljästi muodostuneeseen Tannerin seminaariin luetuista useat kirjoittivat monografioita tärkeistä kansallisista aiheista ja myös teoksia Suomen ja ulkovaltojen suhteista. Minä yritin Historiallisen Aikakauskirjan palstoilla esitellä suomalaisille vuonna 1953 Toynbeen kirjaa The World and the West. Hämmästyen ja vähän ylpeänäkin olen lukenut siitä, miten suuren osuuden ja merkityksen Klinge on antanut 1950-luvun kuvauksessa Vapauden Akateemiselle Liitolle (VAL) – olinhan liiton puheenjohtajana tärkeän viisivuotiskauden 1953–57. Klinge haluaa sitoa liiton erityisesti 1920- ja 1930-luvun Akateemiseen Karjala-Seuraan (AKS). Vapauden Akateemisen Liiton verraten suppeassa jäsenistössä oli tietysti monenlaista ainesta. Osa tuli kodeista, joissa itsenäisyyden alkuvuosikymmenien perinteet elivät voimakkaina ja kuvastuivat uudessakin sukupolvessa, osa taas saapui aivan muista oloista. Jäsenissä oli miehiä moneen lähtöön. Klingekin näyttää ystävystyneen muun muassa vallilaisen Kari Hetemäen kanssa, ja lämmöllä hän puhuu myös sotilaspastori Pekka Vih- masta; tämäkin oli Vallin poikia. Itse pidin itseäni moniarvoisen, liberaalisen ajattelun edustajana, enkä kuulunut mihinkään puolueeseen. Ehkä se johtui siitäkin, että olin keväällä 1950 päässyt haastattelemaan itseäänK. J. Ståhlbergiä. Tosiasiassa Vapauden Akateeminen Liitto oli kiinteästi sidoksissa 1950-luvun suomalaiseen elämänmenoon, mistä parhaiten kertovat Liiton aloitteet: Mannerheimin ratsastajapatsas, ylioppilaiden soihtukulkue, korruption vastustamispuheet, huomion kiinnittäminen unohtuneeseen väestönsuojeluun, Sairasauto joka kuntaan -keräys, kesäleirit rajaseutujen lapsille, Väinö Tannerin rehabilitointi, ylioppilaiden taloudellinen valistus, vaatimus paluusta maakuntiin ja kehotus osallistumisesta puoluetoimintaan. Klingen muistelmien kuvitusta tekee mieli erityisesti kiittää. Perhealbumin lukuisten otosten ohella ainakin aikalaisten katsetta vangitsevat juhlien ja tilaisuuksien ohjelmalehtiset, näyttelyiden ja näytäntöjen pääsyliput sekä luettujen kirjojen kansilehdet. Ne on sijoitettu taitavasti tekstin viereen marginaaliin ja varmaan palauttavat monelle lukijalle mieleen omia muistoja ja kokemuksia. Harvinaisen etevää tekstin ja kuvituksen vuorovaikutusta. Samantyyppinen kuvitus oli jo Iisalmen ruhtinaskunnassa. Klingen muistelmat kertovat kokonaisuudessaan, että hänellä oli monipuolinen sukutausta, huolehtivat vanhemmat, turvallinen lapsuus ja nuoruus, hyvä kouluympäristö, eteviä luokkatovereita, oivaltava akateeminen mentori, varhain hankittu monipuolinen kielitaito, laaja, osin systemaattinen lukeneisuus ja myötäelävä, ihaile- va puoliso. Näin oli lahjakkaalle nuorukaiselle suotu poikkeukselliset edellytykset kasvaa itsenäiseksi ja rohkeaksi historiantutkijaksi, ajan ilmiöiden oivaltavaksi tarkastelijaksi ja uusien yhteyksien osoittajaksi, kansakunnan eliitin makutuomariksi ja gentlemanniksi. Näistä vaiheista saanemme lukea muistelmien tulevista niteistä. Kirjoittaja on ministeri. Vanhojen eläinkirjojen luonnonihmeitä ja kuvitustaidetta Mattias Tolvanen Anto Leikola: Norsusta nautilukseen. Löytöretkiä eläinkuvituksen historiaan. John Nurmisen Säätiö 2012. Professori Anto Leikolan Norsusta nautilukseen kertoo eläinkuvitusten historiasta ja luonnonhistorian kehityksestä vanhojen kuvituskuvien kautta, jotka on valikoitu ensimmäisistä painetuista eläinkirjoista alkaen 1550-luvulta 1850-luvulle asti. Kaikki kuvitukset ovat kuvataiteilijoiden tekemiä ja ajalta ennen lasinegatiiveja ja valokuvauksen yleistymistä. Teos liittyy löytöretkien ja tutkimusmatkailun kautta selkeästi merenkulun historiaan. Sen alkuperäinen idea syntyi merikustantamona tunnetussa John Nurmisen Säätiössä. Merkittävä osa teoksen kuvista on säätiön ja sen hallituksen puheenjohtajan, merenkulkuneuvos Juha Nurmisen kokoelmista kuvattuja. Purjelaivojen ja merenkulkutaidon kehittyminen sekä suuret löytöretket alkoivat avartaa valistuneiden ihmisten maailmankuvaa Euroopassa viimeistään renessanssin ajalla 1500-luvulta lähtien. Kaukaisten mantereiden elämästä saatiin uutta tietoa tutkimusmatkailijoiden tuomien näytteiden mukana. Merenkulkijoiden kuvauksista voitiin lukea, että merten takana luonto oli aivan erilaista ja siellä asui myös uusia tuntemattomia kansoja. Nelijalkaisista merten hirviöihin Leikola vie lukijansa menneiden vuosisatojen ihmisten maailmaan. Taitavana esseistinä hän nostaa tiedon runsaudesta esille ilahduttavia huomioita ja tarjoilee niitä eloisalla tyylillään, jossa ei ole museoiden pölyä. Kirjoittajana Leikola on aivan yhtä innostava kuin luennoidessaan eläintieteen historiasta, jolloin varsinaisen asian ohessa selvisi paljon muutakin kiinnostaa. Leikola on toiminut kehitysbiologian dosenttina ja oppihistorian professorina Helsingin yliopistossa sekä oppihistorian dosenttina Oulun yliopistossa. Hän on saanut tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 1980. Myös Norsusta nautilukseen oli pian ilmestyttyään Tieto-Finlandian palkintoehdokkaana loppusyksyllä 2012. Teos on jaettu lajiston mukaan kuuteen lukuun: nelijalkaiset, linnut, perhoset, hyönteiset, merten korallit, kalat ja kalmarit sekä merten hirviöt. Merihistoriaan liittyen teosta on hieman painotettu kaloihin, äyriäisiin, simpukoihin, valaisiin ja muihin merien eläimiin. Muinaisten merenkävijöiden havainnot kaukaisten merten elämästä synnyttivät ihmeellisiä tari- T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 71 noita merihirviöistä, ja kirjan lopussa käsitellään myös merten hirviöitä niiden historiallisen kiinnostavuuden takia. Ennen näkemättömät, oudot ilmiöt saattoivat tuottaa uskomuksilla höystettyinä suunnattomia virheitä sekä mitta-arvioissa että havaintojen tulkinnoissa, ja vielä niinkin myöhään kuin 1800-luvulla laivojen miehistöt raportoivat nähneensä valtavia merikäärmeitä kaukaisilla merialueilla Afrikan ja Etelä-Amerikan rannikoilla. Jokaisen luvun lopussa on merkittävän tutkimusmatkailijan elämäntyötä esittelevä artikkeli. Kunnian ovat saaneet ranskalainen Jules Sébastien César Dumont d’Urville (1790–1842), britit Charles Darwin (1809–82), James Cook (1728–79) ja John Ross (1777– 1856), ranskalainen Joseph Paul Gaimard (1796–1858) ja hollantilainen Willem Barents (1555–97), joista kertoo teoksen toinen kirjoittaja Ilkka Karttunen. Myös kuvien laajat ja seikkaperäiset kuvatekstit ovat hänen kirjoittamiaan. Merten valtapolitiikkaa ja luonnonhistoriaa Tutkimusmatkailijoiden kerto musten tueksi tarvittiin alusta al kaen aiheita selventäviä kuvia, muuten tällaisen matkailun tarvetta olisi ollut vaikea perustella. Retkikuntien miehistöön pestattiin taiteilijoita, jotta kaikista tutkimusmatkan vaikutelmista ja ihmeellisistä kohteista saataisiin todisteita kotimaahan vietäväksi. Myöhemmin taiteilijoiden tekemät kuvitukset levisivät kirjoihin painettuina vielä laajempaan tietoisuuteen. Korkealaatuiselle ja kalliille lumppupaperille painettuna tieto on säilynyt kirjankansien välissä erinomaisesti läpi vuosisato- 72 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 jen ja on yhä hyödyksi tieteelliselle tutkimukselle. Vanhoissa eläinkirjoissa on muun muassa silminnäkijöiden tarkkoja kuvauksia jo sukupuuttoon kuolleista lajeista, kuten Intian valtameressä Mauritiuksen saarella eläneestä drontista eli dodosta ja Pohjois-Amerikan muuttokyyhkystä. Ensimmäisten luontokirjojen julkaiseminen ei varsinaisesti ollut vielä tiedon popularisointia suurelle yleisölle, sillä hyvin pieninä painoksina julkaistut, loisteliaasti kuvitetut teokset olivat äärettömän kalliita eivätkä mitenkään tavallisten lukutaidottomien ihmisten ulottuvilla. Kirjoja saattoivat hankkia vain hallitsijat ja muut säätynsä takia rikkaat henkilöt. Nykyisin samat teokset ovat todella kalliita bibliofiilisiä harvinaisuuksia, joita voivat hankkia kokoelmiinsa vain hyvin varakkaat keräilijät. Löytöretkien myötä Euroopan merivallat kävivät kilpailua kaukomaiden tuotteiden kaupasta, siksi uusien meriteiden löytäminen oli tärkeää. Samalla tarkentui käsitys maailmankartasta ja koko maailmankuva laajeni. Tutkimusmatkailijoiden tuomat näytteet ja jopa elävät eläimet ja kasvit lisäsivät tietoa huomattavasti. Näytteitä vertailemalla alkoi kehittyä myös luonnonhistoriallinen tutkimus. Eurooppaan syntyivät 1500-luvulla ensimmäiset kuninkaiden ja muiden ylimysten ylläpitämät eläintarhat sekä yliopistojen kasvitieteelliset puutarhat. Luonnonhistoriallisista näytteistä koottiin 1600–1700-luvuilla valistuneiden ihmisen yksityisiä kokoelmia eli kuriositeettikabinetteja. Näiden kokoelmien laajeneminen alkoi tuottaa 1800-luvulla yhä suurempia kokonaisuuksia, joista muodos- tettiin vähitellen luonnonhistoriallisia museoita. Kuvanvalmistusta taidegrafiikan menetelmillä Vanhojen eläinkirjojen hienot kuvitukset ovat merkittävien taiteilijoiden tuotantoa. Ne liittyvät kiinteästi myös luonnonhistoriallisen tutkimuksen kehitykseen, sillä kuvat sisälsivät paljon tietoa ja myös välittivät sitä havainnollisesti. Norsusta nautilukseen antaa hyvän käsityksen myös kirjapainotekniikan kehityksestä. Aluksi painokuvat tuotettiin itse asiassa taidegrafiikan keinoin, ja ne vaativat paljon käsityötä. Vuosisatojen saatossa painokuvista saatiin kuitenkin yhä tarkempia ja ilmaisuvoimaisempia. Jo 1400-luvulla keksitetty puupiirrostekniikka vallitsi kohopainomenetelmänä 1500-luvulla julkaistuissa kirjoissa. Tekniikka kehittyi nopeasti yhä hienostuneemmaksi. Puupiirrokset kopioitiin ja kaiverrettiin uusia laitoksia varten aina uudelleen, mutta joskus harvoin ne saattoivat olla myös metallilaatoille kopioituja. Seuraavaksi 1500-luvun lopulla kehitetty etsaus eli viivasyövytys- tai kuparikaiverrustekniikka vallitsi syväpainomenetelmänä 1600-luvulla. Aluksi kuparipiirrokset olivat erillisiä sivun kokoisia painokuvia ja sisälsivät siksi myös hyvin paljon yksityiskohtia. Myöhemmin 1700-luvulla pienet kuvat osattiin jo sijoittaa tekstin kanssa samoille sivuille, ja uutena kohopainomenetelmänä keksittiin vielä puukaiverrustekniikka. Aivan 1700-luvun lopussa kehitetty kivipaino eli litografia oli mullistava uusi laakapainomenetelmä, joka korvasi nopeasti paljon työtä vaatineet kuparipiirrokset. Lito- Stephen Hawkingin maailma Tapani Perko Kitty Ferguson: Stephen Hawking. Elämä. Suom. Markus Hotakainen. WSOY 2012. Norsusta Nautilukseen -kirjan upeaa kuvitusta. grafioiden ansiosta kirjojen kuvitus runsastui huomattavasti 1800-luvun kirjoissa, mutta edelleenkin kirjat vaativat paljon käsityötä. Sekä kuparipiirrokset että litografiat saattoivat olla myös erittäin taidokkaasti käsin väritettyjä. Vanhojen eläinkirjojen hämmästyttävän tarkkoja kuvituskuvia on nyt mahdollista tutkia Norsusta nautilukseen -teosta selaamalla. Näissä yksityiskohtaisissa kuvissa on paljon katseltavaa. Suuret kuparipiirrokset ja litografiat ovat saaneet Olavi Hankimon tyylikkäässä taitossa riittävästi tilaa. Ku- vat toistuvat myös nykyaikaisella painotekniikalla painettuina erinomaisesti. Teoksen lopussa olevasta kuvaluettelosta löytyvät kaikkien kuvien alkuperäiset julkaisutiedot. Lisäksi teoksessa on hyödyllinen eläin- ja henkilöhakemisto. Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailija. Stephen Hawking oli vain 21-vuotias, kun hänellä todettiin lamauttava ALS-tauti. Elinaikaa annettiin pari vuotta. Kitty Ferguson kirjoitti tässä esiteltävän teoksen Hawkingin 70-vuotispäivän kunniaksi. Kirja on kertomus Hawkingin elämästä, tieteestä ja tiestä julkisuuteen. Ferguson on jakanut kirjansa neljään ajanjaksoon ja kahteenkymmeneen lukuun. Lopussa on vielä sanasto, laaja lähdeluettelo ja hakemisto. Aineiston Ferguson on koonnut Hawkingin populaarikirjoista, henkilökohtaisista haastatteluista ja muista lähteistä. Fergusonin yhteistyö Hawkingin kanssa alkoi jo neljännesvuosisata sitten. Ferguson on tarkistanut faktat huolella ja panostanut ymmärrettävyyteen, mutta teksti on silti monin paikoin haastavaa. Fergusonin tiedekirjailijan ura ei ole tavallinen. Hän työskenteli klassisen musiikin parissa 40-vuotiaaksi saakka ja vasta sitten siirtyi popularisoimaan tiedettä. Tähän mennessä häneltä on ilmestynyt kymmenkunta kirjaa. Hawking syntyi 8.1.1942 keskelle toista maailmansotaa. Hän varttui kahden sisarensa ja adoptoidun veljensä kanssa Lontoon pohjoispuolella. Perhe oli eksentrinen ja hyvin älykäs, kirjoittaa Ferguson. Päivällispöydässä istuttiin nenä kirjassa. Silti Stephenin kouluarvosanat eivät olleet hyviä, sillä T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 73 hän painoi mieleensä vain mielestään tietämisen arvoiset asiat. Sama tahti jatkui Oxfordin yliopistossa. Kolmantena vuonna hän kuitenkin onnistui läpäisemään jatkoopintojen kannalta tärkeän kokeen. Näihin aikoihin hänessä alkoi esiintyä outoa kömpelyyttä. Tila paheni ja hermoston lamauttava ALS-tauti löytyi. Ennuste oli kova: elinaikaa oli jäljellä vain kaksi vuotta. Tieto oli luonnollisesti masentava, mutta avioliitto Jane Wilden kanssa ja halu tehdä jotain merkittävää auttoivat häntä ponnistelemaan eteenpäin. Tutkimusalakseen hän valitsi kosmologian, jota tuohon aikaan ei juurikaan arvostettu. Roger Penrosen tutkimukset tähden romahtamisesta mustaksi aukoksi saivat hänet ajattelemaan maailmankaikkeuden syntyä käänteisenä tapahtumana. Tästä aiheesta hän väitteli tohtoriksi 24-vuo tiaana vuonna 1966. Maailmankaikkeuden rakennetta voidaan tutkia yleisen suhteellisuusteorian avulla. Vaikka Albert Einstein formuloi tämän teorian jo vuonna 1915 ja venäläinen Alexander Friedmann esitti laajenevan maailman mallin 1920-luvun alkupuolella, ei kosmologiassa juurikaan edistytty vuosikymmeniin. Tuon aikaisella havaintotekniikalla ei löydetty ilmiöitä, joiden selittämiseen olisi tarvittu yleistä suhteellisuusteoriaa. Tilanne muuttui 1960-luvulla, kun alettiin epäillä, että vastikään havaittuihin kvasaareihin saattoi liittyä niin suurta energiantuotantoa, etteivät edes ydinreaktiot sitä selittäisi. Ainoa selitys näytti olevan tähden luhistuminen eli supernova. Hawking ja Penrose esittivät näkemyksensä siitä, milloin tähti romahtaa mustaksi aukoksi. Termi 74 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 musta aukko on kuitenkin fyysikko John Wheelerin luomus. Romahduksessa mustaan aukkoon syntyy äärettömän tiheyden tila ns. singulariteetti. Äärettömässä tilassa suhteellisuusteorian ennustuskyky häviää. Tästä huolimatta Hawking lähti tarkastelemaan maailmankaikkeuden synnyn ongelmaa mustan aukon synnyn käänteisratkaisulla, jonka alussa on singulariteetti. Myöhemmin hän onnistui laatimaan kuuluisan reunattomuusmallin ilman alkusingulariteettia. Siinä ajan alkua kuvasi pallopinnan pohjoisnapa, jota pohjoisemmaksi ei enää voinut mennä. Hawkingin poikkeuksellinen lahjakkuus oli pantu merkille, ja hänelle järjestettiin erilaisia tutkijan virkoja. Vuonna 1977 hän sai gravitaatiofysiikan professuurin ja kaksi vuotta myöhemmin Lucasin professuurin, jota Newton oli aikoinaan hoitanut. Tästä virasta hän siirtyi eläkkeelle vuonna 2009. Senkin jälkeen hänelle järjestettiin mahdollisuus jatkaa tutkimustyötään. Vaikka lääkäreiden pessimistinen elinajanennuste ei toteutunutkaan, heikkeni Hawkingin kunto jatkuvasti. Aluksi hän pystyi kulkemaan kepin kanssa, mutta pian oli turvauduttava pyörätuoliin. Kirjoittaminen kävi vaikeammaksi eikä lopulta onnistunut lainkaan. Laskeminenkaan ei enää onnistunut paperilla. Puhetta oli vaikeata ymmärtää, ja läheiset saivat toimia tulkkina. Hänelle myönnettiinkin vapaus luennoimisesta. Velvollisuuksiksi jäivät tutkimus ja muutaman jatko-opiskelijan ohjaus. Jatko-opiskelijat joutuivat tulkkaamaan hänen epäselvää puhettaan ja kirjoittamaan muistiin hänen ajatuksiaan. Tutkimuksen ja siihen liittyvät laskut hän suoritti päässään. Kommunikaatiovaikeudet ohjasivat hänet esittämään ajatuksensa lyhyesti ja selkeästi. Tutkimukseen liittyvät laskut hän korvasi usein kehittämillään mielikuvilla. Vuonna 1985 Hawking oli kuolla keuhkokuumeeseen. Hengityksen turvaamiseksi jouduttiin tekemään avanne, josta seurasi puhekyvyn menetys. Kommunikointikyvyn menetys oli katastrofi, mutta pelastus löytyi Yhdysvalloista. Tietokonespesialisti Walt Woltosz lähetti ohjelman, joka muunsi näytölle kirjoitetut sanat puheeksi. Sitkeällä harjoittelulla puhuminen amerikkalaisella aksentilla alkoi sujua. Heikon tilansa takia Hawking tarvitsi nyt jatkuvasti sairaanhoitajan apua. Julkinen terveydenhuolto ei tätä rahoittanut, mutta alkuun päästiin amerikkalaisella apurahalla. Taloustilanteensa parantamiseksi Hawking oli alkanut suunnitella populaaria kirjaa kosmologiasta. Vastoin neuvoja hän ei valinnut tiedealan kustantajaa vaan kaupallisesti menestyvän kustannusyhtiön. Hawking muokkasi kirjaansa parin vuoden ajan kustantajan vaatimusten mukaiseksi. Kirja ilmestyi vuonna 1988, ja sen suomenkieliseksi nimeksi tuli Ajan lyhyt historia. Siitä tuli valtava myyntimenestys. Viimeistään tässä vaiheessa Hawking tuli suuren yleisön tietoisuuteen nerokkaana tiedemiehenä, ajattelevana aivona. Hänestä laadittiin kirjoituksia ja tehtiin televisio-ohjelmia. Hän vastaanotti sekä tiedemiehenä että julkisuuden henkilönä erilaisia kunnianosoituksia. Valmistautumiseen ja matkustamiseen meni aikaa. Kiireisimmässä vaiheessa jatko-opiskelijoiden ohjaus taisi jäädä liian vähälle. Kirjassaan Ferguson käy läpi Hawkingin elämänvaiheet ja tutkimustyöt. Kirjan sisältö on puoliksi Hawkingin elämää, puoliksi fysiikkaa. Ferguson onnistuu fysiikan popularisoinnissa, vaikka esimerkiksi maailmankaikkeuden alkuvaiheiden selittäminen on haastavaa varsinkin kun loppuratkaisua ei ole näkyvissä. Kun Hawking astui virkaansa, hän lupasi ratkaista teoreettisen fysiikan ongelmat vuosituhannen loppuun mennessä. Hän ja useat muut tiedemiehet uskoivat tuolloin, että maailmankaikkeus voitiin täysin selittää ns. kaiken teorialla. Kaiken teorian uskottiin olevan loogisesti ainoa mahdollinen selitys maailmankaikkeudelle. Tällä hetkellä ei olla lähelläkään ratkaisua, ja on mahdollista, ettei sellaista koskaan löydykään. Hawkingin tutkimustyö on liittynyt mustiin aukkoihin ja maailmankaikkeuden syntyyn. Vuonna 1973 hän päätyi tiedemaailmaa järisyttävään tulokseen: mustat aukot säteilevät. Tämä näytti olevan vastoin mustan aukon ominaisuuksia, minkään ei pitänyt päästä pois aukosta. Tulos oli myös vastoin Hawkingin omia odotuksia, ja se itse asiassa nolotti häntä. Virhettä laskuista ei kuitenkaan löytynyt yrityksistä huolimatta. Nolouteen oli syynä John Wheelerin oppilas Jakob Bekenstein, joka oli esittänyt termodynaamisin perustein, että mustalla aukolla voisi olla lämpötila, jolloin se myös säteilisi. Hawking ei tätä uskonut. Vieraillessaan Moskovassa hän kuitenkin kuuli Jakov Zeldovitsilta, että pyörivä musta aukko voisi säteillä. Olisiko säteily sittenkin mahdollista? Hawking aloitti omat laskelmansa (jotka hän suoritti pääs- sään, koska hän ei enää pystynyt kirjoittamaan) ja tulos oli, että aukko säteili. Kaiken lisäksi se säteili myös silloin, kun se ei pyörinyt. Hawking joutui tunnustamaan Bekensteinin olleen oikeassa. Kaikki eivät ole säteilyyn uskoneet, mutta virhettä laskelmista ei ole löydetty. Ilmiötä kutsutaan nykyään Hawkingin säteilyksi. Kokeellisesti tulosta ei ole pystytty vahvistamaan, sillä massiivisen aukon säteily on aivan liian heikkoa. Välttääkseen vaivalloisia ja pitkiä päässälaskuja Hawking on siirtynyt esittämään perusteltuja hypoteeseja ja tehnyt tarkennukset sitten jälkeenpäin. Vuonna 1981 Hawking pudotti tiedemaailmaan uuden pommin. Hän väitti mustaan aukkoon putoa van informaation katoavan lopullisesti. Tämä on vastoin fysiikan oppeja. Voimme ennustaa tulevaa vain menneisyyden informaation avulla. Informaation lopullinen häviäminen nakertaa ennustettavuutta. Monet eivät uskoneet Hawkingin väitettä, mutta vääräksikään sitä ei osattu osoittaa lähes pariinkymmeneen vuoteen. Vuosituhannen vaihteen tienoilla se lopulta onnistui: Hawking myönsi olleensa väärässä, mutta osoitti sen omalla laskullaan. Unelma kaiken selittävän teorian löytymisestä vuosituhannen loppuun mennessä ei siis toteutunut. Hawking onkin nyt varovaisempi. Kaiken teoriaa ei välttämättä löydy. Ehkä joudumme turvautumaan erilaisiin malleihin, joista kukin selittää jonkin maail mankaikkeuden piirteen. Hawkingin mielestä hiukkasfyysikkojen kehittämät säieteoriat ovat hyviä malliehdokkaita. Säieteorioissa pistemäisen hiukkasmallin ongel- mia korjataan pienillä säikeenpalasilla. Näitä malleja löytyi kuitenkin toivotun yhden sijasta viisi. Mallit on nykyään koottu ns. M-teorian sisään. Tämä teoria on 11-ulotteinen, joten peräti seitsemän ulottuvuuden pitäisi käpertyä havaintorajojen alapuolelle. Valitettavasti käpertymistapojakin on olemassa erittäin suuri määrä. Näistä jokainen näyttäisi edustavan erilaisten luonnonlakien maailmaa. Tieteentekijöillä on jyrkästi vastakkaisia mielipiteitä säieteorioiden mielekkyydestä ja testattavuudesta. Säieteoriat on rakennettu supersymmetrisiksi tasapainottamaan luonnon perusvuorovaikutusten suuria voimakkuuseroja. Supersymmetrisessä maailmassa jokaisella ainehiukkasella (fermio nilla) ja vuorovaikutuksen välittäjähiukkasella (bosonilla) pitäisi olla vastinhiukkanen toisessa ryhmässä. Toistaiseksi ei CERNin LHC-kiihdyttimellä ole saatu havaintoja supersymmetriasta. Helmikuussa 2013 kiihdytin suljettiin korjausten ja laajennusten vuoksi kahdeksi vuodeksi, joten näyttöä supersymmetriasta saadaan vielä odottaa. LHC-kiihdyttimen havainnot eivät toistaiseksi ole muutenkaan tukeneet Hawkingin tutkimusta. Viime kesänä havainnot vahvistivat ns. Higgsin bosonin löytymisen. Hiukkasen keksi Peter Higgs vuonna 1964 selittämään alkeishiukkasten massoja. Vuonna 1996 Hawking väitti, ettei Higgsin bosonia voida löytää. Tästä Peter Higgs suuttui. Hänen mielestään Hawking ei tiennyt tarpeeksi hiukkasfysiikasta. Vuosien mittaan Hawking on joutunut tarkistamaan tutkimusohjelmaansa. Enää hän ei etsi kai- T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 75 ken kattavaa selitystä universumin synnylle. Minkälaisesta alusta nykyinen maailmankaikkeus on voinut syntyä? Mikä on kunkin mallin todennäköisyys? Tässä hän joutuu turvautumaan antrooppiseen periaatteeseen. Ihminen voi elää vain tarkkaan säädetyssä maailmankaikkeudessa, vaikka kyseinen maailmankaikkeus olisikin hyvin epätodennäköinen kaikkien mahdollisuuksien joukossa. Ant rooppinen periaate on kiistanalainen ja yksinkertaisimmillaan se on vain toteamus ”maailma on sellainen kuin on”. M-teoria näyttää sisältävän lähes äärettömästi erilaisia mahdollisuuksia. Voidaanko tätä lukumäärää havainnoin rajoittaa, vai jäävätkö universumipohdinnat sen puitteissa metafysiikan tasolle? Hawking on fyysisten rajoitustensa puitteissa elänyt täyttä elämää ja jakanut esimerkillään toivoa vammaisille. Hän jatkaa suosittuja esiintymisiään: haastatteluja, TV-esiintymisiä jne. Hän on osallistunut jopa painottoman tilan lentoon ja toivoo vielä pääsevänsä maata kiertävälle lentoradalle. Hawking on levittänyt myös mielipiteitä, joiden paikkaansa pitävyydestä voidaan olla eri mieltä. Hawkingin mielestä ihmiskunnan pitäisi esimerkiksi levittäytyä vieraille planeetoille, mutta vieraisiin sivilisaatioihin ei pitäisi turvallisuussyistä ottaa yhteyksiä. Muutaman muun fyysikon lailla hän on epäillyt filosofien kykyä seurata tieteen kehitystä. ”Filosofia on kuollut” hän lausui Googlen järjestämässä Zeitgeist-konferenssissa. Vastalauseitta ei tämäkään mielipide ole jäänyt. Miten paljon kuulemmekaan hänen mielipiteitään, jos suora kytkentä hänen aivoistaan tietokoneelle onnistuu? 76 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 Fergusonin teos on laaja (379 tekstisivua) katsaus Hawkingin elämään ja fyysikon uraansa. Lukija törmää monesti vaikeaselkoisiinkin kohtiin, mutta maail mankaikkeuden arvoitustahan tässä käsitellään. Jos lukemista harkitsevilta on jäänyt Ajan lyhyt historia hyllyyn pölyttymään, niin tämä kirja tarjoaa uuden mahdollisuuden selvittää itselleen maailmankaikkeutta ja sen mysteerejä. Samalla lukija voi miettiä, miten Hawkingista tuli ehkä aikamme tunnetuin teoreettinen fyysikko. Ilman lamauttavaa tautia Hawking olisi tuskin tullut jatkaneeksi opintojaan tohtoriksi saakka. Kirjoittaja on teoreettisen fysiikan dosentti (eläkkeellä) erikoisalanaan yleinen suhteellisuusteoria ja kosmologia. Yleistajuistaminen kuuluu kaikille Sanna Nyqvist Tieteen yleistajuistaminen. Toim. Urpu Strellman ja Johanna Vattovaara. Gaudeamus 2013. Kun kyselin eri alojen kollegoilta, kuka heidän tutkimusalallaan raportoi tuloksista suurelle yleisölle, vastausten kirjo oli yllättävän suuri. Yksi koki koko kysymyksen outona. Eihän kukaan halua tuhlata aikaansa selittämällä tuloksia yleisölle, joka ei kuitenkaan niitä ymmärrä. Toiselle toimittajat soittelevat taajaan, hänelle kommentointi on niin arkinen osa työtä, ettei siihen edes kiinnitä huomiota. Erään tutkijatohtorin alalla tieteenalan tuloksista pääsevät julkisuudessa puhumaan vain muutamat johtavat professorit. Neljännen kollega oli kerännyt Youtube-tiedotteellaan kymmeniätuhansia klikkauksia. Vastausten kirjosta voi päätellä, että kokoava ja avartava näkökulma on tarpeen. Tähän tarpeeseen vastaa suomen kielen ja tiedeviestinnän asiantuntijoiden Urpu Strellmanin ja Johanna Vattovaaran toimittama Tieteen yleistajuistaminen. Teos hahmottelee yleistajuistamisen monia muotoja, valaisee medianja kustannusmaailman toimintatapoja sekä antaa konkreettisia neuvoja ja välineitä niin toimittajien kohtaamiseen kuin yleistajuiseen kirjoittamiseen. Vaikka tieteestä kirjoittavat myös tiedottajat ja tiedetoimittajat, on kirjan näkökulma nimenomaan tutkijan. Teos houkuttelee ja ohjaa tutkijaa asettumaan oman asiantuntijaroolinsa ulkopuolelle eli katsomaan tuttua tutkimuskohdetta yleisön tai toimittajan silmin. Ei ole tyhmiä kysymyksiä, on vain fiksuja vastauksia, kiteyttää tv-esiintymisistä kirjoittava viestintävalmentaja Ismo Jokinen. Yleistajuistaminen ei ole tiedon kaatamista sivistämistä kaipaavan yleisön mieliin, vaan vuorovaikutusta monenlaisten yleisöjen kanssa. Siksi kirjan toimittajat eivät käytä hier arkiaa pönkittäviä, mutta monelle tutumpia termejä ”kansantajuistaminen” tai ”popularisointi”. Tiedettä kaikille Teoksen lähtökohtana on demok raattinen ajatus ”tiede kuuluu kaikille”. Tämän ideaalin ohella kirjassa huomioidaan muutkin yleistajuistamisen motiivit. Yliopistolaki velvoittaa ja rahoittajat toivovat julkisuutta tukemilleen hankkeille. Kun tutkijanura yhä enemmän muistuttaa yrittämistä, on henkilöbrändin rakentaminen julkisuudessa tärkeää. Eikä huono syy paistatella julkisuudessa ole sekään, että nauttii esiintymisestä. Yliopistobyrokratian painaessa ja julkaisujen hautautuessa marginaalisiin ammattilehtiin voi yleistajuistaminen olla juuri se oljenkorsi, joka säilyttää tutkijan palon omaan alaansa. Kirjassa pidättäydytään viisaasti asettamasta vastakkain huippututkimusta ja yleistajuistamista. Mutta jotakin kertoo Suomen Akatemian hallituksen puheenjohtajan Arto Mustajoen muistutus siitä, että maailman johtavassa tiedemaassa Yhdysvalloissa kukoistavat erilaiset huuhaaopit. Pelkkä huipun tavoittelu ei takaa sitä, että tuloksista olisi laajin hyöty yhteiskunnalle ja yksilöille. Mustajoki tuo myös esille, miten yleistajuistamisen hyödyn tai merkityksen arviointi on pulmallista. Poliittiset päättäjät korostavat mielellään innovaatioita ja tieteen merkitystä yhteiskunnassa, mutta tieteellinen tieto ei aina välity edes päättäjille, saati laajemmille yleisöille. Tilastonikkarit puolestaan haluaisivat indikaattoreita, joilla läiskäistä hintalappu tutkijan kirjamessuesiintymiselle tai vieraskynäkirjoitukselle. Yleistajuistamisen kaupallista logiikkaa käsittelee artikkelissaan päätoimittaja Antti-Pekka Pietilä. Kuva mediamaailmasta on karu. Kiinnostuksen luominen on tärkeämpää kuin tiedon välittäminen. Kun tietoa tulee joka tuutista, yleisön mahdollisuus arvioida sen merkitystä ja kiinnostavuutta häviää. ”Kaaos tasapäistää kaiken tiedon”, kirjoittaa Pietilä. ”Arvokas ja arvoton, millä mittarilla tahansa määritettynä, muuttuvat massaksi, jonka kuluttajahinta lähentelee nollaa.” Konkreettinen esimerkki erojen latistumisesta saadaan, kun Pietilä niputtaa yhteen palkitun historioitsijan Mirkka Lappalaisen tuotannon ja viihdekirjallisuuden painoskuninkaan Dan Brownin Da Vinci -koodin. Rinnastus on tahallisen provosoiva, mutta Pietilä noudattaakin artikkelissaan samaa kaavaa, jota suosittelee tutkimuksistaan kertovalle tutkijalle. Pitää yksinkertaistaa, kärjistää, dramatisoida ja viihteellistää. Tämä pätee ehkä kaupalliseen massamediaan, mutta onneksi foorumeita on muitakin. Yle Radio 1:n tiedeohjelmissa ei karteta vaikeitakaan aiheita, ja pienlehtien luvatussa maassa oma yleisö löytyy niin tähtitieteen, filosofian kuin lastenkirjallisuudenkin tutkimuksesta raportoiville julkaisuille. Kamerakammoa ja tekstin hurmaa Monissa kirjan artikkeleissa korostuu yleistajuistamisen vaikeus. Positiivisesti tulkittuna yleistajuistaminen on arvokasta ja vaativaa työtä, johon pitää harjaantua siinä missä referee-artikkeleiden laatimiseen tai opettamiseenkin. Kameran edessä ei voi papattaa paperista, kuten konferenssissa. Tietosisällön ohella tarvitaan läsnäoloa ja tunnetta. Asiastaan innostunut tutkija saa viestinsä läpi. Innostus välittyy eritoten niistä kokoelman teksteistä, joissa tutkija valottaa yleistajuistamisen konsteja oman esimerkkinsä kautta. Maantieteilijä Markku Löytönen antaa lukijan kurkkia olkapäänsä yli niin tutkijankammiossa kuin lastenkamarissa, missä syntyy idea lapsille suunnatuista tietokirjoista. Epäonnistumiset ovat osa kas- vuprosessia palkituksi tietokirjailijaksi, joka nauttii tekstin työstämisestä. Löytösen prosessia tuki myös yhteen hiileen puhaltava laitos, jossa yleistajuisella kirjoittamisella on pitkät perinteet. Uuden median pariin puolestaan innostaa kolmea asiantuntijablogia kirjoittava äidinkielen yliopisto-opettaja Kimmo Svinhufvud. Blogiin muodostuu ”ajattelun arkisto”, josta tutkija ammentaa kootessaan aiheesta kiteytystä artikkelin tai kirjan muotoon. Bloggaaja pääsee antoisaan vuorovaikutukseen lukijoiden kanssa – kunhan on ensin houkutellut lukijoita ahkeralla linkityksellä ja hakukoneoptimoinnilla. Svinhufvud opastaa blogin perustamiseen ja omien kirjoitusten markkinointiin. Samalla hän tulee purkaneeksi myytin verkkojulkaisemisen matalasta kynnyksestä. Mitä tahansa soopaa voi internetin avaruuteen toki suoltaa, mutta lukijoiden ja huomion saamiseksi pitää tehdä töitä ja ennen kaikkea kirjoittaa hyvin. Yleistajuistamisen vaaranpaikat Kansleri Krista Varantola pyrkii artikkelissaan ulottamaan hyvän tieteellisen käytännön säännöt myös tieteen yleistajuistamiseen. Asia on kuitenkin monisyisempi, kuten muissa artikkeleissa käy ilmi. Suurelle yleisölle ei ole tarpeen tai mahdollista täsmentää, kuka tutkija on vastuussa mistäkin tuloksesta, jolloin mediassa esiintyvä tutkija saattaa (joskus vastoin tahtoaan) saada koko kunnian. Itse asian ydin pitää yksinkertaistaa ja mielellään vähän paisutella, jotta tutkijakielelle tyypilliset varaukset jäävät pois. Nämä neuvot ovat suoraan ristiriidassa Varantolan viestin kanssa ja osoittavat, että yleistajuistamisen etiikka T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 77 ansaitsisi oman käsittelynsä. Niin monipuolisesti kuin Tieteen yleistajuistaminen aihettaan tarkasteleekin, yksi ajankohtainen asia jää lähes käsittelemättä: tieteestä kertomisen vaarat ja ongelmat sekä niistä selviäminen. En tarkoita tällä sitä, että tutkija sotkeutuu sanoissaan mikrofonin äärellä, vaan tilanteita, joissa viestintä syystä toisesta menee pieleen tai kääntyy tutkijaa, tutkimuslaitosta tai tieteenalaa vastaan. Maahanmuuttoa tutkivat ovat kohdanneet henkilöön käyvää uhkailua, samoin jotkut sukupuolentutkijat. Itä-Suomen yliopisto haastettiin käräjille, kun sen tutkijat keulivat esittelemään D-vitamiinilöytöjään julkisuudessa ennen kuin tulokset oli varmistettu toisissa testeissä. Rasvasodan veteraanit, professorit Pekka Puska ja Mikael Fogelholm, ovat kohdanneet julkisuudessa vankkaa vastarintaa, kun kansalaiset tuulettavat omia tuntojaan. Tällaiset ongelmatilanteet eivät varmasti ole vähenemään päin. Internetin uutissivustot ja keskustelupalstat ruokkivat kärjistyksiä ja yliopistojen kilpa rahoituksesta sekä julkisesta huomiosta houkuttaa julkaisemaan tuloksia ennen aikojaan. Miten kohdata vastahankainen yleisö ja argumentoida tieteellisen tiedon puolesta tilanteessa, jossa absoluuttisen oikeita vastauksia ei ole? Miten vetää takaisin väärät tulokset ja paikata epäonnistumiset? Yleistajuistaminen ei aina tuo hyvää mieltä tai tarkoita hedelmällistä vuorovaikutusta yleisön kanssa. Teema tulee artikkelikokoelmassa esille ainoastaan ympäristösosiologi Jarno Valkosen kirjoittamassa kainalojutussa, jossa aiheena on tutkimuksen ja aktivis- 78 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 min sekoittuminen julkisuudessa. Hallinnon ja kansalaisten puristuksessa Valkonen kollegoineen joutui heittopussiksi. Poronhoidon kiista päättyi tutkijoiden suosittelemaan kompromissiin, mutta se ei vahvistanut tutkimuksen asemaa ja ääntä. Valkonenkin jää kaipaamaan alalleen parempaa julkisuusstrategiaa sekä keinoja lukkiutuneiden asenteiden purkamiseen. tärkeä ja meritoiva osa tieteellistä työtä. Haasteena on vain se, miten saada tämä viesti perille yliopistojen päättävissä elimissä ja opetusja kulttuuriministeriössä. Yleistajuistaminen on tutkijan työtä Matala kynnys venäjään, ja vähän Venäjäänkin Yleistajuistaminen on nyt tapetilla. Tämänkin lehden palstoilla on viime vuosina pohdittu yliopistolain velvoitetta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, analysoitu muutosta yksisuuntaisesta ”valistamisesta” monimediaiseen vuorovaikutukseen ja kritisoitu tiedeviestinnän jättämistä tutkijan oman harrastuneisuuden varaan.1 Tieteen yleistajuistaminen osallistuu keskusteluun jäsentämällä monisyisesti yleistajuistamisen kenttää. Jos kirjan yhtenä lähtökohtana on ”tiedettä kaikille”, toisena on se, että yleistajuistaminen kuuluu jokaiselle tiedeyhteisön jäsenelle. Näkemystä voi pitää jopa radikaalina, sillä nykyisellään yleistajuistamisen tukirakenteet ja kannustimet ovat heikot, eikä sille ole varattu aikaa tutkijan työjärjestyksessä. Yleistajuistamisesta käydyn keskustelun viesti on selvä: tieteestä kertominen ja tulosten raportointi laajemmille yleisöille on 1 Ks. Erkki Karvonen, ”Viestintätaidot ja tiedeviestintä 2.0” (Tieteessä tapahtuu 2/2011, http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/ article/view/4002/3758); Aku Heinonen ja Tiina Raevaara, ”Yliopistojen kolmas tehtävä jää vaille toteutusta ja tukea” (Tieteessä tapahtuu 5/2012, http:// ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/ view/6875). Kirjoittaja on filosofian tohtori ja yleisen kirjallisuustieteen tutkija Helsingin yliopistossa. Eevi Lappalainen Arto Mustajoki: Kevyt kosketus venäjän kieleen. Gaudeamus 2012. Monet Suomessa venäjän kieltä opiskelleet ovat varmasti törmänneet venäjän kielen professori Arto Mustajoen erilaisiin oppimate riaaleihin – itse muistan 1990-luvulta television Kapusta-ohjelman sekä moneen kertaan läpipelaamani samannimisen CD-romin. Mustajoen laatimia oppimateriaaleja on leimannut leppoisuus ja humoristisuus, minkä päämääränä on ollut tehdä venäjän kielen opiskelusta helposti lähestyttävää ja hauskaa. Tieto-Finlandia-ehdokkuudella no teerattu kirja Kevyt kosketus venäjän kieleen jatkaa samaa perinnettä. Kirja etenee yksityiskohtaisesta laajempiin teemoihin. Kirjaimistoa ja ääntämistä käsittelevän ensimmäisen osion jälkeen edetään kieliopin ja sanaston kautta etymologiaan, ja lopulta venäjän kielen asemaan sekä kielipolitiikkaan Venäjällä ja Suomessa. Venäjän kieltä ja kulttuuria harrastavat saavat usein kuulla kieltä osaamattomilta, että ”olisihan sitä venäjää kiva osata, mutta ne aakkoset ovat niin vaikeat”. Mustajoki toteaakin, että Venäjä ei ole kielenä mitenkään erityisen vaikea, mutta kirjaimisto muodostaa ”aidan, joka estää näkemästä itse kieltä”. Tästä syystä kirja alkaa kirjaimiston ja ääntämisen esittelystä ja sisältää liitteenä kyrilliset aakkoset translitterointikaavoineen. Läpi kirjan kaikki käytetyt venäjän kielen sanat esitetään sekä kyrillisinä että translitteroituina versioina. Vaikka kirjaa ei ole tarkoitettu oppikirjaksi, huolellisen lukijan on luultavasti mahdollista opetella sen avulla kyrilliset aakkoset. Venäläiseen kaunokirjoitukseen kirjoittaja ei kajoa, mikä on selkeyden kannalta hyvä. Mustajoen kanssa voi kuitenkin olla eri mieltä siitä, että ”nykymaailmassa [kaunokirjoitukseen] törmää enää harvoin”. Kirja ei tee oletuksia lukijan taustatiedoista venäjän kielen tai kielitieteellisen jargonin suhteen. Mustajoki on kielitieteilijä ja professori, mutta hänen käyttämänsä kielitieteellinen sanasto lienee ymmärrettävää useimmille peruskoulun äidinkielen tunneilla hereillä olleille. Toisinaan käytetyt substantiivia harvinaisemmat termit selitetään lukijalle huolella. Venäjän kielen kielioppia ja sanastoa pyritään avaamaan muihin kieliin, lähinnä suomeen ja englantiin, vertaamalla. Venäjän rinnastaminen tuttuihin kieliin lienee yksi Mustajoen tavoista osoittaa, että ei tämä venäjä nyt niin kummallinen kieli ole. Mustajoki ei kuitenkaan arkaile siteerata kovaa kielitieteellistä tutkimustakaan kirjassaan – nämä viittaukset tarjoavat asiaa tuntemattomalle lukijalle silmäyksen siihen, miten monenlaista ja kiinnostavaa tutkimusta venäjän kielestä tehdään. Huolimatta siitä, että kirja sopii aivan alkeistason kielenharrastajalle, myös venäjää sujuvasti osaava lukija viihtyy sen parissa erinomaisesti. Elämäntyönsä venäjän kielen parissa tehneellä Mustajoella on hallussaan valtavasti tietoa, ja jokaisella sivulla on kieleen liittyvää hauskaa knoppitietoa ja anekdootteja muun muassa Venäjän historiasta, sanojen etymologiasta, tiedotusvälineistä ja kirjoittajan omilta matkoilta. Kielen lisäksi kirja tarjoaa kosketuksen myös venäläiseen kulttuuriin. Mustajoki pyrkii selittämään venäläistä mentaliteettia ja kulttuuria kielen kautta ja pohdiskelee muun muassa, miten kieli heijastaa venäläistä aikakäsitystä tai suhtautumista naisiin ja miehiin. Entäpä miten venäläinen puhuu tunteistaan? Mitä kieli kertoo eroista suomalaisessa ja venäläisessä saunakulttuurissa? Miten Neuvostoliiton hajoaminen on vaikutti venäjän kieleen? Mustajoen tarinointi yhteen kietoutuneista kielestä, historiasta sekä kulttuurista on kiehtovaa ja onnistuu samalla välttämään liiat stereotypiat. Kunnollisten viittausten puuttuessa (kyseessähän ei ole tieteellinen julkaisu) lukija ei ole kuitenkaan aina aivan varma siitä, kuinka paljon kirjassa esitetyt väitteet perustuvat tutkimustuloksille ja kuinka paljon Mustajoen henkilökohtaisille kokemuksille. 221-sivuisessa kirjassa on kuutisenkymmentä lukua. Teosta vaivaakin fragmentaarisuus ja luettelomaisuus – lukiessa käy usein niin, että luku loppuu juuri, kun lukija on innostunut käsiteltävästä aiheesta. Kirjan tarkoituksena on toki olla kevyt eikä tiiliskivimäinen kosketus venäjän kieleen, mut- ta laajentaminen ei olisi ollut haitaksi osalle luvuista. Eri luvut voisivat myös nivoutua yhteen luontevammin. Tämän takia Kevyt kosketus venäjän kieleen sopii paremmin luettavaksi lyhyissä pyrähdyksissä kuin yhdeltä istumalta. Kirjan liitteissä on tarjottu taustatietoa ja kirjallisuuslista, jos johonkin tiettyyn teemaan innostuu perehtymään syvällisemmin. Kirjan selkeänä tavoitteena on osoittaa, että venäjän kieli ei ole niin ihmeellinen ja vaikea kuin suomalaiset usein kuvittelevat. Huolimatta siitä, että ”virallinen poliittinen liturgia ja liike-elämä ovat jo vuosia rummuttaneet venäjän kielen osaamisen puolesta”, Mustajoki kuvaa venäjän kielen opiskelun tilannetta Suomessa ”surkeaksi”. Tähän mielipiteeseen on helppo yhtyä. Vaikka moni ihminen myöntää teoriassa venäjän kielen opiskelun tärkeyden, venäjän kielen lukijat ja osaajat ovat harvassa. Mustajoki on sitä mieltä, että suomalaista Venäjä-osaamista ei voi jättää maassa asuvien venäläisten harteille – eihän pohjoismaista yhteistyötäkään sälytetä vain suomenruotsalaisten hoidettavaksi. Kirjan lopussa on lyhyt, tulkinnanvarainen ja varovainen kannanotto suomalaisesta kielipolitiikasta. Sen verran voi päätellä, että Mustajoki toivoisi Suomeen enemmän valinnanvaraa ja alueellista joustoa vieraiden kielten opettamiselle. Selvästi nykyinen malli, jossa oletusarvona vieraina kielinä opetellaan englantia ja ruotsia eikä juuri muuta, ei ole Mustajoen mielestä paras mahdollinen. Toivoa sopii, että Kevyt kosketus venäjän kieleen onnistuu ilmeisessä tavoitteessaan ja vakuuttaa mahdollisimman monet lukijat siitä, että venäjän kielen opiske- T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 79 lu ei ole lainkaan mahdotonta vaan pikemminkin hauskaa ja mielekästä. Venäjän kielen opettelun jo lapsena aloittaneelle allekirjoittaneelle kirjan lukeminen vahvisti käsitystä omasta onnistuneesta kielivalinnasta. Kirjoittaja on Venäjään erikoistunut valtiotieteiden maisteri ja yliaktuaari. Suurista ikäluokista sosiaaliseen tasaukseen Ville Okkonen Tiedon ja osaamisen Suomi. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1960-luvulta 2000-luvulle. Toim. Pauli Kettunen ja Hannu Simola. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012. Suomen koulujärjestelmähistorian kolmannessa osassa kuvataan kouluhallinnon ja -politiikan modernisoitumisen vuosikymmeniä sekä koulutuspoliittisten tunnusten ja tavoitteiden muutoksia. Lisäksi tarkastellaan koulutusinvestointien ja koulutuspoliittisten tren dien konkreettisia tuloksia. Kirjan toimittajat ovat koonneet kattavan joukon Suomen koulutushistorian, -sosiologian ja -talouden asiantuntijoita. Kirja on tärkeä, koska koulujärjestelmäkehityksen ymmärtäminen 1960-luvulta tähän päivään on keskeistä nykypäivän koulutuskeskustelussa. Teoksessa koulutuksen kehitystä tarkastellaan yhteiskunnallisia raameja ja poliittista tahtoa vasten. Suuret ikäluokat ja koulunkävijämäärien kohoaminen johdattivat huomaamaan kokonaisvaltaisen suunnitelmallisuuden merkityk- 80 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 sen. Järkiperäinen suunnittelu rohkaisi yhteiskuntapoliittisesti kunnianhimoisiin hankkeisiin, joista seurasi konkreettisia, maailmalla mielenkiintoa herättäviä saavutuksia. Teoksessa koulutuksen kehityskausia tarkastellaan ja jaksotetaan huomattavalla lähdemateriaalilla ja tutkimuskirjallisuudella. Tapahtumahistoria ja poliittisten ratkaisujen seuraukset kuvataan sekä yksityiskohtia huomioivalla herkkyydellä että sosiologisilla yleistyksillä. Keskeisten asioiden korostus auttaa lukijaa ymmärtämään koulujärjestelmän kokonaisuudistuksen tavoitteet, kansalliset ja pohjoismaiset lähtökohdat sekä keskeiset murroskohdat. Tutkimuksessa kuvataan kiinnostavasti, miten yhtenäiskoulun rakentamista seurattiin joko mielenkiinnolla tai kauhulla, riippuen siitä kuinka hyvinvointivaltion rakentamiseen ja tasa-arvopolitiikkaan suhtauduttiin. Ruotsissa laki peruskoulusta oli säädetty jo vuonna 1962 ja Norjassa vuonna 1969. Suomessa, Islannissa ja Tanskassa peruskoulu-uudistus toimeenpantiin 1970-luvulla. Väestön kouluttamisella ja sosiaalisella eheytyksellä tuettiin tuottavuuden kasvua, vastattiin yhteiskunnan koulutustarpeisiin ja edistettiin sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Teoksessa esitellään, kuinka eri koulutusasteiden laajentaminen lisäsi taloudellista liikkuvuutta ja vähensi perhevaikutusta, johon liittyi yhtenäiskoulukiistan ydinkysymys. Joidenkin mielestä vanhempien sosioekonomisen aseman vaikutus lapseen oli oikeudenmukaista. Teoksen kronologia muodostaa selkeitä poliittisten voimasuhteiden mukaan kulkevia koulujärjestelmän kehittämiskausia. Moder- nin suunnitelmallisen koulutuspolitiikan kehitys kuvataan asteittaisena prosessina, joka omaksuttiin poliittisesti laajapohjaisesti. Vahvan vasemmiston vuoksi koulutuspoliittinen sosiaalireformismi herätti myös pelkoa, erityisesti ”yhteiskuntaa säilyttävissä voimissa”. Teoksessa nostetaan ansaitsemaansa asemaan kouluhallituksen pääjohtaja Yrjö Ruutu (kd.), joka työskenteli johdonmukaisesti yhtenäiskoulun ja sosiaalisen tasoituksen puolesta. Vaikka hänen työryhmänsä esitys kariutui niin kutsuttuihin ”vaaran vuosiin”, 1960- ja 1970-luvun menestystarina alkoi välittömästi sodan jälkeen. SKDL otti yhtenäiskoulun ohjelmaansa vuonna 1947. Sosiaalidemokraatit seurasivat pari vuotta perässä, kun peruskoulu-uudistuksen suurmies R. H. Oittinen (sd.) peri Ruudun työn. Vasemmisto ja keskiryhmät raivasivat tilaa kokonaisvaltaiselle ja keskitetylle koulutuspolitiikalle. SKDL johti sivistysvaliokuntaa aina Hertta Kuusisesta Heli Astalaan. Kirjan mukaan Maalaisliitto ”vaappui” kireän kuntatalouden ja koulutusinvestointien välillä, mutta onnistui lopulta yhdistämään ihanteensa talonpoikaisesta Suomesta moderniin, aluepoliittisesti painotettuun valtakunnansuunnitteluun. Askelia kohti modernia ja sosiaalista koulutuspolitiikkaa lähestyttiin ratkaisevasti vuoden 1957 kansakoululailla, jolla muun muassa koulutuspoliittisin keinoin suojeltiin 14–15-vuotiaita halpatyöltä. Teos osoittaa, että peruskoulu oli vahvasti poliittinen projekti. Koulutuksellisella tasa-arvolla oli myös vastustajia. Osalle oikeistoa kyse oli voimavarojen tuhlaamisesta, sosialismin etenemisestä ja oppilasaineksen tasapäistämisestä. Panostus koulutukselliseen tasa-arvoon oli tietoista tulevaisuuspolitiikkaa, jolla suomalainen yhteiskunta haluttiin taloudellisesti kilpailukykyiseksi ja sosiaalisesti dynaamiseksi. Teoksessa esitellään sekä tasa-arvopolitiikan läpimurtoa että sen konkreettisia tuloksia. Vaikuttaa siltä, että yhteiskunnallinen asema ja mahdollisuudet eriytettyjen koulureittien hyödyntämiseen vaikuttivat yhtenäiskoulupolitiikan kannatukseen. Toisille peruskoulun tavoitteet merkitsivät yksilöllistä vapautumista, toisille julkista holhousta. Yhtenäiskoulujärjestelmän nousu Kokonaisvaltaisuus merkitsi päivähoidon, esikoulun, keskiasteen ja korkeakoulujen uudistamista. Yksityisen ja julkisen vastuun suhdetta ohjaamalla haluttiin poistaa alueellista ja sosioekonomista eriarvoisuutta, mitä tutkimuksessa selvennetään. Peruskoulu-uudistus kytketään sekä yleisiin tekijöihin että rekonstruoidaan yksityiskohtaisesti. Anna-Liisa Tiekson (kd.) johtama sivistysvaliokunta käsitteli vuonna 1963 aloitteita yhtenäiskoulusta. Kiivaan keskustelun päätteeksi eduskunta hyväksyi, lähinnä vasemmiston ja Maalaisliiton äänin ponnen, joka edellytti hallitukselta toimia peruskoulun uudistamiseksi. Johannes Virolaisen (kesk.) porvarihallitus ei varsinaisesti kiirehtinyt asiassa, vaan jätti peruskoulun Rafael Paasion (sd.) kansanrintamahallitukselle ja vasemmistoenemmistöiselle eduskunnalle. Kun laki koulujärjestelmän perusteista säädettiin vuonna 1968, kuumimmat poliittiset kamppailut olivat vielä edessä. Peruskoulun vastustuksen vuoksi lakiin jäivät tasokurssit, jotka toimivat sisäisenä rinnakkaiskoulujärjestelmänä. Teoksessa eritellään koulusektoreittain päätöksiä, joilla vähennettiin koululaitoksesta sellaisia koulutusuomia, joilla eliitti erottautui rahvaasta. Keskeistä oli tasokurssien poisto, joka sinetöitiin valtioneuvoston ohjeilla vuonna 1979. Yhtenäiskoulujärjestelmän ministeritason rakentajina esiin nousevat Ulf Sundqvist (sd.), Kalevi Kivistö (kd.) ja Kaarina Suonio (sd.). Tämä ”suuri linja” kumosi leppymättömästi luokkayhteiskunnan tukipilareita. Koulutuksellinen tasa-arvo oli vastakkaista ”kahden sivistyksen opille”, jolla oppi- ja kansansivistys jaettiin eri yhteiskuntaluokille. SKDL hyväksyi toukokuussa 1967 periaateohjelman, joka nosti esiin ne tavoitteet, jotka konkretisoituivat yhtenäiskoulujärjestelmän konkreettisissa tuloksissa. Sen mukaan koulutuksen epätasainen jakautuminen yhteiskuntaluokittain ja paikkakunnittain jätti käyttämättä lahjakkuusreservejä. Siksi koulutusmahdollisuuksien lisääminen oli tärkeätä ”paitsi yhteiskunnan taloudellisen kasvun myös yksilön hyvinvoinnin kannalta”. Kirjoittajat painottavat, että koulutuksella tavoiteltiin laajoja sosiaalisia uudistuksia. Päivähoitoa, esikoulua, erityisopetusta ja aikuiskoulutusta tarkasteltiin sosiaalisen yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Ennen peruskoulu-uudistuksen toimeenpanoa kouluhallitus ja opetusministeriö olivat suhteellisen heikkoja laitoksia, selvitetään teoksessa. Esimerkiksi kansliapäällikkö Arvo Salminen (kok.) oli vastustanut laajenemista vetoamalla vasemmistolaisen henkilöstön lisääntymiseen. Kun opetus- ministeriön henkilöstö kaksinkertaistettiin 1960-luvun lopulla, kyse ei ollut sosiaalidemokraattien salajuonesta, vaan modernin koulutuspolitiikan edellytyksistä. Perusopetuksen oppilasmäärät ja kokonaismenot kasvoivat. Kirjoittajien ote tutkittavaan aiheeseen on, kuten ilmiökin, kokonaisvaltainen. Aukkoja ei jätetä eikä kiviä jää kääntämättä. Sakari Suutarinen esittelee Vapaan koulutuksen tukisäätiötä, joka perustettiin torjumaan ”vallankumousta” koululaitoksissa ja josta on viime vuosina tullut lisätutkimusta. Tukisäätiön toiminta ei kerro koulujärjestelmäuudistusten ”kumouksellisuudesta”, koska ”vasemmistovaaran” kriteereiksi riittivät oppimisvaikeuksien voittamisen periaate, yksityisoppikoulujen kunnallistaminen ja pohjoismainen sosiaalidemokratia. Kimmo Rentola asettaa Suomen Teiniliiton ”radikaalin vaiheen” ilmiöt asiayhteyksiinsä ja tarkastelee politisoitumista koulumaailman henkisistä ristiriidoista käsin. Vasemmistolaisille käsityksille ”suurpääoman” koulutuspoliittisesta aktiivisuudesta on myöhemmin löytynyt perusteita. Mikään ei ole käytännöllisempää kuin hyvä teoria. Kokonaisvaltaisuus laajenee eri kouluasteille Lukio ja ammattikoulutus uudistettiin kokonaisvaltaisuutta silmällä pitäen. Jaakko Itälän (lib.) laajapohjainen koulutuskomitea otti mallia Ruotsin ja Saksan demokraattisen tasavallan keskiasteista ja esitti 12-vuotista, yleissivistyspainotteista oppivelvollisuuskoulua. Mietintö herätti myös voimakasta vastustusta. Suomen Kuvalehden pääkirjoituksessa 15.2.1974 T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 81 väitettiin, että ”Itälän komitean nykypreussilainen standardikoulumalli latistaisi melkoisen osan joka ikäluokasta apaattisiksi, turhautuneiksi ja kulttuuri-invalideiksi”. Itälän komitealla oli rohkea ja innovatiivinen lähestymistapa koulutukseen, ja se saa teoksen artikkeleissa aiheellista huomiota Vuonna 1975 kansainvälinen öljykriisi rantautui Suomeen ja kokonaistuotanto supistui. Se vaikutti julkisen talouden raameihin ja keskusteluun valtiojohtoisuudesta. Valtio reagoi kasvupolitiikan ongelmiin tiede- ja teknologiapoliittisilla investoinneilla, joilla vahvistettiin tuotannon uudistumiskykyä. Samalla kriisivuodet muuttivat keskustelua koulujärjestelmän tehtävistä ja oppimisesta. Teoksessa osoitetaan, että liike-elämä vahvisti asemiaan koulutuspoliittisessa keskustelussa. Tästä aihepiiristä koulutuskeskustelussa ei ole vielä sanottu viimeistä sanaa. Kouluhallinnon hajauttaminen ja säännöstelyn purku Kirjassa koulujärjestelmäpolitiikan asteittainen muutos kytketään poliittisten voimasuhteiden kehitykseen 1980-luvulla. Kuntien valtionohjausta supistettiin ja kouluhallintoa hajautettiin määrätietoisesti. Peruskoulun tarkoitusta arvioitiin uudelleen ja työnantajajärjestöjen puheenvuorot ennakoivat lähestyviä uudistuksia. Kirjassa nostetaan tärkeään asemaan Kokoomuksen hallituspaitsion päättyminen vuonna 1987. Silloin pääministeri Harri Holkeri (kok.) aloitti kamppailun ”edellytysten mukaisen” koulutuksen puolesta, johon myös elinkeinoelämän koulutusjärjestöt ja eduskunnan kokoomuslaiset yhtyivät. Hallinto, 82 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 elinkeinoelämä, koulut ja perheet ”vapautettiin” rajoitteista, ja opetussuunnitelmien laatiminen siirrettiin kuntiin ja kouluihin. Peruskoulu-uudistuksen grand old man Erkki Aho (sd.) oli johtanut kouluhallitusta vuodesta 1973 asti. Kun ammattikasvatushallitus ja kouluhallitus yhdistettiin vuonna 1991, Vilho Hirvi (kok.) astui uudeksi pääjohtajaksi. Hän tarkasteli tasa-arvokysymystä edeltäjästään poikkeavalla tavalla. Koulutuspoliittisessa päätöksenteossa vahvistui suuntaus, joka oli ollut peruskoulu-uudistuksen toimeenpanon, yksityisoppikoulujen kunnallistamisen ja tasokurssien poistamisen vuosina marginaalissa. Tätä käännettä teoksessa kuvataan ansiokkaasti, vaikka muutamat sinänsä keskeiset alkuperäislähteet toistuvat useissa artikkeleissa. Joka tapauksessa lukijalle tulee selväksi, kuinka kouluympäristön laadusta ja koulukohtaisista eroista tuli markkinatekijöitä. Oppilaitokset alistettiin erikoistumiselle ja perheiden valintoihin perustuvalle erilaistumiselle. Peruskoulun tasa-arvotavoitteita purettiin tietoisesti Kirjan mukaan 1990-luvun alku oli voimakkaan vastakkainasettelun aikaa vasemmistokeskustalaisen ja markkinaliberaalin koulutuspolitiikan välillä. Kirjoittajien johtopäätökset tukevat näkemystä, että lama helpotti hallinnon hajauttamista ja leikkauksia. Eduskuntaja kansalaiskeskustelu jakautuivat hyvinvointivaltion puolustamiseen ja uuden kilpailuajattelun kannattamiseen. Vuoden 1998 perusopetuslaissa oli edelleen vahva jälki perinteisestä koulutusajattelusta – eikä vähiten peruskoulun aktiivisten puolustajien ansiosta. Yksi mielenkiintoinen johtopäätös on, että Paavo Lipposen (sd.) hallitus onnistui pehmentämään 1990-luvun alun kovinta markkinaliberalismia. Kirja kuvaa vakuuttavasti, kuinka uusi koulutuspolitiikka heikentää koulutuksellista tasa-arvoa. Kansakunnan yhtenäisyys ei ole enää harjoitetun politiikan tavoitteena, vaan vanhempien sosiaalisiin, intellektuaalisiin ja taloudellisiin resursseihin kytkeytyvä yksityisetu. Nähtäväksi jää, riittääkö se kovenevan taloudellisen kilpailun maailmassa. Yhtenäiskoulu on menestyksen historiaa Joulukuussa 2001 peruskoulutuksen laatumittari PISA nosti Suomen 9.-luokkalaiset maailman ykkösosaajiksi lukemisessa, matematiikassa ja luonnontieteissä. Suomalaiset koululaiset pärjäsivät vuonna 2009 parhaiten myös kansalaistietoja mittaavassa ICCS-tutkimuksessa. Samalla tämän kiistattoman mallimaan koulutusmenot oppilasta kohti ovat OECD-maiden keskitasoa. Ties mihin näillä rakenteilla ja instituutioilla päästäisiin suuremmilla panostuksilla! Suomen koulujärjestelmähistorian päätösosa on tärkeä kaikille, jotka haluavat ymmärtää koulutuksen merkittävän aseman pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Teoksen olennainen merkitys on jännitteessä, joka muodostuu nykyhetken ja 1960-luvulla alkaneen kehityksen välille ja josta aikaisempien tutkimusten tulokset saavat olennaisen lisävivahteen. Kokonaisesitykseen on koottu historiallisen toiminnan tavoitteet, teot ja seuraukset. Siksi teos onnistuu jäsentämään tarkoituksellisen toiminnan tarkoituksettomia ja tarkoituksellisia seurauksia. Vaikka tässä kirjoituksessa on keskitetty lähinnä yhtenäiskoulujärjestelmään, teoksessa on laajat esitykset korkeakouluista, opettajankoulutuksesta ja varhaiskasvatuksesta. Lisäksi teoksessa esitellään, miten Suomen koulujärjestelmä on vastannut kansainvälisen talouden haasteisiin ja Euroopan integraatioon. Suomen koulujärjestelmähistoria on menestyksen historiaa, mitä teoksessa erityisesti alleviivataan. Kyse oli tietoisesta satsauksesta koulutuksen laajuuteen, koulutuspolitiikan julkiseen ohjaamiseen ja oppilaiden yhdenvertaisuuteen. Yhteiskunnalliseen muutokseen ei vain vastattu, vaan yhteiskuntaa muutettiin. Suuret visiot ja pitkäkestoiset prosessit myös tuottivat konkreettisia ja kiistattomia tuloksia. Menestys kansainvälisissä hyvinvointi-, kilpailukyky- ja koulutusvertailuissa tukee edelleen pohjoismaisen mallin pysyvyyttä. Kirjoittaja on valtiotieteiden ja kauppatieteiden maisteri, joka tekee väitöskirjaa Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineessa. Keskipiste yhteisölle ja identiteetille Tapani Harviainen Turun synagoga.Toimittaneet Juhani Kostet ja Marita Söderström. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012. Komean Turun synagoga -teoksen ilmestyttyä on Suomen juutalaisten keskeiset yhteisöt saatu varsin edustavasti kuvattua. Aikaisem- min Jukka Hartikainen on kuvannut Viipurin juutalaisen yhteisön vaiheita artikkelissaan, joka ilmestyi vuonna 1998 Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteessa. LeChaim!– Kuvia Suomen juutalaisten historiasta (2006) puolestaan liittyy Helsingin juutalaisen synagogan 100-vuotisjuhlaan ja keskittyy Helsingin seurakuntaan vaikka se nimensä mukaisesti esittelee samalla maamme koko juutalaisväestömme toimia ja historiaa. Kaikissa kolmessa julkaisussa kuvitus on erittäin tärkeässä roolissa, jonka vuoksi kuvamateriaalin kokoajat ja toimittajat ansaitsevat erityiskiitokset. Turun synagogaa käsittelevä teos ilmestyi synagogan satavuotispäivään toukokuussa 2012. Teoksen toteuttajana on toiminut laaja toimikunta, jossa seurakunnan edustajien ohella Turun museotoimella oli merkittävä osuus. Lopullinen toimitustyö on ollut Juhani Kostetin ja Marita Söderströmin vastuulla. Kuten miltei kaikki Suomen juutalaisten yhteisöt, Turun yhteisö polveutuu Venäjän armeijan sotilaista, jotka siviiliin päästyään saivat vuodesta 1858 alkaen jäädä asumaan entisille palveluspaikkakunnilleen. Ensimmäinen synagoga Turusta tunnetaan Turun linnassa sijainneena vuodelta 1865. Ennen nykyistä Brahenkadun synagogaa pieniä rukoushuoneita sijaitsi ainakin neljässä eri osoitteessa Läntisen Pitkäkadun tietämissä. Suomen juutalaisten parissa Turun yhteisöä on pidetty eniten uskonnollisia asioita arvostavana. Vuosien varrella Suomen juutalaisista on eri yhteyksissä kirjoitettu suhteellisen paljon; erityisen kiinnostuksen kohteena ovat tietenkin olleet toisen maailmansodan aikaiset vaiheet. Tärkeänä lisäyksenä on syytä mainita Václav Fred Chvátalin valokuvaama ja toimittama kaksiosainen DVD-taltiointi Juutalaiset hautausmaat Suomessa (2008 ja 2010). Turun juutalaisen yhteisön vaiheista on tähän mennessä ollut kuitenkin tarjolla kovin vähän tietoa. Jacob Seelan eräät artikkelit Hakehila-lehdessä ovat olleet hyvä alku Turun juutalaisen yhteisön historiaksi. Nyt Turun synagoga -teos sisältää hänen kirjoittamanaan lähes 40 sivua pitkän luvun, joka kattaa vuodet 1875–1975 eli juutalaisten ensimmäisen vuosisadan Turussa. Johtolankana kulkee kehitys oikeudettomasta vähemmistöstä samanarvoisiksi kansalaisiksi. Tavallaan artikkeli ulottuu vielä varhaisempaankin aikaan, sillä ensimmäiseksi Turun juutalaislapseksi mainitaan Kakolan kasarmissa vuonna 1857 syntynyt pieni Klimscheffskij. Väestö- ja elinkeinotietojen ohella lasten koulutus, uskonnon mukainen elämäntapa, rabbiinit, kulttuuritoiminta sekä suhteet valtaväestöön ovat saaneet ansiokkaat kuvauksensa. Turun yhteisöön kuului maksimissaan vuoden 1950 tienoilla 350 henkeä, mihin verrattuna saavutukset koulutuksen, yhdistyselämän, urheilun ja kaupan aloilla olivat jo 1920-luvulla todella merkittävät. Köyhien alkuvaiheiden jälkeen erityisesti vaatealan nopea nousu 1900-luvun alkuun mennessä (eli ennen kansalaisoikeuksien saamista vuonna 1918) on menestystarina (Nemeschansky, Gumpler ja Kjisik), josta olisi kiinnostavaa lukea lisää. Vastaava nopea muutos tapahtui myös Helsingissä ja Viipurissa. Kielellinen muutos Turussa kulki jiddishistä T i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 83 ruotsiin ja sitten vähittäin sodan jälkeisinä vuosina suomeen. Synagoga valmistui kaupungin tuella vuonna 1912. Viereisen seurakuntatalon saaminen kesti 30 vuotta, mutta vuonna 1956 sekin saatiin valmiiksi! Kuvituskin osoittaa, että Turussa perinteinen juutalainen elämänmuoto säilyi 1930-luvulle saakka ja monissa opetuksen muodoissa aina 1980-luvulle asti. Muistelmien mukaan vielä 1950-luvulla kaupungin juutalaiset seurustelivat enimmäkseen toistensa kanssa. Nimenmuutos Turun mooseksenuskoisten seurakunnasta Turun juutalaiseksi seurakunnaksi ”toisen maailmansodan loppuaikana” johtui Seelan mukaan kulttuurin korostumisesta uskonnon sijasta, mutta prosessista olisi lukenut mielellään lisää. Seurakunnan välillä jopa kahdeksi synagogaksi jakaneet vanhat kiistat voisi nyttemmin kuvata yksityiskohtaisemminkin. Myös muuttoliikkeestä ensin Turkuun ja sitten Helsinkiin, Ruotsiin ja Israeliin löytyisi tutkijalle varmasti lisää aiheita. Yhteisönsä historian lisäksi Seela esittelee samassa teoksessa myös Turun juutalaisen hautausmaan, jonne ensimmäinen hautaus tapahtui vuonna 1853. Samaan lukuun sisältyy kuvaus hautamuistomerkeistä ja juutalaisista hautaustavoista, joista hautausapuyhdistys Chevra Kadischa (perustettu 1878 tai 1879) kantaa päävastuun. Synagogan tyyliä seuraileva hautausmaan kappeli valmistui vuonna 1933. Synagogan rakennushistoriaa, arkkitehtuuria ja merkitystä esittelevät Kaarin Kurrin ja Janina Miriam Hasanin osuudet. Vuonna 1902 Turun kaupunginvaltuusto päätti juutalaisen seurakunnan ano- 84 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 muksesta lahjoittaa tontin synagogan rakentamista varten. Lisämaan saamisen sekä rahavarojen ja -lahjoitusten monivaiheisen kokoamisen jälkeen J. Eskil Hinderssonin ja August Krookin suunnittelema synagoga nousi ripeästi paikalleen. Se vihittiin juhlavasti 5.5.1912. Myöhemmin tontti ympäröitiin aidalla ja lehtipuuistutuksilla sekä pihaan pystytettiin lisärakennuksia, mm. mikve-kylpytila. Varsinaisen synagogasalin lisäksi rakennus sisältää alakerran pienemmän synagogahuoneen sekä kerho- ja kokous tiloja. Viimeisin remontti on tehty 1990-luvun alussa, mutta nyt synagoga odottaa laajaa peruskorjausta. Kurri kuvailee huolella synagogan arkkitehtuurin ja rakenteen koristeaiheineen sekä uskonnollisen esineistön. Turussa keskustellaan siitä, tulisiko synagogaa luonnehtia tyyliltään orientaaliseksi vaiko bysanttilaiseksi. Arkkitehtonisesti juutalaiset synagogat ovat kautta aikojen vahvasti nojautuneet paikallisiin tyyli-ihanteisiin. Osin tämä johtuu siitä, että arkkitehdit eivät ole useinkaan olleet juutalaisia. Tyypillisesti turkulaiseksi synagogaa ei kuitenkaan voine luonnehtia, mutta toinen kysymys on, mitä orientaalisella ja bysanttilaisella synagogien yhteydessä tarkoitetaan. Synagogissa keskeinen kupoli, yhdistettynä myös turkulaisen art nouveaun ajatuksiin, voisi olla eräs kuvauksen tapa, mutta (onneksi!) mitään ilmeistä esikuvaa ei synagogalle ole tarjolla. Janina Miriam Hasan käsittelee synagogien historiaa ja niiden kolmea pääroolia juutalaisten rukoushuoneina, koulutiloina ja kokoontumispaikkoina. Myös Turussa synagoga on keskittynyt näihin toi- miin ja pyrkii edelleen tarjoamaan keskipisteen runsaan sadan hengen kokoiseksi supistuneelle yhteisölle ja sen identiteetille. Turun synagoga on vuodesta 1986 alkaen ollut rakennussuojelulain mukainen suojelukohde. Juhani Kostetin artikkeli esittelee suojeluprosessin perusteluineen. Seurakunta oli vuoteen 1980 saakka huolehtinut rakennuksesta, mutta jäsenmäärän radikaali lasku aiheutti huolta tulevaisuudesta. Siksi seurakunta lähetti kaupungille suojelupyynnön vuonna 1983. Kiintoisaa on, että vuonna 1988 tehtyyn suojelupäätökseen sisältyy rakennuksen käyttö synagogana sekä juutalaista uskontoa ja kulttuuriperintöä palvelevana muistomerkkinä. Suojelu olisi voinut toteutua myös kaavoituksen ja asemakaavan kautta, mutta nyt päätökset varmistavat asian. Kirkkolaki suojaa ennen vuotta 1917 valmistuneita kirkkoja, mutta muita uskontokuntia tämä laki ei tietenkään koske. Kirjoittaja on seemiläisten kielten ja kulttuurien professori (emeritus). LUE VASTAPAINOA John Urry Ilmastonmuutos ja yhteiskunta 332 s. | 35 € John Urry pohtii pysäyttävässä kirjassaan, millaisia muutoksia lämpenevä ilmasto tuo ihmisten elämään tu levina vuosikymmeninä. Mitä tapahtuu, jos sivuutam me ilmastonmuutoksesta kerätyn tieteellisen tiedon ja jatkamme fossiilisiin polttoaineisiin perustuvaa elämän tapaamme? Olemmeko matkalla kohti katastrofia, levot tomuuksien ja sotien leimaamaa elämää, jossa vahvim mat valtiot taistelevat luonnonvaroista? Lancasterin yliopiston sosiologian professori Urry tuo yhteiskunnan mukaan ilmastonmuutoskeskusteluun, jota tähän asti on hallinnut uusliberalistinen talouspuhe. Urryn mukaan fossiilienergiaan nojaavien yhteiskunta rakenteiden on muututtava, jos demokraattisen elämän halutaan jatkuvan. Hän myös esittelee erilaisia keinoja toteuttaa uudistukset. Muutokset edellyttävät kuitenkin viisaita poliittisia päätöksiä, joilla ei voi kalastella popu listista kansansuosiota. Siksi ne vaativat päättäjiltä roh keutta. Löytyykö rohkeus ja riittävän ajoissa? Salla-Maaria Laaksonen, Janne Matikainen & Minttu Tikka (toim.) Otteita verkosta 377 s. | 35 € Ensimmäinen suomen kielinen menetelmä opas verkkotutkimusta tekeville Hannah Arendt Totalitarismin synty 731 s. | 39 € Historiallisfilosofinen tutkielma totalitarismin ehdoista ja elementeistä L I I T Y J Ä S E N E K S I – W W W. VA S TA PA I N O. F I Osuuskunta Vastapaino Yliopistonkatu 60 A puh. (03) 3141 3501 33100 Tampere [email protected] X120 Vastuullista hyyn liiketoimintaa. Kevään 2013 kirjakattaus! Urpu Strellman & Johanna Vaattovaara (toim.) Tieteen yleistajuistaminen Tieteen yleistajuistaminen on päivänpolttava kysymys paitsi tieteelle itselleen myös yhteiskunnallisesti. Se on ainoa keino levittää tietoa kaikkien ulottuville koulutustaustasta riippumatta. Teos tarjoaa yleiskuvan populaaristamiseen liittyvistä kysymyksistä sekä konkreettisia työkaluja. Kuinka kertoa asioista niin, että erilaiset yleisöt ymmärtävät, ja kuinka säilyttää samalla tieteellinen tarkkuus tarkoituksenmukaisella tavalla? . ILM 3 1 / 5 0 Rani-Henrik Andersson, Riku Hämäläinen & Saana Kekki Riku Juti Tiedon filosofia Intiaanikulttuurien käsikirja . ILM 3 1 / 5 0 Elisa Aaltola (toim.) Johdatus eläinfilosofiaan Timo Paukku Kymmenen uutta ihmettä Erkki Lyytikäinen ym. (toim.) Suomen murrekirja Tuomas Martikainen ym. (toim.) Muuttajat . ILM 3 1 / 5 0 Matti Häyry Ihminen 2.0 Petteri Pietikäinen Hulluuden historia · www.gaudeamus.fi · Tiedon puolella.
© Copyright 2024