Kirkon hengellisen tyon ammattien ydinosaaminen 300310

Kirkon hengellisen työn ammattien ydinosaaminen 2010
Kirkon koulutuskeskus
30.3.2010
1
Sisällys
1 Ydinosaaminen – osaamisen ydin
2 Kirkon hengellisen työn työntekijän ydinosaaminen
3 Kirkon hengellisen työn ammattien ydinosaamiskuvaukset
3.1 Diakonian viranhaltijan ydinosaaminen
3.1.1 Ammatin kuvaus
3.1.2 Ydinosaamisalueet ja -sisällöt
3.2 Kanttorin ydinosaaminen
3.2.1 Ammatin kuvaus
3.2.2 Ydinosaamisalueet ja -sisällöt
3.3 Kirkon nuorisotyöntekijän ydinosaaminen
3.3.1 Ammatin kuvaus
3.3.2 Ydinosaamisalueet ja -sisällöt
3.4 Lastenohjaajan ydinosaaminen
3.4.1 Ammatin kuvaus
3.4.2 Ydinosaamisalueet ja -sisällöt
3.5 Papin ydinosaaminen
3.5.1 Ammatin kuvaus
3.5.2 Ydinosaamisalueet ja -sisällöt
Liitteet
Liite 1 Kirkon hengellisen työn ammattien ja koulutusten vaiheet
Diakonian viranhaltijat
Kanttorit
Kirkon nuorisotyönohjaajat
Lastenohjaajat
Papit
Liite 2 Ammattikorkeakoulututkintojen kompetenssikuvaukset
Liite 3 Yliopistojen (teologisten tiedekuntien) ydinaineskuvaukset
Liite 4 Työntekijäjärjestöjen laatimat eettiset ohjeet seuraavina linkkeinä
Diakoniatyöntekijöiden eettiset ohjeet
Nuorisotyöntekijän eettiset ohjeet
Lastenohjaajan eettiset ohjeet
Papin ammattietiikka
2
1 Ydinosaaminen – osaamisen ydin
Ydinosaamiskuvauksilla kehitetään kirkollisia ammatteja ja niiden edellyttämää koulutusta. Ne
ovat työvälineitä, kun seurakunnat täsmentävät ja kehittävät työntekijöiden tehtäväkuvien sisältöjä sekä tekevät henkilöstön osaamiskartoituksia ja koulutussuunnitelmia. Kuvaukset tukevat
myös sekä tutkintotavoitteisen että täydennyskoulutuksen kehittämisessä.
Kirkon hengellisen työn ammateissa vaadittavaa osaamista kuvataan tässä asiakirjassa termillä
ydinosaaminen. Ydinosaamisella tarkoitetaan sellaista tietojen ja taitojen soveltamista käytännön
tilanteissa, josta tunnistaa ammattikunnan tai yhteisön edustajan. Näissä ammateissa on paljon
yhteisiä osaamisalueita yhteiskunnan muiden ammattiryhmien kanssa, mutta myös omaa erityistä eli ydinosaamista, josta työntekijän tunnistaa kirkon työntekijäksi. Kirkon hengellisen työn
ammateissa on keskenään yhteistä osaamista, mutta kullekin ammatille voidaan kuvata oman
osaamisen ydin.1 Kirkon hengellisen työn työntekijöiden yhteinen ydinosaaminen on kuvattu
luvussa kaksi. Tämä yhteinen ydinosaaminen on sisällytetty kunkin ammatin ydinosaamiskuvaukseen tehtävien luonteen mukaisesti.
Ydinosaamisen käsitteellä voidaan kuvata esimerkiksi seuraavia asioita:
a) eri ammattien yhteinen osaaminen (integroiva ydin)
b) työssä tarvittavan teoreettisen tiedon olemus (teoreettinen ydin)
c) käytännön työn kannalta keskeisin tieto, taito tai asenne (ammatillinen ydin)
d) ammatin välttämätön perusosaaminen (minimiydin).
Kirkon hengellisen työn ammattien ydinosaamiskuvaukset perustuvat lähtökohtaisesti kolmanteen eli ammatillisen ytimen määrittelyyn paitsi papin ydinosaamiskuvauksessa, jossa on kuvattu
papin työn perusosaaminen. Kuvauksissa ydinosaaminen jaetaan neljään tai viiteen osaalueeseen. Ammatin ydinosaamiskuvaus poikkeaa yksittäisen työntekijän osaamiskuvauksesta,
koska se on luonteeltaan yhteenveto ammattikunnan ydinosaamisesta. Toisin sanoen jokaisella
ammatin edustajalla on osaamista kaikista keskeisistä osaamisalueista, mutta kukaan ei hallitse
kaikkea kuvattua osaamista. Ammatillinen ydinosaaminen alkaa kehittyä peruskoulutuksen aikana. Se vahvistuu, syvenee ja laajenee työuran kestäessä työkokemuksen ja täydennyskoulutuksen avulla. Ydinosaaminen vaihtelee ja painottuu eri tavoin erilaisissa työtehtävissä. Ydinosaamisen lisäksi jokaisella ammattilaisella on myös erityisosaamista, joka syntyy työkokemuksen syvenemisen, erikoistumisen tai koulutuksen myötä.
Ydinosaamiskuvauksia on valmisteltu vuosina 2002–2010 yhteistyössä työelämän ja kouluttavien laitosten edustajien kanssa. Joidenkin ammattikuntien (lähetyssihteerit, kirkon varhaiskasva1
Osaaminen on ydinosaamista laajempi ja kattavampi käsite. Sillä tarkoitetaan työn vaatimia tietoja, taitoja ja asenteita sekä motivaatiota niiden soveltamiseen käytännön työtehtävissä. Se on aiemmin kuvannut yksilön osaamista,
mutta nykyisin sitä käytetään myös kuvaamaan tiimin ja ammattikunnan osaamista. Kirkon virkoihin ja tehtäviin
kelpoistavissa koulutuksissa osaamisesta käytetään eri termejä: ammattitaitovaatimus, ydinosaaminen, kompetenssi, ydinaines. Ammattitaitovaatimukset määrittävät työntekijältä työelämässä vaadittavia edellytyksiä toimia tietyssä
tehtävässä. Kompetenssilla tarkoitetaan yhteensopivuutta kykyjen ja vaatimusten välillä. Ammattikorkeakoulututkintojen kompetenssikuvaukset kuvaavat tutkinnon suorittamisen aikana saavutettua osaamisen tasoa. Ydinaines on
yliopistokoulutuksessa käytetty termi, jolla määritellään tutkinnon keskeinen sisältö.
3
tuksen ohjaaja/lapsityönohjaaja) ydinosaamiskuvaukset ovat vielä työn alla. Ydinosaamiskuvaukset on ensi vaiheessa laadittu kirkon hengellisestä perustehtävästä käsin ja niistä ammateista,
joille piispainkokous on päättänyt kelpoisuusvaatimukset tai -suositukset. Kuvauksissa osaaminen kuvataan kirkon työn näkökulmasta, vaikka koulutukset tuottavat pätevyyden myös yhteiskunnan tehtäviin. Kuvauksissa on otettu huomioon toimintaympäristöjen ja ammattien kehityssuunnat. Kun ammattien ydinosaamiskuvaukset oli laadittu, nousi esiin tarve luoda kaikille kirkon hengellisen työn ammateille yhteinen ydinosaamiskuvaus. Tämä kuvaus on sijoitettu ennen
ammattikohtaisia ydinosaamiskuvauksia. Kirkon hengellisen työntekijän yhteisessä ja ammattikohtaisissa ydinosaamiskuvauksissa on osittain sisällöllistä päällekkäisyyttä. Tämä on perusteltua siksi, että niitä käytetään yhdessä ja erikseen.
Ammattien ydinosaamiskuvaukset ja ammattijärjestöjen laatimat eettiset ohjeet liittyvät toisiinsa. Eettiset ohjeet kuvaavat ammattikunnan näkemystä ammatin arvopohjasta sekä arvoosaamisesta ja antavat näkökulman ydinosaamiskuvausten tarkasteluun.
Ydinosaamiskuvauksia päivitetään tarvittaessa. Ajantasaiset ydinosaamiskuvaukset löytyvät
Kirkkohallituksen Sakasti-sivustolta.
2 Kirkon hengellisen työn työntekijän ydinosaaminen
Kirkon ammattien ydinosaamiskuvaukset perustuvat näkemykseen, että eri työntekijäryhmillä
on työtehtävästä riippumatta yhteistä ydinosaamista ja että kirkon työntekijällä on sellaista
ydinosaamista, joka erottaa hänet yhteiskunnan vastaavissa tehtävissä työskentelevästä. Seuraavassa kuvataan tätä kirkon hengellisessä työssä työskentelevien yhteistä ydinosaamista.
Hengellisen työn osaaminen
Olennainen piirre hengellisen työn osaamisessa on näkemys seurakunnan ja sen toiminnan hengellisestä luonteesta. Kirkon työntekijälle on tärkeää tietoisuus hänen kuulumisestaan seurakuntaan ja maailmanlaajuiseen Kristukseen kirkkoon. Työntekijä elää ja toimii Kolmiyhteisen Jumalan edessä ja yhdessä hänen kanssaan. Hänen tehtävänään on kutsua ja opastaa ihmisiä Pyhän
ääreen, toimia yhteistyössä seurakuntalaisten kanssa ja elää uskonyhteisön jäsenenä. Suhde Jumalaan on työntekijälle sekä voiman lähde että työn uskottavuuden edellytys. Hänet on kutsuttu
rakastamaan lähimmäistä.
Hengellinen työ eroaa jokaiselle maallikolle kuuluvasta yleisestä pappeudesta mm. siinä, että
seurakunta on valinnut hengellisen työn tekijät vastuullaan oleviin tehtäviin ja heillä on tehtäväalueen edellyttämä ammatillinen koulutus. Hengellisen työn tehtävät ilmentävät omalla tavallaan
Jumalan antamia erilaisia armolahjoja (vrt. esim. 1. Kor. 12). Kullakin viralla ja toimella on oma
erityinen tehtävänsä, vaikka kaikki rakentavat samaa yhteistä kirkkoa. Hengellisen työn osaaminen edellyttää myös kirkon uskon, Raamatun ja kirkon muiden perustavien dokumenttien tuntemista sekä kykyä soveltaa niiden antia seurakunnan työhön.
Arvo-osaaminen
4
Arvo-osaaminen perustuu kykyyn tunnistaa ja pohtia yksilöä ja yhteisöjä koskevia eettisiä kysymyksiä sekä haluun asettua lähimmäisen asemaan. Kirkon työntekijän arvo-osaamista on kirkon
arvojen tunteminen ja sitoutuminen niiden mukaiseen toimintaan. Se ulottuu lähiyhteisöihin,
yhteiskunnalliseen vaikuttamistoimintaan ja kansainväliseen vastuuseen. Arvo-osaamista on kyky kuulla ja olla vuoropuhelussa eri tavoin ajattelevien ja toimivien kanssa. Siihen sisältyy myös
erilaisten elämänkatsomusten ja muiden uskontojen perusteiden tunteminen, ja kyky käydä vuoropuhelua niiden välillä.
Läsnäoleminen ja kyky kohdata
Kirkon työntekijän ydinosaamiseen sisältyy myös kyky kohdata yksilöitä, ryhmiä ja yhteisöjä. Eri
työtehtävissä tarvitaan vuorovaikutus- ja sosiaalisia taitoja eli läsnäolon kykyä, tunnetason vuorovaikutusta ja aitoa kiinnostusta toisesta ihmisestä. Tämä edellyttää työntekijältä itsetuntemusta, mutta myös kykyä olla lähellä yksittäistä ihmistä sekä myös kykyä olla ja toimia suuren ryhmän kanssa.
Kohtaaminen on todesta ottamista ja kunnioittamista - samalla myös oman ja toisen ihmisyyden
kunnioittamista. Kirkon työ ulottuu henkilökohtaiselle uskon alueelle. Työntekijän on tärkeä
tunnistaa tehtävänsä ja persoonansa mahdollisuudet ja rajat. Aito olemisen tapa läpäisee kaiken
työn: se on sekä toiminnallista että levollista läsnäoloa.
Persoonallinen ja ammatillinen kasvu
Kirkon hengellisessä työssä työntekijän persoonan merkitys korostuu. Työntekijän odotetaan
osaavan kohdata erilaisia ihmisiä ja ajattelutapoja arkipäivän tilanteissa sekä reagoida ammattitaitoisesti muutostilanteissa. Tämä edellyttää realistista itsetuntemusta, kykyä itsearviointiin ja
sisäiseen vuoropuheluun sekä ammatillista joustavuutta ja laaja-alaisuutta. Ilman näitä on vaarana joko ulkokohtainen työote tai että työstä tulee itsetoteutuksen väline. Ammatillisen osaamisensa kehittämisen ohella työntekijän on huolehdittava työhyvinvoinnistaan ja persoonallisesta
kasvustaan.
Työyhteisöosaaminen
Seurakunta on monessa suhteessa kuin mikä tahansa työyhteisö, jolla on yhteinen perustehtävä.
Selkeän erityispiirteen kirkon työyhteisöille muodostaa kirkon perustehtävä. Kirkko on olemassa, jotta usko syntyisi ja syvenisi, jotta lähimmäistä rakastettaisiin ja toivo vahvistuisi. Kirkon
työntekijältä odotetaan työyhteisössä hänelle kuuluvien työtehtävien hoitamista ja sitoutumista
yhteisesti sovittuihin toimintaperiaatteisiin. Vapaaehtoistoimijoiden ja luottamushenkilöiden
kanssa työskentely edellyttää kokonaiskuvaa omasta perustehtävästä ja koko työyhteisön perustehtävän toteutumisesta eri toimijoiden kanssa. Oman työn ja oman itsensä arvostaminen sekä
työyhteisön yhteiseen päämäärään sitoutuminen luovat pohjaa osaamisen kehittämiselle.
5
Hengellisen työn
osaaminen
Työyhteisöosaaminen
LÄSNÄOLEMINEN
JA
KYKY KOHDATA
Arvoosaaminen
Persoonallinen ja ammatillinen kasvu
KUVIO 1. Kirkon hengellisen työn työntekijän ydinosaamisalueet
6
3 Kirkon hengellisen työn ammattien ydinosaamiskuvaukset
3.1 Diakonian viranhaltijan ydinosaaminen
3.1.1 Ammatin kuvaus
Sanan julistuksen ja sakramenttien jakamisen lisäksi lähimmäisenrakkaus ja kristillisen sanoman
levittäminen sisältyvät kirkon perustehtävään (KL 1:2). Diakonia ilmenee seurakunnan ja sen
jäsenten tekoina apua tarvitseville ja hätää kärsiville: ”Seurakunnan ja sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa, jonka tarkoituksena on kristilliseen rakkauteen perustuva avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta” (KJ 4:3).
Diakonia on kristilliseen ihmiskäsitykseen ja uskoon perustuvaa ja sen motivoimaa toimintaa.
Jumala lahjoittaa ihmiselle hänen ainutlaatuisen arvonsa. Jumalan kuvana ihmisarvo on ehdotonta, jakamatonta ja kaikille yhtäläistä. Sitä ei voi menettää eikä sitä voi ansaita. Kristillisen ihmiskäsityksen lisäksi diakoniatyö perustuu seuraaviin arvoihin; välittäminen, luottamus, yhteisöllisyys ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus.
Seurakunnassa tulee kirkkojärjestyksen mukaan olla yleensä vähintään yksi diakonian virka (KJ
6:9, 50). Diakonian viroissa toimii diakoneja ja diakonissoja, joista tässä asiakirjassa käytetään
termiä diakoniatyöntekijä. Diakonissa on diakonisen hoitotyön ja diakoni diakonisen sosiaalityön asiantuntija. Piispainkokous määrittää diakonian virkakelpoisuuden sisältämät tutkinnot.
Diakonian viranhaltijan valitsee kirkkoneuvosto tai seurakuntaneuvosto (KJ 6:49). Piispa vihkii
valmistuneet opiskelijat diakonian virkaan ja vihkimystä edeltää tuomiokapitulin järjestämä
orientoitumiskoulutus.
Diakoniatyö on laaja-alaista. Se on organisoitu erilaisiin toiminnallisiin työaloihin kuten päihde-,
mielenterveys-, vammais- ja yhteiskunnallinen työ, kansainvälinen diakonia ja monikulttuurisuustyö. Diakoniatyö on asiakastyötä, vapaaehtoistoiminnan ohjaamista sekä verkostotyötä ja
vaikuttamistoimintaa.
Asiakastyössä kohdataan erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä yksilöinä, perheinä ja ryhminä. Diakoniatyöntekijä tukee ja vahvistaa ihmisiä elämän hallinnan saavuttamisessa. Työssä
tarvitaan kiinnostusta ihmiselämän kysymyksiin, niiden kuulemista ja näkemistä. Asiakastyö perustuu luottamukseen ja virkaan kuuluu vaitiolovelvollisuus. Diakoniatyöntekijä huolehtii toiminnan hartauselämästä ja toimii seurakunnan diakonisissa jumalanpalvelustehtävissä. Diakoniatyöntekijä tarvitsee kykyä arvioida työssään asiakastyön sekä seurakuntaa lähimmäisenrakkauteen ohjaavan toiminnan välistä suhdetta.
Diakoniatyöntekijä ohjaa diakoniantyön erilaista vapaaehtoistoimintaa. Hänen tehtävänään on
kutsua, kannustaa ja ohjata ihmisiä huolehtimaan toinen toisestansa.
Yhteiskunnallinen työ on oleellinen osa diakoniatyötä. Se näkyy käytännössä rakenteellisena
työnä yhteiskuntaan vaikuttamisena sen kaikilla tasoilla. Diakoniatyöntekijä puhuu ja toimii ihmisten rinnalla heidän elämäntilanteidensa parantamiseksi.
7
Diakoniatyöntekijä toimii kirkon ja seurakunnan edustajana sosiaali- ja terveydenhuollon sekä
eri järjestöjen yhteistyöverkostoissa ihmisten elinolosuhteitten parantamiseksi. Hän työskentelee yhteistyössä seurakunnan rippikoulu-, perhe- ja kasvatustyöntekijöiden kanssa.
Diakonian virkaan valmistutaan tällä hetkellä suorittamalla sosiaali- ja terveysalan ammattikorkeakoulututkinto (tutkintonimikkeet sosiaalialalla sosionomi AMK diakoni ja terveysalalla sairaanhoitaja AMK diakonissa), joka sisältää piispainkokouksen päätöksen mukaiset 90 opintopisteen teologiset ja seurakunnan ja kirkon työhön liittyvät opinnot.
Diakonian virkaan on kelpoinen henkilö, joka on suorittanut piispainkokouksen 13.9.2005 antaman päätöksen (Kirkon säädöskokoelma nro 101)2 2 §:n mukaisen ammattikorkeakoulututkinnon tai 4 §:n tarkoittaman piispainkokouksen aikaisempien päätösten mukaisen tutkinnon.
3.1.2 Ydinosaamisalueet ja -sisällöt
Ydinosaaminen on kuvattu neljänä ydinosaamisalueena. Nämä ovat 1) hengellisen työn osaaminen, 2) diakonisen asiakastyön osaaminen, 3) organisaatio- ja kehittämisosaaminen ja 4) yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen osaaminen.
Ydinosaamisen keskiössä ovat ihmiset ja yhteisöt, jotka ovat diakoniatyön kumppaneita, voimavaroja tai avun tarvitsijoita.
Arvo-osaaminen perustuu kykyyn tunnistaa ja pohtia yksilöä ja yhteisöjä koskevia eettisiä kysymyksiä sekä haluun asettua lähimmäisen asemaan. Arvo-osaamista on kirkon arvojen tunteminen ja sitoutuminen niiden mukaiseen toimintaan. Diakoniatyöntekijän ydinosaamiseen sisältyy
kyky olla läsnä ja kohdata yksilöitä, ryhmiä ja yhteisöjä.
2
Nro 101 Piispainkokouksen päätös diakonian viran kelpoisuusvaatimukseksi hyväksyttävästä ammattikorkeakoulututkinnosta
8
KUVIO 2. Diakoniatyöntekijän ydinosaamisalueet
Hengellisen työn osaaminen
Kristillisen uskon keskeisen sisällön tunteminen ja tulkinta muuttuvissa olosuhteissa
Kristilliseen ihmiskäsitykseen ja lähimmäisenrakkauteen perustuvan ihmisarvon kunnioittaminen sekä ihmisen itsemääräämisoikeuden puolustaminen
Oman työn ja omien motiivien eettinen arviointi kristillisen uskon näkökulmasta sekä kirkon arvoihin sitoutuminen
Kirkon perusteoksien (Raamattu, katekismus, kirkkokäsikirja ja virsikirja) tunteminen ja
käyttäminen
Jumalanpalvelus- ja rukouselämän sekä musiikin merkitys ja niiden monipuolinen toteutus
Ihmisten hengellisten ja sielunhoidollisten tarpeiden tunnistaminen, hengellisen tuen ja
sielunhoidon menetelmien käyttäminen
Kasvatuksellinen osaaminen (periaatteet, työote, perusmenetelmät)
Hengellinen työ verkossa: verkkoauttaminen
Diakonian virkaan vihkimisen merkityksen tiedostaminen ja kutsumuksessa vahvistuminen
Kirkon työntekijän ja kristityn identiteetin hoitaminen ja avoimuus hengelliselle kasvulle
9
Diakonisen asiakastyön osaaminen
Yksilöiden ja eri ryhmien elämäntilanteiden ja voimavarojen tunnistaminen ja toimiminen
heidän elinolosuhteittensa parantamiseksi
Diakoniatyön keskeisten työalueiden tunteminen
Yksilö-, ryhmä- ja yhteisötyötaitojen ja menetelmien osaaminen
Diakoniatyötä koskevan lainsäädännön tunteminen ja soveltaminen
Diakoniatyön eettisten normien ja ammattikäytäntöjen tunteminen ja niihin sitoutuminen
Organisaatio- ja kehittämisosaaminen
Kirkon perustehtävän, tavoitteiden sekä toiminnan tunteminen ja jäsentäminen
Toiminnan ja talouden suunnittelu sekä arviointi
Työn suunnittelu, kehittäminen ja mukauttaminen toimintaympäristön muutoksiin
Ammatillisen osaamisen ylläpitäminen ja kehittäminen, avoimuus persoonalliselle kasvulle
Johtajuuden, työn organisoinnin, työyhteisö- ja alaistaitojen sekä virkavastuun merkitys
Tutkiva, kokeileva ja arvioiva työote
Yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen osaaminen
Moniammatillinen verkosto- ja yhteistyö, kriisityö sekä vapaaehtoistoiminta
Monikulttuurisen toimintaympäristön tunnistaminen ja siinä toimiminen
Diakoniatyön arvojen, yhteisöllisyyden, osallisuuden, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon
puolustaminen yhteiskunnan eri foorumeilla
Ekologisen vastuun, toiminnan ja kestävän kehityksen tukeminen
Viestintä- ja mediaosaaminen: diakoniatyöstä viestiminen ja tiedottaminen sekä sisällöntuottaminen
Rakenteellinen vaikuttaminen (alueellinen ja valtakunnallinen) ihmisten elinolosuhteiden
ja hyvinvoinnin parantamiseksi
3.2 Kanttorin ydinosaaminen
3.2.1 Ammatin kuvaus
Musiikki on Jumalan hyvä luomislahja ja kirkossa sen käyttö liittyy erityisesti jumalanpalveluselämään. Musiikilla on luomisen perusteella hyvää päämäärää palveleva voima kuten muillakin Jumalan lahjoilla. Musiikki vahvistaa sanallista viestiä ja antaa sille ulottuvuuksia, joita sanotut sanat eivät riitä ilmaisemaan. Sanoma saa soivan muodon. Hoitaessaan virkaansa kanttori
osallistuu jumalanpalveluksessa ja kirkollisissa toimituksissa Sanan julistukseen. Musiikin tehtävänä seurakunnassa on toimia ilon, toivon, rakkauden ja uskon ilmentäjänä, lohduttajana sekä
yhteyden luojana. Musiikki kantaa Jumalan eteen niin yksilön kuin yhteisön rukousta, kiitosta,
pyyntöjä ja katumusta. Musiikki voi hoitaa ja parantaa monin tavoin rikkoutuneita ja uupuneita
ihmisiä. Musiikki tuo ihmisiä kirkkoon ja sitoo heitä siihen.
10
Seurakunnassa tulee kirkkojärjestyksen mukaan olla yleensä vähintään yksi kanttorin virka (KJ
6:9). Kanttorin tehtävänä on johtaa seurakunnan musiikkitoimintaa (KJ 6:39). Viranhaltija vastaa
musiikista seurakunnan jumalanpalveluksissa sekä kirkollisissa toimituksissa ja seurakunnan
tilaisuuksissa, opettaa rippikoulussa, hoitaa musiikkikasvatustyötä ja edistää musiikin käyttöä
seurakunnan eri toiminnoissa. Kanttori vastaa myös seurakunnan soittimien hoidosta ja huollosta.
Kanttorin työn ydin on jumalanpalveluselämässä ja osaamisen ydin on musiikillisessa osaamisessa. Seurakunnan musiikkitoiminnalta odotetaan monipuolisuuden lisäksi mahdollisimman korkeaa musiikillista tasoa. Vaikka keskeiset tehtävät ovat kaikilla kanttoreilla samat, on seurakunnilla ollut viime vuosina tarve painottaa jotakin kanttorin työn tehtäväaluetta ja luoda erilaisia
tehtäväprofiileja.
Musiikkitoiminnan laaja-alaisuus ei koske ainoastaan erilaisia tehtäviä, vaan myös sitä, että nykyaikainen seurakuntamusiikki kattaa varsin laajasti myös erilaisia musiikkityylejä ja musiikillisia ilmaisukeinoja. Seurakunnan musiikkitoiminnan johtaminen on ymmärrettävä musiikkitoiminnan kokonaisuudesta vastaamisena.
Kanttorinvirka on voitu perustaa seurakunnissa 1980-luvulta asti kolmelle eri koulutustasolle,
jotka on nimetty seuraavasti: laajaa yliopistotutkintoa, ylempää korkeakoulututkintoa tai muuta
piispainkokouksen hyväksymää tutkintoa edellyttävä virka. Kanttorinvirkaan on kelpoinen henkilö, joka on suorittanut piispainkokouksen 9.2.2010 antaman päätöksen § 2 (ylempää korkeakoulututkintoa edellyttävä kanttorinvirka), § 3 (laajaa yliopistotutkintoa edellyttävä kanttorinvirka) tai § 4 (muuta piispainkokouksen hyväksymää tutkintoa edellyttävä kanttorin virka) mukaisen tutkinnon tai opinnot.3
Kaikkien kanttorin virkojen ytimen muodostavat kirkkojärjestyksessä määrätyt (KJ 6: 39) tehtävät ja ero muodostuu kelpoisuuden antavan tutkinnon pohjalta. Kanttori on syventynyt opinnoissaan kokonaistehtävän hoitamisen kysymysten lisäksi yhteen kanttorin työn keskeiseen osaalueeseen, joka painottuu muita voimakkaammin. Sibelius-Akatemiassa näitä ovat laulu, musiikinjohto tai urkujensoitto. Perustutkintoon sisältyvät syventävät opinnot voivat painottua myös
tutkimukseen tai ne voivat olla projektinmuotoisia, jolloin niihin voi sisältyä käytännön seurakuntatyötä ja siitä raportointia.
3.2.2 Ydinosaamisalueet ja -sisällöt
3
Piispainkokouksen päätös http://www.evl.fi/piispainkokous/koulutuskelpoisuus.shtml
11
KUVIO 3. Kanttorin ydinosaamisalueet
Musiikillinen osaaminen
Liturginen
musiikki
Teologinen
osaaminen
Jumalanpalvelus
Yhteisöllinen
ja
kehittämisosaaminen
Pedagoginen
osaaminen
Liturginen musiikki ja jumalanpalvelus
Laaja-alainen jumalanpalvelusmusiikin osaaminen sekä sisällöllinen tunteminen
Kirkolliset toimitukset
Jumalanpalvelusmusiikin johtamistaito
Jumalanpalveluselämän kokonaisvaltainen suunnittelu
Musiikillinen osaaminen
Soitto- ja laulutaito sekä kuoron ja musiikkiryhmien johtamistaito
Esittävän säveltaiteen osaaminen
12
Esilaulu- ja säestystaito (liturginen laulu ja soitto)
Kirkkomusiikin historian tunteminen
Eri tyylien osaaminen
Muun seurakuntatyössä tarvittavan musiikin tuntemus
Soittimien huollon osaaminen
Teologinen osaaminen
Kristinuskon keskeisen sisällön tuntemus (raamattutieto ja kirkon tunnustus)
Jumalanpalveluksen ja kirkkomusiikin teologian (liturgiikka ja hymnologia)
Pedagoginen osaaminen
Jumalanpalveluskasvatus
Osaaminen innostajana ja ohjaajana
Ryhmä- ja yksilöpedagogiikan osaaminen
Musiikkipedagogisten menetelmien osaaminen eri ikäryhmien parissa sekä erilaisten oppimiskäsitysten hallinta
Äänenkäytön pedagogiikan osaaminen
Yhteisöllinen ja kehittämisosaaminen
Vuorovaikutus-, sosiaaliset- ja sielunhoidollisen kohtaamisen taidot
Ryhmätyöosaaminen
Kirkon hallinnon tuntemus
Suunnittelu- ja raportointiosaaminen
Työalan kehittämis- ja johtamistaidot
Projektinhallinta
Musiikillinen osaaminen on kanttorin oleellisinta osaamista. Soitto- ja laulutaito sekä johtamistaito ovat kanttorin keskeistä osaamista. Osaaminen konkretisoituu kaikissa niissä tilanteissa, joissa
kanttori virkatehtävissä toimii.
Teologinen osaaminen sisältää kristinuskon sisällön, kirkkomusiikin teologian, hymnologian ja
liturgiikan tuntemusta. Osaaminen ja taidot konkretisoituvat mm. messussa, jonka musiikillisen
rungon muodostavat liturgiset laulut ja virret. Näiden johtaminen laulaen ja soittaen on taito,
joka on kanttorin osaamisalueiden ytimessä. Kirkollisten toimitusten osalta erityisesti hautaan
siunaamis- ja avioliittoon vihkimistoimitukset vaativat asiaan kuuluvan perusohjelmiston hallintaa sekä soittaen että laulaen.
Pedagoginen osaaminen sisältää jumalanpalveluskasvatuksen, ryhmä- ja yksilöpedagogiikan taitoja, eri ikäryhmien parissa tarvittavien pedagogisten menetelmien ja erilaisten oppimiskäsitysten hallintaa sekä äänenkäytön pedagogiikan perusteita. Käytännössä nämä taidot näkyvät esimerkiksi kanttorin kykynä vahvistaa virsilaulua ja -tuntemusta, valmiutena kehittää kuoro- ja/tai
yhtyelaulua sekä taitona johtaa erilaisia musiikkiryhmiä.
Yhteisöllinen ja kehittämisosaaminen sisältää vuorovaikutus- ja sosiaalisen osaamisen ulottuvuudet, kykyä ihmisten ja ryhmien kohtaamiseen eri tilanteissa. Esimerkiksi kirkollisissa toimi-
13
tuksissa ja kuorotoiminnassa kanttori tarvitsee kykyä sielunhoidolliseen kohtaamiseen ja tukemiseen. Osaaminen sisältää myös kirkon hallinnon tuntemusta, suunnittelun, raportoinnin, työalan kehittämisen ja johtamisen taitoja sekä projektinhallintaa.
Kirkon viimeaikaiset suuret kokonaisuudistukset korostavat yhteisen suunnittelun merkitystä
seurakunnassa. Kanttorin työssä varsin keskeistä onkin toimia musiikin ammattilaisena yhteistyössä muiden ammattialojen työntekijöiden ja seurakuntalaisten kanssa. Perinteisen klassisen
kirkkomusiikin lisäksi seurakuntien musiikkitoiminnassa käytetään eri tyylien mukaista musiikkia laaja-alaisesti. Kanttorilta edellytetään taitoa joko itse toteuttaa näitä eri tyylejä tai organisoida ja ohjata toisten toimintaa.
3.3 Kirkon nuorisotyöntekijän ydinosaaminen
3.3.1 Ammatin kuvaus
Nuorisotyönohjaaja on kasvattaja, jonka työn keskuksessa ovat lapset, nuoret ja perheet. Keskeistä työssä on kasvun tukeminen, ohjaaminen, opettaminen ja kouluttaminen. Tämä tapahtuu sekä
ryhmien kanssa toimimalla että yksilöitä kohtaamalla.
Nuorisotyönohjaajan työ liittyy laaja-alaisesti lasten, nuorten ja perheiden elämään. Heitä rohkaistaan kasvamaan kristillisessä uskossa, osallistumaan ja vaikuttamaan seurakunnan elämään
sekä löytämään paikkansa seurakunnan yhteydessä ja kristittyinä maailmassa. Lapsi- ja nuorisotyöllä on sekä yksilöllisiä että yhteisöllisiä tavoitteita ja sitä tehdään yhteistyössä kotien kanssa.
Työssä on kansainvälinen ja monikulttuurinen sekä kestävän kehityksen ulottuvuus. Nuorisotyötä tehdään myös netissä tarjoamalla lapsille ja nuorille osallistumisen, verkkokeskustelun ja tuen sekä sisällöntuottamisen mahdollisuuksia.
Nuorisotyönohjaajan tehtäviä ovat työn suunnitteleminen, kehittäminen, ohjaaminen ja toteuttaminen eri muodoissaan. Hänen vastuullaan on nuorisotyön vapaaehtoistoimijoiden hankkiminen, kouluttaminen ja johtaminen. Työntekijä seuraa laaja-alaisesti lapsi- ja nuorisotyön kehitystä sekä toimii yhteistyössä toisten seurakuntien, kunnallisen varhaiskasvatuksen sekä sosiaali-,
koulu- ja nuorisotoimen sekä alan muiden organisaatioiden kanssa. Hän toimii työalansa asiantuntijana ja vastaa lapsi- ja nuorisotyön viestinnästä ja markkinoinnista.
Kirkon nuorisotyönohjaajan virkaan valmistutaan tällä hetkellä suorittamalla joko sosiaali- ja
terveysalan ammattikorkeakoulututkinto (sosionomi AMK) tai humanistisen alan ammattikorkeakoulututkinto (yhteisöpedagogi AMK), joka sisältää piispainkokouksen päätöksen mukaisesti
90 op teologisia sekä seurakunnan ja kirkon työhön liittyviä opintoja.
Nuorisotyönohjaajan virkaan on kelpoinen henkilö, joka on suorittanut piispainkokouksen
13.9.2005 antaman päätöksen (Kirkon säädöskokoelma nro 102) 2 §:n mukaisen ammattikor-
14
keakoulututkinnon tai 4 §:n tarkoittaman piispainkokouksen aikaisempien päätösten mukaisen
tutkinnon.4
3.3.2 Ydinosaamisalueet ja -sisällöt
Kirkon nuorisotyönohjaajan ydinosaaminen on yksi kokonaisuus, joka koostuu neljästä alueesta.
Kirkon nuorisotyönohjaajan työtä ohjaavat hengellisen työn osaaminen ja kristilliseen uskoon
perustuva arvo-osaaminen sekä läsnäolemisen taito. Kirkon nuorisotyönohjaajan ydintaitoja ovat
ohjaus- ja vuorovaikutustaidot. Vaikka vain yksi ydinosaamisalueista on nimetty hengellisen
työn osaamisen alueeksi, on myös kolmeen muuhun osaamisalueeseen kirjattu kirkon ja seurakunnan työn kannalta keskeisiä osaamisalueita.
4
Nro 102 Piispainkokouksen päätös kirkon nuorisotyönohjaajan viran kelpoisuusvaatimukseksi hyväksyttävästä ammattikorkeakoulututkinnosta
15
Hengellisen työn
osaaminen, arvoosaaminen
Pedagoginen
osaaminen
LAPSET,
NUORET JA
PERHEET
Organisaatioja kehittämisosaaminen
Yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen osaaminen
KUVIO 4. Kirkon nuorisotyönohjaajan ydinosaamisalueet
16
Ydinosaamisalueiden sisällöt
Hengellisen työn osaaminen, arvo-osaaminen
Kristillisen uskon keskeisen sisällön tunteminen; kirkon missio, teologian perusteiden tuntemisen, tulkinnan ja välittämisen taidot muuttuvissa olosuhteissa, kirkon perusteoksien
(Raamattu, katekismus, kirkkokäsikirja ja virsikirja) käyttäminen
Eettinen ja arvo-osaaminen; oman työn ja omien motiivien eettinen arviointi kristillisen
uskon näkökulmasta, kristilliseen ihmiskäsitykseen ja kirkon perusarvoihin sitoutuminen, ihmisarvon kunnioittaminen, kirkon työntekijän ja kristityn identiteetin hoitaminen
Diakoninen osaaminen; periaatteet, työote, perusmenetelmät, diakoniakasvatus
Sielunhoidon osaaminen; lasten, nuorten ja perheiden keskustelutarpeiden tunnistaminen, kuuntelemisen taito, hengellisen tuen ja sielunhoidon menetelmien soveltaminen
erityisesti lasten ja nuorten kohtamisiin
Jumalanpalvelus- ja rukouselämän sekä musiikin merkityksen tunteminen ja niiden monipuolinen toteutus, pyhän kohtaaminen, hiljaisuus osana toimintaa
Pedagoginen osaaminen
Kristillisen kasvatuksen ja kasteopetuksen osaaminen; kristillisen kasvatuksen lähtökohdat, kirkon kasteopetuksen muodot, hengellisen kasvun tukeminen, kasvattavan kirkon
historia
Kasvun tukeminen; yksilön kehitysvaiheiden sekä tyttöjen ja poikien kehityksen tunteminen, eri-ikäisten kasvun tukeminen, yksilön ja ryhmän kohtaaminen, perheen kasvatustyön tukeminen
Ohjaaminen, opettaminen, kouluttaminen; kokoavan/kokoontuvan toiminnan menetelmät, kouluttajan ja ohjaajan taidot, koulutuksen suunnittelutaidot, erilaisten oppijoiden
ohjaaminen, moniammatillinen työote, rippikoulutyö, vapaaehtoistoimijoiden kouluttaminen ja ohjaaminen, työssäoppijoiden/harjoittelijoiden ohjaaminen
Hengellinen työ verkossa; verkko-ohjaaminen, -auttaminen, -kirjoittaminen, -keskustelu,
lasten ja nuorten oman sisällöntuotannon ohjaaminen
Yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen osaaminen
Sosiaalipedagoginen osaaminen; osallistava toiminta, yhteisöllisen toiminnan taidot, erityisen tuen tarpeen tunnistaminen, vuorovaikutustaidot, lastensuojelun toimintatapojen
tunteminen
Kulttuurin ja perinteiden tunteminen; sosiokulttuurisuus, paikallisuus
Verkostotyö; projektiosaaminen, vapaaehtoistoiminnan verkosto-osaaminen
Monikulttuurinen toiminta; maahanmuuttajien kysymykset, kulttuurien välisten rajaaitojen ja ennakkoluulojen lieventäminen, kansainväliset yhteydet ja toiminnot, lähetys ja
kansainvälinen vastuu, ekumeeninen toiminta
Rakenteellinen vaikuttaminen; alueellinen ja valtakunnallinen vaikuttaminen, lasten ja
nuorten oikeuksien edistäminen, lasten ja nuorten kuuleminen, lapsivaikutusten arviointi, lasten ja nuorten elinolosuhteisiin ja hyvinvointiin liittyvä lainsäädäntö
Viestintä- ja mediaosaaminen; viestintävälineiden käyttö, mediakriittisyys, mediakasvatus
Ekologisen vastuun, toiminnan ja kestävän kehityksen tukeminen; luonto- ja ympäristökasvatus, leiri- ja retkitoiminnan osaaminen
17
Organisaatio- ja kehittämisosaaminen
Työn koordinointi ja organisointi; toiminnan ja talouden suunnittelu, työyhteisö- ja alaistaidot, virkavastuu, valmiudet esimiestehtäviin, johtaminen, laadun ja vaikuttavuuden arviointi, hallintotyö, strategiatyö
Prosessiosaaminen; erilaisten prosessien kokonaisuuden hahmottaminen, prosessien näkeminen, ohjaaminen, arviointi ja koordinointi
Tutkiva, kokeileva ja arvioiva työote; toiminnan ja oman työn arviointi, toimintaympäristön analysoinnin taidot, kehittämishaasteiden tunnistaminen, ammattikunnan historia
Kirkko toimintaympäristönä; kirkon perustehtävä, kirkon lainsäädäntö
Persoonallinen ja ammatillinen kasvu; uuden oppiminen ja kouluttautuminen, työhyvinvointi ja työssäjaksaminen, oman työn ja ajankäytön suunnittelu
3.4 Lastenohjaajan ydinosaaminen
3.4.1 Ammatin kuvaus
Seurakunnan varhaiskasvattajana lastenohjaaja toimii varhaiskasvatuksen pedagogisten periaatteiden sekä kirkon kastekasvatuksen pohjalta. Lastenohjaaja kuuluu seurakunnan hengellisen
työntekijöiden5 henkilöstöryhmään. Ammatti perustuu kasvattajuuteen ja kasvatustietoisuuteen,
joka rakentuu lapsen ja perheen, kirkon arvopohjan ja ympäröivän yhteiskunnan kokonaisvaltaisesta ymmärtämisestä. Tämä konkretisoituu kasvattajan toiminnassa lasten, perheiden ja niiden
lähiyhteisöjen kanssa.
Seurakunnan lastenohjaajan päätehtävänä on työskennellä lasten ja perheiden kanssa ja tukea
kristillistä kasvatusta ja hengellistä kasvua. Hän työskentelee sekä alle kouluikäisten että kouluikäisten lasten kanssa. Kasvatus- ja ohjaustehtävässään lastenohjaaja huolehtii lapsen kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Lastenohjaajan tulee osata kohdata lapsi niin yksilönä kuin ryhmän jäsenenä. Hänen tulee myös osata kuunnella lasta ja perhettä sekä työskennellä varhaisen
tukemisen periaatteiden mukaisesti.
Lastenohjaaja kohtaa vanhemmat lähes joka päivä erilaisissa tilanteissa. Työssä korostuu kasvatuskumppanuus, jossa kuunnellaan vanhempien mielipiteitä, ajatuksia ja toiveita lapsen kasva5
Kirkkolaki ja -järjestys eivät suoraan määrittele, minkä tehtävien viran- tai toimenhaltijat kuuluvat hengelliseen
työhön. Tässä yhteydessä voidaan viitata kahteen pykälään. a) Kirkkolain 2. luvun 3 §:n 2. mom: Hengellistä työtä
tekevien kelpoisuuden määrittäminen on ko. kirkkolain kohdan mukaan piispainkokouksen tehtävä. Ko. lain kohta
käyttää termiä opetus, ei lapsi- ja nuorisotyö. Eli tällöin kaikkien opetustehtävissä olevien kelpoisuus, myös lastenohjaajien, määritellään piispainkokouksessa. Lastenohjaajien osalta on annettu kelpoisuussuositus. Eli tähän
perustuen lastenohjaajat kuuluvat hengellisen työn tekijöihin. b) Kirkkolain 6. luvun 1 §:ssä 2. mom. mainitaan että
"... opetukseen liittyvässä pysyväisluonteisessa työssä voi olla vain evankelis-luterilaisen kirkon jäsen". Lastenohjaajan työ kuuluu kirkon opetustehtäviin. Hengellisen työn tekijöiltä edellytetään kirkon jäsenyyttä.
18
tukseen liittyen. Lastenohjaaja pyrkii omalla toiminnallaan edistämään perheiden hyvinvointia,
perheiden välistä yhteisöllisyyttä ja yhteisvastuullisuutta lasten kasvatuksessa. Lastenohjaajalla
on valmiuksia toimia lasten suojelun periaatteiden mukaisesti. Lastenohjaaja toimii aina lapsen
etua ajatellen esimerkiksi arvioidessaan päätöksenteon ja oman toimintansa lapsivaikutuksia.
Lastenohjaaja työskentelee moniammatillisessa työyhteisössä ja verkostoissa. Keskeistä on vastuullinen sitoutuminen työyhteisöön, sen perustehtävään sekä seurakunnan varhaiskasvatuksen
kehittämiseen. Lastenohjaaja tekee vuorovaikutteista yhteistyötä muiden lapsen kasvatukseen
osallistuvien kanssa.
Lastenohjaaja edistää kasvua tukevaa toimintaympäristöä. Esteettinen ympäristö antaa mahdollisuuden hiljentymiseen, pohdintaan ja omaan rauhaan, mutta myös toiminnallisuudelle, itseilmaisulle ja liikunnalle varataan tilaa.
Lapsi- ja perhetyön perustutkinto (120 ov) on toisen asteen ammatillinen perustutkinto, joka
kelpoistaa seurakuntien lastenohjaajan sekä kuntien varhaiskasvatuksen, lastensuojelun ja perhetyön tehtäviin. Tutkinto sisältää piispainkokouksen päätöksen mukaisesti vähintään 35 ov teologisia sekä seurakunnan ja kirkon työhön liittyviä opintoja.
Lastenohjaajan tehtävään suositellaan piispainkokouksen 9.9.2009 antaman päätöksen mukaisen tutkinnon tai piispainkokouksen aikaisempien päätösten mukaisen tutkinnon tai koulutuksen suorittamista.6
3.4.2 Ydinosaamisalueet ja -sisällöt
Ydinosaamisalueet eivät ole toisistaan irrallisia, vaan liittyvät toinen toisiinsa muodostaen lastenohjaajan ammatin kokonaisuuden. Vaikka vain yksi ydinosaamisalueista on nimetty hengellisen työn osaamisen alueeksi, on myös kolmeen muuhun osaamisalueeseen kirjattu kirkon ja seurakunnan työn kannalta keskeisiä osaamisalueita. Ohjaus- ja vuorovaikutustaidot ovat lastenohjaajan työn perustaitoja, jotka liittyvät kaikkiin neljään ydinosaamisalueeseen.
Lastenohjaaja tekee työtään lasten ja perheiden kanssa. Työn lähtökohtana on kristilliseen uskoon perustuva arvo-osaaminen.
KUVIO 5. Lastenohjaajan ydinosaamisalueet
6
http://www.evl.fi/piispainkokous/LASTENOHJAAJA-SUOSITUS.pdf
19
Hengellisen kasvun
tukemisen osaaminen
ArvoOrganisaatio- ja
kehittämisosaaminen
Lapset
Perheet
Pedagoginen
osaaminen
osaaminen
Yhteisöllinen ja
yhteiskunnallinen
osaaminen
Ydinosaamisalueiden sisällöt
Hengellisen kasvun tukemisen osaaminen
Kristillinen kasvatus; teologinen ja varhaiskasvatuksellinen perusta, tavoitteet, menetelmät
Uskontokasvatus; uskontokasvatuksen perusta, sen eri muodot varhaiskasvatuksessa ja koulussa, uskontokasvatuksen yhteistyö yhteiskunnan varhaiskasvatuksen kanssa, päivähoidon
uskontokasvatuksen mentorina toimiminen
Kristillinen arvopohja; kastekasvatus, eettiset periaatteet, kristillinen ihmiskäsitys
Jumalanpalvelus- ja ehtoolliskasvatus
Lapsen ja aikuisen sielunhoidollinen kohtaaminen; uskonnollisten kysymysten kuuleminen
ja niistä keskusteleminen, hengellinen ohjaus
Pedagoginen osaaminen
Kasvatustietoisuus; oma kasvatuskäsitys, ajanmukainen ammatin kasvatustieteellinen ja
varhaiskasvatuksellinen perusta, pedagogiset taidot, tunnetaidot
Työ lasten kanssa; lasten kehitysvaiheiden tunteminen, lapsen kohtaaminen ja ohjaaminen
yksilönä ja ryhmässä, perushoito, turvallisen oppimis- ja kasvuympäristön kehittäminen,
lastensuojelun toimintatapojen tunteminen, mediakasvatus
Työ perheiden kanssa; perheiden moninaisuuden ymmärtäminen, lapsen aseman tunnistaminen perheessä, kasvatuskumppanuus, perhetyön laaja-alaisuus, verkko-osaaminen
20
Työ erityistä tukea tarvitsevien lasten ja perheiden kanssa; erityispedagoginen perusta, tuen
muodot ja menetelmät
Työ monikulttuuristen ja maahanmuuttajaperheiden kanssa; suomalaisen ja luterilaisen
kulttuurin tiedostaminen, erilaisuuden kohtaaminen, monikulttuurinen kasvatustyö
Organisaatio- ja kehittämisosaaminen
Oma ammatillinen kasvu; kehittävä työote, ammatti-identiteetin kehittyminen, itsearviointi,
työuran vaiheiden tiedostaminen, ammattitaidon kehittäminen
Tiimin ja työyhteisön jäsenyys; tiimityön osaaminen, toiminnan ja talouden suunnittelu, vastuullisuus ja sitoutuminen työhön, työyhteisö- ja alaistaidot
Työhyvinvoinnista huolehtiminen
Työssäoppimisen ohjaaminen; työpaikkaohjaajana, mentorina tai arvioitsijana toimiminen,
vastavuoroinen kehittyminen
Innovatiivinen kehittäminen; seurakunnan varhaiskasvatuksen sekä ammatillinen kehittäminen
Yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen osaaminen
Julkisen ja kolmannen sektorin kanssa tehtävä moniammatillinen verkostotyö; seurakunnan
varhaiskasvatuksen arvopohjan ja näkemyksen edustaminen verkostoissa
Yhteisöllinen ja osallistava työote; paikallisen kulttuurin huomioiminen, lähiyhteisöjen
kanssa tehtävä työ, lasten ja nuorten kuuleminen
Tuki- ja auttamisjärjestelmien kokonaisuus; varhainen tukeminen ja puuttuminen, lasten
suojelu, ennalta ehkäisevä työ, perheiden neuvonta ja rohkaisu tuki- ja auttamispalvelujen
käyttämiseen,
Kestävä kehitys osana työtä
Seurakunnan varhaiskasvatuksen ja perhetyön palvelujen viestintä ja markkinointi
3.5 Papin ydinosaaminen
3.5.1 Ammatin kuvaus
Kirkon järjestysmuoto erottaa toisistaan pappisviran ja papinviran. Papinviralla tarkoitetaan seurakunnan, seurakuntayhtymän, hiippakunnan tai kirkkohallituksen perustamaa virkaa papillisia
tehtäviä varten. Seurakunnan papin virat ovat seurakuntapastorin, kappalaisen ja kirkkoherran
virkoja. Osa papeista toimii kirkon erityistehtävissä, joihin edetään usein seurakuntaviran kautta.
Tämä ydinosaamiskuvaus on laadittu ajatellen seurakuntapapin tehtävää.
Suuri osa Suomen ev.-lut. kirkon papeista on seurakuntapappeja. Viran kelpoisuusehtona on
pappisvihkimys. Papiksi vihittäviltä edellytetään teologian maisterin tutkintoa, johon sisältyvät
piispainkokouksen määrittelemät opinnot.7 Teologian kandidaatiksi ja maisteriksi valmistutaan
7
Nro 105 Piispainkokouksen päätös pappisviran kelpoisuusvaatimukseksi hyväksyttävästä teologisesta tutkinnosta
21
Helsingin yliopiston ja Åbo Akademin teologisista tiedekunnista sekä Itä-Suomen yliopistosta
(Joensuu).
Pappisvirkaan vihkimisestä päättävät piispa ja tuomiokapituli yhdessä ja vihkimisen toimittaa
piispa. Henkilö vihitään pääsääntöisesti seurakunnan papiksi. Vihkimyksen edellytyksenä on vokaatio eli se, että kirkko tai jokin seurakunta on kutsunut henkilön toimittamaan papinvirkaa
(vocatio externa). Kenelläkään ei siis ole subjektiivista oikeutta saada pappisvihkimystä. Papiksi
vihkiminen on mahdollista myös, mikäli henkilö toimii teologisen tieteen opettajana, uskonnonopettajana tai kirkon lähetysjärjestöissä.
Papiksi vihittävän tulee olla 1) jumalaapelkäävä ja kristillisestä vakaumuksesta tunnettu konfirmoitu kirkon jäsen, 2) suorittanut yliopistossa sellaisen teologisen tutkinnon, jonka piispainkokous on hyväksynyt pappisviran kelpoisuusvaatimukseksi, 3) terveydeltään pappisvirkaan kykenevä sekä 4) muutoinkin pappisvirkaan soveltuva (KJ 5:2).
Pappisvirka saadaan pappisvihkimyksessä ja kestää kuolemaan saakka, ellei henkilö itse eroa tai
häntä eroteta siitä. Pappisvirka antaa oikeuden hoitaa kirkkolaissa, kirkkojärjestyksessä ja kirkkokäsikirjoissa mainitut papin tehtävät. Papin tehtäviä ei voi tilapäisestikään hoitaa henkilö, jota
ei ole vihitty pappisvirkaan.
Pappisvirka on luterilaisen tunnustuksen mukaan nimenomaan sanan ja sakramenttien hoitamisen virka. Se on palvelutehtävä, joka on olemassa jotta ihmisissä syntyisi ja kasvaisi usko Kristukseen. Papin tehtävässä korostuu evankeliumin julistamisen ja opettamisen ulottuvuus. Pappisviran luonteeseen kuuluu sekä palvelu että hengellinen johtaminen. Suhteessa omiin seurakuntalaisiinsa pappi on yhtä aikaa paimen (pastor) ja palvelija (minister).
Papin työ liittyy kaikkien seurakuntalaisten elämäntilanteisiin syntymästä kuolemaan. Papin erityisenä tehtävänä seurakunnassa ovat jumalanpalveluksen ja sakramenttien toimittaminen, kirkollisten toimitusten hoitaminen, rippikouluopetus sekä sielunhoito ja rippi, jossa pappia sitoo
ehdoton salassapitovelvollisuus. Useimmissa seurakunnissa papeilla on työnjaossa määritelty
työala, kuten lapsityö, nuorisotyö, diakoniatyö tai lähetystyö.
Työyhteisössä pappi on sekä työtoveri että alainen. Viran hoitaminen edellyttää yhteistyötä muiden työntekijöiden ja seurakuntalaisten kanssa. Monissa työtehtävissä papilta kuitenkin edellytetään kokonaisuuden hallintaa, vastuuta ja johtajuutta. Seurakuntavirassa toimiva pappi ei ole
seurakunnan luottamuselinten alainen. Kappalaisen ja seurakuntapastorin lähin esimies on
yleensä kirkkoherra. Papiston ylin esimies on hiippakunnan piispa, jonka tehtävänä on ”tukea ja
ohjata hiippakuntansa pappeja heidän työssään ja valvoa, että he hoitavat pappis- ja papinvirkansa velvollisuudet” (KJ 18:1).
3.5.2 Ydinosaamisalueet ja -sisällöt
Ydinosaamisen perusta: Kristus ja kirkko, teologia ja papin persoona
22
Kristuksen kirkko kutsuu ihmisen pappisvirkaan. Vihkimyksessä pappi sitoutuu kirkon tunnustukseen ja kristilliseen elämäntapaan.8 Pappi hoitaa virkaansa sen varassa, että itse evankeliumi,
Kristuksen valtuutus ja kirkon usko kantavat häntä.
Papin viran hoitaminen edellyttää laajaa yleissivistystä teologian eri alueilta, kykyä vuoropuheluun muiden tieteiden kanssa ja valmiutta hyödyntää teologian lähitieteitä. Pappi pystyy teologiseen reflektioon ja mielekkääseen vuoropuheluun toimintaympäristön kanssa. Hän tuntee Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen keskeisen sisällön sekä ymmärtää kirkon traditioita. Hänen
tehtävänään on tulkita kristillistä sanomaa ihmisille eri tilanteissa. Papin virkaan kuuluvat todistus (missio), palvelu (diakonia) ja kasvatus. Pappi on kutsuttu toimimaan Jumalan armon välittäjänä niin, että ihmiset vahvistuvat uskossa, toivossa ja rakkaudessa.
Tiedollisen osaamisen rinnalla papin työssä tarvitaan kiinnostusta ihmisiin ja hyviä vuorovaikutustaitoja, kykyä olla lähellä ihmistä ja kykyä olla esillä. Papin on tärkeää tiedostaa virkansa ja
persoonansa mahdollisuudet ja rajat. Pappia uhkaa helposti persoonaton virkamiesmäisyys tai
viran ottaminen vain itsetoteutuksen välineeksi. Siksi tarvitaan realistista itsetuntemusta, halua
kasvaa ihmisenä ja ammattilaisena sekä tahtoa palvella seurakuntaa ja sen yhteisiä tavoitteita.
Pappi työskentelee ihmisille henkilökohtaisella uskon alueella, mikä edellyttää tilannetajua ja
hienotunteisuutta. Pappi hyväksyy sen, että häneen kohdistetaan ristiriitaisia rooliodotuksia,
mutta osaa arvioida niitä kriittisesti ja toimia tarkoituksenmukaisesti.
Papin tulee huolehtia omasta hengellisestä elämästä. Pappisviran ydintä on Jumalan edessä oleminen. Pappi elää ja toimii Pyhän Kolminaisuuden edessä ja yhdessä hänen kanssaan. Hänen tehtävänään on kutsua ja opastaa ihmisiä Pyhän ääreen ja elää itsekin uskonyhteisön jäsenenä. Suhde Jumalaan on papille sekä voiman lähde että julistuksen uskottavuuden edellytys.
Edellä on kuvattu papin työn perusta. Käytännössä se toteutuu seuraavilla viidellä osaamisalueella: 1) julistus, jumalanpalvelus ja kirkolliset toimitukset, 2) kristillinen kasvatus ja ohjaus, 3) sielunhoito, 4) yhteiskunta: todistus ja palvelu sekä 5) työyhteisö. Osaamisalueet liittyvät kiinteästi
toisiinsa ja tehtävästä riippuen ne painottuvat eri tavoin.
KUVIO 6. Papin ydinosaamisalueet
8
Kirkon tunnustus määritellään kirkkolaissa: ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa.” (KL 1 § 1). Papiksi vihittäessä on annettava virkaan vihittäessä seuraava Kirkkojärjestyksen 5 luvun 6 §
mukainen pappislupaus:
Minä N.N. lupaan kaikkitietävän Jumalan edessä, että toimittaessani pappisvirkaa, jonka olen valmis ottamaan vastaan,
tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. En julkisesti
julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja. Tahdon myös oikein julistaa Jumalan sanaa
ja jakaa pyhiä sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaan. Tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä palvella
alttiisti seurakuntaa ja sanankuulijoita. Kaikkea tätä tahdon noudattaa niin, että voin vastata siitä Jumalan ja ihmisten
edessä. Tähän Jumala minua auttakoon.
23
Ydinosaamisalueiden sisällöt
Julistus, jumalanpalvelus ja kirkolliset toimitukset
Pappi
ymmärtää pyhäpäivän, kirkkovuoden, jumalanpalvelusperinteen, erilaisten kristillisten
symbolien, virsien ja muun musiikin sekä rukoushetkien merkityksen ja luonteen,
osaa valmistella ja toimittaa jumalanpalveluksen kirkkokäsikirjan mukaisesti ottaen huomioon tilaisuuden luonteen,
osaa soveltaa Raamatun ja kirkon opin sisältöä ihmisten elämään jumalanpalveluksissa ja
kirkollisissa toimituksissa,
osaa saarnata ja pitää erilaisia hengellisiä puheita uskottavasti, aidosti ja tilanteen edellyttämällä tavalla,
osaa käydä toimituskeskustelun: kykenee kuuntelemaan ja eläytymään ihmisten elämäntilanteisiin ja kuvaamaan toimituksen sisällön ja merkityksen ja
osaa toimittaa kirkollisen toimituksen turvallisesti ja ihmisläheisesti.
24
Kristillinen kasvatus ja ohjaus
Pappi
tuntee kirkon kasvatustyön perusteet,
ymmärtää vuorovaikutuksen merkityksen oppimisessa,
osaa suunnitella ja ohjata mielekästä oppimista hyödyntäen erilaisia pedagogisia menetelmiä,
ymmärtää ihmisen elämänkaarta ja osaa tukea ihmistä uskonnollisen kasvun eri vaiheissa,
osaa pohtia ihmisten kanssa elämänkatsomukseen ja kristilliseen uskoon liittyviä kysymyksiä,
tunnistaa oman persoonansa vaikutuksia kasvatus- ja ohjaustyössä ja osaa asettaa itselleen tätä koskevia kehitystehtäviä,
kykenee tekemään yhteistyötä toisten kanssa luovasti ja vastuullisesti,
ymmärtää rippikoulun merkityksen ja osaa johtaa sen yhteistyössä muiden kanssa ja
osaa tukea vanhempia ja muita kasvattajia kristillisen kasvatuksen toteuttamisessa.
Sielunhoito
Pappi
ymmärtää ihmisen elämää sielunhoidollisesta, pastoraaliteologisesta ja psykologisista näkökulmista,
haluaa kasvaa sielunhoitajana ja hengellisenä ohjaajana,
kykenee tukemaan elämän mielekkyyden pohdinnoissa ja hengellisessä kasvussa,
tunnistaa ihmisen elämän kriisejä ja hengellisiä kysymyksiä,
osaa kuunnella ja olla kriisissä olevan ihmisen rinnalla ja
osaa toimittaa ripin.
Yhteiskunta: todistus ja palvelu
Pappi
tuntee seurakunnan toimintaympäristöä ja seuraa aikaansa,
ymmärtää lähetyksen perusteita ja kirkon missionaarisen luonteen ja haluaa käydä vuoropuhelua eri tavalla uskovien ja eri kulttuureista tulevien ihmisten kanssa,
ymmärtää ekumenian merkityksen ja osaa toimia kirkkonsa edustajana muiden kristittyjen kanssa,
ymmärtää diakonian perusteita ja ulottuvuuksia sekä toimii lähimmäisiä palvellen,
pystyy tarvittaessa kartoittamaan muita avun lähteitä ja kykenee moniammatilliseen yhteistyöhön,
hallitsee viestinnän perusteet, haluaa ylläpitää ja kehittää viestinnän taitoja, osaa hyödyntää verkkoa ja sosiaalista mediaa työssään,
toimii rakentavasti kirkon ja seurakunnan edustajana ja ymmärtää kirkon kulttuuriperintöä,
kykenee yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja yhteistyöhön viranomaisten, kansalaisjärjestöjen ja muiden yhteisöjen kanssa ja
osaa toimia kestävän kehityksen ja ekologisen vastuun periaatteiden mukaisesti.
Työyhteisö ja yhteistyö
Pappi
25
ymmärtää seurakunnan yhteisönä, jossa seurakuntalaiset, luottamushenkilöt ja työntekijät kantavat yhdessä vastuuta sen hengellisestä perustehtävästä,
sitoutuu työyhteisön pelisääntöihin ja työyhteisön kehittämiseen,
osaa toimia alaisena ja esimiehenä,
kehittää ihmissuhde- ja vuorovaikutustaitojaan sekä verkosto-osaamista,
osaa suunnitella, arvioida ja kehittää omaa työtään ja työalaansa,
kykenee hyödyntämään teologista asiantuntemustaan moniammatillisessa yhteistyössä,
kykenee rajaamaan omaa työtään ja huolehtimaan omasta hyvinvoinnistaan,
osaa motivoida vapaaehtoisia seurakunnan työhön ja toimia heidän kanssaan ja
tuntee kirkon hallintoa ja kirkkolainsäädäntöä sekä hoitaa asianmukaisesti virkaansa kuuluvat hallinnolliset tehtävät.
26
Liitteet
Liite 1 Ammattien ja koulutuksen vaiheet
Diakoniatyöntekijöiden ammatin ja koulutuksen vaiheet
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyön ammattien kehityksen alkuvaiheet sijoittuvat
1800-luvun loppupuolelle diakonissojen osalta ja 1900-luvun alkuun diakonien osalta. Diakonikoulutus oli pysähdyksissä 1920-luvulta aina 1950-luvulle asti. Diakoniatyöntekijöiden koulutus
alkoi diakonissojen koulutuksena kansainvälisten yhteyksien seurauksena. Suomalainen diakonissakoulutus perustui Saksassa vaikuttaneen pastori Fliednerin vuonna1836 aloittamaan diakonissakoulutukseen Kaiserwertissa. Diakonissalaitos oli kouluttava oppilaitos ja samalla se toimi harjoittelupaikkana. Diakonissalaitos toimi samalla diakonissojen kotina; näin syntyi sisarkotijärjestelmä. Suomen ensimmäinen diakonissalaitos perustettiin Helsinkiin 1867. Kaksi vuotta
myöhemmin perustettiin neljä muuta laitosta. Diakonissalaitoksissa toimittiin ns. sisarkotijärjestelmän mukaisesti. Diakonissakoulutukseen on aina liittynyt sairaanhoitajan pätevyys. Kirkon
diakoniatyöntekijöillä on ollut aina kaksoiskelpoisuus, sekä kirkon että yhteiskunnan työtehtäviin.
Diakonikoulutus alkoi seurakuntapalvelijakoulutuksena miehille Sortavalan diakonissalaitoksessa1901. Koulutus jatkui diakonikoulutuksena, mutta se lakkautettiin 20 vuotta myöhemmin.
Vuonna 1953 Suomen Kirkon Seurakuntaopisto käynnisti diakonikoulutuksen uudelleen, ja samanaikaisesti se avautui myös naisille. Diakonien koulutus on perustunut sosiaalityön ammatilliseen osaamiseen, joskin jonkin aikaa diakonit saivat myös nuorisotyön kelpoisuuden.
Diakoniatyöntekijän rooli kehittyi ja muotoutui seurakunnissa sairaanhoidon, sosiaalityön ja
seurakuntatyön vuorovaikutuksessa. Työn alkuvaiheessa järjestöt ja seurakunnat pyysivät laitoksilta sisaria työhön seurakuntiin, mutta sisaret olivat edelleen diakonissalaitoksen sisaryhteisön jäseniä. Diakonissalaitoksista lähtevästä diakoniasta siirryttiin seurakuntadiakoniaan, kun
vuoden 1944 kirkkolaki edellytti diakonianviran perustamista jokaiseen seurakuntaan. Seurakuntadiakonian alkuaikoina diakonissan työtä seurakunnissa ohjasi vahvasti kunnallinen sairaanhoitotyö; diakonissat olivat myös kunnanlääkärin alaisia. Vuoden 1972 Kansaterveyslain
uudistuksen jälkeen diakonissojen työnkuva muuttui sairaanhoidollisesta selkeästi seurakunnalliseen työhön. Kotisairaanhoito siirtyi kuntien hoidettavaksi. Nykyinen kansanterveyslaki edellyttää kuntien työntekijöiltä yhteistyötä muiden toimijoiden kanssa terveyden ja hyvinvoinnin
edistämiseksi. Vuonna 2005 diakonissakoulutus aukeni myös miehille. Terveydenhuollon ammattihenkilöstöstä annetun lain (1994) ja sen uudistuksen (2001) perusteella diakonissoilla on
nyt mahdollisuus toimia itsenäisinä ammatinharjoittajina. Vuonna 2005 piispainkokous uudisti
diakonisen sairaanhoidon suuntautumisvaihtoehdon kelpoisuusehtoja siten, että sairaanhoitaja
AMK (diakonissa) -opinnot pitenivät 30 opintopistettä ollen nyt 240 op.
Diakonien työnkuva painottui seurakunta- ja sosiaalityön viitekehykseen. Vuoteen 1973 saakka
diakoni- ja nuorisotyöntutkinto antoi kelpoisuuden myös nuorisotyönohjaajan virkaan. Sama
säännös koskee Sisälähetysseuran opistoa ja muualla nuoriso-ohjaajatutkinnon ennen vuotta
1980 valmistuneita ja vihittyjä. Vuoden 1974 jälkeen koulutus muuttui pelkästään diakonia- ja
27
sosiaalityön tutkinnoksi ja antoi pätevyyden toimia diakoniatyön lisäksi myös yhteiskunnan sosiaalityön tehtävissä vuoteen 1983 saakka. Tämän jälkeen diakonin koulutuksen suorittaneille on
ollut yhteiskunnassa kelpoisuus sosiaaliohjaajan tehtäviin. Ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneet ovat kelpoisia yhteiskunnan puolella aikuissosiaalityön tehtäviin.
Diakoniatyö oli 70 –luvulle saakka painottunut ”kotisairaanhoidolliseen” vanhustyöhön. Diakonikoulutuksen myötä seurakuntadiakoniaan tuli vahva sosiaalityön painotus, jopa radikaalinen
ulottuvuus. Yhteiskunnallinen rakenteisiin vaikuttaminen lisääntyi, työmuodoksi tuli yhdyskuntatyö.
Diakonissojen ja diakonien koulutus on ollut opistotasoista vuoteen 1995 saakka. Vuonna 1996
koulutus muuttui ammattikorkeakoulutasoiseksi. Diakonian virkaan edellytetään sosiaali- ja terveysalan ammattikorkeakoulututkinto, joko sosionomi (AMK) tai sairaanhoitaja (AMK), joka sisältää piispainkokouksen kelpoisuusvaatimusten mukaiset opinnot.
Ammattikorkeakoulutuksen alkuaikoina valinta kirkolliselle suuntautumisvaihtoehdolle tehtiin
opiskelujen myöhäisemmässä vaiheessa. Vuonna 2005 tehdyssä uudistuksessa kirkolliseen koulutukseen hakeutuminen muuttui niin, että kirkollinen suuntautumisvaihtoehto valitaan suoraan
hakuvaiheessa.
Diakonissat ja diakonit ovat kirkon diakoniatyön asiantuntijuuden lisäksi omien alojensa substanssiosaajia. Diakonissa on diakonisen hoitotyön asiantuntija. Terveydenhuollon ammattihenkilönä diakonissa edistää yksilöiden, perheiden, ryhmien ja yhteisöjen terveyttä, vahvistaa voimavaroja, sekä mahdollistaa toivoa ja omatoimista selviytymistä.
Diakoni on diakonisen aikuissosiaalityön asiantuntija, jonka osaamisessa painottuvat ihmisen
aineelliset ja yhteiskunnalliset tarpeet sekä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin liittyvät kysymykset.
Sosiaalialan koulutusohjelman diakonisen sosiaalityön suuntautumisvaihtoehdon opinnoissa
valmistuu sosionomiksi (AMK), jolla on kelpoisuus evankelis-luterilaisen kirkon diakonian virkaan. Opinnot ovat laajuudeltaan 210 opintopistettä.
Hoitotyön koulutusohjelman diakonisen hoitotyön suuntautumisvaihtoehdon opinnoissa valmistuu sairaanhoitajaksi (AMK), jolla on kelpoisuus evankelis-luterilaisen kirkon diakonian virkaan
(diakonissa). Opinnot ovat laajuudeltaan 240 opintopistettä.
Koulutusta järjestetään Diakonia-ammattikorkeakoulussa ja Yrkeshögskolan Noviassa.
28
Kanttorin ammatin ja koulutuksen vaiheet
Ammatin kehittyminen
Luterilainen kanttorin virka on muodostunut kahdesta toisiinsa sulautuneesta kehityslinjasta:
toimenkuvaltaan monipuolisesta lukkarin ja musiikillisiin tehtäviin keskittyneestä urkurin virasta. Suomen ensimmäiset urkurit olivat ulkomailta muuttaneita ammattimuusikoita. Tällainen
ammattimuusikko hoiti yleensä koko kaupungin muusikon tehtäviä, ja seurakunnan urkurin tehtävät saattoivat olla osa hänen työnsä kokonaisuutta. Musiikilliselta ammattitaidoltaan urkurit
olivat yleensä lukkareita pätevämpiä. Vuoden 1869 kirkkolaki selkiytti lukkarin toimenkuvaa ja
se vahvistui nimenomaan muusikon virkana. Kirkkomusiikin ammattikoulutus käynnistyi vuonna 1878 Turun lukkari-urkurikoulussa. 1800-luvun lopulla koulutus aloitettiin myös Helsingissä,
Oulussa ja Viipurissa. Opetusohjelma koostui pelkästään musiikkiaineista. Koulun käyneet lukkari-urkurit keskittyivät viranhoidossaan koulutuksensa mukaisiin tehtäviin. Viran nimike muuttui
1920-luvulla kanttori-urkuriksi.
Kahden kehityslinjan erilaisuus on vaikuttanut kanttorin viran kehitykseen alusta saakka. Kanttorin virkaan ja koulutukseen on aika ajoin pyritty yhdistämään muita kuin musiikkiin liittyviä
tehtäviä. On kokeiluja opettajan ja kanttorin yhdistelmäviroista, kanttorin ja diakoniatyöntekijän
sekä kanttorin ja nuorisotyönohjaajan viroista. 1900-luvun jälkipuoliskolla tehtiin useita yrityksiä kanttorin viran uudelleen järjestämiseksi. Uudistuspyrkimysten keskeinen syy oli kanttoripula. Vuonna 1981 viran nimeksi tuli kanttori. Tuolloin toteutunut kanttorin viran porrastaminen
kolmeen tasoon vaikutti merkittävällä tavalla viran rakenteeseen ja luonteeseen. Uudistuksen
perusperiaatteena oli kirkon olemuksesta ja tehtävästä sekä seurakuntien käytännön tarpeista
nousevan kirkkomusiikin merkityksen korostaminen. Kanttorin viran keskeiseen sisältöön on
aina kuulunut vastuu sekä seurakunnan jumalanpalveluselämän musiikillisesta toteutuksesta
että eri-ikäisten seurakuntalaisten musiikkikasvatuksesta, erityisesti rippikoulusta.
Kanttori-urkurien koulutus musiikkiopistoista Sibelius-Akatemiaan 1950-luvulla
Kirkkomusiikkialan ammattikoulutus siirrettiin vuonna 1951 kolmesta kirkkomusiikkiopistosta
Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosastoon. Tutkinnon nimitys oli tuolloin kanttori-urkuri, ja se
oikeutti hakemaan kanttori-urkurin virkojen lisäksi myös erillisiä kanttorin ja urkurin virkoja.
Kanttori-urkurien koulutus aloitettiin vuonna 1960 myös Kuopion musiikkiopiston kirkkomusiikkiosastossa tiiviissä yhteistyössä Sibelius-Akatemian kanssa. "Seurakunnallisten aineiden"
todistuksen antoi Suomen kirkon seurakuntaopisto. Vuonna 1977 Kuopion oppilaitos muutti nimensä Kuopion konservatorioksi ja sikäläinen kirkkomusiikkiosasto muuttui kirkkomusiikkilinjaksi. Sibelius-Akatemiassa oli mahdollista suorittaa myös ylempi kanttori-urkurin tutkinto, musiikinjohtajan tutkinto ja diplomitutkinto. Näitä ei kuitenkaan nimetty kelpoisuusvaatimuksiksi.
Sivutoimisen kanttori-urkurin tutkinto mahdolliseksi 1960-luvulta alkaen
1960-luvulta alkaen alkoi vähitellen kasvava kanttoripula. Tuomiokapitulit järjestivät varsin kirjavasti sivutoimisen kanttori-urkurin tutkinnon suorittamismahdollisuuksia, mutta eivät juurikaan koulutusta tätä varten. Sivutoimisten kanttori-urkurien asema jäi epäselväksi. Sivutoimisen
kanttori-urkurin tutkinnon suorittaminen oli mahdollista vuoteen 1981 saakka.
Kelpoisuuksia tuottanutta poikkeuskoulutusta on järjestetty kahteen kertaan. Vuoden 1980 jälkeen Kirkon jumalanpalvelus- ja musiikkitoiminnan keskus järjesti lähinnä sivutoimisen kantto29
rin tutkinnon suorittaneille poikkeuskoulutuksen, jolla lukuisat henkilöt saivat kelpoisuuden
"alimman asteen virkoihin”. Vuosina 1993–95 Sibelius-Akatemia järjesti ns. kelpoistamiskoulutuksen, jonka perusteella muutamat henkilöt saivat kelpoisuuden "keskimmäisen asteen
virkoihin”.
Kanttorin virkojen porrastus ja koulutuksen uudistus 1980-luvulla
Vuonna 1981 alkanut kanttorin virkojen kelpoisuusvaatimusten porrastus perustui näkemykseen, jonka mukaan ihanteena on B-virka jokaisen seurakunnan kanttorin viran perusmuotona.
Tällaisen viranhaltijan katsottiin pystyvän vastaamaan täysipainoisesti jumalanpalvelusten ja
kirkollisten toimitusten musiikista, seurakunnan musiikkikasvatuksesta ja soitinten huollosta.
Urkujensoittoa ja kuoronjohtoa pidettiin keskeisinä. Maisterin koulutukseen kuuluvan syventymiskohteena oli kolme muuta vaihtoehtoa: laulu, tutkielma ja projekti. Käsitys seurakunnan musiikkikasvatuksen muodoista jäi selkiintymättömäksi, ainoastaan rippikoulun musiikinopetusta
pidettiin tärkeänä.
C-virat tarkoitettiin pienimpiin seurakuntiin sekä suurempien seurakuntien avustaviksi viroiksi.
Niihin johtava koulutus laajentui kuitenkin jatkuvasti, ja vuonna 2007 ammattikorkeakouluihin
kokonaan siirtynyt koulutus muistuttaa maisterikoulutusta. Ainoastaan syventymiskohteen
opinnot puuttuvat, joskin koulutukseen on sijoitettu myös niiden kaltaista ainesta.
A-virat tarkoitettiin tuomiokirkkoseurakuntiin sekä sellaisiin seurakuntiin, joissa on erityinen
tarve ja mahdollisuudet pitkälle erikoistuneiden muusikkojen palkkaamiseen. Käytännössä kyseisiä virkoja on perustettu odotettua huomattavasti enemmän. Tuomiokirkkoseurakuntien viranhaltijoilta on odotettu lähinnä taiteellisia ansioita. Ruotsissa virkaan liittyvät hiippakuntakanttorin tehtävät. Nämä, yleensä sivutoimiset ja työsopimussuhteiset tehtävät ovat Suomessa
yhä enemmän keskittyneet monipuolisista hiippakunnan sekä myös kokonaiskirkon koulutus- ja
kehittämistehtävistä kiinnostuneille kanttoreille.
Piispainkokous nimesi keskimmäisen asteen tutkinnoksi Sibelius-Akatemian kirkkomusiikin koulutusohjelmassa suoritettavan musiikin kandidaatin tutkinnon mutta päätti, että myös kanttoriurkurin tutkinto tuotti edelleen saman kelpoisuuden.
Kuopion koulutus siirrettiin 1.1.1983 Sibelius-Akatemian osaksi (Sibelius-Akatemian Kuopion
koulutusyksikkö). Ensimmäiset musiikin kandidaatit saivat todistuksensa Helsingistä ja Kuopiosta 1985, ja viimeiset vanhan tutkintojärjestelmän mukaiset kanttori-urkurit valmistuivat samoihin aikoihin. Sibelius-Akatemian Kuopion koulutusyksikön nimi muuttui vuonna 1995 Kuopion
osastoksi.
Ylimmän asteen kanttorin tutkinnoiksi piispainkokous nimesi Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosastossa vanhan tutkintojärjestelmän mukaan suoritetun urkujensoiton, laulun tai kuoronjohdon diplomitutkinnon taikka musiikinjohtajan tutkinnon. Uuden tutkintojärjestelmän mukaiset vaatimukset muotoiltiin vastaaviksi lisäopinnoiksi, jotka tuli suorittaa musiikin kandidaatin
tutkinnon lisäksi.
Alimman asteen kanttorin tutkinnoksi piispainkokous päätti konservatoriossa suoritettavan peruskoulupohjaisen tutkinnon, joka myöhemmin nimettiin kirkkomuusikon tutkinnoksi. Piispain30
kokous nimesi myös kirkkomusiikin koulutusta antavat konservatoriot, joiksi tulivat Oulun kaupungin (1984), Tampereen (1986) ja Turun (1992) konservatoriot sekä ruotsinkielinen Svenska
konservatoriet i Jakobstad (1985).
1990-luvun muutoksia
Musiikin kandidaatin tutkinto siirtyi 1.8.1995 alkaen alemman korkeakoulututkinnon nimeksi, ja
piispainkokous nimesi syyskuussa 1994 "keskimmäisen asteen kanttorin tutkinnoksi" musiikin
maisterin tutkinnon. Piispainkokouksen päätöksen mukaan ylimmän asteen kanttorin tutkinto
voi koostua kirkkomusiikin koulutusohjelmassa suoritetusta musiikin maisterin tutkinnosta ja
sen lisäksi suoritetusta urkujensoiton, laulun tai kuoronjohdon A-opintojaksosta. Vaatimukset
vastasivat suunnilleen aikaisempia diplomitutkintoja. Lisäksi päätökseen sisältyi muutamia muita mahdollisuuksia, joissa oli mahdollista korvata pitkälle etenevä musiikillinen erikoistuminen
suuremmalla monipuolisuudella aikaisemman musiikinjohtajan tutkinnon tapaan. Vuosina 1998,
2000 ja 2001 vaatimuksia päivitettiin Sibelius-Akatemian opetussuunnitelman yksityiskohtien
muutosten mukaisesti.
Koulutuksen kehittyminen 2000-luvulla
Ylempään korkeakoulututkintoon ja laajaan yliopistotutkintoon johtavaa kirkkomusiikin koulutusta annetaan Sibelius-Akatemian Helsingissä toimivassa kirkkomusiikin osastossa ja akatemian
Kuopion osastossa.
Oulun seudun ammattikorkeakoulu, Pirkanmaan ammattikorkeakoulu sekä Svenska yrkeshögskolan –ammattikorkeakoulu (nyk. Yrkeshögskolan Novia) Pietarsaaressa aloittivat 2000–2001
uusimuotoisen kirkkomusiikkikoulutuksen, jonka mukaisen tutkinnon piispainkokous hyväksyi
"alimman asteen kanttorin tutkinnoksi" entisen vaihtoehtona. Sellaiseksi hyväksyttiin myös Sibelius-Akatemiassa 1.8.1995 jälkeen suoritettu musiikin kandidaatin tutkinto ja konservatorioissa
suoritettu näyttötutkinto. Vuoden 2003 kelpoisuuspäätöksessä kulttuurialan ammattikorkeakoulututkintoon (muusikko AMK/musiker YH) korvasi konservatorioissa suoritetun tutkinnon ja
antoi kelpoisuuden virkaan, jossa edellytetään muuta piispainkokouksen hyväksymää tutkintoa.
Viimeiset vanhamuotoiset "alimman asteen kanttorit" valmistuivat konservatorioista 31.7.2007
mennessä. Siirtymäsäännöksellä säilytettiin aikaisempien tutkintojen tuottamat kelpoisuudet.
Vuonna 2010 piispainkokouksen antaman päätöksen (Kirkon säädöskokoelma nro 104) mukaisesti kanttorinvirkaan on kelpoinen henkilö, joka on suorittanut ylempää korkeakoulututkintoa
(§ 2), laajaa yliopistotutkintoa (§ 3) tai muuta piispainkokouksen hyväksymää tutkintoa (§ 4)
edellyttävän kanttorin viran mukaisen tutkinnon tai opinnot. Päätöksessä määriteltiin kanttorinvirkaan kelpoistavalta tutkinnolta edellytettävät sisällöt opintopisteinä sekä lisättiin kanttorinvirna kelpoisuuden tuottavia tutkintoja (uusina filosofian tai kasvatustieteiden maisterin tutkinto, jossa pääaineena musiikkikasvatus ja kulttuurialan ylempi ammattikorkeakoulututkinto,
muusikko ylempi AMK).
31
Kirkon nuorisotyönohjaajan koulutuksen vaiheet
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nuorisotyönohjaajan ammatin kehityksen alkuvaiheet sijoittuvat 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun. Työntekijän rooli kehittyi kirkollisen alkuopetuksen katekeetan, pyhäkoulunopettajan ja kristillisten nuorisojärjestöjen sihteerin tehtäväkuvista. Erityisesti järjestöjen tekemässä lapsi- ja nuorisotyössä vaikuttivat 1800-luvulla yhteiskunnan muutoksista nousseet diakoniset ja sisälähetystyön motiivit. Kirkon kansanopetustehtävän vähentyessä lapsi- ja nuorisotyössä alkoi korostua kokoontuva toiminta kerhoissa, piireissä ja kokouksissa.
Kun nuorisotyön painopiste siirtyi vähitellen järjestöistä seurakuntiin 1920-luvulta lähtien ja
erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, työssä lisääntyivät hengellisten sisältöjen ohella vapaaaika- ja partiotoiminnan vaikutteet, esimerkiksi leiri-, retki- ja urheilutoiminta. Vuonna 1949 alkanut nuorisonohjaajien koulutus yhdisti nämä piirteet. Työssä oli hengellisen työn, opettamisen
ja vapaa-ajanohjauksen ulottuvuuksia.
Sodanjälkeisen ajan yhteiskunnalliset haasteet toivat nuoriso- ja diakoniatyön lähelle toisiaan.
Diakonien koulutus luotiin 1950-luvulla nuorisonohjaajakoulutuksen pohjalle ja näillä koulutuksilla on nykyisinkin läheinen yhteys toisiinsa. Myös 1960-luvun suuri yhteiskunnallinen murros
vahvisti nuorisotyössä sosiaalisen työn painotuksia. Kouluissa toimittiin yhteistyössä oppilashuollon kanssa ja erityisnuorisotyöllä pyrittiin tavoittamaan syrjäytymisvaarassa olevia nuoria ja niitä, jotka eivät osallistuneet seurakunnan kokoontuvaan toimintaan. 1970-luvulta alkaen
kasvatustoiminnan suunnittelun ja rippikoulutyön kehittymisen myötä nuorisotyönohjaajasta
tuli entistä enemmän työnsä suunnittelija ja kehittäjä. Tiedotuksen ja median kehittyessä myös
eri viestintävälineiden hallinta on tullut osaksi nuorisotyönohjaajan ammattitaitoa. 1990-luvulla
lisääntyi paikallisella tasolla kasvatus- ja nuorisotyöalan eri toimijoiden verkostoituminen ja yhteistyö. Nuorisotyön laaja-alaistuminen näkyy myös siinä, että seurakunnissa ja koko kirkossa
työtä pyritään nykyisin tekemään lasten, nuorten ja perheiden parissa välttäen kapeata ikäryhmäkohtaista sektoriajattelua.
Kirkon nuorisotyönohjaajan koulutus on kehittynyt vain kirkon tehtäviin kelpoistavasta yksivuotisesta koulutuksesta laaja-alaisen kelpoisuuden tuottavaksi ammattikorkeakoulututkinnoksi.
Vuonna 1949 nuorisonohjaajien koulutus alkoi Järvenpäässä ja Lärkkullassa yksivuotisena Laajennetun piispainkokouksen toimeksiannosta. 1950-luvulla myös Helsingin Raamattukoulu ja
Suomen Raamattuopisto aloittivat oman koulutuksensa.
Vuonna 1965 (4.–5.5.1965, 6 §) Laajennettu piispainkokous antoi kirkon virkaan kelpoistavan
koulutuksen minimivaatimukset. Laajempi kaksivuotinen koulutus antoi kelpoisuuden nuorison
parissa tehtävään työhön ja suppeampi yksivuotinen koulutus antoi kelpoisuuden varhaisnuorison parissa tehtävään työhön. Samassa yhteydessä LP alkoi myös jatkuvasti seurata koulutuksen
toteutusta. Tässä vaiheessa kouluttavien laitosten joukkoon tulivat myös Sisälähetysseuran Opisto, Raudaskylän Kristillinen Opisto ja Helsingin Evankelinen Kansankorkeakoulu. Myös Partaharjun Opisto koulutti 1960-luvulla lyhyen ajan nuorisonohjaajia.
Vuonna 1972 Luther-opisto aloitti kolmivuotisen kasvatuksen, nuorisotyön sekä diakonia- ja sosiaalityön koulutuksen, jonka suorittaneet vihittiin diakonian virkaan. Näin ollen vuosina 1975–
32
1980 Luther-opistosta valmistuneet nuorisotyönohjaajat ovat saaneet diakonivihkimyksen.
Vuonna 1976 (7.–8.9.1976, 20§) piispainkokous päätti9 10, että kelpoisuusehtona seurakunnan
nuorisonohjaajan virkoihin on 3-vuotinen kirkon nuorisonohjaajatutkinto. Koulutus alkoi vuonna
1977. 1.9.1981 jälkeen suoritettu nuorisonohjaajan tai nuorisotyönohjaajan tutkinto kelpoisti
seurakunnan nuorisotyön ohjaajan virkaan sekä päiväkerhon ohjaajan, 3-vuotiaiden kerhonohjaajan, päiväkerhon lastenohjaajan sekä iltapäiväkerhon ohjaajan tehtäviin.
1980-luvulla koulutus siirtyi keskiasteen ammatilliseksi opintolinjaksi. Vuonna 1985 (17.–
18.9.1985, 10 §) Piispainkokous hyväksyi kirkon nuorisotyönohjaajan opintolinjan opetussuunnitelman, ja koulutus käynnistyi vuonna 1987. Koulutus oli peruskoulupohjalta neli- ja ylioppilaspohjalta kolmivuotinen. Opintolinja antoi kelpoisuuden kirkon nuorisotyönohjaajan virkaan.
Nuorisotyönohjaajan opintolinja kuului yhteiskunnan nuorisotyökoulutuksen tavoin vapaaaikatoiminnan koulutuskokonaisuuteen, mutta se ei kuitenkaan kelpoistanut yhteiskunnan tehtäviin.
1990-luvulla keskiasteen ammatillinen koulutus siirtyi ammattikorkeakoulujärjestelmään.
Vuonna 1996 (17.–18.9.1996, 21§) Piispainkokous hyväksyi edellytykset, joiden mukaan ammattikorkeakoulututkinto antoi kelpoisuuden nuorisotyönohjaajan virkaan. Päätöksen mukaan ammattikorkeakoulututkinnon tuli sisältää 60 opintoviikon laajuiset teologiset ja kirkollisen työn
opinnot. Ammattikorkeakoulututkinto antoi ensimmäistä kertaa kelpoisuuden myös yhteiskunnan tehtäviin. Koulutus on kestoltaan 3,5 vuotta. Diakonia-ammattikorkeakoulu aloitti koulutuksen vuonna 1996, Yrkeshögskolan Sydväst vuonna 1997 ja Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulu vuonna 2000. Vuonna 2005 (13.9.2005) Piispainkokous päätti, että kirkon nuorisotyön
ohjaajan virkaan vaaditaan 210 opintopisteen laajuinen sosiaali- ja terveysalan ammattikorkeakoulututkinto (sosionomi AMK) tai humanistisen alan ammattikorkeakoulututkinto (yhteisöpedagogi AMK), joka sisältää piispainkokouksen päätöksessä tarkemmin määritellyt 90 op:n laajuiset teologiset sekä seurakunnan ja kirkon työhön liittyvät opinnot.
9
Piispainkokous päätti samalla, että ennen 1.9.1981 tutkintonsa suorittaneisiin sovelletaan aiempaa laajennetun piispainkokouksen 1965 määrittämää kelpoisuutta.
10
Kelpoisuus nuorisotyönohjaajan virkaan oli myös diakonilla, joka oli viimeistään vuonna 1974 valmistunut Lutheropistosta, viimeistään vuonna 1980 valmistunut Sisälähetysseuran opistosta sekä sillä muulla nuorisonohjaajatutkinnon
suorittaneella, joka on ennen ko. ajankohtia tai sen jälkeen vihitty diakoniksi.
33
Lastenohjaajan ammatin ja koulutuksen vaiheet
Ammatin kehittyminen
Toisen maailmansodan jälkeen naiset siirtyivät työelämään kodin ulkopuolelle. Lapsille ei ollut
saatavilla riittävästi yhteiskunnan tarjoamaa päivähoitoa. Vastauksena tähän tilanteeseen ja perheiden tarpeeseen syntyivät päiväkerhot. Turussa perustettiin ensimmäinen päiväkerho 1945,
Tampereella 1950 ja Helsingissä 1952. Diakoninen näkökulma oli vahvasti esillä päiväkerhotyön
ensi vaiheissa. Ohjaajina toimivatkin pääasiassa diakoniatyöntekijät ja heidän rinnallaan joukko
vapaaehtoisia työntekijöitä. Uusi työmuoto joutui hakemaan omaa paikkaansa ja jopa taistelemaan olemassaolostaan ennen kuin kirkossa ymmärrettiin päiväkerho kirkon omaksi työksi, jonka ytimenä on kristillinen kasvatus.
Vasta 1960-luvulla päiväkerhot alkoivat levitä kaupungista pienemmille paikkakunnille. Päiväkerhotilastot kertovat, että vuonna 1967 päiväkerhoja oli 188 seurakunnassa. Tällä hetkellä päiväkerhotoimintaa on lähes jokaisessa seurakunnassa. Päiväkerholaisten määrä nousi jatkuvasti
1990-luvulle asti. Ikäluokkien pieneneminen ja esikoulun laajeneminen merkitsivät myös päiväkerholaisten määrän vähenemistä vuosikymmenen lopulla. Vuonna 2004 päiväkerhoihin osallistui n. 40 % 3-5 -vuotiasta.
1990-luvulla lastenohjaajan työnkuvassa tapahtui kaksi suurta muutosta: perhetyö ja iltapäiväkerhotoiminta tulivat mukaan. Seurakuntien perhetyö oli 1900-luvulla kirkon nopeimmin kasvava työmuoto. Lastenohjaajat ovat olleet keskeisessä roolissa perhetyön erilaisten toimintamuotojen kehittämisessä. Toinen hyvin nopeasti 1990-luvulta alkaen kasvanut tehtäväalue on koululaisten iltapäivätoiminta. Suurin osa seurakunnista järjestää koululaisten aamu- ja iltapäivätoimintaa hallinnollisessa yhteistyössä kuntien kanssa.
2000-luvulla työnkuvan uusia haasteita on uudenlainen työote päivähoidon uskontokasvatuksen
yhteistyössä sekä eri-ikäisten lasten ja nuorten perhetyössä, esimerkiksi rippikoulun aikana. Lastenohjaajat ovat edelleen mukana toteuttamassa uskontokasvatukseen liittyviä tapahtumia, mutta entistä tärkeämpää on tukea päivähoidon henkilöstöä uskontokasvatuksen monipuolisessa
toteuttamisessa. Tulevaisuuden visio onkin, että keskeinen osa lastenohjaajan ja muiden lapsityöntekijöiden työtä on päivähoidon uskontokasvatuksen mentorina toimiminen.
Koulutuksen kehittyminen
Aluksi päiväkerhonohjaajien koulutus oli kirjavaa ja yleensä se puuttui kokonaan. 1960-luvulla
Kirkon kasvatusasiainkeskus sai piispainkokoukselta tehtäväkseen laatia päiväkerhonohjaajille
heille soveltuvan koulutuksen ja antaa seurakunnille tarvittavat ohjeet päiväkerhotyön järjestämiseksi. Päiväkerhotyö nähtiin nyt selvästi kasteopetuksena. Tätä näkökulmaa vahvisti myös
1970-luvulla tehty kirkon kasvatustyön kokonaisohjelma (K-ohjelma), johon päiväkerhotyö liittyi
oleellisena osana. Päiväkerhotyössä painotettiin lapsen kokonaisvaltaisen kehityksen tukemista.
Kristillisen kasvatuksen tuli nivoutua kaikkeen lasten kanssa tehtävään toimintaan. Lastenohjaajan tuli luoda läheinen vuorovaikutussuhde lapsiin. Myös yhteys lasten vanhempiin ja kotien kasvatusvastuun ymmärtäminen korostui vähitellen.
Ensimmäinen lastenohjaajakurssi oli 350 tunnin pituinen ja sen opetussuunnitelman laajennettu
piispainkokous hyväksyi kokouksessaan 4.12.1970. Hyvin pian huomattiin, että se ei antanut riit34
täviä valmiuksia ja syyskuussa 1975 piispainkokous hyväksyi uuden lastenohjaajakurssin koulutussuunnitelman. Sen pituudeksi vahvistettiin 500 tuntia. Samanaikaisesti vahvistettiin myös
täydennyskoulutussuunnitelma. Sen mukaisesti lastenohjaajien täydennyskoulutus (320 t) muodostui neljästä eriaiheisesta täydennyskurssista. Ne olivat Raamattutieto ja päiväkerhon hartaushetket, luova kokonaisilmaisu, lapsen kasvu ja uskonnollinen kehitys sekä ihmissuhteet päiväkerhotyössä. Kurssien sisällöt kertovat selvästi niistä tarpeista, joihin peruskurssin lisäksi täytyi
saada lisää valmiuksia.
Useimmat päiväkerhot kokoontuivat kaksi tai kolme kertaa viikossa yleensä kaksi tai kolme tuntia kerrallaan. Viisipäiväisiäkin päiväkerhoja oli muutamissa kaupungeissa ikään kuin muistutuksena päiväkerhojen synnyn lähtökohdista. Päiväkerhoikäisiksi katsottiin aluksi 4-6-vuotiaat. Pian
seurakuntiin perustettiin ryhmiä myös 3-vuotiaille. Nämä ryhmät kokoontuivat yleensä kerran
viikossa tavallisesti kaksi tuntia kerrallaan. Ryhmien yleistyttyä Kirkon kasvatusasiainkeskuksessa laadittiin kerho/perhekerhonohjaajan kurssi (80 t) 3-vuotiaiden ryhmien ohjaajille ja se
liitettiin valinnaiseksi kurssiksi lastenohjaajien jatkokoulutusohjelmaan. Tämä kurssi loi myös
pohjaa myöhemmin voimakkaasti laajenevalle perhekerhotyölle. Samanaikaisesti piispainkokous
hyväksyi myös iltapäiväkerhonohjaajien jatkokurssin (80 t) lastenohjaajille. Nämä kurssit liitettiin valinnaisina kursseina lastenohjaajien koulutusrakenteeseen. Lastenohjaajan kurssimuotoinen koulutus päättyi piispainkokouksen tekemän päätöksen mukaisesti siten, että viimeiset lastenohjaajakurssit pidettiin 31.12.1993 ja jatkokurssit 31.12.1994 mennessä.
Neuvottelut lastenohjaaja-leikinohjaaja -koulutuksen (lolo) luomiseksi käynnistyivät Kouluhallituksen aloitteesta 1980-luvun alussa. Työn vaativuuteen nähden kurssimuotoinen koulutus katsottiin liian vähäiseksi. Samanaikaisesti Kirkon Kasvatusasiain Keskus oli mukana Sosiaalihallituksen leikin ja toiminnan ohjausta käsitelleessä työryhmässä, jonka tuloksena nähtiin tarpeelliseksi laajentaa kurssimuotoinen koulutus lastenohjaaja-leikinohjaaja- koulutukseksi. Se tuotti
kelpoisuuden seurakuntien lastenohjaajan tehtäviin11, kunnallisen leikinohjaajan tehtäviin12 ja
perhepäivähoitajan tehtäviin13. Yhden lukuvuoden kestoista koulutusta (38,5 ov) toteutettiin
vuosina 1982–1988. Se toimi kokeilukoulutuksena seuraavan vaiheen koulutusuudistukselle.
Kouluhallitus vahvisti lastenohjaajan opintolinjan valtakunnallisen opetussuunnitelman vuonna
1988. Se otettiin käyttöön 1989. Lastenohjaajan opintolinja oli kouluasteinen ammatillinen opintolinja, jota toteutettiin sekä nuorisoasteen sekä aikuisten ammatillisena peruskoulutuksena
(vaihtoehdot A1-3). Nuorisoasteen koulutuksessa kesto oli 2,5 vuotta peruskoulu- ja 1,5 vuotta
ylioppilaspohjaisena. Se antoi kelpoisuuden seurakuntien lastenohjaajan14 sekä kunnissa lasten
päivähoidon, leikkitoiminnan ja perhepäivähoidon tehtäviin15.
1990-luvun puolivälissä toteutettiin keskiasteen koulutusuudistus, jonka tuloksena aiemmat
kouluasteiset opintolinjat uudistettiin toisen asteen perustutkinnoiksi. Sosiaali- ja terveysalan
perustutkinto luotiin yhdistämällä useita erillisiä opintolinjoja samaan tutkintoon, esimerkiksi
lastenhoitaja, päivähoitaja ja perushoitaja. Lastenohjaajan opintolinjan liittämistä sosiaali- ja ter11
Piispainkokouksen päätös 17.9.1985
Sosiaali- ja terveysministeriön päätös 30.11.1984
13
Sosiaalihallituksen päätös 10.3.1986
14
Piispainkokouksen päätös 11.–12.9.1990
15
Sosiaalihuollon henkilöstön ammatillisen henkilöstön kelpoisuusehdoista annettu asetus 21.8.1992/804 5§.
12
35
veysalan perustutkintoon mietittiin, mutta 1992 lastenohjaajan perustutkinto päätettiin säilyttää
erillisenä tutkintona. Samalla se kuitenkin liitettiin osaksi terveys- ja sosiaalialaa. Vuonna 1995,
kun lastenohjaajan perustutkinnon (100 ov) opetussuunnitelman perusteet astuivat voimaan,
koulutus päätettiin siirtää humanistisen ja opetusalan koulutukseksi.
Lastenohjaajan perustutkinto (100 ov) ja sen pohjalta vuonna 1996 aikuisten näyttötutkintona
käynnistynyt lastenohjaajan ammatillinen perustutkinto (100 ov)16 kelpoistivat seurakuntien
lastenohjaajaksi17 ja kuntien päivähoidon, leikkitoiminnan ja perhepäivähoidon tehtäviin (ks.
alaviite 5). Perustutkintovaihe laajensi ja monipuolisti tutkinnon tuottamaan osaamista esimerkiksi iltapäivä- ja leiritoimintaan ja kansainvälistymisen huomioimiseen.
Vuonna 2001 tutkinnon nimi muuttui uusien opetussuunnitelman perusteiden myötä lapsi- ja
perhetyön perustutkinnoksi (120 ov). Tutkinnon perusteissa painottui aiempaa vahvemmin perhetyön sekä yhteisöllisen kasvatustyön osaaminen. Vuonna 2009 astuivat voimaan päivitetyt lapsi- ja perhetyön perustutkinnon perusteet. Ammattitaitovaatimuksia, arvioinnin kohteita ja kriteereitä ajanmukaistettiin ja selkeytettiin. Tutkinnon arvopohjaa muutettiin siten, että eri uskointoihin kuuluvat tai uskontoihin sitoutumattomat opiskelevat pakollisten tutkinnon osien tietyt
ammattitaitovaatimukset oman uskontonsa mukaisesti tai uskontoihin sitoutumattomat painottaen arvo- ja eettisen kasvatuksen ammattitaitovaatimuksia. Näiden ammattitaitovaatimusten
ammattitaidon osoittamistavat myös henkilökohtaistetaan. Tutkinto kelpoistaa seurakuntien
lastenohjaajan18 sekä kuntien varhaiskasvatuksen, lastensuojelun ja perhetyön tehtäviin19.
16
Vuonna 1994 OPM:n hyväksymässä koulutusrakenteessa nuorten koulutuksen tutkinnot olivat perustutkintoja ja aikuisten
näyttötutkinnot ammatillisia perustutkintoja.
17
Piispainkokouksen päätös 12.2.1997
18
Piispainkokouksen päätökset 13.2.2002 ja 11.2.2003.
19
Laki sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista 29.4.2005/272 8§ ja tätä edeltävä asetus
804/1992. Vuoden 2005 lain perusteluissa todetaan, että sosiaali- ja terveysalan perustutkinnon ohella myös muu tehtävään
soveltuva tutkinto, joka vastaa sosiaali- ja terveysalan perustutkintoa, tuottaa kelpoisuuden lain 8 §:ssä tarkoitettuihin lähihoitajan tehtäviin. Lain perusteluissa mainitaan, että esimerkiksi lastensuojelun, päivähoidon ja perhetyön tehtäviin soveltuva tutkinto on mm. lapsi- ja perhetyön perustutkinto.
36
Papin ammatin ja koulutuksen vaiheet
Kristillisen pappisviran juuret ovat yhtäältä vanhan testamentin kuvaamassa juutalaisessa uhripappeudessa ja toisaalta Jeesuksen antamassa apostolin tehtävässä viedä evankeliumi kaikkeen
maailmaan. Jo Uuden testamentin kirjoituksissa näkyy prosessi, jonka kuluessa kristikunnassa
kehittyivät piispan, papin ja diakonin virat. Keskiajalle tultaessa pappisvirka oli kehittynyt korostuneen hierarkkiseksi ja papit erotettiin selkeästi maallikoista. Reformaation myötä tilanne
muuttui Lutherin korostaessa kristittyjen yhteistä pappeutta, johon jokainen kristitty liitetään
kasteessa. Yhteinen pappeus on uhripappeutta, jossa kristittynä eläminen on kiitosuhria Jumalalle ja rakkauden uhria lähimmäiselle. Yhteiselle pappeudelle kuuluu myös tehtävä viedä evankeliumia eteenpäin.
Yhteisen pappeuden ohella luterilaisuudessa on pidetty välttämättömänä myös kirkon virkaa, eli
erityistä pappeutta. Sen tehtävänä on palvella armonvälineitä, eli sanaa ja sakramentteja, ja niiden kautta koko kirkon rakentumista. Virkaan sisältyy julistuksellisia, kasvatuksellisia, liturgisia
ja sielunhoidollisia tehtäviä, mutta painopiste on sanassa ja sakramenteissa, joilla erityinen virka
palvelee kristittyjen yhteistä pappeutta. Julistaessaan Jumalan sanaa ja jakaessaan sakramentteja
papit eivät toimi oman valtansa varassa vaan he edustavat Kristusta ja palvelevat seurakuntaa
hänen puolestaan ja sijastaan.
Papit vihitään pappisvirkaan ordinaatiossa ja papit toimivat usein hengellisinä ohjaajina ja jossain tehtävissä myös johtajina. Luterilaisuuteen ei kuitenkaan kuulu korostaa pappien hierarkista
asemaa suhteessa maallikoihin. Pappien niin kuin muidenkin kristittyjen tehtävänä on palvella
ihmisiä Kristuksen esimerkin mukaisesti. Kirkossa halutaan painottaa siten yhteistyötä eri ihmisten ja virkojen välillä. Käytännössä sääty-yhteiskunta asetti papit erilaiseen asemaan myös luterilaisissa kirkoissa ja maallikoiden hengellinen pappeus kehittyi hitaasti vasta 1800- ja 1900luvuilla. Papin virkaan sisältyy yhtäältä hengellinen ulottuvuus, jossa hän toimii kirkon virkaan
vihittynä pappina (pappisvirka) ja toisaalta juridinen ulottuvuus, jossa hän toimii julkisoikeudellisen yhteisön virkamiehenä.
Pappien koulutus alkoi Suomessa Turun tuomiokapitulin yhteydessä olevasta katedraalikoulussa
1200-luvulla, jonka pohjalta kehittyi pappien yliopistollinen koulutus. Nykyään Suomen ev.-lut.
kirkon papeilta edellytetään teologisessa tiedekunnassa suoritettu piispainkokouksen kelpoisuusvaatimusten mukainen teologian maisterin tutkinto. Teologisia tutkintoja voi opiskella nykyisin Helsingin yliopistossa, Åbo Akademissa (ruotsinkielinen tiedekunta) ja Itä-Suomen yliopistossa (Joensuu).
Kirkko järjestää tuleville ja jo virassa toimiville papeille pastoraalikoulutusta (ks. tarkemmin
www.evl.fi/kirkonkoulutuskeskus). Se alkaa soveltaviin opintoihin sisältyvällä seurakuntaharjoittelulla seurakunnassa ja jatkuu työelämässä. Seurakuntaharjoittelun jälkeen hiippakunnat
järjestävät teologian opiskelijoiden palauteseminaarin. Sitä edeltää kirkon organisoima työpsykologinen soveltuvuustutkimus, joka edellytetään kaikilta papiksi vihittäviltä. Tutkimuksen tavoitteena on antaa opiskelijalle mahdollisuus arvioida soveltuvuuttaan papin työhön ja antaa
hänelle välineitä itsetuntemuksen syventämiseen, persoonalliseen kasvuun ja itseohjautuvuuteen ammatillisessa kehittymisessä.
37
Tuomiokapitulin järjestämä ordinaatiokoulutus edeltää pappisvihkimystä. Sen aikana tuomiokapituli tarkastelee papiksi aikovan soveltuvuutta teologisen osaamisen (TK- ja TM-tutkinto), henkilökohtaisen soveltuvuuden (kutsumus ja sitoutuminen kirkon uskoon, persoonan integriteetti
ja työelämätaidot) ja ev.-lut. kirkossa tarjolla olevan työtehtävän näkökulmista. Näiden edellytysten täyttyessä kirkko kutsuu työhön. Vihkimyksen edellytyksenä on vokaatio eli se, että kirkko tai
jokin seurakunta on kutsunut henkilön toimittamaan papinvirkaa. Kenelläkään ei siis ole subjektiivista oikeutta saada pappisvihkimystä.
Pappisvihkimyksen jälkeinen ensimmäinen papin virka on yleensä seurakuntapastorin virka.
Kappalaisen virkaan edellytetään kirkon henkilöstökoulutukseen sisältyvän pastoraalitutkinnon
suorittamista. Tutkinnon sisältö perustuu piispainkokouksen päätöksiin. Tutkinnon tavoitteena
on teologisen tietämyksen syventäminen ja soveltaminen kirkon työssä. Pastoraalitutkinto on
yhtäältä kelpoisuuden tuottavaa koulutusta. Toisaalta pastoraalitutkinto täydentää ja lisää papin
osaamista virkaan olennaisesti liittyvissä tehtävissä ja tukee pappisidentiteetin kehittymistä.
Pastoraalitutkintoon liittyvää koulutusta järjestävät Kirkon koulutuskeskus ja tuomiokapitulit.
Tutkinto suoritetaan työuran ensimmäisinä vuosina ja siihen kuluu noin 3–4 vuotta.
Kirkkoherran viran hakijoilta edellytetään pastoraalitutkinnon lisäksi tuomiokapitulien järjestämän seurakuntatyön johtamisen tutkinnon suorittamista. Erityistehtävissä - esimerkiksi sairaalapappi tai vankilapappi - edellytetään tehtäviin liittyvien erikoistumisopintojen suorittamista.
38
Liite 2 Ammattikorkeakoulututkintojen kompetenssikuvaukset
Kompetenssit ovat laajoja osaamiskokonaisuuksia - yksilön tietojen, taitojen ja asenteiden yhdistelmiä. Kompetenssi kuvaa yksilön pätevyyttä, suorituspotentiaalia ja kykyä suoriutua ammattiin
kuuluvista työtehtävistä. Koulutuksen tavoitteena on opiskelijoiden kompetenssien vahvistaminen.
Kompetensseja voidaan luokitella monella tavalla. Tässä yhteydessä käytetään luokittelua koulutusohjelmakohtaiseen (ammatilliseen) erikoisosaamiseen (subject spesific competences) ja yleisiin työelämävalmiuksiin (generic comptences). Ammatillinen erikoisosaaminen muodostaa sekä
koulutusohjelman identiteetin ja olemassaolon perustan. Yleiset työelämävalmiudet luovat perustan työelämässä toimimiselle, yhteistyölle ja asiantuntijuuden kehittymiselle.
Komptenssikuvausten tavoitteena on kuvata koulutusohjelmakohtaista erikoisosaamista noin 36 kompetenssin avulla. Määrittelytyön perustana käytetään kansallisia ja kansainvälisiä (esim.
Tuning-projekti) osaamismäärittelyjä sekä Suomen korkeakouluissa tehtyä työtä.
Osa koulutusohjelmakohtaisista kompetensseista voi olla koko koulutusalalle yhteisiä. Kompetenssien tulee olla selkeästi toisistaan erottuvia ja osaamiskokonaisuuksina arvioitavissa olevia.
Kompetenssien nimien ja niiden kuvausten tulee olla selkeitä ja (myös muualla Euroopassa)
ymmärrettäviä. Aineisto tuotetaan suomen/ruotsin ja englannin. Kunkin kompetenssin sisältämää tiedollista ja taidollista osaamista kuvataan tiiviisti muutamalla lauseella
(Linkki Kirkkohallituksen koulutussivuille, johon nykyiset kompetenssikuvauksetpdftiedostoina)
Seuraavat liitteet linkkeinä
Hoitotyön koulutusohjelman hoitotyön suuntautumisvaihtoehdon kompetenssikuvaus
Sosiaalialan koulutusohjelman kompetenssikuvaus
Kansalaistoiminnan ja nuorisotyön koulutusohjelman kompetenssikuvaus
39