pelon anatomia
pelon anatomia Opinnäytetyö Verna Tervaharju Tampereen ammattikorkeakoulu Kuvataiteen koulutusohjelma 2013 Sisällys 1 ALUKSI 3 2 SELVIYTYJÄT 4 3 EEPPISET MUUTOKSET,MAAILMANLOPPUMINEN JA PELON ANATOMIA 7 4 JUMALA 9 5 MIELENTERVEYS 10 6 RAKKAUS 12 7 LÄSNÄOLONVOIMA 16 8 LOPPUJEN LOPUKSI 17 9 LÄHTEET 2. 19 aluksi Tämä on sarja erilaisia palopuheita ja sekavia rakkauden tunnustuksia, jotka kaikki kaipaisivat vastauksen, joka asettelisi kaaoksen omiin uomiinsa. Nämä luvut ovat riekaleita niistä asioista, joihin en ole saanut vastausta vielä 25 vuoteen ja tuskin tulenkaan saamaan. Eli kysymys pelosta, rakkaudesta ja kuolemasta, joita teoksissani olen käsitellyt. Lähtökohta on varsin henkilökohtainen; niin kauan kuin olen ollut olemassa, muistan herkkänä ihmisenä pelänneeni. Mutta yhtä kauan kuin olen pelännyt, olen myös tehnyt taidetta. Vaikka taiteen teolla on todetusti terapeuttinen vaikutus, voi taiteen teko tuntua raskaalta, jos omat teokset liittyvät aina niihin ikuisiin pelko- teemoihin. Onko taiteilijan etsittävä taiteen teon ohella jotain toiminnallisempaa, mikä parantaisi oloa? Lopullinen pääkysymys on tunneperäinen, sellainen johon tuskin monikaan tietokirja voi täysin vastata: voiko pelon ylipäänsä voittaa? 3. selviytyjät Aloin tekemään lopputyötäni syksyllä 2012. Maailmanlopun vuonna. Jostain syystä halusin lähteä kuvaamaan asioita joita kammosin, vaikka niiden pelkkä ajattelu tainnutti sängyn pohjalle. Alkuajatus oli, että teen pelkokuvia niin kauan kuin aikaa riittää ja lopuksi, jos jää aikaa, teen jonkin aseen kumoamaan kauhukuvat. Jossain vaiheessa projektia huomasin tarvitsevani aseen työhön, ilman sitä ajatustyö ei loppuisi. Minua alkoi kiinnostaa omat lähtökohtani. Olinko taas alitajuntaisesti valinnut vaikean aiheen, joka täytyisi nyt päihittää? Ja vieläpä lähinnä lasten käytössä olevilla hamahelmillä, joista syntyvä jälki muistuttaa peligrafiikkaa, lasten hamahelmitauluja, vanhoja ristipistotöitä ja ennenkaikkea hieman kökköä vaikeasti hallittavaa karkean yksinkertaista kuvaa. Olinko oman taideterapeuttisen eheytymisprosessin äärellä? Vaatiko neljä raskasta opiskeluvuotta työn, joka sulkisi henkilökohtaisen ympyrän? Aina kun keksin asian mitä pelätä, istuin lattialle tekemään uutta hidasta kuvaa, helmi helmeltä. Tässä pieni lista kamalista asioista jotka päätyivät lopulliseen teokseen: * Asteroidi * Tulva * Sikiö * Huumepiikki -käsi * Raiskattu/tapettu henkilö * Kuollut muumi * Suuri kissahahmo 4. * Hädissään olevat linnut * Haamu * Mustasukkaisuus skenaario, eli flirttailevia päitä * Sairas omakuva * Yksinäisyys Jotkut pelkäävät ahtaita paikkoja, toiset hämähäkkejä. Itse pelkään mahdottoman mahdollisia asioita, asioita joiden odotus tuottaa pelkkää mielipahaa, mutta joita en ole vielä oppinut hallitsemaan. Aloin kiinnostua siitä, onko erilaisilla peloilla yhteisiä syitä ja voisiko syiden löytäminen toimia niitä vastaan. Tehdessäni helmistä kuvaa atomipommista, aloin miettiä pelkoani sotaan ja suurkatastrofeihin, asioita, joihin en voisi vaikuttaa kuitenkaan. Aloin muistella, mitä toiset ovat minulta kysyneet, kun olen pelännyt tuhoa, sotaa ja luonnonvoimia. Moni on kysynyt: ” mikä siinä sit pelottaa? Ihmis-kuntahan sitä vaan tuhoutuu, ei maapallo välitä meistä vittuakaan.” No mitä ihmettä? Tottakai saan silti pelätä, sehän on luonnossani, mutta pääasiallisesti kuitenkin vain surettaa. On traagista ajatella ihmisten tuhoa, koska ympärilläni näen niin paljon asioita ja ihmisiä, joita rakastaa. Eivätkö juuri ne ole pelastumisen arvoisia asioita? Eikö siskoni vauvat ole viattomuudessaan täyttä puhdasta rakkautta, joita pitäisi suojella? Eikö äitini, joka on kantanut minut kohdusta jaloilleni ja vuoteen 2013, eikö äidin rakkaudella ole arvoa säilyä. Vaikka me kaikki taantuisimme luoliin, rakastaisin silti omaani, rakastaisin enemmän kuin elämää. Monet vastaavat: ” No, mutta kaikkihan me kuoltaisiin samaan aikaan.” En silti näe syytä, miksi en surisi menetettävää/ menetettyä onnea. Katsoin tuolloin dokumentin ihmisistä äärimmäisissä olosuhteissa. Yksi osa kuvasi tuntemattomia heimoja sademetsissä. Monet elivät niin harmonisessa suhteessa luontonsa kanssa, ettei nykysivilisaatio sattuisi huomaamaan mitään elämää ilman helikoptereita, joilla lennellä viidakon yli, tai hakkuukoneita, joilla raivata heidän takapihojaan lyttyyn. He elivät yksinkertaista elämää ja ottivat luonnosta tarvittavan, mutta hoitivat sitä. Kaikki elivät suuressa perheessä, kokonaisuudessa, huolehtien myös toisistaan. Myös monet sademetsän eläimet olivat kesyyntyneet ja tulleet osaksi heimoa. Aika tyhjältä tuntui katsoessani tätä ja miettiessäni omaa kolkkoa huonettani Tampereen Kalevassa. Siihen samaan huoneeseen mahtuisi n. 10 muutakin ihmistä elämään ja nukkumaan kaikki sikin sokin. Mutta olen yksin ja kaiken lisäksi tunnen itseni yksinäiseksi. Suomalainen on oppinut, että on hyvä selviytyä omista ongelmista yksin, muita vaivaamattta. Päivän palava puheenaihe lienee ” nuorten syrjäytyminen ”. Näen tällä syrjäytymisellä yhteyden aikamme suorituspaineisiin. Oma ego on myytävissä, jopa suositeltavaa, oma arvokkuus on kannettava ihmisten tietoisuuteen. Ihmiset juoksevat töissä, palavat loppuun ja saavat masennuslääkket, jotta jaksaisivat painaa lisää. Illat istumme faceboo- kissa vaihtamalla kuvia itsestämme ja kertomalla kaikista niistä mahtavista asioista, joihin olemme kyenneet. 15-vuotiaan pitää alkaa olla aika lailla perillä siitä, mitä haluaa tehdä loppuelämällään ja hänen tulisi jo tietää, miten tehdä tuosta elämästään onnistunut ja vähintäänkin historiankirja -materiaalia. Nuoret syrjäytyneet ovat vetäytyneet pois tuosta kelasta, alisuorittaen sen, mikä pitäisi jatkuvasti ylisuorittaa. On kouluja ja on työyhteisöjä, mutta päivän päätteeksi olemme kaikki enemmän tai vähemmän syrjäytyneet. Olemme luopuneet yhteisöistä, jossa kaikki toimivat yhteisen selviytymisen hyväksi ja tällä tarkoitan selviytymistä pienissä yhteisöissä, ihmistasolla, jottei kukaan putoaisi pyörästä. Olemme vieraantuneet myös luonnosta ja ihmiselle luonnollisista asioista, ja juurikin se saa ihmiset sairastumaan happen, liikkeen, metsien ja kokemisen puutteessa. Yksinäisyys tuo suuren vastuun. Suuren pelon tuntemattomasta tulevasta ja omasta pärjäämisestä yksin. Yksinäisen on vaikeampi nähdä hyvä yhteinen tulevaisuus, eikä ihmisillä ole aikaa tai jaksamista miettiä, miten meille käy lajina. 5. Yksityiskohtia hamahelmi installaatiosta 6. Kuvia yksinäisyysteemaa käsittelevästä ”Talviunia” valokuvasarjasta eeppiset muutokset, maailmanloppuminen ja pelon anatomia “11 yli taas. Katoin kelloo päivittäin aina 11 yli. Istuin tietokoneella jäykkänä kello 01.11. Puolen tunnin päästä kello oli vieläkin 01.11. Ja mulle se tietty meinas sitä, että kaikki kellot on nyt pysähtyneet ja ajanlasku ja tietokoneet ja kaikki digitaaliset härpäkkeet on seonneet ja kohta joku satelliitti ja lentokone putoo mun talon päälle. Muistin mun kaverin jutut siitä kuinka numero 11 on heräämisen numero ja merkki muutoksista. Mietin, että nyt kun 11 on ollut mun elämässä, aistin jotain suurta muutosta, ja mun maailmassa se tietää vähintäänkin koko ihmiskunnan tuhoo ydinräjähdyksessä, kun joku asteoidi on osunut reaktoreihin. Soitin sille kaverille ja kysyin onko sen kellot pysähtyny, ja se käski hengittään rauhassa ja muistutti, että me ollaan koko ajan muutoksen keskellä. Että tämä vuosi on uuden alun aika. Hmm... ite oon niin jalat maassa, että ihan suututtaa, kun haluaisi uskoa uusiin alkuihin ja sykleihin maassa. Tämä oli vuodenvaihtuminen ”maailmanlopun” jälkeen, eli toisin sanoen vanhan syklin loppumisen ja uuden alkamisen niinkuin mm. Mayat ennustivat. No, tarkoittipa se muutos mitä vain, en haluaisi kohdata sitä yksin.” vielä tässä vaiheessa monille vieras ja vältelty aihe, koska se ei täysin akuutisti vaikuta arkeen, missä elämme (tämä väite koskee nyt vain suomea). Ehkä juuri arjen tasapainon järkkyminen on lähempänä monen ihmisen käpyrauhasta ja pelkoreseptoria. Monet pelkäävät erillaisuutta, sekä toisia ihmisiä, minkä seurauksena mm. rasismi. Liikenneonnettomuudet ovat realistisempi vaara kuin asteroidin iskeytyminen maahan sattumalta, samoin väkivalta ja pimeällä liikkuminen. Pelonaiheet ovat tietysti voimakkaasti kytköksissä kulttuuriin, maahan tai maanosaan. Mutta kaikkia kansoja yhdistää varmasti tieto siitä, ettei tulevaisuutta voi tietää ennalta (ainakaan vielä). Enemmistöä ajatellen voi todeta, että nykyään uskomme tieteeseen ja ihmiseen. Justin Mortimer Kun kristinusko oli ennen suuremmassa roolissa, ihmiset pelkäsivät Jumalan vihaa. Eikä tietysti pelkässä kristinuskossa. Jos miettii minkälaisten kuvien äärelle ihmiset kerääntyivät noina aikoina voimme muistella vanhoja kirkkomaalauksia, ikoneita ja alttareita. Jos mietin oman aikamme pelottelua, löydän itseni heti iltalehden otsikoiden ääreltä. Ja vaikka yritän kehittää omaa medialukutaitoani, huomaan herkkyyksissäni aina kauhistuvani yhtä paljon päivän roskapostista. Monet tekevätkin tietoisen valinnan ja välttelevät uutisten lukua, jos kokevat maailman asiat liian raskaasti. Itsekin kuulun tähän ryhmään, mutta toisinaan tieto saattaa lisätä myös mielenrauhaa. Tieto tuo suuren vastuun. Suuren pelon tuntemattomasta. Mutta se voi myös asettaa asiat tärkeysjärjestykseen. Justin Mortimer Family Dollar 2009 80 x 60 cm Hill ,2009 ,61x 81 cm Tällä hetkellä aiheeseen liittyen taiteessa tulee mieleen mm maalari Justin Mortimerin kalmanhajuiset taulut: Mikään ei ole yhtä pysyvää kuin muutos. Vanha viisas lause tähän. Mutta ei ole suinkaan uusi asia, että pelkäämme muutosta. Tuntematonta tulevaisuutta. Merkkejä ilmassa. Nyky- ihmisen suurimpia muutokseen liittyviä pelkoja lienevät sodat ja talouden romahtaminen, ehkä myös ilmastonmuutoksen aiheuttamat ongelmat ja niihin soputuminen. Ilmasto-asiat saattavat olla Justin Mortimer 7. Colony 2009 70 x 100 cms Nyky alttari lienee keho + mieli ja sen toiminnot, jotka saavat meidät tolaltamme, hurmioon tai hämmentymään. Sodat, luonnonvoimat yms. kuuluvat myös tähän kauhukuvastoon, mitä ehkä nykytaiteilijat kuvaavat teoksissaan käsitellessään pelkoa. Historian tuttuja pelkoalttareita etsiessä voimme useimmiten päätyä helvetin maisemiin. Täten jumalanpelon aiheuttamaan ahdinkoon. Toki myös sodilla on aikoinaan ollut vaikutus runnottujen ruumiiden kuvaukseen. Toistuvasti voimme löytää maalauksia syntisistä, lihanhimoista ja helvetin virroista mihin ruumiit lipuvat. Ohessa maaluksia 1500-luvulta: Ylh.Hieronymus Boch 8. Fransisco Goya Jumala ”Rakas Jeesuslapun laittaja. Elän rakkaudesta. Ja ilman rakastumista en olisi olemassa tekemään mitään syntiä tai paljon muutakaan. Mikset kuluttaisi tuon yrityksen ja panoksen mielummin esim.luonnonsuojeluun/ ongelmiin, joiden ehkäisemiseksi pystyisimme vaikka jatkamaan elämää ja ihmettelyä täällä planeetallamme. Suosittelen esim. rakastamaan enemmän ja anteeksiantamaan meille, jotka elämme eri tavalla. Hyvän mielen jako on aina aika voimaisa missio, josta muut saa uutta puhdasta happea ja energiaa. Luulen, että myös jumalasi arvostaisi enemmän sitä.” Taloni alakerran ilmoitustaululta löytyy tuon tuosta erilaisten uskonnollisten tapahtumien mainoksia, sekä “jeesus-lehtisistä” irrotettuja sivuja, joissa varoitetaan synninteoista. Yllä oleva teksti, oli pieni kirje jonka laadin noiden mainosten jakajaa ajatellen, kun tunsin oman elämänasenteeni olevan arvostelun kohteena. En kuitenkaan lähettänyt viestiä. Sattumalta löysin kuitenkin oman teokseni uskonnon ääreltä, mikä yllätti, koska en mieti uskontoa noin yleisesti ottaen lähes koskaan. Mutta laatiessani pelkolistaa ja hehkuttaessani rakkautta huomasin suhtautuvani molempiin sekä rakkauteen että pelkoihin yhtä suurella kiihkolla, kuin monet suhtautuvat uskontoon. Yhtäkkiä minullakin on jokin asia, mihin uskon ja mistä olen näköjään valmis paasaa- 9. maan! Ja koska teen taidetta siitä, miten elän, en voi kieltää, etteikö omassa työssäni voisi näkyä hitunen omaa henkilökohtaista uskonkäsitystä. Myös valmiin teokseni pelkokuvat näyttäisivät voivan sisältää seitsemän perisyntiä... Tavalla jolla kiihkouskovaiset ehkä saattavat pelätä jumalaansa, myös tällaisella kroonisella pelkääjällä (varmasti myös noin yleisestikin pelkääjillä) on tapana liittää jotain mystistä pelkoajatteluun. Pelon syystä huolimatta, peloille yhteinen piirre on usein ns. ”taikausko”, jolla tarkoitan sitä, että ihminen pelkää, että joko jokin pakonomaisen teon tai ajatuskehän toistaminen estää pahaa asiaa tapahtumasta. Tällaiset toistot ja pakko-ajatukset sekä teot voivat myös olla keino kontrolloida omaa elämää. Monet alkavatkin uskomaan jumalaan vaikean paikan tullen, kun elämässä ei ole valmiita keinoja kontrolloida arkea. Samalla tavalla, miten myös monet purkavat omaan kehoonsa pahan olon. Ehkä myös yhteinen piirre ihmisille, jotka toden teolla pelkäävät, on vahva mielikuvitus, sekä taipumus eläytyä voimakkaasti tarinoihin. En välttämättä tarkoita herkkäuskoisuutta tai sinisilmäisyyttä, moni voi olla kovinkin jalat maassa -tyyppi, tarkoitan eläytymisellä vahvaa empatiakykyä. Yksi ongelma (tai huomio) on, että pohjimmiltani pelkään uskontoa tai ainakin sokaistuvia ääriaatteita. Jossain vaiheessa mietin, että omasta listastani puuttuu uskon elementti, kuinka pelottavia uskonnolliset erimielisuudet voivat olla, tai kuinka suuria ongelmia kiihkousko voi tuottaa, liittyipä se sitten uskontoon tai aatteeseen. Uskon elementti näkyy ehkä lähinnä teoksen rakkaus kuvassa, kuinka itselleni rakkaus on uskonnon kaltainen voima. Hyvä artikkeli ” Taide on mystiikkaa” aiheesta: ”Tiedemies tutkii ja kokeilee, filosofi ajattelee ja tekee johtopäätöksiä, taiteilija eläytyy ja tulkitsee. Uskovainen uskoo, luottaa ja antautuu elämykselle, samoin taiteilija elämykselleen antautuen luottaa ja uskoo siihen minkä elää ja näkee. Molemmat ovat mystikkoja. Ero uskovaisen ja taiteilijan välillä on vain se, että uskovaiselle usko on hänen sisäinen lakinsa. Mutta taiteilijalle hänen luova sisäinen lakinsa on hänen uskonsa ja uskontonsa. Täten voimme tehdä sen havainnon, että taiteilija ei ole tiedemies, olkoon hänen taiteensa kuinka konstruktiivista tahansa. Taiteilija ei järkeile, eikä tee laskelmia. Hänen matemaattisimmat abstraktionsakin ovat intuitiivista kuvakieltä, vaikka arvostelija näkisi niissä miten paljon tieteellisiä tosiasioita. Taiteilijan sielu ja henki on kokonaan uskonnollisessa tilassa. Hän on meedio paljon suuremmassa määrin kuin mitä on tahdottu tunnustaa. (Tämä ei koske niitä taiteilijoita jotka ovat yksinomaan teknikkoja). Elonpyörä 2/1962” , Orvo Raippamaa Mielenterveys Ihmisen luonnossa on sisäsyntyinen pelon tarve. Tottakai. Niin kauan kun on elämää ollut, on ollut tarve selviytyä ja taistella elämästä. Jokaisella on luontainen puolustusmekanismi ja pakenemisvalmius. Näen jollain tavalla ironisena sen, kuinka paljon ihmiset nyky yhteiskunnassamme pelkäävätkään. Jos miettii Suomea ja sen mielenteveystilastoja tai ahdistuneisuudesta / peloista kärsivien määrää verrattuna siihen, ettemme ole minkään ns. akuutin vaaran keskellä, (esim.sota), niin onhan siinä jotain ironista. En toki vähättele ongelmia, joita tottakai, tietysti ja ehdottomasti on. Mutta meidän pelkomme saattavat erota tyypissään tuosta ”valmiustila” pelosta, jossa ihminen joutuu pelkäämään henkensä edestä. Meidän pelkomme ovat kehollisia jäänteitä ja stressireaktioita alkukantaisista pelkotiloista. Paniikkihäiriöistä kärsivät tuntevat hyvin kehon ja mielen saumattoman säikäytys-yhteistyön. ”Se on yleensä syksyisin kun mun päässä alkaa surista. Tai luulen aina sillon et mun korvissa on jotain vikaa. Menierintauti. Tasapaino heittää. Joko se, tai aivokasvain joka sekottaa mun aistit. Koska myös mun silmissä on ollu jotain vikaa. Kun katon jotain tosi kirkasta nään sellasia väreitä, mun näkökenttä väreilee. Jos on tosi hämärää väreilee eniten. Luin lasiaisen irtaantumisesta ja oon aika varma että mul on se. Varasin silmälääkärin. No se sit sano et on normaalia nähä sellasia läpinäkyviä suikaleita. Et kaikki näkee niitä ja pisteitä yms. Eli mul on pakko olla aivoissa jotain häikkää. Päätäkin särkee aina. Ja oon tunnustellu et yleensä vasemmalla puolella päätä särkee enemmän. Kasvain, Haluisin neurologille. Mut se on salettiin levinnyt se syöpä jo kun mul on muutakin. Niinkun esim toi pistos tossa vasemmassa rinnassa. Siel on kaks pientä kyhmyä myös. No toisen takia kävinkin jo ultrassa kai ja se oli.. no oli se rasvapatti.. kai. Eka luulin et mul on sydämessä jotain ja menin sydänfilmiin. No ne opiskelijaterveydenhuollossa sekotti jotenkin asian ja soitti et mun pitää mennä ensiapuun. Istuin siel neljä tuntia ja kirjotin sinä aikana päässäni testamentin. Ne otti uuden filmin ja lääkäri kutsu mua ja sano et mul on paniikkihäiriö. Mut en uskonu sitä ja olin varma et mul on sittenkin oikeestaan haimatulehdus. Tai hermopinne sen jälkeen. 10. Kun mitään ei löytynyt, epäilin skitsofreniaa enkä pystynyt enää nukkua, kun olin varma et putoon johonkin mistä en enää pääse ulos. Mun kämppis lähti joululomalle ja mä jäin kotiin yksin. Mut musta tuntu etten oo yksin. Aina kun katoin jonnekkin sivusilmällä näin liikettä. Keittiössä rapisi. Yhtenä ankeena päivänä joku alko vedellä verhoja eestaas. Ei ne sentään liikkunu, mut joka huoneessa ääni oli ihan kun korvanjuurella. Joku järjesteli astioita keittiön kaapissa. Joku lakasi parvekkeen lattiaa. Yöllä olin ihan varma et joku istuu mun päällä. En lopuks uskaltanut mennä enää yksin kotiin koska kuumotti asua jonkun kuolleen kanssa (myöhemmin tehtiin kyl sovinto). Seuraavana vuonna mulla oli pari kuukautta elinaikaa, koska sinä vuonna oli tuleva maailmanloppu. Kaikki ennusteet olivat kohdistaneet juuri tähän vuoteen voimansa. Joten mä makasin illat peiton alla ja itkin maailmaa ja sen hyvästelyjä. Ei ollut enää väliä olisiko se joku ennuste vai tapahtuisiko joku luonnonkatastrofi, avaruuden oikku tai sota. Oli vain varmaa että tuho tulee joka tapuksessa. Kerran sain luokassa paniikkikohtauksen, kun joku alko lukea ylen uutista ilmastonmuutoksesta ja menin kotiin itkemään ja miettimään kuinka sukulaislapset kelluivat kalpeina tulvassa, joka veisi meidät kaikki. Kotona kuuntelin päivittäin eri ääniä, lentokoneet oli pahinpia jyrinässään. Kun linnut laulo pihalla olin varma et ne aisti lopun tulon. Eri lääkärit ja terapeutit kysy haluanko mielialalääkityksen, että voisin selviytyä arkielämästä. Päätin joka kerta odottaa kuitenkin kevättä ja happea ja ystäviä ja rakkautta ja auringonnousuja ja ihon tuoksua. Kannatti. Kannattaa. Mutta jotain tulen aina pelkäämään. Yksi terapeutti sanoi, että olen super empaattinen, enkä voi sitä piirrettä muuttaa millään pillerillä tai hoidolla. Se helpotti ja muistutti, että on mahdollista kanavoida suuria energioita muihinkin tunteisiin kuin pelkoon. On mm.rakkaus.” 11. Rakkaus “ Se kysy mitä unta mä näin. Joinain aamuina vihasin sitä. En halunnu et se herää et se ei ehtis syyllistää mua siitä etten halunnu jäädä sen viereen. En jaksais maata sen päällä. Enkä päästää sitä mun. Yritin nousta ihan hiljaa ja hiivin. Se esitti nukkuvaa, kunnes olin ovella ja se huusi perään et “lälläläää kyl mä huomaan et sä meet pois, paljon kello o? varmaan jotain kuus! ”vitutti. Ei se mua syyllistäny. Mä olin syyllistyny koska tiesin mun pitäis haluta sitä aamuhalailua, suukkoja ja ehkä myös rakastelusessiota. Mut en halunnu. Toiset aamut heräsin siihen et aurinko nousi sälekaihtimien raoista meihin ja tuntu et vitsi mikä jännä päivä tulossa. Koko maa oli meille avoinna. Meil ei ollu koskaan tylsää yhessä. Se halus kaikkea mitä mä. Se halus mua. Mäkin halusin sitä aluks, mut sit halusinkin enemmän itseeni. Mut sen kans me herättiin ja keitettiin hyvät kahvit. Se opetti mua syömään minuuttipuuroja ja sano et oon inhimmillinen, mut sievä ja et mä oon nainen. Tempperamenttinen. Mä suutuin mut koko ajan tiesin et se näkee mun läpi ja on oikeessa. Oliks se sit helppoo? Oliks ne aamut liian lepposia? Sit oli aamuja jolloin aloin itkeen. Muistan jokasen pienen piirteen, joka ihohuokosen, koko olennon. Mut se ei nähny mua unessa. Mä luin pessiä ja illusiaa ja pessi katto sitä nukkuvaa illusiaa ja ajatteli et se on vielä kauniinpi näky nukkuessaan. Mä kuvittelin ja toivoin et se näkis mut sellasena. Samalla mietin aina kun heräsin et näytin varmaan 12. ihan oksennukselta. En uskaltanu katsoo sitä kun se avas silmät. Ja se huomais etten oo kaunis! Sillon kaipasin niitä aamuja kun tiesin et vaikka näyttäisin isolta kasalta jotain mähmää se haluis mut sillonkin kaikilla tavoin itselleen. Se ei kiirehtiny pois. Ne ei kiirehtineet. Samalla mä ite kiirehdin. Oli se aamu mikä vaan, missä vaan. Mä tuijotin kattoo ja pelkäsin. Pelkäsin etten oo tarpeeks. Pelkäsin et oon ihan liikaa ja oon liian sama. Ihan sama. En mitään. Kevät aamuna olin 18. Lintsasin koulusta et saatais loikoilla. Kuunneltiin kilkatus säksätys musiikkia ja harjoteltiin. Niinä aamuina palokärki hakkas aina puhelintolppaa ikkunan takana. Tein paahtoleipiä ja toin niitä tarjottimella sen luo. Se rakasti mua. Ja mä sitä. Me ommeltiin toistemme hiusia kiinni toisiinsa. Oli me. Me käytiin retkillä kun kevät tuli. Heräsin. Kirjotin aamusin satua tosta. Se oli ihan kamalaa siirappia. Mut kaikkialla oli aurinko kevätaurinko. Ja sellanen kehräys kun sis muistelee sitä. Niitä yhtiä aamuja en ees muista oikeen. Mut se tais kuorsata vähän. Ai niin ja sen jalkoja särki. Ja me nukuttiin liian pienessä pienessä sängyssä. Ja sen takia mul on vieläkin vammautunu olkapää kun jouduin nukkuun seinän ja sängyn välissä. Harjottelin kai kiukutteleen. Ja itkin hiljaa silleen et se huomais ja loukkaantuis. Tai en muista muistan et itkin. Halusin erota. Monta vuotta. Mut se ois ollu maailmanloppu. Koska oltiin niinku äitit ja isit. Ensirakkaudet. Sit muistan aamut yksin. Ne oli vaivattomia. Mut mä mietin sitä. En uskaltanu kertoo et haluisin herätä sen vierestä. Se puhu mulle kulmakarvoilla. Mä katoin sitä salaa taskupeilistä. Heräsin monta tuntia ennen koulua mul oli aina aamusin korkkarit jalassa. Huulipunat ja mekko. Kipitin aamussa ja olin aika onneton kun se ei nähny mua vaik yritin kuinka. Mä haluisin hyviä aamuja sellasia kun ne jollon olin tasasen onnellinen eikä tarvinnu aina pelätä. Mä sain vaan olla. Mennä. Tulla viereen. Jäädä siihen. Lähtee aamuuinnille. Herättää ja kertoo jos huvitti. Itkee jos siltä tuntu. Se katso mua. Mä katsoin sitä. Meijän lakanat oli puhtaat ja mul oli aina eri retro yöpaita. Pakkasessa oli dyykattua leipää ja menin pyynikinrantaan kerään kukkia. Ja nekalaan iidesjärven siirtolapuutarhaan. Rauhanniemeen. Vesilah- teen. Säkkilään.” -Verna joskus 2010 Olen kirjottanut peloista ja etsinyt asetta niitä vastaan ja loputtomasti olen päätynyt rakkauteen, tuohon luultavasti pelottavimpaan asiaan maailmassa. Sillä eihän mikään ole yhtä kammottavaa, kuin antaa itsensä toisen käsiin luottavaisesti. Rakkauden pysyvyyttä ei voi koskaan ennustaa. Rakastuminen on tietoinen riski. mutta kuinka ihana riski se onkaan. Miten rakkaus voi toimia pelon vastaiskuna? Rakkaudesta puhuessa täytyy muistaa eri tyyppiset rakkaudet, sisar-rakkaus, ystävänrakkaus äidin rakkaus ja rakkaus omaan itseen. Oman itsensä rakastamisen ei tarvi merkitä itserakkautta/omahyväisyyttä, vaan hyväksyntää ja ymmärrystä; kaikkia eri tunteita mitä rakkaus muitakin kohtaan merkitsee. Me kuitenkin olemme oman itsemme kanssa se aika, mitä meillä on olla olemassa, päivin öin, unessa ja valveilla käymme jatkuvaa keskustelua itsemme kanssa. Entä jos vihaakin tuota tyyppiä jota kantaa. Jos ei luota siihen tyyppiin, niin keneen sitten voi luottaa. Ehkä pelko omasta tulevaisuudesta perustuu siihen ettei tiedä, miten itse raegoisi, jos jotain pahaa tapahtuisi. Rakkaus omaa itseä kohtaan mahdollistaa sen, että ihminen voi rakastaa muita ja ottaa rakkautta vastaan. Ennen kuin alkaa mihinkään suhteeseen, olisi hyvä kysyä itseltään, pystyykö vilpittömästi luottamaan itseensä ja täten toiseen. Mutta harvoin rakkaus antaa tilaa pohdiskelulle, kun se rysähtää elämään. Itselläni on rysähtänyt lapsesta asti ja rysähtelee yhä. Joskus mietin ihmetyksellä ihmisiä, jotka eivät rakastu. Jotkut eivät koskaan. Haluaisin haastatella sellaista ihmistä. Rakkaus on aina ollut se ainoa asia, joka sokaisee hyvässä ja pahassa. Hyvässä mielessä sen tullessa luo, kaikki asiat loksahtavat paikalleen. Kaikki elämän osa-alueet tuntuvat luonnostaan olevan täysin vaivattomia ja selkeitä. Rakastumisen hetkellä ei pelkästään rakastu siihen vihreä- silmäiseen pipopääpoikaan, vaan samalla omaan hymyynsä, musiikkiin, sukulaisiin, pyöräilyyn, kirjoihin ja vuodenaikoihin. Ja nyt herää kysymys, miksen kirjoittanut koko runotutkielmaani muusista, koska niin kauan kun on taidetta tehty on varmasti ollut myös muusia. Luin tänään, että sana museo tuleekin oikeastaan sanasta muusa (antaa lähteen jäädä kirjaston hyllyyn). Taiteen kannalta rakkaus on ikuisuus-aihe, mutta useimmiten toimivin/suosituin rakkauteen liittyvä luomisvoima koskee rakkauden menetystä, sydämen murtumista, kaikokaipuuta, rakkauden nälkää ja tuskaa! Allekirjoitan. Rakastuessa on vaikea keskittyä istumaan alas tekemään sarjakuvaa ensikohtaamisista tammelan stadionin kulmalla tai näsinkalliolla. Vasta sen poikkiksen lähtiessä Helsinkiin asumaan, syntyy tuhat kuvaa yhteisistä öistä, aamuista ja hyvästeistä. Vasta mustasukkaisuuden painama pää alkaa kuvittamaan muistoja paperille. Mutta kuten sanottu on, rakkaus sisältää koko ihmisten kirjon. Äiti, isä, serkku, ystävä, ihailija yms. Kaikissa on kyse rakkaudesta ja tulee olemaan, vaikka olosuhteet ja luonteet vaikuttaisivatkin sen ilmaisuun. Rakkaus on suuri ase, jonka nimissä voi tehdä myös paljon pahaa. Voimmakkaana tunteena se kuohauttaa, haavoittaa ja nöyristää. Harvemmin kukaan joka on rakastanut on välttynyt loukkaamasta tai loukkaantumasta. Ihmisen muutkin tunteet mukaan ottaen, on lähes mahdotonta olla olemassa täysin altruistista rakkautta. Mutta ihminen tarvitsee silti aina ihmistä. Siinä vaiheessa kun seinät väreilee ja on sairastunut verisyöpään ja joku on asentanut pommin kellariin, silloin on aika mennä ihmisten pariin. Jos ei ole ystäviä niin on hyvä etsiä paikka missä voi puhua muille yksinäisille. Joskus pelkkä sana siwan kassatädille saattaa tehdä koko päivästä vähän eheämmän. Ja tässä vaiheessa on hyvä ehkä todeta että romanttisessa rakkaudessa on eroja enemmän yleisen rakkauden ja välittämisen kanssa. Romanttinen rakkaus aiheuttaa paljon pelkoa ja epäilystä. Siinä vaiheessa kun valitsin rakkauden aseeksi teokseeni mietin lähinnä rakkauden pelkoa kaikottavaa voimaa silloin kun pelko on tilapäistä, ehkä myös kytköksissä hetken arvokkuuteen. Sillä eihän ihminen voi aina luottaa, että jonkun muun läheisyys poistaisi piinaavat pelot. Siinä vaiheessa ihmisellä on itsellään joku sisään hautautunut demoni, joka tarvii vuosien päihitys työtä. Ei rakkaudesta ja tuesta ole haittaa mutta rakkaus ei ole aina pelkästään lääke vaan myös huume. Rakkaus on ase yksinäisyyttä vastaan. Mutta onko se suurin ase pelkoa vastaan siltikään? 13. 14. 15. Palatakseni listaan jonka aikaisemmin kirjoitin. Olen tekstin mittaa käynyt läpi pelon aiheita. Nyt on aika testata miten tämä ase läsnäolon voima toimisi niihin: Läsnäolonvoima “Nää on viimesiä sanoja, viimesiä kuvia ja ajatuksia, siltä tuntuu. Joka aamu kun avaan silmät on niissä savupilvi, harmaa planeetta, kuolleet rakkaat. Unessa sota raivoaa, meitä jahdataan, pellot lentää taivaan tuuliin, vedet nousee ja kukaan ei ymmärrä toistaan. Päivisin ihmiset käy Sokoksella ja Särkänniemessä. Junassa tuijotan tyttöjä, jotka kiinnittää tekoripsiä ja miestä, joka pelaa ipadillä jotain ja juo colaa. Iltalehden pääuutiset koskee mansikoita ja jääkiekkoo. Nää on viimesiä katseita ja sääli siitä etten ehtiny ikinä nähdä koko Eurooppaa, etten kerinny näyttää Berliiniä. Etten saanu nähdä meitä uusissa silmissä, pienissä sormissa ja varpaissa. En ehtiny järjestää aamu ja iltapaloja. En ehtiny nähdä lapsia aikuisena, enkä olla sympaattinen mummo. En ehtiny nähdä jäikö joku papaks mulle. En ehtiny kertoo suuria tarinoita elämästä tai ryhtyy herkäks laulajaks. En ehtiny tulla sellaseen ikään, jossa ei enää pelota kaikki. En ehtiny kasvattaa omia vihanneksia parvekkeella. En ehtiny rakastaan tarpeeks,antaa muille ottaa vastaan, ottaa selvää, ottaa suihin rakkaudella. Miksei menneisyys aina riitä? Vakuuttamaan ja muistuttamaan, että vaikka pohjoiskorea pamauttais koko pallon tuhannen päreiks niin mä ja me muut ollaan eletty hyvä, etuoikeutettu, väkevä elämä. Se sais riittää. En mä ehkä kuolemaa niin pelkääkään vaan luopumista. Ei oo muuta kun tää hetki. Ehdin nähdä enemmän kun moni muu. Ja kaiken tän keskellä kun aamulla herään ja sä oot siinä mietin et tähän vois kuolla et jos nyt rysähtäis niin voisin kuolla onnellisena.” -verna jollain junamatkalla 2012 16. * asteroidi-Onko yksikään asteroidi vielä törmännyt tuhoamaan koko palloa? ei. Ja jos se osuisikin saattaisi siinä vaiheessa harmittaa että mietin sitä nyt enkä lähtenyt mielummin kauppaan ostamaan suklaata. * Tulva-Vaikka jäätiköt sulaisivatkin ja huuhtoisivat kaiken pois eikö siinä vaiheessa harmittaisi että en lähtenyt metsäretkille kun metsiä vielä oli niinä hetkinä kun sain paniikkikohtauksen luokassa. * Sikiö-Jos tulisi raskaaksi se olisi se päivä ja sen päivän tunteesta en voi vielä tietää. Jos aikoo kerran kuussa pelätä raskaaksi tulemista, se tekee yhteensä niin monta pelkoviiikkoa, että siinä ajassa olisi jo ehtinyt synnyttää monta lasta. * Huumepiikki käsi -Vaikka joku rakas kamppailisikin päihteiden kanssa, ei minulla olisi muuta keinoa kuin toimia nyt ja tässä parhaani mukaan. Parempi nopeampi apu, eli tässä ja nyt * Raiskattu/tapettu henkilö- Jos aijon pelätä murhaajia tai raiskaajia ja annan sen pelon rajoittaa kulkemistani niin eipä sillon tule paljon kuljettuakaan. * Suuri kissa hahmo-Vaikka jonain päivänä sekoaisin, ei sen odottaminen poistaisi sen mahdollisuutta. Päin vastoin; mitä sairaammaksi ihminen itsensä kuvittelee, sitä sairaammaksi hän tulee. *Mustasukkaisuus skenaario eli flirttailevia päitä- Petetyksi tulemisen pelkääminen ei ole estänyt ketään pettämästä. Parempi olla suhteessa vapaasti siinnä hetkessä missä on, oma itsensä. *Sairas omakuva- Sairauden pelkääminen ei myöskään ole estänyt ketään sairastumasta. Yleensä sairaana ollessa miettii miten ihanaa olikaan olla terve. * Yksinäisyys- jos on rahellinen tässä hetkessä ja tekee asioita jotka tuntuvat mahdollisimman hyvältä, tuskin ajautuu olemaan yksin ja jos yksin tuntuu parhaalta on silloinkin itsensä seurana. Kuolemanpelko ei ole koskaan estänyt ketään kuolemasta. Ainoastaan elämästä. Joskus mietin, johtuuuko kuolemanpelko enemmän siitä, ettei uskalla elää täysillä. Että kuolema tuntuu raskaalta ajatukselta koska on käyttänyt niin paljon hyvää elämän aikaa sen pelkäämiseen ja tuntee lähinnä harmia siitä, että haluisi elää täysin siemuksin, mutta ei ole uskaltanut kun on antanut pelon rajoittaa. Jos antaisi pelon aina rajoittaa kaikkia menemisiä ja tulemisia ei loppujen lopuksi tekisi yhtään mitään. Nöyrryin siihen että rakkaus ei ole suurin ase ja että se aiheuttaa paljon pelkoa, mutta jos antaisi pelon hallita ja turhan harkintakyvyn ja järjen rajoittaa, jäisi aito kokemusmaailma aika suppeaksi. Jäisi ehkä kokematta rakkautta. Oma pelko sen pelätyn yksinäisyyden silloin aiheuttaisi. Pelot ovat asioita korvan välissä. Myös sairauden pelkääminen on todistetusi suurin tautien aiheuttaja, stressi, huoli ja suru itsessään kuluttavat. Mutta lähinnä psyyke sairastuttaa ruumiin, silloin kun ihminen todella uskoo olevansa sairas. Ihminen tarvitsee heittäytymistä ja spontaaniutta. Ja happea ja mielenrauhaa. Mitä useammin ihminen unohtaa ajan ja itsensä, sitä vapaammaksi hän pääsee. Itse näen että paras portti hetkeen on luonto. Ehkä luonto hiljaisuuden takia. Ulkona on käsillä koko kokemusmaailman kirjo. Ihminen on luonnon muovaus ja ollessaan mahdollisimman lähellä luonnollisuutta on helpompi pysähtyä. Nyky-maailman hektinen rytmi ja elektroniikka vaikuttavat aivoihin pyörryttävällä tavalla. Jokainen voi tietysti löytää hetken omalla tavallaan, itselleen ominaisessa paikassa, mutta jotenkin vierastan ajatusta, että esim. tietokoneella istuskelu antaisi kenellekkään tilaa hengähtää. En tiedä onko lopussa painavaa sanaa, lopullista totuutta miten pelon voisi voittaa. Mutta kun ihminen pääsee lähemmäs hetkeä ja opettelee tunnustelemaan sitä oikealla tavalla, saa hän yhden voimakkaimman aseen käteensä pelonvastaisessa taistelussa. Loppujen lopuksi Kirjotan viimeiset tutkielman sivut Ahvenanmaalla, Fiskön saarella. Sadat eri linnut visertää kurlaa ja helisee meren usvassa ja aamun valjetessa kallioiden ylle. Ei ole muita ääniä. Vain pajupuut, kevään ensi kukat ja ihokarvat huojuu pehmeessä tuulessa hiljaa tietäen. Se miten luonto hengittää ympärillä vaikuttaa jatkuvasti olemiseen. Linnut menevät pesään kun tuuli yltyy vesisateeksi. Näin laulujoutsenia rakastelemassa pienessä lehdossa. Tiellä luulin mehiläistä autoksi. Yöllä kuulin rupisammakon mörinää. Pikkusisko purskahti itkemään, kun isi kalasti hauen ja löi siltä hengen pois, mutta alkoi sitten kerätä simpukoita. Kiipesin ylimmälle kivelle ja näin kaikki saaret ja kippurat puut ja nousevat pilvet ja unohdin kaiken ja itseni koska tuo meri oli ollut tuossa aikojen alusta ja näillä kallioilla oli ennenkin istunut joku. Kun kirjotan tätä näiden sanojen päällä kävelee yöperhosia. Meriharakat, tiirat ja laulurastaat, ei ne laula lopulle vaan ne laulaa kaikki auringolle ja keväälle ja toisilleen serenaadeja. Ne laulaa elämän riemusta. 17. 18 Tekstilähteet: s.9 Orvo Raippamaa, Taide on mystiikkaa Elonpyörä 2/1962” http://siivola.org/para/artikkelit/orvo/taide_on_mystiikkaa.html Kuvalähteet s.7 http://artodyssey1.blogspot.fi/2012/10/justin-mortimer.html http://artodyssey1.blogspot.fi/2012/10/justin-mortimer.html http://artodyssey1.blogspot.fi/2012/10/justin-mortimer.html s.9 http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/3/3c/Follower_of_Jheronimus_Bosch_Christ_in_Limbo.jpg http://c1planetsavecom.wpengine.netdna-cdn.com/files/2013/05/image19.jpg s.10 http://www.worldart.com.au/images/goya-saturno-1.jpg http://1.bp.blogspot.com/_X9vwfhVXXpQ/S-wQV2UjRFI/AAAAAAAABWA/jAZ02Q6By-U/s1600/El+Aquelarre.+Goyajpg s.3, 5, 6, 10, 11, 13, 14, 15, 17, 18 Verna Tervaharju 19.
© Copyright 2024