Olen valmis uusiin avauksiin!”
lööppi 4 / 20 13 · S U OMEN AIK AK AU SLEHDENTOIMIT TA JAIN LIIT TO SAL RY Aikakauslehtikuvan tutkija HANNA WESELIUS, 41: ”Olen valmis uusiin avauksiin!” sal-news Tinkimätön. Sähäkkä. Rouhea. Innovatiivinen. Raflaava. Ryhdikäs. H u mo ris t i nen. Iskevä. Luonteva. Yllät tävä . sal:n 75-vuotisjuhlat keskiviikkoiltana 26. helmikuuta 2014 hotelli Königissä Helsingissä Juhlan yhteydessä pidetään myös vuosikokous 2014 Lisätietoja asiasta myöhemmin, mutta laita päivä muistiin! Uskottava . I ts e va r m a . Omaperäinen. Mutkaton. Suunnitelmallinen. Rohkea. Raikas. Oivaltava. Muun muassa näillä sanoilla kuvailtiin Aikakauslehtikilpailu Editin vuoden 2012 voittajia. Mitkä ovat sinun ja lehtesi* vahvuudet? Tutustu sarjoihin ja osallistu Editiin 13.12. mennessä osoitteessa www.aikakauslehdet.fi/edit Käyttäjätunnus on Edit2013. *) Lehden kustantajan on oltava Aikakausmedian jäsen. Ilmianna taidokas sallilainen! – Ehdota Salli-palkinnn 2014 saajaa SAL jakaa 26.2.2014 vuosikokouksessaan 10. Sallijournalistipalkinnon, jonka tarkoitus on nostaa alan arvostusta ja jäsenten ammatillista identiteettiä. Palkinnon suuruus on 1500 euroa. Palkinto voidaan myöntää merkittävästä, mieleen painuneesta tai keskustelua herättäneestä alan teosta, kuten jutusta tai juttusarjasta, kuvasta, kuvituksesta tai kuvasarjasta tai kirjasta tai kirjasarjasta. Teko voi olla myös esimerkiksi lehti- tai konseptiuudistus tai innovatiivisen nettisovelluksen toteutus. Palkinnon voi saada vain SAL:n jäsen tai työryhmä, jonka enemmistö on SAL:n jäseniä. Ehdotuksia voivat tehdä SAL:n yksittäiset jäsenet, työporukat tai toimitusosastot. Toimi näin Lähetä kirjallinen ehdotuksesi perusteluineen ja työnäytteineen 31.12.2013 mennessä neljänä kappaleena. Kirjoita kuoreen: Kaija Plit, SAL/Suomen Journalistiliitto, PL 252, 00531 Helsinki. Heidät on jo palkittu ● Pam-lehden toimitus (2013) ● Tiede-lehden toimituspäällikkö Annikka Mutanen (2012) ● Viva-lehden toimituspäällikkö Veli-Matti Jusi (2011) ● Voima-lehden vastamainost yöryhmä (2010) ● Voltti-lehden toimitus (2009) ● Aikakauslehtityön professori Maija Töyry (2008) ● Talouselämä-lehden toimittaja Esko Rantanen (2007) ● Shakespeare-projektin kustannustoimittajien t yöryhmä (2006) ● Taide-lehden päätoimittaja Otso Kantokorpi (2005) Lisää tietoa palkinnosta Palkintotyöryhmän puheenjohtaja Heidi Kalmari; [email protected] SAL:n asiamies Kaija Plit; [email protected] tai puh. 050 439 4538 lööppi 4 / 2013 3 taina nyström SUOMEN AIKAKAUSLEHDENTOIMITTAJAIN LIITTO SAL RY:N JÄSENLEHTI pääkirjoitus 20. vuosikerta SAL ry. Siltasaarenkatu 16 B 00530 Helsinki puh. (09) 611 055 Puheenjohtaja Hanne Aho Asiamies Kaija Plit Toimistonhoitaja Jaana Virtanen [email protected] Ilmoitushankkija Erkki Hirvonen puh. +358 50 5506172 [email protected] Painopaikka Oy Fram Ab Korsholmanpuistikko 37 65100 Vaasa ISSN-L 1455-0032 24 On jo housussa Pääministeri on huolissaan. Jyrki Katainen pelkää, että ”moniarvoinen ja moniääninen” media häviää Suomesta. Sivistysyhteiskunnankin tulevaisuus on vähän niin ja näin. Kun hän puhui asiasta Sanomien yt-ilmoituksen jälkeen, huolipoimuindeksi silmien välissä oli merkittävä. Hienoa, Jyrki, että huomasit! Nyt poliitikot eri puolueista kilvoittelevat siitä, kuka ehti ensimmäisenä huolestua. Viestintäministeri Pia Viitanen kertoi kuinka hienoa on, että Jyrkikin on nyt huolestunut samasta asiasta, kuin mistä hän on ollut huolissaan ”jo pitkään”. Suosionsa huipulla keikkuva puheenjohtaja Juha Sipilä vuorostaan on huolissaan lehtitalojen vaikeasta tilanteesta ja levikkien laskusta. Alv:n nosto oli tietenkin ”virhe”, eikä se ole ”tuottanut toivotulla tavalla”. Viitanen lisää yllätykseksemme, että kun vero on kerran säädetty, niin sitä ei oikein enää voi laskea. Kun EU kieltää. Mutta: ”Jotain pitää tehdä.” Ihan totta? Ai niinkö? Tältä se tuntuu kun on jo housussa. ”Afrikassa asioille ja ihmisille pitää antaa aikaa.” Nyt sitten mietitään, miten jäljet siivottaisiin. Monet talot panostavat digiin. 24%:n digialvin harmonisoiminen 10%:n paperialvin tasolle toisi hintoja reippaasti alaspäin. Kuluttajakäyttäytyminen muuttuu koko ajan, ja alv-ale voisi sysätä sitä digitilausten suuntaan. On myös puhuttu jakelutuesta postille. Siitä hyötyisi lehdistön lisäksi myös posti. Kyllä verorahoja voisi hullumminkin käyttää. Entäs lehdistötuki? Sitä maksetaan Suomessa vain marginaalilehdille moniäänisyyden takia 0,5 miljoonaa vuodessa. Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa summa on suurin piirtein 50 miljoonaa euroa. Mutta onko suora tuki oikea ratkaisu? Lobbaripuolella on ideoitu jopa ilmoitusmyynnin verohelpotuksia. Valtion asettama lehdistöasiain neuvottelukunta pohtii asiaa ja on antamassa mietintönsä vuoden vaihteessa. Ainakin viestintäministeri odottaa sieltä ratkaisuja. Niin mekin. ”Jotain pitää tehdä.” 3 5 6 12 18 22 24 28 30 31 sal news pääkirjoitus On jo housussa Millä natsoilla? Sankarikuvaajia ja kadonneita sukkia helmijuttu Suomussalmi minussa miinaharava Toimittaja, tunnetko pilkkusäännöt? Vapaana Afrikassa juristipalsta Vuosilomalaki uudistui kirja-arvostelu Niina Miettinen: Israel tyttö valtuusto vastaa kuva pekka holmström Päätoimittaja Hanne Aho puh. 050 5254345 [email protected] toimitussihteeri Kaija Plit [email protected] Graafikko Outi Kainiemi Julkaisutyöryhmä Mervi Ala-Prinkkilä, Pekka Holmström, Marko Korhonen, Arja Salakka Kannen kuva Ari Heinonen Levikkien lasku ei tietenkään ole yksin arvonlisäveron syytä. Mutta keskustelu siitä sai osaltaan ihmisten huomion kiinnittymään lehtien hintoihin. Ja kun lehden tilaus on peruttu, kynnys sen tilaamiseen on noussut, vaikka vero poistettaisiin. Temppu oli inhottava lisä jo valmiiksi vaikeassa tilanteessa. Lehdistön kurjistumisilmiö alkoi Amerikasta. Levikit romahtivat nopeasti ja ihmisiä pistettiin lehtitaloista pihalle. Nyt tilanne on parempi. Levikkien lasku on tasaantunut ja jotkut levikit jopa nousseet. Täytyy vain toivoa, että me tulemme pian perässä. ● Hanne Aho [email protected] lööppi 4 / 2013 5 Millä natsoilla? teksti laura koljonen kuvitus outi kainiemi Onko digitalisoituvan alan pelastus nuori esimies? T oimitukset ovat perinteisesti olleet paikkoja, joissa kokemusta on arvostettu. Kokemus on synnyttänyt ammattitaidon ja sitä seuraavan arvostuksen. Ammattitaito on siirtynyt seuraavalle polvelle, kun nuoremmat työntekijät ovat oppineet kokeneemmiltaan. Erityisen tärkeää työssä pärjäämisessä on ollut työkokemuk- 6 lööppi 4 / 2013 seen perustuva hiljainen tieto. Hiljainen tieto voi olla esimerkiksi tietoa kunkin toimituksen työtavoista. Nyt ala on muuttunut, ja muuttuu koko ajan, nopeasti. Digitalisoinnin myötä mediat ja mediatalot ovat viime aikona tehneet nuorennusleikkauksia toimitusten johdossa. Nuorennusleikkauksilla lehdet yrittävät selvitä digitalisoitumisen › lööppi 4 / 2013 7 tuomista muutoksista. Mutta jos toimituksen työnjohto korvataan kokonaan nuorilla tekijöillä, uhkana on hiljaisen tiedon siirtymisen katkeaminen. Toimituksen esimiehenä toimimiseen kuuluu muutakin kuin digitaalisten kokonaisuuksien ymmärtämistä. Esimieheltä vaaditaan esimerkiksi henkilöjohtamisen taitoja. Pahimmassa tapauksessa esimies voi saada koko työyhteisön sekaisin. Mediayrittäjä Ville Blåfield, 33, on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt toimia esimiestehtävissä jo yhdeksän vuotta. Viime heinäkuussa hän irtisanoutui Helsingin Sanomien kehityspäällikön pestistä ja ryhtyi omaksi esimiehekseen. Blåfieldin mielestä nuorten pomojen nousu alkoi ennen näitä dramaattisia digisiirtymävuosia. Hänen mielestään toimituksen johdon nuorentumisen takana on koko työelämässä tapahtunut kulttuurinmuutos. – Enää ei tehdä koko työuran pituisia kaaria yhden työnantajan leivissä. Työuransa aikana voi tehdä monta uraa. Se on avannut mahdollisuuden siihen, ettei vastuutehtäviä tarvitse jakaa senioriteetin mukaan. Vanhemmat työntekijät saatetaan ohittaa esimiestehtäviä jaettaessa, koska digisiirtymän vuoksi uskotaan, että esimiestenkin tulee olla niin sanottuja diginatiiveja. Diginatiiveilla tarkoitetaan ihmisiä, jotka ovat käyttäneet tietokoneita koko nuoruutensa tai vielä pidempään. – Se on osittain järkevää ajattelua, mutta ei kuitenkaan ihan täysin tyhjäksiselittävä perustelu, Blåfield sanoo. Blåfieldin mielestä esimieheydessä ei kuitenkaan ole kyse niinkään iästä kuin kokemuksesta. Esimerkiksi sosiaalisissa taidoissa viisaus karttuu kokemuksen myötä. – Aivan varmasti en ollut hir veän hyvä esimies 25-vuotiaana. Blåfieldin ensimmäinen esimiestehtävä oli toimituspäällikköys Suomen Kuvalehden Mies-lehdessä. Hän sai 24-vuotiaana vastuulleen kolmihenkisen toimituksen. Blåfieldin seuraava esimiehen pesti oli Seurassa, jonka toimituspäälliköksi hänet pyysi Helsingin Sanomista Seuran uudeksi päätoimittajaksi siirtynyt Jari Lindholm. Toiseksi toimituspäälliköksi valittiin kokenut toimittaja Saija Hakoniemi Ilta-Sanomista. – Lindholm oli tekemässä tuoteuudistusta, johon käsittääkseni liittyi sellainen ajatus, että yksi pomo voisi olla eräänlainen villi kortti. Blåfield on varma, että myös moni toimituksen jäsen piti nuorta toimituspäällikköä villinä korttina. – Toimituksessa oli juuri tehty iso lehtiuudistus ja sitten sinne vielä palkattiin tällainen vänrikki Nappula. ”Hiljainen tieto ei siirry vallanvaihto seremonioina.” Kaikki Seuran toimittajat olivat vanhempia kuin Blåfield. Monet heistä olivat työskennelleet lehdessä yli kaksikymmentä vuotta. Blåfield huomasi nopeasti puutteensa. Etenkin lehden myyminen ja irtonumeromyyntikilpailu oli hänelle aivan uusi asia. – Sain paljon tukea, mutta myös aika suorasanaista koulutusta. Minun annettiin ymmärtää, että menepäs poika ensin opiskelemaan näitä hommia ja tule vasta sitten opettamaan meitä. En kuitenkaan muista, että minua olisi koskaan pojiteltu, vaikka kaikenlaista muuta testausta olikin. Seurassa Blåfield kuitenkin huomasi pitävänsä esimiestehtävistä. Parin vuoden päästä hän siirtyi Helsingin Sanomien Nyt-liitteen toimitussihteeriksi, esimieheksi ja lopulta kehityspäälliköksi. Kehityspäällikköaikana Helsingin Sanomat vaihtoi formaattia broadsheetistä tabloidiksi. Blåfield veti Hesarin toimitukselle koulutuksia, joissa mietittiin, miten työ muuttuu tabloidin myötä. Myös Helsingin Sanomissa monikymmenvuotisen uran tehneet toimittajat haastoivat nuorta pomoa. – He halusivat tietää, millä natsoilla myyn uutta tekemistä, ja miten se on fiksumpi strategia kuin se, mitä lehdessä on tehty 120 vuotta. Toimittajien kanssa kiistely oli Helsingin Sanomissa kuitenkin toisenlaista kuin Seurassa. – Kehityspäällikkönä minulla oli jo kymmenen vuotta toimittajan kokemusta takana ja koin debatin muutenkin tasa-arvoiseksi. Seuran väännöissä olin lähinnä vastaanottajan roolissa. Nuori pomo tarvitsee tukea kokeneemmilta esimiehiltään. Blåfield sanoo, ettei olisi selvinnyt ilman apua. Korvaamattomin apu ei liitty- 8 lööppi 4 / 2013 nyt työn sisältöön vaan sosiaalisiin taitoihin. Blåfield muistaa useita tapauksia, joissa kokenut kollega on antanut isällisiä tai äidillisiä neuvoja siitä, miten jokin henkilöstöjohtamisen ongelma ratkeaa. – Aina kun pomo vaihtuu, toimituksen sisäiset väännöt nousevat pintaan. Syntyy kaikenlaisia valtataisteluita. Tilanne ratkeaa, kun uusi pomo saa enemmistön tai toimituksen mielipidevaikuttajien luottamuksen. Siihen menee oma aikansa, usein puolikin vuotta. Esimiehen työ on varsinkin ensimmäisinä vuosina vaikeaa. – Silloin on tärkeää, että joku jolla on auktoriteettia sanoo, että ’hei, mä oon ollu tossa tilanteessa 18 kertaa’. Jo se rauhoittaa, kun näkee, että se ihminen on pystyssä. Ongelmia seuraa varmasti, mikäli toimituksen vanhempien jäsenien näkemykset ohitetaan, olivatpa seniorit sitten rivitoimittajia tai esimiehiä. – Kokematon nuori voi tulla toimitukseen henkseleitä paukutellen, kuuntelematta toimitusta ja sen hiljaista tietoa. Siinä voi helposti ajautua rajuunkin konfliktiin työyhteisön kanssa. Blåfieldin mukaan hiljainen tieto siirtyy parhaiten epämuodollisten henkilökohtaisten suhteiden kautta. – Ei se tieto ainakaan vallanvaihtomemoina siirry. – Paitsi, että nyt joudun heti pyörtämään sanomisiani, sillä Hesarissa oli joillakin osastoilla tapana, että kun työnjohdollisessa asemassa oleva työntekijä jäi eläkkeelle, hän piti koulutuksen tai luennon jälkeenjääville. Mutta se on poikkeus, koska eläkkeelle jääminen on niin dramaattinen hetki. Siinä luento ehkä toimii. Hiljaisen tiedon siirtyminen perustuu usein yksinkertaisesti toimituksen jäsenten työn lomassa käymiin keskusteluihin. › lööppi 4 / 2013 9 Myös kirjankustannuspuolella digitalisoituminen on muuttanut työtä rajusti. Oppimateriaaleja tuottavassa Sanoma Prossa työskentelee noin 200 henkeä. Henkilöstön keski-ikä on 43 vuotta. Kolmasosa työntekijöistä on toimituksellista henkilöstöä, eli muun muassa kustannustoimittajia, tuottajia ja graafikoita. Sanoma Pron pääluottamusmies Tomi Sihvo, 48, muistaa, milloin hän tajusi maailman muuttuvan. Vuonna 2007 Sihvo oli töissä kustannusosakeyhtiö Tammessa. Kustantamolla oli menestynyt äidinkielen oppikirjasarja alakoululaisille. Erään nelosluokkalaisille tarkoitetun kirjan luvun aiheena oli mielipidekirjoitus. Esimerkki kertoi polkupyöretkellä olevasta pojasta. Kesken matkan pojan piti tarkistaa kartasta, miten hän pääsisi perille. Poika pysähtyi puhelinkopin kohdalla ja alkoi selata puhelinluettelon karttasivuja. Pojan harmiksi joku oli repinyt karttasivut pois. Tästä kiukustunut poika kirjoitti paikallislehteen asiasta mielipidekirjoituksen. – Havahduin siihen, että 10-vuotiaille äidinkielen kirja oli lähinnä historian kirja, Tomi Sihvo muistelee. – Ennen tehtävän läpikäymistä oppilaille piti selittää, mikä on puhelinkoppi, puhelinluettelo ja mitä olivat luettelon karttasivut. Kirja oli tullut markkinoille vuonna 2002, mutta viisi vuotta myöhemmin se oli jo vanhentunut. Sihvo sanoo, että ainakin oppikirjamateriaalipuolella ajan muutosten mukana pysyminen on elinehto. – Enää ei riitä, että sinnittelee mukana. Sellaista vaihtoehtoa ei ainakaan ole, että pysyttäisiin paikallaan. Muutoksen vauhti on nyt niin 10 lööppi 4 / 2013 nopea, että monien on jo vaikea pysyä mukana. Sihvo muistaa Tammesta toisenkin tapauksen. Vuonna 2009 talon kokeneet kustannuspäälliköt alennettiin ja myöhemmin alkaneiden yt-neuvotteluiden jälkeen heidät lopulta irtisanottiin. Sanoma Pron pääluottamusmiehenä Sihvon tietoon on tullut yksittäistapauksia, joissa nuoren ihmisen valinta tiimin vetäjäksi on aiheuttanut ongelmia. – Problematiikkaa saattaa syntyä, kun nuoria nostetaan ohi kokeneempien kollegoiden. Olen ollut mukana keskusteluissa, joissa on käyty läpi vaikeita asioita. Nuorempi esimies vastaan konkari on vaikea asetelma. Usein tällaisiin tilanteisiin liittyy kokemus arvottomuudesta. Sihvo sanoo silti vierastavansa iästä puhumista. Ikä ei hänen mielestään korreloi suoraan esimiehen tärkeimmän ominaisuuden, viisauden, kanssa. Silvon mukaan pomon ei tarvitse olla 55-vuotias, jotta hän voi antaa kollegalle hyviä neuvoja. – Ei ikä kerro kokeneesta työtekijästäkään mitään. Hän voi yhtä hyvin olla todella katkera tai sitten kääntänyt kaikki työelämän myrskyt edukseen. Sihvon mielestä kokemus ei tule iän myötä. Kokemus tulee kokemuksen myötä. Esimiehen yhtenä tärkeimpänä ominaisuutena Silvo pitää kykyä kehittyä. – Silloin on mahdollista, että jos ihminen nostetaan esimieheksi vaikka 25-vuotiaana, 40-vuotiaana hän voi olla aivan huippu. Sihvo muistuttaa, ettei sekään välttämättä ole helppo tilanne, jos alainen on esimiestään osaavampi. – Minulla on koulumaailmatausta ja sama kehityskulku on tapahtunut siellä. Oppilaat saattavat olla joissakin asioissa, vaikkapa sosiaalisen median käytössä, paljon tietäväisempiä kuin opettajansa. Valokuvaajien työtavat muuttuivat vuosituhannen alussa, kun filmille kuvaamisesta siirryttiin digitaaliseen kuvaamiseen. Vaikka journalistinen työ ei vielä muuttunut digikameroiden myötä, työvälineiden muuttuminen oli monelle kuvaajalle shokki. Otavamedian valokuvaaja Pekka Holmström, 38, sai ensimmäisen kerran digikameran käteensä kymmenisen vuotta sitten vähän ennen kuin aloitti opiskelun Tampereen yliopiston kuvajournalismin linjalla. – Minulta jäi siis väliin kaikki se turhautuminen, joka aiheutui uusista, keskeneräisistä työvälineistä. On varmasti ollut piinaavaa kuvata uudella tekniikalla, joka on tehnyt huonompaa jälkeä kuin filmi. Holmström palkattiin valokuvaajaksi Otavamediaan vuonna 2007. Talon valokuvaajat olivat siirtyneet digikameroihin kaksi vuotta aikaisemmin. Niinä vuosina lehtitaloista katosi filmille kuvattuja valokuvia käsittelleiden valokuvalaboranttien ja kopistien ammattikunnat. – Monet kuvaajat olivat olleet heidän kanssaan eräänlaisia työpareja. Digin myötä kuvankäsittely siirtyi valokuvaajille. Myös itse valokuvaaminen muuttui. – Toisessa ääripäässä ovat kauan alalla olleet kuvaajat, jotka tekevät kuvan kuvatessa niin valmiiksi kuin mahdollista. Ja toisessa päässä ovat diginatiivikuvaajat, jotka ’rakentavat’ kuvaa myös käsittelyvaiheessa. Otavamedian kuvaryhmässä on sellaisia kuvaajia, jotka ovat aloittaneet kuvaamalla mustavalkokuvia ja lopulta siirtyneet digiin. Homström kertoo, että hän saa ”Ikä ei välttämättä korreloi viisauden kanssa.” paljon apua kokeneemmilta kollegoiltaan. Ennen keikalle lähtöä hän saattaa kysyä työkavereiden neuvoja kuvan valaistuksesta. Holmströmiltä puolestaan kysellään kuvankäsittelystä tietokoneella. Holmström arvelee, että alan muutos ei ole haaste vain journalisteille. – Erityisen haastavaa median muutos on johtajuudelle, sillä organisaatiot uudistuvat ja ihmiset saattavat olla uudesta tekniikasta pihalla. Haasteita lisää se, että eri työntekijöillä on muutoksessa erilaisia tarpeita. Holmström ottaa esimerkiksi kuvaajien koulutuksen. Yksi ja sama kurssi ei sovellu kaikille. – Siinä kävisi niin, että osa haukottelisi, osa oppisi ja osa olisi aivan pihalla. Holmström uskoo, että parhaiten digiajasta selviää johtaja, joka mieltää alaisensa yksilöiksi, sietää muutosvastarintaa ja jolla on näkemystä siitä, mihin ollaan menossa. ● lööppi 4 / 2013 11 Sankarikuvaajia ja kadonneita sukkia Aikakauslehtien valokuvat ovat yhä konseptoidumpia. Valokuvaajan ammatissa on silti yhä tilaa sielukkuudelle, kertoo tutkija Hanna Weselius. teksti mikko numminen kuvat ari heinonen T alvella 2002 freelance- valokuvaaja Hanna Weselius oli työkeikalla Afganistanissa. Hän ja Suomen Kuvalehden toimittaja Katri Merikallio vierailivat kabulilaiskodeissa ja pakolaisleirillä Pakistanin rajalla. Tarkoitus oli kuvata kriisin sijaan arkea, tavallisten naisten ja perheiden elämää. Talibanien valtakaudella valokuvaus oli kielletty ja naisten oli käytettävä burkaa. › 12 lööppi 4 / 2013 › lööppi 4 / 2013 13 Nyt naisten asema oli parantunut ja he uskalsivat poseerata kameralle. Moni oli kokemuksesta innoissaan ja osallistui kuvaidean miettimiseen. – Päätin kuvata heitä samoilla kuvakulmilla ja tekniikoilla kuin olin kuvannut suomalaisia naisia vaikkapa Me Naisiin. En tajunnut, että olisi mitään konsepteja, joita olisi pitänyt noudattaa. Weseliuksen kuvissa afgaaninaiset näyttäytyvät vahvoina ja itsenäisinä. Juttuihin päätyivät kuitenkin kuvat, jotka tuntuivat Weseliuksesta tavanomaisilta. Weselius ryhtyi pohtimaan, kuinka erilaisia kuvia eri aikakauslehdet haluavat. Ensi helmikuussa valmistuu hänen väitöskirjatutkimuksensa Suunniteltu kuva. Siinä henkilökuvia analysoidaan sekä naistenlehtien että niitä vakavamman asiajournalismin näkökulmasta. – Et kai kirjoita niistä afgaanijutuista? Olen kertonut ne luennoillani moneen kertaan, Hanna Weselius huokaa. Hyvää lehtikuvaajaa kehutaan usein luonteenpiirteen kautta, sanomalla, että hän on hyvä ihmisten kanssa. Mutta sitä Weselius todella on. Hän on välitön ja tuttavallisesti höpöttävä, mutta ei tunkeile tai tee itsestään numeroa. Weseliuksen blogi kertoo samaa. Sieltä löytyy esimerkiksi tältä syksyltä teksti Väitöskirjan tekemisestä, osa 1. Blogipäivityksen ingressi tuo mieleen Mark Twainin ja hivenen myös Helen Fieldingin: Kirjoittaja paljastaa, miksei ole päivittänyt blogiaan muutamaan kuukauteen. Tilityksessä kerrotaan tuolilla istumisen vaikeudesta ja myönnetään, että rakkaudenkin kanssa on ollut vähän niin ja näin. Weselius toimi kuvajournalistina 1990-luvulta 2000-luvun alkuun, kunnes opetuskeikat alkoi14 lööppi 4 / 2013 Kansikuva on myös lehden koko kuva Kuva esittää lehteä, johon se on otettu. Maria Sidin eri roolit. vat täyttää kalenteria. Viimeiset vuodet hän on työskennellyt tutkijana ja käynyt myös luennoimassa lehtitaloissa kuvajournalismista. – Kun itse työskentelin freenä, formaatteja ei ollut vielä otettu systemaattisesti käyttöön. Siksi minulle oli täysi mysteeri, miksi toimituksessa pidetään jostain tietystä kuvasta, vaikka se oli minusta paljon huonompi kuin jokin toinen ruutu. 2000-luvulla aikakauslehdet ovat muuttuneet yhä tarkemmiksi konsepteiksi. Weseliuksen tutkimuksen motiivina ei ole kuitenkaan konseptoinnin kritiikki – vaikka sitäkin kentältä kuuluu. – Konseptoinnista on ehkä rakennettu jonkinlaista olkinukkea, ja väitetty, että journalismin Kansikuvissa ei vain olla, vaan niissä myös esiinnytään. kuolema liittyisi nimenomaan siihen. Itse en ole aivan samaa mieltä, vaikka toki konseptointi on aiheuttanut suuren muutoksen työssä ja sen eetoksessa. Weselius keskittyy tutkimuksessaan juuri työprosessin kuvaamiseen. Valinta oli luonteva paitsi hänen oman valokuvaajataustansa takia myös siksi, että esimerkiksi naistenlehdissä valokuvat muistuttavat melko paljon toisiaan. Konseptien väliset erot ovat hienovaraisia mielikuvaeroja, jotka tulivat esiin tekijöitä haastattelemalla. Pöydällä on rinnakkain neljä aikakauslehteä. Jokaisen kannessa on näyttelijä Maria Sid. Ei tietenkään sama Maria Sid. Tässä hän on äiti. (Meidän Perhe) Tässä hän on kesäinen Suomineito. (Me Naiset) Tässä hän on laihduttaja. (Seura) Tässä hän on hiukan glamourimpi. (Anna) Mikä on oikea kuva Maria Sidistä? – Ei mikään, Weselius nauraa. Hän välttelee sellaisten sanojen kuin ”oikea” tai ”todellinen” käyttöä. Valokuvan viesti on sidoksissa julkaisuyhteyteen. – Kuva esittää sitä lehteä, mihin se on otettu, se on osa lukijaa osallistavaa leikkiä. Se on performanssi. Sidille lehtien lukijat ovat hänen yleisöään. Osana tutkimustaan Weselius purki auki neljän Maria Sid -kansijutun kuvaprosessin. Hän haastatteli kuvaajia ja toimitustiimiä sekä näyttelijää itseään. Maria Sid kertoi, että kun hän vaikka ruokakaupassa näkee itsensä lehden kannessa, hän ajattelee, että ”no nyt toi on taas tossa”. Julkisuus on rooli, eikä tietenkään vain näyttelijöille, vaan myös monille muille lehtien kansihahmoille. Kansikuvissa ei vain olla, vaan niissä myös esiinnytään. Weselius vertaa aikakauslehtien kansia historiallisiin muotokuviin. Niissä aikansa paras maalari valittiin tekemään mahtihenkilöstä muotokuvaa, joka sitten asetettiin aristokraattien ihailtavaksi. Kaikki tunsivat itsensä etuoikeute tuiksi ja erityisiksi. Nyt mahtihenkilöt ovat julkkiksia ja aristokratian tilalle on tullut tavallinen kansa. Kansikuva ei ole kuitenkaan vain kuva julkkiksesta. Se on myös koko lehden kuva. Totta vai tarua? Kannessa pitää katsoa kameraan. Ei välttämättä. Se riippuu konseptista ja lehden lukija sopimuksesta. Jos lehden lukija haluaa nähdä taka raivon, kannessa on oltava takaraivo. Jos lähtökohta on takaraivo, pitää kuitenkin joskus harvoin näyttääkin kannessa hymyilevä naama. Pitää olla yllätyksiä ja ristiriitoja. Kannessa pitää aina hymyillä. Ei tarvitse, esimerkiksi Suo men Kuvalehden kannessa ei tarvitse hymyillä, mutta i-D -lehden kannessa pitää aina peittää toinen silmä. Kannessa pitää olla lehden näköinen ihminen? Näin on. Kannessa pitää olla ihminen, joka on yhdessä lehden kanssa tehty lehden itsensä näköiseksi. Joissain tapauksissa vielä sellaiseksi, jollainen lukija toivoisi ole vansa. Joskus lehden kansi on ylevöittävä peili. Kun lehden konsepti on kirkas ja samaistuttava, siihen voi suhtautua kuin oikeaan ihmiseen. Weseliuksen mukaan ”Olivianainen” on jo käsite. › lööppi 4 / 2013 15 Myös Weseliuksen seuraamissa toimituspalavereissa lehdistä puhuttiin henkilöinä. Erästä lehteä luonnehdittiin ystävättäreksi, jonka kanssa voisi lähteä lasilliselle, puida läpi ihmissuhteet ja pitää hauskaa. Laukkujakin verrattaisiin, vaikka lehtiystävättären laukku olisikin itselle aivan liian kallis. Kuulostaa kivalta. Mutta onko sillä enää mitään tekemistä todellisuuden kanssa? – Aikakauslehden konsepti määrittelee aikakauslehden suh- Rakennetuissa kuvaus tilanteissa metsästetään aitoja hetkiä. Aalto-yliopiston aikakauslehti professuuri katkolla Aalto-yliopisto aikoo lakkauttaa median laitoksen aikakauslehtijournalismin professuurin vuodenvaihteessa. Professuuri perustettiin vuonna 2007 lahjoitusvaroin Taideteolliseen korkeakouluun. Tutkimuksen lisäksi tarjolla on ollut jatkokoulutusta jo alalla oleville. Media-ala rahoitti professuuria ensimmäiset neljä vuotta. Professori Maija Töyryn mukaan rahoitusneuvotteluissa yliopiston johto sitoutui aikanaan jatkamaan toimintaa. Professuuri on kuitenkin pidetty määräaikaisena ja nyt se on umpeutumassa. Hanna Weselius on huolissaan laitoksen tilanteesta ja sen vaikutuksista koko aikakauslehtialaan. – Professori Maija Töyry on tehnyt tosi uraauurtavaa työtä. Koulutus ja tutkimus on ollut erittäin käytännönläheistä ja työn realiteetit huomioon ottavaa. Koko ajan on oltu yhteydessä aikakauslehtityön tekijöihin ja nostettu aikakauslehtimäisen journalismin ja tekemisen lippua. Weseliuksen mukaan aikakauslehti jää usein jalkoihin akateemisessa tutkimuksessa, jossa on perinteisesti keskitytty uutisjournalismiin. Samaan aikaan uutismedia lisää kuitenkin jatkuvasti aikakauslehtimäistä aineistoa. – Toki aikakauslehtijournalismia tutkitaan muuallakin, mutta meillä se on ollut luontevasti yhteydessä visuaaliseen suunnitteluun ja valokuvaan. Aikakauslehden tekemisessä ja mediakonseptin rakentamisessa teksti, kuva ja taitto ovat kaikki tasavahvoja. ● 16 lööppi 4 / 2013 teessa todellisuuteen, Weselius sanoo. Toinen ääripää on naturalistinen realismi, toinen täysin rakennettu todellisuus. Esimerkkinä vahvasta itse rakennetusta todellisuudesta Weselius mainitsee jo haudatun SARA.-lehden, jonka kuvamaailma keskittyi todistamaan naisten ”voimavuosien” ihanuutta. Weselius ei moralisoi, hänen mielestään aikakauslehtien optimismi on ihana juttu. Sitä paitsi suomalaisilla naistenlehdillä on jalat maassa. – Vaikkapa saksalaiset tai englantilaiset naistenlehdet ovat paljon hömpempiä. Meillä naistenlehdet ovat yhteiskunnallisia, vaikka aiheet käsitellään henkilöjutun muodossa. Meidän perheen kuvauksissa isä leikkii tyttärensä kanssa. Asunto näyttää epätodellisen siistiltä, vaatteet ovat tahrattomia, tukat kammattu. Lapsen toinen sukka puuttuu. Kun asia äkätään, työryhmä innostuu. Sukan puuttuminen tekee kuvasta paremman: aidomman ja elämänmakuisemman. Se on todiste lehden erityisyydestä. Jossain toisessa lehdessä sukka olisi vedetty takaisin lapsen jalkaan. – Lehtien konseptien väliset erot tulevat esille tällaisten pienten yksityiskohtien kautta. Kuvaaja metsästää sitä ratkaisevaa hetkeä, kuvaustilannetta seurannut Weselius kertoo. Kuvajournalismin kultakautena pidetään sotien jälkeistä aikaa ja sen kiteytymänä 1950–60-lukujen Life-lehden reportaaseja. Suomessa samaa edusti Viikkosanomat ja yksittäisistä kuvaajista esimerkiksi Kalle Kultala, Caj Bremer ja syyskuussa kuollut Seppo Saves. – Kultakauden kuvaajista on luotu myyttisiä hahmoja, jotka näkevät kaiken läpi olennaiseen. On kiinnostavaa pohtia, näkyy- kö se myytti yhä, edellytetäänkö, että kuvaaja on edelleen sankari, joka taltioi jonkun hetken. Ja olettaako kuvaaja itse niin. Konseptoidut aikakauslehdet eivät juuri jätä tilaa yksittäisille sankarivalokuvaajille. Lehtien kansikuvaukset suunnitellaan ja rakennetaan ryhmätyönä. Suurin osa muistakin toimeksiannoista on tarkkaan määriteltyjä. Väitöskirjatutkimuksensa ohella Weselius on kartoittanut valokuvaajien suhtautumista työnkuvansa muutokseen. Haastattelut osoittavat, etteivät ihanteet ole kadonneet, vaan vaikuttavat yhä siihen, kuinka kuvaajat näkevät työnsä. Yhtenäistä suhtautumista konseptointiin ei kuvaajilla ole: jotkut kokevat tarkat toimeksiannot stressaavina, toiset tuntevat niiden helpottavan tekemistä. Monet haastateltavat erottavat ammatilliset toimeksiannot ja omat työt. Myyteillä ja taiteellisilla arvoilla on yhä paikkansa. Weselius on haastatteluaineistoa luokittaessaan luonut aihepiiriä koskevalle puheelle oman koodin. Sen nimi on sielu. Sielukas hetki voi olla yksinkertaisimmillaan jokin ilme tai lyhyt tuokio, jossa kuvan kohde hetkeksi näyttäytyy vartioimattomana, tavanomaista todempana. Entä Weselius itse, millainen hän on tutkijaminänsä takana? Weselius harrastaa kuorolaulua. Nettisivuillaan hän kertoo, että hänet voi bongata Koiton Laulun keikoilta. Olen katsomosta nähden yleensä eturivissä toinen vasemmalta. – Se on rakas harrastus ja hyvää vastapainoa tutkijan työhön, erittäin fyysistä ja sosiaalista. Olen saanut myös tanssia ja tehdä sanoituksia. Joulukuussa ensiesityksensä saa Weseliuksen sanoittama maahanmuuttoa käsittelevä laulusarja. ● ”Hurmioituneisuuden tuntua” ” Hanna Weselius analysoi Lööpin kuvat Olen Lööppi-lehden konseptiin sopiva kansihenkilö. Lööppi on aikakauslehtijournalistien järjestölehti, joka kertoo lukijalleen alasta laajasti. Tällä kertaa se esittelee henkilöjutussaan alan tutkimusta. Minut on valittu lehden kanteen edustamani asian takia, ei kuten julkisuuden vakiokasvot, jotka poseeraavat lukijan ’tuttuina’, joilla on ’jotain uutta kerrottavaa’. Kuvien tyylilajiksi Lööppi valitsi naistenlehtipastissin. Kansikuvan taustafondi on vaaleanpunainen ja rajaus melkein kuin Cosmopolitanissa. Kuvaaja teki taitavasti tyypillisen perusvalon: paljon ylhäältä tulevaa tasaista valoa, joka imartelee kasvoja, eikä kuvankäsittelyyn tarvitse turvautua. Sisäsivun kuvassa käytettiin harkiten epäterävyyttä, mikä on nelikymppisen naisen kuvaamisessa tämän genren puitteissa hyvä tekninen ratkaisu. Myös keski-ikäisten naisten henkilökuville ominaista hurmioituneisuuden tuntua kuvassa on. Kuvauksessa minua kehotettiin näyttämään siltä kuin olisin valmis uusiin avauksiin elämässäni. Tämä on hyvä voimaslogan. Kuvaajan tehtävä on saada malli uskomaan itseensä. Kansikuvaus on yhteinen hanke: siinä lehti, kuvaaja, lukija ja kansihenkilö antavat ja saavat jotain. Jos tämä olisi oikea naistenlehden kansikuva, minua olisi meikattu ja kammattu kaksi kolme tuntia. Nyt minut talu tettiin studioon suoraan luennolta. Tämäkin on Lööpin konseptiin sopiva ratkaisu: kovin glamoröösi henkilö kannessa olisi ehkä hämmentänyt Lööpin lukijaa liikaa.” ● lööppi 4 / 2013 17 helmijuttu Tällä kertaa Helmi-sarjassa Suomen Kuvalehden toimittaja Riitta Kyläpää kertoo juttukeikastaan Suomussalmelle. Hän on ollut aiemmin toimitta jana muun muassa Annassa. Hän aloitti 30 vuotta sitten Uutis-Jousessa. Seuraavaksi kirjoittajaksi Kylänpää valitsi Anna Sillanpään, jonka Helmi julkaistaan Lööpissä 2/2014. T Suomussalmi minussa Tapasin Tuomas Moilasen ensi kerran heinäkuussa kahdeksan vuotta sitten Suomussalmella. Puolen vuoden aikana kaksitoista pitäjän nuorta oli tehnyt itsemurhan, ja paikallisessa harrastajateatteri Retikassa mietittiin, mistä saada jatkorahoitusta nuorten työllistämishankkeeseen. teksti riitta kylänpää kuva ari heinonen eatterin vetäjät Eero Schroderus ja tytär Ulla Schroderus tiesivät, että jos on pitkään joutilaana, ei enää pysty tekemään yhtään mitään. Retikka oli tarjonnut siihen mennessä lyhyen tukityöpaikan jo liki sadalle nuorelle. Tein siitä jutun Suomen Kuvalehteen (SK 29/2007). Jutun otsikko oli Periksi ei anneta. Tuomas Moilanen oli tuolloin 52-vuotias. Hänellä oli ujoa pilkettä silmissä, sellaista kuin vain korpiseutujen poikamiehillä on. Kun hän hymyili, tuntui kuin olisin voittanut jotain hyvin arvokasta, ja itsellekin tuli hämmentynyt olo. Hän oli tullut teatteriin työvoimatoimiston lähettämänä. Ihmettelimme Moilasen kanssa vinoa mäntyä näyttämön laidassa, muurahaiset kävelivät rivistöinä sen runkoa ylös ja alas. Moilanen sanoi, että jos lapsena kasvaa väärään, on aikuisena hyvin väärä. Moilasella oli tarkka silmä ja hänen huomionsa olivat osuvia. Ehkä oli hyvä, että hänen työhistoriansa oli ”yhtä lyhyt kuin ruotsalaisten sotasankaruushistoria 200 viime vuoden aikana”. Jos hän olisi puhaltanut täysillä työelämässä, moni asia olisi saattanut jäädä häneltä huomaamatta. Tuntui hyvältä, lähes vapauttavalta olla ihmisen kanssa, jonka identiteetti ei rakennu työn vaan oman itsen kautta. Teatterissa Moilanen auttoi liikennejärjestelyissä, mutta oli myös kerran esittänyt sepittämänsä laulun revyyssä. Esiintyminen oli ”nostanut hänen ty ytyväisyystasoaan”. Retikka ei ole mikä tahansa harrastajateatteri. Eero Schroderus kirjoittaa tekstit ja alan kouluja käynyt tytär dramatisoi ne näytelmiksi. Näytelmät pohjautuvat paikkakuntalaisten › Riitta Kylänpää haastattelee suomussalmelaista Mustan Seppoa. lööppi 4 / 2013 19 ”Heitin lehtiön ja kynän, otin nauhurin.” tarinoihin. Katsojia riittää, viime kesänä rikkoontui kymmenentuhannen raja. Kolme vuotta sitten teatterin kannattajayhdistys kunnosti entisestä liikehuoneistosta teatteritalon ja siitä lähtien esityksiä on ollut myös talvella. Tänä syksynä talossa on esitetty myös elokuvia. Palasin Suomussalmelle näihin aikoihin kaksi vuotta sitten. Tein jutun niistä suomussalmelaisista, joita Eero Schroderus oli käyttänyt suoraan tai epäsuoraan näytelmissään (SK 44/2011). Tuomas Moilanen kuului jälkimmäiseen ryhmään. Aina ei heti hoksaa, mistä jutut saavat alkunsa ja mihin loppuvat, mutta nyt ymmärsin, että tätä juttua aloin kirjoittaa mielessäni jo edellisellä reissulla. Nyt toivon, että ”suomussalmi” minussa ei loppuisi. Sattui huono päivä tavata Tuomas Moilanen. Hänen koiransa Musu oli kuollut edellisenä päivänä, ja Moilanen suunnitteli hautaavansa sen myöhemmin illalla kuun valossa. Juttelimme pihamaalla. Musun kuoltua enää yksikään työstä paluu ei olisi entisensä. Oli jo pimeä, kun Tuomas Moilanen pyysi meidät valokuvaaja Ari Heinosen kanssa vintille, jonne hän oli kyhännyt itselleen huoneen. Lämpöpatteri tohotti, Moilanen sytytti kynttilän tunnelmaa luomaan. Kasettisoittimen kelain oli mennyt rikki, mutta Moilanen pyöritti kynällä oikean kohdan kasetilta. Vesa-Matti Loiri tulkitsi Eino Leinoa. Moilanen oli tulkinnut Leinoa Retikassa vierailleelle Aalto-yliopiston väelle. Hän lauloi meillekin. Moilanen kertoi, että hän oli alkanut tuntea myötätuntoa ja hellyyttä ihmisiä kohtaan. 20 lööppi 4 / 2013 Hän autteli kylän vanhuksia, hakkasi halkoja, leikkasi ruohoa, kävi kaupassa ja loi lunta, kolmena päivänä viikossa. Illalla hän katseli tähtitaivasta ja kuunteli revontulten pauketta. Seuraavana päivänä tapasimme Mustan Sepon, Seppo Räisäsen. Suomussalmelaisilla riittää tarinoita hänestä. Retikan esitys oli tehnyt hänestä legendan naapuripitäjissäkin. Mustan Seppo oli järkälemäisen iso mies, mutta kirosanat sulivat kiherrykseksi hänen vinossa suussaan. Hän oli purrut hampaansa laineille. Tupa oli täynnä koiria. Äkkiä tuntui samalta kuin Kristian Smedsin Tuntematonta katsoessa. Silmät muuttuivat tapeiksi, päässä laukkasi ja vatsan pohjassa vihloi. Ennen kuin ehti miettiä, mitä seuraavaksi, se tapahtui jo. Kaikki oli ällistyttävää ja kartoittamatonta. Heitin lehtiön ja kynän, otin nauhurin. Musta Seppo oli nähnyt yöllä hevosen ja luullut tulleensa hulluksi, mutta hevonen oli tuvassa vielä aamullakin. Mustan Sepon veli oli yrittänyt tappaa hänet, ”tuohon luoti lätkähti, takaseinään”, mutta Seppo oli pelastautunut vesakkoon. Hänen veljensä olivat yrittäneet hänelle naista lehti-ilmoituksella. Yksi oli saapunut linja-autolla, mutta palannut samalla. Veljet olivat kuolleet, kuka mihinkin. Mustan Seppo oli jäänyt yksineläjäksi. ”Täällä jos alkaa usko itseen horjua, se on menoa”, Mustan Seppo tiesi. Raatteentie ja Kuomanjoki. Eero Schroderus toimi meillä matkaoppaana. Oltiin mat- kalla toisen näytelmän päähenkilön Väinö Kinnusen luokse. Autossa Schroderus loihti eteen sodan. Tie oli täynnä rojua, panssarivaunuja ja kuorma-autoja. Erkki Pullisen äiti ajoi polkupyörällä nenäliina suun edessä, kun kuolleet haisivat. Keväällä lumien sulaessa ojissa virtasi veri. Perillä Malahvianvaarassa. Väinö Kinnusen kasvot olivat valkoiset kuin enkelillä. Hän kertoi meille niin kuin oli kertonut Eero Schroderuksellekin partisaanien hyökkäyksestä kotikyläänsä vuonna 1944. Monet luulivat, että hyökkääjät olivat suomalaisia loikkareita, eivätkä puhuneet asiasta. Väinö Kinnunenkin vaikeni vuosikymmeniksi. Partisaanit tappoivat 33 kyläläistä, Kinnusen perheestä kymmenen, Väinön isän, Eetu-sedän, ukin, Toivoveljen, äiti kuoli sydänhalvaukseen. ”Seinähirret rapisivat, kestotulta tuli koko ajan. viimeisen kerran kun lävähti, sälöt löivät poskiin.” Väinö, 12, kiepsahti enonsa ruumiin alle ja pelastui. Tapahtuma nostatti vuosikymmeniä kestäneen vihan. ”Se oli hirveätä kantaa”, mutta hän oli päässyt siitä. Paluumatkalla Eero Schroderus muisteli arvaamatonta isäänsä. Schroderus kantoi sodan seurauksia toisessa polvessa. Ennen ensi-iltaa hän näki samaa unta: ”Heilun saatana munasillani, yleensä Ämmänsaaren torilla.” Hiljainen Helvi ei mahtunut juttuun. Kalle Moilanen oli tuonut ampumansa linnut riippumaan naisystävänsä Sanelma Tauriaisen ulkovarastoon. Ukkometso on iso lintu. Sanelma Tauriainen kertoi sotakiihkosta opettajasta, joka käski eripuraiset pojat selvittämään välinsä luokan eteen. ”Pojat tappelivat verissä päin.” Senkin Schroderus oli poiminut näytelmäänsä. Hirvikolari kymmenen sentin päässä. Lamaannus. Tämä olisi saattanut olla siinä. Mutta ei ollut. Taas viitostiellä, pohjoiseen ja vasemmalle ja sitten oikealle. Saksalaisten venäläisillä sotavangeilla rakennuttamasta radasta oli jä ljellä vain tolpat. Nälkää ja tauteja, 600 vankia kuoli. Tyhjä kylä. Autioita taloja vaaramaisemassa. Silvo Keppainen oli yrittänyt kesälomareissullaan lyödä Kallen, kylän viimeisen asukkaan sarvet kesantoon. Kallen suu oli hiljennyt vasta kymmenentenä päivänä. Yhtenä noista kolmesta päivästä Kainuun Sanomat kertoi, että seudun nuoret luulevat, että tänne jäävät vain lahjattomat ja että elämä Etelä-Suomessa on arvokkaampaa. Schroderus kommentoi: ”Epäoleellisista asioista on tullut oleellisia. Ennen ihmisillä oli selkeä suunta ja toivo paremmasta. Nyt suunta on kateissa kaikilta, nuorilta ja koko maalta.” Päälliköt keksivät jutulleni otsikon: Perukan ihmisiä. Kansitekstissä todettiin, että Perukan ihmisillä riittää juttua. Oli se melkoinen juttureissu. Sen jälkeen mikään juttu ei tuntunut pitkään aikaan oikein miltään, kun vertailukohtana olivat Mustan Seppo ja Tuomas Moilanen. Ehkä sellaisia ihmisiä tapaa vain odottamatta, eikä kaikissa jutuissa edes tarvita mustanseppoa. ● lööppi 4 / 2013 21 miinaharava Tällä Miinaharava-palstalla SAL:n opintosihteeri Miina Poikolainen haastattelee suosituista koulutuksista tuttuja alan ammattilaisia. Kielihuollon perusoppaista on aina hyötyä. Toimittaja, tunnetko pilkkusäännöt? joittajan pitääkin olla tarkkana ja tarvittaessa korjata tekstinkäsittelyohjelman automaattiset lisäykset. lyhyitä pilkku on mahdollista jättää pois konjunktion edeltä. Heikkilä kehottaakin seuraamaan Kotuksen nettisivuilta uusimpia suosituksia. Vaikka moneen kielipulmaan löytyy vastaus verkosta, myös jotakin kielenhuollon perusopasta on hyvä pitää käden ulottuvilla työpöydällä. Heikkilä ei nimeä yhtä oikeaa opasta, vaan tärkeintä hänen mielestään on, että ylipäänsä käyttää lähteitä. – Ei kaikkea voi kukaan osata ulkoa. Itsekin käytän oppaita apuna kirjoittaessani. Kotus julkaisee omaa oikeinkirjoitusopastaan, jonka ohjeita löytyy myös Kotuksen nettisivujen kielenhuolto-osiosta. lunttaaminen sallittu Suomen kielen lautakunnassa tehdään tarpeen mukaan uusia linjauksia oikeinkirjoitusasioista, mikä ei välttämättä aina helpota kirjoittamista. – Vanhaa ohjetraditiota ei voi pyyhkiä tyhjäksi kertaheitolla, joten uusien suositusten rinnalla on usein mahdollista edelleen noudattaa vanhoja. Joskus kirjoittajasta tuntuu hankalalta, kun pitää itse miettiä, kummilla nuoteilla menee. Esimerkiksi konjunktioiden mutta ja vaan edellä on suositettu aiemmin käytettäväksi aina pilkkua, ja tämä menettelytapa on edelleen mahdollinen, muttei pa kollinen. Nykyohjeiden mukaan myös lauseiden ollessa hyvin pirullinen pilkku Pilkku ja sen paikka tuottavat kirjoittajille jatkuvasti päänvaivaa. Pilkut eivät Heikkilän mukaan kuitenkaan ole kaikkein tärkein asia oikeinkirjoituksessa. – Yleinen lauserakenteiden hahmottaminen vaikuttaa tekstin kokonaisuuteen paljon enemmän kuin täydellisen oikeaoppinen pilkutus, mutta pilkkusäännöt kannattaa hallita. Ne ovat oikeinkirjoitussäännöistä helpoimpia oppia ja suhteellisen systemaattisia verrattuna yhdyssanoihin, joissa on enemmän yksittäistapauksia, poikkeuksia ja rinnakkaisia mahdollisuuksia. Monet ovat koulussa oppineet ulkoa alistus- ja rinnastuskonjuktiot ja jos eivät, niin Heikkilä kehottaa opiskelemaan ne nyt. teksti miina poikolainen kuva riina heikkilä Toimittajan pitää kirjoittaa oikeinkirjoitusnormien mukaan, mutta jokaista sääntöä ei tarvitse osata ulkoa. J uttujen hyvä kieliasu on tärkeää, ja erityisesti toimittajilta edellytetään vastuunkantoa hyvästä yleiskielestä. Tämä selviää Kotuksen eli Kotimaisten kielten keskuksen ja Helsingin yliopiston tutkijoiden syyskuussa teettämästä verkkokyselystä. Siinä 1500 vastaajasta peräti kolme neljästä oli tätä mieltä. Kielenhuollon koulutukset kiinnostavat sallilaisia aina. Lokakuisessa kielenhuoltoaamupäivässä käsiteltiin viimeaikaisia suosituksia, luotettavia tietolähteitä sekä osallistujien omia kielenhuoltoon liittyviä kysymyksiä. Eniten osallistujia askarruttivat oikeinkirjoitukseen liittyvät asiat: välimerkit, alkukirjaimet ja yhdyssanat. Jonkin verran kysyttiin myös lause- ja virkerakenteista ja otsikoiden välimerkeistä. 22 lööppi 3 / 2013 Miksi yhdyssanat ovat niin vaikeita, Elina Heikkilä? – Yhdyssanoissa on jonkin verran sellaisia tapauksia, jotka voidaan lause- tai asiayhteyden mukaan kirjoittaa joko yhteen tai erilleen. Tämä on vaikea osa-alue. Myös erilaiset viivat ja niiden käyttö aiheuttavat päänvaivaa, eli milloin tulee pitkä ajatusviiva (–) ja milloin yhdysmerkki (-). Heikkilällä on nyrkkisääntö pitkän viivan käyttöön. – Pitkää viivaa käytetään erilaisissa rajakohdissa, kun kyseessä on eri osapuolet tai vaikkapa kellonajat. Esimerkiksi: Suomi–Ruotsi-maaottelu, kello 9–10 ja 25–45-vuotiaat. Vaikeuksia viivan käyttöön teettää myös nykytekniikka: tekstinkäsittelyohjelmat lisäävät pitkiä viivoja kohtiin, joihin ne eivät todellisuudessa kuulu. Siksi kir- – Niiden osaaminen helpottaa pilkuttamista huomattavasti. Opeteltavana on vain kaksi ritirimpsua, joten se ei varmasti kuormita muistia liikaa. Heikkilä muistuttaa, että pilkutuksen peruslähtökohta on, että lauseiden väliin tulee pilkku. Lauseen taas tunnistaa verbistä. – Kun lauseita pilkuttaa, kannattaa aluksi katsastella, missä on verbejä, koska verbi on lauseen ydin, jonka ympärille kaikki muu rakentuu. Päälauseen erottaa sivulau seesta siitä, että se pärjää yksinään, mutta sivulause tarvitsee tuekseen päälauseen tullakseen ymmärretyksi. – Sivulauseita on kolmea lajia, joista vain yksi on sellainen, joka alkaa alistuskonjuktiolla. Tämän lisäksi on olemassa epäsuoria kysymyslauseita ja relatiivilauseita. Ei pidä myöskään unohtaa, että kahden rinnasteisen sivulauseen väliin ei tule pilkkua. Kuinka paha moka on unohtaa pilkku kahden itsenäisen, rinnastuskonjuktiolla rinnastetun päälauseen välistä? – Tekstin ymmärtämisen ka nnalta voi olla kohtalokasta, jos ensimmäisessä lauseessa on määrite, joka liittyy vain siihen, eikä lauseiden välissä ole pilkkua. Silloin pilkku vaikuttaa tulkintaan. Esimerkiksi virkkeessä ”Lehtitietojen mukaan syksy jatkuu lämpimänä ja etenkin etelässä on paljon revontulia” määrite lehtitietojen mukaan liittyy myös jälkimmäiseen lauseeseen. Jos välissä olisi pilkku, jälkimmäinen lause (etenkin etelässä on revontulia) ei perustuisi lehtitietoihin. – Muuten pilkkuvirheet eivät ole niin kohtalokkaita, mutta pilkutus on mielestäni oikeinkirjoituksen perusasiaa eikä tekstistä tule niin huoliteltu vaikutelma, jos pilkun käyttö on hakusessa. ● Elina Heikkilä Kotuksen (ent. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus) tutkija ● Filosofian tohtori, pääaineenaan suomen kieli ● Väitöskirja: Kuvan ja tekstin välissä – kuvateksti uutiskuvan ja lehtijutun elementtinä, Helsingin yliopisto 2006 ● Kotuksen Kielitoimiston kouluttaja vuodesta 2000 ● Muista ainakin tämä: Pilkun käyttöä lauseiden rajalla ei ratkaise mikään yksittäinen konjunktio vaan peräkkäisten lauseiden välinen suhde. Kirjavinkki: Kielitoimiston oikeinkirjoitus opas 2012. 10. uudistettu ja korjattu painos. Kotimaisten kielten keskus, Helsinki. lööppi 4 / 2013 23 Vapaana Afr ikassa Syksyllä 2012 toteutin pitkäaikaisen haaveeni: otin vuorotteluvapaata töistä ja lähdin kahdeksaksi kuukaudeksi Afrikkaan. teksti ja kuvat taina nyström M Liikuntatunti baobab-puun juurella. 24 lööppi 4 / 2013 atkakohteeni oli Tansania. Sen pienessä, päiväntasaajan eteläpuolella sijaitsevassa maalaiskaupungissa Mtwarassa suomalaisella Liike ry:llä on toimipiste. Olin pestautunut sinne vapaaehtoiseksi opettajaksi tytöille. Mtwaraan pääsee lentämällä ensin Dar es Salaamiin, josta on vielä 500 kilometrin ajomatka. Se taittuu paikallisbussilla noin yhdeksässä tunnissa, mutta voi kestää paljon pidempäänkin. Tiet ja ajoneuvot ovat huonossa kunnossa: bussi voi hajota kesken matkan ja sadekaudella juuttua mutaan. Silloin ei auta kuin odottaa, että ajoneuvo korjataan, hinataan tai Darista saapuu korvaava bussi. Tämä on yksi niistä asioista, jonka opin melko nopeas ti Afrikassa: asioille ja ihmisille pitää antaa aikaa, hermostumalla ei saavuta mitään. Mtwarassa asetuin asumaan keski-ikäisen pariskunnan kotiin. Heidän kaikki neljä lastaan asuivat muualla. Tansaniassa lapset lähetetään usein jo yläasteikäisinä sisäoppilaitoksiin toiselle paikkakunnalle. Lisäksi perheeseen kuului 16-vuotias ’kotityttö’. › lööppi 2 / 2013 25 Tansanian parlamentissa kolmasosa kansanedustaji sta on naisia, ja yksi heistä on edennyt puhemieheksi. Kotityttö-järjestelmä oli minulle, tasa-arvoisessa Suomessa kasvaneelle, vaikea ymmärtää. Perheisiin, joiden äiti käy töissä, otetaan kotityttö. Hän laittaa ruoan, tiskaa, pesee pyykit, huolehtii kotieläimistä, siivoaa talon ja pihan. Hänen pitää olla aina kotona, jotta talo ei jää tyhjilleen. Palkaksi tyttö saa asunnon, ruoan ja vähän taskurahaa. Toki on hyvä, että esimerkiksi orvoksi jääneet tytöt saavat siten elannon, mutta heidän tulevaisuudennäkymänsä ilman minkäänlaista koulutusta eivät ole ruusuiset. Onneksi Tansaniassa on valveutuneita perheitä, kuten minun afrikkalainen perheeni, joka tarjosi tytölleen mahdollisuuden koulunkäyntiin. Alkupäivieni aikana tunsin tipahtaneeni toiselle planeetalle: kaikki oli niin erilaista. Ilma oli kuumaa ja paksua, melkein käsin kosketeltavaa. Äänimaailma koostui kanojen kaakatuksesta ja kukkojen kieunnasta. Lapset hihkuivat, ihmisten huutelivat tervehdyksiä 26 lööppi 4 / 2013 toisilleen, kolmipyöräiset katetut bajajit ja moottoripyörät pärisivät hiekkateillä. Apinat kirkuivat, kun lapset kivittivät niitä pois puista hedelmiä varastamasta. Joka paikassa oli hirveästi ihmisiä, jotka puhuivat swahilia sata kertaa nopeammin, kuin olin kuullut swahilin tunneilla Kalliolan kansanopistossa. Asioiden toimittaminen oli hankalaa ja vei aikaa. Mutta samalla kaikki oli ihanaa. Hengitin syvään kosteaa afrikkalaisilmaa. Annoin helteen raukeuttaa jäseneni ja hiljennyin seuraamaan vilkasta, mutta samalla kuitenkin niin letkeää elämää ympärilläni. Sain töistä käyttööni polkupyörän, jolla pääsin kätevästi liikkumaan Mtwaran muhkuraisilla hiekka- ja saviteillä. Sadekaudella tiet muuttuvat mutavelliksi tai polviin asti ulottuviksi vesikentiksi. Onneksi tienvarret ovat täynnä pieniä risuista ja palmunlehvistä kyhättyjä pyöräkorjaamoja, joissa istuskelee miehiä odottelemassa asiakkaita. He Venyttelyä pelaamisen jälkeen. Bajajeja ja kukkiva johanneksen leipäpuu Mtwaran raitilla. Tansanialaistorilla myydään kirkkaita vaatteita ja kankaita. paikkasivat puhjenneen kumin käden käänteessä tai etsivät sekalaisista kamalaatikoistaan ehjän – mutta tietysti käytetyn – venttiilin rikki menneen tilalle. Palvelu maksoi yleensä noin 25 senttiä. Huristelin pyörälläni paikasta toiseen paikallisten huutaessa ohimenevälle mzungulle (valkoihoiselle) tervehdyksiä swahiliksi koetellakseen kielitaitoani. Lapset puolestaan huutelivat englanniksi testatakseen omaa kielitaitoaan. Vuorokauden ajalla ei ollut väliä, kun lapset huutelivat ainoita englanniksi osaamiaan fraaseja Good Morning, Good Afternoon, Good Evening tai minkä milloinkin sattuivat muistamaan tai kaikkia yhtäaikaa. Tansanialaiset eivät paljon piittaa poliittisesta korrektiudesta. He kutsuvat valkoihoisia mzunguiksi täysin peittelemättä, ja usein naureskelevat heidän tavoilleen. Oli silmiä avaavaa olla se joukon erilainen. Onneksi sain kokea sen lempeästi: ihmiset olivat hyväntahtoisen kiinnostuneita ja huvittuneitakin, mutta eivät koskaan pahansuopia. Kerran kaupungilla kävellessäni tajusin yhtäkkiä, että jos minulle nyt sattuisi jotain ole- massaoloani perusteellisesti ravisuttavaa, ympärillä vellovasta väkijoukosta ei löytyisi ketään, joka ymmärtäisi minua täydellisesti. Kukaan ei pääsisi sisään kokemukseni ytimeen ja pystyisi jakamaan sitä kanssani. Tuo toiseuden tunne on varmasti tuttu monelle Suomessa asuvalle afrikkalaiselle. Siksi en yhtään ihmettele, että he hakeutuvat niin mielellään toistensa seuraan. Ihminen tarvitsee tunteen siitä, että joku ymmärtää. Vapaaehtoistyössäni kiersin tansanialaisten kollegojen kanssa kaupungin ja sitä ympäröivän maaseudun kouluissa. Opetimme yläkouluikäisille tytöille terveystietoa – aiheet vaihtelivat aidsista hygieniaan, oikeaoppiseen ravintoon ja varhaisten raskauksien haittoihin. Toinen puoli oppitunnista leikittiin liikuntaleikkejä tai harjoiteltiin pelejä. Tytöt nauttivat näistä tuokioista silmin nähden. Tansanialaiset ovat hyvin fyysisiä: kaikkialla näkee poikia ja nuoria miehiä pelaamassa jalkapalloa tai harjoittelemassa hyvinkin vaativia akrobaattisia temppuja. Tytöt ovat harvoin mukana, sillä koulun jälkeen heitä tarvitaan kotitöissä ja pienempien sisarusten vahtimisessa. Mielestäni tansanialaisen naisen asema perheessä tai yhteiskunnassa ei ole silti huono. Ylpeänä pohjoismaalaisena lähdin viemään tansanialaisille naisille ilosanomaa sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja opettamaan omanarvontuntoa. Mitä kohtasin? Arvokkaita, oman arvonsa tuntevia naisia, jotka ohjailivat miestensä rinnalla perhe-elämää sekä osallistuivat liike-elämään ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Tansanian parlamentissa kolmasosa kansanedustajista on naisia, ja yksi heistä on edennyt puhemieheksi. Toki naisten asemassa on vielä paljon korjattavaa: esimerkiksi aikainen naimisiinmeno ja lasten synnyttäminen ovat tyttöjen kouluttautumisen esteenä. Mutta jos kuvittelin tapaavani alistettuja kurjimuksia, olin todella väärässä: tansanialainen mama on elämänmyönteinen ja voimakastahtoinen nainen, joka osallistuu aktiivisesti oman elämänsä järjestämiseen. Meidän läntinen mielikuvamme Afrikasta värittyy pääosin negatiivisten asioiden, kuten sotien, nälänhätien ja yleisen kurjuuden valossa. Se Afrikka, jonka minä koin, oli täynnä elämäniloa ja tavallista arkea. Siellä oli myös yllättävän paljon modernia teknologiaa ja vilkasta yrittäjyyttä. Ihmisillä on suuri halu päästä elämässä eteenpäin ja saada kaikkea sitä materiaalista hyvää, jota me lännessä pidämme itsestään selvänä. Juuri tuon haluamisen ansiosta Afrikka on tämän hetken nouseva maanosa. ● Lisää kokemuksistani Afrikassa englanniksi osoitteessa tanzanianway.wordpress.com lööppi 4 / 2013 27 juristipalsta Lehdistön tessissä Lomapalkan korotuksesta Lomapalkan lisäksi maksetaan lomapalkan korotus, joka on 50 % vuosiloma-ajan palkasta, enintään kuitenkin 30 lomapäivältä eli viideltä viikolta. ● Vuosilomalaki uudistui teksti ja kuva kaija plit Vuosilomalain uudistus tuli voimaan lokakuun alussa. Mikä muuttuu? Kysymykseen vastaa Journalistiliiton työehtoasiamies Terhi Tarvainen. Lasketaan seuraavasti: 50% kertaa kuukausipalkka lisineen jaetaan 25:llä ja kerrotaan lomapäivien lukumäärällä. Enintään siis 30 päivällä. ● Maksetaan ennen loman alkua, ellei muuta ole sovittu. Paikallisesti voidaan sopia lomapalkan korotuksen maksamisajankohdan siirtämisestä, maksamisen tasaamisesta sekä korotuksen vaihtamisesta vapaaksi. ● Loman siirtämisestä Uusi kohta 5.4. käsittelee vuosilomalain mukaisen loman siirtämistä työkyvyttömyystilanteissa. ● Vuosilomalain ylittävän loman ja talviloman siirtämisen osalta noudatetaan työehtosopimuksen kohtaa 5.4.2, joka sisältää edelleen 7 päivän omavastuun työkyvyttömyystilanteissa. ● Liitot ovat laatineet asiasta käytännön soveltamisohjeen. ● T yöntekijän kannalta tuiki tärkeä muutos liittyy vuosiloman aikana sairastumiseen ja lomapalkan laskentaan. Jos sairastun lomalla, podenko omaan piikkiin? – Nykyisen vuosilomalain mukaan vuosilomaasi kuluu sairastumisesta huolimatta seitsemän päivän ajan. Jos sairaus jatkuu tätä pidempään, vasta silloin sinulla on ollut oikeus siirtää loman loppuosa myöhempään ajankohtaan. Mutta 1.5.2014 alkavalla lomakaudella tilanteesi paranee: sinulla on oikeus saada siirretyksi lomaasi jo ensimmäisestä sairauspäivästä alkaen. Terhi Tarvainen 28 lööppi 4 / 2013 Miten ja milloin ilmoitan sairaudestani työnantajalle? – Työehtosopimuksessa mainitaan, että työntekijän on työn- Ohjeistus lakisääteistä pidemmän loman varalle Vuosilomalain mukaan Työntekijällä on oikeus saada lomaa kaksi ja puoli arkipäivää kultakin täydeltä lomanmääräytymiskuukaudelta jos työsuhde on lomanmääräytymisvuoden loppuun mennessä jatkunut yhdenjaksoisesti yli vuoden. Vuosilomalaki ei erittele kesä- ja talvilomaa, vaan maksimimäärä vuosilomaa on 30 päivää. ● Lehdistön tessin mukaan Työntekijällä on oikeus saada enimmillään (10 vuoden jälkeen) kesälomaa kuusi viikkoa ja talvilomaa yksi viikko. Yhteensä enintään seitsemän (7) viikkoa. ● Työntekijän oikeus siirtää vuosilomaansa sairauden vuoksi koskee vain vuosilomalain eli 30 päivän lomaa. Mutta lehdistön tessin 5.4.2. kohdassa todetaan, että 7 päivän omavastuun jälkeen loman siirtooikeus koskee myös lakisääteisen loman ylittävää osaa. ● antajan pyynnöstä esitettävä luotettava selvitys työkyvyttömyydestään. Se, mitä luotettava selvitys tarkoittaa, määräytyy työpaikkakohtaisesti. Pyyntö loman siirtämisestä on esitettävä jo loman aikana heti, kun se on käytännössä mahdollista. Uudessa lehdistön tessissä on sovittu, että vuosilomaa on annettava yhdenjaksoisesti vähintään 18 päivää. Aikaisemmassa tessissä ja vuosilomalaissa se on 12 päivää. Mitä muuta parempaa lehdistön tes antaa lakiin verrattuna? – Työehtosopimuksen mukainen loma on parhaimmillaan seitsemän viikkoa vuodessa, kun vuosilomalain enimmäismäärä on viisi viikkoa. Lomapalkan korotuskin perustuu nimenomaan työehtosopimukseen, ei lakiin. Lisäksi pätkätyöläisten osalta vuosilomakorvaukselle maksetaan työehtosopimuksen mukainen lomapalkan korotus ja talvilomakorvaus. Toinen keskeinen lainmuutos koskee kuukausipalkkaisen työntekijän lomapalkan laskentaa. Mikä muuttuu? – Vielä tällä lomakaudella kuukausipalkkaisen lomapalkka on määräytynyt loman alkamishetken mukaan. Jatkossa vuosilomapalkka lasketaan lomanmääräytymisvuoden ansioiden mukaan silloin, kun työntekijän viikoittainen työaika on muuttunut. Konkreettisimmin tämä koskettaa esimerkiksi osa-aikatyöhön, osittaiselle hoitovapaalle tai osa-aikaeläkkeelle siirtyneitä henkilöitä. Tältä osin liitot eivät ole vielä laatineet käytännön ohjeistusta. ● VKL:n ja SJL:n laatimat laskentaohjeet eri tilanteiden varalta osoitteessa: www.sal-info.org ● Lehdistön uuden tessin löydät Journalistiliiton etu sivulla olevasta linkistä: www.journalistiliitto.fi ● Kustannustoimittajille ei ole erillistä ohjeistusta, koska heidän kesälomansa vastaa vuosilomalain mukaista lomaa. Talviloma on tes-perusteinen loma, eikä siis siirry. ● lööppi 4 / 2013 29 kirja-arvio valtuusto vastaa Täma sarja on jatkoa Hallitus vastaa -sarjalle, koska SAL:n hallituksen jäsenet tulivat jo kertaalleen haastatelluksi. Vastausvuoroon arpa nosti Titta Kaartisen, Heikki Piskosen ja Tanja Konttisen. haastattelu kaija plit R Unelmat kasvavat salaa kansi camilla pentti intamamiestalossa Pohjois-Karjalassa asuu perhe, jonka jäsenet kulkevat toistensa ohi ja vaikenevat ajatuksistaan. Katariina on mennyt naimisiin leskeksi jääneen Juhanin kanssa. Ilona-tytär ei hyväksy isän uutta vaimoa; hän kaipaa äitiään. Yläkerrassa asuva täti kelpaa äidin sijaiseksi. Katariina suree nuorena kokemiaan pettymyksiä. Juhani kirjoittelee kuolleelle vaimolleen, joka on edelleen läheisempi kuin uusi puoliso. Katariina ei löydä paikkaansa perheessä. Oliko virhe muuttaa tänne, valmiiseen kotiin? Mihin hän täällä mahtuisi, kun keittiönpöydässä on jaossa vain reunapaikkoja? Talo ei tunnu kodilta, vaikka Katariina järjestää keittiön tavarat uudelleen, penkoo kaapit ja laatikot. Omia salaisuuksiaan hän ei kerro muille. Vuosia myöhemmin Katariina löytää liittolaisen, Ilonan tyttären Kaisan. Hän houkuttelee tytön mukaansa hurmoksellisiin Israel-kokouksiin, jotka täyttävät tunne-elämän tyhjiötä. Katariina haluaa lähteä Kaisan kanssa Toiviomatkalle Jerusalemiin; Kaisa on hänelle Israel-tyttö. Herätyskokoukset ja perheenjäsenten risti riitaiset odotukset nähdään Kaisan silmin, hieman koomisessa valossa. Hän on uutta sukupolvea, jo vähän etäällä perheen traagisista kokemuksista. Viimein matkalla Jerusalemissa Kaisa joutuu tekemään katoamisilmoituksen Katariinasta. Niina Miettisen esikoisromaani Israel-tyttö pitää lukijan otteessaan. Aikatasot vaihtelevat Ilonan ja Kaisan lapsuuden ja aikuisuuden sekä kerronnan nykyhetken kesken. Niiden seuraaminen vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta. Tekijä paljastaa tapahtumia taitavasti vähitellen, eri henkilöiden näkökulmista. Keskeisenä 30 lööppi 4 / 2013 erottuu Katariinan tarina. Vähitellen selviää, miksi Israelista on tullut hänen unelmiensa kohde ja mitä nuoruutensa traumoja hän kantaa sisällään. Häntä ajaa liikkeelle hyväksynnän ja rakkauden kaipuu. Teoksen alussa on lainaus Selma Lagerlöfin kaksiosaisesta romaanista Jerusalem (1901– 1902). Lagerlöf kuvasi Taalainmaalta siirtolaisiksi Jerusalemiin lähteneitä talonpoikia. Muuton syynä oli halu elää kristillisessä yhteisössä, mutta samalla paettiin koettuja suruja. Miettisen romaanin henkilöiden repliikeissä kuuluu pohjoiskarjalainen murre. Kuvaus on aistivoimaista ja tarkoin havainnoivaa. ”Seison Itkumuurilla, painan otsaani tomuista kiveä vasten. Se ei anna minulle lämpöään, muuri vieraassa maassa. Puristan lappua kämmenessä, työnnän sen muurin rakoon, annan vaikuttaa. Otsan alla muurinkokoinen ikävä, Jerusalemin ilta-auringossa rusottavat vuoret, kamelinkarvan väriset tiet. Minut on pyyhkäisty paljaaksi kallioksi, vuoret piirittävät minua, kulovalkea polttaa metsän, korventaa vuoret, ja minulta on kadonnut usko laulujen pauhuun, yö lähettää pimeyden, ja sen suojissa sinä kasvatat sadetta. Sinä päivänä, kun minä löydän sinut.” ● sinikka pihlamaa Niina Miettinen: Israel tyttö. Teos 2013 Niina Miettinen on kotoisin Joensuusta. Hän on opiskellut kotimaista kirjallisuutta Helsingin yliopistossa ja suorittaa dramaturgian opintoja Teatterikorkeakoulussa. Hän työskentelee Otavan kustannustoimittajana. ” ” ” Titta Kaartinen Sanoma Pro Benjihyppy vai suklaahieronta? Ehdottomasti suklaahieronta. Suklaa on suurta herkkua ja hieronta rentouttaa, joten tämä ei ole vaikea valinta korkeanpaikan kammoiselle. Matokomposti vai Supercellin osake? Ison talon pihalle tarvittaisiin hyvin toimiva matokomposti, mutta toisiko Supercellin osake täytettä lompakkoon? Päädyn Supercelliin, vaikka en virtuaaliviljelyä harrastakaan. Joulupuuro vai terästetty glögi? Terästetty glögi, flunssa vaivaa ja se taitaisi lähteä pois glögillä eikä puurolla. Terästetty glögi lämmittää mukavasti muulloinkin. Heikki Piskonen Ahjo Benjihyppy vai suklaahieronta? Suklaahieronta. Suklaan tunnen. Benji olisi hyppy tuntemattomaan. Matokomposti vai Supercellin osake? Matokomposti. Elämä jatkuu olomuodosta toiseen. Osakkeet voivat lakata olemasta, eivätkä kompostoidu. Joulupuuro vai terästetty glögi? Molemmat. Glögiä illalla ja puuroa aamulla, jotta jaksaa taas illalla glögiä. Tanja Konttinen Nuorisotutkimus Benjihyppy vai suklaahieronta? Suklaahieronta ilman muuta! Valitsen nautinnon mieluummin kuin jännityksen. Omia rajoja voi testata jossain muussa asiassa. Matokomposti vai Supercellin osake? Vanhan hirsitalon omistajana valitsen matokompostin. Toisaalta Supercellin osakkeilla voisi lyhentää asuntolainaa. Joulupuuro vai terästetty glögi? Molempi parempi, mutta jos saan vain toisen, niin otan terästetyn glögin. Yhden kerran. Seuraavalla kerralla otan joulupuuroa kanelilla ja sokerilla, ettei mene liian punanenäiseksi touhuksi.● lööppi 4 / 2013 31 TALVEN UPEIMMAT TAKIT AINO-SHOP FREDA 33 MA-PE 10.30 - 18.00 LA 10.30 - 15.00 PUH. 611 611 WWW.AINO.NET katso www.aino.net uusi AINO DESIGN MAGAZINE videoineen
© Copyright 2024