1. No category

5. paastonajan sunnuntai 6.4.2014
Saarnaaja: Mauri Vihko
Kärsimys. Eikö sitä ole elämässä aivan tarpeeksi ilman, että siitä
pitää vielä erikseen täällä kirkossakin puhua? Näin saattaa joku
pohtia kuullessaan, että vietämme tänään Kärsimyksen sunnuntaita.
Sunnuntain aihe kirkkovuodessa: Kärsimyksen sunnuntai
Saarnan perustana oleva raamatunteksti: Luukas 13:31-35
Juuri silloin tuli muutamia fariseuksia sanomaan Jeesukselle: ”Lähde
pois täältä, Herodes aikoo tappaa sinut.”
Mutta hän vastasi:
”Menkää ja sanokaa sille ketulle: ’Tänään ja huomenna minä ajan
ihmisistä pahoja henkiä ja parannan sairaita, ja kolmantena päivänä
saan työni päätökseen.’ Mutta tänään ja huomenna ja seuraavanakin
päivänä minun on jatkettava kulkuani - eihän ole mahdollista, että
profeetta surmataan muualla kuin Jerusalemissa.
Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on
lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota
lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta
te ette tahtoneet tulla. Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä
asujaansa vaille. Ja minä sanon teille, että te ette minua näe ennen
kuin sinä päivänä, jona sanotte: ’Siunattu olkoon hän, joka tulee
Herran nimessä!’”
Seurakuntaelämän ja kirkollisen puheen pääpaino ei missään
tapauksessa ole kärsimyksen erityisessä korostamisessa. Senkin
tiedostamme ja tunnustamme, että kirkon historiassa autoritääristä,
alistavaa ja hierarkkista suhtautumista yhteiskunnalliseen ja
yhteisölliseen elämään, on joskus perusteltu kärsimyksen ns.
jalostavalla tarkoituksella. Tämä motiivi on tiivistynyt lentävään
lauseeseen ”Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat.”
Näin toimittaessa kärsimyksen syvä tematiikka on raiskattu ja tehty
siitä inhimillisen vallankäytön välikappale. Lupauksella tulevan
elämän hyvästä on harhautettu lähimmäinen hyväksymään
maanpäällinen vääryys.
Kärsimyksen tematiikkaa ei kuitenkaan voi ohittaa vetoamalla kirkon
historiassaan tekemiin virheellisiin tulkintoihin ja niistä nousseisiin
vallankäytön vääristymiin. Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin se, että
kärsimys on osa jokaisen ihmisen elämää. Kukaan meistä ei säästy
kärsimykseltä. Kun kristillinen elämänkatsomus haluaa kohdata
ihmisen kokonaisvaltaisesti, se ei voi ohittaa kysymystä
kärsimyksestä.
Saarna
Toinen perustelu puheelle kärsimyksestä nousee itse kristillisen
uskon ytimestä. Onhan uskomme keskiössä risti, merkki Kristuksen
kärsimyksestä.
Tämän sunnuntain teemana on kärsimys. Se käy ilmi jo pyhäpäivän
nimestä, joka on ”Kärsimyksen sunnuntai”. Tästä päivästä alkaa
hiljaisen viikon eli pääsiäistä edeltävän viikon loppuun ulottuva ns.
syvän paaston aika.
Tässä saarnassani tarkastelen kärsimyksen tematiikkaa kolmesta
näkökulmasta. Ensinnäkin yhteisöllisen vääryyden, toiseksi yksilön
itsensä aiheuttaman ja kolmanneksi yksilöä kohtaavan
selittämättömän kärsimyksen näkökulmasta.
Päivän evankeliumissa Jeesus kulkee kohti matkansa päätä,
Jerusalemia. Vaeltaessaan läpi kaupunkien ja kylien hän kohtaa
ihmisiä, opettaa ja parantaa, mutta joutuu myös kiistoihin ja
uhkailujen kohteeksi. Päivän evankeliumissa häntä tullaan
varoittamaan siitä, että hänen kotiseutunsa Galilean hallitsija,
neljännesruhtinas Herodes uhkaa hänen henkeään.
Viime joulun kirjamarkkinoiden yksi menestysjulkaisuista kertoo juuri
tästä ruhtinaasta. Asko Sahlbergin kirjan nimi on ytimekkäästi
”Herodes”. Romaani on totta kai fiktiota, mutta sen taustaksi on
käytetty runsaasti historiallisen tutkimuksen suomaa aineistoa. Kirja
avaakin mielenkiintoisella tavalla näkökulmia aikaan ja kulttuuriin,
jonka keskellä Jeesus eli ja vaikutti.
Miksi Herodes ja muut – niin maalliset kuin hengellisetkin johtajat –
olivat huolissaan Jeesuksen vaikutuksesta? Päivän evankeliumissa
Jeesus lähettää Herodekselle terveisiä ja pyytää sanomaan tälle,
että hän - siis Jeesus – ajaa ihmisistä pahoja henkiä ja parantaa
sairaita.
Vallanpitäjien pelko Jeesusta kohtaan selittyy ainakin osin sillä, että
Jeesus oli kiinnostunut maan hiljaisista, heistä, joilla ei ollut valtaa,
vaan jotka kärsivät sen vuoksi, että hallitsijat sekä eliitti riistivät ja
ryöstivät heitä. Jeesus näki heidät, kohtasi heidät, auttoi heitä ja
antoi heille oikeuden olemassaoloon.
Tällainen identiteetin murros oli väistämättä uhka vallanpitäjille
viimeistään siinä vaiheessa, kun Jeesuksen seuraajien määrä kasvoi
merkittävälle tasolle. Erityisesti Luukkaan evankeliumissa, josta
päivän saarnateksti on otettu, korostuu tämä Jeesuksen
yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen liittyvä kritiikki.
Teologian kielellä tässä yhteydessä puhutaan rakenteellisesta
synnistä. Se tarkoittaa, että syy ihmisen kärsimykseen ei ole vain
joko selittämätön paha tai yksilön itsensä, huonoilla valinnoilla tai
elämäntavoilla aiheuttama kärsimys. On myös yhteiskunnan
rakenteisiin, tapoihin ja toimintakulttuureihin sisältyviä vääristymiä –
siis rakenteellista syntiä – joka aiheuttaa kärsimystä.
Päivän evankeliumissa Jeesus nimittää itseään profeetaksi.
Kristittynä eläminen puolestaan on tämän profeetan, Jeesuksen
seuraamista. Sillä ei tarkoiteta vain hänen perässään kulkemista,
vaan hänessä ja hänen kaltaisuudessaan vaeltamista. Tämän vuoksi
meidät on kristittyinä ja kirkkoina kutsuttu taistelemaan paitsi omaa
henkilökohtaista syntiämme myös rakenteellista syntiä vastaan.
Kirkko ei ole puoluepoliittinen, mutta sillä on aina myös
yhteiskunnallinen sanoma. Kristityt voivat toimia ja heitä toimii
erilaisissa poliittisissa liikkeissä. Kristittyinä ja kirkkoina meitä
kuitenkin yhdistää kutsumus taistella rakenteellista syntiä vastaan.
Näkemyksemme siitä, miten oikeudenmukaista yhteiskuntaa ja
maailmaa rakennetaan, voivat vaihdella. Itse päämäärästä,
rakenteellisen synnin ja sen aiheuttaman kärsimyksen kitkemisestä,
me kuitenkin olemme samaa mieltä.
Edellä olen pohtinut kärsimyksen kysymystä rakenteellisen synnin
näkökulmasta. Siinä on kysymys kärsimyksen yhteisöllisistä syistä ja
ulottuvuuksista. Näin kristillisellä uskolla on sanottavaa myös
kärsimyksen tähän tasoon. Usko ei ole vain yksilön vaan aina myös
yhteisön asia.
Selvää on, että kärsimystä on käsiteltävä myös yksilön tasolla, siellä,
missä se meitä henkilökohtaisimmin koskettaa. Yksilön tasolla
kärsimyksen syyt voivat olla rakenteellisen synnin ohella joko
taustaltaan selittämättömiä tai jonkun toisen ihmisen aiheuttamia tai
sitten itse aiheutettuja. Seuraavaksi jokunen ajatus itse aiheutetun
kärsimyksen ja kristillisen ajattelun suhteesta.
Kristilliseen uskoon sisältyy ajatus, että Jumala on luonut elämän ja
että elämä on hyvää, ilolla ja kiitoksella elettäväksi tarkoitettua.
Jokainen meistä tunnistaa kuitenkin elämässään sellaisia omia
valintoja, tekoja ja asenteita, jotka eivät tee elämästämme hyvää –
siis sellaista, jossa mielemme olisi syvällä tavalla iloinen ja
vapautunut samalla, kun voimme jakaa sen hyvällä mielellä
lähimmäisemme kanssa.
Osaa siitä, mikä meissä estää tätä hyvän toteutumista, me voimme
nimittää synniksi. Tämä elämää tuhoava voima on niin syvä ja
vaikutuksiltaan monimutkainen, että olisi naivia ajatella, että
henkilökohtainen synti tyhjenisi vain joihinkin ulkokohtaisesti
nimettyihin yksittäisiin tekoihin tai tapoihin. Enemmänkin kysymys on
siitä, että me tunnistamme itsessämme voimia, jotka saavat meidät
käyttäytymään siten, että hyvän sijasta kylvämme omaan ja
lähimmäistemme elämään pahaa ja sen aiheuttamaa kärsimystä.
Eräs tapa hahmottaa henkilökohtaista syntiä on sanoa, että kaikki se
paha ja kärsimys, josta olemme itse vastuussa, on syntiä. Kun näin
sanomme, joudumme samalla tunnustamaan, että kärsimys, josta
olemme vastuussa, sekoittuu usein kärsimykseen, jolle emme löydä
selitystä tietoisesta itsestämme. Tämä tarkoittaa sitä, että aikamme
ihmisen tieto psyyken ja aivojen rakenteesta on niin monisyinen ja –
kerroksinen, että emme voi sysätä yksilön väärää toimintaa vain
hänen tietoisten väärien valintojensa syyksi. Niiden taustalla on
usein myös monimutkaisia henkilökohtaiseen psykohistoriaan, mutta
myös aivojen sähkökemiallisiin toimintoihin liittyviä biologisia ja
geneettisperinnöllisiä tekijöitä.
Puhe yksilön synnistä on nykytietämyksen valossa siis huomattavasti
monisyisempää kuin ihmisen historian joissakin varhemmissa
vaiheissa. Kaikki yksilön itse aiheuttama kärsimys ei missään
tapauksessa selity synnin käsitteellä.
Samalla on kuitenkin syytä tunnustaa, että elämässämme on totisesti
myös niitä asioita, jotka voimme nimetä synniksi. Tämän synnin
tunnusmerkkejä ovat esimerkiksi kylmäkiskoisuus,
välinpitämättömyys, armottomuus, rakkaudettomuus ja itsekkyys.
Tämän kaiken voi tiivistää haluttomuuteen eläytyä toisen ihmisen
asemaan ja siitä nouseva tahdottomuus kohdella häntä niin kuin
soisin itseäni kohdeltavan.
Ihmisen kokemaa kärsimystä ei koskaan voi selittää vain synnin
seuraukseksi. Yhtä väärin olisi pyrkimys kieltää ihmisen aidosti
kokema syyllisyys omista teoistaan, laiminlyönneistään ja elämää
tuhoavista asenteistaan. Terve syyllisyys kertoo aina ihmisen halusta
muutokseen. Perinteinen kristillinen kieli puhuu tässä yhteydessä
parannuksen teosta.
Tähän syyllisyyden tematiikan kohtaamisen liittyy ajatus Kristuksen
kärsimyksestä. Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta paha
ansaitsee palkkansa. Tämä ajatushan on myös kaiken
yhteiskunnallisen lainsäädännön taustalla. Sen, joka rikkoo yhteisiä
säädöksiä, tulee sovittaa tekonsa.
Kristillisen uskon ytimessä on juuri ajatus sovituksesta. Kristuksessa
Jumala kantaa itse meille synneistämme kuuluvan rangaistuksen. Se
tapahtui kerran ja kertakaikkisesti historiassa, pitkänperjantain
piinassa.
Tähän Kristuksen kärsimykseen sisältyvä anteeksiantamuksen ja
uuden alun mahdollisuus on meille tarjolla joka hetki ja joka päivä.
Sen yhteyteen meidät on kastettu. Sen yhteyteen meitä kutsutaan
myös tässä messussa, kun käymme ehtoollispöytään. Siinä tulemme
salatulla tavalla osallisiksi Kristuksen kärsimykseen kätketystä
armosta, joka on portti kaipaamaamme muutokseen. Me emme ole
syyllisyytemme vankeja.
Lopuksi vielä muutama sana selittämättömästä kärsimyksestä, jolle
ei näytä olevan mitään syytä tai selitystä. Me kaikki kohtaamme
elämässämme myös tämän kärsimyksen tason, kun onnettomuus,
vakava sairaus tai vaikkapa hylkääminen osuvat omalle
kohdallemme.
Päivän evankeliumissa Jeesus sanoo näin: ”Miten monesti olenkaan
tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä
suojaan! ”
Ortodoksinen pappismunkki, filosofian tohtori Serafim Seppälä viittaa
mm. näihin Jeesuksen sanoihin lintuemosta kirjassaan ”Naiseus”.
Kirjassa Seppälä tutkii varhaiskristillisiä ja juutalaisia tapoja kuvata
Jumalaa naiseuteen liitettyjen erilaisten määreiden avulla.
Seppälän tutkimuksen mukaan jo varhaiskirkossa Jumalaan liitettiin
runsaasti myös feminiinisiä piirteitä. Eräs näistä naiseuden kuvista oli
äitiys Jumalan vertauskuvana.
Ajatus Jumalasta äitinä, siis lähelle, syliin ja turvaansa sulkevana
todellisuutena, avaa uuden näkökulman myös kärsimyksen
ongelmaan. Tämä näkökulma ei ole rationaalinen. Se ei selitä
selittämätöntä eikä se ota meiltä meidän kärsimystämme. Mutta se
sulkee meidät syleilyynsä - tai siipiensä suojaan kuten Jeesus asian
päivän evankeliumissa ilmaisi. Näin Jumala on kanssamme, kun
kärsimme. Läsnäolona, lämpönä ja lohdutuksena.