täällä - Jaakkiman Sanomat
Jaakkima Lahdenpohja Lumivaara No 6 8.10.2014Vuonna 1906 perustettu Jaakkiman, Lahdenpohjan ja Lumivaaran perinteitä ja kulttuuria vaaliva pitäjälehti www.jaakkimansanomat.fi Irtonumero 5.00 € Tässä lehdessä Hyvästi jää Reuskulan kyläkirjaa VUOSIKALENTERI 2015 Hyvästi jää Jaakkiman Sanomien vuosikalenterissa 2015 teemana on lähtö kotikennäiltä 70 vuotta sitten. aletaan koota Koskettavat kuvat on koottu lehden omasta, Etelä-Suomen Lumivaaralaiset ry:n ja Puolustusvoimien kuva-arkistoista. Etappiretki Pohjanmaalle Kalenteri on A4-kokoinen ja siinä on hyvä tila pienille muistiinmerkinnöille, ja siihen on merkitty juhlapyhät ja nimipäivät. Laatokka antoi viileyden Hinta 15,- sisältää postituksen. Maksun voi suorittaa kalenterin mukana postitettavan tilisiirtolomakkeen tiedoilla. 70 vuotta Karjalasta lähdöstä Kalenterin voi tilata toimituksesta: •[email protected] •Jaakkiman Sanomat Vaskenvalajankatu 33, 06100 Porvoo •puh. 050 440 6109 Sukuseuroissa tapahtuu Kalenteri on hyvä lahja! 3 4 11 12-13 14 Evakkoäitimuistomerkki KUVAT TEA ITKONEN Muistomerkin tekee kuvanveistäjä Juhani Honkanen Lahdesta. Se tullaan sijoittamaan Helsinkiin Karjalatalon sisäänkäynnin läheisyyteen. Honkanen on veistänyt muun muassa Lappeenrannassa sijaitsevan sotaorpojen muistomerkin. Muistomerkki on tarkoitus paljastaa kesäkuun alussa vuonna 2015. SYYSKUUSSA KARJALASTA LÄHDÖSTÄ TULI 70 VUOTTA TÄYTEEN Seitsemänkymmentä muistojen kynttilää Sortavala-seura Helsinki ry:n syyskausi avautui tavanomaista juhlallisemmin. Seuran jäsenet kävivät sytyttämässä 70 kynttilää Sortavalan sankarihautausmaan muistoristin juurelle. Sortavalan sankarihautausmaan muistomerkille syttyi 70 kynttilää muistuttamaan lähdöstä, mutta myös rauhan vuosista. Sortavala-seura Helsinki ry:n muistoseppele laskettiin Sortavalaan haudattujen muistomerkille. Antero Paanasen puheen jälkeen seppeleen laski seuran puheenjohtaja Yrjö Venna. Yhdistyksen Sortavalan matka tehtiin 19.-21. syyskuuta. Syyskuun 19. päivä oli ankaran välirauhan 70-vuotismuistopäivä, jolloin lähes kaikki Sortavalan seudun kodit olivat jo tyhjentyneet. Seuraavina kahtena päivänä saattoivat vain viimeiset järjestelijät hoitaa tehtäviään. Viimeinen suomalainen juna Sortavalasta lähti 21.9. ja uudet isännät ottivat maan haltuunsa 22.9.1944. Herkässä muistotilaisuudessa sankarihautausmaan muistoristin juurella puhui kirkkoherra Antero Paananen. Hän löysi surullisten päivien muistotilaisuuteen jo kiitoksen sanat: olkaamme kiitollisia siitä, että nyt voimme käydä täällä rakkaitamme ja rakkaita paik- kojamme muistelemassa. Katkerinta olivat ne sodan jälkeiset vuosikymmenet, jolloin se ei ollut mahdollista. Antero Paananen totesi myös yhteistyön ja molemminpuolisen ymmärryksen parantuneen viimeisinä vuosina merkittävästi. Sunnuntaiaamuna matkalaiset laskivat havuseppeleen Karjalan musta-punaisin nauhoin vanhalla luterilaisella hautausmaalla olevalle Sortavalaan haudattujen muistomerkille. Kirkkoherra Antero Paananen oli läsnä tässäkin tilaisuudessa ja jälleen hän löysi koskettavat sanat. Muistohetken jälkeen matkalaiset osallistuivat luterilaisessa kirkossa pidettyyn jumalanpalvelukseen. Sortavalasta löytyy jokaisella matkalla jokaiselle jotakin uutta nähtävää. Tällä kertaa käytiin katsastamassa Niemelänhovin uusi ilme ja tutkittiin Sortavalan entisen lentoaseman Katinhännän aiemmin suljettua aluetta. Muutamat etsivät esivanhempiensa ko- tiraunioita läheisistä kylistä. Jotkut onnistuivat löytämäänkin ne huolimatta miehenkorkuisesta heinikosta ja rehevöityneestä luonnosta. Syyskausi jatkuu mielenkiintoisena Jatkosodan teema jatkuu syyskaudella Sortavalaseuran ohjelmassa. Marraskuun 12. päivänä Paavo Suoninen kertoo koulupojan muistelmia jatkosodan ajalta Sortavalasta. Jo sitä ennen on ohjelmassa mielenkiintoista kuultavaa: kokenut sukututkija Heljä Pulli kertoo Sortavalan seudun ihmisistä otsikolla Nimiä ja numeroita Sortavalasta. Heljä Pullin esitelmä on lokakuun 8. päivänä. Syyskauden kruunaa joulujuha sunnuntaina 14. joulukuuta. Silloin Reijo Pajamo jatkaa tarinointia joululaulujen taustoista. Seura kokoontuu Karjalatalolla, useimmiten Sortavala-salissa. Aili Kytökivi keräys päättyy 31.10. – vielä ehdit! Keräystilin numero: OKOYFIHH FI84 5789 5420 0253 68. Viite: 30009 Keräyslupa: Karjalan Liitto ry 2020/2012/3513 Keruuaika: 2.11.2012–31.10.2014 Luvan myöntäjä: Poliisihallitus 2.11.12 KUVA KARJALAN LIITTO/TUULIKKI PIETILÄ Tutustu ja tykkää: Jaakkiman Sanomat Jaakkima – pitäjä Laatokan Karjalassa Lumivaara.fi Lahdenpohja – kauppala Laatokan Karjalassa Sortavala valokuvina ja tarinoina Karjalaisia valokuvissa Juuret rajantakaisessa, kauniissa Karjalassa 2 – No 6 – 8.10.2014 8.10.2014 – No 6 – 3 PYHÄKOULUSSA UUTISIA 8.10.2014 …vaahterasta maahan leijaa… RAIKAS, VIELÄ AURINKOINEN syksy on täällä. Sain käydä Sortavalassa ja Lahdenpohjassa syyskuun lopussa ja saatoin viedä terveiset meiltä kaikilta, joiden mieli näinä aikoina on useinkin siellä Karjalassa. Olihan melkein päivälleen 70 vuotta siitä, kun sukujemme kohtalon tie kääntyi idästä länteen, etelään ja pohjoiseen. Silloin oli 12 % karjalaista väestöä, kaikki tien päällä, nyt meitä karjalaisjuurisia on jo noin 20% maamme väestöstä ja liike vielä jatkuu. Löytyy lähtemisen voimaa ja asettumisen taitoa, uteliaisuutta uuteen, mutta myös arvostusta entistä kohtaan. Monet karjalaisseurat vievät rajan yli eri pitäjiin kynttilä- ja seppeletervehdyksiänsä esivanhempiensa haudoille, sankarihautausmaille ja –muistomerkeille. Sain hetkeksi hiljentyä emeritakollegani Irma Sinerkarin kanssa muutamalla merkkipaikalla; Jaakkiman kirkonmäen sankarimuistomerkillä, ensimmäisen kirkkoherran Simon Paganuksen ja maamme ensimmäisen naistoimittajan Tekla Hultinin paasilla. Sytytimme kynttilät. Omien sukujemme hautapaadet ovat piilossa historian kerrosten alla. Voin kertoa sieltä syksyiset terveiset: Laatokka oli tyyni, ilma kuulas ja syksyn värejä vielä hillitysti puissa. Betonin vieressä kukoistivat syysleimut ja kultapiiskut ja kissa venytteli parvekkeen kaiteella salaattilaatikoiden vieressä. Lahdenpohja uinuu, uusista työpaikoista on todellinen tarve. SYKSYLLÄ KAIKKI ON TOISIN. Alkavat uudet tuulet taas puhaltaa ja tekee mieli tarttua uusiin asioihin, johtuneeko se siitä, että sadonkorjuu on energistä aikaa tai siitä, että jo lapsena kouluvuoden alkaessa loppui loma ja tartuttiin toimeen, opittiin uutta. Henkilökohtaisesti tartun Sorolan kirjan toimitustyöhön. Mahtavaa on se, että Reuskulan kyläkirjaa varten aletaan koota aineistoa, siitä viereisellä sivulla tarkemmin. Lahdenpohjan kirjaan kootaan edelleen aineistoa, ja toivomme erityisesti liikkeenharjoittajista vinkejä ja muisteloita. LOKA-MARRASKUUSSA ON myös seuroilla tapaamisia, juhlia ja vuosikokouksia. Tulkaapa tekin mukaan, jotka ette vielä ennen ole karjalaisseuroissa käyneet, ainakin katselemaan ja kuuntelemaan, mieluusti myös ideoimaan. Millaista on sinun karjalaisuutesi ja tapa sitä toteuttaa? Ihania ulkoiluretkiä ja takan lämmössä hetkiä! Ystävällisesti palveluksessanne, Tea Itkonen –Hyvän kohvin keitän, män sikurii mitä män Kotisivu ja lehden osoitteet on uusittu. Käy katsomassa www.jaakkimansanomat.fi Uudet sähköpostiosooitteet: [email protected] ja [email protected] Viime aikoina on monin tavoin muisteltu 70 vuoden takaista sodan päättymistä ja siihen liittynyttä rauhan ajan alkamista. Varsinkin meille karjalaisille nuo muistot ovat olleet kipeitä. Kodit oli jätettävä, tulevaisuus oli tietymättömissä. Elämä oli aloitettava kuin alusta. Helpolla eivät päässeet nekään, jotka meidän kaikkien puolesta joutuivat matkustamaan Moskovaan neuvottelemaan rauhan ehdoista ja ottamaan vastaan voittajan sanelemat vaatimukset. Niiden aikojen jälkeen on maailmalla käyty lukemattomia sotia, ja käydään edelleen. Rauhanneuvottelut ovat edelleen vaikeita ja vaativia prosesseja. Jotkut henki- löt ovat historiassa ja nykyaikanakin saaneet erityistä mainetta taitavina sovittelijoina ja rauhanvälittäjinä. Gandhi, Mandela, Ahtisaari... Nimet ovat monille tuttuja. Heitä ja heidän kaltaisiaan arvostetaan kautta maailman. Eikä syyttä. Kun Vapahtajamme vuorisaarnassaan (Matt. 5) ylistää autuaiksi rauhantekijöitä, ei hän tarkoittanut vain tuollaisia maailman kuuluisuuksia. Hänen ajatuksissaan siihen joukkoon mahtui varmasti paljon aivan tavallisia ihmisiä. Aivan niin kuin sodat usein saavat alkunsa hallitsijoiden tai tavallisten ihmisten erilaisista mielipiteistä, jotka koskevat politiikkaa, valtaa, rotua tai uskontoa tai muita Karjalaisia tapahtumia 11.–12.10.2014 klo 10-17 (su klo 16) Kuulutko sukuuni -tapahtuma, Vantaan ammattiopisto Varia, Tennistie 1, Vantaa. Tapahtumassa on mukana myös karjalaisia sukuja. Tapahtuman aikana on Karjalaisten sukuyhteisöjen liiton 15. vuosikokous. Lisätietoja: vantaanseudunsuku.net 25.–26.10.2014 klo 10-16 Elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssi Karjalatalo, Käpylänkuja 1, Helsinki Kuka olin ja mitä minusta tuli? Millainen on karjalainen minäni? Kirjoita elämäsi kaari näkyviin. Kurssin hinta 95 € Karjala-kortilla, muille 115 €. Hintaan sisältyy opetus, materiaalit ja lounas ja kahvit molempina päivinä. Ilmoittautumiset 10.10. mennessä [email protected]; p. 09 7288 170. 15.11.2014 klo 11-15 Karjalaiset kirjamarkkinat, pitäjä- ja sukumarkkinat Karjalatalo, Käpylänkuja 1, Helsinki Muutaman vuoden tauon jälkeen Karjalatalolla järjestetään suositut Karjalaiset kirjamarkkinat. Uusia karjalaisaiheisia kirjoja, mm. pitäjä-, kylä- ja sukukirjoja, henkilöhistorioita, keittokirjoja, karttoja ja omakustanteita on ilmestynyt runsaasti, joten tehdään niitä jälleen tunnetuksi. Kirjamarkkinoiden ohessa järjestetään karjalaiset pitäjä- ja sukumarkkinat, joilla tehdään tutuksi Karjalan aluetta, pitäjä- ja sukuseuroja ja niiden toimintaa. Kiinnostuneet voivat varata myyntipaikan ja tulla kauppaamaan julkaisujaan. Kirjamarkkinoilla on myös muuta oheisohjelmaa. Kirjamarkkinoiden tarkempi ohjelma saatavilla syyskuussa. Lisätietoja myyntipaikoista ja varaukset [email protected], p. 09 7288 170. Oma sukupolveni elää hyvin erilaisessa maailmassa kuin isovanhempansa tai vanhempansa. Maailma on avarampi ja kaikki mahdollisuudet ja vaihtoehdot leviävät laajemmalle: mitä opiskella, missä asua, mitä tehdä työkseen. Aiempina vuosikymmeninä oli lähes itsestään selvää, että vanhin poika jäi jatkamaan tilanpitoa tai suutarinverstasta, ja naisten urana oli talouden ja lasten hoito. Nykyään on miltei yhtä selvää, että lapset lähtevät eri teille kuin vanhempansa ja että naiset opiskelevat ja käyvät töissä. Silti ihmiset kertovat katuvansa eniten asioita, jotka ovat jääneet tekemättä. Sen sijaan, että olisi toteutettu omia unelmia ja pyritty elämään omannäköistä elämää, onkin eletty muiden odotusten mukaan. On tietysti luonnollista, että muiden ihmisten toiveet vaikuttavat siihen, mihin suuntaan elämänsä risteyksissä kääntyy. Kukaan ei elä omaan tölkkiinsä umpioituneena, vaan sukulaisten ja ystävien neuvot ja jopa määräykset tuuppivat suuntaan tai toiseen. Jos unelmat tuomitaan mahdottomina tai järjettöminä, harvalla on rohkeutta tai halua lähteä toteuttamaan niitä ja kapinoimaan neuvoja vastaan. Yleensä neuvojat tarkoittavat vain hyvää: jos lapsi haluaa kiivetä eroavuuksia, samoin syntyy rauhakin noiden asioiden ymmärtämisestä ja niiden takana olevien tavallisten ihmisten hyväksymisestä. Meitä tavallisia “tallaajia” ei kutsuta tärkeisiin neuvottelupöytiin – ja hyvä niin! Nykyisessä ajassa ihmiset matkailevat paljon. Se merkitsee, että me kohtaamme sekä kotimaassa että matkoillamme lukemattoman joukon erilaisia ihmisiä. Rotu, kansallisuus, kieli tai ulkonäkö voivat olla meille outoja. Mutta tutustuttuamme voimme huomata, että kaikkien noiden erottavien asioiden takaa löytyykin ihminen, saman kaltainen kuin mekin. Se voi olla parhaassa tapauksessa alku ystävyydelle. Ennakkoluulot ja erilaisuuden pelko katoavat. Ihminen on kohdannut ihmisen. Siitä alkaa rauhan rakentaminen. Sellaisiksi rauhantekijöiksi me jokainen voimme tulla. Venäjällä suureen maineeseen noussut näyttelijä Ville Haapasalo totesi jossain lehtihaastattelussa, että politiikasta ja suurten johtajien tuntemisesta hän ei paljoakaan perusta. Sen sijaan hän arvostaa korkealle sen, että maata kiertäessään hän on oppinut tuntemaan suuren joukon tavallisia, mukavia ihmisiä. Ihmisten kohtaamisista alkaa rauha rakentua! Kuu taivaalta TIINAN TUUMAILUJA 21/2014 omenapuuhun saadakseen kuun taivaalta, aikuinen kieltää sen, jotta lapsi ei putoaisi ja katkoisi luitaan. Toisinaan järkeväkin unelma voi olla yhtä tavoittamattomissa kuin kuu. Viime vuosisadan alkupuoliskon Suomessa monen lahjakkaan nuoren unelma opiskella yliopistossa tai edes lähikaupungin oppikoulussa kolahti taloudelliseen muuriin. Myös elämän ja maailman oikut tekevät tuhojaan. Kukaan ei ole tainnut laskea, kuinka monta unelmaa murskautui rauta-anturoiden alle tai paloi pohjaan kotilieden kulmilla silloin, kun sota-aika imaisi kaikki asekuntoiset miehet rintamalle ja tyhjensi Karjalan. Nykyään sinällään pienet arjen harmit voivat muuttua ylipääsemättömiksi esteiksi, eikä vilja-allergikkoa kelpuuteta kondiittoriopiskelijaksi, vaikka hän olisi perhejuhlien epävirallinen kakkumaakari. Unelma tulee lähemmäs, kun sen eteen näkee vaivaa ja kehittää taitojaan, mutta aina ei silti pääse kosketusetäisyydelle saakka. Useimmista ei tule astronautteja, huippu-urheilijoita tai maailmanluokan näyttelijöitä. Työ tai harrastus voi kuitenkin sivuta unelmaa niin läheltä, että se riittää pitämään tyytyväisenä. Astronautiksi halunnut opiskelee astronomiksi, menestys puulaakijoukkueessa tuottaa yhtä suurta iloa kuin lapsena haaveiltu Vuonna 1906 perustettu Jaakkiman, Lahdenpohjan ja Lumivaaran perinteitä ja kulttuuria vaaliva pitäjälehti. Julkaisija ja kustantaja: Jaakkiman Seudun Perinneyhdistys ry Hallituksen puheenjohtaja Aino-Maija Alkula Lehti ilmestyy kuusi kertaa vuodessa parillisten kuukausien 8. päivänä. Seuraava lehti – ilmestyy 8.12.2014 – aineistopäivä on 18.11.2014 Julkaisemme lukijoiden kirjoituksia, muisteloita ja valokuvia. Toimitus pidättää oikeuden muokata ja lyhentää lähetettyjä aineistoja. Harvio-seuran vuosikokoukseen Minäkö rauhantekijä? Päätoimittaja: Tea Itkonen Aineiston postitus osoitteella: [email protected] puh. 050 440 6109 (klo 10–19) [email protected] Vaskenvalajankatu 33 06100 Porvoo Jaakkiman Sanomat OMAVASTAUS Tunnus 5000043 00003 VASTAUSLÄHETYS (ei tarvitse postimerkkiä, lehti maksaa postimaksun) Antero Paananen rovasti Jäppilä olympiakulta, ja vaikka Oscar-patsas jää saamatta, kotikaupungin teatterinäyttämöllä aplodeille ei tule loppua. Mutta entä, jos unelma ei mahdu yleisesti hyväksyttyihin ammattinimikkeisiin eikä siihen rakoon, jonka arki jättää harrastuksille? Saako veroilmoitukseen kirjoittaa olevansa taiteilija tai kirjailija, vaikka luterilainen työkäsitys nauraa moisille ammateille? Saako lapsi kiivetä omenapuuhun, vaikka aikuinen tietää, että kuu on liian kaukana? Monet oivaltavat ennemmin tai myöhemmin, että aikaa ei ole loputtomasti, eikä unelmaa voi laittaa tallelokeroon odottamaan toteuttamistaan eläkeiässä tai lottovoiton jälkeen. Kun sen on tajunnut, on yleensä valmis muuttamaan elämäänsä ja tekemään ratkaisuja, jotka poikkeavat yleisesti hyväksytyistä raameista. Siinä vaiheessa tietää jo senkin, kuinka korkealle oikeasti ylettää, eivätkä muiden neuvot enää tyrmää omia päätöksiä. Omenapuussa keikkuva lapsi ei tavoittele kuuta, vaan kaikkein kauneinta omenaa yläoksalta, joten ei ole tarpeen komentaa häntä alas. (Kirjoittaja on kemisti, joka jätti työnsä ja muutti maalle tavoittelemaan omaa omenaansa.) www.jaakkimansanomat.fi Tilaushinnat (sis. alv): kotimaahan 33 €/vuosi, kesto 28 € ulkomaille 38 €/vuosi, kesto 33 € lahjatilaus: 26 €, ulkom. 31 € irtonumero 5 € Ilmoitushinnat: 1,00 €/pmm (sis. alv) tai sopimuksen mukaan Taitto: Artea tmi/ HK ja TI, Porvoo Paino: i-Print Oy, Seinäjoki kokoonnuttiin Rajaniemen vanhaan pappilaan Virroille Harvio-seuran vuosikokous pidettiin 6.9.2014 Virroilla Rajaniemen vanhassa pappilassa. Samalla se oli seuran 10-vuotisjuhlakokous. Paikalla oli vajaat viisikymmentä henkeä. Juhlasaliin oli koottu suuri määrä Eino Ahokkaan taideteoksia vuosikymmenten varrelta. mukana oli myös hänen lastensa, sekä lastenlasten tuotoksia. Keijo Ahokas piti pienen esittelyn näyttelyn tiimoilta. Tilaisuus alkoi ruokailun merkeissä. Kahvit juotiin kokouksen päätteeksi. Ruokailun jälkeen siirryttiin ohjelmaosuuteen, joka alkoi yhteislaululla ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu”. Pirkko Ahokas-Tuohinto näytti kuvia Aunuksen pyöräretkeltään ja Pekka Ojanen kuvia kesäiseltä Evakkovaellukselta Virolahdelta. Kiira Hietakangas lauloi kaksi las- ten laulua, joista jälkimmäinen oli lähes kaikille kuulijoille vieras, mutta sävellys ja varsinkin sanoitus olivat erittäin hauskat. Kiira sai yleisöltä mahtavat aplodit. Ohjelmaosuuden päätteeksi Kari Hietakangas veteli harmonikalla vielä pari tuttua kappaletta. Varsinaisen kokouksen avasi seuran puheenjohtaja Pirkko Ahokas-Tuohinto. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin Keijo Ahokas ja sihteeriksi Miina Vilponen. Pöytäkirjan tarkastajiksi, sekä äänten laskijoiksi valittiin Liisa Heikkinen ja Jaana AhokasHeikkinen. Todettiin laillisuus ja päätösvaltaisuus. Hyväksyttiin työjärjestys. Pirkko Ahokas-Tuohinto esitteli toimintakertomuksen ja tilinpäätöksen, sekä luki tilintarkastajien lausunnon. Hyväksyttiin tilinpäätös. Päätettiin myöntää tili- ja vastuuvapaus tilivelvollisille. Hyväksyttiin toimintasuunnitelma, se- KUVAT PEKKA OJANEN Keijo Ahokas kiitti seuran puolesta Pirkkoa tähän astisesta, kymmenvuotisesta puheenjohtajuuden hoitamisesta. kä tulo- ja menoarvio. Jäsenmaksun suuruus päätettiin pitää kymmenessä eurossa. Hallituksen puheenjohtajaksi valittiin Pirkko Ahokas-Tuohinto sekä muiksi jäseniksi Toivo Pääkkönen vpj, Miina Vilponen sihteeri, Veikko Ahokas, Keijo Aho- kas, Pekka Ojanen sekä Matti Ahokas. Toiminnantarkastajiksi valittiin Kari ja Kaija Hietakangas sekä heille varahenkilöt Virpi ja Risto Ahokas. Muissa asioissa toivottiin vielä lisää kuvia Harvion kuvakirjaa varten. Kuvat voi ITÄ-SUOMEN KALAJUHLIA ON VIETETTY JO 10 VUODEN AJAN Rantakalajuhlat Kerimäellä –Kalajuhlien perinne ulottuu 85 vuoden taakse Miklin kylään. Siellä kesäjuhlan järjesti kylän kalastusseura. Kalastushan oli Miklissä tärkeä elinkeino, kertoo opetusneuvos Jouko Turtiainen juoheasti luotsatessaan Suur-Jaakkimalaiset r.y.:n Itä-Suomen jaoston järjestämiä kalajuhlia. Tilaisuus kokosi lähes 40 rantakalan ystävää Kerimäen hotelli Herttuaan elokuun alkupuolen aurinkoisena viikonloppuna. Kesäiset terveiset lehden lukijamatkalta Jouko Turtianen kertoi valokuvien avittamana. Hänen äitinsä kotipaikalle Pirakanrinteelle löytyi hyvin tie, ja samalla reissulla tulivat tutuksi myös Kyllikki Myllyharjun ja Aira Vasikkaniemen kotikennäät. Rovasti Jouko Paukkunen muisteli Karjalasta luopumisen aikaa 70 vuotta sitten. Hänen kenttähartauspuheensa kosketteli myös herännäisyysliikkeitä Jaakkiman-Lumivaaran-Uukuniemen alueella, erityisesti Helena Konttisen ja Anni Kormanon työtä. Yhdistys palkitsi Karjalan Liiton pronssisilla ansiomerkeillä kalajuhlien elvyttäjän, kalastaja Yrjö Parikan ja juhlien monivuotiset toteuttajat Kellarpellon koulun entisen rehtorin Markku Tikkisen ja erityisopettaja Tuula Ikosen. He ovat kukin toimineet aktiivisesti karjalaisen perinteen vaalijina karjalaisessa yhdistystoiminnassa. Lehden päätoimittaja toi terveisiä kesäiseltä lukijamatkalta ja esitteli yhdistyksen kyläkirjahankkeet, alkukesästä valmistuneen Oppolan kyläkirjan ja keruussa olevat Sorolan ja Lahdenpohjan kirjat. Sorolan kyläkirjan toimitustyö käynnistyy nyt syksyllä. Vielä ehtii toimittaa muisteloja ja valokuvia kumpaankin kirjaan. Yhteislaulu viihdehanuristi Voitto Torpakon säestämänä ja haastelut antoisan aterian ja kakkukahvien äärellä nostivat iloisen kesäpäivän tunnelman kattoon. p ti Kiira Hietakankaan lauluesitys kirvoitti huikeat aplodit. toimittaa Toivo Pääkköselle os. Susikuopantie 9, 45130 Kouvola tai Pirkko AhokasTuohinto os. Pramilantie 2, 92140 Pattijoki. Seuran kunniakirjan saivat Keijo Ahokas ja Veikko Ahokas. Pidettiin hiljainen hetki vuoden aikana poisnukkuneiden muis- toksi, sekä laulettiin yhdessä ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie”. Tämän jälkeen pidettiin perinteiset arpajaiset. Kokouksen päätteeksi laulettiin yhteislauluna ”Suloisessa Suomessamme…”. Pekka Ojanen Kyläkirjakuulumisia Reuskula! Suur-Jaakkimalaiset r.y.:n tavoite tuottaa ja kustantaa jaakkimalaisia kyläkirjoja on liikahtanut taas askeleen eteenpäin, sillä Reuskulan kylän tiimoilta saimme tavata Karjalatalolla syyskuisena iltapäivänä. Rovasti Jouko Paukkusen juuret ovat Lumivaaran Harviossa. –On ilon päivä, että saamme kokoontua tänään Reuskulan asiassa, avasi tilaisuuden yhdistyksen puheenjohtaja Tarja Rantama (s. Malinen), itsekin isänsä kautta reuskulalainen. Rantaman kutsu tavoitti reuskulalaisista Eino Bergmanin osallistujista ainoana kylässä syntyneenä ja lapsuutensa siellä eläneenä sekä vanhempien kautta reuskulalaisjuuria omaavina Martti Nuikan, Reino Halosen ja Irma Harilan (Toroja). Kokouksessa olivat mukana myös Irma Sinerkari, Miklin kyläkirjan toimittaja ja Tea Itkonen kyläkirjatoimikunnan vetäjän ominaisuudessa. Karjalatalolle samaan aikaan osunut, itsekin reuskulalaisjuurinen, jaakkimalaisia sukuja tunteva ja tutkiva Petteri Tarkkonen kävi myös tervehtimässä kokousväkeä. Keskusteltiin ajatuksista ja toiveista kyläkirjan suhteen, toivottiin nopeasti kokoonpantavaa kirjaa, toisaalta esitettiin, että nuorempia voisi kiinnostaa kirjan ja dvd:n yhdistelmäteos, joka voisi sisältää myös ennen/nyt -kuvamateriaalia. Erityisesti korostettiin valokuvien merkitystä ja tarinoita – ne kiinnostavat tänä päivänä jälkipolvia. Kylän elämästä nousivat esiin lauluseura, marttatoiminta, mylly, saha, Ahvenojan kanava ja ryhmät. Todettiin, että kirjan sisältö alkaa muovautua, kun saadaan ensin aineistoa kokoon. Irma Sinerkari on jo aloittanut talo- ja asukasluettelon laatimista ja Irma Harila on koonnut valokuvia ja etsinyt niihin henkilöiden tunnistuksia. Joitakin haastatteluja on jo tehty ja muistelojakin taltioitu. Mainittakoon Olli Natrin haastattelu, Pertti Tillin toimittamat isänsä Petteri Tillin sota-ajan muistelot ja Hilkka Pullin kirjoittamat muistelot perheensä elämästä Reuskulassa ja evakkoteistä sen jälkeen. Vanhoja valokuvia ja muisteloita elämästä ennen sotia ja sota-aikana Reuskulasta pyydetään lähettämään osoitteeseen: Eino Bergman Raetie 5 A, 00700 Helsinki [email protected] puh. 0400 431 378 Aineisto skannataan ja palautetaan mahdollisimman nopeasti. Tarja Rantama (vas.) ja Elli Saari jakoivat Karjalan Liiton pronssiset arvomerkit Tuula Ikoselle, Yrjö Parikalle ja Markku Tikkiselle (oik.) tunnustuksena mm. karjalaisen perinteen vaalimisesta. Kirjatyöskentelystä kiinnostuneita pyydetään ottamaan yhteyttä Tea Itkoseen (p. 050 440 6109 tai [email protected]). 4 – No 6 – 8.10.2014 8.10.2014 – No 6 – 5 UUTISIA KUVAT HEIKKI RANTAMA Ylimarkun kauniissa puukirkossa soi matkaseurueen laulama virsi komeasti omiinkin korviin. JAAKKIMALAISTEN ETAPPIPAIKOILLA Elokuinen retki Pohjanmaalle ”Tään paikan mie muistan!” Elokuun kolmannen viikonlopun täytti uteliaisuus, muistelu, haikeus ja iloinen puheensorina, kun suurjaakkimalaiset kiertelivät EteläPohjanmaalla evakkoetappiretkellänsä. "ELOKUULLA 1944 KUN suurhyökkäys alkoi, lähetettiin Sorolastakin ensin pois lapset ja vanhukset. Minä jäin isännäksi taloon 14-vuotiaana poikana hoitamaan talon työt, kuusi lehmää ja korjaamaan viljat pelloilta. Isä oli vielä sodassa. Sotapoliisi toi meille kuusi vankia, joiden avulla vilja saatiin säkkeihin. Lehmät kuljetettiin laumassa kylän muitten lehmien kanssa. Uudesta puimaladosta otin seinälautoja ja tein 150 litran laatikoita viljan kuljettamista varten. Kolmen päivän aikana tyhjensimme talon, sitten setäni otti kolmivuotiaan hevosen ja minä ajoin vanhaa hevosta. Merjän ja Uukuniemen kautta ajettiin Vihtarin asemalle, jonne setä jäi hevosten ja tavaroiden kanssa odottamaan kuljetusta. Isä vapautui palveluksesta ja lähdimme jo edeltä Närpiöön, josta kävelimme Yttermarkin kylään. Sinne saavuimme yöllä ja sieltä osasivat neuvoa neljän kilometrin päähän. Kilometrin etäisyydellä määränpäästä oli yhdessä talossa valot, ja siellä emäntä Ida Berg lyhyesti sanoi: ”kom nu” ja lähti villatakissa ja baskerissa meitä viemään muutaman sadan metrin päähän äidin ja sisarusten luokse. Neljä vuotta elimme Närpiössä ennen Jurvaan asettu- mista. Alku oli vaikeaa, närpiöläiset eivät myyneet meille ruokaa. Olin työmiehenä leskillä taloissa, joissa mies oli kuollut sodassa ja raskaammille töille tarvittiin tekijää. Näin pääsin hyviin väleihin paikallisten isäntienkin kanssa; tein työtä kovasti ja maksoivat poikasellekin miehen palkan. Syksyllä -49 meille osoitettiin Jurvasta asumaton tila ja sinne sitten asetuimme." Näin muistelee Mauri Pekkinen 70 vuoden takaista elokuuta, kotoa lähtöä ja Etelä-Pohjanmaalle saapumista, elämän jatkumista siellä. Seurueemme vierailee myös Jurvan kirkossa ja hautausmaalla, jossa Mauri yhdessäJaakkima-Säätiön puheenjohtajan Kari Jääskeläisen kanssa laskee seppeletervehdyksen Muualle haudattujen Närpiössä ja muillakin matkalla vierailluilla kirkkomailla laskettiin seppele "karjalaismerkeille". -muistokivelle. Seurueemme viettää myös hiljaisen hetken Maurin vanhempien Aino ja Väinö Pekkisen hautapaadella Maurin laskiessa sille oman seppeleensä. ENNEN JURVAN ETAPPIA olemme ehtineet vierailla jo Teuvan kirkossa, jossa huomiotamme kiinnittivät Lumivaaran kirkolle tilatut kauniit kattokruunut ja Tove Janssonin ainoaksi jäänyt alttaritaulumaalaus vuodelta 1953. Nythän on Janssonin syntymän 100-vuotisjuhlavuosi, joten mukavaa oli nähdä tämä ainutkertainen kymmenestä neitsyestä kertova teos karjalaisen muistelon ja tunnelmoinnin lomassa. Sodan vuoksi kattokruunuja ei koskaan toimitettu Lumivaaraan, vaan Teuvan vuonna 1953 vihitty uu- si kirkko sai ne käyttöönsä. Teuvalla saimme Jorma Uusimäeltä kuulla jaakkimalaisten asuttamisesta Teuvalle. Pitäjään tuli karjalaisia lähinnä Jaakkimasta, Hiitolasta ja Metsäpirtistä. Vuonna 1948 Teuvan 289 karjalaisesta 138 oli lähtöisin Jaakkiman pitäjästä. Karjalaisille osoitettiin maata 860 hehtaaria, josta 166 hehtaaria oli seurakunnalta, lähinnä Pappilanhaassa, johon luotiin 25 viljelystilaa ja muodostui karjalaiskylä. Sinne asettui kahdeksan perhettä Sorolasta ja yksi Miklistä. Lisäksi muualle pitäjään asettui 11 perhettä Sorolasta ja yksi Miklistä sekä Kurenrannasta. Kaikkiaan 23 jaakkimalaista perhettä jäi Teuvan kuntaan. Seppeletervehdyksen laski matkanjohtajamme, SuurJaakkimalaiset ry:n puheenjohtaja Tarja Rantama (s. Malinen) lapsuutensa kirkkomaalle Karjalaan jääneiden omaisten muistokivelle. Hänen isänsä Uuno Malinen tuli Horonkylään puolisoksi leskirouvalle ja isännäksi taloon, jota hänen nuorin poikansa Jussi Malinen edelleen pitää. KIERROKSEMME JATKUI Kari Jääskeläisen erinomaisessa opastuksessa Närpiöön, jossa hiitolalaisjuurinen pastori Marianne Winter esitteli kirkon nopeasti pian alkavan vihkimisen alla. Jaakkiman kirkon kynttiläkruunujen sirpaleista koottu kattokruunu oli tyyliltään hieman sirompi ja koristeellisempi kuin muut kirkon omat kattokruunut, kauniita ne olivat kaikki. Närpiön hautausmaalla seppeletervehdyksen toimittivat siskokset Terttu Teivonen ja Leena Salin (s. Peltola). Heidän vanhempansa Kerttu (s. Repo Parikkalasta) ja Johannes Peltola tulivat aluksi Tiukkaan, mutta jo aika pian hakeutuivat Eräjärvelle, ja sieltä edelleen Kiskoon, jonne perhe asettui. Karjalan väreillä varustettu havuseppele laskettiin Närpiössä siirtolaisina 194449 kuolleille jaakkimalaisille. Suureen muistopaateen Kari Jääskeläinen ja Mauri Pekkinen Jurvan kirkonmäellä. on koottu 45 jaakkimalaista nimeä. Jurva tunnetaan huonekaluteollisuudestaan. Nikkarin oppia sai siellä myös Mauri Pekkinen, jonka työt kuitenkin veivät jo nuorena Etelä-Suomeen. Jurvan kirkon portilla meitä odotti seurakuntapastori Hannu Hiipakka, joka esitteli Jurvan kirkon seurueellemme, ja hän oli mukana myös seppeleiden laskussa. YLIMARKUN KIRKKOMAA oli meillä viimeisenä etappina, jossa seppeletervehdyksen laskivat Elli (s. Lappalainen) ja Seppo Saari Ylimarkussa siirtolaisina 1944-48 kuolleiden jaakkimalaisten muistomerkille. Ellin perhe lähti Miinalasta Närpiöön ja sieltä he siirtyivät pian Pornaisiin, jossa asettuivat Lahan kartanon maille, joista metsämikliläinen ja miinalalainen 20 talon porukka sai vapaaehtoisella kaupalla ostaa tilusmaita. Seppo Saaren juuret ovat äidin puolelta Kivennavalla. Sunnuntaipäivän ohjelmaan sisältyivät jumalanpalvelus Ilmajoen kirkolla, jossa pastori Risto-Pekka Alhainen huomioi seurakuntansa "vahvistuneen" ja toivotti myös vierailijat tervetulleiksi kirkkoon. Arvo Fabritius ja Tarja Rantama laskivat jumalanpalveluksen jälkeen seppeleen Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkille. ILOINEN ILTAPÄIVÄ YHDESSÄ Kalajuhlilla Pohjanmaan jaakkimalaisten seurassa oli yksi matkan kohokohtia, josta tilaisuuden isäntä, Jaakkimalaisten seuran puheenjohtaja Matti Tiilikka kertoo toisaalla tässä lehdessä. Upean Pohjanmaan kierroksen päätti vierailumme Lumivaara-museolla Peräseinäjoella. Siirtolaismuseon opas perehdytti meitä Pokin kulttuuritalon näyttelytoimintaan kokonaisuutena ja erityisesti hän tunsi siirtolaisesineistön ja -tarinat Amerikasta, Kanadasta, Australiasta ja Etelä-Amerikasta. Se kaikki oli kiinnostavaa, mutta meille läheisintä olivat luonnollisesti lumivaara- Jaakkimalaisten kalajuhla Ilmajoen Kalajaisten leirikeskuksessa toi myyntiin Kurikan markkinoille tehtyjä piirakoita, jota oli tehty kaikkiaan 1000 kappaletta. Lumivaaran kirkkoon tilatut kauniit kattokruunut valaisevat Teuvan modernia kirkkoa. Tove Jansson maalasi vain yhden alttaritaulun eläessään, se on Teuvan kirkossa. Kalajuhlien vetäjä Matti Tiilikka vastaanotti Jaakkima-lippiksen Elli Saarelta ja Tarja Rantamalta. Jaakkimalaisten kalajuhlissa Ilmajoella 24.8.2014 oli paikalla 81 henkilöä, heistä 15 henkilön seurue oli suur-jaakkimalaisia, jotka olivat suunnanneet kesämatkansa Pohjanmaalle. Leirikeskuksen löytäminen tuotti edelleen hankaluuksia, vaikka opasteita oli laitettu useaan tienhaaraan. Reuskulaisjuurinen Jorma Uusimäki selvitti matkaseurueelle jaakkimalaisten asuttumista Teuvan kuntaan ja hän liittyi myös seuraamme muihin kohteisiin jatkaessamme. laisten näyttely ja esineistö, jotka kirvoittivat monta muistelusta esineiden äärellä. Mielenkiintoista oli jututella matkan aikana seurueen jäseniä. Muun muassa Irja Koho kertoi meille nuoruuden ajastaan Jaakkiman aseman seudulla, jossa hänen perheensä asui. Hän ehti jo työsken- nellä postissa ennen viimeistä lähtöä. Linja-autoomme olisi suonut enemmänkin matkustajia, niin mainiosti kaikki sujui. Seuraavaksi odotammekin Jaakkimalaisten seuran vastavierailua Öitseihin, lämpimästi tervetuloa! Tea Itkonen Suur-Jaakkimalaiset ry. Ilmajoen kirkkomaalle laskettiin seppele sunnuntaiaamuisen jumalanpalveluksen jälkeen. Päivän ohjelma alkoi paikallisen duon Pentti Annala ja Seppo Kuoppamäki musiikkiesityksellä klo 12, he vastasivat musiikkiesityksistä myös muun ohjelman lomassa. Tervetulotoivotuksen jälkeen nautittiin maittavaa kalakeittoa. Oppolan kyläkirja oli tällä kertaa pääteemana ja sen esittelystä ja omista juuristaan Latvajärven rannalla vastasi Matti Tiilikka. Oppola-kirja on ollut paljon esillä kesän aikana ja Tiilikan lupasi tämän olevan ainakin häneltä viimeisen kerran ja jatkossa keskitytään muihin kyliin. Esityksessä käytiin Latvajärven ympäristön maisemissa ja taloissa sekä urheiluseura Oppolan Pilkkeen lavalla. Tea Itkonen toi Jaakkiman Sanomien tervehdyksen ja esitti kuvia kesäkuun lukijamatkalta Jaakkimasta. Ilmajoen seurakuntapastori RistoPekka Alhainen, jonka juuret ovat Viipurista, piti hartaustilaisuuden ja lopetti sen vaikuttavaan lauluesitykseen "Sama vanha ristinpuu". Vapaan sanan yhteydessä Suur-Jaakkimalaisten seuran puheenjohtaja Tarja Rantama kiitti yhteistyöstä Jaakkiman Säätiötä ja Jaakkimalaisten Seuraa. Koko seurue esittäytyi. Jaakkiman-lippikset jaettiin Oppola-kirjan tekijätiimille ja yhdistysten puheenjohtajille. Arvo Fabritius kuvaili syviä tuntemuksiaan Pohjanmaan kiertomatkan ja Ilmajoen kirkossa pidetyn jumalapalveluksen aikana. Eino Pääkkönen (Jaakkimalaisten Seuran varapuheenjohtaja) kertoi urastaan Jaakkimalaisten Seurassa ja Kurikan Karjalaisten puheenjohtajana. Lopuksi hän Ennen arpajaisia katsottiin Jaakkiman kirkosta tehtyjä maalauksia, joita oli löydetty valokuvina 9 kpl ja tuotu paikan päälle 3 kpl. Väinö Torolta oli esillä kolme eri versiota. Yllättävin löytö oli tehty Isonkyrön Ruusupurolta, josta löytyi Sylvi Arolan vuonna 1980 maalaama taulu hänen kotoaan. Tiedossa oli vielä 2 maalausta, joista ei oltu saatu valokuvaa. Taiteilija Pertti Salmen öljyvärimaalauksia on ollut myynnissä. Jos jollakin on valokuvaa sellaisesta, pyydetään lähettämään sähköpostilla, että saataisiin kokoelma täyteen. Jaakkimaa ja Oppolaa koskeva visailu käytiin pöytäkunnittain ja vastauksia annettiin 18 kpl. 10 kysymystä täysin oikein olivat vastanneet Leena Vieri & Leila Salokaski, toisena 9 pisteellä Terttu & Kari Jääskeläinen ja kolmantena 8 pisteellä Raimo Paganus. Onnittelut voittajille! Kalajuhla lopetettiin klo 16 kakkukahviin ja karjalaisten lauluun. Kiitokset kaikille siitä, että tulitte taas paikalle näin sankoin joukoin, esiintyjille ja arpajaispalkintoja sekä kirkkokuvia tuoneille. Matti Tiilikka [email protected] Jaakkiman kirkko maalauksissa Jaakkiman kirkon maalauksista ehkä vanhin on Magnus von Wrightin maalaus 1850-luvun alusta eli heti kirkon ensimmäisiltä vuosilta. Maalaus on Kansallismuseon kuvagalleriassa nähtävillä internetissä. Monen jaakkimalaisen kotiseinällä on painokuva Ernesti Kuhan maalauksesta, se on tunnetuin maalaus C.L.Engelin suunnittelemasta mahtikirkosta. Rakastettuja ovat myös Väinö Toron maalaukset, joita myös löytynee useammalta jaakkimalaiselta kotiseinältä. Yrjö Uimosen akvarellit sekä talvi- että kesänäkymissä ovat tämän päivän taiteilijan upeita kirkkomaalauksia. Matti Tiilikka on koonnut tietoa ja kuvia kirkkomaalauksista, samoin Tea Itkonen jaakkimalais-lumivaaralaisessa facebook-ryhmässä. Jatkamme edelleen maalausten kartoittamista. Kuulutamme kuvaa Pentti Sal- men kirkkomaalauksesta, löytyykö maalausta tai kuvaa siitä? Eino Pääkkönen esittelemässä Evakkojen elämää -näyttelykuvia Kurikan kirjastossa. Kuka on maalannut akvarellin 1930-luvun matkailuesitteen kanteen? Mistä löytyy Väinö Toron piirros, joka oli Lapualla pitäjäjuhlien käsiohjelman kannessa 1984? Yhteydenottoja maalausasioissa toivomme Matille puh. 050 313 3331 tai Tealle toimitukseen puh. 050 440 6109. Evakkojen elämää Evakkojen elämää näyttely pidettiin Kurikan kirjastossa maaliskuun ajan. Kuvat ovat Karjalan Liiton ja niitä saa lainaksi sieltä. Näyttelyn kuvat on hieno kuvaus evakkojen elämästä. Kuvat kertovat evakkoon lähdöstä ja paluusta entisille kotipaikoille jatkosodan aikana. Kurikassa näyttely sai runsaasti katsojia ja sitä kehuttiin monipuoliseksi. Näyttely on kiertänyt Etelä-Pohjanmaalla alkaen Ylistarosta Kurikkaan. Meiltä kuvat vietiin Kauhajoen kautta Laihialle. Jurvan kirjastossa kuvat olivat elokuun, ja sieltä ne vietiin Isoonkyröön. Suosittelen kuvien näytteillä pitoa muillekin Karjala-seuroille. Niitä voi tiedustella Karjalan liitosta. Kauniita syksyisiä päiviä lukijoille. Terveisin Eino Pääkkönen 6 – No 6 – 8.10.2014 8.10.2014 – No 6 – 7 KOTIKYLILLÄ Laatokka antoi viileyden Iloinen Laatokan kalastaja! Lastenlapsista Tatu tarvitsi ennen koulun alkua hoitoa. Hoitajiksi olivat lupautuneet Ukko ja Mummo. Päätettiin tehdä lapsenlapselle erilainen hoitojakso. Yhdessä päätimme lähteä Karjalaan, edesmenneen veljeni Kalevin kalamökille Lumivaaran Kumolaan, Kojonlahdelle Timosen rantaan. Mukaan oli kysytty myös lapsenlapsista Iidaa, mutta hänellä oli muita suunnitelmia sille ajalle, joten lähdimme kolmestaan. Meille kolmelle matka oli jo toinen Karjalan matka tänä vuonna. Tohmajärvi ja rajamuodollisuudet Ajoimme omalla autollamme Pohjanmaalta kohti Tohmajärveä. Välillä satoi, paistoi sekä jyrisi. Ensimmäisen yhteisen yön vietimme Tohmajärvellä Minimotellissa Katri-Helenan raitilla. Varhaisen aamupalan jälkeen suuntasimme kohti rajaa. Kummatkin tullit menivät nopeasti mennen ja tullen. Sanoinkin matkakumppaneille, että pääsimme tullit läpin nopeammin kuin pääsisimme Suomessa terveyskeskukseen saamaan mahdollista hoitoa. Ainut, jota Venäjän tulli ihmetteli, oli Tohmajärveltä ostettu hiirenkilleri. Sitä naisvirkailija pyöritti hetken käsissään. Kotiinpäin tullessa taas naapurin naistullivirkailija totesi ääneen: ”Oi Baltikaa!” Taisi olla hellejuoman puutteessa. Lahdenpohjassa Lahdenpohjassa kävin jättämässä nipun papereita rouva kaupunginjohtajalle. Hän ei ollut paikalla silloin, mutta eräs toimiston rouvista otti paperini vastaan ja lupasi toimittaa ne eteenpäin. Näin ainakin ymmärsimme toistemme tarpeet. Olin ilmoittanut ystävällemme Lahdenpohjassa, että olemme aamupäivällä noutamassa saunan- ym. avaimia. Mutta aina ei sitä muista, että kello onkin Karjalassa meidän aikaamme tunnin edellä. Eli saavuimme vasta iltapäivällä, eikä ketään ollut kotona. Käyttöön siis suunnitelma kaksi ja ajoimme muutaman kilometrin Ihalaan päin. Siellä oltiin kotona. Saimme ”pommin” eli puomin avaimen, mutta saunaan ei saatu avainta. Kumolaan ja mökille Saavuimme Kumolaan ja käännyimme kuivalle ja pölyiselle mökkitielle. Roopeukon kohdalla tehtiin keväällä tietöitä. Nyt olivat kevään korjaukset tuottaneet tulos- ta eli savi oli noussut pintaa. Se siitä korjauksesta. Huomasin auton peilistä, että olimme saaneet linja-auton peräämme. Pakko oli meidän luovuttaa – säästää omaa autoamme ja päästää ohitse paikallinen linja-auto. Totesimme, että sillä vietiin lapsia leirille läheiseen lomakylään. Saavuimme mökkirantaan kesäsateen saattelemana. Sade sitoi vähän pölyä. Saimme veneemme lastattua ja matka alkoi Mummon soutaessa Laatokalla kohti määränpäätämme – mökkiä. Me pojat saimme kyllä muutaman kerran varoituksen soutajalta. Meidät uhattiin pudottaa Laatokkaan, jos emme lopeta neuvomista. Mummo sai pojat soudettua mökkirantaan. Olimmehan me kyytimiehetkin hikiset syystä, että oli jälleen helle ja pelastusliivit lämmittivät. Rantautumisen jälkeen pulahdimme Laatokan viilentävään syliin. Näitä pulahduksia sitten olikin meidän matkallamme useita pitkin mökkilomapäiviämme. Päivittäiset toiminnat Suurin huolemme oli, kuinka saadaan mahdollisesti helposti pilaantuvat ruokamateriaalit säilymään helteellä hyvänä. Onneksi olemme sen verran erähenkisiä, ettei sormi mene heti suuhun. Tiesimme ojan, jossa keväisin vesi virtaa vaaroilta kohti Laatokkaa. Sieltä meille löytyi ”jääkaappi”. Paikka oli suojassa pajupuskien antaessa varjoa. Kaivoin lapiolla ojanpohjaan poteron, johon sitten sijoitimme muoviset kannelliset astiat, joissa eväitämme oli, sekä Sortavalasta ostetun sinkkiämpärin. Se vasta keksintö oli, johtihan metalli hyvin viileyttä maaperästä, jopa maitomme pysyi hyvänä sekä viileänä. Eikä edes mitkään muut eläimet kuin lähistöllä surraavat sudenkorennot löytäneet ”kaappiamme”. Entuudestaan tiesin jo matkan wc-ongelmat. Olin jo keväällä valmistanut oman versioni matkapöntöstä. Täytyy myöntää, että se oli täysi me- nestys ja onnistunut keksintö. Saimme siihen paikallisesta perhoselta ekomerkinnän. Perhonen paistatteli pöntön valkoisella kannella päivää. Päiviemme ruokalistaan kuuluivat perinteisesti Karjalanpaisti ym. tutut ruuat. Mutta nyt Tatulle teimme Kumolan ” kurmeeruokia”; pestopastaa, tortillaa sekä mannapuuroa. Laatokka antoi myös sen verran kalaa, että saimme tehtyä rantakalakeiton. Tatu oppi heittämään uistinta ja oli innokas kalamies Laatokalla. Tatu ja mummo näkivät kahdesti rantakäärmeen uivan. Itse näin muutaman kerran yhden ja saman kyykäärmeen paistattelevan päivää kalliolla. Saimme kokea mökkikalliolla ukkospuuskan ja salamoinnin sekä jyrinät. Minä istuin terassilla katsellen ukonilman kehitystä. Välähti ja jyrähti niin, että terassin istuin tärisi ja sisällä olijat olivat saman tien pihalla. Oli mahtavan kuuloista, kun jyrinä eteni kaikuna pitkin Laatokkaa. Nyt tiedän, miltä tuntuu ja kuulostaa ukonilma kallioisilla paikoilla. Kirkko, hautausmaa ja Tervajärvi Yhtenä päivänä lähdimme autolla liikkeelle. Saavuimme ensimmäisenä Lumivaaran kirkolle. Kirkon pihassa oli suomalainen turistibussi. Tervehdimme matkalaisia ja toivotimme heidät tervetulleeksi Lumivaaraan. Kirkonmäellä teimme normaalit kierrokset sankarihaudalla sekä kirkon tornissa. Ikävä oli huomata, että joku oli maalilla töhrinyt kirkkoa. Kirkolta ajoimme luterilaiselle hautausmaalle. Oli suunnitelmissa, että raivaisimme kalmistossa olevat tuulen kaatamat puut pois. Mutta joku ystävällinen henkilö oli jo puut poistanut. Matkamme jatkui Tervajärvelle mummon juurille. Flinkmanien pihapiirin heinä oli niin pitkää, ettei sinne viitsinyt mennä. Katselimme paikkaa maantieltä. Tien toiselle puolelle olevan maakellarin paikalle pääsi hyvin metsämansikoita maistelemaa. Keitimme päivän ruoan sekä kohvit vanhalla riihikalliolla. Tatulle oli otettu polkupyörä mukaan mahdollisille kävelyreissuille. Niitä matkoja ei tullut, kun pihapiirien heinät olivat niin pitkät, ettemme viitsineet helteessä rämpiä. Pyörä tarvitsi uuden omistajan, ja niin päätimme lähteä riihikalliolta kohti Raijan isän mummolaa. Raija käveli, Tatu ajoi pyörällä ja mie autolla perässä. Huomasin, että Tatu pysähtyi ja viittoi minulle – aavistin, että jotain on pielessä. Ja näin myös oli, tiellä oli lehmiä ja yksi sonni. Tatu huomasi mummon punaisissa housuissa ja lähestyvän ”härän”. Olihan mummo kun Karjalan härkätaistelija poika ajatteli. Mutta hyvin meidän Helteinen Sortavala-Jaakkima kävi, ”härkä” ja lehmät pelkäsivät meitä enemmän ja katsoivat parhaaksi siirtyä tieltä pellolle. Samalla ”taistelu”paikalle oli tullut vastakkaisesta suunnasta auto. Kuljettajat nousivat autoistaan ja löivät kättä kuin vanhat tutut. Tatun pyörä laitettiin kaverin auton perälle ja näin kaveri sai omalle lapsenlapselleen oivan polkupyörän. Kävimme myös tapaamassa entisen Tervajärven rukoushuoneen naapurissa vanhassa Majurin talossa asuvia ystäviämme. Kävimme myös Tervajärvessä uimassa. Rannalla oli kaksi nuorta kalastajaa keittämässä teetä. He keräsivät metsästä mustikoita sekä kuusen kerkkiä, niistä valmistui heidän juomansa. Tervattu muisto ja kansanlaulua Olimme tuoneet mukanamme Tervajärven Majurien kaivosta kirkasta viileää kaivovettä sekä ostoksia Kumolan kaupasta. Minä tein pieniä korjaushommia mökille ja piirsin mittapiirustuksia tehtävistä töistä, jotka teen Suomessa ja tuon seuraavan kerran tullessani mukana mökille. Tatu ja mummo soutelivat Laatokalla. Koitti se aamu, kun oli poislähdön aika. Tatu kysyi monesti, onko nyt jo lähdettävä. Tervasimme vielä yhdessä Tatun kanssa mökin alahirret suojatervalla. Äitimme kuoltua oli Kalevi nimittäin tervannut mustaksi yhden mökin seinistä muistoksi äidistämme. Nyt oli meidän tarkoitus tervata sama seinä Kalevin muistoksi. Mutta pikkuveli tervasikin yhdessä lapsenlapsensa kanssa mökin alahirret velipojan muistoksi. Äitimme muistoseinään maalasin tervaristin muistuttamaan äidin ja velipojan elosta menetetyssä Karjalassa. Mökin läheiseltä kalliolta löysimme siihen hakatun vuosiluvun 1910. Velipoika Kalevi on vuosiluvusta aikaisemmin minulle puhunut, että sellainen on olemassa. Olen sitä aikaisemmin etsinyt ilman tulosta. Nyt se löytyi, kun toukokuiset mökillä olijat olivat sen löytäneet ja kertoivat paikan. Olisi mukavaa tietää, kuka on kaivertanut ja miksi tuon vuosiluvun kallioon. Saimme mökillä olonaikana kuunnella yhtenä iltana toiselta rannalta kuuluvaa laulua. Vastakkaisella kalliolla oli nainen ja mies istumassa iltaa ja lauloivat jotain venäläistä kansanlaulua. Mahtavasti laulu kuului pitkin Laatokkaa. Tuota laulua vielä muistelimme poislähdön tiimellyksessä. Kannoimme tavaramme veneeseen ja niin alkoi soutumatka kohti autoamme Tatun ja mummon soutaessa yhteistuumin.Saatuamme veneen tyhjäksi pulahti Tatu vielä Laatokan kylpyyn. Poika totesi, että tässä ei ole niin hyvä ranta kuin mökkiranta. Näin poistui retkikunta pois Lumivaarasta kohti uusia seikkailuja. Pyhillä paikoilla Sortavalan tivoli, Ruskealan ja Jänisjärven kohteet Saavuimme iltapäivästä Sortavalaan, ja osa kaupoista sekä tori olivat jo sulkeneet ovensa sille päivää. Tutustuimme paikalliseen Tivoliin. Tatu tuumasi, että on vähän erilainen kun meillä Suomessa. Myös Sortavalan ”pitsa” jäi pojalta maistamatta. Olimme varanneet meille kahdeksi yöksi majoituksen Ruskealan kirkossa sijaitsevasta majoituspaikasta Herrankukkarosta. Tatu ihmetteli, kuinka voidaan kirkossa nukkua, mutta nopeasti asiat selvisivät pojalle. Saimme oman kolmenhengen huoneen kellaritiloista. Huoneemme nimi oli Poppeli ja sen hintaan kuuluivat tulokahvit. Herrankukkaron emännät olivat leiponeet maittavan mustikkapiiraan. Noista piiraspalasista riitti meille makoisia paloja. Tatukin totesi, että on hyvää mustikkapiirakkaa Karjalassa. Yön nukuttuamme oli meillä lähtö päivän retkille. Ensiksi menimme aivan majapaikkamme lähellä olevalle vanhalle Ruskean marmorilouhokselle. Siellä kiersimme alueen tutustuen eri nähtävyyskohtiin. Olimme sen verran aamusta liikkeellä, että vasta meidän poislähdön aikaan rupesi tulemaan alueelle erilaista toimintaa. Tarjolla olisi ollut sukellusta, Benjihyppyä ym. Lähdimme Ruskealasta rajalle päin. Jänisjärven rantaan on tehty lomakylä "Mustat kivet". Sen yhteydessä on eläintarha. Eläintarhassa on sellaisia eläimiä, joita ei normaalisti Karjalasta löydy; oli Kamelista lähtien näitä eksoottisia eläimiä. Me suomalaiset olimme ihmeessä, kun puiston eläimiä sai ruokkia. Alueella oli myös iso Amerikkalaisten vanha helikopteri, sitä saimme ihan vapaasti tutkia. Helikopterilla kuulemma tuodaan vip-vieraita Pietarista lomakylään. Meillä oli myös mahdollisuus uida Jänisjärvessä, sen vesi oli kylmintä niistä uimapaikoista, missä matkalla uimme. Nämä Ruskealan paikat, missä kävimme, ovat ihan suositeltavan arvoisia kohteita, jos haluaa nähdä Karjalassa muuta kuin normaalit kotikonnut. Suomen puolella poikkesimme vielä uudessa Valamossa. Valamossa oli samovaarinäyttely, se oli hyvin mielenkiintoinen näyttely. Näin menivät meidän Tatun hoitopäivät yhdessä Karjalassa hellepäivinä! Ukko Kari Rapo Vaasa Kirjoittaja ja suvun säilynyt hautakivi Jaakkiman hautausmaalla. Helteisenä heinäkuun maanantaina lähti Lehtosen Jussin bussi Isostakyröstä kohti itärajaa noin kymmenen kyröläisen kera. Seinäjoelta poimittiin saman verran lisää matkustajia. Palatessa muutamat kyllä jo tuumivat, että ensi kesänä lähdetään uudelleen, matka oli sen verran mukava ja antoisa! Rajamuodollisuudet sujuivat mallikkaasti, vain puolisen tuntia, ja olimme jo naapurin puolella. Mukana oli vanhoja konkareita, mutta myös muutama ensikertalainen. Tulkkina meillä oli mukana isokyröläinen, mutta venäläisjuurinen Elena (Lahdenpohjasta!). Eräs matkalainen omasi juuria vanhaan Värtsilään, ja niinpä pyörähdimmekin autolla kierroksen tässä kylässä, jossa ei useinkaan tule käytyä, kun matkalaisilla on kiire kohti Sortavalaa. No, eipä vanhassa Värtsilässä paljonkaan näkemistä ole, melko rähjäinen yleiskuva ja huonokuntoiset kadut. Jänismäen kauppakeskuksessa suoritettiin rahanvaihtoa, tehtiin ostoksia ja juotiin kahvit. Liikennettä oli vähän, joten jo tunnin kuluttua saavuttiin Sortavalaan. Majoituimme Hotelli Ladogaan Karjalansillan eteläpuolella. Hotelli on remontoitu mukavaksi, mutta minkäänlaista ilmastointia ei ollut. Kadunpuoleisiin huoneisiin paistoi aurinko koko iltapäivän, joten lämpö kohosi illalla lähes 30 asteeseen. Kyllä tarkeni nukkua! Siistimpi Sortavala Sortavalaa on viime vuosina modernisoitu, pääkatu on päällystetty kunnolla, ja sillä on nykyään jo neljät liikennevalotkin. Karjalansilta on korjattu. Kaupunki on myös ”kuivunut”, ennen oli terasseja vähän joka kulmalla, mutta ne olivat nyt häipyneet. Kioskeissakaan ei myydä enää olutta. Pitkään auki olevia hyvin varustettuja kauppoja to- ki löytyi, ja kahviloista saa toki huurteista juotavaa, joten ei siellä janoon pääse menehtymään edes helteillä. Suurin osa porukasta lähti tiistaina Valamoon, mutta allekirjoittanut seuralaisineen jäi katselemaan kaupunkia. Katsastimme ensiksi entisen seminaarin surulliset rauniot, talohan on palanut (tuhopoltettu!) pari vuotta sitten keväällä. Mitään ei ole palon jäljiltä raivattu. Jatkoimme kävellen edelleen Vakkosalmen laululavalle ja Kuhavuoren huipulle. Siellä isäni Arvi Kaksonen on lähes päivälleen 73 vuotta sitten 11.8.1941 ollut tykistön tulenjohdossa osallistumassa Sortavalan takaisinvaltaukseen. Näköalat ovatkin mahtavat, joten paikalla kannattaa käydä, vaikka kiivettävänä on mäkeä ja 182 kivirappusta! Kotikuusi paikallaan Jaakkimahan vallattiin takaisin muutamaa päivää myöhemmin, isä pääsi käymään kotona, ja saattoi kirjoittaa kotiväelle Ylitornioon talon olevan kunnossa. Keskiviikkona ajeltiin sitten Jaakkimaan. Ensimmäisenä poikkesimme päätieltä Metsämiklin suuntaan katsomaan Kaksosen taloa. Siellähän se, ja vanha kotikuusi (kenen syntymän kunniaksi lienee istutettu?) olivat paikoillaan. Nykyinen asukaskin oli paikalla kesäloman vietossa vaimonsa ja pienen lapsen kanssa. Töissä hän on Pietarissa YIT:llä puistorakentajana, mutta venäläisen siirtolaisperheen pojanpoikana hän pitää taloa kesäpaikkanaan. Talo on edelleen ulkoa ja sisältä lähes siinä kunnossa, kun se vuonna 1944 lopullisesti lähdettäessä jäi. Monelle matkalaiselle se olikin eräänlainen aikamatka menneille vuosikymmenille. z Matkalaisia Kaksosen talon pihamaalla Metsämiklissä. | Talon entinen ja nykyinen isäntä sekä tulkki Elena. Jaakkiman kirkolla osa porukkaa jäi Kansanopistolle muutaman lähtiessä katsomaan hautausmaata. Sinne haudataan edelleen paikallisia, ja joku porukka oli valamassa betonista rauta-aidan perustusta. Suomalaisia hautakiviä löytyy kuitenkin edelleenkin, ja pienen etsimisen jälkeen löysin isäni siskon ja isän isoäidin Anna Kaksosen yhteisen kiven. Sen tekstiä on vuosikymmen sitten entistetty, mutta vuodet ja suurista kuusista lähtevä töhkä olivat haalistaneet kiveä. Pienen siivouksen jälkeen nimet tulivat aika hyvin luettaviksi. Isän sisko Anna Lyydi on kuollut nelivuotiaana vuonna 1919 hevosen potkaistua häntä päähän. Surullinen tapaus! Jaakkiman kirkon rauniot ovat taas melko lailla ”puskittuneet”, pensasta kasvaa sisällä ja ulkona. Historiasta kertovat muistotaulut ovat taas kadonneet. Tiilimuurien päälle on kuitenkin asennettu pellit estämään lisärapautumista, ja aluetta lienee myös salaojitettu. Mahtaisiko joltain uusrikkaalta joskus irrota varoja ja intoa kirkon entistämiseen? Perinteiseen tapaan kirkkokahvit juotiin pääsisäänkäynnin rappusilla. Lahdenpohjassa tehtiin lyhyt kiertoajelu. Katujen kunto ei tunnu kohentuneen, ja lähellä rantaa sijainnut kahvila ulkoterasseineen on lopettanut toimintansa. Vennamon talon palaneet rauniotkaan eivät juuri mieltä ylentäneet. Reippailua Riekkalaan Sortavalassa ruokailimme Hotelli Sortavalassa. 15 euron ateria jäi toiseksi Ladogassa edellisiltana nautittuun kympin ruokaan verrattuna. Oluesta Sortavala veloitti 200 ruplaa, kun Ladogassa sen sai 120 ruplalla. Ilta Sortavalassa sujui edelleen kävelyretken merkeissä, nyt vaelsimme aina Riekkalan saareen asti. Saaren erottaa kaupungista kapea salmi, jonka yli pääsi teräksestä rakennettua ponttoonia pitkin. Henkilöautojakin siinä näkyi ajavan. Saarihan sijaitsee tunnetusta Piipun Pihasta vielä hieman eteenpäin. Lopuksi katsastimme vielä Sortavalan uuden rautatieaseman. Suomalaiset asemien nimet näkyvät olevan edelleen käytössä. Paluutorstai oli vieläkin helteinen. Nytkään ei rajalla tarvinnut viivytellä, eikä tuliaisia tarvinnut kanniskella sen paremmin Venäjän kuin Suomenkaan puolella. Tuttua reittiä palailtiin illaksi lakeuksille. Muutamat kyllä jo tuumivat, että ensi kesänä lähdetään uudelleen, matka oli sen verran mukava ja antoisa. Ainakin Suokkaan Jussin ja Innasen Tapanin vanhempien kotipaikat pitäisi katsastaa! Raimo Arvinpoika Kaksonen Isokyrö Unetta aattelin Viel yhenkii reissun mie Karjalaan teen, Siel nähä saankii kauniin Laatokan veen. Sais käkkii kukkuu muistoks käynnin tään, miehä unessa ussein kukkaiskumparees nään Teuvo Pakkanen, Vantaa MURREMAISTIAINEN "Siust ei tule mittiä" Jos kahteloo kuvalehtilöitä – ja tullooha niitä kaheltuu – ni enimmäksee ne on täynä eroloita ja uuven löytämissii. Ja vaik hiä se ensimäine ois olt miten hyvä alkajaisiks, ni aika kutaleha siintä tulj jo muutamassa kuukauvessa. Mutt annaha olla ko uus löyty! Tämä se vasta hyvä onki! Kiäntiä vaik kaik velat suataviks ja mustanki valkiiks. No männöö sitte muutama viikko, ni tämähä se vasta pirulaine oljki. Vei rahat ja asunnonki ! A vot sillee! Näitä myö niätse pomiloitii muutaman ukorrähjän kansa. Oljha siinä muutama eukkoki kalkattamassa. Niihen mielestä ukot ei tiijä mittiä muusta ko siantaposta ja hevosen kenkittämisestä ja niistäki ne on kuulleet kulkumiehiltä. Tämmösiin kansa sitä on sitte mäntävä uamusta iltua. Sanomista on aina, hörähtiä Hiski varovast, eikä oo eukkoose näkevinniä. Puavon kansa olj jo männä viikolla puhetta, jos hiä vaikka huastelisj entisistä ajosjta. Hänellä muist on terävä ko partaveits. Ja nyt ko hiä on vähä suant miettii ja pöyhötellä muistlokeroitua, ni eiköhä sieltä ala koht`siltiä tulla! A sitä! "Meitähä olj iso pere. Mie olin loppupiästä… toiseks viimine. Kiusattiiha sitä tietenki…. myötiäse. Ko ärrä ei lähtent pärisemmiä ja vasenkätineki miusta tulj. Ei olt hyvä sekkiä. Etenki koulussa olin opettajan hampaissa niin syyvessä ko kirjuttaissaki. Aina se pauhasj, ko miulla ei lusikka kestänt oikiissa käissä. "Sivistynyt ihminen syökin sivistyneesti!" se jankutti. Ainaha mie muutin sen vasempua, ko silmä vähäki vältti. Muuten oisin olt vielä nälissänjki. Ko ei se muuta enniä keksint, ni se toi miulle izeltiä sellasen lusikan, millä ei voint syyvä vasemmalla käillä. Ei vaikka! Koulun lusikat olj niät alumiinii tai mitä lie olleet, mutt ne katkesj, jos niitä käi viäntämiä. Ni tämä pirulaine, en paremmin sano, viäns varren ihat vinkkelii. Sillä ei mitenkiä voint syyvä vasemmalla. Joku, kellä on sellanje lusikka, mitä voip viäntiä, kokkeilkoo! No sitte. Siihe aikua olj aina lauantaina semmonje tunt viimiseks ennen kottii lähtöö, jott huasteltii, laulettii ja leikittii. Tehtii niinko mukavii asseita. Oljha niitäki, ketkä tekvät pienii kuvaelmii ja näytelmiiki. Tytön hatikat, ketkäpäs muut. Olj niis mukaviiki. Sai huastella, mikä kenestäki tulloo isona. Oljha siinä vähä monnee junnua mänijöitä. Nykypäivänä taitasj nauru kelvata, ko ykski poika halusj siansalvajaks! Mieki häntä sopersin jotaki, mitä häntä olin aitelt tekevänj, vua akka (anteeks opettaja) sano joutuin: "Siust ei tule mittiä!" Ei ois pitänt sannuu akka, mutt kyll se syvältä jurni, ko aina iskettii nuama turpeehe. Mutt toiselta puolelta sisuha siinä ainaki nous! Annaha p...kele olla, kyll mie siulle viel näytän. Monta kertuaha mie sitä syntii teinki. Suat olla varma, niotta se kirroilutti niin per... – no annetua olla. Jotenki kuitenki sieltä koulustaki onneks selvisin. Melkein koulusta piästyy piäsin suutarille oppipojaks. Se olj pitkä tie, mutt se kannatti. Olin kisällinäki uzziimman vuuven ja sitko mestarin kirja olj kourassa, voin oikajssa mieki selkänj ihat täytee pittuutee. Tuumin siinä mielissänj: "Eipä noita mestarjloitakua taija ihat tungoksee ast tulla vastua näillä kujosilla!" Harmittua, ku en suant näyttänee sille pirulaiselle tätä mestarin kirjua. Oljha se kuuluu suant kylillä kuulla. Ja sanovat sen aina luimistelleen miun koin sivu männessiä. Ja käipähä viel niinki, niotta hattu kourassa ja syvän kumarruksen kansa tultii pyytämiä kenkiin tekkoo, millov vua mestarille soppii. "Vai ei tule mittiä!?" Oisha siintä oppipoika-ajasta voint enemmänki, vua kuka halluusj siintä tietiä lissiä, mänköö ize oppipojaks. Minkä kantapiän kautta oppii, se kyllä kestiä kovimmatki tuulet ja tuiskut!" A siinäpä se! Kukapa tuota eppäilis!? Millainen vastuu on niillä, ketkä lyttäävät lapsen uskon tulevaisuuteen? Tämä Paavo nousi, mutta miten monta jää lopullisesti maahan lyödyiksi? Kiertokouluu käynt 8 – No 6 – 8.10.2014 8.10.2014 – No 6 – 9 KOHTAAMISIA UUTEE KOTTII Perhekuva otettu Impilahdella. Vas. Sulo, Eino, äiti Susanna Vesikko, Lilja, isä Matti Kaartinen. Edessä Lahdessa asuva Arvi. Sekä Liljan äiti, että isoäiti olivat etunimiltään Susanna. Liljan serkut Ludmila ja Aino Kaartinen, sekä Lilja oikealla Kuva otettu Leningradissa 1970-luvulla. Taustalla näkyy Pietari-Paavalin linnoituksen terävä torni. Uunimuurari Matti Kaartinen Impilahdella. Nuoripari Susanna Vesikko ja Matti Kaartinen kuvattuna Inkerinmaalla 1930-luvulla ennen karkotusta Siperiaan. Lilja Vesikko-Kaartinen16-vuotiaana. SIPERIAN TAIGALTA KOTIIN Lilja Vesikko-Kaartinen muistaa koko lopun ikäänsä päivämäärän 6.3.1991, sillä silloin hän astui Suomen kamaralle kolmen lapsensa ja matkalaukun kanssa. Presidentti Mauno Koiviston aloitteesta entiset Suomen kansalaiset Venäjältä ja Inkeristä pääsivät niin sanottuina paluumuuttajina Suomeen. Takana oli vuosikymmenien mittainen pitkä matka synnyinseudulta Siperiasta Impilahden ja Pietarin kautta Lahden lähelle Järvelään. Liljalla ei ole juuri tietoa esi-isistään ja mistä he ovat olleet lähtöisin. Ainoat vihjeet lähentävät hänen isänsä Matti Kaartisen (s. 1911) ja edelleen hänen isänsä Antin etunimet Lumivaaraan. Liljan äiti Susanna oli omaa sukua Vesikko, joten Lilja käyttää edelleen sukunimenään Vesikko-Kaartista. Pietarin passiviraston ja Mikkelin maakunta-arkistojen tietojen mukaan Liljan isoisä Antti Kaartinen ja isoäiti (myös) Susanna s. Laukkanen asuivat Inkerin Keltossa ennen heidän karkotustaan Siperiaan. Onkin oletettavaa, että Antti Kaartinen on ollut niitä lumivaaralaisia, jotka jäivät kauppiaina tai rakennusalan ammattimiehinä Inkeriin, josta käsin oli lyhyt matka silloiseen Pietariin. Valitettavasti heistä useimmat jäivät vallankumouksen jalkoihin vuosien 1918-1922 aikana, odotellessaan parempia aikoja, ja päätyivät lopulta Siperiaan, jos saivat pitää henkensä. Karkotettiin Siperiaan fasisteina Näin kävi uunimuurari Matti Kaartisen perheelle vuonna 1939, jolloin Stalinin vainoharhaisuus suo- malaisia kohtaan ajoi heidät Siperian Krasnojarskin alueelle mahtavan Jenisei-virran läheisyyteen. Toisen maailmasodan aikana Matti oli töissä Tseljapinskissä. Myös Lilja syntyi Krasnojarskin alueella vuonna 1949. Stalinin kuoltua vuonna 1953 koitti Suomen sukuisille kansoille Neuvostoliitossa hieman helpommat ajat. Perhe siirrettiinkin sitten heti välittömästi nykyisen Venäjän Karjalan Impilahdelle. Lilja opiskeli silloisessa Leningradissa merkantilismia ja alan työssä hän toimi sittemmin Neuvostoliitossa 24 vuotta. Siirtyminen Suomeen Uuteen kotimaahan sijoittuminen oli Liljalle jonkin verran helpompaa kuin monelle muulle maahanmuuttajalle, koska kaikista vainovuosista huolimatta hänen perheensä keskuudessa puhuttiin ainoastaan suomen kieltä. Liljan puheessa kuuluukin pehmeä vanha Aunuksen Karjalan kieli. Aina ei nykysuomen sanoja löydy, mutta toimeen tullaan. Uudessa asuinpaikassa Järvelässä hänelle järjestyi heti töitä Koskinen Oy:n vaneritehtaalla. Työuran kesti 12,5 vuotta. Kaikki hänen kolme lastansa ovat opiskelleet ja ovat työelämässä eri ammateissa. Elämä ei kuitenkaan ole ollut Liljalle helppoa. Juuri kun hänen nuorin poikansa Aleksanteri oli aloittamassa opintoja Helsingin Yliopistossa, hän joutui erittäin pahaan liikenneonnettomuuteen. Nuorimman pojan henki oli vaakalaudalla monen kuukauden ajan, eikä hän onnettomuuden seurauksista toivu koskaan. Lilja oli tukalassa tilanteessa, mutta valitsi omaishoi- tajan osan ja suhtautuu kohtaloonsa tyynesti. Järvelän keskustan kerrostalon osake on oma ja kun kysyin häneltä, ”onko hän kuitenkin tyytyväinen elämäänsä” – vastaus tuli selkeästi ”koko elämäni olen työtä tehnyt ja nyt olen hyvin tyytyväinen”. Löytyykö sukulaisia? Lilja Vesikko-Kaartinen on luonnollisesti kiinnostunut tietämään sukulaisistaan, koska niitä melkoisella varmuudella on olemassa täällä Suomessa. Sadan vuoden aika ei nykymittapuun mukaan ole este sukulaisten löytymiselle. Veli Arvi asuu Lahdessa ja toinen veli Eino asuu Liljan luona myös omaishoidossa. Kolmas veli Sulo ei ole enää elossa, hänen poikansa Igor asuu Järvelässä. Setä Simo likvidoitiin Stalinin vainoissa ja hänen tyttärensä asuu Novgorodissa. Äidin puolelta oleva serkku asu Ukrainan Sevastopolissa ja hän pitää yhteyttä Liljaan skypen avulla. Perimätietona Lilja kuitenkin muisti isoisän Antti Kaartisen (s. 1871) olleen kotoisin Jaakkimasta (myöh. ehkä Lumivaara) ja hänenkin isänsä oli Antti. Mikäli joku lukijoistamme tietää jotain Liljan suvusta, niin yhteyttä voi ottaa allekirjoittaneeseen. Työ taiatta jo arvatakkii mikä on se iso assii, minkä mie täs aion haastaa... Myö ollaa nyt, 23.9.2014, nukuttu ensmäine yö uuessa tuvassa ja saunottukkii siel! Olha siel nii lepposat löylyt ja mie vaan istuin ja päivittelin sitä uuen saunan tuoksuu. Myö kuljetaa tuon miun ukkoin kanssa ympär tuppaa ja haastetaa toisillemme mite tää kaik oikee käikää. Kyllähä mie kovin herkäst kuuntelen kaikenlaisii äänii ja ko par yöperhosta lens illalla akkunan takana nii mie huusin jot kipinöitä lentääp! Sit mie huomasin ettei uunis olt pietty ies valkiaa… Taitaa viiä jonki aikaa enne ko mie taas pääsen täs jaloillein. Vaan elä huoli, eihä tääkää rojekti mänt iha kuvallee. Uskottakstyö jot mie meinasin jo uskoin heittää, jot ei tuo tupa ikinäkkää valmistu. Siinhä män kohta kaks kuukautta ko työmaalla ei näkynt risti sieluu. Vaan jopa alko ukkoloita löytymää, ko kaik osapuolet päässiit assiin tietämää! Niihä se män kovast vällein se loppuu ast rakentamine ja yhtä liukkaast käi käyttööottotarkastuskii. Jotta nyt ko myö siin tuva pöyvä ääres ukon kans istutaa nii mie MARJA JUNTTILA OSA ? voin sannoo niin ko mummoki, jot sitä tikulla silmää joka vanhoja muistaa. Ja mikäs siin meillä on istuskellessa. Tupa on lämmin, hevoset on tuotu jo kotlaitumel ja tavaratkii tulloot paikoillee hiljallee. Usseiha myö aletaa jompikumpi puhumaa, jot mite täs näi käi ja mite tää kaik on mänt. Aatteleha, siit on kuukautta vaille vuosi, ko myö lähettii evakkoo ja nyt päästii uutee kottii. Kovastha meijän pittää viel tehä töitä, jot saahaa kaik kalut paikallee, vaa jäähä meil silti aikaa istuu ja haastaa mitä syvämmel on. Mie aloin muistelemmaa männeen suven Karjalan-reissuu ja miul nous kyynel silmää. Miul tul nii kova ikävä sinne ja ko mie muistin ne muutamat mummot, joihi mie sain tutustuu. Ehä mie heijän nimiää tiiä, eikä se nii tärkiää ole, vaan se on jäänt miun syvämmellein lopuks ikkää, mite myö aivan ko oltais toisemme tunteneet. Eräskii mummo pitel miun kättäin ja silitti miun käsvarttain, ko ei hää ois päästänt minnuu etteepäi. Hää osas yhen sanan suomee ja miul jäi kova ikävä häne perrääsä. Mie ko olen itsekkii mummo nii kai mie senki takkii nii ihastun ain mummoloihi ja muutekii vanhuk- sii. Mie olen aina arvostant vanhoja ihmisii, se on perujaa omasta mummostain ja hänen viisauestaan. Koko Lahenpohjan, Lumivaaran ja Kumolan väki, maisemat ja tunnelma muuttuu aivan ko yheks assiiks miun sisälläin. Mie en saata erottaa niitä toisistaa, vaan mie elän sen kokonaisuuen kanssa niin ko se olis osa minnuu. Ja kyllähä se onkii. Siskoha se haasto ennen sitä meijän ensmäistä yhteistä Karjalan-matkaa, jot ko sie oot käynt Karjalas nii mikkää ei oo niin ko ennen. Ja niihä siin käi. Nyt ko mie laitan uutta kasvihuonettain kuntoon, nii mie muistelen, jot mite hyö siellä Vennäin puolella nii kovast kasvattiit ruokaa talven varalle. Ja ko mie avasin erästäkkii muuttolaatikkoo, nii sielthä mie ensmäisenä nostin männeen kesän ostoksen, maatuskan, essiin. Ja arvaattaks työ mitä tää meijän vunukka ain hakkeep essii ko hää käyp isomummoinsa luona? Häntä ko kiinnostaa kovast ne laatikot, joita myö vietii evakkoo miun äitiin ja issäin luo. Ja eritote häntä kiinnostaa siel se yks assii… Joka kerta hää kyssyyp, jot ”Isomummo, saanko minä mennä yläkertaan?” Totta- ha isomummo luppaa ja varottaa portaista. Sit tää pellavapää tulloop portaista alas ja tuop sen vanhan Kumolasta kulkeneen kohvimyllyn ja kyssyyp, jot onko mummolla papuja. Poika ko on saant meillä mummolassa pyörittää kohvipapuja ja naapurinkii vunukat olliit innoissaa ko saivat sitä kokkeilla. No, millon mummolla on papuja ja millon ovat loppuneet, vaan miulle tuokii näyttäytyyp enemmän ko arkipäivän assiina. Siin ko poika pyörittää myllyy ja häne äitiisä, mummoinsa ja isomummoinsa istuut tätä katsomassa, kiertyyt samalla sukupolviin ja suvun historian säikeet ikkää ko tiukemmalle meijän kaikkiin ympärille. Eihä ne nuoret vielä välitä nii juuristaa, vaan saattaap seki aika koittaa, ko tahotaanki tietää enemmän. Niihä se miulkii käi, jot vasta vanhemmal iällä mie hurahin sukkuuni ja sithä sitä mäntiiki! Toivottavast jonakii päivänä, ko tää pellvapää poikakii on jo aikuine mies, hää nostaap kohvimyllyn alas kaappisa päältä ja kertoop omille lapsillee, mikä on myllyn ja koko suvun tarina, sieltä Kumolan kylältä lähtien… Myllykylän kotipelto sai hyvät viljavuustulokset Siskokset Maire Kuismin ja Martta Saarinen (s. Kuismin) teettivät alkukesällä viljavuustutkimuksen kotipelloistaan Lumivaaran Myllykylässä. Monia Karjalassa eläneitä ja maata viljelleitä, on aina kummastuttanut, Karjalaisten laulun säkeet: "Ei oo meillä rikkautta, eikä maamme viljavaa...". Kotiseudun pelloilla viljeltiin kaikkia viljalajeja, perunaa, juureksia ja pellavaa, eikä sadoissa ollut moittimista. Laulun on sanoittanut P. J. Hannikainen, joka oli kotoisin Nurmeksesta Pohjois-Karjalassa, jossa pellot eivät olleet Laatokan Karjalan viljelysmaiden veroisia. Martta Saarinen toteaa, että kyllä pelloissa on edelleen voimaa, mutta ei niitä nykyinen omistaja näytä tarvitsevan, koska viljaa ei näy missään kasvavan. Aarno Kaartinen puh. 040-5304817 aarno.kaartinen @kolumbus.fi Viljavuustutkimus teetettiin Eurofins Viljavuuspalvelu Oy:ssä Mikkelissä. Valokuvassa Kuisminien pihapiirin pellot alkukesäisessä nykytilassaan (kuva Martta Saarinen). Lähtöpäivä oli aurinkoinen sunnuntai. Naisten ja lasten oli lähdettävä ensin. Kokoonnuimme Siiran pihaan odottamaan kuorma-autoa, joka vei meidät Ihalan asemalle. Auton lavalta näimme vielä kotitalon katon ja savupiipun, kunnes ne häipyivät iäksi näkymättömiin. Lähtö oli ankea. Isä ja Martti jäivät kotiin muuttokuormaa tekemään. Ihalassa odottelimme junaa, edessä oli tuntematon tulevaisuus ja vaihtuvat asumukset. Parin viikon kuluttua olimme sitten koko perhe koossa. Vanhemmille lähtö oli tietysti paljon raskaampaa kuin meille lapsille. Kun isä viimeisen kerran lähti kuorman kanssa kotipihasta, hän silmäili ympärillä olevia kotipeltoja, joita hän oli katsellut koko elämäänsä. Hän itki katkerasti. Isä aavisti, ettei hän enää koskaan palaa kotiin. Taisivat pellotkin itkeä, vainiot armaat valittaa. Näitä lähtöhetkiä isä vanhana muisteli. Samat tunteet olivat varmasti jokaisella kylän asukkaalla kotipihastaan lähtiessään. Kuormaan ei voinut ottaa kaikkea. Oli mietittävä, mitä ottaisi, mitä jättäisi. Nyyteissä ja laatikoissa oli kotia kuljetettava. Hevosia oli rintamalla ja vähemmän saatavissa muuttoa varten. Onneksi ei ihmisillä ollut niin paljon tavaraa kuin nykyään. Matkaan lähdettiin, mutta osoite oli tuntematon. Maire Kuismin Myllykylän kirjassa Kostamojärvi on "Kaikujärvi" Vanhat paikannimimet ovat usein arvoituksellisia ja hyvin vaikeita avata. Niitä on helppo tulkita aivan väärinkin. Kielen sanastoa muuttuu vuosisatojen aikana. Käytöstä poistuu sanoja toisensa perään. Tulee uusia sanoja niiden tilalle. Mutta käytöstä poistuneet, aivan ymmärtämättömiksi tulleet, siis "kuolleet sanat" säilyvät pitkään paikannimissä. Kun kaiken lisäksi joku vanha sana saa aikojen mittaan aivan uusia merkityksiä, noiden vanhojen paikannimien todellista sisältöä on hyvin vaikea avata. Jopa kielitieteilijät tekevät noiden paikannimien selityksissä virheitä. Elisenvaarassa on Akkaharju ja järvi Kostamojärvi ja tuo nimi Kostamojärvi on myös kyläkunnan nimi. Vuonna 2006 julkaisussa Kostamojärven kyläkirjassa ja kirjasta Jaakkiman Sanomissa 1/2007 painetussa kirjoituksessa mainitaan arvelu, että "Nimi Kostamojärvi saattaa taas kertoa esi-isien kärsimästä vääryydestä ja sen vastustamisesta, jopa kostamisesta". Arvelu ei tarkemmin tutkien mielestäni pidä paikkaansa. Seuraavassa tarkempi selitys. Suomessa järvennimeä Kostamo on sekä luovutetun Karjalan puolella, Pohjois-Karjalassa ja myös Lapissa Sallassa. Taivalkoskella on pitempi, jyrkkärantainen Kostonjoki. Lisäksi siellä on jokeen liittymätön Kostonlampi. Nimi Kostamo on sukunimenä 761 suomalaisella. Ja nimi Kostamoinen 33 suomalaisella. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus kokosi kyllä vuonna 2007 julkaistun paksun Suomalaisen paikannimikirjan. Kirjassa ei esitetä lainkaan luovutetun Karjalan paikannimiä! Kirjassa esitetään Tohmajärven Kostamon kylän nimestä vain arvelu, että nimen sana kosta "liittyy maaperän, järven rantojen kosteuteen". Paksussa kirjassa Sukunimet vuodelta 2000 sukunimestä Kostamo selitetään, että se liittyy sanaan kostaa – "kääntää takaisin, palauttaa". Ja sitten kuitenkin arvellaan, että "Olisiko Kostamo ollut paikka, jossa on pitänyt kääntyä takaisin tai muuttaa suuntaa?" Osaamatta selittää muuta. Paikannimiä jonkin verran tutkinut ja niistä aika paljon selityksiä kirjoittanut professori Alpo Räisänen esitti kirjoituksessaan Virittäjä-lehdessä 4/2010, että järvien nimissä sana kosta(mo) tarkoittaa sellaisia järviä, joissa veden virtaus eri aikoina muuttaa suuntaa, kun vesi kostaa eli "kääntää takaisin virtaustaan". Tämä Räisäsen selitys kyllä pitää paikkaansa eräiden järvien osalta, mutta ei lainkaan esimerkiksi Tohmajärven Kostamojärven nimen selitykseksi. Kun tutkii viron ja suomen kielen vanhaa yhteistä sanastoa, niin sana kostma tarkoittaa "äänen kaikumista". Hääled kostsid kaugele tarkoittaa äänet kuuluivat kauas. Kartasta katsoen Elisenvaaran Kostamojärvi on pääosin järvi, jonka rannoilla ovat korkeat vaarat ja mäet. Järven ja rautatien välillä on korkea mäki. Mäkiä on lounaisrannoilla, länsirannalla on pitkä harju etelä-pohjoissuunnassa. Kun järvi on varsin kapea, kaikuvat järven rannalla olevien ja järvellä liikkuvien äänet kauas ja takaisin. Ja tuosta kaikumisesta, "kostamisesta" on järvi saanut nimensä. Kostamojärvi on yksíselitteisesti "Kaikujärvi". Sana kaiku näyttää olevan kielenkäyttöön myöhään tullut sana, sillä sitä esiintyy harvoin paikannimissä. Ja nimen Kostamojärvi ovat saaneet nekin järvet, jossa kaikuääni käyttäytyy samalla tavoin. Tätä perua on myös Taivalkosken Kostonjoen nimi, sillä sen vesi ei missään vaiheessa liiku edestakaisin. Akkaharjun eteläpuolella, Räihävaaran lähellä on Kauramäensuon laidalla on maastossa hyvin korkea, kallioharjainen Kostanmäki. Senkin nimessä tuo sana Kosta- tarkoittaa kaikua. Ja vielä etelämpänä on peltoalueen laidan mäellä talonkin nimenä sama Kostanmäki. Siis "Kaiunmäki". Sana koste tarkoittaen 'takavirta', 'akanvirta', 'takapyörre', 'suvantopaikka', 'tyyni paikka' tunnetaan kyllä suomalaisen kielenkäytön sanana. Näitä paikannimien selityksiä olen laatinut tavattoman paljon. Olen kirjoittanut jo 450 lehtijuttua niistä. Useinkin olen joutunut korjaamaan professorien kirjoittamia selityksiä. Kuten juuri esimerkiksi puuttumaan Tohmajärven Kostamojärven nimen väärään selitykseen. Ainoana paikannimien tutkijana Suomessa osaan etsiä viron kielen sanastoista, paikannimien selityksinä näiden kielten vanhasta yhteisestä sanastosta, jota on säilynyt vironkielessä aktiivisanastona. Tarkoitukseni on myös kirjoittaa paksu kirja näistä paikannimiselityksistä. Ilmari Kosonen metsänhoitaja, konsultti Enonkoski Kostamojärven kyläkirjassa on esitetty silloinen tieto ja otaksumat paikannimen merkityksestä Lumivaaran historia -kirjan pohjalta. Lumivaaran ja Jaakkiman alueella on vielä monia paikkoja, joiden nimiä ei ole tutkittu. (toim. huom.) 10 – No 6 – 8.10.2014 8.10.2014 – No 6 – 11 EILEN TÄNÄÄN POSTKORTTI: TUULA ROITTO, VALOKUVAT ASTA RUOKOLAINEN Ruben Massisen lapsuusmuistoja Sortavalasta, osa 4 1920 | ~ Hopitz-hotellin rakennus vuodelta 1939 toimii nykyään Ladoga-hotellina. Karjalankatu 5:n vihreä, matala puurakennus, oli aikoinaan Alopeauksen talo, ja siinä oli kaupungin ensimmäinen kirjakauppa. Karjalankatu 6:n matalassa, beige-värinen rakennuksessa on toiminut mm. sotilaskoti ja kahvila Pirtti. Sen vieressä on asuintalo Puistolinna, vuonna 1939 valmistunut funkistalo, joka rakennettiin 161 000 tiilestä. Karjalankatu 4:n keltaisessa rakennuksessa on sijainnut Ölanderin neitien siemenkauppa. 1 Karjalankatua pitkin... Sortavalan talot kertovat, osa 5 Vuonna 1937 NNKY päätti rakentaa hotellin. Hospiz-niminen hotelli valmistui kaksi vuotta myöhemmin Karjalankadun ja Seminaarinkadun kulmaan. Arkkitehti Elsi Borg suunnitteli rakennuksen. Hotelli edustaa 30-luvun funktionalistista tyyliä. Se on sisältäkin kaunis, ja sen kauniit kierreportaat tasanteineen ovat näkemisen arvoiset. Seminaarikadun puolella olevien parvekkeiden kaiteiden teksti NNKY on jostakin syystä säilynyt. Hospizin talossa oli kaupunkiseurakunnan kirkkosali, jossa pidettiin jumalanpalvelukset, kun luterilainen kirkko tuhoutui pommituksissa 2.2.1940. Seurakuntasali oli Seminaarinkadun puolella. Sortavalan Osuusliikkeellä oli myymälä Karjalansillan puoleisessa päässä. Hospizissa toimii yhä edelleen hotelli, nyt nimellä Ladoga. Kun Karjalankadun kävelee päästä päähän, saa tutustua koko Sortavalan suomalaiseen arkkitehtuurikirjoon. Vanhat puutalot ovat yhä edelleen viehättäviä, joskin vähän ränsistyneitä. Kansallisromanttiset kivitalot uhkuvat voimaa. Funkkista edustavat 1930-luvun loppupuolen talot lumoavat suoraviivaisuudellaan ja keveydellään. (Sarja alkoi numerossa 1/2014) Ra ko en la ht i ka tu nk ne aa r po in 4 katu 3 1 5 2 Satama Läppäjärvi am on ka tu nn ek se nk at u Karjalankatu 4, 5 ja 6 at u ~ hd La in m ha st ok P en Kymölä Se Jo Va l hj aa n Va k rk uo Pu i la at ih at u at u uk ko ka tu ul Ka rja Ko Ki Vakkosalmi Karjalankadun numerossa 5 Hospizia vastapäätä, Seminaarikadun toisella puolella, on seminaarinlehtori C.W.Alopaeuksen talo, jossa Sortavalan ensimmäinen kirjakauppa toimi aikoinaan. Toisella puolella Karjalankatua oleva puurakennus (talo 6), jossa nyt on kauppa, on myös suomalainen talo. Siinä on ollut aikanaan mm. so- tilaskoti, kahvila Pirtti ja Jalkinekorjaamo Nopea. Talon vieressä Seminaarikadulla on suuri kerrostalo, jota ei voi olla huomaamatta. Se on As Oy Puistolinna, yksi vuonna 1939 valmistuneista funkkistaloista. Rakennus on 6-kerroksinen. Talo valmistui aikanaan nopeasti, Kansan voima kertoi 3.6.1939 harjannostajaisista. Siinä se mainitsi muun muassa siitä, että talo rakennettiin ”amerikkalaisella nopeudella”. Seinien muuraukseen oli käytetty viikko per kerros. Rakennuksen oli suunnitellut diplomiarkkitehti Kauko Tuominen ja sen urakoi rakennusmestari Hartikainen & Salminen. Rakennus oli lehden mukaan sikäli erikoinen, ettei siinä käytetty täytteitä eikä puuta nimeksikään. Tiiliä käytettiin 161.000 kappaletta. Karjalankatu 4 talossa asuivat aikanaan Ölanderin neidit. Heillä oli tontilla kasvihuone ja Karjalankadun puolella siemenkauppa ja mahdollisesti taimimyymälä kasvihuoneiden yhteydessä. 1920-luvun lopulla talon osti Feudosia Eder miehensä valokuvaaja Arthur Ederin kuoltua. 1921 16-vuotiaana alkoi ympärivuotinen asumiseni Suistamon Jalovaaran mökillä Yrjöveljen kanssa. Meillä oli hevonen ja kolme lehmää, kaksi vasikkaa, neljä lammasta, kaksi sikaa sekä aho täysi kanoja, noin 100 kappaletta. Haukka tosin pääsi yllättämään silloin tällöin vaikka koetin olla varuillani ja ampua; höyhenet vain jäivät jäljelle. Sortavalan suojeluskunta oli antanut isälle ruutia meidän poikien ampumaharjoittelua varten ja kyllä minä harjoittelinkin tauluun päivittäin sekä ampumalla pihasta harakoita. Huhtikuussa meille oli tullut uusi veli Martti, jota piti välillä hoitaa, kun äiti oli käymässä ja haki välillä Sortavalasta isältä rahaa. Kesällä koko perhe taas tuli Jalovaaraan ja aika kului töitä tehdessä. Sitten muut taas palasivat kaupunkiin ja minä jäin Yrjön kanssa, sillä meidän piti taas viettää talvi karjaa hoitaen. Mutta Jumala oli määrännyt toisin. Noin pari viikkoa perheen lähdön jälkeen olimme Yrjön kanssa ruvenneet isän neuvojen mukaan maalaamaan ikkunoiden vuorilautoja, kun huomasimme pihakoivussa oravan. Sehän oli metsän riistaa, joka oli ammuttava, joten juoksin tupaan lataamaan haulikkoa. Toisen panoksen panin taskuun ja menin haulikon kanssa rapulle seisomaan. Kun panin pyssynperän jalkojeni väliin kivelle, ase laukesi kohti kasvojani. Olihan siinä meidän koirakin, jos se vaikka hännällään olisi laukaissut ja asekin oli vanha ja kerran aikaisemminkin itsestään lauennut. Panos tunkeutui leuasta ylöspäin halkaisten leuan ja alahuulen. Samalla meni alhaalta ja ylhäältä kaksi hammasta. Panos jatkoi kulkuaan nenän ali otsaan saakka ja piipun suuliekki poltti mustiksi kasvoni, jotka alkoivat heti turvota niin, että Yrjö sanoi nenäni muistuttavan perunaa. Kun kysyin veljeltäni mitä hän itkee, hän vastasi: ”Etkö tiedä, että pyssy laukesi kasvoihisi ja että verta tulee nenästä ja silmistä ja suusta?” Kun sitten kädelläni hipaisin kasvojani ja käteni tahriintui vereen, minullekin valkeni, mitä oli tapahtunut. Veljeni, joka oli kuullut laukauksen ja nähnyt minun kaatuvan maahan, oli säikähtänyt ja ruvennut itkemään ja huutamaan. Minä sitä vastoin herätessäni en ihmeekseni ollenkaan hermostunut, vaan aloin heti harkita asioita. Pyysin veljeäni tuomaan märän pyyhkeen, sillä tuntui, että takki palaa ylläni. Viskasin takin pihanurmelle – tuhkakasasta löytyi myöhemmin mökin avaimet – ja ru- pesin märällä pyyhkeellä painelemaan kasvojani. Pyysin myös veljeäni hakemaan hevosen haasta ja viemään minut Saukkoselle naapuriin. Kun pääsimme naapuriin, siellä oli kotona vain emäntä, joka minut nähdessään kaatui maahan mahalleen ja alkoi huutaa hakaten käsillään lattiaa: ”Voi hyvä Ruben! En olisi tuota sinulle suonut!” Istuin tuvan penkillä ja verilammikko suureni jalkojeni välissä. Viimein saimme hevosen Saukkosen kärrien eteen, mutta sitten ei ollut ketään, joka olisi lähtenyt minua viemään. Lopulta tavoitettiin kotoaan Kalevaisen isäntä, joka uskaltautui lähtemään. Tuolla 25 km matkalla otimme jokaisesta purosta pulloon vettä, jotta sain huuhdeltua turvonnutta kurkkuani etten olisi tukehtunut. Yhtään en valittanut koko aikana. En silloinkaan, kun lääkäri leikkasi roikkuvat huulen riekaleet saksilla. Illalla meidän oli mentävä majataloon yöksi. Minä nukuin tuvan lattialla pistelevien olkien päällä ja yöllä oksentelin vatsan tyhjäksi. Aamulla jatkoin matkaa jalkaisin junalle ja olin Sortavalas- sa noin klo 16 aikoihin. Asemalta oli taas käveltävä kilometrin matka kotiin seminaarin pumppuniemeen. Kun sisarukset näkivät minut, he luulivat minun pelleilevän. Isä ja äiti eivät onneksi olleet kotona ja kun he tulivat, menin eteisen komeroon piiloon. Sisarusten kanssa oli sovittu, että äidille ei kerrota ja kun äiti meni edeltä sisään, otin isää hihasta kiinni. Isä meinasi mennä pelästyksestä polvilleen, kun kuuli ääneni ja näki minut. Kerroin isälle, että oli sattunut vahingonlaukaus ja että Yrjö-veli jäi mökille. Isä lähti viemään minua sairaalaan, jossa pääsin heti leikkauspöydälle. Kotona äiti alkoi huolestua, kun isää ei kuulunut sisälle ja alkoi tiukata lapsilta, tiesivätkö nämä mihin isä oli jäänyt. Lapset keksivät isän menneen suolaamaan äskettäin teurastettua sikaa, mutta kun isää ei etsinnöistä huolimatta löytynyt, oli lopulta kerrottava totuus. Kun äiti sai tietää isän lähteneen viemään minua sairaalaan, hän lähti tietysti perään, mutta minut oli jo viety leikkaussaliin. Minulle jouduttiin tekemään kolme leikkausta; kak- si nukuttamalla ja yksi puuduttamalla. Melkein koko talvi meni sairaalassa ja Yrjökin tuli mökiltä pois. Hevoset ja lehmät myytiin ja siihen loppui meiltä maanviljelys ja karjanhoito noin kymmeneksi vuodeksi, kunnes isä pääsi eläkkeelle 1932 ja muutettiin kokonaan Suistamolle. Eila Nurmela Ruben Massisen muistelojen pohjalta Sortavalan kuvakuulumisia VALOKUVAT ASTA RUOKOLAINEN 2 3 4 Asta Ruokolainen Joensuu 5 Helsingin Sortavala-seuran muisteluretkellä syyskuussa tarjoutui mukava tilaisuus tutustua Laatokan Kartanoon (ent. Niemelänhovi) Otsoisten kylässä. Lomakylä näkyy Sortavalan-Lahdenpohjan tielle kohdassa, jossa Laatokan lahti tulee hyvin lähelle tietä. Perillä on upean näköistä, alueella näkyy myös taitavan maisema-arkkitehdin työn jälki. Rannan säilytetyt puut ja uudet istutetut kasvit ja pensaat luovat maiseman, jossa on viihtyisää istua ja ihailla näkymiä. Rannassa on tarjolla vesillä liikkumisen mahdollisuuksia; veneitä souteluun ja ajeluun, mutta myös kalastusretkille, virvelein ja muine kalastusvälinein oli kolmekin venettä varustettu näyttävästi. Kartanon alueen suomalaista silmää miellyttävät puurakenteiset "mökit" on varustettu hyvin ja valmiina matkailijoita varten. Alueen kartasta (oik. ylh) on helppo hahmottaa matkailukylän laajuutta ja palveluja. Leikki- ja urheilupaikkoja parhaillaan rakennettiin ja grillipaikkoja oli myös käytettävissä. Alueella on myös ravintola ja pieni kotiseutumuseo viljamakasiinissa. Laatokan Kartanon kotisivu on toistaiseksi vielä venäjän kielinen. p ti www.ladoga-usadba.ru KUVA TEA ITKONEN Hospiz Tässä juttusarjassa kuljetaan pitkin Karjalankatua ja katsellaan vanhoja suomalaisia taloja. Niitä on säilynyt loppujen lopuksi yllättävän paljon. Karjalankadun talojen numerointi alkoi Viipurin puoleisesta päästä, joten numerot ovat suurimmat Helylän päässä. Taas kului talvi. Isä oli vuokrannut Sortavalan kaupungilta pari pitkää peltoa ja kylvänyt niihin ruista. Sitä me nyt leikkasimme ja kuljetimme käsikärryillä savista tietä pitkin kattilahuoneeseen, jossa isä tuon viljan kuivasi ja iski seinään. Isä oli ostanut jostain jauhinkivet, joilla perheemme sai jauhettua jauhoja, eikä mikään ruisleipä ole ikinä paremmin maittanut kuin näistä jauhoista tehty! Johan oli oltukin toista vuotta paljaalla perunalla ilman leipää. Äidin kanssa olimme kerran hakeneet Savosta Hirvensalmelta 10 kg viljaa. Sodan jälkeen elettiin todella pula-aikaa. 12 – No 6 – 8.10.2014 8.10.2014 – No 6 – 13 70 VUOTTA LÄHDÖSTÄ Evakossa kahdesti... Vanhempani Kalle ja Lempi (s. Huovinen) Pitkänen asuivat Ruskealan Alalammilla mentyään avioliittoon vuonna 1934. Sieltä he muuttivat Jaakkiman Aurajoelle vuonna 1936 hankkimalleen Ilolanimiselle maatilalle. Uudella asuinpaikalla oli 10 hehtaaria hyvää viljelyskelpoista maata ja 10 hehtaaria metsää. Talo oli kauniilla mäenkumpareella, ja pellot talosta Aurajoen rantaan johtavalla loivalla rinteellä. Hyväkasvuiset maat antoivat nuorelle avioparille elannon. Perheessä oli jo kolme lasta. Sodan uhka leijui maan yllä, ja -39 lokakuun viimeisenä päivänä tapahtui sitten se pahin. Alkoi talvisota, perheen oli lähdettävä kodistaan. Matka suuntautui Juvalle Paatelan koululle. Siellä piti asustaa vähän aikaa. Äitini vanhemmilla Kiihtelysvaaran Uskalin kylässä, oli vapaana pieni mökki. Kylä ei ollut muuttouhan alainen, joten he kirjoittivat, että tulkaa siihen asumaan. Muutimme sinne, ja isä sai töitä ja toimeentuloa Vihtakoskella sijainneen Vatasen sahan töistä. Pakkaset olivat kovia silloin, pikkumökissä kuitenkin tarkenimme hyvin ja sopu antoi kaikille tilaa. Mummi ja Ukki asuivat näköetäisyyden päässä, oli turvallista olla ja asua heidän lähellä. Näin asuimme vuoden 1942 kesään asti, ikävä oli koko ajan Aurajoen kotiin. Kova oli halu palata kotiin Sitten tuli lopulta lupa muuttaa takaisin. Isä kävi katsastamassa kotia voisiko sinne palata asumaan. Paljon siellä oli rikottu paikkoja. Rukki löytyi poltettuna rappusilta, sekin piti vieraiden asukkien lähtiessään jättää kostoksi. Väliovia oli rikottu, samoin monesta ikkunasta lasit. Hellan raudat hävitetty, ottivat tietysti mukaansa, kun ei itsellä varmaankaan ollut sellaisia. Jopa lattiaa oli pitänyt rikkoa, ja monta lattialautaa piti uusia. Samoin piharakennuksia oli kovasti yritetty rikkoa. Kun oli kesä, ja perheellä kova halu palata kotiin, niin näin tehtiin. Isä kätevänä nikkarina korjaili rikottuja paikkoja, hankki lasia ja muuta tarviketta Lahdenpohjan Osuuskaupasta. Laseista taisi olla pahin pula. Kuitenkin olo vakiintui, perhe asutti kotia taas. Me lapset, silloin 6-vuotias Pentti, 4-vuotias Maija-Liisa, minä 3-vuotias ja Tapani parin vuoden ikäinen, syntyi talvisodan evakkoreissulla Uskalissa. Oli siinä äidillä touhua perhettä ja maatilan töitä hoidellessaan. Pentti jo kovasti oli mukana pihatöissä. Isähän oli rintamalla, ja niin sanotuilla työlomilla kävi tekemässä maataloustöitä. Muistan hyvin, kun kerrankin isä oli kyntämässä rinnepeltoa, joen yli lensi mon- ta lentokonetta, pelkäsin että kohta pommit taas tippuvat alas, niin kuin olin kerran nähnyt jokeen sellaisen putoavan. Juoksin suuressa hädässä isän jalkoihin tarraten turvaan. Isä kuitenkin rauhoitteli, että ”nehän ovat omia koneita, ei tarvitse pelätä”. Kyllä oli helpottava tieto. Kohtalon vuosi 1944 Tuli sitten kevät 1944. Perheeseen tuli lisäystä Paulatyttö, viides lapsi. Hänen ristiäiset pidettiin tuvassamme parin muun kastettavan lapsen kanssa. Taas sattui lentokonelaivue toimituksen aikaan lentämään talon yli. Jyrinä oli valtava, pelkäsimme kovasti, mutta sillä kertaa matka oli koneilla johonkin kauemmaksi Tilanne rintamalla paheni koko kesän. Tuli tietoa että saattaa tulla taas lähtö, annettiin ohjeita ennakkoon, miten pitää toimia, jos käsky poistumisesta annetaan. Vähäisiä tavaroita oli pakattava ja lähetettävä ennakkoon pois. Meidän tavaroistamme ei koskaan tullut kuin pieni osa perille. Iso vahinko perheelle. Sitten eräänä päivänä vanhimman veljen ja naapurinpoikien mennessä kouluun, oli puolivälissä ollut vastassa sotilaita, jotka olivat sanoneet, ”mänkeehän kottiinne, nyt pittää heti lähtee evakkoon”. Niinpä sitten 4.9.1944 alkoi evakkotiemme. Naapurimme Lauri Luukkainen vei meidät hevoskyydillä Nivan asemalle jossa jo odotteli iso joukko kyläläisiä junan tuloa. Lopulta ahtauduimme junaan ja matka kauas alkoi. Matka monine pysähdyksineen kesti useita päiviä, ja lopulta päädyimme hyvin väsyneinä Närpiön asemalle. Majoituimme jonkin koulun luokkaan. Aamulla kun heräsin, aistin paikallisten valmistaman lihakeiton tuoksun. Se tuoksu on säilynyt koko ikäni muistissani. Koululta saimme sitten siirron Ylimarkkuun, vaikka silloinhan se oli Övermark, ruotsinkielinen kylä kun oli. Oli kuitenkin hyvin viisasta evakuointiviranomaisilta sijoittaa saman kylän asukkaita lähelle toisiaan. Aurajoeltakin asuivat Luukkaiset ja Innaset lähellämme, oli henkistä turvaa toisistamme, muuten ummikkoruotsalaisten keskellä. Pieni ehkä hupaisa kommentti naapuriperheeltä, heillä oli samanikäisiä lapsia, mutta heille oli sanottu että ”noitten ryssien kanssa sitten ette leiki”. Kun naapurista vanhemmat olivat lähteneet töihinsä, lapset tulivat meidän luokse ja leikit sujuivat ihan hyvin, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan. Asuimme aluksi Ylimarkussa saunamökissä, ei ollut paljon neliöitä käytössä. Vuoden 1944 joulun vietimme siinä, ja sitten saimme käyttöömme ok-talon yläkerran huoneen ja keittiön käsittävän asunnon. Ylimarkun ajas- Matkalla myrkkyyn… KUVA ELSI PUPUTTI ta muistan sen joulun, vaikka aika oli melkoista toimeentulotaistelua, joulu oli perheen juhla, jostakin olivat vanhempamme keksineet lahjat jokaiselle. Pentti sai kovasti kaipaamansa sukset. Mäenlaskupaikat olivat lähinnä Närpes-joen uomassa, syksyllä joessa lirisi vain vähän vettä, mutta -45 keväällä se oli piripinnassa, hyvä ettei tulvinut läheisille pelloille. Talvesta muistan kuinka kylän läpi kulki hevosten vetämät parireet joitten lavoilla oli niitä kullankeltaisia savusilakoita. Niitä myivät tienvarren asukkaille, olivat erikoisia herkkuja meille. Neljä reissua olemme tehneet Aurajoelle etsimässä entistä kotipaikkaa. 2011 olimme sadan metrin päästä kävelleet ohi ja 2013 viimein, neljännellä käynnillä, löytyi kotini talon perustukset. Oli se mieleenpainuva hetki. Tänä vuonna kävimme jälleen katsomassa entisen pihamaan ja rakennusten paikat. Autiota oli. Muistot kultaavat elettyä aikaa, käynnit Aurajoella virkistävät mieltä, vaikka siellä nyt onkin vain vähän entistä jäljellä. Pauli Pitkänen Heinola piti keittää uudelleen, kun pannut lentelivät ties minne. Vaaramomenttia emme serkkuni Arvin kanssa ymmärtäneet, kun läksimme Seinäjoen asemalla seikkailemaan junien alitse. Äitini oli hädissään etsinyt kahta pellavapäätä lähes epätoivoon asti. Vaunujen alta kurkkiessaan tunnisti viimein itse kutomansa moniväriset villasukat ja nappasi meidät niskavilloista talteen. Korvamme taisivat punottaa, sillä saimme kuulla, nykykielellä ilmaistuna, naispuolista puhujaa!! Milloin sitä myrkkyä tulee…? Pohjanmaalta Itä-Suomeen Kun sitten alkoi ”evakkojen” sijoittelu johonkin uuteen asuinpaikkaan, isälleni tarjottiin Närpiöstä erään suon keskeltä pieneltä mäentöyräältä paikkaa, johon ”voisit perustaa perheellesi uuden konnun”. Isä totesi heille kuitenkin että ”meillä on viisi pientä tenavaa, en voi ryhtyä noin karuun paikkaan perheelle pesää tekemään”. Kävi taas niin, että äitini vanhemmat kutsuivat meidät asumaan Uskaliin mökkiinsä. Niinpä vähäiset tavarat kasaan ja junalla Joensuun kautta tuttuun Uskalin kotiin. Siinä asustimme vuoden 1946 syksyyn. Perheeseen syntyi uusi tulokas, Juhani, kuudes lapsi. Sotakorvausten selvittyä löytyi meille sitten pientila Kiteen Särkijärveltä. Sinne kotiuduimme kahden vuoden evakkouden jälkeen. Ikkunasta näkyi vettä niin kuin Aurajoen kodissakin. Haukilampi oli lähellä ja antoi kalaa kun ahkeraan kävimme ongella. Ikävä Aurajoelle oli silti. Elämän tulee jatkua, ja uuteen paikkaan tottua. Asuimme Kiteellä vuoden 1948 syksyyn ja sitten muutimme lähemmäksi Joensuuta. Isän uuden ammatin harjoittaminen kuorma-auton hankinnan jälkeen oli siellä helpompaa. Vuosien saatossa on ”evakkous” jatkunut työn perässä kulkemisena. Kuitenkin sen Pohjanmaan kierroksen koen evakkotienämme, jonka sodan takia jouduimme kokemaan. Lumivaaralaisena Savossa Perhekuva Pajasyrjässä noin vuonna 1938, vasemmalla istumassa setämies Antti Puputti, sylissään Helge, puoliso Edith sylissään Pentti, isovanhemmat Katri ja Pekka Puputti sylissään kirjoittajan Eino-veli. Katrin edessä tuntematon poika istumassa maassa. Vasemmalta seisomassa tuntematon mies, Aino Hilja Innanen (s. Puputti) takanaan puolisonsa Pekka Innanen, Helvi ja Mari Puputti, takana Eero Puputti ja kirjoittajan vanhemmat Veera ja Emil Puputti. Lapsen muistikuvat sekoittuvat helposti aikuisten kertomuksiin, joten niiden aitoudesta voi olla useampaakin mieltä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö ne olisi arvokkaita.. jos ei muille , niin ainakin muistelijalle. Itse ainakin olen varma muistikuvista, jotka ovat piirtyneet lähtemättöminä, omin silmin nähtyinä tai korvin kuultuina hetkinä. Mieleen jäävät varmimmin noin nelivuotiaana tai sitä vanhempana koetut tapahtumat. Olin Pajasyrjässä kai juuri mainitussa iässä suksiladun varressa. Läheiseltä koululta lähti hiihtäjiä numerolaput rinnassaan. Oli jännittävää nähdä, miten siinä kilvattiin… mentiin toisesta ohi ja tai tultiin ohitetuksi. Sitten alkoi pelottaa. Pahaenteinen jyrinä kuului taivaalta. Samassa taivas aivan kuin kiilsi lentokoneiden paljoudesta. Korviin kantautui toistuvasti ääni, mikä syntyy, kun kone syöksyy… kuuluu jymeä pamahdus ja savupilvet nousevat taivaalle. Aikuiset sanoivat ”nyt ne pommittavat Elisenvaaraa!” Se jyrinä ei lähde mielestä koskaan. Sama pelon tunne tulee yhä kovasta jyrisevästä äänestä. Koti pitää jättää… Ollaankin sitten jo tilanteessa, kun miehet naulasivat laatikoita ja niihin kirjoitettiin tervalla osoitteita: Myrkky Karijoki muun muassa. Vielä sekin myrkky, päivittelivät aikaihmiset! Kiireellä kokoiltiin tavaroita ja huolestuneisuuden kyllä vaistosi… sanomattakin. ”Parjkärrillä” lähdettiin matkaan. Oma paikkani oli kuorman päällä. Istuin kahden viljasäkin välissä. Arvelivat, että pysyisin siinä parhaiten putoamatta kärryjen heittelehtiessä. Äitini käveli ”Lystin” (lehmä) perässä ja sateen sattuessa taitteli kuusen oksia suojakseni. Oltiin välillä proomussakin vesiä ylitettäessä. Lastauksessa oli vaikeuksia. Hevoset eivät uskaltaneet mennä alas proomun sisään. Vasta kun meidän ”Poku” meni edeltä, tulivat toiset perässä. Veljeni pääsi yöksi kajuuttaan. Siitä tietenkin kiukuttelin, mutta lämmin yösija löytyi lampaiden keskeltä paperisäkki patjana. Maailma näytti pyörivän kahteen suuntaan… Kun sitten mentiin junassa, äiti lypsi Lystistä lämmintä maitoa ja kamiinan päällä keitettiin ”kohvii”. Härkävaunun lauteilla näki molemmin puolin olleista luukuista ”pyörivää” maailmaa. Kun vaihtoi toiselle puolelle, se pyörikin toiseen suuntaan. En muista enää, miten se selitettiin. Pienestä pitäen olen ollut kova poika laulamaan. Niinpä jossakin asemalla taas annoin tulla niitä tuttuja lauluja. Viereisellä raiteella oli saksalaisia sotilaita junassa hekin. Ja kaipa ne pitivät kuulemastaan, koska heittelivät asemalaiturille isot määrät suklaata. Veljeni kävi niitä hakemassa, kun en itse uskaltanut. Olisivat kuulemma halunneet vielä lisää, mutta sitten heidän junansa jatkoi matkaa. Jo oli pojalla suu makeana pitkän aikaa ja monella muullakin. Se oli ensimmäinen ”keikkapalkkani”! Monilla asemilla kuulin äksyilyä (=kiroilua), kun järjestelyveturit muksauttelivat vaunuja eteen tai taakse, raiteilta toiselle. Monet ”kohvit” Uskollinen hevonen Poku (vas.)kruunuhäissä Hirvijoella Lapualla vuonna 1954, Aaro Puputti ohjaksissa kukkaisparinaan Impi Järvenpää. Kulkueessa oli kaikkiaan 22 hevosta. Sanopas se! Mutta silloin oltiinkin jo Myrkyssä (=Karijoen asema). Siellä isä oli meitä vastassa. Sota oli loppunut ja näin hänet ensi kertaa pitkään aikaan, enkä ollut ensin tunteakaan. Hyppäsin isää vastaan niin innoissani sieltä korkealta vaunusta, että sormi ei nyt sentään poikki mennyt, mutta mustaksi meni, vaan eipä tuntunut! Kipu tuli vasta myöhemmin. Hevospelillä jatkettiin matkaa asemalta Karijoelle, sijoituspaikkaamme. Molemmat pitkätukat, veljeni ja minut, passitettiin ensi töiksi parturiin. Ja kas kas …ihme tapahtui! Peikon näköiset viikarit alkoivat taas näyttää ihan ihmisiltä. Meille osoitettiin paikka Alfred Saaraluoman talosta. Talon emäntä, Emme-täti oli avaamassa porttia, kun saavuimme perille. Tunsimme heti koko perhe itsemme tervetulleiksi. Hevonen riisuttiin ja päästettiin talon laitumelle ja meidät kutsuttiin ruokapöytään. Olimmeko tulleet kotiin? Siltä se tuntui. Oli lämmin ja hyvä olla meidän jokaisen. Ihmeellistä ! Uusi ”koti” Meille annettiin huoneeksi kamari, johon oli oma sisäänkäynti talon eteisestä. Pönttöuunin eteen laitettiin ”Porin Matti”, jolla äiti piti mei- dät lämpimissä ruuissa. Ensi alkuun saimme useasti käydä talon pöytään. Äiti ja talon emäntä Emme-täti ystävystyivät nopeasti ja siinä siunaaman hetkessä vaihtuivat pohjalaiset ja karjalaiset reseptit. Ja virret kaikuivat… Olihan sama usko, toivo ja rakkaus molempien ohjenuorana. Ja samalla minullekin kertyi mahtava määrä virsiä ulkomuistista…olinhan vasta viisvuotias. Talossa oli urkuharmooni, johon sain tutustua. Ja löysinkin samat sävelet, mitä veisasimme ja … vähän muutakin, mutta niitä ”rämpytin” vain silloin, kun talon väkeä ei ollut kuulemassa! Se sydämellisyys, jolla meidät otettiin vastaan, jatkui koko sen ajan, minkä Karijoella asuimme, noin kaksi ja puoli vuotta. Lopulliseksi sijoituspaikaksemme oli merkitty Lapua, Etelä-Pohjanmaalla sekin. Kaksi ensimmäistä kouluvuotta kävin Karijoen Keskikylän kansakoulua. Sinä aikana opettajamme Kalle Lindgren kuoli. Ensimmäinen ”luottamustehtäväni” oli laskea seppele haudalle luokan puolesta. Muistikuva hautapaikasta jäi pysyvästi mieleen, sillä viisikymmentä vuotta myöhemmin löysin sen helposti etsimättä. Kaiken kaikkiaan… Merkillistä on, että mitään traumaattista en evakkoaikanani ole kokenut. Vaikka koti jäi Karjalaan, en ole sitäkään ikävöinyt vanhempieni tavalla. Mielenkiintoista oli siellä käydä aikuisena, mutta päällimmäiseksi jäi pettymys, sillä muistikuvieni talojen paikoilla kasvoi koko kyläaukean kattava ohrahalme.Tuskin koskaan mielestä lähtee se tunne, joka leijui kaikkialla ennen Karjalasta lähtöä. Miksi joku paha ajoi meidät sieltä pois? Aaro Puputti Tampere Veera ja Emil Puputti Naantalin auringossa vuoden 1980 tienoilla. Kohtalo viskasi minut perheineni evakoksi Savoon, eikä se hullumpi paikka muuten olisi ollutkaan, mutta kulkuyhteydet olivat olemattomat. Paikka oli kauneudestaan kuuluisaa Soisalon saarta. Mutta voi niitä jylhiä kallioita ja niitä kivisiä peltoja! Olinhan asunut Laatokan rannalla, missä ovat korkeat vaarat, mutta pellot ovat aivan kivettömiä. Siellä olivat hankmot, niitto- ja haravakoneet, mutta täällä ei niillä tehty mitään. Risuharat ja äkeet olivat ainoat työkalut kuokkien lisäksi ja tietenkin sirpit ja viikatteet heinän- ja elonkorjuun aikaan. Mutta silti pellot kasvoivat ja pitivät leivässä kyntäjänsä. Ja siinä oli Kypäräsaari, missä saatiin kesällä uida ja rannalla pestä pyykkiä. Saatiin siitä kalojakin, vaikka vähemmässä määrässä. Pienet evakkopojat onkivat; panivat madon koukkuun, sylkäsivät siihen ja heittivät veteen. ”Ahven arka, pylly märkä, tule onkeen ottamaan”, lorusivat pojat. Ja kun vetivät kiiskin, niin sanoivat: ”Katso kiiskoi puutu, vishkaan iereh.” Kylään oli evakuoitu orusjärveläisiä. He olivat iloisia ja välittömiä. Heidän luonaan oli hauska vierailla, jos vain puheen ymmärsi. Mutta pian siihen tottui, kun joka päivä tavattiin ja pagistiin. Meillä oli kaiken puute. Korttiannokset olivat pieniä, ruokaa vähän. Eihän sinne salokylään saatu korttikankaita ja liikepaikoille oli hankala matka. Suuren perheet valittivat, että leipäannokset riittää 20 päiväksi, loput 10 päivää sai keinotella miten parhaiten osasi. Eräskin äiti komensi poikiaan: maatkaa kippurassa, niin ei nälkä tunnu. Kesällä sai metsästä sieniä ja marjoja, mutta eiväthän ne yksistään nälkää pidätelleet. OLI MONTA HAUSKAA tapausta, joita nyt jälkeenpäin muistelen. Kyläläiset olivat ystävällisiä ja auttoivat vointinsa mukaan. Naapurin emäntä toi leivän silloin ja tällöin, ja se oli kookas kuin kärrinpyörö. Mittasin kerran ja se leipä painoi 2,6 kg. Varmaan ruhtinatarkaan ei iloitse timantistaan enemän kuin me siitä ruisleivästä. Opimme pitämään suurena herkuna savolaista rieskaa, mikä tehtiin viilistä ja ohraryynistä. Ja ne ryynimakkarat; rasvaa tirisevät herkut, joita tehtiin teurastuksen aikana, niitä muistelen vieläkin vesi kielellä. Paljon saimme ystävyyttä osaksemme, mutta silti ikävöimme Karjalaa. Sinne kirkkomaahan jäi perheen isä ja poika sankarihautaan. Oli kirvelevä ikävä. Kerran pyydettiin meidät orusjärveläiseen perheeseen sultasinakestiin. Emäntä oli ”luotinut” ylen hyvät sultsinat. He 8-henkinen per- KUVAT JUKKA VILHUNEN Ester Kuutsa kaupan edustalla. Tästäkin kaupasta löytyi Posti, kuten Kumolassakin. he, asuivat yhdessä kamarissa, mikä ei ollut suuren suuri ja missä oli vain pystyuuni, ”kakluuni”, ja sinä piti valmistaa ruoka, keittää kahvia ja lämmittää tiskivesi. Perheenisä oli kekseliäs mies, hän oli saanut jostakin pienen hellan levyn, ”liitan”. Hän teki puusta kehikon ja siihen neljä jalkaa ja muurasi kivistä ja savesta uunin eteen hellan, mistä johti savun ”kakluuniin”. Yksi lapsista kysyi: ”Mikspä meijän hellal on jallaat?” Äiti sanoi: ”Ka siks, kun pääsemmö takasin kodih, lyömmö vitsal hella selkään, ka ala laputtaa kodih Orusjärvel, kui Vestakunta-lehmä da lampaat. Kysyin, eikö ole hankala, kun on monta lasta. Ei, ei, katso vai miten, hyvää perettä kaik ollah. Pitäähä mieros kävelles eis lasta laudil. Sitähäi keisar kiittää, joka rahvast siittää. Faina-niminen mummo pyysi minulta kenkälaatikkoa: ”Tahtotko miul nengoman vaggasen potäärii.” Mietin kotvan, mummo näytti laatikkoa ja heti ellensin, että hän sitä pyytää. Lupasi heti kodih päästyä panna kankahan ja luoti miul ylen tsoman, punasel kirjotun käspaikan (pyyhe). Mutta siellä Heinäveden hautausmaalla on hänenkin viimeinen lepopaikkansa. VIELÄ KERRAN, KUN olin yksin siinä pienessä kauppatalossa, ei ollut puhelinta, ei sähköä. Oli vain karbiidia ja joskus jotakin kynttilöitä. On sakkipimeä marraskuu jo, ja kaupan ovea jyrskytettiin kovalla jyrinällä. En uskaltanut raapaista tulta, enkä mennä ovea avaamaan. Kiiresti vedin takin ylleni ja hiivin ulos keittiön ovesta. Kiersin talon, että näin kolkuttajan. Pidin varani, että seison polun päässä, mikä vei naapuriin. Siitä huusin, kuka olette ja mitä asiaa teillä on keskellä yötä? ”Ka oon Heikki Makkonen, käin kirkolla kokkouksessa ja piäkaapasta lähettivät paketin. Kysyin miksi hän ei asunnon oveen koputtanut. Ka kun kuuluu olevan kaapan tavaroo, ei rouvan. No, minulle hyrähti hyvä mieli, kun ei ollutkaan pelättävää. Mentiin Heikin kera sisälle, sytytin karbiidilampun sihisemään ja keitin kahvit. Siinä kahvia ryypätessä Heikki kertoi, että piti hevosta lepuuttaa kaksi kertaa, ensimmäisen kerran Rummukkalassa, kun piti nousta hirmu rinne ihan kuin olisi katolle noussut, ja toisen kerran siinä Kypärän mäen alla. Kysyin, eikö häntä pelottanut, kun oli niin sysipimeä yö. ”Ka mitteepä olisin pelännyt tyhjä mies. Ja tappoo ei kukkaa viihtis, tulis vua ruma raato.” Myös oli useita perhekuntia Metsäpirtistä. He olivat vakavampaa väkeä ja ikävöivät merta. He olivat vieraanvaraisia ja avulialta. Naapurissamme oli evakkona yksi- näinen Riikka, han sairasti sydänvikaa ja ikävöi kovin Karjalan kotiaan. Hänellä oli ollut hyvä maatila kuusine lehmineen. Kun hän oli heikkona vuodepotilaana, hoiteli minun nuorempi tyttäreni häntä ja lauloi hänelle rakkaita hengellisiä lauluja. ”Ilman palkaa en sinua jätä”, sanoi hän. Rahaa minulle ei ole, mutta kustannan sinut kansanopistoon, kun obliikkia [obligaatioita] voin vaihtaa rahaksi. Ja sanansa piti. Kyllä oli kuulemisen arvosta, kun kauppaan satuimme yhtaikaa orusjärveläinen, savolainen, metsäpirttiläinen ja minä lumivaaralainen. Selväksi sentään asiat tulivat, vaikka jokainen oli sitä mieltä, että kyllä meijän puolen murre paras ja kaunein on. Ester Kuutsa Imatralla 27.6.70 Kuutsan perhepotretti Annikki (myöh. Vilhunen), Ester ja Raija (myöh. Virolainen) Heinävedellä 1946. 14 – No 6 – 8.10.2014 8.10.2014 – No 6 – 15 SUKUSEUROISSA TAPAHTUU KUVAT AIMO RUUSUNEN Kilpiön sukuseura Hämeenlinnassa Kilpiön sukuseuran vuosikokous ja sukupäivä kokosi runsaasti osanottajia elokuun puolivälissä Hämeenlinnaan. Alkuaikojen kaksipäiväiset tapahtumat ovat lyhentyneet yhden päivän mittaisiksi, mutta paljon ehdittiin nähdä, kuulla ja kokea yhdenkin päivän aikana. Ja kuulumisten vaihtohan lounas- ja kahvipöydässä on aina sukupäivien oleellinen osa. Avauksessaan puheenjohtaja Markku Kilpiö totesi, että 1991 perustetun sukuseuran alkuaikojen evakkokaarti on lähes kokonaan poistunut ja seuraavallakin sukupolvella on jo ikää. ”Sukuseuran kolmannella vuosikymmenellä odotamme uuden sukupolven ottavan haltuunsa seuran toiminnan. Uskon, että se tapahtuu luontevasti, koska aika tekee työtä sen puolesta. Viimeistään 40-50 vuoden iässä alkaa monien mielessä nousta esiin kysymys, mistä oikein olemme tulleet, millaiseen ketjuun kuulun, mistä ovat peräisin piirteeni, luonteeni, lahjani ja kiinnostuksen kohteeni. Silloin alkaa oma suku tulla tärkeäksi”, sanoi puheenjohtaja. Sukukirja on työn alla Tämän kesän sukupäivän suurtapahtumaksi suunniteltu ja luvattu sukukirjan valmis- tuminen siirtyy vielä tulevaisuuteen. Markku Kilpiö esitteli jo tähän mennessä valmistunutta kirjan aineistoa, johon kuuluvat luvut Kilpiön suvun ”alkukodista”, Kilpiönimestä, sukuseuran perustamisesta ja tähänastisesta toiminnasta sekä otteita Kilpiön suvun sanantaitajien tuotannosta. Esimerkkinä kuultiin Valter Kilpiön laaja kalevalamittainen, riipaiseva runoelma evakkoäidin kohtalosta. Lisäksi nähtiin kirjaan tulevaa kuvitusta saaristolaiselämästä, työstä ja henkilöistä. Valmisteilla ovat luvut Kilpiön suvun vaiheista 1600-luvulta lähtien, eri sukuhaarojen esittely sekä muutamien suvun henkilöiden esittelyjä. Leena Kurra kertoi sanoin ja kuvin oman sukuhaaransa esivanhempien vaiheista ja kirjeenvaihdosta. Sukututkija Pentti Kilpiön kiinnostavasta esityksestä kerrotaan laajemmin oheisessa kainalojutussa. Uusi hallitus Sukuseuran vuosikokouksessa käsiteltiin sääntöjen määräämät asiat. Hallituksesta jäivät pois Ritva Nikkanen ja Juhani Kilpiö. Viime vuonna edesmenneen Erkki Heinosen paikka oli myös täytettävä. Hallitukseen valittiin uusina Minna Salonen, Elina Kilpiö, Ee- KUVAT PENTTI KILPIÖ Haakanat Hauhon Lautiassa! KUVAT KAARINA HAAKANA Sukuseura Haakana ry ” Suvun taulut” Kilpiön sukupäivän aluksi tehtiin esittäytymiskierros, vuorossa Heinosen sisaruksia. va-Riitta Lindholm ja Pentti Kilpiö. Hallituksessa jatkavat puheenjohtaja Markku Kilpiö, varapuheenjohtaja Leena Kurra ja Anja Seppä. Sukuseuran uudeksi sihteeriksi hallitus valitsi keskuudestaan Minna Salosen sekä rahastonhoitajaksi Ritva Nikkasen Paula Kilpiön seuraajaksi. Nuoret esiin Vuosikokouksen jälkeen kuultiin kaksi kiinnostavaa suvun nuoremman sukupolven esitystä. Soile Haataja toimii harrastuksenaan partioliikkeessä, joka viime vuosina on kokenut uuden nousun. Kuulimme partiojärjestön organisaatiosta, uusista toiminnan linjauksista ja ta- voitteista. Soile Haataja on ollut myös kansainvälisissä tapahtumissa ja ollut kehittämässä uusia toimintamuotoja, muun muassa perhepartiota. Sami Naatula on työssä Finnairilla lentäjänä. Hän kertoi lentäjän koulutuksesta ja työstä. Jälleen kolmen vuoden ku- luttua Kilpiön sukuseura kokoontuu yhteen. Välivuosina yhteyttä hoidetaan jäsentiedottein ja suvun omalla kotisivulla. Ehkäpä jälleen tehdään taas yhteinen matka Karjalaan, jos elämä naapurissa lähivuosina rauhoittuisi. Markku Kilpiö puheenjohtaja Eskil Kilpiön jälkipolvien vaiheita Pietarissa Jaakkiman Harviassa 1600-luvun lopulla asuneen Eskil Kilpiön jälkipolvia muutti 1700-luvun alussa perustettuun ja kasvavaan Pietariin jo 1700-luvun lopulta alkaen. Pietariin ja sen ympäristöön Inkerinmaalle muutettiin pysyvästi, jolloin kirjat siirrettiin muuttokirjalla Pietarin Pyhän Marian seurakuntaan tai vuosipassilla, jolloin henkilö oli lähtöseurakunnan väestökirjanpidossa. Vuosipassilla muuttanut saattoi olla useita vuosia, jopa kaksi vuosikymmentä Pietarissa ja/tai Inkerinmaalla. Vuosipassin joutui vuosittain uusimaan ja sitä varten tuli käydä kotiseurakunnassa. Muuttoliike Pietariin ja Inkerinmaalle oli suurimmillaan 1860-luvulta 1900-luvun al- kuun. Tällöin lähes jokaisesta talosta tai perheestä oli yksi tai useampi henkilö lyhyemmän tai pidemmän aikaa ns. ”matkatyössä”. Pietarissa asuneiden perheiden lapsikuolleisuus oli huomattavasti suurempi kuin samaan aikaan Jaakkimassa asuneiden perheiden. Suomen itsenäistyessä ja rajan sulkeuduttua useimmat muuttivat takaisin Suomen puolelle, joskaan eivät aina lähtöseurantaan. Henkilöillä, jotka säilyttivät Suomen kansalaisuuden (passin) oli mahdollisuus vielä 1930-luvulla muuttaa virallisesti perheineen Suomeen. Virallisen muuton lisäksi tapahtui ns. laitonta rajan ylitystä, kun haluttiin palata Suomen puolelle. Perheet, jotka syystä tai toisesta jäivät Leningradiin (Pietariin) kokivat 1930-luvulla Stalin vainot ja sen jälkeen Hitlerin yrityksen 1940-luvun alussa tappaa Leningradin väestö nälkään. Näissä tapahtumissa kuoli tai katosi Eskilin jälkipolviin kuuluvia. Samanlaisia kohtaloita kokivat myös Inkerinmaalle jääneet. Saksan miehitettyä Leningradin etelä- ja länsipuolisen Inkerinmaan osan 1940-luvun alussa pääsi sieltä inkeriläisiä, joukossa myös jaakkimalaistaustaisia, muuttamaan Viron kautta Suomeen. Rauhan ehtojen mukaan inkeriläiset ja sotavangit, joiden joukossa oli myös jaakkimalaistaustaisia, piti palauttaa Neuvostoliittoon. Kaikki eivät palanneet, vaan jäivät Suomeen tai muuttivat Ruotsiin. Pietarissa työskenneltiin perinteisten ammattien: renki, piika, palvelija, työmies, suutari, räätäli lisäksi useissa eri ammateissa kouluttautumalla niihin oppipoika-kisälli-mestarimenetelmällä. Ammatteina oli mm. pronssi-, hopea-, kulta-, neula-, leikkikaluseppä, konepajatyöntekijä, nuohooja, kelloseppä, kirjasinvalaja ja masinisti. Suomeen johtavan rautatien valmistuttua työskenteli rautateiden eri tehtävissä useita jaakkimalaistaustaisia. Pentti Kilpiö Jaakkimalaistaustaisia yli 20-vuotta tutkinut turkulainen. Esimerkkejä jaakkimalaisista Pietarissa Hopea- ja pronssityöntekijänä työskennellyt Sebulon Julku (s. 3.1.1853 Jaakkima) muutti vuonna 1870 Pietariin, jossa avioitui jaakkimalaistaustaisen naisen kanssa, kuoli 10.11.1898 Pietarissa, ja jätti jälkeensä pysyvän muistomerkin valaessaan Iisakin kirkon tornien enkelihahmot. Sebulonin kahdeksasta lapsesta (neljä kuoli lapsena) kolme palasi Suomeen, kaksi Viipuriin ja yksi Lahdenpohjaan. Lapsista Oskar Julku, rautateiden konduktööri jäi perheineen (6 lasta) Leningradiin ja joutui Stalinin vainon uhriksi 22.5.1938. Oskarin lapsista kaksi kuoli nälkään 1940-luvun alussa Leningradin piirityksen aikana. Jakob Kilpiö (s. 17.5.1838 Jaakkima) muut- ti vanhempiensa mukana 4.7.1847 Pietariin, jossa työskenteli masinistina ja avioitui Jyväskylässä syntyneen naisen kanssa. Perhe muutti kahden lapsen (kaksi kuoli lapsena) kanssa vuonna 1881 kestikievarin pitäjäksi Kurkijoen Rummunsuolle ja sieltä edelleen talolliseksi Alhoon taloon n:o 5. Jakob (Jaakko) kuoli 9.10.1912 Kurkijoella. Veli-Matti ja Taisto Jantunen pohtivat suvusta kerättyä tietoa, Eetu Tiainen kuunteluoppilaana. ”Suvussa on myös karhun tappama ja paljon pienenä kuolleita” Juuri Lumivaara ja myös Jaakkima ovat suvun alkuperäistä asuinaluetta. Lumivaaran Huhtervun Jantusten sukupuu on saatu varsin hyvään järjestykseen. Tosin sen kokoaja Veli-Matti Jantunen muistuttaa, että virheitä ja vääriä tulkintoja saattaa monistetussa luettelossa olla. Hän korostaa, että pohjatyötä on tehty jo ennen häntä, mutta paljon on tekemättä. Ihan varma esi-isä on vuonna 1662 syntynyt Peter Mikonpoika Janduin, jonka puoliso oli Ingebor (Inkeri). Peterin isä Michel todennäköisesti hänkin löytyy Lumivaaran kirkonkirjasta. Juuri Lumivaara ja myös Jaakkima ovat suvun alkuperäistä asuinaluetta. Aikanaan täältä ei kovin kauas lähdetty. Nykyisin suvun jäseniä asuu monella suunnalla. Pisimmältä tapaamiseen tulivat Ulla ja Mauri Ahokas Kanadasta. Mutta takaisin menneiden vuosisatojen tietoihin. VeliMatti Jantunen aloitti etsinnän Karjala-tietokannan henkilöhausta sukunimellä ja ky- län nimellä. 1600-luvun lopun ja 1700-luvun tiedoista hän löysi kahdeksan nimeä, joiden avulla ”tarina alkoi kehittyä”. Tietoa oli kuitenkin niukasti. Vaihtamalla hakutietoihin rippikirjat kuolleiksi ja haudatuiksi päädyttiin 19 Janduin-nimiseen, joista vanhin on juuri edellä mainittu vuonna 1662 syntynyt Peter (Pekka). Hän on kuollut vuonna 1725. Leski Ingebor kuoli Huhtervussa 75-vuotiaana vuonna 1739. Hänen sukunimeään ja vanhempiaan ei tiedetä. Sukulaisten etsintä omista vanhemmista taaksepäin antoi Veli-Matti Jantuselle paljon tietoa. Muun muassa sen, että yksi suvun jäsen on kuollut karhun tappamana, hyvin monet ovat kuolleet pikkulapsina ja ensimmäisenä lähti yli Atlantin Juho Jantunen, Kanadaan vuonna 1929. –Näin saatiin sukupuusta versio, ei täydellinen mutta toivottavasti sellainen, jossa ei ole suuria virheitä. Toivon kommentteja, lisäyksiä, virheiden oikaisuja ja tarkennuksia, Veli-Matti Jantunen sanoo. Suvun jäsenten vaiheet olivat keskustelussa Imatralla kesäkuun viimeisenä lauantaina, kun noin 45 Jantusta kokoontui. Tapaaminen oli tässä muodossa toinen, ensimmäinen oli kaksi vuotta sitten Taiston ja Vienon luona. Viime vuonna ryhmä suvun jäseniä teki matkan rajan taa muun muassa Huhtervuun. Tämä Jantusten suku ei aio rekisteröityä ainakaan tässä vaiheessa. Erikseen on olemassa Jantusten Sukuseura ry, mutta se kokoaa vähän toista sukua. Sukuseura Haakana ry:n sukutapaaminen järjestettiin 9.10.8.2014 Hauhon Lautsiassa, jossa seuramme perustettiin vuonna 2010. Paikalla oli tällä kertaa 70 eri Karjalan pitäjiä edustavaa Haakanaa. Yhtenä tapaamisen teemana oli kädentaidot. Näytteillä oli runsas eri ikäisten töiden näyttely kirjontatöitä ,taidokkaita nypläystöitä, puu– ja hopeasepän töitä, huovutusta, vanhoja kuvia ja asiakirjoja, sekä vanha 1940-luvulla Kirvussa tehty ryijy sekä Kirvun kansallispuku. Tässä tilaisuudessa julkaisimme myös ensimmäisen laajaa sukuamme koskevan 464-sivuisen kirjan ”Suvun taulut”. Kirjan sisältö on jaettu sukuhaaroittain, koska arkistoista emme ole vielä löytäneet yhteistä esi-isää. Jaakkiman sukuhaaran taulut ovat laajimmat 1049 taulua, Rautjärven tauluja on 800. Lisäksi Parikkalan, Ruokolahden, Uudenkirkon, Muolaan ja useita Inkerin sukutauluja. Maila Haakana lausui Parikkalan haaraan kuuluvan Veikko Haakanan runoja. Sukuseuran edustajat veivät kukat Hauhon kirkon sankaripatsaalle. Sukuseuran puheenjohtajana jatkaa Kaarina Haakana, varapuheenjohtajana ja taloudenhoitajana Raimo Heikkinen, sihteerinä Pertti Kuusinen, jäseninä Aaro Haakana, Kirsi-Marja Mäkinen, Reijo Haakana ja uutena Risto Haakana. Kaarina Haakana puheenjohtaja Aimo Ruusunen Rauha Kirjan tekijät saavat sukukirjan lahjana, oikealla Pia Haakana toimittaja, vasemmalla Risto Haakana sukututkija ja kirjatyöryhmän puheenjohtaja, keskellä sukuseuran puheenjohtaja Kaarina Haakana Alueemme suvut! Julkaisemme mieluusti sukujen tapaamisista, sukuseurojen hankkeista ja sukututkimuksesta kertovia kirjoituksia. Maaliskuun 18. mennessä pyydän ilmoittamaan tulevan 2015 kesän tapahtumista, jotka julkaisen tapahtumakalenterina huhtikuun lehdessä. Otamme myös mieluusti vastaan ilmoituksia, jos sukuseuranne haluaa käyttää lehteämme ilmoituskanavana. Tapaamisiinne on tarjolla näytelehtiä ja vapaavuosikerta arpajaisvoitoksi. Kertokaa, miten voimme palvella ja kehittäkäämme antoisaa yhteistyötä. p ti Laina Ojala kertoi valokuvasta, jossa hän on Matin pojan Einon kanssa silloin joskus. Maila Haakana lukee Veikko Haakanan runoja 16 – No 6 – 8.10.2014 8.10.2014 – No 6 – 17 SUKUSEUROISSA TAPAHTUU KUVA SUKUSEURAN KOTISIVULTA Konsertti-illallinen Ilmajoen Kestikartanossa Sihvosten suvun 4. kokous Lahdessa Sukuseuran tavoitteena on julkaista sukukirja seuraavassa sukukokouksessa vuonna 2016. Kirjatyöryhmän puheenjohtaja, sukututkija Markku Ruuskanen, kertoi eri sukuhaaroista ja niihin kuuluvien suvunjäsenten sukutietojen kartoituksesta, vielä tarkempaa selvittelyä vaativista sukuhaaroista, sukukirjan rakenteesta, sukukirjahankkeen aikataulusta ja sukukirjan kustannuksista. Sukukokousten välivuosina on jo kahdesti tehty sukumatka rajantakaiseen Karjalaan. Pekka Sihvonen kertoi alustavasti kesän 2015 sukumatkasuunnitelmasta, joka tällä kertaa suuntautuisi Viipuriin, Uurakseen, Johannekseen ja Koivistolle. Matkaoppaana toimisi Riitta Varis, kuten aiemmillakin matkoilla. Tarkempi matkasuunnitelma hintatietoineen on luettavissa kevättalven aikana sukuseuran kotisivuilta (www.sihvostensukuseura.fi), jonne on tallennettu myös valokuvia sukukokouksesta ja iltaristeilystä. Kokouksen päätteeksi kukitettiin väistyvä puheenjohtaja ja juotiin kakkukahvit, jonka jälkeen jäi vapaata aikaa tutustua sukulaisiin ennen lähtöä illallisristeilylle Päijänne-risteilyt Hilden Oy:n Suometar-laivalla. Mukavalle risteilylle osallistui viitisenkymmentä henkilöä. Sukuseuran sihteeri antaa mielellään lisätietoa sukuseuran toiminnasta ja tuotteista. Hänellä voi laittaa sähköpostia osoitteeseen [email protected] tai soittaa 040 8308421. Arja Sihvonen sukuseuran sihteeri Kesäinen, lämmin ilma ja innostunut mieliala loisti sukulaisten kasvoilla, kun Tuunaiset kokoontuivat pitämään sukukokoustaan Jalasjärven Hirsipirtille 7.6.2014. Edellisestä sukukokouksesta Tampereella, oli kulunut kolme vuotta. Osanottajia saapui eri puolilta Suomea 50 henkeä. Nyt oli mukana myös nuorempia sukupolvia aiempaa enemmän, mikä on hyvä asia. ”Mitäs siulle kuuluu?” ja ryhmäkuvavaiheen jälkeen siirryttiin sisätiloihin pitämään varsinaista kokousta hyvässä hengessä. Sukuseuran hallitus oli valmistellut asioita ja kaikki viralliset asiat mentiin joutuisasti. Sukutaulut herättivät kiinnostusta kokousväessä. Sihvosten sukuseura ry:n neljäs sukukokous pidettiin Lahdessa kauniin Vesijärven rannalla sijaitsevassa Ravintola Teivaan Lokissa aurinkoisena lauantaina 19.7.2014 ja iltaa jatkettiin Vääksyn kanavan risteilyllä. Ennen kokousta nautittiin kesäisen maukas grillibuffet. Sukuseuran puheenjohtaja Kari Puolakka toivotti osallistujat tervetulleiksi Lahteen, sukuseuran neljänteen sukukokoukseen. Puheessaan hän nosti esille ja esitteli samalla kokousväelle muutamia sukuseuran kannalta merkittäviä henkilöitä, muun muassa sukuseuran perustajajäseniin kuuluvan Maila Lahovuon (silloisen Pellisen), jonka aktiivisuudesta ja sukurakkaudesta koko sukuseuran perustamisajatus sai alkunsa kesällä 2007, ja innokkaan sukututkijan Markku Ruuskasen, jonka into sukujuurien tutkimiseen oli alkanut jo 70-luvulla ja jatkuu edelleen sukukirjahankkeen keulahahmona. Puheenjohtaja Puolakka kiitti myös muutamia muita sukuseuran toiminnan kannalta oleellisen tärkeitä toimijoita. Ennen varsinaista sukukokousta kokousväki nousi kunnioittamaan hiljaisella hetkellä pois nukkuneiden sukuseuran jäsenten muistoa ja samalla otettiin osaa muidenkin läheisensä menettäneiden suruun. Kokouksen puheenjohtajana toimi Pertti Sihvonen Joutsenosta ja sihteerinä Arja Sihvonen Imatralta. Kokoukseen osallistui 60 henkilöä, joista suurin osa oli sukuseuran jäseniä eri puolelta Suomea. Kokouksessa käsiteltiin sääntöjen määräämät asiat. Sukuseuraa alusta alkaen puheenjohtajana luotsannut Kari Puolakka ilmoitti jättävänsä hallitustyöskentelyn. Sukuseuran uudeksi puheenjohtajaksi valittiin aiemmin varapuheen- johtajana toiminut Hannu Sihvonen Nurmijärveltä ja varapuheenjohtajaksi nousi aiemmasta hallituksesta järvenpääläinen Merja Kuittinen. Sukuseuran sihteerinä jatkaa edelleen Arja Sihvonen Imatralta. Sukuseuran hallitukseen tulivat uudelleen valituiksi myös Riitta Varis Imatralta, Markku Ruuskanen Nurmijärveltä, Marko Sihvonen Tuusulasta ja Pekka Sihvonen Lappeenrannasta. Uutena jäsenenä hallitukseen valittiin Pasi Varkila Jyväskylästä. Toiminnantarkistajina jatkavat edelleen ekonomi Irma Sihvonen Rautjärveltä ja tradenomi Kalevi Kontiokorpi Imatralta ja varalle valittiin Aura Sihvonen Imatralta. Tuunaisen suku kokoontui Jalasjärvellä Tilit, toimintakertomus ja keskustelut toimintakaudesta, antoivat vastuuvapauden tilivelvollisille. Toimintasuunnitelma uudelle kaudelle keskustelutti myös jonkin verran paikalla olijoita. Erilaisia toimintaehdotuksia ja asioita kirjattiin evääksi hallitukselle. Uutena asiana oli Tuunaisen sukuseuran sääntöjen päivittäminen Liiton ohjeellisten mallisääntöjen mukaiseksi. Uusia sääntöjä jaettiin osallistujille kokouksessa. Uusi puheenjohtaja tuli Ari Mikkilästä, kotoisin Tupokselta. Hallitukseen valittiin myöskin uusia jäseniä. Tavoitteena on, että eri sukuhaarat ovat edustettuina. Uutena virkailijana valittiin myös sukuseuran toiminnantarkastajaksi Pauli Tuunainen. Konsertin esiintyjät makunautintojen äärellä: solistit Reetta Haavisto ja Antti Pakkanen sekä säestäjä Tuomas Juutilainen (vasemmalla). Pakkasten sukuseuran kesän 2014 kohokohta on takana. Ei ollut pakkasesta tietoakaan, kun lämpötila kohosi tunteiden kanssa hellelukemiin. Oli mukavaa! Pakkaset olivat lähteneet runsaslukuisesti liikkeelle, kauimmaiset aina Ruotsista asti. Jo toisilleen tutut halailivat ja kuulumiset vaihtuivat, uusia tuttuja tuli taas monelle. Suku on suuri ja ympäri Suomea, emme ole kaikki entuudestaan tuttuja. Päivä käynnistyi lauantaina keittolounaalla klo 13.30 alkaen, jonka jälkeen oli vapaata oleskelua hienolla pihalla ja puistossa. Pieni ”kesätorikauppias” Emmiina (5 vuotta), kartanon pitäjien Päivin ja Miikan tytär, ihastutti meitä ja oli mukana arpojen myynnissä Siriman kanssa. Pääjuhla käynnistyi klo 18. Puheenjohtaja Raimo Pakkanen piti tervehdyspuheen, ja toimittaja Leena Pakkanen juonsi illan ammattitaidollaan. Upeat puitteet ja talon historian esitteli talon emäntä Päivi Nylund. Mielenkiintoinen esittely lisäsi paikan arvokkuutta. Konsertti alkoi Reetta Haaviston ja Antti Pakkasen omilla erillisillä oopperalauluilla. Monipuolinen ohjelma antoi meidän nauttia myös Oskar Merikannon useista lauluista duettona esitettynä. Ne toivat kyyneliä monen silmäkulmaan herkkyydellään. Pianisti Tuomas Juutilainen oli myös loistava! Ruokailuun siirryttiin noin klo 19. Pöytä oli täynnä makunautintoja, runsas ja herkullinen. Ruokailun jälkeen ohjelmaan kuului tietysti aina tunnelmaa edelleen nostattavat Notkolan Reetan hauskat tarinat. Kiitos Reetta, ilta ilman sinua on vajavainen. Ruotsista tullut vieras Eero Pakkanen lauloi ihanan, hitaan valssin ”Paljon sun luonasi sain”. Tämän jälkeen seurasi arpajaisvoittojen jako ja kiitokset uurastajille. Lopuksi Leena kutsui talon isännän ja kokin Miika Nylundin kiitostaputuksille. Vapaa yhdessäolo jatkui yömyöhään. Nauru ja ilonpito kuului kauas. Sunnuntaiaamu oli edelleen helteinen. Monipuolinen aamiainen antoi vauhtia päivälle, siitä nautittiin. Kartanon tiloista siirryttiin Lähdesmäen huonekaluhalliin vierailulle. Irmeli Lähdesmäki kertoi liikkeen historian ja tämän päivän sisustusvinkit. Vanhoista autoista kiinnostuneet tutustuivat Raimo Lähdesmäen vanhojen autojen kokoelmaan. Raimo kertoi autojen tarinat. Hienoja autoja! Siihen loppui yhdessäolo, kukin lähti kotiseudulleen. Jäämme odottamaan pikkujoulua Haminassa ja seuraavia sukujuhlia. Hyvää kannattaa odottaa! Tavataan taas! Siiri Lujanen Helsinki Jaakkiman Pakkasia }Reetta Notkola on armoitettu koomikko. Hän on esiintynyt harrastajateatterissa vuodesta 1978 Salo-Miehikkälässä, ja show sujuu häneltä niin yksin kuin ryhmässäkin. Sukuseuralle leivottiin uusi puheenjohtaja Ari Mikkilästä. KUVAT ARI MIKKILÄ Sihteeri kertoi vielä suvusta poistuneet, joille vietettiin hiljainen hetki, sekä sukuun syntyneet kuluneen kolmen vuoden aikana. Kokouksen päätteeksi laulettiin reippaasti ja tunteella Karjalaisten Laulu. Kokous oli kasvattanut jo melkoisen näläntunteen osanottajille ja niinpä ruokailu alkoikin välittömästi vilkkaan puheenpulinan säestämänä. Ruokailun jälkeen soittivat Satu Koski-Lammi ja hänen veljensä Jarmo Liikaluoma reipasta musiikkia hanureilla. Kahvittelun jälkeen suunnitellut ulkopelit, kuten Kyykkä ja muut, voitti komea kesäsade. Lopuksi saimme kuulla Sinikka Tuunaisen luentoa Tuunaisen suvun historiasta. Hän oli tehnyt hienon työn Tuunaisen suvun historian vaiheista, alkaen Taneli Tuunaisen (1871-1945) esiisien vaiheista vuosisatojen saatossa. Luennon runko heijastettiin myös kuvia käyttäen kaikille nähtäväksi: Sinikka Tuunainen kertoi kiinnostavasti suvun vaiheista. Tuunaisten sukua kokoontui Jalasjärven Hirsipirtille puolen sataa henkeä eri puolilta Suomea. 1. Sukupolvet Jaakkiman Metsämiklissä. Metsämiklin kanta-isän Staffan Bertilssonin (1665-1740) tie Tuunaansaarelta Jaakkimaan. 2. Sukupolvet Kerimäen Tuunaan saaressa. Mistä Tuunaan saarelle ? 3. Entä sitä ennen ??? Kaikki saivat vielä mukaansa tulostenipun, jossa on paljon tutkittua tietoa. Ja tutkimus jatkuu. Suuret kiitokset siitä Sinikka Tuunaiselle ja muille sukututkimusta tehneille. Tähän oli mukava päättää Sukukokous ja lähteä kotimatkalle mukanaan paljon mietittävää. Olavi Hyvönen sukuseuran sihteeri Suvun vanhin Inkeri Mikkilä (s.Tuunainen) Jaakkimasta täytti 90 vuotta 2.7.2014. Uimosen sukuseura koolla Ähtärissä KUVAT AIJA UUSOKSA Bassobaritoni Antti Pakkanen ojentaa ruusun illan juontajalle emeritatoimittaja Leena Pakkaselle. Sukuseuran järjestämä konsertti oli avoin tilaisuus myös muiden tulla ja nauttia suvun ammattimuusikoiden esiintymisestä. Mikon Majat tarjosivat Uimosten kokoukselle mukavat puitteet. Uimosen sukuseuran sukukokousta vietettiin Ähtärissä 23.8.2014 Mikon Majoilla. Kokous aloitettiin klo 15 ja paikalla oli 31 henkilöä, joista osa lapsia. Ennen kokouksen alkua pidettiin hiljainen hetki poisnukkuneiden muistoksi. Kokouksen avasi suvun esimies Aija Uusoksa. Hänet valittiin kokouksen puheenjohtajaksi ja sihteeriksi valittiin Maija Pesonen. Pöytäkirjantarkistajiksi ja samalla ääntenlaskijoiksi valittiin Raimo Uimonen ja Sisko Renkola. Kokouksessa hyväksyttiin sukuseuran toimintaker- tomus vuosilta 2011-2013. Taloudenhoitaja Aira Vasikkaniemi esitteli tilinpäätökset kuluneilta vuosilta. Kokous myönsi tili- ja vastuuvapauden tilivelvollisille. Kokous hyväksyi sukuneuvoston esittämän toimintasuunnitelman ja tulo- ja menoarvion vuosille 2014-2016. Jäsenmaksun suuruudeksi päätet- tiin 12 € vuosille 2014-2016, ja alle 18-vuotiailta maksua ei peritä. Sukuneuvosto saatiin valittua seuraavaksi kolmeksi vuodeksi nopeasti, koska valituiksi tulivat entiset: esimies Aija Uusoksa (Joensuu), varaesimies Kalevi Uimonen (Espoo), jäsenet Maija Pesonen (Kangasala), Aira Vasikkaniemi (Ähtäri), Pirkko Holvitie (Helsinki) ja Jyrki Uimonen (Tampere) sekä varajäsenet Jari Uimonen (Hämeenlinna) ja Pauli Uimonen (Porvoo). Sukuseuran sihteerin ja taloudenhoitajan valinta jäi neuvoston tehtäväksi. Varsinaisiksi toiminnantarkastajiksi valittiin Minna Uimonen (Isokyrö) ja Oona Uimonen-Männistö (Vaasa) sekä varalle Pertti Uimonen (Isokyrö) ja Hellevi Uimonen (Isokyrö). Työryhmän perustaminen sukukirjan tekoon pidetään edelleen vireillä. Kokousväen toivomuksesta sovittiin, että yritetään järjestää vuosittain ns. epävirallinen kokoontuminen esimerkiksi Ähtäriin. timia, jotka oli tehty mm. pajusta, tuohesta, sarvesta ja ruo'osta. Kyseessä oli soittimia eri aikakausilta, kivikaudelta 1800-luvulle, mm. paimenten pillisoittimia. Esitys oli kuulemisen arvoinen, sillä niin monenlaisia ääniä ja musiikkia hän sai aikaiseksi näistä soittimista. Illan lopuksi ruokailtiin ja pidettiin arpajaiset. Kokouksen jälkeen Minna Hokka esitteli erilaisia soit- Minna Hokka sai soimaan monenlaiset, erilaisista luonnonmateriaaleista valmistetut soittimet eri aikakausilta. Puhetta riitti ja tuntui, että aika loppui taas kesken, sillä Uimoset eivät todellakaan ole mitään tuppisuita, joten ilmapiiri oli leppoisa ja kaikille riitti juttuseuraa. Oikein hyvää syksyn jatkoa kaikille Uimosille ja Uimosista kiinnostuneille Aija Uusoksa esimies 20 – No 6 – 8.10.2014 Suur-Jaakkimalaiset r.y. VUOSIKOKOUS Liittoutuneiden valvontakomissio la 18.10. klo 12 Karjalatalolla Laatokka-salissa, Käpylänkuja 1, Helsinki Käsittelemme sääntömääräiset asiat. Tule mukaan myös hallituksen toimintaan. Yksi Öitsien juhlapäivällislippu arvotaan syyskokoukseen osallistuvien kesken. Tervetuloa! vaikutti Karjalaisten säätiöiden nimen käyttöön Liittoutuneiden valvontakomissio oli vuosina 1944–1947 Suomessa toiminut toisen maailmansodan voittajavaltioita edustanut elin, joka valvoi jatkosodan päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen toimeenpanoa. Sen asettamisesta oli määrätty 19. syyskuuta 1944 allekirjoitetun sopimuksen 22. artiklassa. Komissiota hallitsivat Neuvostoliiton edustajat ja sen puheenjohtajana toimi Andrei Ždanov, mutta mukana oli myös brittejä. Neuvostoliiton johtoasemaa komissiossa korosti vahvasti se, että sen nimi kirjoitettiin virallisissa yhteyksissä aina muotoon Liittoutuneiden (Neuvostoliiton) valvontakomissio. Valvontakomissio painosti Suomen hallitusta useissa kysymyksissä, jos katsoi, että suomalaiset eivät täyttäneet välirauhansopimuksen ehtoja. Tunnetuin painostuksen aihe lienee sotasyyllisyyskysymys. Valvontakomissio poistui Suomesta Pariisin rauhansopimuksen astuttua voimaan vuonna 1947. Valvontakomission pääosa saapui Suomeen 22. ja 23. syyskuuta 1944. Ensimmäisenä päivänä tuli 15 virkailijaa ja seuraavana päivänä 70 lisää; kaikki nämä olivat neuvostoliittolaisia. Liittoutuneiden valvontakomissiossa oli kaikkiaan 160 jäsentä ja sillä oli alakomissioita Helsingin ulkopuolella kaikkiaan 15 kaupungissa. Noin 15 brittiä saapui marraskuun lopulla Suomeen, mutta heidän roolinsa komission toiminnassa oli passiivinen. Karjalan pitäjänimiä ei enää saanut käyttää. Näin jouduttiin ”hämäämään” valvontakomissioita karjalaisten säätiöiden osalta. Valvontakomissio ei huomannut, kun esimerkiksi Lumivaaran osalta otettiin käyttöön Lumi-Säätiö, Jaakkiman kohdalla JaamaSäätiö, Raudun kohdalla Rauta-Säätiö tai koivistolaisten kohdalla Koivu-Säätiö. Nykyään ovat monet Karjalan säätiöt muuttaneet säätiön nimen vastaamaan pitäjänsä nimeä. Lumi-Säätiö halusi säilyttää jälkipolville vanhan säätiön nimen. Suur-Jaakkimalaiset r.y. PERINTEISET ÖITSIT la 18.10. klo 14 Karjalatalolla Juhlapuhujana OTT Lauri Railas: Kaikuja Laatokan itärannalta, ansiomerkkien jako, juhlapäivällinen, kylät kisaavat, yhteislaulua ja arpajaiset. Lopuksi tanssit orkesteri Andreen tahdissa! Juhlapäivälliskortti 27,-/hlö, alle 12-v. ilmaiseksi. Ennakkoilmoittauminen on välttämätöntä ruokailun järjestämiseksi: Terttu Teivonen puh. 040-580 4520 tai [email protected] tai Salme Ollikainen puh. 040-768 9342 tai [email protected] Tervetuloa! Ohjelma ja ohjeita kotisivultamme karjalanliitto.fi>jäsenyhdistykset Jaakkimalaisten Seura ry:n SYYSKOKOUS JA PIKKUJOULU la 8.11.2013 klo.14.00 alkaen Seinäjoen srk:n Kultavuoren seurakuntakoti Ilmolantie 3, Seinäjoki - sääntöjen 11§:n asiat - hallitus kokoontuu klo 12.30 - lisätietoja M. Tiilikalta p. 050 3133 331 Tervetuloa! Hallitus Kari Rapo Lumi-Säätiö, pj. / sihteeri Lumivaara-Seura ry:n Säätiöpäivä la 8.11.2014 klo 13.00 Tervetuloa! ABC Alavus, Piirantie 1, 63300 Alavus Käsitellään sääntöjen määräämät asiat. Hallitus Lokakuun ensimmäisenä päivänä vietettiin koko Suomessa maan ensimmäistä Säätiöpäivää. Säätiöt viettivät sitä avointen ovien päivän tyyliin, ja päätapahtuma oli Sanomatalon Mediatorilla Helsingissä. Suomessa on melkein 3 000 säätiötä, mutta ne tunnetaan huonosti. Yhteiseksi hyväksi toimivat säätiöt ovat tärkeitä mahdollistajia tieteessä, taiteessa, kulttuurissa – ja meidän kaikkien tavallisessa arjessa. Säätiöpäivä on tilaisuus kertoa säätiöiden hyvästä työstä suurelle yleisölle, tutuille ja tuntemattomille, toiselle säätiölle, kenelle tahansa! Säätiöpäivän tunnuksena on ”Perintöä jaossa”. Sanaleikki viittaa sekä säätiöiden tehtävään kulttuuriperinnön vaalijoina että säätiöiden kunniatehtävään toteuttaa lahjoittajiensa henkistä perintöä. Säätiöpäivää vietetään yli 20 Euroopan maassa samana päivänä. Alueemme perintöä säätiöinä vaalivat Jaakkima-Säätiö ja LumiSäätiö. Entisten kuntien, alueen lakkautettujen yhdistysten ja yksityishenkilöjen lahjoitusten sekä testamenttien pohjalta kertynyttä varallisuutta hoidetaan ja jaetaan mm. perinnehankkeille. p ti Tilaa ajoissa pyhäinpäiväksi ja jouluksi omat Lumivaarakynttilämme vaakunalla tai kirkon kuvalla! p. 050-4349349 Jaakkima-säätiön stipendit Jaakkima-säätiö jakaa stipendejä vähintään toista vuotta ammattiin kouluttautuville opiskelijoille, joiden vanhempien tai isovanhempien kotikunta on ollut Jaakkima pitäjän lakkauttamisen aikana. Hakulomakkeet ja yksityiskohtaiset tiedot hakija saa sähköpostiosoitteesta. Hakemuksien tulee olla säätiöllä viimeistään perjantaina 21.11.2014. Asiamies Kari Jääskeläinen [email protected] Viikatekuja 11 puhelin 040-5915215 60320 SEINÄJOKI jsklmswetpnnwsnask Joulutervehdykset 8.12. ilmestyvään numeroon pyydetään varaamaan 18.11. mennessä! puh. 050 440 6109 Tea [email protected] yksityiset 10,- € yhdistykset 25,- € yritykset 50,- (50 pmm) jsklmswetpnnwsnask LUMIVAARA-MUSEO Lumivaara museossa näet menetetyn Lumivaaran historiaa. Vaihtelunäyttely Lumivaaran hautausmaista kuvin ja kartoin Kulttuuritalo Pokki Keskustie 28 Peräseinäjoki ma–pe 10 – 17 la–su 12 – 16 Pokin info puh. 040–369 1543 Ryhmille avoinna sopimuksen mukaan. Lähteitä: saatiopalvelu.fi/saatiopaiva/saatiopaiva.html wikipedia.org/wiki/Liittoutuneiden_valvontakomissio Leikkaa talteen! Tilaan Jaakkiman Sanomat Itselleni Lahjaksi Osoitteenmuutos Kestotilaus 1 vuosi Irtonumero Lehden saaja / entinen osoite (tarpeeton yliviivataan) Tilaushinnat: kotimaahan vuosi 33€, kesto 28€ ulkomaille vuosi 38€, kesto 33€ lahjatilaus 26€ irtonumero 5€ Jaakkiman Sanomat maksaa postimaksun Nimi Lähiosoite Postino ja -toimipaikka Lehden maksaja / uusi osoite MAANRAKENNUSLIIKE E. M. PEKKINEN OY Juvan teollisuuskatu 17 • 02920 ESPOO Puh. (09) 849 4070 Fax (09) 852 1890 www.empekkinen.fi Nimi Lähiosoite Postino ja -toimipaikka Päiväys ja allekirjoitus Tunnus 5000043 00003 VASTAUSLÄHETYS
© Copyright 2024