Kumppani 2011/2 - Tampereen hiippakunta
TAMPEREEN HIIPPAKUNNAN LEHTI 2•2011 Kohti arjen kristillisyyttä Sivu 8 Hiippakunnan lähtevät ja tulevat työntekijät esittäytyvät Syyllisyydestä häpeän teologiaan Sivu 18 Sivu 26 TAMPEREEN HIIPPAKUNNAN LEHTI 2•2011 ISSN 1799-8638 Sisällys Julkaisija Tampereen Hiippakunnan Tuomiokapituli Toimituksen osoite Hiippakuntalehti Eteläpuisto 2 C, 33200 Tampere Puh. (03) 238 1100 Faksi (03) 238 1150 PIISPAN PALSTA 6 Uusi Kumppani. . . . . . . . . . . . . . . . . . 4 KONTEKSTUAALISUUS Kohti arjen kristillisyyttä . . . . . . . . . . . . 6 Namibia sai uudet piispat . . . . . . . . . . 9 OPISKELIJAILLASSA Kannen kuva Tanja Mikkola/Creastock Kädet ristiin ja ahdistumaan . . . . . . . . 10 JOHANNA SUMIALA Ulkoasu Mainostoimisto Precis Oy Pyhä, kirkko ja markkinavoimat . . . . . 14 10 MESSUSSA 13 vuoden tauon jälkeen . . . . . . . . . . 16 HÄPEÄ Paino Oriveden Kirjapaino Syyllisyydestä häpeän teologiaan . . . 18 Normaali heittäköön Painosmäärä 6000 kpl ensimmäisen kiven . . . . . . . . . . . . . . 20 JUHA KAUPPINEN Hiippakunnan työntekijöiden yhteystiedot sekä ajankohtaiset tapahtumat ja asiat löydät hiippakunnan nettisivuilta: www.tampereenhiippakunta.fi PÄÄKIRJOITUS AJANKOHTAISTA . . . . . . . . . . . . . . . 5 Päätoimittaja Mikko Sulander s-posti: [email protected] 0400-910 774 Taitto Oriveden Kirjapaino Outous voi vaihtua osallisuuteen . . . . . 3 Jäsenkatoa ei oteta tosissaan. . . . . . 22 Uusi mediakulttuuri. . . . . . . . . . . . . . 23 KOKOUSKULTTUURIA 14 Työtä tutkimaan ja hengellisyyttä ravitsemaan . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 24 Esimerkkejä soveltamista varten. . . . . . . . . . . . . . 25 RIITTA SANDBERG 8 kysymystä uudelle hiippakuntasihteerille. . . . . . . . . . . . . 26 LIISI HAAVISTO Näköalapaikalla yli 40 vuotta . . . . . . . 28 LEEVI HÄIKIÖ Kirkon tärkein tehtävä ei ole julkishallinto . . . . . . . . . . . . . . . 30 Suurten muutosten 18 vuosikymmen . . . . . . . . . . . . . . . . . . 31 P.S. Totuus ennen kaikkea Pirkko-Liisa Kastari . . . . . . . . . . . . . . 32 2 Kumppani 2•2011 Outo Jeesus Lieneekö Jeesus Suomessa kuin kotonaan? Vai viihtyykö hän paremmin jossain muualla? Ehkä hän on joka paikassa yhtä vieras. Ihmisen Pojallahan ”ei ole paikkaa, mihin päänsä kallistaisi” (Matt. 8:20). Jeesus tilitti suomalaisessa Raamatussa outouden kokemustaan Mikael Agricolan käännöksestä alkaen: ”Minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne.” Kreikan sana ksenos tarkoittaa vierasta ja tuntematonta. Viimeisin raamatunkäännös kuitenkin katkaisi perinteen ja laati selittävän käännöksen: ”Minä olin koditon ja te otitte minut luoksenne.” (Matt. 25:35). ”Koditon” ilmaisee, ettei Jeesuksella eikä häntä seuraavilla ole pysyvää sijaa. Kaikki on vain väliaikaista. Mikään ei ole pysyvästi ihmisen omaa, ei koti, kylä eikä kansa. Muukalaisvihamielisyys, ksenofobia, on kristityille sopimaton pahe. Heidän tehtävänsä on osoittaa vieraanvaraisuutta, filoksenia (esim. Room. 12:13). Outous on enemmän kuin majapaikan puutetta. Kyse on perinpohjaisesta vieraudesta, omaan kontekstiinsa kuulumattomuudesta. Onko ihminen vain ”heitetty maailmaan” kokemaan ahdistusta, kuten eksistentialisti Martin Heidegger filosofoi? Onko jokainen yksin vastuussa oman elämänsä merkityksen löytämisestä, vaikka ihminen aina kuuluukin johonkin itseään suurempaan kokonaisuuteen? Kristillinen kirkko on yhteisö. Se koostuu Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen kastetuista, jotka ovat tulleet osallisiksi yhteisestä elämästä. Kirkko on Paavalin vertauskuvan mukaan elävä ruumis, jossa jokaisella jäsenellä on tehtävä. Seurakunnissamme syntyy kuitenkin usein yhteyden sijasta erillisyyden kokemus. Aina ei Jumalan rakkaus välity ihmisten sanoissa eikä teoissa. Outous voi vaihtua osallisuuteen, kun vieraat otetaan vastaan ja tehdään perheenjäseniksi. Muukalaisuus voi muuttua, maailmaan heitetyistä tulla maailmaa palvelevia. Näin tapahtuu, kun koditon Jeesus asettuu taloksi. Matti Repo Tampereen hippakunnan piispa Kumppani 2•2011 3 Pääkirjoitus Uusi Kumppani Kirkon leirikesä 2011 sujui käsitykseni mukaan hyvin ja turvallisesti. Tietooni ei tullut yhtään vakavaa onnettomuutta, ylilyöntiä tai vaaratilannetta. Se tieto tuskin kuitenkaan parantaa kenenkään mieltä, niin paljon Norjassa – nuorten leirillä – tapahtunut joukkomurha järkytti jokaista. Sillä ei ole mitään tekemistä ajan hengen myötäilyn kanssa, vaikka sen varjolla kasvaminen usein kyseenalaistetaan. Ilman kontekstinlukutaitoa jäämme vastailemaan kysymyksiin, joita kukaan ei enää kysy, saarnaamaan asioista, jotka eivät kosketa, tai puhumaan kieltä, jota kukaan ei ymmärrä. Järkyttävä tragedia ei saa kelvata keppihevoseksi minkään aatteen tai asian puolustamiseen saatikka omahyväiseen itsekorostukseen. Se tarkoitus ei ole myöskään itselläni, kun kiitän teitä kaikkia, jotka käsittelitte asiaa lasten, nuorten ja aikuisten kanssa kesän leireillä ja tapahtumissa. Kiitos myös avoimista kirkonovista ja hartaushetkistä. Olimme omalla paikallamme ja teimme järkytyksen keskellä sen työn, joka meille kuuluu. Mikäli olet jo huomannut, hiippakuntalehti on vaihtanut nimeään ja ulkoasuaan. Saman ulkoasun muutoksen näet syksyn aikana muissa painotuotteissamme sekä nettisivuillamme. Lehden nimi on nyt ja jatkossa Kumppani. Uudistuneen nimen, ulkoasun ja sisällön kautta haluamme viestittää vahvemmin tavoitteitamme. Johtajuuden tukeminen, työn kehittäminen, matkakumppanuus ja hengellisyyden vahvistaminen – ne ovat jatkossakin työllemme keskeisiä asioita. Tämän lehden teemana on kontekstuaalisuus ja kontekstuaalinen teologia. Teologiaa ei tehdä tyhjiössä, vaan aina jossakin ajassa ja paikassa. Kontekstin eli toimintaympäristömme tutkiminen on edellytys teologian tekemiselle ja myös edellytys onnistuneelle seurakuntatyölle. Teologiaa ei tehdä sen itsensä takia, vaan Raamattua ja uskoa tuodaan todeksi juuri tämän ajan ihmisille. Kuuntelen mielelläni palautetta lehden sisällöstä ja ulkoasusta. Mielelläni otan vastaan myös juttuehdotuksia tulevia lehtiä varten. Mikä sinusta olisi aihe, joka erityisesti kaipaisi käsittelyä? Toimintaympäristön tarkkailun on oltava jatkuvaa, mikäli haluamme pitää edelleen kirkon kylän keskellä ja sanomamme ymmärrettävänä ja uskottavana. Ilman pysähtymistä ja ympärille katselua kirkko on vaarassa museoitua riittien ja kummallisen kielen perinneyhdistykseksi. Kirkko on aina elänyt muutoksessa ja kasvanut vastaamaan kunkin ajan ja kulttuurin kysymyksiin. Se on vaatinut välillä kipeitäkin keskusteluja ja kasvamista näkemään asioita uudelleen ja uudella tavalla. 4 Kumppani 2•2011 Toivotan sinulle antoisia lukuhetkiä uuden Kumppanisi kanssa. Mikko Sulander hiippakuntasihteeri päätoimittaja Ajankohtaista KUVA: Hannu Laukkonen KUVA: Maria Pitkäranta Ansioituneita työntekijöitä muistettiin kapitulin istunnossa 11.1. 3.–4.2. Hämeenlinnassa Johtamisen foorumissa tutkittiin johtajuutta ja hengellisyyttä. Kuvan paneelissa Airi Raitaranta, Hannu Ullner ja Jussi Holopainen. KUVA: Erja Saarinen ssa elokuu ä s s e d ä ipisen jä alitoimen hi ila a p o l o a Matt Jussi H aalle pastor ii Juha m p i a o v t a ä virk erin tasihte pakun 2 asti. 1 30.4.20 Lapsityönohjaajien ja -teologien neuvottelupäiviä vietettiin Aulangolla 30.3.–1.4. Teemana oli – Elä ihmeessä! Leevi Häikiön jäädessä eläkkeelle uutena lakimiesasessorina aloittaa 1.11. varatuomari Jorma Juutilainen. Hän on työskennellyt aikaisemmin Helsingin seudun liikenne -kuntayhtymän palveluksessa ja asuu perheineen Tampereella. KUVA: HSL:n arkisto Kumppani 2•2011 5 Kontekstuaalisuus: kohti arjen kristillisyyttä Tamperelainen Hanne von Weissenberg työskentelee Helsingin yliopiston eksegetiikan osastolla tutkijatohtorina. 6 Kumppani 2•2011 TEKSTI: Ari Hukari KUVAT: Tanja Mikkola/Creastock Konteksti tarkoittaa tapahtumaympäristöä. Evankeliumi ei liiku tyhjiössä vaan se on aina sidoksissa aikansa kieleen ja kulttuuriin. Raamatun tapahtumilla oli oma historiallinen viitekehyksensä. Samoin nyt, kun Raamattua luemme, tulkitsemme ja sovellamme elämäämme, teemme sitä oman elämänkokemuksemme läpi. Kun kysymme, miten kirkon oppi tai Raamatun sana elää ihmisten omien elämänkysymysten keskellä, teemme kontekstuaalista teologiaa. Etsimme Tampereen hiippakunnassa uusia ja tuoreita tapoja toimia kontekstilähtöisemmin. Siksi haastattelin kahta pappiamme oppiakseni ymmärtämään paremmin, miten voisimme vahvistaa kontekstuaalista työotetta seurakunnissa. Tamperelainen Hanne von Weissenberg työskentelee Helsingin yliopiston eksegetiikan osastolla tutkijatohtorina. Hanne, mitä kontekstuaalisen teologian tekeminen mielestäsi tarkoittaa? Olet korostanut teologiaa tekemisenä ja sitä, että kaikki osallistuvat teologian tekemiseen. Mitä tarkoitat? Kontekstuaalisen teologian lähtökohta on tavallinen elämä ja pyrkimys yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Teologia on teonsana. Kristinusko on käytännöllistä ja arkista. Kristinusko ei ole teoriaa vaan toimintaa. Kaikkien osallistuminen teologian tekemiseen merkitsee sitä, että pappi ei ole kirkollisen hierarkian huipulta totuuksia julistava asiantuntija. Papin tehtävä on tehdä tilaa pohdinnalle, jossa yhdessä syntyy ymmärrys siitä mitä tarkoittaa olla kristitty tässä ajassa ja paikassa. Miten sinä innostuit kontekstuaalisuudesta? Yksi innostava kokemus oli Kari Latvuksen seminaari Raamatun köyhyy- Seurakuntien toimintaym- ta nousevaa raamattukritiikkiä. päristö on nopeassa muu- Olemme opetelleet ystävyyshiippakuntamme Manchesterin kanssa kontekstuaalisen teologian tekemistä. Mikä siinä on ollut sinulle merkityksellistä? toksessa. Olemme havahtuneet siihen, että kirkon sanoma kuulostaa monen suomalaisen korvissa oudolta ja käsittämättömältä. Kun koetamme maastouttaa sanomaamme tai toimintatapaamme sellai- seksi, että se vastaisi läheisemmin ihmisten omaa arkista elämänkokemusta, puhumme kontekstuaali- suudesta. den ja oikeudenmukaisuuden teksteistä, sekä Karin teos Arjen teologia. Toinen oli aika, jonka asuin Manchesterissä. Kotiseurakuntamme jäsenet tulivat monista eri maista ja uskonnollisista liikkeistä, osa oli varakkaita, osa valtavan köyhiä. Oli inspiroivaa nähdä miten kristinuskoa sanoitettiin ja jumalanpalvelus toteutettiin ymmärrettävästi ihmisille, joille ei välttämättä ollut yhteistä kieltä tai jaettua kokemusmaailmaa. Olet raamatuntutkija ja puhut Raamatun kontekstuaalisesta käytöstä. Millaista se on käytännössä? Raamatun tulkinnassa lähdetään liikkeelle raamatunlukijoiden arjesta. Pappina minun tulisi olla valppaana kuulemaan kaikkia kysymyksiä ja ääniä eikä kaapata Raamatun tulkintaoikeutta itselleni. Toisaalta se tarkoittaa Raamatun tekstien oman kontekstisidonnaisuuden hyväksymistä. Tekstit eivät syntyneet tyhjiössä. Joskus se voi myös tarkoittaa arjen kokemuksis- Olen oppinut sen, että kirkolla ja teologialla voi olla tärkeää sanottavaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kristinuskosta voi puhua ymmärrettävästi ja ilman teknisiä termejä, jotka vaativat vuosikausien opiskelua avautuakseen. Olet toiminut nuorten pappien kouluttajana hiippakuntamme raamattutiedon pastoraalikursseilla. Mitä olet oppinut niissä prosesseissa kontekstuaalisen teologian tekemisestä? Arjesta lähtevä tapa tehdä teologiaa, tulkita Raamattua ja olla pappi on monille hyvin luontevaa ja tuttua. Emme ole keksimässä pyörää uudestaan, vaan rohkaisemassa ihmisiä toteuttamaan jotain, joka jo valmiiksi tuntuu oikealta. Miten näet kontekstilähtöisen työskentelyn tulevaisuuden? Mitä toivoisit tapahtuvan seurakunnissamme ja työyhteisöissämme? Toivoisin että jyrkät jakolinjat uskon ”ammattilaisten” ja harrastelijoiden välillä voisivat hävitä. Haaveilen kirkosta, joka vastoinkäymisistä lannistumatta kulkee rukouksen tietä ja väsymättä tavoittelee oikeudenmukaisuutta. Karoliina Löytty toimii seurakuntapastorina Nokian seurakunnassa. Karoliina, mitä sinulle merkitsee kontekstuaalinen ajattelu? Ihmisen elämä otetaan kokonaisuudessaan todesta. Kun puhutaan Jumalasta, ei leijailla jossain kaukana vaan lähestytään aihetta siitä käsin, mitä ihmisellä tai yhteisöllä on meneillään normaalissa elämässään. Afrikkalainen teologi Kä Mana toteaa, että kontekstuaalisuus on todellista sa- Kumppani 2•2011 7 Karoliina Löytty toimii seurakuntapastorina Nokian seurakunnassa. Jumala vaikuttaa afrikkalaisessa uskossa konkreettisesti ja yhteisöllisesti. Pelastus on myös kaikkea sitä, mikä saa yhteisön toimimaan yhteiseksi hyväksi. Tässä meillä suomalaisilla olisi paljon opittavaa. Miten arvioisit oppimaasi hiippakunnan pastoraalikursseilla? Antoivatko ne jotakin uutta ideaa kontekstuaalisuuden suuntaan? nan lihaksi tulemista. Raamattua voidaan lukea suoraan ihmisen omasta näkökulmasta ja antaa Jumalan puhutella. Parhaimmillaan se alkaa vaikuttaa saman tien toimintana. Miten innostuit kontekstuaalisuudesta? Asuin vanhempieni kanssa teinityttönä Senegalissa ja sieltä tarttui mukaan ajatus ihmisestä Luojan luomana kokonaisuutena. Minusta tuntuu vieraalta ajatukselta jakaa ihminen kahtia ruumiiseen ja henkeen. Ihmisen kaikki kokemukset ja olosuhteet on otettava huomioon teologian tekemisessä. Jumalasta puhumisen pitää olla aitoa, sen pitää koskettaa niitä asioita, jotka muutenkin elämässä koskettavat meitä. Senegalissa ihmiset puhuvat uskonasioista sekä elämän oikeasta ja väärästä luontevasti. Heillä on myös tietoisuus siitä, että ylipäänsä hengissä selviäminen riippuu niistä realiteeteista, jotka Jumala meille antaa. Usko ei kosketa ainoastaan jotain ihmisen hengellistä osa-aluetta vaan koko elämää. Pastoraalikurssilla opin toteuttamaan kontekstuaalisen raamatuntulkinnan periaatteita käytännössä. Sain paljon hyviä vinkkejä ja ajatuksia siitä, miten ihmiset voi ottaa mukaan vuorovaikutukseen ja itse keskustelemaan uskon sisällöistä. Ihmiset pitää saada tekemään meidän työntekijöiden kanssa, pohtimaan ja tulkitsemaan yhdessä. Silloin Sana avautuu aivan uudella tavalla Mitä mahdollisuuksia näet arjen teologialle seurakuntatyössä? Kaiken teologiamme pitäisi olla arjen teologiaa. Esimerkit tavallisesta ihmiselämästä, kielen elävyys ja vuorovaikutuksellisuus merkitsevät paljon. Kontekstia voi tuoda esiin papin työssä esineillä, mielikuvilla ja monenlaisella luovuudella. Samastumalla ihminen kokee hartauden uudella tavalla. Kaikkein tärkeintä on oma kontekstilähtöinen asenne. Se tarkoittaa sisäistä keskustelua elämässä, omassa ympäristössä, kaikissa ajan ilmiöissä ja näiden huomioiden tuomista vuorovaikutukseen Raamatun ja kristinopin kanssa. Kontekstuaalisuus on ennen kaikkea omaa ajattelua vaativaa työtä. Mitä esteitä tai rajoitteita näet kontekstuaalisen teologian harjoittamiselle seurakuntapappina? Esteet kontekstuaalisuudelle ovat ensisijaisesti oman pään sisällä. Jumalalla on jotain sanottava ihan joka tilanteeseen, meidän pitää vain tavoittaa se. Toinen rajoittava tekijä on aika. Jos ei ole aikaa, töitä tehdään helposti samalla vanhalla kaavalla eikä ole mahdollisuutta miettiä asiaa uudelta kantilta. Eniten tarvittaisiin vain läsnäoloa, kuuntelua ja ajattelua. Millaisesta kontekstuaalisuudesta unelmoit? Unelmoin siitä, että osaisimme olla seurakuntatyössä luovempia. Kontekstuaalisuus vapauttaa päästämään irti tavoista, jotka eivät ole tätä aikaa. Tarkoitan turhaa pönötystä ja jäykkyyttä, mikä kirkollisissa tilanteissa usein vallitsee. Ei tarvitse piiloutua roolien tai totuttujen toimintatapojen taakse, vaan Sana voi alkaa tuottaa aivan uudenlaista vapautta, rakkautta ja yhteyttä. Lopuksi Kun kuuntelen näiden kahden papin puhetta, tunnistan itsessäni kaipauksen elämänmakuisempaan ja yhteisöllisempään, arkisempaan ja yhteiskunnallisempaan ajatteluun. Ainakin olemme vapautumassa työntekijäkeskeisyydestä ja pappien ylivallasta. Olemme lukeneet pyhät tekstimme hyvin, mutta osaammeko lukea kontekstia? Ari Hukari Kuvassa vasemmalta Namibian johtava piispa Shekutamba V.V. Nambala, Tampereen hiippakunnan piispa Matti Repo, ja läntisen hiippakunnan piispa Josafat Shanghala. Namibia sai uudet piispat TEKSTI: Sampo Kujala KUVA: Ari Koivulahti Kolmisen tuhatta ihmistä oli saapunut paikalle Namibian kirkon (ELCIN) läntisen hiippakunnan kurssikeskuksen alueelle Ongwedivassa. Alueelle oli viritetty telttakatoksia ja alttarina palveleva esiintymislava piispojen vihkimystilaisuutta varten maaliskuussa 2011. Paikalle oli saapunut pappeja, diakoneja, kuorolaisia ja eri-ikäisiä seurakuntalaisia joka puolelta maata. Juhlaan osallistui myös maan presidentti Pohamba, ministereitä sekä kirkollisia vieraita naapurimaista, Saksasta, Slovakiasta ja Suomesta. Uusien piispojen puheissa korostui kirkon toiminta erityisesti köyhien ja unohdettujen puolesta sekä taisteleminen epäoikeudenmukaisuutta ja korruptiota vastaan yhteiskunnassa. Presidentti ilmoitti toimivansa samojen periaatteiden puolesta, antoi tunnustusta kirkolle sen osuudesta itsenäisyystaistelussa sekä koulujen ja sairaaloiden perustamisesta syrjäseuduille. Presidentti kiitti myös Suomen valtiota ja kirkkoa kaikesta siitä, mitä vuosien varrella on tehty Namibian hyväksi. Matkan yhteydessä käytiin myös ns. pyöreän pöydän yhteistyöneuvottelu kirkkojen ja muiden toimijoiden kesken. Suomen Lähetysseuran Namibian budjetti on parina viime vuonna ollut vuosittain lähes miljoona euroa ja Diakonissalaitoksen noin 100 000 euroa. Tampereen hiippakuntien seurakunnilla on Lähetysseuran kanssa 24 Namibiaan kohdistettua kannatussopimusta. Suurin tämän hetkinen projekti on Onandjokwen sairaalan peruskorjaus, johon tutustuttiin neuvottelujen päätyttyä ark- kitehti Jarmo Lehtisen johdolla. Tampereen hiippakunta seurakuntineen on ollut erityisen aktiivinen sairaalahankkeen tukija. (Katso lisää www.selmansairaala. info). Maassa, jossa on suuret maansisäiset tuloerot kirkon itsekannattavuus ei näytä toteutuvan. Ongelmana on raha, jota köyhillä seurakuntalaisilla ei ole. Näyttää siltä, että vielä useamman vuoden ajan namibialaiset tarvitsevat rahallista tukeamme. RT neuvotteluissa kysyttiin ”Do you hear us?”. Tulevaisuudessa näemme varmaan vieläkin namibialaisemman kirkon. Sampo Kujala kappalainen, Hämeenlinna-Vanajan seurakunta Kumppani 2•2011 9 Kädet ristiin ja ahdistumaan TEKSTI ja KUVAT: Laura Kuivalahti Seurakunnan opiskelija-aktiivit saapuvat viikoittaiseen Maria astuu ulos seurakunnan opiskelijaillasta hämmentyneenä. ”Paha ihminen” oli illan vetäjä sanonut. Eikä hän ollut liittänyt sitä pedofiileihin tai massamurhaajiin vaan ihmisiin, jotka eivät tarpeeksi intensiivisesti ajattele Jumalan luomistyötä. Ensimmäistä kertaa opiskelijaillassa vierailleelle se oli liikaa. – Tämä oli kaikkea sitä, minkä näen uskonnossa negatiivisena. Tällä tavoin kirkko minulle lapsena näyttäytyi: tiukka pyhäkouluopettaja osoittelemassa tavallisten ihmisten vikoja ja vääriä tekoja, vaikkeivät nämä olisi edes valinneet niin sanotusti väärin. Maria on tavallinen suomalainen nuori mitä uskontoon tulee. Rippikoulu on käyty, mutta seurakunta ei lopulta imaissut häntä mukaan toimintaansa kovinkaan tiukasti. Viime vuosina Maria on käynyt vain sukulaisnuorten konfirmaatioissa ja osallistunut seurakunnan kuorotoimintaan. – Pari vuotta sitten menin joulukirkkoon, onhan se todella tunnelmallinen tilaisuus. Siellä pappi saarnasi, ettei Jumala kuullut keskitysleireillä olleita. opiskelijailtaan hymyssä suin. Tiivis yhteisö ja yhteinen 10 Kumppani 2•2011 usko toivottavat tervetulleeksi jo ulko-ovella. Mutta miltä tuntuvat rukoilu, ylistyslaulut sekä kristillinen opetus seurakunnan toiminnan ulkopuolisten silmin? Maria ja Niina (nimet muutettu) kävivät seurakunnan opiskelijailloissa kokeilemassa, miltä tuntuu olla ulkopuolinen sisäpuolella. Mitä muuta tällainen voi minulle muka tarjota? Maria pohtii, etteivät tavalliset sunnuntaisaarnat tarjoa nuorille juuri mitään. Papit ovat harvoin parikymppisiä, ja kuulijakuntakin koostuu suurimmaksi osaksi eläkeläisistä. Ei mikään ihme että nuorille läheisiä elämän teemoja ei saarnoissa käsitellä. ”Painostus ei tuntunut hyvältä” Opiskelijailta oli Marialle ahdistava kokemus. Iltaan tullessaan hän odotti hengähdyshetkeä arjen keskelle, yleistä rauhallisuutta. Sitä hän ei saanut, vaan illan tunnelma oli ahdistava, tuomitseva. Ihmisiä oli paikalla vain muutama ja illan vetäjät olivat sen verran Mariaa vanhempia, etteivät heidän elämäntilanteensa enää kohdanneet tämän kanssa. – En oikein tiennyt mistä vetäjä loppujen lopuksi puhui, hän hyppi niin paljon asiasta toiseen. Olin tullut vain katselemaan ja kuuntelemaan, mutta vetäjät alkoivat heti kysellä koska tulen uudestaan. Painostus ei tuntunut hyvältä. Ensikertalaisena hän odotti käytännönläheistä opetusta. Illan vetäjän pöydälle nostama paperipinkka tieteen ja uskonnon vertailusta nosti kylmän hien pintaan. Myös pienen yhteisön ongelmat leimasivat ilmapiiriä, joka Marian mielestä oli suvaitsematon. – Kyllä minua harmittaa, ettei ilta herättänyt minussa kysymyksiä vaan enemmän ahdistusta. Jo etukäteen toivoin, että saisin olla mukana vain sen verran kun tuntuu hyvältä, mutta pienessä ryhmässä kaikkia painostettiin juttelemaan. Maria arvelee viihtyvänsä paremmin opiskelijoiden itsensä järjestämässä illassa. Ylipäätään hän toivoisi kirkolta mahdollisuutta paeta kiireistä arkea ja paikkaa, jossa voisi tuntea olonsa hyväksytyksi. Tärkein katoaa – Tuntuu että nykyisin täytyy olla kaikesta jotain mieltä. Uskovaiset kiistelevät homoseksuaalien vihkimisestä ja naispappeudesta. Ne uskonnon tärkeimmät asiat hautautuvat näiden kiistojen alle. Maria toivoisi kirkolta ja etenkin sen pienemmiltä yhteisöiltä suvaitsevaisuutta, ettei kenenkään tarvitsisi puolustella olemassaoloaan. Nuorten on vaikea tulla mukaan toimintaan jos lähtökohtaisesti heidän teoissaan on jotain väärää. – Nyt mietitään, pitäisikö homoliitot siunata. Suurempi kysymys mielestäni on, mikseivät kaikki ole samanarvoisia, miksei kaikilla voisi olla hyvä olla. Maria ihmettelee, miten kirkko suunnittelee säilyttävänsä kilpailukykynsä nuorten keskuudessa, jos se ei tarjoa mitään nykyaikaista. Internet nostaa nykyään maan valtauskonnon rinnalle äärettömästi vaihtoehtoja. – Aatteitaan ei tarvitse myydä kadulla puoleen hintaan, mutta täytyy osata sopeutua. Rukoilu vain itselle Opiskelijailta päätettiin rukoukseen. Il- lan vetäjä kehotti opiskelijoitakin rukoilemaan ääneen. Mariaa rukoilu ahdisti, hän ei halunnut sanoa mietteitään ääneen. Lisäksi vetäjän rukous tuntui liian henkilöivältä, osoittelevalta. – En ristinyt käsiäni, mutta painoin katseeni alas. En halunnut loukata muita, muttei tällainen minulle sovi ollenkaan. Yleisesti Maria pitää rukoilua ihan hyvänä tapana. – Jokainenhan meistä rukoilee. Rukous on tavallaan asioiden jäsentelyä. Se mitä rukoilusta ajattelee, antaa sille merkityksen. Samalla tavalla nekin jotka eivät usko miettivät asioitaan päässään ja toivovat toisille hyvää. Kumppani 2•2011 11 ulkopuoliseksi, kaikki tuntuivat olevat tuttuja jo entuudestaan. Seurakunnan tavat aina rukoilusta lähtien olivat vieraita, ja Niinasta tuntui kuin hänen olisi täytynyt esittää osaavansa ja tietävänsä kaiken. Vuosia sitten tunnettu ulkopuolisuus palasi Niinan mieleen ja purkautui ennen seurakunnan tiloihin astumista ahdistuksena. Mitä jos joku kysyy minulta jotain? Mitä jos minun pitää sanoa tai tehdä jotain? – Ehkä sitä pitäisi käydä jotkut perusopinnot aiheesta, jotta tietäisi mitä pitää tehdä. Pelkäsin koko ajan, että joku vetää huomion minuun. Välillä teki vain mieli juosta karkuun. Sisäistä valoa etsimässä Osa-aika uskovainen – Mua ahdistaa, Niina kuiskaa. Ovi Niinan edessä aukeaa ja sulkeutuu, kun opiskelijoita virtaa tasaiseen tahtiin seurakunnan opiskelijailtaan. Niina astuu sisään ja istuu vapaalle penkille. Hän ei tunne lauluja, joita ympärillä istuvat nuoret laulavat. Kun tulee aika rukoilla ryhmissä, Niina pudistaa päästänsä naapurin kysyvälle katseelle ja sanoo vain kuuntelevansa. Niina on ulkopuolinen sisäpuolella. 12 Kumppani 2•2011 ”Välillä haluaisi juosta karkuun” Niina ei ole koskaan kuulunut kirkkoon, mutta muuttaessaan uudelle paikkakunnalle opintojen perässä viisi vuotta sitten, hän kävi muutamissa seurakunnan opiskelijailloissa. – Kirkko on minusta kaukainen instituutio ja laitos. Se on kerho, johon en ole koskaan kuulunut. Opiskelijailloissa Niina tunsi olonsa Opiskelijaillat eivät kuitenkaan olleet Niinalle pelkkää ahdistusta. – Ensimmäisessä tällaisessa illassa näin, että monella uskovaisella loisti ikään kuin valo kasvoissa ja silmissä. Se oli omituista ja hienoa. Kuin Jumala tai ajatus Jumalasta olisi saanut sen aikaan. Sellainen elämä on varmasti kauhean onnellista ja mielenkiintoista. Niina ei ole varma, voiko hän koskaan itse saavuttaa uskovaisten kasvoilla näkemäänsä loistetta. Lähes koko Niinan lähipiiri koostuu ateisteista, eikä heiltä tipu tukea uskon etsimisessä. Opiskelijaillassa Niinasta tuntui hyvältä katsoa, kuinka nuoret luottivat toisiinsa ja Jumalaan. – Harvoin normaalielämässä on tilanteita, joissa ihmiset ovat hyviä, enemmän se pahuus paistaa läpi. Tuolla rukoiltiin toisten puolesta, sen vieressä istuvan. Niina pohtii, että hänen uskovissa näkemänsä rauhallisuus ja varmuus vaatisivat jatkuvaa ruokkimista. Ateisteista koostuva lähipiiri tukahduttaa hänen sisäistä valoaan, kun taas muut uskosta kiinnostuneet vahvistaisivat sitä. Niina kaipaa ympärilleen samojen asioiden kanssa kamppailevia ihmisiä. – Liikun paljon ihmisten kanssa, joiden mielestä hyvää ajanviettoa on kertoa mitä on lukenut tai mitä Kafka tai joku muu filosofi on sanonut. Se kyllästyttää minua suurimman osan ajasta. Sitten äkkiä olenkin tilanteessa, jossa ihmiset itkevät ja avautuvat toisilleen ja jokainen saa olla mitä on. Se tuntui hyvin kotoisalta. Freelancer-kristitty Opiskelijailta, jossa Niina vieraili, koostui pääosin laulusta, rukouksista sekä pienistä puheenpätkistä. Niinasta juuri nuorien oma-aloitteisuus oli illan parasta antia. Kaikki olivat mukana vapaaehtoisesti, eivät pakotettuina tuntipalkan juostessa. – Minuakin nuoremmat puhuivat ja he osasivat asiansa, jos tässä nyt voi jotain osata. Heillä oli se tunne, usko sisällään. Ei siinä tarvita vanhaa miestä liperit kaulassa saarnaamaan, tämä toimi minulle paremmin. Niina on ollut mukana myös opetuksellisessa opiskelijaillassa. Koska Raamattu ei ole Niinalle kovin tuttu, hän nautti uuden oppimisesta. Kuunteleminen antoi hänelle myös mahdollisuuden jäädä istumaan taka-alalle ilman pelkoa huomion keskipisteeksi joutumisesta. Yleisesti tunnelma opiskelijailloissa on Niinan mielestä ollut lämmin ja vastaanottava. Uusia kohdeltiin lempeästi ja heidän saapumisestaan iloittiin. Niina myöntääkin ahdistuneisuutensa johtuvan pääosin hänen omasta ujoudestaan. Paljon on vielä opittavaa. Niina ei vielä tiedä, aikooko hän jatkossa osallistua seurakunnan toimintaan. Toisaalta uskonto ja Jumala kiehtovat häntä, mutta ujoudesta kärsivä opiskelija tarvitsisi ystävän, jonka kanssa voisi mennä iltoihin yhdessä. Suuri askel olisi myös ateistisen lähipiirin ennakkoluulojen unohtaminen. Ainakaan kirkkoon Niina ei ole lähiaikoina liittymässä, omaa paikkaa uskossa täytyy vielä etsiä. – En sano olevani uskovainen. Olen sellainen freelancer-kristitty. En halua tunnustaa mitään klubia tai väriä, omat ajatukseni ovat vielä niin hajallaan. Toisaalta olen miettinyt, ettei sitä ehkä tarvitse edes päättää kenen kerhon säännöillä pitäisi pelata. Ei sillä loppujen lopuksi ole väliä. Kumppani 2•2011 13 Pyhä, kirkko ja markkinavoimat TEKSTI: Mikko Sulander KUVAT: Erja Saarinen — Minua kiinnostaa ymmärtää sitä, mikä milloinkin on pyhää, kertoo Sumiala niistä syistä, miksi hän on valinnut yhdeksi tutkimusaiheekseen juuri pyhän ja pyhyyden. Ajattelunsa pohjana hänellä on ranskalaisen sosiologi Emilé Durkheimin teoria, jonka mukaan pyhä on yhteisön elämänydin – asia, joka lopulta liittää ihmiset yhteisöön. Tästä syystä väite, että pyhä on menettänyt merkityksensä, ei Sumialan mukaan pidä paikkaansa. — Minun Durkheimilainen lähtökohtani on, ettei mikään yhteisö ole mahdollinen, missä ei ole jotakin pyhää ydintä, toteaa tutkija. Tämä tekeekin tutkijan näkökulmasta kirkon tilanteen mielenkiintoiseksi. — Minua kiinnostaa tutkia sitä, miten yksilö liittyy tai on liittymättä yhteisöön, jonka ytimessä on pyhä. Pyhä ei kuitenkaan ole pysyvä, eikä sitä voida hallita oppilauseilla. Kirkon pyhyyttä voidaan katsella opin näkö- 14 Kumppani 2•2011 Pyhyys ei ole kadonnut minnekään, vaikka helposti teemme sellaisen tulkinnan ajastamme. Näin toteaa dosentti, filosofian tohtori kulmasta, mutta se ei ole koko totuus pyhyydestä. Sumialan mukaan kirkon oppi ja käytännöt eivät välttämättä kerro samasta pyhyydestä. — Pyhyyttä voidaan katsoa myös käytäntöjen näkökulmasta. Silloin kirkon pyhyys voi asettua eri kohtaan kuin se, mitä kirkko opillisesti sanoo olevansa. ja Tampereen sekä Helsin- Pyhät markkinavoimat gin yliopistojen tutkija Jo- Kysymykseen siitä, mikä määrittelee tämän ajan pyhää, Sumiala antaa mielenkiintoisen vastauksen. — Se on vähän tylsä vastaus, mutta kyllä se minusta tuolta rahan maailmasta löytyy, toteaa Sumiala kysymyksekseen tämän päivän pyhästä. Hänen mukaansa talouteen ja markkinavoimiin liittyvä puhe ja varsinkin hanna Sumiala. Monesta kirkollisesta seminaaris- ta sekä mm. Pyhä media -nimisestä kirjastaan tuttu tutkija nostaa esille ajatuksia pyhyydestä, kirkosta ja mediasta. ” Minua kiinnostaa tutkia sitä, miten yksilö liittyy tai on liittymättä yhteisöön, jonka ytimessä on pyhä. ” Onko kirkon painoarvo vähentynyt vai tarkoittaako itse asiassa se, että näistä asioista keskustellaan paljon sitä, että keskustelu vahvistaa kirkon merkitystä? ne asiat joista ei puhuta, ovat huomionarvoisia. Rahan ja talouden valta on saanut mystisiä ulottuvuuksia. Tarkastelemme käyriä, jotka menevät ylös ja alas. Pelkäämme ottaa esille asioita, jotta markkinavoimat eivät häiriintyisi. — Kukaan ei oikein tiedä, missä ne markkinat ovat. On asioita, joita ei saa sanoa koska markkinat voivat reagoida siihen ikävästi. Samaan aiheeseen liittyy Sumialan mukaan huomiotalouden logiikka, joka hänen mukaansa on valunut jo päiväkoteihin asti. —Kun katsoo ympärille, näyttää siltä joskus, että kaikki haluavat olla vain Idols-tähtiä ja haluavat saada kuuluisuutta. —Solidaarisuus tai se, että kaikki ovat samanarvoisia, ei ole enää kauheassa kurssissa, toteaa Sumiala ja huomaa samalla itsekin käyttävänsä talouden termistöä. miset enää kirkon arvomaailmaa. Vaikka yhteiskunnan moniarvoistumisesta puhutaan paljon, ei se välttämättä yksin selitä kirkon muuttunutta sijaintia pois kylän keskeltä. Puhe moniarvoistumisesta ei välttämättä hänen mukaansa selitä tätä. — Onko koskaan ollut sellaista aikakautta, jolloin kaikki ihmiset ovat jakaneet saman arvomaailman? Sumiala kyseenalaistaa käsitystä moniarvoistumisesta. Jonkinlainen viesti kirkon asemasta nyky-yhteiskunnassa on myös kirkon liepeillä herännyt keskustelu esimerkiksi seksuaalisuudesta. Sumialan mukaan siinä voidaan nähdä kirkon merkitystä korostava argumentaatio. — Onko kirkon painoarvo vähentynyt vai tarkoittaako itse asiassa se, että näistä asioista keskustellaan paljon sitä, että keskustelu vahvistaa kirkon merkitystä? Onko kirkolla merkitystä? Kirkko ja media — Pyhä yhteys suomalaisuuden ja luterilaisuuden välillä on murtunut viimeisten vuosikymmenten aikana, hän toteaa. Sumialan mukaan tähän liittyy ajatus siitä, ettei yhtenäiseen kertomukseen luterilaisuudesta ja suomalaisuudesta haluta enää liittyä. Se on ollut kirkolle suuri haaste. Kristillisyys ja pyhyys elävät hänen mukaansa koko ajan ja saavat toisenlaisia muotoja. Tämä voi osaltaan aiheuttaa tulkintaa siitä, että kirkossa on luovuttu pyhästä. Keskustelussa kirkon asemasta ja paikasta Sumiala näkee kaksi puolta. Yhtäältä voi tehdä selkeän havainnon siitä, että kirkko ei ole enää samalla tavoin ”keskellä kylää” kuin vielä vuosikymmeniä sitten. Toinen näkökulma liittyy taas kirkon painoarvoon ja siihen, jakavatko ih- Kirkkoon kuuluu hyvin moniääninen joukko ihmisiä. Kun toisessa päässä ajatellaan, että vain me pelastumme, pelastuvat toisessa päässä kaikki. Jos kirkko Sumialan mukaan haluaa säilyttää kansankirkon luonteensa, sen olisi rohkeasti pystyttävä puolustamaan sitä. — Kirkkoon kuuluu ristiriitainen joukko. Pitäisi enemmän sanoa ääneen sitä, että kirkko on moniääninen ja se kuuluu kirkon ideaan. Julkisuutta ei tutkijan mukaan voi juurikaan hallita, mutta sen ongelman sijaan hän herättelee kysymystä siitä, onko kirkko tehnyt kaiken tarpeellisen. —Jos kirkossa ollaan sitä mieltä, ettei seksuaalisuus ei ole se tärkein teema, niin miksi kirkko ei sitten itse nosta esille muita teemoja? Tai jos se nostaa, miksi se ei saa läpi niitä julkisuudessa? Samalla hän kuitenkin sanoo ääneen Johanna Sumiala on mediatutkija Tampereen ja Helsingin yliopistoissa. Hän on vieraillut useissa kirkollisissa seminaareissa ja julkaissut kirkkoa ja mediaa käsittelevän Pyhä media –kirjan. ” Jos kirkossa ollaan sitä mieltä, ettei seksuaaisuus ei ole se tärkein teema, niin miksi kirkko ei sitten itse nosta esille muita teemoja? sen totuuden, että julkisuuteen nousee asioita jotka ovat myyviä. Seksuaalisuus ja kirkko muodostavat hänen mukaansa yhtälön, joka yksinkertaisesti on myyvä. Kirkon ei kuitenkaan pidä alistua tähän. — Se, mistä julkisuudessa keskustellaan, on median agenda, ja kirkko joutuu vain reagoimaan eikä toimi proaktiivisesti, toteaa Sumiala ja haastaa kirkkoa tutkimaan omia toimintatapojaan ja viestintäänsä. Kumppani 2•2011 15 Messussa 13 vuoden tauon jälkeen Tampereen hiippakunnan pääjumalanpalvelukset keräävät viikoittain kävijöitä keskimäärin noin 1,5 prosenttia ja muut jumalanpalvelukset lisäksi noin 1,3 prosenttia seurakuntien jäsenluvusta. Osa seurakuntalaisista toki myös seuraa jumalanpalveluksia radion, Virret olivat Hanna Derrickin mielestä yksi messun parhaista asioista. Internetin tai TV:n välityksellä. Jumalanpalvelukset TEKSTI: Jaakko Sorri KUVAT: Senni Sorri jäävät silti vuosittain kokonaan väliin varsin monelta Messuun Kalevan kirkkoon seurakuntalaiselta. Tapasin hyväntuulisen Hanna Derrickin Tampereella Kalevan kirkon portailla aurinkoisena vapunpäivänä. Derrick oli vastannut ilmoitukseeni, jossa hain haastateltavaksi ihmisiä, jotka eivät normaalisti käy jumalanpalveluksissa. Juttelimme aluksi lyhyesti ja menimme sitten kirkon penkkiin istumaan. Sopiva istumapaikka löytyi kirkon etuosasta. Aikoinaan Hanna Derrick oli ollut aktiivisesti mukana seurakuntansa nuorten toiminnassa mm. isosena. Myöhemmin hän oli monien ystäviensä tavoin eronnut kirkosta. Viime vuosien aikana hengelliset asiat olivat taas alkaneet kiin- Miltä ehtoollisjumalanpalvelus näyttää sellaisen ihmisen silmin, joka ei messuissa ole aikoihin käynyt? 16 Kumppani 2•2011 nostaa Hannaa, ja hän oli myös liittynyt takaisin kirkon jäseneksi. Messuun hän ei kuitenkaan ollut liittymisensä jälkeen osallistunut. Jumalanpalvelus alkoi urkujen soidessa. Alkusoittoa seurasi virsiä, saarna, uskontunnustus, rukousta, ehtoollinen ja loppusoitto. Aikaa messun alusta loppuun kului noin tunti ja vartti. Miltä messu vaikutti? Derrick kertoo, että kokemus oli ihan positiivinen. Messu myös vastasi muistikuvia nuoruuden jumalanpalveluksista: – Ihan tutulta ja turvalliselta tuntui kaik- Tapio Virtasen lähimmäisen rakkautta käsittelevä saarna oli puhutteleva. ki, kun on nuorena käynyt kirkossa paljonkin, Hanna totesi. – Päällimmäisenä jäi mieleen lämmin tunnelma, kirkolliset kuulutukset ja tietysti ehtoollinen, kun en ole ehtoollisella käynyt 13 vuoteen. Ei ole tuntunut siltä, että voisin mennä. Kun kysyn, mikä messussa oli parasta, seuraa nopea vastaus: – Virret! Tykkään kirkkomusiikista, vaikkei ehkä päällepäin uskoisi. Varsinkin kun on tullut vanhemmaksi ja vanhemmaksi, virsien sanoitukset menee ihan eri tavalla sisimpään. – Se mua kuitenkin ärsyttää, että kaikki virret on kirjoitettu miesäänelle. Kun ne on entisaikojen vanhojen ukkojen kirjoittamia ne virret, niin välillä menee liian korkealta ja välillä pitää möristä matalalta, Derrick kritisoi. Hän kertoo myös pitäneensä kansankielisestä saarnasta, jossa puhuttiin paljon lähimmäisenrakkaudesta. Hanna mainitsee, että monesti saarna yhdistetään ”saarnaamiseen” ja ”paasaamiseen”. Tapio Virtasen saarnaa hän piti kuitenkin puhuttelevana ja lempeänä. – Viisi vuotta sitten olisin voinut ärsyyntyä ja pitää tylsänä ja tyhmänä ja kaikkea mahdollista, mutta en enää, Derrick toteaa messusta kokonaisuutena. Miten kirkossa toimitaan? Derrick kertoo, ettei tunne jumalanpalveluksen rakennetta kovin hyvin. Sen hän mainitsee muistaneensa, että ehtoollinen on loppupäässä jumalanpalvelusta. Seisomaan nousemisten ja istumisten ajankohdat sai katsella muilta ja seurata perässä. Epätietoisuus siitä, miten kirkossa pitää toimia saattaa joidenkin kohdalla olla kynnys ja jopa este kirkkoon tulemiselle. Itseään Hanna kuitenkin luonnehtii ”supersosiaaliseksi”, joka ei hämmenny oudoissa tilanteissa. Keskustelussa nousevat esiin myös kirkon penkit. – Kyllähän nää penkit aika kovat on, Hanna mietiskelee, mutta jatkaa etteivät sohvatkaan tähän ympäristöön taitaisi sopia. Penkkeihin liittyy myös toinen on- gelma. Hanna kaipaisi seurakuntiin enemmän yhteisöllisyyttä ja ihmisten kohtaamista sen sijaan, että ihmiset istuvat vain kirkon penkissä ”eteenpäin”. Jumalanpalvelusten jälkeisiin kirkkokahveihin liittyy tähän liittyen paljon mahdollisuuksia. Suuria muutoksia jumalanpalveluksiin Derrick ei kerro kaipaavansa, vaan sanoo pitävänsä ”vanhanaikaisesta” jumalanpalveluksesta. Tunteiden hän tosin toivoisi voivan olla enemmän läsnä jumalanpalveluksissa. Miksi jumalanpalvelukset eivät kiinnosta useampia? Pohdimme syitä sille, miksi jumalanpalvelukset ovat jääneet väliin. Pääsyyksi nousee se, ettei niissä käyminen ole tullut tavaksi. Sunnuntai on laiskottelupäivä, jolloin on myös mahdollista nukkua pidempään. – Kuuntelen kyllä usein kirkonkelloja ja mietin, että voisko tonnekin mennä, mutta sitten vaan käännän kylkeä ja jatkan unia, Hanna Derrick pohdiskelee. Hän myös mainitsee, että houkutusta tulla jumalanpalvelukseen laskee nuorten kohdalla olennaisesti se, jos muita nuoria käy jumalanpalveluksissa vähän. Kysyn Hannan näkemystä siihen, mikä voisi olla syynä ihmisten jumalanpalveluksessa käymättömyyteen yleisesti. Derrick miettii hetken, ja vastaa sitten: – Varmaan monet mieltää, että se on tylsää. Koska osittain mäkin ajattelen niin. Sit varmaan sekin voi mietityttää, että olenko tarpeeksi kristitty tulemaan jumalanpalvelukseen. Olenko tarpeeksi hyvä, saanko tulla? Aurinko paistaa yhä astuessamme ulos kirkosta. Ilmeisesti messusta todellakin jäi ihan positiivinen vaikutelma, sillä Hanna kertoo aikovansa todennäköisesti käydä myöhemminkin jumalanpalveluksessa. Kumppani 2•2011 17 Punainen häpeä ja valkoinen häpeä Syyllisyyden teologiasta häpeän teologiaan? TEKSTI: Jussi Holopainen KUVA: Shutterstock Olemmeko siirtyneet länsimaissa syyllisyyskulttuurista häpeäkulttuuriin?! Kulttuurinen muutos on tapahtunut hitaasti, lähes huomaamatta. Luterilaiselle kirkolle tämä muutos on hämmentävä, koska uskon tulkintamme ja teologinen kielemme on syntynyt syyllisyyskulttuurissa. Voisiko häpeäkulttuurin tunnistaminen valottaa uskomme sisältöä ja Raamatun kertomuksia uudella tavalla? ” Miten häpeäkulttuuri voi valottaa uskomme sisällöstä sellaisia puolia, jotka ovat jääneet syyllisyyskulttuurin varjoon? 18 Kumppani 2•2011 ”Miten niin aikamme kulttuuri on häpeäkulttuuria? Pikemminkin häpeämättömyyden kulttuuria”, olen kuullut usean sanovan. Häpeämättömyys ja häpeä kietoutuvat kuitenkin usein yhteen. Mitä oikeastaan on häpeä? Tarkastellaan sitä ensin syyllisyyttä vasten. Terve syyllisyys liittyy tekoihin. Se kutsuu ihmistä mielenmuutokseen, suremaan ja korjaamaan sitä, mitä on rikkonut. Syyllisyyttä opitaan käsittelemään sanoilla. Anteeksi pyytämiseen ja saamiseen liittyy kuuleminen, auditiivisuus. Häpeä on puolestaan tunne, joka koskee koko ihmistä, hänen olemustaan ja olemistaan. Koska häpeän tunnetta hävetään, sitä on paljon vaikeampi tunnistaa, se pakenee ja piiloutuu. Vastaus häpeään ei ole anteeksi saaminen vaan hyväksytyksi ja nähdyksi tuleminen. Häpeään liittyy katse ja silmät, visuaalisuus. Häpeän jäsentämisessä voi auttaa psykiatri Aarne Austadin häpeän erottelu punaiseen ja valkoiseen häpeään. Punainen häpeä suojelee ihmistä ylittämästä sosiaalisia normeja, psyykkisiä ja fyysisiä rajoja. Lapsi sosiaalistuu yhteisössään punaisen häpeän kautta sopivan ja sopimattoman käyttäytymisen erottamiseen. Valkoinen häpeä puolestaan estää hyvän elämän toteutumisen. Se syntyy jo varhaisessa vuorovaikutuksessa, kun lapsi tipahtaa kannattelevasta suhteessa olemisesta. Läsnä olevan ja rakastavan katseen paikalla ammottaakin tyhjyys tai poissaolevat silmät. Lapsi kurottautuu tarvitsevuudessaan kohden hoitavaa vanhempaa, mutta tuleekin tavalla tai toisella torjutuksi. Tästä nouseva häpeän tunne kohdistuu takaisin lapseen, koko hänen persoonaansa. ”Hän ei löydä itseään, tunteitaan, kykyjään, aloitteitaan tai aikomuksiaan. Lapsen todellinen aito itse ei pääse kehittymään. Lapsesta tulee helppohoitoinen, vähään tyytyvä, alistuva tai varauksellinen. (Marja Schulman) Hän oppii joko vetäytymään häpeässään tai hyökkäämään häpeämättömyydessään. Hankkimaan muiden huomion joko kiltteydellään tai häpe- ämättömällä toiminnallaan. Syvimmiltään hän etsii sitä katsetta, joka hyväksyen näkisi hänet sellaisena kuin hän todellisesti on. simään yhteyttä ja vuorovaikutusta, nähdyksi tulemista ja osallistumista. Siksi häpeäkulttuuria leimaa myös dialogisuus ja visuaalisuus. ” Miten häpeän teologia voi muuttaa kirkon ja sen työntekijän roolia, toimin- 2. Syyllisyyskulttuurista 3. Mitä voisi olla häpeän häpeäkulttuuriin teologia? On arvioitu (Tillich), että länsimaisen ihmisen perusahdistus varhaiseen keskiaikaan asti liittyi kuoleman, pimeän ja pahojen henkien pelkoon. Ihmiset elivät pelon kulttuurissa. Sittemmin pelon tilalle perusahdistuksena astui syyllisyys erilaisten auktoriteettien edessä. Ihmisten elämää säätelivät tiukat sosiaaliset normit, joiden rikkominen merkitsi syyllisyyttä ja rangaistusta. Luther kamppaili ankaran jumalan kanssa, ei vain neuroottisena yksilönä vaan aikansa syyllisyyskulttuurin lapsena. Missä vaiheessa ja miten syyllisyyskulttuuri alkoi kehittyä häpeäkulttuuriksi? (Vertaa koulumaailmassa tapahtunutta muutosta.) Häpeän syntyminen liittyy psyykkisen kannattelun puutteeseen. Millaisen häpeäjäljen molemmat maailmansodat jättivät ihmisiin, perheisiin ja kokonaisiin kansakuntiin? Traumaattisia kokemuksia ei pystytty käsittelemään muuten kuin pakenemalla kovaan työntekoon ja suorittamiseen. Millaista laskua on maksanut se sukupolvi, joka näki vanhempansa aina työn touhussa mutta ei psyykkisesti läsnä? Mitä tapahtuu niissä perheissä tänään, jotka ovat työn perässä joutuneet muuttamaan vailla sosiaalisia turvaverkkoja ja joissa lapset joutuvat olemaan liian paljon yksin? Häpeäkulttuurin varjoisella puolella elää siis perusahdistuksena häpeä. Kokemus, että en ole arvokas, rakastettava omana itsenäni. Kokemus olemisesta ja olemassa olosta ohenee. Kulutus- ja viihdytyskulttuuri pyrkii paljolti täyttämään ja siten syventämään tätä ihmisen sisäistä tyhjyyttä, johon hänellä itsellään ei ole kontaktia. Nuoren peruskysymys ei ole, olenko tehnyt väärin vaan kuulunko joukkoon. Häpeäkulttuurilla on myös valoisampi puolensa. Syvempi kaipaus saa et- Luterilaisen kirkon kannalta tämä kulttuurin muutos tulee ongelmalliseksi, jos me puhumme ja toimimme työntekijöinä edelleen syyllisyyskulttuurista käsin, vaikka kohta suurin osa kirkon jäsenistä jäsentää todellisuutta häpeäkulttuurista käsin. Millaiseen uudelleen ajatteluun häpeäkulttuuri meitä haastaa? Miten häpeäkulttuuri voi valottaa uskomme sisällöstä sellaisia puolia, jotka ovat jääneet syyllisyyskulttuurin varjoon? Miten häpeän teologia voi muuttaa kirkon ja sen työntekijän roolia, toiminnan tapaa, fyysisiä tilaratkaisuja, jumalanpalveluskulttuuria? Ensinnäkin, häpeän teologiakuuluu kaikille, ei vain papeille. Se ei ole ensisijaisesti akateemista teologiaa vaan elämän teologiaa, häpeäkulttuurista käsin ajattelemista ja toimimista. Toiseksi, meitä kutsutaan tutkimaan omaa häpeän historiaamme, jota ilman häpeän dynamiikan ja kulttuurin ymmärtäminen jää ohueksi. Kolmanneksi, häpeän tunnistaminen voi johtaa Raamatun lukemiseen uusin silmin. Raamatun kirjoitukset ovat syntyneet häpeäkulttuurin keskellä, jossa kysymys kunniasta ja kasvojen menetyksestä on keskeinen. Suuri osa Raamatun kertomuksista on häpeäkertomuksia. Jeesuksen toiminta suuntautuu usein sinne, missä ihmiset elävät marginaalissa, yhteisön ulkopuolella häpeäänsä kantaen. Evankeliumikertomuksissa tulee vastaan kaiken aikaa spitaalisia, sokeita, sairaita, muukalaisia, seksuaaliselta käyttäytymiseltään yhteisön normeista poikkeavia. Parantamiskertomuksissa keskiössä ei ole itse fyysinen paraneminen vaan nähdyksi tuleminen ja uudenlaiseen suhteeseen asettuminen. Jeesus pysähtyy, koskettaa ja katsoo rakastaen. Ihminen tulee ulos häpeästään takaisin osallisuuteen. Jumalan rakkaus tulee ilmi juuri näissä häpeäkertomuk- nan tapaa, fyysisiä tilaratkaisuja, jumalanpalveluskulttuuria? sissa ja kulminoituu Jeesuksen ristin kuolemassa. Fyysisesti ja psyykkisesti häväistynä hänet teloitetaan, ihmiset, joita hän rakasti, hylkäävät hänet. Häpeän ytimessä hän huutaa: Jumalani, miksi hylkäsit minut? Häpeäkontekstista käsin uskomme ytimestä kääntyy meitä kohden häpeämme, rujoutemme ja outoutomme kantanut Kristus. Hän on se Jumalan puutarhuri, joka ei ole kiinnostunut vain puun hedelmistä vaan koko puusta, sen maaperästä, juurista ja olemuksesta. (Luuk. 13) 4. Miten eteenpäin? Itse asiassa meillä on jo paljon kokemusta häpeäkulttuurista. Tarvitaan vain tilaa tutkia tätä kokemusta ja kontekstia, tehdä ajatustyötä häpeäkontekstista käsin. Miksi? Jotta luterilainen uskomme ei kapseloituisi kultturisäilykkeeksi vaan välittäisi evankeliumin edelleen raikkaalla ja merkityksiä avaavalla tavalla! ” Häpeäkontekstista sin uskomme kääntyy meitä häpeämme, kä- ytimestä kohden rujoutemme ja outoutomme kantanut Kristus. Kumppani 2•2011 19 Normaali heittäköön ensimmäisen kiven TEKSTI: Teemu Ratinen, TM KUVA: Marjo Poutanen [email protected] Ajankohtaisen kakkosen viimesyksyinen ”Homoilta” ja kristillisen Nuotta-lehden Älä alistu! -kampanja reaktioineen kertovat hyvin, kuinka vaikeaa on tehdä Seksuaalisuuteen liittyvää kirkollista keskustelua on pitkään leimannut kompromissihakuisuus ja huoli kirkon yhtenäisyydestä. Tämän seurauksena kirkko on kuitenkin monien silmissä näyttäytynyt syrjinnän sallivana ja näkemyksiltään epäselvänä instituutiona, jolle jäsenmäärän säilyttäminen on ollut tärkeämpää kuin ihmisarvoisen elämän mahdollistaminen. Miten tästä eteenpäin? seksuaalisuuden teologiaa. Ongelma tiivistyy pohjimmiltaan kristilliseen ihmiskäsitykseen: millainen on ihminen, mikä hänelle on sallittua, hyväksyttävää, toivottavaa ja – ennen kaikkea – normaalia? 20 Kumppani 2•2011 Muuttuva ihminen – muuttuva kirkko? Tähänastisen keskustelun yksi keskeinen ongelma on ollut sen epämääräinen kuva siitä, mitä seksuaalisuus on. Lähtökohdaksi on otettu länsimaisessa ja kristillisessä ajattelussa luonnonlain kaltaisena pidetty käsitys siitä, että normaalin mitta toteutuu lisääntymiseen tähtäävässä, heteroseksuaalisesti haluavassa ihmisessä. Raamatunkin on tulkittu kuvastavan tätä universaalia ja muuttumatonta totuutta ihmisluonnosta: heteroseksuaalinen – aivan kuten homoseksuaalinenkin – kokemus haluineen ja nautintoineen on nähty yhtä vanhana kuin ihminen itse. Viime vuosikymmeninä seksuaalisuuden ja sukupuolen tutkijat ovat kuitenkin korostaneet entistä enemmän sitä, kuinka yksilön kokemus itsestä sukupuolisena ja seksuaalisena on sidoksissa aina ympäröivään kulttuuriin. On muun muassa esitetty, että vasta 1800-luvulla syntyi tapa liittää tietyt yksilön teot, tunteet, halut ja nautinnot yhteen niin, että saatettiin puhua homoseksuaalisuudesta erityisenä seksuaalisuuden lajina. Seksuaalisuutta tulisikin tarkastella muuttuvana ja häilyvänä ilmiönä: eri aikoina ihmiset ovat kokeneet ja toteuttaneet halujaan ja nautintojaan eri tavoin ja eri syistä. Samoin heteroseksuaalisuuden ja homoseksuaalisuuden kaltaiset kategoriat eivät ole luonnollisia vaan ne ovat syn- ” Viime vuosikymmeninä seksuaalisuuden ja sukupuolen tutkijat ovat kuitenkin korostaneet entistä enemmän sitä, kuinka yksilön kokemus itsestä sukupuolisena ja seksuaalisena on sidoksissa aina ympäröivään kulttuuriin. tyneet tietyn aikakauden ja tieteellisen ajattelun puitteissa. Ympäröivä kulttuuri tarjoaa ne raamit, joiden mukaan ihminen ymmärtää itseään ja tekojaan. Myös seksuaalisuuden merkitys ihmisen itseymmärryksen kannalta on alati kasvanut. Kun aikaisemmin seksuaalisia tekoja hahmotettiin lähinnä sallittujen ja kiellettyjen tekojen rekisterin kautta, nykyajan ihminen ymmärtää seksuaalisuutensa oman yksilöllisen minuutensa ytimenä. Seksuaalisuuden voi ajatella siirtyneen syyllisyyden kysymyksestä yhä enemmän häpeän kysymykseksi. Koemme syyllisyyttä silloin, kun olemme tehneet jotakin väärin. Häpeän kokemus tiivistyy sen sijaan kysymykseen siitä, kelpaammeko sellaisina kuin olemme. Nykyihmisen ongelma ei näyttäisikään olevan se, mitä vääriä seksuaalisia tekoja hän on tehnyt, vaan se, millaisena seksuaalisena olentona hän tulee hyväksytyksi. Seksuaalisuuden muuttunut merkitys on haaste kristilliselle ihmiskäsitykselle, ja siihen kirkko ei ole kyennyt vastaamaan. Perinteinen syntiä ja vääriä tekoja korostava lähestymistapa ei ole riittävä tilanteessa, jossa seksuaalisuus ymmärretään yksilön minuuden ytimenä. Kirkollisessa keskustelussa seksuaalisuuden muuttunut asema tulkitaan usein yhteiskunnan ”yliseksualisoitumiseksi”, jota tulee vastustaa perinteisistä arvoista käsin. Ehkä sen sijaan tulisi huomata, että kyse on suuremmasta muutoksesta siinä tavassa, jolla ihminen ymmärtää itseään ja suhdettaan muihin ihmisiin, jopa Jumalaan. Seksuaalisuuttaan häpeävää ihmistä ei auta se, että hyväksymme hänet ihmisenä, mutta emme hyväksy hänen seksuaalisuuttaan. Kyse on tällöin ihmisen hylkäämisestä häpeään. Kohti epänormaalien kirkkoa Kirkon kritiikitön sitoutuminen tiettyyn käsitykseen seksuaalisuuden luonteesta on vaarallista siksi, että kirkko tulee samalla vahvistaneeksi pohjimmiltaan keinotekoista käsitystä siitä, millainen on normaali ihminen. Samalla kyse on salakavalasta vallan käytöstä, jossa häpeän dynamiikan – hyväksytyksi tai hylätyksi tulemisen – kautta tuomitaan toiset kelpaamattomiksi samalla, kun toisten normaaliutta pidetään yllä. Valitettavan usein meillä on tarve vahvistaa käsitystä itsestämme normaalina ja häpeästä vapaana niiden kustannuksella, jotka eivät täytä vaadittuja mittoja. Erityisesti näin käy seksuaalisuuden alueella, joka koskettaa kysymystä siitä, ketä me pohjimmiltamme olemme. Kyse on kuitenkin nollasummapelistä, jossa oman normaaliuden hintana on pahimmillaan toisen ihmisen sosiaalinen kuolema. Ehkä seksuaalisuuden teologian tulisikin lähteä liikkeelle ajatuksesta, että jokaisen ihmisen seksuaalisuus on lähtökohtaisesti häpeällistä, puutteellista ja siksi epänormaalia. Häpeä ei ole vain homoseksuaalisiksi itsensä kokevien ihmisten tunne vaan se koskettaa jokaista meistä. Jos kiinnitämme huomiomme normaalin sijaan siihen, mikä meissä on outoa ja epänormaalia, saatamme huomata, ettei normaalia ihmistä ole olemassakaan – on vain fantasia, jota kukaan meistä ei kykene täyttämään. Brittiläinen teologi Gerard Loughlin on todennut, että teologia on pohjimmiltaan outoa ja epänormaalia toimintaa. Itse asiassa epänormaalius määrittää koko kristinuskoa: se on aina ristiriidassa ”normaaliin” maailmanmenoon, kuten moderniin kulutuskulttuuriin, nähden. Samoin kristillinen Jumala on toisenlainen ja outo, mysteeri, joka ei taivu rationaalisuuden ”normaalille” kielelle. Kysymys kuuluukin: jos teologia on lähtökohtaisesti outoa toimintaa, miksi vaadimme ihmisiltä normaaliutta? Kirjoittaja on helsinkiläinen uskonnonopettaja ja tohtorikoulutettava, joka valmistelee väitöskirjatutkimusta seksuaalisuudesta koetun häpeän ja uskonnollisuuden suhteesta. Kumppani 2•2011 21 Messukylän emerituskirkkoherran, seurakuntien konsulttina toimivan Juha Kauppisen mielestä kirkko on yhteiskunnallisessa ja sisäisessä keskustelussa liian arka. Ennen kaikkea kirkon olisi pystyttävä tunnustamaan jäsenkato ja sen seuraukset. Juha Kauppinen kaipaa rohkeutta keskusteluun ja toimiin Messukylän seurakunnan entinen kirkkoherra, teologian tohtori ja dosentti Juha Kauppinen aloitti pappisuransa Lahdessa nuorisopappina. Hän on ollut kirkkoherrana myös Pertunmaalla ja Suomen Lähetysseuran lähetystyöntekijänä Etiopiassa. Kauppinen tunnetaan myös entisenä Pappisliiton puheenjohtajana ja kirkolliskokouksen pitkäaikaisena jäsenenä. Viime vuosina Kauppinen on konsultoinut useita seurakuntia esimerkiksi seurakuntahallinnossa. TEKSTI ja KUVAT: Tuulia Matilainen ”Jäsenkatotrendiä ei oteta kirkossa tosissaan” Juha Kauppinen ei ymmärrä, miksi kirkko ja sen johto eivät tunnu ottavan jäsenkatotrendiä tosissaan. – Olen siitä murheellinen. Väkisin tulee mielikuva, että kehitykseen suhtaudutaan vääjäämättömänä, Kauppinen sanoo. Kehityksen pysäyttämisessä ensimmäinen askel olisi asiantilan tunnustaminen. – Pitäisi tunnustaa, että on ongelma ja huoli, mutta tätä ei sanota ääneen. Kun muut tuovat asian esiin, kaikki yritetään kääntää parhain päin, Kauppinen toteaa. 22 Kumppani 2•2011 Kirkosta eroamisia on viime aikoina kiihdyttänyt keskustelu esimerkiksi seksuaalietiikasta. Jäsenkadon ongelma on eropiikkejä syvällisempi. – Syvä tieto kirkosta eroamisista ja liittymisistä lienee aika ohutta, Kauppinen arvelee. – Esimerkiksi aiemmin lapsi yleensä kastettiin, jos toinen vanhemmista kuului kirkkoon. Nyt lasta ei kasteta, jos vain toinen on jäsen. Mistä muutos johtuu ja mikä sen aiheutti, Kauppinen haastaa pohtimaan. Jäsenkadon pysäyttämisessä avainasemassa ovat Kauppisen mielestä seurakunnat. – Pitäisi tehdä tosissaan työtä sen eteen, että eronneet saataisiin liittymään takaisin. Seurakunnissa olisi voimakkaasti mietittävä, miten kirkosta eroamisia voitaisiin suitsia. Yksikään seurakunta ei ole asettanut ykköspainopisteeksi jäsenyyttä, mutta sitä sen tulisi olla, Kauppinen toteaa. Vanhat rakenteet tiensä päässä Myös kirkon rooli keskustelijana kai- paa päivittämistä. Yhteiskunnallisena keskustelijana kirkko on Kauppisen mielestä aivan liian arka. Julkiseen keskusteluun tunnutaan myös lähtevän valmistautumattomana. – Kirkko ei ole mukana informaatioyhteiskunnan todellisuudessa, eikä ole satsannut siihen kuten olisi pitänyt, Kauppinen toteaa. Myös seurakuntien olisi aktivoiduttava käymään paikallista keskustelua. – Tarvitaan seurakunnan työntekijöiden ja luottamushenkilöitten keskustelua kaupungin ja muiden toimijoiden kanssa. Tarvitaan keskustelua työnjaosta ja yhteistyöstä, seurakunnan roolista esimerkiksi koulussa ja paikallista arvokeskustelua, Kauppinen kuvaa. Kirkolla on takanaan historiansa parhaat vuosikymmenet. Viimeisten 50 vuoden aikana kirkko on koonnut ihmisiä enemmän kuin koskaan aiemmin. Samalla kirkko on paisunut, kun on luotu työskentelymallit, joissa tarvitaan rakennuksia ja työntekijöitä. – Missään muualla ei ole kirkkoa, jolla olisi näin paljon työntekijöitä ja tiloja, Kauppinen muistuttaa. Kirkon nykyinen henkilöstö-, toimitilaja talousrakenne on väistämättä tiensä päässä. Kauppinen haastaa muutok- sentoteuttajiksi nimenomaan seurakuntia. Niiden on muutettava toimintatapojaan ja katsottava tiloja, henkilöstöä ja taloutta aivan uusin silmin. – Tällä tavalla kirkko ei voi toimia enää yhtä sukupolvea, ei edes vuosikymmeniä, Kauppinen toteaa. Kodit on löydettävä uudelleen Työntekijälähtöisyyden sijaan tarvitaan seurakuntalaislähtöisyyttä. – Työntekijöiden on kasvettava seurakuntalaisten tukijoiksi. On muututtava toimijasta ja rutiininpyörittäjästä valmentajaksi, kuten jo 1990-luvulla puhuttiin, Kauppinen toteaa. – Kirkon toiminnan ytimessä ovat jumalanpalveluselämä, rippikoulu ja kirkolliset toimitukset. Niistä työntekijöiden on edelleen vastattava. Mutta pääosin esimerkiksi kasvatustyön sektori tai diakonia on ohjattava tilaan, jossa työntekijä on seurakuntalaisten ohjaaja, Kauppinen näkee. Seurakuntien olisi löydettävä maallikkonsa ja saatava heidän osaamisensa käyttöön. – Piilossa on asenne, jonka mukaan maallikot ovat tietyllä tavalla osaamattomia, taitamattomia ja kouluttamattomia, että heitä pitää opettaa. Uskon näkökulmastakin maallikot nähdään kuin pieninä lapsina, Kauppinen sanoo. – Keskivertoseurakuntalainen on kuitenkin erittäin monella tavalla kouliintunut, ammatillista osaamista löytyy. Meillä on tosi paljon tehtäviä, joihin maallikot ovat paljon paremmin koulutettuja ja osaavampia kuin seurakunnan työntekijät itse. Kauppinen sitouttaisi maallikoita projektiluonteisesti ja projekteja ketjuttamalla. – Kolmikymmenvuotinen ura pyhäkoulunopettajana ei ole tulevaisuutta eikä aktiivisuus saa tarkoittaa elinkautistuomiota. Kirkolla on hallussaan vetovoimatekijöitä, jotka olisi nostettava esiin entistä voimakkaammin. Juha Kauppinen luottaisi esimerkiksi suurten juhlien, kuten joulun ja pääsiäisen tai ihmisen elämänkaaren juhlien vetovoimaan. Kontaktit ihmisiin niin kasvokkain kuin sosiaalisessa mediassa ovat Kauppisen mielestä olennaisen tärkeitä. – Tarvitaan kotien löytämistä uudelleen. Uusi mediakulttuuri voi muuttaa kirkkoa syvällisesti – Miksi kirkko ei toimi sosiaalisessa mediassa yhtä suurilla panoksilla kuin reaalimaailmassa? Ihmiset ovat jo siellä, kysyy toimittaja, viestintäyrittäjä Taneli Heikka. Juha Kauppinen toivoo kirkon heräävän informaatioyhteiskunnan todellisuuteen. Heikka kaipaisi kirkolta visionäärisyyttä sopeutumisen sijaan. – Kirkko on historiassa ollut usein virtuaalitodellisuuksien etulinjassa, esimerkiksi taiteissa. Moderniin mediaan liittyvät tavat ovat kirkolla hakusessa, sanoo Heikka. Heikka kuvaa sosiaalista mediaa raja-aidat lävistäväksi teknologiaksi ja aatemaailmaksi, digitaalisen ja fyysisen maailman liittoumaksi. – Se on todellista maailmaa, sen tapahtumia ja toimintaa muistuttava virtuaalinen maailma. Ehkä idullaan oleva, vielä kaksiulotteinen, mutta siitä voi kehittyä yhtä todentuntuinen kuin reaalimaailma. Kukaan ei vielä tiedä, mitä kaikkea sosiaalinen media on tai miten siellä tulisi toimia – on vain kokeiltava. Uusien leiritulien pystyttämisen sijaan verkossa olisi etsiydyttävä ihmisten pariin, sinne, minne he ovat jo tiensä löytäneet. – Sen sijaan, että rakennetaan erillinen lastenkirkko-portaali, se olisi rakennettava Habbo Hotelliin, jossa lapset jo ovat, Heikka kuvaa. – Kirkolla on tarjota monia väyliä auttamisen tarpeen ja lähimmäisen kaipuun tyydyttämiseen. Ne ovat hyviä asioita, mutta virtuaalimaailmassa olisi mahdollisuus myös hengellisen sisällön tuottamiseen, Heikka muistuttaa. Viime syksynä kirkollinen keskustelu aktivoitui myös sosiaalisessa medi- assa. Hyökyaallon laannuttua sitä ei osattu kannustaa uuteen nousuun. – Tsunami nosti pintaan kultajyviä. Oli kiinnostavia näkökulmia ja erilaisten ihmisten keskustelussa kirkosta nousi esiin erittäin makeita juttuja, mutta sitten ne katosivat jonnekin, Heikka harmittelee. Heikka uskoo, että uuden mediakulttuurin omaksuneet ihmiset ja heidän synnyttämänsä keskustelu voivat muuttaa kirkkoa syvällisesti. Vanhassa maailmassa muutama sai äänensä kuuluviin, nyt kaikki ovat mukana tiedottamassa ja kyseenalaistamassa. – Auktoriteetit ovat katoamassa. Niitä ei saada takaisin, sitä on turha toivoa. On etsittävä uusia tapoja toimia. Parhaimmillaan siitä seuraa paljon kaikkea hyvää. Kumppani 2•2011 23 Kokouskulttuurin kehittämisestä työtä tutkivaan ja hengellisesti ravitsevaan suuntaan? Mitä hyötyä? ”Muistan elävästi, kuinka serkkuni kanssa opettelin kanootilla melomista ja kosken laskua Ivalojoella. Se, että me keltanokat emme kaatuneet edes Surmankönkäässä, johtui paitsi tuurista myös siitä, että aloitimme melomisen joen latvalta. Saimme opetella lukemaan virtaa ja sen merkkejä vähitellen ennen pahimpia paikkoja. Kirkolla ja sen työyhteisöillä on nyt edessä koskimelonta, jossa kysytään kykyä lukea yhdessä muutosta. Missä me asetumme työyhteisönä tutkimaan ympärillämme olevaa työn todellisuutta, ellemme yhteisissä foorumeissa ja työkokouksissa? Mitä enemmän on tutkivaa ja ihmettelevää työotetta, sitä enemmän on kykyä katsoa todellisuutta sellaisena kuin se on. Miten rakennamme tutkivaa tilaa työn keskelle, osaksi säännöllisiä foorumeita? Eräs esimies havahtui siihen, että yhteisten kokousten kehittäminen merkitsee roolinvaihtoa. Hän oli tottunut kokouksissa sekä johtamaan että pitämään puhetta. Monia asioita piti esitellä ja tiedottaa. Kokoukset olivat pitkiä ja usein puuduttavia. Hän lähti etsimään muutosta sekä kokouksen rakenteiden että oman roolinsa suhteen. Astuminen puheenjohtajan roolista vuorovaikutuksen ohjaajan ja mahdollistajan rooliin merkitsi opettelua astua itse etäämmälle ja luoda tilaa muille. Samalla kokousten rakenne muuttui. Asiakokouksen edelle tuli paikka työn ihmettelylle ja tutkimiselle yhdessä. Myös hartaushetkestä alkoi muodostua kuuntelun paikka. 24 Kumppani 2•2011 Hiippakunnan johtamis- foorumi 2011 käynnisti yhteisen oppimisprosessin kokouskulttuurin kehittä- virren veisuusta, Raamatun sanasta ja kuuntelevasta hiljaisuudesta, jossa niin erilaisina mutta yhdessä asetumme Jumalan eteen? Kuuntelun ja katselun miseksi työtä tutkivaan ja paikka hengellisesti Eräässä työyhteisössä kuuntelun paikasta on tullut tila, jossa työntekijät pienissä sekaryhmissä pohtivat aina jotakin ajankohtaista työn teemaa. Toisessa työyhteisössä työntekijät asettuvat kuuntelemaan sitä hiljaista tietoa, jota jokainen työn todellisuudesta kantaa mukanaan. Tällöin ihmiset eivät lähde keskustelemaan eikä kommentoimaan toistensa sanomisia vaan asettuvat kuuntelemaan erilaisista näkökulmista muodostuvaa äänimaisemaa. Juuri erilaiset äänet mahdollistavat oppimista! Jokaisella on riittävästi kokemusta kokouksista, joissa jo etukäteen on tiedossa, kuka mitäkin sanoo. Turhautuminen tuottaa puhetta, joka ylläpitää turhautumista. Jos asialle halutaan jotakin tehdä, pitää puuttua kokouksen rakenteisiin, myös keskustelun pelisääntöihin. Hyvin vapauttavaa voi olla se, että toisten puheita ei kommentoida ja että jokaisen ääni voi tulla kuuluviin. Hiljainen tieto on luonteeltaan hiljaista. Hentojen signaalien ja mielikuvien kuunteleminen voi johtaa merkitysten ääreen. suuntaan. sa ravitsevaan Lähes rovastikunnissa koherrat kaikiskirk- työskentelevät teeman äärellä konsultin ja lääninrovastin ohjauksessa tämän vuoden ajan. Kokousten kehittämisestä hyötyvät kaikki. Tärkeätä on kysyä, millainen fyysinen tila, tuolien ja pöytien asettelu palvelee vuorovaikutusta. Tilalla on merkitystä! Hartaushetki – kuunteleva rukous ohjaa työn kuuntelemiseen? Mikä oikeastaan on hartaushetken tarkoitus osana työntekijäkokousta? Hengellinen hoitaminen? Eikö seurakunnan yhteinen jumalanpalveluselämä ole sitä varten? Voisiko hartaushetki tässä palvella kutsumusta ja yhteistä työtä? Saatella kuuntelevaan ja ihmettelevään rukoukseen työn maailmassa? Entäpä jos hartaushetki muodostuisikin yksinkertaisista elementeistä, Työkokous Monille on ollut yllätys, että työn kuunteleminen voi lyhentää ja tiivistää asiakokouksen pituutta. Kuulluksi tulemisesta voi seurata vähemmän, mutta merkityksellisempää puhetta. Samalla asiakokouksen tehtävä tarkentuu. Millaiset asiat on syytä ottaa asiakokoukseen ja mitkä voi tiedottaa muita kana- KUVA: Shutterstock via pitkin? Arviointi tukee oppimista Eräs työntekijä kertoi pienestä, mutta merkittävästä muutoksesta heidän työkokouksessaan. Esimies oli kokouksen lopuksi pyytänyt työntekijöitä arvioimaan ja kertomaan toisilleen, mikä kokouksessa oli ollut merkityksellistä. Yhteinen arviointi palvelee yhteistä oppimista. Myös kokouskulttuurin kehittämisessä! Jussi Holopainen ja Juha Mattila yhteisen keskustelun pohjalta P.S. Lisää aiheesta löytyy hiippakunnan sivuilta Johtaminen > Ohjauspolku kokouskulttuurin kehittämiseen. Juha Mattila toimii Jussin sijaisena opintovapaan ajan eli 1.8.2011 – 30.4.2012. Jokainen työntekijä kuljettaa toimintaympäristöstä arvokasta hiljaista tietoa, jota voidaan yhdessä tutkia. Esimerkkejä soveltamista varten. Kussakin työyhteisössä löytyy oma paras ratkaisu! Rukoushetki työntekijäkokouksen edellä (15 min) – Virsi – Kuuntele hetken hiljaisuudessa (3 min), missä olet tänään oman työsi keskellä? Tai missä me olemme yhteisen työmme keskellä? – Raamatun teksti, luetaan kahteen kertaan. – Kuuntele (5 min) hiljaisuudessa, missä olet tässä Raamatun sanassa/kertomuksessa? Mistä se puhuu sinulle tänään? – Jakakaa pareittain Kuuntelun paikka (30–45 min) – Avoin tila, jossa ei pöytiä ja jossa tuolit voidaan asettaa ympyrään – Tutkitaan jotakin teemaa tai kysymystä pienissä moni ammatillisissa ryhmissä tai asetutaan yhdessä kuuntelemaan työstä nousevia hiljaisia signaaleja: mistä tulet tietoiseksi, millaisia mielikuvia, ajatuksia tai tunteita sinussa herää, kun katselet työn todellisuutta juuri nyt? – Toisten puheenvuoroja ei kommentoida vaan kuunnellaan sellaisenaan, kaikkien eri äänten kuuleminen mahdollistaa yhdessä oppimisen. – Opetellaan lukemaan yhdessä työn kontekstia ja toimintaympäristön muutosta. - Reflektio 3-4 hengen ryhmässä: mitä ajattelet siitä, mitä kuulit? (5-10 min) ja lyhyt yhteenveto ryhmältä – Kuuntelu kytkeytyy, ei sielunhoitoon vaan työssä oppimiseen. – Ei pyritä ratkaisemaan vaan tutkimaan! Työkokous (45–60 min) – Nouseeko kuuntelun paikasta jotakin työkokoukseen? – Voidaan pitää pieni tauko tai rajata muuten työkokous kuuntelun paikasta selkeän siirtymän vuoksi. – Mitkä asiat voidaan tiedottaa muita kanavia pitkin? Loppuarviointi (3-6 min) – Pareittain tai yhdessä: Mitä oivalsit ja mitä merkityksellistä kuulit? Mitä tekisit toisin kokouksen ohjaamisessa? Kumppani 2•2011 25 Riitta Sandberg Kahdeksan kysymystä uudelle hiippakuntasihteerille KIRJOITTAJAT: Mikko Sulander ja Riitta Sandberg KUVA: Tanja Mikkola/Creastock 1. Mistä? Olen syntynyt ja käynyt kouluni Hämeenlinnassa ja sinne olen palannut Hongkongin lähetystyövuosien jälkeen asumaan. Paluu omille juurille tuntui tärkeältä ulkomailla vietetyn ajan jälkeen. 2. Kuka? Uusi työtehtävä täyttää aikalailla elämää, mutta elämä ei ole yhtä kuin työ. Iloitsen yksinkertaisista asioista kuten tuulen väreestä laineilla, omenankukkien tuoksusta, auringonvalon siilautumisesta lehvistöön, värien kirjosta kukkamaassa tai kankaalla. Hongkong teki minusta etnisten ruokien nautiskelijan ja hyvän teen ystävän. Harrastan kuorolaulua ja naisten kirjallisuuspiiriä, talvisin hiihtämistä ja muulloin reipasta kävelyä ilman sauvoja, jotta kuulen luonnon äänet. Kotona seurustelen huushollin kuningattaren eli kissani kanssa. Jos haluat oppia palveluasennetta, hanki kissa! Kahdeksankymppinen äitini asuu lähistöllä, joten auttelen häntä aina tarpeen vaatiessa niin kuin hänkin minua. Sisarten lapset ja kummilapset pitävät lasten ja nuorten maailman realiteetteja mielessä. Matkailu lähellä ja kaukana on mielenkiintoista, mutta päivittäin voin tehdä pieniä mietiskely- ja rentoutumismatkoja kuviin. ”Astun” kuvaan ja katoan sinne hetkeksi. 3. Miksi kirkkoon töihin? Olin nuorena hyvin aktiivisesti mukana seurakuntanuorten Missio-piirissä 26 Kumppani 2•2011 kiinnostuin lähetystyöstä. Seurakuntatyö kiinnosti minua omien hyvien seurakuntakokemusten ja hengellisten asioiden takia. 1980-luvan alussa pappeus ei vielä ollut avautunut naisille, joten teologiseen hakiessani minua kyllä mietitytti, mikä minusta tulee. 4. Millainen työura takana? Valmistuin teologisesta keväällä 1987 poissaolevana, sillä olin silloin opiskelemassa Israelissa Ruotsin kirkon instituutissa. Ensimmäinen työpaikkani oli Kauhajoella lehtorin viransijaisena. Sinä aikana pappisvirka avautui naisille ja minut vihittiin papiksi Tampereella 6.3.1988 noin kahdenkymmenen muun naisen ja parin miehen kanssa. Menin viralliseksi apulaiseksi eli nuorisopapiksi Somerolle. Olin seurakunnan ensimmäinen naispappi ja se kyllä jännitti, mutta ihmiset ottivat minut vastaan hyvin ja uteliaisuudella. Vastustus ja ikävät kommentit tulivat lähinnä nimettöminä kirjeinä paikkakunnan ulkopuolelta. Lähetysajatus eli kokoajan takaraivossa ja jossain vaiheessa esitin ”yläkertaan” toiveen vähän suuremmasta työskentelypaikkakunnasta. Toive täyttyi moninkertaisesti, sillä Suomen Lähetysseura lähetti minut v. 1992 työhön Hongkongin evankelisluterilaiseen kirkkoon. Työkausien välissä olen ollut Lähetysseuran kotimaan työssä Tampereen hiippakunnassa ja ennen hiippakunnan lähetyssihteerien tehtäviä vastasin lähetysjuhlista neljien juhlien verran. 5. Millaisia tehtäviä sinulla oli Hongkongissa? Työskentelin Hongkongissa 10 vuotta eli kolme työkautta vuosina 1992–2005. Ensimmäinen urakka Hongkongissa oli opiskella lähes kaksi vuotta kantoninkiinaa ja oli rankkaa aloittaa työskentely kiinalaisessa seurakunnassa ”puolikielisenä”. Piti puhua sitä mitä osasi eikä sitä mitä halusi! Kiinalaiset työtoverit olivat onneksi tottuneet suomalaisiin ja osasivat opastaa oikealla tavalla aloittelijaa. Seurakuntatyö poikkesi suomalaisesta mm. siinä, että toimitukset olivat lähinnä aikuiskasteita ja muuten toiminta oli ihmisten tapaamista, kerhoja ja kotikäyntejä. Seurakuntatyön lisäksi olen vuosien mittaan ollut mukana huume- ja kummilapsityössä, hallinnollisissa tehtävissä, koulupastorina kirkon keskikoulussa sekä ekumeenisissa yhteistyöelimissä. 6. Mitä lähetystyö opetti? Lähetystyössä oleminen oli hyvä ja syvä luotaus sisimpiin salaisuuksiini. Ihminen ei muutu ylittäessään maantieteellisiä rajoja, mutta uudessa ympäristössä voi löytää itsestään uusia voimavaroja ja kykyjä sekä sukeltaa syvälle omaan raadollisuuteensa. Kiinalainen kulttuuri, elämä ja kieli ovat opettaneet kärsivällisyyttä, erilaisuuden sietämis- tä ja itselle nauramista. Omat totuudet eivät ole koko totuus esim. kristillisen uskon tulkinnoissa. Jumalan palveleminen ja Kristuksesta todistaminen voi tapahtua monella tavalla. Tärkeätä on löytää tavat, joiden kanssa voi elää iloiten ja sopusoinnussa. Ihmiset eivät myöskään peruskysymyksiltään eroa toisistaan, vaikka ulkonäkö ja elinympäristö ovat erilaiset. Kuka olen, mistä tulen, mihin menen, mikä on elämän tarkoitus, päämäärä – näitä kysymyksiä kyselevät kaikki. Vieraan kulttuurin keskellä täytyy oppia kysymään, mitä asiat tarkoittavat eikä vain olettaa merkityksiä omista lähtökohdistaan. Kiinalaisen seurakunnan uuden toiminnan suunnittelukokouksessa heittelin ajatuksia suomalaisen ideariihen tapaan ja kyllä vähän ihmettelin työtovereiden väkinäisiä kohteliaita hymyjä. Kokouksen jälkeen minulle kerrottiin, että tuollainen ideoiden heittely koetaan kritiikiksi. Minun olisi pitänyt keskustella uusista ideoistani etukäteen jonkun työntekijän kanssa, jonka kanssa ja kautta asiat olisi voitu ottaa esille kokouksessa. Me ihmiset pelkäämme muutosta, vieraita asioita ja ihmisiä, mutta uskaltautuminen muutokseen, epävarmuuteen ja uusien asioiden äärelle, voi antaa suurta rikkautta ja sisältöä elämään sekä hyvin konkreettisella tavalla kertoa Jumalan huolenpidosta ja johdatuksesta. On ollut suuri etuoikeus elää kiinalaisessa maailmassa ja päästä kurkistamaan elämää siitä näkökulmasta. 7. Mieleenpainuva kokemus Olimme kiinalaisen seurakuntani lastenretkellä isossa puistossa, jossa oli paljon väkeä. Jossain vaiheessa huomasimme, että yksi poika on kadonnut. Miten löytyy pieni mustapäinen poika satojen muiden mustapäisten joukosta! Työtoverini keksi, että minun pitää kiivetä ison kiven päälle seisomaan, niin vaaleapäisenä erotun joukosta ja poika osaa suunnistaa luokseni. Niinhän siinä kävi, että, ”kadonnut lammas” huomasi vaalean pääni muiden yläpuolella ja löysi takaisin omaan ryhmäänsä. Tähän tehtävään ei tarvittu teologista koulutusta eikä muitakaan erityiskykyjä vain luojan luoma erivärisyys! 8. Mitä ensimmäiset työkuukaudet ovat sinulle opettaneet ja mitä ajattelet lähetystyöstä? Hiippakunnan lähetyssihteerinä olen näköalapaikalla. Kulttuurit ja kielet vaihtuvat rajoja ylittäessä, mutta kirkon työ ei muutu muuksi. Kuulin erään Etiopian kirkon johtajan kuvanneen kirkon palvelua ja julistusta linnun kahtena siipenä. Molempia siipiä tarvitaan, jotta kirkko pysyy elävänä. Jumalan valtakunta tulee keskellemme, elämäämme kaikessa seurakunnan työssä. Kaikki seurakunnan työ on Jumalan missiota! PSYKOTERAPIA PSYKOTERAPIA-lehti julkaisee psykoanalyysia ja psykoanalyyttista psykoterapiaa käsitteleviä tieteellisiä artikkeleita sekä kirjoituksia alan tutkimus-, koulutus- ja ammatillisista kysymyksistä. Lehti seuraa ja kommentoi myös aihepiiriensä kannalta kiinnostavia tieteen, taiteen, kulttuurin ja yhteiskunnan ilmiöitä. PSYKOTERAPIA-lehti on tarkoitettu alan ammattilaisille ja kaikille psykoanalyyttisesta näkökulmasta kiinnostuneille. PSYKOTERAPIA-lehti on alansa monipuolisin suomenkielinen julkaisu ja siihen kirjoittavat eri psykoanalyyttisten yhteisöjen jäsenet sekä muut näistä kysymyksistä kiinnostuneet tutkijat ja kliinikot niin kotimaasta kuin ulkomailta. PSYKOTERAPIA-lehteä julkaisevat Therapeia-säätiö ja Therapeia-yhdistys. PSYKOTERAPIA-lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Tutustu tarkemmin ja tilaa: www.psykoterapia-lehti.fi Kumppani 2•2011 27 Liisi Haaviston ainutlaatuinen työura Näköalapaikka hiippakuntaan 1970luvulta saakka TEKSTI ja KUVAT: Tuulia Matilainen Tampereen hiippakunnassa on harva asia pysynyt samana kuluneiden neljän vuosikymmenen aikana. Tuomiokapituli on muuttunut valtion virastosta kirkon virastoksi. Seurakuntakenttä on kokenut mullistuksia. Hiippakunnassa on vihitty satoja uusia pappeja. Tuomiokapitulin toimipaikkaa on muutettu. Piispat, tuomiorovastit, asessorit, notaarit, dekaanit, sihteerit ja vahtimestarit ovat vaihtuneet. Yksi on pysynyt: Liisi Haavisto. 28 Kumppani 2•2011 Tuomiokapitulin toimistosihteeri Liisi Haavisto on seurannut hiippakuntaelämää vuodesta 1970. Lomien ja vuorotteluvapaan jälkeen hän jää eläkkeelle vuoden 2013 alusta. Päällimmäisenä mielessä on kiitollisuus yhteistyökumppaneille seurakunnissa ja työyhteisössä. – Minulle on muodostunut tosi hyviä ystävyyssuhteita monien kanssa, Liisi Haavisto sanoo. Tarinoita riittäisi niin vesivahingoista, rosvojen vierailuista kuin kaikenlaisista hauskoista sattumuksista. Pitkän työuran kokemukset kuvastavat myös kirkon ja yhteiskunnan muutosta. Avoi- muus on lisääntynyt, ja juopa kirkon hallinnollisen ja toiminnallisen puolen välillä on kaventunut. Jäykkyydestä on siirrytty kohti joustavampia käytäntöjä. Byrokratiaa on karsittu monella tasolla. Tekniikka on mullistanut työtavat. Jo tapakulttuuri oli Haaviston uran alussa kovin toisenlainen kuin nykyään. Puhutellessa teititeltiin tai käytettiin kolmatta persoonaa. Vaatetuksen suhteen oltiin tarkkoja. Miehet pukeutuivat aina pukuun, ja pyysivät nöyrästi anteeksi joutuessaan riisumaan takkinsa. – Enhän minä nuori nainen osannut niin hienosti ja jäykästi olla. Kun tulin ensi kertaa pitkissä housuissa töihin, lainoppinut asessori Keijo Vahermo sai hämmentyneenä sanotuksi, että Liisineidillä on housut jalassa, Haavisto muistelee nauraen. Neljän piispan aika Silloiset toimintatavat tuntuvat nyt kovin jäykiltä. – Piispa Erkki Kansanaholla oli käytössään kello, jota hän kilisytti halutessaan keskustella. Vahtimestari meni sen kuultuaan paikalle ja välitti pyynnön sille, jota piispa kutsui, Haavisto kertoo. – Kansanaho oli tarkka, varsinkin rahaasioissa. Kerran hän huomasi tilittäneensä pankin autotilille kaksi penniä liikaa. Vahtimestari Tauno Salo lähetettiin KOP:in hakemaan rahat takaisin. Mitä mahtoivat pankissa ajatella, mutta Salo tuli kahden pennin kanssa takaisin ja sai pitää ne hakupalkkana, Haavisto muistelee hymyssä suin. Piispa Paavo Kortekangas oli jo toista sukupolvea, mikä näkyi tapojen vapautumisena. Hänen aikanaan alettiin pitää jopa työmaakokouksia, mikä oli iso uudistus, samoin pappien ordinaatiokoulutuksen aloittaminen. Myös naispappeus hyväksyttiin kirkossa Kortekankaan aikana. – Työurani aikana hiippakunnassa on vihitty 526 pappia, joista yli 200 on naisia. Yli 80 tänä aikana vihityistä papeista on siirtynyt eläkkeelle tai nukkunut ikuiseen uneen, Haavisto kertoo. Kortekangasta seuranneet piispat olivat tuttuja jo ennestään, joten siirtymät olivat helppoja. Juha Pihkalassa Haa- vistoa ilahdutti erityisesti verbaalinen lahjakkuus. – Oli aina ilo lukea hänen juttujaan. Piispa Matti Repo on Haaviston mielestä edeltäjiään hiljaisempi ja rauhallisempi. – Repo on kuunteleva esimies. Jyviä ja pankkitoimintaa Monia tuomiokapitulin tehtäviä on vuosikymmenten aikana karsiutunut pois. Virasto toimi esimerkiksi pankkina, joka myönsi lainoja esimerkiksi auton ostoon papeille ja opiskeluun pappien lapsille. Tuomiokapitulista löytyi aikanaan myös toimimies. Haavistokin oli toimimiehenä 1970-luvun lopulle saakka. – Toimimies oli välikätenä, tärkeimpänä tehtävänään otti vastaan hakemuksia papin virkoihin ja laski, saiko hakija mahdollisesti vaalisijan virkavuosien perusteella, Haavisto selittää. – Istuntojen päätöksistä lähetettävät viralliset kirjeet laadittiin aina samojen kankeiden kaavojen mukaan. Monet kaavat osaan vieläkin sanasta sanaan ulkoa! Kapituli harjoitti myös vuosikymmenien ajan lomakemyyntiä seurakuntiin Aamulehden kirjapainossa tapahtuneen painatuksen ja siellä toimineen lomakevaraston välityksellä. Byrokratia on siinä mielessä paljon vähentynyt. Lääninrovastien palkkiot laskettiin vielä Haaviston aikana ikivanhalla hehtolitralaskutuksella. – Yhtä seurakuntaa vastasi tietty määrä jyviä, joilla oli laskennallinen arvo. Palkkio määräytyi siis sen mukaan, monenko seurakunnan hehtolitrat rovastilla oli alaisuudessaan, Haavisto kertoo. Kynästä tietokoneisiin Haavisto aloitti työnsä täytekynällä, jolla oli vaikea kirjoittaa siististi. – Sain sitten vähän myöhemmin kuulakärkikynän. Käsikäyttöisellä kirjoituskoneella kirjoitin esityslistat välillä seitsemänkin kalkkeerin läpi. Ensimmäinen sähkökäyttöinen kirjoituskone kapituliin saatiin 1974. – Siinä oli oikein korjausnauha, Haavisto huokaa hymyillen. Ensimmäiset tietokoneet helpottivat työtä valtavasti. Pikkumustat, kuten kahta Olivettia kutsuttiin, hankittiin 1980-luvulla. Tuolloin tuli käyttöön myös ensimmäinen matkapuhelin. Sittemmin tavoitettavuus on parantunut myös sähköpostin myötä. – Ennen tultiin toimeen, vaikka ei ollut koneita, puhelimia oli muutama ja työt tehtiin pienemmällä porukalla. Miten se onnistui, Haavisto pohtii. Tuomiokapitulista lähetettiin ennen kiertokirjeitä seurakuntiin. Vahtimestari kirjoitti osoitteet käsin, kunnes 1970-luvun lopulla ostettiin osoitekone. – Se oli painava laite, jolla osoite vedettiin metallisilta laatoilta kuoriin, vähän samaan tapaan kuin pankkikortteja höylätään, Haavisto kertoo. – Osoitekoneen jälki oli mahdottoman huono. Saimme haukut postilta, ja niin siitä luovuttiin. Vahtimestari vei koneen veneen ankkuriksi kesämökilleen ja minä ripustin osoitelaatat linnunpelättimeksi kotini mansikkamaalle, Haavisto nauraa. Kumppani 2•2011 29 Lakimiesasessori Leevi Häikiö: ”Kirkon tärkein tehtävä ei ole julkishallinto” TEKSTI ja KUVAT: Tuulia Matilainen Suomen evankelis- luterilainen kirkko on Tampereen kaupungin kokoinen yksikkö. Sitä hallinnoidaan noin 460 seurakunnassa ja 37 seurakuntayhtymässä. – Entä jos Tampere pilkottaisiin yhtä moneen osaan? Millainen keskustelu siitä syntyisi, kysyy Tampereen hiippakunnan lakimiesasessori Leevi Häikiö. Marraskuussa eläkkeelle jäävä Häikiö uskoo, että kirkko voisi olla yksi julkisyhteisö. Leevi Häikiö veisi julkishallinnolliset päätökset mahdollisimman kauas seurakunnista, kun taas toiminnalliset päätökset tehtäisiin lähiyhteisössä. 30 Kumppani 2•2011 Tampereen hiippakunnan lakimiesasessori Leevi Häikiö kehittäisi kirkon julkisoikeudellista järjestelmää kohti valtakunnallista tai hiippakuntatasoa siten, että toiminnalliset, lähellä ihmisiä ja yhteisöjä olevat seurakuntayksiköt säilyisivät. – Julkishallinto vie suuren osan seurakuntien voimista ja varoista, eikä sen hyvään hoitamiseen silti ole resursseja. Tilanne pahenee koko ajan, kun hallinnon vaatimukset kasvavat, Häikiö toteaa. Vapaaehtoiseen jäsenyyteen perustuvaa kolmannen sektorin toimijaa, kirkkoa, johdetaan julkishallinnollisena yksikkönä. – Tämä tie ei ole mahdollinen, Häikiö sanoo. Visio yhden hallinnollisen keskuksen kirkosta on rohkea, sillä nyt seurakunnissa painetaan jarrua mittasuhteiltaan paljon pienemmillekin rakenteellisille ratkaisuille. Esimerkiksi Tampereella seurakuntarakenneratkaisu siirtyi, ja tuomiokapituli kiinnitti huomiota huoleen, joka seurakuntaneuvostojen ja yhteisen kirkkovaltuuston lausunnoista välittyi. Moni pohtii, miten paikallinen seurakuntalaisidentiteetti säilyy tai miten torjutaan kokemus päätöksenteon etääntymisestä kauas ruohonjuuritason toiminnasta. Voimavarat hallinnosta lähitoimintaan Hallinnon keskittäminen ei Häikiön mielestä tarkoittaisi lähiyhteisöjen häviämistä, päinvastoin. Voimavaroja siirrettäisiin hallinnosta paikalliseen toimintaan. Juuri paikallinen jumalanpalvelusyhteisö olisi ensisijainen toiminnallinen yksikkö. Seurakuntien identiteetti rakentuisi nykyisen julkisyhteisöllisen aseman sijaan toiminnallisuuden perustalle. – Kirkkoa ei siirretä, hautausmaata ei siirretä. Niin kauan kuin kirkolla on jäseniä, niin kauan heille tuotetaan toimintaa heidän lähellään. Mutta kirkon tärkein tehtävä ei ole kiinteistötoimi tai julkishallinto. Yhden hallinnollisen yksikön mallissa kirkon ei tarvitsisi välittää kuntaliitoksista. Yhden yksikön mallissa myös veroprosentti olisi kaikille seurakunnille sama, esimerkiksi 1,3 %. – Malli ratkaisisi myös ongelmat, jotka aiheutuvat siitä, että meillä papit ovat piispan alaisia, mutta seurakunnat muuten itsenäisiä yksikköjä, Häikiö sanoo. - Esimerkiksi papit vihittäisiin pappisvirkoihin kirkon palkkalistoille. Halukkaat ilmoittautuisivat avoinna oleviin tehtäviin. Paikallinen toimintayksikkö antaisi lausunnon, ja piispa antaisi hänelle työnjohdollisen määräyksen tehtävään siirtymisestä. Häikiö on seurannut läheltä seurakuntien työntekijöiden laajaa ja vaativaa tehtäväkenttää. Seurakunnissa on tunnettava yleislainsäädäntö, kansalaisten edut ja oikeudet, huomioitava työnantajavelvoitteet, julkisyhteisön velvoitteet ja kirkollisen hallinnon erityispiirteet, hallittava kustannuslaskenta ja vaalittava kulttuuriperintöä. – Henkilöstö on seurakunnissa lujilla. Erityisesti talouspäälliköt kantavat ison vastuun, samoin kirkkoherrat. Moni tuskin edes tietää, mihin lähtee viran vastaanottaessaan, Häikiö pohtii. – Eräs kirkkoherra totesikin, että luuli kirkkoherraksi tultuaan kaksi viikkoa, että asiat ovat hallussa. Suurten muutosten vuosikymmen Leevi Häikiö astui lakimiesasessorin virkaan kymmenen vuotta sitten, heinäkuun alusta 2001. Ennen hiippakuntaan tuloa hän toimi 30 vuotta asianajajana. Ura alkoi Jyväskylässä ja vuodesta 1976 hän pyöritti Tampereella omaa toimistoa, asianajokioskia, kuten sitä kutsuu. Häikiö oli ollut jonkin aikaa kirkkovaltuutettuna Tampereella ja tullut valituksi myös yhteiseen kirkkoneuvostoon ja sen varapuheenjohtajaksi. Kun lakimiesasessorin virka tuli hakuun, siihen hakeminen tuntui luontevalta, varsinkin kun kokemusta seurakuntahallinnosta oli jo kertynyt isossa yhtymässä keskeisellä paikalla. Virkaan tultuaan hän konsultoi Jämsänkoskea ja Koskenpäätä seurakuntien liitoksessa hyvin lyhyen perehdytyksen jälkeen. Virkaura lähti kuitenkin hyvin käyntiin, sillä työyhteisö oli kunnossa. – Piispa Juha Pihkala oli esimiehenä paitsi vahva teologi myös hallinnon osaaja, joten minun oli hyvä aloittaa, Häikiö sanoo. Häikiön vuosikymmen hiippakunnassa on ollut suuren rakennemuutoksen aikaa. – Hiippakunnassa ei taida olla yhtään seurakuntaa, jota yhdistymispohdinnat eivät olisi millään tavalla koskettaneet, Häikiö toteaa. Myönteinen ja iloinen työyhteisö tuomiokapitulissa on ollut Häikiölle tärkeä. Myös yhteistyö seurakuntien kanssa on toiminut hyvin. – Kymmenen vuoden aikana seurakunnissa on rohkaistu kysymään hallintoasioissa konsultaatiota. Kumppanuus ja positiivisuus ovat lisääntyneet koko ajan. Uskon suurimman osan kirkkoherroista ja talouspäälliköistä kokevan samoin. Kumppani 2•2011 31 P.S. kolumni Pirkko-Liisa Kastari Totuus ennen kaikkea Kirjoittaja on Hämeen Sanomien pitkäaikainen toimittaja Elämä on taistelua, viisasteli sarjakuvaviikinki Harald Hirmuinen. ettei koulussa saa laulaa Suvivirttä eikä rukoilla, jottei loukata toisuskoisia. Jokaisen ihmisen pitäisi historian vaiheessaan tajuta, mikä taistelu on kulloinkin menossa, mutta vaikeaa se on. Eivät he ole kysyneet muslimien tai buddhalaisten mielipidettä, vaan ajavat omaa uskonnottomuuden asiaansa. Mutta maahanmuuttajien oikeuksia he loukkaavat, kun yrittävät estää näiden mahdollisuuden tutustua suomalaiseen elämänmenoon. Taistolaiset uskoivat 1970-luvulla olevansa taistelun eturintamassa. Poliittinen ääriliike väitti omistavansa totuuden, ja kun heistä oli päästy, tulivat ”taistelevat ateistit”. Ateistit vetoavat tieteen (lue: luonnontieteen) ylivoimaisuuteen niin kuin esimerkiksi Richard Dawkins, jota moni uskoo sokeasti. Kuitenkaan luonnontieteilijät eivät omista tiedettä, vaan ovat eksyksissä joutuessaan oman tienteenalansa ulkopuolelle. Jotkut kristityt taas yrittävät perustella omaa kantaansa vastustajansa luonnontieteellisillä väittämillä, ja menevät yhtä lailla metsään. Kiihkoilijat ruokkivat toisia kiihkoilijoita. Yhteistä molemmille on, että he eivät tunnista harhojaan. Taisteluparien olisi syytä pysyä lestissään ja ymmärtää omat rajansa. Aleksanteri-intituutin johtaja Markku Kivinen sanoo laittamattomasti, että hänelle usko on peruseksitentiaalinen juttu: ”Monikulttuurisuus ei merkitse omasta luopumista”, sanoo islamin tuntija, professori Jaakko HämeenAnttila. Emme edistä maahanmuuttajien kotoutumista kieltämällä omat juuremme ja uskomme. Ateistien rintamat ovat alkaneet rakoilla, mutta aikansa se otti. Vapaa-ajattelijoiden puheenjohtaja Jussi K. Niemelä erosi tehtävästään, kun huomasi aatetoverien solvaavan myös maltillisia kristittyjä. Niemelä sanoi radiohaastattelussa, että taistelevat ateistit ovat menneet liian pitkälle. Kirjalija Sam Harris kun väittää, että luonnontiede pystyy määrittelemään hyvän ja pahan. Toinen kirjailija Philip Roth sanoo, että maailma olisi parempi paikka ilman mitään uskontoja. ”Ei, maailma olisi kammottava paikka, jos vapaa-ajattelijat hallitsisivat”, Niemelä torjuu. Siinä puhuu rehellinen totuudenetsijä. ”Uskonto liittyy kysymyksiin, joihin tiede ei vastaa. Missä muualla voisi kokea surun elämän rajallisuudesta yhdessä toisten kanssa? Toisaalta uskonnon pohjalta ei vastata tieteen kysymyksiin.” Ateistien kampanjassa on ollut vastenmielistä, miten he vetoavat maahanmuuttajien oikeuksiin. He väittävät 32 Kumppani 2•2011 Pirkko-Liisa Kastari
© Copyright 2024