Kumppani 2010/1
piispan palsta “Ykseyttä etsivä yhteisö” V iime vuosina on seurakunnissa laadittu strategioita. Aika näyttää, miten niiden valossa tullaan tosiasiassa suuntautumaan. Mutta jo niiden laatiminen on ollut hyvä harjoitus. Onhan se pakottanut etsimään työlle kattavaa visiota, pukemaan sanoiksi päämääriä, asettamaan tavoitteita, erittelemään tärkeysjärjestyksiä ja ylipäätään kysymään itseltään: mitä me oikein teemme ja miksi? Seurakuntatyön peruskysymykset palautuvat viime kädessä kysymykseen siitä, mitä kirkko on. Kirkko ei tule Kristuksen eläväksi ruumiiksi tekemällä erilaisia ruumiin elintoimintoja vaan olemalla yhteydessä ruumiin päähän. Kirkon olemuksen ytimessä on uskonyhteys Kristukseen. Se syntyy sanan ja sakramenttien välityksellä. Siitä seuraavat elävän ruumiin toiminnot. Kesällä hyväksyttiin myös kirkon ekumeeninen strategia. Sen mukaan Suomen evankelis-luterilainen kirkko on “ykseyttä etsivä yhteisö”. Otsikko on osuva, sillä evankeliumi suuntaa Kristuksen omat etsimään ykseyttä toistensa kanssa. Kristuksen kirkko ylittää kaikki rajat, olivat ne kansallisia, kulttuurisia, poliittisia tai taloudellisia. Usko yhdistää, koska se liittää Kristukseen ja tekee osalliseksi samoista pelastuksen lahjoista. 1/2010 Hiippakunta 2 Ekumeenisen strategian kaksi ensimmäistä alakohtaa ovat “tavoittelemme kirkon näkyvää ykseyttä” ja “huolehdimme heikoimmista ja kannamme maailmanlaajaa vastuuta”. Näissä kahdessa näkyy kirkon olemus ja tehtävä. Usko ilmenee yhteisessä jumalanpalveluksessa sekä rajoja ylittävässä diakonisessa palvelussa ja lähetyksessä. Yksikään seurakunta ei itsessään ole koko kirkko. Näkökulman on oltava laajempi kuin oma ”punainen tupa ja hautausmaa”. Yksikään kansallinen kirkko ei voi elää ikään kuin muita ei olisi, piittaamatta Kristuksen ruumiin kokonaisuudesta. Tampereen hiippakunnan seurakunnat toteuttavat jo ekumeenista strategiaa monella tavalla. Ykseyttä etsitään rajojen yli, ja yhteistä vastuuta kannetaan monien kumppanien kanssa. Tapahtuu ihme: lahjoja jakamalla ne kaksinkertaistuvat, kumpikin osapuoli oppii. Antava saa. M ATTI R EPO T AMPEREEN HIIPPAKUNNAN PIISPA Pääkirjoitus, tammikuu 2010 Monikulttuurisuus on asia, jonka kanssa elämme A lähiöiden syntyminen kuin joidenkin turvapaikanhakijoiden kohtuuttomat käännyttämiset. Näistä jälkimmäisestä kirkko on erityisellä tavalla kantanut huolta. Tänään on vaikea vielä sanoa, mitkä ilmiöt tulevat muuttamaan omaa aikaamme. Luultavasti jälkeenpäin voi vain yllättyä, tunnetusti kun tulevaisuuden ennustaminen on haastavaa. Siitäkin huolimatta uskon yhden ilmiön – kansainvälistymisen – olevan esillä, kun muistelemme vuosien päästä näitä elettyjä vuosia. Kirkkona olemme jo vuosisadat pitäneet yllä viestiä maailmanlaajuisesta vastuusta ja lähimmäisenrakkaudesta, mutta nyt kirkkoa haastetaan miettimään, miten kotimaassamme vastaamme kansainvälistymisen tuomiin kysymyksiin. Siihen olemme jo varmasti törmänneet, etteivät kaikki seurakuntalaisemme tai työtoverimme puhu suomea äidinkielenään. Entistä enemmän meiltä tullaan kuitenkin odottamaan sitä, miten otamme huomioon maahanmuuttajat ja siirtolaiset seurakuntalaisina. Tulevaisuuden seurakunnissa jumalanpalveluksia ja kirkollisia toimituksia tullaan pitämään varmasti entistä useammin muulla kuin suomen kielellä. Suomesta muuttaa ja Suomeen muuttaa joka vuosi entistä enemmän ihmisiä. Vaikka rajat ovat meillä auenneet hitaammin kuin esimerkiksi Ruotsissa, on meilläkin jo koettu maahanmuuttoon liittyviä iloisen myönteisiä, mutta myös kielteisiä ilmiöitä. Samalla kun olemme iloinneet monikulttuuristumisesta, on huolta herättänyt niin maahanmuuttaja- Monikulttuuristuminen voi arveluttaa, mutta se on asia jonka kanssa elämme. Paljon on kiinni itsestämme ja omasta suhtautumisestamme. Meille kirkkona esimerkiksi kristillisyys, jonka muodot eivät meille välttämättä ole tuttuja, on otettava vastaan oppimisena. Se voi avata meille jotakin aivan uutta, mutta auttaa meitä itseämme näkemään omia ikanaan 1960-luvulla maailmalla ja sitä kautta Suomessa alkoi yleistyä rock-musiikki. Se oli oman aikakautensa pieni vallankumous ja yhdisti uudella tavalla nuorisokulttuuria ja uudenlaisen käsityksen musiikista. Vauhdikas musiikki ja varsinkin nuorisokulttuuria korostavat tavat ja pukeutuminen saivat aikaan kahdenlaista suhtautumista. Osa tervehti tyytyväisenä aikakauden muutosta, ja osa koki sen merkiksi perinteisten arvojen rapautumisesta. HIIPPAKUNTA Tampereen hiippakunnan hiippakuntalehti 1/2010 ISSN 1456-7423 Julkaisija: TAMPEREEN HIIPPAKUNNAN TUOMIOKAPITULI Toimituksen osoite: Hiippakuntalehti Eteläpuisto 2 C, 33200 Tampere Puh. (03) 238 1100 Faksi (03) 238 1150 Päätoimittaja: Mikko Sulander s-posti: [email protected] Toimitussihteeri: Petri Vilkko p. 040 5481 006 s-posti: [email protected] sokeita pisteitämme. Tampereen hiippakunta on jo pitkään tehnyt tällaista vertaisoppimista yhdessä Manchesterin hiippakunnan kanssa. Yhteistyön tulokset ovat olleet hienoja ja myös innostavia. Eräänä yhteistyön helmenä ovat mm. jokavuotiset rippikoulut yhdessä Tampereen seurakuntien ja Manchesterin seurakunnan kanssa. Vastaavanlaiseen yhteistyöhön omien ystävyysseurakuntien kanssa, uskallan rohkaista jokaista hiippakuntamme seurakuntaa. Rock-musiikki tuli lopulta kirkkoonkin. On ollut huikeaa seurata sitä matkaa, jossa aikanaan paheksutustakin nuorisokulttuurista tuli yksi nuoren seurakunnan tunnusmerkki. Tänäkin vuonna Turkuun Maata näkyvissä -festareille kokoontui miltei 10 000 nuorta kuuntelemaan rockista vaikutteitaan ammentavaa nykygospelia. Toivottavasti osaamme kirkkona elää ajassa muidenkin tämän päivän kysymysten kanssa - liittyivät ne sitten kansainvälistymiseen tai mihin tahansa aikamme ilmiöön. M IKKO S ULANDER Kirjoittaja on kasvatuksen hiippakuntasihteeri Ulkoasu ja taitto: Liisa Hertell / Idea-Tampere Petri Vilkko Oy Tuottaja: Idea-Tampere Petri Vilkko Oy puh. (03) 222 3322 Painopaikka: PunaMusta Oy Painosmäärä: 6 500 kpl Kannen kuvassa kanttori Mi Hwa Park-Jakobsson Hämeenlinna-Vanajan seurakunnasta. Kuva: Petri Vilkko. www.tampereenhiippakunta.fi 3 T EKSTI : P AULIINA V ILKKO K UVAT : P ETRI V ILKKO Kanttori Mi Hwa Park-Jakobsson: ”Musiikki on universaali kieli” Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan musiikkityötä rikastaa ripaus itämaista maustetta. Säteilevä ja herttainen Mi Hwa muutti Etelä-Koreasta Suomeen 14 vuotta sitten. Kanttorintyön lisäksi nainen johtaa lapsikuoroa, esiintyy sekä opettaa pianonsoittoa ja laulua. – Musiikki on universaali kieli. Mieluummin soitan ja laulan kuin puhun, aasialaiskaunotar pohtii. H ämeenlinna-Vanajan seurakunnan uruissa istuu aurinkoisesti hymyilevä, tummapiirteinen nainen. Hän on Mi Hwa ParkJakobsson, 37. Etelä-Koreasta kotoisin oleva neitokainen tuli Suomeen vuonna 1995 ”suomalaisen miehen takia”. – Muutto tuntui aluksi pelottavalta. Mutta nyt perheeni ja työni ovat täällä, ja olen todella sopeutunut Suomeen, hän sanoo. Mi Hwa on opiskellut koko elämänsä musiikkia ja nimenomaan kirkkomusiikkia. Kanttorin työn lisäksi hän johtaa lapsikuoroa ja naisten lauluryhmää, pitää laulu- ja pianotunteja sekä esiintyy itse. – Musiikin kautta on ollut helpompaa rakentaa uraa uudessa maassa, jossa on täysin vieras kulttuuri ja kieli. Suomen kieli on tuntunut aluksi vaikealta oppia. Mieluummin laulan ja soitan kuin puhun, hän pohtii. Mi Hwa Park-Jakobsson toivoo voivansa musiikin kautta tuoda mahdollisimman monelle ihmiselle iloa. 1/2010 Hiippakunta 4 Kanttorin työnsä lisäksi Mi Hwa Park-Jakobsson johtaa seurakunnan lapsikuoroa ja naisten lauluryhmää tunut Suomeen, kun poikani, työni ja paras ystäväni ovat täällä, hän sanoo.. Musiikki ja hengellisyys lapsuudenkodin perintöä Lentomatka muutti elämän Mi Hwa on kotoisin Etelä-Korean kiireisestä pääkaupungista Soulista. 1990-luvun puolivälissä naisen elämä sai radikaalin suunnanmuutoksen, kun hän tapasi suomalaisen miehen lentokoneessa. Pian seurasi muutto Suomeen, josta nainen ei tiennyt ennestään mitään muuta kuin saunan. – Suomi on todella erilainen maa verrattuna kotimaahani. Täällä on hiljaista ja rauhallista, kun taas Koreassa elämä oli kiireistä ja hektistä. Koska maat ovat niin erilaiset, olin aluksi epävarma, teinkö oikean ratkaisun, Mi Hwa muistelee. Myös Mi Hwan ensimmäinen kotikaupunki Suomessa oli Hämeenlinna, josta käsin hän opiskeli kirkkomusiikkia Helsingissä. Sitten seurasi muutto Kuopioon, jossa Mi Hwa jatkoi kirkko- sekä kuoromusiikin opiskelua Sibelius-Akatemiassa. Kuopiolaisia Mi Hwa kuvailee iloisiksi ja avoimiksi. Hämeenlinnaan perhe palasi vuonna 2003, kun Mi Hwa sai kanttorin sijaisuuden seurakunnasta. – Hämeessä ollaan aika hitaita, mutta olen viihtynyt hyvin. Tunnen olevani sitou- Mi Hwan lapsuudenperheeseen Etelä-Koreassa kuului lääkäriäiti, liikemiehenä työskentelevä isä ja kaksi veljeä. Intohimo musiikkiin syntyi jo kotona, kun perheen äiti rakasti musiikkia ja kannusti paljon myös lapsia. Mi Hwa alkoi saada äidin ystävältä pianotunteja jo viisivuotiaana. – Perheemme on uskovainen ja lauloimme paljon erityisesti seurakunnassa. Kuuluin myös lapsikuoroon ja esiinnyimme usein, Mi Hwa muistelee. Mi Hwa kävi nuorena aktiivisesti seurakunnassa. Hän kertoo olleensa evankelis-luterilainen ”äidin vatsasta saakka”. Kun Mi Hwa oli yläasteella, häntä pyydettiin säestäjäksi erääseen seurakunnan tapahtumaan. Tuolloin hänen mieleensä heräsi ensimmäistä kertaa ajatus, voisiko musiikista tulla hänelle ammatti. – Lukiossa aloin harkita tätä vakavasti ja hainkin yliopistoon opiskelemaan pianonopettajaksi. Musiikin lisäksi opiskelin myös teologiaa, hän kertoo. ”Korealainen kirkkomusiikki on suomalaista vapaampaa” Kanttorina Mi Hwa soittaa esimerkiksi jumalanpalveluksissa, häissä ja hautajaisissa. – Hengellinen musiikki täällä ei kovasti eroa korealaisesta kirkkomusiikista. Mutta korealainen musiikki on vapaampaa, suomalaisessa on paljon enemmän vakavuutta ja pidättyneisyyttä. Hän on huomannut, että Suomessa kirkossa ei saa oikein edes hymyillä. – Koreassa kirkossa on jo kauan sitten voinut olla vaikka bändi. Mummot ja papatkin saavat vapaasti taputtaa siellä käsiään, jos siltä tuntuu. Mi Hwa sanoo kuitenkin ilokseen todenneen, että viime aikoina suomalaiseenkin kirkkomusiikkiin on alkanut tulla nuorekkuutta ja keveyttä. Hän on myös laulu- ja piano-opettajana päässyt tutustumaan nykyaikaisempaan musiikkiin, esimerkiksi popiin ja jazziin. – 16–20-vuotiaat oppilaani haluavat soittaa modernia musiikkia, ja olen itsekin alkanut pitää siitä. Välillä oppilaani esimerkiksi näyttävät YouTubesta jonkun kappaleen, jonka haluaisivat opetella, Mi Hwa sanoo. – Niin maailma muuttuu. ”Suomalaiset oikeudenmukaisia ja reiluja” Mi Hwa on kotiutunut Suomeen mutta pitää jatkuvasti yhteyttä Etelä-Koreaan. Perhe on hänelle hyvin tärkeä. – Puhelinlaskuni ovat isoja. Äitinikin soittaa usein ja huolehtii, olenko kunnossa. Hän ei taida ihan vielä käsittää, että olen jo aikuinen, Mi Hwa nauraa. Mi Hwa ja hänen poikansa vierailevat 1–2 vuoden välein Koreassa. Hänen poikansa puhuu vanhemmilleen suomea mutta isoäidilleen koreaa. Myös Mi Hwan perhe Koreasta on vieraillut Suomessa. – Äitini pitää paljon suomalaisesta luonnosta. Täällä on niin puhdasta, rauhallista ja kiva olla. Äiti on jopa suunnitellut, että ostaisi kesämökin Suomesta, nainen kertoo. Mi Hwan mielestä kauniin luonnon lisäksi Suomessa on parasta oikeudenmukaiset, reilut ja rauhalliset ihmiset. Haluaisi esiintyä enemmän Upeaääninen Mi Hwa on lahjakas esiintyjä. Laulukeikkoja hänellä on ollut etenkin takavuosina paljon. – Olen laulanut sooloja esimerkiksi musiikkifestivaaleilla. Pianokonsertteja minulla taas ei ole Suomessa ollut, koska täällä on niin paljon hyviä pianisteja, hän miettii. Nainen harjoittelee musiikkia säännöllisesti ja vaatii itseltään paljon. – Aikaisemmin tuli syyllinen olo, jos pidin yhdenkin välipäivän. Musiikki on Mi Hwalle elämän tärkeimpiä asioita. Hän on kiitollinen, jos voi säilyttää työnsä sen parissa. Hän myös toivoisi, että pääsisi tulevaisuudessa tekemään enemmän lauluesiintymisiä. – Toivon, että musiikin kautta voin tuoda mahdollisimman monelle ihmiselle iloa. Musiikki koskettaa kaikkia. Se on universaali kieli. www.tampereenhiippakunta.fi 5 Kalle Mäki Manchesterin katedraali. Näköaloja tulevaisuuteen Matkakumppanina Manchester T ampereen hiippakunta ja Englannin Manchesterin hiippakunta solmivat syksyllä 2007 kumppanuussopimuksen. Sopimus pohjautuu Pohjoismaiden ja Baltian luterilaisten kirkkojen ja Britannian ja Irlannin anglikaanikirkkojen väliseen Porvoon sopimukseen. Sopimus luo välillemme vahvan kirkollisen ykseyden ja merkitsee sitä, että tunnustamme toinen toisemme monella tasolla: meillä on yhteinen tehtävä, tunnustamme toistemme viran apostolisuuden ja jaamme alttarin ja saarnatuolin yhteyden. Yhteistyö Manchesterin hiippakunnan kanssa on vuosi vuodelta vilkastunut ja monipuolistunut. Jo useana kesänä on tehty rippikouluyhteistyötä: manchesteriläisiä nuoria on osallistunut rippikoululeirille Tampereella. Seuraavassa vaiheessa suunnitellaan rippikouluryhmän lähettämistä Manchesteriin. Rippikoulu- ja nuorisotyön yhteistyön on tarkoitus laajeta myös Lahteen. Härmälän seurakunta on ensimmäisenä seurakuntana solminut ystävyysseurakunta1/2010 Hiippakunta 6 sopimuksen. Kumppanina on St. Mary the Virgin, Davyhulme, jonka kirkkoherra Chris Ford on osoittautunut todelliseksi Suomen ja Tampereen ystäväksi. Sopimusmalli on luotu Tampereen hiippakunnan Manchester- Tampereen hiippakunnalla on neljä ystävyyshiippakuntaa: Strängnäsin hiippakunta (Ruotsin kirkko) Namibian ev. lut. kirkon Itäinen hiippakunta Delaware-Marylandin synodi (ELCA) Manchesterin hiippakunta (Church of England) työryhmässä ja on sovellettavissa uusiin ystävyyshankkeisiin. Seuraava seurakuntatason kumppanuus näyttäisi syntyvän Keski-Lahden ja St. Jamesin & St. Edmundsin välille. Tämä hanke lähti liikkeelle henkilökohtaisista kontakteista, joita syntyi yhteisen hiippakuntien välisen kontekstuaalisen teologian prosessin kautta. Yhteistyötä Urbaani usko -hankkeessa Kontekstuaalisen teologian tekemistä opeteltiin yhdessä manchesteriläisten ja toisen ystävyyshiippakuntamme, ruotsalaisen Strängnäsin, kanssa ns. Urbaani usko -hankkeessa (Urban Faith Project, 2008). Hanke oli kunnianhimoinen yritys oppia toistemme toimintaympäristöissä erilaisia tapoja tehdä seurakuntatyötä. On todella silmiä avaavaa asettua kumppanin rinnalle tunnistamaan kontekstin haasteita. Tässä suhteessa Manchester on meille Outi Mäki erittäin tärkeä ja hyödyllinen oppimisympäristö, koska se tarjoaa meille näköaloja sellaiseen tilanteeseen, missä oma kirkkomme ja hiippakuntamme saattaa tulevaisuudessa olla. Manchesterissä kirkko on joutunut määrittelemään missionsa ja visionsa uudestaan, koska se vahvasta kulttuuriperinnöstään huolimatta on havainnut toimivansa vähemmistöstä ja marginaalista käsin. Voimme siis oppia tulevaisuudesta työskennellessämme Manchesterin hiippakunnan ja seurakuntien kanssa. Tänä talvena Tammelan rovastikunnan kirkkoherrat menevät opintomatkalle tutustumaan hiippakunnan hieman maaseutumaisempaan osaan. Mutta voimme olla myös vastavuoroisesti antamassa: jakamassa diakonian ja kasvatustyön osaamistamme. Ensimmäisiä kokemuksia työntekijävaihdosta on haettu. Uskomme, että tämä avaa erinomaisia molemmansuuntaisen oppimisen mahdollisuuksia. Kalle Mäki Härmälän ja Davyhulmen seurakuntien ystävyyssopimusta allekirjoitetaan kesällä 2009. Manchesteriläiset pyhiinvaelluksella Tampereen hiippakunnassa Pienen kurkistuksen siihen, miten manchesteriläiset kokevat meidät, voi saada Manchesterin hiippakuntalehdestä (jonka nimi on Crux). Siinä kirkkoherra Keith Archer, joka vastaa hiippakunnan Eurooppa-suhteista ja kumppanuudesta Tampereen hiippakunnan kanssa, kertoo kokemuksista keväisessä Päiväkummussa. Ryhmä manchesteriläisiä oli suomalaisten kanssa hengellisen ohjauksen retriitissä toukokuussa 2009. Juttu on otsikoitu: ”Tampere: ei turisteina vaan pyhiinvaeltajina.” Otsikko juontuu retriitin ohjaajan Veli-Pekka Järvisen sanoista: ”Turistin ja pyhiinvaeltajan erottaa siitä, että turistit aina valittavat, mutta pyhiinvaeltajat aina kiittävät.” Kertomus retriitistä alkaa kuvauksella saunasta sekä sen henkisestä ja hengellisestä merkityksestä. Se päättyy kuvaukseen soutumatkasta saareen ja siellä nautitusta kala-ateriasta. Välissä sanoitetaan retriitin hiljaista, mietiskelevää yhdessä jakamista. Koko spiritualiteetti näyttää ammentavan ja avautuvan suomalaisen luonnon kautta. Englantilaisille suomalainen hengellisyys näyttäytyy hieman mystisenä, luonnon läheisenä hiljaisuutena. Havahduin samaan havaintoon ”Urban Faith Project” -hankkeen äärellä. Monimiljoonaisesta Manchesteristä tulevien silmissä mikään ei tuntunut kovin urbaanilta tai ”kau- Porvoon hengessä yhteisessä ehtoollispöydässä: piispa Chris Edmundson, tuomiorovasti Rogers Govender sekä kirkkoherrat Chris Ford ja Antero Eskolin. punkityön haasteelta” hiippakunnassamme. Sen sijaan ihmiset ihmettelivät, miten Tampereella eletään aivan luonnon keskellä. Jotain siis mekin voimme antaa ja samalla avata uusia uskon ulottuvuuksia kumppaneillemme: miten rikasta on elää Jumalan luomistekojen keskellä ja syventää luonnon kuvastosta uskontulkintaa. Seurakuntien kumppanuudet lisääntyvät Tulevaisuudessa hiippakuntatason yhteistyö sisältää kontekstuaalista oppimista toistemme toimintaympäristöissä ja siihen pohjautuvia teologisia seminaareja, hengellisen ohjauksen retriittejä ja osallistumista vastavuoroisesti toistemme hiippakunnallisiin tapahtumiin. Seurakuntatasolla uskomme, että kumppanuudet lisääntyvät, työntekijävaihto käynnistyy, yhteiset nuorisotyön ja rippikoulutyön hankkeet lisääntyvät ja muutenkin: kansainvälinen kanssakäyminen tulee luonnolliseksi osaksi seurakunnan arkea. Mikä itselleni on ollut kaikkein puhuttelevinta: Manchesterissä ystävyyteen ja yhteistyöhön suhtaudutaan todella vakavasti, meidän puolestamme rukoillen ja innokkaasti yhteisiin kokemuksiin heittäytyen. Käy kurkistamassa: http://www.manchester.anglican.org/ A RI H UKARI Kirjoittaja on Tampereen hiippakunnan hiippakuntadekaani www.tampereenhiippakunta.fi 7 Risto Korhonen Tunnelmalliset iltanuotiot lujittivat tamperelaisten ja manchesterilaisten rippikoululaisten yhteishenkeä, joka on jatkunut tiiviinä yhteydenpitona Facebookin välityksellä. Hämeenlinnan rippikoululaiset viihtyivät kaupunkinsa nimikkokadulla ystävyyskaupungissaan Cellessä. Manchesterilaiset riparilla Tampereella Avartavia kokemuksia kansainvälisistä Monella tasolla tapahtuva kirkon kansainvälistyminen näkyy myös rippikoulutoiminnassa. Useat Tampereen hiippakunnan seurakunnat ovat jo vuosien ajan järjestäneet yhden tai useamman rippikouluistaan ulkomailla. Tampereen ystävyyshiippakunta Manchester on puolestaan kolmena kesänä järjestänyt rippikoulun Tampereella. V aikka rippikoulussa on kyse vain parin viikon ajanjaksosta ihmisen elämässä, ovat nuo viikot seurakuntayhteyden muodostumisen ja lujittumisen kannalta monelle elämän tärkeimmät. – Olen huomannut, että rippikoulussa syntyneen myönteisen ilmapiirin vaikutus jopa kirkkoon kuulumiseen on erittäin merkittävää, toteaa Tampereen seurakuntayhtymän rippikoulupastori Jussi Laine. Siksi hänen mukaansa seurakuntien kannattaa panostaa rippikouluihin. Avainasemassa myönteisten rippikoulukokemusten ja -muistojen synnyttämiselle ovat hänen mukaansa rippikoulun isoset, heidän persoonansa ja onnistuminen tehtävässään. Myös eri1/2010 Hiippakunta 8 laiset teemarippikoulut ja rippikoulun tarjoamat kansainvälistymiskokemukset kiinnostavat nuoria. Manchesteriläiset ja tamperelaiset nuoret kohtasivat Suunnitteilla ollut rippikouluyhteistyö manchesteriläisten kanssa alkoi käytännön tasolla vuonna 2005. Tuolloin kaksi anglikaanisen kirkon pastoria, Jan Ainsworth ja Andy Pool Manchesterin hiippakunnasta, osallistuivat kokeilumielessä Pyynikin seurakunnan rippikoululeirille. Kokemus Suomen suloisessa suvessa järjestetystä leiristä osoittautui myönteiseksi. Niinpä vuodesta 2007 lähtien pienet mutta sitäkin innokkaammat ryhmät manchesteriläisiä rippikoululaisia on löytänyt tiensä Näsijärven virvoittavien vesien ääreen Teiskon Aitolahteen. Leirit on järjestetty siten, että manchesterilaisilla ja samaan aikaan leirikeskuksessa omaa rippikouluaan käyvillä tamperelaisilla on ollut mahdollisuus viettää suuri osan leiripäivistään yhdessä. Lähinnä vain raamattutunnit ovat olleet suomalaisilla ja anglikaaneilla kummallakin omansa. Leirille osallistuneet tamperelaiset nuoret olivat aivan ”tavallisia” rippikoulunuoria eli heitä ei ollut mitenkään kielitaidon tai muunkaan perusteella erityisesti valittu viettämään leiripäiviään brittinuorten kanssa. Tampereen rippikoulupappi Jussi Laine. Leirin johtajana kesällä 2009 toimi Risto Korhonen, jolla on yliopistopapin moninaisten tehtävien myötä 13 vuoden kokemus myös ulkomaalaisten nuorten parissa työskentelystä. Anglikaaniryhmällä oli mukana leirillä neljä omaa vetäjää. – Manchesterin hiippakunnan rippileiriläisiä oli yhteensä yhdeksän. He olivat peräisin eri seurakunnista hiippakunnan alueelta. Iältään leiriläiset olivat kutakuinkin samanikäisiä kuin suomalaisetkin rippileiriläiset, vaikka yleensä rippikoulu anglikaanisessa kirkossa käydään hieman nuorempana kuin Suomessa, eli 12–13-vuotiaana, Risto Korhonen sanoo. Risto Korhonen Piispa toimii manchesterilaisten rippikoululaisten konfirmoijana. rippikouluista Risto Korhosen mukaan päinvastoin kuin Suomessa, anglikaaninuorista vai pieni prosentti osallistuu rippikouluun. – Mutta he ketkä rippikoulun suorittavat, haluavat tunnustautua syvällisiksi kristityiksi, Risto Korhonen sanoo. Yhteinen sävel löytyi musiikin avulla Risto Korhonen muistelee kansainvälistä leirikesää antoisana ja haasteellisena. Hänen mukaansa eri kirkkokunnista kotoisin olevat leiriläiset löysivät pienen alkukankeuden jälkeen yhteisen sävelen hyvinkin nopeasti. – Yhtenä keskeisenä yhdistävänä tekijänä leiriläisten keskuudessa oli musiikki. Yhteisiä musiikkihetkiä oli useita, ja vieraamme osoittautuivat poikkeuksellisen musikaalisiksi, itsekin musiikkia eri muodoissaan harrastava Risto Korhonen sanoo. Tunnelmalliset iltanuotiot ohjelmineen ja makkaranpaistoineen kuuluivat luonnollisena osana leiriviikon ohjelmaan. Unohtumattomia elämyksiä vieraille olivat myös saunominen ja uiminen Näsijärven virkistävissä vesissä. – Manchesterilaisten rippikouluvierailut hiippakunnassa jatkuvat myös kesällä 2010 ja leirin suunnittelu on hyvässä vauhdissa, sanoo oppilaitospappi Ville Aalo, joka vuorostaan on vetovastuussa tulevan kesän leiristä. Leirin johtaja Risto Korhonen ilahdutti manchesterialaisia osallistumalla heidän konfirmaatiojuhlaansa yllätysvieraana. Myös hänellä on hyviä kokemuksia vastaavasta leiristä parin vuoden takaa. Erityisen suuren vaikutuksen häneen on tehnyt anglikaaninuorten hengellisyyden syvyys. Ville Aalon mukaan saadun palautteen perusteella myös suomalaiset nuoret ovat iloinneet siitä, että saivat viettää leiripäiviään yhdessä brittinuorten kanssa. – Peräti yhdeksän leiriläistä kymmenestä oli sitä mieltä, että parasta leirissä oli mahdollisuus vuorovaikutukseen manchesteriläisten nuorten kanssa, Ville Aalo toteaa. Lutherin jalanjäljissä ja muita rippikoulureissuja ulkomaille Monien muiden hiippakunnan seurakuntien tapaan Tampereen seurakuntayhtymä järjestää vuoden aikana useita ulkomaille suuntautuvia rippikouluja. Kesällä 2009 leirit suuntautuivat Tanskaan ja Saksaan, jossa leiripaikka sijaitsi kuulun Wittenbergin lähistöllä, sanoo Pia Korri seurakuntien rippikoulutoimistosta. – Kuljemme Saksassa ikään kuin Lutherin jalanjäljissä. Vierailu kuuluisassa kirkossa kuuluu aina vakio-ohjelmaamme. Lisäksi talvisin Tampereen seurakuntayhtymä järjestää lasketteluteeman ympärille rakentuvan rippikoulumatkan Norjaan. Lahden seurakuntayhtymä on jo parinkymmenen vuoden ajan tehnyt rippikoulumatkoja Unkariin. Matkoilla on ollut jonkin verran yhteistä ohjelmaa paikallisten nuorien kanssa. Toinen määränpää Lahden rippikoululla on ollut Viro. Myös Kangasala, Orivesi ja Ylöjärvi ovat harjoittaneet rippikouluyhteistyötä virolaisten kanssa. Ylöjärven yhteistyö Tallinnan Pyhän Hengen seurakunnan jälkeen alkoi lähes 20 vuotta sitten. Leirejä on vuosittain kahdesta kolmeen. Jo leirin valmistelu tapahtuu yhdessä virolaisten maaliskuussa järjestettävän yhteisen isoskoulutusviikonlopun myötä. Toukokuussa on puolestaan ohjaajien palaveri. Tarvittaessa Ylöjärveltä tehdään Viron Sakuun vielä talkooreissu, jossa leirialuetta kunnostetaan leirejä varten. Rippikoulun majoitus on teltoissa. Taideleiri on ylöjärveläisten toinen leiri Virossa keskellä Loortisin maatilan arkea. Rippikouluopetuksen lisäksi leirin sisältöön on liittynyt kuvataide- ja kädentaitoteemat. – Elokuun lopussa leireille osallistuneet virolaiset nuoret tulevat vastavuoroisesti Suomeen rippikoulun päätöstapahtumaan, kertoo Ylöjärven seurakunnan rippikoulupappi Jyrki Koivisto. Hämeenlinna–Vanajan seurakunnan ulkomaiset rippileirit järjestetään Saksassa Cellen kaupungissa. Leiri syntyi pari vuotta sitten ystävyyskaupunkiyhteistyön kautta, kun seurakunnan pappi lähti yhdessä Suomi–Saksa-yhdistyksen kanssa etsimään leirille paikkaa. Osa rippileirin oppitunneista pidetään paikallisessa Klein Hehlenin seurakunnan Bonifatius-kirkossa. Myös seurakunnan työntekijöitä ja nuoria osallistuu leirin toimintaan. www.tampereenhiippakunta.fi 9 Elisa Lampinen Suomalaisen seurakunnan pappina Berliinissä Suomalaisten messupaikkana toimii Passionskirkko. Kai Henttonen on vuodesta 2006 lähtien työskennellyt Berliinissä suomalaisen seurakunnan pappina. Monella tapaa kiinnostavaa, kirjavaa ja haastavaa papintyötä koko itäisen Saksan alueella tekevän Henttosen mukaan Berliiniä mielenkiintoisempaa ja moniulotteisempaa kaupunkia on Euroopasta vaikea löytää. S uomalaisen 800 hengen seurakunnan runkona ja perustajaäiteinä pidetään suomalaisrouvia, jotka tulivat Saksaan 1960- ja 70-luvuilla saksalaisten miestensä mukana. – Rakenne on muuttumassa. Ennen tänne tultiin rakkauden tähden loppuiäksi, nyt 1/2010 Hiippakunta 10 Kai Henttosen mukaan Berliiniä mielenkiintoisempaa kaupunkia Euroopasta on vaikea löytää. tullaan joidenkin vuosien ulkomaankeikalle perheen kanssa tai muuten vain haistelemaan ilmaa, Henttonen sanoo. Samoin täällä on Suomesta tulevia taiteilijoita, muusikkoja ja journalisteja. Myös opiskelijoiden määrä on kasvanut. Muutokset asettavat seurakunnan työlle aivan uusia haasteita. – Vanhat mallit eivät enää toimi. Erittäin keskeistä on yhteistyö muiden suomalaisjärjestöjen kanssa, ehkä erityisesti Suomi-koulun kanssa, joka kokoaa myös lasten nuoret vanhemmat yhteen. Lisäksi yhteistyötä tehdään esimerkiksi Suomen suurlähetystön kanssa, Kai Henttonen sanoo. Vapaaehtoisten sitoutuminen Saksassa mallikelpoista Suomalainen seurakunta elää rinta rinnan saksalaisten seurakuntien kanssa. Se myös käyttää jumalanpalveluksiin Suomi-keskuk- sen vieressä sijaitsevaa saksalaisen seurakunnan tunnelmallista kirkkoa. – Yhteistyö saksalaisen partnerin kanssa on luottamuksellista ja sujuvaa. Sitä ei voi kutsua niinkään yhteydenpidoksi vaan pikemminkin jokapäiväiseksi yhteiseloksi. Henttonen on seurakuntansa ainoa palkattu työntekijä koko itäisessä Saksassa; kaikki muu perustuu vapaaehtoisuuteen. Seurakuntalaisille annetaan enemmän valtaa ja vastuuta kuin Suomessa. Esimerkiksi tilavuokrien rahoituksesta osa kerätään yhteisponnisteluin. – Siksi pappikin keittää myyjäisissä glögiä. Viime vuonna tuotto oli kahdessa iltapäivässä yli 2 000 euroa. Seurakunnat ovat Saksassa pieniä ja tiiviitä; jo 5 000 jäsenen seurakuntaa pidetään siellä suurena. Sosiaaliset projektit ovat esimerkillisiä. – Työntekijöiden ja vapaaehtoisten mo- Markus Henttonen Sielunhoitoa, glöginkeittoa ja ongelmien ratkaisua Kai Henttonen Myös nuoret rakastavat kotikaupunkiaan Berliiniä, joka syksyllä vietti muurin murtumisen 20-vuotisjuhlaa. tivaatio, sitoutuneisuus ja kutsumus ovat asioita, mistä Suomessa voitaisiin ottaa mallia. Samoin Saksasta voitaisiin tuoda Suomeen lisää keskusteluvalmiutta, yhteiskuntakriittisyyttä, innovatiivisuutta ja rohkeutta, Henttonen listaa. Hän kertoo esimerkin sitoutumisesta: Partneriseurakuntani pappi jäi etuajassa eläkkeelle, jotta seurakuntaan saataisiin yksi lisäpappi. Samaan aikaan hän jatkaa työssään kuten ennenkin, päätoimisena pappina. Hän saa palkakseen vain eläkkeensä, jonka hän tietysti saisi mitään tekemättäkin, Henttonen kertoo. – Ideana on, että tärkeintä on seurakunnan etu, ei oma. Papin kaipuu sielunhoitotyöhön Ennen Berliiniin tuloa Henttonen on toiminut paitsi pappina myös ammattikorkeakoulun opettajana. – Mitä pidempään olin opetustyössä, sitä suuremmaksi kasvoi kaipuu tehdä taas papin työtä, Henttonen muistelee. Suomalaisen seurakunnan pappina hän on viihtynyt erinomaisesti. Papintyön runko ovat jumalanpalvelukset, hartaudet ja toimitukset. Erityisen tärkeä tehtävä Henttoselle on sielunhoito. – Vaikeista asioista puhutaan mieluiten omalla äidinkielellä. Hyvin eri-ikäiset suomalaiset kääntyvät mitä erilaisimmissa ongelmissa papin puoleen. Yksi erityisen iso ja kansainvälistäkin huomiota herättänyt ongelma oli Henttosen ratkaistavana viime keväänä. Henttonen teki ison urakan ns. ”lentokenttänaisen” tapauksessa, joka sai paljon mediahuomiota Suomessa ja Saksassa. Siinä psyykkisesti sairas nainen eli Berliinin lento- kentällä ilman passia, rahaa tai paikkaa, minne mennä. – Oli turhauttavaa, ettei vakavasti sairasta ihmistä voitu auttaa nopeammin. Se aiheutti tuskaa monille ja vaaransi naisen turvallisuuden, Henttonen pohtii. Pappi kertoo kuitenkin olevansa kiitollinen monista yhteisistä keskusteluista naisen kanssa sekä häneltä saamastaan luottamuksesta. Nainen saatiin lopulta Suomeen. Vastaavia tapauksia varten tarvittaisiin silti Eurooppaan yhtenäisiä lakeja ja toimintamalleja. – Psyykkisistä sairauksista kärsivät voivat joutua todellisiin vaaratilanteisiin vieraissa maissa, jonne pääsy on koko ajan helpompaa. Ihmisiä ei saa jättää oman onnensa varaan, Henttonen painottaa. Idän ja lännen erot näkyvät yhä Historiallinen idän ja lännen jaottelu tuo oman leimansa berliiniläiseen seurakuntaelämään. Monilla Berliinin itäisillä alueilla kirkkoon kuuluun vain 7–4 prosenttia väestöstä. Länsi-Berliinissä taas on alueita, joissa kirkkoon kuuluvia on noin 90 prosenttia. – Idän ja lännen erot näkyvät kaikkialla: pukeutumisessa, käyttäytymisessä, ulkomaalaisten määrässä, rakentamisessa, elämäntyylissä. Muotiasuinalueet ovat tällä hetkellä entisessä Itä-Berliinissä, ja koko kaupunki on astunut monta askelta itään, Henttonen kuvailee. Berliiniä mielenkiintoisempaa ja moniulotteisempaa kaupunkia on Euroopasta vaikea löytää. Idän ja lännen kirkon yhteistyö toimi Henttosen mielestä hyvin jo ennen itäblokin murtumista. Idän kirkko ajoi osin aktiivisesti läntisen demokratian arvoja jo DDR:n aikana. Itä on edelleen osin taloudellisesti riippuvainen lännestä. – Kirkolla on mielestäni eroja tasoittava rooli, mutta se tehtävä oli jo ennen muurien murtumistakin. Kirkon resurssit ovat Berliinissä hyvin rajatut. Vapaaehtoisilla on ratkaiseva merkitys toiminnan pyörittämisessä. – Tästä huolimatta kirkko näkyy julkisuudessa selvemmin ja myönteisemmin kuin Suomessa. Uskonnolliset teemat ovat toistuvasti esillä, usein hyvin asiantuntevasti ja syvällisesti. Toki myös kriittisesti. Henttosen mukaan Saksassa uskonnon merkitys toisaalta vähenee, toisaalta kasvaa. Kirkosta eroaminen jatkuu tasaisesti, kirkkojen talous horjuu ja kirkollisten toimitusten määrä on paikoin jopa romahtanut. Toisaalta muut uskonnot, etenkin islam, sekä keskustelu monikulttuurisuudesta pitävät yllä vilkasta teologis-yhteiskunnallista keskustelua. – Uskonnollista etsintää on paljon, mutta myös täydellistä “uskonnollista kuolemaa”. Idässä on jo kolmas sukupolvi, jonka enemmistöllä ei ole mitään omaa kontaktia uskoon tai kirkkoon. ”Hienointa Berliinissä on koko Berliini” Henttosen työ Saksassa jatkuu vuoden 2010 puoleenväliin. Sen jälkeen perhesyyt tuovat hänet takaisin Suomeen. Hän on pitänyt työkokemustaan upeana ja harvinaisena etuoikeutena. – Parasta työssä on ollut yhteinen elämä kirjavan seurakunnan kanssa sekä upeat sielunhoidolliset keskustelut. Ei ole tullut tunnetta, että olisin täällä turhan panttina. Samoin Berliini on ollut upea kotikaupunki. – Hienointa Berliinissä on koko Berliini, sen dynaaminen nykyisyys ja historia, johon törmää kaikkialla. Kaupunki on kaunis ja ruma – tylsä ja elämää sykkivä. Saksalainen, mutta samalla kansainvälinen. Tänne virtaa kaikkialta maailmasta kaikki, mikä vain on liikkeessä. Henttonen sanoo suomalaisena joskus kaipaavansa hiljaisuutta ja avaruutta. – Enpä oikein muuta, ruisleipäkin täällä on hyvää. Saksalaisesta kirkosta Henttonen on saanut eväitä mukaansa Suomeen. Toisaalta hän on myös huomannut, että Saksassa seurakuntia ravistelevat samat haasteet kuin kaikkialla Euroopassa. – Haasteena on, miten uskosta saataisiin uskottavaa. Miten usko tukee konkreettisesti ihmisiä heidän arjessaan, miten kirkko jakaa ihmisten pelot, haasteet, tuskat ja ilot. Osaammeko vastata uskonnolliseen etsintään? P AULIINA V ILKKO www.tampereenhiippakunta.fi 11 T EKSTI : M IKKO S ULANDER Opiskelijatyö porttina suomalaisuuteen S sainvälisessä seurakuntatyössä. Merkittävä osa opiskelijoista on kristittyjä, ja he etsivät aktiivisesti Suomessa yhteyttä seurakuntaan. Joukko namibialaisia opiskelijoita voi tuoda seurakuntaelämään tuulahduksen maanosasta, jossa kristinusko leviää nopeimmin maailmassa. Opiskelijoille järjestetty toiminta auttaa sopeutumaan Suomen ammattikorkeakouluopiskelijakuntien liiton SAMOK:n vuonna 2008 julkaiseman selvityksen mukaan kansainväliset opiskelijat ovat kokeneet suomalaisiin tutustumisen hyvin vaikeaksi. Oppilaitoksissa ul- komaiset ja suomalaiset opiskelijat pysyttelevät omissa ryhmissään, ja opiskelijat kertoivat paikoin myös suoranaisesta syrjinnästä. Selvityksestä kävi ilmi, että kansainväliset opiskelijat olisivat kiinnostuneita tutustumaan suomalaiseen kulttuuriin ja suomalaisuuteen, mutta turhan usein he ovat kokeneet itsensä ulkopuolisiksi. (Tutkimus ulkomaisten tutkinto-opiskelijoiden asemasta Suomen ammattikorkeakouluissa vuonna 2007, 2008.) Ulkomailta Suomeen tulevat opiskelijat ja seurakunnan toiminnassa mukana olevat opiskelijat kertovat, kuinka seurakunta on ollut heille merkittävä paikka Suomeen kotoutumisessa. Opiskelijaseurakunta on ollut Mikael Leminen uomessa opiskelee jatkuvasti tuhansia ulkomailta Suomeen tulleita opiskelijoita. Vaihto-opiskelijat ovat tuttuja monelle, mutta entistä enemmän Suomi houkuttelee tutkinto-opiskelijoita – heitä, jotka hankkivat ammatillisen koulutuksen Suomessa. Opiskelijoiden määrä vuonna 2007 oli 11 000, ja luku on kasvanut joka vuosi. Opetusministeriön kansainvälistymisstrategian tavoite on, että vuonna 2015 Suomessa opiskelee 20 000 kansainvälistä tutkinto-opiskelijaa. Seurakuntatyön näkökulmasta kansainväliset opiskelijat ovat kiinnostava joukko, sillä juuri opiskelijat ovat olleet monessa seurakunnassa liikkeellepanevana voimana kan- Kansainvälinen ilta Lahden seurakuntayhtymässä. 1/2010 Hiippakunta 12 Kielillä puhumista Kansainvälinen työ tuo toki omat haasteensa. Ensimmäinen eteen tuleva asia on kielitaito. Ehkä turhankin paljon me suomalaiset mietimme omaa kielitaitoamme ja osaamistamme. Sääksmäen seurakunnassa, jonka alueella opiskelee paljon ulkomaalaisia opiskelijoita, on tullut tavaksi ottaa messuun englanninkielisiä osuuksia. Tervehdyssanoja, synnintunnustusta tai saarnaa on toteutettu kaksikielisesti. Joskus saarnoja on myös simultaanitulkattu suoraan kirkonpenkissä. ”Messujen kaksikielisyyteen havahtumisen jälkeen työyhteisömme on suhtautunut haasteeseen avoimen innostuneesti. Itse kukin on kokeillut kielellisiä rajojaan. Messun toimittajien tueksi on etsitty englanninkielistä aineistoa”, kertoo Sääksmäen seurakunnan toimintamallista pastori Teemu Salminen. Myös kirkkoherra Kari Kauhanen on samoilla linjoilla ja toteaa, että seurakuntalaiset ovat ottaneet muutoksen kiinnostuneina vastaan: ”Seurakuntalaiset ovat olleet hyvin tyytyväisiä siihen, että meidän papit on alkaneet puhua kielillä”. pärille kehittyi paljon muutakin, kuten pyhäkoulu, retkiä ja raamattupiirejä. Tällä hetkellä toiminnasta vastaavat omasta mielenkiinnostaan mukana olevat papit ja joukko vapaaehtoisia. ”Jumalanpalveluselämä nojaa vahvasti vapaaehtoispanokseen; koko jumalanpalvelusyhteisön työ on nimenomaan sen jäsenten tekemään ja toteuttamaa yhdessä pastorien kanssa”, kertoo oppilaitospappi Ville Aalo. Samaa viestiä seurakuntalähtöisyydestä kertoo Forssan seurakunnan pappi Eikka Kähärä. Hän aloitti englanninkieliset raamattupiirit Forssassa Hämeen ammattikorkeakoulun opiskelijoiden pyynnöstä. Etiopiasta kotoisin olevat nuoret ottivat seurakuntaan yhteyttä, ja seurakunnassa aloitettiin ensimmäiset kokoontumiset. ”Uutta virtaa tai uusi alku koettiin, kun HAMKissa opiskeleva Eric otti yhteyttä seurakuntaan ja kertoi, että heillä opiskelijoiden joukossa on kolme muuta kristittyä, jotka jo vuoden ajan ovat kokoontuneet sunnuntaisin yhdessä rukoilemaan.” Opiskelijoiden toiveena ei kuitenkaan ollut vain tilojen järjestäminen. ”He kysyivät, että jos seurakunta voisi tarjota heille jonkinlaista kokoontumispaikkaa, tai parhaimmillaan seurakuntayhteyttä – siis hengellistä kasvunpaikkaa”, muistelee Eikka parin vuoden takaisia tapahtumia. Kamerunista Suomeen Toista vuotta Tampereella TAMK:ssa opiskeleva Oscar Mokono on todellinen maailman- kansalainen. Kamerunista kotoisin oleva nuorimies asuu Suomessa nyt toista vuotta, mutta matka Hämeeseen on kulkenut Etelä-Afrikan, Aasian ja Uppsalan kautta. Kirkollisesta urasta haaveilevan Oscarin hengellinen koti löytyy Kamerunin presbyteerikirkosta, mutta täällä hän osallistuu aktiivisesti Tampereen seurakuntien kansainvälisen yhteisön ICCK:n toimintaan. Saavuttuaan Tampereelle hän alkoi välittömästi etsiä itselleen paikkaa seurakunnasta. Ajatuksissa oli, että vaikka maa on outo ja ihmiset vieraita, löytyisi silti kristillisestä seurakunnasta veljiä ja siskoja – kristitty perhe. Alusta lähtein Oscar on ollut messun vakiovieras, ja tällä hetkellä hän on myös jäsenenä ICCK:n johtokunnassa. Kristinusko on hänelle elämän kulmakivi: ”Tärkeintä minulle on seurata Jeesuksen viitoittamaa tietä ja olla osa kristillistä seurakuntaa.” Kamerunilaisesta näkökulmasta Suomi näyttäytyi kristillisenä maana, mutta myös maana jonka kristillisyydestä hän on huolissaan. Oscarin mukaan suomalaisessa elämäntavassa näkyvät yhtäältä kristilliset arvot, kuten tasa-arvoisuus ja oikeudenmukaisuus. Myös kaupunkikuvassa näkyvät lukuisat kirkot kertovat missä suomalaisen arvomaailman juuret ovat. ”Ihmisten tasa-arvoisuus yhteiskunnassanne on osoittanut minulle, että suomalaiset elävät rinta rinnan kristillisten arvojen ja normien kanssa”, hän pohtii. Toisaalta huoli kristillisyyden säilymisestä Suomessa huolettaa häntä aidosti. KameMikko Sulander viitekehys tutustua toisiin opiskelijoihin ja mikä tärkeintä – toisiin kristittyihin. ”Tiesin, että seurakunnasta voin löytää kristittyjä ihmisiä ja kristittyjen perheen”, kertoo Kamerunista kotoisin oleva Oscar Mokono. Kansainvälinen opiskelijatyö onkin työtä, jolla on aivan oma luonteensa. ”Näen oppilaitostyön kuin tuuheana puuna, jonka oksille opiskelijat voivat pesiytyä opiskeluaikanaan, löytää, turvaa ja suojaa ja vahvuutta omaan elämäänsä. Opiskelijat ovat kuin muuttolintuja – joko tulossa tai menossa.” valottaa dynaamista opiskelijamaailmaa oppilaitospastori Kaarina Koho-Leppänen Lahden seurakuntayhtymästä ja jatkaa: ”Jos ei olisi otettu haastetta vastaan, miten paljon köyhempää oppilaitostyömme olisikaan.” Erityinen piirre kansainvälisessä työssä ovat olleet sen lähtökohdat: niin Tampereella, Sääksmäellä kuin Lahdessakin liikkeellepanijoina ovat olleet itse opiskelijat. Tampereella kansainvälinen työ lähti liikkeelle 80-luvun alussa, kun joukko teknillisen korkeakoulun opiskelijoita alkoi kysellä englanninkielisiä messuja. Pyyntöön vastattiin, ja jumalanpalvelusyhteyteen liittyi myös anglikaanikirkko. Toiminnasta kehittyi englanninkielinen jumalanpalvelusyhteisö, jonka toiminnan ym- T J ATKUU SEURAAVALLA SIVULLA T Seurakuntalähtöistä Oscar Mokono. www.tampereenhiippakunta.fi 13 Mikko Sulander Mwilu Kibbassa. runissa jumalanpalvelukseen osallistutaan joka sunnuntaina, mutta täällä jumalanpalvelus voi jäädä pitämättä, koska ketään ei ole paikalla. Insinööriksi Suomessa Mikko Sulander Mwilu Kibbassa on melkein valmis insinööri Tampereen ammattikorkeakoulusta. Samaan aikaan kun koulukaverit miettivät opiskelua Yhdysvalloissa, päätti Miwlu lähteä opiske- lemaan Suomeen. Äidin työkaverin tytär oli opiskellut Suomessa ja kehunut opiskelumahdollisuuksia täällä. Suomeen tuleminen oli tietenkin suuri muutos. Vuodenaikojen vaihteluun oli ensin vaikea tottua, sillä talvella oli pimeää kouluun lähtiessä ja koulusta palatessa. Erikoisinta oli kuitenkin tottua hiljaisiin ja pidättyviin suomalaisiin. ”Jos bussissa istuu äänekkäästi puhuvia ihmisiä, he ovat joko Aasiasta Jackline Mluge-Autio. 1/2010 Hiippakunta 14 tai Afrikasta. Jos he ovat suomalaisia, niin he ovat todennäköisesti humalassa”, nauraa Mwilu, mutta lisää kuitenkin tottuneensa ajan mittaan suomalaiseen elämänmenoon. ”Ihmisestä näkyy, onko hän kristitty vai ei”, toteaa Miwlu, kun kysyn häneltä, mitä kristillisyys merkitsee hänelle. Arvot, valinnat ja asenne muita kohtaan ovat asioita, jotka näkyvät ihmisestä jos hän on kristitty. Täällä Suomessa hän on huomannut, ettei uskosta puhuminen ole yhtä luontevaa, kuin mihin hän oli tottunut. Kun joskus on pyytänyt jotakuta muistamaan jotakin tärkeää asiaa iltarukouksessa, on vastaukseksi saattanut saada vain vaivautuneen ilmeen. Seurakunnassa mukana oleminen on Mwilulle luonnollinen asia, vaikka jumalanpalveluselämä täällä eroaakin melkoisesti kotoisesta. ”Täällä jumalanpalvelukseen täytyy keskittyä. Kotikirkossani sadat ihmiset pitävät huolta siitä, että pysyn mukana eikä ajatus lähde harhailemaan.” Puolisona Suomessa Jackline Mluge-Aution nauru on herkässä Lahden oppilaitostyön pienen oleskelutilan nojatuolissa. Tansaniasta kotoisin oleva nuori nainen työskentelee vapaaehtoisena Lahden seurakuntayhtymässä. Viime aikoina häntä ovat työllistäneet kansainväliset illanvietot, oppilaitostyön Urban Light -hanke sekä ohjelmien toimittaminen KSL-radioon Helsingissä. Nyt hän pohtii tulevaisuuttaan Suomessa ja on kiinnostunut opiskelemaan kirkon ammattiin. Jackline on asunut Lahdessa nyt 6 kuukautta. Matka kylmään ja pimeään Pohjolaan sai alkunsa, kun hän tapasi kehitysyhteistyötä tekevän suomalaismiehen. Ensimmäiset valokuvat tulevasta kotimaasta saivat hänet epäilemään, voiko tässä maassa todella asua ja miten talojen päällä voi olla lunta. ”Meillä Tansaniassa kun lunta ei ole kuin Kilimanjarolla”, Jackline nauraa. Tavattuaan ensimmäisen kerran Lahden seurakunnan oppilaitospapin Jackline ei voinut uskoa silmiään. Miten ihmeessä pappi voi olla nainen? Taustaltaan Jackline on katolinen, mutta hänen mukaansa ei ole niin suurta merkitystä, minkä kirkon jäsen kukin on. ”Me uskomme kaikki samaan Jumalaan”, hän perustelee ajatustaan. Usko on muutenkin hänen elämässään keskeinen asia. Jackline kertoo uskovansa vahvasti rukouksen voimaan. ”Uskon, että Jumala varmasti auttaa minua asioissa, joiden puolesta rukoilen.” ^^^KPHRÄ :[\K`:VJPHS:LY]PJLZVY+PHJVUHS:VJPHS>VYRPU,UNSPZO +LNYLL7YVNYHTTLPU:VJPHS:LY]PJLZ MVJ\ZVU*VTT\UP[`+L]LSVWTLU[>VYR 6W[PVUHS7YVNYHTTLMVY@V\[O*VTT\UP[` +L]LSVWTLU[>VYRHUK+PHJVUPH )HJOLSVYVM:VJPHS:LY]PJLZJYLKP[Z >P[OHUPU[LYUH[PVUHSZ[\KLU[NYV\W^LMVJ\ZVUTHQVYJOHSSLU NLZMHJPUNZVJPHSZLY]PJLHUKJVTT\UP[`KL]LSVWTLU[^VYR 2UV^SLKNLHUKZRPSSZHYLKL]LSVWLK[V! [HRLHJ[PVUHNHPUZ[WV]LY[`HUKZVJPHSL_JS\ZPVU ^VYRPUZP[\H[PVUZ^OLYL[OLYLHYLTHU`KPMMLYLUJLZVM J\S[\YLYHJLHUKYLSPNPVU WYVTV[L[OLKL]LSVWTLU[VMZVJPHSS`HUKLJVUVTPJHSS` Z\Z[HPUHISLJVTT\UP[PLZ OH]LH,\YVWLHUHUKPU[LYUH[PVUHSWLYZWLJ[P]LVUZVJPHS WVSPJ` 5L^VW[PVU:WLJPHSPZLKZ[\K`^P[OHMVJ\ZVU! `V\[OHUKJVTT\UP[`KL]LSVWTLU[^VYR [OLVSVN`HUKWYHJ[PJHSZRPSSZMVYKPHJVUHS^VYRHUKJO\YJO ZVJPHSZLY]PJL HPTPUNH[[OLWVZZPIPSP[`MVYNYHK\H[LZ^OVHYLTLTILYZVM[OL -PUUPZO3\[OLYHU*O\YJO[VILVYKHPULK+LHJVU /V^[VHWWS`&+H[LMVYHWWSPJH[PVUZ!IL[^LLU[O1HU\HY`¶[O-LIY\HY` (WWSPJH[PVUZ![OYV\NO[OL1VPU[(WWSPJH[PVU:`Z[LT+L[HPSZH[^^^HKTPZZPVUZÄ 4VYLPUMVYTH[PVU!^^^KPHRÄLTHPS!HKTPZZPVUZ'KPHRÄ +0(*650(<50=,9:0;@6-(7730,+:*0,5*,: +PHR:V\[O1pY]LUWppU[PL-051pY]LUWpp-PUSHUK www.tampereenhiippakunta.fi 15 Siirtolaisuus 2010 – unelmia ja mahdollisuuksia kristittyjen väliseen yhteyteen Vanhan koptilaisen Ystävyyden ikonin alla lukee tällä kertaa Euroopan kirkot maahanmuuttajien rinnalla. Euroopan kirkkojen konferenssi, Euroopan kirkkoliitto, jossa kirkkomme on aktiivinen jäsen, kutsuu kaikki jäsenkirkkonsa viettämään siirtolaisuuden teemavuotta 2010. T ämä haaste nousee eurooppalaisten yhteiskuntien tilanteesta, jossa uusi väestö ei tahdo millään löytää yhteyttä kantaväestöön. Väestönosat elävät erillään ja monet syrjäytyvät ja turhautuvat länsimaiden itsekeskeiseen elämänmalliin. Kirkoissakin tämä on tuttu tilanne. Työntekijäkunta on yhä vahvasti valkoihoista, eikä siirtolaisia näe kovin paljon jumalanpalveluksissa. Siirtolaisten omat kirkot ja seurakunnat sen sijaan kukoistavat ja niitä on sadoittain. Euroopan kirkot ovat vielä hyvin erilaisissa vaiheissa suhteessaan maahanmuuttajiin. Jotkut ovat tehneet aktiivista työtä jo vuosikaudet, toiset ovat vasta muokkaamassa asenneilmapiiriään, jotta yhteyttä voitaisiin rakentaa. Tässä tilanteessa on ryhdytty puhumaan osallisuuden teologiasta. Vaikka joka sunnuntaisessa jumalanpalveluksessamme viitataan seurakunnan identiteettiin paikallisena ja universaalina Kristuksen seuraajien yhteisönä, joudumme yhä uudelleen miettimään, mitä kristittyjen välinen yhteys ja osallisuus Kristuksen ruumiissa oikein tarkoittaa. Vuosikymmenen alussa osallisuutta ja yhdenvertaisuutta vammaisille rakennettiin Kirkko kaikille -strategiaprosessin avulla. Viime vuosina on vedottu lukemattomien muiden väestöryhmien puolesta, jotta heille löy1/2010 Hiippakunta 16 tyisi sija ja asema kirkon toiminnassa ja rakenteissa. Kaikkia näitä ihmisiä yhdistää pohjimmiltaan halu kuulua joukkoon, kristilliseen seurakuntaan, olla hyväksytty omana itsenään ilman muiden antamia leimoja ja halu palvella seurakuntaa oman lahjansa mukaisesti. Osallisuus on kristillisen seurakunnan ydinkäsite Kristillisessä seurakunnassa ei kai pitäisi olla olemassakaan sellaisia luokitteluja kuin “ulkomaalainen” tai ”muukalainen”. Katolinen kirkko, joka Suomessa on läpeensä monikulttuurinen, muistuttaa meitä luterilaisia usein tästä. Mitä siis osallisuus tarkoittaa käytännössä? Miten se näkyy seurakunnan elämässä ja seurakunnan kokoonpanossa? Ovatko seurakunnan kaukana maailmalla tukema lähetystyö sekä oma paikallinen seurakuntatyö linjassa keskenään? Kun afrikkalainen opiskelija tulee Suomeen, tunnistaako hän täällä sen kristillisen kirkon, josta lähetystyöntekijät ovat häntä kotona opettaneet? Onko hän täällä yhtä tervetullut ja arvostettu? Maahanmuuttajat ja kansainväliset opiskelijat kokevat suurimmaksi ongelmakseen ja surukseen Suomessa yksinäisyyden. Monilla ei ole yhtään suomalaista ystävää. Harva on saanut vierailla suomalaisessa kodissa. Kuinka moni heistä on saanut mahdollisuuden tutustua kristilliseen seurakuntaan? Teemavuosi kehottaa tutkimaan seurakuntamme olemusta, tarkoitusta ja identiteettiä suhteessa kansainväliseen muuttoliikkeeseen. Jos todella koemme olevamme yhtä Jumalan valtakunnan perheväkeä, ymmärrämme myös erilaisten kohtaamisten rikastuttavan omaa uskoamme ja seurakuntaelämäämme. Kristittyinä meillä on oikeus sekä velvollisuus toivottaa muista maista saapuvat tervetulleiksi, uusina meille lahjoitettuina lähimmäisinä. Myös ulkomailta palaavat suomalaiset ovat samojen kysymysten edessä. Monet heistä ovat ulkomailla löytäneet paikkansa pai- kallisseurakunnassa ja olisivat halukkaita löytämään tien seurakuntaan myös täällä kotimaassa. Löytyykö se? Huomaako kukaan seurakunnassa mikä aarre tämä ”ulkosuomalainen” ja Suomessa muukalaiseksi itsensä kokeva voisi olla koko seurakunnalle elämänkokemuksensa, kieli- ja kulttuuritaitonsa takia tai avaran hengellisyyden tai jopa ekumeenisen ymmärryksensä johdosta? Siirtolaisilla ja maahanmuuttajilla paljon annettavaa Siirtolaiset ja maahanmuuttajat eivät ole vain toiminnan kohde, vaan heitä tulee kutsua rakentamaan seurakuntaa. Mitä rikkaampi seurakunta on koostumukseltaan, sen eheämmin se voi antaa muistutuksen koko Kristuksen kirkosta maailmassa. Siksi teemavuosi kannustaa seurakuntia kehittämään toimintaansa ja jumalanpalveluselämäänsä sellaiseksi, että eri puolilta maailmaa muuttaneet ihmiset voivat kokea aitoa kristittyjen yhteyttä ja osallisuutta. Diasporassa elävien kristittyjen todistus voi toimia tervetulleena peilinä usein kuihtuneelle ja urautuneelle suomalaisseurakunnalle. Se voi herättää tiedostamaan myös seurakuntaelämään pesiytynyttä privatisoitunutta hengellistä elämää. Seurakuntaan hakeudutaan yhä enemmän sen ohjelmatarjonnan kiinnostavuuden perusteella, eikä niinkään olemaan yhdessä Jumalan perheväkenä. Teemavuosi on myös mahdollisuus tarttua syrjinnän, piilorasismin ja vääränlaisen itsekeskeisen nationalismiin seurakunnan elämässä ja sen rakenteissa, mutta myös omalla paikkakunnalla ja koko yhteiskunnassa. Juuri nyt on käynnissä voimakas arvomuutos, jonka siivittämänä valtiollisia rajoja tiukennetaan ja kansainvälinen vastuuta laistetaan. Kristillisen uskon lähtökohdista on rohjettava tarkastella ulkomaalaisia kohtaan tuntemaamme epäluuloa ja kiusausta kriminalisoida turvapaikanhakijoita ja niitä, jotka hädän alta ovat lähteneet etsimään parempaa elämää. Teemavuosi rohkaisee kirkkoja ja seurakuntia ottamaan aktiivisesti kantaa maahanmuuttajien ja pakolaisten puolesta. Monet ovat äärettömän haavoittuvassa tilanteessa ja tarvitsevat puolustajaa ja suojaa kirkolta. Kristilliset seurakunnat turvasatamina Maahanmuuttajakristityt muistuttavat elämän prioriteeteista uudesta näkökulmasta. Heidän hartauselämäänsä tutustuminen voi ohjata tarkastelemaan suomalaiseen mielenlaatuun rakennettua jumalanpalvelusta ja muita hengellisen elämän muotoja sekä ylipäätään luterilaisen kristinuskonperinteen luonnetta. Suomalaiselle yhteisöllisyyden kokemus voi syntyä esimerkiksi osallisuudesta yhteiseen liturgiaan. Muualta tulleet eivät sitä näe ja saattavat kokea jumalanpalveluksemme yksinäisenä ja kylmänä tilaisuutena, jossa kukaan ei välitä vieressään istuvasta. Kukaan ei osoita lämmintä mielenkiintoa ainakaan uusia tulijoita kohtaan. Uskonyhteyden periaate törmää myös mielikuviin ja ennakkoluuloihin. Kristillinen seurakunta voi tarjota uusille asukkaille lähipiirissämme ankkuripaikan, joka on kuin turvasatama uuden yhteiskunnan asettamien paineiden keskellä. Monelle seurakunta on ensisijainen turvaverkko, joka auttaa selviämään hengissä suomalaisessa yhteiskunnassa. Teemavuoden kotisivuilta löytyy kansainvälisten teemapäivien ja suurten kirkollisten juhlien vuosikalenteri. Jokainen teemapäivä painottuu maahanmuuttajiin ja siirtolaisiin, sisältää rukousaiheita, hartausmateriaalia sekä toiminnallisia ideoita. Sivuille kootaan myös esimerkkejä asioista, jotka ovat auttaneet maahanmuuttajia kokemaan osallisuutta seurakunnassa. Esimerkit voivat olla esimerkiksi vapaaehtois- tai luottamustehtäviä ja työharjoittelu- ja työllistymismahdollisuuksia. Vuosikalenteri tukee seurakunnan toiminnan ja jumalanpalveluselämän suunnittelua, niin että seurakunnan kansainvälinen ja paikallinen missio tulee näkyvämmäksi ja myös toteutuu. Ystävyyden ikonin äärellä, M ARJA -L IISA L AIHIA Kirjoittaja on kirkon maahanmuuttaja-työn sihteeri. [email protected] Siispä: Me tahdomme Ø puolustaa ihmisarvoa käytännön toimin arkipäivässä, seurakunnissamme ja yhteiskunnassamme Ø edistää kaikkien maassamme olevien ihmisten terveyttä, hyvinvointia, perheyhteyttä ja elämänlaatua ja ihmisoikeuksia Teemavuoden kotisivut: Ø www.evl.fi/siirtolaisuus2010 Ø migration2010.eu Ø kutsua eri puolilta maailmaa tulleita sisariamme ja veljiämme yhteyteen ja osallisuuteen seurakunnissamme asettua hädässä olevien turvapaikanhakijoiden puolelle ja puolustaa heidän oikeuttaan kansainväliseen suojeluun Suomessa Materiaalia: Ø ottaa vastuumme, jakaa omastamme ja toimia epäoikeudenmukaisuuden poistamiseksi maailmastamme. Ø Ihmisoikeus-rukouskortti (tilaukset Ø Ekumeeninen paastonajan julistus 2009 http://www.ekumenia.fi/ elavaa_ ekumeniaa_-_l evande _ekumenik/paastonajan_julistus _-_lent_declaration/ Kirkkohallituksen julkaisumyynnistä [email protected]) Ekumeeninen paastonajan julistus 2009 Ekumeeninen teologinen symposium Helsingissä 17.–18.11.2010: Kirkot ja kansainvaellukset – Siirtolaisuuden ja monikulttuurisuuden haasteet kirkkojen itseymmärrykselle Teemavuoden päätapahtuma on 17.–18. marraskuuta Helsingissä Tieteiden talossa pidettävä Ekumeeninen teologinen symposium. Symposiumissa tarkastellaan siirtolaisuuden vaikutusta kirkkoihin historian ja nykypäivän valossa sekä globaalista että Suomen näkökulmasta. Tilaisuuden kohderyhmänä ovat kirkkojen ja seurakuntien työntekijät, teologian ja diakonian alan opiskelijat sekä tutkijat. Symposiumin esitelmien pohjalta julkaistaan kirja. www.tampereenhiippakunta.fi 17 T EKSTI JA KUVA : S OINTU J OKIPII Seurakunnan perheterapiaa yli kieli- ja kulttuurirajojen Parisuhteen ongelmat eivät katso ihonväriä tai kansallisuutta Perheiden kirjo laajenee kaiken aikaa, kun maahan muuttaa väkeä muista kulttuureista. Se näkyy myös perheneuvonnassa, jonka asiakkaissa on yhä enemmän maahanmuuttajataustaisia pariskuntia. Arjen työssä asiakkaan alkuperäinen kotimaa ei tosin ole kovin oleellinen asia, sillä ihmiset ja parisuhteen ongelmat ovat perimmiltään samanlaisia joka kulttuurissa. P erheneuvoja Päivi Stelin-Valkama Tampereen seurakuntien perheasian neuvottelukeskuksesta rohkaisee seurakuntien työntekijöitä tarttumaan rohkeasti uusiin haasteisiin. – Yhteinen kieli kyllä löytyy, ja rohkeasti kysymällä saa luotua luottamuksellisen suhteen. Monella ensimmäinen mielikuva maahanmuuttajasta on pakolainen, mutta perheneuvonnan asiakkaiden tausta on hyvin kirjava. Tampereella asuu kansainvälisten yritysten työntekijöitä, joista moni on löytänyt ulkomaalaisen kumppaninsa opiskeluaikana. Usein toinen pariskunnasta on suomalainen, mutta perhekriisi saattaa kohdata myös yhdessä Suomeen muualta muuttanutta pariskuntaa, kun yritetään löytää paikka uudessa kulttuurissa. 1/2010 Hiippakunta 18 Ulkomaalaistaustaisten pariskuntien ongelmat ovat samantapaisia kuin suomalaistenkin, joskin erilaiset perhekäsitykset ja sukupuolen roolit eri kulttuureissa tuovat niihin erityispiirteitä. – Toisaalta enhän minä tiedä suomalaisenkaan pariskunnan taustoja ennen kuin kysyn, Stelin-Valkama muistuttaa. Eri kulttuureista lähtöisin oleva pari ainakin tiedostaa kulttuuritaustansa erilaisuuden, kun taas supisuomalainen aviopari ei ehkä oivalla parisuhteen ristiriitojen periytyvän tavoiltaan ja arvoiltaan täysin päinvastaisista lapsuudenkodeista. Mitä säilytetään, mikä voi jäädä pois? Se, että pariskunnasta toinen on muslimi, ei ole mikään este kirkon perheneuvontaan hakeutumiselle eikä vaikuta siihen, miten terapiassa edetään. – Muslimitaustainen yleensä kunnioittaa kirkkoa ja sen arvoja, Jumalaan uskomista. Enkä minä suomalaisten asiakkaittenikaan uskonnollista taustaa tiedä, en edes sitä, kuuluvatko he kirkkoon, Päivi Stelin-Valkama huomauttaa. Vastaanotolla lähdetään aina asiakkaan lähtökohdista. Kenellekään ei tuputeta uusia arvoja, vaan yritetään yhdessä miettiä, mikä asiakkaan omassa kulttuurissa on sellaista, mikä kannattaa ja on mahdollista säilyttää myös Suomessa ja säästää kenties jälkipolvillekin, mistä taas ehkä voisi luopua. Tiukkoja muslimisääntöjä noudattavat ovat saattaneet kotimaassaan tottua esimerkiksi siihen, ettei nainen kulje koskaan yksin kodin ulkopuolella, vaan mies saattaa hänet töihin ja harrastuksiin. Tällaisen pariskunnan kanssa pohditaan, onko tämän tavan noudattaminen välttämätöntä tai edes mahdollista Suomessa ja mitä seuraa, jos siitä luovutaan. Päivi Stelin-Valkama korostaa molemminpuolista arvostusta ja kunnioitusta. – Haluan tutustua ihmisten maailmaan ja hakea heidän kanssaan hyvää tapaa elää vieraassa kulttuurissa. Toki, jos huomaan, että arvot ovat kovin erilaiset suomalaisiin verrattuna, tuon asian esille. Jos paljastuu väkivaltaa, alistamista tai pakottamista, kerron mikä on Suomessa lainvastaista ja väärin. Toisaalta oikean ja väärän raja ei aina ole selvä kaikille suomalaisillekaan. Mitä voi ottaa puheeksi? Kielitaito ei Stelin-Valkaman mukaan useinkaan ole mikään ongelma. Monet asiakkaista ovat asuneet Suomessa sen verran kauan, että osaavat ainakin jonkin verran kieltä, ja toisaalta englannilla pärjää pitkälle. Vain hyvin harvoin joudutaan käyttämään tulkkia. – Jos vaihtoehtona on se, ettei pariskunnalle tarjota lainkaan perheterapiaa, on toki huomattavasti parempi, että sitä annetaan heille hieman rajoittuneella kielitaidolla. Itse olen huomannut, että terapeuttina olen samanlainen, vaikka työskentelisin vieraalla kielellä. Ilmaisen ehkä itseäni kömpelömmin, mutta asian ydin kyllä aina löytyy. Ja jos pelottaa keskustella vieraalla kielellä, työtoverin kanssa parina työskentely on hyvä tapa, Stelin-Valkama vinkkaa. Kun asiakas on vieraasta kulttuurista, terapeutti saattaa tuntea epävarmuutta siitä, millaisia asioita voi ottaa puheeksi ja miten avoimesti uskaltaa puhua esimerkiksi miesten ja naisten rooleista tai seksuaalisuudesta. Stelin-Valkama neuvoo kysymään rohkeasti. Hän on myös huomannut asiakkaiden avaavan itse keskustelun niistä asioista, joita terapeutti ehkä arastelee ottaa puheeksi pelätessään niiden olevan tabuja asiakkaan kulttuurissa. – He saattavat huomauttaa vaikkapa, että seksistä ei ole puhuttu vielä mitään, vaikka se on hyvin tärkeä asia. Terapeutti oppii itsekin Päivi Stelin-Valkama on työskennellyt perheneuvojana kuusi vuotta. Nelivuotiaana saatu Seppo-nalle kuulee emäntänsä kanssa asiakkaiden surut ja murheet, mutta ihmisten kohtaaminen on myös hyvin palkitsevaa. Päivi Stelin-Valkama on koulutukseltaan pappi. Ennen perheneuvojan uraa hän työskenteli sairaalapappina kotikaupungissaan Valkeakoskella ja piti työstään. – Perheneuvonta on kuitenkin sitä työtä, jossa koen olevani parhaimmillani. Saan käyttää laaja-alaisesti kaikkia vahvuuksiani ja samalla opin itsekin koko ajan. Työ on vuorovaikutusta asiakkaiden kanssa ja olen saanut tavata paljon hienoja ihmisiä, hän summaa. Stelin-Valkaman perheeseen kuuluvat aviomies Hannu sekä viisi lasta, joista kaksi vanhinta opiskelee Englannissa, tytär Japanin kieltä ja kulttuuria, poika Afrikka-painotteista kehitysmaatutkimusta. Monikulttuurisuus ei siis ole vieras asia myöskään valkeakoskelaisessa rintamamiestalossa. Vapaa-aikanaan Päivi Stelin-Valkama harrastaa aikatauluttomia asioita kuten kävelyä, kirjoittamista ja lukemista. Parhaillaan lukemista on odottamassa Henning Mankellin uutuuskirja ruotsiksi. www.tampereenhiippakunta.fi 19 Namibian musiikkityön tukihenkilö Sakari Löytty: ”Kristillinen sanoma Namibian evankelisluterilaisen kirkon musiikkityön tukihenkilönä vuodesta 1998 lähtien työskennellyt Sakari Löytty on monessa mukana. Paikallisten ”Kulkumieheksi” tituleeraama Löytty sukkuloi pitkin ja poikin Namibiaa milloin opettamassa, kouluttamassa ja kannustamassa musiikkikärpäsen puremia namibialaisia tavallisista virrenveisaajista yliopisto-opiskelijoihin. Musiikki on olennainen osa seurakunnan ja koko kirkon toimintaa. S akari Löytyn mukaan musiikki läpäisee jumalanpalvelusten ohella kirkon kaikki työmuodot aina pyhäkoulusta nuorten, miesten ja naisten piireihin sekä diakonia- ja lähetyspiireihin. Jumalanpalveluksissa virret ovat keskeisellä paikalla. Ne lauletaan aina moniäänisesti, osin harmonisoimalla korvakuulolta tai yrittämällä toistaa mu- Sakari siikkikursseilla opetettuja sovituksia. – Veisuu on ainakin isoissa seurakunnissa vahvaa, ja ihmiset silmin nähden nauttivat siitä. Virsiä lisäillään kolehdin ja ehtoollisen aikana sekä milloin vain tilanne salli, Sakari Löytty sanoo. Joka seurakunnassa on seurakuntaneuvoston valtuuttamia, mutta usein palkatta toimivia ”maallikkokanttoreita”, joita kutsutaan nimellä omuimbithi, laulattaja. Heidän tehtäviinsä kuuluu seurakuntakuoron johtaminen sekä laulunjohtajien, “aatameki:n”, kouluttaminen 1/2010 Hiippakunta 20 Päivi Löytty todemmaksi yhdessä laulaen” Kuoroilla keskeinen rooli jumalanpalveluksissa Suosituin musiikin tekemisen muoto on kuorotoiminta. Kuoroja on paljon, samoin kuorolaulujen tekijöitä. – Seurakuntakuorojen lisäksi on paljon kirkon liepeillä kokoontuvia yksityiskuoroja. Näiden esitykset rikastuttavat jumalanpalveluksia joka pyhä. Musiikki ja laulut ymmärretään myös tavaksi julistaa kristillistä sanomaa. Ne ovat samalla myös rukous Jumalan puoleen, Löytty sanoo. Sakari Löytty kertoo olleensa mukana kouluttamassa muutamia nuorisoryhmiä, jotka ovat ottaneet käyttöönsä soittimia. – Tällainen on otettu riemumielin vastaan, mutta mitään laajempaa innostusta enemmän bändimäiseen musiikin tekemiseen se ei ole herättänyt, Löytty sanoo. Kirkolla on vahva taipumus pitäytyä perinteisessä kuoromusiikissa.. Myöskään sooloesiintymisiä ei Löytyn mukaan seurakunnissa juuri harrasteta. Virret ovat noin 90-prosenttisesti tuontitavaraa. Ne ovat lähetystyön mukana tuotuja ja peräisin suomaLöytty synnyinkotinsa maisemissa Elimissä syksyllä 2009. laisista, saksalaisista ja amerikkalaisista laulu- ja virsikokoelmista. Myös ja seurakunnan musiikkielämästä vastaaminen. kuorolaulukonsepti neliäänisine sovituksineen – Musiikki on olennainen ja samalla hyvin on lähetystyöntekijöiden aloittama ja vakiinluonteva osa kaikkia seurakuntien maallikkonuttama. vetoisia toimintoja, Sakari Löytty toteaa. – Toisaalta näitä molempia edellä mainitLöytyn mukaan seurakuntien oma musiiktuja on harrastettu jo niin kauan, toista sataa kityö on yksinkertaisesti seurakuntakuorojen vuotta, että ne ovat saaneet vahvoja kansallisia ylläpitämistä sekä laulunjohtajien kokoamista piirteitä ja itse ajattelinkin niiden afrikkalaisvuotuisille koulutuspäiville. Soittoharrastusta tuneen siinä määrin, että niiden kohdalla voion hyvin vähän ja virret lauletaankin aina ildaan jo puhua namibialaisesta musiikista. man säestystä joitain harvoja poikkeustilanteiJoskus musiikkitukihenkilöä pyydetään ta lukuun ottamatta. myös opettamaan ja ”korjailemaan” virsiä, jot- Sakari Löytty Emmanuelin seurakunnan jumalanpalvelukseen kokoontuu joka sunnuntai toista tuhatta henkeä. ka lauletaan paljolti ulkomuistista. Uhkana on, että kansan suussa virsistä syntyy villejä toisintoja. – Tämä on osoitus ihmisten luovuudesta, mutta yritämme sentään vaalia kirkolliskokouksen hyväksymiä virsikirjan melodioita. Minua myös pyydetään opettamaan uusia messusävelmiä, Löytty sanoo. Veisaamalla kiitetään ja kommentoidaan Virret muodostavat jumalanpalveluksen musiikin rungon, kuten luterilaisessa messussa on tapana. Niitä lauletaan virsitaululla ilmoitettujen lisäksi jo useita ennen jumalanpalveluksen alkua. Veisaamalla kommentoidaan ja kiitetään myös saarnasta tai saarnaaja saattaa elävöittää niillä spontaanisti saarnaansa, ja ihmiset tempautuvatkin heti mukaan. – Käytössä on kaksi liturgista sävelsarjaa. Ensimmäinen on se 1800-luvun lopulla tänne tuotu ja suurin piirtein sama, joka oli meillä Suomessakin käytössä ennen 1990-luvun lopulla toteutettua uudistusta. Nambian ev.lut kirkon, ELCIN:n uusi sävelmistö otettiin käyttöön vuoden 2004 alusta. – Sen pyrkimyksenä oli olla hieman afrikkalaisempi ja paikoin myös helpompi ja laulettavampi kuin osin raskaat suomalaiset sävelmät. Se onkin yleistynyt käyttöön monessa seurakunnassa ja jotenkin tuonut uutta elävyyttä jumalanpalveluksiin. Myös niin, että on ikään kuin vanhatkin sävelmät laulettaisiin nyt uudella innolla. Näiden lisäksi jumalanpalveluksessa on useita kuoroesityksiä. Itseoikeutettu esiintyjä on seurakuntakuoro, mutta myös muut kuorot voivat ilmoittautua seurakunnan kansliassa halutessaan laulaa, yleensä vain laulun tai kaksi kerrallaan. Jotkut seurakunnat jakavat vuoroja etukäteen ja nämä käytetään halukkaasti hyödyksi. – On tärkeää näyttäytyä kuoronsa kanssa julkisesti, ja samalla tietysti seurakunta viihtyy suuresti pitämästään hengellisestä musiikista nauttien, Löytty toteaa. Mitä suomalaiset voisivat oppia namibialaisilta? Onko sitten namibialaisessa musiikkielämässä joitakin sellaisia asioita, jotka voisivat rikastuttaa myös Suomen kirkon musiikkielämää? – Tätä olen paljon miettinyt. Yhtä lailla kuin olen nauttinut väkevästä säestyksettömästä seurakuntaveisuusta Namibiasta, olen kärsinyt monesti sen vaimeudesta suomalaisissa kirkoissa. Löytty kertoo kokeneensa usein, että hyvästä tahdosta huolimatta säestyssoittimena käytetyt urut ovat yksinkertaisesti liian mahtava soitin piskuisen jumalanpalveluksiin kokoontuneen seurakunnan säestämiseen. – Kaikki kunnia taitaville suomalaisille kirkkomuusikoille, mutta koettuani Namibiassa musiikin ja nimenomaan laulamisen suuren merkityksen seurakuntaelämässä, uskaltaudun jopa kysymään, että onko tässä mahdollisesti yksi syy jumalanpalveluksen vähäisiin osallis- tuja määriin. Kokevatko ihmiset, että eivät saa ääntään kuuluviin? Jokainen musiikkia harrastava tietää, miten vaikea tällöin on laulaa. Löytyn mukaan useat suomalaiset kirkot ovat myös akustisena tilana hyvin hankalia ja kauas parvelle sijoitetut urut eivät ole fysioakustisesti otollisella paikalla vähäisen seurakuntalaisjoukon säestämiseen. – Olen joitain kertoja kokenut, että pianolla kirkon etuosasta säestetyt virret on ollut helpompi laulaa ja yhteys kanttorin ja seurakunnan välillä on ollut myös ehjempi, Löytty sanoo. Löytty toki myöntää, että urut on komea soitin, jolla voidaan rikastuttaa jumalanpalveluksen musiikkia, mutta muitakin soittimia voisi käyttää. – Voitaisiin esimerkiksi kutsua paikkakunnan muusikkoja tuomaan panoksensa yhteiseen messuun, Löytty ehdottaa. Lisää vaivaahan tämä aiheuttaa, mutta toisaalta aikaa säästyy jos kanttorin ei tarvitse itse harjoitella ja esittää kaikkea messun musiikkia. ”Rytmi maailmankaikkeuden keskus” Löytty haluaisi rohkaista suomalaisia kirkkomuusikkoja kokeilemaan eräänlaisten matalan kynnyksen virsikuorojen perustamista. – Sellaiseen saisi kuka vaan liittyä ja niissä käytäisiin pääosin yksiäänisesti läpi virsikirjan virsiä. Myös moniäänisiä sovituksia voitaisiin aika-ajoin harjoitella, mutta idea olisi nimenomaan säestyksetön virren veisuu. Tällainen kuoro toimisi kanttorin johdolla esilaulajina jumalanpalveluksissa. Olisi hyvä jos heidät sijoitettaisiin jotenkin kirkon etuosaan tai sivulaivaan näkyvästi ja kuuluvasti, jolloin seurakunnan olisi helppoa yhtyä veisuuseen. Löytyn mielestä virret tulisi harjoituttaa hyvää rytmistä poljentoa seuraten, mutta ei kuitenkaan liian nopeilla tempoilla. Laahaamista säkeiden välissä tulisi hänen mukaansa välttää ja pyrkiä kaikilla tavoilla tekemään laulamisesta helppoa ja nautittavaa. – Laahaaminen onkin muodostunut pahaksi ongelmaksi suomalaisessa seurakuntaveisuussa ja siitä pitäisi yksinkertaisesti opettaa ihmiset pois, Löytty toteaa. Löytyn filosofian mukaan rytmi on maailmankaikkeuden keskus ja sitä kunnioitettakoon yhtenä Jumalan luomistyön peruspilareista. Eipä hänen mielestään pahaa tekisi sekään, että kanttori vaikka alkuun nousisi seisomaan kirkon edessä ja johtaisi koko seurakuntaa. J ATKUU SEURAAVALLA SIVULLA X www.tampereenhiippakunta.fi 21 Sakari Löytty – Toivoisin siis, että suomalaisetkin, jotka oikeasti ja alkuaan ovat olleet laulavaa kansaa löytäisivät uudelleen tällaisen kollektiivisen musiikin tekemisen muodon. Kokemukseni Namibiasta vahvistavat, että myös kristillinen sanoma, Jumalan rakkaus ja armon evankeliumi tulee jotenkin kokonaisvaltaisesti todeksi kun sen saa vapautuneesti laulaa yhdessä muiden kanssa. – Olemme saaneet matkustaa paljon ja nähdä tätä maata laajalti. Olemme saaneet myös vierailla naapurimaissa vastaavissa musiikinkoulutustehtävissä. Hienoa on ollut saada oppia paljon uutta. Ajattelenkin niin, että olen kenties itse oppinut täällä enemmän kuin olen osannut ketään opettaa. Väitöskirja Sibelius-Akatemiaan valmisteilla Musiikkikoulutuksen jatkuminen haasteena Päivi Löytty Sakari Löytty Vaikka innostava työ Namibian kirkkomusiikkityön haasteiden parissa on Sakari Löytty ja musiikkiin koulutettavien pappien ryhmä. Musiikkityön yhtenä suurimmista lähes kokonaan täyttänyt miehen ajahaasteista Namibiassa Löytty pitää sitä, tukset, on hänen sydämessään silti asuettä miten onnistutaan turvaamaan nut syvä kaipaus myös Suomeen. musiikkikoulutuksen jatkuminen. – Suomesta kaipaan ilman muuta Löytty toteaa, ettei kirkko voi tareniten perheeni jäseniä, lapsia ja pojota musiikkikoulumaisia opintoja. Siljanpoikaani, jotka ovat kaikki siellä. ti pitäisi hänen mukaansa kuitenkin Kaipaan tietysti myös vanhempiani varmistaa, että jatkossakin kirkon työnsekä muita sukulaisia. Kaipaan myös tekijöissä on siihen erikoistuneita ja järvenrantasaunaa, suomalaista luonkoulutettuja. toa, hyötyliikuntaa raikkaassa ilmassa – Yritämme toimia niin, että mosekä sitä, että voi juoda vettä suoraan lempiin hiippakuntiin saataisi päätoivesijohdosta. Kaipaan sitä, ettei tarvitse minen musiikkityöntekijä. Läntisellä vetäytyä lukittujen porttien ja sähköhiippakunnalla tällainen on, mutta aidan taakse eikä alituisesti tarvitse olla hänkin tarvitsisi lisäkoulutusta. Itäinen huolissaan turvallisuudesta. hiippakunta on palkkaamassa musiikLöytyn kymmenvuotiaana rumpuItäisen hiippakunnan musiikkijuhlat Oniipan kirkossa 21.kisihteeriä, mutta kärsii taloudellisista jen soitolla alkanut ja sitten kitaran pa22.8.2009. ongelmista ja rahoitusta etsitään. rissa jatkunut oma muusikon ura on Löytty kertoo, että Suomen Läheetenemässä kohti yhtä merkittävää virstysseuran kautta on neuvoteltu taloutanpylvästä, kun hän on ollut työnsä dellisen tuen keräämisestä Suomesta. ohessa suorittamassa musiikin tohtorin – ELCIN:n itäinen hiippakunta on tutkintoa Sibelius-Akatemiassa Tampereen hiippakunnan ystävyys– Aiheenani on kontekstuaalinen lihiippakunta ja haluaisinkin vedota sen turgia namibialaisessa kirkossa. Siihen jäsenistöön varojen keräämiseksi tähän liittyy laaja kirjallinen tutkimus sekä tarkoituksen. eräänlainen projektityö. Tehtävänäni on Välitilinpäätöksenä tähän mennestutkimuksen havaintoja hyödyntäen sä reilun vuosikymmenen kestäneestä valmistaa osin kansanmusiikista koosNamibian-rupeamastaan Löytty totetuva mallimessu, äänittää se cd:lle ja kiraa, että mieleen nousee kiitollisuus siijoittaa nuoteille. Suomeen taas päästyätä, että on saanut tehdä yhteistyötä hieni alkaa sen kokoamis- ja viimeistelynojen ihmisten kanssa ja tullut hyväkvaihe. Sakari Löytyn työhön liittyy paljon matkustamista. sytyksi joukkoon. – Muuttolintujen lailla lennämme – Olen saanut kokea veljellistä artaas keväällä Suomeen. Sitä tosin en vievostusta ja tunteen siitä, että on tarlä tiedä, kuinka pitkäksi aikaa, tuleva peellinen. Juhlahetkiä on ollut paljon: Mukaten vierailu Tampereella viime vuonna ovat oltohtorismies tuumaa. naolo uusien messusävelmien sisäänajossa, ja jo leet huikeita tapauksia, joiden äärellä on vahniiden työstämisen eri vaiheet sekä kansanmuvasti kokenut olevansa oikeiden asioiden kansLue Sakari Löytyn koko haastattelu: www. siikkiin tutustuminen, siitä oppiminen ja mahsa tekemisissä. tampereenhiippakunta.fi dollisuus havaita sellaisten helmien kauneus, joiNamibian pestinsä mielenkiintoisimpina ta ei ole aiemmin huomattu, Löytty luettelee. seikkoina Löytty pitää tehtäväkenttänsä moniP ETRI V ILKKO – Myös Ongumbiro-messun tekeminen, muotoisuutta sekä vapautta työskennellä ilman sen ensiesitys Namibiassa vuonna 2005 ja sittiukkoja kaavoja ja ohjeita. 1/2010 Hiippakunta 22 Lähetystyötäkin muistetaan Maahanmuuttajanaisia kotoutetaan Tampereella työpajatoiminnalla T ampereella käynnistyi lokakuussa 2009 seurakuntayhtymän yhteiskunnallisen työn organisoima maahanmuuttajien työpajatoiminta. Siinä maahanmuuttajanaisille tarjoutuu kahden lukukauden mittainen mahdollisuus hankkia työelämässä tarvittavia taitoja, kokea yhteisöllisyyttä ja samalla oppia suomen kieltä. Kirkon sanomaakaan ei työmuodossa pidetä pimennossa. Diakoni Heidi Repo kertoo, että työpajaan hakeutuminen tapahtui työvoimatoimiston kautta. Kaikki osallistujat ovat vaikeasti työllistettäviä ja suomen kielen taidoiltaan aivan alkutaipaleella olevia. Suurimmalla osalla osallistujista ei ole juurikaan aikaisempaa kokemusta kodin ulkopuolella tapahtuvasta työstä. Työpajassa osallistujat saavat koulututusta ompelutyöhön, jossa opettajina toimivat Outi Virtanen ja jo alkuperäisessä kotimaassaan Iranissa vaatteita suunnitellut ja ommellut Parvaneh Zakeri. Kahtena päivänä viikossa työpajan päiväohjelmaan kuuluu Ahjolan kansalaisopiston järjestämää suomen kielen opetusta. Projekti on yksi seitsemästä valtakunnallisesta Yhdessä työhön -hankkeesta, jota on rahoitettu vuoden 2009 Yhteisvastuukeräyksen tuo- tolla. Yhteistyökumppaneita projektissa ovat myös Pispalan Rukoushuoneyhdistys ja Tampereen ammatillinen aikuiskoulutuskeskus. Dialogia kristinuskon ja islamin välillä Kaikki kaksitoista työpajan osanottajaa ovat kotoisin islamilaisista maista: Afganistanista, Irakista, Iranista, Somaliasta ja Turkista. Työpajatoimintaa koordinoiva Viinikan seurakunnan lähetyssihteeri Tiina Sarkapalo kertoo, toiminta tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden dialogiin kristinuskon ja islamin välillä. – Olemme kristittyjä lähimmäisiä heille ja kunnioitamme heidän vakaumustaan. Annamme esimerkiksi osallistujille mahdollisuuden viettää rukoushetkeään työn lomassa, Tiina Sarkapalo sanoo. – Huolimatta siitä, että toiminnan organisaattorina toimii seurakunta, työmme ei ole julistavaa. Emme silti pidä kristinuskon sanomaa pimennossa. Tiina Sarkapalo sanoo, että keskeiset kristilliset juhlapyhät ovat toiminnassa näkyvästi esillä. Maahanmuuttajien työpaa toimii Nekalan seurakuntatalon tiloissa Tampereella. – Esimerkiksi joulun sanoma meillä oli vahvasti esillä, söimme jouluruokaa, tutustuimme yhdessä jouluevankeliumiin ja keskustelimme sen sisällöstä. Lauloimme myös niitä samoja kauneimpia joululauluja kuin mitä seurakunnissa joulunaikana lauletaan. Tiina Sarkapalon mukaan osallistujat ottivat jouluaiheen käsittelyn myönteisesti vastaan. – Olemme tehneet tutustumisretken myös läheiseen Viinikan kirkkoon, jossa kirkkoherra Jussi Mäkinen esitteli kirkkoa ja siellä tapahtuvia seurakunnallisia toimituksia. Tiina Sarkapalo kertoo, että työpajassa käden taitojen tuloksena syntyneet farkkukassit muut aikaansaannokset menevät myyntiin lähetystyön hyväksi lähetyskauppa Taskun kautta. Hänen mukaansa myös ompelijanaiset kokevat myönteisenä sen, että heidän työpanoksensa koituu kaukaisissa maissa apua tarvitsevien hyödyksi. Jo rippikouluikäisestä lähtien lähetystyössä koko sydämestään mukana ollut Tiina Sarkapalo jaksaa sisimmässään uskoa, että maahanmuuttajien parissa tehtävä kirkollinen työ voisi jonakin päivänä kantaa hedelmää perinteisen lähetystyön tavoin. Lähetyssihteeri Tiina Sarkapalo. www.tampereenhiippakunta.fi 23 Yhteydet yli Atlantin Ystävyyshiippakuntasuhteet Delaware-Maryland Synodiin K ristuksen kirkon universaalisuuson elävää todellisuutta Tampereen hiippakunnassa. Tästä meitä muistuttavat yhteydet neljään ystävyyshiippakuntaamme. Yksi niistä löytyy Atlantin tuolta puolen Yhdysvalloista. Hiippakunta sijoittuu USA:n itärannikolle, Delawaren ja Marylandin osavaltioiden alueelle ja kantaa siksi nimeä Delaware-Maryland Synod. Se on osa sisarkirkkoamme Evangelical Lutheran Church in America:a (ELCA), joka on noin viiden miljoonan jäsenen kirkkokuntana yksi suurimmista luterilaisista kirkoista maailmassa. Tyttö kirkkomatkalla. 1/2010 Hiippakunta 24 Yhteys syntyy Tampereen ja Delaware-Marylandin ystävyyshiippakuntasuhteella on oma historiansa, joka nivoutuu omaleimaisella tavalla yhteen kylmän sodan ajan loppuvaiheiden kanssa. Piispa Paavo Kortekangas vieraili USA:ssa vuosina 1988 ja 1990 tavaten ELCA:n johtoa, ja jo tuolloin oli puheeksi tullut Neuvostoliiton perestroikka ja sen avaamat mahdollisuudet avoimempaan yhteistyöhön Baltian luterilaisten kirkkojen kanssa. Kirkkohallituksen edustajan, Heikki Mäkeläisen, USA:n matka syksyllä 1990 syvensi tätä alulle saatettua amerikkalaisten pohdintaa. ELCA:n johto oli kiinnostunut selvittämään erityisesti sitä, voisiko suomalaisten kautta syntyä ystävyyshiippakuntasuhde Viron luterilaisen kirkon kanssa. Kaiken tämän taustatyön hedelmänä Paavo Kortekankaalle tuli kirkkohallituksesta tiedustelu, voisiko Tampereen hiippakunta toimia sillanrakentajana amerikkalaisten ja virolaisten välillä – olihan muutamilla hiippakun- tamme seurakunnilla, mm. ylöjärveläisillä, ollut jo pitkään yhteyksiä Neuvosto-Viron vaikeissa oloissa eläneisiin luterilaisiin. Piispan ja tuomiokapitulin taustatuella sekä yhdyshenkilönä toimineen Ylöjärven kirkkoherran Antero Honkkilan aktiivisuudella saatiinkin pian luotua ystävyyshiippakuntasuhde Viron kirkon ja Delaware-Maryland synodin välille. Samalla tästä synodista ja Tampereen hiippakunnasta tuli toistensa ystävyyshiippakuntia. Kolmikantayhteistyö amerikkalaisten, virolaisten ja Tampereen hiippakunnan kesken on merkinnyt vuosien varrella mm. sitä, että tamperelaisdelegaatioiden matkassa ystävyyshiippakuntamatkoille USA:han on lähtenyt aina myös Viron kirkon edustajia. Uuden ajan haasteet Vuoden 2009 aikana Tampereen ja Delaware-Marylandin ystävyyshiippakuntasuhde on ollut astumassa uuteen vaiheeseen. Itselleni tarjoutui mahdollisuus päästä kirkon ulkoasiain osaston stipendiaattivaihdon kautta puolivuotiskaudeksi USA:han opiskelemaan, ja tuon jakson ajan sain elää tiiviissä yhteydessä ystävyyshiippakuntamme seurakuntiin. Vierailevana saarnaajana pääsin osalliseksi lu- kuisien paikallisseurakuntien jumalanpalveluselämän sykkeestä. Lisäksi loin henkilökohtaiset kontaktit hiippakunnan johtoon. Yhtenä Amerikan kauteni huipentumana oli osallistuminen vuosittaiseen hiippakuntakokoukseen, johon kaikkien seurakuntien edustajat kokoontuvat päättämään hiippakunnan merkittävimmistä linjakysymyksistä. ELCA:n mittavat haasteet seksuaalietiikan uudelleen linjaamiseen liittyen sekä paikallisseurakuntien kohtalonkysymys eli jäsenmäärien lasku piirtyivät selkeästi esiin sekä piispan että seurakuntien edustajien puheenvuoroissa. Vaikka Suomen kirkko elää hyvin toisenlaisessa yhteiskunnallisessa ja kirkollisessa kontekstissa, oli varsin helppo tunnistaa yhteisten haasteiden olemassaolo. Amerikkalaisten ratkaisut eivät istu sellaisenaan meille, mutta kysymykset ovat yhteisiä. Opintomatkalle oppimaan ja jakamaan omastaan Vastavuoroisten ystävyyshiippakuntavierailujen perinne tulee jatkumaan uudessa muodossa. Tulevaisuudessa hiippakuntamme matkat USA:han ovat selkeästi opintomatkoja, joilla on koulutukselliset ja seurakuntaelämän kehittämiseen liittyvät tavoitteet. Seuraavan kerran suomalais-virolainen delegaatio matkaa Yhdysvaltoihin toukokuussa 2011. Matka tulee olemaan osa hiippakunnan virallista koulutustarjontaa, ja sen perustiedot löytyvät aikanaan vuoden 2011 koulutuskalenterista. Moniammatillinen lähtijäjoukko tutustuu USA:n vierailun aikana erityisesti paikallisseurakuntien elämään. Lähtijät sijoittuvat eri seurakuntiin majoittuen oman isäntäperheensä luokse. Tarkoituksena on löytää kullekin opintomatkalaiselle nimenomaan sellainen seurakunta, jonka toiminnasta löytyy kosketuskohtia omaan työsarkaan kotiseurakunnassa. Kunkin tehtävänä on myös jakaa osaamisestaan ja työkokemuksestaan isäntäseurakunnalle ja amerikkalaisille kollegoille. Riittävä englannin kielen taito on siksi matkalle lähtemisen edellytys. Seurakuntaelämään osallistumisen lisäksi matka tarjoaa mahdollisuuden kohdata hiippakunnan johtoa sekä tutustua pappien ja muiden työntekijöiden koulutukseen Gettysburgin luterilaisessa seminaarissa. Vierailukohteina olevissa miljoonakaupungeissa (Baltimore ja Washington DC) piirtyy kuva niistä haasteista, joita kirkko kohtaa urbaanissa, monikulttuurisessa ympäristössä. Toisaalta maaseudun pikkukaupungit ja niiden seurakunnat pääsevät kertomaan omaa tarinaansa siitä, mitä mm. väestön pois muutto ja ikääntyminen tuovat tullessaan. Työstettäviä teemoja tulee siis matkaan lähtijöillä riittämään. Tervetuloa mukaan oppimaan ja kasvamaan oman työsaran osaajana! T IMO T AVAST Kirjoittaja on Lempäälän seurakunnan kappalainen ja hiippakunnan Delaware-Maryland -yhdyshenkilö. Paimen kansansa keskellä. Matkamies Arlingtonin hautausmaalla. www.tampereenhiippakunta.fi 25 Teksti ja kuva: Petri Vilkko Hiippakunnan uusi lähetyssihteeri Matti Huotari: ”Lähetystyö on seurakunnan ydintehtävä” S yksyllä hiippakunnan uutena lähetyssihteerinä aloitti esiintymisestä, teatterista ja viestinnästä kiinnostunut Matti Huotari. Myös lähetystyössä on hänen mukaansa kyse viestinnästä, ja lähetystyötä hän kuvaa yhteyden rakentamiseksi ja kumppanuudeksi nuorten kirkkojen kanssa. – Lähetystyö on seurakunnan ydintehtävä. Se, miksi seurakunta on olemassa, hän sanoo. Uuteen työhönsä Matti Huotari on tarttunut innolla. – Hiippakunnan lähetyssihteerin toimenkuva on vastuullinen ja laaja. Vastaan lähetyksen koulutuksista ja työalan kehittämisestä. Pidän yhteyttä erityisesti seurakuntien lähetyssihteereihin ja -teologeihin, Huotari kuvailee työtään. Lisäksi vastuullani on evankelioimistyö, maahanmuuttajatyö, hiippakunnan Namibia-yhteydet sekä kansainvälinen diakonia yhdessä diakonian hiippakuntasihteerin kanssa. Lähetyssihteeri johtaa Suomen Lähetysseuran kotimaan toimintaa Tampereen hiippakunnan ja Turun arkkihiippakunnan alueella. Huotarilla on tehtävässään kaksi tärkeää yhteistyötahoa: ensinnäkin toiset hiippakuntasihteerit ja muu tuomiokapitulin henkilökunta 1/2010 Hiippakunta 26 Matti Huotarin mukaan onnellinen elämä kokataan perustarpeista: perinteistä, unelmista, terveydestä, työstä, rakkaudesta ja siunauksesta. sekä toiseksi Lähetysseuran aluetiimiin kuuluva henkilöstö. – Molemmat työyhteisöt ovat osoittautuneet innostaviksi, hyväksyviksi ja erittäin asiantunteviksi. On ilo tehdä töitä osaavien ihmisten kanssa, Huotari kehuu. Seurakunta-aktiivisuus meni läksyjenkin edelle Huotari on kotoisin Riihimäeltä, jossa hän kävi jo pienenä seurakunnan poikakerhoa. Siellä nuorisonohjaaja laulatti jokaisessa kokoontumisessa: Jeesus on tie, mi taivaaseen vie. Elämän ja voiton tie. Rippikoulun jälkeen Huotari jäi mukaan seurakuntanuorten toimintaan. – Siihen aikaan olin hyvinkin aktiivinen – jopa niin innokas, etten oikein ehtinyt aina koululäksyjäkään tehdä, Huotari muistelee. Huotari kertoo, että jo seurakuntanuorissa hän otti ystäviensä kanssa tosissaan Jeesuksen lähetyskäskyn. Kaverukset muun muassa perustivat joulupukkipalvelun, jonka tuotto meni lähetystyölle. – Olimme myös itse innokkaita viemään evankeliumin sanomaa eteenpäin, ja sitä varten panimme pystyyn lauluyhtyeen Mainio Vallankumous. Kitarat kainaloissa sitten kiersimme vankiloita ja sairaaloita. 16-vuotiaana Huotari rohkeni pitämään elämänsä ensimmäisen julkisen hengellisen puheen. – Joku viisas oli antanut ohjeen, että puheen pitää lähteä kuulijoiden tilanteesta, eli olla nykyoppien mukaan kontekstuaalinen. Niinpä tuo ensimmäinen puheeni alkoi: – Hyvät vanhukset, kun te nyt pian kuolette…, Huotari muistelee hymyssä suin. Ylioppilaaksi tulon jälkeen Huotari mietti vakavissaan kolmea opiskelupaikkaa: kauppakorkeakoulua, teatterikorkeakoulua ja teologista tiedekuntaa. Teologia vei lopulta voiton. – Huotareissa on kyllä paljonkin pappeja, mutta aivan lähisuvussani minä olen ainoa pappisvirkaan kutsuttu, mies kertoo. Hänet kutsuttiin vuonna 1983 Tampereen Harjun seurakunnan papiksi, jossa tehtävässä hän sai kantaa monenlaista vastuuta. Huotari on päässyt toimimaan nuorisopappina, lähetyspappina ja monen eri kaupunginosan aluepappina. Kokemusta hänelle on kertynyt myös hengellisten tv-ohjelmien toimittamisesta. Myös musiikki on aina kuulunut läheisesti Huotarin elämään. – Soitin jo hyvin nuorena huilua ja minulla oli aivan liian korkeatasoinen opettaja, puolalainen Roman Novacki. Hän antoi minusta lausunnonkin huonolla suomellaan: ”siinnä on sitte lahjakkas poikka, yhttä lahjakkas ku laiska!”, Huotari nauraa. ”Seurakunnassa kaikki tähtää evankeliumin julistamiseen” Huotari sai ensimmäisen kosketuksen lähetystyöhön, kun hänet pienenä poikakerholaisena vietiin lähetysjuhlaan. – Suuri täti lauloi kovaa ja korkealta tarinaa Mustasta Saarasta, jonka elämä oli kauheaa, mutta sitten hän sai kuulla Jeesuksesta, Huotari muistelee. Myöhemmin hän alkoi ymmärtää lähetystyön syvintä olemusta paremmin. – Oivalsin, että lähetystyö on seurakunnan ydintehtävä – se, miksi seurakunta on olemassa, hän sanoo. Hänestä lähetystyö ei ole aivan samalla viivalla kirkon muiden työmuotojen kanssa eikä siinä mielessä kilpaile panostuksesta tai resursseista. – Kaikki toiminta seurakunnassa tähtää evankeliumin julistamiseen: diakonia kertoo Jumalan rakkaudesta, musiikkityö on olemassa toivon sytyttämiseksi ja kasvatustyötä tehdään, jotta Jeesukseen uskottaisiin, Huotari summaa. Huotari on myös itse vieraillut lähetyskentillä ryhmien vetäjänä, viimeksi Hongkongissa ja Taiwanilla. – Sitä edeltävällä matkalla ajoimme jeepeillä Victoria-järveltä Kilimanjaro-vuorelle Tansaniassa. Venäjällä tehtävään työhön olen tutustunut matkalla, jossa ajettiin bussilla Ural-vuorille ja takaisin. Lähetyskohteissa on tehnyt vaikutuksen yhteisöllisyys Huotarin mukaan tämän päivän lähetystyö on yhteyden rakentamista ja kumppanuutta nuorten kirkkojen kanssa. – Työn painopiste on yhtä hyvin Euroopassa kuin etelän tai idän suunnalla, Huotari painottaa. Nopeimmin kirkot kylläkin kasvavat juuri Itä- ja Etelä-Aasiassa. Lähetystyön avulla myös viedään suomalaista osaamista nuorille kirkoille sellaisilla evankeliumin julistamisen osa-alueilla, jotka näissä kirkoissa ovat vasta kehittymässä. – Näin toimitaan esimerkiksi silloin, kun lähetetään perhetyön osaajia Taiwanille tai hiv-asiantuntijoita tai teologian opettajia Tansaniaan, Huotari sanoo. Huotari kuitenkin huomauttaa, että myös näillä nuorilla kirkoilla on paljon annettavaa suomalaisille seurakunnille. Opittavaa meillä olisi esimerkiksi messun iloisuudessa ja evankeliumin todeksi elämisessä. – Suurimman vaikutuksen on kaikissa vierailemissani paikoissa tehnyt yhteisöllisyys. Seurakunnat saattavat olla pieniä ja köyhiä, mutta ihmiset tuntevat niissä toisensa ja tukevat toisiaan. Myös paikalliset tavat, musiikki ja kulttuuri näkyvät messussa hyvin. Viime vuonna vietettiin lähetystyön 150vuotisjuhlaa. Juhla palautti ihmisten mieliin ajat, jolloin kirkkomme jätti lapsenkengät ja kasvoi aikuiseksi. Tuolloin ensimmäiset Suomesta lähteneet lähetystyöntekijät alkoivat vaikuttaa kohdemaansa Namibian elämään. – Ovien ja ikkunoiden avaaminen muulle maailmalle on totta kai vaikuttanut evankeliumin leviämiseen kaukana etelässä ja idässä, Huotari sanoo. Mutta se on myös muuttanut meitä itseämme ja kirkkoamme. Se on avartanut näkemyksiämme ja vaikuttanut asenteisiimme. ”Onnellinen elämä kokataan perustarpeista” Huotari on kaikin puolin tyytyväinen uuteen työhönsä. Hän uskoo, että häntä tullaan näkemään paljon hiippakunnan seurakunnissa. – Minulla on runsaasti kokemusta siitä, miltä lähetystyö näyttää seurakunnasta katsottuna. Koenkin, että voin tällä alueella tarjota osaamistani seurakuntiemme käyttöön, Huotari miettii. Hän kertoo olevansa mielellään mukana kehittämässä seurakuntien lähetystyöhön liittyviä toimintoja, kansainvälisiä suhteita, talousasioita ja erilaisia tulevaisuuden visioita. Huotarin uusi työ on näkynyt myös kotona. Perhe on iloinnut siitä, että isä on useammin iltaisin ja viikonloppuisin kotona. Vapaa-ajalla Huotari soittaa huilua, lukee ja puuhailee tietokoneiden kanssa. – Parhaiten rentoudun kuitenkin tehdessäni jotain herkullista ruokaa tai kokeillessani uutta vaikeaa kastikereseptiä. Ensi viikonloppuna taidan tarjota perheelle piparjuurikermaan molskahtavaa kirjolohta. Tulevaisuuteen Huotari suhtautuu valoisasti: – Onnellinen elämä kokataan perustarpeista: perinteistä, unelmista, terveydestä, työstä, rakkaudesta ja siunauksesta. Elämän suuret surut johtuvat enimmiltään siitä, että menettää jonkun niistä, hän pohtii. www.tampereenhiippakunta.fi 27 T ERHI J ORMAKKA , K IRKON TUTKIMUSKESKUS Tuomiokapituli on työntekijöiden kumppani Mielikuva kumppanuudesta synnyttää positiivista väreilyä. Tampereen hiippakunnassa tehdyssä kyselyssä seurakuntien työntekijät arvioivat tuomiokapitulin kumppanikseen, joka vahvistaa ammatillista osaamista sekä tukee ja ohjaa seurakuntien työtä. S yksyllä 2009 Kirkon tutkimuskeskus toteutti kyselyn, jonka tarkoituksena oli selvittää seurakuntien työntekijöiden tyytyväisyyttä Tampereen hiippakunnan tuomiokapitulin palveluun. Oman työnsä kehittämisen tueksi tuomiokapituli halusi kartoittaa, miten seurakuntien työntekijät kokevat kapitulin onnistuneen perustehtävänsä toteuttamisessa seurakuntien palvelijana. Samalla kysely antoi seurakuntien työntekijöille mahdollisuuden kertoa tuomiokapituliin kohdistuvista odotuksistaan ja tarpeistaan. senä ja vain 27 prosenttia läheisenä. Kolmannes arvioi kapitulin yläpuolelle asettuvaksi, mutta lähes samansuuruinen joukko tasavertaiseksi. Kaksi viidestä vastaajasta arveli, että hänen mielikuvansa tuomiokapitulista on muuttunut viimeisen kolmen vuoden aikana myönteisempään suuntaan. Kielteisenä mielikuvansa kehitystä kuvasi seitsemän prosenttia seurakuntien työntekijöistä. Ystävällinen, tarpeellinen ja asiantunteva Tietoa tuomiokapitulista ja sen toiminnasta kertoi saaneensa nettisivujen kautta neljä viidestä vastaajasta. Erittäin hyvän tai hyvän arvosanan sivustolle antoi kaksi kolmesta vastaajasta. Eniten positiivisia arvioita esittivät kirkkoherrat, kriittisimmin sivuihin suhtautuivat tiedottajat. Muina keskeisinä tiedonlähteinä mainittiin Hiippakuntalehti, sähköposti ja henkilökohtaiset tapaamiset. Tuomiokapitulin kiertokirjeitä ja hiippakunnallista vuosikirjaa pidettiin ainakin osin jo aikansa eläneinä viestinnän muotoina. Viestinnässä eniten kehittämisen varaa on vastaajien mielestä mediassa näkymisessä. Lähes puolet arvioi kapitulin medianäkyvyyden huonoksi tai erittäin huonoksi. Vain 17 prosenttia kallistui arvioissaan hyvän puolelle. Erityisesti nuorisotyöntekijät pitivät medianäkyvyyttä varsin heikkona. Tampereen hiippakunnan tuomiokapitulia kuvattiin varsin myönteisin määrein. Vastaajista 73 prosenttia piti kapitulia enemmän tarpeellisena, kun vastinpariksi asetettiin tarpeeton. Enemmän ystävälliseksi kuin epäystävälliseksi kapitulin arvioi 72 prosenttia vastaajista. Sama prosentti saatiin, kun kapitulia tarkasteltiin asiantuntevuuden ja asiantuntemattomuuden näkökulmasta. Asettamiensa arvojen mukaan Tampereen tuomiokapituli pyrkii ”aitoon kuuntelevaan vuorovaikutukseen”. Noin puolet vastaajista arvioi kapitulin onnistuneen vähintäänkin melko hyvin vuorovaikutteisen ja verkostomaisen toimintatavan luomisessa. Kuitenkin 45 prosenttia vastaajista koki kapitulin etäi1/2010 Hiippakunta 28 Nettisivuille ja Hiippakuntalehdelle kiitosta Koulutuksissa kohdataan Kyselyn vastauksissa korostuu kapitulin rooli kouluttavana yhteisönä. Yli puolet vastaajista oli viimeisen kolmen vuoden aikana osallistunut hiippakunnalliseen koulutukseen tai neuvottelupäivään. Kapitulin palveluja oli kohdattu runsaasti myös rovastikunnallisissa tapahtumissa. Paitsi, että koulutuksiin oli osallistuttu, niitä pidettiin myös oman työn kannalta tarpeellisina. Erittäin tarpeellisina koettiin johtamisen ja hallinnon sekä sielunhoidon koulutukset. Suurin osa kyselyyn vastanneista oli tyytyväisiä oman työalansa koulutuksen laatuun. Koulutuksen rinnalla kapituli oli palvellut usein myös konsultaatioiden muodossa. Reilu neljännes vastaajista oli saanut lainopillista tai hallintoon liittyvää konsultaatiota ja viidennes hiippakuntasihteereiden konsultaatiota. Ohjaus-, tuki- ja konsulttipalveluja työnsä kannalta piti tarpeellisena yli 70 prosenttia vastaajista. Kapituli tukee johtajuutta Tuomiokapituli haluaa edistää hyvää johtajuutta ja hyvin johdettua työtä kirkossamme. Kaksi kolmesta vastaajasta arvioi työnsä kannalta merkittäväksi sen, että kapituli tukee johtamista. Kaikki kyselyyn vastanneet kirkkoherrat sekä valtaosa työalajohtajista ja ta- louspäälliköistä oli sitä mieltä. Lisäksi kirkkoherrat ja työalajohtajat arvioivat, että kapitulissa tehty strategiatyö oli merkittävällä tavalla vaikuttanut heidän omaan johtamistyöhönsä. Vaikka monet olivat tyytyväisiä saamaansa pastoraaliseen tukeen ja ohjaukseen, sitä haluttiin vielä lisää. Vastauksista on selvästi havaittavissa jännitettä kapitulin toisaalta valvovan ja tutkivan, toisaalta ohjaavan ja tukevan roolin välillä. Osa vastaajista oli sitä mieltä, että kapitulin palvelut suuntautuvat liikaa tietyille ammattiryhmille, erityisesti papeille ja kanttoreille. Tässä yhteydessä kaivattiin tasapuolisuutta. Myös hiippakuntien ja kirkon keskushallinnon työnjaon tarkoituksenmukaisuus herätti kysymyksiä. Kapitulin henkilökunnan asiantuntijuuteen ja palvelualttiuteen oltiin tyytyväisiä, mutta seurakuntien työntekijät toivoivat kapitulin henkilökunnan entistä enemmän olevan yhteydessä heihin ja jalkautuvan kentälle. Hiippakuntavaltuusto etsii paikkaansa Kirkollisen hallintorakenteen tuoreimman tulokkaan, vuodesta 2004 toimineen hiippakuntavaltuuston rooli oli monille vastaajista epäselvä, ainakin toiminnallisesta näkökulmasta. Yli puolet vastaajista piti sen toimintaa joko tarpeettomana tai erittäin tarpeettomana, esimerkiksi lastenohjaajista 75 prosenttia oli tätä mieltä. Selvästi merkittävimmän roolin hiippakuntavaltuustolle antoivat työalajohtajat. Kysely toteutettiin elo-syyskuussa sähköpostikyselynä ja siihen vastasi 254 työnteki- jää. Määrällisesti eniten vastauksia saatiin papeilta, diakoniatyöntekijöiltä, nuorisotyönohjaajilta ja kanttoreilta. Kokonaisuudessa olivat mukana kattavasti kaikki ammattiryhmät. Vastaajista vajaa puolet sijoittui 36–50 -vuotiaiden ikäluokkaan. Yli 50-vuotiaita oli noin 40 prosenttia ja alle 35-vuotiaita reilut kymmenen prosenttia. Vastaajista kolmannes palveli seurakuntayhtymään kuuluvissa seurakunnissa. Kaavio 1. Vastaajia pyydettiin arvioimaan käsitystään Tampereen hiippakunnan tuomiokapitulista vastakkaisten adjektiiviparien avulla asteikolla 1–5. Kaavio kertoo, montako prosenttia vastaajista valitsi kunkin arvon. N=254. www.tampereenhiippakunta.fi 29 Synodaalikokous 28.–29.9.2010 Scandic Hotel Rosendahl, Pyynikintie 13, Tampere Jumala K TEEMA: utsumme Tampereen hiippakunnan pappeja synodaalikokoukseen. Tervetuloa yhteiselle tielle (syn hodos). Lähestymme teemaa pyhiinvaelluksen ja henkilökohtaisen spiritualiteetin näkökulmasta. Pysähdymme tutkimaan hengellistä matkaa Mooseksen elämäntarinan läpi. ”Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä.” Tavoitteenamme on rakentaa synodaalikokouksesta vuorovaikutuksen tila, missä voimme olla yhdessä pyhän äärellä ja puhuttelussa. Synodaalikokoukseen osallistuvat papit saavat orientoivaa etukäteismateriaalia postitse ja hiippakunnan nettisivujen välityksellä. Samoin koko kirkon yhteinen synodaalikirja 2010 lähetetään papeille etukäteen. Hiippakunta maksaa osallistumiskulut. 1/2010 Hiippakunta 30 Tampereen hiippakunnan TUOMIOKAPITULI Yhteystiedot Eteläpuisto 2 C 33200 Tampere Telefax: (03) 238 1150 Piispa Matti Repo teol. toht. puh. (03) 238 1130 Piispantalon telefax: (03) 212 0414 S-posti: [email protected] Piispan sihteeri Sanna Ora-Tuominen fil. maist. puh. (03) 238 1130 S-posti: [email protected] Tuomiorovasti Olli Hallikainen teol. toht. puh. (03) 219 0320 S-posti: [email protected] Lakimiesasessori Leevi Häikiö varatuomari puh. (03) 238 1160, 0400 910 701 S-posti: [email protected] Pappisasessori Ari Rantavaara kappalainen puh. 050 547 6094 S-posti: [email protected] Pappisasessori Heikki Toivio teol. toht., kappalainen puh. (03) 414 5203, 050 337 3152 S-posti: [email protected] Tuomiokapitulin maallikkojäsen Riitta Alaja puh. 040 591 0533 S-posti: [email protected] Hiippakuntavaltuuston puh.joht. Osmo Pieski puh. 040 848 4874 S-posti: [email protected] Notaari Hannu Laukkonen puh. (03) 238 1161, 0400 926 730 S-posti: [email protected] Toimistosihteeri Liisi Haavisto puh. (03) 238 1162 S-posti: [email protected] Vastaanottosihteeri Pirjo Hoffrén puh. (03) 238 1163 S-posti: [email protected] Hiippakuntadekaani Ari Hukari, teol. toht., pastori puh: (03) 238 1140, 0400 910 772 S-posti: [email protected] Pastoraalitoimen hiippakuntasihteeri Jussi Holopainen, pastori puh. (03) 238 1143, 0400 910 755 S-posti: [email protected] Kasvatuksen hiippakuntasihteeri Mikko Sulander, pastori puh. (03) 238 1141, 0400 910 774 S-posti: [email protected] Diakonian hiippakuntasihteeri Maria Pitkäranta, diakonissa puh. (03) 238 1142, 0400 910 773 S-posti: [email protected] Hiippakuntakanttori Aija-Leena Ranta, kanttori puh. (03) 238 1144, 0400 891 151 S-posti: [email protected] Tampereen hiippakunnan lähetystoimisto Hallituskatu 15 A 3 33200 Tampere [email protected] Lähetyksen hiippakuntasihteeri Matti Huotari puh. (03) 2226 809 ja 040 9022 796. [email protected] Lähetystoimiston hoitaja Seija Partanen puh. (03) 222 6709 S-posti: [email protected] www.tampereenhiippakunta.fi 31 kolumni Onni ei löydy materiasta S ain käteeni Tampereen seurakuntien uuden ympäristöoppaan, sen pienen opasvihkosen. Ympäristöväelle tutun kuvittajan, Seppo Leinosen, oivaltavasti kuvittaman. Vihkosen luettuani olin mietteissäni – ja pettynyt. Ei siksi, etteikö ympäristöasioita olisi tuotu esille oikein, tai että faktatiedot olisivat olleet pielessä. Tai että kehotukset vaihtaa ympäristöystävällisempiin kulkuneuvoihin olisivat turhia tai vääriä. Vaan siksi, että janoan niin sitä, että kristillisessä ympäristökeskustelussa päästäisiin syvemmälle. Meillä on mahdollisuus toimia todellisena vastavoimana sille kulutuskeskeiselle ihmiskuvalle, jota joka tuutista tänään tarjotaan. Meille syötetään kaiken aikaa tarinaa siitä, että ollaksemme jotain, kuuluaksemme johonkin tai pärjätäksemme meidän on omistettava sitä, tätä ja tuota. Ihminen on mestari selittämään omat halunsa tarpeiksi. Todellisia, aitoja ja välttämättömiä tarpeita meillä on loppujen lopuksi hyvin vähän. Mainostajat ja kauppiaat tietysti ovat eri mieltä. Yhä uusia elämyksiä ja viihdykkeitä on hankittava, jotta elämä tuntuisi joltain. Vaatii suuria ponnistuksia alkaa nähdä tämän valheen läpi. PS. Juuri noissa ponnisteluissa voimme olla ihmisten tukena. Ihminen etsii ennen kaikkea rakkautta, kokemusta rakastettuna olemisesta ja hyväksymisestä. Se kaikki löytyy kristinuskosta. Täyttymys tällä syvimmällä ihmisyyden tasolla antaa mahdollisuuden nähdä uusin silmin itsensä ja maailma. Kun todel- linen kaipaus täyttyy, se vähentää välittömästi tarvetta etsiä omanarvontuntoa uusista kulutuskohteista tai elämyksistä. Hidastaminen, vähentäminen ja luopuminen ovat asioita, joita useimpien ihmisten on pakko tehdä planeettamme pelastamiseksi. Näitä on huomattavasti helpompi tehdä kun on oivaltanut, että onni ei löydy materiasta. Mikä sekin on kristinuskon perussanomaa. Toki täytyy ilman muuta myös kierrättää jätteet, vähentää energiankulutusta ja miettiä millä kulkuneuvolla liikkuu ja miksi. Ympäristövastuullisen elämäntavan perusasioiden täytyy olla seurakunnissa selvillä ja toimeenpantuina – itsestään selvinä vastuulliseen kristillisyyteen kuuluvina asioina. Tämmöiset asiat tehtyään ei vaan voi jäädä lepäilemään tyytyväisenä. Ykkösasia ei nyt ole energiansäästölamput. Nyt on tarpeen puhua ihmiskuvan, ihmisten itseymmärryksen muuttamisesta. Me emme ole markkinoiden manipuloitavissa olevia kulutusautomaatteja. Ihmisenä oleminen on ihan jotain muuta. Ja se muu kannattaa aina nostaa pääasiaksi kun seurakunnat puhuvat ympäristöasioista. J AANA V IIRIMÄKI Kirjoittaja on biologi ja Ekonisti-hankkeen projektikoordinaattori.
© Copyright 2024