MS Finnhawk - Merimieskuvia.net

M/s FINNHAWK
Yhtiön konttorista ilmoitettiin uudesta tujun jobista
M/s Finn Hawk:iin ja sain tiedon laivan tulosta parin
viikon päästä Kotkaan. Aloimme Pipsan kanssa
suunnitella naimisiin menoa ennen laivan tuloa
Suomeen. Yhtiö lupasi vaimolle ilmaisen matkan
Valtoihin, joten meille tuli kiire valmistella lähtöä
”häämatkalle”. Mikaelin seurakunnan kirkkoherra
kirjoitti vihkitodistuksenkin ennen vihkimistä, jotta
Pipsa voisi hankkia uuden passin uudella nimellä ja
tehdä viisumihakemuksen USA:n suurlähetystöön. Meidät vihittiin Mikaelin kirkossa
1.9.1966. Kahvit juotiin Pipsan perheen kanssa ja saman tien lähdimme Helsinkiin. Viisumi
piti hakea USA:n suurlähetystöstä aamulla, ja illalla piti olla jo laivassa, joka ”makasi”
Kotkassa. Kovalla touhulla aloitimme tämän avioliiton. Pipsa oli saanut lomaa yhden
reissun ajaksi, mutta satamalakko Suomessa viivytti reissua eli reissuja tehtiinkin kaksi ja
häämatkamme kesti tasan kolme kuukautta. Hawk oli rakennettu Wärtsilän telakalla
1964, 10.000 dw- tonnin, 151,1 metrinen moderni kraanalaiva. Myöhemmät nimet
Maltesholm 1971, Finn Hawk 1976 ja Fernando Evert 1979. Jalo purteni romutettiin
Sitalburissa 20.12.1990.
Alus purjehti vakituista linjaa Pohjois-Euroopan ja USA:n itärannikon väliä ja normaali
matka kesti 5-6 viikkoa. Pois jäävä stuertti Johanssonin Harry, tuleva naapurimme
Kotkassa, oli jäänyt leskeksi ja pakotettu jäämään maihin lapsia hoitamaan. Olikin onnen
kantamoinen, että pääsin uuteen ja hyvään laivaan. Harry, joka oli ollut laivassa jo
telakka-ajoista lähtien, oli organisoinut laivaan hyvät jemmat. Kuten olen aiemmin
kertonut, me skönarit olimme lisäansioiden perään. Sehän tietenkin onnistui
salakuljettamalla viinaa ja tupakkaa, jotka ovat tunnetusti himottua tavaraa. Jo
ensimmäisenä päivänä pyysin tullin avaamaan sikeli kaapin ”tullivaraston” ja sain kipparin
tarvitsemat edustus viinat ja tupakat. Tullin mentyä hyttiini viemään lahjapulloaan,
nappasin pari keissiä ”24 pulloa” viskiä sivuun ja puoli
keissiä Marlboroa, ”25 kartonkia”. Sikelit pantiin tullin
kanssa kiinni, ja tunnin kuluttua Tate pojalla oli rahaa
tarjota Pipsalle hääateria Seurahuoneella. Hän ihmetteli
rahan paljoutta, jota en paljastanut. Mahtaako vieläkään
tietää?
HÄMATKALLA YLI ATLANTIN.
Kapteenimme Rune Mattson, oli ahvenanmaalainen vanhan
ajan herrasmies. Hän oli jo lapsena aloittanut
merimiesuransa ja edennyt seilipaattien kautta kunnioitettuun virkaansa. Laiva oli
hienosti rakennettu. Salonki oli edustustarkoitukseen sisustettu baareineen ja
seurustelutiloineen. Minulla oli suuri hytti ja toimisto. Matkustajina oli Outokumpu
Oy:n johtaja kauppaneuvos Valve vaimoineen ja Amerikkaan matkustava nuori rouva.
Pipsalla oli siis mukavaa naisseuraa, joten hänen matkansa sujui mukavasti.
Alkumatka meni hyvässä säässä. Pentland sundin ohitettuamme alkoivat mainingit ja
vetipä tämä Pipsan naaman valkoiseksi. Tottumattomana merenkulkijana merisairaus
iski todella kovasti ja pari päivää piti olla vuoteen omana, ennen kuin hän tottui
rullaukseen ja gungaukseen. Pipsasta kehittyi oiva merenkulkija. Minulla oli lungit
olot. Pipsa kirjanpitäjänä tarkasti laskut ja teki kuukausiraportit, joten tehtävänäni
olikin olla seurustelu-upseeri ja ottaa matkustajien kanssa päivittäiset ryypyt. Emme
kumpikaan arvanneet lähes jokapäiväisen viinan käytöni johtavan lopulta turmioon.
NEW YORK NEW YORK
Sinatran laulu mielessämme saavuimme Nykkiin ja nyt oli mukava mennä maihin
Pipsan kanssa. Manhattan tuli varsin tunnetuksi kummallekin. Vierailimme mm Radio
City Music hallissa katsomassa show esitystä ja syömässä hyvin Rainbow Rum:issa
Rockefeller Centerin ylimmäisessä kerroksessa. Siellä cocktailkin maksoi lähes päivän
palkan. Esittelin Pipsalle myös kuuluisan Greenwich Villagen ja Bovery Fallishin
kuuluisan Sammys Placen, missä entiset alkoholisoituneet näyttelijät esiintyivät.
Tietenkin piti näyttää Empire State Building ja muut turistikohteet. Matkareittihän oli
sama, mitä olin jauhanut m/s Selma Thordenin kanssa monet kerrat.
Pipsa vaimo ja siiffi ”Kara” Karinko
Kippari järjesti juhlia pasiseereille
ll perämies osasi viihdyttää
New York, New York here I come
Todellinen merikarhu Rune Matson
Tällaistahan se keli usein oli
Chief Steward Tate Inervo
Merisairaus iski kovasti Pipsaan
Tarmo tuli avustamaan Suomessa
Pipsa ja esakokki Matti Puustinen
Passengerit auringossa
Läksimme junalla ”häämatkalle” Philadelphiasta Washingtoniin. Siellä tutustuimme
USA:n pääkaupunkiin, joka oli saanut niemensä maan esimmäisen presidentin,
Washingtonin mukaan.
Valitettavasti presidentti Lyndon B. Johnsson ei yrityksistämme huolimatta ottanut
meitä vastaan Valkoisessa talossa, joka on rakennettu vuonna 1888 eli saimme
norkoilla Valkoisen talon aidan vieressä. Capitol-kukkulalla olevassa kongressitalossa
kävimme opastetulla kierroksella. Kumma kyllä saimme kulkea siellä aivan vapaasti.
Tänään se ei varmaan onnistuisi. Washington Monument oli mahtava näky ja tämä
elokuvista tuttu paikka on maailman korkein obeliski ja jonka korkeus on 59 metriä, oli
näkemisen arvoinen. USA:n yhdistäjän presidentti Lincolnin muistomerkki tuli nähdyksi
kuin myös kuuluisa Arlingtonin hautausmaa, jonne on haudattu 300.000 sodissa
kaatunutta amerikkalaista ja myös Dallasissa ammuttu presidentti J F Kennedy.
Suomalaisia nimiäkin näkyi hautakirjoituksissa. Meille oli outoa se, kun opas esitteli
nähtävyyksiä, niin kaikista kerrottiin mitä mikin patsas, rakennus ym oli tullut
maksamaan. Me olimme Euroopassa tottuneet kuulemaan, kuinka vanha, koska
rakennettu eli historiaa. Jenkeissähän mitataan kaikki rahassa. Hotellimme sijaitsi
aivan keskustassa. Hyvä ja kaunis huone, mutta pitää vähän morkatakin. Vuode oli
varustettu pyörillä ja sehän ei pysynyt paikallaan nukkuessa, vaan seilasi huoneen
laidalta laidalle. Tulimme melkein merikipeiksi.
Laivamme oli mennyt Wilmingtoniin Etelä Carolinan osavaltimoon, ja me matkustimme
perässä junalla. Kotimme odotti siellä ja laivamme seilasi Newport Newsin lähellä
sijaitsevaan Norfolkiin. Pipsakin sai nähdä naftaliiniin pannut sadat laivaston alukset,
jotka oli ankkuroitu rannikolle. Näitä kuljetus- ja sotalaivoja huollettiin ja ylläpidettiin
siltä varalta, että maa joutuisi sotatilaan.
Matka jatkui NY:kin kautta kohti Eurooppaa kuoppaisella Atlantilla, olihan
syysmyrskyjen aikaa. Pipsasta oli tullut oiva merenkulkija. Laiva kallisteli puolelta
toiselle ja Pipsa kulki välillä Skotteja pitkin kongeissa. Kävimme Antwerpenissa, ja
tietenkin visiteerasimme suomalaisessa merimieskirkossa. En kuitenkaan vienyt häntä
tutustumaan lähellä sijaitsevaan ilojen kortteliin. Se aika oli minulta ohi lopullisesti.
Seuraavana kohteena oli Rotterdam, silloin maailman suurin satama. Vein Pipsan
junalla Amsterdamiin, jossa toimin ammattitaitoisena oppaana. Olinhan viettänyt siellä
telakalla yli kuukauden ja tunsin kaupungin varsin hyvin. Vein Pipsan piruuttani
kabaree Madam Arthuriin, jossa transvestiitit esittivät mahtavan show’n. Ei ymmärtänyt
tyttö mitään, vaan luuli naisartistien esiintyvän. Mainiossa kalaravintolassa söimme
maukkaan Solé al Africaine annoksen. Lukijani, haluatko reseptin?
SOLÉ AL ARRICAINE - Merianturaa Afrikkalaiseen tapaan
Merianturafileitä, purjosipulirenkaita, pilkottua banaania, ananaspaloja,
suikaloitua paprikaa, vihreää, keltaista ja punaista. sitruunamehua ja
persiljaperunoita. Freesaa hedelmät ja vihannekset voissa, lisää
sitruunamehua.
Jauhota
kalafileet
ja
paista
voissa.
Mausta
sitruunanmehulla ja chili pippurisuolalla. Aseta kalat lautasille ja laita
kalafileiden päälle lisäkkeet ja sivuun persiljaperunat. Kuha, tai ahvenfileet
kelpaavat kotimaassa. Hieno ja muistorikas annos. Suosittelen lämpimästi.
Hampuriin saavuttuamme tuli tieto, että satamalakko oli alkanut Suomessa. Wälläri
näytti, mihin Merimies Unioni pystyy. Suomenlahti oli jäätynyt ja jäänmurtajat olivat
myös lakossa. Ei auttanut muu, kuin lähteä takaisin Amerikkaan. Pipsa olisi voinut
lentää Suomeen, mutta sain hänet ylipuhuttua uudelle reissulle, joten tehtiin taas tosi
myrskyinen Atlantin ylitys ja Pipsa seurasi mukana kuin hai laivaa.
Matkareitti oli sama kuin aiemmin. Nykissä kävimme tietysti ensin syömässä Casa
Stortassa Broklynissä, missä Finnlinesin kaija oli. Se oli italialainen ravintola, jossa oli
herkulliset jenkkipihvit. Viiden sentin paksu New Yorker Steak oli herkullinen ja verinen,
yli puolen kilon pihvi Idaho perunan kera. Kerronpa tarinan näistä perunoista.
Kun Yhdysvallat perustettiin ja mietittiin valtioille nimiä. Tälle, hyvistä perunoistaan
tunnetulle alueelle ensimmäiset perunat oli tuonut maahan suomalainen Ida Aho.
Päätettiin kunnioitta häntä antamalla valtiolle nimeksi Idaho ”Idaho Famous potatoes”,
eli Iita Ahon kuuluisat perunat lukee jokaisen Idahon auton rekisterikilvessä.
Kokkina oli Puustisen Matti ja hän oli usein seurassamme, kun menimme maihin
syömään. Brooklynissä oli myös suomalaisten siirtolaisten ”Haali,” jossa vanhasta
maasta lähteneet suomalaiset kokoontuivat. Siellä puhuttiin ”Finlenskaa”, sehän oli
sikäläistä amerikansuomea, jossa useat sanat olivat muokkautuneet englannin kielestä.
Kukaan ei uskonut, että meillä kotimaassa meni hyvin, vaikka kuinka vakuuteltiin.
Reissu tehtiin ja pääsimme kotimaahan. Häämatkamme kesti päivälleen kolme
kuukautta. Pipsa jäi maihin entiseen työpaikkaansa Turun Autokauppaan ja minä
jatkoin seilaamista seuraavaan kevääseen.
HIEMAN SMUGELIA
Olin aiemmalla reissulla tehnyt tuttavuutta sataman talimannin, irlantilaisen Wilburin
kanssa. Hän ehdotti ostavansa kaiken viinan mitä toisin tullessani. Tuumasta toimeen.
Ostin 100 keissiä Canadian Club-wiskyä, jotka jemmattiin provianttikuiluun.
Konehuoneen ja keittiön tavarat nostettiin kraanalla suoraan kuiluun, josta ne oli
helppo purkaa suoraan keittiön varastoon tai konehuoneeseen. Se oli erinomainen
jemma, ja homma sujui hienosti. Nykissä kipparin ollessa syömässä salongissa.
Mukana piti tietenkin olla useita skönäria. Esa-kokki, poosu, timppa, kone ykkönen ja
siiffi. Muuten ei homma luistanut. Kaikki olivat osallisena bisneksessä. Tämä Vilpuri,
joksi häntä kutsuimme, oli sataman työnjohtaja, joka vastasi laivojen lastauksesta ja
lossauksesta. Hänellä oli omat apurit, jotka hakivat paletit trukilla varastoon.
Merimiesten palkka oli huono, emmekä tunteneet tekevämme rikollista toimintaa.
Smuglaus kuuluu ikivanhaan merimiesten oikeuteen. Huumeita ei siihen aikaan
salakuljetettu, enkä usko suomalaisten merimiesten sitä vieläkään tekevän.
USA:n eri valtiot toimivat samaan tapaan kuin muissakin maissa. Tulli-ilmoitukset
pitää tehdä siirryttäessä osavaltiosta toiseen. Siinä oli porsaanreikä, jota oli helppo
hyödyntää, sillä kontrollia edellisessä valtiossa ostetuista viinoista ei ollut. Ostinkin
aina 10 keissiä Whiskyä ja myin sen toisessa osavaltiossa. Sikelikaappi aukesi helposti
ja varaston määrä pysyi aina saamana. Kauppa kävi kuin siimaa, mutta se, mikä
laulaen tulee, se viheltäen menee. Ei markkaakaan jäänyt säästöön. En ollut oppinut
säästämään vaikka olin naimisissa. En osannut ajatella aikuisen tavoin, enkä ollut
oppinut tuntemaan vastuuta tulevaisuudesta. Jenkeistä ostettiin tietysti halpaa
tupakkaa Hollantiin vietäväksi. Chesterfield ilman filtteriä oli myyntivaltti. Sitä ostin 10
keissiä, eli 500 kartonkia joka reissu. Samoin teki miehistö; kukin varojensa ja
asemansa mukaan. Rotterdamissa bisnes-miehet kävivät ensin maksamassa
ostoksensa ja sovittuna aikana kuorma-auto pörhälsi kaijalle ja miehet heittivät
tupakat lavalle, joka peitettiin nopeasti ja auto poistui rauhallisesti satamasta. Se oli
jännää hommaa. Hollannista, tai Saksasta ostettiin Marlboroa ja viinaa Suomeen.
Kotimaassa piti olla tarkkana, koska ”kontrajengi” saattoi tulla milloin vain laivaan,
jopa useita päiviä satamaan tulon jälkeen, ja vielä toisessakin satamassa.
Kontraporukat olivat tullin erikoisryhmiä, jotka iskivät paikalle ”karhukoplan” tavoin.
Kysyt varmaan, miten kannattavaa salakuljetus oli? Tuotto oli noin kolminkertainen
ostohinnasta.
Minua alkoi seilaaminen kyllästyttää. Kaipaus Pipsan luo Turkuun oli kova. Päätinkin
jäädä maihin hommia etsimään. Keväällä näin lehdessä ilmoituksen, jossa Naantalin
Kaivohuone etsi hovimestaria. Ravintoloitsija Kalle Aaltonen oli vuokrannut ravintolan
kesä ajaksi. Se oli suosittu ravintola Naantalin rannassa, jossa oli hyvä ruoka ja tanssia
iltaisin. Sain paikan lähinnä kielitaitoni takia. Silloin ei Suomessa ollut juurikaan kielten
opetusta, paitsi yhteiskouluissa. Nykyiselläkään kielitaidolla ja koulutuksella en tänä
päivänä olisi hovimestarin hommia saanut. Opin kuitenkin varsin nopeasti tarvittavan
työn. Olin tullut kotivävyksi Pipsan perheeseen ja elämä tuntui mukavalta. Viina ei juuri
tullut mieleen. Toki kävin ottamassa muutaman kaljan Kanta Krouvissa ja luulinkin
päässeeni liiallisesta viinan läträämisestä eroon.
Ei ole helppoa byssässä kun laiva rullaa ja gungaa
RAVINTOLA ELÄMÄÄ 1960 LUVULLA
Naantalin Kaivohuone oli kesäravintola. Kielitaitoa oli tarpeeksi joten siksi työ minulle
tarjottiin. Sen aikaiset tavat ja ravintolasäännöt tuntuvat sietämättömiltä nykyaikaan
verrattuna. Ensiksi pukeutuminen. Illalla piti miehillä olla puvun takki ja solmio kaulassa
ensimmäisen luokan ravintoloissa. Mikäli ei vaadittua asua ollut, niin portsari vuokrasi asuja.
Ravintolat oli luokiteltu kolmeen luokkaan. Kolmatta luokkaa sanottiin räkälöiksi. Ravintolan
hintataso myös määräytyi luokan mukaan. Naantalin Kaivohuone oli tietenkin ensimmäisen
luokan paikka.
Ruokailupakko. Kolmen kaljan, tai kahden grogin jälkeen piti syödä, jotta tarjoilu jatkuisi.
Mikäli illan mittaan oli tarjoilijan mielestä juonut liikaa, piti syödä uudemman kerran, mikäli
halusit jatkaa juomista. Poikkeuksena olivat tietysti liikemiehet ja korkea-arvoiset asiakkaat.
Ravintolaan haluttiin tietenkin naisia tanssitettaviksi, mutta heitä ei päästetty yksin sisään. Piti
vaalia moraalia tarkoin silmin.
Yksin oleva nainen oli huora tai heikkoperäinen. Kaksi naista oli tietysti eri asia. Toinen oli
toiselle moraalin vartija, joten tervetuloa. Naiset istutettiin ns. ”tyttöpöytiin” ja ne sijaitsivat
tanssiparketin vieressä. Tanssimaan sai mennä vain puvun takki päällä. Jos joku mies oli
tanssimassa ilman takkia, piti heti mennä kohteliaasti huomauttamaan pukeutumissäännöistä.
Erään kerran häpesin, kun hyvin puettu pariskunta tuli ravintolaan. Naisella oli pitkät punaiset
saappaat jalassa sekä punainen nahkahame ja pusero. Johtaja Aaltonen määräsi minut
huomauttamaan, että saappaat jalassa ei saa tanssia. Punaisena naamaltani huomautin
rouvalle asiasta. Totta kai hän loukkaantui syvästi ja kertoi ostaneensa asun Pariisilaisesta
muotitalosta. Eipä auttanneet muotitalo selvitykset eli piti mennä vaihtamaan kengät jalkaan.
Muutamia muistoja asiakkaista. Puolimatka Oy:n johtaja Armas Puolimatka oli silloin Suomen
tunnetuin rakennusurakoitsija. Hän oli erinomainen asiakas. Kova ryyppymies tarjoili
tyttöpöytiin aitoa samppanjaa. Eräänä iltana hän tarjosi 36 pulloa kalleinta laatua. Lisäksi
Puolimatkalla oli aina samat tarjoilijat ja hovimestari. Toinen hyvä asiakkaamme oli Neste
Oy:n toimitusjohtaja Uolevi Raade. Hän oli arvonsa tunteva herra, joka osasi juoksuttaa
henkilökuntaa. Hänen veljensä vakuutusyhtiö Suomen toimitusjohtaja kusi housuunsa
säännönmukaisesti joka kerta. Opin huomaamaan asiakkaiden sivistystason käyttäytymisen
mukaan. Usein asiakkaina oli aristokraatteja. He käyttäytyivät kohteliaasti ja arvokkaasti
henkilökunnalle. Taasen kerran sain omakohtaisesti kokea, miten työväenluokasta ylös
nousseet alistivat henkilökuntaa. Ammattiliiton kokoukseen osallistuneita politiikkoja ja
johtomiehiä oli juhlimassa suuri joukko. En ole koskaan kokenut sellaista nöyryytystä, jota
saimme kokea. Koimme olevamme orjia heitä passatessaan. Ei kuitenkaan voinut mennä
vastaan sanomaan. Arvaa sapettiko?
TAKAISIN MERILLE
Rantasuon Topi soitti minulle ja kertoi, että matkustajalautta Finn Partnerissa olisi intendentin
paikka. Topi oli mennyt naimisiin ja siirtynyt myös maihin. Hän oli Finn Linesin pääkonttorissa
töissä. Kiinnostuin ehdotuksesta, koska kesätyöni oli lähes lopussa. Sain paikan Itämeren
helmeksi kutsutussa aluksessa. Alus oli rakennettu Wärtsilän Helsingin telakalla 1966 ja oli
uusi laiva. Pituutta 134,5 m, gt 7458 tn, dwt 1600 tn. Nimen- muutokset: 1969 Sveaborg, Per
Gynt 1977, 1978 Stena Baltica, 1982 Lalyssos, 1989 Noura l, 2004 Noura. Alus romutettiin
vuonna 2004. Pitkä historia aluksella. Viimeiset vuodet se kuljetti Punaisella merellä
muslimeja Mekkaan. Tämä alus oli todella upea ja hyvin rakennettu. Intendentin tehtävät oli
johtaa koko taloushenkilökuntaa. Aluksessa oli alaisenani 96 henkeä joten työtä oli aivan
liiaksi. Matkustajia sai ottaa 1400, mutta usein matkustajia oli lähes parituhatta. Ruokasali,
kolme baaria, saunabaari ja yöklubi. Röyhkeät tarjoilijat ja baarimestarit varastivat sen kuin
kerkesivät. Myivät omia viinojaan bongaamatta ja kaatoivat halvinta whiskyä tai konjakkia
laseihin laskuttaen kalleimmasta aineesta. Yöklubiin tehdyt voileivät eivät menneet kaupaksi,
koska oluttuvassa ne maksoivat puolet vähemmän. Yöklubin porukka kävi ostamassa kaikki
leivät sieltä ja möivät ne sitten pimeästi yöklubissa. Raportoin näkemästäni tietenkin yhtiölle.
En tiedä menikö perille, vai ei? Pipsakin oli yhdellä risteilyllä mukana ja tyttöparka sai istua
yksin lähes koko ajan, sillä kiireitä riitti. Kyllästyin pian tähän stressaavaan raadantaan.
Jokapäiväinen tissuttelu alkoi uudelleen. En kestänyt hermopainetta ilman päivittäisiä
ryyppyjä. Halusin pois laivasta ja sainkin Finn Linesilta jobin takaisin vanhaan kunnon Finn
Hawkiin. Lähes samat tuttavat olivat tallella ja jatkoimme pienen bisneksen tekoa. Viimeisellä
reissulla, ennen kuin otin ulosmaksun, sattui meille haaveri. Olin hankkinut 60 keissiä Troikka
vodkaa. Osakkaina 6 luotettua miestä. Kotkassa neuvottelimme smuglareiden kanssa
ajankohdasta, milloin lossaus tapahtuu. Yöllä hiivasimme kakkosruumasta keissit täkille ja
moottorivene ajoi ulkosivulle. Lossasimme lastin kahdet hanskat käsissä moottoriveneeseen.
Ilman tuplahanskoja olisivat kädet palaneet kastliinassa. Lastia oli aivan liian paljon. Vene
läksi hitaasti kohti Hietasen rantaa, mutta pahaksi onneksi FÅA:n parkko ajoi ohi ja perä aalto
upotti kalliin lastimme. Vain kaksi muovisäkkiin pantua tupakka keissiä jäi pinnalle. Perässä
tullut kalastus alus nappasi keissit merestä ja kiittivät kättä heiluttaen. Salakuljettajat uivat
Hietasen rantaan bensatankki pelastusrenkaana. Siellä makaa varmaan vieläkin viinat möljän
pohjassa.