Lukunäyte - Koala

64 VAUHDIKASTA PÄIVÄÄ
VUONNA 1941 – KAKSI
MULLISTAVAA KUUKAUTTA
OB290-saattueen 39 laiv aa etenivät kahdeksan solmun nopeudella tyynissä vesissä kuuttomana yönä, kun vähän keskiyön jälkeen 26. helmikuuta 1941 rahtilaiva Kasongoon osui torpedo. Hätäviesti ehti hädin tuskin lähteä matkaan ennen kuin 5 254-tonninen alus katosi näkyvistä kuin
taikaiskusta. Kaikki saattueen jäsenet olivat olleet erityisen valppaina neljän tunnin ajan saatuaan viestin, että länteen matkalla olleiden laivojen
kannoilla oli ainakin yksi saksalainen sukellusvene . Jännityksestä ja tarkkaavaisuudesta huolimatta hätään joutuneita merimiehiä ei voitu juurikaan auttaa. Taivaanranta oli usvan peitossa, eikä pimeässä millään erottanut pientä sukellusvenettä ulapan keskeltä. Saattoalukset eivät sitä paitsi
tienneet hyökkäyksestä mitään ennen Kasongon hätäviestiä. Laivojen komentosilloille ei ollut vielä ehditty toimittaa viestiä paperimuodossa, kun
Diala-säiliöaluksen kannelta ammuttiin taiv aalle kaksi v alkoista valoammusta. Se kulki jonkin matkaa ensimmäisen uhrin edellä, mutta sitä ei
yön pimeydessä huomannut. Jonojen välinen etäisyys oli viisi kaapelinmittaa, ja saattueeseen kuului kahdeksan jonoa, joten rahtilaivat olivat levittäytyneet vähän yli seitsemän kilometrin mittaiselle alueelle. Niin suurta kaistaletta ei mitenkään voitu valvoa aukottomasti. (Yksi kaapelinmitta
on Isossa-Britanniassa 608 jalkaa ja Yhdysvalloissa 720 jalkaa. Metrijärjestelmässä brittikaapelinmitta on siis noin 185 metriä ja amerikkalaismitta
noin 220 metriä. Toisin sanoen Isossa-Britanniassa viisi kaapelinmittaa on
vähän alle kilometri ja Yhdysvalloissa taas yli kilometri. Tässä yhteydessä
esiintyvät kaapelinmitat ovat Kuninkaallisten merivoimien merkinnöistä,
joten ne ovat lähes varmasti brittimittoja.)
Kukaan tähystäjistä ei tiennyt, kuka ampui taiv aalle sukellusveneestä varoittavat valoammukset. Torpedojen räjähdykset eivät muistuttaneet
lainkaan nykyelokuvien näyttäviä tulipalloja, ja voimakaskin räjähdys vaimeni kovassa tuulessa nopeasti v aimeaksi tömähdykseksi, minkä takia tilanteen tasalla pysyminen oli äärimmäisen v aikeaa. Niinpä kesti jonkin
92
aikaa ennen kuin kauppalaivoista v astuussa ollut saattueen päällikkö ja
saattoalusten komentaja pystyivät aloittamaan väistöliikkeet. Radioviestin ja v aloammusten jälkeen 1 085-tonninen alkujaan huvialuksena toiminut HMS Enchantress komennettiin kääntymään saattueen v asemman
reunan puolella olevalle ulapalle, mutta se ei ha vainnut mitään edes pimeyteen ammuttujen v aloammusten avulla. Räjähdyksen synnyttämä
jännite muuttui täysimittaiseksi sekasorroksi, kun SS Samuel Bakken matkassa ollut saattueen päällikkö käski tehdä hätäkäännöksen oikeaan. Käskyä seurannut näytös sai hänet v armasti puhisemaan suuttumuksesta ja
turhautumisesta. Oikeanpuoleisen jonon laiv at pysyivät entisellä kurssillaan, kun taas saattueen toisella reunalla olleet alukset kääntyivät oikean
sijaan vasempaan. Kiroilusta ei ollut apua. Päällikkö ei antanut alaistensa kuulla kunniaansa, vaan tajusi muuttaa käskyä v asemmalle kääntyvien
alusten mukaisesti. Saksalainen sukellusvene ei kuitenkaan hämääntynyt
liikkeestä. Pari minuuttia myöhemmin laivojen asetuttua uudelle kurssilleen kuultiin kaksi uutta räjähdystä.
Saattoalusten komentaja v astasi valoammuksiin kiihdyttämällä HMS
Whitehall -aluksensa 20 solmun nopeuteen samalla kun taiv aalle ammuttiin lisää v aloammuksia valaisemaan merta. Niistä v astannutta Sunderland-konetta lukuun ottamatta ei nähty mitään, mikä korosti kauppalaivajonojen haavoittuvuutta entisestään. HMS Whitehall -hävittäjä oli
laskettu vesille ennen ensimmäisen maailmansodan päättymistä, eikä sen
luotettu aukottomasti kestävän nykyaikaisen sodankäynnin r asituksia. Se
ei toisaalta ollut saattoryhmän v anhin alus. HMS Vanquisher- ja HMS
Winchelsea -hävittäjät oliv at yli vuoden v anhempia, sillä ne oli laskettu
vesille jo vuoden 1917 lopussa.
Toisaalla HMS Enchantressin valoammukset alkoivat käydä vähiin, ja
alus päätti palata ulapalta omalle paikalleen saattueen hännille . Vuoden
ikäinen HMS Pimpernel, joka oli Flower-luokan korvetti, oli niin ikään haravoimassa autiota merta, kun se komennettiin takaisin kauppalaivojen
tuntumaan. Se oli tuskin ehtinyt muuttaa kurssia, kun käsky peruttiin, ja
alus lähetettiinkin etsimään eloonjääneitä. Miehet oli suhteellisen helppo
paikantaa, sillä kaksi viimeksi torpedon tielle joutunutta laiv aa (SS Rydboholm ja SS Borgland) eivät uponneet. Kuumeinen hyörintä piti ne täpärästi pinnalla, mutta Atlantin ylittämiseen niistä ei nykyisessä epäv armassa tilassa enää ollut. Toisena kohteena ollut Diala pelastui saksalaisten
torpedo-ongelmien ansiosta: magneettisytyttimet, joiden piti räjäyttää
torpedo kölin alla kohteen halkaisemiseksi, olivat osoittautuneet epä93
luotettaviksi, ja niinpä Günther Prien oli käyttänyt niiden sijaan kosketussytyttimiä. Säiliöaluksen kylkeen repesi ammotta va aukko, jolloin painolasti valui ulos ja reikä nousi vedenpinnan yläpuolelle . Diala kääntyi
kannoillaan ja pääsi lopulta takaisin Isoon-Britanniaan.
Saattue OB290 kohtasi myöhemmin F ocke-Wulf Condor -koneen,
muttei enää muita sukellusveneitä. Edes kokenut Günther Prien ei löytänyt sitä uudestaan. Kolme päivää myöhemmin 28. helmikuuta 1941 saattueen hajaannuttua hän kuitenkin upotti 4 223-tonnisen rahtilaiva Holmelean 88-millisellä kansitykillä. Sen jälkeen sääolot heikkenivät. Myrskyn
keskellä sekä ruotsalainen Rydboholm että norjalainen Borgland pääsivät
livahtamaan pakoon, eikä Prien päässyt jatkamaan hyökkäystä. Kului kaksi viikkoa ennen kuin U-47 löysi uuden saattueen, joka oli tällä kertaa
länteen matkannut OB293. On v aikea sanoa, mitä tarkalleen ottaen tapahtui, mutta ilmeisesti Prien lähetti viimeisen ha vaintoilmoituksen kello 4.54 maaliskuun kahdeksantena päivänä, lähes päivä sen jälkeen, kun
hän oli laukaissut viimeiset torpedonsa kohti brittiläistä 20 683-tonnista
valaanpyyntialusta, jolla oli norjalainen nimi Terje Viken. Kapteeniluutnantti Otto Kretschmer (U-99) luuli antaneensa armoniskun myöhemmin samana päivänä, mutta jättilaiva ei uponnut toisenkaan hyökkäyksen
jäljiltä. Kaksi brittihävittäjää ja yksi korvetti upottiv at pahoin vaurioituneen hylyn lopulta 14. maaliskuuta.
Hyökättyään OB293-saattueen kimppuun U-47 katosi samaan tapaan
kuin upotettuaan ensimmäisen saattueen OB290 laivoista: kuin taikaiskusta. Lorientin lähellä K ernevelissä toiminut sukellusvenelaiv aston esikunta lähetti U-47:lle useita ilmoittautumiskehotuksia, mutta v astausta
ei kuulunut, ja muutamaa päivää myöhemmin kävi selväksi, että maineikas sukellusveneässä Günther Prien ei enää palaisi kotisatamaan. Hän
oli upottanut taistelulaiv a HMS Royal Oakin Kuninkaallisten merivoimien Scapa Flow’n tukikohdassa ja oli ensimmäinen ritariristillä palkittu
sukellusvenelaivaston jäsen. Hän jäänee historiaan yhtenä kaikkien aikojen tunnetuimpana sukellusvenepäällikkönä. Prienin kohtalo on hämärän
peitossa, mutta mitä luultavimmin sukellusvene vajosi syvyyksiin joko inhimillisen erheen tai jonkinlaisen mekaanisen vian takia. Varmaa on, ettei
U-47 koskaan päässyt takaisin mihinkään satamaan. Menetys oli ensimmäinen erityisen musertavista saksalaisten tappioista, jotka käänsivät sukellusvenesodankäynnin asetelmat ratkaisevasti päälaelleen.
Tämän jälkeen saksalaissukellusveneiden menestys lähti alamäkeen,
josta ei enää koskaan toivuttu. Syksyllä 1940 kaikki merellä olleet sak94
salaiset sukellusveneet oliv at upottaneet keskimäärin lähes kuusi laiv aa
kuukaudessa. Prienin menetyksen jälkeen par as kuukausitulos oli vähän
yli kaksi alusta vuoden 1942 alkukesällä. U-47:n katoamisen jälkeen upotettujen sukellusveneiden määrä alkoi kasvaa merkittävästi. Vuoden 1940
Norjan-sotaretken jälkeen upotettiin yksi tai kaksi sukellusvenettä kuukaudessa, eikä vuoden 1941 tammi- ja helmikuussa uponnut ainuttakaan
sukellusvenettä. Yhtäkkiä seuraavien kahden kuukauden aikana saksalaisia sukellusveneitä menetettiin järkyttävät yhdeksän kappaletta. Järisyttävää lukua ei voitu julkaista tiedotusvälineille, ja kaiken lisäksi joukossa oli
useita kansallissankareita, joita oli jumaloitu nykypäivän urheilu- ja elokuvatähtien tapaan. Heihin kuuluiv at U-110:n Fritz-Julius Lemp, U-100:n
Joachim Schepke ja U-99:n Otto Kretschmer.
Seuraava Prienin jälkeen menetetty sukellusvene oli kapteeniluutnantti Joachim Matzin U-70, joka upotettiin ensimmäisellä partiomatkallaan.
Lähdettyään Kielistä 20. helmikuuta 1941 U-70 saa vutti sarjan rohkaisevia voittoja vielä siihen aikaan tuottoisana pidetyllä alueella P ohjoiskanaalin lähettyvillä. Ilman U-70:n sotapäiväkirjaa tapahtumien kertaaminen on vaikeaa varsinkin kun suuri osa torpedoista meni niin pahasti ohi
maaleista, ettei kukaan kohteiden kyydissä olleista edes huomannut niitä. Mitä ikinä tapahtuikaan aamuyöllä 7. maaliskuuta 1941, U-70:n ongelmat alkoivat yön kolmannesta kohteesta. 7 493-tonninen hollantilainen säiliöalus Mijdrecht pysäytettiin kello 7.25 muun OB293-saattueen
jatkaessa matkaa.
Yön pimeys oli vaihtumassa kolkon harmaaseen aamuun, jolloin Matz
saattoi taas erottaa tapahtumien kulun. Hän kiiruhtikin seur aamaan ajelehtivan säiliöaluksen liikkeitä. Laiva näkyi jo sar astuksessa, joten Matz
antoi sukelluskäskyn. Silloin sukellusvene laskeutui yleensä noin 80 metrin syvyyteen. Kun syvyysvakaajat tasasivat sukellusveneen oikeaan syvyyteen, se lähti hiljalleen kohoamaan takaisin periskooppisyvyyteen.
Liikesarja toteutettiin lentokoneiden tapaan v akaajien avulla täyttämättä säiliöitä ilmalla. 25 metrin syvyydessä kookas ja äärimmäisen herkkä
syvyysmittari auttoi miehiä 1 070 tonnin teräsputkilon v akauttamisessa.
Kun oli päästy haluttuun syvyyteen parin metrin päähän pinnasta, alus
pidettiin paikallaan valtavan painemittarin avulla. Suuren syvyysmittarin
ja ohjaajien edessä oli v altava kaavakuva tornista ylös työnnettyine periskooppeineen, ja U-putkessa liikkuv a neste kertoi vedenpinnan liikkeistä.
Näin pysyttiin näkymättömissä juuri sopiv assa syvyydessä ilman pinnalle
antavaa ikkunaa. Parhaimmillaankin temppu oli v aikea, eivätkä ohjaajat
95
ja konepäällikkö olleet ehtineet harjoitella sitä riittävän usein. Sillä kertaa
kaikki ei sujunut suunnitelmien mukaan. Niinpä Matz näki periskoopin
nostaessaan pelkkää veden vellontaa. Saman aikaan koko miehistö tunsi
aaltojen heittelyn ja kuuli sukellusveneen ympärillä velloneen veden aiheuttaman metelin.
Osuman saaneen säiliölaivan miehet olivat varmasti tietoisia tilanteen
vaarallisuudesta ja tähystivät siksi merta erityisen v alppaina. On erittäin todennäköistä, että he havaitsivat harmaan hahmon Pohjois-Atlantin
avoimissa vesissä. Tapahtumien kulusta ei ole tarkkaa tietoa, mutta sillä ratkaisevalla hetkellä säiliöalus sai itsensä liikkeelle . Se jyräsi sukellusveneen ylitse ja repi mennessään ammotta van aukon tornin pintaan. Sukellusvene vajosi välittömästi syvemmälle, mutta isku aiheutti v ahinkoa
muuallekin kuin yläosiin, jotka voitiin eristää muista osastoista. Alus oli
edelleen hallinnassa, mutta täyttyi hitaasti vedellä, joten Matz päätti pysytellä hiljaa sukelluksissa ja odottaa pimeää, jolloin päästäisiin r auhassa
pintaan tarkastelemaan tuhojen laajuutta. Alus oli ollut pinnalla suurimman osan yöstä, joten akut oli ladattu, paineilmasäiliöt täynnä ja kaikki kunnossa. Valitettavasti aamu oli v asta sarastamassa, joten odotuksesta tulisi pitkä.
Asiaa pahensi entisestään, että pian miehet huomasiv at syvyysmittareiden toimivan huonosti. Ilmeisesti alus v ajosi nopeammin kuin oli tur vallista. Lopulta konepäällikkö, 34-vuotias luutnantti Wall ei enää kyennyt pitämään alusta turv allisessa syvyydessä pelkkien v akaajien avulla ja
pyysi lupaa lisätä vauhtia vakaajien vaikutuksen tehostamiseksi. Ei aikaakaan, kun hän esitti uuden ja entistä voimallisemman pyynnön. Alukseen
vuotaneen veden lisäpaino oli kumotta va päästämällä sukellussäiliöihin
hieman ilmaa. Toimitus oli erittäin v aikea, jos oli pakko pysyä edelleen
sukelluksissa. Ilmasäiliöt laajentuvat sukellusveneen noustessa kohti pintaa ja vedenpaineen pienentyessä. Tällöin aluksen kohoamisnopeus kasvaa, ja lopulta säiliöitä ei voida enää täyttää riittävän nopeasti. Niinpä sukellusvene ponnahti pintaan kuin sätkivä valas sukellussäiliöiden pohjalta
karkaavien kuplien ympäröimänä.
U-70:llä oli onni matkassa, sillä matalalla olleet pilvet ja heikko näkyvyys tarjosivat tähystäjille hieman lohtua, mutta kello 8.15 lähestyvä
Camellia-korvetti havaitsi sukellusveneen täsmälleen siellä, missä säiliöalus oli arvellutkin sen olev an. Camellia joutui hankalaan välikäteen, sillä aluksen kaikuluotain ei toiminut, eikä se voinut muuta kuin pudotella
erilaisin säädöin v arusteltuja syvyyspommeja siinä toivossa, että ne vä96
hintäänkin häiritsisivät vihollista. Toisin kävi. U-70:n miehet huokaisiv at
helpotuksesta huomatessaan onnettaren hymyilevän heille , kun pommit
räjähtivät hyvän matkan päässä. Yhdessä sukellustankkien paineilmaputkista epäiltiin vuotoa, josta nousi pintaan paljasta via kuplia. Oli v altava
riski toivoa, ettei pinnalla ollut alus huomaisi niitä.
Noin tuntia myöhemmin Arbutus-korvetti, jonka kaikuluotain oli
kunnossa, tuli vapauttamaan Camellian, joka lähetettiin saattamaan v aurioitunutta säiliöalusta. Uudet hyökkäykset U-70:tä v astaan kello 10.13,
11.26, 11.34 ja 12.12 eivät tuottaneet tulosta, vaikka syvyyspommeissa
käytettiin useita erilaisia asetuksia. Sukellusveneen miesten epäonneksi
alukseen vuotavan veden hallinta kävi hetki hetkeltä v aikeammaksi. Veden ulos pumppaamiseen tarkoitettu painolastipumppu käynnistettiin
hetkeksi aina silloin, kun Arbutuksen kuultiin käyttävän koneitaan suurilla kierroksilla. Toiveena oli, ettei kuuntelija erottaisi koneiden äänten yli
syvyyksissä käyvän pumpun kitinää. U-70 nousi pintaan kello 12.44 pian
Arbutuksen seitsemännen hyökkäyksen jälkeen.
Sukellusvene vaikutti kuuluvan silmänkääntäjän esitykseen, ja korvetin miehistö haukkoi henkeään ihmetyksestä. Aluksen ilmestyminen vaikutti uskomattomalta, sillä viimeiset syvyyspommit olivat räjähtäneet niin
lähellä sukellusveneen päällä, että sen olisi pitänyt upota. U-70 oli käynyt
pinnassa jo aiemmin yhteentörmäyksen jälkeen, ja sen ansiosta Matz tiesi, että tornin v auriot eivät estäneet a vaamasta luukkua. Siitä huolimatta hän ei ollut alkuunkaan v almistautunut seuraavaan käänteeseen. Matz
ja hänen takanaan odottaneet tähystäjät lensivät ulos alukseen muodostuneen korkean paineen saattelemina. Luukku oli juuri ja juuri miehen
mentävä, joten päällikkö ja häntä seur anneet kuusi miestä loukkaantuivat vakavasti törmätessään metallisia ulkonemia päin. Sisällä tilanne ei ollut paljonkaan kehuttavampi. Miehet paiskautuivat päin seiniä ilmavirran
purkautuessa pienestä aukosta kuin ilma ilmakivääristä.
U-70 pysyi pinnalla vielä puolisen tuntia, mutta miehet oliv at nyt
oman onnensa nojassa. Kylmään Atlanttiin hyppääminen oli ainoa järkevä vaihtoehto. HMS Arbutuksen miehet väittivät osuneensa sukellusveneen torniin neljätuumaisella tykinkr anaatilla, ja aluksesta lähteviä miehiä tulitettiin ilmatorjuntatykillä. Kahdeksantoista miehistä kaatui, mutta
Matz ja kaksikymmentäviisi muuta pelastettiin. Korvetin päällikkö teki
kaikkensa miesten pelastamiseksi pudottamalla veteen pari Carley-pelastusvenettä ennen kuin siirtyi tuhoamaan miesten hylkäämän hylyn. HMS
Arbutus valmistautui jyräämään sukellusveneen, mutta muutti viime tin97
gassa kurssia päästäkseen tutkimaan sotasaalista, mutta U-70 oli jo mennyttä.
Voitosta huolimatta saattueen OB293 jäsenillä ei ollut mitään syytä
jäädä lepäämään laakereilleen; radioitse oli jo v aroitettu muista sukellusveneistä, eikä pitävää näyttöä tarvinnutkaan odottaa pitkään. Noin kaksitoista tuntia myöhemmin torpedo osui 5 258-tonniseen rahtilaiva Dunaff Headiin. (Torpedon ampui Hans Eckermannin U-A 8. maaliskuuta
1941 kello 1.09.) Siinä v aiheessa länteen matkalla ollut saattue oli noin
30 meripeninkulmaa Islannista etelään ja eteni vähemmän kehutta vissa
oloissa, joissa näkyvyys oli r ajoittunut alle meripeninkulmaan. Olot olivat ihanteelliset sukellusveneiden kannalta. Suojaa oli riittämiin, ja erinomaisten kuuntelulaitteiden a vulla saattueen sijainti saatiin kohtalaisen
tarkasti selville peräti 15 meripeninkulman päästä. Komentosillalla seisseet tähystäjät eivät luulta vasti olisi niin kaukaa ha vainneet edes korkeita laivoja pilvettömänäkään päivänä. Hävittäjä HMS Wolverine olisi normaalisti irtautunut kauppalaivojen kupeesta etsimään sukellusveneitä
valoammusten avulla, mutta edellisillan tuloksettomien v alaisuyritysten
jälkeen aluksen päällikkö, komentajakapteeni J. M. Rowland katsoi par haaksi pysytellä saattueen rinnalla. Päätös palkittiin, sillä alle puoli tuntia
myöhemmin hävittäjän tähystäjät äkkäsivät usv aan sekoittuneen dieselpakokaasun muodostaman pilven. Komentosillalla seisseet miehet oliv at
vasta ehtineet saada sen näköpiiriinsä, kun kuuntelulaitteen ääressä ollut
mies ilmoitti savun suunnalta kantautuvasta mekaanisesta äänestä.
Rowland lisäsi vauhtia, lähetti viestin HMS Veritylle ja käski miesten
ladata tykkeihin kranaatteja valoammusten sijaan. Hän ei missään nimessä aikonut paljastaa sijaintiaan. Pian miehet näkivät meressä v anaveden,
mikä sai Rowlandin kiihdyttämään aluksen täyteen v auhtiin siinä toivossa, että sukellusvene löytyisi v anavettä seuraamalla. Rowland hiljensi koko aluksen ja v armisti, ettei yhdenkään miehen liipaisinsormi ollut
liian herkkänä. Hän oivalsi olosuhteiden olevan puolellaan ja pääsevänsä
mahdollisesti yllättämään sukellusveneen läheltä. Keskellä öistä jännitysnäytelmää HMS Verityn ampuma v aloammus loi v aloa pimeyteen juuri
kun sukellusvene katosi aaltoihin.
Jostakin selittämättömästä syystä kaikuluotain ei toiminut, tai ainakaan omin silmin nähdystä kohteesta ei syntynyt minkäänlaista kaikua.
Mikä pahinta, pyörteinen usv a vaikeutti sukellusveneen sukelluskohdan
tarkkaa määrittämistä. Kun vauhtia oli hidastettu ja v arsinaiset etsinnät
aloitettu, kaikuluotain havaitsi yhtäkkiä kohteen niin tarkasti, että Wolve98
rine pudotti arvioituun maaliin kymmenen syvyyspommia. Voimakkaiden
räjähdysten vaiettua meri oli yhtä tyyni kuin aikaisemminkin. Wolverine
huomasi olevansa yksin harmaan usv avaipan keskellä. Verity, joka näköpiirissä ollessaan oli tarjonnut huomatta vaa henkistä tukea, oli kadonnut.
Lisäksi kaikuluotain ei löytänyt pinnan alta mitään. Rowlandin ei auttanut kuin aloittaa pitkäveteinen etsintä alusta. Seuraavat kaksikymmentä
minuuttia vaikuttivat sangen pitkiltä ja samalla yksinäisiltä. Miehet olivat
tilanteessa, jossa ei enää luotettu omaan harkintakykyyn. He tajusivat olevansa kiperässä paikassa: säätilan takia he olivat kosteita tai pahimmillaan
läpimärkiä, ja outo kylmyys hiipi luihin ja ytimiin, kun aistit viritettiin äärimmilleen sysimustassa yössä. Ei ollut mahdotonta, että hävittäjästä tulisi sukellusveneen seuraava kohde. Ajatus ei ollut niitä miellyttävimpiä.
Miesten onneksi sitä kesti vain hetken aikaa, ja pian kahdeksan uuden syvyyspommin räjähdykset ravistivat heidät hereille. Sen jälkeen kaava toistettiin vielä kertaalleen.
Wolverine kaipasi kipeästi Verityn tukea, muttei saanut siihen yhteyttä,
joten komentajakapteeni Rowlandin oli pakko käydä hyökkäykseen yksin. Kun Verity vihdoin palasi näkyviin, Rowland lähetti heti tiedot r adioitse ja merkinantolampulla. Viesti oli saatava äkkiä perille, jos tarkoitus
oli tehdä yhteistyötä. Viestimet eivät kuitenkaan olleet aiv an täydessä terässä. Täysin odottamatta Verity katosi uudemman kerran aivan kuin joku
olisi vetänyt verhon sen eteen. Sijaintia oli sitä paitsi lähes mahdoton
määrittää pinnalla, sillä sekä aallot että pyörteinen usv a muuttivat muotoaan jatkuvasti. Rowland tyytyi merkitsemään v aloammuksella paikan,
jossa sukellusvene kaikuluotaimen mukaan saattoi olla, ja käänsi sitten
aluksen täyttä vauhtia pudottamaan syvyyspommeja maaliin. Verity palasi
näkyviin verhon takaa, mutta radioyhteyttä ei saatu muodostettua. Radio
petti mahdollisimman huonolla hetkellä.
Seuraavaa syvyyspommien sarjaa ei ollut vielä ehditty pudottaa, kun
joku ilmoitti voimakkaasta dieselöljyn hajusta. Arvoitus ei r atkennut,
vaikka alus käännettiin ympäri tutkimaan vedessä näkyvää laikkua. Kuuntelulaitteen mukaan syvyyksissä melko lähellä oli edelleen jotakin äänekästä. Lisäksi vaikutti siltä, että öljyläikkä oli peräisin torpedosta. Kauppalaivat olivat liian kaukana, joten kohde v aikutti olevan itse Wolverine.
Ajatus ei ollut omiaan rauhoittamaan miesten mieltä kylmässä yössä. Kesken hämmennyksen ja kaikuluotaimen olemattomien ha vaintojen sukellusveneen arveltiin nousseen takaisin pintaan. (Kaikuluotain ei havainnut
sukellusveneitä pinnalla, vaan ainoastaan sukelluksissa.) Wolverine kiih99
dytti koneet jälleen täyteen v auhtiin. Tehtävä ei ollut mitenkään helppo:
sukellusveneiden tiedettiin kulkev an monia v anhoja hävittäjiä nopeammin, ja senhetkinen kohde saattoi hyvinkin kadota yön pimeyteen.
HMS Wolverinen miehet huomasiv at taas olev ansa epätoivoisessa jamassa, ja moni epäilemättä pohti, kannattiko toivotonta etsintää enää jatkaa. Mikään ei viitannut siihen, että välimatka kohteeseen oli pienenemässä, ja oli täysin mahdollista, että alus oli matkalla aiv an vastakkaiseen
suuntaan. Sukellusveneen sijainnista ei ollut nimittäin ensimmäistäkään
varmaa merkkiä, vaan takaa-ajo perusti yksinomaan v aistoon. Yllättäen jotakin nähtiin aluksen edellä oikealla puolella kello 4.15. Alkoi hengästyttävä takaa-ajo, jossa sukellusvene pysyi pinnalla. Siitäkin huolimatta Wolverinen oli vaikea päästä hyökkäysetäisyydelle. Koneet kiihdyttivät
aluksen jopa 20 solmuun, mutta sen oli hidastetta va yhtenään v auhtia,
jotta nyt jo pinnan alle painuneen sukellusveneen sijainti voitiin v ahvistaa kuuntelulaitteilla.
Loppujen lopuksi jahti tuotti tulosta, kun hävittäjä pääsi pudottamaan lisää syvyyspommeja. Taas kerran tuloksena oli kuitenkin pettymys.
Hylystä ei näkynyt jälkeäkään. Wolverine jatkoi syvyyspommien pudottamista kello 6.19, 6.33, 6.56 ja 7.55, mutta kaikuluotain havaitsi kerta toisensa jälkeen hieman erilaisen kaiun, ja tähystäjien huomatessa pyöriäisiä
tajuttiin, ettei kohteena ollut sukellusvene ensinkään. Yön pimeydessä aiemmin nähdylle oranssille valolle ei myöskään keksitty selitystä. Miehet
pohtivat jonkin aikaa v alonlähdettä ja totesivat sen lopulta tulleen mitä
luultavimmin saksalaisten pelastuslautasta.
Pitkän takaa-ajon jälkeen brittien tiedustelu-upseerit kuuliv at uponneista sukellusveneistä selviytyneiltä miehiltä, ettei Günther Prienin
U-47 ollut vastannut sukellusvenelaivaston esikunnan viesteihin, vaan oli
luultavasti kadonnut. Pian sen jälkeen Saksan r adiossa vahvistettiin, ettei
sukellusvene enää palaisi satamaan. Tietojen perusteella Ison-Britannian
meriministeriö ilmoitti HMS Wolverinen upottaneen U-47:n, vaikka pitkän ja turhauttavan jahdin menestyksestä ei ollutkaan mitään todisteita.
On varsin erikoista, ettei kukaan meriministeriöstä tutkinut Saksan
sukellusvenelaivaston sotapäiväkirjoja sodan jälkeen. Jos niin olisi tehty ,
olisi huomattu, että Günther Prien lähetti viimeisen sijainti- ja sääviestin kello 4.54 eli hieman ennen kuin HMS Wolverine oli luopunut takaaajosta. Jos Prien olisi joutunut kiiv aaseen takaa-ajoon, jossa olisi varmasti
kärsitty vakavia vaurioita, hän olisi ehdottomasti maininnut asiasta. Kaiken lisäksi maaliskuun aikana merellä oli keskimäärin viisi saksalaista su100
kellusvenettä. Luku laski huhtikuussa kahteen, ja kaikkien alusten tiedot
sijainteineen löytyivät sukellusvenelaiv aston esikunnan sotapäiväkirjasta.
Ei siis olisi ollut erityisen työlästä selvittää, kuka oli ollut vastaanottavana
osapuolena, kun HMS Wolverine osallistui hurjaan takaa-ajoon. Epäonninen kohde oli Hans Eckermannin U-A. Alus oli rakennettu ennen sotaa
Turkkiin myytäväksi, mutta sitä ei ehditty toimittaa perille , vaan se otettiin Saksan merivoimien käyttöön. Kookas valtamerisukellusvene lähetettiin saattueiden kimppuun, ja myöhemmin sitä käytettiin myös hätähuoltoaluksena. Vakavista vaurioista huolimatta alus pääsi takaisin Lorientiin
18. maaliskuuta 1941.
Saman ajanjakson merkittävin tapaus sattui aamuyöllä 17. maaliskuuta 1941, kun joukko ritariristillä palkittuja päälliköitä hyökkäsi itään matkalla olleen HX112-saattueen kimppuun. Toisen maailmansodan voitokkain sukellusvenekapteeni Otto Kretschmer makasi punkassa,
kun
hälytyskellot pärähtivät soimaan ja vahtiupseeri laskeutui komentosillalta
kertomaan kovaa vauhtia lähestyvästä hävittäjästä. Tieto ei sinällään ollut yllättävä; monissa sukellusveneissä oli uneliaita tähystäjiä, mutta tällä
kertaa tilanne oli niin merkitsevä, että romaanikirjailija saattaisi kuv ailla
sitä synkeäksi. Oli tultu merisodankäynnin r atkaisevaan käännekohtaan.
Pinnalla kulkenut alus, komentaja Donald MacIntyren HMS Walker pudotti kaksi viimeistä syvyyspommiaan niin tarkasti, ettei edes U-99:n kokenut miehistö saanut alustaan pysähtymään ennen kuin se oli v ajonnut
200 metrin syvyyteen. Sisään tulvinut vesi sekoittui pilsseissä olleeseen likaan ja öljyyn ja alkoi huuhtoa miesten jalkoja, jolloin Kretschmerin oli
pakko hylätä alus. Ensimmäisellä Atlantin-partiollaan ollut Volkmar König muistaa, kuinka kaikki tapahtui suhteellisen hitaasti. Tukikohtaan ehdittiin lähettää uppoamisilmoitus, ja Kretschmer käski viestittää englanniksi hävittäjälle, että miehet poimittaisiin merestä. Kun suurin osa oli
jo jättänyt sukellusveneen ja a voimista kansiluukuista tulvi vettä sisään,
U-99 ei vieläkään osoittanut uppoamisen merkkejä, joten konepäällikkö,
yliluutnantti Schröder palasi suhteellisen turv allisesta tornista kosteisiin
sisätiloihin avaamaan sukellusventtiilit. Silloin sukellusvene upposi niin
nopeasti, että konepäällikkö meni mukana. Muut miehet selvisivät hengissä lukuun ottamatta kahta matruusia, jotka menehtyivät aamun viimeisinä pimeinä hetkinä.
Lähistöllä oli niin ikään ritariristillä palkitun kapteeniluutnantti
Joachim Schepken U-100. Sen oli yllättänyt puolestaan toinen saattoalus,
joka lähestyi jo täyttä v auhtia miesten huomatessa vastuksen. Pinnan alla
101
ei tarvittu herkkiä kuuntelulaitteita erottamaan pienen ja nopean aluksen
pelottavaa ujellusta, kun se pysähtyi aika ajoin paikantamaan sukellusvenettä kaikuluotaimellaan. Päällikköharjoittelija Siegfried Flisterin mukaan syvyyspommit pudotettiin niin tarkasti, että miehet olettiv at hävittäjän tietävän väistöliikkeen suunnan lisäksi myös tarkan syvyyden. Myös
U-100 vajosi liian syvälle ennen kuin asialle ehdittiin tehdä mitään, jolloin sisään pääsi liikaa vettä. Kuumeisesta korjaustyöstä huolimatta syvyyspommit olivat täyttäneet tehtävänsä, ja oli enää ajan kysymys , milloin sisään tulviva vesi veisi aluksen pohjaan. Vedenpinta jatkoi nousuaan
vaikka pumput kävivät täydellä teholla, jolloin Schepken oli pakko nousta pintaan. Sitä seuranneet tapahtumat tunnetaan perinpohjaisesti. HMS
Vanoc (komentajakapteeni J. G. W. Deneys) oli jo kääntynyt ja jyrännyt
U-100:n yli murskaten mennessään Schepken ja liiskaten Flisterin jumiin
torniin. Flisterillä oli onnea päästä irti puristuksesta laiv an vetäytyessä, ja
onni vain parani, kun hänet noukittiin turv aan viiden muun miehen mukana. Kaikki muut U-100 vei syvyyksiin.
Merkittävintä ja romaanikirjailijoiden kannalta synkeintä tapauksessa oli, että ensimmäistä kertaa sukellusvene oli ha vaittu tutkalla, ja että
ensimmäisen kerran tutkahavainto oli johtanut sukellusveneen upottamiseen. Kyky löytää pinnalla olev at sukellusveneet pimeässä, pakottaa
ne sukelluksiin ja pudottaa sen jälkeen syvyyspommit tarkasti maaliin
teki saksalaissukellusveneiden voittokulusta lopun äkillisesti ja näyttävästi. Sukellusveneet eivät enää koskaan saa vuttaneet syksyn 1940 kaltaista
menestystä.
Jotta U-99:n ja U-100:n loppuun johtaneesta tapahtumien kulusta saisi oikean kuv an, on astutta va sukellusveneen tornista saattoalusten
komentosilloille, mikä onnistuu tarkastelemalla Ison-Britannian meriministeriön historianosaston vähän sodan jälkeen laatimia, sukellusveneiden
torjuntaa käsitteleviä selontekoja. Hämmästyttävintä uppoamisessa oli,
että uhrikaksikko ei ollut oman onnensa nojassa, ja että meriministeriötä harmitti, ettei muitakin sukellusveneitä ollut upotettu. Tuolloin tutkasta käytettiin nimitystä ASV (pohjautuu termiin air to surface, ilmasta
merenpintaan), mutta tässä kirjassa on järkevintä käyttää tunnettua arkinimitystä.
Saattue HX112:n luona kapteeniluutnantti Fritz-Julius Lemp, joka oli
aiemmin toiminut U-30:n päällikkönä ja upottanut matkustajalaiv a Athenian sodan ensimmäisenä päivänä, aiheutti 16. maaliskuuta heti keskiyön
jälkeen 6 207-tonniselle Erodona-säiliöalukselle niin v akavia vahinkoja,
102
ettei kukaan saattueessa voinut olla huomaamatta v altavaa liekkimerta.
Vaikka kaikki olivat valppaina, U-99 pääsi liv ahtamaan saattueen keskelle ampumaan vielä kuutta muuta alusta. Sukellusveneessä oli v ain viisi
torpedoputkea, joten sillä kertaa tutkasta ei selvästikään ollut sanotta vaa
hyötyä. Selityksiä on useita. Ensinnäkin pinta-aallot muodostiv at valtavasti taustakaikuja, joita oli erittäin v aikea erottaa sukellusveneen tornin
synnyttämästä pienestä kaiusta. Toiseksi saattueeseen kuuluneet laiv at
häiritsivät tutkaa huomatta vasti, jolloin pienten kohteiden erottaminen
oli vaikeaa.
Vanoc ja HMS Volunteer ryhtyivät viipymättä v astatoimiin, mutteivät
siitä huolimatta löytäneet sukellusvenettä. Volunteer jäi kuitenkin odottamaan paria saattueesta irronnutta laiv aa ja auttoi niitä liittymään takaisin jonoon, mutta kadotti itse kosketuksen saattueeseen, sillä aluksessa ei
ollut tutkaa. Polttoainevaje sai sen lopulta palaamaan Isoon-Britanniaan.
Vähän ennen auringonnousua 16. maaliskuuta, kun HMS Walker kääntyi tutkimaan v alkoista valoammusta, alus kuuli hollantilaisen säiliöalus
Ocanan joutuneen hyökkäyksen kohteeksi, mutta laiv aan osunut torpedo ei ollut räjähtänyt. Aluksi saattoaluksen päällystö arveli, että kyse oli
kuvitteellisesta hyökkäyksestä, vaikka oikeasti alus oli v ain sattunut törmäämään vedessä olev aan rojuun. Hetkeä myöhemmin auringon jo kajastaessa kävi ilmi, että alukseen oli kuin olikin osunut suutariksi jäänyt
torpedo. Kateissa oli neljä muutakin laivaa, mutta niiden kohtalosta ei siinä vaiheessa tiedetty mitään. Oli mahdollista, että ne olivat eksyneet yöllä ja jääneet saattueesta jälkeen. Itse asiassa kolme niistä kulki HMS Volunteerin mukana kolmisenkymmentä kilometriä saattueen edellä, joten
ne olivat edenneet pimeässä muita nopeammin. Radiohiljaisuuden takia
merellä olleet miehet eivät tienneet mitään ympäristön tapahtumista. Tapahtumat seurasivat toisiaan kuitenkin sen verr an vilkkaasti, että ainakin
yhden sukellusveneen voitiin otaksua pysyneen saattueen kannoilla. Myöhemmin päivällä yksinäinen Sunderland-kone ilmestyi tutkailemaan lähiympäristöä ja etenkin saattueen perää, jossa varjostajan uskottiin olevan.
Tukalaa oloa lisäsivät entisestään päivän mittaan nähdyt merimiinat, jotka tehtiin vaarattomiksi ampumalla.
Maaliskuun 16. päivän alkuillasta HMS Scimitarin tähystäjät äkkäsivät
pinnalla olevan sukellusveneen täysin ilman tutkan apua. Sekä HMS Walker että HMS Scimitar lähestyivät sitä täyttä v auhtia, ja HMS Vanocinkin
käskettiin liittyä takaa-ajoon, mutta vähän yli iltayhdeksään jatkuneista
etsinnöistä huolimatta mitään ei löytynyt, ja alukset palasiv at saattuee103
seen. Walker oli vielä jonkin verran saattueen jäljessä, kun ensin yksi ja sitten vielä kolme rahtilaivaa sai osuman torpedosta. Se oli varmasti U-99:n
päähyökkäys. Keskiyöllä saattueen päällikkö käski kääntyä tiukasti oikeaan, ja tuntia myöhemmin laiv at palasivat alkuperäiselle kurssilleen. Siinä vaiheessa eli noin yhdeltä suunnilleen kilometrin päässä ha vaittiin sukellusvene, ja Walker lähti jyräämään sitä täyttä v auhtia. Sukellusveneen
tähystäjät taisivat torkahtaa, sillä lähestyvä hävittäjä pääsi sadan metrin
päähän ennen kuin alus sukelsi syvyyksiin. Perään pudotettiin kymmenen syvyyspommia. Ne synnyttivät näyttäviä, oranssinsävyisiä räjähdyksiä, mutta osumasta ei saatu vahvistusta. Etsintöjä ja hyökkäystä jatkettiin
vielä reilun tunnin ajan.
Kello ehti lyödä jo kaksi aamuyöllä 17. marraskuuta, ja HMS Walker
oli jo jatkanut matkaa 15 solmun nopeudella usean hyökkäyksen jälkeen,
kun tutkankäyttäjä havaitsi kaiun noin kilometrin päässä. Heti sen jälkeen
sukellusveneestä saatiin myös näköha vainto. Vanoc lähti sitä kohti, syöksyi sen päälle suor aan sivusta ja litisti Schepken komentosillalle . Kaikki
kävi niin äkkiä, että Vanocin kansitykin ääreen sännänneet miehet eivät
olleet edes ehtineet asemiin ennen kuin aluksen keula murskasi U-100:n.
Sen jälkeen koitti huvittava hetki, jolloin kumpikaan hävittäjistä ei voinut
tulittaa sukellusvenettä osumatta samalla toisiinsa. Ensin oli hakeuduttava huolellisesti parempiin ampuma-asemiin. Oli vähällä, etteivät laivat
törmänneet toisiinsa, mutta onnettomuus vältettiin, ja Kuninkaalliset merivoimat selvisi yhteenotosta voitokkaana. HMS Walker oli poimimassa
U-100:n miehiä, kun tutkassa näkyi alus , joka lähestyi pinnalla nopeasti.
U-99 olisi saattanut päästä pakoon, jos vahtiupseeri olisi paennut pinnalla
eikä pakokauhun vallassa sukeltanut keskelle syvyyspommien hornankattilaa. Tämä pieni välikohtaus saattoi jäädä ajanjakson näyttävimpien takaa-ajojen varjoon, mutta se oli niistä yhtä kaikki merkittävin. Oli otettu
ensimmäinen askel Saksan sukellusveneiden päihittämisessä avomerellä.
104
Voisi kuvitella, että kuvassa on tähystäjiä avomerellä, mutta kahden oikeanpuoleisen miehen lakkien kultareunusten perusteella miehet ovat upseereja, ja tähystäjien turvavaljaiden sijaan heillä on yllään pelastusliivit. Siitä voi päätellä, että miehet olivat ehkä menossa kannelle töihin. Torpedotähtäimeen kiinnitetyillä kiikareilla voitiin myös selvittää
aluksen suunta. Sodan loppupuolella käyttöön otettiin konekiväärit, kun lentokoneet iskivät yhtenään rannikkovesissä kulkevien sukellusveneiden kimppuun. Partojen perusteella sukellusvene on matkalla satamaan pitkähkön merimatkan jälkeen.
Tyypin IXC valtamerikelpoinen U-505 on vaurioitunut pahoin, mutta tämä kuva on
otettu paljon ennen kuin yhdysvaltalaisjoukot valtasivat aluksen. Painerungon yläosa on
suurin piirtein vesirajassa, eivätkä pintarakenteiden vauriot ole hengenvaarallisia. Tornin
keskellä oli paineenkestävä lieriö, ja vauriot ovat rajoittuneet pintarakenteisiin, joten alus
oli edelleen sukelluskelpoinen vakavista vahingoista huolimatta.
Tähystäjät ovat pukeutuneet ohuisiin sadetakkeihin ja -hattuihin. Sukellusveneissä oli
tuhdimpaakin sadevarustusta ankarampien olojen varalta. Vahtivuorossa oli yleensä neljä
tähystäjää ja yksi upseeri. Etualalla oikealla näkyvä laite on magneettikompassi.
Sukellusveneen etuovi eli tornin luukku. Luukun saranassa olevan suuren jousen avulla
se aukesi helposti, ja kiinni se vedettiin miehen käden vieressä olevasta lukitusrenkaasta.
Renkaita oli kaksi kussakin luukussa, jotta se voitiin avata ja sulkea kummaltakin puolelta. Olkainten perusteella mies on melko varmasti merenkulkualiupseeri eli navigaattori,
joka toimi myös kolmantena vahtiupseerina. Kultaisten olkainten perusteella hän oli aliupseeri, joka oli ylennetty miehistöstä sen sijaan että olisi aloittanut upseerikokelaana.
Vasemmalla: Torpedo osuu paikallaan olevaan maaliin. Oikealla: Varhaisen tyypin VIIC
sukellusveneen torni, jonka yläreunasta erottuu tuulensuojan kaareva reuna. Suunnilleen
tornin puolivälissä olevaa suojan alareunaa sanottiin roiskesuojaksi. Roiskesuojan yläpuolella on radioantennin aukko ja sen alapuolella pyöreä sumutorvi. 88-millisen kansitykin
putken vesitiivis suoja oli irrotettava ennen ampumista. Tykkiä käyttämään tarvittiin vähintään kaksi miestä, joista yksi käänsi ja toinen nosti ja laski tykkiä. Miesten lanteita tukevat hevosenkengän malliset tuet pidettiin yleensä sisäänpäin käännettyinä, kuten oikealla näkyy, mutta tykillä ammuttaessa ne käännettiin (vasemmalla) esiin.
U-37 oli varhainen tyypin IXA valtamerikelpoinen sukellusvene, jonka keulassa oli kaksi erilaista kuuntelumikrofonia hydraulisen vintturin edessä. Suuri osa kaiteista ja tornin
kylkeen maalatut numerot poistettiin sodan alettua.
U-56, pieni tyypin IIC sukellusvene. Näissä malleissa oli vain kolme torpedoputkea keulassa ja yksi 20-millinen ilmatorjuntatykki, mutta siitä huolimatta ainakin yksi sai käskyn
”upottaa laivoja joko torpedoilla tai tykeillä”, vaikkei niin pieni tykki vaikuttanut mitenkään pientenkään laivojen kulkuun. Keulan numerolaatta ja torniin maalatut numerot
poistettiin sodan alettua.
U-1, pieni valtamerikelpoinen tyypin IIA sukellusvene, oli ensimmäinen ensimmäisen
maailmansodan jälkeen käyttöön otettu sukellusvene.