Tästä - Tieteessä tapahtuu
2015 TIETEESSÄ TAPAHTUU 62 2014 Yliopistolaitoksen juhlavuosi Gregor Mendel Epigenetiikka haastaa käsityksiämme Sattuma ja strategiset valinnat Sattuma ja maailmanpolitiikka Sitaatti-indeksit kvasimarkkinoilla TIETEESSÄ TAPAHTUU TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Heikki Kalliomaa Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki Puh. (09) 228 69 227 Fax (09) 228 69 291 Sähköposti: [email protected] Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen. Tilaukset ja osoitteenmuutokset: Puh. (09) 228 69 251 Sähköposti: [email protected] Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta Painos 6 900 kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 33. vuosikerta Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fi Vanhat numerot luettavissa verkossa numerosta 7/1996 alkaen. Seuraava numero ilmestyy huhti-toukokuun vaihteessa. Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään 13.4.2015 osoitteeseen: [email protected] 1 2008 2 2015 PÄÄKIRJOITUS Yliopistolaitoksen juhlavuonna katseet tulevaisuudessa Thomas Wilhelmsson 1 Gregor Mendelin työn juuret ja hedelmät: 150 vuotta perinnöllisyyden peruslakien keksimisestä Petter Portin 3 Epigenetiikka haastaa käsityksiämme periytymisestä ja evoluutiosta Hanna Häkkinen, Antti Miettinen, Anne-Mari Mikkonen, Tinja Pitkämäki, Salla Sovelius ja Susanne Varjola Viktoriaaninen aika oli viestinnän ja informaation epookki 13 Markus Mykkänen 20 KATSAUKSIA Sattuma ja strategiset valinnat Ari Sihvola 25 Sattumaa ja maailmanpolitiikkaa Erkki Tuomioja 28 Sitaatti-indeksit ja tieteellisten artikkeleiden kvasimarkkinat Jukka Gronow 31 Tosiasia vai tulkinta? Juha Rikama 35 LYHYESTI Ilari Hetemäki 39 TUTKIMUSTA SUOMESSA Geenien merkitys kansantauteihin aukeaa Jukka Lehtinen 42 KESKUSTELUA Miksi vain Venäjää tutkitaan? Markku Sippola 45 Harmaan talouden harmaasta tutkimuksesta Matti Virén 48 Oululaisessa tieteessä tapahtuu Joel Kivirauma ja Markku Jahnukainen 51 KIRJALLISUUS Suomalaisen maun sosiaalinen eriytyminen Kimmo Korhonen 53 Opintie yläluokkaan – tulkintaa luokkaretkeilyn ja eliittien historiasta Ville Okkonen 54 Naisten akateemista uraa edistämässä H. K. Riikonen 56 Toivon ja hyödyn utopioita Itämerellä Pekka Hongisto 58 ILMOITUKSET Sienten elämästä on paljon kerrottavaa Mattias Tolvanen 60 1/1 takakansi 550 € (4-v.) Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.) Sisäsivut (4-v.) 540 € 1/1 (mv) 480 € 1/2 sivu (mv) 280 € Myynti: puh. 0400-467195 tai [email protected] Kielimiehet kirjakielen asialla Anneli Kauppinen 63 Nuolenpääkirjoituksesta informaatiotulvaan Juha Järvelä 66 ISSN 0781-7916 (painettu) ISSN 1239-6540 (verkkolehti) Vammalan kirjapaino, Sastamala 2015 Suurteos sotasukupolven elämäntaistelusta Teemu Keskisarja 67 Inspiraatio Anna-Riitta Tunturi 68 Paikallisen demokratiamme kehittämiselle eurooppalaisia esikuvia tarjoava tietopaketti Aimo Ryynänen 70 Parasta suomalaista tietokirjallisuutta PÄÄKIRJOITUS Yliopistolaitoksen juhlavuonna katseet tulevaisuudessa Thomas Wilhelmsson Helsingin yliopisto täyttää kuluvana vuonna 375 toja. Helsingin yliopistosta on tullut juuri sellaivuotta. Yliopiston juhlavuosi on samalla Suonen kansainvälinen maailmanluokan yliopisto, men yliopistolaitoksen yhteinen merkkivuojollaista hän toivoi. si. Kuluneiden 375 vuoden aikana Suomeen on Kilpailu on tänään paljon kovempaa kuin rakennettu kattava yliopistolaitos, joka on rat375 vuotta sitten. Kun yliopiston perustamisen kaisevasti myötävaikuttanut suomalaisen yhteisaikoihin maailmassa oli todennäköisesti selväskunnan muotoutumiseen ja kehittymiseen. ti alle sata yliopistoa, nyt niitä on laskutavasDaniel Ajattelu Daron Acemoglu ja Nassim Nicholas Taleb: Kun sittemmin Keisarilliseksi Aleksanterin ta riippuen 14 000–17 000. Kahneman: Helsingin yliopisto nopeasti ja hitaasti. James A. Robinson: Antihauras Yliopistoksi ja Helsingin yliopistoksi muuttunut on edelleen sadan parhaan joukossa. Myös koko Ovh. 50 € Miksi maat kaatuvat Asioita, jotka hyötyvät Kuninkaallinen Turun Akatemia perustettiin, Suomen yliopistolaitos on noussut kansainväliVallan, vaurauden ja epäjärjestyksestä. tavoitteet olivat korkealla. Yliopiston avajaisissesti arvioiden kovalle tasolle. varattomuuden synty. Ovh. 50 € sa dekaani Mikael Wexionius lausui tunnetussa Helsingin yliopisto ei kuitenkaan juhlavuoOvh. 50 € loppurukouksessaan: tenaan aio keskittyä kunniakkaan historian tarkasteluun. Tähtäin on tulevaisuudessa ja yhteis”Salli sinä, oi ikuinen Jumala, että tätä Turkulaista Akatekunnassa. Miten Helsingin yliopisto ja Suomen miaa ylistettäisiin koko maailmassa kuin Kreikkalaisten Ateenalaista; että se Teologisissa opinnoissa olisi Wittenberyliopistolaitos kokonaisuudessaan voivat palgin, Helmstedtin ja Rostockin veroinen. Ettei se Lainopin vella sekä yhteiskuntaamme että ihmiskunopinnoissa jäisi Marburgin, Altdorfin, Leipzigin tai Jenan taa tulevien vuosien aikana? Kuinka toimimjälkeen. Että se Lääketieteellisessä tiedekunnassa vastaisi Padovaa, Freiburgia, Strasbourgia ja Pariisia. Että se Filosome parhaiten yhteiskunnassa, kun lähestymme fian puhtaudessa kilpailisi kaikkien näiden ja muiden mai400-vuotisjuhlallisuuksia? Mitä pitää tehdä, jotnitsematta jääneiden kanssa.” (Klinge ym., Kuninkaallinen Turun Akatemia 1640–1808, Otava 1987, s. 91). ta Helsingin yliopisto silloinkin kuuluu maailman parhaiden yliopistojen joukkoon? Vaikka Wexioniuksen sanavalintoja saatetaanTänä vuonna Helsingin yliopisto esittelee kin tulkita vain omalle ajalleen tyypillisen mahtieteellistä ja koulutuksellista antiaan viiden teetipontisuuden ilmentyminä, ne ovat nykypäivän man avulla: Globaali Helsinki, Terveys ja hyvinnäkökulmasta mielenkiintoisia. Ensinnäkin laivointi, Ympäristönmuutos, Muuttuvat maailnaus osoittaa, ettei yliopistojen välinen laatukilmankuvat ja Tulevaisuuden oppiminen. Näiden pailu ole uusi asia. Jo vuonna 1640, kauan ennen teemojen kautta on rakennettu myös kansainkansainvälisten yliopistovertailujen syntyä, osatvälisesti ainutlaatuinen, ratkaisuhakuinen tieJared Diamond: Maailma Mamet: Owen Weatherall: tiinDavid nimetä opinahjoja, jotka olivat James erityisen dekilpailu Helsinki Challenge (http://challenge. eiliseen saakka. Mitä Teatteri. Wall Streetin fysiikka. nimekkäitä ja joiden laatua pidettiin korkeana. helsinki.fi/). voimme oppia perinteisistä Ovh. 25 € Ennustamattoman Juuri näihin uusi yliopisto halusi vertautua. Viidestä Tulevaisuuden oppimiennustamisen lyhyt historia.teemastayhteiskunnista. Mikä tärkeämpää, Wexioniuksen asettamat nen on erityinen, sillä sen50käsittely on samalOvh. € Ovh. 40 € tavoitteet on aikoja sitten saavutettu. Kansainla yliopiston oman roolin ja aseman pohtimisvälisiä yliopistovertailuja ryhdyttiin tekemään ta. Oppilaitoksena yliopiston on mukauduttava 2000-luvun alussa. Viimeistään ne todistivat, siihen, miten ihminen tulevaisuudessa oppii. kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta että Hyvin Helsinginvarustetuista yliopisto on huomattavasti edelHyvän yliopiston tulee opetuksen saralla toimia lä useimpia Wexioniuksen mainitsemia yliopisedelläkävijänä eikä jarrumiehenä. www.terracognita.fi T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 1 Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta se ei ole. Kansainvälinen yliopistopolitiikkaa käsittelevä kirjallisuus on täynnä analyysejä, joiden mukaan yliopistot ovat seuraavan digitaalisen vallankumouksen uhreja: ”If universities fail to rethink their strategic situations and business models, they may well fall to the coming educational ‘tsunami’.” (Gary King & Maya Sen, The Troubled Future of Colleges and Universities, PS January 2013). ”In fifty years, if not much sooner, half of the roughly 4,500 colleges and universities now operating in the United States will have ceased to exist. …it will end a system of higher education that, for all of its history, has been steeped in a culture of exclusivity… The college classroom is about to go virtual.” (Nathan Harden, The End of the University as We Know It, The American Interest, December 2012). Samansuuntaisia kielteisiä ennusteita on lausuttu myös kotimaisessa keskustelussa. Yhdysvaltalaisten huippuyliopistojen MOOCit (Massive Open Online Courses) eli avoimet verkkokurssit veisivät pohjan kotimaiselta yliopistolaitokselta. Suomen yliopistolaitos on 375 vuotisen historiansa aikana joutunut sopeutumaan monenlaisiin teknologisiin, pedagogisiin, yhteiskunnallisiin ja poliittisiin muutoksiin. Digitaalinenkaan vallankumous ei pysty tuhoamaan tai marginalisoimaan luovaa ja joustavaa yliopistolaitosta. Vaikka yliopistot eivät kaadu, ne muuttuvat ja vieläpä syvällisellä tavalla. Tiedämme melko varmasti, että yliopistot ehkä jo kymmenen vuoden kuluttua ovat radikaalisti erilaisia kuin tänään, mutta emme tiedä miten. Viimeistään tablettisukupolven astuminen koulutielle haastaa syvällisesti koulutuksen ja oppimisen perinteisiä muotoja. Jos on oppinut googlettamaan jo ennen kuin on osannut kunnolla lukea, tiedon siirtämiseen perustuva pedagogiikka ei houkuttele. Nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa tietäminen sinänsä ei ole ratkaisevaa, vaan kyky löytää, työstää ja luoda uutta tietoa laajasti. Uudelle sukupolvelle ajan ja paikan käsitteillä on eri merkitys, ja ne ovat vähemmän tärkeitä kuin aiemmille sukupolville. Tietoa on aina saatavilla lähes kaikesta ja missä vain. Yliopistojen on kyettävä osoittamaan, että opiskelija saa lisäarvoa sitoutumisesta fyysisessä maailmassa toi- 2 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 mivaan yliopistoon, jotta yliopistoon kannattaa tulla. Täyttääkseen odotukset tulevaisuuden yliopiston tulee aktiivisesti käyttää hyväkseen virtuaalisesti saatavilla olevia koulutuksellisia sisältöjä ja olla avoin kaikkialle maailmaan. Sen tulee vahvistaa kykyä löytää, työstää ja luoda uutta tietoa sekä tuoda monitieteisyyden ja eri tieteenalojen edustajien välinen syvenevä yhteistyö tärkeäksi osaksi jokapäiväistä toimintaa. Yliopiston pitää ottaa todesta humboldtilainen visio opetuksen ja tutkimuksen yhteydestä. Siten yliopisto huolehtii siitä, että koulutuksellisten ja tieteellisten sukupolvien väliset kohtaamiset ovat arkipäivää kaikilla tasoilla. Yliopiston on myös hyvä brändätä itseään elinikäisten ystävä- ja kollegaverkostojen tarjoa jana ja vahvistajana. Muutoinkin sen tulee luoda läheiset yhteydet ympäröivään yhteiskuntaan ja kantaa sosiaalista vastuuta laajasti ymmärrettynä. Yliopistolta odotetaan uudenlaista joustavuutta, jotta ihmisten yhä häilyvämmästä suhteesta aikaan ja paikkaan tulee voimavara eikä riski. Digitalisaatio synnyttää runsaasti haasteita opetukselle. Jokainen Tieteessä tapahtuu -lehden lukija tietää, että tutkimuksen puolella haasteet ovat yhtä ajankohtaiset. Avoin tiede ja Big data ovat usein kuultuja iskusanoja. Nekin myötävaikuttavat siihen, että yliopistolaitos on varsin erilainen, kun Helsingin yliopisto juhlii aikanaan 400-vuotispäiväänsä. Menneisyyttä kannattaa juhlia, mutta tärkeämpää on pohtia tulevaisuutta. Kuluvana juhlavuotena Helsingin yliopistossa tehdään molempia. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kansleri. Gregor Mendelin työn juuret ja hedelmät: 150 vuotta perinnöllisyyden peruslakien keksimisestä Petter Portin Perinnöllisyystieteen isä, Sleesian saksalainen augustinolaismunkki Johan Gregor Mendel (1822– 84), esitti silloisen Itävalta-Unkarin Brünnin (nykyisin Brno Tšekin tasavallassa) luonnontieteellisen yhdistyksen helmikuun ja maaliskuun 8:nnen päivän kokouksissa vuonna 1865 tuloksensa tarhaherneellä (Pisum sativum) tekemistään risteytyskokeista. Tulokset julkaistiin saman yhdistyksen julkaisusarjassa seuraavana vuonna (Mendel 1866). Kuten tunnettua, nämä tulokset, joihin sisältyvät perinnöllisyystieteen peruslait, jäivät vaille vaikutusta 35 vuoden ajaksi, kunnes niiden merkitys oivallettiin vuonna 1900. Tällöin kolme kasvitieteilijää julkaisi samanlaisia tuloksia tarhaherneellä ja muilla kasveilla tekemistään kokeista, minkä jälkeen perinnöllisyystiede alkoi voimakkaasti kehittyä ja on nyttemmin muodostunut yhdeksi aikamme johtavaksi tieteenalaksi, jonka vaikutukset ulottuvat kaikkiin yliopistollisiin tiedekuntiin ja yhteiskunnan kaikille aloille. Kasvitieteilijät, jotka toivat Mendelin tutkimukset kaikkien biologien tietoon vuonna 1900, olivat saksalainen Carl Correns (1864–1933), hollantilainen Hugo de Vries (1848–1935) ja itävaltalainen Erich von Tschermak (1871–1962) ja he kaikki viittasivat Mendelin vuoden 1866 julkaisuun, de Vries kuitenkin vain alaviitteessä (Correns 1900a; De Vries 1900; Tschermak 1900). He myös antoivat Mendelille kunnian löydettyjen lainalaisuuksien löytämisestä, de Vries kuitenkin jälleen vasta Corrensin huomautettua häntä tästä (Correns 1900a). Puheena olevat lainalaisuudet, joita Corrensin ehdotuksesta alettiin kutsua Mendelin periytymislaeiksi tai -säännöiksi (Correns 1900a) muodostavat perinnöllisyystieteen eli genetiikan perustan. On paljon keskusteltu siitä, miten itsenäisesti nämä kolme tutkijaa, Correns, De Vries ja von Tschermak, löysivät perinnöllisyyslait ja miten hyvin he tunsivat etukäteen Mendelin työn; onhan tässä yhteydessä usein puhuttu Mendelin lakien ”uudelleen löytämisestä” (ks. esim. Corcos & Monaghan 1990, 1993). Correns ei tiennyt Mendelin kokeista ennen kuin ryhtyi tekemään omia kokeitaan. Mutta hän oli lukenut Mendelin artikkelin ennen kuin kirjoitti omansa, ja hänhän mainitsee Mendelin nimeltä jo työnsä otsikossa (Correns 1900a). De Vries puolestaan tutustui Mendelin työhön jo 1890-luvun lopulla ja jopa muokkasi omassa julkaisussaan käyttämäänsä terminologiaa yhdenmukaiseksi tämän kanssa. Correns ja De Vries siis selvästi myös ymmärsivät täysin, mistä oli kysymys (Correns 1900b; Corcos & Monaghan 1985, 1987a, 1987b, 1987c). Tschermak sen sijaan kenties ei ymmärtänyt mendelismiä lainkaan, ja hänen ansionsa perinnöllisyyslakien itsenäisenä löytäjänä on asetettu kyseenalaiseksi (Monaghan & Corcos 1986, 1987b). Meillä vähemmän tunnettua on, että yhdysvaltalaiset tutkijat pitävät maanmiestään William J. Spillmania (1863–1931) neljäntenä perinnöllisyyslakien löytäjänä Mendelin jälkeen (Johnson 1948). Hän julkaisi periytymisen mekanismia koskevat, vehnällä tekemiensä risteytyskokeiden tulokset vuonna 1902 (Spillman 1902). Spillman on tämän lisäksi erityisesti ansioitunut maata lousekonomian perustajana sekä perinnöllisyystieteen soveltajana kasvinjalostuksessa. Mihin Mendelin onnistuminen perustui, ja miksi hänet unohdettiin? Koska periytymisen problematiikka on kiehtonut ihmisiä aina, ja kokeita sen selvittämiseksi tekivät mm. 1700-luvun lopussa saksalainen kasvitieteilijä Josef G. Kölreuter (1733–1806) ja 1800-luvun alussa niin ikään saksalaiset, bota- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 3 nisti Karl F. von Gärtner (1772–1850) ja lakimies ja botanisti Max E. Wichura (1817–66), ranskalainen kasvitieteilijä Henri Lecoq (1802–1871) sekä englantilainen botanisti William Herbert (1778–1847), voidaan kysyä yhtäältä, miksi vasta Mendel onnistui ongelman ratkaisemisessa, ja toisaalta, miksi Mendelin tulokset jäivät vaille todellista merkitystä miespolven ajaksi. Mendel (kuva 1) viittaa näihin kaikkiin, ja heistä ainakin Gärtnerillä oli huomattava vaikutus Mendeliin, koska hän mainitsee Gärtnerin 19 kertaa vuoden 1866 julkaisussa. Mendelin edeltäjistä kuitenkin Kölreuter oli merkittävin. Hänen moniosainen työnsä (Kölreuter 1761– 66) oli aikanaan uusia uria aukova (Corcos & Monaghan 1993). Tärkein syy siihen, että Mendel onnistui selvittämään perinnöllisyyden peruslait, oli se että Mendel oivalsi pelkistää periytymisen ongelman lajin sisäistä, vaihtoehtoista muuntelua koskevaksi. Aikaisemmat tutkijat olivat tehneet lajien välisiä risteytyksiä ja täten siis tutkineet liukuvaa muuntelua. Tällöin ominaisuuksien jakautuma jälkeläispolvissa muodostuu syistä, jotka Mendel selitti, niin kirjavaksi ja monimutkaiseksi, ettei mistään yleisistä, yksinkertaisista säännöistä voida päästä perille (Portin 2000). Toinen syy Mendelin onnistumiseen oli se, että hän käsitteli aineistonsa matemaattisesti ja päätyi täsmällisiin ominaisuuksien jakautumis suhteisiin toisessa jälkeläispolvessa. Tämä oli tuohon aikaan täysin uutta biologiassa. Tilastomatemaattisia menetelmiä ei tuolloin vielä ollut, eikä Mendel siis voinut testata tilastollisesti, pitivätkö hänen olettamuksensa perintötekijöiden jakautumisesta ja uudelleen kombinaatiosta paikkansa. Sen sijaan hän teki olettamustensa testaamiseksi erityisiä testiristeytyksiä. Näissä samoin kuin tavallisissa risteytyksissä hän havaitsi jälkeläisten jakautumisessa niin lähellä teoreettisia odotusarvoja olevat lukusuhteet, ettei mitään epäilyksen sijaa jäänyt (Portin 2000). Miksi sitten Mendelin tulokset ja ajatukset jäivät ilman todellista vaikutusta sukupolven ajaksi? Syitä on varmasti monia. Yksi syy on se, että Mendel julkaisi pienessä paikallisen yhdistyksen julkaisusarjassa, joka tosin levisi hyvin – 4 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 myös Helsinkiin. Niinpä tämä ei voi olla kovin painava syy, sillä ilmestyypä tutkimus missä hyvänsä, se huomataan jos sen merkitys ymmärretään. Tosiasiassa Mendeliä siteerattiinkin vuosien 1866–1900 välisenä aikana kaikkiaan noin 20 kertaa, joista 11 koski herneitä (Monaghan & Corcos 1987a; Olby & Gautrey 1968). Siteeraukset käsittelivät kuitenkin risteyttämistä eikä lainkaan perinnöllisyyttä. Vain venäläinen Ivan Fedorovits Schmalhausen (1849–94) näyttää olleen ainoa, joka oli edes jotenkin jyvällä ja kommentoi pätevästi Mendelin työtä pro gradu -tutkielmassaan vuonna 1874 (Monaghan & Corcos 1987a). Sittemmin Mendelin tutkimus on käännetty ainakin kymmenelle eri kielelle – myös suomeksi (Portin 1982). Mendel lähetti julkaisunsa tuon ajan merkittävimmälle kasvitieteilijälle, sveitsiläiselle Karl von Nägelille (1817–91). Tämä ei ymmärtänyt Mendelin työn käänteentekevyyttä, vaan kehotti häntä tekemään risteytyskokeita keltanoilla (Hierarcium), koska tämä kompleksinen kasvisuku kiinnosti kaikkia sen ajan botanisteja. Tähän Mendel ryhtyikin, mutta varmaan hänen pettymyksekseen tulokset eivät vastanneet herneillä saatuja (Mendel 1870). Syy tähän paljastui vasta paljon myöhemmin, kun keltanoiden todettiin lisääntyvän apomiktisesti ilman hedelmöitystä. Saattaa olla, että herne- ja keltanotöiden yhteensopimattomuus, jota Mendel ei siis itsekään pystynyt selittämään, oli yhtenä aiheena siihen, että hänen työnsä jäi vaille todellista merkitystä kokonaisen tutkijapolven ajaksi. Sitkeästi elävä huhupuhe, jonka jatkamiseen valitettavasti olen itsekin syyllistynyt (Portin 2000) ja jonka mukaan Mendel olisi lähettänyt julkaisunsa myös Darwinille, eikä tämäkään olisi työn merkitystä ymmärtänyt, ei pidä lainkaan paikkaansa. Darwin-spesialistien käsitys on, että hän ei ollut edes saanut kopiota Mendelin julkaisusta, eikä kukaan näytä tietävän, mistä mainittu kuulopuhe on saanut alkunsa (http://members. shaw.ca/mcfetridge/darwin.html). Toinen syy siihen, että Mendel jäi vaille oikeaa ymmärtämistä, oli ehkä se, että biologisen maailman mielenkiinto oli tuolloin keskittynyt evoluutioteoriaan Charles Darwinin julkaistua vuon- na 1859 kirjansa lajien synnystä (Darwin 1859; Moore 2001). Brünnin luonnonhistoriallisen yhdistyksen sihteeri, professori Gustav von Niessl (1839–1919) vastustikin laatimissaan yhdistyksen vuosikertomuksissa kahdesti, nimittäin vuosina 1902 ja 1905 ilmaisua ”uudelleen löytäminen”. Hän kirjoitti: Mendelin suorittamien pitkäaikaisten kokeiden tärkeät tulokset... eivät siihen aikaan olleet mitenkään tuntemattomia tai kätkössä. ...Hänen työnsä tunnettiin hyvin, mutta siihen aikaan vallinneiden muiden näkemysten vuoksi se pantiin sivuun. ...Mendel ei odottanut mitään parempaa, mutta kuulin hänen lausuvan puutarhassaan Hierarcium- ja Circium-viljelmien keskellä profeetalliset sanat ’aikani on tuleva’. Niesslin lausunnon vahvistaa Määrin puutarhanviljely-yhdistyksen julkaisun muistokirjoitus vuonna 1884: ”Hänen kokeensa kasvihybrideillä ovat tosiasiassa aloittaneet uuden aikakauden, eikä se, mitä hän on tehnyt, koskaan tule unohtumaan.” (Gustafsson 1969). Kolmas syy siihen, että Mendelin työtä ei ymmärretty, oli se, että monet biologit luultavasti katsoivat, ettei periytymisen mekanismia voitaisi ratkaista tuntematta perinnöllisen aineksen vaikutustapaa – ja tästähän Mendel ei mitään kirjoittanut. Neljäs ja tärkein syy ymmärtämättömyyteen oli se, että Mendel kerta kaikkiaan oli aikaansa edellä. Hänen keksimänsä perintötekijät, joita nyt kutsumme geeneiksi, jäivät täysin abstraktisiksi. Mendelin käyttämän kirjainsymboleihin perustuvan esitystavan ja tilastomatemaattisen otteen on täytynyt olla 1800-luvun biologeille täysin outoa. Vaikka hänen matematiikkansa ei ole lainkaan vaikeaa, piti moni aikalaisista Mendelin metodia varmaan biologiaan kokonaan soveltumattomana (Portin 2000; Moore 2001). Kuitenkin juuri Mendelin tavoin on meneteltävä luotaessa periytymisteoriaa. Vuonna 1900 tunnettiin jo kromosomit, joista saatiin konkreettinen aineellinen perusta perintötekijöille ja perinnöllisyystiede alkoikin kehittyä ripeästi. Tähän mennessä biologit olivat myös jo oppineet soveltamaan matematiikkaa tutkimuksissaan. Perinnöllisyystieteen synty autonomisena tieteenalana Mendelin mukaan yksilön perintötekijät esiintyvät pareina, jotka muodostuvat isän ja emon puolelta peritystä tekijästä. Mendelin periytymissääntöjä, joita hän ei itse varsinaisesti formuloinut, on kaksi: Mendelin ensimmäinen sääntö eli segregaatiosääntö tai lohkeamissääntö ja Mendelin toinen sääntö eli vapaan kombinaation sääntö. Segregaatiosäännön mukaan isän ja emon puoleiset perintötekijät lohkeavat hybridin muodostaessa sukupuolisoluja puhtaina erilleen ja siirtyvät sellaisina hybridin sukupuolisoluihin. Toisin sanoen isän ja emon puoleiset perintötekijät eivät sekoitu keskenään. Hybridin jokaiseen sukupuolisoluun tulee siis yksi kappale, joko isän tai emon puoleinen, kutakin perintötekijää. Vapaan kombinaation sääntö puolestaan sanoo, että lohkeamisen tapahtuessa kukin perintötekijäpari käyttäytyy toisista pareista riippumattomasti. Tämä tarkoittaa sitä, että hybridin muodostaessa sukupuolisoluja, perintötekijät menevät niihin yhtä hyvin niinä kombinaatioina kuin tulivatkin sekä uusina kombinaatioina. Vanhoja ja uusia kombinaatioita muodostuu siis hybridin sukupuolisoluihin yhtä paljon. Ajatus perintötekijöiden lohkeamisesta puhtaina erilleen toisistaan poikkeaa ratkaisevasti aikaisemmasta niin sanotusta sekoittumisteoriasta, jonka mukaan perinnöllinen materiaali olisi nestemäistä ja isän ja emon puoleinen aines sekoittuisivat hybridissä. Sekoittumisteoria on peräisin Hippokrateelta (n. 460 – n. 377 eaa.) ja Aristoteleelta (384–322 eaa.) antiikin Kreikasta. He itse asiassa ajattelivat, että perintöaines on verta, mikä ajattelutapa ilmenee kielessämme edelleen sellaisissa ilmaisuissa kuin ”veren perintö”, ”lämminverinen”, ”aatelisveri” ja ”hurriveri” tai ”se on minulla verissä”. Aristoteleen mukaan siemenneste on aivoissa ”kiehunutta” verta ja se antaa muodon sikiölle, joka alkaa kehittyä verestä, joka muutoin olisi poistunut kohdusta kuukautisvuotona (Nordenskiöld 1927; Zirkle 1951; Portin 1967). Sekoittumisteoria säilyi vallitsevana ajattelutapana Klaudius Galenoksen (n. 130–201) auk- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 5 toriteetin turvin hyvin pitkään, niin että vielä nykyaikaisen evoluutioteorian luoja Charles Darwinkin (1809–82) ajatteli sen mukaisesti (Darwin 1868). Teoria on kuitenkin kohtalokas evoluutioteorialle, koska sen mukaan perinnöllisen muuntelun määrä pienenee aina puoleen joka sukupolvessa, ja lopulta muuntelu häviää kokonaan. Erityisen kohtalokas sekoittumisteoria on Darwinin valintaopin kannalta; jos nimittäin jokin perinnöllinen piirre pyrkisi valinnan ansiosta runsastumaan, se kuitenkin saman tien vähenisi perintöaineksen sekoittumisen johdosta. Kun Darwinin aikalaiskriitikko, englantilainen insinööritaidon professori Fleming Jenkin (1833–85), huomautti hänelle tästä pulmasta, Darwin oli pakotettu ajattelemaan, että jokaisessa sukupolvessa syntyy täysin uutta muuntelua yhtä paljon kuin sitä sekoittumisen takia häviää. Mendelin luoma periytymisteoria, teoria erillisistä kappalemaisista perintötekijöistä, jotka eivät sekoitu toisiinsa, on nimeltään korpuskulaarinen periytymisteoria (lat. corpusculum = hiukkanen, pieni kappale). Vaikka Mendel puhuikin tässä yhteydessä elementeistä, on selvää, että hän ajatteli perinnöllisen materiaalin koostuvan itsenäisistä ja jakamattomista, siis atomaarisista tekijöistä tai faktoreista, joita nykyisin kutsutaan geeneiksi. Tämä käy ilmi ennen kaikkea siitä, että hän kautta koko julkaisunsa käyttää perintötekijöistä abstrakteja kirjainsymboleja – muuten tapa, joka on edelleen käytössä. Korpuskulaarinen periytymisteoria, oppi atomaarisista perintötekijöistä, pohjautuu sekin antiikin Kreikasta peräisin olevaan yleiseen atomioppiin. Sen kehitti filosofi Demokritos (n. 460 – n. 377 eaa.) yhdessä toisen filosofin, Leukippoksen (400-luku eaa.) kanssa. Opin mukaan kaikki aine koostuu katoamattomista, jakamattomista ja ikuisesti muuttumattomista hiukkasista, joita Demokritos kutsui nimellä atomos, ”jakamaton”. Evoluutioteorian kannalta korpuskulaarinen periytymisteoria on tärkeä. Päinvastoin kuin sekoittumisteorian mukaisessa perinnöllisyydessä, korpuskulaarisessa periytymisessä geneettisen muuntelun määrä säilyy samana sukupolvesta toiseen, ellei mikään muu voima 6 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 Kuva 1. Gregor Mendel (1822–84) 40-vuotiaana. Muotokuva tunnetaan nimellä ”Komea Mendel”. kuin sattumanvarainen pariutuminen vaikuta (kuva 2). Tämä on Hardyn ja Weinbergin tasapainolain nimellä tunnettu säännönmukaisuus, jonka englantilainen matemaatikko Godfrey H. Hardy (1877–1947) ja saksalainen lääkäri Wilhelm Weinberg (1862–1937) löysivät toisistaan riippumatta vuonna 1908, ja joka muodostaa populaatiogenetiikan perustan (Hardy 1908; Weinberg 1908). Periytymissääntöjen jäsentyminen osaksi biologiaa merkitsi perinnöllisyystieteen itsenäistymistä autonomisena tieteenä. Jo ennen vuotta 1900 oli pitkältä ajalta kertynyt paljon yksittäistä fakta-aineistoa perinnöllisyydestä, mutta sitä ei ollut koskaan aikaisemmin järjestetty yhtenäiseksi ja johdonmukaiseksi systeemiksi. Nyt Mendelin säännöt tarjosivat periaatteen, jonka pohjalta systematisointi saattoi onnistua ja voitiin suunnitella kokeita teorian testaamiseksi. Perinnöllisyystieteen kehitystä Mendelin jälkeen voidaan pitää malliesimerkkinä tieteen johdonmukaisesta kehityksestä, joka kulkee ongelmasta sen ratkaisuun, siitä seuraavaan ongelmaan ja sen ratkaisuun ja niin edelleen. Genetiikka on vuorovaikutuksessa kaikkien muiden biologisten tieteiden ja biokemian kanssa sekä sillä on biotieteiden joukossa suunnilleen sama asema kuin teoreettisella fysiikalla eksaktien luonnontieteiden joukossa. Perinnöllisyyden aineellisen perustan selvittäminen Hyvä esimerkki genetiikan johdonmukaisesta kehittymisestä on perinnöllisyyden aineellisen perustan löytyminen. Ensin vuosina 1902– 04 syntyi periytymisen kromosomiteoria, jonka mukaan geenit sijaitsevat solun tuman kromosomeissa aivan spesifisissä paikoissa ja joka teoria varmennettiin 1900-luvun alkukymmeninä. Kromosomiteorian kanssa osaksi rinnakkain syntyi myös periytymisen DNA-teoria, jonka mukaan geenit ovat kemialliselta luonteeltaan deoksiribonukleiinihappoa eli DNA:ta. Tämän teorian eräänlaisena huipentumana voidaan pitää DNA:n rakenteen selvittämistä vuonna 1953. Olen aikaisemmin kirjoittanut tässä lehdessä sekä kromosomiteorian että DNA-teorian kehityksestä (Portin 2004; 2013), joten tässä keskityn näiden teorioiden tarkasteluun mendelismin kannalta. Periytymisen kromosomiteoria Samana vuonna 1866 jolloin Mendel julkaisi käänteentekevän tutkimuksensa, ilmestyi myös saksalaisen biologin, lääkärin ja filosofin Ernst Haeckelin (1834–1919) suurteos Generelle Morphologie. Siinä hän esitti johtopäätöksen, jonka mukaan tuma on se solun osa, joka vastaa periytymisestä (Haeckel 1866). Vuosina 1866–1900, jolloin Mendelin työ oli käytännöllisesti katsoen unohduksissa, soluoppi kehittyi suuresti. Useiden, lähinnä eurooppalaisten, tutkijoiden työn tuloksena löydettiin kromosomit ja niiden käyttäytyminen tumanjakautumisten, mitoosin ja meioosin aikana kuvattiin samoin kuin niiden merkitys hedelmöityksessä (Sturtevant 1951). Kromosomien havaittiin esiintyvän pareina ja niiden lukumäärän oivallettiin olevan lajikohtainen ominaisuus. Niiden merkitys periytymisessä alkoi hahmottua. Vuonna 1900, jolloin Mendelin tutkimus pääsi unohduksista päivän- valoon, ilmestyi amerikkalaisen eläintieteilijän ja geneetikon Edmund B. Wilsonin (1856–1939) kuuluisan oppikirjan The Cell toinen laitos, joka osoitti, että tiedot mitoosista ja hedelmöityksestä olivat niin kehittyneitä, että niihin voitiin perustaa genetiikan soluopillinen tulkinta. Sen sijaan tärkeä tietämys meioosista eli sukupuolisolujen kypsymisjakautumisesta oli vielä puutteellista (Sturtevant 1951). Tämä aukko soluoppia koskevissa tiedoissa alkoi pian täyttyä kun yhdysvaltalaiset T. H. Montgomery Jr. ja William A. Cannon osoittivat emon ja isän puoleisten kromosomien liittyvän yhteen meioosin kuluessa ja muodostavan nykyisin bivalenteiksi kutsuttuja rakenteita (Montgomery 1901; Cannon 1902). Periytymisen kromosomiteorian loivat tämän jälkeen vuosina 1902–04 saksalainen biologi Theodor H. Boveri (1862–1915) ja yhdysvaltalainen geneetikko ja lääkäri Walter S. Sutton (1877– 1916) (Boveri 1902, 1903, 1904; Sutton 1902, 1903). Boveri (1902) havaitsi, että Paracentrotus lividus -nimisen merisiilin eri kromosomit ovat laadultaan erilaisia, ja että yksilönkehityksen kannalta olennaista on tietty kromosomien valikoima eikä pelkkä lukumäärä. Lisäksi hän onnistui osoittamaan Ascaris megalocephala -nimisellä suolinkaisella, että kromosomeilla on jatkuvuus, toisin sanoen ne säilyvät samanlaisina solusukupolvesta toiseen (Boveri 1903). Nämä Boverin havaitsemat kromosomien ominaisuudet, jotka hän kokosi yhteen vuonna 1904 ilmestyneessä teoksessaan (Boveri 1904), ovat perinnöllisen materiaalin välttämättömiä ominaisuuksia. Sutton (1902, 1903) puolestaan osoitti tutkimuksissaan, jotka koskivat Brachystola magna -nimisen heinäsirkan spermatogeneesiä, että kromosomien käyttäytyminen meioosin aikana selittää jäännöksettömästi Mendelin säännöt, segregaatiosäännön ja vapaan kombinaation säännön. Ensimmäinen tutkija, joka osoitti tietyn periytyvän ominaisuuden ja tietyn kromosomin yhteyden, oli yhdysvaltalainen biologi Clarence E. McClung (1870–1946), joka ehdotti, että X-kromosomi liittyy sukupuolen määräyty- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 7 miseen (McClung 1901, 1902). Voimakkaan tuen kromosomiteoria sai, kun yhdysvaltalainen eläintieteilijä, geneetikko ja sytologi Eleanor Carothers (1882–1957) osoitti varmuudella eräällä heinäsirkkalajilla kromosomien vapaan kombinoitumisen meioosissa (Carothers 1913). Periytymisen kromosomiteorian todisti lopullisesti oikeaksi yhdysvaltalainen geneetikko ja embryologi Thomas Hunt Morgan (1866–1945) työryhmineen 1910-luvun kuluessa (Morgan 1919, 1926; Morgan ym. 1915). Hän otti perinnöllisyystieteen tutkimuskohteeksi banaanikärpäsen (Drosophila melanogaster), ja hänen kanssaan Columbia yliopiston kuuluisassa kärpäshuoneessa (fly room) New Yorkissa työskentelivät Calvin Blackman Bridges (1889– 1938), Theodosius Dobzhansky (1900–75), Hermann Joseph Muller (1890–1967), Theophilus S. Painter (1889–1969) ja Alfred Henry Sturtevant (1891–1970). Aluksi Morgan itse selitti banaanikärpäsen valkoisen silmänvärin sukupuoleen kytkeytyneen periytymisen olettamalla, että vastaava geeni sijaitsee X-kromosomissa (Morgan 1910, 1911). Pian sen jälkeen Sturtevant laati ensimmäisen relatiivisen geenikartan, joka esittää geenien geneettiset kytkentäetäisyydet kromosomissa. Hän pystyi kartoittamaan kuusi banaanikärpäsen X-kromosomissa sijaitsevaa geeniä lineaariseen järjestykseen (Sturtevant 1913). Relatiivisen geenikartan lineaarisuus oli voimakas todiste – joskin epäsuora – kromosomiteorian puolesta, koska myös kromosomin varsinainen fysikaalinen rakenne on lineaarinen. Ensimmäinen suora todiste saatiin kun Bridges osoitti, että tiettyä banaanikärpäsen X-kromosomin geenien poikkeuksellista käyttäytymistä meioosissa, nimittäin niiden nondisjunktiota, vastasi X-kromosomien nondisjunktio (Bridges 1914, 1916). Nondisjunktio on poikkeus Mendelin segregaatiosäännöstä. Bridgesin työ itse asiassa todisti kromosomiteorian oikeaksi; näin siis poikkeus vahvistaa säännön. Lisää suoria todisteita periytymisen kromosomiteorian puolesta saatiin kun Morganin oppilaat pystyivät osoittamaan monien banaanikärpäsen geenien tarkat sijainnit kromosomeissa. Tulosten 8 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 KORPUSKULAARINEN PERIYTYMISTEORIA Kuva 2. Periytymisen sekoittumisteorian ja korpuskulaarisen teorian mallit. Sekoittumisteorian mukaisesti muuntelu puolittuisi jokaisessa sukupolvessa. Korpuskulaarisen teorian mukaan taas muuntelun määrä säilyy samana sukupolvesta toiseen. yhteenveto esitettiin kahdessa laajassa kirjassa (Morgan 1926; Morgan ym. 1915), joissa osoitettiin, että kromosomiteoria selittää Mendelin säännöt jäännöksettömästi. Periytymisen DNA-teoria DNA:n kemiallisena aineena sinänsä löysi sveitsiläinen biokemisti Friedrich Miescher (1844– 95) vuonna 1869, siis samoihin aikoihin kuin Mendel julkaisi perinnöllisyyssääntönsä. Ensiksi DNA, jota Miescher vielä kutsui nukleiiniksi, löytyi ihmisen valkosolujen tumista (Miescher 1871) ja sitten aikaisempaa puhtaampana Reinin lohen maidista (Miescher 1874). Kirjeessään sedälleen vuonna 1892 Miescher esitti jopa ajatuksen, että DNA voisi liittyä perinnöllisyyteen (Judson 1996, s. 12). Vähän Miescherin havaintojen jälkeen, vuosina 1885–1901, saksalainen biokemisti Albrecht Kossel (1853–1927) havaitsi, että nukleiini – siis DNA – on osa kromatiinia, materiaalia, josta kromosomit muodostuvat. Lisäksi hän havaitsi, että nukleiinin ohella kromosomit koostuvat erilaisista proteiineista (Olby 1994; Portugal & Cohen 1977). Ensimmäiset viitteet siitä, että kromosomien DNA-komponentti pikemmin kuin proteiinikomponentti muodosti geneettisen materiaalin, saatiin useilla eri eliöillä tehdyistä mutaatiotutkimuksista. Niissä havaittiin, että ultraviolettisäteily aiheuttaa eniten mutaatioita aallonpituudella, joka vastaa DNA:n absorptiomaksimia (Portin 2013). Varsinaiset todisteet periytymisen DNA-teorian puolesta saatiin bakteerien transformaatioilmiöstä, jonka englantilainen bakteriologi Frederick Griffith (1877–1941) löysi pneumokokkibakteereilla vuonna 1928 (Griffith 1928). Transformaatiossa tietyn bakteerikannan solut muuttuvat perinnöllisesti tietyn toisen kannan solujen kaltaisiksi. Tekijää, joka tämän aiheuttaa, Griffith kutsui transformoivaksi tekijäksi (engl. transforming principle). Kun ensin oli pystytty eri tutkijoiden toimesta osoittamaan, että soluton uute voi aiheuttaa transformaation, onnistuivat yhdysvaltalaiset tutkijat Oswald T. Averyn (1877–1955) johdolla vuonna 1944 eristämään soluttomasta uutteesta Griffithin transformoivan tekijän, aineen joka riitti aiheuttamaan transformaation. Tämä aine oli DNA (Avery ym. 1944), ja havainnon täytyi merkitä sitä, että geenit ovat DNA:ta. Averyn ryhmän havainto ei kuitenkaan vielä vakuuttanut koko tiedeyhteisöä, vaan monet uskoivat ryhmän preparaatissa olleen proteiineja epäpuhtautena, ja he ajattelivat vain proteiineilla voivan olla sellainen spesifisyys, joka geneettiseltä materiaalilta edellytetään. Vasta vuonna 1952 yhdysvaltalaisten geneetikkojen Alfred D. Hersheyn (1908–97) ja Martha Chasen (1927– 2003) tekemät kokeet vakuuttivat koko tiedeyhteisön siitä, että geenit ovat DNA:ta. He osoittivat T2-viruksella, että tämän bakteriofagin lisääntymisestä vastaa sen DNA- eikä proteiinikomponentti (Hershey & Chase 1952). Erittäin tärkeitä periytymisen DNA-teorian kehityksen kannalta olivat itävaltalaisen biokemistin Erwin Chargaffin (1905–2002) ja hänen työryhmänsä tutkimukset 1940- ja 1950-luvun taitteessa. He pystyivät osoittamaan DNA:n spesifisyyden ja sen, että DNA:n emäsosien pitoisuudet olivat erilaiset eri lajeissa, mutta samat saman lajin eri kudoksissa (Chargaff 1950, 1951; Chargaff ym. 1949). Kaikkein tärkein löytö oli nyttemmin Chargaffin säännöksi kutsuttu lainalaisuus, joka koskee DNA:n emäsosien runsaussuhteita ja pätee kaikissa lajeissa (Chargaff ym. 1949). Säännön mukaan DNA:ssa on aina yhtäältä yhtä monta prosenttia adeniinia (A) ja tymiiniä (T) ja toisaalta yhtä monta prosenttia sytosiinia (C) ja guaniinia (G). Vihdoin vuonna 1953 amerikkalainen geneetikko James D. Watson (s. 1928) ja englantilainen molekyylibiologi ja fyysikko Francis H. C. Crick (1916–2004) ratkaisivat DNA:n rakenteen (Watson & Crick 1953a) ja selittivät rakenteen geneettiset implikaatiot (Watson & Crick 1953b). Heidän kuuluisa kaksoiskierremallinsa perustuu yhtäältä Chargaffin biokemiallisiin tutkimuksiin ja toisaalta englantilaisten biofyysikkojen Maurice H. F. Wilkinsin (1916–2004) työryhmineen sekä Rosalind E. Franklinin (1920–58) ja Raymond G. Goslingin (s. 1926) tekemiin röntgenkristallografisiin töihin (Wilkins ym. 1953; Franklin & Gosling 1953). Watsonin ja Crickin malli selittää geneettiseltä materiaalilta vaadittavat ominaisuudet. Ensinnäkin malli selittää niin sanotun emäsparisäännön avulla geneettisen materiaalin kyvyn kahdentua ja samalla emäsparisääntö selittää Chargaffin säännön. Toiseksi malli selittää geneettisen materiaalin spesifisyyden, siis geenien laadun. Kolmanneksi malli selittää geneettisen materiaalin kyvyn sisältää informaatiota. Ja vielä neljänneksi malli selittää geenien kyvyn muuttua eli kokea mutaatioita. Näin olivat Gregor Mendelin vuonna 1865 postuloimat faktorit, perintötekijät, joita hän kutsui elementeiksi ja jotka silloin jäivät abstrakteiksi, saaneet lopullisen aineellisen vahvistuksen. Lisäksi tästä keksinnöstä alkoi molekyyligenetiikan voimakas ja yhä jatkuva kehitys. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 9 Mendelin työn uusimmat hedelmät Mendelin vuonna 1865 löytämien perinnöllisyyslakien merkityksen oivaltamisesta vuonna 1900 alkanut genetiikan voimakas ja johdonmukainen kehitys jatkuu edelleen. Yhtenä sen tähänastisena kulminaationa voidaan pitää ihmisen perimän eli genomin koko molekylaarisen rakenteen julkaisemista ensinnä luonnoksena helmikuussa 2001 (International Human Genome Sequencing Consortium 2001; Venter ym. 2001) ja lopullisessa muodossaan lokakuun 24. päivänä 2004 (International Human Genome Sequencing Consortium 2004). Tämän jälkeen on johdonmukaisesti ryhdytty selvittämään genomimme eri osien biologisia tehtäviä. Tätä tutkimushanketta toteuttamaan perustettiin syyskuussa 2003 erityinen ENCODE-konsortio (Encyclopedia Of DNA Elements) (https://www. genome.gov/encode/), jonka tarkoituksena on identifioida ihmisen perimän kaikki toiminnalliset elementit. Aluksi analysoitiin pilotti-hankkeena vain pieni osa, 1 prosentti, genomista (The ENCODE Project Consortium 2007), mutta jo vuonna 2012 päästiin varsin kattavaan genomin kuvaukseen (The ENCODE Project Consortium 2012). Mielenkiintoisin tulos ENCODE-projektissa on tähän mennessä ollut se, että, päinvastoin kuin oli aikaisemmin ajateltu, valtaosa genomista on toiminnallista. Se osa genomista, jota ennen sanottiin tilke- tai roska-DNA:ksi (engl. junk DNA), vastaakin erilaisista säätelytehtävistä, eikä perimässämme todennäköisesti ole lainkaan mitään ylimääräistä tarpeetonta materiaalia (Pennisi 2012). Aivan äskettäin on myös julkaistu ensimmäinen luonnos ihmisen proteomista eli eri geenien tuottamista proteiineista eri kudoksissa (Kim ym. 2014; Wilhelm ym. 2014). Viimeisin virstanpylväs perimämme tutkimuksessa on ihmisen, banaanikärpäsen ja Caenorhabditis elegans -nimisen sukkulamadon geneettisen transkription tuotteiden sekä transkription säätelyn laajamittainen vertailu (Muerdter & Stark 2014 ja siinä olevat viitteet). (Caenorhabditis elegans on banaanikärpäsen ohella genetiikan perustutkimuksen tärkein koe-eläin). Mendel, joka löysi genetiikan perusteet 10 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 150 vuotta sitten, on yksi ihmiskunnan suurista neroista ja 1800-luvulla esiin murtautuneen rationaalisen ajattelutavan luojista. Häntä meidän on kiittäminen perinnöllisyystieteestä, jonka sovelluksista saamme tänä päivänä niin runsain mitoin nauttia, puhumattakaan tämän tieteen suurenmoisen kauniista rakenteesta, jossa luonnon ilmiöiden yleinen viehättävyys yhtyy suureen täsmällisyyteen. Kirjallisuus Avery, O. T., MacLeod, C. M. & MacCarty, M. 1944. Studies on the chemical nature of the substance inducing transformation of Pneumococcal types. Induction of transformation by a deoxyribonucleic acid fraction isolated from Pneumococcus type III. Journal of Experimental Medicine 79: 137–159. Boveri, T. 1902. Über mehrpolige Mitosen als Mittel zur Analyse des Zellkerns. Verhandlungen der Physikalisch-Medizinische Gesellschaft zu Würzburg N.F. 35: 60–90. Boveri, T. 1903. Über die Konstitution der chromatischen Kernsubstanz. Verhandlungen der Deutschen Zoologischen Gesellschaft zu Würzburg 13: 10–33. Boveri, T. H. 1904. Ergebnisse über die Konstitution der chromatischen Substanz des Zellkerns. Gustav Fischer, Jena. Bridges, C. B. 1914. Direct proof though non-disjunction that the sex-linked genes of Drosophila are born by the X-chromosome. Science 40: 107–109. Bridges, C. B. 1916. Non-disjunction as proof of the chromosome theory of heredity. Genetics 1: 1–52 ja 107–163. Cannon, W. A. 1902. A cytological basis for the Mendelian laws. Bulletin of the Torrey Botanical Club 29: 657–661. Carothers, E. 1913. The Mendelian ratio in relation to certain Orthopteran chromosomes. Journal of Morphology 24: 487–511. Chargaff, E. 1950. Chemical specificity of nucleic acids and mechanism of their enzymatic degradation. Experientia 6: 201–209. Chargaff, E. 1951. Structure and function of nucleic acid as cell constituent. Federation Proceedings 10: 654–659. Chargaff, E., Vischer, E., Doniger, R., Green, C. & Misani, F. 1949. The composition of the desoxypentose nucleic acid of thymus and spleen. Journal of Biological Chemistry 177: 405–416. Corcos, A . F. & Monaghan, F. V. 1990. Mendel’s work and its rediscovery: A new perspective. Critical Reviews in Plant Sciences 9: 197–212. Corcos, A. F. & Monaghan, F. V. 1985. Role of de Vries in the rediscovery of Mendel’s paper. I. Was de Vries really an independent discoverer of Mendel? Journal of Heredity 76: 187–190. Corcos, A. F. & Monaghan, F. V. 1987a. Role of de Vries in the rediscovery of Mendel’s paper. II. Did de Vries really understand Mendel’s paper? Journal of Heredity 78:275–276. Corcos, A. F. & Monaghan, F. V. 1987b. Correns, an independent discoverer of Mendelism? I. An historical note. Journal of Heredity 78: 330. Corcos, A. F. & Monaghan, F. V. 1987c. Correns, an independent discoverer of Mendelism? II. Was Correns a real interpreter of Mendel’s paper? Journal of Heredity 78:404–405. Corcos, A. F. & Monaghan, F. V. 1993. Gregor Mendel’s Experiments on Plant Hybrids: A Guided Study By Gregor Mendel. Rutgers University Press, New Brunswick. Correns, C. 1900a. G. Mendels Regel Über das Verhalten der Nachkommenschaft der Rassenbastarde. Berichte der Deutschen Botanischen Gesellschaft 18: 158–168. Correns, C. 1900b. Gregor Mendel’s Versuche über Pflanzen-Hybriden und die Bestätigung ihrer Ergebnisse durch die neuesten Untersuchungen. Botanische Zeitung 58: 229–235. Darwin, C. 1859. On the Origin of Species by means of Natural Selection or the Preservation of favoured races in the Struggle for Life. John Murray, Lontoo. Darwin, C. 1868. The Variation of Animals and Plants under Domestication. John Murray, Lontoo. de Vries, H. 1900. Sur la loi de disjonction des hybrides. Comptes Rendus de l’ Academie des Sciences Paris 130: 845–847. Franklin, R. E. & Gosling, R. G. 1953. Molecular structure of nucleic acids. Molecular configuration in sodium thymonucleate. Nature 171: 740–741. Griffith, F. 1928. Significance of pneumococcal types. Journal of Hygieny 27: 113–159. Gustafsson, Å. 1969. The life of Gregor Johann Mendel – tragic or not? Hereditas 62: 239–258. Haeckel, E. 1866. Generelle Morphologie der Organismen: allgemeine Grundzüge der organischen Formen-Wissenschaft, mechanisch begründet durch die von C. Darwin reformirte Decendenz-Theorie. Georg Remer, Berliini. Hardy, G. H. 1908. Mendelian proportions in a mixed population. Science 28: 49–50. Hershey, A. D. & Chase, M. 1952. Independent functions of viral protein and nucleic acid in growth of bacteriophage. Journal of General Physiology 36: 39–56. International Human Genome Sequencing Consortium. 2001. Initial sequencing and analysis of the human genome. Nature 409: 860–921. International Human Genome Sequencing Consortium. 2004. Finishing the euchromatic sequence of the human genome. Nature 431: 931–945. Johnson, L. P. V. 1948. Dr. W. J. Spillman’s discoveries in genetics. An evaluation of his pre-Mendelian experiments with wheat. Journal of Heredity 39: 247–252. Judson, H. F. 1996. The Eighth Day of Creation. Markers of the Revolution in Biology. Expanded Edition. Cold Spring Harbor Laboratory Press, Cold Spring Harbor. Kim, M-S, Pinto, S. M., Getnet, D., Nirujogi, R. S. ym. 2014. A draft map of the human proteome. Nature 509: 575– 581. Kölreuter, J. G. 1761-1766. Vorläufige Nachricht von einigen das Geschlecht der Pflanzen betreffenden Versuchen und Beobachtungen, nebst Fortsetzungen 1–3. Wilhelm Engelmann, Leipzig. McClung, C. E. 1901. Notes on the accessory chromosomes. Anatomischer Anzeiger 20: 220–226. McClung, C. E. 1902. The accessory chromosome – sex determinant? Biological Bulletin 3: 43–84. Mendel, G. 1866. Versuche über Pflanzenhybriden. Verhandlungen des naturforschenden Vereines in Brünn 4: 3–47. Mendel, G. 1870. Über einige aus künstlichen Befruchtung gewonnen Hieracium-Bastarde. Verhandlungen des naturforschenden Vereines in Brünn 8: 26–31. Miescher, F. 1871. Über die chemische Zusammensetzung der Eiterzellen. Hoppe-Seyler’s medizinisch-chemische Untersuchungen 4: 441–460. Miescher, F. 1874. Das Protamin, eine neue organische Basis aus den Samenfäden des Rheinlachses. Berichte der deutschen chemischen Gesellschaft 7: 376–179. Monaghan, F. V. & Corcos, A. F. 1986. Tschermak: a nondiscoverer of Mendelism. I. An historical note. Journal of Heredity 77: 468. Monaghan, F. V. & Corcos, A. F. 1987a. Reexamination of the fate of Mendel’s paper. Journal of Heredity 78: 116–118. Monaghan, F. V. & Corcos, A. F. 1987b. Tschermak: a nondiscoverer of Mendelism. II. A critique. Journal of Heredity 78: 208–210. Montgomery, T. H., Jr. 1901. A study of the chromosomes of the germ-cells of Metazoa. Transactions of the American Philosophical Society 20: 154–238. Moore, R. 2001. The ”rediscovery” of Mendel’s work. Bioscene 27: 13–24. Morgan, T. H. 1910. Sex limited inheritance in Drosophila. Science 32: 120–122. Morgan, T. H. 1911. The application of the conception of pure lines to sex-limited inheritance and to sexual dimorphism. American Naturalist 45: 65–78. Morgan, T. H. 1919. The physical basis of heredity. Yale University Press, New Haven, USA. Morgan, T. H. 1926. The Theory of the Gene. Yale University Press, New Haven, USA. Morgan, T. H., Sturtevant, A. H., Muller, H. J. & Bridges, C. B. 1915. The Mechanism of Mendelian Hredity. Henry Holt, New York. Muerdter, F. & Stark, A. 2014. Hiding in plain sight. Nature 512: 374–375. Nordenskiöld, E. 1927. Biologian historia yleiskatsauksellisesti esitettynä. I. Vanhimmista ajoista 1700-luvun alkuun. Suom. T. J. Hintikka. WSOY, Porvoo. Olby, R. & Gautrey, P. 1968. Eleven references to Mendel before 1900. Annals of Science 24: 7–20. Olby, R. C. 1994. The Path to Double Helix: The Discovery of DNA. Dover Publications, Mineola. Pennisi, E. 2012. ENCODE project writes eulogy for junk DNA. Science 337: 1159–1161. Portin, P. 1967. Antiikin filosofien käsityksiä perinnöllisyydestä. Turun Ylioppilas XIV: 34–41. Portin, P. 1982. Kokeita kasvihybrideillä. Suomennos Gregor Mendelin klassillisesta julkaisusta Versuche über Pflanzenhybriden – Verhandlungen des naturforschenden Vereines in Brünn IV, 1865: 3–47 (1866). Luonnon Tutkija, lisänide. Portin, P. 2000. Mihin perustui Mendelin onnistuminen – ja miksi hänet unohdettiin perinnöllisyyslakien löytäjänä? Tieteessä tapahtuu 19, (8): 24–26. Portin, P. 2004. Periytymisen kromosomiteoria satavuotias. Tieteessä tapahtuu 22, (2): 39–41. Portin, P. 2013. Biologian käännekohta: DNA:n rakenteen keksimisestä 60 vuotta. Tieteessä tapahtuu 31, (3): 3–10. Portugal, E. H. & Cohen, J. S. 1977. A Century of DNA. MIT Press, Cambridge Ma. Spillman, W. J. 1902. Quantitative studies on the transmission of parental characters to hybrid offspring. USDA Experimental Station Bulletin 115: 88–98. Sturtevant, A. H. 1913. The linear arrangement of six sexlinked factors in Drosophila, as shown by their mode of association. Journal of Experimental Zoology 14: 43–59. Sturtevant, A. H. 1951. The relation of genes and chromo- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 11 somes. Teoksessa Genetics in the 20th Century, s. 101– 110. Toimittanut L. C. Dunn. MacMillan, New York. Sutton, W. S. 1902. On the morphology of the chromosome group in Brachystola magna. Biological Bulletin 4: 24–39. Sutton, W. S. 1903. The chromosomes in heredity. Biological Bulletin 4: 231–251. The ENCODE Project Consortium. 2007. Identification and analysis of functional elements in 1 % of the human genome by the ENCODE pilot project. Nature 447: 799–816. The ENCODE Project Consortium. 2012. An integrated encyclopedia of DNA elements in the human genome. Nature 489: 57–74. Tschermak, E. 1900. Über künstliche Kreuzung bei Pisum sativum. Zeitschrift für das Landwirtschaftliche Versuchswesen Oesterreich 3: 465–555. Venter J. C. ja 275 muuta tekijää. 2001. The sequence of the human genome. Science 291: 1304–1351. Watson, J. D. & Crick, F. H. C. 1953a. Molecular structure of nucleic acids. A structure for deoxyribose nucleic acid. Nature 171: 737–738. Watson, J. D. & Crick, F. H. C. 1953b. Genetic implications of the structure of deoxyribonucleic acid. Nature 171: 964–967. Weinberg, W. 1908. Über den Nachweis der Vererbung beim Menschen. Jahreshefte des Vereins für vaterländische Naturkunde in Württemberg 64: 368–382. Wilhelm, M., Schlegl, J., Hahne, H., Gholami, A. M., Lieberenz, M. ym. 2014. Mass-spectrometry-based draft of the human proteome. Nature 509: 582–587. Wilkins, M. H. F., Stokes, A. R. & Wilson, H. R. 1953. Molecular structure of nucleic acids. Molecular structure of deoxypentose nucleic acids. Nature 171: 738–740. Wilson, E. B. 1900. The Cell in Development and Inheritance. Toinen laitos. MacMillan, New York. Zirkle, C. 1951. The knowledge of heredity before 1900. Teoksessa Genetics in the 20th Century, 35–57. Toimittanut L. C. Dunn. MacMillan, New York. Kirjoittaja on Turun yliopiston perinnöllisyystieteen professori (emeritus). 12 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 TAMPEREEN YLIOPISTO 90 VUOTTA Tampereen yliopiston historia alkaa vuodesta 1925, jolloin Helsingissä perustettiin Kansalaiskorkeakoulu. Yhteiskunnalliseksi korkeakouluksi (YKK) muuttunut oppilaitos siirtyi Tampereelle vuonna 1960, ja siitä tuli Tampereen yliopisto vuonna 1966. Juhlavuotensa kunniaksi yliopisto järjestää riemupromootion, johon on kutsuttu 50 vuotta sitten promovoituja maistereita ja tohtoreita. Riemupromootio järjestetään yliopiston perustamispäivänä 29.4.2015. Juhlassa kuullaan Jean Sibeliuksen sävellys Vapautettu kuningatar, joka esitettiin myös vuoden 1965 promootiossa. Tampereen yliopiston 90 vuotta -hyväntekeväisyyskonsertti järjestettiin 7.3. Konsertissa esiintyi Tampere Filharmonia. Merkkivuotta juhlistetaan myös yliopiston lukuvuoden avajaisissa syyskuun alussa ja valmistuneiden juhlissa kesäkuussa ja joulukuussa. Yliopiston historiaa on verkossa osoitteessa www.uta.fi/esittely/historia.html. Epigenetiikka haastaa käsityksiämme periytymisestä ja evoluutiosta Hanna Häkkinen, Antti Miettinen, Anne-Mari Mikkonen, Tinja Pitkämäki, Salla Sovelius ja Susanne Varjola Epigenetiikka on viime aikoina herättänyt mediassa huomiota: toinen toistaan hämmästyttävämmät tutkimustulokset kertovat elintapojemme vaikuttavan omaan ja jälkeläistemme hyvinvointiin geenien toiminnassa tapahtuvien periytyvien muutosten kautta. Mitä ilmiön taustalta löytyy, eli mitä geenien epigeneettinen säätely tarkoittaa, kuinka se toimii ja miksi se on kehittynyt? Entä millainen merkitys epigeneettisellä säätelyllä on lajien sopeutumisessa uudenlaisiin ympäristöolosuhteisiin, ja miten sen sisällyttäminen evoluutioteoriaan onnistuu? Epigeneettinen säätely toimii DNAtason yläpuolella Kaikkien eliöiden perimä, genomi, on koodattuna kromosomien DNA-juosteisiin. Kromosomi on geneettistä materiaalia sisältävä solurakenne, jossa DNA-rihma on kietoutunut kromatiiniksi histoniproteiinien ympärille. Geeni koostuu tietystä nukleotidisekvenssistä DNA:ssa ja pitää sisällään proteiinin rakennusohjeen. Kromosomeissa on varsinaisten proteiineja koodaavien geenien lisäksi ei-koodaavia DNA-jaksoja, joista osalla on tärkeä merkitys geenien toiminnan säätelyssä. Geenitoiminnan epigeneettinen säätely muodostaa geneettisen informaation ylemmän tason, jota ei voi havaita suoraan DNA-juosteen emäsjärjestystä tutkimalla. Sen vaikutuksesta geenit voivat toimia erilaisella tehokkuudella eri yksilöissä tai solulinjoissa tiettyjen kehitysvaiheiden aikana tai erilaisissa ympäristöolosuhteissa. Koko genomin alueella geenien ilmentymistä sääteleviä epigeneettisiä merkkejä kutsutaan epigenomiksi. Suurin osa geeneistä jää kuitenkin tämän säätelyn ulkopuolelle, sillä niiden jatkuva toiminta on eliöille elintärkeää. Epigeneettiset ilmiöt havaittiin ensimmäisenä alkionkehitystä koskevissa tutkimuksissa ja sana epigenetiikka onkin johdettu termistä epigeneesi, jolla tarkoitetaan solukkojen kehittymistä erilaistumattomasta kudoksesta. Vaikka epigeneettinen säätely ei vaikuta geenien perimmäiseen rakenteeseen eli emäsjärjestykseen, se voi kuitenkin jättää DNA-juosteen pinnalle väliaikaisia, epigeneettisiä merkkejä. Epigeneettisellä säätelyllä viitataan usein tiettyihin solulinjoihin tai kehitysvaiheisiin kohdistuvaan geenien toiminnan säätelyyn, mutta tällaista säätelyä voi tapahtua myös läpi yksilön elinkaaren ja/tai se voi periytyä sukupolvelta toiselle. Tällöin periytyvä komponentti ei ole pelkästään jommaltakummalta vanhemmalta peritty DNAjuosteen pätkä, kuten klassisessa periytymisessä, vaan eräänlainen geenin toimintatila. Tässä artikkelissa termillä epigeneettinen periytyminen tarkoitetaan juuri tällaista sukupolvelta toiselle siirtyvää epigeneettistä tietoa. Lamarckistiset aatteet eliöiden elinaikanaan hankkimien ominaisuuksien periytymisestä jälkeläisille kannattaa kuitenkin sysätä syrjään, sillä kyse ei ole hankittujen ominaisuuksien, vaan pikemminkin geenien hankittujen toimintatilojen periytymisestä. Suhteellisen hiljattain löydettynä ilmiönä epigeneettisestä säätelystä saadaan jatkuvasti uutta tietoa, ja yhtä havaintoa kohden herää monta uutta kysymystä. Lääketieteessä epigeneettisten mekanismien on todettu liittyvän useiden tautien syntyyn ja periytymiseen (Portela & Esteller 2010). Syöpätutkijat ovat olleet epigeneettisessä tutkimuksessa edelläkävijöitä, mutta kiinnostus myös esimerkiksi neurologisten ja autoimmuunisairauksien epigeneettisiä komponentteja kohtaan on lisääntynyt. Evoluutiobiologit T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 13 puolestaan pyrkivät etsimään tietoa siitä, miten epigeneettiset mekanismit vaikuttavat luonnonpopulaatioiden sopeutumiseen ympäristöönsä ja millainen merkitys niillä on evoluutioteorian kannalta (Bossdorf ym. 2008). Tähänastiset tutkimukset ovat jo antaneet viitteitä siitä, että epigeneettiset muutokset voivat vaikuttaa huomattavasti yksilöiden selviytymiseen nopeasti muuttuvissa oloissa (esim. Rechavi ym. 2011; Zhang ym. 2013). Aiheen tutkiminen onkin erityisen ajankohtaista nyt, kun eliöt kohtaavat maapallollamme käynnissä olevat suuret globaalit muutokset ilmastossa ja ympäristössä. Epigeneettisten mekanismien arvellaan olevan bakteerien perintöä Epigeneettisistä säätelymekanismeista tärkeim miksi luetaan DNA:n metylaatio (kuva 2), kromosomien rakennetta ylläpitävien histoniproteiinien muokkaus, kromatiinirakenteen muutokset sekä ei-koodaavan RNA:n toiminnan kautta tapahtuva geenien toiminnan häirintä, RNA-interferenssi. Nämä mekanismit saavat yhdessä tai erikseen aikaan useiden proteiineja koodaavien geenien toiminnan hiljenemisen tai sammumisen sekä joskus myös kiihtymisen; esimerkiksi ihmisellä noin yhden viideosan geeneistä arvellaan olevan tällaisen säätelyn alaisia. Epigeneettisten mekanismien evoluutio on johtanut myös pelkistetympiin ratkaisuihin: siinä missä kaikilla aitotumallisilla eliöillä esiintyy kromosomien muodostamiseen osallistuvien histoniproteiinien muokkausta, joiltakin lajeilta on hävinnyt kyky hyödyntää RNA:n häirintää tai DNA-juosteen metylaatiota geenien toiminnan säätelyssä (Wolffe ja Matzke 1999). Epigeneettisten mekanismien, erityisesti metylaation, tausta löytynee bakteerisoluista, joiden perimä täydentyy usein horisontaalisen geeninsiirron kautta (Shabalina ja Koonin 2008). Bakteerisolut voivat kerätä ympäristöstään plasmideissa (pyöreä DNA-molekyyli, jossa eri geenejä kuin bakteerin kromosomissa) tai vapaana olevaa DNA:ta. Lisäksi bakteerisoluilla, kuten muillakin esitumallisilla eliöillä esiintyy konjugaatiota, eli DNA:n suoraa siirtämistä kahden väliaikaisesti toisiinsa yhdistyneiden saman tai 14 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 Kuva 1: Epigenetiikka tarjoaa evoluutiolle vaihtehtoisen reitin (harmaa viiva), sillä ekologiset vuorovaikutukset ja ympäristötekijät voivat vaikuttaa suoraan epigeneettiseen muunteluun. Geneettiseen muunteluun näiden tekijöiden vaikutukset välittyvät aina luonnonvalinnan kautta. Sekä epigeneettinen että geneettinen muuntelu populaatiossa saavat aikaan yksilöiden ilmiasujen vaihtelua. Epigeneettistä muuntelua voi kuitenkin ilmetä vain geneettisen muuntelun asettamissa rajoissa (punainen nuoli). Kuva: Hanna Häkkinen ja Tinja Pitkämäki. Kuva 2: DNA:n metylaatio voi estää geenien luennan (kohta A) etenkin, kun metyyliryhmien sitoutuminen tapahtuu geenin säätelyalueella. Ilman metyyliryhmiä RNA-polymeraasi jatkaa geenin luentaa normaalisti (kohta B). Kuva: Hanna Häkkinen ja Tinja Pitkämäki. eri lajien solujen välillä. Bakteerisolujen on tärkeää kyetä erottaa eri alkuperää olevat perimäainekset toisistaan puolustautuakseen esimerkiksi virus-DNA:ta vastaan. Bakteerit voivatkin merkitä oman DNA:nsa esimerkiksi metylaation avulla, jolloin se säästyy DNA:ta pilkkovien entsyymien hajotukselta. Myös monisoluiset eliöt voivat merkitä DNA-juosteensa, mikä auttaa niitä kohdentamaan DNA:n kahdentumisen aikana tapahtuvien virheiden korjauksen uudempiin juosteisiin. Toinen todennäköinen syy epigeneettisten säätelymekanismien syntyyn on hyppivien geenien aiheuttama kromosomien epävakaus, joka on luonut paineita geenien luennan säätelyyn (Yoder ym. 1997). Hyppivät geenit ovat lyhyitä, herkästi metyloituvia DNA-juosteita, jotka kykenevät kopioimaan itseään ja/tai siirtymään kromosomistossa paikasta toiseen häiriten näin toisten geenien toimintaa. Duken yliopistossa Yhdysvalloissa agouti-hiirillä tehty koe havainnollistaa hyppivien geenien ja metylaation merkitystä epigeneettisessä geenien toiminnan säätelyssä (Waterland & Jirtle 2003). Normaalisti agouti-geenin alleeli A muuttaa hiirten turkin värin keltaiseksi, tekee niistä ahmatteja sekä altistaa ne syövälle ja diabetekselle, mutta geenin alkuosaan liittyneen hyppivän geenin metyloituminen voi estää tämän. Tutkijoiden syötettyä tällaisille emohiirille parittelun ja raskauden aikana runsaasti metyyliryhmiä sisältänyttä lisäravinnetta kyseisen hyppivän geenin sisältävän DNA-alueen metyloitumisaste nousi hiljentäen koko agouti-geenin toiminnan. Suurin osa hiirten jälkeläisistä oli tällöin terveitä harmaaturkkeja. Erityisen mielenkiintoinen havainto oli se, että metylaation vaikutukset näkyivät vielä seuraavassakin hiirisukupolvessa. Koe osoitti, kuinka suuri vaikutus ravinnolla ja/ tai ympäristöolosuhteilla voi olla epästabiilien geenien toimintaan, ja että geenien metylaatio voi säilyä myös sukupolvien yli. Myös ihmisellä ravintolisien antamisen on havaittu estävän joidenkin tautien puhkeamista tai lieventävän niitä (esim. Ingrosso ym. 2003), ja tähän liittyvän nutrigenomiikan tutkimus tuleekin varmasti lähivuosina lisääntymään. Epigenetiikan tutkimusmenetelmät Solujen epigeneettisen säätelyn taustalla on useita mekanismeja. Näitä ovat esimerkiksi DNA:n metylaatio (kuva 2), kromosomien rakennetta ylläpitävien histonien ja nukleosomien muutokset sekä monenlaiset ei-koodaavat RNA:n muodot (Bonasio ym. 2010). Epigenomin toimintaa on mahdollista tutkia yksittäisten geenien tai koko genomin tasolla. Tutkimukset voidaan myös keskittää yksittäisiin solulinjoihin tai kokonaisiin organismeihin ja niitä voidaan tehdä eri kehitysvaiheissa ja/tai erilaisissa olosuhteissa. Epigeneettiset merkit ovat DNA:n metylaatiossa, kromatiinin rakenteessa tai histoniproteiineissa näkyviä muutoksia. DNA-metylaation paikantamisessa hyödynnetään kemiallisia yhdisteitä, jotka sitoutuvat metyloitumattomiin aminohappoihin (sytosiineihin), minkä jälkeen tutkittavan genomin alueen metyloitumisaste voidaan selvittää esimerkiksi PCR-menetelmillä. Kromatiinin rakenteen selvittämisessä puolestaan auttavat nukleaasientsyymit, joiden tehtävänä on hajottaa nukleiinihappoja, kuten DNA:ta. Ne eivät pysty pureutumaan pakkautuneen heterokromatiinin alueella olevaan perimäainekseen, joten nukleaasikäsittelyn hajotettua eukromatiinin jäljelle jää vain epigeneettisesti hiljennettyjä geenejä. MS-AFLP-menetelmä tarjoaa vaihtoehdon laajojen ekologisten aineistojen tutkimiseen. Perinteinen AFLP tuottaa tietoa genomin eri alueiden muuntelusta yksilöiden välillä (polymorfismi) ja perustuu restriktioentsyymien katkomien DNA-juosteiden pituuseroihin. Onnistuneessa analyysissä jokaiselle yksilölle saadaan ainutlaatuinen joukko vaihtelevan pituisia DNA-juosteen pätkiä, jotka muodostavat eräänlaisen geneettisen sormenjäljen. MS-AFLP-menetelmässä käytetyt restriktioentsyymit ovat metylaatioherkkiä eli katkaisevat DNA-juosteen vain kohdista, joissa metyyliryhmä on läsnä. Tällöin tuloksena on yksilön epigeneettinen sormenjälki. Myös kaksostutkimukset yhdistetään usein epigenetiikkaan. Perimältään identtisten yksilöiden väliset erot ilmiasussa ovat seurausta lähinnä erilaisista ympäristötekijöistä ja epigeneettisestä säätelystä tai näiden kahden tekijän yhteisvaikutuksista. Etenkin ihmisten kohdalla edellä mainittujen tekijöiden vaikutuksia on todella vaikea arvioida. On myös muistettava, että kaikilla eliöillä jo pelkkä epigeneettisten mekanismien satunnaisuus, kuten esimerkiksi metylaation epäonnistuminen voi aiheuttaa poikkeavuuksia epigenomiin, mikä voi vaikuttaa yksilön ilmiasuun ympäristötekijöistä riippumatta. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 15 Epigeneettisten mekanismien on myös arveltu edesauttaneen monisoluisten eliöiden syntyä, kun esimerkiksi hyppivien geenien aiheut tamien kromosomimuutosten seurauksena kahdentuneet geenit ovat saaneet uusia tehtäviä soluryhmien erilaistuessa kudoksiksi (Fedoroff 2012). Kasveilla geenien luennan epigeneettinen ohjaus puolestaan saattaa kompensoida käyttäytymiseen perustuvien säätelykeinojen puutetta, mikä selittää osaltaan kasvilajien epigenomien monimuotoisuuden (Fedoroff 2012). Epigeneettiset signaalit mutkistavat periytymistä Yksittäisten geenien määräämien ominaisuuksien periytyminen noudattaa yleensä Mendelin lakeja, joiden avulla eri genotyyppien ja niiden määräämien ominaisuuksien todennäköisyys jälkeläisissä voidaan ennustaa. Toisinaan mendelistisen periytymisen säännöt eivät kuitenkaan toteudu, ja jälkeläinen voi periä jonkin ominaisuuden vain toiselta vanhemmaltaan. Epigeneettisten vaikutusten havaitseminen on joissakin tapauksissa muuttanut käsitystämme hyvin yksinkertaistenkin ominaisuuksien periytymisestä. Esimerkkinä mainittakoon keltakannusruoho (Linaria vulgaris), jonka kukan viisi terälehteä muodostavat normaalisti neljään bilateraalisesti jakautuneeseen liuskaan päättyvän putken. Carl Linnaeus havaitsi jo 250 vuotta sitten lajilla kukkamuodon, jossa kaikki viisi terälehteä olivat keskenään symmetrisiä ilman havaittavaa bilateraalisuutta. Symmetristä kukkamuotoa pidettiin resessiivisen mutanttigeenin aiheuttamana, kunnes Cubas ym. (1999) havaitsivat, että symmetrisillä kasveilla keskeinen kukanmuotoon vaikuttava Lcyc-geeni on metyloitunut ja näin ollen toimimaton. Sekä kukan muoto että Lcyc-geenin metyloitumisaste periytyvät sukupolvelta toiselle, mutta geenin DNAsekvenssissä ei siis esiinny kukan muotoon vaikuttavaa muuntelua. Epigeneettiset merkit voivat kehittyä uudelleen joka sukupolvessa ympäristöstä tulevien signaalien synnyttämänä (geenien leimautuminen), mutta niiden on myös havaittu siirtyvän sukupolvelta toiselle tai mahdollisesti jopa 16 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 hyppäävän yhden sukupolven yli (Daxinger & Whitelaw 2012). Epigeneettisen informaation siirtymisen mekanismit ovat kuitenkin vielä puutteellisesti tunnettuja, eikä sukupolvien yli hyppäävästä epigeneettisestä periytymisestä ole toistaiseksi täysin vakuuttavaa todistusaineistoa. On myös syytä korostaa, että epigeneettiset muutokset ovat DNA-juosteessa tapahtuvista emäsmuutoksista poiketen aina palautuvia. Epigeneettiset signaalit voivat periytyä sukupuolisidonnaisesti Yksilöissä tapahtuvien epigeneettisten signaalien eli geenien toimintatilojen muutosten laukaisijana voi toimia monet ekologiset tekijät, kuten laiduntavien eläinten aikaansaama epigeneettinen muuntelu ravintokasvipopulaatioissa ja/tai vanhempien käyttäytyminen. Esimerkiksi McGillin yliopistossa Kanadassa toiminut tutkimusryhmä havaitsi, että isorotan poikasista kehittyi rohkeita ja rauhallisia aikuisia, jos emo hellitteli ja nuoli niitä ensimmäisten elinviikkojen aikana, ja että helliminen aiheutti muutoksia rottien hippokampuksen hermosolujen geenien metyloitumisasteeseen (Francis ym. 1999). Nuorena hellyyttä saaneet rottanaaraat kohtelivat myös omia jälkeläisiään samalla tavoin, ja näin sekä käyttäytymispiirteet että niiden vaikutukset jälkeläisiin siirtyivät sukupolvelta toiselle. Ympäristön aikaansaamat epigeneettiset muutokset voivat siirtyä sukupolvelta toiselle myös sukusoluissa tapahtuneiden geenien toimintaan liittyvien muutosten kautta. Australialainen tutkimusryhmä osoitti nisäkäskoiraiden kokemien ympäristöolojen vaikutusten voivan periytyä jälkeläisille epigeneettisesti sperman välityksellä (Ng ym. 2010). Tutkijat selvittivät ylipainon ja diabeteksen välistä yhteyttä tarjoamalla koirasrotille rasvapitoista ravintoa ja havaitsivat tällaisen ravinnon aiheuttavan glukoosi-insuliinitasapainon heikkenemistä paitsi koirailla itsellään myös niiden naaraspuolisilla jälkeläisillä. Ainoaksi selittäväksi tekijäksi jäi, että rottakoiraat olivat periyttäneet tyttärilleen spermassaan X-kromosomin, jossa joidenkin geenien toiminta oli muuttunut (pojilleen koiraat periyttävät vain Y-kromosomin). Lisäk- si sekä Gappin että Mansuyn ryhmät osoittivat keväällä 2014 julkaistuissa tutkimuksissaan (Bohacek ym. 2014, Gapp ym. 2014), että hiirten nuorena kokema stressi aiheuttaa niille depres siota ja lisää samalla useiden geenien toimintaan vaikuttavien mikro-RNA-molekyylien määrää soluissa. Lisääntynyt mikro-RNA:n tuotanto säilyi koiraiden spermassa seuraavaan sukupolveen ja depressiivinen käyttäytyminen jälkeläisissä aina kolmanteen sukupolveen asti. David Crewsin ryhmä Texasista Yhdysvalloista osoitti myös, että ympäristön aikaansaamat epigeneettiset muutokset voivat vaikuttaa eläinten käytökseen useiden sukupolvien jälkeen. Tutkijat käsittelivät naarasrottia sienimyrkyllä (vinclozolin) ja laittoivat kyseisten naaraiden ja kontrolliryhmän naaraiden kolmannen sukupolven jälkeläiset erilaisiin käyttäytymistesteihin. Kokeet osoittivat myrkkyä saaneiden rottanaaraiden jälkeläisten olevan kontrollirottia levottomampia ja stressaantuneempia, minkä lisäksi niillä oli havaittavissa stressiin liittyviä muutoksia tiettyjen aivosolujen toiminnassa (Crews ym. 2012). Sama tutkimusryhmä oli jo aiemmassa kokeessa havainnut sienimyrkkykäsittelyn vaikuttavan epigeneettisesti myös rottien parinvalintaan vielä useita sukupolvia käsittelyn jälkeen (Crews ym. 2007). Epigeneettinen periytyminen voi johtua myös sukusolujen sukupuolikromosomeissa tapahtuneista muutoksista, jotka ohjaavat eri sukupuolta olevien yksilöiden kehittymistä alkiovaiheesta lähtien. Ympäristössä tapahtuvat muutokset voivat esimerkiksi nisäkkäillä saada aikaan periytyviä epigeneettisiä muutoksia eri sukupuolilla eri elämänvaiheissa (Dunn ym. 2011). Vaikka kohdun olosuhteet voivat vaikuttaa molempien sukupuolten yksilöiden kehittymiseen ja epigeneettisten signaalien syntyyn, niiden vaikutukset ovat monilla lajeilla periytyviä vain naarailla, joilla munasolujen kehitys alkaa jo sikiövaiheessa. Esimerkiksi ihmisellä munasolut kehittyvät sikiökaudesta varhaislapsuuteen, kun taas siittiöt alkavat muodostua vasta murrosiässä, joten ympäristötekijöille altistuminen kohdussa tai vauvaiässä voi aiheuttaa sikiön kehittyviin sukusoluihin epigeneettisesti periytyviä muutoksia vain tytöillä. Tämä tieto auttaa ymmärtämään uumajalaisten Lars Olov Bygrenin ja Gunnar Kaatin sekä lontoolaisen Marcus Pembreyn tutkimusta ruotsalaisen Ylikainuun (ruots. Överkalix) kunnan väestöstä. Tutkimuksessa selvitettiin isovanhempien nuoruusiässä saaman ravinnon määrän ja laadun vaikutusta heidän lastenlastensa terveyteen ja elinikään. Lapsuutensa yltäkylläisyydessä viettäneiden miesten miespuolisilla lastenlapsilla ja samanlaisissa olosuhteissa eläneiden naisten naispuolisilla lastenlapsilla oli normaalia suurempi riski sairastua diabetekseen (Kaati ym. 2002). Isoäideillä kriittinen vaihe periytyvien epigeneettisten muutosten tapahtumiselle oli sikiövaihe ja varhaislapsuus, kun taas isoisillä se osui nuoruusvuosien lopulle, eli aikaan jolloin siittiöt alkavat muodostua. Pembrey jatkoi tutkimuksia samasta aiheesta ja havaitsi, että nuoresta asti tupakoineiden miesten pojat, mutta eivät tyttäret, olivat aikuisena ikätovereitaan lihavampia (Pembrey ym. 2006). Epigeneettiset muutokset voivat nopeuttaa uudenlaisiin ympäristöihin sopeutumista Synteettisen evoluutioteorian mukaan ainoa uuden periytyvän muuntelun lähde on satunnaisista mutaatioista peräisin oleva geneettinen muuntelu. Luonnonvalinta suosii parhaita yksilöitä, jolloin valinnan kohteena olevat vaihtoehtoiset, havaittavan ilmiasun eron tuottavat geenimuodot eli alleelit yleistyvät populaatiossa, vaikka varsinkin pienissä populaatioissa myös sattumalla ja muuttoliikkeen määrällä voi olla suuri vaikutus prosessiin. Valinta johtaa ajan kuluessa evolutiiviseen muutokseen, joka saa populaation sopeutumaan paremmin vallitseviin ympäristöoloihin. Tällainen evoluutio on kuitenkin yleensä hidasta, sillä uusien hyödyllisten mutaatioiden syntyminen on harvinaista ja yksittäiset mutaatiot yleensä häviävät ennen kuin ehtivät levitä populaatiossa. Koska epigeneettisiä muutoksia tapahtuu yleensä useissa yksilöissä samanaikaisesti, ne voivat auttaa populaatioita selviämään ympäristöissä, joissa muutokset ovat liian nopeita varsi- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 17 naisten geneettisten muutosten tapahtumiselle. Elinkykyyn liittyvien ominaisuuksien joustava kehitys tai muuttuminen (fenotyyppinen plastisuus) on yleistä erityisesti kasveilla, joilla epigeneettisten muutosten on havaittu lisääntyvän esimerkiksi silloin kun lajien välillä tapahtuu risteytymistä, kun tietyn lajin kromosomisto moninkertaistuu ja/tai kun sen populaatiokoossa tapahtuu rajuja muutoksia (Rapp & Wendel 2005). Erityisesti pienet populaatiot ovat herkkiä myös muunlaiselle ympäristötekijöiden aiheuttamalle stressille, sillä niiden geneettinen monimuotoisuus on yleensä vähäistä, eivätkä ne siksi pysty vastaamaan ympäristön aiheuttamiin valintapaineisiin. Epigeneettisten muutosten kautta yksilöiden välinen muuntelu saattaa kuitenkin lisääntyä ja populaatiot pystyvät näin vastaamaan ympäristön haasteisiin ja sopeutumaan nopeasti muuttuviin olosuhteisiin, mikä antaa lisäaikaa geneettiselle sopeutumiselle. Sekä kasveilla että hyönteisillä geenien toiminnassa tapahtuu myös paljon vuodenaikojen vaihteluun liittyviä palautuvia muutoksia, joista ainakin osan tiedetään olevan epigeneettisen säätelyn alaisia. Epigenetiikka vetää evoluution mutkat suoriksi Epigeneettinen palapeli on yhä kaukana ratkaistusta: esimerkiksi epigeneettinen koodi, eli sääntö jonka mukaan solu tulkitsee epigenomia, on toistaiseksi tuntematon. On myös vaikea ymmärtää, kuinka tietyt epigeneettiset muutokset säilyvät kromosomeissa sukupolvelta toiselle sukusoluissa tapahtuvasta puhdistuksesta ja uudelleenohjelmoinnista huolimatta. Merkittäviä tulevaisuuden tutkimuskohteita ovat myös epigeneettisen muuntelun laajuus ja pysyvyys luonnonpopulaatioissa sekä epigeneettistä muuntelua aiheuttavien ympäristötekijöiden tunnistaminen. Epigenetiikan lainalaisuuksien ymmärtämisellä on suuri merkitys esimerkiksi tutkittaessa lajien ekologisia vuorovaikutuksia, lajien sopeutumista muuttuviin ympäristöolosuhteisiin, tulokaslajien leviämistä ja ympäristökemikaalien epigeneettisiä vaikutuksia. Haasteena on myös miettiä, tulisiko populaatioiden 18 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 epigeneettinen muuntelu mieltää osaksi luonnon monimuotoisuutta ja sisällyttää siten myös luonnonsuojelun piiriin. Uudet tutkimustulokset epigeneettisestä periytymisestä haastavat myös synteettisen evoluutioteorian, jossa – päinvastoin kuin Darwinin alkuperäisessä mallissa – hankittujen ominaisuuksien periytyminen jätetään täysin huomiotta. Myös hyppivien geenien metylaation purkautumisen on arvioitu voivan aiheuttaa kromosomistossa äkillisiä muutoksia, jotka voivat johtaa jopa lajiutumiseen. Evoluutioteoriaa tulisikin näin ollen laajentaa kattamaan myös nämä periytyvät geenien toimintamalleihin vaikuttavat epigeneettiset muutokset, joilla voi olla merkittävä rooli sekä paikallisiin olosuhteisiin sopeutumisessa että luonnon monimuotoisuuden kartuttamisessa (kuva 1). Uraauurtaviksi mainostettuihin havaintoihin tulee kuitenkin suhtautua kriittisesti, sillä epigenetiikan tietämyksemme on vasta rakentumassa, ja kyseisiin havaintoihin sisältyy usein tulkinnanvaraisuutta. Kirjallisuus Bohacek J., Farinelli M., Mirante O., Steiner G., Gapp K., Coiret G., Ebeling M., Durán-Pacheko G., Iniguez A.L., Manuella F., Moreau J.-L. & Mansuy I.M. 2014. Pathological brain plasticity and cognition in the offspring of males subjected to postnatal traumatic stress. Molecular psychiatry. doi:10.1038/mp.2014.80 Bonasio R., Tu S. & Reinberg D. 2010. Molecular signals of epigenetic states. Science 330: 612–616. Bossdorf O., Richards C.L. & Pigliucci M. 2008. Epigenetics for ecologists. Ecology Letters 11: 106–115. Crews D., Gillette R., Scarpino S.V., Manikkam M., Savenkova M.I. & Skinner M.K. 2012. Epigenetic transgenerational inheritance of altered stress responses. Proceedings of the National Academy of Sciences 109: 9143–9148. Crews D., Gore A.C., Hsu T.S., Dangleben N.L., Spinetta M., Schallert T., Anway M.D. & Skinner M. 2007. Transgenerational epigenetic imprints on mate preference. Proceedings of the National Academy of Sciences 104: 5942–5946. Cubas P., Vincent C. & Coen E. 1999. An epigenetic mutation responsible for natural variation in floral symmetry. Nature 401: 157–161. Daxinger L. & Whitelaw E. 2012. Understanding transgenerational epigenetic inheritance via the gametes in mammals. Nature Reviews Genetics 13: 153–162. Dunn G.A., Morgan C.P. & Bale T.L. 2011. Sex-specifity in transgenerational epigenetic programming. Hormones and Behaviour 59: 290–295. Fedoroff N.V. 2012. Transposable elements, epigenetics, and genome evolution. Science 338: 758–767. Francis D., Diorio J., Liu D. & Meaney M.J. 1999. Nongenomic transmission across generations of maternal behaviour and stress responses in the rat. Science 286: 1155–1158. Gapp K., Jawaid A., Sarkies P., Bohacek J., Pelczar P., Prados J., Farinelli L., Miska E. & Mansuy I.M. 2014. Implication of sperm RNAs in transgenerational inheritance of the effects of early trauma in mice. Nature Neuroscience 17: 667–669. Ingrosso D., Cimmino A., Perna A.F., Masella L., De Santo N.G., De Bonis M.L., Vacca M., D’Esposito M., D’Urso M., Galletti P. & Zappia V. 2003. Folate treatment and unbalanced methylation and changes of allelic expression induced by hyperhomocysteinaemia in patients with uraemia. The Lancet 361: 1693–1699. Kaati G., Bygren L.O. & Edvinsson S. 2002. Cardiovascular and diabetes mortality determined by nutrition during parents’ and grandparents’ slow growth period. European Journal of Human Genetics 10: 682–688. Ng S.-F., Lin R.C.Y., Laybutt R.D., Barres R., Owens J.A. & Morris M.J. 2010. Chronic high-fat diet in fathers programs β-cell dysfunction in female rat offspring. Nature 467: 963–966. Pembrey M.E., Bygren L.O., Kaati G., Edvinsson S., Northstone K., Sjöström M., Golding J. & The ALSPAC Study Team. 2006. Sex-specific, male-line transgenerational responses in humans. European Journal of Human Genetics 14: 159–166. Portela A. & Esteller M. 2010. Epigenetic modifications and human disease. Nature biotechnology 28: 1057–1068. Rapp R.A. & Wendel J.F. 2005. Epigenetics and plant evolution. New Phytologist 168: 81–91. Rechavi O., Minevich G. & Hobert O. 2011. Transgenerational inheritance of an acquired small RNA-based antiviral response in C. elegans. Cell 9: 1248–1256. Shabalina S.A. & Koonin E.V. 2008. Origins and evolution of eukaryotic RNA interference. Trends in Ecology and Evolution 23: 578–587. Waterland R.A. & Jirtle R.L. 2003. Transposable elements: targets for early nutritional effects on epigenetic gene regulation. Molecular and Cellular Biology 23: 5293– 5300. Wolffe A.P. & Matzke M.A. 1999. Epigenetics: regulation through repression. Science 286: 481–486. Yoder J.A., Walsh C.P. & Bestor T.H. 1997. Cytosine methylation and the ecology of intragenomic parasites. Trends in genetics 13: 335–340. Zhang Y.-Y., Fischer M., Colot V. & Bossdorf O. 2013. Epigenetic variation creates potential for evolution of plant phenotypic plasticity. New Phytologist 197: 314–322. TIETOKIRJALLISUUDEN JA -KULTTUURIN TEESIT Suomalaisen tietokirja-alan vaikuttajat ovat koonneet tietokirjallisuuden ja -kulttuurin teesit. Teesit korostavat tietokirjallisuuden ja tietokulttuurin merkitystä suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin kehittymiselle. Mukana on konkreettisia ehdotuksia tietokirjallisuuden ja tietokulttuurin tukemiseksi. Teesit myös haastavat huolehtimaan kotimaisten kielten asemasta tieteen ja kulttuurin kielinä. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta ja Suomen tietokirjailijat ry järjestivät vuonna 2014 tietokirjallisuuden ja tietokulttuurin tilaa ja tulevaisuutta käsitelleitä tilaisuuksia. Keskusteluihin osallistui kustannusalan ja tiedemaailman ammattilaisia ja tietokirjailijoita. Keskustelu avattiin myös yleisölle Turun ja Helsingin kirjamessujen paneelikeskusteluissa. Tilaisuuksien viestit on koottu yhteen tavoitteiksi, joiden toteutuminen on edellytys tietokirjallisuuden ja -kulttuurin sekä suomalaisen osaavan yhteiskunnan menestykselle. Teesit löytyvät osoitteesta http://www.tjnk.fi/fi/arkisto/tietokirjallisuuden-teesit. Artikkelin kirjoittajat ovat ekologian ja evoluutiobiologian maisterivaiheen opiskelijoita Jyväskylän yliopistosta. Professori Anneli Hoikkala Jyväskylän yliopistosta on tarkastanut tieteellisen sisällön sekä auttanut kirjoitusprosessissa. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 19 Viktoriaaninen aika oli viestinnän ja informaation epookki Markus Mykkänen Samuel Morse näpelöi jännittyneenä korkeimman oikeuden istuntosalissa Washington DC:ssä johtokasan ympäröimää messinkistä laatikkoa. Hämmentyneet kongressiedustajat hänen ympärillään seurasivat, mitä levoton keksijä mahtaisi oudon näköisellä laatikollaan saada aikaiseksi. Päivä oli perjantai 24. toukokuuta ja aika hieman ennen kello kymmenentä vuonna 1844. Ihmettelyyn oli aihetta, sillä noin vuotta aiemmin samaiset edustajat olivat myöntäneet Morselle 30 000 dollaria tämän kokeen järjestämiseksi. Samuel Morse oli yhdistänyt kongressitalon 65 kilometrin päässä Baltimoressa sijaitsevaan toimistoon sähköjohdolla, jossa hänen toverinsa Alfred Vail odotti. Oudon näköisellä laatikolla tuotettiin johtoa pitkin sarja sähköisiä viivoja ja pisteitä (Von Brayer, 2005). Lähetetty viesti oli: ”Mitä Jumala onkaan tehnyt!” (What hath God wrought!). Tämä Morsen ystävän tyttären valitsema viesti purettiin Baltimoressa ja lähettiin uudelleen koodattuna takaisin kongressitaloon Washingtoniin. Sanomalehti New York Daily Tribune riemuitsi kolme päivää myöhemmin kuinka Morse oli hävittänyt tilan. Edustajat olivat vaikuttuneet näkemästään ja tästä alkoi voimakas lennätinjohtojen vetäminen. Aikaa ei ehtinyt kulua kuin reilut kaksikymmentä vuotta ja koko Yhdysvallat oli verkotettu lennätinjohdoilla. Morsen keksintö aloitti viktoriaanisen ajan suurimman saavutuksen eli sähköisen informaation epookin, nyt jo 170 vuotta kestäneen ajanjakson, joka mullisti koko viestinnän historian. Tuota toukokuista aamua on yleisesti nimitetty sähköisen informaation ja viestinnän syntymäpäiväksi (von Brayer, 2005). Ennen 1800-lukua tiedonvälitys paikasta toiseen oli muuttunut vain vähän edeltäneen 20 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 tuhannen vuoden aikana. Vaikka teollistuminen ja yhteiskuntien muutokset olivat nopeita, niin viestit paikasta toiseen liikkuivat edelleen ihmisten välityksellä ja nopein tapa lähettää tietoa onnistui hevosella. Viestinnän keksintöjen alkuvaiheessa kehiteltiin useita optisia lennättimiä. Tällaisiksi semaforeiksi kutsuttuja järjestelmiä olivat muun muassa erilaiset mekaaniset opastimet ja signaaliliput, joiden katselemiseen tarvittiin yleensä kaukoputki. Opastimien eri asento merkitsi erilaista sanomaa. Optisia lennättimiä otettiin ahkerasti käyttöön Napoleonin ajan Ranskassa, jossa Claude Chappen semaforitornien ketju oli kuitenkin riippuvainen hyvästä säästä eikä se toiminut öisin. Ensi askeleet sähköiselle lennättimelle oli otettu (How the Victorians Wired the World, 2000). Keksijöiden ja laitteiden kilpajuoksu Morse ei ollut ensimmäinen, joka hyödynsi sähkön ja magnetismin käyttöä viestinnässä. Lennätin oli keksitty jo aiemmin Lontoossa, kun William Fothergill Cooken ja sir Charles Wheatstonen kehittelemä laite otettiin kaupalliseen käyttöön 1838 (von Brayer, 2005). Heidän keksintönsä käytti viittä eri neulaa, joita ohjattiin sähkövirralla. Sähkövirran avulla neulat kääntyivät joko oikealle tai vasemmalle ja sanomaa tulkittiin neulojen eri asennoilla. Jatkokehittelyssä Euroopassa oltiin vahvasti Morsen kannoilla ja osin tekniikka kehitettiin lähes rinta rinnan. Morsen tekniikka jäi elämään erityisesti siksi, että hän oli halukas puolustamaan patenttiaan Atlantin molemmin puolin (How the Victorians Wired the World, 2000). Morse uskoi jo laitettaan kehittäessään, että koko maailma saadaan verkotettua hänen keksintönsä avulla. Morsen kehittämä järjestel- mä oli myös käyttökelpoisempi, koska hän oli ensimmäinen, joka alusta lähtien paneutui koodaamisen ongelmaan eli kuinka sähköiset signaalit saadaan käännettyä sanalliseksi informaatioksi (von Brayer, 2005). Morse pohti, mikä olisi tehokkain tapa valita aakkosten kirjaimia vastaavia symboleja, jotka koostuvat pisteistä, viivoista ja välilyönneistä. Hän liitti lyhimmät signaalit eniten käytettyihin kirjaimiin ja pisimmät harvinaisiin kirjaimiin. Keksintönsä myötä häntä voidaan kutsua sähköisen informaation ensimmäiseksi ”ohjelmistokehittäjäksi” (von Brayer, 2005). Taiteen tappio oli tieteen voitto Lennättimen kehittämiseen Morsen ohjasi epäonnistunut ura taidemaalarina ja kongressiedustajana. Taiteilijana mainetta ja omaisuutta himoinnut Morse pettyi pahoin, kun häneltä ei tilattu freskoa Washington Capitolin rotundaan. Urallaan Morse signeerasi silti yli 300 itsemaalaamaansa muotokuvaa. Taideuran alkuperäinen motiivi oli olla opettaja ja uudistaja, eikä hän halunnut tuolloin popularismin tasapäistävän nuoren Yhdysvallan kansallista kulttuuria. Suuri yleisö ei kuitenkaan ollut innostunut Morsen taiteesta ja hylkäsi hänet (von Brayer, 2005). Seuraavaksi Morse haki julkiseen virkaan ja sittemmin kongressiin. Hänen kansallismielinen, muukalais- ja katolisuudenvastainen asenteensa ei kuitenkaan miellyttänyt äänestäjiä. Lennättimen kehittäminen tarjosi Morselle mahdollisuuden opettaa, viestiä ja välittää tietoa. Hänelle lennätin oli uusi moderni tapa tähän, jota taide oli tehnyt jo vuosisatojen ajan. Hän sai ajatuksen nopeamman viestintätavan kehittämisestä, kun tieto hänen vaimonsa kuolemasta ja hautajaisista saapui myöhässä Washingtoniin hänen ollessaan maalaamassa (von Brayer, 2005). Lieke-posti saapui Suomeen Euroopassa Morsen lennätin omaksuttiin nopeasti ja vuonna 1851 siitä tuli standardi. Ainoastaan Iso-Britannia pitäytyi toistaiseksi Cooken ja Wheatstonen järjestelmässä. Sähkölennätin saapui reilussa kymmenessä vuodessa Suomeen- kin. Optisia lennätinasemia oli ollut käytössä jo 1800-luvun alkupuolelta asti (Perälä, 2007). Sähköistä lennätintä kutsuttiin ensiksi liekepostiksi. ”Liekkeen tuttavuudesta on myös tullut, nykyisimpinä aikoina se sangen hyödyllinen keino, jolla saadaan tietoja kulkemaan yhdessä silmän-räpäyksessä monet peninkulmat”, kirjoitti varhaisnykysuomeksi rovasti Antero Warelius vuonna 1855. Tuon ajan tieteellisille asioille keksittiin usein omakielisiä vastineita, joita Warelius esitteli kirjassaan Enon Opetuksia Luonnon asioista. Warelius käytti sähkön asemesta kehittelemäänsä termiä lieke. Hänen kuvauksessaan lennätinasemat tekivät ”lieketemppuja”, joiden avulla lähetetyt sanat ymmärretään (Karvonen, 1999; 2002). Ensimmäinen lennätinlinja avattiin Helsingin ja Pietarin välille heinäkuussa 1855, johon käskyn oli antanut tsaari Nikolai I vuotta aiemmin. Sotilaallisiin tarkoituksiin tarkoitettu linja kulki myös Viipurin, Lappeenrannan, Kouvolan, Orimattilan ja Tuusulan kautta. Aluksi lennätintä sai käyttää vain venäjäksi, mutta pian sanomien lähettäminen ruotsiksi sallittiin ja lopulta vuonna 1863 myös suomeksi. Vuonna 1870 lennätin oli levinnyt koko Suomeen ja lennätinkonttoreita oli jo 26 kappaletta (Perälä, 2007; Finnica Kymenlaakson toimitus, 2005). Kaapeli Atlantin yli Lennätin ja sen myötä ristiin rastiin vedetyt lennätinjohdot herättivät aluksi kummastusta ja pelkoa ihmisissä. Teknologian tuntemus oli vähäistä ja ihmisten keskuudessa mietittiin huolestuneena, mitkä olisivat tämän ”sähköisen viestinnän” vaikutukset pitkällä aikavälillä. Pelättiin, että sähkö imeytyisi johdoista maahan ja tiheäänrakennetut kaupungit räjähtäisivät imeytymisen takia. Vuosisadan puoleen väliin mennessä yhtään kaupunkia ei kuitenkaan räjähtänyt ja lennättimen sekä johtojen leviäminen jatkui nopeana. Vuonna 1854 yhdysvaltalainen miljonääri Cyrus Field alkoi suunnitella lennätinkaapelin vetämistä Atlantin yli Eurooppaan. Hän oli siirtynyt 33-vuotiaana eläkkeelle rikkaana paperikauppiaana. Neljän vuoden suunnittelutyön ja T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 21 kahden epäonnistuneen yrityksen jälkeen Field lopulta onnistui. Kahteen sota-alukseen oli lastattu noin 2 000 kilometrin edestä lennätinkaapelia ja ne tapasivat Atlantin puolessa välissä. Ne yhdistivät johdot ja purjehtivat vastakkaisiin suuntiin. Lopulta elokuun 4. vuonna 1858 kaapeli yhdistettiin onnistuneesti Irlannin ja Newfoundlannin välille. Parin viikon kuluttua linja otettiin virallisesti käyttöön, kun 15.8.1858 Ison-Britannian kuningatar Viktoria lähetti linjaa pitkin viestin Yhdysvaltojen presidentti James Buchananille, joka hetkeä myöhemmin vastasi viestiin (Harrison, 2011; The Great Transatlantic Cable, 2004). Field nostettiin yhdysvaltalaisissa lehdissä suureksi sankariksi. Häntä verrattiin ilmestyskirjan enkeliin, joka toisella jalalla seisoo maalla ja toisella meressä. Hänen ylistettiin hävittäneen ajan kulun, kun taas Morse oli hävittänyt tilan reilu vuosikymmen aiemmin. Kolme viikkoa linjan vetämisen jälkeen se kuitenkin lakkasi toimimasta. Kesti vuoteen 1866 asti ennen kuin Field korjasi lopullisesti linjan toimivaksi parannetulla kaapelillaan (Burns, 2011). Lennätin yhdisti markkinat Pysyvä yhteys Amerikan ja Euroopan välillä merkitsi suurta edistysaskelta liiketoiminnalle. Ennen lennätinyhteyttä viestien lähettäminen Atlantin yli oli kestänyt laivamatkan verran eli kolme viikkoa. Vuonna 1871 Wall Streetin ja Lontoon pörssien välillä lähetettiin jo yli 42 000 sähkettä. Valuuttamarkkinat hyötyivät nopeasta viestiyhteydestä merkittävästi, sillä kullan hinnan muutokset voitiin nyt viestiä yli rajojen välittömästi (How the Victorians Wired the World, 2000). Koska hintatietoja pystyttiin nyt viestimään uudella tavalla, niin myös perinteinen kaupankäynti hyötyi. Esimerkiksi kalakauppiaat pystyivät nyt tiedustelemaan hintatietoja etukäteen ennen kuin lähettivät lastinsa satamasta markkinoille. Ennen erillään toimivista yksittäisistä markkinoista eri kaupungeissa tulikin viestiyhteyden myötä yhdet yksittäiset markkinat. Lennättimen kautta viestitty tieto alkoi määrittää markkinoita niin paikallisesti kuin kansainvälisesti. Uusi viestintämuoto ei silti herättänyt kaikissa 22 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 ihastusta. Jo vuonna 1868 amerikkalaiset kauppiaat kritisoivat, kuinka uusi viestintämuoto on tehnyt liiketoiminnasta ympärivuorokautista (How the Victorians Wired the World, 2000). Modernin keskiluokkaisen naisen ammatti Lennätinoperaattorit olivat etuoikeutetussa asemassa. Heillä oli pääsy tietoon ensimmäisenä. Uusi teknologia paransi myös naisten asemaa, kun yhtäkkiä koulutetut keskiluokan naiset olivat ihanteellisia lennätinoperaattoreita. He tienasivat kohtuullisesti eivätkä menettäneet työnsä takia statustaan. Heitä pidettiin moderneina ja heillä oli uudenlaiset kontaktit maailmaan ja ympäristöönsä, aiemmin perinteisen kotiin eristäytymisen sijaan (How the Victorians Wired the World, 2000). Kahdessakymmenessä vuodessa maailmaan oli syntynyt uusi ammatti, jossa työskenteli jo 78 000 miestä ja naista. Sähköttäjät olivat yhteisöllinen ammattiryhmä, joka jakoi oman erityisen kielensä, eräänlaisen viivojen ja pisteiden netiketin. Pitkään työssä olleet tunnistivat toisensa tavasta, jolla lähettivät sanomaa. Tutun sähköttäjän kanssa saatettiin linjoja pitkin vaihtaa vitsejä, juoruja ja yksityisasioitakin. Lennätit käyttivät hiljaisia aikoja hyväkseen ja saattoivat pelata sakkia keskenään ja vaihtaa siirrot lennättimen välityksellä. ”Tsättääminen” oli myös hyvin yleistä ja nettikielen tuoreena ilmiönä pidettyjä lyhenteitä käytettiin säännöllisesti keskinäisessä viestinnässä. Alalle vastatulleita taas testattiin syöttämällä viestiä mahdollisimman nopeasti (How the Victorians Wired the World, 2000). Lennättäjien välille syntyi romansseja ja jotkut menivät keskenään naimisiinkin. Yksi avioliitto on todistetusti solmittu lennättimen välityksellä. Vuonna 1876 sähköttäjät Clara E. Choat ja William H. Storey vihittiin Camp Grantissa Arizonassa (Lee, 1993). Armeijan tukikohdassa työskennellyt Storey ei päässyt vapaalle häitä varten, eikä tukikohdassa ollut pappia, joten hääpäiväksi Choat matkusti lähes 1 000 kilometriä San Diegosta Arizonaan. Vihkimisen suorittanut pappi sekä morsiamen perhe oli San Die- gon lennätintoimistossa ja häävieraina linjalla olevat sähköttäjät. Vihkitoimitus suoritettiin sähkösanomien välityksellä (Lee, 1993). Median ja valtiollisen tiedonvälityksen murros Talousmaailmasta alkanut viestinnän vallankumous laajeni median ja valtioiden osaksi ja muokkasi näiden luonnetta. Vaikka sanomalehtiä oli ollut jo kahden sadan vuoden ajan, median uutiset olivat tuolloin tapahtumaiältään jo vanhoja sekä hyvin usein muista lehdistä kopioituja artikkeleita. Lennättimen myötä uutisia alkoi tulvia eri puolilta maailmaa. Alkoi kilpailu siitä, kuka ehtii uutisoimaan ensimmäisenä. Eri puolille maailmaa syntyi uutistoimistoja vuodesta 1848 lähtien. Aluksi nämä keskittyivät lähettämään vain taloudellista tietoa, mutta myöhemmin muustakin uutistuotannosta tuli osa niiden toimintaa. Esimerkiksi Reutersin ohjeistus vuodelta 1888 käski sähköisesti uutisoimaan erityisesti muun muassa tulipaloista, räjähdyksistä, tulvista, laivaonnettomuuksista ja sensaatiomaisista murhista. Sähköttämisessä perittiin maksua sanoja kohden, joten journalistit kehittivät lyhyen formaatin kirjoittaessaan asioista. Esimerkiksi pitkät kuvailevat uutisjutut kaukomaiden sodista korvautuivat osin lyhyillä sähkösanomilla. Uutiset ulkomailta mahdollistivat sanomalehtien kasvamisen ja joidenkin lehtien ilmestymistahti kasvoi. Kaukomaiden uutiset mahdollistivat lukijoille laajemman kuvan maailman tapahtumista. Esimerkiksi tietoja Yhdysvaltojen presidentti James Garfieldin ampumisesta ja hänen yrityksistään toipua lopulta kuolemaan johtaneista laukauksista lähetettiin lennättimellä jatkuvasti ulkomaisille lehdille (How the Victorians Wired the World, 2000). Kun tiedon määrä lennättimen myötä lisääntyi, niin valtioille tuli entistä tärkeämmäksi salata tietojaan. Krimin sotaa (1853–56) pidetään ensimmäisenä sotana, jossa lennättimellä ja kansainvälisellä medialla oli suuri merkitys. Suuria sotajoukkoja pystyttiin nyt nopeasti johtamaan kaukaisesta tukikohdasta. William Russel, jota pidetään yhtenä ensimmäisistä sotakirjeenvaihtajista, uutisoi brittien sotaponnistuksista päivit- täin lennättimen välityksellä. Tiedonvälityksen tehostuminen osoittautui kuitenkin kaksiteräiseksi miekaksi, sillä nopeasti saadut sotaraportit armeijan edesottamuksista suututti britit, jonka myötä yleinen mielipide pakotti istuvan hallituksen eroamaan (How the Victorians Wired the World, 2000). Britit loivat toimillaan 1800-luvulla imperiumin, jonka yllä ei aurinko laskenut. He myös loivat vedenalaisilla lennätinkaapeleillaan viestintäimperiumin, jonka myötä jokaiseen mantereeseen voitiin olla yhteydessä. Morsen perintö elää tänäkin päivänä. Morsen luoman teknologisen ratkaisun pohjalle yhdysvaltalainen Claude Shannon loi sata vuotta myöhemmin teorian, joka on tuntemamme informaatioteknologian kulmakivi (von Brayer, 2005). Sen myötä on voitu suunnitella ja tuottaa laitteita, jotka välittävät sähköistä informaatiota halvalla ja tehokkaasti. Lähteet Baeyer, H. C. von (2005). Informaatio. Tieteen uusi kieli. Terra Cognita. Burns, Bill. (2011). History of the Atlantic Cable & Undersea Communications. http://atlantic-cable.com/Field/ Viitattu 11.8.2014. Harrison, Elliot. (2010). Cyrus W. Field – Paper Merchant. http://atlantic-cable.com/Field/papermerchant.html Viitattu 18.8.2014. How the Victorians Wired the World. (2000). http://youtu.be/ K6_R70S1pLg Viitattu 14.7.2014. Finnica Kymenlaakson toimitus. (2005). Lennätin kutistaa Suomen. http://www.finnicakymenlaakso.fi/tietoliikenne/lennatin/artikkeli.php?id=7 Viitattu 14.7.2014. Karvonen, Erkki. (1999). Enon opetuksia Luonnon asioista. http://people.uta.fi/~tierka/enopet.html Viitattu 14.7.2014. Karvonen, Erkki. (2002). Johdatus viestintätieteisiin. http:// viesverk.uta.fi/johdviest/viesthistoria/sahkomedia. html Viitattu 14.7.2014. Lee, Steve. (1993). A Celebration Across the Miles. The Presscot Courier. http://news.google.com/newspapers?nid= 886&dat=19930620&id=7qBSAAAAIBAJ&sjid=m30 DAAAAIBAJ&pg=6460,2454323 Viitattu 11.8.2014. Perälä, Reijo. (2007). Lennätin mullisti tiedonvälityksen. http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/lennatin_mullisti_ tiedonvalityksen_25395.html#media=25400 Viitattu 14.7.2014. The Great Transatlantic Cable. (2004). http://www.pbs.org/ wgbh/amex/cable/peopleevents/p_field.html Viitattu 11.8.2014. Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston yhteisöviestinnän nuorempi tutkija ja vapaa toimittaja. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 23 Miten osaamisesta tehdään kansainvälinen menestystarina , Kansainväliset kongressit ovat keskeisimpiä foorumeita, joissa suomalaiset huippu tutkimukset, innovaatiot sekä niiden tekijät saadaan kansainvälisten toimijoiden ja medioi den tietoisuuteen. Mistä aloittaa kun käsissä on mahdollinen menestystarina? Finland Convention Bureau palvelee maksutta tieteentekijöitä matkalla kohti kansainvälisiä foorumeita: Miten oman tieteenalan kongressia voi hakea, mistä on mahdollista saada hankkeelle rahoitusta ja keiden kanssa olisi hyvä verkostoitua? Mistä alkutaipaleella olevien hankkeiden käynnistä miseen ja käytännön asioihin voi saada apua? www.fcb.fi Älä hautaa osaamistasi arkistoon Tule tapaamaan asiantuntijoitamme ja verkos toitumaan Kongressi 2015 tapahtumaan Finland Convention Bureaun Kongressiklinikalle (osasto nro 7, Veranda). Kongressi 2015 tapahtuman yhteydessä järjes tetään ke 25.3.klo 12–13 Pro Congress luento ja palkinnonjako. Finland Convention Bureaun myöntämä Pro Congress palkinto luovutetaan vuosittain ansioituneelle kongressien järjestäjälle. Tapahtuma on maksuton ja avoinna ke 25.3 klo 09:00–16:30 ja to 26.3. klo 09:00–16:00. Ilmoittaudu osoitteessa www.kongressimessut.fi. KATSAUKSIA Sattuma ja strategiset valinnat Ari Sihvola Tieteeltä odotetaan vastauksia ja ratkaisuja kompleksisiin yhteiskunnallisiin ja maapallon laajuisiin ongelmiin. Tiedettä prosessina ei kuitenkaan voi ohjata ennustettavaan suuntaan. Tutkimustyön arjessa ja tuloksissa sattuma on monella tasolla mukana. Tässä Tieteen päivien avajaispuheeseen perustuvassa kirjoituksessa pohdin sattuman ja strategisen tutkimuksen välistä jännitettä. Saksalainen fysiologi Emile du Bois-Reymond antoi toistasataa vuotta sitten pessimistisen vastauksen ihmisen kaikkitietävyyteen puhuessaan suurista maailmanarvoituksista ja niiden transkendenttisesta luonteesta: Ignoramus et ignorabimus. Emme tiedä ja sellaiseksi jäämmekin. Hänen maanmiehellään David Hilbertillä oli sen sijaan luja usko ihmismielen mahdollisuuksiin selvittää maailman salaisuudet. Hän julisti uhmakkaasti: Wir müssen wissen – wir werden wissen! (Meidän on pakko tietää, ja me tulemme tietämään!) Hilbert oli vaikutusvaltainen matemaatikko, joka kuuluisassa esitelmässään Pariisissa vuonna 1900 luetteli kymmenen suurta ratkaisematonta matemaattista ongelmaa. Yksi näistä oli niin sanottu Riemannin hypoteesi. Mutta yrityksistä huolimatta tähän päivään mennessä ei kukaan ole onnistunut todistamaan Riemannin hypoteesia oikeaksi tai vääräksi. Olemmeko tuomittuja jäämään ignoranteiksi Riemannin hypoteesin kohdalla? Vai onko sen todistus piilossa, systemaattisen haravoinnin ulottumattomissa, ehkä vain sattumalta löydettävissä? Vuoden 2015 Tieteen päivillä pohdittiin sattuman ja tieteen läheistä suhdetta. Historiasta löytyykin esimerkkejä, joissa sattuma on ollut ratkaisevassa asemassa merkittävien tieteellisten havaintojen keksimisessä. Kristoffer Kolumbus tiesi Maan pallon muotoiseksi, mutta arvioi sen koon neljä kertaa oikeata pienemmäksi. Tämän takia hän erehdyksessä uskalsi lähteä etsimään Orienttia purjehtimalla Atlanttia länteen. Matkalla tuli tunnetusti muutakin vastaan. Luigi Galvani, bolognalainen anatomian professori, tutki 1700-luvun lopulla eläinten hermofysiologiaa. Hänen havaitsi yllättäen, että sammakonreisi nytkähti, kun hän kosketti sen paljasta hermoa metallisella preparointiveitsellä ja samaan aikaan hänen kollegansa tuotti hankaussähkökipinöitä jonkin matkan päässä. Galvani luuli keksineensä uuden sähkön lajin, eläinsähkön, ja avasi samalla tien sähkökemiaan, joka taas teki mahdolliseksi jatkuvan sähkön lähteen, pariston. Ehkäpä tunnetuin esimerkki on Sir Alexander Fleming, joka syyskuussa 1928 teki pienen mutta merkittävän havainnon. Hän huomasi laboratorionsa nurkkaan vahingossa jätetyn bakteeriviljelmän keskellä puhtaan kohdan. Siihen oli laboratorion siivomattomissa olosuhteissa osunut homepesäke, jonka Fleming tunnisti Penicillium-sukuun kuuluvaksi sieneksi. Se osoittautui tehokkaaksi antibiootiksi, joka pystyi tuhoamaan monia patogeenibakteereja. Nimellä penisilliini se on sittemmin pelastanut lukemattomia ihmishenkiä. Monet keksinnöt kirjataan sattuman nimiin, ja tähän varmasti on syynä myös keksijöiden omat kuvailut tapahtumien kulusta. Sattuman sijaan ehkä usein on kuitenkin kysymys ennakoimattomuudesta. Tieteen luonteeseen kuuluu, ettei tutkimuksen kulkua voi etukäteen suunnitella. Tällöin tutkijalta vaaditaan uskoa visioonsa. Tahtotila ja draivi on oltava päällä. Valppaus on myös tarpeen: hänen on muistettava Louis Pasteurin sanat: ”Sattuma suosii valmistautu- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 25 nutta mieltä”. Alitajunnan on syytä olla virittynyt kohdalleen. Yllättävä havainto herättää valmistautuneessa mielessä assosiaatioita, jotka johtavat uusille, mahdollisesti oikeille jäljille. Ehkäpä sattumallakin on syynsä, mutta tieteen tulokset ovat siinä, että tulee jotain, jota ei pitänyt tulla. Mutta jotta tutkimuksen tulokset olisivat tiedettä, on ne dokumentoitava systemaattisesti ja saatettava julkiseksi vertaiskritiikin kautta ja tieteen foorumien ankarien sääntöjen mukaisesti. Tulosten on oltava testattavissa; julkaisun perusteella lukijan on pystyttävä toistamaan analyysi tai kokeet. Tekstin pitää olla yksiselittestä ja kurinalaista, värikkyys ja kaunopuheisuus saattavat olla haitaksi. Tieteellisessä julkaisuprosessissakin sattuma kurkistelee taustalta. Vertaisarviointi ei aina ole objektiivista, tieteellisten sarjojen toimittajat ja julkaisuarvioijat ovat ihmisiä. Koulukuntakiistoja löytyy muualtakin kuin humanistisista ja yhteiskuntatieteistä. Tiede itseäänkorjaavana järjestelmänä ja uuden tiedon tuottajana on kuitenkin osoittautunut erinomaiseksi innovaatioksi. On myös tärkeää huomata, että jos tulokset onkin tieteessä perusteltava ankaran täsmällisesti, niin luovan idean syntymistapahtumaa ei: inspiraatio saa tulla mistä vain, intensiivisen työnteon ja keskittymisen seurauksena, unessa tai vaikkapa peräti hallusinaation alaisuudessa. Taiteellinen luova hetki on varmastikin samantyyppinen, sattumalle altis, mutta toisin kuin tieteessä, taiteessa tulosta ei tarvitse perustella: taideteos on perustelu itsessään. Etsimään lähdetään sitä, minkä oletetaan olevan olemassa. Arkeologi käynnistää ”kaivinkoneen”. Asioiden on pakko paljastua kun riittävän syvälle kaivetaan. Sieltä tulee vastaan jotain, jota en ehkä odottanut, mutta se kyllä löytyy. Kaivamista parempi vertaus tutkimustyölle mielestäni on kuitenkin matka synkkään viidakkoon aarretta etsimään. Vaivalloisen etenemisen ja harharetkien jälkeen, pelottavien esteiden ja ryteikköjen takaa joku sen saattaa löytää. Mutta kuinka monen kohdalla sattuma esti löytämästä aarretta ja eksytti vain syvemmälle pimeyteen? Heistä ei enää koskaan kuulla mitään. Heidän 26 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 tarinansa kerrotaan hämärissä julkaisuissa, joista heidän artikkeleitaan ei kukaan lue eikä niihin viittaa, mikä nykyisessä bibliometriahuumassa on vielä vakavampaa. Mutta onko tiede vain löytöretkeilyä ja poikamaista viidakkoseikkailua? Ympärillämmehän on todellisia ongelmia. Maailmassa on hätää. Eikö tieteen velvollisuus ole auttaa? Miksi ei lääketiede ole pystynyt poistamaan maan päältä malariaa? Miksi insinööri ei osaa suunnitella absoluuttisen turvallista atomivoimalaa? Miksi ihmiset tappavat toisiaan – eikö yhteiskuntatiede löydä keinoja lopettamaan sodat? Tällaisiin kysymyksiin ei ratkaisu löydy tietenkään sattumalta. Tieteeltä odotetaan panosta suurten yhteiskunnallisten, taloudellisten ja globaalien kysymysten selvittämisessä. Onkin luonnollista odottaa, että julkista rahoitustukea nauttiva tiedeyhteisö antaa vastineeksi ympäröivää yhteiskuntaa ja maailmaa hyödyttäviä tuotteita: ongelmanratkaisuun kykeneviä maistereita ja tohtoreita, keskusteluun ja vuorovaikutukseen kykenevän ja halukkaan asiantuntijayhteisön, relevanttia tutkimusta, joka jalostuu yhteiskunnalliseksi vaikuttavuudeksi, uusiksi työpaikoiksi ja hyvinvoinniksi niin kotimaassa kuin rajojemme ulkopuolellakin. Tieteen yhteiskuntavastuu Esimerkkinä pyrkimyksistä kytkeä tiede lähemmin ympäröivään yhteiskuntaan voi mainita lokakuun lopussa valmistuneen kansleri emeritus Kari Raivion selvityksen tiedepohjaisen neuvonnan organisoimisesta poliittisen ja muunkin päätöksenteon tueksi. Tässä perusteellisessa raportissa pohditaan tutkimustiedon tuottajien ja käyttäjien rajapintaa, ja mahdollisuuksia saada päättäjien käyttöön mahdollisimman ajankohtainen, horisontaalisesti kattava ja jalostettu tutkittu tieto. Perusteena ovat kansainväliset esimerkit, politiikkatoimien tietopohjan laajentaminen, lainsäädännön laadun kohentaminen ja kansainvälisten neuvotteluasemien parantaminen tiedediplomatian avulla. (Voi tosin kysyä, kuinka paljon tutkijayhteisöllä on poliitikoille annettavaa tässä viimeisessä kohdassa; tiedemiesten parhaisiin hyveisiin ei diplomaattisuus taida kuulua.) Raivion raportin suosituksiin kuuluu mm. riittävillä resursseilla varustetun tiedeneuvonantajan viran perustaminen valtioneuvoston kansliaan ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan ja sen Tiedeakatemiajaoston roolin korostaminen tiedeanalyysien kokoamisessa. Raportti on käynyt lausuntokierroksella ministeriöissä ja tiedeyhteisössä. Jossain vaiheessa tiedämme, mihin konkreettisiin toimenpiteisiin se johtaa. Nykyinen tiedepolitiikan ilmapiiri Suomessa ja muuallakin korostaa tutkimuksesta saatavaa vastinetta. Yliopistot keskittävät voimiaan strategisiin painoalueisiin, joita ovat esimerkiksi energia, ympäristö, luonnonvarat, digitaalistuminen, terveys ja hyvinvointi. Viime kesänä voimaan tulleen Suomen Akatemiaa koskevan lain pohjalta on perustettu strategisen tutkimuksen neuvosto. Sen tehtävänä on rahoittaa ongelmakeskeistä, pitkäjänteistä ja ohjelmamuotoista tutkimusta, joka tuottaa ratkaisuja suomalaisen yhteiskunnan haasteisiin. Sen käytettävissä on vuosittain 57 miljoonaa euroa. Tämä on noin 3 % valtion nykyisestä kahden miljardin suuruisesta tutkimus- ja kehittämisrahoituksesta. Rahoitettava tutkimus on tarvelähtöistä ja hallinnon rajat ylittävää. Joulukuussa 2014 vahvistetut teema-alueet ovatkin kovin laajakantoisia: siellä esiintyy sellaisia sanoja kuin teknologiamurros, muuttuvat instituutiot, resurssiniukka yhteiskunta ja tasa-arvo. On erinomaista, että aiemmin sektoroitu tutkimusrahoitus on nyt tarjolla koko tiedeyhteisölle. Se on kuitenkin tarkassa kontrollissa: valtioneuvosto nimittää strategisen tutkimuksen neuvoston, päättää tutkimusten teemoista ja painopisteistä sekä vahvistaa rahoituspäätökset. Tämän vuoden tieteen päivien teeman näkökulmasta reunaehdot tuntuvat kovin tiukoilta. Tiede ei ole ratkaisuautomaatti. Suljetaanko ulkopuolelle sattuma, tieteen evoluution katalysaattori? Alexander Graham Bell sai patentin puhelimelleen vuonna 1876 ja aloitti liiketoiminnan, josta kasvoi merkittävä tietoliikenneyritys Yhdysvalloissa. Bellin puhelinyhtiön tutkimuslaboratorion tehtävänä oli antaa tuotekehitystukea puhelinkeskuksien suunnittelussa, mutta myös vapaa tutkimus sallittiin. Se toimi kuin vanhan ajan yli- opisto. Seurauksena oli suurenmoisia keksintöjä ja tuloksia. Mikroelektroniikan mullistanut puolijohdetransistori 1940-luvulla, koherenttia valoa tuottava laser kaikkine sovelluksineen seuraavalla vuosikymmenellä, kolmen kelvinin avaruuden mikroaaltotaustasäteilyn löytyminen vuonna 1965, jonka merkitystä kosmologiaa ja maailmankaikkeuden alkuperää koskevien teorioiden koetinkivenä ei voi yliarvioida. Ja monia muita. Sittemmin Bellin laboratorio joutui tulosvastuun kouriin. Eipä ole näkynyt Nobelin palkintoja enää siltä ajalta. Tämä esimerkki oli ehkä hiukan kärjistetty, kun tarkoituksena on varoittaa liiasta strategisesta ohjauksesta. Vaikka perustutkimus ei olekaan strategista eikä siten oikea instrumentti ratkaisuhakuisessa työssä vaikeiden yhteiskunnallisten ja globaalisten ongelmien äärellä, on nämä ongelmat tietysti ratkaistava. Ei strateginen ajattelu ole väärin. Yliopistot ja tutkimus eivät voi elää irrallaan ympäröivästä yhteiskunnasta. Maailmalla näkyy, että virkeiden ja taloudellisesti menestyvien alueiden sisältä löytyy usein merkittävä yliopisto. Puhutaan innovaatioekosysteemeistä, jossa eri yhteisöjen, toimijoiden ja ihmisten vuorovaikutus hyödyttää kaikkia osapuolia. Ongelmanratkaisijat ja yrittäjähenkisyys ovat tärkeitä, mutta yhteiskunta tarvitsee myös syvällisiä ajattelijoita. Tieteen aikajänne on pitkä ja se toimii omassa ulottuvuudessaan. Siksi tiedettä ei saa alistaa yhteiskunnallisen päätöksenteon strategiseksi resurssiksi suuriin haasteisiin vastaamisessa. Omalakinen tiedeyhteisö on kestävämpi päätöksenteon ja tiedolla johtamisen sparraaja kuin strategisten teemojen mukaan järjestyneet tutkijaryhmien klusterit, joiden operatiivista toimintaa ohjaa tieteen ulkopuolella piirretty tiekartta. Yrittäkäämme löytää oikeanlainen rinnakkaiselon muoto, jossa tiedeyhteisö tuntee vastuunsa ympäröivää maailmaa kohtaan ja strategisilla päättäjillä riittää strategista herkkyyttä kunnioittaa tieteen autonomiaa. Kirjoittaja on Aalto-yliopiston professori, joka toimi Tieteen päivien ohjelmatoimikunnan puheenjohtajana 2013–15. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 27 Sattumaa ja maailmanpolitiikkaa Erkki Tuomioja En kuulu science fiction -kirjallisuuden suurkuluttajiin eikä genren tarjonta ole minua yleensä puhutellut. Harvoihin poikkeuksiin lajin joukossa kuuluu Isaac Asimovin – jonka lapsellisia avaruusseikkailuja en muutoin ole arvostanut – poikkeuksellisesti aikamatkailua käsitellyt kirja The End of Eternity. Siinä ajassa liikkumisen salaisuuden hallitsevat ”ikuiset” (eternals) ohjaavat ihmiskunnan kehitystä tekemällä aika ajoin pieniä, mutta historian kulkuun vaikuttavia muutoksia eri vuosisatoina eliminoidakseen ihmiskunnan kehityksestä suuntauksen avaruusmatkailuun ja muunlaiset epätoivottavina pitämänsä kehityksen polut. Tällaisia pieniä, esimerkiksi laboratoriotutkimuksia sabotoivia, interventioita täytyy tehdä jatkuvasti, sillä suurinkaan kehityksen kulkua kääntävä ohjaustoimi ei estä ihmiskunnan kehityksen paluuta takaisin perusuomaansa viimeistään muutaman sadan vuoden kuluessa. Asimov on tuskin tarkoittanut ajatustaan vakavasti otettavaksi historian filosofiaksi. Silti hänen kuvauksensa on jäänyt mieleeni varmaan siksi, että se intuitiivisesti vastasi omaa käsitystäni historiallisesta determinismistä. Tällaisen historiallisen determinismin voi havaita parhaiten tiedon, tieteen ja niiden sovellutusten kehityskaaressa. Sattuma voi ohjata yksittäisiä tapahtumia, mutta ei muuttaa suurta laajojen kehityskaarien ohjaamaa historian suuntaa. Joku muu olisi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin keksinyt penisilliinin, vaikka Alexander Fleming olisi ollut huolellisempi bakteeriviljelmiensä kanssa. Vaikeampaa on todeta, olisiko myös poliittisessa ja valtiollisessa historiassa tällaista yhtä selvää pitkän aikavälin determinismiä. Deterministisellä ajattelulla on sekä uskontoihin liit- 28 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 tyvät juuret, mutta vielä enemmän vaikutusta on ollut valistusajalla syntyneellä edistysuskolla. Noista ajoista alkaen olemme olleet sen käsityksen varassa, että maailma kehittyisi koko ajan parempaan suuntaan. Edistysusko saattoi olla vahvimmillaan 1800-luvun Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, ennen kuin 1900-luvun maailmansodat, keskitysleirit ja kansanmurhat alkoivat sitä ainakin joksikin aikaa horjuttaa. Tänään sitä horjuttavin voima voi olla jo ekologisen tuhon nouseminen varteenotettavaksi mahdollisuudeksi. Silläkin on deterministinen ilmiasu eritoten uusimman ajan maailmantuhon ennusteiden muodossa. Täydellisen deterministinen maailmankuva ei jätä tilaa sen enempää sattumalle kuin vapaalle tahdollekaan. Tällaista maailmankuvaa en jaa, koska pidän sekä sattumaa että ihmisen tahdonvaraisia valintoja mahdollisina. Tämä on kuitenkin olettamus, jota ei voi verifioida eikä falsifioida. Jos vapaata tahtoa ei olisi, niin miten elämämme eroaisi nykyisestä? Vastaus on, ettemme itse pystyisi sitä mitenkään näkemään. On paradoksaalista, ettei periaatteellinen usko täydelliseen determinismiin ole este näyttää aktiivisilla omilla toimilla ja valinnoilla täyttävänsä Jumalan tahtoa. Sattuma tai determinismi haastaa myös historiantutkimusta. Ammattihistorioitsijat ovat usein karsastaneet ajatusta kontrafaktuaalisesta historiasta ja ”mitä jos” -kirjallisuudesta. En ole sotahistorian erityisemmin perehtynyt, mutta minulle on jäänyt vaikutelma, että sotahistorioitsijat olisivat ehkä muita alttiimpia harrastamaan jossittelua ja spekuloimaan sillä, miten jokin taistelu olisi voinut päätyä toisin, jos vaikka puolustajan oikean sivustan vahvistukset eivät olisi myöhästyneet eksyttyään sumussa jne. Jotenkin tuntuu siltä, että tällaisessakin tilanteessa olisi useimmiten kuitenkin jonkin ajan kuluttua toteutunut sama lopputulos, jonka välttäminen olisi edellyttänyt paljon useampia, toistuvia ja samaan suuntaan johtavia sattumia. On vaikea uskoa, että ensimmäisen maailmansodan syttyminen oli kiinni vain siitä, että Frans Ferdinandin autonkuljettaja kääntyi risteyksessä väärään suuntaan niin, että kruununperillinen päätyi Gavrilo Principin tähtäimeen. Toki monet sodat ja tapahtumat olisivat hyvin voineet saada myös radikaalisti toisen ja histo riaa merkittävästi muuttaneen suunnan. On kiehtovaa kysyä, minkälaisen kulun toinen maailmansota olisi saanut, jos Suomi olisi pyytänyt ja Ruotsi sallinut ranskalais-englantilaisen retkikunnan läpikulun Pohjois-Suomeen ennen talvisodan rauhantekoa. Se, että näin ei tapahtunut, ei kuitenkaan ollut sattuman satoa vaan päättäjien tietoinen valinta. Toteutumattomien mahdollisten tapahtu mien ja niistä seuraavien kehityskulkujen kuvitteleminen voi tietysti johtaa hyvinkin kiinnostaviin ajatusleikkeihin. Mutta mitä epärealistisempien toteutumattomien vaihtoehtojen varaan näitä vaihtoehtoisia historioita rakennetaan, sitä vähemmän niillä on tekemistä vakavasti otettavan historiatieteen kanssa. Kelpo satiiria tai tieteiskirjallisuutta niillä eväillä toki syntyy. Aivan toinen asia on pohtia sattuman merkitystä maailmanpolitiikassa silloin, kun sattuma todella on toteutunut. Niissä tilanteissa ollaan suorastaan historiatieteen ytimessä, ymmärtämässä sitä, että toisinkin olisi voinut käydä. Meillä on nykyhetkessä toimiessammekin turhan usein taipumus luulla varmuudella tietävämme, millä raiteella kohti tulevaisuutta etenemme. Silti olemme epävarmuuksien keskellä kuitenkin ehkä jollain tavoin alttiita ymmärtämään, miten vähän predestinoitua tulevaisuus lopulta on. Historiaa tarkastellessamme olemme sen sijaan kovin herkästi taipuvaisia ajattelemaan, että tapahtumat etenivät vääjäämättä juuri toteutuneella uralla. Tällainen ilmiö on Suomen historian tarkasteleminen joulukuun 6. päivän tirkistysaukosta, jolloin kaikki sitä edeltänyt saadaan helposti näyttämään ikään kuin vääjäämättömältä kehitykseltä juuri tähän itsenäistymistulokseen. Mutta tulevaisuuden luonne on tietysti ollut menneisyydessä yhtä arvaamaton kuin nytkin. Sattumalla on ihmisten välisessä kanssakäymisessä, jota maailmanpolitiikka mitä suurimmissa määrin on, aina sijansa. Suurilla, syvillä ja pitkäkestoisilla yhteiskunnallisilla rakenteilla ja niistä johtuvilla polkuriippuvaisuuksilla on maailmanpolitiikassa niin ikään suuri merkitys. Mutta viime kädessä politiikka on kaikilla tasoillaan ihmisten tekemää. Kaaosteoreetikot tuntevat hyvin ajatuksen siitä, kuinka pienikin paikallinen muutos voi lopulta johtaa valtaviin, koko järjestelmään ulottuviin seurannaisvaikutuksiin. Tunnettuun perhosefektiin rinnastettavia esimerkkejä sattuman roolista maailmanpolitiikassa voi löytää yllin kyllin sekä kaukaisesta historiasta että aivan lähimenneisyydestäkin. Nykyisessä yhä keskinäisriippuvaisemmassa maailmassa tällaisten paikallisten sattumien vaikutusten nopeus ja kattavuus kasvavat alati. Maantieteellinen etäisyys on yhä vähemmän esteenä sattumien seurausten leviämiselle. Viime vuonna muisteltiin näyttävästi kahta Euroopan historian kulkua merkittävästi muuttanutta tapahtumasarjaa, kun ensimmäisen maailmansodan syttymisestä tuli kuluneeksi sata vuotta ja Berliinin muurin murtumisesta 25 vuotta. Molemmissa tapauksissa liikkeessä olivat aikanaan lopulta valtavat historialliset voimat, joiden vaikutukset ulottuvat nykyhetkeen asti ja joiden takana ei ollut yhtä yksittäistä syytä. Mukana taustasyiden vyyhdissä oli silti paljon sattumaakin. Australialainen historioitsija Christopher Clark on paljon myyneessä kirjassaan The Sleepwalkers osuvasti kuvannut Euroopan ajautumista suursotaan ilman, että sitä oikeastaan kukaan aktiivisesti halusi. Vallanpitäjien unissakävely oli lukuisten onnettomien sattumien summa, joka johti miljoonien ihmisten kärsimykseen. Myös Berliinin muurin murtuminen neljännesvuosisata sitten oli osa pitkäkestoista mur- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 29 rosta, joka olisi tavalla tai toisella voinut johtaa kylmän sodan päättymiseen muitakin polkuja pitkin. Se, että Länsi- ja Itä-Berliinin rajan ylittäminen muuttui mahdolliseksi juuri 9.11.1989, oli sen sijaan puhdasta sattumaa, jonka alkulähde on paikallistettavissa yhteen yksittäiseen lehdistötilaisuuteen. DDR:n valtapuolueen edustajan huolimaton lausunto rajamuodollisuuksien muuttamisen voimaantulon ajankohdasta sai liikkeelle ihmismassat, joita ei enää voinut pysäyttää. Kuten kulunut sanonta kuuluu, loppu on historiaa. Ja toisin kuin Francis Fukuyama samoihin aikoihin ennusti, historia ei suinkaan loppunut. Sattuman kanssa joudumme tulemaan toimeen jatkossakin. On syytä painottaa, etteivät maailmanpoliittisesti merkittävät sattumat suinkaan aina johda traagisiin murhenäytelmiin, olipa kyse sitten MH17-koneen alasampumisesta Ukrainan ilmatilassa tai erilaisista luonnonkatastrofeista. Esimerkkejä sattumista, joilla on arvaamattoman suuria myönteisiä vaikutuksia, löytyy lähes loputtomasti esimerkiksi tieteen ja teknologian alalta. Tieteellinen perustutkimus, alalla kuin alalla, on paitsi pitkäjänteistä ja systemaattista työtä myös ovien avaamista sattuman hyödyntämiselle. Jättäkäämme siis myös sattumalle tilaa, ainakin tieteen teossa. Kirjoittaja on ulkoministeri. Hän esitti tämän valtiovallan tervehdyksen Tieteen päivien avajaisissa 7.1.2015. 30 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 BIOSYNTEESI 20 VUOTTA Biosynteesi on Helsingin yliopistossa vuonna 1995 perustettu symposiosarja, jonka tarkoitus on valaista luontoon, elämään ja ihmisyyteen liittyviä keskeisiä kysymyksiä monitieteisesti, niin luonnontieteiden kuin ihmis- ja kulttuuritieteidenkin näkökulmasta. Symposiot saivat alkunsa tarpeesta edistää vuoropuhelua biologian ”kahden kulttuurin” välillä, yhtäältä ekologiaan ja evoluutiobiologiaan, toisaalta soluja molekyylibiologiaan sekä biolääketieteeseen suuntautuneiden biotieteilijöiden kesken. Pian nähtiin kuitenkin tarve huomioida laajemmin eri tieteenalojen näkökulmia vastapainona biologismille, eli naiiville pyrkimykselle palauttaa ihmistieteet biologiaan. Vuonna 2015 symposio viettää 20-vuotisjuhlaansa. Vuosien varrella Biosynteeseissä on käsitelty erilaisia monitieteisesti kiehtovia aiheita, kuten biologia ja kieli (1996), tietoisuus (1998), aika ja elämä (2002), elämän reunaehdot (2003), emootiot (2009) sekä seksi ja kuolema (2013). Vuonna 2015 Biosynteesin teemana on Biologinen ihmiskuva. Symposio alkaa 6.5. Helsingin yliopiston juhlasalissa professori Richard Leakeyn Suomen Kulttuurirahaston Yrjö Reenpää -luennolla ”50 years of African origins as both researcher and observer”. Viikin kampuksella on yleisölle avoimia luentoja 7.–8.5. (www.biosynteesi.fi/ohjelma/). Sitaatti-indeksit ja tieteellisten artikkeleiden kvasimarkkinat Jukka Gronow Tieteelliset tuotokset ja palvelut – nykyistä taloudellista puhetapaa käyttääkseni – ovat hyviä esimerkkejä taloudellisista singulariteeteista. Sellaisina ne muistuttavat monia muita kulttuurituotteita, kuten taideteoksia, elokuvia tai vaikkapa vuosikertaviinejä. Singulariteetit ovat, niin kuin niiden nimikin osoittaa, moniulotteisia ja keskenään vertautumattomia. Niiden laadun määrittäminen on lisäksi aina periaatteellisesti epävarmaa. Siten ne eroavat ratkaisevasti homogeenisista massatuotteista. Singulariteettien monidimensionaalisuus johtuu siitä, että ne koostuvat monista keskenään riippumattomista ja heterogeenisista aineksista, joiden takia niiden kokonaisuus ei ole vain osiensa summa. Tästä johtuen niiden vertaaminen on vaikeaa ja mahdollista aina vain jostakin rajoitetusta näkökulmasta käsin. Niiden arviointi muistuttaa siten esteettisen arvostelukyvyn käyttöä, joka ei voi nojata mihinkään yksinkertaisiin sääntöihin tai selkeisiin, yksiselitteisiin laatukriteereihin vaan edellyttää aina monipuolista, asiantuntevaa harkintaa ja perusteellista puntarointia. Laadun arvioinnin epävarmuus merkitsee sitä, että jonkin uuden tieteellisen teorian tai vanhan uudelleentulkinnan syntyä on mahdotonta ennustaa. Samoin on mahdotonta varmasti sanoa jostakin tieteellisestä artikkelista kuuluuko se niihin, joiden arvo vain paranee ajan myötä vai päinvastoin niihin, jotka herättävät paljon huomiota hetkellisesti syntyessään kadotakseen pian kokonaan historian unholaan. Nämä periaatteelliset ongelmat eivät merkitse sitä, etteikö tällaisten tuotteiden ja palveluiden laatua voida vertailla ja arvioida. Näinhän on tehty perinteisestikin. Ilman laadun arviointia niillä ei olisi arvoa ja ”hintaa” eikä siten myöskään markki- noita. Tieteen tuotteiden markkinat ovat tosin kvasimarkkinoita, joilla on ensisijaisesti yksi ostaja, valtio, joka rahoittaa – tai hinnoittelee – tutkimusta enenevässä määrin käyttämällä tuotteiden laatupisteytystä. Se arvottaminen, joka vasta konstituoi tieteen (kvasi)markkinat, voi kuitenkin olla ja on ollut varsin erilaista. Siitä, miten tämä arvottaminen tapahtuu ja miten toimintaa sen avulla tieteen maailmassa ohjaillaan, seuraa hyvin erilaisia toimintatapoja ja orientaatioita siihen nähden, minkälaisiin asioihin tutkijat ja tutkimuslaitokset ensisijaisesti tutkimustoiminnassaan panostavat ja pyrkivät. Taiteen arvottaminen tapahtuu ensi sijassa taidekriitikoiden ja -historioitsijoiden – taiteen asiantuntijoiden – toimesta. Taide-esineiden esteettinen arvottaminen edellyttää avointa keskustelua, jossa voidaan esittää perusteltuja kantoja puolesta ja vastaan. Vaikka yhdestä ja samasta maalauksesta voidaan esittää hyvinkin erilaisia tulkintoja ja painottaa sen eri aspekteja, yleensä kriitikoiden keskuudessa syntyy ja vallitsee jonkinlainen konsensus, joka on avoin radikaaleillekin uudelleenarvioinneille, jotka saattavat heilauttaa rajustikin taideteosten arvojärjestystä ja hintoja. Markkinoiden toiminnalle riittää, että taideteokset voidaan kunakin hetkenä luokitella jonkinlaisiin suuntaa antaviin laatuluokkiin, jotka jättävät tilaa myös yksilöllisille makumieltymyksille. Tieteen maailmassa laatuarvio on perinteisesti tapahtunut varsin samoin vertaisarvioiden perusteella, alan asiantuntijoiden muodostamissa asiantuntijaryhmissä, joilta on pyydetty lausuntoja esimerkiksi tehtäviä täytettäessä tai tutkimusrahoja jaettaessa. Viime aikoina tämän substantiaalisen arviointiprosessin rinnalle, ja sen osittain syrjäyttäen, on tullut uudenlainen T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 31 väline, joka perustuu bibliometriaan, tieteellisten artikkeleiden pisteytykseen niiden sitaattiindeksien ja impaktipisteiden perusteella. Jokainen tutkija tai tutkimusryhmä voidaan näiden avulla asettaa paremmuusjärjestykseen kertomalla heidän tiettynä aikana julkaisemiensa artikkeleiden lukumäärä niihin kohdistetuilla viittauksilla ja niiden saamilla impaktipisteillä. Impaktipisteet perustuvat siihen, kuinka paljon kyseiseen tieteelliseen lehteen, jossa artikkeli on julkaistu, on viitattu muissa lehdissä tiettynä aikana. Ensisijaisesti on kyse siis tieteellisten lehtien luokittelusta paremmuusjärjestykseen tai laatuluokkiin niihin kohdistuneiden viittausten ja vasta toissijaisesti niissä julkaistujen artikkeleiden paremmuuden perusteella. Bibliometriset mittarit ovat nykyisin teknisesti varsin kehittyneitä. Ne voivat esimerkiksi ottaa huomioon eri aloilla vallitsevat erilaiset viittauskäytännöt ja tuottaa tällä tavoin standardoituja mittoja. Näin saadaan tulokseksi yksinkertainen numeerinen mitta, jonka avulla kaikki artikkelit, tutkijat ja tutkimusyksiköt voidaan asettaa paremmuusjärjestykseen. Bibliometristen menetelmien kehittäjät tosin varoittavat käyttämästä niitä yksittäisten tutkijoiden vertaamiseen, mutta se ei estä niiden epävirallista ja jo ilmeisen yleistä käyttöä perusteluina vaikkapa uusia työntekijöitä valittaessa. Järjestelmän on tehnyt teknisesti mahdolliseksi automaattinen tietojärjestelmä, Web of Science (WoS), johon kuuluu tuhansia tieteellisiä aikakauslehtiä. Myös taiteen puolella on syntynyt samanlaisia ja jo sangen vaikutusvaltaisia impaktipisteytysjärjestelmiä kuin tieteessä, esimerkkinä Saksan Kunstkompass. Siinä taitelija ”kerää” pisteitä taiteelleen näyttelytilojen ja julkaistujen kritiikkien perusteella, jotka vaikuttavat hänen teostensa hintaan. Mutta ainakin toistaiseksi taiteesta puuttuu vielä samanlainen lähes kaiken kattava tietojärjestelmä kuin tieteeseen luotu. Ranskalainen sosiologin, Lucien Karpikin kirjoitus ”What is the price of a scientific paper” (2011), jonka ajatuksia tieteellisten singulariteettien markkinoista olen edellä selostanut, on tutkinut laajasti erilaisten singulariteettien taloutta lakiasiainpalveluista äänilevyjen top ten 32 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 -listoihin (ks. Karpik 2010). Hän on perustellusti sitä mieltä, että ongelma ei ole arviointivälineiden – tai niin kuin hän niitä kutsuu koordinaatiovälineiden – olemassaolo tai käyttö sinänsä. Ilman niitä kaikki arviomme olisivat aina yksityisiä ja satunnaisia eikä niiden perusteella kyettäisi mitenkään koordinoimaan singulariteettien tuotantoa jollakin alalla, vaikkapa tieteessä. Nämä välineet ja siten myös arvottamisen luonne voivat kuitenkin olla hyvin erilaisia, kuten jo edellä olevat esimerkit taiteen maailmasta osoittavat. Ne voidaan jakaa ensisijaisesti formaaleihin ja substantiaalisiin välineisiin. Tieteessä näitä kahta vaihtoehtoa vastaavat toisaalta sitaatti- tai impaktipisteiden laskeminen ja toisaalta perinteinen vertaisarvio. (Olennaista Karpikin mukaan ei ole se, voidaanko arvio esittää määrällisinä lukuina laadullisten luonnehdintojen sijaan.) Tämä saattaa kuulostaa oudolta vastakkainasettelulta, sillä perustuvathan impaktipisteetkin aikakauslehtien käyttämään peer review -systeemiin. Näiden kahden vertaisarvioinnin välillä on kuitenkin tärkeitä periaatteellisia eroja. Ensinnäkin, nyt arvion kohteena on aina yksittäinen artikkeli eikä jonkin tutkijan tai tutkimusryhmän kokonaistuotanto. Toiseksi, aikaisempi vertaisarvio oli suhteellisen avoin ja kaikkien arvioitavissa, nykyinen taas on salainen ja anonyymi, jolla on sekä hyvät että huonot puolensa. Kolmanneksi, arviointien toimeenpano ja valvonta on ”ulkoistettu” lehtien toimituksille, jotka valitsevat, mitkä artikkelit ylipäänsä lähetetään arvioitaviksi ja keitä pyydetään ne arvioimaan. Tutkimuspoliittista päätösvaltaa on siirretty merkittävästi lehdille ja niiden toimittajille. Ja neljänneksi, laatua koskeva arvio puristetaan nyt yhteen ulottuvuuteen. Bibliometristen laadun mittausmetelmien käyttö nauttii varsin laajaa tukea, eikä vähiten tutkijoiden omassa keskuudessa. Eikä tämä varmaan johdu vain siitä, että jotkut laskelmoivat hyötyvänsä taloudellisesti niiden käytöstä. (Itse asiassa koko järjestelmä perustuu oletukselle, jonka mukaan tutkijoita ja tiedemiehiä, niin kuin muitakin ihmisiä kaikilla muillakin elämänalueille, motivoi ensisijaisesti heidän oma taloudellinen etunsa. Jokainen on, tai jokaisen tulisi olla ainakin hengeltään, pienyrittäjä.) Järjestelmällä on eittämättä etunsa. Sehän tekee mahdolliseksi arvioida nopeasti ja suhteellisen vähin kustannuksin – ja ainakin näennäisen yksiselitteisesti ja objektiivisesti – erittäin suuren artikkeli- ja tutkijamassan ansiot. Hallinnolliselta kannalta sen etuna on myös se, että kuka tahansa hallintomies voi sen avulla tehdä tutkimusta ja tiedettä koskevia päätöksiä tuntematta lainkaan tutkimusalaa tai tutustumatta sen tutkimustuotoksiin. Päätöksistä tulee teknisiä ja näennäisen kiistattomia: me palkitsemme parhaita! Impaktipisteiden laskemisen ilmeisiin puutteisiin on kiinnitetty huomiota ja niihin on myös jo puututtu. Eri tieteenalojen julkaisu- ja viittauskäytännöt ovat hyvin erilaisia. Sitaatti-indeksien käyttämät tiedot ovat kovin anglosaksisesti painottuneita ja sortavat siten etenkin niin sanottuja kansallisia tieteitä. Ne koskevat vain tieteellisiä artikkeleita, siksi muunlaiset tuotteet, kuten monografiat, jäivät niiden ulkopuolelle. Tällaiset epäkohdat voidaan toki korjata sekä suhteuttamalla että laajentamalla sitä dataa, josta pisteet lasketaan. Mutta samalla ratkaisuksi ehdotetut keinot paljastavat hyvin tällaisten indeksien yleisemmän ongelman. Miten määrätä mukaan hyväksyttyjen erilaisten tuotteiden painoarvo? Kuinka montaa artikkelia yksi monografia – ja kuinka paksu – vastaa, ja miten verrata vaikkapa yhdysvaltalaisen ja suomalaisen lehden impaktipisteitä toisiinsa. Ratkaisut ovat välttämättä mielivaltaisia tai parhaassakin tapauksessa sopimuksenvaraisia. Puhtaista, alkuperäisistä indekseistä luistaminen tuo itse asiassa hyvin esille sen tosiasian, että kokonaisuuden arvo ei muodostu osiensa summasta. Vaikka tällaisilla täydennetyillä indekseillä voitaisiinkin korjata joitakin alkuperäisen laskennan puutteita, ne eivät ratkaise sen suurta periaatteellista ongelmaa: mitä mittari oikein lopulta mittaa? Artikkeleiden laadun arvioinnissa on olennaista se, kuinka paljon siihen lehteen, jossa artikkeli on julkaistu, on viitattu muissa lehdissä. Pelkkä julkaisujen suuri määrä ei siis riitä tekemään tutkijasta hyvää, jos kukaan ei viittaa häneen tai artikkelit on julkaistu ”huonotasoisissa” lehdissä. Tieteelliseen artikkeliin ja lehteen voidaan kuitenkin viitata monesta eri syystä. Artikkeli voi olla vaikkapa hyvä esimerkki vääränlaisesta ajattelutavasta ja sellaisena oiva kritiikin kohde. Tai se voi vahvistaa ja tukea tutkijan omia käsityksiä tuomatta niihin juuri mitään uutta. Se voi myös todeta jotakin jokseenkin yhdentekevää, mutta yleisesti hyväksyttyä, ja olla sen takia sopiva rituaalinomaisen siteerauksen kohde. Karpik ehdottaakin, että jos mittari jotakin mittaa, niin jonkinlaista tieteellisen artikkelin yleistä käyttökelpoisuutta – mitä erilaisimpiin käyttötarkoituksiin – eikä tieteellistä vaikuttavuutta. Tällaisen formaalin ohjausvälineen käyttö ei ole omiaan rohkaisemaan luovuutta tai uuden keksimistä, vaan se saattaa paremminkin palkita ja kannustaa varovaiseen konformistisuuteen ja tuottaa yhä enemmän lähes samanlaisia tuotoksia. Selvimmin tämä näkyy siinä, että esitystavaltaan ja pituudeltaan varsin tarkoin säädellystä ja mielellään englanninkielisestä artikkelista on tullut tieteen standardituote, mutta pahimmillaan standardisointi voi ulottua artikkeleiden sisältöön. Myös lehtien peer review -järjestelmän usein oletettu perinteistä vertaisarviota parempi objektiivisuus voidaan asettaa kyseenalaiseksi eikä siitä ainakaan ole mitään tutkittua näyttöä. Sitaatti- ja impakti-indeksit ovat omiaan yksiulotteistamaan tieteellistä maailmaa, jonka mielellämme näkisimme moniulotteisena ja rikkaana. Niihin verrattuina esimerkiksi Michelinin ravintolaoppaat tai Harpers Wine Trade Guide ovat huomattavasti kehittyneempiä ja moniulotteisempia laadun arvioijia ja kuluttajan toimien ohjaajia. Onkin luultavaa, että impaktipisteiden avulla tapahtuvan arvion rinnalla tulee säilymään myös toisenlaisia ja moniulotteisempia arviointiperusteita. Ongelmana tällöin on, että tieteeseen voi syntyä kaksoisstandardeja ja sen myötä eräänlainen kaksinaismoraali. Yhtäältä kaikkien täytyy yrittää tyydyttää indeksien vaatimuksia, mutta jos samalla sisimmässämme tiedämme, että ne eivät kerro koko totuutta tai että niiden antama kuva on pahasti vääristynyt, niiden mukaan orientoituminen voi jäädä vain T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 33 ritualistiseksi pakkopullaksi. Kaikkihan me tiedämme – ja tuomme mielellämme esille ainakin työpaikan kahvihuonekeskusteluissa – että on myös sellaisia ”oikeita tai aitoja” tutkijoita, jotka antautuvat tieteelleen odottamatta nopeita palkintoja ja ovat aidosti luovia kaikista pinnallisista arvioinneista välittämättä. Todetaan, että yliopiston huippuyksiköksi voi päästä vain mukautumalla kiltisti tiedehallinnon muodollisiin vaatimuksiin, laatimalla kaikki suunnitelmat ja raportit oikein ja ajallaan. Se, mikä tekee tämän laajalti Eurooppaan ja muuhunkin maailmaan levinneen indeksipolitiikan lopulta todella arveluttavaksi on, että ilman sen suurempaa taipumusta vainoharhaisuuteen on helppo nähdä se osana merkittävää ja nopeaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten hallinnon ja ohjauksen uudistamista, joka on nopeasti tuhonnut lähes kaikki sellaiset tiedeyhteisön omat hallintoelimet, joiden avulla tutkijat ennen osallistuivat kollegoidensa työn ja tulosten arviointiin sekä oman työympäristönsä ja tutkimustensa edellytysten hallintaan. Niiden sijaan on luotu kokonaan uudenlainen ”vallan vertikaali”. Juuri tällaiseen uuteen, ylhäältä päin ohjautuvaan hallintokulttuuriin formaalit ja näennäisen yksinkertaiset ohjausvälineet, kuten impaktipisteet, sopivat mainiosti. Nehän tekevät tiedepolitiikasta ja -rahoituksesta lähes pelkkää tekniikkaa, jonka ratkaisuja ei voi juuri kyseenalaistaa. Kukapa ei haluaisi, että parhaat palkitaan! Kirjallisuus Karpik, L. (2010): Valuing the Unique: The Economics of Singularities. Princeton University Press. Karpik, L. (2011): What is the price of a scientific paper? Kirjassa: Beckert, J., ja Aspers, P. (toim.): The Worth of Goods. Valuation & Pricing in the Economy, 63–85. Oxford University Press. Kirjoittaja on Uppsalan yliopiston professori (emeritus) ja Helsingin yliopiston dosentti. 34 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 PALKITTUJA Koneen Säätiön Vuoden tiedekynä -palkinnon 2015 ovat saaneet filosofian tohtori Jari Lyytimäki ja filosofian maisteri Janne Rinne kirjastaan Valon varjopuolet – Valosaaste ympäristöongelmana (Gaudeamus 2013). Tänä vuonna palkinto myönnettiin ympäristöntutkimuksen alan tieteellisestä kirjoituksesta, jossa suomen kieltä on käytetty erityisen ansiokkaasti. Suomen Kulttuurirahasto jakoi apurahoina ennätykselliset 23 miljoonaa euroa vuosijuhlassaan 27.2. Apurahoista puolet myönnettiin taiteeseen ja puolet tieteeseen. Palkinnot merkittävästä kulttuuriteosta tieteessä saivat merikapteeni, kasvitieteilijä Markku Häkkinen ja professori Riitta Konttinen. Häkkinen on tehnyt merkittävää työtä luonnonbanaanikasvien luokittelussa, nimeämisessä ja tieteellisessä kuvaamisessa. Konttinen on tehnyt merkittävän uran taidehistorian tutkijana, opettajana ja tietokirjailijana. Kulttuurirahasto myönsi myös eminentia-apurahoja tieteen ja taiteen edustajille. Lisäksi se rahoittaa sekä säätiöiden Post doc -poolin että Professoripoolin hakijoita. Kalevalaseuran Eepospalkinnon on saanut professori Jan Čermák. Hän on englannin kielen ja historiallisen kielitieteen tutkija, joka sai palkinnon merkittävästä työstä Kalevalan ajantasaisen, kommentoidun laitoksen julkaisemiseksi tšekin kielellä sekä eepoksen tunnetuksi tekemisestä Tšekissä. Tosiasia vai tulkinta? Juha Rikama Yksi pahimmin ihmistiedon varmuutta horjuttavia seikkoja on epävarmuus siitä, onko kysymyksessä tosiasia vai tulkinta. Kumpaakaan käsitystä emme voi riitatapauksissa puolustaa ehdottoman varmoilla perusteilla. Ongelmasta tekee perusongelman se, että se ilmenee kaikilla elämänalueilla, niin kaikilla tieteen ja taiteen alueilla kuin käytännön elämässäkin. Elämmekö siis tosiasioiden vai tulkintojen maailmassa? Tosiasiat liitetään tavallisesti konkreettiseen havaitsemiseen, aistien todistukseen, tulkinnat abstrahoimalla muodostettuihin käsityksiin ja mielipiteisiin. Mutta aistihavainto voi sekin olla tulkinta, kuten silminnäkijöiden ristiriitaisista todistuksista tiedämme. Toisaalta kaikkia abstraktisia teorioitakaan emme pidä tulkintoina. Esimerkiksi painovoimalakia pidämme kiistattomana tosiasiana, vaikka se on korkea-asteinen abstraktio, tulkinta kappaleiden käyttäytymisestä. Teoriakin voi siis ajan mittaan muuttua tosiasiaksi. Toisaalta tieteen historia todistaa, että tosiasiana pidetty käsitys voi tutkimuksen edistyessä paljastua tulkinnaksi, kuten auringon kiertoliike maapallon ympäri tai ”valoaine” flogiston. Tulkinta muuttuu tosiasiaksi sitä varmemmin, mitä enemmän intersubjektiiviset havainnot sitä tukevat ja mitä hyödyllisemmäksi se käytännön elämässä osoittautuu. Painovoimasta ja Maa-keskisestä maailmankuvasta emme enää kiistele, mutta suurta osaa tiedostamme on syytä vieläkin pitää tulkintana maailman tilasta, jota vaihtoehtoiset tulkinnat voivat tutkimuksen edistyessä horjuttaa. Paitsi tosiasioiden ja tulkintojen maailmassa elämme myös merkkien ja merkitysten maailmassa. Merkkien avulla ilmaisemme sekä tosi- asiat että tulkinnat. Tulkinnan osuus merkityksen muodostumisessa on tärkeä ennen kaikkea siksi, että tulkintaerot aiheuttavat ihmisten ja kansojen keskuudessa eriasteista erimielisyyttä, lievimmillään henkevää väittelyä taideteoksen todellisesta merkityksestä, pahimmillaan kansainvälisiä konflikteja, joissa tulkinnan oikeus yritetään todistaa sodalla. Suuret tulkintataistelut ovat aina muovanneet historian kulkua. Niiden lomassa on ollut havaittavissa pyrkimystä yhteisymmärrykseen, yleensä tosin voittajan ehdoilla. Maailmansotien ja kylmän sodan jälkeen oli havaittavissa entistä voimakkaampaa pyrkimystä maailman yhtenäistämiseen. Se ilmeni entistä useampina yhteisesti hyväksyttyinä tulkintasopimuksina. Näihin perustuvat Euroopan unionin synty, maailmankaupan jatkuva kasvu, kansainvälinen rauhanturvaamistoiminta tai kansainvälisen tuomioistuimen perustaminen. Ne ovat hämmästyttäviä saavutuksia tulkintaerojen runtelemassa maailmassa. Maailman standardisoitumista aiheuttavasta globalisoitumisesta huolimatta maailman merkit tulkitaan edelleen monilla tahoilla hyvin eri tavoin. Kriisien aiheet ovat vaihtuneet, mutta kriisit eivät ole kadonneet. Maailman rauhaa nykyään ehkä eniten horjuttava tulkintaero on se, että islamin militanttisiipi pitää kristillisiä länsimaita siirtomaaimperialismin jatkajina, mitä tulkintaa länsimaat eivät hyväksy. Lisäksi erilaiset islamin tulkinnat ovat johtaneet muslimien kesken toistensa tuhoamisvimmaan, mikä muistuttaa ihmiskunnan aikaisempia uskonsotia. Niitä muistuttaa tosin usein myös Yhdysvaltojen toiminta kansainvälisen politiikan alueella. Alkuaan riideltiin luonnon saastumisen ja T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 35 ilmastonmuutoksen seurauksista, nyttemmin niiden torjumisen keinoista ja vaikutustehosta. Kommunistisen talousopin hävittyä kapitalistiselle tulkintataistelua käydään nykyään vapaan markkinatalouden säätelyn asteesta. Talouspolitiikan pysyvä kiistanaihe on, paraneeko taloustilanne enemmän leikkaamalla menoja vai elvyttämällä eli tukemalla vanhoja yritysmuotoja ja sijoittamalla uusiin. Tällaisten tulkintaerojen ratkaisemiseen ei koskaan näytä riittävän kylliksi perusteita. Aiheuttamastaan monenlaisesta pahasta huolimatta tulkintaerot voidaan nähdä myös myönteisenä asiana. Ne ovat myös kehitystä eteenpäin vievä voima, varsinainen kehityksen moottori. Tiede on kehittynyt vain luomalla uusia teorioita eli antamalla vanhoille tosiasioille uuden tulkinnan. Myös taidetta eniten uudistava voima on ihmisten kokemusten jatkuva uudelleentulkinta. Kilpailevien tulkintojen salliminen on demokraattisen yhteiskunnan tärkein tuntomerkki ja vahvin vastavoima diktatuurille ja jähmettymiselle yhden ainoan oikean tulkinnan fundamentalismiin. Kilpailevien tulkintojen rinnakkainelo on osoitus kulttuurin rikkaudesta ja sen jatkuvan uudistumiskyvyn ehto. ja nykyään jopa kansainvälinen yhteisö toimii tämän käsityksen mukaan pääpiirteittäin hyvin ja aina vain paremmin, koska maailmantulkinta yhtenäistyy tiedon lisääntyessä jatkuvasti. Konservatiivisen käsityksen mukaan maailman merkit ovat itsenäisiä ja riittäviä merkitysten välittäjiä. Ne eivät tarvitse täydennyksekseen ulkopuolista kontekstia, koska merkitys sisältyy kokonaan itse merkkiin ja kaikki tai ainakin useimmat vastaanottajat myös havaitsevat merkin sekä ymmärtävät sen merkityksen samalla tavalla. Koska ensi sijassa teksti määrää, miten vastaanottajat käsittävät sen, konservatiivinen käsitys painottaa tekstien ja muiden merkkien tuottamisen tarkkuutta: merkit on saatava vastaamaan mahdollisimman täydellisesti tosiasioita. Kirjoittamisen perinteisessä pedagogiikassa tämä on aina ollut keskeinen tavoite. Eikä vain tekstin tai muun merkin ymmärtäminen vaan myös sen arvottaminen esimerkiksi taideteoksena voi perustua vain siihen, mitä siinä itsessään on eikä vastaanottajan konteksteihin. Kauneus enempää kuin totuuskaan ei tämän mukaan voi olla katsojan mielessä, vaikka suosittu hokema niin väittääkin. Konservatiivinen käsitys: elämme tosiasioiden maailmassa Radikaali käsitys: elämme tulkintojen maailmassa Konservatiivisen käsityksen mukaan elämme tosiasioiden maailmassa. Tämän käsityksen valta-aseman osoittaa ihmisten orientoituminen käytännön elämässä ennen kaikkea tosiasioiden mukaan ja myös esimerkiksi filosofian historia, jossa tulkinnan kysymykset ovat saaneet vähemmän huomiota kuin tosiolevaisen pohtiminen. Yhden teoreettisen perustelunsa tämä käsitys sai viime vuosisadan puolivälissä vaikuttaneessa strukturalismissa, joka näkee maailman pysyvien ja tutkijasta riippumattomien rakenteiden ja merkitysten koostumuksena. Merkkien tulkinnan vastaanottajakohtaisen vaihtelun ja merkitysten kontekstisidonnaisuuden korostaminen johtaa konservatiivien mielestä vain tarpeettomaan relativismiin ja sen mukanaan tuoman mielivallan ja pessimistisen maailmankuvan hyväksymiseen. Yhteiskunta 36 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 Tulkintaerojen vähentämiseksi on alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota itse tulkintatapahtumaan ja siihen vaikuttaviin tekijöihin. Myös yleinen demokratisoitumiskehitys on pakottanut kiinnittämään entistä enemmän huomiota siihen, mikä on vastaanottajien osuus viestintätapahtumassa. Tämä näkökulma tuottaa aivan toisenlaisen kuvan inhimillisen viestinnän ongelmista. Radikaali tulkintakäsitys on vahvistunut strukturalismin jälkeiseen poststrukturalistiseen ajattelun ansiosta, joka korostaa rakenteiden, merkitysten ja tulkintojen kontekstiriippuvuutta. Sen pisimmälle kehitellyn muodon mukaan ei ole olemassa tulkintatapahtumasta ja sen kontekstista riippumattomia merkityksiä vaan merkitys syntyy vasta, kun vastaanottaja havaitsee merkin ja tulkitsee sen. Merkitys käsi- tetään tällöin vastaanottajan psyykkiseksi aktiksi, joka syntyy merkin, esimerkiksi tekstin, kohdatessa vastaanottajan tulkintaresurssit. Niin sanotun kontekstualismin mukaan millään merkillä, edes tekstillä, ei ole merkitystä sinänsä, sillä on vain merkityspotentiaali eli kyky laukaista merkityksen kokemus vastaanottajassa. Se, millainen merkityskokemus syntyy, riippuu muun muassa vastaanottajan aikaisemmista tiedoista ja kokemuksista eli hänen kulttuurisista resursseistaan, mutta myös – ja monissa tapauksissa eniten – hänen intresseistään. Nämä kaikki muodostavat yhdessä tekstin tai minkä tahansa merkin tulkintakontekstin. Minkä tahansa merkeiksi käsitettyjen ilmiöiden merkitykset ovat aina kontekstisidonnaisia merkitystulkintoja. Tulkintakontekstin huomioon oton avulla voidaan selittää yhteiskuntaelämässä ja maailmanpolitiikassa yleiset tulkintaerot. Lääkärit tulkitsevat eri tavoin potilaan oireita, asianajajat asiakkaidensa toimia ja oikeuksia, valtiot maailmanpolitiikan tapahtumia. Kaikki historian eriasteiset konfliktit voidaan käsittää johtuneiksi yksilöiden, eturyhmien tai valtioiden tulkintaeroista merkiksi käsitettyyn aktuaaliseen tilanteeseen. Pahoihin konflikteihin johtavia tulkintaeroja syntyy sitä helpommin, mitä enemmän osapuolten taustakonteksteissa vaikuttavat toisistaan poikkeavat intressit ja aiemmat kokemukset. Todellisuuden radikaalia tulkinnallisuutta korostavat ihmiset ovat yleensä taipuvaisia kehityspessimismiin. He korostavat tutkijan historiaja kontekstisidonnaisuuttaan, tutkijakontekstin subjektiivisuutta, joka estää yhteisen luotettavan tiedon muodostumisen maailmasta. Postmoderni kirjallisuus esittää maailman loputtomana labyrinttinä, jossa ihmiset harhailevat sokkona luotettavan tiedon puuttuessa. Näiden pessimistien mielestä emme voi koskaan saavuttaa täyttä varmuutta tosiolevaisesta. Yksimielisyyden löytäminen ihmisten kesken perustuu aina kompromisseihin ja tulkintasopimuksiin. Kirjoittaja on filosofian tohtori ja tietokirjailija. PRAGMATISMIN TEEMAILTA Luonnonfilosofian seuran teemaillalla 31.3.2015 klo 16–20 käsitellään pragmatismia. Professori Ahti-Veikko Pietarinen kertoo, mitä Pragmatismi on, professori Ilkka Niiniluoto käsittelee sen representaatioita ja dosentti Erkki Kilpinen pohtii pragmatismia ihmistieteiden metafilosofiana. Kahvitauon jälkeen kuullaan vielä seuraavat alustukset: – FT Sami Paavola: Abduktiivinen malli ja serendipiteetti: Sattumat vai päättely tieteellisen keksimisen perustana? – FM Marko Marila: Pragmatismi ja arkeologia – Dosentti Pentti Määttänen: Arkikokemus ja tiede pragmatismin näkökulmasta IHMEELLINEN ÉMILIE 1–2.4. Alminsalin lämpiö, Kansallisooppera. Émilie-oopperan ensi-illan alla järjestetään kaksipäivänen tapahtuma, jossa tiedeyhteisöllä ja suurella yleisöllä on mahdollisuus tutustua Émilie du Châtelet’n ainutlaatuiseen elämään ja työhön. Émilie du Châtelet oli 1700-luvulla elänyt lahjakas matemaatikko, fyysikko ja filosofi ja ensimmäinen kansainvälisesti tunnettu naispuolinen tutkija. Ihmeellinen Émilie-tapahtumassa joukko hänen tarinastaan innoittuneita kansainvälisiä tutkijoita ja taiteilijoita kokoontuu yhteen luentojen, keskustelun ja musiikkiesitysten merkeissä. Esitelmissä Émilie du Châtelet’n persoonaa lähestytään myös filosofian, matematiikan ja tieteenhistorian näkökulmista. Taideyliopiston Sibelius-Akatemian opiskelijat esittävät ensi kertaa Suomessa Kaija Saariahon kolme vokaalikamarimusiikkiteosta. Myös säveltäjä itse osallistuu tapahtumaan ja kertoo ajatuksiaan Émilie-oopperasta. Tapahtuman suunnittelusta vastaa Taideyliopiston puitteissa toimiva AvaraOpera-työryhmä ja se toteutetaan yhteistyössä Suomen Kansallisoopperan kanssa. Tapahtumaa rahoittaa Taideyliopiston lisäksi Suomen Kulttuurirahasto. Vapaa pääsy. Tarkka ohjelma: http://www.ooppera.fi/ohjelmisto/ihmeellinen_emilie/4399 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 37 KAUNISTA KEVÄTTÄ FREDA 33, HELSINKI MA-PE 10.30 - 18.00 LA 10.30 - 15.00 PUH. 611 611 WWW.AINO.NET 38 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 LYHYESTI ELOKUVIA TIETEENTEKIJÖISTÄ Elokuvissa on esiintynyt kuuluisia kirjallisia hahmoja tieteentekijöistä Mary Shelleyn Victor Frankensteinista alkaen sekä fiktiivisiä henkilöitä – tiedemiehiä ja -naisia. Heitä ovat esittäneet mm. Gary Grant, Tauno Palo ja François Truffaut, joita Peter von Bagh esitteli filminäyttein Tieteen päivillä vuonna 2009. Todellisia henkilöitä on elokuvissa esiintynyt vähemmän. He ovat olleet usein poikkeusyksilöitä, jotka ovat aina kiinnostaneet elokuvantekijöitä. Vuonna 2001 ensi-iltansa saanut Ron Howardin ohjaama Kaunis mieli kertoo taloustieteen Nobelin saaneesta John Nashista ja tämän kokemuksista skitsofreniasta. Elokuvaa ei voi pitää varsinaisena elämäkertana, vaan se on draama, joka on saanut aiheen Nashin elämästä. Tällä hetkellä on teattereissa kaksikin todellisia tieteentekijöitä kuvaavaa elokuvaa, Kaiken teoria ja The Imitation Game, jotka olivat juuri Oscar-ehdokkaina. Kaiken teoria on vuonna 2014 ensi-iltansa saanut John Marshin ohjaama elämäkertaelokuva kosmologi Stephen Hawkingista ja tämän vaimosta Jane Hawkingista. Elokuva kuvaa heidän rakkaustarinaansa ja perustuu Janen muistelmiin (Travelling to Infinity: My Life with Stephen). The Imitation Game sai myös ensi-iltansa viime vuonna. Se on Morten Tyldumin kuvaama historiallinen draama matemaatikko Alan Turingista ja saksalaisten Enigma-koodin selvittämisestä sota-ajan Englannissa. Sekin elokuva kertoo poikkeusyksilöstä, usein ahtaassa tai ahdistavassa ympäristössä. KIRJAUUTUUKSIA Ihmisen mieli (toim. Riitta Hari; ym. Gaudeamus 2015) on hyvä yleisesitys siitä, mitä mie- lestä tiedetään. Mieli ei rajaudu pään sisään, vaan se on ryväs toimintoja: ajattelua, havaintoja, päätöksentekoa, kokemuksia ja tunteita. Teoksen pohjana on Suomen Kulttuurirahaston tukema kaksivuotinen Argumenta-hanke Mieli-forum, joka vuosina 2007–08 kokosi runsaat sata eri alojen tutkijaa työpajoihin. Ennakkoluulot antoivat pian tietä avoimelle ajatustenvaihdolle ja varautuneisuus innostukselle. Kirjoittajien mukaan mielen tutkimus on monitieteistä ja kansainvälistä. Tapio Markkasen Suomen tähtitieteen historia (Ursa 2015) on suomalaiselle lukijalle kirjoitettu teos, joka pohjautuu hänen ja Raimo Lehden aikaisempaan englanninkieliseen tieteelliseen julkaisuun. Suomen Tiedeseuran historiasarjassa oli tarkasteltavana Suomen autonomian kausi. Uudessa kirjassa kuvataan tähtitiedettä varhaisista ajoista lähes 2000-luvulle saakka. Laatua! Oppimateriaalit muuttuvassa tietoympäristössä (toim. Helena Ruuska, Markku Löytönen, Anne Rutanen; Suomen tietokirjailijat ry 2015) on artikkelikokoelma ja puheenvuoro käynnissä olevaan oppimateriaalikeskusteluun. Kysymyksiä, joita tietoympäristölle ja tiedon hankkimiselle eri kouluasteilla asetetaan, on monia: Miten digitaalistuminen vaikuttaa oppimateriaaleihin? Millaisia ovat tulevaisuuden oppimateriaalit? Tarvitaanko oppimateriaaleja? FILOSOFIAN VERKKOENSYKLOPEDIA Suomalainen filosofian nettiensyklopedia Logos on kaikille avoin tietokirja. Alun perin vuonna 2007 julkaistu Logos on laajentunut voimakkaasti, ja korkealaatuisia artikkeleita on julkaistu jo yli sata. Ensyklopedian hakusanoihin kuuluvat mm. monikulttuurisuus, vapaus ja ihmisoikeu- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 39 det. Viimeisen vuoden aikana Logos on täydentynyt monilla keskeisillä hakusanoilla ja erityisesti filosofian historiasta kertovilla artikkeleilla. Lähitulevaisuudessa julkaistaan emeritusprofessoreiden Juhani Pietarisen artikkeli etiikasta ja Ilkka Niiniluodon artikkelikokonaisuus logiikasta ja logiikan historiasta. Yhteiskunnallisen keskustelun kannalta merkittäviä pian julkaistavia hakusanoja ovat uusliberalismi ja uskonnonfilosofia. Filosofian nettiensyklopedia Logosta julkaistaan Filosofia.fi-portaalissa, ja se on osoitteessa http://filosofia.fi/ensyklopedia. Päätoimittaja on filosofian tohtori Kalle Puolakka. ESINEIDEN INTERNET Esineiden internetistä odotetaan internet-kehityksen seuraavaa aaltoa. Ihmisen toiminnan seuraaminen esineiden internetin (The Internet of Things, IoT) muodostamassa uudessa toimintaympäristössä tulee luomaan arvokasta tietoa siitä, miten vuorovaikutus ihmisen ja teknisen ympäristön välillä tulisi suunnitella ja toteuttaa. Nykyisin monet laitteet, kuten autot tai televisiot, voivat olla yhteydessä verkkoon. Tulevaisuudessa esineiden internet yleistyy niin, että arkisetkin esineet ovat verkossa. Jos kaikilla esineillä on internet-osoite ja sensoreita, ne voivat lähettää käyttäjälle valtavat määrät tietoa. Esimerkiksi kahvinkeittotilanteessa kahvipurkki voi kertoa, että kahvi on lopussa. Astiakaappi kertoo, että puhtaita kahvikuppeja ei ole, ja jääkaappi viestittää, että maito on mennyt vanhaksi. Suomen Akatemian rahoittamassa Helsingin yliopiston ja Työterveyslaitoksen hankkeessa kehitetään päälle puettavaa järjestelmää, joka seuraa tarkasti käyttäjänsä katseen kohdistumista. Esimerkiksi kahvinkeitin voi mennä päälle, kun katse suunnataan siihen. Erityisesti tätä ”Nokkelammat lasit” -nimen saanutta järjestelmää aiotaan hyödyntää esineiden internet -sovellusten tutkimuksessa, jotta saadaan parempaa tietoa siitä, miten ihminen toimii vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Pyrkimyksenä on, että kehitettävät lasit pystyvät myös seuraamaan käyttäjänsä tilaa, kuten aktiviteettia, väsymystä tai valppautta. 40 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 ”Tarkoituksenamme on tutkia käyttäjän näkökulmasta, millaista esineiden internetin käyttäminen on. Se on tärkeätä, sillä esineiden internetissä esineet viestivät paitsi keskenään myös käyttäjälle”, kertoo dosentti Jukka Häkkinen Helsingin yliopistosta. CHAUVET’N LUOLA Vuonna 1994 löydetyssä Chauvet’n luolassa Ardèchen alueella Kaakkois-Ranskassa on maailman vanhimmat tunnetut luolamaalaukset 36 000 vuoden takaa. Yli 1 000 piirustuksesta 425 on eläinten hahmoja. Luolan ”eläinkirjassa” on 14 erilaista lajia, joista enemmistö on vaarallisina pidettyjä eläimiä, kuten mammutteja, karhuja ja isoja kissaeläimiä. Luola otettiin Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 2014. Luolasta avataan täydellinen toisinto yleisölle tänä keväänä. Paikka on seitsemän kilometrin päässä luolasta Vallon-Pont-d’Arcissa. Tämä kopio on suurin esihistoriallisesta paikasta tehty täydellinen jäljennös Euroopassa. Sinne odotetaan 300 000–400 000 vierasta joka vuosi. IKÄIHMISTEN YLIOPISTO Ikäihmisten yliopiston tavoitteena on tarjota mielenkiintoisia mahdollisuuksia elinikäiseen oppimiseen, itsensä kehittämiseen ja muuttuvan maailman ymmärtämiseen. Ikäihmisten yliopistotoimintaa järjestetään Suomessa 14 eri avoimen yliopiston ja kesäyliopiston toimesta. Helsingin yliopistossa toimintaa toteuttaa yhteistyöverkosto, johon kuuluu vapaan sivistystyön ja vanhustyön organisaatioita. Verkoston toimintaa koordinoi Helsingin yliopiston Avoin yliopisto. Yliopistoyhteys sekä opetuksen perustuminen tieteeseen ja tutkimukseen ovat Ikäihmisten yliopiston keskeisiä tunnusmerkkejä. Opettajat ovat yliopistojen tai muiden asiantuntijaorganisaatioiden tutkijoita ja opettajia tai muutoin alansa erityisiä asiantuntijoita. Opetus suunnitellaan opiskelijoiden toiveiden ja ehdotusten pohjalta. Opetus on yleistajuista, ja toimintaan ovat kaikki tervetulleita, ikään, koulutustaus- taan tai ammattiin katsomatta (www.helsinki.fi/ avoin/ikis). TUTKIMUKSEN TUOTTAVUUDESTA JA VAIKUTTAVUUDESTA Opetus- ja kulttuuriministeriön raportti Suomalaisen yliopistotutkimuksen tuottavuus ja vaikuttavuus (Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2015:5) sisältää 400 tieteenaloittaista excel-kuviota numerotietoineen suomalaisten yliopistojen tutkimuksen määrästä, tuottavuudesta ja vaikuttavuudesta. Raportin tiedot tukevat yliopistojen meneillään olevaa työtä keskinäisen yhteistyön ja työnjaon kehittämiseksi. Raportin tiedot perustuvat yliopistojen vuosien 2011–12 julkaisutietoihin (OKM-julkaisuaineisto) sekä Thomson Reutersin kansainväliseen Web of Science -julkaisu- ja viittaustietokannan suomalaisten yliopistotutkijoiden vuosien 2000–12 julkaisuihin (WoS-aineisto). Raportissa esitetään tiedot jokaisen yliopiston tuottavimmista ja vaikuttavimmista tieteenaloista. Tuottavimmiksi on luettu tieteenalat, joilla yliopiston julkaisutuottavuus ylittää selvästi kansallisen keskiarvon. Vaikuttavimpia ovat alat, joiden viittausindeksi tai Top10-indeksi ylittää maailmantason 20 prosentilla. Top10-indeksi ilmaisee yliopiston sijoittumista tieteenalan maailman julkaisujen viitatuimman kymmenesosan joukossa. Vaikuttavin suomalaisista tieteenaloista on eläinlääketiede, jonka viittausindeksi ylittää maailmantason 58 prosentilla ja Top10-indeksi 114 prosentilla. Raportti löytyy osoitteesta http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2015/yliopistotutkimus. html?lang=fi ja taulukot osoitteesta http://vipunen.csc.fi. (Olli Poropudas) TUTKIJAN ARVIOINTI Jukka Gronow kirjoittaa tässä lehdessä (s. 31–34) tieteellisestä laadunarvioinnista ja nojaa ranskalaisen sosiologin Lucien Karpikin kirjoitukseen ”What is the price of scientific paper?”. Sadat tutkimusorganisaatiot ja tuhannet tutkijat maail manlaajuisesti ovat allekirjoittaneet San Francisco Declaration on Research Assessment -julkilausuman (DORA), joka suosittaa, ettei Journal Impact Factoria tai vastaavia mittareita käytetä yksittäisen tutkijan julkaisujen arviointiin. Suomessa vastaavaa keskustelua on herättänyt Tieteellisten seurain valtuuskunnan ylläpitämä Julkaisufoorumi-luokitus. Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoitusmallissa Julkaisufoorumi-luokitus toimii yliopistojen koko tieteellisen julkaisutuotannon laadun indikaattorina. Luokituksen käyttöohjeessa korostetaan, että luokitus on liian karkea väline yksittäisen tutkijan arviointiin. Rahoitusmallin mittareilla on kuitenkin taipumus siirtyä yliopistojen sisäisiin rahoitus- ja kannustinjärjestelmiin ja siten kohti yksilötason ohjausta ja arviointia. Tarvitaan monipuolista keskustelua siitä, mikä rooli erilaisilla määrällisillä indikaattoreilla on yksittäisen tutkijan ansioita arvioitaessa. TIEDEDIPLOMATIA Tiedeakatemiain neuvottelukunta järjesti 3.3.2015 ”Science Diplomacy and the Arctic” -seminaarin. Tilaisuudessa tuotiin tiedediplomatian käsitettä suomalaiseen akateemiseen ja poliittiseen keskusteluun. Tapahtuman puhujat korostivat tieteen ja tutkijoiden merkitystä ulkopolitiikassa ja diplomatiassa. Tieteen rooli diplomatiassa on kasvanut viime vuosina: yhä useammin ulkopoliittinen työkenttä muodostuu valtioiden rajat ylittävistä ”ilkeistä ongelmista”, joiden ratkaisu vaatii monitieteistä yhteistyötä. Hyvä esimerkki tästä on seminaarissa esillä ollut arktinen alue ja sen hallinnointi. Kuten ulkoministeri Erkki Tuomioja seminaarissa totesi: ”Meidän täytyy tietää faktat, jotta voimme reagoida parhaalla mahdollisimmalla tavalla.” Seminaarin pääpuhujana Tuomiojan lisäksi oli professori Paul Berkman Cambridgen yliopistosta. Muita puhujia olivat mm. Arktisen keskuksen johtaja Paula Kankaanpää, professori Markku Kulmala, professori Nikolai Vakhtin ja kansleri emeritus Kari Raivio. (Mariko Sato) Ilari Hetemäkia T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 41 TUTKIMUSTA SUOMESSA Geenien merkitys kansantauteihin aukeaa Jukka Lehtinen Geenimme eli perimämme vaikuttaa siihen, minkälaisiin sairauksiin saatamme tulevaisuudessa sairastua. Jos tietäisimme paremmin, mikä on riskimme sairastua, niin voisimme paremmin pienentää sairastumisen riskiä tai ainakin voisimme paremmin valmistautua tulevaisuuteen. Suomalainen tutkimuksen huippuyksikkö on ollut mukana kansainvälisessä tutkimuksessa, jossa tutkittiin kansantautien genetiikkaa. ”Minun tulkintani on, että meneillään on biologinen vallankumous. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on löydetty enemmän geenimuutoksia kuin sitä ennen yhteensä. Vauhti jolla asiat menevät eteenpäin on edelleen hämmästyttävä”, sanoo Helsingin yliopiston geneettisen epidemologian professorina ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen akatemiaprofessorina työskentelevä Jaakko Kaprio. Hän johti Suomen Akatemian kansantautien genetiikan tutkimuksen huippuyksikköä vuosina 2006–11. Hänen edeltäjänsä ja huippuyksikön aloittaja oli geenitutkija Leena Peltonen-Palotie. Vuosina 2000–11 toiminut huippuyksikkö pyrki tuottamaan uutta tietoa siitä, miten biologiset tekijät, elämäntavat ja elinympäristö vaikuttavat riskiin sairastua yleisiin kansantauteihin. Huippuyksikön taustalla ja aloittajana oli Peltonen-Palotien tutkimuskohteena olleet mendeeliset taudit, jonka etulinjan tutkija hän oli maailmassa 1990-luvulla. Tutkimuksissa etsittiin sairauksia, joiden aiheuttaja on kokonaan tai osittain geeni. Tällaisia harvinaisia sairauksia löytyy yksittäisistä perheistä ja suvuista. ”Leenalla ja monella muulla oli 1990-luvulla kiinnostusta selvittää myös miten geenit vaikuttavat yleisempiin tauteihin”, Kaprio sanoo. 42 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 Kaprio tuli mukaan perinnöllisyyksien selvittämiseen kaksostutkimuksien myötä. Hänen erikoisalaansa on riippuvuuksin genetiikka ja erityisesti kaksostutkimukset. Aluksi etsittiin yhtä geeniä Kaksostutkimusten aineistoista alettiin etsiä epäidenttisiä kaksospareja, joilla molemmilla oli tutkinnan kohteena oleva sairaus. Alussa kiinnostusta oli verenpainetautiin ja lihavuuteen. Lihavuuden tutkimisesta tehtiin useita väitöskirjoja. Aluksi yritettiin löytää edes yksi geeni joka kertoisi perinnöllisyydestä. ”Siinä vaiheessa oli epäsuoraa näyttöä, että verenpainetaudilla ja lihavuudella on perinnöllisyyttä. Tiedettiin myös että kyse ei ole yhdestä geenistä tai edes pienestä määrästä geenejä, jotka aiheuttaisivat perinnöllisyyden”, Kaprio sanoo. Yleisempien tautien perinnöllisyyden riskin selvittäminen tarkasti on useimmiten vielä vaikeaa. Hankalaksi tutkimisen tekee se, että eri sairauksiin vaikuttavia geenejä on paljon. Esimerkiksi tiedetään, että 55 prosenttia miehen alttiudesta saada eturauhassyöpä johtuu geeneistä. Mitattujen geenien osuus tästä on kolmannes eli noin 20 prosenttia eturauhassyövän aiheuttajista on tiedossa. Miten tiedetyt geenit sitten liittyvät syöpään, on vielä enimmäkseen arvoitus. Perinnöllisyyden lisäksi sairauksiin vaikuttavat ulkoiset tekijät, kuten elintavat ja -ympäristö, sekä sattuma. Eri sairauksissa nämä kolme asiaa vaikuttavat eri painoarvolla. Siksi tarkimmillaankin sairauksien ennustamisessa voidaan sanoa vain, onko riski sairastua kasvanut vai ei. Tiedon määrä on kuitenkin kasvanut nopeasti. 1990-luvulla käytössä oli karkea ihmisen perimän kartta. Sillä tutkittiin kytkentäanalyysin avulla perheitä ja yritettiin löytää yhteyksiä monitekijäisen taudin ja geenialueen välillä. Yhdessä geenialueessa on satoja geenejä. ”Tätä analyysia tehtiin Suomessakin lihavuustutkimuksessa. Mutta mitään varmennettua lihavuuden selittävää geeniä ei löytynyt. Veren rasvan osalta menestyttiin paremmin. Mutta kun mentiin persoonallisuuteen, kuten käyttäytymiseen, niin mitään ei tiedetty. Julkisuuteen pääsi uutisia, että sen ja sen taudin geeni oli löydetty, mutta ne olivat ihan puppua”, Kaprio sanoo. Ihmisen perimä avattiin Geenitutkimus sai vauhtia vuonna 2003, kun ihmisen genomi sekvensoitiin. Siinä vaiheessa Ihmisgenetiikan tutkimuksen huippuyksikön kausi oli meneillään. Sen kaudella PeltonenPalotien johdolla oli hyödynnetty mendeelisten tautien tietokantaa ja löydetty 35 erilaista harvinaista tautia, jotka ovat yhden geenimuutoksen aiheuttamia. Kansantautien genetiikan huippuyksikön kauden alussa Peltonen-Palotie siirtyi Sanger-tutkimuslaitokseen. Tutkimus jatkui Kaprion johdolla ja Peltonen-Palotie jäi huippuyksikön varajohtajaksi. ”Siinä vaiheessa yhden perheen geenien kartoittaminen oli työläs projekti ja etulinjan tiedettä. Nyt se on väitöskirjan tekijän ensimmäisiä projekteja”, Kaprio sanoo. Perimän sekvenssoinnista on tullut lähes rutiinia, ja nykyään tuhansien ihmisten perimä on tiedossa. Mutta vielä vuonna 2010 niin oli tehty vain parillekymmenelle ihmiselle. Ihmisten perimätutkimuksen saatua vauhtia eri puolilla maailmaa yhdysvaltalaiset yritykset alkoivat valmistaa geenisiruja, joiden avulla geenejä pystyttiin kartoittamaan. Ensin siruissa oli muutama tuhat geenimerkkiä. Nyt niissä on puolesta miljoonasta miljoonaan geenimerkkiä. ”Hyödyntämällä ihmisten perimässä olevaa vaihtelua, voimme mitata ihmisen perimän 80–90 prosenttisesti mittaamalla puolesta miljoonasta miljoonaan merkkiin.” Kun koko perimän sekvenssi mitataan, niin löydetään perhe ja sukukohtaisia harvinaisia geenimuutoksia. ”Tieteen vaikea kysymys on muutosten merkityksen punnitseminen. Mistä tiedämme, mikä merkitys harvinaisilla geenimuutoksilla on? Se voi selittää, miksi jokin tauti esiintyy tietyssä suvussa, mutta se voi myös olla merkityksetön muutos, joka kulkee suvussa.” Geenisirujen tultua tutkijoiden käyttöön, alettiin tutkia olemassa olevia väestöaineistoja. Suomessa on useita aineistoja, joita on lupa käyttää kansantautien tutkimiseen. Kun geenisirujen tekniikka yhdistettiin aineistoon ja koulutettuja tutkijoita oli saatavilla, geenien metsästys saattoi alkaa. Huippuyksikössä oli seitsemän eri tutkijaryhmää, joilla jokaisella oli omia tutkimuskohteitaan. Karoliinisen instituutin arviossa vuodelta 2011 kehutaan huippuyksikön saavutuksia, joihin kuuluu muun muassa 500 julkaisua, joista 73 ilmestyi kansainvälisissä tiedejulkaisuissa, kuten Naturessa ja Lancetissa. Huippuyksikön toiminta-aikana tutkijat kohtasivat myös henkilökohtaisen tragedian, kun Peltonen-Palotie kuoli vuonna 2010. Yhteistyö tuo voimaa Huippuyksikön työn ydin oli kansantautien geenien tyypittäminen. Ensimmäisessä vaiheessa tuotettiin aineistosta geenitietoa. Analyysivaiheessa tehtiin koko perimän epidemiologisia tutkimuksia eli genominlaajuisia assosiaatiotutkimuksia (genome-wide association study, GWA), joissa verrataan tautia sairastavien geenejä terveiden geeneihin. Niistä ensimmäiset ilmestyivät vuosina 2006–07. Tutkimuksen kiihtyvästä vauhdista kertoo se, että ensimmäinen lihavuuteen liittyvä geeni FTO löytyi vuonna 2007. Seuraavana vuonna löytyi toinen geeni. Nämä geenit selittivät noin prosentin ihmisten välisistä lihavuuseroista. Vuonna 2011 useampi kansainvälinen tutkimusryhmä yhdisti tietonsa ja alettiin tehdä meta-analyysityyppistä vertailua. Se kannatti, sillä helmikuussa 2015 Nature kertoi, että nyt tiedossa on noin sata lihavuuteen vaikuttavaa geeniä. Tässä GIANT-konsortiossa (Genomewide Investigation of ANThropometric measures) yhteistyössä on mukana suomalaisiakin tutkijaryhmiä. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 43 Vastaavaa geenimuunnosten löytämistä tapahtuu muissakin sairauksissa. Esimerkiksi viime kesää julkistettiin Naturessa, että skitsofreniassa on 120 eri geenimuunnosta. Vielä viisi vuotta sitten tiedettiin vain 1–2 muunnosta. Kansainvälinen yhteistyö luo mahdollisuuden tehdä luotettavampaa tutkimusta, kun Suomessa löydettyjä tietoja voidaan verrata muiden maiden tuloksiin. Toimintatapana on, että kun suomalaisesta aineistosta on esimerkiksi tutkittu 5 000 hengen aineistosta löytyvää geenimerkkiä, tutkimuksen yhteenveto lähetetään GIANT-konsortioon, jossa tuloksia verrataan kansainväliseen aineistoon. Koska tiedoissa menee vain tilastotietoja ja tieto, missä kromosomissa geenimuutos sijaitsee, on tietosuoja hyvin vahva. ”Tällä tavalla saadaan aineistoon voimaa. Sen sijaan että julkaisisimme 5 000 hengen aineistolla epävarmoja tuloksia, niin tällä tavalla kasassa voi olla yli 300 000 hengen aineistot”, Kaprio sanoo. Kaprion mukaan tutkimuksissa on ankara tilastollisen näytön vaatimus. Saman julkaisun sisällä osoitetaan, että jokin tietty löydös löytyi jokaisesta osa-aineistosta. Tällä halutaan välttää kritiikki sattumalta löytyneistä tuloksista. Suomessa aineistoja on yhteensä 50 000– 70 000 ihmisestä. Tutkimuksissa voi kuitenkin käyttää vain rajattuja määriä koko aineistosta. Aineistoa voidaan käyttää vain jos tutkittava piirre tai ominaisuus on mitattu, siinä ei ole muita häiritseviä tekijöitä ja asianomaisilta on pyydetty lupa. Kaprio arvioi, että huippuyksikön tutkijat ovat olleet mukana satojen sairauksiin vaikuttavien geenien löytämisessä. Etsiminen on yksi osa tutkimusta Geenimuutoksien tutkiminen voidaan jakaa kahteen osaan. Ensimmäinen osa on löytää eri geenien yhteys sairauksiin, se on niin sanottua löytötutkimusta (discovery). Kaprion mukaan tämä on sitä näkyvää tiedettä, joka saa julkisuutta ja palkitaan tiedeyhteisön sisällä apurahoilla ja tunnustuksilla. Toinen osa tutkimusta on selvittää löydetyn geenimuutoksen ja taudin yhteys biologiaan, 44 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 tutkimalla, millä mekanismilla geeni sairauden aiheuttaa. Yhtä tärkeää on tutkia, mitä geeni ennustaa. Selvitetään, voisiko tietoa käyttää sairauksien ennalta ehkäisyssä, diagnosoinnissa tai tautiennusteen laadinnassa. ”Huippuyksikkö oli viritetty discoveryyn eli etsimään geenejä sähköisten tietokantojen avulla. Mekanismin tutkiminen ei ollut sen vahvuus. Kyse on työnjaosta. Me olemme tehneet sitä, missä olemme olleet vahvoja. Muut hoitavat sitten toisen osuuden”, Kaprio sanoo. Huippuyksikön rahoitus loppui vuonna 2011. ”Huippuyksikkö rahoitti usealle tutkijalle, kuten minulle, yhden vaiheen uramme aikana.” Tutkimus- ja yhteistyö jatkuu edelleen painopisteenä geenien kansanterveydellisen merkityksen selvittämisessä. Kaprion mukaan nyt alkaa olla niin paljon väestöaineistoa, että voidaan laskea erilaisia riskipisteitä esimerkiksi lihavuudelle. Silloin voidaan tutkia vaikkapa laihoja ihmisiä, joilla on korkea lihavuusriski. Kun aineistosta poistetaan itsestäänselvyydet, kuten maratoonarit, aukeaa uudenlaisia ikkunoita tutkimiseen. ”Mikä pitää heidät laihana riskistä huolimatta? Voi olla, että löytyy uusia asioita, joita ei ole osattu tai voitu katsoa aiemmin”, Kaprio sanoo. Tällaisia asioita voivat olla esimerkiksi antibiootit ja ilmansaasteet. Lisätietoa www.aka.fi/huippuyksikot2006_2011 Kirjoittaja on tiedetoimittaja. KESKUSTELUA Miksi vain Venäjää tutkitaan? Markku Sippola Tähän aiheeseen sai minut tarttumaan havainto, jonka tein vasta valittuna Venäjän ja ItäEuroopan tutkimuksen seuran johtokunnan jäsenenä. Seura oli valitsemassa parasta Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimukseen liittyvää pro gradu -työtä. Kilpailuun ilmoittautui 13 työtä, joista kaikki käsittelevät Venäjää. Yhtään muuta Itä-Eurooppaa käsittelevää gradua ei kilpailuun ilmoitettu. Onko koko muu Itä-Eurooppa hävinnyt, haihtunut ilmaan? Ovatko kaikkien analyytikkojen tuntosarvet suunnattuina Venäjän talou delliseen ja sisäpoliittiseen tilanteeseen sekä ulkopoliittiseen uhoon niin, että kaikki ”pikku” maat, kuten Puola ja Ukraina, ovat lähestulkoon hävinneet kartalta? Suomen Akatemian infotilaisuudessa vuonna 2010 kerrottiin, että tutkimusrahoituksen yksi painoalueista on Venäjä. Venäjään liittyvä hankkeeni sai rahoituksen vuosille 2011–13. Johtuiko myönteinen päätös hakemuksen hyvyydestä vai tutkimusalueen valinnasta vai molemmista, en osaa sanoa. Venäjä-tutkimuksella on ollut erityisasema Suomen Akatemian rahoituksen kohteena. Akatemian sivuilla on Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen tutkimusohjelmamuistio 1990-luvun alusta. Pitkässä dokumentissa mainitaan vain kursorisesti Itä-Euroopan maat Venäjän hallitessa kaikkia tutkimusaloja politiikasta kulttuuriin ja yhteiskuntaan sekä talouteen. Akatemia rahoitti Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuk- sen huippuyksikköä Venäjän modernisaation valinnat. Muuttuva Venäjä -ohjelmansa kautta Akatemia rahoitti tutkimushankkeita yhteensä 8,2 miljoonan euron edestä vuosina 2004–07. Akatemian tukeman tutkimuksen painopiste saattaa olla kuitenkin muuttumassa vähemmän Venäjää painottavammaksi. Vuoden 2014 arktisen haun myönteisistä rahoituspäätöksistä vain yksi osui suoraan Venäjään kohdistuvalle hankkeelle. Venäjä on helppo valinta Euroopan unionin jäsenmaista Suomella on pisin yhteinen raja Venäjän kanssa. Maa on entinen ja jossain määrin myös nykyinen suurvalta. Venäjä on yhtenäinen, Keski- ja Itä-Euroopan maita (KIE-maat) leimaa keskinäinen hajanaisuus. On helpompaa käsitellä ja tehdä analyysia yhdestä monoliittisesta kokonaisuudesta kuin keskenään hajanaisesta, pirstoutuneesta kentästä. On helppo opiskella vain yhtä kieltä kuin pystyä tulkitsemaan asiakirjoja, tekemään haastatteluja ja seuraamaan keskustelua latviaksi, puolaksi tai vaikka serbiksi. Englannin kieli on tietenkin laajasti käytössä KIE-maissa, mutta englanti ei kuitenkaan korvaa maiden äidinkieltä näiden kansojen parissa tehtävässä kenttätyössä. Venäjän suuruus, entinen suurvalta-asema ja merkitys Suomen ulkopolitiikalle eivät kuitenkaan riitä selittämään sitä, miksi niin ylivoimainen osuus Suomessa tehtävästä Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksesta kohdistuu juuri Venäjään. Ehkä syitä pitäisi etsiä tutkimusyhteistyön historiasta: bilateraaliset suhteet Moskovan kanssa ovat jääneet jossain määrin ”päälle” ja jatkuneet ystävällismielisinä suhteina ja tutkimusyhteistyöverkostoina. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 45 On kuitenkin väärin tehdä tutkimusta kohdemaan helpon valinnan takia. Vaikka KIE-maissa on omat haasteensa ja niihin tutustuminen vaatii erilaista paneutumista, niitä koskeva tutkimustieto on yhtä arvokasta. Väitän, että kulttuurisesti KIE-maat tarjoavat jopa mielekkäämmän tutkimusalueen kuin Venäjä. Kielimuurin vuoksi emme kuitenkaan tunne edellä mainittujen maiden kulttuureja tarpeeksi. Loppujen lopuksi, tarvitaanko maassamme massoittain ”Venäjä-asiantuntijoita”? Ukrainan sodan aikana julkisuuteen on tuotettu jos jonkinlaista tutkijaa, joiden asiantuntemus on vaihtelevalla pohjalla. Muun muassa ulkoministeri Erkki Tuomioja kritisoi heinäkuussa 2014 sekä Aleksanteri-instituutin että Ulkopoliittisen instituutin tuottaman Venäjä- ja Ukraina-tiedon haurautta. Mikseivät Puolan tai Baltian asiantuntijat kerro omaa näkemystään Ukrainan konfliktista? Näissä maissa Venäjän- ja Neuvostoliiton tuntemus on historiallisista syistä aivan eri luokkaa kuin Suomessa. Perusteluja Venäjän ja KIE-maiden tasapuolisemmalle kohtelulle Venäjä ja KIE-maat ovat yllättävän tasavertaisia, jos niitä tarkastelee kokonaisuuksina. Tarkastelen kolmen maan, Ukrainan, Valko-Venäjän ja Moldovan, muodostamaa ryhmää muista KIEmaista erillisenä. Syynä tähän on jälkimmäisten maiden jääminen riippuvuussuhteeseen Venäjän kanssa ja siitä seurannut taloudellinen ja yhteiskunnallinen jälkeenjääneisyys. Venäjän bruttokansantuote (BKT) on vähän reilut 2 miljardia Yhdysvaltain dollaria, samoin KIE-maiden yhteenlaskettu BKT (siis ilman Ukrainaa, Valko-Venäjää ja Moldovaa). Myös väestömäärän suhteen tilanne on sama: Venäjällä on noin 140 miljoonaa asukasta, kuten myös KIE-maissa. Tästä seuraa, että BKT henkeä kohden on käytännössä sama: noin 14 500 Yhdysvaltain dollaria. Ainoa asia, joka on Venäjällä ”rikkaampaa”, ovat maan luonnonvarat, jotka ovat tunnetusti maailman runsaimmat. Tämä ei saa kuitenkaan ohjata tutkimusmäärärahojen käyttöä. Painotus on mielekäs vain ehkä talouden ja liiketalouden 46 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 kannalta. Mitä tulee kulttuurin, yhteiskunnan ja muuhun humanistiseen tutkimukseen, Venäjän painottaminen tutkimuksessa vain vahvistaa kansallista projektia, jossa Suur-Venäjä nähdään lähikansoihin ja -valtioihin nähden ylivertaisena. Ukrainan, Valko-Venäjän ja Moldovan tilanne verrattuna muihin KIE-maihin ja Venäjään on täysin toinen bruttokansantuotteella mitattuna. Näiden maiden keskimääräinen BKT henkeä kohden on kolmasosa muiden KIE-maiden keskimääräisestä, noin 4 500 Yhdysvaltain dollaria. Esimerkiksi väkiluvultaan aivan eri sarjassa kilpailevan Kiinan kansantasavallan keskimääräinen BKT henkeä kohden on 6 800 dollaria. Kolmen maan keskinäiset erot ovat myös suuret: kun Valko-Venäjän BKT henkeä kohden on 7 500 Yhdysvaltain dollaria, se on 4 100 Ukrainassa ja vain 2 200 Moldovassa. Jos tarkastellaan demografista kehitystä, tilanne tulee pysymään samana sekä Venäjällä että KIE-maissa. Syntyvyysaste KIE-maissa on alhaisempi (1,4 lasta naista kohti) kuin Venäjällä (1,6), mutta jälkimmäisellä alueella keskimäärin lyhyempi elinikä kompensoi hieman korkeamman syntyvyysasteen suomaa etua. Ukrainan, Valko-Venäjän ja Moldovan syntyvyysaste on keskimäärin 1,5. Olen edellä tuonut esille vain taloudellisia ja demografisia perusteluja Venäjän ja KIE-maiden tasapuolisemmalle kohtelulle tutkimuksessa. Tarkastelua voisi laajentaa yhtä hyvin vaikkapa kirjallisuuden puolelle. Miksei loppuun kaluttujen Dostojevskin, Gogolin ja Tšehovin sijaan voisi tehdä välillä kirjallisuusanalyysia Tammsaaresta, Sienkiewiczista tai vaikkapa Kafkasta? Underground Itä-Berliinissä oli vähintään yhtä vaihtoehtoista ja kiellettyä kuin Leningradissa. Historiantutkimukselle Itä-Euroopan maat tarjoavat vähintään yhtä kiinnostavan kohteen kuin Venäjäkin. Vertaileva ote Kannatan edelleen Venäjä-tutkimusta, kunhan se on vain jonkinlaisessa tasapainossa muun Itä-Euroopan tutkimuksen kanssa. On totta, että Itä-Euroopan maat ovat keskenään erilaisia, mutta niiden erilaisuudessa piilee tutkimuksel- lisia mahdollisuuksia. Kaikessa kirjavuudessaan KIE-maiden mosaiikki tarjoaa mielenkiintoisen tutkimuslaboratorion esimerkiksi kielten, kulttuurin, migraation, talouspolitiikan ja työelämän dynamiikoiden tutkimiselle. Kannatan myös KIE-maita ja Venäjää vertailevan tutkimuksen lisäämistä. Voin kertoa tällaisen vertailevan tutkimusotteen hedelmällisyydestä omasta kokemuksestani. Väitöstutkimukseni vuonna 2009 käsitteli työprosesseja pohjoismaisissa tehtaissa Baltiassa, tutkijatohtoriprojektini vuosina 2011-13 taas työprosesseja pohjoismaisissa tehtaissa Venäjällä. Näitä alueita yhdistää jälkisosialistinen konteksti, vaikkakin poliittinen ja yhteiskunnallinen todellisuus aluei den välillä eroaa nykypäivänä merkittävästi. Edellisissä maissa Neuvostoliitto edustaa kaikkea sitä, mistä pitää pyrkiä eroon, kun taas jälkimmäisessä neuvostoaikaa muistellaan vanhana, hyvänä aikana. Alueiden väliset erot eivät ole kuitenkaan yhtä merkittäviä, kun tarkastellaan pohjoismaisten yritysten investointi- ja henkilöstöstrategioita. Toinen tutkimusalue, jolla olen tehnyt KIEmaita ja Venäjää vertailevaa tutkimusta on työperäinen maahanmuutto. Erona alueiden välillä on se, että kun Baltiasta muutetaan muihin, lähinnä EU-maihin, Venäjälle muutetaan muista, lähinnä Keski-Aasian maista. Työperäisen maahanmuuton mekanismit (heikot toimeentulomahdollisuudet kotimaassa, suhteellinen deprivaatio) ovat yhtäläisiä, samoin kuin maiden hallituksen reaktiot maasta muuttamiseen. Näin tarkastelun kohdistaminen pelkän Venäjän sijasta myös muihin jälkisosialistisiin maihin auttaa ymmärtämään paitsi KIE-maiden ja Venäjän kontekstiin liittyviä tekijöitä, myös globaaleja migraatiotrendejä. TIEDEKIRJAN UUSI VERKKOKAUPPA ON AVATTU! www.tiedekirja.fi Iloa ja inspiraatiota tieteestä! Kivijalkakauppamme palvelee myös entistä paremmin osoitteessa Snellmaninkatu 13 Kruununhaka Helsinki Puh. 09 635 177 [email protected] Seuraa Tiedekirjaa myös Facebookissa! Kirjoittaja on yliopistotutkija Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 47 Harmaan talouden harmaasta tutkimuksesta Matti Virén Harmaa talous on poliittisessa viestinnässä korkealla sijalla. Kaikilla puolueilla on ohjelmia ja tavoitteita harmaan talouden nujertamiseksi. Hallitusohjelmissakin se on näkyvästi esillä. Lehdissä ja sosiaalisessa mediassa on valtava kirjo erilaisia arvioita harmaan talouden suuruudesta ja harmaasta taloudesta mahdollisesti saatavista verotuloista. Harva tulee varmaan pohtineeksi, mihin tietoihin perustamme käsityksemme harmaasta taloudesta. Suomessa on tehty oikeastaan vain kaksi selvitystä harmaasta taloudesta. Nurmisen (2008) Tilastokeskuksessa tekemien laskelmien mukaan BKT-osuus on ehkä noin 1,5 % (nykyrahassa noin 3 miljardia euroa). Sen sijaan Hirvonen ym. (2010) päätyivät olennaisesti suurempaan arvioon, eli noin 7 prosenttiin (14 miljardia euroa). Jos Hirvosen ym. (2010) tulokset pitäisivät paikkansa, verotuloja voitaisiin kasvattaa peräti 6 miljardilla eurolla olettaen, että harmaata taloutta verotettaisiin samalla tavoin kuin muutakin taloutta; eli bruttoveroprosentti olisi 44. Tämän lisäksi Suomi on ollut mukana lukuisissa kansainvälisissä vertailuissa, joissa on arvioitu Suomen harmaan talouden suuruutta erilaisten indikaattoreiden perusteella. Tämän aihepiirin tunnetuin tutkija on Friedrich Schneider, jonka viimeisin tutkimus väittää harmaan talouden koon olevan Suomessa peräti 26 miljardia, eli 13 % BKT:sta (ks. Schneider 2014). Ilmeisesti juuri näihin lukuihin perustuvat esim. vihreiden eduskuntavaaliohjelmassa mainitsemat 10 miljardin euron menetetyt verotulot. Miten on mahdollista, että näin suuria eroja tutkimuksessa syntyy ja miten uskottavia esitetyt luvut sitten ovat? Itse olen äärettömän skeptinen esitettyjen lukujen suhteen (ks. Viren 2013), ja yritän seuraavaksi perustella käsitystäni. 48 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 Ehkä suurin tutkimuksiin liittyvä ongelma koskee tutkimusorganisaatioita. Markku Hirvosen ja hänen erilaisten kollaboraattoreidensa yhteisenä nimittäjä on Harmaa Hirvi niminen tutkimuslaitos (yhtiö), joka on keskittynyt pelkästään harmaan talouden tutkimuksiin. Erikoista on, että se on tehnyt kaikki julkisen vallan rahoittamat tutkimukset, muun muassa tammikuussa 2015 valmistuneen seurantatutkimuksen (Hirvonen ja Määttä 2015). Hirvonen on entinen Verohallinnon virkamies, eikä hänellä luonnollisestikaan ole mitään tutkijataustaa. Seurantatutkimuksen osallistunut Kalle Määttä on toki oikeustieteen dosentti, mutta kuvittelisi, että tässä tapauksessa tutkijataustan pitäisi liittyä tilastollisiin valmiuksiin, kansatalouden tilinpidon tuntemukseen, laskentatoimeen ja kansanta loustieteeseen. Sellaista asiantuntemusta tutkijatiimissä ei koskaan ole ollut. Toisaalta voi kysyä, onko tutkimustoiminnan lähtökohta mitenkään terve. Jos meillä olisi tutkimuslaitos, joka keskittyisi vain ja ainoastaan harmaan talouden ongelmiin, miten se voisi ylipäätään päätyä sellaiseen lopputulokseen, että harmaa talous on vain hyvin marginaalinen ilmiö. Asetelmassa on mitä ilmeisin intressiristiriita tutkimuslaitoksen oman talouden ja tutkimustulosten kanssa. Schneiderin tapauksessa tilanne on samanlainen. Hänen tutkimusten sponsorina on viime vuoden toiminyt VISA-yhtiö (julkaisuissa yhtiön logo on vastassa heti kansisivulla eikä yhtiö muutoinkaan piilottele antamaansa tutkimusrahoitusta). Erikoiseksi kuvion tekee se, että raporttien toimenpidesuosituksissa päällimmäisenä on aina käteisrahamaksamisen rajoittaminen tai jopa kieltäminen. Asetelma on moraalisesti ongelmallinen; VISA-yhtiön intresseissä on tietenkin käteismaksamisen vähentäminen ja korttimaksamisen kasvattaminen. VISA:n kannalta optimiratkaisu olisi ilman muuta korttimaksamisen monopoli, jonka turvin se voisi sanella hintansa välityspalkkioissa. Pankkienkin kannalta käteisraha on huono asia, koska rahat ovat poissa pankkien tileiltä, eikä niistä siten kerry mitään välitöntä tulosta. Siksi pankit ovat kovin mielellään mukana käteisrahan vastaisissa kampanjoissa korostaen käteisrahan ”kal leutta” ja roolia harmaassa taloudessa. Schneiderin tutkimuksissa on aina joukko kuvioita, jotka kertovat, miten harmaan talouden määrä korreloi positiivisesti käteisrahan määrän sekä negatiivisesti korttirahan ja elektronisten maksujen määrän tai osuuden suhteen. Nämä rinnastukset tuntuvat jotenkin epäälyllisiltä siksi, siksi että ne ovat luonteeltaan lähes identiteettejä. Harmaan talouden laskemat eivät ole mitään otos- tai tietokantapohjaisia tilastollisia analyyseja vaan erilaisiin indikaattoreihin perustuvia painotettuja indeksejä. Asetelma on kieltämättä haasteellinen: lasketaan harmaan talouden rahamääriä ilman, että niistä olisi yhtään konkreettista havaintoa. Eli tukeudutaan hypoteettisiin harmaan talouden indikaattoreihin. Ylivoimaisesti tärkein indikaattori on ollut juuri käteisraha. Jos käteisrahaa on paljon liikenteessä, arvellaan harmaan talouden olevan suurta. Vähemmän yllättävää on siten löydös, jonka mukaan harmaan talouden koko on käänteisesti riippuvainen muun kuin käteisen rahan käytön kanssa. On hieman erikoista, että harmaan talouden indeksin muina keskeisinä komponentteina ovat veroasteet, tulonsiirrot ja julkisen sektorin koko. Puolueet, jotka ehkä voimallisimmin rummuttavat harmaan talouden suuruudesta, ovat yleensä vasemmistopuolueita, jotka preferoivat suurta julkista sektoria ja korkeita veroasteita. Jos harmaan talouden suuri koko todellakin johtuu korkeista veroasteista, onko loogista argumentoida, että harmaan talous on valtavan suuri. Sehän tarkoittaisi sitä, että julkisen sektorin kasvattaminen väistämättä johtaa harmaan talouden kasvuun. Eli harmaa talous on jonkinlainen hyvinvointivaltion väistämätön vitsaus. Jos näin on, ei ole kovin loogista argumentoida, että se voidaan poistaa pelkästään hallinnollisin toimin ja antamalla pankeille ja luottokorttiyh tiöille monopoli maksujen välityksessä. On hieman vaikea nähdä, että harmaa talous, sen paremmin kuin rikollisuus yleensä voisi olla jokin rahasampo valtiolle. Tämä onkin jo selvästi nähtävissä, kun tarkastelee verotarkastusten tuloksia ajanjaksoilta, jolloin harmaan talouden torjuntaan on erityisesti panostettu. Kuuden miljardin tai 300–400 miljoonan (Kataisen hallituksen ohjelma) tuotetavoitteiden sijaan harmaan talouden verotarkastuksista saadut tulot ovat vain samaa luokkaa kuin se 20 miljoonan euron satsaus, joka torjuntatoimenpisteisiin on tehty. Esimerkiksi vuoden 2005 jälkeisistä harmaan talouden maksuunpanoista oli 2012 maksettu vain 20 miljoonaa euroa, eli noin neljännes maksuunpanoista. Muut kuin harmaan talouden yritykset maksavat maksuunpanonsa kohtuullisen säntillisesti (maksamatta vain noin 16 %; ks. Pekkala 2013 ja Viren 2015). Myös Muttilaisen ja Kankaanrannan 2011 arviot ovat samansuuntaisia. Luvut viittaavat selväsi siihen, että on aivan eri asia löytää harmaata taloutta kuin laskea mahdollisia verotuottoja. On naiivia kuvitella, että ”paljastettu” harmaan talouden yritys tai työntekijä jatkaisi toimintaansa täysin entiseen malliin, mutta maksaisi paljastumisen jälkeen säntillisesti kaikki veronsa. Harmaan talouden vaikutusten arvioiminen ei ole mitään taulukkolaskentaa, vaan siinä niin sanotut dynaamiset vaikutukset ovat kaikki kaikessa. Koska harmaan talouden koosta ei ole mitään kunnon laskelmia eikä myöskään minkäänlaisia arvioita harmaan talouden vastaisten toimien välittömistä saati välillisistä vaikutuksista, kannattaisi hyvin varoen esittää mitään lukuja esimerkiksi verotuloista. Kuten jo edellä olevasta käynee ilmi, oma käsitykseni on, että harmaan talouden torjunta ei ole mikään jättiläismäinen lisäverotulojen lähde; se on vain yksi pakollinen kustannuskomponentti. Mitä tulee harmaan talouden kokoon, olisin taipuvainen uskomaan enemmän Tilastokeskuksen aiempiin estimaatteihin ja Verohallinnon tuottamiin lukuihin kuin edellä mainitun kaltaisiin ”tutkimuksiin”. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 49 Kirjallisuus Markku Hirvonen, Pekka Lith ja Risto Walden (2010): Suomen kansainvälistyvä harmaa talous. Eduskunnan tarkastusvaliokunnan julkaisu 1/2010. Markku Hirvonen ja Kalle Määttä (2015): Harmaan talouden torjunta: Selvitys harmaan talouden ja talousrikollisuuden torjuntatoimista 2010–2014 eduskunnan tarkastusvaliokunnalle. Harmaa hirvi Oy 19.1.2015 Vesa Muttilainen ja Terhi Kankaanranta (2011): Talousrikollisuuden kehityssuunnat ja toimintaympäristö 2000– 2009. Poliisiammattikorkeakoulun raportteja 91. Raimo Nurminen (2008): Piilotalouden arvo Suomessa vähäinen, Tieto & Trendit, Tilastokeskus, 2008:8, 12–14. Timo Pekkala (2013): Tarkastusten perusteella tehtyjen maksuunpanojen kertymä. www.vero.fi Schneider, F. (2014): The Shadow Economy in Europe, 2013. VISA & AT Kearney. http://www.visa-europe. fr/media/images/shadow%20economy%20white%20 paper-58-8752.pdf Matti Viren (2013): Onko koko Suomen talous ”harmaata”? Kansantaloudellinen aikakauskirja 109(3), 399–413. Matti Viren (2015): Why so little revenues are obtained from a presumed large shadow economy? Ilmestyy Economics of Governance –aikakauskirjassa 2015. Kirjoittaja on Turun yliopiston taloustieteen professori. SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN TAPAHTUMIA 9.4. klo 10–16 Mikael Agricolan päivän seminaari Kansankulttuuri ja oppineiden kulttuuri uuden ajan alussa 24.4. klo 13–16 Elämää lukijana -keruun päätösseminaari 8.5. klo 10–16 Seminaari Kirja avoimessa tieteessä – miksi ja kenen rahoilla? Ohjelmat: http://www.finlit.fi/ Seminaarit ovat SKS:n juhlasalissa, Hallituskatu 1, Helsinki Lämpimästi tervetuloa! HISTORIA NYT! Turun Historiallisen Yhdistyksen luentosarja jatkuu Turun Kaupunginkirjaston Studiossa, Linnankatu 2, Turku. 1.4. klo 18–19. Meri Heinonen ja Janne Tunturi: ”Mikä on isänmaani?” Kirjailija ja taidehistorioitsija Klaus Holma (1914–44) Suomen ja Ranskan välissä 4.5. klo 18–19. Annakaisa Suominen: Kättelyn kulttuurihistoriaa 1.6. klo 18–19. Outi Hupaniittu: Valkean liinan hurmaa – elokuvaelämää vuodelta 1915 . 50 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 Oululaisessa tieteessä tapahtuu Joel Kivirauma ja Markku Jahnukainen Professorin tehtävien (aiemmin virkojen) täyttö on ja on aina ollut akateemisen maailman kohtalonkysymyksiä. Se on sitä paitsi yliopiston, myös hakijoiden kannalta. Onnistunut professorin valinta voi nostaa yliopiston alansa arvostetuimmaksi kyseisellä tieteenalalla, epäonnistunut valinta puolestaan pahimmillaan marginalisoida tieteenalan aseman väärän valinnan tehneessä yliopistossa vuosikymmeniksi. Hakijoiden kannalta kyseessä on laaja, monipolvinen ja usein pitkäkestoinen akateemisen identiteetin ytimeen ulottuva arviointi- ja tutkintaprosessi. Tämän prosessin seurauksena yksi hakijoista nostetaan tieteellisen eliitin edustajaksi, muut saavat vielä odottaa uutta mahdollisuutta, jota välttämättä ei koskaan tule. Valintaprosessin syvällisestä merkityksestä kertoo hyvin se, että tuskinpa yhdenkään professorin muistelmat jäävät ilman professorinvalintoja käsittelevää lukua. Aihepiirin klassikkona voitaneen pitää kavatustieteen professori Paavo Päivänsalon kattavaa tutkimusta niistä valintaprosesseista, joissa hän oli ollut – ei niin hyvällä menestyksellä – osallisena (Päivänsalo 1968). On siis varsin luonnollista, että tähän valintaan on kiinnitetty vakavaa huomiota ja se on pyritty tekemään siten, että paras ja tehtävän kannalta ansioitunein hakija tulee valituksi. Keskeinen keino tämän varmistamiseksi on ollut asiantuntijamenettely, jossa kyseisen tieteenalan muut professorit arvioivat hakijoiden kelpoisuuksia. Aikaisemmin hakijoiden turvaksi oli rakennettu erityiset valitusmenettelyt ja -lautakunnat, joista uuden yliopistolain myötä on luovuttu. Muutoksilla on haluttu nopeuttaa paikoin vuosikausia kestänyttä prosessia. Valintaprosessin ydin on kuitenkin pysynyt samana; edelleenkin muiden professoreiden hakijoista antamat asiantuntijalausunnot muodostavat valinnan keskeisen kriteeristön. Näin siitä huolimatta, että valintaan on viime vuosina lisätty hakijoiden pedagogiseen toimintaan, tutkimusjohtamiseen, rahoituksen hankintaan ja muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan liittyviä tekijöitä. Valituksi on silti lähes mahdoton tulla, jos asiantuntijoiksi pyydetyt professorit eivät pidä hakijaa tieteellisesti pätevänä kyseisellä tieteenalalla. Asiantuntijoiden valinta on siis erinomaisen tärkeä prosessin kannalta. Aikaisemmin tämän valinnan teki tiedekunta, nykyään tiedekunta tai jokin muu vastaava elin (johtokunta, dekaani tai joku muu) yliopistosta riippuen. Tämä kohta on prosessin Akilleen kantapää, koska sopivia asiantuntijoita valitsemalla voidaan yrittää vaikuttaa lopputulokseen. Tätä ongelmaa on pyritty poistamaan mm. varaamalla hakijoille mahdollisuus arvioida asiantuntijoiden esteettömyyttä. Prosessi on siis ainakin periaatteessa läpinäkyvä, eikä mitään parempaakaan menettelyä asiantuntijoiden valintaan ole tiedossa. Kun asiantuntijoiden lausunnot ovat saapuneet, voidaan valinta suorittaa. Parhaat arvioinnit saanut hakija todennäköisesti tulee valituksi, koska asiantuntijat ovat todenneet hänet tieteellisesti ansioituneimmaksi. Yhtä epätodennäköistä on se, että heikoimmaksi arvioitu hakija tulee valituksi. Tällaista epätodennäköisyyttä ollaan kuitenkin juuri nyt rakentamassa täytettävänä olevassa Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa olevan erityispedagogiikan professuurin kohdalla. Olemme molemmat toimineet asiantuntijoina kyseisessä prosessissa, emmekä voi sivuuttaa vaikenemalla tiedekunnan alaarvoista toimintaa. Lyhyesti kuvattuna Oulun yliopiston kasva- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 51 tustieteiden tiedekunnassa täytössä olevan erityispedagogiikan professuurin kohdalla tilanne on seuraavanlainen. Hakijoita oli viisi, joista ainoastaan yhtä (hakija A) kaikki kolme asiantuntijaa pitivät pätevänä. Yhden asiantuntijan lausunnossa hänet asetettiin sijalle 1, ja kahdessa muussa lausunnossa sijalle 2. Kahden asiantuntijan mielestä myös hakija B oli pätevä; sijoitukset 1 ja 2. Hakija C oli pätevä vain yhden lausunnonantajan mielestä, joka asetti hänet sijalle 1. Kaksi muuta lausunnonantajaa eli enemmistö asiantuntijoista ei pitänyt häntä pätevänä täytettävänä olleeseen professuuriin. Asia näyttää siis hyvin selvältä. Hakija A on kaikkien asiantuntijoiden mukaan pätevä kyseiseen tehtävään (varalla hakija B, jos hakijat halutaan asettaa järjestykseen, kuten yleensä tapana on). Asia ei kuitenkaan tiedekunnan käsittelyssä näyttäytynyt lainkaan selvältä. Syystä tai toisesta tiedekunta päätyi pyytämään ylimääräisen lausunnon hakijoista. Tässä ei sinänsä ole mitään laitonta, ylimääräisiä asiantuntijoita voidaan toki käyttää tilanteessa, jossa hakijoiden välille ei alkuperäisten asiantuntijoiden lausunnoissa saada eroa. Tällaisesta nyt ei kuitenkaan ole kysymys, hakijoiden erot suhteessa täytettävään tehtävään ovat täysin selvät ja päätös voidaan niiden perusteella ilman vaikeutta tehdä. Mihin siis tarvitaan uutta asiantuntijaa? Syytä emme tiedä, mutta uuden asiantuntijan julkaisuluetteloon perehtyminen antaa selviä viitteitä syystä. Enemmän kuin ilmeistä on, että uuden asiantuntijan avulla on tarkoitus tehdä hakijasta C pätevä, jotta hänet voidaan valita tehtävään ja alkuperäisessä haussa päteviksi todetut hakijat ohittaa. Pidämme menettelyä erittäin kyseen- alaisena ja asiantuntijoiden mitätöimisenä. Tiedekunta on meidät valinnut asiantuntijoiksi, ja nyt sama tiedekunta ilmoittaa, että teidän lausunnoillanne ei ole mitään arvoa? Jos tiedekunta jo alun alkaen tiesi, kenet tehtävään on valittava, niin miksi ylipäätään käynnistää raskas ja pitkä hakuprosessi. Kyseistä professuuria on jo aiemmin yritetty täyttää tuloksetta eli aikaa on mennyt vuosia. Miksi ei yksinkertaisesti kutsuttu haluttua oman yliopiston kasvattia professuuriin, kun ulkopuoliset eivät kelpaa? Vaikka tässä esimerkkitapauksessa kyseessä on vain yhden yliopiston yhden professuurin täyttö, niin asialla on laajempi merkitys asiantuntija-instituution kannalta. Asiantuntijat toimivat bourdeulaisittain ilmaistuna tieteen portinvartijoina, joiden tehtävänä on huolehtia tieteen kentälle tulevien uusien toimijoiden pätevyydestä toimia kyseisellä tieteen kentällä. Vaikka valintaan on lisätty muita kuin tieteellisiä ansioita, niin tieteellisten näyttöjen tulee aina olla keskeisin valintakriteeri. Jos yllä kuvattu menettely laajenee muihin yliopistoihin ja tiedekuntiin, niin miksi ylipäätään kukaan enää viitsii suostua paikoin hyvinkin työlääseen ylimääräiseen tehtävään, jos työn tuloksilla ei valinnassa ole mitään merkitystä? Ollaanko Oulussa siirtymässä uuteen yliopiston johtamiskulttuuriin, jossa perinteiset akateemiset meriitit korvataan paikallisilla intresseillä? Joel Kivirauma on erityispedagogiikan professori Turun yliopistossa ja Markku Jahnukainen on erityispedagogiikan professori Helsingin yliopistossa. . 52 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 KIRJALLISUUS Suomalaisen maun sosiaalinen eriytyminen Kimmo Korhonen Semi Purhonen ja työryhmä (Jukka Gronow, Riie Heikkilä, Nina Kahma, Keijo Rahkonen ja Arho Toikka): Suomalainen maku. Kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen. Gaudeamus 2014. ”Makuasioista ei voi kiistellä”, väittää vanha kansanviisaus. Vaikka tekisi mieli väittää, että kyllä voi, pyrkii lausahdus toteamaan, että makuasioista kiistely jää subjektiivisten näkemysten tyhjäksi törmäilyksi, jota ei voi arvioida ja jäsentää millään yleispätevillä, ehdottomilla totuuksilla. Mutta onko maku sittenkään täysin subjektiivista ja yksilöllistä? Ohjaako sosiaa linen taustamme ja tilanteemme makuamme ja kuvastaako se tietoista tai alitajuista kytkeytymistämme johonkin ryhmään? Onko makuasioista kiisteleminen osa sosiaaliseen asemaamme liittyvää henkistä valtataistelua? Maun kiehtovaan maailmaan sukeltaa Semi Purhosen ja viiden hengen työryhmän laaja tutkimus Suomalainen maku (2014). Helsingin yliopiston ja Suomen Akatemian rahoittama tutkimus kartoittaa vuosina 2007–09 kerätyn laajan aineiston perusteella suomalaisten makua musiikin, kirjallisuuden, kuvataiteen, television ja elokuvien, urheilun, ruumiinkult- tuurin ja pukeutumisen sekä ruoan ja syömisen suhteen. Tutkimuksen varsinaista ydintä on näin löytyneiden makumieltymysten sosiaalinen eriytyneisyys. Kirjan mottolause on valittu ranskalaiselta sosiologilta Pierre Bourdieulta, jonka ajatuksia tutkimuksessa sovelletaan, erityisesti hänen vaikutusvaltaista teostaan La Distinction: Critique sociale du jugement (1979, Distinktio: Arvostelukyvyn sosiaalinen kritiikki). Vaikka Bourdieun ajatuksia tunnetaan Suomessa hyvin, niitä ei ole aiemmin sovellettu yhtä laajasti täkäläiseen aineistoon perustuvassa tutkimuksessa. Kirjan johdanto alkaa muutamalla tehokkaalla kysymyksellä: ”Miten suomalaisten elämäntyylit, maku ja kulttuurin kulutus jakautuvat? Onko korkeakulttuurin ja populaarikulttuuri välille mahdollista vetää tiukkaa rajaa? Mitä on kulttuuripääoma ja legitiimi maku – ja mitä ne ovat nimeomaan 2000-luvun Suomessa? […] Voidaanko Suomessa puhua kulttuurisesta eriytymisestä ja eriarvoistumisesta vai elämmekö jonkinlaisessa makujen demokratiassa?” Kirja vastaa kaikkiin näihin kysymyksiin ja moniin muihinkin. Jos jonkinlainen kuvitelma ”makujen demokratiasta” onkin elänyt, se pyyhkiytyy nyt pois. Maut muodostavat selkeän sosiaalista asemaa ja tilannetta määrittelevän tekijän, jopa niin, että makua voidaan käyttää, jos ei suoranaisena vallankäytön välineenä, ainakin sen ilmentäjänä. Kirja jakaantuu kolmeen pääjaksoon. Niistä ensimmäisessä tarkastellaan suomalaista makua eri taidemuotojen ja elämätapojen kautta, toisessa tutkitaan maun ja kulttuuripääoman sosiaalisia ulottuvuuksia ja kolmannessa kootaan yhteen teoksen teemoja ja luodaan makukäsityksistä syntyvä Suomen kulttuurinen kartta. Termi ”kulttuuripääoma” on yksi kirjan avainkäsitteistä. Sosiaalinen ja yhteiskunnallinen sidonnaisuus nousee vahvasti esiin siinä, miten kunkin taidemuodon tai elämäntavan legitiimi ”hyvä maku” rakentuu. Kirja on tieteellisin perustein tehty tutkimus ja sellaisena painava sana maun käsitteen sosiaalisista ulottuvuuksista. Se ei silti vaadi sosiologian erityistietoja vaan soveltuu myös laajemman yleisön käyttöön. Monia tutkimuksessa käytettyjä sosiologisia käsitteitä selvitetään erityisissä tietolaatikoissa, jotka avaavat tutkimusta myös maallikoille – tästä kädenojennuksesta suuri kiitos! Tutkimuksen kiinnostavuutta lisää se, että se tulee lähelle jokaista suomalaista. Kaikilla meillä on jotain mieltymyksiä ainakin johonkin taidemuotoon tai elämäntapakysymykseen. Mistä musiikista pitää? Mitä kirjoja mieluiten lukee? Juoko aterialla vettä vai viiniä, maitoa tai olutta? Miten pukeutuu? Ja niin edelleen. Tutkimuksen avulla voi helposti pohtia omaa makumaailmaansa, elämäntyyliänsä ja sijoittumistaan kulttuuriselle kartalle. Mukana on myös muutamia T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 53 tarkemmin esiteltyjä haastateltuja, joiden makumaailman tutkiskelu tarjoaa mahdollisuuden legitiimiin kulttuuriseen tirkistelyyn. Tämän kirja-arvion tilausta saatteli ajatus pohtia tarkemmin yhtä taidemuotoa – musiikkia. Sen kautta nousee esiin myös joitakin, kenties juuri tälle taidemuodolle ominaisia ongelmia maun hahmottamisessa, mutta samalla voi muistuttaa tällaiseen tutkimukseen yleisemmin liittyvistä vaikeuksista. Musiikillista makua kartoitettiin tutkimuksessa sekä yleisemmin eri musiikinlajien (esim. rock, moderni jazz, kotimainen kansanmusiikki, maailmanmusiikki, klassinen musiikki, ooppera, elektroninen tanssimusiikki, hevimusiikki jne.) että eri lajeja edustavien yksittäisten teosten kautta. Molemmissa ryhmissä on omia hankaluuksiaan. Esimerkiksi musiikinlajeista jotkut ovat toisten osajoukkoja, esim. ”ooppera” on osa laajempaa ”klassisen musiikin” käsitettä. Lisäksi jotkut lajit saattavat olla vaikeasti rajautuvia tai toisiinsa sekoittuvia, esimerkiksi suomalaisessa kansanmusiikissa on monia tekijöitä ja yhtyeitä, jotka voisi sijoittaa luontevasti maailmanmusiikin ryhmään. Toisaalta myös yksittäiset kappaleet voivat olla edustavuudeltaan hyvinkin erilaisia. Esimerkiksi Mahlerin viides sinfonia edustaa kestävänä ja jo arvonsa osoittaneena mestariteoksena sekä itseään erityisesti että klassista musiikkia yleisemmin (ja vieläpä ammattiväen keskuudessa sitä legitiimeimmillään). Sen sijaan populaarimusiikin kulutuskierto on niin no peaa, että jokin Britney Spearsin Oops I Did It Again vuodelta 2000 on ollut haastattelujen aikana jo 54 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 vanha kappale ja kirjan ilmestyessä suorastaan musiikillista esihistoriaa. Mikä on sen edustavuus populaarimusiikin esimerkkinä? Entä Vivaldin Neljä vuodenaikaa? Suuren yleisön silmissä se voi edustaa legitiimiä taidemusiikkia mutta osalle perehtyneempiä kuulijoita mukautumista kansanomaiseen ja populaariin, epälegitiimiin makuun. Mutta voiko toisaalta asiantuntija, joka ikään kuin syvemmän asteen tietoudellaan toteaakin sen mestariteokseksi, ilmentää sen avulla kuitenkin makunsa legitiimiyttä? Entä Philip Glassin ooppera Einstein on the Beach? Onko se todellakaan edustava esimerkki ”modernista taidemusiikista”, jollaiseksi se on tutkimuksessa määritelty? Pikemminkin siitä pitäminen saattaa merkitä nimenomaan tietoista pesäeroa varsinaiseen ”moderniin taidemusiikkiin” (Lutoslawski, Xenakis, Boulez, Saariaho, Lindberg jne.). Tämänkaltaiset esimerkit ovat tietysti yksittäistapauksia, jotka eivät ehkä ole olennaisia kokonaiskuvan rakentumisessa. Tätä kokonaiskuvaa tutkimus piirtää tarkoin, syvin vedoin. Tutkimuksen mukaan ”musiikki on nykypäivän Suomessa kulttuuristen erontekojen näkökulmasta keskeisin kulttuurin alue”. Tutkimuksessa klassisen musiikin ja populaarimusiikin välille piirtyy selkeä rajalinja. Tutkimuksessa tuodaan myös esiin ajatus maun ”kaikkiruokaisuudesta”. Tässä suhteessa olisi ollut jännittävää saada mukaan ajallinen ulottuvuus, sillä ainakin sormituntumalta voisi väittää, että erilaisten kuuntelutottumusten sekoittuminen on suunta, johon ollaan etenemässä, ei ehkä niin, että kaikki alkavat kuunnella klassista musiikkia, mutta niin, että korkeasti koulutetut avaavat tottumuksiaan aiempaa laajemmalle. Tällaisen maun muutoksen todentamista varten tarvitaan kuitenkin kokonaan uutta tutkimusta. Suomalainen maku paljastaa monissa suhteissa yllättävänkin tiukan yhteyden maun ja tietyn sosiaalisen taustan välillä. Tietyt legitiimit maut määrittyvät vahvasti sosiaalisten hahmotusten kautta. Tutkimus ei siis vain saavuta jotain lopputulosta vaan lopputuloksen, joka todella merkitsee jotain ja kertoo paljon ympäröivästä todellisuudestamme. Kirjoittaja on filosofian maisteri ja vapaa musiikkikirjoittaja, joka on julkaissut useita teoksia suomalaisesta musiikista. Opintie yläluokkaan – tulkintaa luokkaretkeilyn ja eliittien historiasta Ville Okkonen Laura Kolbe: Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus. Kirjapaja 2014. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on tienhaarassa. Toisaalta arvo- ja asennetutkimuksissa pohjoismaista mallia kannatetaan, toisaalta kansantulo jakautuu entistä epätasaisemmin. Kirjassaan Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus professori Laura Kolbe analysoi luokkayhteiskunnan ja eliittien paluuta. Hänelle eliitti kuvaa laajemmin suomalaista yhteiskuntaa ja niin kutsuttujen perinteisten ins- tituutioiden muutosta. Perusteena kirjan kirjoittamiselle on ollut tarve ”ymmärtää ja avata sosiaalisen todellisuuden moninaisuutta ja aikakerrostumia”, mihin historian tutkijan työ antaa hyvän pohjan. Teos on esseistinen, mutta siinä hahmotellaan kokonaisnäkemystä. Laveaksi se väistämättä jää, mutta subjektiivisista kokemuksista muodostuu särmää ja elämänmakua. Välillä historiantutkijan ote on harkitseva ja empaattinen, välillä turhankin tuomaroiva. Kun kirja on myös autobiografinen, aate värittää paikoin analyysiä. Se ei ole tyylin kannalta synti. Vaikka kirjassa ei ole lähdeviitteitä tai -luet teloa, tutkimuskirjallisuus ja lähteet on kuitenkin kirjattu tekstiin. Kolbe analysoi asiantuntevasti ja kirkkaasti pohjoismaisen yhteiskuntamallin dynaamisuutta. Sosiaali- ja koulutuspoliittiset innovaatiot sekä satsaukset kansalaisten hyvinvointiin kumosivat perinteisen luokkayhteiskunnan rakenteita ja arvoja. Sivistysjärjestelmän kokonaisuudistus raivasi työväenluokalle väyliä yhteiskunnan johtotehtäviin ja ravisteli valtionhallinnon porvarillista hegemoniaa. 1990-luvun laman jälkeen syntyi uutta, kilpailukyky-Suomen eliittiä, ja jälleen 2010-luvulla verotiedot kertovat uusista menestyjistä. Kolbe kysyy ajankohtaan nähden kiusallisesti, miksi uusi suomalainen eliitti suhtautuu ”isänmaahan niin kriittisesti”? Yhteiskunnallista keskustelua seuraava lukija muistaa, että marraskuussa 2014 eräs yrittäjä haki mediajulkisuutta siirtämällä yrityksensä ”menetetystä” ja ”eritasoisten demaripuolueiden” hallitsemasta Suomesta Viroon. Kyseinen aktivisti istuu sulavasti ryhmään, joka on ”vapauttanut itsensä moraalista, paikallisesta vastuusta ja velvollisuuksista”. Täysin päinvastaisiakin esimerkkejä on, kuten kuuluisat supercelliläiset. ”Me ollaan saatu paljon apua yhteiskunnalta, ja nyt on meidän vuoro maksaa takaisin”, totesi toimitusjohtaja Ilkka Paananen Helsingin Sanomien haastattelussa. Kirjassa pohditaan myös Suomen valtiollisen kehityksen perimmäisiä kysymyksiä. Kolben mielestä kuningaskunta olisi ollut ”aikaansa vasten luonteva ratkaisu”. Väite on erikoinen, koska eduskunta oli julistautunut marraskuussa 1917 korkeimman vallan haltijaksi. Lisäksi Kolbe kysyy, olisiko kuningastie tarjonnut ”maan poliittiseen elämään kaivattua lujuutta ja jatkuvuutta?” Vastaus jää epäselväksi, mutta ”moni asia olisi toisin”. Kirja osallistuu keskusteluun itsenäisen tasavallan valtasuhdejärjestelmän kehittymisestä. Kolben mukaan vuoden 1918 ”maaperästä kasvoi parlamentarismi”, kun taas Antero Jyränki kuvaa tutkimuksessaan Kansa kahtia, henki halpaa. Oikeus sisällissodan Suomessa? (2014), että ”[p]arlamentarismin periaate, joka oli kapeahkona otettu perustuslakiin juuri ennen sisällissodan alkamista, jäi sivuraiteelle”. Palautuuko ristiriita parlamentarismin määritelmään? Lopputuloksena oli kuitenkin puoliparlamentaarinen vallan jako järjestelmä, jossa tasavallan presidentistä tuli valtaoikeuksillaan monarkin vastike. Kolben vallanjako-opillinen näkemys tulee esille väitteessä, että maa ”voi toimia ilman poliitikkoja ja puolueita, mutta jos hallinto vaikenee, silloin ollaan vaikeuksissa”. Se on yhtä oikeutettu kuin vastakkainenkin näkemys, joskin yhtä aatteellinen. Kolben Karl Marx -luenta on pinnallinen, tuomitseva ja kaunainen: hänen mukaansa Marx ”istutti meihin porvarikammon”. Tosiasiassa porvarien pelottelu oli keksitty jo Ranskassa. Mikäli ”porvarikammo” ensinnäkään asianmukaisesti määrittelee Marxin kirjoitusten vaikutusta, niitä ei pitäisi tarkastella olosuhteista irrallaan. Kolbe on vahvimmillaan analysoidessaan toisen maailmansodan jälkeistä meritokratian voittokulkua. Sosiaaliseen kiertoon avautui uudenlaisia mahdollisuuksia – myös alaspäin. Meritokratian voima murskasi perinteitä ja hegemonioita. Pikkuhiljaa kumoutui myös säätyvallan henkinen ilmapiiri. Niin kutsuttu perinteinen yhteiskuntajärjestys ja porvarillinen hegemonia virkakoneistossa kyseenalaistuivat. Yhteiskuntajärjestelmä säilyi, vaikka ei kaikkien katsannossa. Yhteiskuntajärjestys oli myös poliittinen iskulause, jolla padottiin vaikkapa kunnallista yhtenäiskoulujärjestelmää. Vaikka Kolbe kuvaa suuria yhteiskunnallisia murroksia, subjektit sivuutetaan tärkeissä kohdissa. Vain harvoille suodaan ansioita kehityskuluista. Välillä tarkastellaan porvarillisia arvoja, hyveitä ja moraalia, mutta ilman selkeitä historiallisia kiinnekohtia. Kirjassa on oivalluksia, joiden kehittelyä jää kaipaamaan. Erityisen mielenkiintoinen on pohdinta itsenäisyysjuhlaperinteistä Suomessa ja Yhdysvalloissa, jossa Kolbe siteeraa suurlähettiläs Bruce Oreckia. Hänen mukaan heinäkuun neljäs päivä merkitsee Yhdysvalloissa unelmanjanoista individualismia ja antaumuksellista T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 55 rentoutta. Toista se on Suomessa. Kolbe kirjoittaa taitavasti ja asiantuntevasti niistä yhteiskunnan menetelmistä, joilla se kiittää kansalaisia erilaisista ansioista. Menestyksen palkitseminen kertoo sekä eliiteistä, kansalaishyveiden määrittelijöistä, politiikan trendistä että yhteiskunnallisesta arvomaailmasta. Palkitseminen voi olla suoraa tai epäsuoraa. Meritokratian ihanteisiin taas kuuluu, että pätevyys ratkaisee hyvä veli -verkostojen sijaan. Huomiot kotitaustan ja erilaisten sosiaalisten väylien merkityksestä eliittihistoriassa kertovat, että Kolbe on mukavuusalueellaan. Toisaalta vanhemmilta ja muilta sosiaalisilta yhdyshenkilöiltä perityn eliittiaseman ja omien henkilökohtaisten valintojen sekä ansioi den suhde on niin moniulotteinen, että analyysi jää ohueksi. Tästä syystä Kolbe ei myöskään suoraan vastaa, toteutuuko meritokratian ihanne. Summa summarum, kirja on tyylikkäästi kirjoitettu Kolben totuus. Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri ja kasvatustieteen maisteri sekä tekee väitöskirjaa Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineessa Naisten akateemista uraa edistämässä H. K. Riikonen Maritta Pohls: Korkeasti koulutetut naiset. Suomen Akateemisten Naisten Liiton historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013. Suomalaisten naisten tie akateemisiin tutkintoihin ja tutkintoa edel- 56 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 lyttäviin tehtäviin yhteiskunnan eri sektoreilla käy havainnollisesti ilmi, kun lukee Maritta Pohlsin kirjoittamaa esitystä Suomen Akateemisten Naisten Liiton (SANL) vaiheista. Liitossa ja sen alaosastoissa on toiminut jäseninä tai tilaisuuksien esiintyjinä lukuisista muistakin yhteyksistä tunnettuja naisia presidentti Tarja Halosta ja YK:n apulaispääsihteeriä Helvi Sipilää myöten. Historiateoksesta ilmenee myös, miten liitossa toimineet naiset ovat olleet aktiivisia monella muullakin alalla, politiikassa, koululaitoksessa ja tieteessä; samoin he ovat usein olleet muidenkin seurojen ja järjestöjen aktiivisia toimijoita. Eivätkä he ole unohtaneet harrastuksiakaan, sattuvasti teoksen kannessa on kuva professori Eeva Jalavistosta soittamassa huilua. Pohls aloittaa esityksensä kansainvälisen akateemisten naisten liiton perustamis- ja alkuvaiheista. Liiton vuonna 1920 Lontoossa pitämän kokouksen aikana kaupungissa oli suomalainen lehtori Carin Rosenius, joka seuraavana vuonna ehdotti vastaavan yhdistyksen perustamista Suomeen. Roseniuksen ohella Pohls kuvaa SANL:n alkuvuosien aktiivisia toimijoita ja samalla suomalaisen naisliikkeen johtohahmoja, joita on usein esitelty ja kunnioitettu esikuvina. Heitä ovat etenkin Emma Irene Åström, Jenny af Forselles, Alma Söderhjelm, Tekla Hultin ja Kaino W. Oksanen. Alojensa ”ensimmäisiä” on teoksessa mainittu useita. Esimerkiksi Alma Söderhjelm oli ensimmäinen nainen dosenttina ja professorina, Elsa Ryti, presidentti Risto Rytin sisar, oli akateemisten väitöstilaisuuksien ensimmäinen naispuolinen vastaväittäjä, ensimmäinen teologian tohtorin tut- kinnon suorittanut nainen oli Eira Paunu ja Ritva Hyöky oli ensimmäinen nainen hovioikeuden presidenttinä. Monet SANL:n keskeiset toimijat ovat olleet tärkeä osa suomalaista tieteenhistoriaa, kuten kansanrunoudentutkija Elsa EnäjärviHaavio, kirjallisuudentutkija Irma Rantavaara, historiantutkijat Aira Kemiläinen ja Lolo Krusius-Ahrenberg sekä lääketieteen eri alojen edustajat Laimi Leidenius, Hilja Teräskeli ja Eeva Jalavisto. Historiansa aikana SANL:llä on ollut vahva yhteys Helsingin yliopistoon. Viimeinen SANL:n puheenjohtaja, jolla oli kiinteä yhteys Helsingin yliopistoon, oli professori Eeva Jalavisto (pj. 1956–63), mutta hänenkin jälkeensä liitossa ja sen osastoissa on toiminut yliopistoväkeä, kuten liiton puheenjohtajana vuosituhannen vaihteessa toiminut Oulun yliopiston emeritaprofessori Anja Tiilikainen, Vantaan Akateemisten Naisten puheenjohtaja Raija Sollamo ja Helsingin Akateemisten Naisten puheenjohtaja Aura Korppi-Tommola. Teoksessa, jossa on mukana sekä suomen- että ruotsinkielisten osastojen toiminta, on aiheellisesti kiinnitetty paljon huomiota Suomen akateemisten naisten kansainvälisiin yhteyksiin. Niihin on ollut hyvät edellytykset jo pelkästään naisten kielitaidon perusteella (jäsenistössä on ollut paljon kielenopettajia). Monet järjestön johtavista toimijoista ovat olleet myös kansainvälisesti verkostoituneita. Tämä on ilmennyt paitsi kongressitapaamisina myös monina ystävyyssuhteina ja kodeissa tapahtuneina vierailuina. Paikallisosastoissa ei tästä kansainvälisyydestä ole kuitenkaan välttämättä välitet- ty, vaikka myös merkittäviä poikkeuksia löytyy. SANL:n kansainvälisen toiminnan huipentumia oli vuonna 1959 Helsingissä järjestetty kansainvälisen liiton IFUW:n XIII Maailmankonferenssi. Suomalaisista kansainvälisen liiton puheenjohtajana on toiminut Ritva-Liisa Karvetti 1980-luvun lopulla. SANL:n yhteyksiä kansainväliseen liittoon (International Federation of University Women, IFUW) on teoksessa käsitelty melko laajasti, mikä antaa esitykselle laajempaakin perspektiiviä. Erikoisimpia ilmiöitä SANL:n piirissä käydyssä kansain välis tymistä koskevassa keskuste lussa on diplomi-insinööri Hilkka Linnan kirjoitus vuonna 1970 liiton jäsenlehdessä Minervassa, joka on omistanut runsaasti huomiota kansainvälisille kysymyksille. Aasi an matkastaan vaikuttunut Linna kyseli, miten Suomen käy, ”jos koko Eurooppa tulee yhdeksi ainoaksi yhteisöksi” ja mihin oljenkorteen Suomi voisi tarttua ”jouduttuamme suurten kansakuntien keskelle kaaokseen”. Linnan mielestä kehitysmaiden ongelmia ei voitu ratkaista Suomen voimin, joten huomiota oli suunnattava enemmän kotimaahan. Pohls tarkastelee jonkin verran liiton suhdetta yleensä naisliikkeeseen. Samoin hän selvittelee liiton suhdetta poliittisiin ja erinäisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. SANL on antanut lausuntoja ja julkilausumia etenkin akateemista koulutusta ja yliopistoa koskevissa kysymyksissä. Esimerkiksi vuonna 1969 korkeakoulujen hallinnonuudistusta koskevan lakiesityksen käsittelyssä liitto varoitti liian suurista muutoksista. Kannanottoja on esitetty myös verolainsäädän- nöstä, avioliittolain uudistuksesta ja abortti- ja huumausainelaeista. Yleensä toimintaa näyttää yhteiskunnallisissa kannanotoissa luonnehtineen eräänlainen varovainen konservatiivisuus. Liiton jäsenyhdistyksissä keskeisiä toimintamuotoja ovat olleet esitelmä- ja keskustelutilaisuudet, retket lähiseudun kohteisiin sekä vierailut muihin yhdistyksiin ja yhteistyö niiden kanssa. Suurimmassa osastossa, Helsingin Akateemisissa Naisissa, on ollut vilkasta kerhotoimintaa. Kirjallisuuskerhon (niitä oli itse asiassa kaksi) ohella mainitaan Marie Curie -kerho, jonka aihepiirejä olivat esimerkiksi tekniikka, maatalous ja elintarviketutkimus. SANL on harjoittanut myös kotimaahan ja ulkomaille suuntautunutta hyväntekeväisyyttä ja stipenditoimintaa. Yhtenä esimerkkinä konkreettisesta toiminnasta voidaan mainita Rauman akateemisten naisten vuonna 1966 järjestämä tilaisuus, jolla haluttiin saada Raumalle kohdunkaulansyövän joukkotutkimukset. Sotavuosina SANL toimi matalalla profiililla keskittyen esimerkiksi avustustoimintaan. Useat liiton jäsenet toimivat tuolloin Lotta Svärd -järjestössä ja Naisten Työvalmiusliiton välittämissä tehtävissä. Yhdistystoiminnalle ominaisista ristiriidoista ja tulehtuneista henkilösuhteista SANL näyttää välttyneen lukuun ottamatta 2000-luvun alussa ollutta yritystä kehittää toimintaa yhteistyöllä Primacarrera-Instituutin kanssa. Turkulaisten jäsenten esityksestä kokoon kutsutussa ylimääräisessä liittokokouksessa liiton keskushallituksen todettiin ylittäneen valtuutensa. Tämä johti puheenjohta- jan välittömään eroon ja poistumiseen kesken kokouksen. Liitolla on historiansa kuluessa ollut 35 paikallisyhdistystä, joista vuonna 2012 oli edelleen toiminnassa 19. Paikallisyhdistysten jäsenmäärän huippua merkitsi vuosi 1990, jolloin jäseniä oli yli 2 400. Sittemmin jäsenmäärä on tasaisesti laskenut, mutta oli vuonna 2012 vielä yli 1 000. Pohlsin teoksesta voidaan poimia useita kiinnostavia seikkoja, joita voitaisiin käsitellä yksityiskohtaisemmin muissa yhteyksissä. Esimerkiksi kansainvälinen liitto IFUW toimitti vuonna 1939 akateemisten termien luettelon tarkoituksena selvittää eri maiden tutkintojen vastaavuuksia. Vuonna 1936 kansainvälinen liitto toimitti listan kirjoista, jotka pitäisi kääntää; Suomesta oli listassa mukana 31 julkaisua. Ylimalkaankin historiateoksessa on otettu huomioon julkaisutoiminta, etenkin jäsenlehti Minerva sekä suomalaisia vaikuttajanaisia käsittelevät teokset. Pohlsilla on silmää myös kuriositeeteille ja pikanteille yksityiskohdille etenkin sekä suomalaisen että kansainvälisen liiton toiminnan varhaisemmilta vuosilta. Esimerkiksi aikoinaan Amsterdamin kokouksessa ”vahvistettiin akateemisten naisten identiteettiä näytelmällä Aatamista ja hänen kahdesta vaimostaan Eevasta ja Lilithistä, joista Lilith oli akateemisten naisten esiäiti”. Käsikirjoitukseen näytelmään oli laatinut hollantilainen kasvipatologi Johanna Westerdyk. Suomessa jäsenmaksuja kerättiin yhteen aikaan käymällä perimässä ne suoraan jäsenten kotona. Suomalaisen liiton jäsenmaksu kansainväliselle liitolle vietiin Englantiin vuonna 1948 valuuttasään- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 57 nöstelyn takia Kalevala-koruina. Jäsenpostin lähettämisen helpottamiseksi otettiin käyttöön Adremapostituskone. Runsaasti kuvitettuun ja yleisesti ottaen huolitellusti toteutettuun teokseen on jäänyt muutamia epätarkkuuksia. Sivun 74 kuvatekstissä mainittu Aune Lindström ei ollut kirjallisuuden professori vaan taidehistorioitsija, dosentti, joka myöhemmin sai professorin arvonimen. Helsingin Normaalilyseo ei ollut 1950-luvulla normaalikoulu. Tellervo Tapionlinnan nimi esiintyy virheellisessä muodossa. Teoksen lopussa on hyödyllisiä luetteloita toimihenkilöistä, paikallisyhdistyksistä ja kansainvälisen liiton toiminnasta. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori. Toivon ja hyödyn utopioita Itämerellä Pekka Hongisto Mikko Huhtamies: Pohjolan Atlantis. Uskomattomia ideoita Itämerellä. John Nurmisen Säätiö 2014. Huhtamiehen tavoitteena on ”asettaa 1700-luvun Suomenlahden, varhaisen meriteknologian ja pohjoiset innovaatioyhteydet laajaan poliittiseen ja ajalliseen kontekstiin”. Valtaosin hän onnistuu tässä, teos on omintakeinen aarreaitta 1700-luvun historian pohtijoille. Teoksen kuvitus on korkeatasoinen ja laaja. Teoksen teemana ovat paitsi merihistoria, merisotateknologia, meriteknologia, ja manufak- 58 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 tuuriteknologia, jotka ovat ehkä jääneet historiantutkimuksen katveeseen, myös konkreettiseen historiaan ankkuroituneet uskomattomat ideat, jotka olivat ”hyödyn ajan toiveajattelua”. Nämä utopiat sotketaan usein dystopioihin, joissa ihanneyhteisö esitetään fiktiivisessä ja satiirisessa valossa ”aivokummituksena” sekä kaikkea muuta kuin ihanteellisena. Harvemmin utopioita on mielletty oikeasti mahdolliseksi ”vaihtoehtoiseksi historiaksi”. Jälkikäteen ne ovat näyttäneet vain mahdottomalta haaveilulta. Huhtamies esittelee herkullisesti ja ironisesti ruotsalaisia myyttejä ”Äärimmäisestä Pohjolasta” (Ultima Thule) ja niiden kuvitelluista yhteyksistä Platonin Atlantikseen, joka olisi kuulemma sijainnut juuri Ruotsissa ja sen pääkaupunki olisi ollut Uppsala. Vuonna 1539 ilmestyi Olaus Magnuksen puukaiverteinen Carta Marina. ”Olauksen Pohjolassa eli muinaisten atlanttilaisten kaltainen, kekseliäs, nykysanoin innovatiivinen kansa” (13). Olaf Rudbeckin Atlanticassa (1630) Ruotsi saa huimasti liioitellun myytin ”Pohjolan Atlantiksena”, ”kulttuurien kehtona”, joka oli paratiisi vesiteknologian osaamiseltaan ja hydromekaniikaltaan. Myytit eivät ole sama asia kuin utopiat. Utopia on määritelty ”paikaksi – jota ei ole (ollut, vielä, koskaan)” eli ou-topokseksi, joista tosin on saattanut kehittyä todellisia paikkoja, topoksia. Ei ehkä aivan siinä hahmossa kuin päässä ja paperilla oli ajateltu, eikä edes samassa paikassa. Vuodelta 1767 löytyy piirros Augustin Ehrensvärdin suunnitelmasta rakentaa Ullanlinnaan valtava bastionilinnoitus, joka toteu- tuessaan olisi muuttanut huimasti Helsingin kuvaa. Miltä näyttäisi, jos Suomenlinnan linnoitus sijaitsisi Tähtitornin mäellä, kun linnoitus kattaisi alueen kaiketi Viiskulmaan asti? Autio saari ja sen neuvokkaat asukkaat oli hyvin yleinen teema ajan utopiakirjallisuudessa Robinson Crusoesta Gulliverin retkiin. Niissä (mm. Thomas Moren Utopia, Campanellan Aurinkokaupunki, Baconin Uusi Atlantis tai James Harringtonin Oceania) lähdettiin ikään kuin tyhjältä pöydältä rakentamaan jotain aivan uutta ja ennen näkemätöntä. Turun Akatemian heprean kielen professori Israel Nesselius ehdotti Suomen pääkaupungiksi Reposaarta, josta olisi tehtävä kansainvälisen kaupan keskus, koska se sijaitsi keskellä valtakuntaa ja sinne olisi ihanteellista rakentaa merkantilistinen ihannekaupunki, saariutopia. Sipoon Fageröön eli Kaunissaareen (joka nykyään on Helsingin kaupungin ulkoilusaari) Nordenbergin veljekset suunnittelivat vuonna 1726 salaisena projektina saariutopiaa. Salassapitosyistä utopistinen luonnos oli laadittu ranskaksi: ”Plan & Dessein de L´Isle de Fagerö”. Idealuonnoksessa on yleisiä niin sanottuja valistusideoita. Se myötäili aikansa saariutopioita ja niiden ylioptimistisia käyttöönottoja eri tarkoituksiin. ”Kuten Oceanian, Fagerönkin luonnonvarat olivat runsaat ja luonnonolot suotuisat. Se oli eräänlainen rudbeckilais-atlanttilainen paratiisi. Saari oli rajattu, muusta maailmasta erottuva mikrokosmos, jonka todellisuus oli käännetty päälaelleen. Se oli paikka, jota ei ollut kuin päässä ja pa- perilla” (81). Mitään tarkennettua lähdeviittausta tästä ei kuitenkaan löydy. Saari oli tarkoitus ottaa teollisuuskäyttöön ja kaupalliseksi tukikohdaksi. Siitä kaavailtiin maail manlaajuisestikin ainutlaatuista nähtävyyttä: optimaalisesti suunniteltua utopistisen esimodernia teollisuuskeskusta yhtenä esikuvanaan Hollannin Zaandam. Se olisi samalla ollut suurteollisuuden eräänlainen ”itusolu”, josta olisi syntynyt vaikkapa Itämeren Hongkong. Fagerön satamasta käytettiin nimeä ”Port orientale”, jollaisena se olisi ollut läntisen ja itäisen tavaraliikenteen solmukohta. Jos tämä olisi toteutunut, olisiko jollain isommalla saarella Itämerellä nyt ehkä autonominen talousyhteisö, jossa kohoaisivat maailman korkeimmat pilvenpiirtäjät? Suomenlinnan Hongkong? Fagerön autiolle saarelle olisi perustettu teknisesti edistyksellinen yhteisö, jossa olisi yli 30 tuotantolaitosta ja laaja kanavaverkosto, joka olisi korvannut kadut. Sen idea oli baconilainen teknoutopia, jossa luontoa hallittiin ja alistettiin tieteen ja teknologian voimalla. Fagerö oli ”koneutopia, suuri mekanisoitu verstas, jossa Nordbergien manufaktuurit muistuttivat Uuden Atlantiksen ’konehuoneita’” (81). Sen asemakaava oli täydellisen symmetrinen ja sen kanavaverkosto logistisesti optimaalinen kokonaisuus. Saaressa vallitsisi avantgardistinen idea kaupallisesta tasavallasta, ”pikku tasavaltamme” (Magnus Nordenberg), jota johtaisi yksimielisyyteen perustuva yleishyödyllinen yhtymä. Saaren taloudellinen toiminta jakaantuisi laajan joukon hyväksi. Se olisi korostanut Fage- rön riippumattomuutta ja poik keuksellista statusta. ”Jos Nordbergien hanke olisi toteutunut, olisi otettu askel kohti Pohjolan Atlantista, hydrotekniikan ihmemaata” (87). Hydrotekniikka oli tuon mahdollisuuksien ajan huipputeknologiaa, koska varhainen teollisuus pyöri pääasiassa veden voimalla. Virtaava vesi oli esiteollisen ajan sähkö. Suunnitelmalla oli koordinaatit, asemakaava, kustannusarvio ja rahoittajakin. Kustannusarvio oli valtava, mutta sitä tukivat ”valtakunnan johtavat kaupalliset piirit insinööreineen”. Tässä teoksessa heitä ei esitellä. Helsingin privilegioitaan vahtiva porvaristo ei halunnut lähivesilleen Nordbergien ”ideapuistoa”. Se halusi merkantilistista rajoittamispolitiikkaa talouteen ja kaatoi hankkeen valtiopäivillä. Laivastoaseman saaminen Helsingin edustalle kiinnosti heitä enemmän. Pitkän ajanjakson suunnitelmat liittyvät Ruotsin laivaston sotilaallisiin tarpeisiin. 1540-luvulla Kustaa Vaasa kutsui venetsialaisia laivanrakennusmestareita opettamaan kaleerien rakentamista ”venetsialaiseen tapaan”. Kaleerilaivaston koko ja toiminta oli sittemmin hämmästyttävä. Se pystyi liikkumaan kevyesti ja ketterästi saaristossa, mutta vaati satoja miehiä soutajiksi. Ruotsissa oli 1500-luvulta lähtien paitsi maailman suurimmat sotalaivat (erään nimi oli kuvaavasti ”Elefanten”, jossa oli 1 000 sotilasta ja 300 laivamiestä), hetkittäin jopa maailman suurin laivasto. Ruotsissa tehtiin paljon laivoja myös muille, muun muassa vuonna 1545 Kustaa Vaasa teki sopimuksen Ranskan kanssa 50 laivan toimittamisesta. Laivanrakennuk- sessa vallitsivat ”ylirajaiset verkostot”. Ruotsi pystyi ostamaan, myymään, kaappaamaan ja rakennuttamaan suuria sotalaivoja, jotka edustivat aikansa monimutkaisinta uusinta teknologiaa. Ruotsi kunnostautui merenkulun alalla täysipainoisesti ja tavoilla, joita kaikkia ei ole vielä edes kartoitettu. Olivatko uudet meritekniset innovaatiot tuontitavaraa? Mikä oli oikeasti Ruotsin ”innovatiivisen kansan” panos tuon ajan utopioiden ideoinnissa tai toteuttamisessa? Ranska alkoi rahoittaa pohjoisen liittolaisensa kaleerilaivastoa ja sen tarvitseman suuren meritukikohdan rakentamista ”kultatynnyreillä”. Viapori oli siis osa Ranskan globaalia voimapolitiikkaa, joka suuntautui Venäjää vastaan. ”’Pohjolan Gibraltar’ nousi au tioille saarille ruudin, lihasten ja väkipyörien voimalla (165). Tästä ou-topiasta tuli topos eli totta, mutta se vaati paljon resursseja. Se oli Ruotsin suurin ja kallein rakennushanke, Pohjois-Euroopan suurin työmaa, ”Gibraltarin jälkeen Euroopan vankin” ja ”Sweaborg wäkewin fästingi waldakunnassa”. Viapori oli hämmästyttävä kulttuuri- ja innovaatiokeskus. Se oli Helsingin kaksoiskaupunki, jossa oli edistyksellinen tuulivoimalaitos, kapakoita, panimo, kahviloita, kirjasto, teatteriesityksiä, vapaamuurariseuroja, huippumoderni telakka, laivastoasema ja vaikka mitä. Sen kautta saapui teknisiä, kulttuurisia ja sosiaalisia uutuuksia, menetelmiä, tapoja sekä muotia ja pääomaa. Sanomme omaa aikaamme luovimmaksi historiassa. Itse asiassa 1700-luku on yksi innovatiivisimmista ajanjaksoista Euroopassa. Sen teos myös osaltaan näyttää. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 59 Viaporia suunnitellessa hankittiin ajankohtaisinta tietoa alan innovaatioista Euroopassa ja sovellettiin niitä luovasti toisenlaisiin olosuhteisiin. Ulkomaisia asiantuntijoita rekrytoitiin Suomeenkin, esimerkiksi Fredrik af Chapman oli englantilainen. Yhtään ranskalaista asiantuntijaa ei Viaporissa ollut, vaikka se oli hankeen päärahoittaja. Hollantilaiset olivat heitä suositumpia puolueettomuutensa vuoksi. Siirtyminen vuonna 1757 alkaneeseen isojakoon ja siihen liittyvään yksityisomistukseen mahdollisti voimavarojen tehokkaamman organisoinnin. Huhtamies kutsuu Viaporin kaleeritelakkaa nerokkaaksi. Siihen liittyikin useita merkittäviä innovaatioita sulkuportteineen, vedennostolaitteineen ja myllyineen. Voimakoneena oli monipuolisesti toimiva tuulimylly. Telakalle suunniteltiin varajärjestelmiä, kuten telakka-altaan tyhjentäminen tuulivoiman lisäksi kahden hevosen pyörittämän niin sanotun paternoster-laitteen avulla, joka oli eräänlainen hissin esimuoto. Ilmanvaihtolaite esti laivoja lahoa masta liian nopeasti. Omaperäisin Daniel Thunbergin innovaatioista oli telakan nerokas sulkulaite, kelluva kasuuniportti eli sulkuproomu, jollainen on edelleenkin käytössä Suomenlinnan telakalla. Kirjassa on kiinnostava erillinen luku vedenalaisista laitteista, sukelluskelloista ja muista sukelluskoneista. Ne ovat sukua Leonardo da Vincin keksimille sukellusveneille, joiden salaisuutta Leonardo ei kuitenkaan halunnut paljastaa ”ihmisen huonon luonteen vuoksi”, koska hän pelkäsi, että tällainen joukkotuhoase voisi joutua vääriin käsiin. Suomessa vai- 60 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 kutti erikoinen keksijä, ”Suomen Leonardo”, Samuel Chydenius, joka kehitti ”sammakkomiehen” ja alkeellisen kypärän ”Leonardo da Vincin hengessä”. Englantilainen John Wilkin suunnitteli vedenalaisia utopioita, säännöllisten välimatkojen päähän toisistaan rakennettuja asumuksia, joissa asuttiin ja joiden lapset eivät koskaan nähneet kuivaa maata. Nämä utopiat vievät kuitenkin ajatukset jo liian kauaksi Viaporista. Utopiat ovat aina kiehtoneet ihmisiä. Niitä on jaettu hyödyllisiin ja hyödyttömiin sekä pelon ja toivon utopioihin. Edellä kuvaillut ovat selvästi hyötyä tavoittelevia toivon utopioita. Ne heijastivat ajan optimistista henkeä, vaikka eivät aina toteutuneetkaan. Tai ehkä sittenkin Viaporia voisi hyvin syin kutsua ”toteutuneeksi utopiaksi”? Parhaimmillaan utopioiden tehtävä kulttuurissa on olla ihanne tai lupaus jostain uudesta. Ernst Blochin mukaan utooppinen ajattelu on inhimillisen mieltämisen eräänlainen uloin topos ja yläraja. Italo Calvinon mukaan utopistinen poetiikka aistii herkästi tulevaisuutta. Tähän poetiikkaan nämä aika kouriintuntuvat utopiat tuovat lihaa luiden ympärille. Ne pyrkivät olemaan myös moderneja eli liikkuvia ja dynaamisia. Myytit rakentavat parhaimmillaan ”koejumalia”, utopiat puolestaan ”koemaailmoja”. Vahvasti kokeelliseen tieteeseen uskova aika uskoi myös kokeellisiin todellisuuksiin. Vaikka ne jälkikäteen katsottuna näyttävätkin usein leikkimiseltä uskomattomilla ideoilla ”hulluuden tantereilla” (Aleksis Kivi), niissä oli ikään kuin sisäänrakennettuna todellisuusaineksia, joita oli jo itumuodossa, mutta ei silti vielä täysimittaisesti olemassa sen ajan tunnetussa maailmassa. Utopia antoi näyn mukana lupauksen kokeilla niitä ja katsoa seurauksia käytännöllisellä tasolla. Vaikka ”täydellisessä ja valmiissa maailmassa jokainen utopia on koditon” (Bloch), nämä pyrkivät ratkaisuihin todellisessa ja mahdollisessa maailmassa valistuksen, hyödyn, edistyksen ja tulevaisuuden nimissä. Joskus ne onnistuivat siinä, kuten Viaporin esimerkki osoittaa. Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja vapaa filosofi. Sienten elämästä on paljon kerrottavaa Mattias Tolvanen Sari Timonen ja Jari Valkonen (toim.): Sienten biologia. Gaudeamus 2013. Yleisimmät syötävät ja vaarallisen myrkylliset sienet ovat useimmille tuttuja, mutta silti tavalliselle maallikolle sienet ovat melko epäselvä eliöryhmä, josta mainitaan hämmästyttävän monenlaisissa yhteyksissä. Sienet ovat suuri ja erittäin merkityksellinen eliöryhmä, johon kuuluvat lajit elävät hyvin erikoistuneina yhteistyössä muiden eliöiden kanssa tai niistä yksipuolisesti hyötymällä. Sienet hajottavat ekosysteemissä kertyvää eloperäistä jätettä, ja suuri osa niistä elää symbioosissa esimerkiksi metsäpuiden tai levien kanssa. Loisina vain tietyissä lajeissa tai suvuissa viihtyvät sienet aiheuttavat eläin- ten ja kasvien sienitauteja. Selvästi sienille kuuluvia mikrofossiileja on säilynyt ainakin siluurikaudelta noin 440 miljoonan vuoden takaa. Vaikka sieniä onkin tutkittu paljon, edes niiden lajimäärää ei vielä tiedetä tarkasti. Arvioiden mukaan sienilajeja voi olla satojatuhansia, mahdollisesti jopa viisi miljoonaa, mutta todennäköisesti niitä on vielä huomattavasti enemmän. Metsästä poimittavat sienet ovat sienten itiöemiä, jotka tuottavat sienen leviämisessään tarvitsemia mikroskooppisen pieniä itiöitä. Varsinainen sieni elää hentona rihmastona näkymättömissä metsänpohjan karikkeessa ja usein vielä symbioosissa metsäpuiden juuristoissa. Ilman sieniä luonnon ekosysteemit olisivat vähintäänkin suurissa vaikeuksissa. Puiden kasvun edellytykset heikkenisivät ja ravinteiden kierrätys hidastuisi hajottajien toiminnan vaikeutuessa, eikä puutarhan kompostikaan toimisi entiseen tapaan. Ja miltä elämä maistuisikaan ilman punaviiniä ja voimakkaita juustoja? Ihminen on hyödyntänyt sieniä jo kauan elintarvikkeita valmistaessaan. Hiivoja on käytetty viinin ja oluen valmistamiseen ja leivän kohottamiseen, erilaisia homekantoja viljelemällä on puolestaan valmistettu kypsytettyjä juustoja. Mitä sienet ovat? Sienet muodostavat oman aitotumallisten eliöiden kunnan. Ne eivät ole kasveja, kuten vielä muutamia vuosikymmeniä sitten luultiin, mutta eivät ne ole eläimiäkään, vaikka niillä onkin monia yhteisiä piirteitä eläinsolujen ja -kudosten kanssa. Erityisesti yksisoluiset eliöt ovat olleet joskus vaikeita määrittäviä jopa niin suurella taksonomisella tasolla, kuin kuuluisivatko ne lähinnä eläinkuntaan eli Animalia vai sienikuntaan eli Fungi. Sienitutkimus on edistynyt huomattavasti viimeisimpien vuosikymmenten aikana lähinnä uusien molekyylibiologian tutkimusmenetelmien, kuten ribosomaalisen DNA:n emäsjärjestyksen vertailuun perustuvien analyysien, ansiosta. Monet vanhat käsitykset sienistä ovat muuttuneet, sienet tunnustettiin omaksi sienikunnakseen vasta 1960-luvulla, ja niiden kasveja läheisempi sukulaisuus eläinten kanssa varmistui 1990-luvulla. Eläinten ja sienten evoluutio kulki pitkään samaa kehityslinjaa, kunnes ne erosivat toisistaan vasta noin tuhat miljoonaa vuotta sitten, mikä selittää näiden ryhmien yhteisiä piirteitä. Sekä sienet että eläimet ovat toisenvaraisia eliöitä, eivätkä ne pysty yhteyttämään auringon energiaa orgaanisiin eli eloperäisiin yhdisteisiin, kuten kasvit tekevät perustuotannossaan. Sienillä ei kuitenkaan ole sisäistä ruoansulatusta, kuten eläimillä, vaan ne siirtävät ruoansulatuksen solujen ulkopuolella kasvualustaansa, josta entsyymien pilkkomat ravintoaineet kulkeutuvat sienisolujen sisään. Ekosysteemissä sienet pystyvät tulemaan toimeen vielä paljon monimuotoisemmilla keinoilla kuin eläimet, ja itse asiassa sienten elämä voi olla lähes mielikuvituksellista erilaisine mahdollisuuksineen. Evoluutionsa aikana sienet ovat pystyneet erikoistumaan, sopeutumaan ja tulemaan toimeen hyvin erilaisissa olosuhteissa. Lähes jokaiselle eliölajille ja -suvulle löytyy sen kanssa elämään erikoistunut sieniloinen tai symbionttinen sienikumppani. Jäkälätkin lasketaan sieniin kuuluviksi, viidesosa nykyisin tunnetuista sienilajeista elää jäkälinä yhteiselämää viherlevien tai syanobakteerien kanssa. Sienien leviämistä ei voi estää juuri mitenkään. Ne leviävät ilmavirtojen mukana lähes kaikkialle kulkeutuvien itiöiden välityksellä. Sienet kasvavat kaikkialla, missä niillä on suotuisat kasvuolosuhteet. Sienet tarvitsevat elääkseen sopivan kasvualustan, jossa on ravinteita solujen energia-aineenvaihduntaa ja rakennemolekyylien tuotantoa varten, lisäksi ne tarvitsevat kosteutta ja sopivan lämpötilan. Sienten olemusta onkin melko vaikea hahmottaa, vaikka tietäisikin herkulliset syötävät metsäsienet ja tärkeimmät myrkkysienet sekä ymmärtäisi valitettavina tosiasioina myös homeen, härmän, sammaksen ja silsan. Sienitutkimus vie tutkijan usein jo perusteissaan sekä laajoihin ekologisiin kokonaisuuksiin että mikroskooppiseen maailmaan sienten solu- ja molekyylitasolle. Vain hyvin harvoin paljain silmin erotettavat sienet ovat suurimmalta osalta hyvin ohuiden, muutamien mikrometrien eli millimetrin tuhannesosien läpimittaisten rihmastojen muodostamia. Esimerkiksi puiden rungoissa elävä puuta lahottava sieni voi peittää rihmastollaan jopa 15 hehtaaria metsämaata, ja ikääkin sillä voi olla tuhat vuotta. Monipuolinen sienitieteen perusteos Ei olekaan mikään ihme, että pelkästään sienten biologian perusteiden kuvaamiseen on tarvittu järeä teos (448 sivua). Sienten biologia on ensimmäinen suomenkielinen sie- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 61 nitieteen perusteos, joka valmistui kaikkiaan 38 sienitutkijan yhteistyönä. Kirjoittajien joukossa on yliopistojen biotieteiden laitosten sekä biotalouteen liittyvien tutkimuslaitosten tutkijoita. Koska sieniä pidettiin aikaisemmin kasveina, myös sienitutkimus on ollut perinteisesti kasvitutkimuksen yhteydessä ja tieteelliset sieniaineistot kasvimuseoiden kokoelmissa. Suomen suurimmat ja vanhimmat sienikokoelmat ovat Helsingissä Luonnontieteellisen keskusmuseon Kasvimuseossa. Sienten biologia kokoaa sienitutkimuksen uusimman perustiedon yksiin kansiin. Sienten kokonaisuuden hallitsemiseksi tarvitaan kuitenkin lisätietoja, siksi jokaisen luvun lopussa on lueteltu aina pari kolme aihetta täydentävää teosta. Runsas lajisto on vain esimerkkien tasolla esillä, sen sijaan keskeistä sisältöä ovat teoreettiset biologiset kysymykset, kuten sienten luokittelu ja rakenne, sienisolujen perustoiminnot, geenit ja geno mit sekä sienten lisääntyminen. Lisäksi selvitetään sienten monipuolisia elämäntapoja symbiontteina muiden eliöiden kanssa, tautien aiheuttajina sekä hajottajina. Nykyaikaisissa bioteknologioissa hyödylliset hiivat ja homeet saavat paljon huomiota, kuten myös sienet osana muuta mikrobiyhteisöä. Ihmiselle on ollut sienistä paljon hyötyä, mutta myös haittaa. Taudinaiheuttajina ja esimerkiksi asuintalojen rakenteissa eläessään ne ovat olleet myös hyvin haitallisia ja jopa vaarallisia. Jo lähitulevaisuudessa metsäja kemianteollisuudessa on käytössä uusia entistä monipuolisempia bioteknologisia sovellutuksia, joissa hyödynnetään erityisesti sien- 62 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 ten kykyä hajottaa monimutkaisia luonnon polymeerejä ja toisaalta tuottaa hyvin monimuotoisia aineenvaihduntatuotteita. Myös jotain yleistajuista Sienten biologia on selkeästi tieteellinen teos, mutta sen runsaasta sisällöstä riittää tiedonjyväsiä myös biologian tutkimuksesta kiinnostuneelle luonnonharrastajalle. Tärkeitä ja myös yleistajuisia kokonaisuuksia on koottu selkeiksi tietolaatikoiksi. Niistä löytyy vastauksia jopa käytännöllisiin kysymyksiin, kuten kannattaako syödä purkissa homehtunutta hilloa, tai mitä sieniä voisi käyttää lemmen nostattajina? Mutta sienten biologiasta kiinnostunut löytää tarkkoja tietoa myös eri sieniryhmien monimutkaisista elinkierroista, lahottajasienten toiminnasta, lahotuksen biokemiasta ja lahotusentsyymeistä tai hiivojen perusaineenvaihdunnasta. Biologisessa perusteoksessa tarvitaan aina asiaa selventäviä kaa vioita ja valokuvia. Valokuvat lisäävät teoksen kiinnostavuutta, mutta niillä on paljon arvoa myös sisältönsä takia. Jo hienoa kansikuvaa kannattaa tutkia tarkasti, sillä siinä näkyy havainnollisesti metsänpohjan karikkeen alta paljastettua nummitatin sienirihmastoa, josta kasvaa nuori itiöemä ja useita pieniä itiöemän alkuja. Myös sienitutkijat liikkuvat luonnossa kamera mukanaan, useimmat kirjan valokuvista ovatkin kirjoittajien omia otoksia. Lisäksi harvinaisia kuva-aiheita on koottu sekä Suomesta että ulkomailta, ja jokaisen kuvan lähde on ilmoitettu kuvatekstin yhteydessä. Teoksen lopussa on laaja sienitieteellinen sanasto, joka selittää tieteellisten termien merkitykset ja yhtenäistää samalla suosituksillaan suomenkielistä terminolo giaa. Sanastosta voi löytää selityksen esimerkiksi sanoille itiöemä, home, hiiva tai symbioosi. Lukija huomaa sanastosta löytyvät sanat jo artikkelien tekstistä, jossa ne on korostettu. Myös laaja sienten systemaattinen taksonominen luokittelu on esitetty liitteenä, jota varten on tarvittu kaikkiaan 11 sivua. Näin monipuolisen teoksen käyttäjä tarvitsee välttämättä myös hyvän hakemiston, joka helpottaa tietojen löytämistä. Tässäkin kirjassa olisi käyttäjäystävällisintä ilmoittaa sivunumero aina hakusanan jälkeen eikä viitata vain toiseen hakusanaan, kuten esimerkiksi parasiitti, ks. loinen. Ehkäpä tilan puutteen takia hakemisto on taitettu pientäkin pienemmällä, näkökykyä melkoisesti rasittavalla kirjaintyypillä. Sienten biologia on todellinen suurtyö sekä tekijöiltä että kirjan kustantajalta. Suomenkielinen teos on tullut todelliseen tarpeeseen, sillä nykyaikana sienitieteen perusteiden hallitseminen korostuu samalla, kun uusien bioteknologioiden käyttö yleistyy monilla tuotantoaloilla. Sienitieteen oppikirjaksi soveltuvaa teosta ja perusasioiden hakuteosta tarvitaan biotieteiden ja sienitutkijoiden lisäksi niin maaja metsätalouden, elintarvikealan kuin lääketieteenkin tutkijoiden käytössä. Ja valistunutta luonnonharrastajaa teos auttaa ymmärtämään sienitutkimuksen monipuolisuutta ja uusien bioteknologioiden todellisia mahdollisuuksia. Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailija. Kielimiehet kirjakielen asialla Anneli Kauppinen Taru Kolehmainen: Kielenhuollon juurilla. Suomen kielen ohjailun historiaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014. Suomen kirjakieli on tulos tavoitteellisesta kielenohjailusta. Siihen on tarvittu sanastonkeruuta, tutkimusta, sanakirjoja, kielioppeja, kielioppaita ja kielenhuollon organisaatioita. Kielenhuollon juurilla on raportti siitä, miten suomen kirjakielen normistoa on säädelty. Kirjoittaja Taru Kolehmainen on tehnyt pitkän uran Kotuksessa sanakirjojen toimittajana ja kielenhuoltajana. Pääosan tässä kirjassa Kolehmainen antaa (lainausmerkein varustetuille) ”kielimiehille”, jotka ovat Agricolan perustyön jälkeen määritelleet suomen kirjakielen piirteitä. Kirja käsittelee kielenhuollon toimielinten, kielioppaiden ja sanakirjojen toimittajien vaikutusta yksittäisten normien ja suositusten syntyyn lähinnä 1920-luvulta 1970-luvulle. Kolehmainen toteaa kuvaavansa lähinnä oikeinkirjoituksen kehittymistä, ”vaikka kielenhuolto on paljon muutakin”. Kolehmaisen oma ääni kuuluu kirjassa kommentteina ja viittauksina nykytilanteeseen. Hän ei esitä vahvoja kannanottoja eikä laajoja synteesejä, mutta sitäkin kiinnostavampia tietoja kielenhuollon vaiheista ja normien syntyhistoriasta. ”Kielimiesten” miekkailut oikeakielisyyden kentällä ovat paikoin huikeaa luettavaa. Yhteisen normikielen syntytarina antaa aihetta ihmettelyyn ja ihailuun. Euroopan 1800-luvun kansallishenki synnytti Suomessakin yhtenäisen kirjakielen rakentamisen tarpeen. Kirjoitetun normikielen oikeakielisyysperiaatteet vakiinnutettiin 1800-luvun aikana. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan perustettiin Kielitieteellinen Osakunta. Vuonna 1870 ilmestyneessä Elias Lönnrotin Suomalais-Ruotsalaisessa sanakirjassa on noin 200 000 sanaa ruotsinkielisine selityksineen sekä johdatus suomen sanaluokkiin ja taivutusmuotoihin. Vuosi 1927 oli merkittävä kielenhuollon historiassa, koska silloin perustettiin ensimmäinen varsinainen kielenhuoltoelin, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielitieteellinen valiokunta, ja aloitettiin Nykysuomen sanakirjan toimitustyö. SKS:n kielivaliokunnan keskeiset päätökset koskivat vierassanojen kirjoittamista. Käsiteltiin muun muassa –tio-loppuja ja vokaalin pituuksia (federatsioni > federaatio). Kielivaliokunta teki myös päätöksen historian tapahtumien kirjoittamisesta pienellä alkukirjaimella, vaikka Knut Cannelin olisi luokitellut jotkin niistä erisnimiksi. Tässä asiassa Kolehmainen olisi ollut jälkimmäisellä kannalla, sillä hänen mukaansa esimerkiksi talvisodan pientä alkukirjainta on vaikea perustella kielineuvoa kysyville. Sodan jälkeen vuosina 1945– 47 toimi uudistettu Kielivaliokunta Lauri Hakulisen ja myöhemmin Matti Sadeniemen johdolla. Aktiivisina jäseninä mukana olivat muun muassa professori Aarni Penttilä ja Tyttönormaalilyseon äidinkielen yliopettaja E. A. Saarimaa. Kielivaliokunta teki päätöksiä muun muassa objektisäännöistä, monikon genetiivin monimuotoisuudesta, sanojen yhteen ja erikseen kirjoittamisesta, pilkunkäytöstä ja yhdyssanoista. Vuonna 1947 ajankohtaista uudissanastoa olivat myös jatkosota ja asuttaa. Kolehmainen luonnehtii näitä vuosia kielilautakuntien kultakaudeksi. Kun nykysuomalainen tarvitsee neuvoa kielipulmaan, hän voi tarttua johonkin kielioppaaseen, soittaa Kielitoimistoon tai tarkistaa asian Kielitoimiston sanakirjasta (verkossakin). Kielitoimisto syntyi alun perin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kielivaliokunnan yhteyteen vuonna 1945, ensin WSOY:n ja Otavan varoilla. Puhelimitse ja kirjeitse toimiva kielineuvonta saavutti heti suuren suosion. Ensimmäiset kysymykset koskivat sanojen oikeinkirjoitusta (aloite, hälyttää, iso vai pieni alkukirjain?) ja lauseen objektin muotoa. Oikeinkirjoituskysymyksiä oli silloin huomattavasti nykyistä enemmän, sillä sanakirjoja ja oikeinkirjoitusoppaita ei juuri ollut. E.A. Saarimaan Kielenopas ilmestyi vuonna 1949 ja Nykysuomen Sanakirja vuosina 1951–61. Normien vaihteleva alkuperä Kielitoimisto ja suomen kielen lautakuntakin ovat suomalaisille nykyisin niin tuttuja instituutioita, että kirjakielen normien uskotaan syntyneen virallisen kielenhuoltotahon päätöksellä. Niin ei kuitenkaan aina ole. Jotkin ohjeet ovat vakiintuneet myös vaivihkaa, omia teitään. Mainio esimerkki siitä on tapaus alkaa tehdä / alkaa tekemään, josta suomen kielen lautakunta teki 31.1.2014 vapauttavan päätöksen: alkaa tekemään on kuin onkin kielen järjestelmän mukainen ja siksi sopiva yleiskieleen T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 63 (jolla tarkoitetaan kirjoitettua kieltä ja sitä lähellä olevaa virallisluonteista puhuttua kieltä). Siihen asti oli pidetty kiinni normista, josta kukaan ei ollut tehnyt päätöstä. Alkaa tekemään -kielto on näet peräisin Setälän ja Saarimaan oppikirjoista. Rakenteesta oli kumminkin tullut eräänlainen kielenhuollon ikoni, jonka perusteella kielen oikeellisuutta on arvioitu. Vuosien mittaan on suomen kielen lautakunnalle tehty useita aloitteita rakenteiden hyväksymisestä. Lautakunnan jäsen, Mynämäen lukion äidinkielen lehtori Anita Julin perusteli kantaansa (2004) sillä, että alkaa tehdä -normin opettaminen on työlästä. Murteissa ruveta on ollut yleisempi kuin alkaa, ja länsimurteissa alkaa tekemään on yleisempi kuin idässä. Alkaa tehdä yleistyi vanhassa kirjasuomessa. Nykykielessä molempia alkaa-rakenteita käytetään laajalti. Siihen onkin hyvä syy, sillä rakenteilla on myös merkitysero, niin kuin Ilona Herlin on (2012, 2014) osoittanut: alkaa-verbillä ilmaistaan usein toiminnan kohdistumista johonkin (-a/-ä) tai siirtymistä tilaan (-maan/-mään). Tietoisen kehittelyn ja päätöksen tulos sen sijaan oli uudissanan keho hyväksyminen vuonna 1948. Idea tuli kielitoimiston hoitajalle Hannes Tepolle lääkäreiltä, jotka tarvitsivat elävän ruumiin nimitystä. Avuksi tuli viron keha (elävä ruumis). Keho-sanan hyväksymisestä syntyi erimielisyyttä, jopa kielitoimiston ja kielilautakunnan kesken. Ongelmia aiheutti eniten se, että pelättiin merkitykseltään laaja-alaisen ruumis-sanan supistuvan tarkoittamaan vain kuollutta ruumista. Lääkäreille keho kelpasi. Kelpaa nykyisin muillekin, ku- 64 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 ten Kielitoimiston sanakirjan johdoksista kehollinen, kehonhallinta ja kehonkieli voi päätellä. Kiinnostavia tarinoita normeista on muitakin. Vuosikymmenien kiistaa on käyty muun muassa mytologisen olennon /omistajan, haltia/haltija kirjoitustavasta. Pyrkimys säännön yksinkertaisuuteen (”aina haltija”) soti pitkään monien kielitajua vastaan. Pitkälliseksi venyi myös keskustelu -nen/-inen johtimista (valkoinen hevonen) ja -otta-/-oitta-verbeistä (kehottaa, sanoittaa). Toistasataa vuotta on pohdittu vierassanojen ja -nimien suhuäänteiden merkintätapoja. Siinä on jopa ympäri käyty ja yhteen tultu, sillä jo Lönnrot suomensi 1870-luvun sanakirjassaan reippaasti ilman suhumerkintöjä tussi (tush), saali (schal), sakki (schackspel). Kolehmaisen mielestä vierassanojen oikeinkirjoitussäännöt ovat vieläkin kaiken kaikkiaan liian monimutkaiset. Kansankielisyydestä purismin ihanteeseen Kansankielisyyden arvostuksesta (ns. kansankielisyyskannasta) kehkeytyi 1900-luvulla pyrkimys puhdaskielisyyteen. Itsenäisen valtion tuli osoittaa olevansa kieleltään omavarainen. E. N. Setälä katsoi (1914), että koska muukalaisuudet ovat tulleet meille kirjallista tietä, ne eivät ole kielen luonnollista kehitystä. Hän kuitenkin hyväksyi sellaiset muukalaisuudet, joista on kielelle etua. Tiukimmin puhdaskielisyyden aatetta ja käytäntöä ajoi Suomessa E. A. Saarimaa. Vuonna 1929 hän kirjoitti aikakauslehti Virittäjään ihailevasti Saksan oikeakielisyysharrastuksesta ja Deutscher Sprachvereinista, joka valvoi ankarasti kirjoja, sanomalehtiä, ra- diota ja julkisia laitoksia. Puhdaskielisyys oli Suomessa ruotsin kielen vaikutusten torjuntaa. Uuslatinan termiin svetcismus perustuva sana svetisismi esiintyi Tietosanakirjassa vuonna 1917 merkityksessä ”ruotsin kielen vaikutus muuhun kieleen mm. suomeen”. Saarimaan sanastossa svetisismejä olivat kartettavimmat ilmaukset ja lievemmät puolestaan ruotsinvoittoisia. Parasta oli kuunnella suomalaista kielikorvaa. Saarimaan kielioppaat Hyvää ja huonoa suomea (1930) ja Kielenopas (1947, 7. painos 1967) ovat vaikuttaneet hämmästyttävän laajalti suomalaisten kielikäsityksiin. Professori Lauri Kettunen ei Saarimaan jyrkkyyttä kaikessa niellyt vaan totesi oppaassaan Hyvää, vapaata suomea (1949), että kielenkäyttäjä joutuu svetisismejä varoessaan olemaan alituisessa pelossa. Svetisismien lista on Saarimaalla pitkä. Kolehmainen toteaa, että nykyisinkin rikas- ja köyhä-loppuisia yhdysadjektiiveja pidetään kartettavina, mutta hyväksyttäviä ovat riskialtis, lapsiystävällinen, kustannustehokas. Taistelu ”svetisististä” epäsuoraa sanajärjestystä vastaan on perustunut sitkeään luuloon, että suomen kielen sanajärjestyksen pitää aina olla suora – todellisuudessa se on joustava. Kolehmainen pohtii Saarimaan svetisismien nykykohtaloa: monet niistä ovat kadonneet , osa on hyväksytty (laulaa levylle, tehdä huolella) ja osa on siirtynyt Nykysuomen sanakirjaan. Vierasvoittoisiksi nykyinenkin Kielitoimiston [verkko]sanakirja mainitsee esimerkiksi ilmauk set kantaa asetta, ”paremmin”: olla aseistautunut [Miksi? Niillähän on merkitysero] ja kantaa surupukua, ”paremmin”: pitää/käyttää su- rupukua [tyyliero!]. Kolehmaisen kirjoittajanääni muuttuu sävyltään tuskastuneeksi, kun hän ihmettelee, miten sitkeässä ovat käsitykset joidenkin normien ehdottomuudesta, kuten svetisismiksi nimetyn tulla-futuurin torjunta. Ohje on kyllä lähtenyt käsistä, sillä Saarimaa itse painotti: ”...suomessa ei ole varsinaista futuuria, mutta tarpeen tullen saatetaan vieraan kielen futuurin vastineena käyttää kahtakin lausetapaa, tulen tekemään tai olen tekevä.” Kolehmainen mainitsee, että svetisismien karttaminen ”ei enää ole kielenhuollon keskeisiä periaatteita”. Kysynpä, onko se nykyaikaan kuuluva periaate ollenkaan. Eihän ruotsi ole suomen kieltä aikoihin uhannut. Jotkin svetisismien torjunnasta henkiin jääneet ilmaukset ovat jopa kielenkäytön resursseja, kuten juhlavan sävyinen kantaa surupukua ja tuttavalliseksi verkkokielen ilmaukseksi asettunut tykkääminen, jota uusimmassa sanakirjassa ei vieraaksi enää leimatakaan. Sanastouudistusten yhteydessä Kolehmainen toteaa, että puhdaskielisyydellä on ollut hyvätkin puolensa. Totta kai. Lauri Hakulinen keksi muovin ja tutkan, E. A. Saarimaa mainoksen, Aarni Penttilä alen, Hannes Teppo juontajan, yhtyeen ja kytkykaupan. Kielioppia ja oikeakielisyyttä Kielenhuollon juurilla ilmestyi sopivasti Emil Nestor Setälän 150-vuotisjuhlavuodeksi. Vuonna 1880 julkaistiin Setälän Suomen kielen lauseoppi (jonka esikuvaksi mainitaan A. W. Jahnssonin Finska Språkets Satslära) ja vuonna 1898 Setälän Suomen kielioppi. Koulukäyttöön tarkoitettuja pai- noksia Setälän kieliopista on tehty 1970-luvulle asti. Professori Auli Hakulinen huomautti Setälän juhlaseminaarissa, että kielioppiin lisättyjä oikeinkirjoitussääntöjä pidetään yksipuolisesti ”kieliopin osaamisena”. Tietosanakirja-artikkelissaan vuonna 1914 Setälä pitää oikeakielisyyden parhaana periaatteena tarkoituksenmukaisuutta. Hänen mukaansa kieli on hyvää, jos se on tarkoitukseensa sopivaa, sellaista jonka kuulija nopeimmin käsittää ja puhuja helpoimmin tuottaa. Kiireisellä professorilla ei todennäköisesti ollut mahdollisuutta pedagogisen kieliopin kehittelyyn, vaikka hän sellaista Kielioppikomitean jäsenenä vuonna 1914 hahmotteli. Suomen kielen pilkkusäännöt perustuvat E. A. Saarimaan vuonna 1945 kielivaliokunnassa pitämään alustukseen ja siirtyivät myös hänen Kielioppaaseensa. Kieliopillis-looginen pilkunkäyttö on tullut meille ruotsista ja saksasta. Mutta itse asiassa Saarimaa antaa tilaa myös puherytmiä noudattavalle taukopilkutukselle. Kolehmainen päättelee, että Saarimaan ohjeita on alettu noudattaa tiukemmin kuin hän on tarkoittanut. Tätäkin. Kielenhuollon historiassa usein mainittu periaate on ohjeiden selkeys ja yksiselitteisyys. Toisaalta on tähdennetty aidon ilmeikkyyden merkitystä. Kieli on elävä ja tilanteisesti joustava järjestelmä. Kolehmaisen kirjan perusteella näyttää siltä, että jotkin sovellettaviksi tarkoitetut suositukset ovat muuttuneet lakiin verrattaviksi säännöiksi. Normien väljennyksistä syntyvä huolipuhe – ”onko millään enää väliä?” – osoittaa, että koulussa opitut normikielen ohjeet otetaan usein kategorisesti ja muiste- taan sellaisina koko elämänajan. Ehkä se johtuu siitä, että ne ovat liittyneet konkreettiseen tekemiseen: kirjoittamiseen (ja ennen vanhaan myös puhumiseen). Vaikka selkeä nyrkkisääntö on joskus toimiva pedagoginen keino lapsia opetettaessa, kirjoittajan on hyvä jossain vaiheessa oppia luottamaan myös omaan kielikorvaansa ja harkintaansa. Uudet periaatteet Kielenhuollon juurilla tarjoaa huolellisesti dokumentoituja tietoja. Se on kielenhuollon historian runsaudensarvi, josta lukija saa monenlaista pohdittavaa. Teoksen spiraalirakenteessa on hyvät puolensa, mutta se on tuottanut turhaakin toistoa. Vuoden 1928 kielilautakunnasta mainitaan kolmesti, että se ei aloittaessaan pohtinut toimintansa suuntaviivoja (s. 79, 92, 184). Tiivistäminen olisi tehnyt hyvää. Toimiva hakusanaluettelo ja koosteet parantavat asiaa. Kielenohjailun periaatteita käsitellessään Kolehmainen kiertää spiraalin 2000-luvulle. Nykyiseen kielenkäytön moninaisuuteen hän viittaa yleisesti. Kolehmainen kertoo kirjassa kokemuksiaan hankalasti muistettavista säännöistä ja normeista, joita kielenhuoltajan on vaikea perustella. Nämä kokemuksesta kumpuavat havainnot ovat kiinnostavia. Ehkä ne samalla kertovat kirjakielen murtumakohdista – normeista, jotka voivat olla ristiriidassa kielitajun kanssa. Laajemmin voisi pohtia, mitä on seurannut siitä, että kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi ja Juhani Aho altistuivat kotiympäristössään ruotsin kielelle ja kirjallisesti muillekin vieraille kielelle. Ahlqvist yritti parhaansa Ale- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 65 sis Kiven suhteen, mutta ei onneksi tuhonnut hänen kieltään. Monet esimerkit osoittavat, että monikielinen ja -kulttuurinen ympäristö on omakielisenkin kirjallisuuden hyvä kasvualusta. 1900-luvun loppupuolelta lähtien kielenhuoltajat ovat siirtyneet periaatteissaan lähemmäs kielenkäytön vaihtelun tunnustamista. Kielitoimiston johtaja Matti Sadeniemi totesi (1952), että kielivirhe on suhteellinen käsite. Päivi Rintala tähdensi (1980-luvulla), että normeja on tarvittu nimenomaan kirjoitetun kielen erityistarpeita varten. Uusimmille kielenhuollon periaatteille on ominaista kielen moninaisuuden ja eri kielimuotojen ja tekstilajien vaatimusten huomioon ottaminen. Merkittävä on myös suomen kielen lautakunnan puheenjohtajan (2000–09) Harri Mantilan periaate: suomen kieli on joustava ja elävä kansalliskieli, joka voi ottaa vastaan vaikutteita muista kielistä. Tuoreimmissa kielenhuollon toimissa kielenkäyttäjä on yhä selvemmin keskiössä. Kun eri alojen ammattilaiset työstävät itse tekstinsä, heille on tärkeää saada asiansa hoidetuksi korrektilla tavalla. Kieli on osa ammattitaitoa. Tiivistäen voi kielenhuollon vaiheista havaita, että on edetty kansallisen identiteetin ja statuksen tukemisesta yksilön (ja yhteisöjen) identiteetin ja statuksen tukemiseen. Kirjallisuus Herlin, Ilona 2014. Mitä oikeastaan on alkaminen? Kielikello 1/2014. Kirjoittaja on kielikasvatuksen emeritaprofessori ja suomen kielen dosentti. 66 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 Nuolenpääkirjoituksesta informaatiotulvaan Juha Järvelä Gleick, James: Informaatio. Suomentanut Veli-Pekka Ketola. Art House 2013. Art Housen julkaisema suomennos James Gleickin teoksesta The Information: A History, a Theory, a Flood (2011) on mielenkiintoista luettavaa, vaikkakin sen kohderyhmä on epäselvä. Kyseessä on esseemäinen tietokirja, jonka tyyli tekee sen nautittavaksi lukea, mutta oppikirjaksi se soveltuu huonosti. Teos pyrkii antamaan kokonaiskuvan informaation ja tiedonvälityksen historiasta. Nuolenpääkirjoituksesta ja afrikkalaisista rummuista teos etenee sähköiseen tiedonsiirtoon ja informaatiotulvan kehittymiseen. Gleick pyrkii osoittamaan, miten informaatio ja se, kuinka sen ymmärrämme, on muuttanut ihmistä, hänen tietoisuuttaan ja elämäänsä. Teoksen suomenkielinen laitos on kovin pelkistetyissä kovissa kansissa. Abstrakti kansikuva ei anna kuvaa siitä, millainen tarinoiden aarreaitta kansien välissä on. Gleickin käsissä informaatiohistoria on ennen kaikkea kiehtovaa ajatusten kehityksen historiaa, jota kerrotaan elävillä esimerkeillä ja kiehtovien yksilöiden kautta. Kirjassa tulevat tutuiksi muun muassa sanakirjantekijä Robert Cawdrey, laskentakoneiden kehittäjä Charles Babbage, informaatiotutkija Charles H. Bennett, fyysikko Kurt Gödel ja matemaatikko Alan Turing. Gleickin mukaan kirjoittaminen on ollut edellytys ajattelun muutokselle. Lukutaitoiset ja -tai- dottomat ajattelevat hänen mukaansa eri tavoin. Kirjapainotaito mahdollisti aiempaa abstraktimman ajattelun: sanojen merkitykset voitiin nähdä suhteessa toisiinsa tai sanat voitiin nähdä itseensä viittaavina. Suulliseen tietoon nojautuvilta ihmisiltä puuttuu kategorioita, joista on tullut toinen luonto lukutaitoisissa kulttuureissa eläville ihmisille. Esimerkiksi suullisesta kirjallisuudesta ei pitäisi näin ollen puhua, koska kirjoitettu sana on mekanismi, jolla tiedämme, mitä tiedämme. Kirjoittamisen keksimisen Gleick näkee edellytyksenä muun muassa matematiikalle ja logiikalle. Gleick käsittelee informaation historiaa muun muassa siihen vaikuttaneiden laitteiden kehityksen kautta. Sellaiset nykyään kovin unohtuneet keksinnöt, kuten optinen lennätin, olivat aikanaan kumouksellisia nostaessaan tiedon välityksen nopeuden aiemmin tuntemattomalle tasolle. Sähköisen lennättimen koettiin jopa hävittävän ajan ja paikan – sitä ennen aika oli ollut paikallista. Tietokoneiden historiaa Gleick lähestyy niiden ideasta, ei tekniikasta käsin. Esimerkiksi Alan Turing rakensi tietokoneensa logiikasta. Idea oli olemassa ennen varsinaista teknologiaa. Gleick nostaa teorian laitetta merkittävämmäksi. Tietokoneiden kehitys sai merkittävän edistysaskeleen toisen maail mansodan aikana, jolloin muun muassa Turing toimi Britanniassa liittoutuneiden koodinmurtamiskeskuksessa Bletchley Parkissa, jossa rakennettiin ensimmäinen ohjelmoitava sähköinen tietokone Colossus. Alkuperäisen alaotsikkonsa mukaisesti kirjan viimeinen osa kä- sittelee informaatiotulvaa. Aiem min ihmiskunnan tuottama informaatio pääsääntöisesti katosi, mutta digitalisoituminen on johtanut tilanteeseen, jossa yhä suurempi osa tuotetusta informaatiosta säilyy. Osuva esimerkki on Wikipedia, jossa ei ole fyysistä rajaa. Se sisältää esimerkiksi artikkelin jokaisesta tunnetusta entsyymistä ja ihmisen geenistä. Mikään aiempi tietosanakirja ei ole pystynyt samanlaiseen kattavuuteen. Informaatiotulvan myötä informaatiosta on tullut halpaa, mutta tarkkaavaisuudesta kallista. Informaatiotulvan keskellä tarvitaan yhä enempää ammattimaista seulontaa, jota esimerkiksi kirjastoala suorittaa. Kirjastoille Gleickin sanoma antaakin yhä suuremman merkityksen. Informaation hallinnan tarve tulee pikemminkin kasvamaan kuin vähentymään digitalisoitumisen myötä. Gleickin teos on ajatuksia herättävä ja lukuelämyksen tarjoava tietokirja. Teoksen kohderyhmää on vaikea määritellä. Oppikirjaksi se ei ole riittävän kattava. Parhaimmillaan se tarjoaa tietoa lukunautinnon kautta. On vaikea sanoa lukeeko teosta niin kuin romaania, mutta ainakin se tulee lukea kuin romaani, alusta loppuun. Selailtavaksi teos ei sovi, koska myöhemmin käsitellyt asiat eivät avaudu kunnolla, jos ei ole lukenut varhaisempaa. Kirjoittaja on jyväskyläläinen filoso fian tohtori ja tietokirjailija. Suurteos sotasukupolven elämäntaistelusta Teemu Keskisarja Ari Uino: Sotiemme veteraanit. Rintamalta rakentamaan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014. Kirjamarkkinoilta on pitkään ryöpynnyt Raatteen tietä, Tali-Ihantalaa, motteja, torjuntavoittoja, halkijuoksua, kenraalielämäkertoja, rivimiehet kertovat -genreä, myytinmurskauksia ja salaisten joukkohautojen teloitettuja totuuksia, vaikka uutta sanottavaa on yhä vaikeampi keksiä. Saavatkohan historioitsijat sodittua viime sotia ikinä loppuun? Luultavasti eivät. Mikäli taistelut joskus kadottavat tenhonsa, odottaa vuoroaan rauhaan sopeutumisen draama. Sitä aiheaittaa ei parissa syksyssä tyhjennetä. Veteraaneja oli lotat mukaan lukien yli 700 000. Heitä eli kaikkialla katu ojasta presidentinlinnaan saakka. Sotasukupolven tarina jatkui lapsissa ja lapsenlapsissa sekä ulottui koko yhteiskuntaan. Tähän järeistä järeimpään aiheeseen on Ari Uino tarttunut teoksessaan Sotiemme veteraanit – Rintamalta rakentamaan. Uino rakentaa taustaa Ruotsin vallan ajan ruotusotilaista saakka. Mukaan mahtuu myös tulkintaa talvisodan ja jatkosodan ratkaisuista. Johdanto venyy pitkäksi, muttei pitkästyttäväksi. Rintamakokemukset avaavat suomalaisten mielenmaisemaa syksyllä 1944, josta pääjuoni käynnistyy. ”Palaamme töihin!” oli kotiutettavien lujin iskulause. Uusi elämä alkoi ilman kriisiterapiaa tai lomai- lua. Ruumiin ja sielun vammojen, juoksuhaudoissa menetetyn nuoruuden tai Karjalan murehtimiseen ei ollut aikaa. Pidemmittä puheitta, ehkä kännin kiskaistuaan sadattuhannet veteraanit tarttuivat kuokkaan, kirveeseen ja pokasahaan. Korsuelämä jatkui savottakämpillä. Nämä sinänsä tunnetut seikat Uino kertoo eläväisesti ihmiskohtaloiden kautta, ilman sinivalkoisia kliseitä. Rintamalta palaili paitsi suruttomia selviytyjätyyppejä myös varjoja, joilta järkytykset olivat vieneet elinvoiman ja elämänhalun. Nykyajan diagnooseilla lukemattomat miehet olisivat syksyllä 1944 joutaneet työkyvyttömyyseläkkeelle. Siihen heillä ei ollut tilaisuutta eikä haluakaan. Mieli oli vereslihalla, mutta useimmat pääsivät tasapainoon ajan myötä, ilman psykiatreja ja psyykenlääkkeitä. Traumat motitti arjen työ. Edes kouriintuntuvimmin kärsineet 140 000 sotainvalidia eivät tahtoneet jäädä armopalojen varaan yhteiskunnan eläteiksi. Työpaikka tai koulutus tuntui paremmalta korvaukselta kuin käteinen raha. Uinon kuvaama ylirasituksen, korttiannosten ja asumisahtauden elämäntaistelu ei ollut oikeastaan lohdutonta. Mieskohtaisen hengenvaaran hellittäminen loi uskoa ja toivoa. Siitä todistaa väestöhistoria. Itsenäisyyden ja kansantalouden pelastamisen ohessa veteraanit hoitivat hommansa hetekoilla ja siittivät kaikkien aikojen ennätysikäluokat. Uino kytkee poliittisen histo rian käännekohtia ruohonjuuritason raadantaan. Sotaveteraani-sana latautui melko kielteisesti 1970-luvulle saakka muistuttaessaan murhenäytelmästä, johon T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 67 Suomi katsottiin syylliseksi. YYAkauden valtioviisauteen kuului Neuvostoliiton valheiden myötäileminen. Veteraanien haukkuminen ei silti hallinnut virallista linjaa. Heillä oli aina myös väkevät vaikutuskanavansa ja tukijansa. Taloudellisten vaatimusten torjuminen ei johtunut niinkään ulkopolitiikasta vaan orastavan hyvinvointivaltion alituisesta rahapulasta. Uino ei tyydy helppoihin totuuksiin selittäessään taistolaisten vihaa sotahulluja isiä ja äitejä kohtaan. Reaktio oli pikemmin väistämätön kuin irvokas. Suomi koki sodanjälkeisinä vuosikymmeninä taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurisen mullistuksen, josta nuoriso ei voinut selvitä aivan järjissään. Uuden sukupolven piti luoda nahkansa 1960- ja 1970-luvulla niin kuin monesti ennenkin historian saatossa. Vaikenemista, unohtamista ja muistamista Uino purkaa laajaalaisesti. Sukupolvitarinaan kuuluvat paitsi puoluepolitiikka ja historiatulkinnat myös kaunokirjallisuus ja elokuva. Melko vähälle huomiolle jää veteraanijärjestöjen moniääninen kuoro, jonka edunvalvonta on jatkunut nykypäivään saakka. Uino ei jauha lakialoitteiden yksityiskohtia, mutta vertaa lopputulosta muihin maihin oivaltavasti. Yhdysvalloista tuli toisen maail mansodan sankareiden luvattu maa eläkkeissä ja kuntoutuksessa. Muihin vertauskohtiin nähden Suomea voi tuskin soimata nuivaksi ja kitsaaksi. Häviäjille ei ole tapana hyvittää mitään inhimillisiä menetyksiä. Saksalaiset rintamamiehet rinnastuivat ehkä yksilöinä suomalaisten kohtalotovereiksi, mutta he eivät saaneet rahakor- 68 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 vauksia eivätkä edes anteeksiantoa valtionsa rikoksista. Voi voittajia, Uino huokaisee Suuren isänmaallisen sodan jälkihoidosta. Sen alkajaisiksi puna-armeijan tuomioistuimet toimittivat kuolemaan 157 000 sotavankileireiltä pelastunutta. Moninkertainen määrä päätyi pakkotyöhön Siperiaan. Edes kunnostautujille ei käynyt kaksisesti. Joka tuhannes puna-armeijan veteraani sai uuden elämän eväiksi yhden pään karjaa. Vähän useammalle riitti jalkineet tai takki. Vetisten juoksuhautojen jälkeen piti perhettä asuttaa taivas alla. Aineelliset olot eivät juuri kohentuneet vuosikymmenten vieriessä. Kunniamerkeillä palkitut saivat vuokrahelpotuksia ja opiskelupaikkoja lapsilleen. Tavallisilla sotaveteraaneilla ei ollut Neuvostoliitossa mitään erikoisetuja. Maail mansodan voittajat hävisivät rauhan kotimaassaan. Suomessa keskeisin korvausmuoto oli pieni maapala. Asutustoimintaa on jälkeenpäin arvosteltu melko ankarasti. Se haukkasi bruttokansantuotteesta enemmän kuin sotakorvaukset eikä niveltynyt teollistumiseen ja kaupungistumiseen. Satojentuhansien uudisraivaajien urakka näytti pian hukkaan valuneelta. Kylmien pientilojen kärsimyksille ei kuitenkaan ole helppo esittää vaihtoehtoa vuodesta 1945 käsin, Uino toteaa jälkiviisaudesta irrottautuen. Massojen pääsy kiinni maahan ja työhön oli yhteiskuntarauhan ehdoton edellytys. ”Viimeinen iltahuuto” lähestyy, kunniavelka veteraanien enemmistölle on ajat sitten maksettu tai jätetty maksamatta. Sodista toipumisen kokonaisuus tuntuu Uinon tutkimuksen perusteella kivuliaalta ja armottomalta menestystarinal ta. Tärkeimmässä onnistuminen ei ollut maailmanhistoriallinen itsestäänselvyys. Toisin kuin nykypäivän Lähi-idässä ja Afrikassa, veteraaneille löytyi katkeruudessa kieriskelyä ja koston hautomista tähdellisempää elämäntyötä. Siinä mielessä Suomi oli erittäin hyvä häviäjä. Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa. Inspiraatio Anna-Riitta Tunturi Christop Markschies ja Ernst Osterkamp (toim.): Vademekum der Inspirationsmittel. BerlinBrandenburgische Akademie der Wissenschaften. 2. painos. Wallstein Verlag 2013. Thomas Alva Edisonilta on tallentunut nerokkuuden määritelmä: ”Nerokkuus koostuu prosentista inspiraatiota ja 99 prosentista transpiraatiota.” Transpiraatio tässä määritelmässä tarkoittaa väsymätöntä ahkeruutta, kestävyyttä, itsensä uhraamista ja päämäärätietoista työtä. Vain näin tieteilijä ja taiteilija saavuttavat uusia keksintöjä ja menestystä. Mitä on inspiraatio? William Faulknerin mukaan niin kutsuttu runollinen inspiraatio koostuu 99 prosentista viskiä ja yhdestä prosentista hikeä. Ehkä näin ei ole enää nykyään, mutta silti useimmat tieteentekijät ovat saattaneet kokea hetken, jolloin yhtäkkiä jossain tilanteessa syntyy ideoita, päähänpistoja ja näkemyksiä, jotka eivät ole peräisin tietoisuudesta, mutta silti ne ovat tehtävälle työlle ratkaisevia. Tätä epärationaalista luovaa hetkeä kutsutaan inspiraatioksi. Inspiraation käsite on peräisin teologiasta. Kaikki luovuus on jumalallista alkuperää, Jumala on luonut maailman sekä antanut apunsa ja innoituksen. Eri aikoina kirjoitettu Raamattu oli inspiraation tuote, Paavalin mukaan sana oli Jumalan antamaa. Kreikkalainen mytologia puolestaan kehitti yhdeksän muusaa vapauttamaan Zeuksen moninaisista inspiraatiotehtävistä. Roomalaisella ajalla muusien tehtäväksi lankesi eri taiteenlajien suojeleminen. Siitä alkaen runoilijat ovat anelleet – joko vaatimattomasti tai sitä teeskennellen – inspiraation armoitusta ja jumalaista henkeä kohotakseen arkipäivän yläpuolelle. Kristillisellä ajalla muusat eivät haalistuneet vaan 1600-luvulle asti jumalainen inspiraatio, tieteellinen tutkimus ja taide kulkivat käsi kädessä. Esimerkiksi John Milton puhuttelee Kadotetun paratiisin (1667/1674) alkusäkeissä taivaallista muusaa kuvatessaan ihmisen syntiinlankeemusta. Valistuksen aikana psykologinen tieto muutti inspiraation yksilölliseksi luomisvoimaksi ja usko yliluonnolliseen inspiraation lähteeseen väistyi. Taiteilijasta tuli nyt alter deus, toinen luoja, inspiraatiosta evidenssikokemus, ”päähänpisto”. Uusimman luovuustutkimuksen mukaan synnynnäistä luovuusvirtuositeettia ei ole, on vain määrättyjen ajatustapahtu mien yhteneväisyyksiä. Luovuus on opittavissa, mutta silti yhtäkkinen ”valaistuminen” ratkaisevan ongelman ratketessa on tuttua taiteilijoille ja tieteentekijöille. Muu- sia ei voi komennella, mutta oikeilla olosuhteilla niitä voi houkutella esiin. Pienessä kirjassa Vademekum der Inspiratiosmittel viitisenkymmentä saksalaista professoria ja muutama taiteilija kertovat, miten inspiraatio syntyy. Inspiraation lähteitä ovat tutkijoiden mukaan olleet aamutunti, oikea hengitystyyli, judo, lyijykynien teroitus, sanelukone, kirjasto, pimeä huone, suihku, puutarha, intensiteetti, kävely, hölkkääminen, metsälenkki, ruoanlaitto, nukkuminen, lumenluonti, rain or shine, junalla-ajo, seinäkello, paine, yleensä määräajat (deadline), teatteri – eräs taiteilijatar muistelee nuoruutensa LSD-kokeiluja. Kirjan toimittaja, kirjallisuusprofessori Ernst Osterkamp kuvaa päivää, jolloin olisi aikaa työnteolle, mutta ajatukset karkailevat työpöydältä muualle, nurmikon leikkuuseen, eikä edes loistava sitaatti muistu tarkasti mieleen, saati sen lähde. Aika (tunnit kuluvat ja ruoho tuli leikattua) on ehkä vielä liianvaloisaa työntekoon. Kahvinjuonti väsyttää, lehdissä on juuri tänään harvinaisen mielenkiintoista asiaa. Sitten ensimmäinen lause on muotoiltu, mutta ajatukset takertuvat vain siihen. Tulee hämärä, nyt on parasta katsoa Fred Astaire -filmi. Ilta-aterian jälkeen itseironia kasvaa mittaamattomiin. Ehkä siksi kolme tuntia myöhemmin edessä on viisi tiheästi kirjoitettua sivua juhlaesitelmää varten, vaiva, jonka hän luuli kirjoittavansa kuin itsestään. Lohduttavaa, että Minervan pöllö – ainakin Hegelin mukaan – alkaa lentonsa hämärän laskeuduttua… Berliinin yliopiston rakennusmateriaalien emeritusprofessori Bernd Hilleheimerin elämänelik- siiri ja unelmien aine on betoni. Se ei ole ainoastaan sementtiä, vettä, kiviainesta ja kemiallisia lisäaineita vaan myös ilmaa, joka on tärkein ja hankalin komponentti. Liika ilma rikkoo betonin autoimmuunisysteemin, liian vähäinen määrä ilmaa puolestaan aiheuttaa räjähtäessään reagoivien aineiden repeytymät. Kolme tiedettä mahdollistaa tämän ihmeaineen synnyn: matematiikka auttaa laskemaan tapahtuman syntykulun, kemia osoittaa tien aineiden reaktioille ja fysiikkaa käytetään mekaniikkaan. Ehkä arvokkain kohde on 2 000 vuotta sitten roomalaisten rakentama Kölnin kaupungin perusta, joka on valettu opus caementitiumista, betonista. Betonin monipuoliset mahdollisuudet eivät ole ihastuttaneet vain rakentajia ja arkkitehtejä, vaan myös kuvataiteilijoita ja lifestyle-suunnittelijoita. Professorin kotona lukuisat koriste-esineet ovat betonista: kynttilänjalat, kirjankansia, shakkilauta ja -nappulat, keltaiseksi lakattu kirjoituspöytä ja mukava penkki, joka professorin mielipahaksi on kylläkin peitetty kangastyynyillä. Myös Kuussa betoni olisi ihanteellinen rakennusaine. Kiviaines on jo paikalla, aurinkoenergia erottaisi kiveen sidotun hapen ja sivutuotteena syntyisi sementtiä. Vety ja happi tuottaisivat tarvittavan veden. Itseään kondensoiva betoni olisi Kuulle onnenpotku, ja näin betonin mahdollisuuksien rajat kulkevat unelmiemme äärillä. Graafikko Klaus Stackin maallisen inspiraation lähde on Maggi-kastike. Lapsena hän hiipi vanhempien ruokavarastoille maistelemaan maustepullosta. Sodan jälkeen seitsenvuotiaan pojan herkku loppui DDR:ssä ja kauppaan il- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 69 mestyi ruskea nestemäinen Binomauste. Siihen oli tyytyminen, kunnes luokkatoveri, hevosteurastajan poika, yliystävällisesti paljasti tuotteen alkuperän: sen raaka-aineita olivat kuulemma muun muassa hevosen karvat ja kavioista jauhettu pulveri. Vaitiololupaustaan alkuperäispaljastajaa kohtaan kirjoittaja ei pitänyt, päinvastoin juorun levittäminen tuotti mielihyvää. Myöhemmin jopa kerrottiin valmistukseen käytetyn kenkiin valmistettavan keinoaineen jätettä. Tarinassa kirjoittaja miettii, oliko kyse vain tyypillisestä DDR-huhusta? Länteen muuttamisen jälkeen hän alkoi jälleen lähentyä aitoa Maggikastiketta. Myöhemmin häntä pyydettiin mukaan kansalaisadressiin pelastamaan kastiketta valmistavan tehtaan 380 työpaikkaa Nestlé-konsernin puristuksesta. Kirjoittaja ei ole ainoa intohimoinen Maggi-kastikkeen kuluttaja. Performanssitaiteilija ja installoija Joseph Beuys taltioi rakkautensa kastikkeeseen taideteokseensa ich kenne kein Weekend. Työ koostuu salkusta, jonka sisältönä on Immanuel Kantin Kritik der reinen Vernunft ja Maggi-pullo. Oikeustieteen professori Christoph Möllers etsii rasvalta tuoksuvasta, neonvalaistusta ruokalasta kulinaarista ratkaisua välipalakseen. Mantelisarvi näyttää vähintäänkin joskus lupaavalta. Tavallisesti mantelisarvena tarjotaan muutamalla mantelilastulla koristeltua, pitkulaista leivonnaista, jonka molemmat päät on uitettu jo aikansa nähneeseen suklaaseen. Välipala ei kuitenkaan johda inhontunteeseen, se voittaa monet tarjolla olevat tuotteet, ja on siis riskitön valinta. Kun periksi antava taikina yhtyy pannunpohjan kah- 70 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 viin, syntyy makuyhdistelmä, joka nostaa molempien tasoa. Välipalan jälkeen professori palaa tyytyväisenä työhuoneeseensa, myös olosuhteista ja paikasta inspiroituneena. Kirjoittaja on filosofian tohtori. Paikallisen demokratiamme kehittämiselle eurooppalaisia esikuvia tarjoava tietopaketti Aimo Ryynänen Klaus Lange: Kommunalrecht. Mohr Siebeck 2013. Suomessa pidetään yleisesti totuutena, että kunnallinen itsehallintomme on poikkeuksellisen vahva jopa Euroopan mittakaavassa. Suuria kehittämistarpeita ei siksi nähdä. Vuoden 1995 kuntalain vireillä olevassa uudistamisessakin näytetään nojattavan aika lailla vanhan lain periaatteille ja rakenteille. Osin tilanteeseemme voidaan olla tyytyväisiä, mutta tyytyväisyys ei saa merkitä sitä, että laiminlyödään kansalaisen kannalta tärkeimmän ja lähimmän hallinnontason kehittäminen. Demokratia ei ole milloinkaan valmis, vaan sen vahvistaminen on aina pysyvä tehtävä. Tähän on viitannut myös eduskunnan tulevaisuusvaliokunta tuoreessa lausunnossaan. Sen mukaan Suomessa on varsinkin tulevaisuuden kehitystrendien kannalta selvästi kasvava demokratiavaje. Ongelma on tunnistettava, tunnustettava ja siihen on vaikeuksista huolimatta löydettävä ratkaisuja. ”Onko niin, että laajojen uudistusten, ml. meneillään oleva sosiaali- ja terveydenhoidon rakenteiden tarkistus (Sote) tai kuntauudistus, ongelmien taustalla on osin demokratian vaje?” (TuVM 1/2014 vp — VNS 7/2013 vp). Miksi tässä yhteydessä esitellä saksalaista puolitoistatuhatsivuista kunnallisoikeudellista käsikirjaa? Yksi selitys on alan perusteellisen kirjallisuuden vähyys. Mutta on muitakin, niin historiaan kuin nykypäivään liittyviä perusteita. Tosiasia on, että oikeustieteen alalla jokainen ennen toista maailmansotaa väitellyt opiskeli Saksassa. Tuomisina oli luonnollisesti saksalainen ajattelu, jonka vaikutukset suomalaisessa oikeudellisessa tutkimuksessa näkyvät edelleen vahvoina. Erityisesti sanottu koskee kunnallisoikeutta, hallintooikeuden tavoin. Saksalaisella ajattelulla oli 1950-luvulle saakka Pohjoismaissa merkittävämpi vaikutus kuin angloamerikkalaisilla suuntauksilla. 1900-luvun alkupuolella myös Ruotsissa oli kiinnostuksen kohteena saksalainen oikeusteoria. Ruotsalainen kunnallisoikeudellinen doktriini ja laajemminkin kunnallisoikeus olivat pitkälle 1900-luvulle saakka suuressa määrin saksalaiseen ajatteluun nojaavia. Hallinnon kehityksessä Saksa ja Ranska ovat olleet johtavia maita, joista Suomen kannalta merkittävät maat, ennen muuta Ruotsi, ovat ottaneet oppia. Saksalaisen kunnallisoikeudellisen ajattelun perustaa on meille tullut näin myös Ruotsin kautta. Saksalainen teoria painotti hallintoa julkisen vallan käyttäjänä ja hallinnon sidonnaisuutta lakiin. Suomessa omaksuttiin viime vuosisadan vaihteessa miltei yksinomaan saksalaisperäinen teoria, joka vas- tasi valtiokeskeistä hallintokulttuuria ja Venäjän vallan loppuvuosina korostettua legaliteettivaatimusta. Tämän päivän tilanne on kunnallisoikeudellisten vaikutteiden kannalta mielenkiintoinen. Suomi on sitoutunut eurooppalaisiin yhteisiin kunnallisen itsehallinnon periaatteisiin liittyessään vuonna 1991 Euroopan neuvoston paikallisen itsehallinnon peruskirjaan. Peruskirjan sisältö ja periaatteet nojaavat huomattavassa määrin (vaikkakin monin osin alkuperäisiä kaavailuja vesitetymmin) saksalaiseen kunnallisoikeudelliseen dogmatiikkaan. Kun lukee peruskirjan yksityiskohtia, havaitsee niiden suhteellisen väljyyden, tavoitteellisuuden. Tulkintaa ohjaavat Euroopan neuvoston kuntia ja alueita edustavan kongressin (Euroopan neuvoston pysyvä elin) suositukset. Mutta tulkintaa linjaa myös mannereurooppalainen oikeuskehitys. Ei tarvitse kuin ottaa muutama esimerkki siitä, miten demokratia-ajattelu kuntatasolla on sitten vuonna 1985 tapahtuneen peruskirjan valmistumisen jälkeen edennyt. Schleswig-Holsteinin osavaltio oli eräänlainen pioneeri ottaessaan suoran demokratian sitovat instrumentit (sitova kansanäänestys, kansanäänestysaloite ym.) käyttöön vuonna 1990. Suomenkin kuntalain valmistelussa tätä reformia käytettiin esikuvana, mutta rajallisempaan lopputulokseen päätyen. 1990-lukua on pidetty kuntatasolla suoran demokra tian vahvistumisen vuosikymmenenä. Esimerkiksi kuntien johtajien valinta kuntalaisten suoralla vaalilla on otettu käyttöön monien maiden kuntalaeissa. Euroopan neuvosto täydensi vihdoin paikallisen itsehallinnon peruskirjaa lisäpöytäkirjalla, jossa edellytetään kunnan asukkaiden välittömän kuulemisen ja vaikuttamisen toteuttamista. Suomi on hyväksynyt pöytäkirjan osaltaan (saatettu voimaan lailla 1335/2011). Euroopan mailla on paljon opittavaa toisiltaan ja Euroopan neuvostolla on tämän oppimisprosessin edistämisessä tärkeä rooli. Haasteena tässä työssä ovat maiden erilaisuudet, erilaiset lähtökohdat ja mahdollisuudet. Instituutioihin ja sääntöihin kohdistuvat reformit eivät myöskään aina tuota samoja positiivisia tuloksia eri maissa. Tämä tosiasia tietysti on otettava huomioon tehtäessä vertailuja. Siksi esiteltävänä olevan teoksen kaltaisia julkaisuja onkin tutkittava sillä silmällä, millaisena käsitys kunnallisesta itsehallinnosta ja demokratiasta nähdään sekä millaisia kehityssuuntia siinä on nähtävissä. Ongelmat ja kehittämistarpeet näyttävät nimittäin melko yhteisiltä, jos tarkastelun kohteena pidetään oman oikeusjärjestyksemme kannalta läheisiä, vahvaan kunnalliseen itsehallintoon nojaavia maita. Sellaisia ovat ennen muuta Pohjoismaat, Saksa, Itävalta, Hollanti ja miksei Sveitsikin. Huomion kohteena ovat kunnan toiminnan ja tehtäväpiirin itsenäisyys, valtuuston vaikutusmahdollisuudet ammattimaisuuden vaatimuksen paineessa, kunnan johtaminen, kunnan asukkaiden vaikuttamismahdollisuudet ja kunnan toiminnan rahoitus, muutamat keskeiset kohdat tässä mainittuina. Saksan liittotasavallan perustuslain vuonna 2006 toteutettu uudistus toi merkittäviä muutoksia erityisesti kuntien, osavaltioiden ja liittotasavallan suhteisiin. Kun- tien kannalta edistysaskeleena on pidetty sitä muutosta, miten valtio voi osoittaa tehtäviä kunnille. Liittotasavallan on osoitettava velvoitteet 16 osavaltiolle, jotka voivat sitten määrätä ne kunnille. Kaikissa osavaltioissa voimassa olevien konneksiteettisäännösten (Suomessa periaatetta nimitetään rahoitusperiaatteeksi eli kunnan oikeudeksi velvoitteita vastaavaan rahoitukseen) perusteella kunnilla on oikeus vastaaviin kustannusten korvauksiin. Suomessa periaate on paikallisen itsehallinnon peruskirjaan ja perustuslakivaliokunnan lausuntoihin perustuen tunnustettu, mutta käytännössä heikosti realisoitunut. Saksassa tarvitaan siis 16 erillistä lainsäätämistä, jos liittotasavalta katsoo jonkun tehtävän tai kysymyksen kuuluvan kuntien hoidettavaksi, esimerkiksi kansainvälisten sitoumusten perusteella. Federalismireformi jätti monet kuntien toivomukset toteutumattomiksi. Keskeisin niistä oli kuntien suora oikeus perustuslaillisesti taattuun kuulemis- ja osallistumisoikeuteen niitä koskevien lainsäädäntöhankkeiden yhteydessä. Kuntien ja valtion väliset suhteet ovat siten federalistisesta järjestelmästä johtuen monimutkaisemmat kuin Suomessa. Saksassa valtaa on hajautettu niin horisontaalisesti kuin vertikaalisesti. Kuitenkin liittotasavallassakin on tarpeen tietty yhdenmukaisuus, jota kuvaa paljon keskustelussa ollut liittouskollisuuden periaate. Tätä kuvataan valtiolle asetetulla velvoitteella kuntaystävälliseen ja kunnille puolestaan asetetulla velvoitteella valtioystävälliseen toimintaan. Liittovaltion ja osaval tion välisiin suhteisiin tällainen vaatimus on perustellumpi. Sen si- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 71 jaan vastaavaa analogiaa kuntien ja valtion välisiin suhteisiin ei voi siirtää, koska kunnat ovat toisenlaisessa suhteessa valtioon. Kunnallisen itsehallinnon takuu (jolla on kansainvälisoikeudellinen perusta) voi joka tapauksessa velvoittaa valtion, mutta ei kuntia, solidaariseen toimintaan. Kunnallisen itsehallinnon takuu jo sinällään velvoittaa valtion menemään pidemmälle kuin vain ottamaan passiivisesti itsehallinto huomioon. Valtion on pidettävä huolta kunnallisen itsehallinnon olemassaolon ja toimivuuden edellytyksistä. Kirjoittaja perustelee tätä sellaisilla monin tavoin hyväksytyillä ja voimassa olevilla periaatteilla, kuten sosiaalivaltioperiaate, subsidiariteettiperiaate ja yleisen edun turvaamisvaatimus. Johtopäätöksenä Lange toteaa, että valtion ei suinkaan pidä kohdella kuntia negatiivisesti, vaan positiivisesti, niitä tukien. Vastaava vaatimus koskee kuntia valtiota kohtaan. Aivan ongelmattomasti konneksiteetti- eli rahoitusperiaate ei näytä toimivan. Euroopan neuvoston kuntia ja alueita edustava kongressi nimittäin kehotti pari vuotta sitten antamassaan suosituksessa (Kunnallinen demokratia Saksassa, suositus nro 320/2012) kiinnittämään tämän periaatteen toteutumiseen huomiota. Sen mukaisesti tulisi hyväksyä periaatteet ja kriteerit konneksiteettiperiaatteelle siten että kaikki finanssilaskelmat ja suunnitteluprosessit tulevat läpinäkyviksi. Tätä kautta voitaisiin taata käytännölliset takuut ja reunaehdot periaatteelle tosiasiallisissa kuntia koskevissa suunnitteluprosesseissa. Aivan samanlaiseen vaatimukseen päätyi äskettäin myös meillä eduskunnan perustuslaki- 72 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5 valiokunta (PeVL 40/2014 vp). Saksassa on 16 erilaista kunnallislainsäädäntöä. Suurimmat erot niiden kesken koskevat kunnan organisaatiorakennetta. Lange katsoo kuitenkin, että eroja ei pidä liioitella, sillä laeilla on kuitenkin voittopuolisesti yhteiset rakenteet. Kun Suomessa on kauhisteltu kuntien yhteistoimintaelinten ja kuntayhtymäjärjestelmän ”sekavuutta” ja ”himmelimäisyyttä”, kannattaisi ennen tätä kauhistelua perehtyä liittovaltion toimintajärjestelmään. Kuudentoista osavaltion sisällä on valtion piirikuntien lisäksi kunnalliseen itsehallintoon kuuluvat kaksiportaiset kunnat tai kaupungit ja piirikunnat (Amt, Kreis tai Landkreis osavaltiosta riippuen). Niillä on sekä suoraa yhteistoimintaa että kuntayhtymien muodossa tapahtuvaa toimintaa. Ainakin yhdessä suhteessa saksalaisten kunnallislakien edistyksellisyys ylittää vastaavan suomalaisen: niissä kannustetaan hallinnon ja toimintojen jatkuvaan kokeilevaan uudistamiseen. Esimerkiksi Schleswig-Holsteinin kunnallislaissa on § 135 a, jonka otsikko on: ”Kunnallisen itsehallinnon edelleen kehittäminen (kokeilulauseke)”. Se mahdollistaa kokeilut uusista toimintatavoista, kunnallisen itsehallinnon edelleen kehittämisestä myös kuntien välisessä yhteistyössä samoin kuin kuntien taloudellisen toiminnan alueella ja yksityisoikeudellisessa toiminnassa. Luvan tällaiseen myöntää osavaltion sisäministeriö. Jos edelleen tekee vertailuja suomalaiseen kunnallisoikeudelliseen ajatteluun, on ero havaittavissa kunnan toimintaa koskevien peruslakien kesken. Kun vuoden 1995 kuntalakia säädettiin, luonnehdittiin sitä mahdollistavaksi. Tavoitteena pidettiin edellistä, vuoden 1976 kunnallislakia lyhyempää säädöstä. Molemmissa suhteissa onnistuttiin. Kuntalaissa oli alun perin vain 105 pykälää. Vertailun vuoksi voi ottaa esimerkiksi vaikkapa Schleswig-Holsteinin osavaltion kunnallislain: 135 pykälää sekä useita lisätäydennyksiä pykäliin. Saksan kunnallishallinto on varsin yksityiskohtaisesti normitettu eikä sen valvonta ole ainakaan lievempää enempää hallinnollisesti kuin tuomioistuintenkaan toteuttamana. Esiteltävä teos tarjoaa ajan tasalla olevan tietoiskun Saksan kunnallisoikeuteen, yleiseurooppalaisiin ajankohtaisiin kunnallishallinnon kysymyksiin ja periaatteisiin. Kun kunnallislainsäädäntöämme ollaan uudistamassa ja kuntiin liittyvät periaatekysymykset ovat nyt muuten kin ajankohtaisia, on esiteltävänä oleva teos suureksi hyödyksi. Kirjasta on apua, jos haluamme suunnata omaa toimintaamme eurooppalaisen kansanvaltaisen kunnallisen itsehallinnon ja subsidiariteettiperiaatteen mukaiseen suuntaan. Kirjoittaja on Tampereen yliopiston kunnallistieteiden professori (emeritus). Parasta suomalaista tietokirjallisuutta Nassim Nicholas Taleb: Antihauras Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä. Ovh. 50 € Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Miksi maat kaatuvat Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty. Ovh. 50 € Daniel Kahneman: Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Ovh. 50 € David Mamet: Teatteri. Ovh. 25 € James Owen Weatherall: Wall Streetin fysiikka. Ennustamattoman ennustamisen lyhyt historia. Ovh. 40 € Jared Diamond: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista. Ovh. 50 € Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta www.terracognita.fi X120 LUE VASTAPAINOA Kevät 2015 Tuula Juvonen KAAPISTA KAAPIN PÄÄLLE Homoseksuaaliset ihmiset ja heidän oikeutensa edustuksellisessa politiikassa 400 s. | maaliskuu Wolfgang Streeck OSTETTUA AIKAA Demokraattisen kapitalismin lykätty kriisi 300 s. | huhtikuu Anja Riitta Lahikainen, Tiina Mälkiä & Katja Repo (toim.) Antti Häkkinen & Mikko Salasuo (toim.) Aini Linjakumpu Uskonnon varjot Salattu, hävetty, vaiettu Hengellinen väkivalta Media lapsiperheessä Miten tutkia piilossa uskonnollisissa 323 s. | helmikuu olevia ilmiöitä yhteisöissä 284 s. | maaliskuu 314 s. | maaliskuu Kari Väyrynen & Jarmo Pulkkinen (toim.) Hannu Nieminen & Kari Karppinen (toim.) Historianfilosofia Klassikkoajattelijat antiikista nykypäivään Kenen media? Johdatus viestintäpolitiikan tutkimukseen 370 s. | huhtikuu 286 s. | huhtikuu K A I K K I VA S TA PA I N O N K I R J AT – W W W. VA S TA PA I N O. F I
© Copyright 2024