4.4.2014 HYY/DOMUS, Hietaniemenkatu 14. A. Helsinki Yl
SUOMEN NUORISOPSYKIATRINEN YHDISTYS RY Nuorisopsykiatrian päivät 3. – 4.4.2014 HYY/DOMUS, Hietaniemenkatu 14. A. Helsinki Ylisukupolvisuus ja traumatisoituminen - nuoren oire paljastaa vanhemman traumahistorian - Näyttämöllistyminen hoidossa auttajien haasteena Pirjo Tuhkasaari, psykoterapeutti VET, perhe- ja yksilöpsykoterapiassa, koulutuspsykoterapeutti ”Lapsi ei ole tulos vanhempien ajatuksista, haaveista ja odotuksista, vaan häneen vaikuttaa yhtä vääjäämättömästi tapa, jolla hänen isovanhempansa ovat käyttäytyneet hänen vanhempiensa lapsuudessa.” (Didier Dumas, 2008) ”Se, mikä ei tule yhdessä jaetuksi, esimerkiksi puhutuksi, tulee jonkun kannettavaksi.” (Martti Siirala, 1966) ”Lapsen seksuaalinen rakentuminen juurtuu hänen vanhempiensa rakenteeseen ja erityisesti, oidipaalisessa rakenteessa oman sukupuolen vanhemman rakenteeseen.” (Didier Dumas, 2008) ”Integraatio edellyttää kehitykselliset prosessit mahdollistavan suhteen toiseen ja kolmanteen – äidin ja isän tai heitä korvaavat, joihin ja joiden suhteeseen tarpeenmukaiset emotionaaliset prosessit voivat riittävästi toteutua.” (Pirjo Tuhkasaari, 2012) Lähestyn teemaa psykodynaamisesta näkökulmasta. Taustafilosofianani on fenomenologishermeneuttinen, psykoterapian ”näyttämöllä” ilmiöitä havainnoiva, tutkiva, yhteyksiin liittävä, jakamaan ja ymmärtämään pyrkivä lähestyminen. Psykoterapeuttisena asenteena: pyrkimys ymmärtää koettavaa ja ilmenevää oireilua tai ongelmaa sekä liittää niitä yhteyksiin, niin vertikaalikuin horisontaalitasoilla. Lähtökohtana ovat lapsen/nuoren kasvu ja kehitys, varhainen vuorovaikutus, objektisuhteet, itsekokemus, perheen vuorovaikutussuhteet, vanhempien parisuhde (kantanäky ja oidipaalikonstellaatio), sisaruussuhteet (madonnakonstellaatio), yksilön subjektiiviset kokemukset, olemisen ja kokemisen tilat sekä tiedostamattoman merkitys vuorovaikutussuhteissa ja integraation toteutumisessa. Nuoren tilanteessa fokus on tärkeää laittaa myös vanhempien kasvuhistorian kokemuksiin, erityisesti latenssi- ja nuoruusiän ratkaisuihin. Perhepsykoterapeuttina, pari- ja perhepsykoterapian kouluttajana olen voinut olla jakamassa lukuisten perheiden kokemuksia ”sukupuistaan” (genograms). Niistä avautuneita vanhempien, lasten ja nuorten kasvuun ja kehitykseen liittyviä kokemuksia, traumakokemuksia, ylisukupolvisia siirtymiä, traumakokemusten uudelleen näyttämöllistymisiä, kuten korjaavien kokemusten mahdollistumistakin. Psykoanalyyttisena yksilöpsykoterapeuttina olen osallistunut transferenssien ja vastatransfeenssien kautta terapiassa olleiden potilaiden ylisukupolvisiin kokemuksiin. Näissä koetut merkityssuhteet ovat vaikuttaneet asianomaisten todellisuuden kokemiseen, niin oman itsen kuin ulkoisen maailman suhteen. Systeemisten prosessien, sisäisten objektisuhteiden ja vuorovaikutussuhteissa vaikuttaneiden tekijöiden tutkiminen on avannut oireiden taustalla olevia epäsuotuisia yksilön merkityskokemuksia, vanhempien ja heidän vanhempiensa traumahistorioita. Lapsen ja nuoren kannettavaksi, hänen oman kasvunsa sekä kehityksensä kustannuksella, on siirtynyt puhumattomaksi, jakamattomaksi, käsittelemättömäksi ja erityisesti suremattomaksi jääneitä Pirjo Tuhkasaari 3.4.2014 Sivu 1 ylisukupolvisia kokemuksia. Näissä tilanteissa psykoterapialla, jossa on mukana perheterapia tai/ja vanhempien yhteinen psykoterapeuttinen työskentely, on mahdollisuus vaikuttaa ylisukupolvisten traumojen käsittelyyn. Nuori voi vapautua omiin nuoruuden kehityksellisiin tehtäviin, saada toimintakykynsä ja oman persoonallisuutensa omaan käyttöönsä. Viimeisen kymmenen vuoden ajan minua on kiinnostunut se, miten nuoren vanhempien traumakokemukset näyttämöllistyvät (transferoituvat) lapsen ja nuoren koulumaailman suhteissa. Tai vastaavasti ne voivat näyttämöllistyä auttamisjärjestelmän kuvioissa. Nuoren tai/ja vanhempansa kokemat vuorovaikutussuhteet toistuvat uusissa yhteyksissä. Mitä traumaattisimpia kokemukset ovat olleet, sitä pelkistetyimpinä ja konkreettisempina ne ilmenevät uusissa ”näyttämöissä”1. Äidin tai isän traumahistoriaan liittyvää ”näytellään” opettajan ja oppilaan suhteessa, joka voi eskaloitua koskemaan laajempaakin yhteisöä. Tietoisuus tästä voi auttaa tapahtumien ymmärtämistä ja vaikuttaa terapeuttisiin väliintuloihin. Psykoanalyyttisen näkemyksen mukaan yksilön subjektiivinen kokemus on ydin, josta käsin hänen kokemaansa ongelmaa pyritään tutkimaan ja ymmärtämään. Ylisukupolvisesti se tarkoittaa oireiden ja ongelmien tutkimista perheen suhdekokemusten kautta ja avulla sekä muiden nuoren elämään vaikuttaneiden ympäristö- ja suhdetekijöiden kautta. Nuoren kasvusta ja kehityksestä Nuoren oireillessa pidän erityisen merkittävänä tietoa siitä, että nuoruusiässä kerrataan ja siihen tiivistyvät kaikki aikaisemmat kehitysvaiheet, niissä toteutunut, tapahtunut ja toteutumatta jäänyt. Nuoruus on aaltoliikettä progressiivisten ja regressiivisten pyrkimysten välillä. Nuoruusiän regressio mahdollistaa uudelleen työstää lapsuudessa vaikeutuneita itse- ja suhdekokemuksia itselle merkittäviin toisiin. Margaret Mahler (1963, 1972b) käsittelee lapsen kasvua ja kehitystä, psykologista syntymää, separaatiota ja individuaatiota teoriassaan prosessina, jonka hän jakaa neljään vaiheeseen; differentaatiovaihe, harjoitteluvaihe, uudelleenlähestymisvaihe, yksilöllisyyden lujittuminen ja emotionaalisen objektipysyvyyden saavuttamisen vaihe. Lapsi eriytyy omaksi itseksi eri vaiheiden kautta ja saavuttaa erillisyyden tunteen, jolloin menestyksekäs em. vaiheiden läpikäynti mahdollistaa suhteellisen pysyvän tunteen omasta itsestä ja toisesta, objekti- ja itsekonstanssin. Ihmisen kasvussa ja kehityksessä on olemassa kronologiset ikävaiheet ja niihin liittyvät kehitystehtävät. Näiden ”sisälle” rakentuvat mielen tilat ”states of mind”, jotka säilyvät mahdollisuuksina läpi elämän ja vaikuttavat asianomaisen todellisuuden sekä turvallisuudenkokemiseen. Melanie Kleinin objektisuhdeteorian käsitteinä ne ovat paranoidisskitsoidinen ja depressiivinen positio. Edellisessä olemisen ja kokemisen tilassa on vallitsevana pelko ja turvattomuus, sisäinen ja ulkoinen sekoittuvat, suurin huoli on omasta itsestä. Jälkimmäinen eli depressiivinen positio tarkoittaa olemisen ja kokemisen tilaa, missä on kykyä erottaa itse ja toinen, sisäinen ja ulkoinen, on huoli toiselle aiheutetusta, eli on kykyä omaan 1 Näyttämöllistymisellä tarkoitan sitä, että nuoren ja esim. opettajan (terapeutin, viranomaisen) väliseksi tulee konkreettisesti ”tässä ja nyt” se vuorovaikutus tai tilanne, jonka nuori on kokenut jossain muualla, jota pitäisi käsitellä kokemuksestaan ja merkityksestään käsin, mutta koska se on ollut niin traumaattinen tms., että sitä ei voi ajatella, siihen liittyviä tunteita ei voi kokea, asetelma astuu voimaan konkreettisesti. Opettaja (terapeutti, viranomainen) menettää myös oman ajattelukykynsä ja toimii nuoren virittämän emotionaalisen prosessin motivoimana, projektiivisen identifikaation vaikuttamana. Tai vastaavasti aikuinen lähtee ”näyttämöllistämään” tilannetta omista vastatransferenssikuvioistaan käsin, kun nuoren problematiikka tulee liian lähelle omia vastaavia ajankohtaisia tai aikaisemmin kokemiaan henkilökohtaisia ongelmia. Näyttämöllistäminen astuu voimaan, kun containerfunktio ei toimi, kun sisällyttämisen ja palauttamisen sijaan samastutaan liikaa toiseen tai toisen toiseen, joka laittaa toimimaan. Pirjo Tuhkasaari 3.4.2014 Sivu 2 vastuuseen, ambivalenssiin, yksinoloon, oman tarvitsevuuden ja riippuvuuden tunnustamiseen. Depressiivisessä olemisen ja kokemisen tilassa koettavaksi tuleva syyllisyys vahvistaa lapsen kykyä symbolisaatioon. Kyky symbolisaatioon taas vahvistaa subjektiivista kokemusta ja mahdollistaa sisäistä psyykkistä työtä. Tulee kykyä antaa omille kokemuksille merkityksiä, integroida hyvää ja pahaa sekä reflektoida sisäistä ja ulkoista. Kleinin näkemyksen mukaan varhainen ”hyvä objekti” muodostaa lapsen ”egon ytimen”. Hyvä objekti toimii vastavoimana ahdistukselle, joka saa aikaan maanisia defenssejä, lohkomista, projektiivisia identifikaatioita, kaikkivoipuutta ja primitiivistä idealisaatiota. Hyvä objekti lisää minuuden eheyttä. Ihmisen minuus kehittyy hyvän äitiobjektin ympärille ja samastuminen äidin hyviin puoliin (isän hyviin puoliin) muodostaa perustan myöhemmille hyville samastumisille. Integraation edetessä alussa olleet osa-objektit muuttuvat kokonaisobjekteiksi. Lapsen tunneelämän kannalta ei ole samantekevää samastuuko hän pääasiassa hyviin vai pahoihin objekteihin. Hyvästä sisäisestä objektista muodostuu persoonallisuuden ydin, jonka avulla selvitään myöhemmin elämässä, jonka avulla selvitään väistämättä kohdattavan ”pahan” kanssa. Psykoanalyyttisen käsityksen mukaan mielen rakentuminen syntyy projektion ja introjektion jatkuvan heiluriliikkeen kautta. Sisäiset objektit ja suhde sisäisten objektien välillä on keskeinen. Inkorporaation ja introjektion käsitteiden kautta Freud päätyi identifikaation prosessiin, jota hän pitää ensimmäisenä kiintymyksen muotona suhteessa toiseen henkilöön. Objektin koetaan muodostavan osan egosta siinä määrin kuin ego samastuu objektiin. Näin sisäistämisprosessi organisoi mieltä ja muovaa mielen rakennetta.2 Lapsuuden suhdekokemukset muodostavat ihmisen sisäiseen maailmaan elämykselliset muistijäljet. Varhainen vuorovaikutus, kiintymyssuhteet ovat perusta myöhemmälle turvallisuudentunteelle, käsitykselle omasta itsestä, omasta arvosta ja ihmissuhteiden luotettavuudesta. Suhteessa eläytyvään, lapsen näkevään hoivaajaan kehittyvät ajattelu, oppiminen, sosiaalinen kanssakäyminen, tunnekokemukset ja niiden säätely sekä stressitilanteista selviytyminen. Riittävän tyydyttävästä kahdenkeskisyydestä lapselle muodostuu kyky kolmen- ja monenkeskisiin suhteisiin. Ensimmäinen ikävuosi on perusluottamuksen rakentumista, läsnäolon kokemuksista syntyy lapsen ydinminuus, joka on ensin ei-kielellinen, ruumiillinen ja tiedostamaton, joka säätelee tunnepitoista kokemusta itsestä ja toisesta. Lapsen on vaikea kestää erokokemuksia 7kk:sta – 2 – 3-vuotiaaksi. Vielä kehittymätön muisti ei kykene sisällyttämään äitiä mielessä, jolloin lapsi kokee oman itsekokemuksen jatkuvuuden menettämisen. Sisäistynyt mielikuva itsestä ja toisesta näkyy lapsen kiintymystavassa. Olen pohtinut nuorten syrjäytymisen yhteyttä kasvuhistorian merkittävässä vaiheissa olleisiin sisäistyksiin ja samastumisiin. Onko mahdollista, että syrjäytyminen onkin sisäistyksiin ja samastumiseen perustuva identiteettiratkaisu, kun emotionaalisesti läsnä oleva vanhempi on puuttunut tai yhteyksiä on katkottu (kodinvaihdot), vaiheessa, jolloin lapsen psyykkinen kyky käsitellä eroja ei vielä ole rakentunut? 1 ½-vuotias harjoittelee läheisyyden ja etäisyyden vuorottelua. 2-vuotias on yhä lisääntyvästi tietoinen omasta sukupuolesta. Kolmeen ikävuoteen mennessä lapsen merkittävin psyykkinen tehtävä on yhdistää rakkauden ja vihan tunteet, hyvä ja paha samaa ihmistä kohtaan – kokemus toisen ja itsen pysyvyydestä. Oman mielen, omien ajatusten, tuntemusten kehitys on hitaan prosessin tulos, johon tarvitaan eläytyvän, sisällyttävän aikuisen konkreettista läsnäoloa ja suhdetta 2 Sisäistettyjen objektien käsite on vuorovaikutuksessa Kleinin muiden päähypoteesien kanssa: elämän- ja kuolemanvietti, teoria varhaisista mielen toiminnoista, kyky ahdistuksen käsittelyyn, defenssien kehitys, tieostamattomien fantasioiden mukana olo sekä edellä todetut paranoidis-skitsoidien ja depressiivinen positio. Sisäiset objektit ovat aina suhteessa näihin mielessä koettaviin ulottuvuuksiin. Pirjo Tuhkasaari 3.4.2014 Sivu 3 – riittävän hyviä kokemuksia itsestä ja toisesta. Lapsi tarvitsee toisen, joka antaa kokemuksille merkityksiä niin, että lapsen oma merkityksenantokyky voi kehittyä. 3-6-vuotiasta leimaavat intohimoiset rakkauden ja vihan tunteet sekä niihin liittyvä pelko, syyllisyys ja mustasukkaisuus. Lapsi tarvitsee apua vaikeiden tunteiden, kokemansa ulkopuolisuuden kanssa selviytymiseen. Rakkaus vastakkaista sukupuolta olevaan vanhempaan, toive saada vastarakkautta ja tulla nähdyksi, ovat oman itsearvostuksen kannalta oleellisia. Rakkaus samaa sukupuolta olevaan vanhempaan ja toive saada vastarakkautta siitä huolimatta, että rakastaa intohimoisesti vastakkaista sukupuolta olevaa vanhempaa, on lapselle ensiarvoisen merkityksellistä. Lapsi tarvitsee apua kasvuun kuuluvien pettymyksen tunteiden kanssa selviytymiseen. Kyky sietää omaa riippuvuutta sekä avuttomuutta herättävät yksinäisyydenkokemuksia ja ristiriitaisia tunteita. Kontrolloimisen avulla lapsi yrittää selviytyä avuttomuuden- ja pienuudenkokemuksistaan sekä kokemastaan turvattomuudesta silloin, kun vanhemmuus on vaikeutunut. Tämä on haasteellinen vaihe vanhemmille, miten sietää kohdata lapsen pettymystä niin, että lapsi saa apua tunteisiinsa, mutta aikuinen pysyy aikuisena, jolla edelleen on tilanteesta ”kontrolli”. Sisaruksen syntymä se, miten lapsi kokee äidin ja uuden vauvan yhdessäolon, haastaa lapsen kyvyn käsitellä tilanteesta aktivoituvia tunteita. Kyse on Mirja Malmbergin (2010) kuvaamasta ja tutkimasta madonnakonstellaatiosta. Kokemus vaikuttaa siihen, miten lapsi suojautuu (defenssit), ja mikä vaikutus sillä on separaatio-individuaatiokehitykseen. Kokonaisuutena vaikutus ulottuu kokemukseen omasta itsestä ja sukupuolesta. Tutkimuksen mukaan madonnakonstellaation ratkaisulla on merkitystä siihen, miten myöhemmin elämässä ihminen kykenee jakamaan. Kokemukset aktivoituvat viimeistään silloin, kun itse on tulossa vanhemmaksi ja parisuhteeseen tulee kolmio, jossa ulkopuolisuudenkokemukset tulevat väistämättä koettaviksi. SEPARAATIO- INDIVIDUAATIO SELF GENDER DEFENSSIT MADONNA- JA OIDIPAALIKONSTELLAATIO KYKY JAKAA Heuristinen kolmio: Mirja Malmberg, 2010. 3 3 Niin oidipaalikonstellaatio kuin madonnakonstellaatio ovat metakäsitteitä, jotka kuvaavat lapsen kokemuksen hänen psyykkiseksi realiteetikseen. Madonnakompleksikäsite tarkoittaa varhaista oman paikan pysyvän menetyksen tunnetta. Tätä tunnetta yksilö heijastaa ja lavastaa itse-äiti-sisarus-kolmiotilanteissa eli kilpailua, kateutta ja mustasukkaisuutta herättävissä tilanteissa. Madonnakompleksiin liittyy pettymys siitä, että vauva menee omalle paikalle ja vie äidin sylin. Ulkopuolisuuden, sivuun jäämisen ja oman aseman menetyksen tunteitaan ja yrityksiään suojautua niitä vastaan, yksilö toistaa vertais- ja kilpailijasuhteissaan. Yhteinen nimittäjä madonnakonstellaatiovaikeuksissa on, että lapsella on jonkinlainen trauma suhteessa toiseen tai molempiin vanhempiinsa – kyseessä voi olla sisäinen tapahtuma, josta aikuinen ei ole tietoinen. (Malmberg 2010) Pirjo Tuhkasaari 3.4.2014 Sivu 4 Lapsen kehityksen kannalta on erityinen merkitys sillä, miten isä (tai lapsen ”kolmas”) on mukana auttamassa lasta selviytymään jakamistapahtumaan liittyvien tunteiden kanssa. Kuten heuristinen kolmio osoittaa, niin madonnakonstellaatio kuin oidipaalikonstellaatio voivat ajoittua lapsen kehityksen kannalta samanaikaisesti, jolloin lapsi muodostaa merkittävällä tavalla kokemusta omasta paikasta kolmiossa. Oman identiteetin, itsekokemuksen rakentumista suhteissa ja ulkopuolisuudenkokemuksissa. Kolmiosuhteiden ratkaisut näyttäytyvät myöhemmin nuoruudessa ja aikuisuudessa rakkaussuhteiden, pari- ja vanhempisuhteiden kokemuksissa. Kouluikäinen – latenssi-ikäinen vertaa, kamppailee oman itsenäisyytensä puolesta. Hän tarvitsee rauhaa, rakkautta, vapautta ja rajoja, mutta erityisesti konkreettisesti läsnä olevaa vanhempaa ja aikuista. Latenssi-ikäinen samastuu itselleen merkittäviin aikuisiin. Latenssi-ikä on välivaihe oidipaalikonstellaation ja nuoruuden välillä. Tämä vaihe valmistaa lasta psykoseksuaaliseen muutokseen nuoruudessa ja vahvistaa sisäisen identiteetin tunnetta. Ahdistukset, pelot, onnistumisja suoriutumistarpeet sekä taitojen oppiminen ovat ensisijaisina. Jos latenssin aikana sisäinen vahvuus ja kokemus itsestä eivät ole lujittuneet, sen seurauksena on odotettavissa nuoruudessa seksuaalisia ja omien tunteiden kanssa selviytymisen vaikeuksia. Mitä enemmän lapsi tulee tietoiseksi itsestään suhteessa perheeseen ja ulkoiseen maailmaan, sitä enemmän hän myös tietää, mitä hänellä ei ole ja mitä häneltä puuttuu tai mitä hän ei voi tehdä. Latenssi-ikäinen pelkää ulkopuolelle jäämistä ja toisaalta hän yrittää olla tarvitsematta vanhempia. Nuoruusikään siirtymisen ikävaiheina pidetään: 12- 13-vuotiaasta 21 - 23-vuotiaaseen. Nuori tekee irtiottoa vanhemmistaan, yrittää vapautua vanhempiin samastumisesta, löytää oman sukupuolisuutensa ja alkaa luoda henkilökohtaista tulevaisuutta. Oma ruumiillisuus ja sen kokeminen tulevat eri tavalla tärkeiksi. Suhde rakkauteen, aggressioon ja vihaan tulevat uudelleen arvioitaviksi. Pelko ei-hyväksytyksi tulemisesta voimistuu. Nuoruusiässä muovataan mennyttä ja otetaan kantaa tulevaan aikuisuuteen. Nuoren ongelmat ovat usein perustaltaan lapsuudessa ratkaisemattomaksi ja työstämättömäksi jääneitä kehitysjuuttumia. Kehityksessä olleita traumaattisia tai muita vastaavia kokemuksia, jotka ovat vaikeuttaneet nuoren psykologista syntymää, omaa subjektiutta ja identiteettikehitystä. Nuoren viettielämä hakee kanaviaan ja pyrkii järjestäytymään yliminän avustamana. Ajoittain koettavat regressiiviset palautumiset takaisin lapsuuden eri ikävaiheisiin saattavat jälkikäteisesti nostaa aktiivisiksi merkityksiä vanhojen kokemusten muistoista. Nachträglichkeit-ilmiö kuvaa sitä, miten jälkikäteen annetaan merkitystä vanhan kokemuksen muistolle – ei itse kokemukselle. (Freud 1895b, Saraneva 2008). Eivät kaikki eletyt tai vaikeat kokemukset tule myöhemmin uudelleen muokattaviksi, vaan ainoastaan ne, joita ei ole voitu sisäistää ymmärrettävään yhteyteen eli integroida. Myöhemmät muokkaukset (transformaatiot) tehdään tilanteessa, jossa jokin uusi tapahtuma tai saavutettu kehitystaso aktivoi vanhan tapahtuman ja sitä on mahdollista ymmärtää ja hahmottaa uudella tavalla. Esimerkiksi infantiili seksuaalinen trauma tulee ymmärretyksi vasta latenssin ja murrosiän jälkeen. (Saraneva 2008). Nuori perheensä jäsenenä Nuori, kuten eri-ikäiset lapset muutenkin, haastavat vanhempien aikuisuuden ja vanhemmuuden. Vanhemmat ja perheen aikuiset joutuvat kohtaamaan oman nuoruuden kehitykselliset ratkaisut, niiden onnistumisen tai vaikeutuneet kokemukset. Nuori tarvitsee läsnä olevaa ja nuoren näkevää sekä kohtaavaa, nuorta kuulevaa vanhemmuutta. Samastusten purku voi johtaa nuoren kokemaan toisaalta vapauden tunteita, mutta myös tyhjyyteen tipahtamista, tilapäistä oman minän heikkenemistä. Kiintymystä vanhemmista vedetään pois ja sitä sijoitetaan omaan itseen. Heräävä seksuaalisuus voi ahdistaa, koska piilotajuisten tunteiden kohteena ovat edelleen omat vanhemmat. Sukupolvien eron suojassa nuori tarkkailee aikuisten ja vanhempien sukupolven reaktioita omiin kiukkuihinsa ja kohdistamaansa kritiikkiin. Kun aikuiset ja vanhemmat säilyvät aikuisina, eivätkä Pirjo Tuhkasaari 3.4.2014 Sivu 5 murru nuoren kritiikin edessä, nuori voi luopua täydellisyydenvaatimuksistaan ja hyväksyä oman keskeneräisyytensä ja rajallisuutensa. Aikuisen ei tulisi luisua samalle tasolle, vaikka hänen vastuullaan onkin arvioida, miten reagoida nuoren provokaatioihin. Sukupolven suojaa tarvitaan siihen, että nuori voi haaveilla ja kokeilla sekä kypsytellä itseään. Vanhempien kyky ottaa vastaan nuoren kritiikkiä ja vanhempaan kohdistamaa, mahdollistaa nuorelle peilin ja containerin, jonka avulla hän voi integroida itseensä sellaista, mitä on vielä vaikeaa hyväksyä omaan itseen kuuluvaksi. Kritiikin kestävät vanhemmat mahdollistavat nuorelle vanhempien arvostuksen ja kiitollisuuden, vaikka hän ei sitä avoimesti näyttäisikään. Irtaantumisprosessi voi vaikeutua, kun nuori joutuu sitomaan ajatuksiaan vanhempien vaikeuksiin ikävaiheessa, jossa hänen tulisi voida kypsytellä omia asioitaan. Nuori tarvitsee vastakkainasettelua, joka saattaa puuttua esim. silloin, kun vanhemmat eroavat. Nuori voi elää perheessään muutosten ja paineiden keskellä. Luottamus aikuisiin on voinut mennä traumaattisten kokemusten vuoksi. Container (Bion 1962; container – contained/sisällyttäjä – sisällytetty) on ehkä hävinnyt, joka merkitsee sitä, että containerin puuttuminen on jo sinällään traumakokemus. (Carland, 1998) Nuori voi kokea monia omaan minuuteensa kohdistuvia uhkia: pelkoa, häpeää, kysyä omaa kelpaamistaan; välittääkö kukaan, mikä minusta tulee, millaisen elämän saan luotua itselleni? Perheessä vanhempien kokemat omat ylisukupolviset kuormitukset kytkeytyvät näkymättömästi ja tiedostamattomasti ihmisen kokemukseen omasta itsestä sekä kykyyn suhteessa toiseen. Tiedostamattomat uskomukset ja fantasiat vaikuttavat siihen, miten oma ja toisen todellisuus koetaan. Jokaisen perheenjäsenen, erityisesti vanhempien yksilöllinen kehitys- ja suhdehistoria sekä tiedostamattomien konfliktien ratkaisuyritykset näyttäytyvät perheen suhdedynamiikassa. Esimerkiksi, jos vanhempien kasvuhistoriassa on vaikeita, traumaattisia kokemuksia, vanhemmat ovat voineet pyrkiä elämässä niin voimakkaasti vain ”hyvän” toteutumiseen, että lapselle/nuorelle ei ole mahdollistunut ”pahan” integraatio, vaan se tulee hänen toimittavakseen. Tai perheen historiaan liittyy salaisuuksia, häpeää ja syyllisyyttä, jotka ovat tuottaneet ”puhekiellon”, mutta salattu näyttäytyy nuoren oireilussa. Salattu voi olla niin torjuttuna, että sen merkitystä ja yhteyksiä ajankohtaiseen ei tiedosteta. Ytimeltään jokaisen nuoren tilanteessa voi pohtia, mikä on nuoren kokemus perheessään: omasta olemassaolosta, omasta arvosta, suhteessa olosta ja oman kokemuksen merkityksen oikeutuksesta? Onko ongelma tai oire ymmärrettävissä näistä jonkun puuttumisena? Ja vastaavasti, jos samaa pohditaan vanhempien tai sisarusten tilanteessa, millaisia vastauksia löytyy? Mitä ylisukupolvisuus tarkoittaa? Ylisukupolvisuudella tarkoitan niitä tiedostamattomia ja tietoisia sukupolvelta toiselle siirtyviä intrapsyykkisiä ja intersubjektiivisia kokemuksia, jotka vaikuttavat yksilön integraatioon, itsekokemukseen, identiteettiin ja rooleihin. Historia, kulttuuri, yhteiskunnalliset tekijät, ajan ilmapiiri, aikaisemmat sukupolvet, perhe ja parisuhde vaikuttavat yksilön kokemukseen omasta itsestä sekä mahdollistuviin suhteisiin molemminpuolisesti. (Tuhkasaari 2013) Emotionaalisesti koskettanut jättää meihin jäljen, jonka perustalle uudet kokemukset rakentuvat tai aiemmat kokemukset, joiden merkityksiä ei ole (vielä) voitu käsitellä, estävät niiden rakentumisen. Ylisukupolvisista traumaattisista kokemuksista on saatettu selviytyä, mutta kokemuksiin liittyvät merkitykset ovat jääneet käsittelemättä (fear of breakdown is fear of a breakdown that has already happened; Winnicott). Winnicottin mukaan egon alkuperäinen kauhukokemus ei voi siirtyä menneisyyteen ennen kuin ego on pystynyt kokemaan sitä nykyhetkessä ja saanut sen omaan kontrolliinsa. Pirjo Tuhkasaari 3.4.2014 Sivu 6 Toistaminen on eräs tapa muistaa (Freud: toistamispakko) – varsinkin koettujen traumakokemusten näyttämöllepanoina läheisissä ihmissuhteissa, parisuhteessa ja vanhemmuudessa. Kyse on usein niistä ”puhekiellossa” olevista kokemuksista ja asioista, jotka löytävät kanavansa jonkun perheenjäsenen oireilun kautta ja avulla. Ylisukupolvisten traumasiirtojen näyttämöitä Nuorten erilainen psyykkinen, sosiaalinen, somaattinen pahoinvointi, yhteyksistä vetäytyminen ja syrjäytyminen Integraation vaikeutuminen, negatiivisen identiteetin ratkaisu Psyykkinen oireilu Nuorten omassa kulttuurissa ilmenevä, joka on aikuisilta salattu Nuorten tuhoavuus ja surmateot Päiväkodin ja koulumaailman kiusaamisilmiöt sekä työrauhavaikeudet Auttamisjärjestelmissä ilmenevät näyttämöt – viranomaisten tuhoavat ratkaisut, kun hoidetaan vain seurauksia tai oireita, ja ei perehdytä siihen, mistä kulloisessakin tilanteessa on perimmältään kysymys – jo ”uhrista” tulee auttavan järjestelmän uhri Martti Siirala (1922 – 2008) piti sairautta ”eksistentiaalisesti monimutkaisena” oikeastaan ”oireena” yksilön, yhteisön ja koko ympäristön välisten suhteiden integroitumattomuudesta Siirala muotoili ”toisen vastaanoton käsitteen”; ”ensimmäinen vastaanotto” merkitsee yhteisesti vastuusta irrotettujen taakkojen ja ongelmien anonyymia siirtämistä yksilölle, sijaissairastajalle (transfer); ”toinen vastaanotto” (trasference) mahdollistaa lisääntyvän dialogisuuden sekä taakkojen ja ongelmien jakamisen. Tällöin oire voi ”transformoitua”, jolloin ”ensimmäisen vastaanoton” ehdottomuus voi johtaa ”kolmanteen vastaanottoon” : ”Uuteen integraatioon”. Traumaattiset kokemukset ja mielenterveys Trauma on kokemus, johon liittyy kuoleman tai vakavan vammautumisen vaara. Trauma uhkaa omaa tai läheisten ihmisten psyykkistä ja fyysistä koskemattomuutta. Trauma ylittää yksilön ja yhteisön normaalin, tavanomaisen sietokyvyn, jolloin uhrit eivät pysty käsittelemään kokemustaan heille luonteenomaisten selviytymiskeinojen ja tavanomaisten emotionaalis-kognitiivisten, sosiaalisten ja psykofysiologisten prosessien kautta. Traumakokemukset herättävät voimakkaita pelon, järkytyksen ja avuttomuuden tunteita, joiden vaikutukset uhrin psyykkiseen ja sosiaaliseen elämään voivat olla kokonaisvaltaisen kielteisiä (American Psychiatric Association, APA, 2000; Punamäki 2013). Nuoren vanhemman traumasiirtojen ajoittuminen voi toteutua missä tahansa kasvuhistorian vaiheessa, kohtuajasta, syntymästä ja varhaisesta vuorovaikutuksesta eteenpäin. Traumatisoituminen voi tapahtua vanhempisuhteen deprivaatioissa, kaltoinkohtelussa jne. tai yksittäisten tapahtumien seurauksena, jolloin lapsen kokemana vanhemmasta on tullut avuton. Vanhemman näkökulmasta lapsi voi missä tahansa ikävaiheen tai elämäntilanteen kohdassa avata vanhemman käsittelemättömien traumojen haavat, jotka avautuvat vuorovaikutuksessa suhteessa lapseen. Vanhempi voi kokea ja nähdä lapsessa oman itsensä, oman vanhempansa, sisaruksensa, kaltoinkohdelleen, hyväksikäyttäneen henkilön tms., joka liittyy tavalla tai toisella vanhemman omaan traumatisoitumiseen. Oma lapsi ei tule kohdatuksi omana itsenään, vaan vanhemman oman itsen jatkeena tai tunteensiirtona (transferenssina) vanhemman traumahistorian henkiöistä. Lapsi on erityisen haavoittuva, kun hän altistuu molempien vanhempien traumakokemuksiin liittyville siirroille; projektioille ja transferensseille. Näitä tilanteita on löydettävissä perheistä, missä nuori oireilee ADHD-, anorexia-, itsemurhayritys-, depressio-, pakkoneuroosi-, paniikki- ja syrjäytymisoirein. Suojaavina tekijöinä vanhemman traumasiirtojen siirtymiselle on vanhemman oma vastuu omasta hoidostaan tai riittävistä omaa itseä vahvistavista suhteistaan. On valitettavaa, että siirrot ovat Pirjo Tuhkasaari 3.4.2014 Sivu 7 toteutuneet jo ennen kuin nuori alkaa oireilla, jonka vuoksi ylisukupolviset siirtymiset jatkuvat sukupolvesta toiseen. Miten ylisukupolviset siirrot toteutuvat? Jo Freud oletti, että on olemassa jokin siirtymisen mekanismi; ”… ihmisenä olemisen arkaainen perintö pitää sisällään, ei ainoastaan taipumusta ja alttiutta, mutta myös asioiden sisällön sekä aikaisempien sukupolvien kokemusten muistojen jäljet.” (Freud 1939; Green 2009). Sotien traumaattinen vaikutus on kautta maailman tunnettu pitkään. Suomen sotien vaikutuksesta lasten tehtäväksi on tullut ikään kuin hoitaa vanhempien traumaa. Heidän oli oltava kiitollisia ja käyttäydyttävä niin, että vanhempien uhri ei ollut turha. Vahvuuteen pakotetut äidit ja sodan kauhuja kokeneet isät olivat vaikeuksissa omien ja lastensa tunteiden kanssa. Lasten on ollut aikoinaan omaksuttava sodan vääristämä vanhempien maailmankuva. Integraation vaikeutuminen on myös näin tullut ymmärrettäväksi. Eri ikävaiheissa toteutunut integraatio vaikuttaa seuraavien vaiheiden edellyttämään integraatioon. Nuoruusiän eriytymispaineessa kohdataan se, mitä on tapahtunut yhteyden ja suhteen rakentumisessa varhaisessa vauvaiässä. Identifikaatiot vanhempien tiedostamattomiin siirtoihin vaikeuttavat lapsen erillistymis- ja yksilöitymiskehitystä, omaa subjektiutta, kykyä psyykkiseen sisäiseen työhön ja symbolisaatioon sekä omaan autonomiaan. Keskeinen kysymys onkin, miten sukupolvia ylittävistä yhteyksistä tulee nykyisyydessä yksilön psyyken perustavaa laatua olevien rakenteiden ja prosessien muovaajia? Professori Raija-Leena Punamäki & Sanna Isosävi on kirjoittanut (2013) varhaisesta vuorovaikutuksesta ja vanhemman trauman siirtymisistä vauvan kehitykseen ja hyvinvointiin vaikuttavina. Traumasta kärsivien vanhempien voi olla vaikeaa luoda vastavuoroista ja hyvää suhdetta vauvaan, koska suhteen tunnelatautuneisuus, esikielelliset merkitykset ja ruumiillinen läheisyys tekevät suhteesta erityisen haavoittuvan trauman seurauksille. Vauvan avuttomuus voi herättää äidissä traumaattisia muistoja, jolloin hän joutuu sisäiseen ristiriitaan vauvan tarpeisiin vastaamisen ja oman mielentilansa siedettävänä säilyttämisen välillä. Vauvat ovat erityisen haavoittuvia vanhempien kokemille traumoille, koska vuorovaikutus on suureksi osaksi ruumiillista ja elekieleen perustuvaa, ja näin altista vanhempien traumaperäisille oireille. Merkittävää onkin, miten vanhemmat ovat tulkinneet ja käsitelleet omia kokemuksiaan psyykkisesti. Dissosiaatio-oireet auttavat säännöstelemään kauhukokemusten kohtaamista. Äidin dissosiaatiooireiden on havaittu olevan erityisen pelottavia lapsille, jonka vaikutukset häiritsevät tasapainoisen vuorovaikutuksen syntyä. Traumaattisten kokemusten ajoitus ja luonne vaikuttavat psykososiaalisten seurausten vakavuuteen. (Punamäki 2013). Vauvaikä on kriittinen ajanjakso vanhempien traumakokemusten mahdolliselle välittymiselle sukupolvelta toiselle, ja trauman siirtyminen voi tapahtua monien polkujen ja vaikutusmekanismien kautta. Näitä Punamäki on jaotellut seuraavasti: Biologis-fysiologinen reitti: trauman vaikutus sikiöaikaiseen ja varhaiseen stressinsäätelyyn - Äidin raskaudenaikaisella stressillä voi olla pitkäaikaisia vaikutuksia lapsen kehitykseen. Se voi lisätä esim. tarkkaavuushäiriöiden, ahdistusoireiden ja viivästyneen kielenkehityksen todennäköisyyttä - Äidin traumaperäisten stressioireiden vakavuus on lineaarisesti yhteydessä vauvan kohonneeseen stressiherkkyyteen ja ärtyvyyteen - Äidin traumakokemukset eivät sinänsä näytä vaikuttavan vauvan säätelyn kehittymiseen, mutta niiden aiheuttamat mielenterveysongelmat lisäävät lasten vaikeuksia palautua stressistä Pirjo Tuhkasaari 3.4.2014 Sivu 8 - Vanhemman traumatisoituminen voi vaikuttaa vauvan kehitykseen kahdella tavalla: Traumaperäiset stressioireet uhkaavat äidin raskaudenaikaista hormonaalista tasapainoa ja ne vaikuttavat kielteisesti äidin ja lapsen vuorovaikutuksen laatuun. Toisaalta, koska lapsen säätely järjestelmät kehittyvät edelleen syntymän jälkeen, myönteiset vuorovaikutuskokemukset voivat kompensoida sikiökauden stressialtistumisen haitallisia vaikutuksia. Psykologinen reitti: trauman vaikutus vanhemmuuden kokemuksiin - Jo odotusaikana elävä mielikuva lapsesta – syntymän jälkeen tulkinnat vauvasta muodostuvat osin näiden mallien pohjalta (Stern, 1998) - Traumaattiset kokemukset vaikuttavat kielteisesti vanhemman ajatteluun ja tunteisiin ja siten myös mielikuviin ja odotuksiin tulevasta lapsesta - Trauma muuttaa vanhemman mielikuvia ja käsityksiä itsestä ja lapsesta tavalla, joka saa hänet epäilemään omaa kykyään toimia vanhempana - Traumatisoituneet vanhemmat tulkitsevat nykyistä vuorovaikutusta lapsen kanssa hallitsemattomasti aktivoituneiden kielteisten, pelottavien ja vääristyneiden muisti- ja mielikuvien kautta - Äiti saattaa hätääntyä ja vetäytyä vuorovaikutuksesta etenkin lapsen ilmaistessa hätää, mistä on seurauksena roolien sekaannusta ja vihamielisiä tunteita - Äitien ja isien käsitys omasta vanhemmuudesta kielteinen – traumakokemusten seurauksena - Vaikeuttaa vanhemman kykyä läsnäoloon - Vaikeus erottaa lapsen hädän ja tarpeiden ilmaisuja omista hallitsemattomasti mieleen tunkeutuvista traumamuistoistaan - Traumatisoitunut äiti saattoi tulkita vauvan eroahdistuksen kiukuksi ja yritykseksi kiristää vanhempaa - Vauvan ilmaisema hätä ja pelko laukaisevat traumaa liittyviä muistoja ja hallitsemattomia tunteita vanhemmissa - Ristiriitaiset paineet muodostavat noidankehän varhaisessa vuorovaikutuksessa: traumatisoitunut vanhempi joutuu sivuuttamaan tai kieltämään vauvan ilmaisemat tarpeet, jolloin hän ei pysty auttamaan lasta tunteiden käsittelyssä - Kyky eläytyä lapseen vaikeutuu ja kipeiden tunteiden ajatteleminen vaikeutuu - Traumatisoituminen koettelee vanhemman ja lapsen välistä vuorovaikutusta ja vaikeuttaa lapsen viestien tulkintaa - Vanhempi on ristiriitaisessa tilanteessa, kun hän haluaa samanaikaisesti suojella ja hoivata lasta ja suojella omaa itseä trauman herättämiltä tunteilta - Traumatutkimus pyrkii ymmärtämään merkityksiä, joita vanhemman mielen sisällöillä on hänen vuorovaikutuskäyttäytymiselleen, että voidaan estää trauman ja siihen liittyvien mielentilojen siirtyminen vanhemmuuteen Vuorovaikutuksellinen reitti: trauman vaikutus vanhemman käyttäytymiseen - Vanhemman tunteet ja ajatukset välittyvät vauvalle päivittäisessä vuorovaikutuksessa ja hoivahetkissä – todellisuuden jakamista, kokemus jatkuvuudesta ja tunteiden turvallisesta jakamisesta - Vanhempi voi kokea pelkoa, vihamielisyyttä ja avuttomuudentunteita omia vanhempia kohtaan, mikä heijastuu tiedostamattomasti suhteessa lapseen - Traumatisoituneet vanhemmat ikään kuin pelkäävät omaa lastaan ja samalla heidän käyttäytymisensä pelottaa lasta - Pelokkaan ja pelottavan käyttäytymisen on havaittu selittävän omien varhaisten traumojen siirtymistä seuraavalle sukupolvelle - Tutkimukset traumaattisia menetyksiä kokeneilla naisilla vahvistavat sukupolvisen riskin siirtymisen äidin pelokkaan ja pelottavan vuorovaikutuksen kautta - Traumakokemus muuttaa tunteiden havaitsemista, tunnistamista., säätelyä ja ilmaisua Pirjo Tuhkasaari 3.4.2014 Sivu 9 - Tunteiden puuduttaminen voi ilmetä varhaisessa vuorovaikutuksessa vanhemman vetäytymisenä Äidin dissosiatiiviset mielentilat vaikeuttavat vanhempaa tiedostamasta omaa pelottavuuttaan Traumatisoitunut vanhempi voi olla poissaoleva, mieli on muualla (Punamäki 2013) Ylisukupolvinen dynaaminen tiedostamaton kirjoittaa käsikirjoituksia tiedostamattomien uskomusten ja fantasioiden avulla, joihin rooleihin joutuvat yksilön läheiset, kuten hoitavatkin ihmiset muodostuvien näyttämöiden kautta. Vaikeutunut vanhemmuus näyttää liittyvän vanhemman omien vanhempien traumaattiseen historiaan. Vanhempien kokemat ylisukupolviset kuormitukset kytkeytyvät näkymättömästi ja tiedostamattomasti ihmisen kokemukseen omasta itsestä sekä kykyyn suhteessa toiseen. Tiedostamaton siirtyminen sisältää oletuksen, että se, mikä siirtyy aikuiselta lapselle, äidiltä vauvalle, toteutuu tiedostamattomasti. Vauva syntyy häntä edeltävään kolmion rakenteeseen, jonka rakenteen kontekstissa hän tulee muodostamaan tulevan identifikaationsa. Vauvan avuttomuudentilan merkitys siirtojen mahdollistumiselle on tärkeä. Psykoanalyyttisen objektisuhdeteorian näkökulmasta objektisuhteiden merkitys ylisukupolvisten siirtojen toteutumisessa on merkittävä. Näistä luetteloa seuraavassa: identifikaatio objektiin (vanhempaan) tai identifioituminen fantasiaan toisen halusta introjektiot, projektiot, projektiiviset identifikaatiot tabujen, syyllisyyden ja rikollisuuden sukupolvesta toiseen siirtyminen mielentilan uudelleenilmeneminen psyykkisten taipumusten periytyminen, johon tarvitaan jonkinlainen sysäys yksilön elämässä, ennen kuin se voi nousta aktiivisesti toimivaksi traumaattisten kokemusten, käsittelemättömien kokemusten, kehityksellisten prosessien siirtyminen (lapsi/nuori voi kantaa ja prosessoida vanhemman kokemaa traumaa, niin kuin se olisi tapahtunut lapselle itselleen) vanhempien tiedostamattomat lapseen/nuoreen kohdistamat halut ja omat tarpeet vanhempien tiedostamattomat lapseen siirretyt fantasiat johtavat lapsen/nuoren suhteeseen ”toisen” tiedostamattomaan, joka ottaa lapsen mielessä olevan torjunnan paikan (lapsen mieli täyttyy vanhemman mielellä) kielen kehitys, kielen oppiminen sukupolvesta toiseen, miten se kulkee yksilöiden kautta – mitä muuta siirtyy vastaavalla tavalla? ”… sellaisetkin asiat, teot ja mielensisällöt, joita sukupolvet nimenomaan eivät haluaisi siirtää eteenpäin, näyttää tai eivät edes tiedosta itsessään olevankaan, saattavat siirtyä.” (Helena Lounavaara-Rintala, 2010) ”Vuorovaikutuksen sanaton puoli siirtää vaikutteita tehokkaammin kuin sanat, ja toisaalta, jos vaikutelmia ei voi käsitellä sanallisesti, ne toimivat sitäkin voimakkaammin silloinkin, kun kokemukset ovat kielellä tavoitettavia ja niistä puhuminen toisen kanssa on ”luvallista”, voi kieli kätkeä, että korostaa joitain kokemisen puolia. Paljon (esi)ymmärrystä syntyy myös sen perusteella, miten missäkin kontekstissa puhutaan tai vaietaan eri asioista.” (Lounavaara-Rintala 2010) Suomalaisen miehen kasvuhistoriasta – ”nöyryytettyjen sukupolvesta” Helvi Hämäläisen (1950;2007) romaanissa Raakileet kirjailija kuvaa neljän nuoren miehen kehityskertomuksen sodan ja pula-ajan ilmapiirissä. Romaani alkaa 12-vuotiaiden poikien sotaan suhtautumisen, heidän yksinäisten kokemustensa kuvauksella. Aikuisen turvan puuttuessa he joutuivat kieltämään pelon, ihannoimaan tappamista ja kuolemaa. Tottumaan vallitseviin oloihin niin kuin se olisi ollut normaalia. Kaikkia näitä poikia yhdisti se, että he Pirjo Tuhkasaari 3.4.2014 Sivu 10 olivat miehettömien naisten poikia. Äidit olivat tyypillisiä sota-ajan yksinäisiä naisia, joita maailma oli täynnä, ja nuorukaiset olivat itse kukin tunteneet kohtalon, joka oli samanlainen kuin sodassa kaatuneiden miesten poikien. Kauko oli keksinyt ruveta nimittämään heidän vanhempiensa sukupolvea nöyryytettyjen sukupolveksi. (Hämäläinen 1959; 2007, Tuhkasaari 2013). Kukaan näistä nuoresta ei tiennyt, millainen maailma olisi ollut, jos siinä olisi elänyt mies isänä ja äiti tuon miehen vaimona eikä naisena, joka yrittää riistää heidän lapsen ja nuorukaisen olemuksestaan itselleen lohdutukseksi rakkautta, jota mies ei ollut antamassa. (Hämäläinen 1959; 2007, Tuhkasaari 2013). Helvi Hämäläisen kuvaamasta ajasta ei ole kovin kauan. Neljä nuorta olisivat nyt noin 85 – 95-vuotiaita, heidän poikansa 60 – 70-vuotiaita isoisiä, heidän lapsensa 30 – 45-vuotiaita, nykyhetken lasten ja nuorten vanhempia. Mitä ylisukupolvisia siirtotaakkoja lapset ja nuoret ajassamme kantavat? Murray Bowen ja ylisukupolvisuus Murray Bowen, (1976) terapeuttisen sukupuun kehittäjä, on tarkastellut perheen suhteiden dynamiikkaa kahdeksasta näkökulmasta: eriytymisen ja yksilöitymisen aste – fuusio; perheen projektiiviset prosessit; kolmiot kanavana ja kehityksen palveluksessa; perheen systeeminen vuorovaikutus; sisaruus; yhteiskunnallisten emotionaalisten tekijöiden vaikutus perheen vuorovaikutukseen; emotionaalinen välien poikki laittaminen ja ylisukupolvisuus. Bowenin näkemyksen mukaan ”kasvuperhettä kannetaan aina mukana”. Lapset ja nuoret tuovat esille tiedostamattomia, psyykkisesti käsittelemättömiä ongelmia ja suremattomia suruja. Oireilevan lapsen ongelmat ovat usein vähintään kolmen sukupolven ongelmia ja taakkasiirtymiä. Perheissä projektiiviset prosessit ilmenevät erityisesti kolmioissa. Vanhempien omat kehityksellisesti kesken jääneet prosessit siirtyvät projektiivisesti lapsille. Vanhempien keskinäisen suhteen ongelmat, joiden juuret ovat molempien kasvuhistorian kokemuksissa voivat siirtyä lapsen/nuoren kannettaviksi. Tai lapsi ei ole koskaan mahtunut vanhempien suhteeseen tai toinen vanhemmista on suljettu pois vanhemman ja lapsen suhteesta. Vamik D. Volkan ja William F. Greer (2001) ylisukupolvinen tallentaminen Lapsen kehittyvään selfiin tallentava, menetyksiä kokenut vanhempi kärsii itse sureminen vaikeudesta ja hän on traumatisoitunut. Trauman todelliset muistot kuuluvat aikuisille, eikä lapsella ole niistä mitään kokemusta. Toisen ihmisen muistot eivät ole siirrettävissä toiselle, mutta aikuinen voi tallentaa traumaattisia self- ja objektimielikuviaan lapsen self-representaatioon, johon voivat tallentua myös muut realistiset tai kuvitellut objektimielikuvat, jotka ovat syntyneet tallentajan mielessä trauman seurauksena. (Kantanen & Aalberg, 2007) Äiti näkee pojassaan äidin lapsuudessa kuolleen veljen, johon suhdetta jatkaa näkemättä poikaa todellisena omana itsenä. Äidin ambivalentit tunteet kuollutta veljeä kohtaan, viha ja syyllisyys tulevat äidin ja oman lapsen väliseksi, jolloin lapsen separaatioindividuaatiokehitys vaikeutuu. Theo K de Graaf – vanhemman traumatisoituminen ja ylisukupolvisuus Theo de Graaf on tutkinut holokaustista eloonjääneiden lasten aikuisina muodostamien perheiden dynamiikkaa ja niissä yksilöiden psyykkisiä kokemuksia. Samoja mekanismeja on tunnistettavissa perheissä, joissa vanhemmat ovat traumatisoituneet monilla muilla tavoilla: lapsuuden laiminlyönti, varhaisen vuorovaikutuksen, varhaislapsuuden Pirjo Tuhkasaari 3.4.2014 Sivu 11 vanhemmuuden deprivaatio; orpous; hyväksikäyttö; alkoholismi; väkivalta; maastamuutto; vaikeat avioerot jne. Lapsi, joka on menettänyt vanhemmuuden konkreettisesti tai niin, että vanhemmasta on tullut lapsen kokemana avuton, pelottava, kantaa syyllisyyttä siitä, että hän ei ole voinut pelastaa tai auttaa vanhempaa. Tällaisen historian kokeneen vanhemman oma lapsi identifioituu tiedostamattaan vanhemman ”pahaan selfiin”, joka on vanhemmassa itsessään vakavasti traumatisoitunut. Lapsen/nuoren psykopatologia on de Graafin näkemyksen mukaan vanhemman lapseen projisoiman ”pahan selfin” seurausta. Lapsi on introjisoinut vanhemman projektion, ”sisäistänyt vanhemman syyllisyyden”. Lapsen käyttäytyessä ”pahana” tai ”pettymystä aiheuttavana” lapsena, jotka pahuus ja pettymys lapseen ovat projisoituina, hän auttaa vanhempaa ulkoistamaan omaa sisäistä ristiriitaansa niin, että vanhempi voi itse vapautua depressiostaan, ahdistuksestaan, padotusta vihastaan ja/tai psyykkisistä vaivoistaan, jopa sairaudestaan, sekä hyvin usein parisuhteessa olevista vaikeuksista. (De Graaf, 1998, Tuhkasaari, 2013). Vanhemman syyllisyyden omaksumisen mekanismi saattaa selittää sen, miksi vanhemman on vaikea ottaa vastaan lapsensa kehityksellisiin prosesseihin, integraatioon kuuluvaa pettymystä ja kritiikkiä. Useat tutkijat ovat korostaneet ylivoimaisia eriytymis- ja yksilöitymisvaikeuksia eloonjääneissä perheissä. Traumatisoitunut vanhempi saattaa kokea voimakasta tuskaa ja kipua, kun hän kohtaa lapsen luonnollisen tarpeen itsenäistyä. Toisinaan kipu saattaa olla jopa vanhemman psyykkisten ja psykosomaattisten oireiden lähteenä. Siten vanhempi kokee lapsen separaatio-individuaatiopyrkimyksen ikään kuin toistumana omasta traumastaan. Hän kokee olevansa jälleen tilanteessa, missä itse on joutumassa eroon omasta vanhemmastaan. (Tuhkasaari, 2013). Haydee Faimberg – sukupolvien sisäkkäisyys ja narsistiset siirrot Faimberg (2005) avaa oidipuskompleksin ratkaisuun useamman sukupolven näkökulmaa ja narsistisia oidipaalisia kuvioita niissä. Sukupolvien väliset tiedostamattomat sisäkkäisyydet (telescoping) ovat vähintään kolmen sukupolven tiivistymiä, joissa on kyse tiedostamattomista samastumisprosesseista. Ihminen voi olla kiedottuna vanhempiensa elämään ja historiaan liittyviin salaisuuksiin ilman, että hänelle on niistä koskaan puhuttu, ja erityisesti silloin. Identifioidusta vanhemman salaisesta historiasta voi muodostua lapsen psyyken rakenteiden osa. Lapsi voi joutua vanhemman omien narsististen tarpeiden ja toiveiden toteuttajaksi. Lapsella ja nuorella ei ole silloin psyykkistä tilaa kehittää omaa identiteettiään, vapaana vanhempien narsististen siirtymien vallasta. Lapsesta voi tulla se, mitä kumpikaan vanhemmista ei hyväksynyt omassa historiassaan tai omassa itsessään. (Faimberg, 2005, Tuhkasaari, 2013) Vanhemmat, jotka ovat kokeneet traumaattisia kokemuksia omassa kasvuhistoriassaan yrittävät olla ”hyviä vanhempia” niin, että lapselle tai nuorelle ei mahdollistu kehitykseen kuuluva integraatio, kun vanhemmat eivät kestä kohdata lapsen ilmaisemaa ja kokemaa pahaa – siitä seuraa edelleen narsististen ongelmien jatkuminen. Näistä narsistisista suhteiden kuvioista ei päästä eteenpäin ilman molemminpuolista aggressiota ja vihaa. Se voi parhaimmillaan viedä, niin vanhempaa kuin nuortakin, eteenpäin omassa psyykkisessä prosessoinnissaan kohti depressiivistä positiota, toisen ja oman todellisuuden kohtaamisen pyrkimystä. Paul Verhaeghe – uusi hulluus – onko psykoterapialla mahdollisuuksia Gentin yliopiston psykoanalyysin laitoksen johtaja ja professori kävi marraskuussa 2013 Therapeia-säätiön seminaarissa luennoimassa aikamme ilmiöistä – ihmisen identiteetin Pirjo Tuhkasaari 3.4.2014 Sivu 12 muutoksista muuttuvassa länsimaisessa yhteiskunnassa ja tämän vaikutuksia psyykkisiin häiriöihin sekä psykoterapian paikkaa ja käytäntöjä tämän muutoksen keskellä. Nyt on ensimmäinen sukupolvi, joka ei ole joutunut kärsimään nälkää, kestämään sotaa ja joka on aiempaa vauraampi, mutta samalla entistä enemmän masennuksesta ja psyykkisestä oireilusta, kuten ahdistuneisuudesta sekä persoonallisuushäiriöistä kärsivä. Miksi näin On? Verhaeghen mukaan vastauksia pitäisi etsiä kulttuurissamme olevista haitallisista asioista. Kulttuurin ja sen sisältämä ideologia määrittää paljolti, miten suhtaudumme omaan itseemme, kehoomme ja toisiin ihmisiin. Keskeiset ulottuvuudet yksilön identiteetissä ovat Verhaeghen mukaan suhde toiseen sukupuoleen, suhde auktoriteetteihin, suhde vertaisiin ja suhde omaan itseen. Aiemmin oli neljä vahvaa voimaa: uskonnollinen, poliittinen, kulttuurinen ja taloudellinen. Nyt on vain taloudellinen mahti. Se näkyy arjessa työelämän kiristymisenä ja viihdemaailman pudotuspeleinä. Tuloerojen suuruus selittää parhaiten yhteiskunnan psykososiaalista hyvinvointia ja pahoinvointia. Verhaeghen pohti ”uuden hulluuden” ilmiöitä; potilailla ei ole nykyisin käsitystä oireiden merkityksestä tai historiasta, eikä myönteisen hoitosuhteen tai hoitomotivaation kehittyminen ole itsestään selvää. Nykyoireina Verhaeghe näkee neljä tyypillistä piirrettä: ne liittyvät ensisijaisesti omaan ruumiiseen, niiden luonne on esittävä, niillä ei ole erilaisia merkitystasoja eikä potilas kytke niitä omaan historiaansa. Vallitsevina näyttävät olevan; vaihtuvat suhteet, aggressio, itseä vahingoittavat rajatilapersoonallisuudet, syömishäiriöitä ja addiktioita potevat ihmiset. Freudiin viitaten, aktuaalineuroottisissa tiloissa puuttuu sisäisen yllykkeen psyykkinen reperesentoituminen ja työstäminen. Hyvässä kehityksessä ihminen oppii turvallisessa, rakastavassa kiintymyssuhteessa säätelemään viettipainetta ja halujaan, ensin toisen avulla, sitten symbolisesti. Tämä kehitys kulminoituu oidipaalivaiheen samastumisissa ja johtaa yliminän syntyyn. Aktuaalineuroosissa suhde ei eri syistä johtuen toimi ja psyykkinen kehitys ei etene, jolloin vireystilan muutokset ovat huonosti säädeltyjä ja suhde toiseen jää hyvin ambivalenteiksi. (Meillä on lapsia ja nuoria, jotka eivät tiedä omaa paikkaansa, vaihtuvat kodit ja aikuiset). Vanhempien syyllistäminen ei auta, vaan on kysyttävä, mitkä ovat vanhemmuuden mahdollisuudet ja haasteet kulttuurissamme. Turvalliselle vanhemmuudelle edellytysten luominen ehkäisee psyykkisiä häiriöitä. Toisaalta on niitä, jotka kärsivät jo häiriöistä ja joita tulee auttaa. Potilaan kyvyttömyys psyykkiseen työstämiseen ei ole vastarintaa näissä edellä mainituissa häiriöissä. Ensimmäinen tavoite on pyrkiä luomaan myönteinen yhteistyösuhde, jossa potilas voi alkaa ottaa vastaan apua. Terapeutin ehdoton luotettavuus ja ennakoitavuus sekä riittävä aktiivisuus ja responsiivisuus, ovat hyvän yhteistyösuhteen edellytyksiä: ”Olen tässä sinua varten ja valmiina kuuntelemaan.” Verhaeghen korostaa asian eettistä puolta: hoito on räätälöitävä nykypotilaalle sopivaksi sen sijaan, että potilas määriteltäisiin hoitoon soveltumattomaksi. Ihmisessä on kaksi keskenään ristiriitaista peruspyrkimystä; liittymiseen pyrkiminen ja toisaalta itsekäs itsesäilytyspyrkimys, jotka näyttäytyvät myös tutkimus- ja hoitokontaktissa. Verhaeghe esitti haastavia kysymyksiä psykiatrian ja psykoterapian ammattilaisille. Miten ajan henki, vallitseva ideologia, vaikuttaa hoitokäytäntöömme? Hänen mukaansa vaikutus näkyy diagnosoinnissa. Mielenterveyden häiriöt nähdään yhä enemmän aivosairauksina, jolloin painotetaan neurobiologisia syitä ja sosiaaliset syyt sivuutetaan. ”Tieteellisen näytön puutekaan ei näytä vaikuttavan vallitsevan paradigman kumoamiseen”. Pirjo Tuhkasaari 3.4.2014 Sivu 13 Toisena järjettömänä paradoksina hän pitää DSM-diagnoosien kehämäisyyttä, sillä että oireen nimeämisen ajatellaan olevan oireen selitys. Diagnoosit eivät ole arvovapaita, vaan ne perustuvat sosiaalisiin normeihin, käsityksiin normaalista ja epänormaalista. Britannian psykologiyhdistys on ilmaissut kritiikkinsä diagnoosijärjestelmään, kuten myös WHO on todennut, että mielenterveys syntyy sosiaalisissa suhteissa ja sitä on hoidettava sekä sosiaalisten että yksilötason keinoin. Verhaeghen käsittein diagnooseissa otetaan kantaa kolmeen asiaan: yksilön suhde omaan kehoon, itseen ja muihin. Mukana on myös moraalinen ulottuvuus, jolloin nykynormin mukaan ihmisen tulee menestyä, ja jos ei menesty, luokitellaan sairaaksi jo lapsena. Verhaeghen mielestä mielenterveysongelmien määrittely aivosairauksiksi sopii Enron4 yhteiskuntaan. Hoidetaan yksilöä, seurausta ja oireita, mutta ei puututa syihin. Verhaeghen mukaan olisi tärkeää erottaa ”oikeuslääketieteellinen” diagnostiikka, joka pyrkii suojelemaan yhteiskuntaa, ja kliininen diagnostiikka, joka suojelee yksilöä, jopa yhteiskunnan kustannuksella. Molemmat ovat tärkeitä, mutta niillä on erilainen päämäärä. diagnostiikasta on tullut paljolti arvioimista, seulontaa normista poikkeavan löytämiseksi. Verhaeghen mukaan todelliset syyt ovat kuitenkin sosiaalisia, liittyvät elämäntapaamme sekä erityisesti työelämään ja sen raaistumiseen. (Verhaeghe 2013;Lilja, 2014) Nuoren ja perheen auttamiseksi ylisukupolvisista traumaattisista kokemuksista – tarvitaan: RAKENNE (kannattelee suhdetta ja prosessia); SUHDE (edellytys prosessille, kokemuksille, niiden jakamiselle); PROSESSI (edellytys muutokselle, tavoitteiden toteutumiselle, korjaaville kokemuksille); TERAPEUTTI – PERHEEN KANSSA TYÖSKENTELIJÄT (sitoutuminen suhteeseen ja prosessiin, asennoituminen ja ymmärrys) SUHDE auttavaan IHMISEEN – suhde nuoreen ja hänen vanhempiinsa/perheeseen Tavoitteena nuoren vapauttaminen ajankohtaisen perhedynamiikan/vanhempien projektiivisesta vuorovaikutuksesta ja ylisukupolvisista siirroista, nuoren omiin nuoruuden kehitystehtäviin Psykoterapeuttisessa kontekstissa tutkitaan nuoren oireiden yhteyttä perherakennetekijöihin; ajankohtainen tilanne; nuoren odotusaika; synnytys; pikkulapsi-ikä; latenssi-ikä; päivähoitohistoria; ystävyyssuhteet; koetut kaltoinkohtelut; vanhemmuus; vanhempien yksilölliset tilanteet; keskinäinen suhde; sisaruus; perheen elämänvaiheet; eriytyminen – yksilöityminen; madonnakonstellaatio; odipaalikonstellaatio; sukujen merkitys perheeseen, vanhempiin vaikuttaneet tapahtumat; ylisukupolvisuus; nuoren rooli perheessään; nuoren rooli vanhempien kasvuhistorian siirtojen suhteen. Vanhempien kehityshistoria; kokemansa oma vanhemmuus; sisaruus; nuoruus… traumat; menetykset jne. Tärkeää on kuulla ja tutkia, mitä tapahtuu kodin ulkopuolella; näyttämöt, jotka muodostuvat koulussa, hoitavaan systeemiin jne. Mistä ne kertovat, joka olisi tärkeää ymmärtää ja liittää yhteyksiin? Ensin tulee mahdollistaa suhteen ja rakenteen riittävä rakentuminen, vahvistuminen, kannattelu ja containerina toimiminen, että voidaan kohdata ja jakaa puhumattomaksi jäänyttä 4 90-luvulla Amerikassa surullisen kuuluisa Enron-yhteisön tarina. Kaikki työntekijät pantiin kilpailemaan keskenään, jolloin syntyi ahneuden narratiivi, meritokratia, jossa jokaisen ajatellaan olevan yksin vastuussa omasta menestyksestään. Enron-ideologiassa toinen ihminen on ensisijaisesti kilpailija. Maailma on iso markkina, jossa kaikesta on tullut tuote, kuuluu em. ideologiaan, jota aletaan soveltaa ihmisen kohtaamiseen jne. Pirjo Tuhkasaari 3.4.2014 Sivu 14 Kehityksellisten juuttumien purkamisen avulla nuoren kehitystehtävien mahdollistuminen suhteessa vanhempiin, perheeseen ja erityisesti suhteessa omaan itseen Oleellista ovat vallitsevat asenteet ja ymmärrys (fenomenologis-hermeneuttinen) oireiden taustalla olevien tekijöiden vaikuttavuudesta sekä tila tarpeenmukaiselle prosessille. Suojaavat tekijät vanhemman traumojen siirtymisen estämiseksi ovat: äidin ja vanhempien auttaminen lapseen eläytyvän vuorovaikutuksen mahdollistumiseksi, kannattelu, riittävä tuki ja tarpeenmukaisen hoidon mahdollistaminen Tavoitteena niin lapsen kuin vanhempien terveen kasvun ja kehityksen mahdollistuminen – kyky ihmissuhteeseen – rakkauteen, joka sitoo vihan ja tuhoavuuden Kirjallisuutta: Bion, W. (1962) A theory of thinking. Internal Journal of Psychoanalysis 43. Bowen, M. (1976) Theory in the practice of psychotherapy. New York: Gardner Press. Bronstein, C. (Edit by) (2007) Kleinian Theory. A Contemporary Perspective. London & Philadelphia: Whurr Publishers. Brummer, K. (2005) Lapsuuden normaali kehitys leikki-iästä nuoruuteen. Teoksessa: Brummer, M., Enckell, H. (toim.) Lapsen ja nuoren psykoterapia. Impiö, P. (2005) Nuoruusiän kehitys. Ed. teoksessa. Byng-Hall, J. (1998) Rewriting Family Scripts. Improvisation and Systems Change. New York & London: The Guilford Press. Carland, C. (1998) Thinking About Trauma. Teoksessa: Carland, C. (Edit by) Understanding Trauma. A Psychoanalytical approach. Tavistock Clinic series. New York, Lontoo: Roudledge. Faimberg, H. (2005) Telescoping of Generations. Listening to the Narcissistic Links between Generations. Lontoo, New York: Routledge. Green, A. (2009) The construction of the lost father. Teoksessa: Kalinich L.J. & Taylor, W.S. (Edit by) The Dead Father. Lontoo, New York: Routledge. Hämäläinen, H. (1950/2007) Raakileet. Helsinki: WSOY. Lilja, A. (2014) Kilpailun ja yksinäisyyden aika. Olemme pahimmillaan toistemme kilpailijoita pelissä, jossa vain harvat voivat voittaa. Psykologi 1. Klein, M. (1952/1988) Some theoretical conclusions regarding the emotional life of the infant. Teoksessa: Envy, Gratitude and Other Works 1946 - 1963: Vigaro Press Lounavaara-Rintala, H. (2010) Perhedraamat useamman sukupolven perspektiivistä. Teoksessa: Malinen, V. & Alkio, P. (toim.) Paripsykoterapia ja parisuhteen kätketyt mahdollisuudet. Helsinki: VL-Markkinointi. Malmberg, M. (2010) Madonnakonstellaatio. Vanhemman sisaruksen kokemus äidin ja uuden vauvan yhdessäolosta. Turun yliopiston julkaisuja. Therapeia-säätiö. Koulutuskeskus. Helsinki. Punamäki, R-L, & Isosävi, S. (2013) Varhainen vuorovaikutus ja vanhemman trauma: analyysi vaikutuspoluista ja suojaavista tekijöistä. Psykologia 48 (05-06). 417 - 430. Raphael-Leff, J. (2013) Psychic ”Geodes” – The Presence of Absence. 18th Enid Balint Memorial Lecture 2013. Couple and Family Psychoanalysis. Vol 3. Number 2.2013. Volkan, V.D. & Greer, W. (2007) Sukupolvien perintö – sukupolvien psykologiset taakat. Teoksessa: Kantanen I. & Aalberg, V. (toim.) Vieraiden ääniä. Suomen nuorisopsykiatrisen yhdistyksen 30-vuotisjuhlakirja. Vammalan Kirjapaino Oy. Siirala, M. (1966) Peruskatsomuksemme merkityksestä lääketieteessä. Konsultoivan psykiatrin havaintoja puheenkehityksen häiriöistä. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti. Supplement II A Helsinki. Pirjo Tuhkasaari 3.4.2014 Sivu 15 Stern, D.N. (1998) The motherhood constellation. Lontoo: Karnac Books. Tähkä, V. (1993) Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. Helsinki: WSOY. Tuhkasaari, P. (2010) Mieheyden ja naiseuden kohtaamisen teemoista – äidillisyydestä ja isällisyydestä paripsykoterapiassa. Teoksessa: Malinen V. (toim.) Integratiivinen paripsykoterapia. Helsinki: Psykologien Kustannus Oy. Tuhkasaari, P. (2013) Ylisukupolvisuus. Integraatioprosessi psykoanalyyttisessa psykoterapiassa. Helsinki: Therapeia-säätiö. Koulutuskeskus. Verhaeghe, P. (2013) Eros Thanatos ja Identiteetti, luento Therepaeia-säätiön seminaarissa 11/2013. Waddell, M. (2005) Inside lives. Psychoanalysis and the growth of the personality. Lontoo: Karnac. Winnicott, D.W. (1963/1974) International Review of Psycho-Analysis: Lesley Caldwell, Angela Joyce (Edited by) (2011) Reading Winnicott. Fear of breakdown. Lontoo ja New York: Routledge. Pirjo Tuhkasaari 3.4.2014 Sivu 16
© Copyright 2024