näkökulmia tulevaisuuden hyvinvointipoliittisiin
NÄKÖKULMIA TULEVAISUUDEN HYVINVOINTIPOLIITTISIIN TAVOITTEISIIN KAINUUSSA JA POHJOIS-POHJANMAALLA Ruusa Degerman Oulun yliopisto Luonnontieteellinen tiedekunta TIIVISTELMÄ OPINNÄYTETYÖSTÄ Liite FM-tutkielmaan Maisterintutkinnon kypsyysnäyte Laitos: Pääaine: Maantieteen laitos Maantiede Tekijä (Sukunimi ja etunimet, myös entinen sukunimi): Opiskelijanumero: Degerman, Ruusa Aino-Maija 1977886 Tutkielman sivumäärä: 107 s. + III liit. Tutkielman nimi (suomeksi; muun kielinen nimi ilmoitetaan vain jos se on tutkielman kieli): Näkökulmia tulevaisuuden hyvinvointipoliittisiin tavoitteisiin Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla Asiasanat: Hyvinvointi, hyvinvointivaltio, hyvinvointipolitiikka Tiivistelmä (kirjoitetaan vapaamuotoisesti, selväsanaisesti ja lyhyin lauserakentein, ks. ohje seuraavalla sivulla): Tutkielmassa esitellään erilaisia tapoja ymmärtää hyvinvoinnin käsite ja pohditaan tulevaisuuden kannalta keskeisimpiä hyvinvointipolitiikan tavoitteita Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla. Työ on osa Oulun yliopiston, Kainuun ja PohjoisPohjanmaan maakuntaliittojen yhteistä Oppiva Pohjois-Suomi -ennakointihanketta. Tästä johtuen tutkimuskysymysten asettelussa on huomioitu näiden maakuntien toimijoiden näkökulma. Hyvinvointipolitiikan kannalta keskeisiksi toimijaryhmiksi tässä tutkielmassa määriteltiin tutkimusalueella asuvat kansalaiset, hyvinvointialan asiantuntijat sekä päätöksentekijät. Tutkimuskysymykset joihin etsitään vastausta ovat: 1) Miten toimijat Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla ymmärtävät hyvinvoinnin? 2) Miten hyvinvointia heidän mielestään tulisi edistää? Työssä siis pohditaan aluekehittämisen kannalta keskeisiä hyvinvointipolitiikan kysymyksiä. Työn käsitteellinen viitekehys muodostuu aiemmissa hyvinvointitutkimuksissa käytetyistä hyvinvoinnin määritelmistä, joiden tarkastelussa hyödynnetään Pauli Niemelän (2010) tekemää toimintateoreettista jäsentelyä. Lisäksi työssä perehdytään hyvinvoinnista käytävään keskusteluun, johon liittyen esitellään suomalaista hyvinvointipolitiikkaa ja hyvinvointivaltion kehitystä sekä hyvinvoinnin mittareita. Keskeisinä teoreettisina näkökulmina nostetaan esiin myös Anthony Giddensin (2006; 2007) esittämä hyvinvointikäsitteen ja hyvinvointipolitiikan muutos negatiivisesta positiiviseksi. Tutkielman empiirinen aineisto on kerätty kyselyllä, jossa toimijoita pyydettiin määrittelemään hyvinvoinnin käsite sekä heidän mielestään keskeisimmät keinot hyvinvoinnin edistämiseen. Lisäksi aineistoa kerättiin kansalaisia haastattelemalla ja fokusryhmälle järjestetyistä tulevaisuustyöpajoista. Keskeisimpänä tuloksena on, että kansalaisten, asiantuntijoiden ja päättäjien tekemien hyvinvoinnin määritelmien välillä ei ole suuria eroja. Kaikkien toimijoiden määritelmässä hyvinvoinnista puhuttiin henkisenä, fyysisenä, sosiaalisena, taloudellisena, yhteiskunnallisena ja ympäristöön liittyvänä ilmiönä. Yleisesti ottaen voidaan todeta, että hyvinvointi määrittyy yksilötason fyysishenkiseksi kokemukseksi, johon voidaan vaikuttaa ulkoisten tekijöiden kautta. Muiden hyvinvoinnin ulottuvuuksien katsotaan olevan välillisiä tämän fyysispsyykkisen kokemuksen kannalta. Yksilöllä ajatellaan olevan ensisijainen vastuu omasta terveydestään ja toimintakyvystään huolehtimisessa. Yhteiskunnallisen hyvinvoinnin edistämisen kannalta keskeiseksi nostettiin läpinäkyvä ja osallistava hallinto. Taloudellisen hyvinvoinnin edistämisen osalta julkisen sektorin toivotaan harjoittavan aktiivista työpolitiikkaa. Ympäristön hyvinvointia nähtiin voitavan parhaiten edistää Pohjois-Pohjanmaalla huomioimalla kestävä kehitys kaikissa arjen toimissa ja Kainuussa panostamalla vihreiden elinkeinojen kehittämiseen. Hyvinvointia tulisi alueilla edistää ensisijaisesti ylläpitämällä hyvinvointivaltion toimintaa ja palveluita tavalla, joka mahdollistaa alueellisen tasaarvon toteutumisen ja ottaa huomioon kansalaisten erilaiset tarpeet. Muita tietoja: Päiväys: 26.04.2013 SISÄLLYSLUETTELO JOHDANTO .................................................................................................................... 4 Tutkimuskysymykset ja tutkielman tarkoitus ............................................................... 5 Tutkielman käsitteellinen viitekehys ............................................................................ 7 HYVINVOINNIN MÄÄRITELMIÄ ............................................................................ 9 INDIKAATTORIT HYVINVOINTIPOLITIIKAN TUKENA ................................ 16 TUTKIMUSALUEEN ESITTELY ............................................................................. 20 Kainuu ja Pohjois-Pohjanmaa hyvinvointi indikaattoreiden valossa ......................... 20 HYVINVOINTIPOLITIIKKA .................................................................................... 27 Hyvinvointivaltio kansalaisten hyvinvoinnin edistäjänä ............................................ 33 Toimijoiden välinen hyvinvointipolitiikan tehtävänjako ............................................ 41 Hyvinvointipolitiikan tulevaisuuden haasteita............................................................ 43 HYVINVOINTIPOLITIIKKA TUTKIMUSALUEELLA ....................................... 46 Hyvinvointipolitiikan keskeiset tavoitteet Kainuussa................................................. 46 Hyvinvointipolitiikan keskeiset tavoitteet Pohjois-Pohjanmaalla .............................. 48 TUTKIMUSMENETELMÄT JA AINEISTO ........................................................... 50 Kysely ......................................................................................................................... 50 Tulevaisuustyöpajat ja haastattelut ............................................................................. 53 TULOKSET .................................................................................................................. 57 Kyselyn tulokset ......................................................................................................... 57 Haastatteluiden ja tulevaisuustyöpajojen tulokset ...................................................... 67 Kansalaisten haastattelut ................................................................................. 67 Ensimmäisen vaiheen asiantuntijatyöpajat ...................................................... 74 Toisen vaiheen työpajat .................................................................................... 78 YHTEENVETO ............................................................................................................ 90 POHDINTA ................................................................................................................... 92 LÄHDELUETTELO .................................................................................................... 98 LIITTEET I–III JOHDANTO “We need a new economic paradigm that recognizes the parity between the three pillars of sustainable development. Social, economic and environmental well-being are indivisible. Together they define gross global happiness” ~ Ban Ki-moon (UNDPI 2012) Kesällä 2012 pidettiin Rio de Janeirossa YK:n kestävän kehityksen huippukokous, jossa useat maat totesivat, että ilmastonmuutokseen liittyvät uhkat pakottavat luomaan uudenlaisen paradigman taloudelle. Tällä tarkoitetaan sitä, että nykyinen talousjärjestelmä tulisi muotoilla uudelleen sellaiseksi, että hyvinvointia lähestyttäisiin kokonaisvaltaisesti ottamalla taloudellisen kehityksen ohella huomioon myös sosiaaliseen tasa-arvoon ja ympäristöön liittyvät teemat. Tähän uuteen talouden paradigmaan liittyy siten myös kritiikki, jota esitetään nykyisiä menestymisen mittareita kohtaan. Esimerkiksi pitkään menestyksen mittarina toiminutta bruttokansatuotetta kritisoidaan, sillä sen katsotaan ohjaavan poliittista päätöksentekoa kestämättömään suuntaan (esim. Van den Bergh 2009; Bleys 2012; Palumboa 2013). Hyvinvoinnin mittareihin liittyvää keskustelua käydään ahkerasti myös Suomessa (esim. Hoffrén ym. 2010; Valtioneuvoston kanslia 2011). Hyvinvoinnista puhutaan siis paljon, mutta usein jää epäselväksi mistä hyvinvointikeskustelussa tarkkaan ottaen on kyse. Kun YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon puhuu hyvinvoinnista, hän tarkoittanee hieman erilaisia asioita, kuin vaikkapa naisten lehtiin hyvinvointiin liittyviä artikkeleita kirjoittavat toimittajat. Hyvinvointi käsittää kaiken sen mitä on hyvä arkielämä, mutta laajuudessaan hyvinvoinnin käsite kuitenkin uhkaa menettää merkityksensä. Millaisista asioista suomalaisessa hyvinvointivaltiossa puhutaan, kun käydään keskustelua hyvinvoinnista ja sen edistämisestä? Kansalaisten hyvinvoinnin edistäminen on hyvinvointivaltion ensisijainen tehtävä. Hyvinvoinnista puhutaan kuitenkin myös monessa muussa merkityksessä kuin vain valtion harjoittaman politiikan tavoitteena. Tämä tutkielma pyrkii jäsentelemään hyvinvointiin liittyvää keskustelua Pohjois-Suomen näkökulmasta. 5 Pyrkimyksenä on siis eritellä mitä asioita alueellisessa kehitystyössä pyritään edistämään, kun puhutaan hyvinvoinnista. Lisäksi pohditaan vastaavatko tämän kehitystyön tavoitteet sitä käsitystä, joka eri toimijoilla on hyvinvoinnista. Nämä ovat aluekehitystyön kannalta olennaisia kysymyksiä. Aluepolitiikalla ja alueellisella kehittämistyöllä on selkeä suhde hyvinvointipolitiikkaan, sillä esimerkiksi Sahrmanin (1992: 1) mukaan aluepolitiikkaa ovat kaikki ne toimet, joita valtio tekee edistääkseen ja ylläpitääkseen Suomen eri alueiden hyvinvointia. Tärkein aluepolitiikan tehtävä on hänen mukaansa luoda edellytykset alueiden omaehtoiselle kehittymiselle sekä varmistaa, että kaikkien alueiden asukkaat ovat muihin kansalaisiin nähden tasaarvoisessa asemassa. Tasa-arvoa lisäämällä pyritäänkin edistämään hyvinvointia. Tutkimuskysymykset ja tutkielman tarkoitus Tämä tutkielma on osa Oulun yliopiston, Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliittojen yhteistä Oppiva Pohjois-Suomi -hanketta. Hankkeessa pyritään edistämään tutkimustiedon ja maakunnallisen aluekehitystyön keskinäistä vuorovaikutusta sekä tuottamaan ennakointitietoa Pohjois-Suomen kehityksestä. Tästä johtuen opinnäytetyössä keskitytään tarkastelemaan nimenomaan Kainuun ja PohjoisPohjanmaan asukkaiden, asiantuntijoiden ja päättäjien näkemyksiä hyvinvoinnista ja sen edistämisestä. Toimijoiden näkemyksiä hyvinvoinnin edistämisen keinoista voidaan hyödyntää osana maakunnallista suunnitelma- ja ohjelmatyötä. Jotta voidaan tuottaa visioita tulevaisuudesta, on tärkeää ymmärtää nykyhetken tilannetta, josta käsin nämä tulevaisuuden hyvinvointia edistävät alueelliset strategiat muotoillaan. Tätä tarkoitusta varten on syytä selkeyttää hyvinvoinnista käytävää keskustelua ja kartoittaa eri toimijoiden visioita siitä, miten hyvinvointia voidaan parhaiten edistää. Tutkimuskysymykset, joihin tässä työssä pyritään löytämään vastaus, ovat: 1. Miten kansalaiset, päätöksentekijät ja asiantuntijat Kainuussa ja PohjoisPohjanmaalla ymmärtävät hyvinvoinnin? 2. Miten hyvinvointia heidän mielestään tulisi edistää? 6 Ensimmäinen tutkimuskysymys kohdistuu hyvinvoinnin käsitteeseen ja siihen vastamaalla on mahdollista jäsentää toisinaan sekavalta vaikuttavaa hyvinvointipoliittista keskustelua. Kun ymmärretään mitä eri toimijat tarkoittavat puhuessaan hyvinvoinnista, on hyvinvointipoliittisten tavoitteiden muotoilu ja myös hyvinvointipoliittisten toimien onnistumisen arviointi helpompaa. Jälkimmäisellä tutkimuskysymyksellä haetaan vastausta siihen, millaista hyvinvointipolitiikkaa Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla tulisi toimijoiden mukaan harjoittaa. Näin saadaan käsitys siitä ovatko alueellisen kehittämisen taustaksi muotoillut visiot toimijoiden mielestä oikean suuntaisia. Tutkielmassa pyritään muodostamaan kokonaiskuva hyvinvoinnista käytävästä keskustelusta. Tätä tarkoitusta varten työssä käydään ensin läpi kirjallisuudessa esiintyviä hyvinvoinnin määritelmiä, minkä jälkeen siirrytään tarkastelemaan hyvinvoinnin edistämiseen tähtäävää politiikkaa. Hyvinvointi itsessään on varsin poliittinen käsite, koska sillä oikeutetaan erilaisia poliittisia toimenpiteitä. Tämä on syytä tiedostaa, vaikka käsillä olevassa tutkielmassa ei lähdetäkään syventymään tarkasti poliittisideologiseen keskusteluun. Valtion hyvinvointipolitiikka vaikuttaa alueilla tehtävään kehitystyöhön, vaikka maakunnalliset hyvinvointistrategiat muotoillaankin alueellisista lähtökohdista käsin. Tämän takia työssä tarkastellaan maakunnallisten hyvinvointistrategioiden ohella kansallisen hyvinvointipolitiikan kehitystä. Hyvinvointipoliittiset strategiat ja toimenpiteet perustuvat nykytilanteesta tehtäviin arviointeihin. Nämä arviot alueellisen hyvinvoinnin nykytilasta pohjautuvat hyvinvointimittauksista saatavaan tietoon, mistä johtuen tässä työssä esitellään lyhyesti myös muutamia käytössä olevia hyvinvointimittareita ja selvitetään mikä on Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan tilanne hyvinvointi-indikaattoreiden valossa. Hyvinvointiin liittyvän kirjallisuuden ja alueellisten hyvinvointistrategioiden lisäksi aineistona käytetään kainuulaisille ja pohjoispohjalaisille asiantuntijoille, päättäjille ja kansalaisyhteiskunnan edustajille lähetetyn hyvinvointikyselyn vastauksia, kansalaisille tehtyjä haastatteluja sekä tulevaisuustyöpajoja, joihin kutsuttiin edellä 7 mainittuihin ryhmiin kuuluvia ihmisiä. Näin pyritään selvittämään eri toimijoiden näkemyksiä hyvinvoinnista ja hyvinvointipolitiikasta. Tutkielman käsitteellinen viitekehys Tämän työn käsitteellinen viitekehys on esitetty kuvassa 1. Tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan hyvinvointipolitiikan toimijoiden ja kansalaisten näkemyksiä (jatkossa viitaan molempiin ryhmiin yhteisnimellä toimijat) hyvinvoinnista ja sen edistämisestä. Nämä näkemykset eivät muodostu tyhjiössä, vaan niihin vaikuttaa se yhteiskunnallinen konteksti, jossa toimijat elävät. Kuva 1. Tutkielman viitekehys. Tässä työssä hyvinvointipolitiikan toiminnan kehikon muodostaa suomalainen hyvinvointivaltio. Hyvinvointivaltio ymmärretään tässä yhteydessä Suomen valtiota edustavina instituutioina sekä maakuntien ja kunnallisten toimijoiden muodostamana kokonaisuutena. Kuvaan 1 on listattu esimerkkejä hyvinvointipolitiikan toimijoista, joita ovat siis edellä mainittujen lisäksi myös kolmannen sektorin toimijat, yritykset ja hyvinvointiin liittyvää tutkimusta tekevät tahot. Kaikkien valtion instituutioiden tai julkisen hallinnon viranomaisten tehtävä ei välttämättä ole suoranaisesti edistää 8 hyvinvointia, mutta ne ovat osa järjestelmää, joka tässä tutkielmassa ymmärretään hyvinvointivaltioksi. Kuntalaki (1995/365: 1 §) määrittää kuntien tehtäväksi hyvinvoinnin edistämisen kunnissa, mistä johtuen kunnallisilla hyvinvointipolitiikantoimijoilla on tärkeä rooli hyvinvoinnin edistämisessä. Maakunnat ovat kunnista muodostuvia hallinnollisia kokonaisuuksia, joilla on edellytykset toimia alueensa hyvinvointipolitiikkaa koordinoivina yksiköinä. Niiden tehtävänä on myös toimia kansallisesti alueensa kuntien edunvalvojana. Tässä tehtävässä ne voivat välittää tietoa valtion hallinnolta kuntatasolle ja päinvastoin. Maakunta on siis alueellinen kokonaisuus, jonka toiminnassa korostuu yhteistyö kansallisen ja kunnallisen tason toimijoiden kanssa. Enenevässä määrin maakuntaliitoille on tullut kansainvälisiä tehtäviä, mutta hyvinvointipolitiikka kohdistuu ennen muuta paikallisen mittakaavan asioihin ja kansalaisten arkielämään. Suomalaisen hyvinvointivaltion toiminta ei rajoitu vain sen fyysisten rajojen sisälle. Suomalainen hyvinvointivaltio toimii kansainvälisessä ympäristössä, jossa muun muassa ylikansalliset organisaatiot, monikansalliset yritykset ja kansainväliset yhteisöt vaikuttavat sen toimintaan. Tässä työssä siis tiedostetaan Suomen asema kansainvälisessä toimintaympäristössä. Hyvinvointivaltion eri instituutioiden ja globaalien toimijoiden välistä suhdetta ei silti lähdetä erittelemään tarkasti, vaan keskitytään nimenomaan suomalaiseen hyvinvointipolitiikan kontekstiin ja maakunnallisten toimijoiden asemaan hyvinvointipolitiikassa. Kuvassa 1 esitetyssä viitekehyksessä ilmenee toimijoiden välistä vuorovaikutusta, jota on kuvattu harmailla nuolilla. Ylemmällä tasolla tapahtuva hyvinvointivointipolitiikan toimijoiden välinen jatkuva kanssa käyminen välittyy yksilötasolla tavallisten ihmisten arkielämään hyvinvointipoliittisten toimenpiteiden kautta. Hyvinvoinnin mittaamisen kohteena olevat kansalaiset määrittelevät kuitenkin myös itse oman hyvinvointinsa. Tämä yksilötasolla tehtävä hyvinvoinnin määritelmä voi olla hyvinvointipoliittisten toimijoiden määritelmästä eroava. Kansalainen voi kokea hyvinvointipoliittisten toimenpiteiden vaikuttavan omaan hyvinvointiinsa myös negatiivisesti. Mikäli yksilötason hyvinvoinnin määritelmä ei kohtaa 9 hyvinvointipolitiikan toimijoiden mittaamaa hyvinvointia, voidaan mittaustuloksetkin asettaa kyseenalaisiksi. Tällöin esimerkiksi alueiden välisten hyvinvointierojen mittaukset ja niistä johdetut luokittelut siitä, mitkä ovat suomalaisittain kehitysalueita menettävät merkityksensä. Hyvinvointi-indikaattoreista käydään jatkuvaa keskustelua eikä ainakaan vielä ole olemassa täysin kiistatonta mittaristoa hyvinvoinnille (esim. Sauli & Simpura 2004; Sitglitz ym. 2008; Hoffrén ym. 2010). Nykyisin käytössä olevia indikaattoreita hyödynnetään paitsi paikallisen hyvinvointipolitiikan tukena myös kansallisen aluepolitiikan työkaluna. Mikäli mittaristoon tehdään muutoksia, voi sillä olla suuri merkitys aluekehityksen kannalta esimerkiksi valtion tekemien tulosiirtojen kautta. Eri tahojen ja aluetasojen välinen jatkuva vuorovaikutus tekeekin hyvinvointipolitiikasta maantieteellisesti mielenkiintoisen tutkimusaiheen. HYVINVOINNIN MÄÄRITELMIÄ Hyvinvointi käsitteenä on moniulotteinen ja suomenkieliselle termille on esimerkiksi englannin kielessä kaksi toisistaan erotettavaa merkitystä: welfare ja well-being. Ensimainittu voidaan ymmärtää hyvinvoinnin lisäksi myös sosiaaliavustuksina, kun taas sanakirjan ehdottaman suomennoksen (esim. MOT 2012) mukaan jälkimmäinen viittaa ennemminkin hyvään oloon ja tyytyväisyyteen. Kirjallisuudessa esiintyy usein myös jaottelu objektiiviseen ja subjektiiviseen hyvinvointiin (esim. Noponen 1971; Parfit, 1984; Scanlon 1993; Sumner 1996; Varelius 2004; Gasper 2005). Niemelä (2010b: 29) jäsentää hyvinvoinnin käsitteen aikaisempien hyvinvointitutkimuksien perusteella (mm. Sen 1993, Riihinen 2002) kuuteen erilaiseen toiminnan tasoon ja kolmeen toiminnan ulottuvuuteen, jotka auttavat hahmottamaan hyvinvoinnin eri kerrostumia (ks. taulukko 1). 10 Taulukko 1. Niemelän (2010b: 29) toimintateoreettisen hyvinvointikäsityksen mukainen jaottelu. Toiminnan taso Toiminnan ulottuvuus Hyvinvointi resurssien hallintana (”well-having”, welfare) Aineellinen (taloudellinen) Aineellinen turva ja varmuus Sosiaalinen (poliittinen) Sosiaalinen turva ja varmuus Tekeminen, työ, harrastus (eng. doing) Fyysinen työ tai harrastus Sosiaalinen työ tai harrastus Fyysinen itsensä toteutus Sosiaalinen itsensä toteutus Henkinen itsensä toteutus Olemassa oleminen Yhdessä oleminen Itsenäisenä oleminen Fyysisesti hyvä olo Hyvä olo ihmissuhteissa Hyvä olo itsenä Pääoma (eng. having) Hyvinvointi osallisuuden toteutumisena (eng. well-doing) Oleminen, luonto (eng. being) Hyvinvointi tarpeen tyydyttämisenä (eng. well-being) Henkinen (sivistyksellinen) Henkinen turva ja varmuus Henkinen psyykkinen työ tai harrastus Tämän tulkinnan mukaan hyvinvoinnista puhuttaessa voidaan tarkoittaa pääomaa, resurssien hallintaa eli kykyä pitää hallussaan ja hyödyntää erilaisia pääomia, aktiivista tekemistä, osallisuuden toteutumista, tarpeen tyydyttämistä tai olemista. Tässä Niemelän (2010b) toimintateoreettisessa jaottelussa toiminta ymmärretään laajaalaisesti. Ihmisen pelkkä olemassa oleminen ilman aktiivista tekemistä tulkitaan siis myös toiminnaksi. Hyvinvointiin liittyvät toiminnan ulottuvuudet, joiden avulla voidaan esimerkiksi tarkentaa millaisesta hyvinvoinnin pääomasta on kyse. Niemelän (2010b) mukaan nämä hyvinvoinnin ulottuvuudet on mahdollista jakaa aineelliseen, sosiaaliseen ja henkiseen. Aineelliseen ulottuvuuteen liittyvät fyysiset ja konkreettisesti olemassa olevat asiat. Sosiaalinen hyvinvoinnin ulottuvuus puolestaan syntyy ihmisten välisestä kanssakäymisestä, kun taas henkinen ulottuvuus rakentuu ihmisen tajunnan kautta. Niemelä (2010b: 20) siis tarkastelee hyvinvointia yksilötasosta käsin. Tätä hän perustelee sillä, että hyvinvointipolitiikalla pyritään tukemaan yksilötasolla tapahtuvaa toimintaa. Tällöin objektiivinen hyvinvointi samaistetaan lähinnä aineelliseen hyvinvointiin, ja esimerkiksi terveyttä voidaan Vaaraman ym. (2010: 11) mukaan mitata objektiivisilla indikaattoreilla, kuten sairastavuudella. Vastaavasti subjektiivisella hyvinvoinnilla 11 tarkoitetaan kokemuksellista hyvinvointia, joka samaistetaan ennemminkin henkiseen hyvinvoinnin ulottuvuuteen, vaikka näitäkään ei voida täysin pitää toistensa synonyymeinä (esim. Chen ym. 2012). Kokemukselliseen hyvinvointiin vaikuttaa usein olennaisesti henkisen ulottuvuuden ohella sosiaalinen ulottuvuus. Taulukossa 1 esitettyä toimintateoreettista hyvinvointikäsitystä tulee tarkastella kokonaisuutena, jossa eri osa-alueet ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessa (Niemelän 2010b: 29; Halleröd & Seldén 2012). Subjektiivisen kokemuksen hyvinvoinnista on todettu mukautuvan vallalla oleviin olosuhteisiin ja elämän tilanteeseen (Wunder 2012). Esimerkiksi liikuntaharrastus (fyysinen tekeminen) voi edesauttaa fyysistä hyvää oloa ja taloudellinen riippumattomuus (aineellinen varmuus) auttaa ihmistä tuntemaan olonsa itsenäiseksi. Hyvinvoinnista on kirjoitettu paljon ja sille on tehty monia erilaisia määritelmiä. Hyvinvoinnin määritelmään vaikuttaa yleensä tausta, josta käsin kirjoittaja aihetta lähestyy. Esimerkiksi taloustieteilijä saattaa lähestyä hyvinvointia taloudellisena ilmiönä. Psykologi puolestaan voisi nähdä hyvinvoinnin ensisijaisesti henkisenä ulottuvuutena, ja ajatella taloudellisen ulottuvuuden olevan vain väline, jolla edistetään varsinaista (eli henkistä) hyvinvointia. Vastaavasti maantieteilijälle luontevin tapa voisi olla tutkia alueiden välisiä hyvinvointieroja useiden eri hyvinvointi-indikaattoreiden valossa. Tässä työssä Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun hyvinvointipoliittisia tavoitteita halutaan kuitenkin tarkastella syvällisemmin kuin pelkkien indikaattoreiden valossa. Tästä johtuen on perusteltua hyödyntää hyvinvoinnin käsitteen määrittelyssä monitieteistä asetelmaa. Seuraavaksi hyvinvointikirjallisuudessa esitettyjä erilaisia hyvinvoinnin määritelmiä tulkitaankin Niemelän (2010b) esittämien toiminnan ulottuvuuksien kautta. Hyvinvointi aineellisena toiminnan ulottuvuutena Aineellisesta hyvinvoinnista puhuttaessa tarkoitetaan usein elinoloja ja toimeentuloa, joita määrittävät pääasiassa palkkatyöstä saatavat tulot (Vaarama ym. 2010: 12). Easterlinen (1995) mukaan maiden välisissä vertailuissa, korkean tulotason maiden asukkaat ovat keskimäärin onnellisempia kuin alemman tulotason maissa asuvat. Aineellinen pääoma eli vauraus siis vaikuttaa hänen mukaansa myös muihin aineellisen 12 toiminnan ulottuvuuksiin, koska se luo turvallisuuden tunnetta ja fyysiset mahdollisuudet itsensä toteuttamiselle ja fyysiselle hyvälle ololle. Easterlinen (1995) mukaan aineellinen hyvinvointi edistää lisäksi hyvinvoinnin sosiaalisia ja henkisiä ulottuvuuksia. Myös Headyn ym. (2008) mukaan yksilön tyytyväisyys omaan elintasoonsa on tärkeä hyvinvoinnin osatekijä, mistä johtuen varallisuudella on merkittävä vaikutus hyvinvointiin. Edellä esitetyissä Easterlinen (1995) ja Headyn ym. (2008) pohdinnoissa onnellisuutta ja tyytyväisyyttä omaan elintasoon on käytetty synonyymeinä hyvinvoinnille. Tällöin elintasosta puhuttaessa on kyse hyvinvoinnin aineellisesta ulottuvuudesta, jota voidaan mitata tuloilla, käytössä olevalla pääomalla ja kulutuksella. Tyytyväisyys ja onnellisuus siis syntyvät heidän tulkintansa mukaan välillisesti elintason kautta. Gasperin (2005: 187–188) mukaan hyvinvointi voidaan määritellä vaurauden lisäksi mielihyväksi (tai tyytyväisyydeksi), preferenssien toteutumiseksi tai valinnanvapaudeksi. Preferenssien toteutumisella tarkoitetaan sitä, että yksilön parhaaksi arvottama vaihtoehto toteutuu. Yksilön preferenssi voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ihminen arvostaa vapaa-ajallaan perheensä kanssa olemista enemmän kuin sitä, että saa työstään suurta palkkaa, jolla voi ostaa vaikkapa auton. Tällöin yksilön hyvinvointi kasvaisi, jos hänelle annetaan palkan korotuksen sijaan useampia vapaapäiviä. Hyvinvoinnin ymmärtäminen valinnanvapauksina ei puolestaan vaadi preferenssien täyttymistä, vaan riittää, että yksilöllä on mahdollisuus toteuttaa omia preferenssejään eli esimerkiksi on mahdollisuus halutessaan tehdä töitä. Taloustieteellisessä tutkimuksessa hyödynnetään hyvinvoinnista puhuttaessa Gasperin (2005: 188) mukaan aktiivisimmin vaurauden käsitettä, preferenssinäkökulmaa ja valinnanvapautta, kun taas poliitikot ja muut toimijat samaistavat hyvinvoinnin useammin tyytyväisyyteen. Taloustieteessä käytetyn aineellisen hyvinvoinnin käsitteellä on paljon yhtymäkohtia utiliteetin eli hyödyn käsitteen kanssa. Riihisen (1983: 66) mukaan taloustieteiden piirissä hyvinvointi onkin ymmärretty ensisijaisesti hyötynä, jota yksilön oletetaan maksivoivan. Hän kuitenkin kritisoi tätä taloustieteissä omaksuttua hyvinvointinäkemystä. Hän näkee taloustieteiden hyvinvoinnin olevan tautologia, jossa sekä hyöty että preferenssit ovat heikosti 13 määriteltyjä ilmaisuja, jotka kuitenkin ovat merkittävästi vaikuttaneet siihen miten hyvinvointi ymmärretään. Hyvinvoinnin aineellisesta ulottuvuudesta puhuttaessa korostuu usein myös työn merkitys hyvinvoinnille. Erityisen tärkeänä hyvinvoinnin kannalta pidetään varallisuutta tuottavaa työtä. Esimerkiksi Ylen A-studio: Talk -ohjelmassa vuoden 2012 lopussa esiintynyt elinkeinoministeri Jan Vapaavuori esitti oman määritelmänsä sille miten hyvinvointia luodaan. Hänen mukaansa ”-- hyvinvointi kuitenkin syntyy työn määrästä kerrottuna työn tuottavuudella --” (Vapaavuori 2012: 28:03–28:05). Tässä yhteydessä työ on kuitenkin lähinnä keino tuottaa yhteiskunnan taloudellista hyvinvointia, jonka Vapaavuori näyttää ymmärtävän Niemelän (2010b) termein pääasiassa pääomana. On kuitenkin syytä huomioida, että työ nähdään yleensä hyvinvoinnin kannalta välineellisenä asiana eikä Vapaavuori edellä esitetyssä kommentissaan määrittele, mitä hyvinvointi itsessään on. Osana aineellisen hyvinvoinnin ulottuvuutta fyysinen hyvä olo voidaan samaistaa terveyteen ja hyvään kuntoon, joiden edellytyksenä on muun muassa ruumiillisten perustarpeiden tyydyttäminen kuten riittävä ravinnon ja unensaanti. Perttilän ym. (2004) mukaan hyvinvointi on yläkäsite, jonka alle terveys kuluu. Aineelliseen hyvinvoinnin ulottuvuuteen liittyy myös meitä ympäröivä luonto sekä rakennettu, fyysinen yhteiskunta. Sairisen (2010: 321) mukaan ympäristön laadulla on ratkaiseva merkitys ihmisten hyvinvoinnille, koska puhdas ilma, vesi ja ravinto ovat terveyden perusta siinä missä luonnon ympäristö edistää ihmisten viihtyisyyttä. Näin ollen ympäristöllä on työn tapaan välineellinen vaikutus hyvinvointiin. Viihtyvyyteen voi vaikuttaa myös hyvin suunniteltu ja rakennettu asuinpaikka. Ympäristön hyvinvoinnin ja kestävyyden nouseminen hyvinvointiteemaksi liittyy suuremmin myös kestävän kehitykseen tematiikkaan, joka on korostunut kansainvälisesti käydyn ilmastonmuutoskeskustelun yhteydessä. Aineellisessa hyvinvoinnissa on siis kyse vähintäänkin kolmesta erillisestä teemasta (taloudesta, terveydestä ja ympäristöstä). 14 Hyvinvointi sosiaalisen toiminnan ulottuvuutena Shapiron ja Keyesin (2008: 331, myös Keyes 1998) mukaan hyvinvoinnin sosiaalinen ulottuvuus voidaan tiivistää tarkoittamaan mukautumista sosiaaliseen ympäristöön eli siitä miten tyytyväinen yksilö kokee olevansa ihmissuhteisiinsa ja omaan rooliinsa yhteiskunnassa sekä sosiaalisten suhteiden määrään ja laatuun. Näin ollen sosiaalinen turva ja varmuus voidaan esimerkiksi ymmärtää yksilön ihmissuhteiden laatuna ja määränä. Tällöin mitä enemmän ihmisellä ympärillään luotettavia ihmisiä sitä paremmin hän voi. Sosiaalinen itsensä toteuttaminen puolestaan tapahtuu oman yhteiskunnallisen roolin kautta ja esimerkiksi itsensä tärkeäksi kokeminen perheen tai työyhteisön jäsenenä tukee hyvinvoinnin sosiaalista ulottuvuutta. Kun sosiaalinen pääoma ymmärretään osallisuutena yhteisön toimintaan ja yleisenä luottamuksena muita ihmisiä kohtaan, Nummelan ym. (2008) mukaan korkea sosiaalinen pääoma yhdessä korkean aineellisen vaurauden kanssa vähentää terveydellisten ongelmien todennäköisyyttä. Myös taloudellinen pääoma voi heijastua yksilön asemaan yhteiskunnassa ja sitä kautta sosiaalisiin suhteisiin. Sosiaalisella ja aineellisella pääomalla on myös yhteiskunnallisesti merkitystä, sillä vakaan hallinnon ja sosiaalisen ympäristön nähdään tukevan yhteiskunnan menestystä (Niemelä 2010b: 32). Näin ollen voidaan todeta hyvinvoinnin aineellisen ja sosiaalisen ulottuvuuden välillä olevan yhteys. Hyvinvointi henkisenä toiminnan ulottuvuutena Kirjallisuudessa esitettyjen näkemysten mukaan hyvinvointi, onnellisuus, hyöty ja tyytyväisyys elämään/elämänlaatuun ovat toisiinsa liittyviä käsitteitä, mutta ne eivät kuitenkaan ole samoja asioita (ks. Raibley 2012). Jos hyvinvointi esimerkiksi käsitetään tiettyjen arvojen saavuttamiseen tähtäämisenä tai menestykseen tarvittavien kykyjen omaamisena (Gasper 2005: 188), ihmisten kokema onnellisuus tukee hyvinvointia, sillä se vahvistaa halukkuutta onnistua elämässä (Raibley: 2012). Selkeää suhdetta edellä mainittujen käsitteiden välille on kuitenkin vaikea rakentaa, koska mitään niistä ei voida yksiselitteisesti määritellä (Varelius 2004: 75). 15 Edellä todettiin, että aineellinen hyvinvointi tukee henkistä hyvinvointia. Useiden tutkimusten mukaan koettu hyvinvointi ei kuitenkaan enää tietyn tason jälkeen kasva elintason noustessa (esim. Easterlin 1995, Gasper 2005: 180; Moisio ym. 2008: 16). Esimerkiksi eurooppalaisten elämänlaatua selvittäneessä kyselytutkimuksessa todettiin, että kahdentoista rikkaimman EU:n jäsenvaltion kohdalla nouseva elintaso ei enää paranna koettua elämänlaatua (Fahey ym. 2005: 58). Tätä ilmiötä voidaan kutsua Easterlinen paradoksiksi. Kun yhteiskunta saavuttaa tietyn elintason, yksilöiden omat odotukset (ja toiveet pärjätä niin sanotusti naapuria paremmin) vaikuttavat koettuun hyvinvointiin enemmän kuin käytettävissä olevat reaalitulot. (mm. Easterlin 1995; Vaarama ym. 2010; Guven & Sørensen 2012; Liu & Shang 2012). Toisin sanoen ihmiset suhteuttavat oman elintasonsa heitä ympäröivää yhteiskuntaan. Itsensä toteuttamisen ajatellaan olevan eräs hyvinvoinnin osatekijä (Gasper 2005; Moisio ym. 2008). Niemelän (2010b: 29) mukaan itsensä toteuttaminen tarkoittaa sitä, että ihminen tekee asioita, joihin ”hänellä on taipumusta ja mistä hän saa tyydytystä ja mielekkyyttä elämäänsä” sekä ”kokee itsensä tarpeelliseksi”. Itsensä toteuttamiseen liittyvät läheisesti yksilölliset kehitysmahdollisuudet ja niiden ymmärtäminen sekä ihmisen itselleen asettamat tavoitteet. Jotkut tutkijat puhuvat tässä yhteydessä henkisestä hyvinvoinnista (esim. Niemelä 2010b). Yksilön elämälleen asettamien tavoitteiden on todettu vaikuttavan kokemukseen omasta hyvinvoinnista (Visser & Bozzebon 2013). Etenkin sisäisten, esimerkiksi itsetuntoon ja terveyteen liittyvien, tavoitteiden on todettu voimistavan koettua hyvinvointia enemmän kuin ulkoisiin asioihin kuten taloudelliseen menestymiseen liittyvien tavoitteiden (Kasser & Ryan 1993, 1996). Tässä yhteydessä on syytä huomata, että niin sanottujen ulkoisten asioiden tavoittelu voi toimia keinona saavuttaa edellä mainittuja sisäisiä tavoitteita. Asetettujen tavoitteiden toteutuminen ei kuitenkaan aina ole välttämätöntä hyvinvoinnin kannalta etenkään silloin, kun puhutaan hyvinvoinnista resurssien hallintana, jolloin se voidaan samaistaa henkiseen turvallisuuden tunteeseen (ks. taulukko 1). Granfeltin (2002: 141) mukaan yksilöllisten kehitysmahdollisuuksien sisäistämiseen perustuva henkinen turvallisuus tarkoittaa enemminkin epävarmuuden kanssa elämään oppimista kuin sitä, että ihmiset välttämättä toteuttavat unelmiaan. 16 INDIKAATTORIT HYVINVOINTIPOLITIIKAN TUKENA Hyvinvointipolitiikan tueksi on nykyään tarjolla erilaisia mittareita (ks. liite 1), joiden tarkoituksena on helpottaa hyvinvoinnin edistämiseksi tehtyjen toimien arviointia sekä mahdollistaa maiden välinen vertailu. Seuraavaksi esitellään maiden väliseen hyvinvointi-vertailuun ja kehitykseen yleisimmin käytettyjä mittareita, jotka ovat BKT, ISEW, GPI ja HDI. Lisäksi esitellään tulojen jakautumisesta kertova Gini-kerroin. Näiden mittareiden huomioiminen on tärkeää, koska niitä voidaan käyttää hyvinvointipoliittisten tavoitteiden asettelun apuna ja ne auttavat päätöksentekijöitä seuraamaan saavutettua kehitystä. Tämän työn puitteissa ei kuitenkaan ole tarpeen perehtyä erityisen syvällisesti maakohtaisista mittareista käytyyn keskusteluun. Hyvinvoinnin mittareista kiinnostuneita lukijoita kehotetaan tutustumaan aiempiin selvityksiin (esim. Stiglitz ym. 2009; Hoffrén 2010). BKT mittaa maassa tuotettujen hyödykkeiden ja palveluiden kokonaisarvoa (tarkempaa määritelmää varten ks. Tilastokeskus 2013). Bruttokansantuotteella (BKT) voidaan mitata maiden taloudellista menestymistä. Koska taloudellisen vaurauden on nähty edistävän hyvinvointia, ovat poliittiset päättäjät ottaneet tavoitteekseen edistää talouskasvua (esim. Hoffrén 2010; Bleys 2012: 355). Hoffrénin (2010: 12) Sitralle tekemän hyvinvointi-indikaattorien esiselvityksen mukaan BKT ei kuitenkaan ole koskaan edes ollut varsinainen hyvinvoinnin mittari. BKT:n laskemista varten on kehitetty erilaisia menetelmiä, joilla on pyritty tekemään siitä mahdollisimman realistinen kotimaisen kokonaistuotannon mittari. Erityisesti 1980- ja 1990-luvuilla bruttokansantuotteen puutteita pyrittiin korjaamaan siten, että se ottaisi huomioon tuotannon ympäristölle aiheuttamat haitat. Tämän seurauksena syntyi vihreä BKT, jossa kokonaistuotannosta vähennetään arvioitujen ympäristöhaittojen kustannukset (Tilastokeskus 2008). Varsinkin Euroopassa monipuolisempien hyvinvoinnin mittareiden kehittäminen on nähty tärkeänä, jotta poliittisilla päätöksentekijöillä oli käytössään arviointityökalu, joka helpottaa asetettujen tavoitteiden toteutumisen seurantaa (esim. Sauli & Simpura 2004; Valtioneuvoston kanslia 2011). 17 Gini-kerroin mittaa missä määrin alueella asuvien kansalaisten tulot tai kotitalouksien kulutus eroavat täysin tasaisesta jakautumisesta. Gini-kerroin saa arvo nollasta yhteen, mutta se esitetään usein myös sadalla kerrottuna. Silloin kun Gini-kerroin on lähellä nollaa tulojen tai kulutuksen jakautuminen alueella asuvien kesken on täysin tasaista. Mitä suurempi Gini-kertoimen saama arvo on, sitä epätasaisemmin tulot tai kulutus ovat jakautuneet alueellisesti (The World Bank Group 2013). Toisin sanoen Gini-kerroin siis mittaa alueellista tasa-arvoa taloudellisen hyvinvoinnin näkökulmasta katsottuna. ISEW on kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksi, joka pyrkii laskemaan rahallisen arvon kuluttajien hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä. ISEW perustuu yksityiseen kulutukseen, jota pyritään korjaamaan huomioimalla hyvinvoinnin kannalta kielteiset tekijät kuten tuotannon ympäristöön ja ihmisiin kohdistuvat ulkoisvaikutukset sekä myönteiset tekijät. Hyvinvointiin negatiivisesti vaikuttavina tekijöinä ISEW huomioi tuloerot, rikollisuuden ja ympäristöhaittojen aiheuttamat kustannukset sekä vapaa-ajan menetykset. Positiivisina tekijöinä ISEW puolestaan huomioi palveluiden ja hyödykkeiden tuotannon, infrastruktuurin sekä vapaaehtois- ja kotitöiden hyödyt (Talberth ym. 2007: 1). GPI eli aidon kehityksen indikaattori kuvaa pitkälti samoja asioita, kuin ISEW, mutta hieman erilaisilla painotuksilla (Tilastokeskus 2011). HDI eli inhimillisen kehityksen indeksi eroaa edellä esitellyistä siinä, että se huomoi vahvemmin koulutuksen vaikutuksen ja painottaa kansanterveyteen liittyviä muuttujia enemmän kuin GPI. Lisäksi HDI:n indikaattoreissa on myös sukupuolten välistä tasa-arvoa mittaavia tekijöitä. (UNDP 2013). Tiivistetysti voisi sanoa ISEW:in, GPI:n ja HDI:n kuvaavan yhteiskunnan kykyä tarjota kansalaisille mahdollisuudet hyvään elämään. Johtuen hyvinvointi-käsitteen moniulotteisuudesta on yleispätevän mittarin kehittäminen erittäin vaikeaa. Ranskan presidentti Sarkozy asetti vuonna 2008 niin kutsun Stiglizin komitean pohtimaan hyvinvoinnin mittareita (Hoffrén ym. 2010; Bleys 2012: 356). Komitea (Stiglitz ym. 2009: 27–28) toteaa raportissaan yhteiskunnan olevan niin monimutkainen kokonaisuus, että yhtä ainutta oikeaa mittaria on mahdotonta löytää. Hyvinvointimittarin sijaan Stiglitzin komitean pyrkimyksenä on tuoda esiin tärkeitä hyvinvoinnin osatekijöitä, joita on mahdollista mitata kvantitatiivisin menetelmin. 18 Komitean esityksen mukaan kansantalouden ohella mitattavia hyvinvoinnin osatekijöitä ovat kotitalouksien varallisuus, elämänlaatu sekä kestävyys. Aineellisen hyvinvoinnin mittaamisen voidaan katsoa olevan mahdollista, kun käytössä on esimerkiksi riittävän kattava aineisto ja hyvinvointi määritellään objektiiviseksi ilmiöksi. Subjektiivistakin hyvinvointia on pyritty selvittämään tilastollisin menetelmin kyselyllä kerätyn aineiston perusteella (esim. McDowell 2010), mutta elämänlaadun mittaaminen on kuitenkin osoittautunut haastavaksi (ks. Gasper 2005). Suurin osa käytössä olevista hyvinvoinnin mittareista keskittyy lähinnä kansallisiin tarkasteluihin ja kansainväliseen vertailtavuuteen, alueellisten hyvinvointierojen mittaamisen jäädessä vähemmälle huomiolle. Alueellisia hyvinvointieroja on Suomessa tutkittu jonkin verran (esim. Siirilä ym. 1988; Heikkilä ym. 2002). Siirilän ym. (1988: 8) mukaan työllisyys ja asuminen ovat hyvinvointimuuttujia, joita on käytetty perinteisesti alueellisen kehittyneisyyden mittaamiseen. Siirilä ym. (1988) kritisoivat sitä, että alueellista kehittyneisyyttä tarkasteltaessa ei ole selkeästi eroteltu tavoitteita ja keinoja. Hänen mukaansa aluerakenteesta on löydettävissä piirteitä, jotka tuottavat välillisesti hyvinvointia. Näitä keinoja, eli pääasiassa kaupungistumista ja teollistumista, on hänen mukaansa pidetty itseisarvoisina tavoitteina. Siirilä ym. (1988: 14) katsovat, että alueiden kehittyneisyyttä voidaan mitata asukkaiden hyvinvoinnista kertovilla kriteereillä. Siirilän ym. (1988: 23) mukaan ”hyvinvointi -- toteutuu viime kädessä yksilötasolla. Siksi sitä on pyrittävä mittaamaan mahdollisimman suoraan asukkaiden tarpeentyydytyksestä kertovin muuttujin”. Siirilä ym. (1988: 25) jaottelee hyvinvointiindeksit neljään luokkaan, jotka ovat työttömyys, köyhyys, kurjistuminen ja turvattomuus. Työttömyyttä kuvaava muuttuja on työttömien osuus työvoimasta. Köyhyyttä kuvaavia muuttujia ovat pienituloisten, enintään alemman keskiasteen koulutuksen saaneiden ja erittäin puutteellisesti varustetuissa asunnoissa asuvien osuus alueen väestöstä. Kurjistumista kuvataan ahtaasti asuvien ja työkyvyttömien keskimääräisellä osuudella. Turvattomuutta kuvaavana muuttujana käytetään henkeen ja terveyteen kohdistuneita rikoksia 1000 asukasta kohti. Edellä mainittujen muuttujien valossa Siirilän ym. (1988) tarkastelujen mukaan Itä- ja Pohjois-Suomessa työttömyys 19 ja kurjistuminen olivat muuta Suomea suurempaa. Kainulainen ym. (2001) ovat tutkineet alueellisia hyvinvointieroja kuntatasolla. Näissä kuntatason tarkasteluissa muuttujiksi on valittu sekä kunnan rakennetta että yksilöiden hyvinvointia kuvaavia indikaattoreita. Kunnan rakenteeseen vaikuttaviksi tekijöiksi Kainulainen ym. (2001: 30–31) ovat valinneet taloutta, elinkeinoja, väestöä ja kaupunkimaisuutta kuvaavat muuttujat, kun taas yksilön hyvinvointiin he liittävät työllisyyttä, toimeentuloa, koulutusta, asumista, terveyttä, rikollisuutta sekä muita sosiaalisia ongelmia kuvaavia tekijöitä. Sekä Siirilän ym. (1988) että Kainulaisen ym. (2001) käyttämät hyvinvointiindeksit kuvaavat Giddensin (2006) määritelmän mukaan pääsääntöisesti vanhanaikaista ajattelutapaa hyvinvoinnista. Hyvinvointimittarin vaihtoehtona tai tukena voidaan pitää erilaisia barometrejä, joilla hankintaan tietoa jostain tietystä hyvinvoinnin teemasta (Niemelä 2010b: 36). Tällöin hyvinvoinnin osatekijöitä voidaan tarkastella laaja-alaisesti, joskin useiden erillisten muuttujien tulkinta kokonaisuutena ja vertailu muihin alueisiin voi olla haastavaa. Saulin ja Simpuran (2004: 2) mukaan Suomessa tuotetaan sekä tiettyihin teemoihin keskittyviä indikaattorikokonaisuuksia (esimerkiksi terveyteen, työllisyyteen, kestävään kehitykseen indikaattorijärjestelmiä, jne.) että yleisluontoisemmin jotka palvelevat esimerkiksi hyvinvointia kuvaavia kuntien alueiden tai käyttötarkoituksia. Esimerkkinä tällaisesta indikaattorijärjestelmästä on sähköinen hyvinvointikertomus (ks. THL 2013a). Suomessa kunnat voivat hyödyntää omassa hyvinvointipoliittisessa paikallisen työssään suunnittelun, hyvinvointikertomukseen näitä arvioinnin kootun ja hyvinvointikertomuksia, raportoinnin tilastotiedon avulla jotka apuvälineinä. voidaan toimivat Sähköiseen esittää kunnan viimeaikainen kehitys valittujen indikaattorien valossa. Hyvinvointikertomuksissa hyvinvointi määritellään kuitenkin yläkäsitteenä, johon ”terveys sisältyy tai jossa terveys ymmärretään hyvinvoinnin tilana” (Perttilä ym. 2004: 18). Hyvinvointikertomukseen onkin mahdollista sisällyttää kattavammin tietoa hyvinvoinnin eri osa-alueista, kuten työllisyydestä. THL ylläpitää muun muassa SOTKA-tietokantaa (THL 2013c), josta löytyy useita erilaisia tilastotietoja. THL:n kehittämän alueellisen hyvinvoinnin seurannan avuksi kehitetyn hyvinvointi-kompassin 20 sisältämät hyvinvointi-indikaattorit on jaettu viiteen eri luokkaan (THL 2013b): elinolot, sekä 5) 2) hyvinvoinnin jakautuminen, 3) koettu hyvinvointi ja osallisuus, 4) 1) elintavat terveydentila. Edellä mainittuihin osatekijöihin jaettuna kuntien päättäjien on jo mahdollista muodostaa kohtuullisen kattava kuva kuntalaisten hyvinvoinnista. TUTKIMUSALUEEN ESITTELY Kainuu ja Pohjois-Pohjanmaa hyvinvointi indikaattoreiden valossa Taulukossa 2 Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointia kuvaavat indikaattorit on esitetty suhteessa koko Suomen tilanteeseen. Taulukossa 2 aineellista hyvinvointia kuvataan työhön ja toimeentuloon, fyysiseen terveyteen, toimintakykyyn ja asuinoloihin liittyvillä indikaattoreilla. Sosiaalista hyvinvointia kuvaavat sosiaalisista suhteista, osallisuudesta, ikärakenteesta ja väestönmuutoksesta kertovat indikaattorit. Henkisen terveyttä, koettua hyvinvointia ja koulutusta kuvaavat indikaattorit kertovat puolestaan hyvinvoinnin henkisestä ulottuvuudesta. Kokonaiskuvan saamiseksi tarkastellaan myös hyvinvoinnin alueellista jakautumista tutkimusalueena olevien maakuntien sisällä. Nämä maakuntien sisäiset erot on syytä tiedostaa, sillä niillä voi olla merkitystä aluelähtöiseen hyvinvointipolitiikan tavoitteenasetteluun. Aineellista, sosiaalista ja henkistä hyvinvointia kuvaamaan valittujen indikaattoreiden valinnassa on hyödynnetty Siirilän ym. (1988) ja Kainulaisen ym. (2001) käyttämiä hyvinvointi-indeksejä sekä Kainuun maakuntayhtymän hyvinvointikertomuksen (2011) luonnoksen ja Haukiputaan hyvinvointikertomuksen (2010) indikaattorivalintoja. Pohjois-Pohjanmaalle ei ole tehty maakuntatasolla omaa hyvinvointikertomusta, vaan hyvinvointikertomusten laatiminen on kuntien vastuulla. Jokainen kunta laati kertomuksen omista lähtökohdistaan ja siksi valitut indikaattorit vaihtelevat jonkin verran kunnittain. Haukiputaan hyvinvointikertomus (2010) on Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin Terveempi Pohjois-Suomi -hankkeen sovellettu pilottikertomus (Terveempi Pohjois-Suomi 2013). Kuten edellä on todettu, hyvinvointi on laaja-alainen ja moniulotteinen ilmiö, jonka kuvaaminen vain yhdellä indikaattorilla 21 tai mittarilla on mahdotonta. Valittuihin indikaattoreihin on siis syytä suhtautua varauksella ja muistaa, että ne eivät kerro koko totuutta. Taulukko 2. Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Suomen hyvinvointia kuvaavat luvut (THL 2013c). Aineellista hyvinvoinnin ulottuvuutta kuvaavia indikaattoreita Työ ja toimeentulo PohjoisPohjanmaa Gini-kerroin (100 kerrottuna), käytettävissä olevat tulot (1995 ja 2010) 19,6 26,2 19,0 24,5 22,2 28,2 Kunnan yleinen pienituloisuusaste (1995 ja 2010) 7,5 16,9 Työlliset, % väestöstä (1990 ja 2011) 42,4 40,5 40,6 37,9 46,7 43,6 Työttömät, % työvoimasta (1991 ja 2011) 10,3 11,0 13,2 12,5 Nuorisotyöttömät, % 18-24-vuotiaasta työvoimasta (1991 ja 2011) 20,2 16,7 25,4 16,0 15,8 11,9 Toimintakyky PohjoisPohjanmaa Työkyvyttömyyseläkettä saavat, % 16-64-vuotiaista (1996 ja 2011) Mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden vuoksi työkyvyttömyyseläkettä saavat, % 16-64-vuotiaista (1996 ja 2011) Tuki- ja liikuntaelinten- sekä sidekudosten sairauksien vuoksi työkyvyttömyyseläkettä saavat, % 16-64-vuotiaista (1996 ja 2011) Verenkiertoelinten sairauksien vuoksi työkyvyttömyyseläkettä saavat, % 16-64-vuotiaista (1996 ja 2011) Fyysinen terveys Kokee terveydentilansa keskinkertaiseksi tai huonoksi, % 8.- ja 9. luokan oppilaista (2003 ja 2011) THL:n sairastavuusindeksi, ikävakioitu (2009) Tupakoi päivittäin, % 8.- ja 9.-luokan oppilaista (2003 ja 2011) Kainuu 7,7 17,7 Kainuu Koko maa 7,9 8,6 14,9 9,4 Koko maa 9,9 8,8 11,9 11 8,7 7,3 3,6 4,1 3,9 4,6 2,9 3,3 2,7 2,2 3,8 2,9 2,6 1,8 1,3 0,5 1,5 0,8 1,0 0,4 PohjoisPohjanmaa Kainuu 17,8 15,9 19,1 - 119,9 - Koko maa 17,1 18,2 16,4 113,3 - 100 20,8 16,8 22,2 15,5 20,8 Tosi humalassa vähintään kerran kuukaudessa, % 8.- ja 9.-luokan oppilaista 18,6 (2003 ja 2011) 12,9 20,3 15,8 19,5 15,5 Ylipaino, % 8. ja 9. luokan oppilaista (2003 ja 2011) 14,4 14,8 17,1 13,2 15,4 12,7 15 Harrastaa hengästyttävää liikuntaa vapaa-ajalla korkeintaan 1 h viikossa, % 40,4 32,3 42,3 36,5 40,6 34 8.- ja 9.-luokan oppilaista (2003 ja 2011) Sepelvaltimotautitapahtumat ikävälillä 35 - 79 vuotta / 100 000 593 721 446 vastaavanikäistä (2009) Menetetyt elinvuodet (PYLL) ikävälillä 0-80 vuotta / 100 000 asukasta 8991 7372 10478 8954 8955 7599 (2000 ja 2009) Asuinolot PohjoisPohjanmaa 1,8 0,2 Asunnottomat yksinäiset / 1000 asukasta (1990 ja 2011) Ahtaasti asuvat lapsiasuntokunnat, % kaikista lapsiasuntokunnista (1990 ja 44,7 2011) Ahtaasti asuvat asuntokunnat, % kaikista asuntokunnista (1990 ja 2011) 21,8 Kainuu 1,6 0 Koko maa 3,1 1,4 30,8 47,7 29,3 42,5 29,3 9,6 22,7 7,6 18,4 8,9 22 Sosiaalista hyvinvoinnin ulottuvuutta kuvaavia indikaattoreita PohjoisPohjanmaa Kainuu 12,4 8,8 13,5 9,9 Sosiaaliset suhteet Ei yhtään läheistä ystävää, % 8.- ja 9.-luokan oppilaista (2003 ja 2011) Koulukiusattuna vähintään kerran viikossa, % 8. ja 9. luokkalaisista (2003 6,5 ja 2011) Asuinalueensa turvallisuuteen tyytyväisten osuus (%) (2009) - Osallisuus - Äänestysaktiivisuus kuntavaaleissa, % (1992 ja 2012) Ikärakenne Vuonna Huoltosuhde, demografinen 0-6-vuotiaat, % väestöstä 7-15 -vuotiaat, % väestöstä 16-24 -vuotiaat, % väestöstä 25-64 -vuotiaat, % väestöstä 65-74 -vuotiaat, % väestöstä 75-84 -vuotiaat, % väestöstä (2040 ennuste: 75 vuotta täyttäneet) 85 vuotta täyttäneet, % väestöstä 6,9 6,6 7,8 6,8 7,6 93 - 92 - 94 PohjoisPohjanmaa Instituutioihin luottavien osuus (%) (2010) 71,4 Pohjois-Pohjanmaa Koko maa 12,1 9,1 - Koko maa Kainuu - 58 - 62 56,9 67,1 54,5 70,9 Kainuu 58,2 Koko maa 1990 2011 2040 1990 2011 2040 1990 2011 2040 53,6 10,8 14,5 12,4 51,1 6,7 55,5 10,1 11,7 12,1 50,9 8,3 8,9 11,4 11,1 44,8 9,3 49,4 9,0 13,2 11,9 53,7 7,6 57,6 6,7 9,2 10,1 52,1 11,4 6,7 8,9 9,1 43,6 11,1 48,7 8,8 11,8 11,6 54,3 7,8 52,9 7,8 9,8 11,1 53,2 9,9 7,1 9,4 9,9 47,4 10,3 3,6 5,1 14,6 3,8 7,9 20,6 4,6 6 15,8 0,7 1,8 - 0,8 2,5 - 1,0 2,2 - Väestönmuutokset Nettomuutto / 1000 asukasta (1990 ja 2011) PohjoisPohjanmaa Kainuu -0,3 0,9 -3,0 -5,6 Koko maa 1,4 3,1 Henkistä hyvinvoinnin ulottuvuutta kuvaavia indikaattoreita Henkinen terveys PohjoisPohjanmaa Itsemurhien vuoksi menetetyt elinvuodet (PYLL) ikävälillä 0-80 vuotta 956 /100 000 asukasta (2000 ja 2009) Keskivaikea tai vaikea masentuneisuus, % 8.- 9.-luokan oppilaista (2003 ja 11,2 2011) Koettu hyvinvointi Elämänlaatunsa keskimäärin hyväksi tuntevien osuus (%) (2009) Koulutus Koulutustasomittain (1990 ja 2011) Koulutuksen ulkopuolelle jääneet 17-24-vuotiaat, % vastaavanikäisestä väestöstä (1995 ja 2010) Kainuu 692 1347 934 12 Koko maa 779 631 11,9 14,4 11,5 12,8 PohjoisPohjanmaa Kainuu 64 50 PohjoisPohjanmaa Kainuu 205 345 185 295 Koko maa 65 Koko maa 207 340 12,3 14,2 11,4 9,8 12,3 9,6 Taulukosta 2 käy ilmi, että käytettävissä olevat tulot ovat jakautuneet tasaisemmin Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla kuin muualla Suomessa, sillä Gini-kertoimen arvot (huom. sadalla kerrottuna) ovat alhaisempia. Toisaalta Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan kuntien yleinen pienituloisuusaste on keskimäärin suurempi kuin muualla Suomessa, 23 mikä kertoo että Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan alueella asuu enemmän ihmisiä, joiden tulot ovat alle 60 prosenttia koko Suomen mediaanituloista (THL 2013c). Työllisten osuus väestöstä on sekä Pohjois-Pohjanmaalla että Kainuussa alhaisempi kuin koko Suomessa. Kuten kartasta 1 voidaan nähdä, työllisyysasteessa on alueellisia eroja. Suuremmissa kunnissa työllisten määrä on korkeampi. Tutkimusalueen kunnista ainoastaan Oulun ja Ylivieskan työllisten osuus on lähellä koko maan keskiarvoa. Kartta 1. Työllisten prosentuaalinen osuus väestöstä Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa vuonna 2011 (THL 2013c). Pohjois-Pohjanmaalla on paljon lapsia ja nuoria, kun taas Kainuussa on enemmän eläkeiän ylittäneitä kuin muualla Suomessa keskimäärin. Tästä seuraa se, että molempien maakuntien väestöllinen huoltosuhde on korkeampi verrattuna muuhun Suomeen. Myös työttömien ja nuorisotyöttömien määrät ovat verrattain korkeita. Kaikkiin suomalaisiin verrattuna Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla on enemmän työkyvyttömyyseläkkeellä olevia ihmisiä. Muutamien fyysistä terveyttä kuvaavien indikaattorien osalta Pohjois-Pohjanmaa menestyy paremmin kuin koko Suomi 24 keskimäärin, mutta kainuulaisten osalta kaikki terveyttä kuvaavat arvot ovat kielteisempiä. Kartassa 2 voidaan THL:n sairastavuusindeksin osalta nähdä, että taulukossa 5 esitetyt arvot antavat totuudenmukaisen kuvan todellisuudesta. Sairastavuusindeksin perusteella tutkimusalueen kuntien asukkaiden terveydentila on vuonna 2009 ollut huonompi kuin muilla suomalaisilla. Kartta 2. Ikävakioitu sairastavuusindeksi Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa vuonna 2009 (THL 2013c). 25 Asuinolojen suhteen Kainuun tilanne puolestaan on jonkin verran parempi sekä asuntojen tilavuuden että asunnottomien määrän suhteen. Molemmissa maakunnissa on selkeästi vähemmän asunnottomia kuin koko Suomessa keskimäärin. PohjoisPohjanmaalla asutaan indikaattoritiedon mukaan ahtaasti. Oulun, Raahen ja Ylivieskan osalta tilanne on kuitenkin selkeästi parempi (ks. kartta 3). Kartta 3. Ahtaasti asuvien asuntokuntien osuus kaikista asuntokunnista PohjoisPohjanmaalla ja Kainuussa vuonna 2009 (THL 2013c). Hyvinvoinnin sosiaalisesta ulottuvuudesta voidaan valittujen indikaattoreiden arvojen perusteella todeta, että Kainuun osalta kaikki indikaattorit antavat negatiivisen kuvan nykytilanteesta verrattuna koko Suomeen. Kainuun osalta voidaan kartasta 4 nähdä, että äänestysaktiivisuus on jäänyt lähelle 50 prosenttia koko maakunnan alueella, lukuun ottamatta Puolankaa ja Vaalaa, joissa on päästy lähemmäs 60 prosenttia. PohjoisPohjanmaalla äänestysaktiivisuus on ollut vaihtelevampaa. 26 Kartta 4. Äänestysprosentti Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa vuonna 2012 (THL 2013c). Pohjois-Pohjanmaalla yläkouluikäisten sosiaalinen ja henkinen hyvinvointi on taulukkoon 2 valittujen indikaattorien mukaan parempi kuin muualla Suomessa. Pohjois-Pohjanmaalla väestön henkisen hyvinvoinnin kannalta positiivisena voidaan pitää sitä, että pohjoispohjalaiset ovat paremmin koulutettuja kuin suomalaiset keskimäärin. Koulutustasomittain kertoo mikä on perusasteen suorittaneiden keskimääräinen opintojen pituus (THL 20013c). Pohjois-Pohjanmaan saama arvo 345 tarkoittaa, että alueella henkeä kohti laskettu teoreettinen koulutusaika on 3,5 vuotta peruskoulun suorittamisen jälkeen, kun taas Kainuun saama arvo 295 on lähempänä kolmea vuotta. Molempien maakuntien osalta koulutuksen ulkopuolelle jää vuosittain vähemmän nuoria kuin koko maassa keskimäärin. Lähempi tarkastelu kuitenkin paljastaa, että tilanne ei ole koko tutkimusalueen osalta yhtä hyvä (ks. kartta 5). 27 Kartta 5. Koulutuksen ulkopuolelle jääneiden 17–24 -vuotiaiden prosentuaalinen osuus vastaavanikäisestä väestöstä vuonna 2010 (THL 2013c). HYVINVOINTIPOLITIIKKA Hyvinvointipolitiikasta puhuttaessa pidetään poliittisten toimien keskeisenä tavoitteena hyvinvoinnin lisäämistä. Hoffrénin (2012: 3) mukaan ajatus hyvinvoinnista yhteiskunnallisena päämääränä juontaa jo antiikin ajan Kreikasta. Hyvinvoinnista onkin tullut yksi keskeinen poliitikoiden lupaus kansalaisille (esim. Freeden 2003: 82). Hyvinvointipolitiikasta puhuminen voi kuitenkin olla ongelmallista. Tämä johtuu siitä, että hyvinvointi, jota pyritään edistämään, on erittäin kiistanalainen käsite. Toimijoiden keskuudessa on eroavia mielipiteitä siitä, mihin hyvinvointi perustuu. Toimijoilla on myös näkemyseroja sen suhteen, millä tavalla hyvinvointia tulisi poliittisesti tavoitella (Saari 2011: 9). 28 Niemelä (2010b) on tehnyt hyvinvointi-käsitteen toimintateoreettiseen jäsentelyynsä perustuvan hyvinvointipolitiikan luokittelun, jossa hyvinvointipolitiikan osa-alueet vastaavat hyvinvoinnin kolmen ulottuvuuden ja neljän eri tason mukaista jaottelua. Taulukossa 3 on listattu hyvinvointipolitiikan osa-alueet sen mukaan mihin kategoriaan ne Niemelän (2010: 35) mukaan kuuluvat. Tällaiset jaottelut auttavat hahmottamaan mitä tarkoitetaan, kun puhutaan hyvinvointipolitiikasta. Hyvinvoinnin eri ulottuvuuksien ja tasojen päällekkäisyys pätee myös hyvinvointipolitiikasta tehtyihin jaotteluihin. Tästä johtuen jaotteluja tulisi pitää lähinnä suuntaa antavina. Taulukko 3. Hyvinvointipolitiikan osa-alueet (Niemelä 2010b: 35). Hyvinvointipolitiikan ulottuvuudet Hyvinvointipolitiikan tasot Aineellinen Sosiaalinen Henkinen Resurssipolitiikka tulopolitiikka kulttuuripolitiikka Osallisuuspolitiikka työpolitiikka Tarpeentyydytyksen politiikka Hyvinvoinnin ympäristö terveyspolitiikka asuntopolitiikka ympäristöpolitiikka (luonnon ympäristön elinkelpoisuus) sosiaaliturva-politiikka ja sosiaalipalvelut kansalaistoimintapolitiikka perhepolitiikka aluepolitiikka (yhdyskuntarakenne) kulttuuri-ympäristö (ihmisarvo ja suvaitsevaisuus) koulutuspolitiikka kasvatuspolitiikka Aineelliseen ulottuvuuteen liittyy tulopolitiikka, jolla vaikutetaan kansalaisten käytössä oleviin tuloihin. Työpolitiikalla vaikutetaan tulojen lisäksi myös siihen, että kansalaisilla riittää tekemistä ja he pääsevät konkreettisen toiminnan kautta toteuttamaan itseään. Terveys- ja asuntopolitiikka puolestaan vastaavat aineellisten tarpeiden tyydyttämiseen ja ympäristöpolitiikalla pyritään varmistamaan, että luonnon kantokykyä ei ylitetä. Sosiaaliseen hyvinvoinnin ulottuvuuteen pyritään Niemelän (2010b: 35) mukaan vaikuttamaan suppeasti ymmärrettävällä sosiaaliturvapolitiikalla ja sosiaalipalveluilla. Näihin kuuluvat muun muassa pienituloisille tehtävät tulonsiirrot, kuten kuntien myöntämät toimeentulotuet. Kansalaistoiminta- ja perhepolitiikoilla pyritään vaikuttamaan hyvinvoinnin sosiaaliseen ulottuvuuteen. Myös aluepolitiikalla voidaan vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin, sillä sen avulla voidaan esimerkiksi edistää eri alueilla asuvien ihmisten välistä tasa-arvoa. Hyvinvoinnin henkistä ulottuvuutta edistävien 29 kulttuuri-, koulutus- ja kasvatuspolitiikoiden tulokset jäävät usein ”näkymättömiksi”, vaikka niillä voi olla merkittävä vaikutus kansalaisten hyvinvointiin. Samaan kategoriaan kuuluu myös kulttuuriympäristön kehittäminen suvaitsevaisemmaksi. Hyvinvointia voidaan lähestyä monesta eri näkökulmasta, ja se kuka hyvinvoinnista puhuu sekä missä yhteydessä ja minä ajankohtana keskustelua käydään, vaikuttaa merkittävästi siihen miten hyvinvointi määritellään. Giddens (2007: 27) määrittelee nykyajan lähestymistavan hyvinvointiin: “- - Hyvinvoinnissa ei [enää] ole kyse ainoastaan riskin välttämisestä. Lisääntyvässä määrin on kyse positiivisesta elämän muutoksesta. Tämän muutoksen tarkastelemiseen tarvitaan positiivisen hyvinvoinnin käsitettä”. Giddensin (2007: 27) mukaan hyvinvointi tulisi nykyään määritellä ennemminkin myönteisten kuin kielteisten asioiden kautta (ks. taulukko 4). Esimerkiksi puutteen mittaamisesta tulisi siirtyä kohti yksilön valinnan mahdollisuuksien eli autonomian huomioimista ja sairauksien hoidon sijaan tulisi painottaa jatkuvaa terveyden ylläpitämistä. Käytännössä katsoen kaikista Giddensin (2006) hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikkaan liittyvistä suosituksista uusien painopisteiden suhteen ilmenee se, että yksilö tulisi nähdä paremminkin aktiivisena oman hyvinvointinsa toteuttajana, kuin passiivisena hyvinvointivaltion holhokkina. Giddensin (2006; 2007) hahmotteleman hyvinvointipolitiikan taustalla on niin sanottu kolmannen tien politiikka, joka yhdistelee perinteisesti vasemmiston ja oikeiston edustamia näkökulmia. Taulukko 4. Perinteisen ja uuden hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikan painopisteet Giddensin (2006; 2007) mukaan. Negatiivinen hyvinvointi Positiivinen hyvinvointi - Puute - Yksilön autonomia - Sairaus - Aktiivinen terveyden ylläpitäminen - Tietämättömyys - Koulutus ja elinikäinen oppiminen - Kurjuus - Menestyneisyys - Toimettomuus - Aloitteellisuus Siirryttäessä toteuttamaan Giddesin ehdottamaa positiiviseen hyvinvoinnin määritelmään perustuvaa sosiaalipolitiikkaa kyse ei siis ole enää sosiaaliturvan 30 parantamisesta, jossa pyritään ainoastaan ehkäisemään toimeentulovaikeuksia, koska oikeudenmukaisuus (eng. social justice) on saanut nyky-yhteiskunnassa uusia merkityksiä. Sen sijaan uudenlaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa tulisi kiinnittää enenevässä määrin huomiota tämän sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseen (Giddens 2006, Moisio ym. 2008). Eli siihen, että tuloerojen tasaamisen ohella tasoitetaan myös kansalaisten mahdollisuuksia hyvinvointiin (Giddens 2007: 71). Giddens (2006) ehdottaa, että riskitekijöiden minimoimisen sijaan sosiaalipolitiikan tavoitteeksi tulisi ottaa positiivisten asioiden tavoittelu. Näitä tavoitteita tukee se, että yksilöt nähdään aktiivisina toimijoina, joita tulisi tukea heidän pyrkimyksissään ylläpitää omaa terveyttään ja oppia jatkuvasti uusia asioita. Tällöin ei siis enää puhuta pelkästään sairaiden hoidosta tai lukutaidon lisäämisestä. Positiivisen sosiaali- tai hyvinvointipolitiikan päämääränä tulisi olla myös terveellisten elämäntapojen edistäminen. Lisäksi kansalaisille pitäisi pyrkiä antamaan valmiudet sellaiseen elämään, jossa heidän tarvitsee tukeutua julkisiin hyvinvointipalveluihin mahdollisimman vähän. Millerin ja Rosen (2010: 147) näkevät tällaisten esitysten taustalla olevan kyse hallintatavan muutoksesta, jossa yksilöitä patistetaan ottamaan itselleen vastuu. Heidän tulkintansa mukaan muutoksen myötä hierarkkinen hallinto on muuttunut verkostojen kautta tapahtuvaksi hallinnaksi. Giddensin (2006; 2007) hahmotteleman uudenlaisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden taustalla voidaan nähdä myös kansalaisen käsitteessä tapahtunut muutos. Millerin ja Rosen (2010:121) mielestä kansalaisuus ei enää ensisijaisesti rakennukaan valtion yksilölle määrittelemien oikeuksien ja velvollisuuksien kautta, vaan se perustuu myös kansalaisen oman toimeliaisuuden varaan. Miller ja Rose (2010: 148) problematisoivat Giddensin (2006; 2007) ehdotukset uusiksi hyvinvointipolitiikan tavoitteiksi toteamalla, että niiden kautta kansalaiset alistetaan uudenlaisille pakoille. Nämä pakot ovat todellisuudessa heidän mukaansa yksilön autonomisen toiminnan esteenä. Giddensin (2006; 2007) esittämiä näkemyksiä on myös kritisoitu siitä, että ne eivät huomioi riittävästi yhteiskunnan heikompiosaisia, vaan tähtäävät jo valmiiksi etuoikeutetussa asemassa olevien hyvinvoinnin parantamiseen (ks. Suikkanen 2003: 49). Toisaalta Giddens (2007: 64–65), joka keskittyy puhumaan EU-maiden 31 hyvinvointipolitiikasta, toteaa, että eurooppalaisissa valtioissa ei ole enää selkeää alaluokkaa. Sen sijaan EU-maihin on syntynyt heterogeenisiä syrjäytyneiden ihmisten ryhmiä, joiden aseman parantamiseen tarvitaan uudenlaisia hyvinvointipolitiikan keinoja. Tavoitteiden lisäksi näkemykset hyvinvointiin tähtäävien kehittämistoimien paremmuudesta vaihtelevat. Hyvinvointipolitiikan perusteita, eli syitä sille miksi hyvinvointia pitää edistää, voidaan tarkastella teoreettisesti eri näkökulmista. Utilitaristien mukaan on tärkeää maksimoida koko yhteiskunnan hyvinvointia, joka on rahamääräisesti mitattava yhteenlaskettu hyöty (Eriksson & Andersson 2010: 28). Täten keskeisimmäksi hyvinvointipoliittiseksi päämääräksi olisi perusteltua ottaa kansantalouden kasvattaminen. Esimerkiksi Vapaavuoren (2012) näkemys hyvinvoinnin edistämisestä edustaa käytännössä utilitaristista näkemystä. Myös Giddensin (2006; 2007) voitaisiin tulkita kannattavan utilitarismia, koska hän ehdottaa painopisteen siirtämistä pois kurjuuden poistamisesta kohti menestymisen tukemista. Utilitaristisesta tarkastelukulmasta käsin voidaan perustella bruttokansantuotteen (BKT) tai bruttokansantulon (BKTL) käyttöä hyvinvoinnin mittarina, jolloin suuri tulotaso rinnastetaan korkeaan hyvinvointiin. Oikeudenmukaisuusperiaatteeseen ja tasa-arvoon perustuvan hyvinvointipolitiikan näkökulmasta bruttokansantuote tai bruttokansantulo eivät ole riittäviä hyvinvoinnin mittareita, koska ne mittaavat kansalaisten tulojen keskiarvoa eivätkä kerro siitä miten tulot jakautuvat väestön kesken. Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian mukaan yhteiskunnallisesti huonoimmassa osassa olevien hyvinvoinnin lisäämisen tulisi olla keskeinen poliittinen periaate (Eriksson & Andersson 2010: 27–28). Tällöin hyvinvointipolitiikan tehtävänä voi olla riittävillä tulonsiirroilla varmistaa, että peruspalvelut ja inhimilliset perustarpeet voidaan turvata myös köyhimmille kansalaisille. Tulonsiirtojen lisäksi hyvinvoinnin edellytyksenä voidaan pitää työntekoa, mikä nostaa köyhän ihmisen tulotasoa. Köyhimpien kansalaisten hyvinvointia voidaan siis pyrkiä kehittämään työllisyyspolitiikalla, joka tähtää mahdollisimman korkeaan työllisyyteen. Toisaalta varallisuuskeskustelua laajemmin syrjäytymisen vähentämisessä on kyse yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevien hyvinvoinnin edistämisestä. Tällöin huomiota 32 kiinnitetään köyhyyden ohella muiden puutetilojen, kuten terveysongelmien, työttömyyden ja yhteiskunnallisen osallistumattomuuden, kasautumisen estämiseen (Kosonen 1998: 168). Perinteisen hyvinvointivaltion harjoittama hyvinvointipolitiikka keskittyy Giddensin (2006; 2007) määritelmän mukaan negatiiviseen hyvinvointiin, minkä voidaan tulkita toteuttavan Rawlsin oikeudenmukaisuusperiaatetta. Tasa-arvon lähtökohdakseen ottava egalitäärinen hyvinvointipolitiikka puolestaan tähtää siihen, että jokainen kansalainen on mahdollisimman tasa-arvoisessa asemassa (Eriksson & Andersson 2010: 27). Näin ollen poliittisten toimien tavoitteena tulisi olla erityisesti tuloerojen kaventaminen tai kansanterveyden edistäminen. Tällaisen hyvinvointipolitiikan onnistumista voitaisiin arvioida esimerkiksi Gini-kerrointa tarkastelemalla. Tasa-arvoon tähtäävän hyvinvointipolitiikan voidaan tulkita pyrkivän rakentamaan tasapainoa negatiivisen ja positiivisen hyvinvointikäsityksen välille. Freedenin (2003: 47) mukaan hyvinvointipolitiikan näkemyseroihin eri toimien paremmuudesta vaikuttavat myös poliittiset ideologiat: hyvinvointivaltiota kannattavat konservatiivit korostavat esimerkiksi tuottavuutta, kun taas sosialisteille on tärkeintä resurssien oikeudenmukainen hyvinvointipolitiikan konservatiivista tai voidaan uudelleenjako. arvioida sosialistista. olevan Esimerkiksi Tällöin harjoitettavaa vaikkapa uusliberalistista, Harveyn (2005: 100) mukaan uusliberalismista on tullut vallitseva ideologia, joka korostaa yksilön vastuuta hyvinvoinnista samalla kun valtio pyrkii vetäytymään julkisten palveluiden kuten koulutuksen ja sosiaalipalveluiden tuottamisesta, mikä voi osaltaan selittää hyvinvointivaltion kriisiin liittyvää ”ei ole varaa”-puhetta (ks. Pajukoski 2011). Tämän tutkielman tarkoituksena ei kuitenkaan ole syventyä poliittisideologiseen keskusteluun. Sen sijaan tämän työn pyrkimyksenä on pohtia käytännönläheisesti miten eri taustoja omaavat toimijat, asiantuntijat ja kansalaiset ymmärtävät hyvinvoinnin ja miten nämä näkemykset yhteen sovittamalla voidaan parhaiten edistää hyvinvointia tässä kontekstissa. Tästä johtuen hyvinvointipoliittisia lähtökohtia keskitytään tarkastelemaan edellä mainittujen näkökulmien kautta. 33 Hyvinvointivaltio kansalaisten hyvinvoinnin edistäjänä Seuraavaksi esitellään hyvinvointivaltion käsite, käydään läpi hyvinvointivaltion kehitystä ja sitä miten valtion harjoittama sosiaalipolitiikka on muotoutunut nykypäivän hyvinvointipolitiikaksi tämän kehityksen myötä. Hyvinvointivaltio käsitteenä Johnsonin (1987: 3) mukaan hyvinvointivaltio terminä (welfare state) viittasi alun perin Ison-Britannian toisen maailman sodan jälkeiseen systeemiin, jossa laajennettiin sosiaalipalveluita, pyrittiin täystyöllisyyteen ja toteutettiin kansallistamisohjelmaa. Alussa hyvinvointivaltion tärkein funktio oli toimia eräänlaisena riskin hallintavälineenä, jossa kansalaisten kohtaamia uhkia, kuten työttömäksi jäämistä ja sairautta pyrittiin pehmentämään Hyvinvointivaltiokehitys itsessään ei valtion toimesta kuitenkaan ollut (Giddens 2006). ainoastaan Britannialle tyypillinen prosessi, vaan 1800-luvun lopulta lähtien sosiaalipoliittisia reformeja (esim. sairasvakuutus, työttömyysturva) tehtiin kaikissa länsimaissa, joskin hieman eri tahtiin (Johnson 1987: 3–5). Eri maissa hyvinvointivaltioiden kehityskulut ja ilmenemismuodot ovat olleet toisistaan poikkeavia ja samoja piirteitä omaavista järjestelmistä voidaan puhua esimerkiksi pohjoismaisina tai mannereurooppalaisina hyvinvointivaltioina (ks. EspingAndersen 1990, 1996; Kosonen 1997, 1998), joista ensimmäistä sivutaan myös suomalaisen hyvinvointivaltion esittelyn yhteydessä. Nykyään hyvinvointivaltiolla viitataan yleensä kokonaisuuteen, jossa julkisin varoin tarjotaan erilaisia hyvinvointipalveluita. Suomessa hyvinvointipalveluiden tuottaminen ja kansalaisten hyvinvoinnin edistäminen Hyvinvointipolitiikan linjaukset tapahtuu ja nykyään pääpiirteiset pääasiassa tavoitteet kuntatasolla. asetetaan kuitenkin valtiotasolla. Kulloinkin vallassa oleva hallitus määrittelee millä tavoin ja mihin kohteisiin kuntia kannustetaan ohjaamaan resurssejaan. Suomalaisen hyvinvointivaltion hyvinvointipalvelut käsittävät koulutuksen, erikoissairaanhoidon, perusterveydenhuollon, vanhusten laitoshoidon ja kotipalvelut, lasten päivänhoidon sekä muut sosiaalipalvelut (Kangas ym. toim. 2011: 60). Muilla 34 sosiaalipalveluilla tarkoitetaan esimerkiksi vammaishoidon kustannuksia, joihin sisältyvät palveluasuminen ja omaishoito. Mikäli hyvinvointi ymmärretään kapeaalaisesti edellä mainituiksi palveluiksi, hyvinvointipolitiikalla voidaan tähdätä näiden kehittämiseen ja parantamiseen. Tämä tapahtuu esimerkiksi sosiaali- ja terveyspolitiikan keinoin. Mikäli hyvinvointivaltion tehtäväksi määritellään sosiaalipalveluiden turvaaminen, on ymmärrettävää, että hyvinvointipolitiikkaa ja sosiaalipolitiikkaa käytetään toisinaan toistensa synonyymeinä. Kajanojan (2008) mielestä nykyistä hyvinvointivaltiota olisi epäselvyyksien välttämiseksi järkevämpää nimittää sosiaalivaltioksi, sillä edellä mainitut palvelut viittaavat sosiaalietuuksiin keskittyvään ”hyvinvointiin” (eng. welfare) eivätkä kokonaisvaltaiseen hyvää elämää tarkoittavaan hyvinvointiin (eng. well-being). Tässä tutkielmassa on kuitenkin perusteltua puhua ensisijaisesti hyvinvointipolitiikasta. Suomalaisen hyvinvointivaltion kehityskulkuja Soikkanen (2002) näkee suomalaisen hyvinvointivaltion juurien ulottuvan löyhästi jo 1600-luvun lopulle, jolloin esimerkiksi Ruotsin suurvalta-ajalla valtio ”oli kiinnostunut alamaistensa hyvinvoinnista ainakin siksi, että veronmaksukyky säilyisi” (Soikkanen 2002: 9). Palola ja Parpo (2011: 47) katsovat suomalaisen hyvinvointivaltion idean liittyvän vuonna 1879 säädettyyn vaivaishoitoasetukseen, joka velvoittaa kunnat parantamaan omia yleisiä olosuhteitaan toimeentulovaikeuksien ennaltaehkäisemiseksi. Näissä tulkinnoissa ei kuitenkaan puhuta vielä hyvinvointivaltiosta siinä merkityksessä, mitä Johnson (1987) edellä tarkoitti brittiläisellä hyvinvointivaltiolla. Suomen varsinaisesta hyvinvointivaltiokehityksestä voidaan etsiä viitteitä suomalaisista hallitusohjelmista. Hallitusohjelmat toimivat hallituspuolueiden yhteisesti hyväksyminä toimintasuunnitelmina, joihin on listattu hallituskauden tärkeimmät tehtävät (Valtioneuvosto 2013). Valtioneuvoston Internet-sivustolta löytyvistä 72 hallitusohjelmasta 14 ohjelmassa mainitaan sana ”hyvinvointi” (Valtioneuvosto 2012a). Ensimmäisen kerran pääministeri Castrén mainitsi hyvinvoinnin vuonna 1919 pitämässään ohjelma-puheessa. Castrénin hallituksen ohjelmapuheen mukaan kansan hyvinvointi perustuu elinkeinojen kehitykseen. Vaaraman (2011: 23) mukaan 1900- 35 luvulla Suomea kehitettiin hyvinvointivaltio-vision pohjalta ja 1960–1970-luvut olivat niin sanottua sosiaalipolitiikan kultaista aikaa, jolloin valtion tarjoamia etuuksia ja julkista palvelujärjestelmää kasvatettiin huomattavasti. Sosiaalipolitiikan tavoitteena on turvata kansalaisten sosiaalisten oikeuksien toteutuminen koko maassa. Sosiaaliset oikeudet takaavat yksilön perustarpeiden tyydyttämisen ja oikeusturvan (Soikkanen 1990: 9). 1960-luvulla hyvinvointivaltiokehitystä Suomessa tuki muun muassa vasemmistopohjainen hallitus sekä Kuusen (1968) teos 60-luvun sosiaalipolitiikka (Kosonen 1998: 120; Moisio 2012: 88). Tuohon aikaan korostettiin tarvetta mitata ja paikantaa sosiaalisia ja alueellisia eriarvoisuuksia, jotta niihin kyettäisiin vastamaan palvelujärjestelmän kehittämisellä (Moisio ym. 2008: 17). Valtion tavoitteena oli varmistaa, että kansalaisten alueellinen tasa-arvo toteutuisi. 1920-luvulta 1970-luvulle asti hallitusohjelmissa puhutaan hyvinvoinnista lähinnä taloudellisen kasvun ja sosiaalilainsäädännön uudistusten yhteydessä. Hyvinvointipolitiikka keskittyi siis aineelliseen ja sosiaaliseen resurssipolitiikkaan (ks. taulukko 4). Kuusen (1968: 21) mukaan kaiken yhteiskuntapolitiikan tavoitteena tulisi olla kansalaisen etu. Hänen tekemänsä tulkinnan mukaan kaikki kansalaiset toivovat politiikalta lähinnä oman taloudellisen etunsa edistämistä. Kaikkien edun mukaista olisikin Kuusen (1968: 22) päätelmän mukaan nostaa koko yhteiskunnan elintasoa eli kasvattaa bruttokansantuotetta ja samanaikaisesti tasoittaa tuloeroja koko maassa. Julkusen (1992: 36) mukaan pohjoismaiden hyvinvointivaltioille keskeinen piirre on ollut sitoutuminen täystyöllisyyden tavoitteeseen ja Koistisen (2010: 110) mukaan työpolitiikka onkin eräs sosiaalipolitiikan vanhimmista osa-alueista. Stephensin (1996: 32) mukaan Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa oli vuonna 1988 kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen alhainen työttömyysaste samalla kun nämä pohjoismaat olivat kasvattaneet huomattavasti julkisen sektorin menoja. Esping-Andersenin (1996) mukaan toisen maailmansodan jälkeen julkiseen sektoriin kohdistuneet investoinnit jäätyivät 1980-luvulla monissa OECD-maissa. Esimerkiksi Uudessa-Seelannissa ja Isossa-Britanniassa aiemmin luotuja hyvinvointivaltion rakenteita ryhdyttiin purkamaan ja Yhdysvaltojen jo valmiiksi heikohkoa sosiaaliturvaa alennettiin (Esping-Andersen 36 1996: 15). Samaan aikaan Suomen katsotaan kuitenkin vasta saavuttaneen universaalin hyvinvointimallin (esim. Kautto & Heikkilä 1998) ja hyvinvointivaltion rakenteiden kasvattamista jatkettiin 1990-luvun alussa iskeneeseen lamaan asti (Julkunen 2001: 57). Suikkasen ym. (1996: 123) mukaan suomalainen työvoimapolitiikka muuttui 1970- ja 1980-luvun vaihteessa passiivisesta aktiiviseksi, tarkoittaen, että pelkästä työttömyysturvan tarjoamisesta siirryttiin antamaan työttömille myös neuvontaa ja mahdollisuus koulutuksiin. Pohjoismaisessa mallissa korkea työllisyysaste mahdollistetaan osittain julkisten palveluiden tuottamisella (Julkunen 2001: 58). Julkisia palveluita ovat nimenomaan hyvinvointivaltion peruspalvelut eli koulutus, terveydenhuolto, päivähoito sekä sosiaalipalvelut, jotka tuotetaan paikallisesti. Kunnat toimivatkin hyvinvointivaltiossa suurena työllistäjänä. Panostamalla hyvinvointipalveluihin pyritään saamaan aikaan positiivinen hyvinvoinnin kehä: osaltaan edellä mainitut palvelut työllistävät suuren joukon ihmisiä, ja toisaalta ne takaavat yksityiselle sektorille terveen ja osaavan työvoiman. Lisäksi julkiset palvelut tukevat naisten työssäkäyntiä, mikä vähentää väestön sisäisiä tuloeroja (Stephens 1996: 38). Sosiaali- ja terveyspolitiikan välinen yhteys näkyi myös ministeriöiden työn uudelleen jaossa, kun aiemmin sisäasiainministeriön hallinnan alle kuuluneet terveysasiat siirrettiin sosiaaliministeriön alaisiksi ja se kantoi vuodesta 1968 lähtien nimeä sosiaali- ja terveysministeriö (Häggman 1997: 181). Hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikasta kohti hyvinvointipolitiikkaa Vuodesta 1983 eteenpäin jokaisessa hallitusohjelmassa mainitaan hallituksen pyrkimys edistää hyvinvointia (Valtioneuvosto 2012a). Palolan ja Parpon (2011: 50) mukaan 1970–80-luvuilla kuntien tarjoamien palveluiden tuotantoa edistettiin valtiojohtoisesti. Harri Holkerin vuonna 1987 laaditussa hallitusohjelmassa puhutaan siirtymisestä uudenaikaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan: ”Hallituksen toimien keskeisenä lähtökohtana on pyrkimys omalta kansalliselta pohjaltamme uudenaikaiseen ja tasaarvoiseen hyvinvointiyhteiskuntaan” (Valtioneuvosto 2012b). Julkusen (2001: 58) mukaan Holkerin hallitus asetti 1980-luvun puolivälin tienoilla alkaneen julkisen 37 sektorin reformin keskeiseksi osaksi omaa modernisaatio-ohjelmaansa, jolla pyrittiin hallittuun rakennemuutokseen. Puhe uudenaikaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta sai alkunsa jo ennen Holkerin hallitusohjelmaa. Vuonna 1971 kansaneläkelaitoksen johtoon noussut Pajula puhui uuden hyvinvointiajattelun kehittymisestä: ”Tänään puhuessamme ihmisten elämänolosuhteiden turvaamisesta ei enää voida pitäytyä vain välttämättömien tarpeiden turvaamisessa, vaan asiat on nähtävä laajemmasta näkökulmasta. Ihminen on yhteiskunnan jäsenenä oikeutettu niin aineelliseen kuin henkiseenkin hyvinvointiin” (Häggman 1997: 180). Huolimatta monissa muissa maissa tapahtuneista leikkauksista, Suomessa jatkettiin hyvinvointivaltion tarjoamien etuuksien laajentamista ja Stephensin (1996: 53) mukaan hyvinvointivaltion tulevaisuus näytti vielä vuonna 1989 lupaavalta. Taustalla piili hyvinvointivaltion laajenemiselle ristipainetta tuottanut suomalaisen talouselämän reformi. Kososen (1998: 180) mukaan ”hyvinvointivaltiollistumisen alla Suomen mallissa kehkeytyi 1980-luvun kuluessa piileviä ristiriitoja. Pulmana oli, että saman talous- ja sosiaalipolitiikan sisällä pyrittiin toteuttamaan kahta aivan vastakkaista linjavetoa: toisaalta hyvinvointivaltion, työllisyyden ja sosiaalisen korporatismin vahvistumista, toisaalta rahoitusmarkkinoiden ja julkisen sektorin toiminnan markkinasuuntautumista”. 1990-luvun alussa tilanne paheni ja Suomeen iskeneen laman takia valtion menoja leikattiin merkittävästi (Stephens 1996: 53). Muun muassa sairauspäivärahaan ja työttömyyspäivärahaan tehtiin leikkauksia, joita perusteltiin taloudellisella välttämättömyydellä (Kosonen 1998: 347). Vuonna 1993 tehtiin valtionosuusuudistus ja kunnille siirrettiin aikaisempaa suurempi vastuu hyvinvointipalveluiden tuottamisesta (Kaarakainen 2008: 97). Nykyään kunnilla on vastuu sekä hyvinvointipalveluiden järjestämisestä että rahoittamisesta (Kangas ym. toim. 2011: 53). Kinnunen ja Kurkinen (2003: 5) näkevät, että suomalainen hyvinvointivaltion palvelujärjestelmä piti 1990luvun laman aikana pintansa, mutta tietyt väestöryhmät kärsivät laman seurauksena tehdyistä leikkauksista muita enemmän. Julkusen (2003: 24) mukaan valtion hyvinvointipoliittinen rooli on edelleen merkittävä, vaikka sitä onkin tietoisesti pyritty kaventamaan ja siirtämään vastuuta 38 kunnille. 1990-luvulta lähtien hallitusohjelmatasolla hyvinvointia on käsitelty uudenlaisessa yhteydessä. Taloudellisten ja sosiaalisten näkökulmien lisäksi hyvinvoinnin edistämiseen on liitetty erityisen vahvasti kansanterveydellinen aspekti, joka oli tosin noussut esiin teemana aikaisemminkin. Merkille pantavaa on, että hyvinvointi-sana esiintyy 1990-luvulta lähtien hallitusohjelmissa sosiaali- ja terveyspolitiikan yhteydessä, kun sen käyttö aiemmin liittyi ensisijaisesti kansalaisten toimeentulon kehittämiseen (Valtioneuvosto 2012a). Lipposen ensimmäinen hallituksen ohjelmassa puhutaan vielä 1990-luvun jälkipuoliskolla peruspalveluista ja 2000-luvun alussa hallitusohjelmassa mainitaan ensi kertaa hyvinvointipalvelut. Giddensin (2006) kuvailema muutos hyvinvoinnin määrittelyssä on käyttöön otettujen termien kautta nähtävissä myös suomalaisessa hyvinvoinnin edistämistä koskevassa keskustelussa. Kahden viimeisimmän suomalaisen hallituksen ohjelmissa on hyvinvointipolitiikalle omistettu kokonaan oma kappaleensa. Poutanen (2010: 196) näkee suomalaisessa poliittisessa keskustelussa korostettavan sekä pohjoismaista universalismia että aktiivisen sosiaalivaltion mallia, jossa sosiaaliturva on sidottu palkkatyöhön. Vaikka nykyajan hallitusohjelmissa korostetaankin julkisten palveluiden merkitystä ja laatua, nousee yksilön vastuu omasta hyvinvoinnistaan tärkeään osaan. Yksilön aseman korostamisen taustalla sosiaalipoliittisissa reformeissa ovat Poutasen (2010: 198) tulkinnan mukaan talouspoliittisen ideologian muutos ja julkisen talouden kohtaamat rahoitushaasteet. Tätä talouspoliittisen ideologian muutosta Whyman (2006: xii) kuvaa pyrkimykseksi muuttaa vahva valtio kilpailukykyiseksi valtioksi. Suomalaisessa keskustelussa on puhuttu hyvinvointivaltion muuttamisesta kilpailuvaltioksi (esim. Remahl 2008, Moisio 2012). Kilpailuvaltion kehittämisen taustalla oli siirtyminen keynesiläisestä talouspolitiikasta kolmannen tien politiikkaan (Whyman 2006: xii), josta myös Giddensin (2006; 2007) esittämissä hyvinvointipolitiikan uusista tavoitteissa on kyse. Monissa kilpailuvaltiota puoltavissa puheenvuoroissa hyvinvointivaltio leimataan vanhanaikaiseksi tai sen sanotaan olevan kriisissä. Esimerkiksi Jensenin (2002: 3) mielestä hyvinvointivaltio on ajautunut eräänlaiseen kriisiin, joka voidaan ratkaista vain mikäli kansalaiset hyväksyvät valtiolta saamansa ”ylijäämän” pienentämisen. Johnsonin 39 (1987: 1) mukaan vilkasta keskustelua hyvinvointivaltion kriisistä käytiin jo 1980luvulla, jolloin syynä pidettiin julkisen sektorin paisumista. Toisaalta kriittisiä puheenvuoroja on esitetty jo 1960-luvulta lähtien: ”Veronmaksaja odottaisi, että taloudellisen kasvun myötä sosiaalipolitiikan tarve asteittain heikkenisi. Mutta vaatimustason jatkuva kohoaminen aiheuttaa sen, että tasoituksen saajat eivät ole tyytyväisiä vaan vaativat yhä lisää etuja. Taistelu sosiaalisesta tasoituksesta jatkuu taloudellisen kasvunkin keskellä” (Kuusi 1968: 9). Huolimatta kriisipuheista hyvinvointivaltiolla on Suomessa vankka kannattajajoukko (Kosonen 1998: 316, Julkunen 2001: 92). Tämän joukon sisällä on kuitenkin näkemyseroja siitä miten hyvinvointivaltiota pitäisi kehittää. Pajukoski (2011: 100) myöntää, että 2010-luvulla on todellinen tarve tehdä sosiaalipoliittisia uudistuksia, koska sosiaalisten oikeuksien perussäännökset tehtiin 30 vuotta sitten ja suomalainen yhteiskunta on sittemmin muuttunut. Vaaraman ym. (2010) mukaan viime aikoina keskustelua on herättänyt sosiaalisen kestävyyden ja taloudellisen kilpailukyvyn välinen suhde. Kilpailukyvyn heikkenemisellä nähdään olevan haitallisia vaikutuksia työllisyyteen. Alhainen työllisyys puolestaan nähdään vakavana uhkana yhteiskunnan hyvinvoinnille. Pajukosken (2011: 80) mukaan Suomessa 1990-luvulla sosiaalisten oikeuksien kirjaamista perusoikeuksiin (Laki Suomen…969/1995) ja perustuslakiin (731/1999) vastustaneet tahot haluavat 2000-luvulla jatkaa ”ei ole varaa”-keskustelua, jossa sosiaalisten oikeuksien merkitys pelkistetään taloudelliseksi kysymykseksi. Tällöin julkiset palvelut nähdään ensisijaisesti taloudellisena ongelmana, joka pitäisi ratkaista. Pajukoski (2011: 97) pelkää, että taloudellisista syistä johtuva tiukka priorisoiminen voi johtaa palveluiden saannin viivästymiseen, kun edellytyksenä avun saannille on yhä heikompi tilanne. Vaikka Suomessa julkinen keskustelu hyvinvointivaltionkriisistä voimistui selkeästi 1990-luvun laman yhteydessä (Julkunen 2001: 291), Kaarakaisen (2008: 105) mukaan Suomessa kyseenalaistettiin hyvinvointivaltion tarjoamien palveluiden tarkoituksenmukaisuus erityisesti 2000-luvulla. Hyvinvointivaltion palvelujärjestelmän kritiikki perustuu esitettyyn tarpeeseen kehittää suomalaista valtiota paremmin 40 globaalissa kilpailussa pärjääväksi. Siinä missä perinteisen hyvinvointivaltion ajateltiin toimivan kansallisella tasolla, kilpailuvaltion toiminta jakautuu hienojakoisemmin eri tasoille, jolloin valtion ohella kunnat ja alueet ovat mukana yhä voimistuvassa kansainvälisessä kilpailussa. Moision (2012: 203–204) tulkinnan mukaan suomalaisesta kilpailuvaltiosta halutaan kehittää metropolivaltio, jossa kilpailukyvyn säilymisen kannalta on perusteltua karsia ja keskittää julkisesti ylläpidettyjen palveluiden tarjontaa. Tällöin metropolivaltio voi paremmin toteuttaa sen tärkeintä roolia eli toimia taloudellisten olosuhteiden luojana, kun alueet keskittyvät huolehtimaan omasta kehityksestään ja kunnat huolehtivat asukkaidensa hyvinvoinnista. Myös Giddens (2007: 20) kannattaa kilpailukyvyn turvaamista valtion toimesta ja pitää nykyistä hyvinvointipalveluiden järjestelmää liian laajana. Hän ei kuitenkaan ota suoraan kantaa hyvinvointivaltion toimintojen järjestämisen alueelliseen keskittämisen ja hajauttamisen problematiikkaan. Väärälä (2011: 43) epäilee paikallishallinnon kykyä taata perusoikeuksien täyttyminen kaikissa kunnissa, mistä johtuen tarvitaan hänen mukaansa vahvaa ohjausta ja selkeyttä kuntien ja valtion väliseen rahoitusvastuuseen. Myös Palola ja Parpo (2011: 52) esittävät huolestuneita näkemyksiä kunnallisten sosiaali-palveluiden tulevaisuudesta. 1990-luvun laman ja 2000-luvun globaalin talouden nähdään asettaneen kuntien julkiselle palvelujärjestelmälle haasteita. Huolimatta taloudellisesta kasvusta, 1990luvulta lähtien hajautetun sosiaalipolitiikan seurauksena kunnat ovat keskittyneet talouden tasapainossa pitämiseen (Palola & Parpo 2011: 51). Kataisen hallituksen eräänä tavoitteena on tehdä kansallinen kuntauudistus ja sosiaali- ja terveyshuollon rakenneuudistus, jonka jälkeen palveluiden järjestämisvastuu olisi vahvoilla kunnilla. Uudistusten taustalla on muun muassa halu pienentää kuntien riippuvuutta valtion avusta, minkä toivotaan seuraavan siitä, että kuntien väliset erot väestön palvelutarpeessa tasoittuvat uudistuksien myötä (VATT 2012). Vahvaa kuntaa määrittää sosiaali- ja terveysministeriön mukaan kyky huolehtia itse sille asetetuista hyvinvointipalveluiden tuottamistavoitteista. Sosiaali- ja terveysministeriön (STM 2012) linjauksen mukaan erityisesti alle 20 000 asukkaan kunnilla ei tulisi olla velvoitetta järjestää itse sosiaali- ja terveyspalveluitaan, vaan niiden tulee olla osa useamman 41 kunnan muodostamaa sote-aluetta. Hallituksen pyrkimyksiä toteuttaa nämä aluepoliittisesti merkittävät muutokset voidaan tulkita haluna uudistaa hajautettua hyvinvointivointivaltiota kohti keskitettyä kilpailuvaltiota. Toimijoiden välinen hyvinvointipolitiikan tehtävänjako Kuten edellä on huomattu, hyvinvointivaltion kehitys ei ollut yhtenäinen tai päämäärätietoinen prosessi (Nyyssölä 2006). Kyse oli Nyyssölän (2006) mukaan erilaisten poliittisten intressiryhmien kamppailusta, mikä johti kompromissien tuloksena syntyneeseen suomalaiseen hyvinvointivaltioon. Tämä on ymmärrettävää, sillä puolueiden ja eri ryhmien keskinäiset valtasuhteet ovat historian aikana vaihdelleet. Vallassa ovat olleet erilaiset näkemykset hyvinvoinnista, mikä on johtanut eri keinojen painottamiseen kunakin aikana. Se miten hyvinvointi ymmärretään vaikuttaa olennaisesti siihen, millaisen hyvinvointipolitiikan katsotaan olevan tarpeellista. Kuntalain (1995/365: 1 §) mukaan kunnan tehtävä on edistää ”asukkaidensa hyvinvointia ja kestävää kehitystä alueellaan”. Alueilla onkin yhä suurempi merkitys suomalaisessa hyvinvointipolitiikassa (Kinnunen & Kostamo-Pääkkö 2003). Tähän on Kinnusen ja Kurkisen (2003: 3) mukaan vaikuttanut muun muassa EU:n aluepolitiikka, jota harjoitetaan alueellisten ohjelmien kautta. Alueiden merkitysten kasvun taustalla ovat myös rakenteelliset muutokset. 1990-luvulla tehtyjen uudistusten jälkeen lääninhallitusten tehtäviä muutettiin ja niiden tuli valvonnan sijaan lähinnä arvioida kunnallisia palveluita, tuottaa tilastoanalyysejä sekä tarjota neuvontaa (Julkunen 2001: 117). Samaan aikaan alueellinen hyvinvointipoliittinen työ kunnissa joutui kohtaamaan uusia haasteita, kun valtio vähensi kunnille suunnattua ohjaustaan sekä purki hyvinvoinnin (Kinnunen seurantajärjestelmäänsä & Kurkinen 2003: 6). säästääkseen Julkusen valtionhallinnon (2003: 27) mukaan resursseja kuntien hyvinvointipoliittinen työ on muuttunut aiempaa haastavammaksi, kun rahoitus on sidottu enenevässä määrin tiettyjen kriteerien mukaisiin hankkeisiin. Edelleen Julkusta (2003: 28) lainaten: kunnista on tullut hyvinvointivaltion tavoin moniulotteinen toimijoiden verkosto, jossa sekoittuvat kuntien ja valtion viranomaiset, yksityinen 42 sektori, kolmas sektori ja kirkko. Pääpaino on yleensä työpaikkojen luomisessa ja työelämän kehittämisessä (em.). Keskustelussa kuntien ja valtion suhteesta esitetään usein ristiriitaisia näkemyksiä (esim. Julkunen 2001, Väärälä 2011, Palola & Parpo 2011). Krögerin (1997: 16) mukaan kuntatutkimuksessa on usein esitetty näkemys, jonka mukaan valtio on ollut joustamaton rajoittaen kunnallisten palveluiden muotoilua paikallisiin tarpeisiin sopiviksi. Sosiaalipolitiikan tutkimuksessa vastaavasti valtio on esiintynyt edistyksellisenä ja kunnat ovat pyrkineet rajoittamaan sosiaalipalvelujärjestelmän uudistamista, mistä johtuen valtion on täytynyt kaventaa niiden itsemääräämisoikeuksia. Vuorennon ja Kianderin (2010: 132) mukaan hyvinvointivaltion perusajatuksena on ollut, että päätöksenteko tapahtuu lähellä kansalaisia eli kunnissa. Tähän ajatukseen pohjautuen kuntien itsehallintoa on kasvatettu. Kunnilla on ollut Krögerin (1997: 31) mukaan tärkeä rooli paitsi julkisten palveluiden tuottamisessa myös niiden kehittämisessä. Kunnalliset hyvinvointipalvelut luotiin keskusjohtoisesti ja etenkin 1960–80-luvuilla kunnat käytännössä katsoen vain toteuttivat valtiolta tulleita määräyksiä (Kröger 1997: 32). Kunnat ovat kuitenkin omalta osaltaan olleet tukemassa hyvinvointivaltion kehittämistä ja keskusjohtoisuudella on onnistuttu tasoittamaan alueiden välisiä eroja esimerkiksi parantamalla sukupuolten välistä asemaa (Kröger: 1997: 33). Valtion vaikutusvallan lisääntyminen ei ole kaikissa kunnissa tarkoittanut passiivisesti ylhäältä tulevien käskyjen toteuttamista. Huomionarvoista on myös se, että hyvinvointivaltio rakentuu useista toimijoista, kuten eri ministeriöistä, Kansaneläkelaitoksesta (KELA) sekä Eläkevakuutus-yhtiöistä (Julkunen 2003: 22), joilla voi olla toisistaan eroava käsitys hyvinvoinnista. Myllymäen ja Tetrin (2001: 18) mukaan suomalaiset sosiaali- ja terveyspalveluiden rahoitus ja toteuttaminen tapahtuu julkisen, järjestö- ja yrityssektorin toimesta. Julkisella vallalla on silti aina vastuu siitä, että yhteiskunnan jäsenten hyvinvoinnista pidetään huolta. Julkiseen sektoriin kuuluvat valtio, kunnat, KELA ja raha-automaattiyhdistys (RAY), jonka tuotosta jaetaan harkinnan varaisesti valtionapua. Järjestösektori koostuu sosiaalija terveysjärjestöistä, jotka ovat pääosin aatteellisia yhdistyksiä ja säätiöitä, joita RAY 43 tukee. Yrityssektori toimii luonnollisten ja juridisten henkilöiden kautta, joiden osuus sosiaali- ja terveyspalveluista oli kuitenkin 2000-luvun vaihteessa pienehkö. Julkusen (2001: 272) mukaan 1990-luvulla suomalaiset odottivat myös kirkolta sosiaalista apua ja se on järjestänyt esimerkiksi velkaneuvontaa ja ruokapankkeja. Myllymäki ja Tetri (2001) näkevät, että järjestöille on siirtynyt kasvava vastuu huonompi-osaisten kuntalaisten hyvinvoinnin edistämisestä. Jo 1990-luvun lopussa Kosonen (1998: 391) uskoi kolmannen sektorin roolin kasvavan kansalaisten hyvinvoinnin ja toimintakyvyn edistämisessä. Myllymäen ja Tetrin (2001: 19) mukaan valtionavun kaventuminen ja kuntien rahoitusvastuun kasvu on johtanut sosiaali- ja terveysjärjestöjen toiminnan korostumiseen sekä siihen, että kansalaisten vastuuta omasta hyvinvoinnistaan on arvioitu uudelleen. Koistisen (2010: 385) mukaan yhteiskunnallista hyötyä ja hyvinvointivaikutuksia tuottavat palkkatyön ja yrittäjyyden ohella myös kotitaloustyö, epävirallinen hoivatyö, harrastukset ja vapaaehtoistyöt. Hyvinvointipolitiikan tulevaisuuden haasteita Hyvinvointipolitiikan 2010-luvun keskeisimpinä haasteina Poutanen (2010: 198) näkee globaalin taantuman, väestön ikääntymisen ja pitkäaikaistyöttömyyden. Nämä asettavat hänen mielestään sekä haasteita että mahdollisuuksia yhteisötaloudelle että kansalaisten omatoimisuudelle. Häikiö ja Saikkonen (2010) näkevät ilmastonmuutoksen sekoittavan nykypäivänä perinteistä ajattelua hyvinvointipolitiikasta, koska se tuo paikalliseen politiikkaan globaalin ongelman. Erityisesti silloin, kun on kyse aineelliseen hyvinvointiin keskittyvästä sosiaalipolitiikasta, keskiössä on ollut kansallisten tuloerojen tasaaminen sekä hyvän elämän edellytysten mahdollistaminen. Kansainvälinen keskustelu kestävästä kehityksestä pakottaa pohtimaan myös sitä, miten voidaan taata tulevien sukupolvien hyvinvointi. Niemelä (2010a: 317) katsoo hyvinvointipoliittisen keskustelun olevan toisinaan liian ihmiskeskeistä, minkä takia ympäristöpolitiikka ja erityisesti ympäristönsuojelu saatetaan esittää rasitteena yritysten kilpailukyvylle. Samansuuntaisen näkemyksen on esittänyt myös Giddens (2006). Vuoden 2008 globaalin talouskriisin jälkeen ympäristö- ja hyvinvointipolitiikka ovat huomattavasti lähentyneet toisiaan kansainvälisessä keskustelussa esiin nousseen 44 vihreän talouden myötä (Niemelä 2010a: 318). Vihreällä taloudella tarkoitetaan talousjärjestelmää, jonka tavoitteena ovat vähäpäästöisyys, energiatehokkuus ja sosiaalinen kestävyys (UNEP 2011: 2). Sosiaalisella kestävyydellä viitataan YK:n ympäristöohjelma UNEP:in (2011: 2) raportissa ihmisten hyvinvoinnin ja tasa-arvon edistämiseen. Sairinen (2010: 322–323) esittää kolme muutossuuntausta, joissa hyvinvointipolitiikka määrittyy kestävän kehityksen periaatteista käsin. Taulukossa 5 esitetyistä suuntauksista talouden rakenteellisella muutospotentiaalilla ja tuotannon teknisellä muutospotentiaalilla voidaan vaikuttaa hyvinvoinnin aineelliseen ulottuvuuteen. Taulukossa 5 kuvattu kulttuurinen ja poliittinen muutospotentiaali puolestaan liittyvät sekä sosiaaliseen että henkiseen ulottuvuuteen. Taulukko 5. Tulevaisuuden potentiaaliset muutossuunnat Sairisen (2010: 322–323) mukaan ja odotettavissa olevan muutoksen vaikutus hyvinvoinnin ulottuvuuteen. Muutospotentiaali Muutoksen ilmentymä - Rakenteellinen potentiaali Tekninen potentiaali - - Kulttuurinen ja poliittinen potentiaali - Hyvinvointiulottuvuus Siirtyminen tietotalouteen, jossa laadun kasvu korvaa määrän kasvun. Talouden kasvun ei lisää luonnonvarojen kulutusta tai päästöjä -> talouskasvun ja ympäristöhaittojen irtikytkentä - Aineellinen Tuotannon energia- ja raaka-ainetehokkuuden lisääntyminen ja puhtaampien tuotantotekniikoiden kehittyminen - Aineellinen Kuluttajien ympäristötietoisuuden ja valinnanmahdollisuuksien kasvu Hyödykkeiden säästäväisempi käyttö Paikallisten hyödykkeiden ja lähipalveluiden suosiminen Pyrkimys sosiaalisiin kulutustapoihin esimerkiksi kimppakyytien muodossa - Sosiaalinen ja henkinen Poliittisissa puheenvuoroissa (esim. Suomessa: Tasavallan presidentin kanslia 2010; Työ- ja elinkeinoministeriö 2012; Ulkoasiainministeriö 2012; Ympäristöministeriö 2012) on enenevässä määrin ryhdytty korostamaan luonnonvarojen niukkuutta ja tarvetta tehdä nykyiseen talousjärjestelmään muutoksia, jos tulevaisuuden talouskasvu halutaan turvata. Tätä taustaa vasten talous-, ympäristö- ja sosiaalipolitiikan voidaan 45 tulevaisuudessa olettaa linkittyvän yhä tiiviimmäksi kokonaisuudeksi, josta käsin tulevaisuuden hyvinvointipolitiikkaa harjoitetaan. Julkunen (2001: 298) esittää kaksi vaihtoehtoa hyvinvointivaltion tulevalle kehitykselle. Ensimmäisen vaihtoehdon mukaan hyvinvointivaltion rahoituksellinen kestävyys vahvistuu ja hyvinvointivaltion kannatus säilyy vahvana. Toisessa vaihtoehdossa hyvinvointivaltio kokee vähittäisen muutoksen, jossa sen palvelukokonaisuuksia ja tarjoamia etuja karsitaan samalla, kun kansalaiset ja poliitikot oppivat sietämään kasvavaa taloudellista eriarvoisuutta. Forman ym. (2009: 56) mukaan julkinen keskustelu vaikuttaa kansalaisten mielipiteisiin, sillä se ”kouluttaa” heidät huomioimaan taloudelliset realiteetit sekä erilaiset sosiaaliset tarpeet. ”Ei ole varaa”diskurssi, jossa vaaditaan hyvinvointivaltion tarjoamien palveluiden karsimista, ei kuitenkaan Forman ym. tulkinnan mukaan vielä vuonna 2009 hallinnut julkista keskustelua, mutta taloudellinen laskusuhdanne nähtiin uhkana. ”Ei ole varaa”diskurssin nousu tarkoittaisi mahdollisesti siirtymää pois perinteisen tuloeroja tasaavan hyvinvointivaltion ihanteista, kohti utilitaristista politiikkaa. Utilitaristinen politiikka jatkaisi Kuusen (1968: 22) hyvinvointivaltiolle hahmottelemaa tehtävää, jossa hyvinvointipolitiikan ensisijainen tavoite on tasa-arvon lisäämisen sijaan talouskasvun varmistaminen. On syytä huomata, että tämä vaihtoehto ei kuitenkaan välttämättä tarkoita täysin tuloja tasaavasta sosiaalipolitiikasta luopumista. Kuusen (1968) utilitaristisen logiikan mukaan talouskasvun edistämisellä voidaan paremmin varmistaa kaikkien yhteiskunnan jäsenien hyvinvoinnin edistäminen. Eräänä tulevaisuuden potentiaalisena kehityssuuntana voidaan pitää hyvinvointivaltion hallintotavan muutosta. Gramscin ajatuksiin nojautuen Lahtinen (2009) puhuu vasta-hegemonisesta prosessista hyvinvointivaltion eräänä tulevaisuuden vaihtoehtona. Lahtinen (2009: 304) toteaa, että nykyistä hyvinvointipolitiikkaa tulisi demokratisoida siirtämällä painopistettä kansalaisyhteiskuntaan ja antaa kansalaisille aktiivisempi rooli vaikuttaa heidän hyvinvointiaan koskeviin päätöksiin. Tämä vaatii Lahtisen (2009: 314) mukaan sen, että ”tavalliset kansalaiset” tarttuisivat olemassa oleviin mahdollisuuksiin vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa. Tähän mennessä siis Millerin ja Rosen (2010: 164) tulkitsema muutos hierarkkisesta hallinnosta 46 verkostomaiseen hallintaan, joka korostaa kansalaisten omaa aktiivisuutta kansalaisten tärkeimpänä hyveenä, luokin otolliset olosuhteet tähän Lahtisen (2009) kuvaamaan vasta-hegemoniseen prosessiin. Vasta-hegemonisessa prosessissa Poutasen (2010: 198) edellä mainitsemat haasteet käännettäisiinkin mahdollisuuksiksi. Tässä hyvinvoinnin sosiaalista ulottuvuutta korostavassa vaihtoehdossa korostettaisiin siis kansalaistoimintaa hyvinvointipolitiikan keskeisenä osa-alueena. HYVINVOINTIPOLITIIKKA TUTKIMUSALUEELLA Tässä tutkielmassa tarkastellaan eri toimijoiden näkemyksiä siitä, millaisia tulevaisuuden hyvinvointipoliittisia tavoitteita Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla tulisi olla. Tätä tarkoitusta varten on syytä käydä läpi alueilla voimassa olevia tavoitteita keskeisimpien hyvinvointipoliittisten asiakirjojen valossa. Hyvinvointipolitiikan keskeiset tavoitteet Kainuussa Kainuun sosioekonomiset terveyserot ovat Kainuussa suurempia kuin Suomessa keskimäärin. Tämä käy ilmi edellä esitellyistä indikaattoriarvoista ja aikaisemmista tutkimuksista (esim. Kaikkonen ym. 2008). Kainuun maakuntaohjelmassa (Kainuun maakunta -kuntayhtymä 2009) vuosille 2009–2014 näihin eroihin halutaankin puuttua: ”Pääteemoiksi maakuntaohjelmaan on valittu hyvinvointi, terveys, hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen sekä terveyden tasa-arvo.” Kainuun maakuntasuunnitelmassa (Kainuun maakunta -kuntayhtymä 2005) hyvinvoinnin käsite rinnastuu hyvään elämään, jonka määrittely tapahtuu yksilötasolla. Suunnitelman tavoitteena on tarjota edellytykset siihen. Elämänlaatua parantavaksi tekijäksi nähdään yksilöiden ja yhteisöjen välinen vuorovaikutus. Keskeiseksi arvoksi nimetään yhteisöllisyys ja ihmisarvo sekä vapaus tehdä omia valintoja. Hyvän elämän perustoina nähdään terveys, asuminen, koulutus, työ, palveluiden saatavuus, koulutus ja luonto. Hyvinvointipolitiikan tavoitteiksi nimetään: ”yhteisöllisyyden vahvistaminen, itsetunnon kohentaminen, koulutustason nostaminen, työllisyyden hoito” (Kainuun maakunta -kuntayhtymä 2005). Asetetut tavoitteet ovat perusteltavissa muun muassa 47 hyvinvointi-indikaattoreilla (ks. taulukko 2). Näihin tavoitteisiin pääsemiseksi maakuntasuunnitelmassa tärkeinä asioina nähdään rakennetyöttömyyden ja syrjäytymisen vähentäminen sekä hyvinvointipalveluiden turvaaminen asukkaille. Työllisyyspolitiikassa pyritään aktiivisuuteen, jotta ongelmista ei tule pitkäaikaisia. Työllisyyden hoidon työkaluina mainitaan esimerkiksi: työvoimakoulutus, yksilöity työnhakusuunnitelma, työvoiman palvelukeskuksen palvelut, nuorten osalta yhteiskuntatakuu. Työnhakijoiden tukemisessa voidaan hyödyntää työhallinnon, KELA:n ja sosiaalitoimen ohjausta. Syrjäytymisen ehkäisemiseksi Kainuussa pyritään kehittämään työelämää muun muassa johtamisen osalta, lisäämällä työn vaihtelevuutta ja parantamalla työterveyshuoltoa sekä ehkäisemällä ennenaikaista eläkkeelle jäämistä. Keskeisenä nähdään varhainen ongelmiin puuttuminen. Syrjäytymisen ehkäisyn kannalta kiinnitetään erityistä huomiota siihen, että vaikeasti työllistyvät huomioitaisiin työvoiman palvelukeskuksessa. Maakuntasuunnitelman mukaan hyvinvointipalveluissa pyritään Kainuussa hyödyntämään eri toimijoiden välistä yhteistyötä, teknologiaa ja innovaatioita, esimerkiksi etäkonsultaatiota. Palveluiden tuottamista yritetään tehostaa, jotta ne olisivat edullisia. Asukkaille halutaan antaa mahdollisuus valinnanvapauteen hyvinvointipalveluiden tuottajien osalta. Hyvinvointipalveluiden osalta kiinnitetään huomiota ennaltaehkäisevään toimintaan sekä ihmisten omatoimisuuden tukemiseen hyvinvoinnin ja terveyden ylläpitämisessä. Tältä osin korostuu liikunta-, kulttuuri- ja vapaa-ajanpalveluiden merkitys sekä kainuulaisen yhteenkuuluvuuden vahvistaminen. Kainuu pyrkii kehittää toimintamalleja, joilla voidaan puuttua väestöryhmien välisiin terveyseroihin. Julkisen palvelujärjestelmän, yritysten, koulutusorganisaatioiden ja kansalaisjärjestöjen yhteistyötä halutaan kehittää Kainuun hyvinvointifoorumin avulla. Hyvinvointipalveluiden tuottaminen nähdään yritystoiminnan kannalta potentiaalisena mahdollisuutena sekä suoraan että välillisesti esimerkiksi tietotekniikan, matkailun tai liikunta-alan kautta. Maakuntaohjelmassa hyvinvointi on määritelty laajasti objektiivisena ja subjektiivisena ilmiönä, mutta hyvinvointipolitiikan painopisteeksi on otettu terveyden edistäminen. Hyvinvointipolitiikan muut osa-alueet (esim. työllisyys, koulutus, liikenne) 48 nähdään Kainuun maakuntaohjelmassa terveyserojen kaventamisen työvälineinä. Kansalaisten toivotaan ottavan yhä enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnistaan ja terveytensä ylläpitämisestä. Tulevaisuuden kannalta nähdään, että kolmannen sektorin hyvinvointipalvelut voivat muodostaa merkittävän tuen nykyiselle järjestelmälle. Hyvinvointipoliittiset tavoitteet Kainuussa siis pohjautuvat pääasiassa positiiviselle hyvinvointikäsitteelle ja pyrkimyksenä on edistää kainuulaisten aineellista, sosiaalista ja henkistä hyvinvointia. Näistä suorimmin koetaan voitavan vaikuttaa aineelliseen hyvinvoinnin ulottuvuuteen työllisyyden ja terveyden edistämisen kautta. Toisaalta myös sosiaalisen ja henkisen hyvinvoinnin edistäminen on maakuntaohjelmassa ja suunnitelmassa vahvasti läsnä yhteisöllisyyden edistämisen muodossa. Hyvinvointipolitiikan keskeiset tavoitteet Pohjois-Pohjanmaalla Pohjois-Pohjanmaan maakuntasuunnitelmassa on määritelty vuodelle 2030 visio, jonka mukaan ”Pohjois-Pohjanmaa on hyvinvoinnin, laadukkaan elinympäristön ja monimuotoisen luonnon maakunta --” (Pohjois-Pohjanmaan liitto 2010). Keskeisiksi arvoiksi on valittu yhteisöllisyys, vastuullisuus, suvaitsevaisuus ja moniarvoisuus, tasaarvoisuus sekä luovuus ja rohkeus. Pohjois-Pohjanmaan liiton hyvinvointipolitiikkaa ohjaa vuosille 2007–2017 laadittu maakunnallinen hyvinvointiohjelma, jonka käytännön toteutus aloitettiin keväällä 2008. Hyvinvointiohjelmassa tarkennetaan Pohjois-Pohjanmaan vuoteen 2030 tähtäävässä maakuntasuunnitelmassa sekä vuosille 2011–2014 laaditussa maakuntaohjelmassa esitettyjä hyvinvointipoliittisia pyrkimyksiä Pohjois-Pohjanmaalla. Hyvinvointiohjelmalla pyritään vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin, joita nähdään Pohjois-Pohjanmaalla. Näitä ovat muun muassa ikääntyminen ja sen seuraukset palvelu- ja työvoiman tarjontaan, alueelliset ja sosioekonomiset terveyserot, hyvinvointialan ammattilaisten saatavuus sekä hyvinvointialan liiketoiminnan kehittäminen. Ohjelman tavoitteena on kehittää laajaa ja koordinoitua yhteistyötä pohjoispohjalaisten hyvinvointitoimijoiden välillä sekä helpottaa kansallisten ohjelmien koordinointia Pohjois-Pohjanmaalla. hyvinvointipolitiikan välittäjätasona Ohjelma siis suhteessa toimii eräänlaisena paikalliseen valtion aluetasoon. 49 Maakuntahallitus on hyvinvointiohjelman nimennyt hyvinvointistrategiatyöryhmän, ohjausryhmänä. Hyvinvointiohjemaa joka koordinoi toimii Pohjois- Pohjanmaan liitto yhteistyössä Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin, Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen ja Oulu Wellness Instituutti-säätiön kanssa. Hyvinvointiohjelmaa toteutetaan yhdentoista kärkihankekokonaisuuden avulla, jotka liittyvät hyvinvoinnin liikunnan edistämiseen; edistämiseen; nuorten terveysvalmennukseen; elämänhallinnan ikääntyneiden parantamiseen; uusien palveluratkaisujen luomiseen; palvelu-markkinoiden avaamiseen; yritysten markkinoille pääsyn tukemiseen tuotteistamalla ja kaupallistamalla hyvinvointialan toimintaa; panostaminen osaamisverkoston hyvinvointialan/-teknologian kehittämiseen; tutkimukseen; hyvinvointipolitiikan hyvinvoinnin huomioimiseen kaikilla hallinnonaloilla sekä hyvinvoinnin nykytilan ja tulevaisuuden arvioivan ja seuraan mallin kehittämiseen (Pohjois-Pohjanmaan liitto 2008: 18). Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointiohjelmassa (2008: 8) esitetään, että hyvinvoinnin edistämistyössä tulisi korostaa ennemmin ”kodin, vapaa-ajan ja työelämän alueilla” tapahtuvaa ehkäisevää toimintaa kuin julkisen palvelujärjestelmän korjaavaa työtä. Hyvinvoinnin edistämisessä painopistettä pyritään siis siirtämään julkiselta sektorilta muille toimijoille. Keskeisiksi osa-alueiksi nimetään: - terveyden edistäminen ennalta ehkäisevä toiminta syrjäytymisen ehkäisy – varhainen toiminta työkykyisyyden ylläpitäminen omaehtoinen selviytyminen vastuu omasta terveydestä Tällainen tavoitteenasettelu ilmentää sekä Giddensin (2006; 2007) kuvaamaa positiiviselle käsitykselle pohjautuvaa hyvinvointipolitiikkaa että Millerin ja Rosen (2010: 147) esittämää hallintatavan muutosta, jossa julkinen sektori pyrkii enenevässä määrin asettamaan kansalaisille vastuun omasta hyvinvoinnistaan. Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointiohjelmassa (2008: 11) määritellään vuodelle 2017 tavoitetila, jonka mukaan pohjoispohjalaiset huolehtivat omasta kunnostaan ja tekevät omaa terveyttään edistäviä valintoja. Sosiaalisten suhteiden osalta pohjois- 50 pohjanmaalaisten toivotaan välittävän toisistaan ja lisäksi yhteisöllisyyttä pyritään lisäämään. Myös ympäristön osalta on määritelty tavoitteet, jotka liittyvät viihtyisyyteen ja esteettömyyteen. Hyvinvointiohjelmallaan Pohjois-Pohjanmaan pyrkii vuoteen 2017 olemaan terveyden edistämisen, oma-hoitoratkaisujen ja syrjäytymisen ehkäisemisen edelläkävijä Suomessa. Kansainvälisellä tasolla puolestaan halutaan toimia pioneereina valituilla tutkimusaloilla ja hyödyntää hyvinvointialan liiketoimintapotentiaalia. Tutkimuksen ja kehittämisen osalta korostetaan Oulun seudun hyvinvointialan osaamista. Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointiohjelmassa (2008) todetaan, että alueet asettavat omiin lähtötilanteisiinsa sopivat omat tavoitetasonsa perustuen vuodelle 2017 mitattavissa olevien yleistavoitteiden puitteisiin. Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointiohjelmassa hyvinvointia käsitteenä ei ole erikseen määritelty, vaan se ilmenee määriteltyjen haasteiden ja asetettujen tavoitteiden kautta. Hyvinvointiohjelmassa (2008: 8) todetaan, että ”ohjelma ei kata koko hyvinvoinnin kehittämis- ja toimikenttää”. Pääasiallisesti hyvinvoinnin edistäminen on määritelty terveyden ja terveyssektorin elinkeinotoiminnan edistämiseksi. PohjoisPohjanmaan hyvinvointistrategiassa siis painotetaan aineellisen hyvinvoinnin ulottuvuuden edistämistä elinkeinonäkökulmasta ja kansalaisten omatoimisen terveyden ylläpidon myötä. Toisaalta hyvinvointiohjelmassa hyvinvointia on käsitelty myös laajempana ilmiönä. Sosiaalinen hyvinvointi tulee esiin ohjelman liitteenä olevasta maakunnallisen lähtötilanteen arvioinnista, jossa esimerkiksi todetaan tarve osallisuuden ja integraation lisäämiselle (Pohjois-Pohjanmaan liitto 2008: 46). Henkisen hyvinvoinnin edistäminen määrittyy ohjelmassa ensisijaisesti pyrkimyksenä tukea pohjoispohjalaisten elämänhallinnan taitoja. TUTKIMUSMENETELMÄT JA AINEISTO Kysely Tätä tutkielmaa varten tehdyllä kyselyllä haettiin ensisijaisesti vastausta ensimmäiseen tutkimuskysymykseen eli miten asiantuntijat, päättäjät ja kansalaiset Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla ymmärtävät hyvinvoinnin. Lisäksi kysely toimi Kajaanissa ja Oulussa järjestettyjen tulevaisuustyöpajojen esitehtävänä. Kyselylomake sekä kutsu 51 tulevaisuustyöpajoihin lähetettiin työpajoihin kutsutuille kainuulaisille ja pohjoispohjalaisille asiantuntijoille, kunnanvaltuutetuille ja kansalaisyhteiskunnan edustajille sähköpostitse noin neljä viikkoa ennen ensimmäisen vaiheen työpajoja. Yleisesti ottaen hyvinvointiin liittyvissä kyselytutkimuksissa ongelmallista on ollut, että tutkijat päättävät etukäteen hyvinvoinnin määritelmät ja siihen liittyvät osatekijät. Tällöin tutkijan käsitys hyvinvoinnista leimaa myös tutkittavana olevien käsitystä hyvinvoinnista (Varelius 2004). Subjektiivinen hyvinvointi määrittyykin kyselytutkimuksissa lähinnä vastaajien tyytyväisyytenä tai tyytymättömyytenä kysyttyihin asioihin (Heikkilä ym. 2003: 19). Tietoa siitä, miten kansalaiset itse ymmärtävät hyvinvoinnin on vaikeaa löytää. Molemmissa maakunnissa sähköpostiosoitteeseen, joista kysely noin ja puolet kutsukirje oli lähetettiin suunnattu noin 200 kansalaisjärjestöjen puheenjohtajille tai muille toimihenkilöille, joita pyydettiin välittämään viesti jäsenistölleen. Loput sähköpostiosoitteet olivat asiantuntijoiden ja päättäjien omia osoitteita, ja kutsu osoitettiin suoraan heille. Muistutukset kyselyyn vastaamiseen ja työpajoihin ilmoittautumisesta lähetettiin noin kaksi viikkoa ennen ensimmäisen vaiheen työpajoja. Kyselylomakkeessa vastaajaa pyydettiin antamaan taustatietoja ja vastaamaan avoimena esitettyyn kysymykseen siitä, mitä hyvinvointi hänelle tarkoittaa ja miten hyvinvointia voitaisiin hänen mielestään edistää (ks. Liite 2). Kysytyt taustatiedot pohjautuivat kirjallisuudessa esitettyihin hyvinvoinnin ulottuvuuksiin. Taustatietojen avulla haluttiin selvittää mitkä tekijät vaikuttavat siihen miten vastaaja määritteli hyvinvoinnin. Kyselylomakkeen muotoilussa pyrittiin minimoimaan kyselytutkimukselle ominaisia ongelmia muun muassa kysymysten järjestyksellä. Tutkimusten mukaan esimerkiksi ihmisten tulkinta tyytyväisyydestä omaan elämäänsä vaihtelee riippuen siitä missä järjestyksessä kysymyksiä kysytään ja miten kysymys muotoillaan (Tov 2012: 1371). Tämän välttämiseksi kysely muodostui kolmesta osiosta. Ensimmäisessä osiossa kysyttiin ”konkreettisia” kysymyksiä, kuten vastaajan sukupuolta ja ikää. Toisessa osiossa esitettiin kaksi avointa kysymystä hyvinvoinnin määritelmästä ja hyvinvoinnin edistämisestä. Teoriaan pohjautuvat taustoittavat kysymykset, kuten tulotasoon ja liikuntaharrastuksiin liittyvät kysymykset, kysyttiin 52 vasta viimeisessä osiossa. Verrattuna ensimmäisen osion faktapohjaisiin kysymyksiin, viimeisen osion kysymykset perustuivat lähinnä vastaajan subjektiivisen arvioon. Kyselyyn tulleista 127 vastauksesta 113 oli vastattu hyvinvointia koskeviin avoimiin kysymyksiin. Vastaajista 56 oli Pohjois-Pohjanmaalta ja 57 Kainuusta. Vastaajat luokiteltiin kysymyksen kahdeksan (ks. liite 2) mukaan neljään luokkaan, jotka olivat kansalainen, päättäjä, asiantunteva päättäjä ja asiantuntija. Kaikkien ryhmien edustajia oli tasapuolisesti edustettuna molemmista maakunnista (ks. taulukko 6). Kansalaisiksi luokiteltiin ne, jotka vastasivat kieltävästi kaikkiin kohtiin. Päättäjiin kuuluivat kunnanvaltuutetut ja ne, jotka kokivat työnsä puolesta tekevänsä muiden hyvinvointiin vaikuttavia päätöksiä. Asiantuntijoita puolestaan olivat ne, jotka kokivat olevansa hyvinvointialan asiantuntijoita tai ammattilaisia, mutta eivät tehneet työnsä puolesta päätöksiä, jotka vaikuttavat muiden ihmisten hyvinvointiin. Taulukko 6. Toimijaryhmät maakunnittain. n % Pohjois-Pohjanmaa 18 16 (n=31) Kainuu 13 11 Päättäjä Pohjois-Pohjanmaa 15 13 (n=35) Kainuu 20 18 Pohjois-Pohjanmaa 10 9 Kainuu 12 11 Pohjois-Pohjanmaa 14 12 Kainuu 11 10 yht. 113 100 Kansalainen Asiantuntev a päättäjä (n=22) Asiantuntija (n=25) Avoimiin kysymyksiin tulleille vastauksille tehtiin sisällönanalyysi, jonka tavoitteena oli tyypitellä aineistosta nousevia hyvinvointimääritelmiä. Kyselyssä vastaajilta tiedusteltiin hyvinvoinnin määritelmän lisäksi keinoja, joilla hyvinvointia voitaisiin heidän mielestään edistää. Useissa vastauksissa esiintyi hyvinvointi-ilmiön ja hyvinvoinnin edistämisen keinojen välistä päällekkäisyyttä. Tästä johtuen analyysivaiheessa kysymysten 9 ja 10 (ks. liite 2) vastauksia tarkasteltiin yhtenä kokonaisuutena, jonka perusteella pääteltiin mistä hyvinvoinnin ulottuvuudesta 53 vastauksessa on kyse. Vastauksista tyypiteltiin myös minkä hyvinvointipoliittisen tahon ajateltiin olevan vastuussa hyvinvoinnin edistämisestä. Vastuutahoon liittyvän tyypittelyn tarkoituksena oli selvittää näkevätkö vastaajat, että hyvinvointia on mahdollista edistää maakunnallisessa kontekstissa. Kyselyssä vastaajia pyydettiin hyvinvoinnin määritelmien lisäksi antamaan itsestään taustatietoja, joiden arveltiin voivan vaikuttaa vastaajan tekemiin hyvinvointimääritelmiin. Analyysissa ei kuitenkaan ilmennyt tilastollisesti merkittävää korrelaatiota taustamuuttujien ja vastaajien hyvinvointimääritelmien välillä. Tästä johtuen vastaajien hyvinvointimääritelmät on luokiteltu ainoastaan tutkimuskysymyksen kannalta olennaisen ryhmäjaon perusteella. Tulevaisuustyöpajat ja haastattelut Tutkimusongelman asettelun perusteella tässä tutkielmassa päädyttiin käyttämään tulevaisuuden tutkimusmenetelmänä tulevaisuustyöpajoja, jotta saataisiin vastaus toiseen tutkimukseen, eli siihen miten toimijoiden mielestä hyvinvointia tulisi Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla edistää. Tulevaisuustyöpaja ovat menetelmä, jossa osallistujat kutsutaan keskustelemaan tulevaisuudesta. Tulevaisuustyöpajojen juuret eivät ole varsinaisesti akateemisessa maailmassa, vaan kyseessä on käytännön tarpeeseen syntynyt menetelmä, jolla on pyritty vaikuttamaan poliittiseen päätöksentekoon (Vidal 2006: 3). Jungkia ja Müllertia (1987) voi pitää tulevaisuustyöpajojen tai tulevaisuusverstaiden uranuurtajina (Nurmela 1993; Vidal 2006; Laakso 2009). He pitivät ensimmäiset tulevaisuustyöpajat 1950-luvun lopulla Wienissä tavoitteenaan elvyttää demokraattisia käytänteitä. Tyypillisesti tulevaisuustyöpaja etenee viidessä vaiheessa Jungk & Müllert 1987: 14): 1. 2. 3. Valmisteluvaihe: päätetään teema, osallistujat, metodit, työpajan säännöt, paikka ja aikataulu. Kritiikkivaihe: aiheesta käytävä kriittinen keskustelu (“brainstormaaminen”) ja keskustelun tulosten jäsentely ja ryhmittely teemoihin. Visiointivaihe: Osallistujat kuvittelevat utopian, liioitellun tulevaisuuskuvan. 54 4. 5. Toteutusvaihe: Vision käytännöllisyyden arviointi ja toimintasuunnitelman hahmotteleminen. Seurantavaihe: Toteutussuunnitelman seuranta ja muutosten toteuttaminen (mahdollisesti uusien tulevaisuustyöpajojen järjestäminen). Tulevaisuustyöpajojen seurauksena ihmisten toivotaan näkevän itsensä aktiivisina osallisina julkisen hallinnon prosesseissa. Jungk & Müllert (1987: 16) kutsuvat tulevaisuusverstaita yritykseksi ”demokratisoida tulevaisuuden laatimista”. Nurmelan (1993: 193) mukaan tulevaisuustyöpajoissa ei ole niinkään kysymys tulevaisuuden tutkimuksesta, vaan ennemminkin tutkitaan mitä verstastyöskentelyyn osallistuvat ihmiset haluavat tulevaisuudelta. Tämänkään tutkielman osalta tulevaisuustyöpajoissa ei siis etsitä vastausta siihen, miten Pohjois-Suomessa asuvien ihmisten hyvinvointi tulee indikaattori-tiedon valossa kehittymään tai voivatko Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa asuvat ihmiset vuonna 2040 paremmin kuin nykypäivänä. Sen sijaan työpajoissa keskityttiin ensisijaisesti löytämään vastaus siihen, miten työpajoihin osallistuvien kansalaisten, päätöksentekijöiden ja hyvinvointialan asiantuntijoiden mielestä hyvinvointia tulisi ja voisi tulevaisuudessa edistää. Aineistosta etsittiin myös vastausta siihen, minkä tahon toiminta nähtiin tärkeänä hyvinvoinnin edistämisen kannalta. Tämän tutkielman yhteydessä tulevaisuustyöpajojen kritiikkivaihe alkoi jo hyvinvointikyselynä, jota täyttäessään osallistujat haastettiin määrittelemään hyvinvoinnin käsite ja esittämään keinoja, joilla hyvinvointia voidaan esittää. Varsinaisessa työpajassa kritiikkivaihetta jatkettiin ensin käymällä läpi kyselyn tulokset ja pohtimalla nykytilannetta. Tulevaisuusajatteluun orientoiduttiin pohtimalla ensin kolmenkymmenen viimeisen vuoden aikana tapahtuneita muutoksia. Menneisyyden jälkeen palattiin keskustelemaan nykytilanteesta ja siinä esiintyvistä ongelmista. Osallistujien kokemien ongelmien perusteella lähdettiin muotoilemaan tulevaisuuden tavoitetilaa ja keinoja siihen pääsemiseksi. Tässä yhteydessä siis tavoitetilan muotoilu toimi työpajan visiointivaiheena ja keinojen esittäminen toteutusvaiheena. Tulevaisuustyöpajoja oli tarkoitus järjestää kaiken kaikkiaan kuusi, joista kolme kummassakin maakuntakeskuksessa, Kajaanissa ja Oulussa. Ensimmäisen vaiheen työpajat oli tarkoitus järjestää erikseen asiantuntijoille ja päätöksentekijöille sekä 55 kansalaisyhteiskunnan edustajille. Ensimmäisen vaiheen työpajojen painopisteeksi otettiin tavoitetilan määrittely. Työpajoihin osallistuneet asiantuntijat ja päätöksentekijät on lueteltu liitteessä 3. Kaikista ensimmäisen vaiheen työpajoihin osallistuneista asiantuntijoista ja päätöksentekijöistä käytetään liitteenä olevassa listassa nimitystä asiantuntija. Toisen vaiheen pyrkimyksenä oli esittää keinoja tavoitteiden saavuttamiseksi ja työpajoihin kutsuttiin asiantuntijoiden ja päättäjien lisäksi kansalaisyhteiskunnan edustajia. Osallistujien valinnassa pyrittiin laaja-alaisuuteen, jotta työpajoihin osallistuvat ihmiset muodostaisivat kattavan fokusryhmän, joka pystyy tarjoamaan monipuolisen näkökulman käsillä olevaan aiheeseen. Tavoitteena oli, että jokainen osallistuja osallistuisi kahteen työpajaan. Liitteestä 3 käy jokaisen osallistujan kohdalta ilmi kuinka moneen työpajaan tämä osallistui. Kansalaisosallistujia pyrittiin rekrytoimaan erilaisten järjestöjen ja vapaa-ajan yhdistysten kautta. Kutsuja lähetettiin esimerkiksi työttömien, eläkeläisten, nuoriso- ja asukasyhdistysten puheenjohtajille ja muille toimihenkilöille, joita pyydettiin välittämään viestiä eteenpäin. Osallistumishalukkuus kansalaistyöpajoihin jäi pieneksi ja yhdistysten puheenjohtajia ja toimihenkilöitä pyrittiin tavoittamaan puhelimitse sekä henkilökohtaisesti osoitetuilla haastattelupyynnöillä, jotka lähetettiin sähköpostitse. Ensimmäisen vaiheen kansalaistyöpajoista jouduttiin käytännön pakon sanelemana luopumaan ja ensimmäisen vaiheen kansalaiskeskustelu jouduttiin toteuttamaan yksittäisinä haastatteluina kansalaisjärjestöjen edustajille. Tämän työn yhteydessä tehtiin lopulta 15 haastattelua, joista osa tehtiin yksilöhaastatteluina ja osa ryhmä- tai parihaastatteluina. Yhteensä haastateltavia oli kaiken kaikkiaan 22 ja he olivat noin 19– 75 -vuotiaita. Haastateltaviksi pyrittiin löytämään mahdollisimman erilaisissa elämäntilanteissa olevia kainuulaisia ja pohjoispohjalaisia. Pohjoispohjalaisten osalta käytännössä katsoen kaikki haastateltavat olivat oululaisia. Suurin osa näistä haastatteluista pystyttiin toteuttamaan kasvotusten. Kainuulaisten osalta puhelimitse tehtyihin haastatteluihin löydettiin osallistujia eripuolilta Kainuuta. Kainuussa työpajoihin osallistuneiden asiantuntijoiden ja päättäjien joukko koostui ensisijaisesti strategiaryhmään kuuluu maakunnan liiton strategiaryhmästä. omien alueellista Kainuun kehittämistyötä maakunnan tekevien 56 asiantuntijoiden ohella myös muiden alueellisten toimijoiden, kuten ELY-keskuksen ja kuntien edustajia. Strategiaryhmässä on edustettuna myös kolmas sektori yhdistysten kattojärjestöjen kautta. Työpajoihin Kainuussa kutsuttiin strategiaryhmän ulkopuolelta henkilöitä, jotka ovat olleet mukana hyvinvoinnin edistämiseen liittyvissä hankkeissa tai joita voidaan heidän työnkuvansa puolesta pitää hyvinvointialan asiantuntijoina. Ensimmäisen vaiheen työpajaan osallistui 16 henkilöä ja toisen vaiheen työpajaan 17 henkilöä. Pohjois-Pohjanmaalla työpajoihin osallistuneiden asiantuntijoiden ja päättäjien joukko oli pienempi, koska työpaja-toimintaa ei sidottu yhtä tiiviiksi osaksi maakunnan liiton omaa strategiatyötä. Ensimmäisen vaiheen työpajaan osallistui kuusi henkeä ja toisen vaiheen työpajaan yhteensä 10 ihmistä. Ensimmäisessä työpajassa mukana oli kuusi ihmistä, joista kolme olivat hyvinvointialan asiantuntijoita ja loput kolme julkisella sektorilla hyvinvointiin liittyvien strategioiden kanssa työskenteleviä päätöksentekijöitä. Toiseen työpajaan osallistujista Oulussa noin puolet oli kansalaisyhteiskunnan edustajia ja noin puolet asiantuntijoita tai päättäjiä. Etenkin järjestötoiminnassa aktiivisesti mukana olevien kansalaisyhteiskunnan edustajien osalta on syytä todeta, että kansalaisen ja asiantuntijan roolin välinen rajanveto oli häilyvä. Kansalaisyhteiskunnan edustajina työpajoihin ja haastatteluihin osallistuneita ihmisiä voitaisiin yhtä hyvin nimittää arjen asiantuntijoiksi kuin kansalaisiksi. Toisaalta myös asiantuntijat ja päättäjät ovat kansalaisia. Toisen vaiheen työpajojen keskustelu perustui ensimmäisessä vaiheessa käytyihin keskusteluihin ja niistä tehtyyn lyhyeen tiivistelmään, joka esitettiin osallistujille. Lyhyen alustuksen jälkeen osallistujille annettiin paperi, johon oli koottu fyysisen, henkisen, yhteiskunnallisen tai taloudellisen hyvinvointiteeman alle koottuja ensimmäisen vaiheen tavoitteita ja keinoja. Osallistujia pyydettiin täydentämään paperiin omia mielipiteitään parhaista keinoista edistää jotain tiettyä hyvinvoinnin ulottuvuutta. Paperin täydentämiseen annettiin aikaa muutama minuutti minkä jälkeen papereita kierrätettiin myötäpäivään siten, että kaikki saivat itselleen uuden paperin, joka sisälsi muutamia ajatuksia, joita osallistujan piti joko kehitellä eteenpäin tai keksiä kokonaan uusia. Kierroksia oli viisi. Tämän jälkeen työpajan osallistujat referoivat 57 eteensä jääneen paperin sisällön muille työpajan osallistujille, minkä jälkeen esitetyistä keinosta käytiin yhteistä keskustelua. TULOKSET Kyselyn tulokset Analyysin perusteella kyselyn tuloksista hahmottui kuusi kokonaisuutta, joiden nähtiin vaikuttavan ihmisten ja yhteiskunnan hyvinvointiin. Nämä olivat kehoon liittyvä fyysinen hyvinvointi, yksilön ominaisuuksiin ja kykyihin liittyvä henkinen hyvinvointi, tuttaviin, ystävyys- ja perhesuhteisiin liittyvä sosiaalinen hyvinvointi, yleisen asenne ilmapiirin ja järjestäytyneen sosiaalisen toiminnan kautta välittyvä yhteiskunnallinen hyvinvointi, työhön ja toimeentuloon liittyvä taloudellinen hyvinvointi sekä kehon ulkopuolella olevaan fyysiseen ympäristöön liittyvä hyvinvointi. Taulukkoon 7 on koottu tiivistelmät hyvinvointiin liittyvistä tekijöistä. Taulukko 7. Kyselyssä esiinnousseet hyvinvoinnin ulottuvuudet, tasot ja niihin liittyvät tekijät. Ulottuvuus Taso Aineellinen Hyvinvointiin liittyvät tekijät Fyysinen keho Riittävä kunto Perustarpeiden tyydyttäminen: Ravinto, riittävä lepo, liikunta Fyysinen Hyvä asumisen taso ympäristö Luonto Rakennettu ympäristö Hoidettu ympäristö Infrastruktuuri Turvallinen ympäristö Taloudellinen Riittävä/kohtuullinen toimeentulo Työ Sosiaalinen Sosiaalisiin Perhe suhteisiin liittyvä Ihmissuhteet hyvinvointi Vuorovaikutus Välittäminen ja huolenpito Fyysinen terveys Toimintakyky Elämäntavat Kaavoitus Liikkuminen paikkojen välillä (sujuvuus) Tapaamispaikat Harrastuspaikat Varallisuus Tulot Veronmaksajien määrä Luottamus Sosiaalinen verkosto Arvostuksen tunne 58 Henkinen Yhteiskunnan Aktiivinen kansalaisuus ja hyvinvointi mahdollisuus vaikuttaa sekä osallisuus Luottamus yhteiskunnan toimijoihin Yhteisöllisyys ja yhteisvastuu Järjestötoiminta Ihmisoikeudet Tasa-arvo lain edessä Henkinen Hengellisyys hyvinvointi Vaikeuksien sietäminen Myönteinen elämän asenne Itseluottamus Psyykkinen terveys Turvallisuuden tunne Kognitiivinen ulottuvuus/oppiminen Onnellisuus Muita Tasapaino ja hyvä elämä hyvinvointiin kaiken kaikkiaan liittyviä asioita Mahdollisuuksia, olosuhteita Luova ja kannustava keskustelukulttuuri Avoimuus Yhteiskunta pitää huolta heikoimmin pärjäävistä Kannustaminen vastuunottoon Terveitä elämäntapoja tukeva yleinen ilmapiiri Sosiaalinen status Tyytyväisyys Itsensä toteuttaminen Sivistys Mielenrauha Elämänhallinta Mielekäs harrastus Viihtyisyys Merkityksellisyys Toiveikkuus Hyvä arki, arjesta selviytyminen, arjen sujuvuus Subjektiivinen kokemus Niemelän (2010b: 29) toimintateoreettinen hyvinvointijäsentely keskittyy ensisijaisesti yksilötason hyvinvoinnin tarkasteluun, minkä takia se ei soveltunut täysin kyselyn tulosten jäsentelyn pohjaksi. Useissa vastauksissa yhteiskunnallisen ja yksilön hyvinvoinnin nähtiin olevan niin tiiviissä vuorovaikutussuhteessa, että pelkkä yksilön hyvinvointiin keskittyvä toimintateoreettinen lähestymistapa ei olisi riittänyt kaikkien näkökulmien esiintuomiseen oikeassa suhteessa. Hyvinvoinnin tasojen osalta vastaukset jakautuivat luontevasti kuuteen edellä esitettyyn luokkaan. Näistä hyvinvoinnin ulottuvuuksista kehoon liittyvä fyysinen hyvinvointi, fyysiseen ympäristöön liittyvä hyvinvointi ja taloudellinen hyvinvointitutkimuksiin hyvinvointi perustuvaan voidaan määritelmään samaistaa aineellisesta aikaisempiin hyvinvoinnista. Fyysisen hyvinvoinnin eli terveyden, taloudellisen hyvinvoinnin eli työn ja toimeentulon sekä fyysisen ympäristön hyvinvoinnin eli luonnon ja rakennetun ympäristön tiivistäminen aineelliseksi hyvinvoinnin ulottuvuudeksi pelkistää hyvinvoinnista esitettyjä määritelmiä liiaksi, koska kyseessä on kyselyyn vastanneiden 59 toimijoiden määritelmien mukaan kolme selkeästi toisistaan erotettavaa hyvinvoinnin osa-aluetta. ”Yksilö tasolla hyvinvointi on kokonaisvaltainen fyysisen, henkisen ja sosiaalisen voinnin tila, sillä on sekä aineellinen/fyysinen perusta että subjektiivinen/kokemukseen liittyvä ulottuvuus. Terveys ja itsensä toteuttamisen mahdollisuus ovat keskeisiä hyvinvoinnin tekijöitä.” ”[Hyvinvointi tarkoittaa sitä, että on] riittävä toimeentulo, kohtalainen terveys, asumisolosuhteet kunnossa, harrastusmahdollisuuksia käden ulottuvilla, ihmissuhteet kunnnossa, turvallisuus, ei yksinäisyyttä.” Molemmat yllä olevista esimerkeistä sisältävät aineellisen, henkisen ja sosiaalisen ulottuvuuden. Ensimmäisessä esimerkissä kuitenkin tarkennetaan aineellisen hyvinvoinnin tarkoittavan terveyttä. Toisessa esimerkissä aineelliseen hyvinvointiin sisältyyy sekä terveys että riittävä toimeentulo. Tästä johtuen hyvinvoinnista käydyn keskustelun jäsentäjinä toimivat paremmin toimintateoreettisessa jäsentelyssä luokitellut hyvinvoinnin tasot kuin ulottuvuudet (ks. taulukko 1). Useissa vastauksissa puhuttiin työn merkityksestä. Niissä vastauksissa, joissa työstä puhuttiin ensisijaisesti toimeentulon lähteenä, se luokiteltiin taloudelliseksi hyvinvoinniksi. Mikäli vastauksessa painotettiin ainoastaan työn mielekkyyttä, sen katsottiin edustavan henkisen hyvinvoinnin ulottuvuutta. Niiden vastausten, joissa mainittiin sekä työn mielekkyys että toimeentulo, katsottiin kuuluvan molempiin luokkiin. Aineellisen hyvinvoinnin ulottuvuuksista ympäristön hyvinvointi oli vaikeimmin tulkittavissa Niemelän (2010b: 29) jäsentelyn puitteissa, koska se ei varsinaisesti liittynyt yksilön hyvinvointiin. Joissain vastauksissa ympäristö, etenkin luonnon ympäristö, nähtiin henkisen hyvinvoinnin kannalta merkityksellisiä kokemuksia tuottavana asiana. 60 Sosiaalinen hyvinvointi ja yhteiskunnallinen hyvinvointi luokiteltiin tässä tutkielmassa kahdeksi toisistaan eroavaksi kokonaisuudeksi. Sosiaalisiin suhteisiin liittyvä hyvinvointi on kyselyn vastausten perusteella pitkälti rinnastettavissa yhdessä olemiseen sekä hyvään oloon ihmissuhteissa. Sosiaalisiin suhteisiin liittyi myös sosiaalinen turva ja varmuus sekä sosiaalinen harrastus ja itsensä toteuttaminen. ”-- Luottamus itseen, läheisiin ja työyhteisöön. -- hyvät ihmissuhteet.” Tällaisessa vastauksessa sosiaalisen turvallisuuden katsottiin syntyvän lähipiirin liittyvien ihmissuhteiden toimivuudesta. Toisaalta osassa vastauksista turvallisuuden tunne liittyi enemmän yhteiskunnan yleiseen ilmapiiriin ja sosiaaliturvajärjestelmään. ”Hyvinvointi on turvallisuutta, luottamusta yhteiskuntaan --” Sosiaalinen harrastaminen, joka liittyy osallisuuden toteutumiseen, nähtiin monissa vastauksissa ennemminkin kansalaisoikeutena kuin läheisiin ihmissuhteisiin liittyvänä asiana. Useissa vastauksissa puhuttiin myös harrastamiseen liittyvästä yhdistystoiminnasta, jolloin sosiaalisen tekemisen tasolla katsottiin puhuttavan yhteiskunnallisesta hyvinvoinnista. Yhteiskunnalliseen hyvinvointiin liittyivät myös ne vastauksesta, joissa puhuttiin osallisuudesta päätöksenteon yhteydessä. ”-- yhteiskunta, jonka jäsenillä on mahdollisuus aktiiviseen osallisuuteen ja vaikuttamiseen --”. Henkinen hyvinvoinnin osalta esiin nousivat käytännössä katsoen kaikki Niemelän (2010b: 29) määrittelemät toiminnan tasot. Henkinen hyvinvointi ymmärrettiin siis pääomana eli sivistyksenä, henkisenä turvallisuuden tunteena, mielekkään työn tai harrastuksen kautta ilmenevänä henkisenä tekemisenä tai itsensä toteuttamisena sekä hyvänä itsenä olona eli hyvänä itsetuntona. Itsenäisenä olemisen tasoon voidaan tulkita kuuluvaksi vastaukset, joissa puhuttiin valinnan vapauksista ja mahdollisuuksista. 61 Huomionarvoista on se, että erittäin harvoissa vastauksissa mainittiin kaikki hyvinvoinnin osa-alueet. Monissa vastauksissa hyvinvoinnille esitettiin laajoja ja epämääräisiksi jääneitä määritelmiä, joiden sijoittaminen johonkin edellä mainittuun kuuteen luokkaan ei ollut luontevaa. Tällaisissa vastauksissa puhuttiin hyvinvoinnista tyypillisesti yksilöllisenä kokemuksena ja kokonaisuutena, jossa eri elämän osa-alueet ovat keskenään tasapainossa. Tällaista tasapaino-tilaa pidettiin edellytyksenä hyvälle arjelle. Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, kuten kirjallisuudessakin, kyselyn vastauksissa esitettiin monenlaisia eri määritelmiä hyvinvoinnille. Kyselystä saadut tulokset on esitetty taulukossa 8, josta käy ilmi vastaajaryhmien mukaan kuinka monta vastausta liittyi edellä kuvattuihin hyvinvoinnin luokkiin. Vastaukset on luokiteltu siten, että jokaisen vastaajan edustama toimijaryhmä ja maakunta näkyvät taulukon 8 ylälaidassa. Riveittäin näkyy kuinka monta vastausta mihinkin edellä esitettyyn hyvinvoinnin tasoon on tullut ja kuinka monesta kyseinen taso on jätetty mainitsematta. Yksi vastaaja on siis voinut mainita useamman kuin yhden ulottuvuuden omassa vastauksessaan. Taulukosta 8 käy ilmi, että fyysiseen hyvinvointiin vaikuttavat asiat ilmenivät useimmissa vastauksissa vastaajaryhmästä riippumatta. Vaikka kaikissa vastaajaryhmissä enemmistö mainitsi henkisen hyvinvoinnin ulottuvuuden, se nousi esiin asiantuntijoiden vastauksissa päättäjiä ja kansalaisia useammin. Kyselyyn vastanneet hyvinvointialan asiantuntijana itseään pitävät mainitsevat muita useammin yhteiskunnallisen ja fyysisen ympäristön vaikuttavan olennaisesti hyvinvointiin. Kyselyyn vastanneista kansalaisista selkeä enemmistö jätti vastauksissaan mainitsematta sosiaalisen ulottuvuuden vaikutuksen hyvinvointiin. Maakunnittaisia eroja tarkasteltaessa voidaan huomata, että asiantuntevat päättäjät Pohjois-Pohjanmaalla mainitsivat hyvinvoinnin. kainuulaisia kollegoitaan useammin taloudellisen ja sosiaalisen 62 Taulukko 8. Kyselyyn vastanneiden hyvinvointimääritelmät luokiteltuna toimijaryhmittäin. Kansalainen (n=31) Mainittu ulottuvuus PohjoisPohjanmaa (18) Ei Päättäjä (n=35) Asiantunteva päättäjä (n=22) PohjoisKainuu Pohjanmaa (13) (9) Kainuu (13) PohjoisPohjanmaa (15) Kainuu (20) 17 % (3) 31 % (4) 20 % (3) 10 % (2) 0% (0) Kyllä 83 % (15) 69 % (9) 80 % (12) 90 % (18) Ei 78 % (14) 85 % (11) 87 % (13) Kyllä 22 % (4) 25 % (2) Ei 50 % (9) Kyllä Asiantuntija (n=25) PohjoisPohjanmaa (14) Kainuu (11) 8% (1) 21 % (3) 9% (1) 15 % (17) 100 % (9) 92 % (12) 79 % (11) 91 % (10) 85 % (96) 70 % (14) 78 % (7) 77 % (10) 50 % (7) 55 % (6) 72 % (82) 13 % (2) 30 % (6) 22 % (2) 33 % (3) 50 % (7) 45 % (5) 28 % (31) 46 % (6) 40 % (6) 35 % (7) 44 % (4) 69 % (9) 21 % (3) 36 % (4) 42 % (48) 50 % (9) 54 % (7) 60 % (9) 65 % (13) 56 % (5) 31 % (4) 79 % (11) 64 % (7) 58 % (65) Ei 55 % (10) 69 % (9) 67 % (10) 50 % (10) 56 % (5) 77 % (10) 50 % (7) 36 % (4) 58 % (65) Kyllä 45 % (8) 31 % (4) 33 % (5) 50 % (10) 44 % (4) 33 % (3) 50 % (7) 64 % (7) 48 (42 %) Ei 72 % (13) 62 % (8) 47 % (7) 40 % (8) 22 % (2) 54 % (7) 50 % (7) 27 % (3) 49 % (55) Kyllä 28 % (5) 38 % (5) 53 % (8) 60 % (12) 78 % (7) 46 % (6) 50 % (7) 73 % (8) 51 % (58) Ei 28 % (5) 31 % (4) 40 % (6) 25 % (5) 11 % (1) 15 % (2) 14 % (2) 18 % (2) 24 % (27) Kyllä 72 % (13) 69 % (9) 60 % (9) 75 % (15) 89 % (8) 85 % (11) 86 % (12) 82 % (9) 76 % (86) N= 113 (100 %) Aineellinen Fyysinen Ympäristö Sosiaalinen Taloudellinen Yhteiskunta Henkinen Sosiaalinen Henkinen Siinä miten ihmiset ymmärtävät hyvinvoinnin oli kyselyn perusteella selkeitä eroja. Erot eivät korostuneet niinkään toimijoiden välillä, vaan kaikkien ryhmien sisällä oli eroja. Tästä johtuen hyvinvoinnista käytävässä keskustelussa olisikin kenties hyvä korostaa sitä, mistä hyvinvoinnin ulottuvuudesta oikeastaan puhutaan. Hyvinvoinnin kokeminen tapahtuu kehon kautta henkisesti ja fyysisesti. Tähän kokemukseen voidaan vaikuttaa ulkoisten tekijöiden kautta. Näihin ulkoisiin tekijöihin lukeutuvat lähipiiriin liittyvä sosiaalinen hyvinvointi, yhteiskunnallinen ja taloudellinen hyvinvointi että hyvä ympäristö. Tämä tarkoittaa, että ne ovat käytännössä niitä asioita, joihin 63 hyvinvointipolitiikka voi pyrkiä vaikuttamaan ja siten välillisesti edistää kansalaisten hyvinvointia. Erityisesti henkisen hyvinvoinnin osalta painottui niin sanottu positiivisen hyvinvoinnin käsite. Tällaista positiivista käsitystä edustavia vastauksia oli useita: ”[Hyvinvointi tarkoittaa] mielekästä ja mielenkiintoista elämää” ” [Hyvinvointi tarkoittaa] mahdollisuutta opiskella, tehdä työtä, perustaa perhe, liikkua ja harrastaa monipuolisesti, saada terveellistä ravintoa, asua valitsemallaan alueella ja tavalla - -” ”[Hyvinvointi tarkoittaa] terveyttä, viihtymistä, virkeyttä ja aktiivisuutta.” Myös niin sanottuja negatiivisen hyvinvoinnin määritelmiä esiintyi. ”[Hyvinvointi tarkoittaa sitä, että on ] kohtuullinen terveys ja toimeentulo. [Hyvinvointia voidaan edistää, kun] tuetaan sairaita ja heikossa taloudellisessa asemassa olevia.” Tämän kaltaisia määritelmiä, joissa hyvinvointi ymmärrettiin ensisijaisesti vain perustarpeiden tyydyttämisenä, oli 14 ja vastaavasti positiivista hyvinvointikäsitystä edustavia vastauksia oli 93. Kuudesta vastauksesta ei ollut mahdollista määritellä kummasta hyvinvointikäsityksestä oli kyse. 64 Taulukko 9. Kyselyssä ehdotettuja keinoja hyvinvoinnin edistämiseen. Toiminnan kehittäminen Tietoisuuden lisääminen hyvinvointia edistävistä asioista Osaava johtaminen Positiivinen palaute Hallinnon lohkojen yhteistyö Palveluiden kehittäminen Palvelut – laatu ja oikea-aikaisuus – selkeys, jotta apua osataan tarvittaessa hakea Kulttuuritarjonta Opiskelu, koulutus, terveyden huolto Taloudellisten tekijöiden edistäminen Tuloerojen kaventaminen, Sairaanhoidon kustannusten ennaltaehkäisy, Kilpailukyvyn lisääminen Kilpailukyvystä huomion siirtäminen hyvinvointiin (useita vastauksia), Työllisyyden edistäminen Rahalliset tuet, Elinkeinoelämä, Yrittäjyys, Työn ja vapaa-ajan tasapaino (joustavuus) Kyselyyn vastanneiden esittämät yleisimmät keinot hyvinvoinnin edistämiseksi on jaoteltu taulukkoon 9. Selvästi eniten keinojen osalta painotettiin tasapuolisesti kaikkien kansalaisten saatavilla olevia sosiaali-, terveys- ja kulttuuripalveluita sekä tuloerojen kaventamista ja työllisyyttä, jota julkisen hallinnon toivottiin edistävän. Useissa vastauksissa toivottiin arvomuutosta, jossa keskityttäisiin taloudellisen kilpailukyvyn tavoittelun sijaan pehmeämpiin arvoihin, joiden koettiin paremmin edistävän hyvinvointia. Julkisen hallinnon eri alojen toivottiin tekevän enemmän yhteistyötä, jotta ongelmia voitaisiin ennaltaehkäistä. Mainitut keinot vastaavat hyvin maakuntien hyvinvointipoliittisissa asiakirjoissa esitettyjä toimenpiteitä ja ovat linjassa Giddensin (2006; 2007) ehdotusten kanssa. Kyselyssä ei erikseen kysytty minkä tahon tulisi vastaajan mielestä edistää hyvinvointia, mutta tämä oli mahdollista tulkita vastauksista. ”Lyhyesti minusta se on yksilön kokemus omasta elämänlaadusta. Poliittisella tasolla siihen liittyy mm. ihmisten perustoimeentulo, verotus, tuet, elinympäristö jne. Näen asian kokonaisvaltaisesti eikä vain esim. sote tai liikuntapuolen asiana. Yksilön kannalta [hyvinvointia voidaan edistää] tietoisuuden lisäämisellä.” 65 Esimerkiksi yllä siteeratussa vastauksessa vastaajan tulkittiin kokevan, että hyvinvoinnin edistämisessä vastuussa olevia tahoja ovat yksilö itse ja yhteiskunta. Vastauksessa yhteiskunta tarkentuu julkiseen sektoriin, koska puhutaan verotuksesta ja sosiaali- ja terveyspalveluista. Julkisen sektorin ei kuitenkaan tässä tapauksessa voida suoraan tulkita tarkoittavan nimenomaan kuntaa tai valtiota, koska ne molemmat muun muassa keräävät veroja. Osassa vastauksista oli eritelty selkeästi, minkä julkisen sektorin tahon odotettiin toteuttavan hyvinvointipoliittisia toimenpiteitä: ”-- Kunta pyrkii edistämään asukkaidensa hyvinvointia --”. Vastaajista 12 koki, että hyvinvoinnin edistäminen on nimenomaan kunnan ja yksilön vastuulla. Vastaavasti joissain vastauksissa hyvinvointi ymmärrettiin ensisijaisesti yksilöllisenä kokemuksena, jolloin hyvinvoinnin edistämisen osaltakaan ei odotettu yhteiskunnallisia toimia, vaan hyvinvoinnin edistämisen ajateltiin toteutuvan yhteiskunnan epävirallisten sektoreiden: ”[Hyvinvointi on] psyykkistä ja fyysistä hyvää olotilaa. [Hyvinvoinnin edistämisen kannalta tärkeitä ovat] harrastukset, luotettava lähipiiri.” Hyvinvoinnin määritelmä siis vaikuttaa olennaisesti siihen millaista toimintaa pidetään sen edistämisen kannalta tärkeänä. Taulukossa 10 on esitelty yksityiskohtaisesti vastaajien mielipiteet siitä, minkä tahon tulisi edistää hyvinvointia. Kolmea vastausta lukuun ottamatta yksilön asema hyvinvoinnin edistämisessä nähtiin keskeisenä. 26 vastaajaa eli 23 % kaikista vastaajista ilmaisi yhteiskunnan epävirallisten sektoreiden eli yksilön itsensä, niin sanotun neljännen sektorin ja kolmannen sektorin olevan oleellisia toimijoita hyvinvoinnista puhuttaessa. Valtaosa (76 %) vastaajista piti kuitenkin yhteiskunnallisia toimia tärkeinä. Vain kolme prosenttia vastanneista mainitsi ainoastaan muiden tahojen kuin yksilön olevan vastuussa hyvinvoinnin edistämisessä. Monet kokivat, että ihmisellä on ensisijaisesti vastuu 66 omasta hyvinvoinnistaan. Muutamissa vastauksissa uskottiin, että tätä vastuunottoa voitaisiin parhaiten tukea lisäämällä kansalaisten tietoisuutta hyvinvointia edistävistä asioista. Kyselyn vastaukset antavatkin tukea Giddensin (2006; 2007) päätelmille siitä, että kansalaiset nähdään aktiivisina toimijoina. Taulukko 10. Hyvinvoinnin edistämisestä vastuussa oleva taho toimijaryhmittäin. Kansalainen Yhteiskunnan epäviralliset sektorit Yksilö Yksilö ja lähipiiri Yksilö, lähipiiri ja kolmas sektori Yksilö ja kolmas sektori Yht. % Epäselvästi määrittyvä yhteiskunta Yksilö ja abstrakti yhteiskunta Yksilö, lähipiiri ja abstrakti yhteiskunta Yksilö ja abstrakti yhteiskunta (ei yksityinen sektori) Yht. % Yksityinen sektori osana yhteiskuntaa Yksilö ja kaikki yhteiskunnan sektorit Yksilö, yksityinen sektori ja julkinen sektori Yht. % Julkiseen sektoriin painottuva yhteiskunta Yksilö, lähipiiri ja julkinen sektori Yksilö ja julkinen sektori (kunta ja valtio) Yksilö ja julkinen sektori (valtio) Yksilö ja julkinen sektori (kunta) Yksilö ja julkinen sektori Yksilö, julkinen sektori ja kolmas sektori Yht. % Muut kuin yksilö Yht. % Yht. % Päättäjä Asiantunteva päättäjä Asiantuntija (PP) (Kainuu) (PP) (Kainuu) (PP) (Kainuu) (PP) (Kainuu) 2 2 2 1 1 1 2 2 1 1 1 1 1 1 4 22 2 1 1 2 15 3 20 1 3 15 0 4 40 2 4 33 2 15 4 36 1 4 Yht. 13 7 2 4 26 23 1 2 1 1 6 3 2 3 1 2 1 4 16 3 23 2 13 8 40 2 20 4 33 1 7 4 36 24 21 1 1 3 1 3 2 18 6 5 1 1 4 1 2 3 4 2 1 1 1 1 7 1 5 4 5 2 1 9 1 7 1 4 21 1 7 1 1 1 1 1 1 1 13 72 7 54 8 53 1 6 1 8 1 7 18 100 13 100 15 100 3 8 40 2 2 1 2 1 4 40 3 25 10 71 1 1 12 6 1 10 54 47 7 3 3 20 100 10 100 12 100 14 100 11 100 113 100 67 Haastatteluiden ja tulevaisuustyöpajojen tulokset Kansalaisten haastattelut Haastatteluissa toistui vahvasti kyselyssäkin ilmennyt määritelmä, jonka mukaan hyvän arkielämän koettiin syntyvän siitä, että elämän eri osa-alueet ovat kunnossa. Haastatteluissa tätä näkemystä pyrittiin syventämään ja tarkentamaan sitä, mitä nämä osa-alueet tarkemmin sanottuna tarkoittavat. Kansalaiset keskittyivät vahvasti puhumaan omasta yksilöllisestä näkökulmastaan, mikä saattoi vaikuttaa siihen, että kovinkaan suuria eroja maakuntien välillä ei esiintynyt. Suurimpana erona voitaisiin maakuntien välillä pitää haastateltavien suhtautumista julkiseen hallintoon. Suhtautuminen julkista hallintoa kohtaan oli tätä tutkielmaa varten haastatelluilla kainuulaisilla lähtökohtaisesti positiivinen ja toivottiin, että julkinen sektori voisi tehdä enemmän yhteistyötä ruohonjuuritason yhdistysten kanssa. Yhteistyön keskeisimpänä tavoitteena nähtiin alueellisen identiteetin vahvistaminen alueen positiivisten piirteiden osalta. Monien mielestä julkisen hallinnon olisi helpompaa saada aikaan konkreettisempia tuloksia, jos se tekisi nykyistä aktiivisempaa yhteistyötä kolmannen sektorin kanssa. ”Ruohonjuuritasolla tulisi kääntää asioita iloisempaan suuntaan. Ylemmällä tasolla on vaikeaa vaikutta korvien väliin. Kuitenkin voisi olla enemmän herättelyä sen suhteen, ettei asiat oikeasti ole huonosti. Tämän voisi toteuttaa esim. puhdasta luontoa hokemalla ja positiivisella asialla - -” Kansalainen I, Kajaani ”-- voi antaa rahoitusta, mutta olennaista on olisi, että se suunnattaisiin enemmän käytännön työhön. Nyt tuntuu, että keskitytään korkeakulttuuriin ja mittausteknologiaan.” Kansalainen, Hyrynsalmi ”Tärkeää on monialainen yhteistyö mm. kotitalousopettajan näkökulmasta. Voidaan löytää tehokkaampia keinoja siihen, miten auttaa nuoria perheitä 68 kodinhoidossa ja saada aikaan ihan konkreettisia asioita – on vielä vähän hukassa, vähitellen voisi löytää toisensa ja kunnissa tapahtuva terveydenhuoltokin saataisiin yhteistyöhön mukaan.” Kansalainen II, Kajaani Myös pohjoispohjalaiset haastateltavat toivoivat enemmän vuorovaikutusta hallinnon kanssa. Käytännössä katsoen oululaisista muodostunut haastateltavien joukko koki, että nykyisellään päättäjät eivät kuitenkaan aidosti kuuntele kuntalaisia. Tilanne koettiin jopa turhauttavaksi. Haastateltavien toiveena oli, että kansalaiset ja päättäjät voisivat tehdä yhteistyötä, jossa kuntalaiset otetaan mukaan tavoitteiden muotoiluun. ”Nykypäivänä eräs epäkohta on hidas päätöksenteko. Täytyisi rakentaa - kuntalaisten ja päättäjien välillä olisi luottamusta. Työsarkaa on tulevaisuuden osalta siinä, että ei oltaisi lukkojen takana tekemässä päätöksiä, vaan jalkauduttaisiin kentälle. - - pitäisi uskaltaa antaa oikeasti vastuuta ruohonjuuritasolle. Käytäntöön. - - Yhteiskunta on vähän niin kuin leipä, jota yritetään leikata väärillä puukoilla. Tarkoitan toimintatapoja ja epäselvää hallintoa, joka ei tee yhteistyötä. - - Ei riitä, että toinen osapuolista on yhteistyöhaluinen, vaan pitää olla yhteisiä tavoitteita. ” Kansalainen I, Oulu ”Nyt pitää löytää yhteistyö, joka tulee harjoittelun ja oppimisen kautta. Se on illuusiota, että voidaan kirjoittaa paperiin jotain hienoja asioita, oikeasti vaatii paljon kovaa työtä, että ihmiset voi osallistua ja pystyy vaikuttamaan. Tosi paljon työtä. Päätöksentekijöiden pitäisi luopua siitä, että he sanovat viimeisen sanan ja enemmän pohtia miten saadaan yhdessä tehtyä.” Kansalainen II, Oulu 69 Tältä pohjalta voidaan todeta, että vastahegemoniselle prosessille, josta Lahtinen (2009) puhuu ja johon myös Miller ja Rose (2010) viittaavat, on olemassa tarvetta. Vielä ei ole kuitenkaan löydetty keinoja sen toteuttamiseen. Fyysisestä hyvinvoinnista puhuttaessa useat haastateltavat molemmissa maakunnissa totesivat, että fyysinen kunto ja toimintakyky ovat tärkeitä asioita, joista huolehtiminen lähtee ihmisestä itsestään. Monet haastateltavista kokivat, että terveydenhoito on kansalaisten omalla vastuulla. Terveellisiin valintoihin pitäisi haastateltavien mielestä kiinnittää tietoisesti aiempaa enemmän huomiota, koska elämäntavat ovat muuttuneet ja esimerkiksi arkiliikuntaa tulee vähemmän kuin ennen. Terveyden osalta kansalaisten vastuun korostaminen nähtiin oikeutettuna. Fyysisen hyvinvoinnin osalta keskustelussa nousivat esiin julkisen terveydenhuollon suuri merkitys ihmisten arjessa. Hyvinvointivaltion tarjoamien lähipalveluiden tulevaisuudesta oltiin yleisesti ottaen huolestuneita. Pelkona oli, että pieniä yksiköitä lakkautetaan ja jonotusajat kasvavat nykyisiäkin pidemmiksi. Julkisen sektorin palveluiden osalta nousi esiin myös huoli palvelun laadusta, järjestelmän joustamattomuudesta ja siitä miten asiakas kohdataan. Haastateltavat kertoivat omasta elämästään esimerkkejä, joissa pienen vaivankin hoitamisesta oli tullut vaikeaa siksi, että julkisen terveydenhuoltoon liittyy paljon byrokratiaa. Vanhustenhuollon tulevaisuus huolestutti iäkkäimpiä oululaisia. Heidän mielikuvansa mukaan vanhustenhuollossa on tällä hetkellä ongelmia, joista hoivapaikasta toiseen siirtyminen koettiin hankalimpana vaiheena. Tulevaisuuden osalta haastateltavat korostivat sitä, että koneella ei voi ikinä korvata ihmisten kohtaamista esimerkiksi terveyspalveluiden osalta, koska lääkärissäkäyntiin liittyy muukin kuin pelkkä diagnoosin tekeminen. Kaikkien haastateltujen mielestä tietotekniikka ja teknologia voivat ainoastaan toimia apuvälineinä, eikä niille saisi antaa sellaista itseisarvoa, että teknologisesta kehityksestä tulee itsetarkoitus. Molemmissa maakunnissa tiedon määrän kasvu ja tiedon välittämiseen kuluvan ajan lyhentyminen nousi useiden haastateltavien mieleen eräänä merkittävänä muutoksena verrattuna muutaman kymmenen vuoden takaiseen menneisyyteen. Tämä luo monille tunteen jatkuvasta muutoksesta. Erityisesti 70 iäkkäämmät ihmiset, joita haastateltiin, näkivät nopeutuneen muutoksen arkielämässä hyvinvointiin vaikuttavana haasteena. ”Enää ei ole samalla tavalla tuttua ja turvallista. Vielä kymmenen vuotta sitten arki oli jäsennellympää - - Ihmiset ovat muutoksen keskellä hukassa.” Kansalainen I, Kajaani Nuoremmat suhtautuivat kriittisesti teknologisen kehitykseen, mutta keskittyivät enemmän mahdollisuuksiin, joita se tuo mukanaan. ”Niin sanotusta informaatiotulvasta on kokemuksena, että netti löytyy taskusta. Googlella pystyy tarkistamaan asioita. Uutisia tulee joka tuutista eikä voi aina luottaa mikä on totta. Tavallaan se on ongelma, koska voi tulla väärää tietoa, joka kuitenkin vaikuttaa ihmisten käsityksiin. Toisaalta sen [informaatioteknologian kehityksen] voi ottaa mahdollisuutena, koska pystyy etsimään vapaasti tietoa asiasta kuin asiasta.” Kansalainen III, Oulu Monet haastateltavista ilmaisivat yhteisöllisyyden tärkeäksi hyvinvointia rakentavaksi tekijäksi. Yhteisöllisyyttä voisi järjestötoiminnassa mukana olevien haastateltavien mukaan tukea esimerkiksi tarjoamalla yhdistyksille tiloja sekä tukea toiminnanjohtajien tai ohjaajien palkkaamista, jotta jatkuvuus säilyisi. Erään oululaisen haastateltavan mukaan yhteisöllisyys on muuttunut. Yhteisöön kuuluminen liittyy nykyään enemmän esimerkiksi urheiluseuran yhteiseen päämäärään, kuin perheiden yhteydestä paikalliseen yhteisöön. Kolmannen sektorin roolista puhuttaessa tuotiin myös esiin huoli siitä, että julkinen hallinto olisi siirtämässä esimerkiksi kuntien lakisääteisiä tehtäviä järjestöille ja yhdistyksille. Toisaalta monet yhdistysten edustajat olivat myös valmiita tekemään nykyistä enemmän yhteistyötä julkisen hallinnon kanssa sekä ottamaan vastuuta. Tämän katsottiin edellyttävän sitä, että niille annetaan enemmän resursseja. 71 Haastateltavat puhuivat hyvinvoinnista omien kokemustensa pohjalta, minkä takia esimerkiksi kolmannen sektorin edustajat luultavasti korostivat erilaisten yhdistysten toiminnassa mukana olemista. Lähes kaikki vanhemmat ihmiset, joita haastateltiin, olivat mukana yhdistystoiminnassa. Nuoremmat haastateltavat, jotka eivät olleet mukana järjestötoiminnassa, puhuivat yhteisöllisyydestä yleisempänä ilmiönä ja samaistivat sen enemmän sosiaalisiin suhteisiin, jotka liittyvät perheeseen ja ystäväpiiriin. Lähes kaikissa haastatteluissa nousi esiin sosiaalisten suhteiden positiivinen vaikutus hyvinvointiin ja vastaavasti yksinäisyyden luoma turvattomuuden tunne, joka vaikuttaa kielteisesti ihmisen hyvinvointiin. Fyysisestä ympäristöstä hyvinvoinnin tekijänä nousi esiin erityisesti luonnon merkitys. Haastatteluaineiston perusteella niin nuoret kuin vanhemmatkin ovat huolestuneita siitä miten luontoa kohdellaan. ”Huolestuttavia asioita on olleet Talvivaaran aiheuttamat ympäristöongelmat - Harmittaa, että ympäristö pilaantuu. Kainuussa parituhatta perhettä saanut töitä, ettei se [kaivos] pelkästään huono asia ole ollut, mutta ympäristöstäkin pitää huolehtia.” Kansalainen, Paltamo ”Hävettää, että luontoa pilataan. Mieletöntä, että yksi sukupolvi pilaa. Ympäristöä kannattaa hoitaa, jotta [luonnonvarat] riittävät tuleville sukupolville. Panee miettimään.” Kansalainen I, Oulu ”[Oman sukupolven niin sanottu luonnosta vieraantuminen] ei hetkauta omaa elämää hirveästi, mutta on siinä mielessä huono, jos [luontoa] ei enää suojella ja ettei se ole enää niin sanotusti pyhä.” Kansalainen III, Oulu 72 Haastateltavien luontosuhde vaihteli iästä riippumatta. Luonto nähtiin sekä asiana, jota pitää suojella, että rauhoittavana ympäristönä, josta ihmiset voivat nauttia. Ensimmäiseen näkökulmaan liittyy luonnon näkeminen välineellisenä, joskin tärkeänä. Luonnonsuojelu ja ilmastonmuutoksen estäminen koettiin tärkeinä, jotta ihmisille riittää esimerkiksi terveellistä ruokaa ja vettä. Jälkimmäisessä näkökulmassa puhtaan luonnon itsessään nähtiin tuovan hyvinvointia. Tulevaisuuden osalta haastateltavat pohtivat miten luonnonvarat saadaan riittämään ja tuleeko maailman rauha säilymään. Haastateltavat eivät nähneet, että tulevaisuuden arkielämään tulee suuria muutoksia, jollei tapahdu jonkinlaista katastrofia. Nykytilannetta pidettiin yleisesti ottaen hyvänä ja tunnustettiin se, että menneisyyteen verrattuna suomalaiset voivat hyvin. Teknologista kehitystä ei nähty tärkeimpänä ratkaisuna hyvinvoinnin edistämisessä, vaan se koettiin korkeintaan yhdeksi apuvälineeksi muiden joukossa. Tulevaisuudesta puhuttaessa erityisesti nuoremmat haastateltavista halusivat kiinnittää huomiota siihen, että Suomi on osa globalisoituvaa maailmaa, kun taas vanhemmat haastateltavat korostivat enemmän paikallisia ilmiöitä, jotka vaikuttavat ihmisten hyvinvointiin. Talouskasvun ihannointiin lähes kaikki haastateltavat suhtautuvat varauksellisesti, koska voitonmaksimoinnin ja tehokkuusajattelun koettiin vaikuttavan negatiivisesti ihmisten hyvinvointiin. Osittain toiveet talouskasvun ihannoinnin luopumisesta liittyivät luonnonvarojen rajallisuuteen. ”Vuoteen 2020 mennessä toivoisi, että talouskasvun ajattelusta voisi luopua - elämänlaatua on muukin kuin raha ja ulkoiset puitteet. - - arvostetaan muutakin kuin isoa palkkaa. Vielä pidemmällä tulevaisuudessa [noin 30 vuotta nykyhetkestä] huolestuttaa miten maailmanrauhan käy ja miten luonnonvarat riittää. Voi olla, että asennemuutos on ainoa vaihtoehto..” Kansalainen IV, Oulu 73 ”- - Tulevaisuuden osalta toivoisi, että pysyisi maailman läheisyys ja globaali ymmärrys, ei vain kulutushysteriaa. Tulevaisuuden osalta sitä toivoisi, että raha ei olisi tärkein arvo.” Kansalainen, Sotkamo Monien mielestä talouskasvun liiallinen ihannointi on johtanut siihen, että työelämän vaatimustaso on noussut tietyillä ryhmillä liian korkeaksi. Osa haastateltavista koki työelämän muuttuneen ”raadollisemmaksi”. Kysyttäessä tarkennusta haastateltavat sanoivat tarkoittavansa, että työtekijöiden odotetaan tekemän samassa ajassa yhä enemmän. Nämä työelämän vaatimukset heijastuvat siihen, että työ- ja perhe-elämän välillä tasapainoileminen koetaan haastavaksi, koska työssä käyvät ovat jatkuvasti väsyneitä. Moni koki joutuvansa jatkuvasti tekemään paljon turhaa työtä, kuten kokouksissa istumista, mikä on pois varsinaisesta työajasta. Työelämään kaivataan monien haastateltavien mukaan enemmän mielekkyyttä, joka syntyy siitä, että ihminen näkee työnsä tulokset. Myös ihmisten välisiä suhteita ja vapaa-ajalla yhdessä tekemistä toivottiin korostettavan enemmän kuin kuluttamista ja suurta palkkaa. Toisaalta työn yksilölle tuloja tuottavaa merkitystä korostettiin. Työelämän ulkopuolelle jäämisen ja työmarkkinoiden epävarmuuden koettiin vaikuttavan hyvin kielteisesti ihmisten hyvinvointiin. Työttömien asema Suomessa koettiin kuitenkin kohtuullisen hyväksi, joskin kainuulaisen työttömän haastateltavan mukaan olisi hyvä, jos tukia nostettaisiin. Muutamien oululaisten haastatteluissa nousi esiin huoli siitä, että osa suomalaisista on oppinut elämään tuilla. Tämän nähtiin johtavan siihen, että kaikkea työtä ei enää arvosteta ja mieluummin jäädään työttömäksi kuin otetaan vastaan työtä, josta ei itse pidetä. Toisaalta eräs haastateltava totesi, että nykyinen tukijärjestelmä on niin monimutkainen, että monet eivät edes jaksa hakea kaikkia itselleen kuuluvia tukia, koska se tuntuu niin työläältä. Vaikka haastateltavien näkemys hyvinvoinnista edustikin pääosin Giddensin (2006; 2007) esittämää positiivista käsitystä, joissain haastatteluissa kävi ilmi huoli siitä, että kansalaisten aktiivisuuden korostamisella perustellaan yhteiskunnan tarjoamien tukien heikentäminen. 74 ”Yhteiskunnan pitäisi taata toimeentulo, ei voi vaan antaa keppiä nuorille. - Tuloja ei pysty kasvattamaan ilman töitä. Jokainen haluaa tienata, mutta on paljon esteitä, esim. että ei täytä työelämän kriteerejä sairauksien takia - -” Kansalainen II, Oulu Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että haastateltavat toivoivat julkisen hallinnon ensisijaisesti luovan hyvät puitteet kuntalaisille, jotta nämä voisivat itse huolehtia omasta hyvinvoinnistaan. Tämä tarkoittaa sitä, että varmistetaan esimerkiksi palveluiden toimivuus ja saatavuus eikä niinkään sitä, että suoraan annetaan töitä tai harjoitetaan ”holhoavaa tupakka- tai alkoholipolitiikkaa”. Sen lisäksi, että ihmisiä kannustetaan pitämään aktiivisesti huolta itsestään, yhteiskunnan tulisi pitää huolta myös niistä, joilla on heikommat edellytykset omasta hyvinvoinnistaan huolehtimiseen. Tulevaisuuden hyvinvoinnin kannalta tärkeimpänä asiana nousi esiin inhimillisyyden korostaminen, jonka tulisi näkyä julkisissa palveluissa parempana asiakkaiden kohtaamisena sekä yhteiskunnan yleisenä ilmapiirinä, jossa kanssaihmisiä arvostetaan. Kestävän kehityksen mukaisesti toivottiin pidettävän huolta ympäristön hyvinvoinnista ja varmistettavan taloudellisen sekä sosiaalisen hyvinvoinnin toteutuminen. Ensimmäisen vaiheen asiantuntijatyöpajat Ensimmäinen työpaja Kainuussa Kajaanissa 24.1.2013 pidetyssä työpajassa nousi esiin nykyhetken osalta paljon samoja teemoja ja kehittämistarpeita kuin Kainuun maakuntasuunnitelmassa ja -ohjelmassa. Näitä olivat esimerkiksi terveyserojen kaventaminen ja tuloerojen tasaaminen, palveluiden turvaaminen kaikille sekä kainuulaisen yhteisöllisyyden kehittäminen. Nykyhetken keskittävää aluepolitiikkaa kritisoitiin, ja pidettiin tärkeänä, että palveluiden saatavuus turvataan myös harvempaan asutuilla alueilla. Keskustelussa korostettiin myös sitä, että Kainuun usko omaan, aluelähtöiseen kehittämiseen on palautettava. Työ nähtiin hyvin keskeisenä hyvinvoinnin luojana ja toivottiin, että myös vajaan työkyvyn omaaville voitaisiin löytää mielekästä tekemistä esimerkiksi osa-aikatyön 75 muodossa. Työstä puhuttaessa korostettiin paitsi taloudellista hyvinvoinnin ulottuvuutta, myös sosiaalista ulottuvuutta. Nykyistä sosiaalitukien järjestelmää asiantuntijat pitivät epäkohtana, joka ei motivoi ihmisiä tekemään työtä. Siihen liittyvät parannukset eivät ole suoraan maakunnallisten toimijoiden päätettävissä. Kainuun puhtaan luonnon ympäristön katsottiin olevan vetovoimatekijä, joka voisi tulevaisuudessa tuottaa alueelle uusia matkailualan työpaikkoja. Arveltiin, että myös niin sanotut vihreät elinkeinot voisivat synnyttää Kainuuseen uusia työpaikkoja. Kainuun ei kuitenkaan uskottu tai edes haluttu olevan tulevaisuudessa kiihkeä kasvu alue, vaan sen sijaan luonnon läheisyyttä ja hiljaisuutta pidettiin tärkeimpinä menestystekijöinä. Lisäksi nähtiin, että Kainuun tulisi edistää ja kasvattaa alueella jo olevaa korkeatasoista osaamista informaatioteknologian ja pelialan osalta. Pidettiin järkevämpänä panostaa näihin muutamaan jo olemassa olevaan vahvuustekijään, kuin hajauttaa voimavaroja usealle korkeantason osaamista vaativalla alalle. Palveluihin toivottiin enemmän asiakaslähtöisyyttä, ratkaisuksi väläytettiin muun muassa liikkuvia palveluita sekä palveluiden toteuttamista teknologian välityksellä. Näin ajateltiin voitavan Kansalaishaastatteluissa mahdollistaa nimenomaan alueellisen teknologian tasa-arvon välityksellä toteutuminen. tapahtuvaan kommunikaatioon lääkärin kanssa suhtauduttiin varauksella, mistä johtuen liikkuvat palvelut voisivat olla parempi vaihtoehto, jos ne onnistuttaisiin toteuttamaan järkevästi. Asiantuntijoiden mielestä palveluiden rakennetta tulisi kehittää siten, että se tukisi ihmisten vastuunottoa omasta terveyden ylläpitämisestään. Terveyspalveluiden osalta nähtiin hyödylliseksi, että julkinen sektori tekisi nykyistä tiiviimpää yhteistyötä yksityisen ja kolmannen sektorin kanssa, jolloin voitaisiin kenties paremmin varmistaa asiakaslähtöisempi palveluiden tarjonta. Yhtenä ideana ehdotettiin henkilökohtaista budjetointia, jossa jokaiselle kainuulaiselle arvioidaan henkilökohtainen budjetti, jonka puitteissa saa ilmaisia tai edullisia palveluita. ”Tällä hetkellä on olemassa vakiintuneiden hyvinvointipalveluiden rakenne, jossa katsotaan onko ihmisellä oikeus johonkin tiettyyn palveluun. Palveluita tarjoavat julkinen sektori, yritykset erikseen sekä kolmas sektori yritysmäisesti ja 76 talkootyönä, mikä tekee kentästä hyvin hajanaisen. Hajanaisuuden takia joku voi jäädä ilman palveluita, kun taas joku muu saattaa hakea palveluita useammasta eri paikasta. Jos jokaiselle räätälöitäisiin omiin tarpeisiin pohjautuvat palvelut, - niin sanotusti raskaimpia palveluita ei ehkä edes tarvittaisi.” Asiantuntija, AKI Aktiiviasukas Budjetin puitteissa kainuulaiset saisivat hyödyntää kaikkia tarjolla olevia terveys- ja hyvinvointipalveluita, minkä nähtiin lisäävän valinnan vapautta. Toisaalta pidettiin todennäköisenä, että ihmiset pyrkisivät käyttämään budjettiaan säästeliäästi, kun he tietävät heitä kohden varatun summan. Henkilökohtaisenbudjetoinnin uskottiin siis säästävän kustannuksia ja tuovan lisää asiakastyytyväisyyttä. Olennaista henkilökohtaisen budjetoinnin toteutuksen osalta olisi työpajaan osallistuneiden asiantuntijoiden arvion mukaan hyödyntää tekniikkaa siten, että nykyisen palvelujärjestelmän tietopohja saataisiin sellaiseksi, että se mahdollistaisi erilaisten hyvinvointipalveluiden yhdistämisen osaksi henkilökohtaisen budjetin laskentaa. Palveluiden osalta nähtiin myös mahdolliseksi, että julkinen terveydenhuolto hyödyntäisi nykyistä enemmän luontoa. Luonto nähtiin tärkeänä etenkin henkisen hyvinvoinnin kannalta, ja toivottiin, että se otettaisiin käyttöön esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmaisten hoidossa sekä mahdollisesti myös vanhustenhuollossa. Olemassa olevaa mahdollisuutta kunnallisen hyvinvointikertomuksen tekemiseen tulisi kainuulaisten asiantuntijoiden mukaan hyödyntää käytännön työn ja päätöksenteon tukena nykyistä tehokkaammin. Hyvinvointikertomuksiin liittyvää osaamista tulisi kehittää ja tietoisuutta sen käyttömahdollisuuksista lisätä. Hyvinvointikertomuksen avulla voitaisiin kohdentaa voimavaroja siten, että keskitytään siinä esiin nouseviin ongelmiin. Keskittymällä yhteen asiaan saataisiin asiantuntijoiden mukaan todennäköisesti paljon enemmän aikaan kuin sillä, että joka asiaa varten tehtäisiin oma strategiansa. Näin saataisiin aikaan konkreettisempia toimenpiteitä. Hyvinvointikertomuksen etuna nähtiin myös se, että niiden avulla voidaan seurata toimenpiteiden toteutumista, jolloin tiedetään onko kehitystä tapahtunut. 77 Hyvinvointikertomusten nykyistä tehokkaamman hyödyntämisen kannalta olisi olennaista hahmottaa tarkemmin, mitkä toimijat voivat olla osana mitäkin toimenpiteitä. Yhteisöllisyyden lisääminen Kainuussa koettiin tärkeänä tavoitteena, johon pääsemiseksi työpajan osallistujat ehdottivat, että tulisi kiinnittää huomiota yhdessä tekemisen ja toisten huomioimiseen. Tätä nimitettiin myös välittämisen kulttuuriksi. Koulujen osalta toivottiin voitavan keskittyä pienempiin luokkakokoihin, joissa oppilaiden ja opettajien välinen vuorovaikutus olisi helpompaa. Tulevaisuuden suurina haasteina asiantuntijat näkivät ilmastonmuutoksen ja siitä mahdollisesti seuraavat sivuvaikutukset. Myös maahanmuuton uskottiin tulevaisuudessa lisääntyvän. Tämän takia koettiin tärkeäksi, että Kainuussa vahvistuisi ”tasaarvoajattelu”, jossa kaikista eri etnisistä taustoista tulevia ihmisiä osattaisiin kunnioittaa ja arvostaa yhtälailla. Ensimmäinen työpaja Pohjois-Pohjanmaalla Oulussa 26.2.2013 pidetyssä työpajassa nykyhetken osalta pidettiin ongelmallisena sitä, että ihmiset ovat niin tottuneita käyttämään hyvinvointipalveluita, että esimerkiksi terveydestä ei osata enää huolehtia samalla tavalla kuin ennen ja tukia nostetaan melko herkästi. Asiantuntijat puhuivat kasvaneesta uusavuttomuudesta suhteessa arjen perusasioihin sekä samaan aikaan kasvavasta työelämän vaatimustasosta. Työpajan osallistujat harmittelivat sitä, että nyky-yhteiskunnassa yliarvostetaan korkeasti koulutettuja, vaikka usein pitkät koulutukset saattavat valua hukkaan, koska ihmisiä koulutetaan tietyille aloille liikaa. Tulevaisuuden osalta toivottiin, että ihmisten arvostus myös niitä töitä kohtaan, joissa ei tarvita korkeakoulutusta, nousisi ja työntekijät olisivat sitoutuneita tekemään työnsä hyvin, mikä näkyisi esimerkiksi hoiva-alalla asiakkaista välittämisenä. Asiantuntijoiden mielestä ihmisten toimintaympäristö on monimutkaistunut, mikä johtaa siihen, että yksinkertaistenkin asioiden hoitamiseen voidaan tarvita paljon tietoa. Kuten vanhempien kansalaisten haastatteluissa, asiantuntijatyöpajan osallistujat kokivat jatkuvan tiedonsiirtonopeuden kasvun asettavan ylimääräisiä paineita paitsi työelämässä, myös vapaa-ajalla. Lisäksi asiantuntijat keskustelivat siitä, että ihmiset jakautuvat 78 kahden ääripään välille. Toisia uhkaa työelämässä loppuun palaminen, mutta toisessa ääripäässä ovat ne, jotka eivät pääse syystä tai toisesta osaksi työelämää ja heitä uhkaa yhteiskunnasta syrjäytyminen. Asiantuntijat pitivät tärkeänä, että olisi olemassa järjestelmä, joka puuttuisi mielenterveysongelmiin ja masennukseen varhaisessa vaiheessa. Tällainen ennaltaehkäisevä toimintamalli pitäisi heidän mielestään saada muun muassa osaksi työterveyden huoltoa. Syrjäytymisen ennaltaehkäisemiksi olisi työpajaan osallistuneen asiantuntijajoukon mielestä tärkeää luoda järjestelmä, joka osaisi ottaa paremmin huomioon esimerkiksi erilaisissa elämän tilanteissa olevat työttömät. Kainuun tapaan myös Oulussa pidettyyn työpajaan osallistuneet asiantuntijat olivat huolissaan keskittävästä aluepolitiikasta, jonka pelättiin johtavan kansalaisten eriarvoistumiseen muun muassa palveluiden saannin osalta. Asiantuntijat kuitenkin uskoivat, että jonkinlaista karsintaa hyvinvointipalveluiden osalta joudutaan tulevaisuudessa tekemään. Tämän takia toivottiin, että kansalaiset ottaisivat nykyistä enemmän vastuuta omasta taloudellisesta ja fyysisestä hyvinvoinnistaan. Tämä näkemys tuli jo osittain esiin kyselyssä, missä pohjoispohjalaiset asiantuntevat päättäjät korostivat taloudellista hyvinvointia muita toimijaryhmiä enemmän. Asiantuntijat eivät lähteneet arvailemaan miten ilmastonmuutos voisi mahdollisesti vaikuttaa Pohjois-Pohjanmaalla asuvien ihmisten hyvinvointiin. Sen sijaan he olivat huolissaan kaupunkilaisnuorten luonnosta vieraantumisesta ja toivoivat, että tulevaisuudessa luontoa pystyttäisiin hyödyntämään mahdollisesti opetuksessa ja toisaalta muutenkin kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin osalta. Toisen vaiheen työpajat Toisen vaiheen työpajoissa lähdettiin tarkentamaan edellisessä työpajassa syntyneitä visioita ja osallistujia pyydettiin esittämään keinoja, joilla nämä visiot voitaisiin tulevaisuudessa toteuttaa. Asiantuntijatyöpajan ja kansalaishaastatteluiden pohjalta syntyi neljä eri tavoiteteemaa, jotka olivat molemmissa maakunnissa fyysisen, henkisen, yhteiskunnallisen ja taloudellisen hyvinvoinnin edistäminen. Maakuntien osalta yksittäisten tavoitteiden kohdalla oli nähtävissä painotuseroja (ks. taulukot 10–13). 79 Kyselyssä esiin nousseesta yksilön lähipiiriin liittyvästä sosiaalisesta hyvinvoinnista keskusteltiin henkisen ja yhteiskunnallisen hyvinvoinnin teemojen yhteydessä. Työpajoissa keskusteltiin myös fyysisestä ympäristöstä hyvinvoinnin tuottajana. Luonnon ympäristön hyödyntäminen hyvinvoinnin edistämisessä nähtiin poikkileikkaavana teemana, mistä johtuen se sisällytettiin edellä mainittuihin muihin tavoitekokonaisuuksiin. Molemmissa maakunnissa toisen vaiheen työpajoissa osallistujat halusivat korostaa sitä, että hyvinvoinnista puhuttaessa pitäisi puhua muistakin asioista, kuin sosiaali- ja terveyspalveluista. Sosiaalisten ja terveydellisten ongelmien ennalta ehkäisemisen kannalta koettiin, että on tärkeää puhua hyvinvoinnista kokonaisuutena. Esimerkiksi yksikkökohtaisia tavoitteita kritisoitiin molemmissa maakunnissa pidetyissä työpajoissa siitä, että ne jäävät liian usein irrallisiksi. Taulukkoon 11 on koottu fyysiseen hyvinvointiin liittyvät ensimmäisen vaiheen haastatteluissa ja työpajoissa esiin nousseet haasteet ja ratkaisut sekä toisen vaiheen työpajoissa ehdotetut ratkaisut. Taulukko 11. Työpajojen ja haastatteluiden pohjalta esitetyt keinot fyysisen hyvinvoinnin edistämiseksi palveluita hyödyntäen. Fyysinen hyvinvointi Kainuu Ikierroksella esiintuodut haasteet Terveyserot liian suuria Hyvinvointipalvelujärjestelmässä eri sektoreiden välisen yhteistyön toimimattomuus ja eri palvelujärjestelmien yhteensopimattomuus Huoli palveluiden laadusta ja saatavuudesta tulevaisuudessa Nykyisen terveyspalvelujärjestelmän joustamattomuus asiakkaan näkökulmasta I-kierroksen pohjalta ehdotetut ratkaisut Terveellisten elämäntapojen edistäminen Henkilökohtainen budjetointi Toimijoiden välisen yhteistyön selkeyttäminen avun kysynnän ja tarjonnan varmistamiseksi Aluekohtaisen budjetoinnin ja aluelautakuntamallien harkitseminen Luonnon hyödyntäminen ikääntyvien toimintakyvyn ylläpitämisessä ja mielenterveys- ja päihdeongelmaisten hoidossa Pohjois-Pohjanmaa Huoli palveluiden laadusta ja saatavuudesta tulevaisuudessa Nykyisen terveyspalvelujärjestelmän joustamattomuus asiakkaan näkökulmasta Hoidetaan oireita eikä niitä aiheuttavia syitä Vanhustenhuollossa ei kiinnitetä riittävästi huomiota toimintakyvyn ylläpitämiseen. Luovuuden käyttäminen palveluiden järjestämisessä, jotta varmistetaan alueellinen tasa-arvo. Esimerkiksi paikallista pienpäivystystä tai liikkuvia kätilöitä Terveellisten elämäntapojen edistäminen Asiakaspalvelun rinnalle välittäminen Terveyspalveluiden kehittäminen asiakkaan näkökulmasta joustavampaan suuntaan 80 IIkierroksen pohjalta ehdotetut ratkaisut Teknologian hyödyntäminen terveydenhuollon rutiinitoimenpiteissä siten, että asiakkaan kohtaamiseen jää enemmän aikaa Liikkuvat palvelut ja/tai teknologian välityksellä toimivat palvelut Kolmannen sektorin tai kotihoitopalveluiden hyödyntäminen perheiden arkielämän tukena Työpaikolla liikkumiseen kannustaminen Koulujen liikuntakerhojen lisääminen Ennalta ehkäisevänä toimintana kansalaisten omien valintojen tekemisen vahvistaminen, esim. aktivointi liikkumiseen Neuvolatoiminnan ulottaminen kaikkiin ikäluokkiin o Kyläkohtaiset terveydenhoitajat Olemassa olevien hyvien toimintojen vahvistaminen Työelämään ja kouluihin rakenteet, jotka puuttuvat varhaisessa vaiheessa ilmeneviin ongelmiin Luonnon hyödyntäminen henkisen hyvinvoinnin lähteenä Vanhustenhuollossa päivittäisen liikunnan edistäminen Vanhusten huollossa ulkoilu- ja liikuntamahdollisuuksien varmistaminen Koulujen ennaltaehkäisevään terveyden huoltoon panostaminen siten, että esim. terveydenhoitaja tai opettaja osoittaa kiinnostusta oppilaiden tulevaisuuden suunnitelmiin Palveluiden asiakaspalauteiltoja eli asiakkaiden kanssa käytäviä kehittämiskeskusteluja Terveyden huollon piirissä myös muiden kuin lääkehoitojen hyödyntäminen Liikkuvat terveysklinikat Kajaanissa 12.3.2013 pidettyyn työpajaan osallistuneet 17 ihmistä jaettiin neljään ryhmään. Ryhmille annettiin teema, jonka kautta he pohtivat hyvinvoinnin edistämisen keinoja. Fyysiseen hyvinvointiin paneutuneen ryhmän tekemät esitykset liittyivät vahvasti liikuntaan ja terveyden ylläpitoon. Potentiaalia nähtiin kaikkiin ikäluokkiin ulottuvassa neuvolatoiminnassa, joka voisi ryhmän mielestä käynnistämisvaiheessa keskittyä suurin piirtein keski-ikäiseen väestönosaan, jolla on pääsääntöisesti taipumusta ylipainon kerryttämiseen. Mikäli kyseessä tämä neuvolatoiminta todettaisiin toimivaksi malliksi, voitaisiin sitä laajentaa koskemaan koko väestöä. Oulun 11.3.2013 työpajaan osallistui 10 henkeä eikä heitä jaettu erillisiin ryhmiin, vaan jokainen osallistuja pohti kaikkia teemoja. Palveluiden osalta suurin ennaltaehkäisevän työn potentiaali nähtiin koulujärjestelmässä. Terveydenhoitajien että opettajien toivottiin osoittavan kiinnostusta oppilaita kohtaan. Hyvinvointialan yrittäjät uskoivat, että terveydenhuoltojärjestelmä voisi hyötyä siitä, että käyttöön otettaisiin lääkehoitojen rinnalle vaihtoehtoisia hoitomuotoja, joilla voitaisiin tukea kokonaisvaltaisemmin asiakkaiden hyvinvointia ja puuttua oireiden lisäksi vaivojen syihin. Palveluiden etääntymisen ehkäisemiseksi ehdotettiin liikkuvia klinikoita. 81 Taulukko 12. Työpajojen ja haastatteluiden pohjalta esitetyt keinot henkisen hyvinvoinnin edistämiseksi. Henkinen hyvinvointi Kainuu Ikierroksella esiintuodut haasteet Toisista ihmisistä välittämisen unohtuminen Kainuu mielletään Suomen kehitysalueeksi eikä positiivisia asioita osata nähdä Yhteisöllisyyden hapertuminen I-kierroksen pohjalta ehdotetut ratkaisut Välittämisen kulttuurin sisällyttäminen osaksi jokapäiväistä arkea Enemmän herättelyä sen suhteen, että asiat eivät Kainuussa oikeasti ole huonosti Puhtaan luonnon ja muiden positiivisten asioiden hokeminen Yhteisöllisyyden edistäminen kolmannen sektorin avulla IIkierroksen pohjalta ehdotetut ratkaisut Työpaikoille yhteisiä liikuntahetkiä ja muuta yhdessä tekemistä Eri ikäluokkien kohtaamisen edesauttaminen esim. luomalla kohtauspaikkoja Viestinnässä positiivisten asioiden korostaminen Kaikkien ikäluokkien yhtäläinen huomioiminen Pohjois-Pohjanmaa Yhteisöllisyyden ja paikkaan kiinnittymisen väheneminen Jatkuva tasapainoilu työn- ja vapaa-ajan välillä Muutoksen hallinta Hankemuotoisen projektiluotoisuus ja toiminnan pitkäjänteisyyden puuttuminen Kiireen alla toisista ihmisistä välittämisen unohtuminen Negatiivisiin asioihin painottuvat uutiset Kolmannen sektorin toimintaedellytysten tukeminen tarjoamalla tiloja ja mahdollisuus toiminnanjohtajan/-ohjaajan palkkaamiseen. Ei välttämättä suoraa rahallista tukea Riittävän monipuolisen liikunta- ja kulttuuritarjonnan varmistaminen Etätyön mahdollisuuksien lisääminen ”Kotoilun” suosion lisääminen Bonus-systeemi tai työaikapankkeja: auta muita, niin sinua autetaan Työelämän mielekkyyden edistäminen Muutosprosessien loppuun asti vieminen Positiivisten asioiden korostaminen Mediakriittisyyden lisääminen Julkisten tilojen tehokkaampi hyödyntäminen yhdistystoiminnan käyttöön ja julkiset monitoimitilat Työn tavoitteiden parempi esiin tuominen sekä jokapäiväisessä työelämässä että erinäisissä hankkeissa ja projekteissa Paikallisesti tehtävä päätöksenteko Henkiseen hyvinvointiin liittyvien keskusteluiden tulokset on koottu taulukkoon 12. Pohjois-Pohjanmaalla pidetyssä työpajassa esitettiin ja alleviivattiin useita jo edellisessä vaiheessa esiinnousseita tavoitteita ja keinoja. Uusina keinoina henkisen hyvinvoinnin edistämisen osalta pidettiin yhdistystoiminnan tukemista julkisten tilojen ilta- ja viikonloppukäytön tehostamisella. Työelämän mielekkyyttä uskottiin voitavan lisätä jos sekä jokapäiväisessä työelämässä että erilaisissa kehittämishankkeissa ja -projekteissa tuotaisiin vahvemmin esiin tehtävän työn tavoitteet. Myös paikallisen päätöksenteon 82 uskottiin vahvistavan henkistä hyvinvointia. Kainuussa henkisen hyvinvoinnin edistämiseen liittyvät keinot koskivat pitkälti yhteisöllisyyden vahvistamista. Yhteisöllisyyttä koettiin voitavan lisätä muun muassa edesauttamalla eri ikäluokkien välistä kohtaamista ja työpaikoilla erilaisten asioiden yhdessä tekemistä. Kaikki henkistä hyvinvointia pohtineen ryhmän jäsenet painottivat voimakkaasti positiivisten asioiden korostamisen tärkeyttä osana kaikkea toimintaa niin yksilötasolla kuin maakunnallisestikin. Yhteiskunnan hyvinvointiin nähden oli huomattavissa paljon yhtymäkohtia henkiseen hyvinvointiin erityisesti Kainuussa. Yhteiskunnallista hyvinvointia koskevat haasteet ja ratkaisu ehdotukset on koostettu taulukkoon 13. Taulukko 13. Työpajojen ja haastatteluiden pohjalta esitetyt keinot yhteiskunnallisen hyvinvoinnin edistämiseksi. Yhteiskunnan hyvinvointi Kainuu Ikierroksella esiintuodut haasteet Huoli valtionavun nykyisten jakoperusteiden muuttamisesta Nykyisten toimintamallien ennalta ehkäisevälle työlle asettamat rajoitteet: o Sektorikohtainen lähestymistapa o Riittämätön yhteistyö toimijoiden (mm. maakunnan, kuntien ja yhdistysten) välillä o Toimijoiden välisen työnjaon sekavuus Tehtyjen toimenpiteiden käytännön seuranta jää vajaaksi Kuntalaisten hiipunut kiinnostus yhteisiin asioihin I-kierroksen pohjalta ehdotetut ratkaisut Alueellinen edunvalvonta työ ja Kainuun kannalta tärkeiden tekijöiden kuuluva esiin tuonti kansallisesti Hyvinvoinnin tarkastelu kokonaisuutena, jossa useiden strategioiden sijaan keskitytään käytännössä tehtäviin toimenpiteisiin Hyvinvointikertomuksien nykyistä tehokkaampi käyttöön otto kunnallisen hyvinvointipolitiikan työkaluna ja tehtyjen toimenpiteiden vaikutusten arvioinnissa ja kehityksen seurannassa Julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin välisen yhteistyön vahvistaminen ja selkeyttäminen Pohjois-Pohjanmaa Rahassa lasketut arvot asioille ohjaavat liiaksi monia toimintoja Luonnon varojen riittävyys tulevaisuudessa ja luonnosta vieraantumisen pelko Kuntalaisten osallistumis- ja vaikutusmahdollisuudet riittämättömiä julkisen hallinnon päätöksenteossa Julkisessa keskustelussa pehmeiden arvojen esiin tuomista Kestävän kehityksen edistäminen kaikessa toiminnassa ja kulutusyhteiskunnan arvojen muutos Kuulemisen sijaan kuntalaisten aito kuunteleminen ja mukaan tuominen yhteisten tavoitteiden muotoiluun Päättäjien jalkautuminen kentälle Julkisen hallinnon toiminnan selkeyttäminen ja läpinäkyvyyden lisääminen 83 IIkierroksen pohjalta ehdotetut ratkaisut Osallisuuden ja kansalaisvaikuttamisen mahdollisuuksien lisääminen ”Me hengen” luominen Yhteisten tavoitteiden selkeyttäminen kaikille toimijoille Läpinäkyvä ja hyvin valmisteltu päätöksenteko Kaupunginosalautakunnat (etenkin jos kuntakoko kasvaa liitosten myötä) Yhteistyön toimivien käytäntöjen esiin nostaminen ja käyttö ” Piirien pienentäminen” eli siirtyminen pois keskittävästä politiikasta ja suuryksiköistä Sähköisten vaikutuskanavien tehokkaampi hyödyntäminen jo tehtäviä päätöksiä valmisteltaessa Erilaisten foorumien hyödyntäminen kiinteiden lautakuntien rinnalla, esim. asukasraadit Tuotteiden paikallisuuden ja laadun korostaminen, kierrättäminen ja joukkoliikenteen käyttö kestävän kehityksen edistämisessä Yhteiskunnallista hyvinvointia uskottiin Kainuussa pidetyn työpajan osallistujien mielestä edistää parhaiten luomalla maakunnallista ”me henkeä”. Yhteisöllisyyden siis ajateltiin kumpuavan erityisesti alueellisesta identiteetistä. Taustalla tässä on kenties Kainuussa tehty maakuntayhtymä-kokeilu ja se, että Kainuu on alueena monessa mielessä yhteisempi kuin esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaa. Vahvemman maakunnallisen yhteisöllisyyden kannalta pidettiin olennaisena yhteisten tavoitteiden selkeyttämistä kaikille toimijoille. Tähän puolestaan voitaisiin päästä hallinnon ja päätöksenteon läpinäkyvyyttä kehittämällä. Päätöksenteon etääntyminen, jota pidettiin eräänä kuntaliitosten myötä kasvavan kuntakoon tuomana uhkana, uskottiin voitavan kompensoida kaupunginosalautakunnilla tai Oulussa jo käytössä olevilla asukasraadeilla. Näiden avulla uskottiin, että päätöksenteko voitaisiin tuoda mahdollisimman lähelle kuntalaisia, jolloin tunne omasta vaikuttamisen mahdollisuudesta ja yhteisöllisyydestä voisi vahvistua. Oulun asukasraateja, joissa päättäjät ja kuntalaiset pääsevät kasvotusten keskustelemaan, pidettiin hyödyllisenä vuorovaikutuksen välineenä myös PohjoisPohjanmaalla pidetyssä työpajassa. Niiden onnistumisen kannalta pidettiin olennaisena, että asukkaiden esittämät mielipiteet otettaisiin käytännössä oikeastikin huomioon. Haasteena pidettiin muun muassa sitä, että kansalaisten esittämät mielipiteet ikään kuin katoavat hallintoon eivätkä kuntalaiset tiedä onko heidän mielipiteitään todella otettu huomioon päätöksenteossa. Ratkaisuna tähän esitettiin tiedotukseen panostamista. 84 Lahtisen (2009) esittämä tarve hyvinvointipolitiikan demokratisoimisesta tuli myös aineistossa selkeästi tulevaisuudessa esille, pitäisi mikä korostaa tarkoittaa myös että ympäristöpolitiikan kansalaistoimintapolitiikan rinnalla merkitystä. Kansalaisten ja päättäjien käymän vuoropuhelun edistäminen vaatii siis tulevaisuudessa nykyistä enemmän työtä. Erityisen tärkeään asemaan nousee se, miten ja missä vaiheessa julkinen hallinto tiedottaa omasta toiminnastaan. Oulussa pidetyt asukasraadit nähtiin positiivisina. Niiden osalta nähtiin keskeisessä asemassa läpinäkyvä tiedottaminen. Erityisesti siitä millä tavalla kuntalaisten mielipiteet otetaan huomioon, tulisi kommunikoida selkeästi ja johdonmukaisesti, jotta kuntalaisten ja päättäjien välinen luottamus todella vahvistuisi. Oulussa pidettyyn työpajaan osallistuneet nostivat myös kestävän kehityksen edistämisen tärkeänä yhteiskunnallisena tavoitteena, jonka avulla voidaan turvata tulevaisuuden hyvinvointi. Keinona kestävän kehityksen toteuttamiseen nähtiin yksinkertaiset asiat kuten kierrätys ja joukkoliikenteen sekä paikallisesti tuotettujen hyödykkeiden suosiminen. Kun tuloksia peilataan Sairisen (2010: 322–323) esittämiin muutospotentiaaleihin, voidaan todeta, että Oulussa kulttuurinen ja poliittinen potentiaali nousivat vahvasti esille. Taulukko 14. Työpajojen ja haastatteluiden pohjalta esitetyt keinot taloudellisen hyvinvoinnin edistämiseksi. Taloudellinen hyvinvointi Kainuu Ikierroksella esiintuodut haasteet I-kierroksen pohjalta ehdotetut ratkaisut Työllisyyden ja toimeentulon parantaminen Korkeatasoisen osaamisen kohdentaminen tiettyihin aloihin, esim. ICT ja peliala Puhtaan luonnon hyödyntäminen työpaikkojen luomisessa: Työttömyys Vajaa työkyky Pätkätyöt Taloudellisesta epävarmuudesta aiheutuva turvattomuus Pohjois-Pohjanmaa Koulutuksen, työvoiman ja työmarkkinoiden kohtaamattomuus Erilaisten elämäntilanteiden kannalta joustamaton järjestelmä Tuloerojen kasvusta seuraavat negatiiviset ilmiöt Tukien varassa elämään oppineet Taloudellisesta epävarmuudesta aiheutuva turvattomuus Yhteiskunnalliset yritykset ja pienyritykset Kansalaispalkka Nuorisotakuun toteutumisen varmistaminen Myös alemmalla koulutuksella tehtävän työn arvostamisen 85 o o o IIkierroksen pohjalta ehdotetut ratkaisut Elämysmatkailu Hyvät liikenneyhteydet Vihreiden elinkeinojen edistäminen Puuosaamisen kehittäminen koko tuoteketjua koskevaksi: esim. talon suunnittelusta rakentamiseen asti Tietotekniikan laajempi käyttöönotto Etätyön mahdollisuuksien hyödyntäminen Osa-aikaisen yrittäjyyden mahdollistaminen Nuorten kesätyöpaikkojen turvaaminen Ennakkoluulotonta keskustelua tulevaisuudesta lisääminen Hyvinvointipalvelujärjestelmän joustavuuden lisääminen, jotta erilaiset elämäntilanteet otetaan huomioon. Yliopiston ja työelämän välisen yhteistyön lisääminen ”Yrityshautomoiden” rinnalle ”yrityskasvattamoita” Työvoimahallinnon kehittäminen suuntaan, jossa osataan huomioida erilaisista lähtökohdista tulevat työnhakijat Yliopiston ja työelämän välille enemmän yhteistyötä Työnantajien työvoiman tarvetta koskevissa asioissa, jotta osataan kohdentaa koulutus oikeille aloille Kuten taulukkoon 14 kootuista taloudellista hyvinvointia koskevista haasteista ja ratkaisuehdotuksista on nähtävissä, että Kainuussa kestävän kehityksen edistäminen nähtiin enemmän taloudellisen hyvinvoinnin mahdollisuutena, jota voisi hyödyntää kehittämällä vihreitä elinkeinoja. Kainuussa esiintynyt usko tekniikan hyödyntämiseen hyvinvoinnin edistämisen apuvälineenä ja vihreän talouden mahdollisuudet sopivat Sairisen (2010) tekemään tulkintaan muutoksen ilmentymisestä rakenteellisen ja teknisen potentiaalin kautta. Sekä Pohjois-Pohjanmaalla että Kainuussa käydyt keskustelut kestävästä kehityksestä tulevaisuuden tavoitteena tukevat tutkielman teoreettisessa osiossa hyvinvointipolitiikka esitettyjä ja arviointeja ympäristöpolitiikka siitä, että ymmärretään tulevaisuudessa yhä tiiviimpänä kokonaisuutena. Vihreiden elinkeinojen osalta nostettiin esille Kainuussa toisen työvaiheen työpajoissa myös puurakentamisen mahdollisuudet. Työpajaan osallistuneet näkivät, että kainuulaiset voisivat olla edelläkävijöitä puutalojen tuotannossa koko tuoteketjun osalta suunnittelusta rakentamiseen. Taloudellisen hyvinvoinnin edistämiseksi miellettiin tärkeäksi, että nuorille tarjottaisiin töitä jo varhaisessa vaiheessa, jolloin voitaisiin ennaltaehkäistä työelämästä syrjäytymistä. Lisäksi toivottiin enemmän ennakkoluulotonta keskustelua tulevaisuudesta, tietotekniikan laajempaa käyttöönottoa, etätyömahdollisuuksien ja osa-aikaisen yrittäjyyden mahdollisuuksien parantamista. 86 Oulussa järjestetyssä toisen vaiheen työpajassa käsiteltiin monia jo edellisellä kierroksella esiin tulleita asioita. Uusina asioina nousivat esiin toiveet yliopiston ja työelämän välisen yhteistyön lisäämisestä sekä tarve kehittää olemassa olevien ”yrityshautomoiden”, joilla pyritään helpottamaan yrityksen perustamista, rinnalle ”yrityskasvattamoita”, joissa voitaisiin antaa aloitteleville yrityksille tukea ja ohjausta. Erilaisessa asemassa olevien työttömien huomioiminen, joka herätti edellisen kierroksen haastatteluissa ja työpajassa keskustelua, nähtiin toisen vaiheen työpajassa ensisijaisesti työvoimahallinnon asiana ja sitä toivottiin kehitettävän. Työvoimantarjonnan ja kysynnän paremman kohtaamisen aikaansaamiseksi esitettiin, että työnantajia voitaisiin kuulla enemmän työvoiman tarvetta koskevissa asioissa. Tässä voitaisiin osallistujien mielestä hyödyntää esimerkiksi sähköisiä kanavia. Haastatteluiden ja työpajojen perusteella hyvinvoinnin eri osa-alueiden välille hahmottui vuorovaikutuksellinen suhde, joka on esitetty kuvassa 2. Hyvinvointi ymmärrettiin yksilöön liittyvänä henkisenä ja fyysisenä ilmiönä, jonka tueksi tarvitaan ihmissuhteita, toimeentuloa tuottavaa työtä ja mielekästä tekemistä. Yhteiskunnan odotetaan tarjoavan riittävät edellytykset näiden toteutumiselle ja osana näitä puitteita on hyvä ympäristö. Sekä kysely-, haastattelu- ja työpaja-aineiston perusteella voidaan siis todeta, että eri toimijat ovat yhtä mieltä siitä, että yhteiskunnan tai hyvinvointivaltion ei suoraan odoteta tuottavan yksilöille hyvinvointia. Hyvän elämän puitteiden kannalta nähtiin tärkeänä yksilöiden ja hyvinvointipolitiikan toimijoiden asenteet, joiden varassa hyvinvointia tukevaa yhteiskuntaa rakennetaan. 87 Kuva 2. Hyvinvoinnin edistämisen kehys tutkielmassa käytetyn aineiston perusteella. Hyvinvointivaltion nykytilanteeseen historia on esimerkiksi vaikuttanut siinä olemassa suhteessa, että oleviin on pyritty rakenteisiin ja harjoittamaan hyvinvointipolitiikkaa, jossa alueellinen tasa-arvo korostuu eräänlaisena hyvinvoinnin itseisarvona. Tämän tasa-arvon pelätään olevan uhattuna nyt, kun valtio toimii tavalla, joka antaa viitteitä sen pyrkimyksistä kehittää Suomea Moision (2012) kuvaileman metropolivaltion suuntaan. Siirtyminen hajautetun hyvinvointivaltion aluerakenteesta keskittävään suuntaan kilpailukyvyn kasvattamisen nimissä herättää Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla kritiikkiä. Positiivisen hyvinvoinnin käsite ilmeni ennen kaikkea fyysiseen hyvinvointiin liittyvässä keskustelussa ja oma-aloitteista terveydenhuoltoa pidettiin tärkeänä. Vastauksissa tunnustettiin, että nykyajan elämäntavat ovat muuttuneet fyysisesti passiivisemmiksi, mistä johtuen ihmiset joutuvat tietoisesti kiinnittämään enemmän huomiota elämäntapavalintoihinsa. Terveyteen ja toimintakykyyn liittyviä ongelmia uskottiin voitavan ennaltaehkäistä kannustamalla ihmisiä elämäntapojen muutokseen. 88 Tätä muutosta ajateltiin voitavan tukea järjestelmää muuttamalla ja tekemällä kokonaisvaltaisempaa toimijoiden välistä yhteistyötä. Kansalaisten aktiivisuutta korostettiin myös taloudellisen hyvinvoinnin osalta, mutta hyvinvointivaltion tekemiä tulonsiirtoja pidettiin edelleen tärkeinä eikä niistä haluttu luopua. Enemminkin haluttiin kehittää järjestelmä, jossa nyt olemassa olevat resurssit säilyisivät ja hyvinvointia pystyttäisiin edistämään tehokkaammin. Tämän ajateltiin voivan tapahtua aktiivisella työllistämispolitiikalla ja uusien yritysten luomisella. Haluttiin ennaltaehkäistä tulevaisuuden uhkana häämöttävä, ensisijaisesti väestön ikääntymisen mukanaan tuoma, taloudellisten ongelmien äityminen liian suuriksi. Ennaltaehkäisevänä ratkaisuna nähtiin paitsi talouden kasvun tukeminen aktiivisen työpolitiikan avulla, myös sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän kustannusten ennaltaehkäisy, muun muassa puuttumalla nykyistä varhaisemmassa vaiheessa psyykkisten ja fyysisten ongelmien syihin. Tämän tutkielman tulosten perusteella voidaan todeta kainuulaisessa ja pohjoispohjalaisessa hyvinvointipoliittisessa tavoitteenasettelussa yhdistyvän kolme erilaista lähtökohtaa. tavoittelusta, jolla Ensinnäkin halutaan voidaan turvata puhua utilitaristisesta hyvinvointivaltion menestyksen taloudelliset perusteet. Aineistossa utilitaristiset tavoitteet ilmenivät lähinnä työn tärkeyden korostamisena ja tarpeena kehittää menestystekijöitä. elinkeinoelämää Nykyisen tuki- sellaiseksi, ja että se palvelujärjestelmän tarjoaa alueellisia osalta varsinkin asiantuntijoiden ja päättäjien puheissa nousi esiin ”ei ole varaa”-diskurssi. Egalitääristä pyrkimystä tuloerojen tasaamiseen toteutetaan valtion tulon siirtojen kautta, mikä koettiin tärkeäksi koko maankunnan kannalta Kainuussa. Pohjois-pohjanmaalla tulojen tasausta korostettiin lähinnä oikeudenmukaisuusteoreettisesta yksilön näkökulmasta, toimeentulon jonka yhteydessä mukaan tulee ja turvata heikompiosaisten pärjääminen. Joidenkin kansalaisten mielestä tulojen tasaamista ajateltiin voivan harjoittaa maakunnan tasolta. Asiantuntijat ja päättäjät keskittyivät enemmän työn merkitykseen ja sen lisäämisen kautta tapahtuvaan tuloerojen kaventamiseen. Hyvinvointipolitiikan erilaiset lähtökohdat siis yhdistyvät ja ne ovat osittain päällekkäisiä ja rinnakkaisia. Vaikka suomalaisen hyvinvointivaltion 89 kontekstissa voidaan hyvinvoinnista käytävää keskustelua jäsentää näiden näkökulmien kautta teoreettisesti, olisi käytävässä keskustelussa mielekästä puhua avoimesti myös siitä, mikä näistä on kunkin toimijan mielestä tärkein lähtökohta hyvinvointipolitiikalle. Jos esimerkiksi Oulussa oikeudenmukaisuusperiaatteen asuva työkyvytön toteutumista ja pitää valtion tärkeänä virkamies Rawlsin utilitaristista näkemystä, jonka mukaan valtion tulee olla mahdollisimman kilpailukykyinen, lähestyvät nämä toimijat hyvinvointikeskustelua niin erilaisista lähtökohdista, että niin sanotusti yhteisen kielen löytäminen voi olla melkein mahdotonta. Jos keskustelua jäsennettäisiin avoimemmin ja tuotaisiin julki mistä asiasta todellisuudessa puhutaan, voisi erilaisten näkemysten yhteensovittaminen ja toimivien keinojen löytäminen olla helpompaa. Ei riitä, että pitäydytään ylimalkaisten toteamusten tasolla Terveyserojen kaventamiselle asetetut tavoitteet voidaan nähdä pyrkimyksenä varmistaa väestön tasa-arvoisuus. Terveyden osalta tasa-arvonäkökulma esiintyi kaikkien toimijoiden esittämissä puheenvuoroissa erityisen vahvana, kun puhuttiin palveluista. Tämän tutkielman aineiston perusteella voidaan todeta, että sekä asiantuntijat ja päättäjät että kansalaiset näkevät hyvin tärkeänä sen, että jokaisella suomalaisella on yhteneväiset mahdollisuudet päästä hoitoon. Toisaalta myös Rawlsin tasa-arvoperiaatteen mukaisen yhteiskunnan heikoimmassa asemassa huolehtimisen näyttäytyi tärkeänä ja esimerkiksi syrjäytyneiden asemasta oltiin huolissaan. Olemassa olevista hyvinvointi-indikaattoreista mikään yksittäinen mittari ei noussut ylitse muiden. Sen sijaan jo olemassa olevia hyvinvointikertomuksia toivottiin hyödynnettävän nykyistä tehokkaammin. Hyvinvointikertomusten kehittely on monissa kunnissa vasta alkutekijöissään, mutta tulevaisuudessa luultavasti nousevat yhä merkittävämpään asemaan hyvinvointipoliittisten toimien arvioinnissa. THL:n (2013c) ylläpitämässä SOTKA -tietokannassa ei kuitenkaan ole ympäristön tilaa koskevia indikaattoreita. Olemassa olevia ympäristöbarometrejä ja kuntien keräämiä omia tietoja ympäristön tilasta olisi kuitenkin mahdollista hyödyntää osana hyvinvoinnin tilasta tehtäviä arviointeja. Hyvinvointikertomuksiin valittavissa muuttujissa kuntien olisikin syytä pitää mielessä hyvinvoinnin moniulotteisuus eikä painottaa liikaa pelkästään terveyteen tai sote-palveluihin liittyviä indikaattoreita. Koska hyvinvointi ymmärrettiin 90 tässä tutkielmassa käytetyssä aineistossa ensisijaisesti positiivisena hyvinvointina, voitaisiin indikaattoreidenkin valinnassa nostaa negatiivista hyvinvointia kuvaavien asioiden rinnalle nykyistä enemmän positiivista hyvinvointia indikoivia tekijöitä. Pelkkien positiiviseen hyvinvointiin keskittyvien muuttujien käyttö ei kuitenkaan ole perustelua, koska kuntalaisten aseman tasa-arvoisuudesta kertomaan tarvitaan myös puutetiloja kuvaavia muuttujia, jotta niihin osataan puuttua. YHTEENVETO Kansalaisten hyvinvoinnin edistäminen on yksi julkisen hallinnon organisaatioiden kuten kuntien ja maakuntaliittojen keskeisimpiä tehtäviä, joka toistuu useissa alueellista kehittämistyötä ohjaavissa asiakirjoissa. Tästä johtuen se tulee voida määritellä. Hyvinvointi on käsitteenä laaja ja se voidaan ymmärtää monin tavoin, mikä tuli esiin sekä tutkielmaa varten kerätyssä aineistossa että kirjallisuuskatsauksessa. Aineiston osalta voidaan todeta, että eroja ei ollut niinkään toimijoiden välillä, vaan toimijaryhmien sisällä. Yleisesti ottaen voidaan kuitenkin todeta, että hyvinvoinnin kokeminen tapahtuu yksilötasolla kehon kautta henkisesti ja fyysisesti. Yksilön kannalta tärkeänä hyvinvointia edistävinä tekijöinä pidettiin toimivia ja iloa tuottavia ihmissuhteita, toimeentuloa tuottavaa työtä, joka parhaassa tapauksessa olisi myös mielekästä. Työnteon vastapainoksi tarvitaan riittävästi vapaa-aikaa, jolloin voidaan panostaa sekä itsensä toteuttamiseen että sosiaalisiin perhe- ja ystävyyssuhteisiin. Yhteiskunnan toimijat voivat pyrkiä vaikuttamaan näihin asioihin välillisesti yhteiskunnallisen, taloudellisen ja ympäristön hyvinvoinnin kautta. Hyvinvointipolitiikan perimmäinen tavoite eli yksilötason hyvinvoinnin edistäminen on sama koko Suomessa. Alueiden nykyhetken tilanteissa on eroavaisuuksia, joista johtuen ainakin osa hyvinvointipolitiikan keinoista on syytä määritellä aluelähtöisesti. Valtio on aikaisemmin pyrkinyt tasaamaan voimakkaammin alueiden välisiä eroja, mutta nyt ollaan tilanteessa, jossa valtio siirtää yhä enemmän vastuuta alueille ja kunnille. Muutostarvetta perustellaan sekä taloudellisella tilanteella että hallintotavan muutoksella. Tällä hetkellä kansallisesti käytävä keskustelu tarpeesta uudistaa hyvinvointivaltion rakenteita näkyi myös kyselyn, haastatteluiden ja 91 tulevaisuustyöpajojen osallistuneiden ihmisten mielipiteissä. On siis kyetty samaan jonkinasteinen konsensus siitä, että jotain tulee tehdä, jotta voidaan turvata hyvinvointivaltion taloudellinen perusta myös tulevaisuudessa. Se mitä ja miten jotain on tehtävä, on silti edelleen kiistelty asia. Haastatteluissa ja kyselyvastauksissa korostettiin taloudellisen hyvinvoinnin sijaan muita hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Tämän tutkielman tulokset siis tukevat Easterlinen (1995) esittämää paradoksia siitä, että yhteiskunnan saavuttaessa sellaisen elintason, joka mahdollistaa kansalaisten perustarpeiden tyydyttäminen ihmisten koettu hyvinvointi ei enää kasva. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna voidaan kyseenalaistaa vaatimukset, joiden mukaan on lisättävä talouden tuottavuutta, jotta voidaan edistää kansalaisten hyvinvointia. Sekä Suomessa että kansainvälisesti käydyssä keskustelussa, tunnustetaankin, että taloudelliset mittarit eivät enää sovellu (ainakaan länsimaissa) hyvinvoinnin mittareiksi. Sen sijaan tarvittaisiin enemmän tietoa yksilötasolla koetusta hyvinvoinnista. Tutkielman tulosten perusteella voidaan todeta, että hyvinvointia tulisi alueellisesti edistää ensisijaisesti pitämällä yllä hyvinvointivaltion toimintaa, jolloin yksilöille voidaan parhaiten tarjota hyvän elämän perusedellytykset. Onnistuessaan hyvinvointipolitiikalla voidaan turvata: kaikkien kansalaisten tarpeisiin vastaavat ja helposti saavutettavissa olevat sosiaali- ja terveyspalvelut, joilla varmistettaisiin että kaikista yhteiskunnan jäsenistä pidetään huolta, laadukas koulutusjärjestelmä, jossa tuottaa työelämän kysynnän mukaisesti eri aloille vastuuntuntoisia osaajia, joille myös löytyy työtä, joka mahdollistaa kohtuullisen taloudellisen toimeentulon, monipuoliset yhdistystoiminnan ja harrastamisen mahdollisuudet, jotka tukevat ihmisten omasta hyvinvoinnista huolehtimista muun muassa luomalla yhteisöllisyyden tunnetta, ja toimimalla tärkeiden sosiaalisten suhteiden 92 syntymisen foorumina, sekä antamalla mahdollisuuden itsensä kehittämiseen ja tukevat terveellisten elämäntapojen mukaista elämää, saataisiin aikaan kansalaisten ja päättäjien välille luottamus, joka perustuu läpinäkyvään hallintotapaa ja vuorovaikutukseen, jossa kansalaiset otetaan varhaisessa vaiheessa mukaan yhteisten tavoitteiden muotoiluun, kestävän kehityksen toteutuminen, joka mahdollistaa yhteiskunnallisten hyvinvoinnin edellytysten ylläpitämisen myös tulevaisuudessa. Siinä millaisia keinoja esitetään tulevaisuuden hyvinvoinnin edistämiseksi, on alueellisista lähtökohdista ja toimijoiden omista taustoista riippuvia eroja. Itse hyvinvoinnin määritelmästä ja tulevaisuuden tavoitteista, joita hyvinvointipolitiikalle asetetaan, ollaan hyvin pitkälti samoilla linjoilla. Näyttää siltä, että tavoitteiden osalta niin kainuulaiset kuin pohjoispohjalaisetkin ovat yhtä mieltä johdannossa esitetyn YK:n pääsihteerin lausunnon kanssa, jossa perään kuulutettiin tarvetta uudenlaiselle talouden paradigmalle. POHDINTA Kun puhutaan negatiivisen hyvinvointikäsitteen muuttumisesta positiiviseksi, jossa passiivisista kansalaisista pyritään hallitsemisen sijaan tekemään hallinnan avulla aktiivisia kansalaisia, on syytä huomata että fyysinen ja henkinen hyvinvoinnin kokeminen tapahtuu nimenomaan yksilön kehon kautta. Poliittisissa puheenvuoroissa saatetaan kritisoida holhoavaa valtiota tai vastaavasti syyttää julkista hallintoa siitä, että se vetäytyy sille kuuluvista tehtävistä aktiivisen kansalaisuuden ihanteiden luomisen varjolla. Erityisesti tämä julkisen hallinnon vetäytymisen pelko nousee vahvasti esiin, kun puhutaan hyvinvointivaltion kriisistä ja ”ei ole varaa”-puheenvuoroissa korostetaan taloudellista hyvinvointia. Mikäli hyvinvointi pelkistetään taloudelliseksi ongelmaksi ja terveydenhuoltojärjestelmän kustannuksiksi (joita julkinen hallinto haluaa karsia muun muassa tehostamalla hoitotoimintoja ja siirtämällä painopistettä ennaltaehkäisevään terveydenhuoltoon) saattaa kansalaisille syntyä huoli siitä, että palveluiden saatavuus 93 heikkenee. Samalla syntyy myös mielikuva, että ainoastaan suuria ongelmia voidaan hoidattaa terveydenhuollossa, koska tiukentuneet resurssit vaativat priorisoimaan potilaita. Tämä on siinä mielessä erikoista, että julkinen hallinto on ilmaissut halunsa toimia ennalta ehkäisevästi, jotta näiltä pitkittyneiltä ja vakaviksi edenneiltä oireilta voitaisiin välttyä. Kenties, jos lisättäisiin ihmisten mahdollisuuksia osallistua esimerkiksi terveyspalveluita koskevaan päätöksentekoon, voitaisiin välttyä tiedon puutteesta johtuvilta ristiriitatilanteilta, jotka synnyttävät epäluottamusta kuntalaisten ja päättäjien välille. Samalla kun suuri osa hyvinvointivaltion toimijoista tunnustaa, että taloudellinen kasvu ei enää lisää hyvinvointia ja hyvinvoinnin mittaamiselle pitää löytää parempia indikaattoreita, osa toimijoista korostaa edelleen tarvetta jatkuvalle talouskasvulle. Tällainen keskustelu voi tuntua ristiriitaiselta. Lähemmin tarkasteltuna voidaan huomata, että kyse on oikeastaan kahdesta erillisestä keskustelusta. Ne kuitenkin limittyvät, koska molemmissa puhutaan hyvinvoinnista. Talouskasvuun keskittyvälle hyvinvointipolitiikalle voidaan löytää perusteluita, kun pohditaan suomalaisen hyvinvointivaltion tulevaisuuden haasteita. Näitä tulevat olemaan muun muassa väestön ikääntyminen ja elintasosairauksien määrä, jotka aiheuttavat taloudellisia paineita hyvinvointipalveluiden järjestämiselle. Esimerkiksi Kainuussa ikääntyneitä on tällä hetkellä jonkin verran enemmän kuin muualla Suomessa, mutta erityisesti tulevaisuudessa tämä asetelma tulee korostumaan. Kun otetaan huomioon hyvinvointipolitiikan keskeinen ihanne eli pyrkimys kansalaisten alueelliseen tasaarvoon, voidaan todeta, että harvaan asuttu ja ikääntyvä Kainuu tulee olemaan suurien haasteiden edessä – varsinkin, jos valtion taholta pyritään ajamaan keskittävää aluepolitiikkaa. Toisaalta taloudellisia haasteita tutkimusalueena olevien maakuntien muuhun aiheuttaa Suomeen myös molempien verrattuna heikko työllisyystilanne ja asukkaiden toimintakyky. Kun puheita hyvinvointivaltion kriisistä lähestytään näiden haasteiden kannalta, talouskasvuun panostamiselle ja ”ei ole varaa”diskurssille voidaan löytää järkevät perustelut. Tällaisen keskustelun osalta pitää kuitenkin ottaa huomioon se, että tällöin ei keskustella yksilötasolla koetusta hyvinvoinnista, vaan kyse on yhteiskunnan taloudellisesta hyvinvoinnista. 94 Ikääntyminen, elintasosairauksien määrä ja heikko toimintakyky voidaan kuitenkin nähdä myös fyysisen hyvinvoinnin haasteina, jolloin kyse on yksilötasolla koettavasta hyvinvoinnista. Tähän fyysiseen hyvinvointiin liittyen kaikki toimijat painottavat yksilön aktiivista roolia, koska yksilöllä itsellään on vastuu tekemistään elämäntapavalinnoista, kuten liikunnan harrastamisesta tai harrastamattomuudesta. Fyysisellä ja taloudellisella hyvinvoinnilla voidaan nähdä olevan myös henkisen hyvinvoinnin kautta vaikutus koettuun hyvinvointiin, koska hyvä terveys ja varma toimeentulo tuovat turvallisuuden tunnetta. Henkiseen hyvinvointiin vaikuttaa vahvasti myös yhteiskunnallinen hyvinvointi. Yhteiskunnalliseen hyvinvointiin liittyy muun muassa päättäjien ja kansalaisten välinen luottamus, joka ilmenee muun muassa julkisuudessa käytävässä keskustelussa. Kun päätöksentekijät keskittyvät puhumaan taloudellisesta hyvinvoinnista, heille tärkeimmäksi hyvinvointipolitiikan ongelmaksi muodostuu kysymys siitä, miten saadaan turvattua hyvinvointipalvelut tulevaisuuden haasteiden edessä. Tällöin hyvinvointikeskustelu voi pelkistyä siihen, mitä asioita julkinen sektori pystyy karsimaan ja miten kansalaiset saadaan toimimaan niin, että siitä aiheutuu mahdollisimman vähäisiä kustannuksia yhteiskunnalle. Tällaisessa tilanteessa toimintojen tehostamisen ja kustannusten karsimisen seurauksena kansalaiset voivat kokea, että ”yhteiskunta” ei välitä heistä. Tämä välittämisen puute voi konkretisoitua esimerkiksi lääkärikäynnin muodossa, kun kiireinen lääkäri kohtelee potilasta tylysti. Tällaista taustaa vasten hyvinvoinnin käsitteen muutosta negatiivisesta positiiviseksi ja julkisen hallinnon muutos aktiivisen kansalaisen roolia korostavaksi hallinnaksi saatetaan tulkita paatuneen talouskasvuajattelun tunkeutumiseksi hyvinvointivaltion rakenteisiin. Näin taloudellinen ja yhteiskunnallinen hyvinvointi ovat keskenään vahvassa vuorovaikutussuhteessa. Tällöin myös pyrkimykset uudistaa hyvinvointivaltion rakenteita voidaan nähdä erittäin kielteisessä valossa ja talouskasvun ihannointi nähdään taustalla piilevänä ongelmana. Talouskasvua paheksuvat toimijat saattavat esittää hyvinvointipolitiikan ongelmien ratkaisuksi sitä, että sosiaalinen hyvinvointi nostetaan keskiöön. Tällöin tarkoitetaan yleensä sitä, että halutaan kovien taloudellisten arvojen sijaan keskittyä 95 pehmeämpiin arvoihin. Tällaisen näkökulman kyyninen tarkastelija voisi kääntää päälaelleen toteamalla, että julkinen hallinto pyrkii siirtämään vastuutaan yhteiskunnan epävirallisille sektoreille, kuten perheille ja järjestöille. Pelkona on, että suomalaisten arvostaman pohjoismaisen hyvinvointivaltion sijaan ihanteeksi tulisi asettaa keskieurooppalainen tai liberaali hyvinvointivaltio. Tästä ei kuitenkaan välttämättä ole kyse. Tämän tutkielman aineiston perusteella voidaan todeta, että mitkään toimijat eivät halua luopua pohjoismaisesta hyvinvointivaltion mallista. Yleensä, kun puhutaan sosiaaliseen hyvinvointiin keskittymisestä sekä perheiden ja kolmannen sektorin korostamisesta, paremminkin toivotaan, että niitä arvostettaisiin nykyistä enemmän. Tähän liittyy yhteisöllisyyden kaipuu, joka nousee usein esiin hyvinvointikeskusteluissa. Yhteisöllisyys on saanut nyky-yhteiskunnassa elämäntavoissa tapahtuneiden muutoksien myötä uusia merkityksiä. Aikaisemmin yhteisöllisyys liittyi enemmän paikallisuuteen ja siksi kenties maakuntaliitoilla oli suurempi rooli sen vaalimisessa. Nyt yhteisöllisyys syntyy yhä useammin yhteisen toiminnan kautta, jota kolmas sektori järjestää. Tutkimusalueena olevien maakuntien välillä oli tässä suhteessa huomattavissa eroja. Pohjois-Pohjanmaalla korostettiin yhdistysten ja järjestöjen roolia, kun taas Kainuussa maakunnalliset toimijat nähtiin yhteisöllisyyden ylläpitämisessä avainasemassa. Näitä eroja selittänevät maakuntien koko, niiden omat perinteet ja myös väestörakenne. Molemmissa tapauksissa yhteisöllisyys kuitenkin nähtiin eräänlaisena henkisen hyvinvoinnin tukipylväänä jatkuvan muutoksen keskellä. Kun pohditaan miten hyvinvointia voidaan edistää tulevaisuudessa, nostetaan keskusteluun mukaan usein myös rajallisten luonnonresurssien ongelma ja kysymykset tulevien sukupolvien aineellisen hyvinvoinnin perustasta. Tällöin kestävän kehityksen ja hyvinvoinnin välille saatetaan vetää suora yhteys. Taloudellisen hyvinvoinnin nostaminen keskiöön voidaan nähdä ympäristön hyvinvoinnin kannalta kielteisenä ilmiönä. Perusteluna tälle on, että jatkuva kulutuksen kasvu tuottaa jätettä ja saasteita sekä luonnonresurssien liiallista käyttöä. Toisaalta taloudellista hyvinvointia korostavat toimijat puhuvat usein vihreistä elinkeinoista ja niihin liittyvästä potentiaalista ylläpitää talouskasvua ympäristöä tuhoamatta. Näin saadaan jälleen perusteltua taloudellisen kasvun tarve tai ainakin jättää se kyseenalaistamatta. 96 Hyvinvoinnista käytävässä keskustelussa siis korostaan eri ulottuvuuksia, joihin kuitenkin viitataan itsessään epämääräisellä hyvinvointi-termillä. Omalta osaltaan keskustelusta hämmentävyyttä lisää se, että eri toimijoilla on erilaiset näkemykset siitä mikä on hyvinvoinnin edistämisen lähtökohta. Erityisesti taloudellisen kasvun tärkeyttä korostaville toimijoille tärkeää on yhteiskunnan kokonaishyödyn lisääminen. Hyödyn ohella myös tasa-arvon lisääminen tai oikeudenmukaisuuden toteutuminen voidaan nähdä tärkeimpinä hyvinvoinnin edistämisen keinoina. Toisaalta voidaan pyrkiä edistämään samanaikaisesti useampaa kuin yhtä näistä näkökulmista. Tutkielmaa varten kerätyn aineiston perusteella voidaan todeta, että alueellista kehittämistyötä tekevillä asiantuntijoilla ja päätöksentekijöillä on vastassaan kaksoishaaste. Toisaalta hyvinvointi pitäisi ymmärtää laaja-alaisena ilmiönä, jonka edistämisen pitäisi olla jokaisen hallinnollisen sektorin toiminnan yhteisenä tavoitteena. Samanaikaisesti hyvinvointi pitäisi kyetä voida jaotella hallittavissa oleviin pienempiin teemoihin, joiden kautta sitä voidaan tehokkaammin edistää. Hallinnon hajautuminen useisiin eri instituutioihin voi aiheuttaa sen, että julkinen sektori muuttuu yhä vaikeammin hahmotettavaksi. Tämä eri instituutioiden verkosto osaltaan myös vahvistaa mielikuvaa siitä, että julkinen valta etääntyy kansalaisista. Samalla on kenties käynyt niin, että nämä eri instituutiot ovat loitonneet toisistaan ja keskittyneet niille uskottuihin sektorikohtaisten tehtävien hoitamiseen, jolloin kokonaisvaltainen hyvinvoinnin edistämistyö voi olla haasteellista. Hyvinvointipolitiikan ytimessä on siis kysymys siitä miten hyvinvoinnin eri ulottuvuuksia edistetään. Tuleeko hyvinvointi purkaa ymmärrettävissä oleviin osiin, jolloin kokonaisuus saattaa hämärtyä? Vai tuleeko sitä käsitellä kokonaisuutena, jolloin ei voida yhtä tehokkaasti puuttua yksittäisiin epäkohtiin? Ratkaisu tähän ongelmaan ei voi olla joko/tai -tyyppinen, vaan enemminkin tulisi pyrkiä hyödyntämään tapoja, joilla voidaan saada molempien lähestymistapojen edut. Sektoripohjaisten toimijoiden, esimerkiksi koulutoimen ja sosiaali- ja terveystoimen, pitäisi kehittää toimintojaan siihen suuntaan, että ne eivät näyttäytyisi kuntalaisille kokonaan toisistaan erillisinä kokonaisuuksina, vaikka toiminnallisesti olisivatkin itsenäisiä yksiköitä. Kainuulaisten ja pohjoispohjalaisten toimijoiden mielestä tarvitaan myös 97 perinpohjaista arvojen muuttumista, jotta voidaan taata tulevaisuuden hyvinvointi. Tällaisen yhteiskunnan ja yksittäisten ihmisten arvojen muutokseen tarvitaan avointa keskustelua siitä tarvitaanko jatkuvaa talouskasvua siihen, että ihmiset voivat hyvin. Tällä hetkellä käytävässä keskustelussa osapuolten voidaan todeta puhuvan niin sanotusti toistensa ohi, koska talouskasvua paheksuvat puhuvat sosiaalisesta hyvinvoinnista ja ”ei ole varaa”-keskustelijat puhuvat taloudellisesta hyvinvoinnista. Kestävään kehitykseen liittyvät keskustelun avaukset, joissa puhutaan sosiaalisen, taloudellisen ja ympäristön hyvinvoinnin yhdistämisestä kestävällä tavalla ovat askel oikeaan suuntaan. Valitettavasti hyvinvoinnin määrittely jää näissäkin usein hataraksi, koska pelkkä sosiaalinen hyvinvointi itsessään on edelleen melko tulkinnanvarainen käsite, jos sitä ei tarkenneta. Vihreän taloudenkin osalta keskustelussa on kyse siitä, miten voidaan tulevaisuudessa turvata talouskasvun edellytykset. Kestävän kehityksen hokeminen ei yksinään siis riitä. Tulevaisuudessa pitäisikin laajemmin keskustella siitä onko todella tarpeen ja voidaanko nykyistä jatkuvaan kasvuun perustuvaa talouden paradigmaa muuttaa. Mikäli tarve muutokselle on, pitää myös käydä avointa keskustelua siitä, miten se todella tapahtuisi. 98 LÄHDELUETTELO Bleys, B. (2012). Beyond GDP: Classifying Alternative Measures for Progress. Social Indicators Research 109: 355–376. Chen, F.F., Y. Jing, A. Hayes & J. M. Lee (2012). Two Concepts or Two Approaches? A Bifactor Analysis of Psychological and Subjective Well-Being. Journal of Happiness Studies, 1–36. Easterlin, R. A. (1995). Will raising the incomes of all increase the happiness of all? Journal of Economic Behavior and Organization 27: 35-47. Eriksson, R. & J. A. Andersson (2010). Elements of ecological economics. Routledge, New York. Esping-Andersen, G. (1990). The Three Worlds of Welfare Capitalism. 248 s. Polity Press,Cambridge. Esping-Andersen, G. (1996). After the Golden Age? Welfare State Dilemmas in a Global Economy. Teoksessa Esping-Andersen, G. (toim.) Welfare States in Transition: National Adaptations in Global Economies, 1–31. Sage Publications, Lontoo. Fahey, T., C. T. Whelan & B. Maître (2005). First European Quality of Life Survey: Income inequalities and deprivation. 7.1.2013. <http://www.eurofound.europa.eu/ pubdocs/2005/93/en/1/ef0593en.pdf> Forma, P., J. Kallio & A. Saarinen (2009). Hyvinvointivaltion kannatuksen ja oikeutuksen tulevaisuus. Teoksessa Taimio, H. (toim.) Kurssin muutos: Kestävään kasvuun ja hyvinvointiin, 43–56. Työväen sivistysliitto, Helsinki. Freeden, M. (2003) Ideology: A Very Short Introduction. 142 s. Oxford University Press, New York. Gasper, D. (2005). Subjective and Objective Well-Being in Relation to Economic Inputs: Puzzles and Responses. Review of Social Economy LXIII: 2, 177–206. Giddens, A. (2006). Debating the social model: thoughts and suggestions. Policy Network. 9.1.2013. <http://www.policynetwork.net/pno_detail.aspx?ID= 1488&title=Debating-the-social-model-thoughts-and-suggestions> 99 Giddens, A. (2007). Europe in the Global Age. 246 s. Polity Press, Cambridge. Granfelt, R. (2002). Sosiaalityön terapeuttinen ulottuvuus. Teoksessa Takala, P., IHelminen, I. Massa, K. Hellsten & A. Karisto (toim.) Hyvinvointi ja muutosten Suomi, 139–147. Hakapaino Oy, Helsinki. Guven, C. & B. E. Sørensen (2012). Subjective Well-Being: Keeping Up with the Perception of the Joneses. Social Indicators Research 109, 439–469. Halleröd, B. & D. Seldén (2012). The Multi-dimensional Characteristics of Wellbeing: How Different Aspects of Wellbeing Interact and Do Not Interact with Each Other. Social Indicators Research 109, 515–534. Harvey, D. (2005). A Brief History of Neoliberalism. 247 s. Oxford University Press, New York. Haukiputaan hyvinvointikertomus (2010). Haukiputaan kunnan hyvinvointikertomus. 20.3.2013. <http://213.216.208.165/haukipudas/kokous/2010724-6-2261.PDF> Heady, B., R. Muffels & M. Wooden (2008). Money Does not Buy Happiness: Or Does it? Reassessment Based on the Combined Effects of Wealth, Income and Consumption. Social Indicators Research 87, 65–82. Heikkilä, M., T. Rintala, I. Airio & S. Kainulainen (2003). Hyvinvointi ja tulevaisuus maalla ja kaupungissa. STAKESin tutkimuksia 126. Häikiö, L. & P. Saikkonen (2010). Tarvitsemme uusia utopioita hyvinvoinnin politiikkaan. Teoksessa Bardy, M. & S. Parrukoski (toim.) Hyvinvointi ilmastonmuutoksenoloissa, 37–39. Yliopistopaino, Helsinki. Hoffrén, J., I. Lemmetyinen & L. Pitkä (2010). Esiselvitys hyvinvointiindikaattoreista - mittareiden vertailu ja kehittämiskohteet. Sitran selvityksiä 32. Hoffrén, J. (2012). Suomalaisen hyvinvoinnin tarina. Tieteessä tapahtuu 2, 3–8. Johnson, N. (1987). The Welfare State in Transition – The Theory and Practice of Welfare Pluralism. Wheatsheaf Books, Brighton. Julkunen, R. (1992). Hyvinvointivaltio käännekohdassa. Vastapaino, Tampere. Julkunen, R. (2001). Suunnanmuutos: 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa s. 326. Vastapaino, Tampere. 100 Julkunen, R. (2003). Hyvinvointistrategisen ajattelun muutos. Teoksessa Kinnunen, P. & K. Kostamo-Pääkkö (toim.): Alueelliset hyvinvointistrategiat, 16–37. PohjoisSuomen sosiaalialan osaamiskeskuksen julkaisusarja 5. Jungk & Müllert (1987). Tulevaisuusverstaat. 161 s. Lataamo, Karkkila. Kaarakainen, M. (2008). Hajauttaminen valtion ja kuntien välisissä suhteissa 1945– 2015: Valtiollisesta järjestelmästä kohti kuntaverkostojen perusterveydenhuoltoa. Kuopion yliopiston julkaisuja E. Yhteiskuntatieteet 153. Kainulainen, S., T. Rintala & M. Heikkilä (2001). Hyvinvoinnin alueellinen erilaistuminen 1990-luvun Suomessa. STAKES, Tutkimuksia 114. 114s. Kainuun maakunta -kuntayhtymä (2005). Uusiutuva Kainuu – Kainuun maakuntasuunnitelma 2025. 16.3.2013. <http://www.kainuu.fi/UserFiles/File/Kainuu/Maakunnan_suunnittelu/Kainuun_m aakuntasuunnitelma_2025_painettu.pdf> Kainuun maakunta -kuntayhtymä (2009). Kainuun maakuntaohjelma 2009–2014. 16.3.2013. <http://maakunta.kainuu.fi/general/Uploads_files/Aluekehitys/ Maakuntaohjelma_2009_2013/Kainuun_maakuntaohjelma_2009__2014.pdf> Kainuun maakunta -kuntayhtymä (2011). Kainuun maakunta -kuntayhtymän hyvinvointikertomus, luonnos 29.11.2011. 20.3.2013. <http://www.kainuu.fi/UserFiles/tilastot,hyvinvointi/File/Kainuun%20maakuntakuntayhtym%C3%A4n%20hyvinvointikertomus_luonnos%20291111.pdf> Kajanoja, J. (2008). Hyvinvointivaltio on käännösvirhe. 17.12.2012. <http://www. kela.fi/in/internet/suomi.nsf/NET/170908122346PB?OpenDocument> Kasser, T., & Ryan, R. M. (1993). A dark side of the American dream: Correlates of financial success as a central life aspiration. Journal of Personality and Social Psychology 65, 410–422. Kasser, T., & Ryan, R. M. (1996). Further examining the American dream: Differential correlates of intrinsic and extrinsic goals. Personality and Social Psychology Bulletin 22, 281–288. Kautto, M. & M. Heikkilä (1998). Pohjoismainen selviytymistarina. Yhteiskuntapolitiikka 63: 4, 301–316. 101 Keyes, C. L. M. (1998). Social Well-Being. Social Psychology Quarterly 61:2, 121-140. Kinnunen, P. (2003). Maakunnallinen hyvinvointi ja sen ennakointi. Teoksessa M. Laitinen & A. Pohjola (toim.): Sosiaalisen vaihtuvat vastuut, 59–74. PS-kustannus, Jyväskylä. Kinnunen, P. & K. Kostamo-Pääkkö (2003). Alueelliset hyvinvointistrategiat. 216 s. Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen julkaisusarja 5. Kinnunen, P. & J. Kurkinen (2003). Kohti hyvinvointistrategiaa. Teoksessa Kinnunen, P. & K. Kostamo-Pääkkö (toim.): Alueelliset hyvinvointistrategiat, 3–15. PohjoisSuomen sosiaalialan osaamiskeskuksen julkaisusarja 5. Koistinen, P. (2010). Työn, hoivan ja hyvinvoinnin muuttuvat suhteet. Teoksessa Niemelä, P. (toim.) (2010): Hyvinvointipolitiikka, 371–387. WSOY, Helsinki. Kosonen. P. (1997). Eurooppalaiset hyvinvointivaltiot. 237 s. Gaudeamus, Tampere. Kosonen, P. (1998). Pohjoismaiset mallit murroksessa. 420 s. Vastapaino, Tampere. Kröger, T. (1997). Hyvinvointikunnan aika: Kunta hyvinvointivaltion sosiaalipalvelujen rakentajana. Acta Universitatis Tamperensis 561. Kuntalaki (1995/365). Finlex. 17.3.2013. <http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1995/19950365> Laakso, A. (2009). Tulevaisuusverstasmenetelmä ja sen kehittämisen haasteet. Futura 4, 63–72. Lahtinen, M. (2009). Hyvinvointivaltion tulevaisuus ja kamppailut hegemoniasta. Teoksessa Taimio, H. (toim.): Kurssin muutos: Kestävään kasvuun ja hyvinvointiin, 303–318. Työväen sivistysliitto, Helsinki. Laki Suomen hallitusmuodon muuttamisesta (969/1995). 20.3.2013. <http://finlex.fi/fi/laki/alkup/1995/19950969> Liu, Z. & Q. Shang (2012). Individual well-being in urban China: The role of income expectations. China Economic Review 23, 833–849. McDowell, I. (2010). Measures of self-perceived well-being. Journal of Psychosomatic Research 69, 69–79. Miller, P. & N. Rose (2010). Miten meitä hallitaan. s. 345. Vastapaino, Tampere. 102 Moisio, P., S. Karvonen, J, Simpura ja M. Heikkilä (2008). Suomalaisten hyvinvointi 2008. Vammalan kirjapaino Oy, Vammala. Moisio, S. (2012). Valtio, alue, politiikka: Suomen tilasuhteiden sääntely toisesta maailmansodasta nykypäivään. 357 s. Vastapaino, Tampere. MOT (2012). MOT Collins English Dictionary, Kielikone Oy. 19.12.2012. <http://mot.kielikone.fi/mot/OUYO/netmot.exe> Myllymäki, A. & E. Tetri (2001). Raha-automaattiyhdistys kansalaispalvelujen rahoittajana. Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimusjulkaisut 32, Niemelä, P. (2010a; toim.). Hyvinvointipolitiikka. 488 s. WSOY, Helsinki. Niemelä, P. (2010b). Hyvinvointipolitiikan teoria. Teoksessa Niemelä, P. (toim.): Hyvinvointipolitiikka, 16–36. WSOY, Helsinki. Noponen J. (1971). Hyvinvointi objektiivisena ja subjektiivisena käsitteenä. Helsingin yliopisto, Sosiaalipolitiikan laitos, tutkimuksia 3. Nummela, O., T. Sulander, O. Rahkonen, A. Karisto & A. Uutela (2008). Social participation, trust and self-rated health: A study among ageing people in urban, semi-urban and rural settings. Health & Place 14, 243–253. Nurmela, J. (1993). Tulevaisuusverstas – tulevaisuuden muovaamisen menetelmä. Teoksessa Vapaavuori, M. (toim.): Miten tutkimme tulevaisuutta, 193– 195. Painatuskeskus Oy, Helsinki. Nyyssölä, K. (2006). Kriisi ja sosiaalinen pääoma hyvinvointivaltiossa. Tieteessä tapahtuu 1, 5–9. Palola, E. & A. Parpo (2011). Kunnallista sopeutumisen sosiaalipolitiikkaa. Teoksessa Palola, E. & v. Karjalainen (toim.): Sosiaalipolitiikka: hukassa vai uuden jäljillä, 47–78. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki. Palumboa, L. (2013). A post-GDP critique of the Europe 2020 strategy. Procedia – Social and Behavioral Sciences 72, 47 – 63. Pajukoski, M. (2011). Muuttuvat sosiaaliset oikeudet. Teoksessa Palola, E. & v. Karjalainen (toim.): Sosiaalipolitiikka: hukassa vai uuden jäljillä, 79–100.Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki. Parfit, D. (1984). Reasons and Persons. Clarendon, Oxford. 103 Perttilä, K., S. Orrei, S. Koskinen Sari & M. Rimpelä (2004). Kuntien hyvinvointikertomus: Hankkeen loppuraportti. 9.1.2013. <http://www.stakes.fi/verkkojulkaisut/muut/Aiheita7_2004.pdf> Perustuslaki (731/1999). Suomen perustuslaki: perusoikeudet §6–23. 20.3.2013. <http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731> Pohjois-Pohjanmaan liitto (2008). Hyvinvointiohjelma 2007–2017. Julkaisu A:47. Pohjois-Pohjanmaan liitto (2010). Pohjois-Pohjanmaa: Nuorten maakunta. Maakuntasuunnitelma 2030, Maakuntaohjelma 2011–2014. 16.3.2013. <http://www.ouka.fi/c/document_library/get_file?uuid=f02587aa-7611-4088aab0-a2f38a5f455d&groupId=173371> Poutanen, V-M. (2010). Sosiaaliturvapolitiikka. Teoksessa Niemelä, P. (toim.): Hyvinvointipolitiikka, 177–198. WSOY, Helsinki. Raibley, J.R. (2012). Happiness is not Well-Being. Journal of Happiness Studies 13: 6, 1105–1129. Remahl, T. (2008). Aluepolitiikan yhteiskunnalliset merkitykset ja muutos – Hyvinvointivaltiosta kilpailuvaltioon. Nordia Geographical Publications 37: 5. 141 s. Riihinen, O. (1983). Hyvinvointia koskevien käsitysten muutoksista toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Helsingin yliopisto, Sosiaalipolitiikan laitos, tutkielmia 47, 66–85. Riihinen, O. (2002). Kyvyt, hyvinvointiteoria ja yhteiskunnalliset jaot. Teoksessa Piiranen, T. & J. Saari (toim.): Yhteiskunnalliset jaot 1990-luvun perintö, 179–203. Gaudeamus, Helsinki. Saari, J. (2011; toim.). Hyvinvointi: suomalaisen yhteiskunnan perusta. Gaudeamus, Helsinki. Sairinen, R. (2010). Ympäristöpolitiikka. Teoksessa Niemelä, P. (toim.): Hyvinvointipolitiikka, 320–345. WSOY, Helsinki. Scanlon, T. (1993). Value, desire, and quality of life. Teoksessa M. Nussbaum and A. Sen (toim.): The quality of life : a study prepared for the World Institute for 104 Development Economics Research (WIDER) of the United Nations University. Clarendon, Oxford. Sen, A. (1993). Capability and well-being. Teoksessa Nussbaum, M-C. & A. Sen (toim.): The Quality of Life, 30–53. Clarendon Press, Oxford. Shapiro, A. & C. L. M. Keyes (2008). Marital Status and Social Well-Being: Are the Married Always Better Off? Social Indicator Research 88, 329–346. Siirilä, S., L. Hautamäki, J. Kuitunen & T. Keski-Petäjä (1988). Hyvinvoinnin alueelliset erot Suomessa. Tampereen yliopisto, Tampere. Soikkanen, H. (2002). Sosiaalisten oikeuksien historiallinen kehitys. Teoksessa Takala, P., I- Helminen, I. Massa, K. Hellsten & A. Karisto (toim.): Hyvinvointi ja muutosten Suomi, 9–19. Hakapaino Oy, Helsinki. Stephens, J. D. (1996). Scandinavian Welfare States. Teoksessa Esping-Andersen, G. (toim.) : Welfare States in Transition: National Adaptations in Global Economies, 32–65. Sage Publications, Lontoo. J. Stiglitz, A. Sen & J.-P. Fitoussi (2009). The Measurement of Economic Performance andSocial Progress Revisited. Commission on the Measurement of Economic Performance and Social Progress. STM (2012). Selvityshenkilöiden toimeksiantoa täydentävät linjaukset. 17.12.2012. <http://www.stm.fi/c/document_library/get_file?folderId=5655136&name=DLFE -24916.pdf> Suikkanen, A., P. Kauppinen& L. Viinamäki (1996). Suomalaisten hyvinvointimuutokset selviytymisen ja syrjäytymisen pelinä. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 12. 170 s. Suikkanen, A. (2003). Sosiaalipolitiikan yksilölähtöinen tulkintatapa? Teoksessa Laitinen, M. & A. Pohjola (toim.): Sosiaalisen vaihtuvat vastuut, 35–58. PSkustannus, Jyväskylä. Sumner, L.W. (1996). Welfare, Happiness, and Ethics. Clarendon, Oxford. Talberth J., C. Cobb & N. Slattery (2007). The Genuine Progress Indicator 2006: A Tool For Sustainable Development. Redefining Progress. 20.3.2013. <http://www.green.maryland.gov/mdgpi/pdfs/GPI-2006Report.pdf> 105 Tasavallan presidentin kanslia (2010). Presidentti Halonen YK:n yleiskokouksessa New Yorkissa. Uutiset, julkaistu 23.9.2010. 28.1.2013. <http://www.presidentti.fi/halonen/Public/default71e3.html?contentid=200892&n odeid=44101&contentlan=1&culture=fi-FI>. Terveempi Pohjois-Suomi (2013). Hyvinvointikertomus. 1.2.2013. <http://sp.terps.foral.fi/Hyvinvointikertomus/hyvinvointikertomus.aspx> The World Bank Group (2013). GINI Index. 16.3.2013. <http://data.worldbank.org/indicator/SI.POV.GINI>. THL (2013a). Sähköinen hyvinvointikertomus. 11.1.2013. <http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/tutkimus/tyokalut/hyvinvointikertomus/sahkoinen> THL (2013b). Hyvinvointikompassi - Alueellisen hyvinvoinnin seurantaan. 11.1.2013. <http://hyvinvointikompassi.thl.fi/fi/web/hyvinvointikompassi/hyvinvointi-profiili> THL (2013c) Tilasto- ja indikaattoripankki SOTKAnet 2005 – 2013. 19.3.2013. <http://uusi.sotkanet.fi/portal/page/portal/etusivu/hakusivu> Tilastokeskus (2008). Hyvinvoinnin seuranta vaatii uusia mittareita. 16.3.2013. <http://www.stat.fi/artikkelit/2008/art_2008-11-12_002.html?s=2> Tilastokeskus (2011). Kestävän hyvinvoinnin mittaamisen vaihtoehdot. 16.3.2013. <http://www.stat.fi/artikkelit/2011/art_2011-03-07_004.html?s=6> Tilastokeskus (2013). Bruttokansantuote. 16.3.2013. <http://www.stat.fi/meta/kas/bktmarkkina.html> Tov, W. (2012). Daily experiences and well-being: Do memories of events matter? Cognition & Emotion, 26: 8, 1371–1389. Työ- ja elinkeinoministeriö (2012). Suomen vihreälle liiketoiminnalle uusi yhteinen suunta, julkaistu 6.6.2012. 28.1.2013. <https://www.tem.fi/index.phtml?109336_m=106868&s=5236> UNDP (2013). International Human Development Indicators. 16.3.2013. <http://hdrstats.undp.org/en/indicators/default.html> UNDPI (2012). Secretary-General, in Message to Meeting on ‘Happiness and Wellbeing’ Calls for ‘ Rio+20’ Outcome that Measures More than Gross National 106 Income. 22.3.2013. <http://www.un.org/News/Press/docs/2012/sgsm14204.doc.htm> UNEP (2011). Towards a Green Economy: Pathways to Sustainable Development and Poverty Eradication - A Synthesis for Policy Makers. 8.1.2013. <www.unep.org/greeneconomy> Ulkoasiainministeriö (2012). Pääministeri Katainen johtaa Suomen valtuuskuntaa kestävän kehityksen huippukokouksessa, julkaistu 25.5.2012. 28.1.2013. <http://formin.finland.fi/public/default.aspx?contentid=250008&nodeid=46344& contentlan=1&culture=fi-FI> Vaarama, M., Moisio, P., ja S. Karvonen (2010; toim.). Suomalaisten hyvinvointi 2010. Yliopistopaino, Helsinki. Vaarama, M. (2011). Sosiaalipolitiikan nykytila. Teoksessa Palola, E. & v. Karjalainen (toim.): Sosiaalipolitiikka: hukassa vai uuden jäljillä, 15–29.Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki. Van den Bergh, J.C.J.M. (2009). The GDP paradox. Journal of Economic Psychology 30, 117–135. Valtioneuvosto (2012a). Hallitusohjelmat vuodesta 1917 –. 26.10.2012. <http://valtioneuvosto.fi/tietoa-valtioneuvostosta/hallitukset/hallitusohjelmat /fi.jsp> Valtioneuvosto (2012b). Hallitusohjelma. Pääministeri Harri Holkerin hallituksen ohjelma 30.4.1987. 26.10.2012. <http://valtioneuvosto.fi/tietoavaltioneuvostosta/hallitukset/hallitusohjelmat/vanhat/holkeri/Hallitusohjelma__Holkeri112891.jsp> Valtioneuvosto (2013). Hallitusohjelma. 7.1.2012. <http://valtioneuvosto.fi/hallitus/hallitusohjelma/fi.jsp> Valtioneuvoston kanslia (2011). Bkt ja kestävä hyvinvointi: Yksi luku ei riitä suomalaisen yhteiskunnan tilan kuvaamiseen. Valtioneuvoston kanslian raporttisarja 12. Vapaavuori, J. (2012). Keskustelu Ylen A-studio: Talk –ohjelmassa 20.12.2012. 9.1.2013. <http://areena.yle.fi/tv/1742348> 107 Varelius, J. (2004). Objective explanations of Individual well-being. Journal of Happiness Studies 5, 73–91. VATT (2012). Tiedote 02.10.2012: Kansainväliset taloustutkijat Suomen kuntauudistuksesta: paikallishallinnon uudistaminen on välttämätöntä. 10.4.2013. < http://www.vatt.fi/ajankohtaista/tiedotteet/tiedote/news_3190_id/288> Vidal, R. (2006). Creative and Participative Problem Solving - The Art and the Science: The Future Work Shop. 29.1.2013. <http://www2.imm.dtu.dk/~rvvv/CPPS/ 6Chapter6Thefutureworkshop.pdf> Visser, B.A. & Pozzebon, J.A. (2013). Who are you and what do you want? Life aspirations, personality, and well-being. Personality and Individual Differences 54, 266–271. Vuorento, R. & J. Kiander (2010). Kuntatalous ja hyvinvointipalvelut. Teoksessa Taimio, H. (toim.) Hyvinvointivaltion suunta – nousu vai lasku, 132–153. Työväen Sivistysliitto, Helsinki. Väärälä, R. (2011). Sosiaalinen murroksessa – kuka meitä ohjaa? Teoksessa Palola, E. & v Karjalainen (toim.): Sosiaalipolitiikka: hukassa vai uuden jäljillä?, 30–46. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki. Whyman, P. (2006). Third Way Economics. 284 s. Palgrave, Hampshire. Wunder, C. (2012). Does subjective well-being dynamically adjust to circumstances? Economics Letters 117, 750–752. Ympäristöministeriö (2012). Pääministeri Katainen: Talouskasvu vaatii tuekseen kestävän kehityksen politiikkaa. Julkaistu 8.3.2012. 28.1.2013. <http://www.ymparisto.fi/default.asp?contentid=407546&lan=fi> Liite 1 (1/1) LIITTEET Esimerkkejä käytössä olevista hyvinvointi-indikaattoreista (Lähde: Hoffrén 2010) 1. Bruttokansantuote, BKT 2. Vihreä bruttokansantuote, Vihreä BKT 3. Index of Sustainable Economic Welfare, ISEW 4. Genuine Progress Indicator, GPI 5. Simplified Index of Sustainable Economic Welfare, SISEW 6. The New National Welfare Index, NWI 7. Genuine Savings, GS 8. Human DeveIopment Index, HDI 9. Sustainable Society Index, SSI 10. Environmental Performance Index, EPI (aik. Environmental Sustainability Index, ESI) 11. Ecological Footprint, EF 12. Happy Life Years, HLY 13. Happy Planet Index, HPI 14. National Accounts of Well-being, NAW 15. Gross National Happiness, GNH 16. Canadian Index of Wellbeing, CIW Liite II (1 / 5) Kyselylomake Liite II (2/5) Liite II (3/5) Liite II (4/5) Liite II (5/5) Liite III (1/2) Haastateltavat ja työpajoihin osallistuneet edustetun tahon mukaan. Haastateltavat Pohjois-Pohjanmaa ja Kainuu - 4H-kerho (Hyrynsalmi, 1 haastateltava) - Martat (Kajaani, 2 haastateltavaa) - Työtön (Kajaani, 1 haastateltava) - Asukasyhdistyksissä mukana olevia (Paltamo, 1 haastateltava; Oulusta, eri alueilta, 5 haastateltavaa) - Vanhempainyhdistyksen edustaja (Kiiminki, 1 haastateltava) - Nuorisotyötä tekevä (Sotkamo, 1 haastateltava) - Lukion jälkeistä välivuotta viettävä nuori aikuinen (Oulu, 1 haastateltava) - Eläkeläisiä (Oulu, 6 haastateltavaa) - Opettaja ja urheiluseuran ohjaaja (Oulu, 1 haastateltava) - Opiskelija (Kuhmo, 1 haastateltava) - Työssä käyvä nuori aikuinen (Kajaani, 1 haastateltava) Työpajat: Pohjois-Pohjanmaa - Pohjois-Pohjanmaan liitto (1 asiantuntija*,**) - Oulun kaupunki (1 asiantuntija*) - Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiri (1 asiantuntija*,**) - Oulun yliopiston Centre for Health and Technology –innovaatiokeskittymä (1 asiantuntija*) - Hyvinvointialan yritys (2 asiantuntija*, 3 asiantuntijaa **) - Työeläkevakuutusyhtiö (1 asiantuntija**) - Vanhempainyhdistys (1 kansalainen**) - Nuorisovaltuusto (1 kansalainen**) - Opiskelija (1 kansalainen**) Liite 3 (2 / 2) - Asukasyhdistys (1 kansalainen**) - Kainuun liitto (2 asiantuntijaa*, 4 asiantuntijaa**) - Puolangan kunta (1 asiantuntija)* - Kainuun Sote-kuntayhtymä (1 asiantuntija*, 2 asiantuntijaa**) - Ristijärven kunta (1 asiantuntija**) - Kansanedustaja, maakuntahallituksen jäsen (1 asiantuntija*) - Kainuun Ely-keskus (1 asiantuntija*,**) - Iän ikäinen Kainuu (1 asiantuntija*) - Kainuun liikunta(1 asiantuntija*, 1 asiantuntija*,**) - Terveempi Pohjois- Suomi –hanke(1 asiantuntija*) - Vuokatin Urheiluopisto (1 asiantuntija*) - Aki Aktiiviasiakas -hanke (1 asiantuntija*) - Kajaanin Ammattikorkeakoulu (1 asiantuntija *,**) - Kajaanin Poliisilaitos (1 asiantuntija*) - Virta Kainuu -hanke (1 asiantuntija*) - Elävä Kainuu LEADER ry (1 asiantuntija*) - Kainuun Etu Oy (2 asiantuntijaa**) - Toisen asteen koulutuksen edustaja (1 asiantuntija**) - Oulujärvileader (1 asiantuntija**) - Woodpolis (1 asiantuntija**) - Kajaanin Nuorkauppakamari ry (1 asiantuntija**) - Kainuun martat (1 kansalainen**) Kainuu * osallistui ensimmäisen vaiheen työpajaan ** osallistui toisen vaiheen työpajaan *,** osallistui molempiin työpajoihin
© Copyright 2024