Lue lehti-juttu - SOS
8 Uudistuva lastensuojelu REPORTAASI Teksti Kaisa Viitanen Kuvat Raisa Kyllikki Ranta ”Uskallan jo haaveilla lasten paluusta” Anu Häkkisen lapset ovat asuneet SOS-lapsikylän sijaisperheessä kahdeksan vuotta. ”Enää en koe huostaanotosta jatkuvaa häpeää ja syyllisyyttä.” Viime syksynä nurmijärveläinen Anu Häkkinen, 38, käveli ensi kertaa espoolaisen Suurpellon kerrostalopihalla. Vuokra-asuntoyhtiö VVO oli kutsunut hänet katsomaan vapautuvaa asuntoa. Tilava yksiö oli Anun mielestä täydellinen: makuuhuoneeseen mahtuisi lapsille kaksi sänkyä ja keittiöön myös olohuoneen kalusteet. ”Kyllä minua niin jännitti”, Anu muistelee. Anu pelkäsi olevansa vuokralaisehdokkaana heikoilla, koska hänen takuuvuokransa maksoi sosiaalitoimisto. Huojennus olikin melkoinen, kun esittelijä laati vuokrasopimuksen saman tien. Uudelta kotiovelta oli vain viiden minuutin matka SOS-lapsikylän rivitaloon, jossa Anun lapset asuvat. Kun sijaisperheen äiti tuli ovella onnittelemaan, Anu ei enää voinut estää liikutuksen kyyneleitä. ”Lopultakin saan olla koko ajan lähellä lapsia.” Masennus vei voimat Kahdeksan vuotta sitten Anu Häkkisen elämä ajautui sotkuun. Hän asui Nurmijärvellä kouluikäisen Jimin, viisivuotiaan Nikon ja kaksivuotiaan Annin yksinhuoltajana. Uudistuva lastensuojelu 9 REPORTAASI Anusta oli tullut ärtyisä, huutava äiti. ”Monta kertaa pakenin vessaan itkemään. Hoin itselleni, etten enää koskaan kurita lapsiani.” Anu jäi sairaslomalle työstään vanhusten hoitoapulaisena. Aamulla hän vei lapset päiväkotiin ja palasi koko päiväksi kotiin nukkumaan. Lopulta päiväkodista otettiin yhteyttä, kun Nikon käytös oli muuttunut. Anu myönsi olevansa voimaton. Terveyskeskuslääkäri määräsi Anulle masennuslääkkeitä, ja Anu alkoi käydä psykiatrisen sairaanhoitajan luona. Kunta tarjosi perheelle kotiapua. Mikään ei auttanut. Lopulta Anu romahti terapeutilleen, ja tämä ehdotti sosiaaliviranomaisille soittamista. ”Siinä vaiheessa kaikki oli minulle yhdentekevää.” Lastensuojelun väki ehdotti, että lapset lähtisivät viikonlopuksi lastenkotiin, jotta Anu saisi levätä. Pian lapset viettivät laitoksessa enemmän aikaa kuin äitinsä luona, mutta Anun oli vaikea levätä tyhjässä kodissa. ”Koin valtavaa syyllisyyttä siitä, että lapseni oli viety. Aloin lääkitä sitä juomalla.” Välillä lapset tulivat kotiin lomalle. Lastenkodista järjestyi perhekuntoutusasunto, jossa Anu ja lapset saivat harjoitella yhdessä olemista. ”Olin liian tottunut yksinoloon. Yhtäkkiä minut laitettiin kolmen lapsen keskelle, ja minun olisi pitänyt alkaa ohjata sitä.” Jos kuntoutus olisi onnistunut, lapset olisivat palanneet kotiin. Mutta Anusta ei ollut huoltajaksi ja kokeilu piti keskeyttää. ”Se oli etenkin esikoispojalle hirveä pettymys”. Lapsikylä sokki äidille Anun mielenterveys heikkeni, ja moneen kertaan hän päätyi psykiatriseen sairaalaan, viimeisellä kerralla kuukaudeksi psykoosin vuoksi. ”Lääkäri selitti psykoosin olevan mielen oma suojelukeino tilanteessa, jolloin päässä oli liikaa asioita käsiteltävänä. Silloin en ymmärtänyt, mitä ihmettä hän puhui.” Pienemmät lapset kävivät sairaalassa tapaamassa äitiä, mutta Jimi oli niin vihainen lastenkotiin joutumisesta, ettei suostunut tapaamaan Anua. Samaan aikaan lastensuojeluviranomaiset alkoivat järjestellä lapsille pysyvämpää sijoi- ” Olen muuttunut rohkeammaksi. Olen oikeasti aika ylpeä siitä, missä kunnossa nyt olen. Anu Häkkinen asuu nyt viiden minuutin päässä lastensa sijaiskodista. ”On ihanaa, kun lapset poikkeavat luonani. Välimme ovat lähentyneet ja jatkuva ikäväni helpottanut.” 10 Uudistuva lastensuojelu tuspaikkaa Tapiolan SOS-lapsikylässä. Anulle se oli sokki. Julkisilla matkaan meni kaksi tuntia. ”Tajusin kyllä, etten itse pystynyt huolehtimaan lapsista, mutta minusta heidän olisi pitänyt pysyä lastenkodissa, lähellä minua.” Anu muistaa ensikäynnin Tapiolassa. Hän meni Jimin kanssa tutustumaan lapsikylään. ”Meille esiteltiin liikuntasalia ja rumpuhuonetta, mutta emme kumpikaan pystyneet innostumaan mistään.” Aluksi Anu sai käydä katsomassa lapsia satunnaisesti ja soittaa vain kerran viikossa. Jouluaatot lapset viettivät aina sijaisperheessä. ”Olin sellainen ”anteeksi kun olen olemassa -ihminen”, hissukka joka ei uskaltanut kyseenalaistaa kummallisia sääntöjä. Romahdin joka kerta lasten luota lähtiessä.” Masennus jatkui vielä vuosia, mutta psykoosi ei enää uusiutunut eikä Anu juonut. ”Olin lähinnä kotona, lihoin ja pelkäsin ihmisiä. Itseluottamus oli nollissa ja lapsia oli jatkuva ikävä.” Sijaisäiti sanoo unelman ääneen Terapia ja luottoystävä auttoivat purkamaan pahaa oloa. ”Olen kasvanut alkoholistiäidin kanssa ja isäni teki itsemurhan. Teininä olin lähinnä oman onneni varassa. Kaikki se tietenkin vaikuttaa.” Ensin Anu huomasi jaksavansa ulkoilla, pian lenkkeilystä tuli henkireikä. TE-keskuksen kurssin jälkeen Anu pääsi apulaiseksi päiväkotiin. ”Välillä kyllä ärsytti hoitaa muiden lapsia. Tein sitä ihan rahan takia.” Myös lastensuojelun väki huomasi Anun kuntoutumisen. Lapset alkoivat vierailla äidillä joka toinen viikonloppu, lomilla pidempäänkin. ”Viime keväänä sijaisperheen äiti kysyi, miksen muuta lähemmäs lapsia tänne Espooseen. Olinhan minä sitä jo itsekseni miettinyt pitkään.” Kouluun ja töihin! Olohuoneen seinään Anu on liimannut tarratekstit Dream, Hope ja Love. Ne elävät tässä kodissa vahvoina. Makuuhuoneessa on kaksi sänkyä. Tavallisesti Anu nukkuu toisessa, mutta kun Anni, 10, ja Niko, 13, joka toinen perjantai tulevat viikonlopuksi, äiti vetäytyy lattialle patjalleen. ”Näemme nykyään usein muulloinkin, vietimme myös joulun yhdessä. Välimme ovat parantuneet ja jatkuva ikäväni helpottanut”, tyytyväinen Anu kertoo. Esikoispoika Jimi täyttää keväällä 18. Hänkin käy äitinsä luona usein kahvilla. Anu on aloittamassa hoiva-avustajaopintoja. Jos kaikki menee hyvin, vuoden kuluttua voi olla töissä. ”Haluaisin jo päästä työttömyyskorvauksilla elämisestä.” Se varsinainen unelma on paljon isompi. Vuosiin Anu ei uskaltanut sanoa sitä ääneen. Häpeä ja syyllisyys estivät. ”Olen muuttunut rohkeammaksi. Olen oikeasti aika ylpeä siitä, missä kunnossa nyt olen.” Seuraavassa perhepalaverissa Anu aikoo ehdottaa, että Anni ja Niko asuisivat jatkossa joka toisen viikon hänen luonaan. Anun lasten nimet on muutettu. Luonto ja liikkuminen ovat auttaneet Anua toipumisessa. Vasta viime aikoina hän on pystynyt nauttimaan yksin olosta. Uudistuva lastensuojelu 11 He at auttoiv Anua REPORTAASI PUHEENVUOROT Kun lapset lähtivät kotoa, Anu Häkkinen ajautui kriisiin. Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin Anu haluaa kiittää kolmea naista. ”Suhteemme on lähentynyt” ”Arvostan Anua vanhempana” ”Muutto on kuin palkinto” Anni, Niko ja Jimi olivat ensimmäiset lapset, jotka minulle sijoitettiin. Alkuaikoina Anu ei halunnut kysyä eikä kertoa minulle mitään. Niistä ajoista välimme ovat muuttuneet paljon luottamuksellisemmiksi. Nykyään käymme kerran kuussa kahdestaan kahvilla puhumassa lapsista. Mitä paremmin lasten ja äidin suhde toimii, sitä helpompaa sijaisäidilläkin on. En koe yhteistyötä lisätyöksi, koska siitä on hyötyä kaikille. Olen tuntenut Anun koko hänen lastensuojeluasiakkuutensa ajan ja olin päättämässä hänen lastensa huostaanotosta. Alkuun Anulla oli normaaleja hätääntymisen, surun ja mustasukkaisuuden tunteita, mutta hän pääsi niiden yli. Anu on aina asettanut lapset etusijalle ja kyennyt yhteistyöhön. Se on edistänyt lasten asettumista sijaishuoltopaikkaan. Huostaanoton aikaan Anu olisi tarvinnut enemmän tukea, mutta vanhempien avun tarpeeseen on vasta viime aikoina alettu kiinnittää huomiota. Nyt jo lakikin velvoittaa viranomaisia tekemään vanhemmille oman kuntoutumissuunnitelman. Tuomitsijoita riittää aina, mutta jokainen tarvitsee yhden ystävän, jonka kanssa voi olla oma itsensä. Me olemme Anun kanssa sielunsiskoja, ja olen myös Annin kummitäti. Anulla oli pitkään heikko itseluottamus, ja tsemppasin häntä löytämään rakkautta myös itseään kohtaan. Lasten lähelle muutto on hänelle kuin palkinto nöyryyttävien ja syyllisyydentäyteisten vuosien jälkeen. Päivi Konstenius, Anun lasten sijaisäiti Anu Päivistä: Alkuaikoina en pystynyt hyväksymään Päiviä. Nyt arvostan häntä paljon, enkä edes haluaisi riuhtaista lapsiani kokonaan hänen luotaan. Päivikin on ihminen ja hänellä on lasten kanssa hyvä suhde. ” Etunumi Sukunimi Työtehtävä En tiedä miten olisin jaksanut, jos sosiaalityöntekijä olisi vaihtunut ja kaikki olisi pitänyt kertoa aina uudelleen. 12 Uudistuva lastensuojelu Helen Dixon, Nurmijärven lastensuojelun erikoissosiaaliohjaaja Anu Helenistä: Olen tosi kiitollinen, että Helen on hoitanut meidän perheen asioita. En tiedä miten olisin jaksanut, jos sosiaalityöntekijä olisi vaihtunut ja kaikki olisi pitänyt kertoa aina uudelleen. Krista Rosenström-Pahl, Anun ystävä Anu Kristasta: Kävin vuosia psykiatrisen sairaanhoitajan luona, mutta keskustelut Kristan kanssa ovat auttaneet minua paljon enemmän. Monet ystävät katosivat vaikeiden vuosien aikana, Krista ei.
© Copyright 2024