Lue lehti-juttu - SOS

8 Uudistuva lastensuojelu
REPORTAASI
Teksti Kaisa Viitanen Kuvat Raisa Kyllikki Ranta
”Uskallan jo haaveilla
lasten paluusta”
Anu Häkkisen lapset ovat asuneet SOS-lapsikylän sijaisperheessä kahdeksan vuotta. ”Enää en koe huostaanotosta
jatkuvaa häpeää ja syyllisyyttä.”
Viime syksynä nurmijärveläinen Anu
Häkkinen, 38, käveli ensi kertaa espoolaisen Suurpellon kerrostalopihalla. Vuokra-asuntoyhtiö VVO oli kutsunut hänet
katsomaan vapautuvaa asuntoa. Tilava
yksiö oli Anun mielestä täydellinen: makuuhuoneeseen mahtuisi lapsille kaksi
sänkyä ja keittiöön myös olohuoneen kalusteet.
”Kyllä minua niin jännitti”, Anu muistelee. Anu pelkäsi olevansa vuokralaisehdokkaana heikoilla, koska hänen takuuvuokransa maksoi sosiaalitoimisto.
Huojennus olikin melkoinen, kun esittelijä laati vuokrasopimuksen saman tien.
Uudelta kotiovelta oli vain viiden minuutin matka SOS-lapsikylän rivitaloon,
jossa Anun lapset asuvat. Kun sijaisperheen äiti tuli ovella onnittelemaan, Anu
ei enää voinut estää liikutuksen kyyneleitä. ”Lopultakin saan olla koko ajan lähellä lapsia.”
Masennus vei voimat
Kahdeksan vuotta sitten Anu Häkkisen
elämä ajautui sotkuun. Hän asui Nurmijärvellä kouluikäisen Jimin, viisivuotiaan
Nikon ja kaksivuotiaan Annin yksinhuoltajana.
Uudistuva lastensuojelu 9
REPORTAASI
Anusta oli tullut ärtyisä, huutava äiti.
”Monta kertaa pakenin vessaan itkemään. Hoin itselleni, etten enää koskaan
kurita lapsiani.”
Anu jäi sairaslomalle työstään vanhusten hoitoapulaisena. Aamulla hän vei
lapset päiväkotiin ja palasi koko päiväksi kotiin nukkumaan. Lopulta päiväkodista otettiin yhteyttä, kun Nikon käytös
oli muuttunut. Anu myönsi olevansa voimaton.
Terveyskeskuslääkäri määräsi Anulle
masennuslääkkeitä, ja Anu alkoi käydä
psykiatrisen sairaanhoitajan luona. Kunta tarjosi perheelle kotiapua.
Mikään ei auttanut. Lopulta Anu romahti terapeutilleen, ja tämä ehdotti sosiaaliviranomaisille soittamista. ”Siinä
vaiheessa kaikki oli minulle yhdentekevää.”
Lastensuojelun väki ehdotti, että lapset lähtisivät viikonlopuksi lastenkotiin,
jotta Anu saisi levätä. Pian lapset viettivät laitoksessa enemmän aikaa kuin äitinsä luona, mutta Anun oli vaikea levätä
tyhjässä kodissa.
”Koin valtavaa syyllisyyttä siitä, että
lapseni oli viety. Aloin lääkitä sitä juomalla.”
Välillä lapset tulivat kotiin lomalle.
Lastenkodista järjestyi perhekuntoutusasunto, jossa Anu ja lapset saivat harjoitella yhdessä olemista.
”Olin liian tottunut yksinoloon. Yhtäkkiä minut laitettiin kolmen lapsen keskelle, ja minun olisi pitänyt alkaa ohjata sitä.”
Jos kuntoutus olisi onnistunut, lapset
olisivat palanneet kotiin. Mutta Anusta ei
ollut huoltajaksi ja kokeilu piti keskeyttää.
”Se oli etenkin esikoispojalle hirveä pettymys”.
Lapsikylä sokki äidille
Anun mielenterveys heikkeni, ja moneen
kertaan hän päätyi psykiatriseen sairaalaan, viimeisellä kerralla kuukaudeksi
psykoosin vuoksi.
”Lääkäri selitti psykoosin olevan
mielen oma suojelukeino tilanteessa, jolloin päässä oli liikaa asioita käsiteltävänä. Silloin en ymmärtänyt, mitä ihmettä
hän puhui.”
Pienemmät lapset kävivät sairaalassa tapaamassa äitiä, mutta Jimi oli niin
vihainen lastenkotiin joutumisesta, ettei suostunut tapaamaan Anua. Samaan
aikaan lastensuojeluviranomaiset alkoivat järjestellä lapsille pysyvämpää sijoi-
”
Olen muuttunut rohkeammaksi.
Olen oikeasti aika ylpeä siitä, missä
kunnossa nyt olen.
Anu Häkkinen asuu nyt viiden minuutin päässä lastensa sijaiskodista. ”On ihanaa, kun lapset poikkeavat luonani. Välimme ovat lähentyneet
ja jatkuva ikäväni helpottanut.”
10 Uudistuva lastensuojelu
tuspaikkaa Tapiolan SOS-lapsikylässä.
Anulle se oli sokki. Julkisilla matkaan
meni kaksi tuntia.
”Tajusin kyllä, etten itse pystynyt
huolehtimaan lapsista, mutta minusta
heidän olisi pitänyt pysyä lastenkodissa,
lähellä minua.”
Anu muistaa ensikäynnin Tapiolassa.
Hän meni Jimin kanssa tutustumaan lapsikylään. ”Meille esiteltiin liikuntasalia
ja rumpuhuonetta, mutta emme kumpikaan pystyneet innostumaan mistään.”
Aluksi Anu sai käydä katsomassa lapsia satunnaisesti ja soittaa vain kerran
viikossa. Jouluaatot lapset viettivät aina
sijaisperheessä.
”Olin sellainen ”anteeksi kun olen
olemassa -ihminen”, hissukka joka ei
uskaltanut kyseenalaistaa kummallisia
sääntöjä. Romahdin joka kerta lasten
luota lähtiessä.”
Masennus jatkui vielä vuosia, mutta psykoosi ei enää uusiutunut eikä Anu
juonut. ”Olin lähinnä kotona, lihoin ja
pelkäsin ihmisiä. Itseluottamus oli nollissa ja lapsia oli jatkuva ikävä.”
Sijaisäiti sanoo
unelman ääneen
Terapia ja luottoystävä auttoivat purkamaan pahaa oloa. ”Olen kasvanut alkoholistiäidin kanssa ja isäni teki itsemurhan. Teininä olin lähinnä oman onneni
varassa. Kaikki se tietenkin vaikuttaa.”
Ensin Anu huomasi jaksavansa ulkoilla, pian lenkkeilystä tuli henkireikä.
TE-keskuksen kurssin jälkeen Anu pääsi
apulaiseksi päiväkotiin. ”Välillä kyllä ärsytti hoitaa muiden lapsia. Tein sitä ihan
rahan takia.”
Myös lastensuojelun väki huomasi
Anun kuntoutumisen. Lapset alkoivat
vierailla äidillä joka toinen viikonloppu,
lomilla pidempäänkin. ”Viime keväänä
sijaisperheen äiti kysyi, miksen muuta lähemmäs lapsia tänne Espooseen.
Olinhan minä sitä jo itsekseni miettinyt
pitkään.”
Kouluun ja töihin!
Olohuoneen seinään Anu on liimannut
tarratekstit Dream, Hope ja Love. Ne
elävät tässä kodissa vahvoina. Makuuhuoneessa on kaksi sänkyä. Tavallisesti
Anu nukkuu toisessa, mutta kun Anni,
10, ja Niko, 13, joka toinen perjantai tulevat viikonlopuksi, äiti vetäytyy lattialle patjalleen.
”Näemme nykyään usein muulloinkin, vietimme myös joulun yhdessä.
Välimme ovat parantuneet ja jatkuva
ikäväni helpottanut”, tyytyväinen Anu
kertoo.
Esikoispoika Jimi täyttää keväällä
18. Hänkin käy äitinsä luona usein kahvilla.
Anu on aloittamassa hoiva-avustajaopintoja. Jos kaikki menee hyvin, vuoden kuluttua voi olla töissä. ”Haluaisin
jo päästä työttömyyskorvauksilla elämisestä.”
Se varsinainen unelma on paljon
isompi. Vuosiin Anu ei uskaltanut sanoa
sitä ääneen. Häpeä ja syyllisyys estivät.
”Olen muuttunut rohkeammaksi. Olen
oikeasti aika ylpeä siitä, missä kunnossa
nyt olen.” Seuraavassa perhepalaverissa
Anu aikoo ehdottaa, että Anni ja Niko
asuisivat jatkossa joka toisen viikon hänen luonaan.
Anun lasten nimet on muutettu.
Luonto ja liikkuminen ovat auttaneet Anua
toipumisessa. Vasta viime aikoina hän on
pystynyt nauttimaan yksin olosta.
Uudistuva lastensuojelu 11
He
at
auttoiv
Anua
REPORTAASI
PUHEENVUOROT
Kun lapset lähtivät kotoa, Anu Häkkinen ajautui kriisiin. Nyt kahdeksan vuotta
myöhemmin Anu haluaa kiittää kolmea naista.
”Suhteemme on lähentynyt”
”Arvostan Anua vanhempana”
”Muutto on kuin palkinto”
Anni, Niko ja
Jimi olivat ensimmäiset lapset, jotka minulle sijoitettiin. Alkuaikoina Anu ei halunnut kysyä eikä kertoa minulle mitään. Niistä ajoista välimme ovat muuttuneet paljon luottamuksellisemmiksi.
Nykyään käymme kerran kuussa kahdestaan kahvilla puhumassa lapsista. Mitä
paremmin lasten ja äidin suhde toimii,
sitä helpompaa sijaisäidilläkin on. En
koe yhteistyötä lisätyöksi, koska siitä on
hyötyä kaikille.
Olen tuntenut
Anun koko hänen lastensuojeluasiakkuutensa ajan ja olin päättämässä hänen lastensa huostaanotosta. Alkuun Anulla oli
normaaleja hätääntymisen, surun ja mustasukkaisuuden tunteita, mutta hän pääsi
niiden yli. Anu on aina asettanut lapset
etusijalle ja kyennyt yhteistyöhön. Se on
edistänyt lasten asettumista sijaishuoltopaikkaan.
Huostaanoton aikaan Anu olisi tarvinnut enemmän tukea, mutta vanhempien
avun tarpeeseen on vasta viime aikoina
alettu kiinnittää huomiota. Nyt jo lakikin velvoittaa viranomaisia tekemään
vanhemmille oman kuntoutumissuunnitelman.
Tuomitsijoita riittää aina,
mutta jokainen
tarvitsee yhden ystävän,
jonka kanssa
voi olla oma
itsensä. Me olemme Anun kanssa sielunsiskoja, ja olen myös Annin kummitäti.
Anulla oli pitkään heikko itseluottamus,
ja tsemppasin häntä löytämään rakkautta myös itseään kohtaan. Lasten lähelle
muutto on hänelle kuin palkinto nöyryyttävien ja syyllisyydentäyteisten vuosien
jälkeen.
Päivi Konstenius, Anun lasten sijaisäiti
Anu Päivistä:
Alkuaikoina en pystynyt hyväksymään
Päiviä. Nyt arvostan häntä paljon, enkä
edes haluaisi riuhtaista lapsiani kokonaan hänen luotaan. Päivikin on ihminen
ja hänellä on lasten kanssa hyvä suhde.
”
Etunumi Sukunimi
Työtehtävä
En tiedä miten
olisin jaksanut, jos
sosiaalityöntekijä
olisi vaihtunut ja
kaikki olisi pitänyt
kertoa aina uudelleen.
12 Uudistuva lastensuojelu
Helen Dixon, Nurmijärven lastensuojelun
erikoissosiaaliohjaaja
Anu Helenistä:
Olen tosi kiitollinen, että Helen on hoitanut meidän perheen asioita. En tiedä miten olisin jaksanut, jos sosiaalityöntekijä
olisi vaihtunut ja kaikki olisi pitänyt kertoa aina uudelleen.
Krista Rosenström-Pahl, Anun ystävä
Anu Kristasta:
Kävin vuosia psykiatrisen sairaanhoitajan luona, mutta keskustelut Kristan kanssa ovat auttaneet minua paljon
enemmän. Monet ystävät katosivat vaikeiden vuosien aikana, Krista ei.