ALUEELLISEN SOPEUTUMISKYVYN INDEKSI Suomen kuntien
ALUEELLISEN SOPEUTUMISKYVYN INDEKSI Suomen kuntien alueellinen resilienssi Tiia Possakka 791619S Pro gradu -tutkielma Maantieteen laitos Oulun yliopisto Helmikuu 2015 Oulun yliopisto Luonnontieteellinen tiedekunta TIIVISTELMÄ OPINNÄYTETYÖSTÄ Liite FM-tutkielmaan Maisterintutkinnon kypsyysnäyte Laitos: Pääaine: Maantieteen laitos Maantiede Tekijä (Sukunimi ja etunimet, myös entinen sukunimi): Possakka Tiia Annukka Opiskelijanumero: 2011932 Tutkielman sivumäärä: 62 s. + IX liit. Tutkielman nimi (suomeksi; muun kielinen nimi ilmoitetaan vain jos se on tutkielman kieli): Alueellisen sopeutumiskyvyn indeksi, Suomen kuntien alueellinen resilienssi Asiasanat: Muutokseen sopeutuminen, alueellinen sopeutumiskyky, alueellinen resilienssi, kompleksinen systeemi Tiivistelmä (kirjoitetaan vapaamuotoisesti, selväsanaisesti ja lyhyin lauserakentein, ks. ohje seuraavalla sivulla): Tämä Pro gradu -tutkielma tarkastelee alueellista muutosta ja siihen sopeutumista. Kuntien kyky sopeutua ja uudistua on korostunut toimintaympäristön muuttuessa yhä kompleksisemmaksi. Alueellista sopeutumista ja Suomen kuntien alueellista sopeutumiskykyä lähestytään tässä alueellisen resilienssin teorian kautta. Tutkielmassa perehdytään aluekehityksen ja aluekehitystutkimuksen kehittymiseen Suomen kontekstissa, kompleksiseen systeemiteoreettiseen kunnan lähestymistapaan ja resilienssiteorioiden näkökulmiin sekä niiden hyödyntämisen mahdollisuuksiin aluekehitystutkimuksessa. Työssä määritellään alueellisen resilienssin teoriasta johdettu alueellisen sopeutumiskyvyn käsite, joka tuo muutokseen sopeutumisen ja uudistumisen tutkimukseen uuden näkökulman. Tutkielmassa mitataan ja tulkitaan Suomen kuntien alueellista sopeutumiskykyä ja sen alueellista jakautumista sitä varten rakennetun indeksimuotoisen työkalun avulla. Lisäksi pohditaan indeksitarkastelun mahdollisuuksia ja heikkouksia yleisesti sekä alueellisen sopeutumiskyvyn mittaamisen yhteydessä. Tutkielman aineistona toimii Tilastokeskuksen tilastoista kerätty ja muodostettu muuttujajoukko. Aineiston avulla testataan tutkielmassa muodostettua alueellisen sopeutumiskykyindeksin selittävyyttä. Aineiston sisältämistä muuttujista on rakennettu neljä osaindikaattoria, joista jokainen tarkastelee kunnan alueellista resilienssiä, eli alueellista sopeutumiskykyä eri näkökulmasta. Alueelliseen sopeutumiskykyyn vaikuttaa alueen erilaiset ominaisuudet, mitä korostetaan jakamalla indeksi osaindikaattoreihin. Lisäksi jokaisen osaindikaattorin erillinen tarkastelu, mittaustulosten erittely ja tulkinta korostavat alueellisen sopeutumiskyvyn kompleksisuutta. Valittujen muuttujien kohdalta on tarkasteltu vuosien 2008–2012 välillä tapahtunutta muutosta, jota on muuttujakohtaisesti verrattu samalla ajanjaksolla tapahtuneeseen koko maan muutokseen. Koko Suomen muuttuneeseen tilaan vertaamalla korostetaan valtion roolia kuntien alueellisen sopeutumiskyvyn mahdollistajana. Kunnan väestöstä, työstä ja toimeentulosta, aluetaloudesta ja osaamisesta on muodostettu osaindikaattorit, jotka yhdessä muodostavat alueellisen sopeutumiskyvyn indeksin. Suomen kuntien alueellisen sopeutumiskyvyn alueellista jakautumista tulkitaan teemakarttojen avulla. Karttaesitykset on muodostettu osaindikaattoreista ja lopullisesta indeksistä. Alueellisen sopeutumiskykyindeksin avulla tarkasteltuna Suomen kunnat muodostavat hyvän ja heikon alueellisen sopeutumiskyvyn keskittymiä. Kuntien ympäristön merkitys ja kunnan järjestelmien kompleksisuuden ymmärtäminen korostuvat tutkielman tulosten tulkinnassa. Alueiden kehittämisessä tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota kuntien välisiin järjestelmiin. Kehittämistoimia tulisi suunnata kunnan ympärillä olevalle samanasteisen alueellisen sopeutumiskyvyn keskittymälle sopeutumiskyvyn lisäämiseksi. Päiväys: Oulussa, 5.2.2015 SISÄLLYS JOHDANTO ..................................................................................................................... 5 Tutkielman tavoitteet ja tutkimuskysymykset .............................................................. 6 Tutkimusaineisto ja menetelmät ................................................................................... 7 MUUTTUVA ALUEKEHITYS JA SEN TUTKIMUS ................................................... 9 Aluekehitystutkimus Suomessa .................................................................................. 13 KUNTA SYSTEEMITEORIAN NÄKÖKULMASTA.................................................. 18 Kunta kompleksisena systeeminä ............................................................................... 21 RESILIENSSI MUUTOKSEEN SOPEUTUMISEN TUTKIMUKSESSA................... 23 Tekninen resilienssi .................................................................................................... 26 Ekologinen resilienssi ................................................................................................. 28 Sopeutuva resilienssi................................................................................................... 30 Sopeutumissykli ja systeemin osien panarkia......................................................... 31 KUNTA JA ALUEELLINEN SOPEUTUMISKYKY ................................................... 34 INDEKSIMUOTOISIA LÄHESTYMISIÄ ALUEELLISEEN KEHITTYNEISYYTEEN .............................................................................................. 36 ALUEELLISEN SOPEUTUMISKYVYN INDEKSI .................................................... 39 Alueellisen sopeutumiskyvyn indeksin osaindikaattorit............................................. 41 SUOMEN KUNTIEN ALUEELLINEN SOPEUTUMISKYKY................................... 44 Alueellisen sopeutumiskyvyn 1. osaindikaattori: väestö ............................................ 44 Alueellisen sopeutumiskyvyn 2. osaindikaattori: työ ja toimeentulo ......................... 46 Alueellisen sopeutumiskyvyn 3. osaindikaattori: aluetalous ...................................... 48 Alueellisen sopeutumiskyvyn 4. osaindikaattori: osaaminen ..................................... 49 Alueellisen sopeutumiskyvyn indeksi ........................................................................ 51 POHDINTA .................................................................................................................... 54 KIRJALLISUUS ............................................................................................................. 57 LIITTEET 5 JOHDANTO Yhteiskunnallinen kenttä ja kuntien toimintaympäristö on kokenut edellisten vuosikymmenten aikana suuria muutoksia. Kilpailun kiristymistä, sekä tehokkuuden ja vaikuttavuuden vaatimusten kasvua on koettu kansallisella ja kansainvälisellä tasolla sekä julkisten että yksityisten toimijoiden osalta. Toimintatapojen ja -kulttuurien muuttuminen on johtanut toimintojen kriittiseen arviointiin ja taloudellisten resurssien tarkempaan jakamiseen. Kunnallinen toimintaympäristö on muuttunut hallinnollisilta, poliittisilta ja taloudellisilta osilta, jotka ovat sekä laajojen että paikallisten muutosten seurauksia. Nämä muutokset ovat näkyneet kunnissa esimerkiksi kansainvälisyyttä painottavana kehityksenä, voimakkaana teknologian merkityksen lisääntymisenä ja alueiden eriarvoisuuden kasvuna. Paikallisemmin muutos voidaan nähdä väestön ikääntymisenä, mahdollisena työvoimapulana ja kunnalliseen demokratiaan liittyvinä kysymyksinä. Muuttuneen tilanteen vuoksi useat vanhat toimintatavat ovat muuttuneet hyödyttömiksi, jolloin on korostunut kuntien kyky muuttua ja sopeutua. (Koski 2008). Muutokseen reagoimisen kyky, uudistuminen ja ennakoinnin taito ovat tulleet Kosken (2008: 12) mukaan menestymisen ja ”strategisesti kestävän toiminnan elementeiksi”. Moderniin kuntasanastoon ovat päätyneet erilaiset muutosta kuvaavat termit (Vakkuri 2009). Onkin oleellista pohtia, mitä kuntien olisi tehtävä, jotta muuttuvaan toimintaympäristöön sopeutuminen onnistuisi. Muutos on kuntatutkimukselle tärkeä käsite ja useat tutkimusasetelmat sisältävät pohjimmiltaan ajatuksen muutoksesta. Aluekehitystutkimukseen on tullut mukaan alueiden muutokseen sopeutumista ja ymmärtämistä painottavia teemoja. (ks. esim. Sotarauta 2004a, Maula 2004, Koski 2008). Usein muutoksen ja sopeutumisen teemat liittyvät systeemiajatteluun ja kompleksisen avoimen systeemin toimintaan, näin myös systeemin häiriötilanteista palautumista tai sopeutumista käsittelevät resilienssiteoriat, joiden hyödyntäminen on kasvattanut aluekehitystutkimuksessa suosiotaan. Tämä tutkielma kiinnittyy ajatukseen muutoksesta ja alueellisesta sopeutumiskyvystä, jota lähestytään kompleksisuusteoriaan kiinnittyvällä sopeutuvan resilienssin teorialla. Sopeutuvalla resilienssillä tarkoitetaan systeemin, eli tässä kunnan, kykyä sopeutua muuttuviin olosuhteisiin. Sopeutuvan ja alueellisen resilienssin sekä alueellisen sopeutumiskyvyn käsitteitä käytetään tässä tutkielmassa rinnakkain, tarkoittamassa samaa asiaa. 6 Alueellisen resilienssin perustana on kysymys siitä, miksi tietyt alueet sopeutuvat hyvin muuttuviin olosuhteisiin ja selviytyvät yhteiskunnallisista häiriötilanteista sekä pystyvät samalla säilyttämään alueellaan korkean elämänlaadun samaan aikaan kun toiset alueet epäonnistuvat tässä (Christopherson ym. 2010: 3–4). Tässä tutkielmassa perehdytään kunnallisen skaalan aluekehitykseen ja aluekehitystutkimukseen. Lisäksi tarkastellaan kompleksista systeemiteoreettista kunnan lähestymistapaa ja resilienssiteorioiden kehittymistä sekä niiden hyödyntämisen mahdollisuuksia aluekehitystutkimuksessa. Tutkielmassa määritellään alueellisen sopeutumiskyvyn käsite ja mitataan Suomen kuntien alueellista sopeutumiskykyä tutkielmassa rakennetun indeksimuotoisen työkalun avulla. Tarkastelu mahdollistaa kuntien välisen vertailun alueellisen sopeutumiskyvyn suhteen. Muodostetun indeksin ja sen avulla saatujen tulosten kautta pohditaan lisäksi, kuinka alueellista sopeutumiskykyä on mahdollista lähestyä ja kuinka indeksimuotoinen työkalu soveltuu tarkasteluun. Tutkielman tavoitteet ja tutkimuskysymykset Tutkielman tärkeimpänä tavoitteena on määritellä alueellinen sopeutumiskyky ja muodostaa sen mittaamiseen indeksimuotoinen työkalu. Alueellisen sopeutumiskyvyn indeksin avulla tarkastellaan ja tulkitaan alueellisen sopeutumiskyvyn alueellista jakautumista Suomen kunnissa. Tutkimuksen teoreettisena taustana toimii kompleksinen systeemiteoria, jonka avulla usein selitetään muun muassa resilienssin sisältämien komponenttien monimutkaisia suhteita (Pike ym 2010: 60). Tutkielmassa kunta nähdään systeemiteoriasta johdettuna kompleksisena ja avoimena systeeminä, jonka alueellista sopeutumiskykyä lähestytään alueellisen resilienssin avulla. Alueellisen resilienssiteorian avulla määritellään Suomen kuntien alueellinen sopeutumiskyky. 7 Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1. Miten määritellään alueellinen sopeutumiskyky ja miksi alueellinen sopeutumiskyky on tärkeä kuntien kannalta? 2. Millä tavalla alueellista sopeutumiskykyä on mahdollista mitata? 3. Mitä on Suomen kuntien alueellinen sopeutumiskyky alueellisen sopeutumiskyvyn indeksillä mitattuna vuonna 2012? 4. Miten alueellisen resilienssin käsitettä voidaan soveltaa aluekehityksessä ja aluekehitystutkimuksessa? Kompleksisuutta ja sopeutumista painottavat teoriat tarjoavat kokonaisvaltaisempia ja näin todellisempia lähestymistapoja avoimien systeemien, esimerkiksi alueiden, tutkimiseen ja kehittämiseen. Tässä tutkielmassa esitetään alueellisen sopeutumiskyvyn käsitteen mahdollistavan muutoksen ja siihen sopeutumisen tutkimusta. Muutoksen ja sopeutumisen tutkimus tulee ehkä korostumaan tulevaisuudessa jos toimintaympäristöt kohtaavat lisää niiden monimutkaisuutta kasvattavia tekijöitä. Tutkimusaineisto ja menetelmät Tilastokeskuksen tilastoista on kerätty ja muodostettu tämän tutkielman aineistoksi kattava muuttujajoukko, jonka avulla kuntien alueellista sopeutumiskykyä mitataan (Kaupunki- ja seutuindikaattorit sekä StatFin-tietokannat, ks. liite 2). Kyseessä oleva aineisto mahdollistaa kuntien monipuolisen tarkastelun, jonka vuoksi aineiston sisältämistä muuttujista on rakennettu 4 osaindikaattoria, joista jokainen tarkastelee kunnan alueellista resilienssiä, eli alueellista sopeutumiskykyä, eri näkökulmasta. Lopulta nämä osaindikaattorit yhdistetään yhdeksi alueellisen sopeutumiskyvyn indeksiksi, jonka avulla mahdollistuu kuntien välinen vertailu alueellisen sopeutumiskyvyn suhteen. Indeksin muodostamisen yhteydessä on tutustuttu aikaisempien alueellisen kehittyneisyyden tilan kvantitatiivisten mittareiden, muun muassa kilpailukykyindeksin, BTVindeksin ja elinvoimaisuusindeksin, laskutapoihin ja sisältöihin (ks. Huovari ym. 2001, 8 Tilastokeskus 2015a, Remahl 2000) . Tutkielmassa muodostettu alueellisen sopeutumiskyvyn indeksi painottaa kunnissa valitulla tarkastelujaksolla ja valituissa muuttujissa tapahtunutta suhteellista muutosta, jota verrataan koko maassa tapahtuneeseen suhteelliseen muutokseen samalla ajanjaksolla. BTV-indeksi mittaa myös muutosta suhteessa koko maan muutokseen, mutta vain kolmen muuttujan avulla ja laskennallisesti erilaisella tavalla. Piken ym. (2010: 66) mukaan valtiolla on keskeinen asema alueidensa kehityskulun suuntaajana. Valtion suuntaama politiikka, toivottava kehitys ja siihen liittyvät arvot määrittävät sitä mitä alueellinen sopeutuminen voi ylipäätään tarkoittaa tai olla. Tämä näkökulma on pidetty indeksin muodostamisen tausta-ajatuksena. Muutoksen tarkastelujaksoksi on valittu tuorein saatavilla oleva viiden vuoden aikajakso; 2008–2012. Vuoden 2012 tiedot ovat tällä hetkellä uusimmat usean muuttujan kohdalla. Näin ollen ennakkotietojen sijasta on voitu käyttää lopullisia tilastotietoja. Jokaisen muuttujan kohdalta on tarkasteltu kunnittain vuosien 2008 ja 2012 välillä tapahtunutta muutosta ja verrattu tätä muutosta koko maassa tapahtuneeseen muutokseen samalla ajanjaksolla. Indeksilukuja käytetään vertailtaessa jotain suuretta yhdessä tai useammassa tilanteessa. Indeksiluvun käsite on yleisesti rajattu suureeseen, jota ei pystytä suoraan mittaamaan. Tässä tutkielmassa suureena toimii alueellinen resilienssi eli kunnan alueellinen sopeutumiskyky. Yleensä vertailtavaan suureeseen sisältyy suuri joukko muuttujia ja tämän vuoksi koko muuttujaryhmän tilan muutosta kuvaamaan on muodostettava indikaattori eli ryhmäindeksi. Indeksiluvun avulla esitetään suureen vaihtelua eri tilanteiden välillä ja vertailtavat tilanteet voivat olla keskenään hyvinkin erilaisia. Usein vertailtavat tilanteet ovat eri ajankohtia mutta ne voivat olla myös maantieteellisiä alueita tai henkilöryhmiä (Lehtonen ym. 1982: 70–71). Osaindikaattoreita muodostettaessa on pohdittu mitä kuntien ominaisuuksia alueelliseen sopeutumiskykyyn pitäisi sisällyttää. Osaindikaattoreissa päädyttiin painottamaan kunnan väestöä, työtä ja toimeentuloa, aluetaloutta ja osaamista. Osaindikaattoreiden aiheita on poimittu aikaisemmista indeksimuotoisista alueellisen kehittyneisyyden tilaa lähestyvistä esitystavoista mutta sopivat osaindikaattoreiden aiheet määräytyivät viime kädessä niihin sopivien muuttujien löydyttyä. Osaindikaattoreihin sisältyviä muuttujia otettiin lopulliseen tarkasteluun yhteensä kaksitoista kappaletta. Muuttujien valinnan haasteeksi on osoittautunut yhteismitallisuuden vaatimus, joka mahdollistaa muuttujajoukon 9 yhdistämisen osaindikaattoreiksi ja lopulliseksi indeksiksi. Yhteismitallisuuden saavuttamiseksi muuttujien olemusta on käyty tarkasti läpi ja mukaan tarkasteluun päätyi ainoastaan sellaisia muuttujia, joiden suhteellinen kasvu kertoo kohenevasta tilasta ja jotka on mahdollista suhteuttaa koko maan kehitykseen. MUUTTUVA ALUEKEHITYS JA SEN TUTKIMUS Aluekehittäminen, aluesuunnittelu ja aluepolitiikka ovat keskeisiä käsitteitä yhteiskunnan tilallisen ja alueellisen organisoitumisen tarkastelussa. Käsitteiden merkityssisältö on kirjallisuudessa vaihteleva ja käsitteistä on olemassa erilaisia muunnelmia kuten ”alueellinen kehittäminen” ja ”alueiden kehittäminen”. Käsitteistä ja niiden välisistä suhteista tulisi kuitenkin olla olemassa yhteinen perusnäkemys. Aluekehityksen voidaan ajatella olevan pääkäsite, jonka tärkeimpinä alakäsitteinä ovat aluesuunnittelu ja aluepolitiikka (Katajamäki 2011). Aluekehittämiseksi kutsutaan niitä toimia, jotka vaikuttavat eri alueiden menestymisen edellytyksiin ja joiden tavoitteina on turvata asukkaille, yrityksille ja hallinnolle tasapainoiset toimintaedellytykset riippumatta asuin- tai sijaintipaikasta. Aluekehittämisen yhteydessä alueen käsitteellä voidaan tarkoittaa hyvin erilaisia aluekokonaisuuksia. Usein aluekehittämisen kohdetasoina ovat maakunta- ja paikallistaso mutta myös koko Suomi voi olla aluekehittämisen kohteena, kuten EU:n ohjelmatasolla monesti on. Näin ollen kehittämisen kohteena oleva alue tulee aina määritellä tapauskohtaisesti (Katajamäki 2009: 68, Katajamäki 2011). Aluekehitykseen vaikuttavat monet yhteiskunnalliset prosessit, joita kutsutaan ulkoisiksi riippuvuuksiksi. Ulkoisia riippuvuuksia ovat esimerkiksi EU:n yhteiset poliittiset ohjelmat ja kansainväliset sopimukset. Niiden tunnistaminen on aluekehittämisen välttämätön ehto. Alueen sisältä lähtevää kehitystä kutsutaan sen sijaan endogeeniseksi kehitykseksi, jonka keskeisimpänä osana usein pidetään ihmisten välistä vuorovaikutusta (Katajamäki 2009: 68–69). Hyvään aluekehittämisen asetelmaan osallistuvat hallinnon, kansalaisjärjestöjen ja erilaisten asiantuntijaorganisaatioiden edustajien lisäksi myös alueen asukkaita ja muita alueen toimijoita. Alueellista kehitystä ohjataan haluttuun suuntaan aluepolitiikan keinoin. Näin ollen aluepolitiikan sisältö riippuu meneillään olevasta aikakaudesta eli siitä miten toivottava 10 aluekehitys määritellään (Remahl 2008: 41). Aluepolitiikka lähtee ajatuksesta, että alueiden kehitystä ei tule jättää pelkkien markkinavoimien varaan (Jankkila 2008: 13). Aluepoliittiseen keskusteluun voidaan pohtia liittyvän muun muassa kysymyksiä alueen ja alueellisen kehityksen tarkoituksesta ja merkityksestä, kehityksen mittaamisen problematiikasta, tavoiteltavasta kehityksestä, kehityserojen taustalla vaikuttavista tekijöistä, kehityksen ohjaamisesta ja siitä kuka ohjausta tekee ja millä välineillä sekä kenellä loppukädessä on vastuu alueiden kehittämisestä (Jankkila 2008: 25). Aluepolitiikan sisältö jaetaan laajaan ja suppeaan aluepolitiikkaan. Laajan aluepolitiikan kohdalla puhutaan usein myös suuresta aluepolitiikasta ja suppean aluepolitiikan kohdalla käytetään lisäksi ilmaisua pieni tai varsinainen aluepolitiikka (Jankkila 2008: 13, Katajamäki 2011). Laajalla aluepolitiikalla viitataan niihin päätöksiin ja käytäntöihin, joilla on aluevaikutuksia. Laajan aluepolitiikan näkökulma liittyy yhteiskunnallisiin asetelmiin, joihin kietoutuu hallinnollisten näkökulmien lisäksi puoluepoliittisia ja ideologisia painotuksia (Katajamäki 2011). Sisäasiainministeriön julkaisussa laaja aluepolitiikka määritellään kotitalouksien välisiä tuloeroja tasoittaviksi tulonsiirroiksi ja peruspalveluista huolehtimiseksi valtionosuusjärjestelmän avulla. Tällöin lähtökohtana on yksilöiden hyvinvoinnin edistäminen ja heidän välisen tasa-arvon turvaaminen (Sisäasiainministeriö 10/2003: 7). Suppealla aluepolitiikalla tarkoitetaan sen sijaan ensisijaisesti ja suoraan alueiden kehittämiseen tähtääviä toimia ja välineitä (Sisäasiainministeriö 2003: 7). Suppean aluepolitiikan toimilla voidaan säännellä konkreettisesti valtion tilasuhteita. Suppea aluepolitiikka on ohjelmaperusteista ja yhdistelmä kansalliselta sekä EU:n tasolta tulevia aineksia. Kansallisia ohjelmia ovat esimerkiksi koheesio- ja kilpailukykyohjelmat. Esimerkiksi rakennerahasto-ohjelmat ovat puolestaan hyvä esimerkki EU:n tasolta tulevista poliittisista ja monitasoisista ohjelmista (Katajamäki 2011). Monet yhteiskuntateoreettiset, ideologiset, poliittiset, hallinnolliset ja taloudelliset tekijät sekä niiden kehitys ja niihin liittyvä muutos ovat vaikuttaneet aluekehitykseen ja aluepolitiikkaan (Jankkila 2008: 23). Aluekehityksen painotusten muuttuminen on puolestaan koskettanut kaikkia aluetasoja aina globaalista lokaaliin. Merkittävimpiä 1960luvun jälkeisiä yhteiskunnallisia muutoksia on koottu taulukkoon 1. Taulukossa on esitetty tärkeimpien aluekehitykseen liittyvien muutosten liittyvän esimerkiksi systeemiparadigman kehittymiseen (systeemiparadigmojen kehityksestä lisää kappaleessa Kunta 11 systeemiteorian näkökulmasta), yhteiskunnan rakenteeseen, valtion rooliin, julkishallinnon paradigman muutokseen, ohjauksen ja hallinnan teemoihin sekä aluepolitiikan paradigman muutokseen. Seuraavaksi esitellään näiden muutoksien vaikutuksia kuntien toimintakenttään ja alueiden kehittämiseen, sillä aihe on herättänyt paljon keskustelua. Yhteiskuntaan laajasti vaikuttaneet muutokset ovat vaikuttaneet edellisten vuosikymmenten aikana pysyvästi myös kuntiin ja niiden kohtaamiin muutoksiin (Koski 2008: 39–40). Näiden muutoksien myötä kuntien toimintakenttä on laajentunut ja tullut monimutkaisemmaksi (Vahermo 2004: 23). Muutoksien vaikutukset ovat yhteiskunnallisesti hyvin moninaisia mutta kunnan näkökulmasta tarkasteltuna muutoksien vaikutukset vaihtelevat kunnan koon, sen asukaspohjan, maantieteellisen sijainnin ja elinkeinopoliittisten seikkojen mukaan (Koski 2008: 40). Globaalit taloudelliset virrat, tekninen kehitys, hallinnolliset muutokset ja sosiaalisissa suhteissa tapahtunut murros ovat vaikuttaneet pysyvästi kuntien hallintaan ja toimintaan. Muutokset ovat ajaneet kunnat uusien kysymysten äärelle, esimerkiksi kuinka jakaa taloudelliset resurssit oikeudenmukaisesti, kuinka taata kuntalaisten demokraattiset oikeudet ja miten vastata muuttuneisiin kunnallisiin perustehtäviin. Yksi konkreettinen esimerkki kuntien kohtaamasta muutoksesta on niiden roolin muuttuminen palveluiden tuottajasta palveluiden tarjoajaksi (Vahermo 2004: 23). Myös päätöksenteon tavat ovat saaneet uusia muotoja. Tämä on nähtävissä uusina kunnan sisäisinä ja ulkoisina toimijoina, jotka osallistuvat päätöksentekoon ja joiden merkitys päätöksien valmistelussa ja varsinaisessa päätöksenteossa on kasvava. Esimerkkeinä perinteisen kunnallisen päätöksenteko-organisaation ulkopuolelta tulevista toimijoista ovat joukkotiedotusvälineet, poliittiset puolueet, erilaiset yritykset sekä kolmannen sektorin toimijat. Kuntalaisten roolit ovat niin ikään muuttuneet. Perinteisen palveluiden käyttäjän ja asiakkaan lisäksi kuntalaisesta on tullut myös kunnallinen vaikuttaja ja aktiivinen kuntalainen (Vahermo 2004: 10–14). Kuntalaisen tarpeiden ja toiveiden täyttämisestä ja niiden ymmärtämisestä on tullut kunnille tärkeä tehtävä (Koski 2008: 30). Esimerkiksi kuntien uudistumisen kykyyn liittyvien kysymyksien merkitys on Kosken (2008: 11) mukaan kasvanut yhteiskunnallisen muutoksen myötä. Samojen tekijöiden voidaan nähdä olevan erilaisten toimintaympäristöjen voimakkaan muutoksen taustalla. Yhteiskunnassa tapahtuva toimintaympäristöjen muutos vaikuttaa myös aluekehitystutkimukseen ja sen tulevaisuuden suunnan kehittymisen vaatimuksiin. Seuraavaksi käydään läpi aluekehitystutkimuksen pääkohtia, esitellään aluekehitystutkimuksen kolme 12 tutkimussuuntausta ja nostetaan esille keskustelua aluekehityksen tutkimuksen tulevasta tarpeesta. Taulukko 1. Uusimpia aluekehitykseen ja aluepolitiikkaan vaikuttaneita muutoksia (Jankkila 2008: 24). Kirjoittajan tekemin muutoksin. 13 Aluekehitystutkimus Suomessa Pysähtymättömän yhteiskunnallisten muutoksen vuoksi myös aluekehitystutkimusta on tehty useasta näkökulmasta käsin. Tutkimuksen näkökulmiin on vaikuttanut ympäröivän maailman jäsentämistapa ja se, minkälaisia tavoitteita suunnittelulla on milloinkin ollut. Näin ollen myös eri aikoina vallinneiden aluekehitysteorioiden sisällä aluekehitystä on tulkittu monilla eri tavoilla. Aluekehittämisen ja sen sisältämän suunnittelun tutkimuksen jäsentäminen voidaan Faludin (1973: 3–8) mukaan jakaa erilaisiin menettelytapa- ja sisältöteorioihin (Faludi 1973, Jauhiainen & Niemenmaa 2006: 28, Katajamäki 2009: 77). Menettelytapateoriat kuvaavat suunnitteluprosessia, eli sitä mitä suunnitteluprosessissa tapahtuu, kuinka tietoa hankitaan ja mitkä arvot ja tavoitteet suunnitteluun vaikuttavat. Sisältöteoriat puolestaan käsittelevät suunnittelun kohteena olevien järjestelmien rakennetta ja toimintaa (Faludi 1973, Jauhiainen & Niemenmaa 2006: 28) Tähän Faludin esittämään jakoon voidaan lisätä myös suunnittelukäytäntö, eli suunnitteluprosessin tarkastelu (Jauhiainen & Niemenmaa 2006: 28). Suomalainen aluekehitystutkimus voidaan Bengsin ym. (2000) mukaan jakaa alueiden kehittymisen ja kehittyneisyyden tutkimukseen sekä alueiden kehittämisen eli suoremmin aluepolitiikan tutkimukseen. Alueiden kehittymisen ja kehittyneisyyden tutkimuksen tutkimuskohteita ovat usein aluetalouteen, muuttoliikkeeseen, maaseutualueisiin, kaupunkeihin ja kaupunkiseutuihin sekä aluerakenteeseen liittyvät teemat. Alueiden kehittämisen eli aluepolitiikan tutkimusteemat puolestaan on jaettavissa arvioivaan ja palvelevaan tutkimukseen. Arvioiva tutkimus tarkastelee ja kritisoi kehittämistyötä ja palveleva tutkimus kehittää keinovalikoimaa alueiden kehittämisen tutkimuksen avuksi. Alueellista kehittyneisyyttä arvioidaan tarkastelemalla alueen taloudellista ja sosiaalista nykytilaa, sen kehitystä, sekä vertaamalla alueita keskenään. Erilaisilla teorioilla ja malleilla pyritään selittämään sekä kuvaamaan monimuotoisten tekijöiden yhteisvaikutusta, jonka tuloksena alueet kehittyvät (Jauhiainen 2006: 108). Alueellisen kehittyneisyyden tutkimuksen tuloksia on Suomessa sovellettu usein suoraan käytäntöön ja niillä on ohjattu alueiden kehitystä, tätä voidaankin nimittää aluesuunnitteluksi (Jauhiainen & Niemenmaa 2006). Aluesuunnitteluun liittyy tutkimuksen ja kehittämisen lisäksi laajemmat alueellisen kehittämisen periaatteet, välineet ja toimet sekä niiden talouspoliittinen 14 perustelu eli aluepolitiikka sekä yksityiskohtaisempi maankäytön kaavoitus pienemmissä kohteissa, jota voidaan nimittää yhdyskuntasuunnitteluksi (Jauhiainen 2006: 108). Aluekehitysteorioiden taustalla vaikuttavat keskeisesti vallalla olevat talousteoriat (esim. Jankkila 2008: 27, Pike ym. 2006: 61–122). Jauhiainen (2006: 110–118) on tiivistänyt alueellisen kehittyneisyyden teoriat ja tutkimuksen kolmeen lähestymistapaan. Ensimmäinen on klassinen tutkimussuuntaus, joka hyödyntää klassisia talouden ja yritystoiminnan sijaintiteorioita. Tässä tutkimussuuntauksessa maantiede ymmärretään usein melko kapeasti ja alueet nähdään passiivisina säiliöinä, joissa ihmiset ja resurssit sijaitsevat ja joissa toimijat hyödyntävät resursseja tehokkaasti ja järkiperäisesti. Teorioilla pyritään luomaan optimaalinen aluerakenne, jossa etäisyyksistä aiheutuvat kustannukset ovat minimoitu (Jauhiainen 2006: 110–113). Kriittinen tutkimussuuntaus puolestaan perustuu kasautuvan kasvun ajatuksiin kapitalistisessa yhteiskunnassa, jonka vuoksi toiset alueet menestyvät ja toiset taantuvat. Tämän tutkimussuuntauksen juuret ovat 1800-luvulla. Pysyvästä epätasaisesta kehityksestä koituu kehityseroja ja eriarvoisuutta sekä syvenevää kuilua alueiden välillä. Pitkällä aikavälillä menestyvät ja taantuvat alueet voivat vaihtaa paikkaa, mutta tasapainoa järjestelmässä ei tämän tutkimussuuntauksen mukaan ole. Maantieteellä on suuri merkitys näillä sijaintia painottavilla teorioilla. Etäisyys nähdään niissä alueelliseen kehittyneisyyteen liittyvänä suhteena alueiden välillä, eikä pelkästään kilometreinä. Kansainvälisesti merkittävimmät kriittisen tutkimussuunnan maantieteilijöitä ovat David Harvey, Stuart Holland, Richard Peet ja Neil Smith. He loivat teoriaa ja käsitteitä kasvun ja taantumisen alueellisesta keskittymisestä. Suomalaisista aluetutkijoista tähän kriittisten joukkoon lukeutuivat Kimmo Kiljunen ja Ossi Tuomi (Jauhiainen 2006: 113–115). Uudempi tutkimussuuntaus erottuu kahdesta ensimmäisestä siten, että sijainnin lisäksi siinä painotetaan muita alueiden menestymiseen liittyviä tekijöitä. Tutkimussuuntaus on kiinnostunut alueellisesta kehittyneisyydestä avoimessa yhteiskunnassa, johon liittyvät taloudellinen kasvu ja alueiden välinen kilpailu. Alueiden pitkäaikaisen kilpailukyvyn perustan nähdään olevan niiden innovatiivisuudessa. (Jauhiainen 2006: 115–118). Yhdysvaltaisen taloustieteilijän Michael Porterin käsitykset kilpailukyvystä ja kilpailueduista ovat hallinneet keskustelua 1900-luvun alusta alkaen. Muita merkittäviä vaikuttajia ovat olleet luovaa taloutta tutkineet Richard Florida ja innovatiivisesta miljööstä kirjoittaneet Roberto Camagni ja Philip Cooke. Suomessa näitä aihepiirejä ovat tutkineet 15 esimerkiksi nykyisen kaupunkiseutujärjestelmän luoneet Perttu Vartiainen ja Janne Antikainen Joensuun yliopistosta, Markku Sotarauta tutkimusryhmänsä kanssa Tampereen yliopistosta sekä alueelliseen innovaatiopolitiikkaan ja teknologian maantieteeseen keskittynyt Jussi S. Jauhiainen tutkimusryhmineen Oulun yliopistosta (Remahl 2008: 14). Taulukossa 2 on eritelty aluekehitysteorioiden pääpainoja ja niissä ajan kuluessa tapahtuneita muutoksia. Tätä samaa muutosta kuvasi edellä esitelty Jauhiaisen alueellisen kehittyneisyyden tutkimuksen jako kolmeen tutkimussuuntaukseen. Klassiseen tutkimussuuntaukseen lukeutuvat taulukon klassiset kasvu ja -kehitysteoriat, klassiset sijaintiteoriat ja uus-klassiset kasvu- ja kehitysteoriat. Kriittiseen tutkimussuuntaukseen kuuluvat epätasapainoteoriat ja uudempaan tutkimussuuntaukseen uudet sijainti- ja kehitysteoriat. Jauhiaisen luokitteluun voisi aluekehityksen kirjallisuuden perusteella lisätä aluekehityksen tutkimussuuntauksen, jota tässä tutkielmassa nimitetään kompleksisiksi kehitysteorioiksi. Kompleksiset kehitysteoriat viittaavat kokonaisvaltaiseen aluekehitystutkimukseen, joka ottaa huomioon yhä monimutkaisempia syy-seuraus-suhteita ja muutoksen sekä sopeutumisen teemoja (ks. esim. Sotarauta & Kosonen 2004). Maulan (2004: 258–259) mukaan monilla perinteisillä tieteenaloilla on ilmennyt kasvavaa kiinnostusta kompleksisia systeemejä koskevaa teoriaa kohtaan. Näin on tapahtunut myös alueita koskevien tutkimusten kohdalla. Erityisen kiinnostavina on nähty kompleksiset ja sopeutuvat systeemit (Complex Adaptive Systems, CAS) sekä eläviä systeemejä koskevat teoriat, mallit ja tulkinnat. Kompleksisen systeemin teorioihin ja malleihin liittyviä keskeisiä käsitteitä ovat esimerkiksi itseorganisoituminen, autonomia, identiteetti, vuorovaikutus, ”ilmaantuminen” (emergence, uusien asioiden syntyminen tyhjästä) ja ”itsensä tuottaminen” (self-production, autopoiesis). Kompleksisten systeemien teoriat tarjoavat uusia mahdollisuuksia tehokkuuden ja luovuuden samanaikaisuuden analysoimiseen. (Maula 2004: 259). Myös tämä tutkielman teoreettinen lähestyminen voidaan laskea kuuluvaksi kompleksisten kehitysteorioiden joukkoon. Alueiden tarkastelu avoimien systeemien kautta mahdollistaa monimutkaisten asetelmien huomioimisen. Kompleksisuusteoria on systeemiteorian johdannainen. Systeemiteorian kautta aluetta on lähestynyt muun muassa Anttiroiko (1993). Jalonen (2007) puolestaan esittelee kunnallisen toimintaympäristön muutosta kompleksisuuden ja muutoksen avulla. Pirjo Ståhle (2004) yhdistää systeemiajatte 16 Taulukko 2. Aluekehitysteorioiden päälinjat (Jankkila 2008: 27). Kirjoittajan muutoksin ja lisäyksin. Aluekehitysteorioiden päälinjat 1700-, 1800- ja 1900-luvut KLASSISET KASVU- JA KEHITYSTEORIAT Tuotannon sijainti. Maa kasvun rajana. Kapitalismin kehityksen rajat. Imperialismi. Tarkastelussa aluetalouden mikrotaso. 1900-luvun alku KLASSISET SIJAINTITEORIAT = ALUETEORIAT Yleinen tasapainoteoria = markkinavoimat ja täydellinen kilpailu → talouden tasapaino. Kilpailumekanismi jakaa resurssit ja tuotannon tulokset. Tarkastelussa aluetalouden mikrotaso. UUSKLASSISET KASVU JA KEHITYSTEORIAT Kehitys länsimaisella mallilla. 1940- ja 1950-luvut ALUEELLISET JA RAKENTEELLISET EPÄTASAPAINOTEORIAT Selittävät epätasapainoa luovia kehitysmekanismeja. Koko yhteiskunnan rakenteellinen epätasapaino. Julkisen vallan ohjausta tarvitaan. Keskus-periferia- ja metropoli-satelliittikäsitteet syntyvät. Kasvukeskusajattelu: kasvun leviäminen, innovaatioiden diffuusio 1980- ja 1990-luvut UUDET SIJAINTI- JA KEHITYSTEORIAT Urbanisaatio, polarisaatio. Keskus-periferia-vuorovaikutus ja riippuvuus. Teknologiakehitys ja tuotannon kasvu. Tuotannon uusi, globaali malli. Palvelu-, tieto-, informaatio- ja osaamisyhteiskunta. Sosiaalisen pääoman, tiedon ja osaamisen valta. 2000 luku 2010 Tuotannollistaloudellisen ja poliittisen järjestelmän valtasuhteen muutos. Globalisaatio vs. kehityksen alueistuminen. Tarkastelussa mikro-, makro-, meso- ja verkostotalous. Maan suhteellisen edun ja yritysten kilpailuedun yhteyden löystyminen. Ekologiset tekijät talouden kasvun rajana. KOMPLEKSISET KEHITYSTEORIAT Kansainvälisten suhteiden merkityksien lisääntyminen Monimutkaisten syy-seuraus-suhteiden ilmiöiden ymmärtämisen tarpeen kasvu Evolutionaarinen tutkimusote Uudistumisen kyky Kompleksiset ja sopeutuvat systeemit 17 lun kehitysprosessien ymmärtämisen perusteisiin. Myös viime aikoina lisääntyneet resilienssiin liittyvät tutkimusasetelmat nojaavat systeemiteoreettiseen ajatteluun (Pike ym. 2010: 60). Resilienssiä on tutkittu luonnontieteen ja sittemmin yhteiskuntatieteen lähtökohdista (kuva 1). Kuvasta voidaan nähdä myös resilienssin avulla tutkittujen teemojen siirtyneen kohti kompleksisempaa asetelmaa. Kuva 1. Resilienssiajattelun kehityssuuntia (Eisto 2009: 52). Organisaatioiden toimintaa ja uudistumista käsittelevät mallit ovat Maulan (2004: 266) mukaan usein liian yksinkertaisia näiden ilmiöiden todelliseen kompleksisuuteen verrattuna. Organisaatioiden todellisen kompleksisuuden ymmärtäminen mahdollistaa niiden toiminnan tutkimisen ja kehittämisen uudella ja hyödyllisellä tavalla. Leponiemen ym. (2012: 9) mukaan myös kuntien toimintaympäristö on yhä kompleksisempi, joka tarkoittaa asioiden monimutkaisuutta, ennustamattomuutta ja epäselvyyttä. 18 Muutoksen tutkiminen on ydinkysymys kaikissa sosiaalisissa systeemeissä ja niiden toimintojen suuntaamisessa (Tichy 1983: 17). Toiminnallisessa ympäristössä tapahtuneet muutokset ovat puolestaan muuttaneet käsityksiä organisaatioiden menestykseen vaikuttavista tekijöistä ja toisaalta toimintaympäristön muutoksen tuomat vaikutukset ovat olleet toiminnallisesti niin merkittäviä, että organisaatioiden uudistumisen kyky on tutkimuskirjallisuudessa nostettu osaksi organisaation menestystä indikoivaksi tekijäksi (Koski 2008: 44). Muutoksen tutkimusta ja sen antamia mahdollisuuksia aluekehityksessä on tarkastellut myös Sotarauta (2004). Hänen mukaansa muutoksen tutkiminen ja siihen liittyvien emergenttien ominaisuuksien tutkiminen liittyy kysymykseen, miksi jotkin alueet menettävät asemiaan samaan aikaan kun toiset alueet menestyvät. Tuohon samaan kysymykseen pyritään löytämään tässä tutkielmassa vastausta alueellisen resilienssin kautta, johon myös muutoksen teemat keskeisesti liittyvät. KUNTA SYSTEEMITEORIAN NÄKÖKULMASTA Anttiroiko (1993: 39) määrittelee kunnan ja kuntaorganisaation systeemiteorian viitekehyksessä seuraavasti: ”Kunta on avoin, orgaaninen, monitavoitteinen ja kompleksinen systeemi, joka koostuu useista keskenään vuorovaikutuksessa olevista osista ja joka on vuorovaikutuksessa sitä ympäröivän yhteiskunnan kanssa”. Määritelmän ymmärtämiseksi seuraavaksi käydään läpi systeemiparadigmojen pääkohtia ja kehitystä. Systeemillä tarkoitetaan vakiintuneen käsityksen mukaan sen osia ja osien välisistä suhteista muodostuvaa ja ympäristöstään rajattua järjestelmää. Systeemiajattelun perusoletuksena on, että järjestelmän osien välisistä suhteista muodostuu sellaisia emergenttejä ominaisuuksia, joita ei voida johtaa yksittäisistä järjestelmän palasista (Jalonen 2007: 59). Näin ollen aluetta, kuten kuntaa tai maakuntaa voidaan lähestyä systeemiteoreettisesta näkökulmasta. Alue voidaan aluekehitystutkimuksessa nähdä toimivana ja avoimena systeeminä, jonka sisäisistä osista ja toiminnasta muodostuu alueelle tietynlaisia ominaisuuksia, joita ei voida johtaa ilman käsitystä kokonaisuudesta. Ståhlen (2004: 1) mukaan yleinen systeemiteoria (General Systems Theory) ja kybernetiikka ovat kaksi systeemiajattelun koulukuntaa, jotka ovat 1940-luvulta asti vaikuttaneet systeemiseen ajatteluun ja luoneet pohjan systeemisen tutkimuksen kehittymiselle. Systeemiparadigman 19 muutoksen nähdään vaikuttaneen myös aluekehityksen ja -politiikan teemoihin (Jankkila 2008: 24). Systeemiparadigmojen kehitystä esitellään seuraavaksi pääpiirteittäin. Yleisen systeemiteorian käsitteen otti käyttöön biologi Ludwig von Bertalanffy. Von Bertalanffyn määrittelemä teoria loi monella tieteenalalla pohjan dynaamisten vuorovaikutuksien kuvaamiselle ja mallintamiselle (Halme ym. 2014: 25). Aluksi von Bertalanffyn teoria keskittyi avoimiin systeemeihin mutta laajeni sittemmin yleiseksi systeemiteoriaksi. Yleisen systeemiteorian perusajatuksen mukaan systeemit nähdään avoimina ja elävinä organismeina, jotka kommunikoivat ympäristönsä kanssa. Avoimen systeemin sisäiset prosessit toimivat jatkuvina palautesykleinä, joten systeemi on jatkuvassa liikkeessä ja pysyy yllä vain tämän liikkeen voimasta. Palautesyklien tuottaman tiedon vuoksi systeemi voi valita erilaisia kehityspolkuja. Jatkuvasta liikkeestä huolimatta systeemi pyrkii pitäytymään tasapainossa ja vakaana kokonaisuutena (Ståhle 2004: 2). Toisen systeemiteorian koulukunnan, kybernetiikan (Cybernetics) määritteli amerikkalainen matemaatikko Norbert Wiener ja kybernetiikkaa pidettiin kehittyvän säätöteorian perustana (Halme ym 2014: 26, Ståhle 2004: 2). Wienerin mukaan kybernetikka kuvasi tieteitä, jotka käsittelevät organismien ja koneiden kontrollointia kommunikaation ja palautteen avulla. Kyberneettinen systeemi on suljettu, eli se ei vaihda ympäristönsä kanssa energiaa tai ainetta. Kybernetiikka koskee vain konemaisia järjestelmiä, jolloin systeemin toiminta ja lopputulema ovat aina ennalta tiedossa tai ainakin ennustettavissa (Ståhle 2004: 2). Systeemiajattelu alkoi muuttua 1960-luvulta lähtien, jolloin alettiin kiinnittää enemmän huomiota systeemien monimutkaisuuteen ja sisäsyntyiseen kykyyn muuttua. Syntyi uudenlaisia systeemiajattelun malleja, esimerkiksi Peter Sengen oppiva organisaatio, jossa kyse on sellaisesta oppimisesta ja organisaation muutoksesta, jonka seurauksena kehittyy jatkuvasti kyky luoda uutta. Muun muassa Sengen systeemiajattelu toi esille uutta tutkimusintressiä, jonka keskiössä oli muutoksen ymmärtäminen ja sen ilmenemismuodot systeemisestä näkökulmasta. Samaan aikaan 1960-luvulla kehittyi myös kokonaan uusi systeemiteoreettinen diskurssi; itseuudistuvat systeemit (Ståhle 2004: 2). Tämän systeemiparadigman ja systeemin monimutkaisuutta ja muutosta painottavan teorian myötä alueiden tutkimus sai myös uusia näkökulmia. 20 Uusi systeemiparadigma keskittyi tasapainotilojen ja palautesyklien sijasta systeemien kaoottiseen ja ennakoimattomaan käyttäytymiseen ja systeemien sisäiseen dynamiikkaan. Kaaos- ja kompleksisuustutkimus tuotti kolme tärkeää muutosta aiempiin systeemiparadigmoihin: 1. Käsitys systeemistä muuttui. Aikaisempi näkemys systeemin tasapainosta, pysyvyydestä ja jatkuvuudesta vaihtui epätasapainoon, muutokseen ja epäjatkuvuuteen. Kaaos alettiin nähdä useiden systeemien perusolemuksena ja kehityksen mahdollistajana, eikä enää systeemin poikkeustilana. 2. Käsitys systeemiin vaikuttamisesta muuttui. Tavoitteena ollut systeemin kontrollointi muuttui systeemin ymmärtämiseksi ja siihen uskottiin voivan vaikuttaa vain osallistumisen eli interaktion keinoin, eli ihmisen täytyi olla osa systeemiä saadakseen siitä todellista tietoa. 3. Tutkimusintressi ja fokus muuttuivat. Ennen systeemistä etsittiin yleisiä lakeja, periaatteita ja symmetriaa, sittemmin haluttiin keskittyä muutoksen luonteen ymmärtämiseen ja kehittymiseen ja muutosprosesseihin ilmiöinä. Esitelty systeemiteorian paradigmaattinen kehitys voidaan tiivistää seuraavan taulukon 3 mukaan (Ståhle 2004: 3–4) .. Taulukko 3. Systeemiajattelun paradigmat (Ståhle 1998: 43; Ståhle 2004: 4; Jalonen 2007: 122) Kirjoittajan muutoksin 21 Systeemin kompleksisuutta voidaan pitää voimavarana tai toisaalta heikkoutena. Mitä korkeampi systeemin kompleksisuusaste on, sitä kehittyneempi ja kyvykkäämpi sen voidaan ajatella olevan. Toisaalta kompleksisuus saattaa kertoa systeemin vielä tuntemattomasta toiminnasta. Kompleksisuus määräytyy systeemin osien välisten suhteiden luonteen mukaan (Maula 2004: 259). Kunta kompleksisena systeeminä Kuntaa voidaan Anttiroikon (1993: 38) mukaan tarkastella systeemiteorian viitekehyksessä avoimena systeeminä. Kunta on periaatteessa hyvin samantyyppinen systeemikokonaisuus kuin esimerkiksi liikeyritys, sillä kunta on kokonaisuus, joka rakentuu keskenään riippuvuussuhteessa olevista osista. Se on myös dynaaminen muutosprosessi, jonka avulla pyritään saavuttamaan tiettyjä tavoitteita. Tutkimuksen kohteena kunta voidaan nähdä ja määrittää havaitsijan mielikuvaksi systeemin osien ja niiden riippuvuuksien muodostamasta kokonaisuudesta. Näin rakentuva käsitys tai kuva kuntasysteemistä on varsin kompleksinen. Systeemin eli kuntaorganisaation kompleksisuus johtuu sen osista ja osien välillä vallitsevista lukuisista suhteista. Kunnallistutkimuksessa käytettyjä kunnan lähestymistapoja on useita, eräitä niistä on kerätty ja tiivistetty taulukkoon 4. Tässä tutkielmassa kuntakäsitys on sekä institutionaalinen että kontekstuaalinen. Tämän yhdistelmän ”poliittishallinnollisen mukaan kunnan järjestelmän rakenteiden ja ominaispiirteissä prosessien sekä perusta on yhteiskunnallisen todellisuuden moniulotteisessa kokonaisuudessa” (Anttiroiko 1993: 4, Jalonen 2007: 123–124). Institutionaalis-kontekstuaalisen lähestymistavan mukaan kunta nähdään kokonaisuutena, joka koostuu useista keskenään vuorovaikutuksessa olevista osajärjestelmistä, jotka puolestaan ovat kiinteässä vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa (ks. Jalonen 2007: 124). Kuntaorganisaatio voidaan mallintaa panoksista, tuotoksista ja palautteesta muodostuvaksi kokonaisuudeksi. Kunnan toimintaympäristöstä nousevia vaatimuksia ja tukea kutsutaan panoksiksi. Kunnan tuottamat ratkaisut ja palvelut puolestaan ymmärretään tuotoksiksi. Lisäksi järjestelmään liittyy informaatiovirrat, joiden avulla systeemi saa palautetta tuotoksien vaikutuksista ja palautteen avulla se kehittää toimintaansa (Jalonen 22 2007: 124). Tätä havainnollistetaan kuvassa 2. Anttiroikon (1993: 39) mukaan kuntaorganisaatio on avoin systeemi ja sen monitavoitteisuudella viitataan juuri monipuolisiin tuotoksiin, jotka ovat osin riippuvaisia kunnan saamista panoksista. Tämä puolestaan kuvaa osiltaan kunnan kompleksisuutta ja vuorovaikutuksessa olevia osia. Voidaan myös ajatella, että kuntien toimintaympäristön muutos on painottanut ympäristön merkitystä kunnan toiminnassa. Taulukko 4 (Anttiroiko 1993: 3). Käytettyjä kuntaparadigmoja. 23 Kuva 2. Kunta avoimena ja kompleksisena systeeminä (Möttönen 1997: 21) RESILIENSSI MUUTOKSEEN SOPEUTUMISEN TUTKIMUKSESSA Seuraavaksi esitellään kolme resilienssin lähestymistapaa, joista viimeisin, sopeutuva resilienssi on tämän tutkielman kannalta merkittävin. Sopeutuva resilienssi ja kompleksinen kuntasysteemi muodostavat yhdessä lähtökohdan alueelliselle sopeutumiskyvylle, jonka mittaaminen Suomen kunnissa on tämän tutkielman tärkein tavoite. Tekninen ja ekologinen resilienssi esitellään resilienssi termin kehityskulun ymmärtämiseksi. Resilienssi on peräisin latinan kielen sanasta resilire, joka voidaan suomentaa palautumiseksi, sitkeydeksi tai uudelleen vahvistumiseksi. Resilienssin idea viittaa systeemin tai olion kykyyn palautua tai elpyä takaisin tilaansa elastisesti jonkin häiriön jälkeen (Martin 2012: 5). Resilienssin käsite on Fosterin (2007: 9) mukaan käytössä laajasti muun muassa psykologiassa, ekologisessa ja teknillisessä tutkimuksessa sekä suunnittelussa ja johtamisessa. Tässä tutkielmassa paneudutaan niihin resilienssin tulkintatapoihin, joiden taustalla voidaan sanoa vaikuttavan spatiaalisen ulottuvuuden omaavat muuttujat. Resilienssin käsitettä käytetään usein alueellisessa tai urbaanissa yhteydessä viittamaan paikallisen sosio-ekologisen systeemin kykyyn palautua shokki- tai häiriötilasta (Simmie ym. 2010: 28). ”Sosio-ekologinen järjestelmä viittaa ihmisen sosiaalisten järjestelmien ja luonnon ekosysteemien vuorovaikutuksen tuloksena syntyneeseen kokonaisjärjestelmään, joka koettaa sopeutua ekologisten ja sosiaalisten systeemien muutoksen erilaisiin ajallisiin mittakaavoihin” (Eisto 2009: 68). Yleisesti kirjallisuuden perustella 24 voi luonnehtia, että äkillinen shokki voi olla esimerkiksi maanjäristys tai tulva ja ajallisesti pidempi stressitila esimerkiksi ikääntyvä infrastruktuuri tai väestöllisen huoltosuhteen heikkeneminen. Yleisellä tasolla määriteltynä resilienssi on systeemin kapasiteetti kestää häiriöitä menettämättä muotoaan ja ominaista toimintaansa (Holling 1973, Walker ym. 2004, Walker & Salt 2006). Tämän teorian mukaan olemme kaikki osa systeemejä, jotka koostuvat luonnosta ja ihmisistä, eli sosio-ekologisia systeemejä (socio-ecological systems). Resilienssiin liittyy esimerkiksi kysymykset: odotetaanko asioiden tapahtuvan samalla tavalla kuin ne tapahtuivat tänään tai oletetaanko systeemien toimivan ilman pieniä yllätyksiä. Resilienssin lisäksi nämä liittyvät kestävyyden (sustainability) käsitteeseen (Walker & Salt 2006). Resilienssin käsite voi tarjota tarkan määritelmän tiettyjen tieteenalojen edustajille, mutta toisille resilienssi on niin sanottu ”sateenvarjokäsite”, jonka alle voidaan sijoittaa monia tarkkoja näkökulmia kriittisistä ja väittelyn kohteina olevista käsitteistä. Tämä keskustelu on tarpeellista itsessään, koska se tarjoaa selkeyttäviä eroja laajoihin käsitteellisiin viitekehyksiin ja erityisesti siihen, kuinka käsitellä aikaa, tilaa ja instituutioita. Toisin sanoen tieteenalojen välinen keskustelu auttaa selkeyttämään olettamuksia olemassa olevista alueellisen muutoksen perspektiiveistä ja siitä kuinka alueellista muutosta tulisi mitata. Alueellisen resilienssin käsitteen ympärille rakentuva keskustelu yhdistää useita eri tieteenaloja ja monipuolistaa ymmärrystä esimerkiksi siitä, miltä resilientti alue näyttää, miten resilienssiä tulisi mitata ja myös, mitä alueen lopulta koetaan edes olevan (Christopherson ym. 2010: 4). Christophersonin ym (2010: 3–4) mukaan alueellisen resilienssi termin suosio perustuu osittain sen hyvään mukautuvuuteen sillä se tarkoittaa eri asiaa eri tieteenaloilla. Ympäristöaloilla se kuvaa eliön/organismin biologista kapasiteettia sopeutua ja menestyä epäsuotuisissa luonnon olosuhteissa. Taloustieteellisessä tutkimuksessa resilienssin käsite kuvaa systeemin palautumisnopeutta usein kapeasti määriteltyyn yhteen tai useaan tasapainotilaan; tasapainotilan määreenä voi olla esimerkiksi työllisyystilanne. Yhteiskuntatieteissä alueellisen resilienssin termi on tullut suosituksi yhteydestään alueelliseen sopeutumiseen, jolla puolestaan on vahvat kytkökset evolutiiviseen taloustieteeseen ja evolutiiviseen talousmaantieteeseen. Nämä resilienssin eri tulkintatavat ja niiden sisältö tullaan esittelemään tarkemmin. 25 Alueellisen resilienssin perustana on kysymys siitä miksi tietyt alueet selviävät lyhyt- tai pitkäaikaisista vastoinkäymisistä ja pystyvät samalla säilyttämään korkean elämänlaadun samaan aikaan kun toiset alueet epäonnistuvat tässä (Christopherson ym. 2010: 3–4). Hassingin (2010) mielestä Christophersonin (2010: 4) mukaan tähän kysymykseen liittyy paljon metodologisia ja filosofisia ongelmakohtia mutta kysymys on kiinnostava merkittävyytensä ja alueen toimintaan liittyvien lukuisien muuttujien vuoksi. Resilienssikirjallisuuden perusteella spatiaalisesti jakautuneisiin muuttujiin perustuvat resilienssin määrittelyt voidaan jakaa kolmeen tulkintatapaan, joita esitellään seuraavaksi. Ne ovat myös tiivistetty taulukkoon 5. (ks. myös Martin 2012; Christopherson 2010). Tulkintalinjojen suomennokset ovat kirjoittajan ja resilienssi-käsitteen kehitys ajassa on tapahtunut tulkintatapojen esittämisjärjestyksessä. Ollakseen analyyttisesti hyödyllinen, resilienssin yksityiskohtaisempi kuvaus olisi tarpeen. Resilienssi käsitteen Taulukko 5. Resilienssin tulkintatavat 26 sisältö ei ole vielä saavuttanut vakiintunutta asemaa ja resilienssi itsessäänkin voidaan määritellä usealla eri tavalla (Martin 2012). Foster (2007: 14) määrittelee alueellisen resilienssin alueen kyvyksi ennakoida shokkitilanteita ja valmistautua niihin, ja toisaalta vastata ja toipua häiriötilanteesta. Pendal ym. (2010) mukaan resilienssikeskusteluun liittyy neljä pääteemaa; tasapainotila, polkuriippuvuus, systeemin näkökulma pitkän aikavälin näkökulmasta. Ja Eiston (2009) mukaan resilienssi on sosioekologisen järjestelmän uusiutumiskyky. Vaikka alueita tai organisaatioita koskevissa tavoiteohjelmissa ja strategioissa ei puhutakaan suoranaisesti systeemin resilienssistä, niissä on aina varautumiseen ja riskien hallintaan liittyviä teemoja, jotka voidaan nähdä suoranaisesti liittyvän resilienssiin. Tekninen resilienssi Resilienssin teoria on alkanut kehittyä teknisen resilienssin ajatuksesta, jonka yhteydessä edelleen viitataan C.S. Hollingin tutkimustyöhön. Teknisen tasapainoperusteisen resilienssin (engineering resilience) näkökulma painottaa näkemystä, jonka mukaan alueella tai systeemillä on olemassa tasapainotila, jota erilaiset shokit ja stressitilat järkyttävät. Systeemin siis oletetaan olevan tasapainotilassa ennen shokkia, joten tässä resilienssi määritellään systeemin vakaudeksi pysytellä lähellä tasapainotilaansa (Holling 1973; Martin 2012), tai toisaalta palautua shokki- tai stressitilan jälkeen mahdollisimman pian tasapainotilaansa. Holling esittää, että systeemin käyttäytymistä voisi määrittää kahdella erillisellä ominaisuudella; resilienssillä (resilience) ja vakaudella (stability). Resilienssi määrittää systeemin sisäisten suhteiden sitkeyttä ja on niiden muutosten, joita systeemi ylipäätään kestää, omaksumiskyvyn mittari. Vakaus puolestaan tarkoittaa systeemin kykyä palautua tasapainotilaan temporaalisen häiriön jälkeen. Mitä vakaampi alue, sitä nopeammin tapahtuu systeemin palautuminen shokkia edeltävään tasapainotilaan (Holling 1973: 17). Tasapainotilaa painottavat resilienssiteoriat pyrkivät siis mittaamaan systeemin palautumisnopeutta tasapainotilaansa. Tästä näkökulmasta erilaisten resilienssitulkintojen voidaan nähdä saaneen alkunsa. 27 Vaihtoehtoisesti yhden tasapainotilan sijaan systeemillä voidaan nähdä olevan myös useita tasapainotiloja ja niihin johtavia polkuja (polkuriippuvuus). Tasapainotilaan johtavan polun idea on itsessään kyseenalainen luotettavuudessaan tai käyttökelpoisuudessaan. Kun jokin polku häiriintyy, sen ajatellaan käytännössä silti olevan olemassa, odottamassa uudelleen löytymistä. Ehkä enemmän realistinen on näkemys useasta tasapainotilasta; yhden polun hävitessä syystä tai toisesta, voidaan löytää vaihtoehtoisia polkuja, joita alue voi saavuttaa esimerkiksi teollisuuden uudelleenjärjestämisellä tai uudelleen asemoimisella (Holling 1973). Tasapainoperusteinen resilienssin määritelmä supistaa Simmien ym. (2010: 28) mukaan resilienssin ideaa, koska se kuvaa systeemin, kuten alueen, palautumista aikaisempaan vakauteensa tai tasapainotilaan tai liikkumista uuteen tasapainoon. Vaikka useiden tasapainotilojen mallintaminen voisi ollakin hyödyllistä, Christopherson ym. (2010: 6) eivät usko todellisen maailman toimivan kyseisellä tavalla. Tasapainoperusteista resilienssiä kuvataan kuvassa 3 kohdissa A ja B. Kohdassa A kehityksen nähdään olevan nousevan trendin mukainen ja shokkitilan aiheuttavan taantuman kehityksessä. Kehitysaste Kehitysaste Shokki Shokki Aika Aika Kuva 3. Tekninen resilienssi kuva A (Martinin 2012: 8) mukaan. Kuva B Adger (2000) mukaan. Kirjoittajan muokkaamana. 28 Systeemi kuitenkin palautuu ajan myötä alkuperäiseen kehitystrendiinsä. Kohdassa B puolestaan kehityskulun nähdään olevan tasainen. Molemmissa tapauksissa resilienssi kuvaa itse asiassa aikaa, joka systeemillä kuluu shokkitilan aiheuttamasta taantumasta selviämiseen. Kuvatut tilanteet voidaan liittää Hollingin (1973: 17) ajatukseen systeemin vakaudesta. Eli mitä nopeammin systeemi palautuu tasapainotilaansa, sitä vakaammasta systeemistä on kyse. Ekologinen resilienssi Ekologisen resilienssin (ecological resilience) lähestymistavassa resilienssi määritellään alueen tai paikallisten yritysten erilaistuneiksi kyvyiksi sopeutua kilpailussa, markkinoissa, teknologiassa, politiikassa ja muissa vastaavissa oloissa tapahtuviin muutoksiin ja shokkitiloihin (Christopherson ym 2010, Simmie ym. 2010: 28). Tämä lähestymistapa keskittyy siihen, kuinka häiriö- ja shokkitilanteet ajavat systeemin menettelemään ja toimimaan toisella tavalla. Tässä resilienssi viittaa shokin voimakkuuteen ja erityisesti siihen kuinka voimakkaita shokkeja, häiriöitä tai muutosta systeemi kestää ennen kuin se menettää kykynsä jatkaa toimintaansa muuttamatta sitä (Holling 1973, Walker & Salt 2006: 62–63). Tähän liittyy kynnysten (thersholds) idea, jotka ovat Walkerin & Saltin (2006: 53) mukaan tiettyjen systeemiin keskeisesti liittyvien muuttujien tasojen muutoksia tai sellaisia tapahtumia, joiden jälkeen systeemi joutuu merkittävästi muuttamaan toimintaansa. Kynnyksiä on systeemin toiminnassa läsnä jatkuvasti, mutta niistä tullaan usein tietoisiksi vasta kun ne merkittävästi pakottavat systeemin muuttamaan toimintatapaansa (Kuva 4, kohdat A-C). Vaikka sosio-ekologisen systeemin toimintaan vaikuttaa suuri joukko muuttujia, niiden takana on Walkerin & Saltin (2006: 63) mukaan muutamia usein hitaasti muuttuvia muita muuttujia kontrolloivia avainmuuttujia. Näihin avainmuuttujiin sisältyy systeemin kohtaavat kynnykset, joiden kohdalle edettyä on enää vaikeaa muuttaa tilannetta niin että kynnys siirtyisi kauemmaksi. Systeemin resilienssiä voisikin mitata kynnykseen olevan etäisyyden avulla. Systeemin kestävyys tarkoittaa kynnysten olemassa olon ja sijainnin tiedostamista ja kapasiteettia hallita systeemin suhdetta näihin kynnyksiin. 29 Ekologisen resilienssin lähestymistapakaan ei ole ongelmaton. Jos resilienssi mitataan muutoksen aiheuttavan häiriön voimakkuuden kautta, se tarkoittaa sitä että mitä isompi shokki vaaditaan systeemin muodon ja toiminnan muuttamiseen, sitä resilientimpi systeemi näyttää olevan. Näin ollen esimerkiksi resilientin alueen talous näyttää olevan kyvykäs mukautumaan ja omaksumaan shokit ilman että sen täytyy merkittävästi muuttaa toimintaansa; olemme jälleen tasapainoperusteisen resilienssin määritelmän perusteissa (Simmie & Martin 2010: 28–30). A Kehitysaste B Kehitysaste Shokki Aika Shokki Aika C Kehitysaste Shokki Aika Kuva 4. Kohdat A ja B Ekologinen resilienssi (Martinin 2012: 12–13). Kohta C Ekologinen resilienssi Adger (2000: 350). Kirjoittajan muutoksin. Shokki sisältää kynnyksen, jonka vaikutukset ajavat systeemin käyttäytymään toisella tavalla. 30 Sopeutuva resilienssi Sopeutuvan resilienssin ajatus on tämän tutkielman kannalta resilienssin lähestymistavoista tärkein. Sopeutuva resilienssi (adaptive resilience) painottaa systeemin kykyä sopeutua muuttuvien olosuhteiden mukaisesti. Resilienssin määrittelemiseen liitettävien sopeuttamisen ja sopeutumisen käsitteitä on yleisesti pidetty käyttökelpoisempina alueellisen resilienssin analysoimisessa (Christopherson 2010: 6–7). Alueen sopeutumista muuttuviin olosuhteisiin kuvataan sopeutumissyklin (adaptation cycle) avulla, sopeutuminen kohdistuu useisiin alueella toimiviin systeemeihin tai systeemien sisäisiin järjestelmiin. Näiden systeemien tai systeemien sisäisten järjestelmien välistä vuorovaikutusta kuvataan panarkian (panarchy) käsitteellä. Sopeutuminen ja panarkia yhdessä muodostavat alueen resilienssin (resilience), jota tässä työssä nimitetään alueelliseksi sopeutumiskyvyksi. Resilienssiajattelun, jolla viitataan alueelliseen sopeutumiseen ja panarkiaan, omaksumisen myötä voidaan vastata ympäristön ja sosiaalisten systeemien jatkuvaan muutokseen. Systeemien rakenne ja toiminta muuttuvat jatkuvasti ajan kuluessa. Maailmassa, jota leimaa ekologisten ja sosiaalisten systeemien jatkuva muutos on vähintäänkin tärkeää hallita toiminnot, jotka tehostavat niiden resilienssiä (Walker & Salt 2006). Näin ollen tulee kysyä mitkä tekijät mahdollistavat alueellisen sopeutumisen. Jokainen alue on systeeminä ja systeemin sisäisten järjestelmien yhteyden suhteen ainutlaatuinen ja näin ollen alueelliseen sopeutumiseen vaikuttavaa lopullista ja yleispätevää muuttujajoukkoa on lähes mahdotonta määritellä. Christophersonin ym. (2010: 6–7) mukaan menneisyyden perusteella ainakin seuraavat muuttujat voidaan nähdä hyödyllisinä; vahva alueellisten innovaatioiden systeemi, oppivia alueita luovien tekijöiden vahvuus, moderni tuottava infrastruktuuri, tietotaitoinen työvoima, kannattava rahoitussysteemi joka tuottaa pääomaa, monimuotoinen taloudellinen perusta, joka ei ole riippuvainen yhdestä toimialasta. Christopherson ym. (2010) esittävät, että alueen menestystä voitaisiin mitata nykyisillä ja menneisyyden taloudellisen kasvun luvuilla, työllisyysluvuilla, elämisen standardeilla ja elämän laadulla. Vaikeus on arvioimisessa; mitä menestys pitää sisällään kullakin ajan hetkellä ja erityisesti silloin kun alue osoittautuu resilientiksi esimerkiksi taloudellisen laman aikana. Yksi tapa tehdä tämä vaikea ennuste on tutkia, mitkä alueet ovat 31 osoittaneet olevansa resilienttejä menneisyydessä ja ottaa oppia siitä kuinka resilienssi oli saavutettu (Christopherson ym. 2010: 6). Walker ja Salt (2006: 10–11) esittävät resilienssin viitekehyksen kolmen askeleen avulla. Ensimmäinen askel painottaa systeeminäkökulmaa, kuinka maailma toimii systeemin näkökulmasta. Ensimmäinen askel myös toteaa, että olemme kaikki osallisina luonnon ja ihmisten välisissä eli sosio-ekologisissa systeemeissä. Nämä systeemit ovat monimutkaisia ja sopeutuvia ja resilienssi on avain näiden systeemien kestävyyteen (sustainability). Seuraavassa askeleessa otetaan haltuun kaksi teemaa, jotka vahvistavat resilienssiajattelua; sosioekologinen systeemi voi olla olemassa useissa tasapainotiloissa, eli sillä voi olla useita tasapainotiloja. Jos systeemi muuttuu liian paljon se ylittää kynnyksen ja alkaa toimia toisella tavalla. Resilienssiajattelussa keskeisessä asemassa on myös systeemin sopeutumissyklit (adaptive cycles). Sopeutumissyklillä kuvataan sosioekologisen systeemin muutosta ajan kuluessa. Sopeutumissykliä esitellään tarkemmin seuraavassa kappaleessa. Kolmas resilienssin viitekehyksen askel on todellisen maailman ymmärtäminen ja seuraavien kysymysten pohtiminen: kuinka resilienssi lähestymistapa on mahdollista laittaa käytäntöön? Mitkä ovat resilienssin lähestymistavan kustannukset? Mitkä ovat vaikutukset politiikkaan ja hallintaan ja millainen olisi resilientti maailma? Sopeutumissykli ja systeemin osien panarkia Sopeutuvan resilienssin kohdalla systeemien ajatellaan kehittyvän nelivaiheisen sopeutumissyklin (adaptive cycle) vaiheiden mukaisesti. Alun perin sopeutumissyklin idea kehitettiin ekosysteemien kehityksen analysoimiseksi mutta sittemmin se on yleistynyt myös sosioekologisten järjestelmien kehityskulkujen tutkimuksessa (Eisto 2009: 73). Sopeutumissyklin malli nojaa systeemiajatteluun, tarkennettuna kompleksisuusteoriaan. Tämä malli kuvaa jatkuvaa systeemin tilan muuttumista nelivaiheisella prosessilla. Jokaista vaihetta leimaa kolmen muuttujan (P, Re, C) vaihtelevat suuruudet. Ensimmäinen muuttuja on systeemin käytettävissä olevien resurssien määrä eli potentiaali, P (potential) (tai Gunderson & Holling 2002 ja Eiston 2009: 73 mukaan myös pääoma). Toinen 32 muuttuja on systeemin toimijoiden tai muuttujien välinen kytkeytyneisyys C (connectedness) (Eisto 2009: 73) Kytkeytyneisyydellä tarkoitetaan järjestelmän rakennemuuttujien ja rakenneosien keskinäisten suhteiden kiinteyttä ja mahdollisuutta vaikuttaa muiden järjestelmien toimintaan.) Kolmantena muuttujana on resilienssi (resilience), joka mittaa systeemin haavoittuvuutta erilaisia shokkeja, stressitiloja ja yllätyksiä vastaan. (Eisto 2009: 73 käyttää termiä uusiutumiskyky) (Holling & Gunderson 2002, Pendal ym. 2010, Eisto 2009: 73–75). Sopeutumissyklissä (kuva 5) on neljä vaihetta, joita on kirjallisuudessa nimetty hieman eri tavoin; kasvun vaihe, kypsymisvaihe, vapautumisen tai luovan tuhon vaihe sekä uudelleen organisoitumisen vaihe. Myös esimerkiksi; nopean kasvun, vakiintumisen, vapautumisen ja uudelleen järjestäytymisen vaihe tai Chapplen & Lesterin (2007: 21) mukaan muokkautuva, pysähtynyt, horjuva ja kukoistava sopeutumisen vaihe. Järjestelmän kehitys alkaa tilasta r ja suuntautuu kasvuvaiheena kohti tilaa k. Kasvuvaiheen aikana järjestelmä saa muotonsa ja sen sisäiset rakenteet vakiintuvat. Kasvuvaihe on luonteeltaan suhteellisen hidas ja se päättyy systeemin kypsymisvaiheeseen k, jossa järjestelmän osien suhteet ovat lopulta vakiintuneet. Kypsän vaiheen jälkeen seuraa nopeampi vapautumisen tai luovan tuhon vaihe Ω, jonka aikana järjestelmään kertyneet resurssit vapautuvat ja rakenneosien väliset sidokset murtuvat. Viimeinen vaihe on systeemin uudelleenorganisoituminen α, joka vie aikaa. Tässä vaiheessa järjestelmä alkaa etsiä uutta kehityssuuntaansa ja siihen johtavaa kehityssykliä (Eisto 2009: 73)” ja (Holling & Gunderson 2002). Sopeutumissykli läpäisee useita tilan ja ajan skaaloja (Walker ja Salt 2006: 10–11). Eiston (2009: 73) mukaan sopeutumissykli sisältää samat kehitysvaiheet kaikissa järjestelmissä. Järjestelmät ovat yksilöllisiä kehitysvaiheidensa kestojen ja tilojensa vakauden suhteen. Walkerin ja Saltin (2006: 83–85) mukaan sopeutumissykli ei sisällä välttämättä kaikkia vaiheita, vaan jotkin niistä voivat jäädä puuttumaan kokonaan tai ne voivat esiintyä päällekkäisinä toistensa kanssa. Eiston (2009: 73) mukaan juuri tästä syystä kehityssykliä kuvataan toisinaan myös järjestelmien kehitystä kuvaavaksi metaforaksi, eivätkä kaikki tutkijat pidä sitä teoriana josta olisi mahdollista johtaa empiirisesti testattavissa olevia hypoteeseja (ks esim. Walker ym 2004). 33 4. Uudelleen organisoitumisen aika (α) 2. 1. Kasvun ja kontrollin aika (r) 3. Vapautumisen, tuhon aika Ω Kypsymisen aika (k) luovan Kuva 5. Sopeutumissyklin idea. Pendal ym (2010:10), Holling & Gunderson (2002a). Kirjoittajan muokkauksin Resilienssiajattelussa on keskeistä systeemien ja systeemien sisäisten toimijoiden ja järjestelmien vuorovaikutus muiden eri skaaloja edustavien järjestelmien kanssa. Vuorovaikutus säätelee järjestelmien kehitysdynamiikkaa (Gunderson ja Holling 2002b: 122–136). Holling ym (2002b: 72–77) kuvaavat tätä järjestelmien välistä vuorovaikutusta panarkian (panarchy) käsitteellä. Esimerkiksi alemman skaalan järjestelmän tuhoutuminen voi aiheuttaa häiriön myös ylemmässä järjestelmässä (kuva 6). Skaala S Aika Kuva 6. Systeemien kehityssyklien välinen vuorovaikutus. (Eisto 2009: 75) aika 34 KUNTA JA ALUEELLINEN SOPEUTUMISKYKY Seuraavaksi määritellään, mitä alueellisella sopeutumiskyvyllä tarkoitetaan. Tässä kappaleessa yhdistetään kompleksisen kuntasysteemin ja sopeutuvan resilienssin teoriat määrittelemään alueellista sopeutumiskykyä, jota lähestytään erityisesti kunnan näkökulmasta. Tämän jälkeen siirrytään alueellisen sopeutumiskyvyn mittaamisen problematiikkaan ja esitellään kuinka kuntakohtaiset alueellisen sopeutumiskyvyn mittaukset on suoritettu. Vuoden 2015 alussa Suomessa on yhteensä 320 kuntaa, joista 16 sijaitsee Ahvenanmaalla. Suomen kuntien lukumäärä on Suomen Kuntaliiton (2015) mukaan 2000-luvulla vähentynyt 132 kunnan verran ja keskimääräinen kuntakoko puolestaan kasvanut lähes viidellä tuhannella asukkaalla. Meneillään olevan kuntarakenteen uudistamistarve liittyy Haverin ym. (2003) mukaan ennen kaikkea kuntien tehtävien ja vallitsevan taloudellisen tilanteen kestämättömään suhteeseen. Kuntia voidaan ryhmitellä niiden erilaisten ominaisuuksien perusteella. Esimerkiksi Tilastokeskuksen kuntaryhmityksen mukaan kunnat voidaan jakaa kaupunkimaisiin kuntiin, taajaan asuttuihin kuntiin ja maaseutumaisiin kuntiin. Esimerkiksi vuonna 2013 Suomessa on 57 kaupunkimaista kuntaa, 64 taajaan asuttua kuntaa ja 196 maaseutumaista kuntaa. Jaon perusteena on kunnan taajamaväestön osuus ja suurimman taajaman väkiluku (Tilastokeskus 2015c). Alueita voidaan ryhmitellä myös paikkatiedon perusteella ilman varsinaisia aluerajoja, jolloin ryhmittelyt perustuvat todelliseen ja tarkkaan tietoon. Tarkemman tiedon avulla voidaan tutkia minkälaisia alueita kuntien tai maakuntien sisällä on. Kuntien luokittelusta on Helmisen (2013) mukaan siirrytty kohti paikkatietoperusteista aluejakoa. Tässä tutkielmassa kunta nähdään kompleksisena ja ympäristönsä kanssa kommunikoivana, avoimena systeeminä. Kuntasysteemiin lukeutuu suuri joukko hallinnollisia, sosiaalisia, poliittisia ja toiminnallisia järjestelmiä. Nämä järjestelmät ovat osa kuntasysteemiä ja niistä muodostuva kokonaisuus tekee jokaisesta kunnasta erityisen ja muista kunnista jollain tavalla poikkeavan yksikön. Osa kuntasysteemin järjestelmistä toimii sekä kunnan rajojen sisä- että ulkopuolella. Esimerkiksi kunnassa työssäkäyvä väestö usein ylittää varsinaisen kuntarajan pendelöidessään kotipaikan ja työpaikan välillä. Sa- 35 moin kunnan toimialoihin liittyvät järjestelmät vaihtavat energiaa ja materiaalia kuntarajojen ulkopuolisten alueiden kanssa. Näitä monimutkaisia ja erilaisia järjestelmiä sekä niiden välisiä suhteita voidaan kuvata panarkian käsitteellä. Jokin muutos järjestelmien välisissä suhteissa saa aikaan uuden tilanteen, johon kunnan tulee alueellisesti sopeutua. Esimerkiksi kunnalle aikaisemmin tärkeän toimialan hiipuminen vaikuttaa kuntasysteemin järjestelmien suhteisiin ja saattaa aiheuttaa kunnassa häiriötilan, johon sopeutuminen vaatii muutosta. Jokaisen kunnan kohdalla tämän monimutkaisen systeemien panarkian ymmärtäminen ja järjestelmien tunteminen lisää alueellisia mahdollisuuksia sopeutua erilaisiin shokkitiloihin ja muutoksiin. Sopeutumista vaativat muutokset saattavat olla peräisin joko alueen sisä- tai ulkopuolelta; viereisen kunnan toimialoihin liittyvä shokkitila voi vaikuttaa ympäryskuntiin konkreettisesti esimerkiksi työpaikkojen määrän muutoksella. Häiriötilan jälkeistä alueellista sopeutumista voidaan lähestyä sopeutumissyklin vaiheiden avulla. Sopeutumissyklin luovan tuhon vaihe kuvastaa häiriötilaa, jonka aikana nopeat tai hitaammat muutokset vaikuttavat yleensä negatiivisesti ja heikentävästi alueen kehitykseen. Tämän jälkeen seuraa uudelleen järjestäytymisen vaihe eli alueellisen sopeutumisen prosessi alkaa. Uudelleen järjestäytymistä seuraa kypsyminen, johon sisältyy ehkä eniten konkreettisia toimia. Alue ei koskaan tämän teorian puitteissa ole valmis, vaan jokaista kypsymisen aikaa seuraa aina luovan tuhon vaihe kun alue kohtaa uusia häiriötiloja, jotka käynnistävät jonkin asteisen uudelleen järjestäytymisen. Sopeutumissyklin vaiheista suhteellisesti eniten aikaa kuluu uudelleen järjestäytymiseen. Luovan tuhon vaiheen sisältämä häiriötila voi olla luonteeltaan hyvin monenlainen ja aiheuttaa joko pieniä tai suuria toimenpiteitä vaativaa alueellista sopeutumista. Muutamia esimerkkejä kuntien kohtaamista shokkitiloista voisi olla alueella toimineen yrityksen konkurssi ja työpaikkojen lukumäärän romahtaminen, koulutusmahdollisuuksien muuttuminen tai muutos kunnan palvelutasossa. Häiriötilat voidaan jakaa nopeisiin shokkitiloihin ja hitaammin kehittyviin häiriötiloihin (slow burns). Shokkitilan yhteydessä kyse on usein esimerkiksi luonnonkatastrofista, kuten pyörremyrskystä tai tsunamista. Alueellista sopeutumista voi vaatia kuitenkin myös hitaammin tapahtuva ja kehittyvä häiriötila, kuten yhdyskuntarakenteen hajautuminen tai ilmastonmuutos. Sopeutumista vaativa häiriötila voi olla luonteeltaan myös posi- 36 tiivinen (Christopherson ym. 2010: 63, Pendall ym. 2010) Ja toisaalta häiriötilanteen kunnassa saattaa aiheuttaa pitkään tiedossa ollut esimerkiksi hallinnollinen prosessi, johon ei ole osattu varautua riittävästi tai oikeilla toimenpiteillä. Näin ollen alueen kohtaama häiriötila voi olla laadultaan hyvin monenlainen. Kuntasysteemin alueelliseen sopeutumiseen vaikuttaa systeemin toimintaan liittyvä palauteprosessi. Tämä tarkoittaa kunnan toimintahistoriasta oppimista ja oppien vaikutuksia tuleviin päätöksiin ja toimintaan. Palaute myös vaikuttaa kunnan toimintaan ja sen saamiin panoksiin. Alueellista sopeutumiskykyä voi sen moniulotteisen luonteen vuoksi lähestyä hyvin erilaisten muuttujien kautta. Yksittäisen kunnan alueellista sopeutumiskykyä selvitettäessä toimintaympäristön laadullisella analyysillä olisi hyödyllistä lähteä selvittelemään järjestelmien välistä panarkiaa ja alueellista sopeutumiskykyä. Jos alueellista sopeutumiskykyä halutaan selvittää suuremman aluejoukon osalta, määrälliset muuttujat ja niiden analysointi on toimivampi lähestymistapa tilastoihin perustuvan tiedon vertailukelpoisuuden vuoksi. Tässä tutkielmassa on aikaisempaan kirjallisuuteen viitaten pohdittu alueen väestön, työn ja toimeentulon, aluetalouden ja osaamisen olevan avainasemassa alueellisen sopeutumiskyvyn kvantitatiivisessa mittaamisessa ja analysoimisessa. INDEKSIMUOTOISIA LÄHESTYMISIÄ ALUEELLISEEN KEHITTYNEISYYTEEN Alueellisia kehittyneisyyseroja on tutkittu paljon, varsinkin erilaisiin määrällisiin aineistoihin perustuvia mittauksia on tehty hyvin monipuolisesti sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Mittaamisen tarkoituksena on tehdä vertailua eri alueiden ja valtioiden välillä ja seurata kehityksen suuntaa. Yhdistelmäindikaattoriin tiivistetyn tiedon merkittävin etu on sen havainnollisuus ja vaikuttavuus yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Mikään indikaattori ei kuitenkaan kykene antamaan suoraan vastauksia siihen, mitä päätöksiä esimerkiksi politiikassa tulisi tehdä. Jokainen indikaattori tarjoaa tietoa erilaisista mahdollisuuksista mutta aina tietystä lähtökohdasta, joka tulisi tiedostaa päätöksenteon yhteydessä. Esimerkiksi hyvinvointia eri indikaattorit lähestyvät monien eri tekijöiden kautta ja sen vuoksi niiden antamat kokonaiskuvat usein poikkeavat toisistaan huomattavasti (Hoffrén ym. 37 2010: 89–90). Kaikkien indikaattoreiden haasteena on keskenään yhteismitattomien tekijöiden painottaminen ja huomioiminen. Vuosien välisiä tai eri maiden tilanteita vertailtaessa tulee käyttää samaa indikaattoria samanlaisine painotuksineen, muutoin vertailu tuottaa vääriä tuloksia. Erilaisia hyvinvointi-indikaattoreita on koottu yhteen esimerkiksi Hoffrénin ym. (2010) toimesta. Kansalliseen vertailuun tarkoitettuja indikaattoreita on esitelty yhteensä kuusitoista kappaletta. Kaikki indikaattorit ovat kirjoittajien mukaan kehitetty korvaamaan BKT- eli bruttokansantuote-indikaattoria, joka on maan tuotannon mitta kansantaloudessa. Ne täydentävät BKT-mittaria ottamalla huomioon sellaisia tekijöitä, jotka jäävät BKT-mittarilla huomiotta. Jokaisen mittarin vahvuudet ja puutteet käsitellään raportissa erikseen. Osa mittareista on kehitetty seuraamaan tiettyjen tavoitteiden toteutumista, jonka vuoksi niiden käytettävyys ei ole samaa tasoa kaikkien valtioiden kohdalla. Pääasiassa julkaisussa esitellyt mittarit on kehitetty nimenomaan kansallisen vertailun avuksi, eivätkä yksittäisen maan tavoitteiden seurantaan tai politiikan toimien arviointiin. Suomen sisäisen alueellisen muutoksen mittaamiseen on puolestaan käytetty ainakin BTV-indeksiä, Huovarin ym (2001) kehittämää kilpailukykyindeksiä ja Remahlin (2000) muodostamaa elinvoimaisuusindeksiä. BTV-indeksi on laskennallinen tilastoluku, jolla tarkastellaan muutosta alueiden kehittyneisyyksissä. Indikaattori muodostuu kolmesta perusmuuttujasta; tuotannosta eli bruttokansantuotteesta, työn määrästä ja sen muutoksesta sekä väestön määrästä ja sen muutoksesta. Nämä muutokset ajassa suhteutetaan koko Suomen vastaaviin lukuihin. Suomen alueiden väliset kehityserot ovat tällä indikaattorilla mitattuna huomattavia. BTV-indeksiarvoja on laskettu maakunnille ja seutukunnille erilaisina ajanjaksoina. Ajanjakson keskiarvotarkastelu tasaa vuosien välistä vaihtelua, ja on hyödyllisempi kuin vuosittaisen arvon tarkastelu (Suomen Kuntaliitto 2015b). BTV-indikaattori lasketaan kolmesta edellä mainitusta komponentista siten, että alueellisia prosentuaalisia kasvulukuja verrataan koko maan vastaaviin tietoihin ja lopuksi koko maan ja alueellisen tiedon erotukset lasketaan yhteen. Tällaisessa tarkastelussa kahden peräkkäisen vuoden muutokset voivat olla satunnaisten tekijöiden takia varsin suuria. Siksi alueen kehityksen kuvaus tehdään useimmiten useamman vuoden mittaisen jakson perusteella. Tällöin indikaattori lasketaan tarkastelujakson vuosipoik- 38 keamien keskiarvona. Lopputuloksessa jokaisen vuoden vuosipoikkeama on mukana samalla painolla. Jos tarkasteltaisiin vain jakson alkuvuoden ja loppuvuoden erotusta, niin välissä olevien vuosien kehitys ei vaikuttaisi lainkaan tarkasteluun. Silloin jaksojen päätevuosien valinta vaikuttaisi varsin oleellisesti saatuun kuvaan. Keskiarvotarkastelussa jakson katkaisukohdat eivät vaikuta merkittävästi analyysin lopputulokseen (Tilastokeskus 2015a). Huovari ym. (2001) ovat puolestaan kartoittaneet kilpailukyvyn kannalta keskeisiä ominaisuuksia ja resursseja. Tutkimuksen tuloksena muodostettu Suomen seutukuntien kilpailukykyindeksi sisältää neljä mitattavaa resurssia, joita ovat inhimillinen pääoma, innovatiivisuus, keskittyminen ja saavutettavuus. Jokaista resurssia kuvaamaan on valittu kolmesta viiteen muuttujaa. Jokaisesta resurssista on muodostettu osa-indeksit, joiden avulla lopulta on muodostettu yksi luku kuvaamaan jokaisen Suomen seutukunnan kilpailukykyä. Kilpailukykyindeksi kuvaa seutukuntien pitkän aikavälin menestysedellytyksiä. Remahlin muodostama kuntakohtainen elinvoimaisuusindeksi taas mittaa kunnan elinvoimaisuutta suhteessa kuntien keskiarvoon. Indeksillä tarkasteluna arvon 100 saavat kunnat ovat muihin kuntiin nähden keskimääräisen elinvoimaisia, yli sadan olevat arvot kertovat keskimääräistä korkeammasta elinvoimaisuudesta ja puolestaan alle sadan olevat arvot keskimääräistä heikommasta elinvoimaisuudesta. Elinvoimaisuusindeksi koostuu viidestä osaindeksistä ja osaindeksit puolestaan sisältävät yhteensä kahdeksan muuttujaa (Remahl 2000). Seuraavassa kappaleessa esitellään tässä tutkielmassa muodostettu alueellisen sopeutumiskyvyn indeksi, jonka muodostamisen lähtökohdissa on otettu ajatuksia edellä mainituista indekseistä. Alueellisen sopeutumiskyvyn indeksi ja siihen sisältyvä sopeutuvan resilienssin teoria tuovat aikaisempiin indeksitarkasteluihin uuden näkökulman, joka painottaa kuntatason alueellista muutosta ja sopeutumista. Lisäksi tarkastelu painottaa valtion asemaa alueiden kehityksen suuntaajana ja mahdollistajana. 39 ALUEELLISEN SOPEUTUMISKYVYN INDEKSI Edellisessä luvussa on käsitelty alueellisen kehittyneisyyden tilaa mittaavia erilaisia indeksejä ja niihin sisällytettyjä muuttujia ja indeksien muodostamismahdollisuuksia. Näiden sekä muun tutkimuskirjallisuuden pohjalta on valittu Tilastokeskuksen tuottamista aineistoista joukko muuttujia, jotka todennäköisesti vaikuttavat voimakkaimmin alueelliseen sopeutumiskykyyn. Muuttujien valintaan on vaikuttanut myös olemassa olevan tilastotiedon luonne ja ajankohtaisuus. Alueelliseen sopeutumiskykyyn vaikuttaa hyvin monipuolinen tekijäjoukko, jota pyritään lähestymään indeksimuotoisella työkalulla. Alueelliseen sopeutumiskykyyn vaikuttavat muuttujat on päädytty jakamaan osaindikaattoreihin sen mukaan mitä sopeutumiskyvyn osaa niiden on tulkittu koskevan. Osaindikaattorit on muodostettu väestöstä, työstä ja toimeentulosta, aluetaloudesta ja osaamisesta. Näistä neljästä osaindikaattorista on muodostettu lopulta alueellisen sopeutumiskyvyn indeksi, joka kuvaa kuntien alueellista sopeutumiskykyä suhteessa koko maassa tapahtuvaan muutokseen. Indeksin muodostamiseen on olemassa erilaisia tapoja, mikä vaikuttaa olennaisesti laskelmien lopputulokseen. Ison muuttujajoukon käsittelemisessä haasteena on saattaa kaikki muuttujat yhteismitallisiksi ja tehdä näin niiden vertailu mahdolliseksi. Valmiita tilastoja käytettäessä on tullut varmistaa suhteellisten muuttujien laskutavat ja muokata muuttujat suhteellisiksi. Mietinnän alla oli myös pitkään se, kuinka alueellista sopeutumiskykyä tulisi lähestyä ja useita vaihtoehtoja käytiin läpi. Alueellisen sopeutumiskyvyn tapauksessa tarkastelua ei kohdistettu yhden vuoden tilanteen tarkasteluun tai pelkästään kahden ajanjakson vertailuun, vaan tarkastelu suunnattiin ajassa tapahtuneeseen suhteelliseen muutokseen. Tarkasteluajanjaksoksi on valikoitunut muuttujien suhteellinen muutos vuodesta 2008 vuoteen 2012. Muutosta kuvaamaan olisi voitu ottaa myös jokin toinen ajanjakso, mutta tuorein saatavilla oleva viiden vuoden jakso tuntui parhaalta vaihtoehdolta. Vuoden 2012 tiedot ovat tällä hetkellä Tilastokeskuksen tietokannoissa uusimpia usean muuttujan kohdalla, näin ollen ennakkotietojen sijasta on voitu käyttää lopullisia tilastotietoja. Kunta- ja muuttujakohtaisesti muutosta ajassa verrataan koko maassa tapahtuneeseen muutokseen, jolloin on ajateltu päästävän mahdollisimman lähelle alueellista sopeutumiskykyä ja sen mittaamista. Eli 40 toisin sanoen kuntien muuttunutta tilaa jokaisen osaindikaattorin osalta verrataan koko maan muutokseen. Varsinaisen indeksin laskentatavassa tutustuttiin muutamaan vaihtoehtoon. Ensimmäisenä pohdittiin muuttujien normeerausta eli standardointia, joka muokkaa muuttujien hajonnan yhdeksi ja keskiarvon nollaksi, eli arvot vaihtelisivat yhden ja miinus yhden välillä. Standardointi saattaisi muuttujat yhteismitallisiksi eli niitä voisi laskea yhteen ja vertailla (Metsämuuronen 2006: 414). Normeerauksen yhteydessä kuitenkin katoaa tieto muuttujien todellisesta jakaumasta ja lopullisessa indeksissä muuttujien painoarvot muuttuvat alkuperäiseen tilanteeseen verrattuna. Eli toisin sanoen jokin muuttuja saattaa normeerauksen jälkeen vaikuttaa lopputulokseen todellisuutta enemmän tai päinvastoin ja vääristää näin todellisuutta. Seuraavaksi käytiin läpi ehkä yksinkertaisin vaihtoehto, jonka myös Remahl (2000: 26) esitteli erääksi elinvoimaisuus indeksin laskentavaihtoehdoksi. Tässä tapauksessa jokaisen muuttujan kohdalta laskettu keskiarvo olisi toiminut indeksin peruskohtana. Eli kuntakohtaisien muuttujien vuosien 2008–2012 välisiä muutoksista suhteessa koko maan muutokseen olisi laskettu kuntien keskiarvo, johon kyseessä olevan muuttujan kuntakohtaiset arvot olisi suhteutettu. Näin ollen tulkinta olisi ollut helppoa, alle sadan sijoittuvat arvot olisivat kertoneet huonommin menestymisestä, lähelle sataa keskiarvoisesta menestyksestä ja yli sadan parhaasta menestyksestä. Ongelmaksi kuitenkin tässä vaiheessa muodostui se, että parhaimmin menestyneiden kuntien arvot useiden muuttujien kohdalla muodostuivat jopa tuhat kertaisiksi verrattuna muihin kuntiin. Tässä tutkielmassa tämä ongelma ratkaistiin niin, että jokaisen suhteelliseksi lasketun muuttujan maksimiarvoa merkittiin sadalla, jolloin muiden kuntien luvut suhteutettiin suurimpaan mahdolliseen arvoon. Näin alkuperäiset muuttujien hajonnat pysyivät laskelmissa, eikä tietoa hukattu. Tämä laskenta suoritettiin jokaiselle muuttujalle jonka jälkeen maksimiarvoihin suhteutetuista muuttujista laskettiin keskiarvo, joka toimii osaindikaattorin arvona. Lopulta näin lasketun osaindikaattorin maksimiarvoa merkittiin vielä sadalla, jolloin osaindikaattorin tulkinta muodostui helpommaksi. Mitä lähempänä sataa osaindikaattorin tai lopullisen alueellisen sopeutumiskyvyn indeksin arvo on, sitä paremmasta alueellisesta sopeutumisesta se kertoo. 41 Alueellisen sopeutumiskyvyn indeksin osaindikaattorit Seuraavaksi käydään läpi osaindikaattorit ja niihin sisällytetyt muuttujat. Samalla muuttujavalintoja perustellaan lyhyesti. Muuttujat on koottu osaindikaattoreittain taulukkoon 6 (tutkielmassa käytettyjen muuttujien alkuperäiset tilastolähteet löytyvät liitteestä 2). Muuttujat on valittu niin, että niiden suhteellisen muutoksen lisääntyminen kertoo aina jollain tapaa kohenevasta tilanteesta. Sen vuoksi mukaan ei ole otettu esimerkiksi väestöllisen tai taloudellisen huoltosuhteen suhteellista muutosta. Ensimmäinen osaindikaattori kuvaa kunnan väestöä. Väestöllisiä ominaisuuksia on valittu kuvaamaan kaksi muuttujaa; väkiluvun suhteellinen muutos ja alle 65-vuotiaiden prosentuaalisen osuuden suhteellinen muutos. Asukkaat muodostavat kunnan keskeisen voimavaran, sillä väestö luo pohjaa alueen työvoimalle, elinkeinotoiminnalle, osaamiselle ja hyvinvoinnille. Väestön määrään alueella vaikuttavat luonnollinen kehitys, eli syntyvyys ja kuolleisuus sekä muuttoliike. Suomessa monet alueet ovat jo useamman vuosikymmenen ajan saaneet jatkuvasti muuttovoittoa tai kärsineet muuttotappiota, sillä alueiden väliset muuttoliikkeet ovat pitkään säilyneet samankaltaisina (Mella 2010: 42). Kunnan näkökulmasta kasvava väestömäärä vaikuttaa positiivisesti paikallistalouteen kasvavan kysynnän myötä ja toisaalta lisääntyvien verotulojen ja valtionosuuksien vaikutuksesta. Toisaalta kasvava väestö aiheuttaa kunnalle myös kuluja järjestettävien kunnallispalveluiden kautta (Remahl 2000). Väestön ikärakennetta on puolestaan valittu kuvaamaan kuntien alle 65-vuotiaiden asukkaiden prosentuaalisen osuuden muutos suhteessa koko maassa tapahtuneeseen muutokseen. Väestön ikääntyminen vaikuttaa kunnissa verotulojen vähenemiseen ja toisaalta palveluntarvetta lisäävästi (Jauhiainen & Huovari 2013: 17). Väestöllinen huoltosuhde eli alle 15-vuotiaiden ja yli 65-vuotiaiden osuus 100 työikäistä kohti, on vuoden 2013 lopussa ollut 55,8. Tätä korkeampi se on viimeksi ollut vuonna 1962. Väestön ikärakenteen kehityksellä on laajat vaikutukset yhteiskunnan ja kansantalouden kokonaiskehitykseen. Väestön ikääntyminen vaikuttaa julkisten kokonaismenojen kasvuun, julkisen talouden vakauteen ja myös taloudelliseen huoltosuhteeseen (Findikaattori 2014). Suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle 2010-luvun aikana työvoimasta poistuu vuosittain kaksinkertainen määrä henkilöitä verrattuna 2000-luvun alkuun. Määrällisesti työvoimaa poistuu ikääntymisen vuoksi eniten pääkaupunkiseudulla ja suurissa kaupungeissa mutta 42 suhteellisesti tarkasteltuna poistuma on suurinta Keski- ja Itä-Suomen maaseutualueilla (Mella 2010: 46). Toinen osaindikaattori kuvaa työtä ja toimeentuloa neljän muuttujan avulla, joita ovat kunnassa asuvien työllisten osuuden suhteellinen muutos, kunnan alueella työssäkäyvien suhteellinen muutos, tulonsaajien suhteellinen muutos ja kunnan asukkaiden keskitulojen suhteellinen muutos. Työllisyydellä on alueen kehityksen kannalta merkitystä erityisesti siksi, että työllisten maksamilla maksuilla rahoitetaan esimerkiksi sosiaaliturvaa. Jos työllisten osuus väestöstä vähenee, työssä käyvien maksuihin kohdistuu korottamisen painetta. Eri puolilla maata työllisten määrän kehitys on erilaista, erot kehityksessä johtuvat pääasiassa alueen työikäisten määrän muutoksesta ja työikäisten ikärakenteesta. Väestön ikääntyminen ei kuitenkaan välttämättä tarkoita työllisten määrän vähenemistä jos yhä suurempi osa työikäisistä saadaan mukaan työelämään (Huovari ym. 2006: 5, 105–106). Alueella työssäkäyvien suhteellisen muutoksen perusteella voidaan mitata alueen työpaikkojen eli työpaikkaomavaraisuuden tilaa. Muuttujassa on huomioitu kaikki kunnan alueella työssäkäyvät riippumatta asuinpaikasta. Kunnan alueella asuvat tulonsaajat ja asukkaiden keskitulojen muutokset puolestaan vaikuttavat suoraan kunnan verotuloihin ja niiden kautta kunnan saamiin valtionavustuksiin. Eli väestön tekemällä työllä on suora vaikutus alueen taloudelliseen tilaan. Kolmannessa osaindikaattorissa kuvataan kunnan aluetaloutta, jota mittaamaan on valittu kunnan vuosikatteen suhteellinen muutos sekä valtionosuuden ja verotulojen suhteelliset muutokset. Vuosikate osoittaa tulorahoituksen, joka juoksevien menojen maksamisen jälkeen jää jäljelle käytettäväksi investointeihin, lainojen lyhennyksiin ja sijoituksiin (Tilastokeskus 2015b). Valtionosuusjärjestelmän tavoitteena sen sijaan on varmistaa julkisten palveluiden saatavuus tasaisesti koko maan alueella. Tätä tavoitetta toteutetaan tasaamalla kuntien välisiä tulopohjaeroja ja palveluiden järjestämisen aiheuttamia kustannuseroja. Kustannuserojen tasaamisen laskentaperusteina ovat kuntien asukasmäärä ja ikärakenne sekä erilaiset tekijät, jotka kuvaavat kuntien olosuhteita ja palveluiden tarvetta. Valtionosuusjärjestelmän toisena osana on kuntien tulopohjan tasaaminen verotulojen perusteella (Lehtonen 2013). 43 Taulukko 6. Alueellisen sopeutumiskyvyn indeksi osaindikaattoreittain. Jokaisen muuttujan kohdalla muutos on laskettu vuosien 2008–2012 väliltä. Muutos on suhteutettu koko Suomen arvoissa tapahtuneeseen muutokseen samalla ajanjaksolla INDEKSIN SISÄLTÄMÄT OSAINDIKAATTORIT OSAINDIKAATTORIN SISÄLTÄMÄT MUUTTUJAT Osaindikaattori 1: VÄESTÖ Väestön määrän suhteellinen muutos Alle 65-vuotiaiden suhteellinen muutos Osaindikaattori 2: TYÖ JA TOIMEENTULO Työllisten osuuden suhteellinen muutos Kunnassa työssäkäyvien suhteellinen muutos Kunnan tulonsaajien suhteellinen muutos Kuntalaisten keskitulojen suhteellinen muutos Osaindikaattori 3: ALUETALOUS Kunnittaisen vuosikatteen suhteellinen muutos Kunnittaisen valtionosuuden suhteellinen muutos Kunnittaisten verotulojen suhteellinen muutos Osaindikaattori 4: OSAAMINEN Koulutustason suhteellinen muutos Tutkinnon suorittaneiden koulutustason suhteellinen muutos Kunnassa työssäkäyvien yrittäjien suhteellinen muutos Neljäs osaindikaattori kuvaa osaamista, jota lähestytään tässä tutkielmassa koulutustason suhteellisella muutoksella, tutkinnon suorittaneiden määrän suhteellisella muutoksella ja kunnassa työssäkäyvien yrittäjien määrän suhteellisella muutoksella. Osaaminen ja koulutus ovat nousseet entistä tärkeämmiksi tekijöiksi selitettäessä tuottavuuden paranemista ja tuotannon kasvua (Rakennemuutoskatsaus 2010: 34). Toimintaympäristöjen muutoksesta seuraa väistämättä työn ja työtehtävien muuttumista (Santamäki-Vuori 2006: 116). Koulutettu henkilöstö ja työvoima pystyvät vastaamaan tehokkaasti muuttuviin olosuhteisiin. Myös paikallisessa kehittämisessä Piken ym. (2006: 169) mukaan alueen ihmiset, heidän osaamisensa ja sen kehittäminen ovat keskeisessä roolissa. Erityisesti alueellista sopeutumiskykyä ja siihen sisällytettäviä muuttujia pohdittaessa tietotaitoinen työvoima on nähty hyödyllisenä (Christophersonin ym. 2010: 6–7). Jokaisesta osaindikaattorista on seuraavassa kappaleessa muodostettu karttaesitys, joiden avulla alueellista sopeutumiskykyä tarkastellaan osaindekseittäin. Viimeinen kartta kokoaa osaindikaattorit yhteen ja sen avulla voidaan tarkastella alueellisen sopeutumiskyvyn alueellista jakautumista Suomen kunnissa. 44 SUOMEN KUNTIEN ALUEELLINEN SOPEUTUMISKYKY Tässä kappaleessa esitellään Suomen kuntien alueellisen sopeutumiskyvyn alueellista jakaumaa viiden karttaesityksen avulla. Esiteltävissä kartoissa aineisto on jaettu viiteen luokkaan ja luokkarajojen yhteydessä annetaan tieto, montako kuntaa kyseiseen luokkaan kuuluu ja mikä on kuntien keskiarvo osaindikaattorin osalta. Karttaesityksien luokkarajat on pyritty muodostamaan niin, että kuntien keskiarvo sisältyisi karttojen keskimmäiseen luokkaan ja myös niin, että alimpaan ja ylimpään luokkaan kuuluisi noin viisi prosenttia havaintoyksiköistä. Luokkien koot vaihtelevat osaindekseittäin riippuen jakauman muodosta. Jokaisen kunnan kohdalla alueellinen sopeutuminen tarkoittaa sopeutumista koko maassa tapahtuneeseen muutokseen. Ylin ja alin luokka kuvaavat suhteellisesti parhaiten sekä huonoiten koko maan muutokseen sopeutuneita kuntia, keskimmäinen luokka keskimääräisesti sopeutuneita kuntia ja toinen ja neljäs luokka puolestaan keskiarvoa paremmin tai huonommin sopeutuneita kuntia. Kaikissa karttaesityksissä osaindikaattorin maksimiarvoa on tulkinnan helpottamiseksi merkitty sadalla. Alueellisen sopeutumiskyvyn 1. osaindikaattori: väestö Alueellisen sopeutumiskyvyn ensimmäisessä osaindikaattorissa (kuva 7) tarkastellaan väestön suhteellista muutosta tarkastelujakson 2008–2012 aikana ja alle 65-vuotiaiden prosentuaalisen osuuden muutosta suhteutettuna koko maassa tapahtuneeseen muutok seen samalla aikavälillä. Tarkastelujakson aikana väestön määrä on kasvanut koko maassa 1,9 %. Koko maan väestöllistä muutoskehitystä vastaavat parhaiten Helsinki, Espoo ja Oulu. Huonoiten koko maan väestönmuutoksen tahtiin sopeutuneet kunnat ovat Kouvola, Pieksämäki ja Varkaus. Suuret kaupungit ja kaupunkiseudut korostuvat tarkastelussa, sillä väestön keskittyminen niihin on edelleen voimakasta. Alle 65-vuotiaiden osuus koko kunnan väestöstä on suhteellisesti lisääntynyt tarkastelujakson aikana ainoastaan Getassa Ahvenanmaalla ja Tyrnävällä. Vähiten alle 65vuotiaiden osuus on suhteellisesti kasvanut tarkastelujakson aikana Kaskisessa, Hailuodossa ja Lumparlandissa. Kun nämä kaksi muuttujaa yhdistetään ensimmäiseksi osaindikaattoriksi, parhaiten väestöllisten ominaisuuksien osalta Suomen kunnista koko maan muutokseen sopeutuivat Geta, Helsinki ja Tyrnävä. Huonoiten puolestaan koko maan 45 muutokseen sopeutuivat edelleen Kaskinen, Hailuoto ja Lumparland. Tulokseen vaikuttaa pienten kuntien painottuminen suhteellisessa tarkastelussa. Absoluuttisesti kyse ei ole suuresta muutoksesta mutta tapahtunut muutos saa suhteellisesti tarkasteltuna korkean arvon. Kuva 7. Väestö 46 Etsittäessä suurempia linjoja parasta alueellista sopeutumiskykyä väestön osalta osoittavat Pohjois-Suomessa Kittilä, Oulu ja useat Oulun ympäristökunnat, Keski-Suomessa Multia, Uurainen ja Petäjävesi, Itä-Suomessa Liperi ja Etelä-Suomessa Helsinki sekä Espoo. Itä-Suomessa väestöllinen sopeutumiskyky on joko pysynyt tarkastelujakson aikana suhteessa koko maahan samana tai huonontunut. Itä-Suomen heikommin sopeutuneissa kunnissa on mahdollisesti vähemmän väestöä, joka on vielä painottunut vanhempaan ikärakenteeseen. Oulun seudulla väestö lisääntyy nopeasti mikä nostaa alle 65-vuotiaiden suhteellisen muutoksen arvoa. Suurille kaupunkiseuduille kohdistuu valikoivaa muuttojoukkoa, mikä tarkoittaa erityisesti nuorta ja opiskeluikäistä väestöä. Kittilä puolestaan on suhteellisen muuttovoiton alue (ks. esim. Aro 2014a). Alueellisen sopeutumiskyvyn 2. osaindikaattori: työ ja toimeentulo Alueellisen sopeutumiskyvyn toinen osaindikaattori (kuva 8) käsittelee työtä ja toimeentuloa neljän muuttujan avulla. Ensimmäisenä muuttujana on kunnan työllisen työvoiman osuuden suhteellinen muutos koko kunnan väestöstä vuosina 2008–2012 suhteutettuna koko maan työllisen työvoiman muutokseen, joka on vähentynyt tarkastelujaksolla 1,1 %. Parhaiten tässä asetelmassa muutokseen sopeutuivat Paltamo, Evijärvi ja Juankoski ja huonointa alueellista sopeutumiskykyä osoittivat tällä aikajakson tarkastelulla Kumlinge, Salo ja Hanko. Toisena muuttujana tässä osaindikaattorissa on kunnassa työssäkäyvien muutos suhteutettuna koko maan työssäkäyvien määrän muutokseen. Parhaiten sopeutuivat Espoo, Kuopio ja Seinäjoki ja huonoiten Salo, Kouvola ja Kotka. Seuraavaksi tarkastellaan tulonsaajien ja keskitulojen suhteellisia muutoksia. Tulonsaajien määrä on suhteellisesti kasvanut eniten Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla tarkastelujakson aikana, keskitulot puolestaan Lapinjärvellä, Taivassalossa ja Maaningalla. Tulonsaajien lukumäärän suhteellinen kehitys on ollut heikointa Eurajoella, Savonlinnassa ja Varkaudessa ja keskitulot ovat pudonneet suhteellisesti eniten tarkastelujakson aikana Sipoossa, Jalasjärvellä ja Kaskisessa. Kun nämä muuttujat yhdistetään osaindikaattoriksi, parhaiten työn ja toimeentulon osalta ovat alueellisesti koko maan kehitykseen sopeutuneet Espoo, Paltamo ja Kuopio ja heikoiten puolestaan Salo, Sipoo ja Hanko. 47 Paltamon kunnassa on vuosina 2009–2013 toteutettu täystyöllisyyskokeilu, mikä vaikuttaa kunnan hyvään sijoittumiseen työn ja toimeentulon osalta. Pääkaupunkiseutu nousee myös tässä tarkastelussa esille hyvällä sopeutumiskyvyllään. Kuva 8. Työ ja toimeentulo 48 Esimerkiksi Salo näyttäytyy heikon alueellisen sopeutumisen kuntana työn ja toimeentulon osalta. Salossa on menetetty tarkastelujakson aikana muun muassa Nokian tehtaan loppumisen vaikutuksesta noin 5000 työpaikkaa. Työpaikat ovat Salossa vähentyneet liki 20 % ja koko maassa 1,6 %. Työpaikkojen runsas väheneminen on vaikuttanut voimakkaasti kaikkiin tässä tarkastelussa käytettyihin muuttujiin. Salo onkin tällä tarkastelujaksolla Suomen heikoin kunta alueellisen sopeutumiskyvyn työtä ja toimeentuloa mittaavan osaindikaattorin osalta. Alueellisen sopeutumiskyvyn 3. osaindikaattori: aluetalous Aluetaloutta käsittelevään osaindikaattoriin (kuva 9) on sisällytetty vuosikatteen, valtionosuuden ja verotulojen suhteelliset muutokset tarkastelujaksolla. Aluetalouden osalta parhaiten koko maassa tapahtuneeseen suhteelliseen muutokseen sopeutuneita kuntia ovat Utsjoki, Inkoo ja Kustavi. Utsjoella sekä vuosikatteen että valtionosuuksien tarkastelujakson aikainen suhteellinen muutos ovat saaneet koko Suomen kunnista korkeimmat arvot. Verotulojen suhteellisen muutoksen osalta parhaan arvon laskennassa saa noin viiden tuhannen asukkaan kunta Inkoo, jossa kuitenkin väkiluku on hieman laskenut, samoin kuin työllisen työvoiman osuus väestöstä. Vuosikatteen muutos on Inkoolla ollut Utsjoen jälkeen suurin Suomen kunnista. Huonoimman alueellisen sopeutumiskyvyn arvot aluetalouden osalta saavat Kaskinen, Harjavalta ja Föglö. Tämä aluetaloudesta muodostettu osaindikaattorikartta (kuva 9) näyttäytyy erilaisena kuin muiden tutkimuksessa mukana olleiden osaindikaattoreiden kartat. Muissa osaindekseissä heikompina alueina näkyvät kunnat näyttäytyvät tässä tarkastelussa keskimääräistä paremmin sopeutuneina. Useat maaseutumaiset ja harvaan asutut kunnat kuitenkin näyttäytyvät tässä keskimääräistä vahvempina. Tämä selittyy sillä, että yksi tarkasteluun valituista muuttujista oli valtionosuuksien suhteellinen muutos. Useiden kartassa tummina näkyvien alueiden taustalla on valtionosuuden suhteellisen osuuden suurentunut määrä. Mutta vaikka kunta saa valtionosuuden, eli käytettäviinsä enemmän rahaa, se ei tarkoita että kunnan aluetalous olisi vahva. Tässä tarkastelussa ei nouse esille pääkaupunkiseudun lisäksi vahvoja muissa osaindikaattoreissa vetureina toimivia kuntia. 49 Kuva 9. Aluetalous Alueellisen sopeutumiskyvyn 4. osaindikaattori: osaaminen Osaamista lähestyvä osaindikaattori (kuva 10) osoittaa osaamisen kohdistuneen näillä muuttujilla mitattuna yliopisto kaupunkeihin sekä niiden lähikuntiin. Tämä johtuu vali- 50 tuista muuttujista, joista kaksi painottaa opiskelua. Muuttujina on koulutustason suhteellinen muutos ja tutkinnon suorittaneiden koulutustason suhteellinen muutos. Kolmantena alueelliseen osaamiseen vaikuttavaksi tekijäksi on valittu alueella työssäkäyvien yrittäjien määrä. Kuva 10. Osaaminen 51 Suhteellisesti eniten alueella työssäkäyvien yrittäjien määrä on lisääntynyt Helsingissä, Espoossa ja Tampereella. Suhteellisesti ja koko maan tasoon verrattuna alueella työssäkäyvien yrittäjien osuus on pienentynyt Närpiössä, Kouvolassa ja Mikkelissä. Lisäksi useat Lapin kunnat osoittavat hyvää alueellista sopeutumiskykyä parhaimpana Enontekiö, jonka kohdalla koulutustason suhteellinen muutos tarkastelujaksolla näyttää olevan avainasemassa tämän osaindikaattorin osalta. Alueellisen sopeutumiskyvyn indeksi Alueellisen sopeutumiskyvyn tarkastelun yhteenvetona esitetään lopullinen, kaikki osaindeksit ja niiden sisältämän tilastotiedon yhteen kokoava karttaesitys (kuva 11). Alueellisen sopeutumiskyvyn indeksin ja sen sisältämien osaindikaattoreiden kuntakohtaiset arvot on myös koottu taulukoksi liitteeseen 1. Alueellisen sopeutumiskyvyn indeksin avulla tarkasteltuna Suomen kunnat muodostavat vahvoja ja heikkoja alueellisen sopeutumiskyvyn keskittymiä. Parhaimman alueellisen sopeutumiskyvyn omaavien kuntien ympärille on muodostunut ympäristöstään erottuva ”vyöhyke” tai alue. Keski-Suomen kunta Uurainen ja sen eteläiset vieruskunnat muodostavat yhden hyvän alueellisen sopeutumiskyvyn alueen. Sama havainto voidaan tehdä heikoimman alueellisen sopeutumiskyvyn alueista. Esimerkiksi tällä tarkastelujaksolla Mänttä-Vilppulan alueellinen sopeutumiskyky on heikoimpien kuntien joukossa, keskimääräistä heikompaa alueellista sopeutumiskykyä edustavat myös sen lähikunnat Keuruu, Jämsä, Virrat ja Ruovesi. Keskittymän parhaan tai heikoimman alueellisen sopeutumiskyvyn kunta tosin näyttää useassa tapauksessa olevan suhteellisen pieni kunta, mikä vaikuttaa sen saamaan indeksin arvoon. Tästä huolimatta alueellisen sopeutumiskyvyn keskimääräisestä poikkeavia keskittymiä on mahdollista havaita. Useissa Lapin kunnissa on keskimääräistä parempi alueellinen sopeutumiskyky. Kittilän vetovoima perustuu matkailuun ja alueella toimiviin matkailuyrityksiin sekä kaivosteollisuuteen. Suomen suurin laskettelukeskus Levi sijaitsee Kittilässä ja lukuisat yritykset ovat löytäneet toiminta-alueensa matkailuelinkeinoista. Kittilän kultakaivos on Euroopan suurin ja se aloitti toimintansa keväällä 2008. Kaivostoiminnan alkaminen tarkastelujakson ensimmäisenä vuotena on vaikuttanut tarkastelujakson aikaiseen positiiviseen kehitykseen usean muuttujan kohdalla. 52 . Kuva 11. Alueellisen sopeutumiskyvyn indeksi Yksi keskeinen alueellisen sopeutumiskyvyn taustatekijä on kunnan tai alueen toimialarakenne. Yksipuolisen toimialarakenteen kunta tai alue on hyvin altis häiriötilanteiden vaikutuksille, hyvänä esimerkkinä voidaan edelleen käyttää Saloa. Muutos yksipuolisessa 53 kunnan toimialarakenteen järjestelmässä saa aikaan alueellisen sopeutumiskyvyn ajatuksen mukaan häiriötilanteen myös suuremman tason järjestelmissä. Alueen taloudellisen perustan tulisi nojata mahdollisimman monipuoliseen toimialarakenteeseen, jotta häiriötilanteet vaikuttaisivat vain osaan alueen järjestelmistä. Näin alueellinen sopeutuminen muutoksiin olisi nopeampaa ja ehkä yksinkertaisempaa. Alueellisen sopeutumiskyvyn indeksin avulla havaittuja vahvoja ja heikkoja alueita muodostavia kuntia on mielenkiintoista tarkastella sopeutumissyklin kautta. Edelleen hyvänä esimerkkinä toimiva, yksipuolisen toimialarakenteensa vuoksi romahtanut Salo on tällä hetkellä kokenut vapautumisen ja luovan tuhon vaiheen. Jos Salon tilannetta ajatellaan järjestelmien panarkian kautta, on häiriötilanne vaikuttanut hyvin moniin alueella toimiviin järjestelmiin. Tämä käy ilmi osaindikaattorikohtaisesta tarkastelusta, joissa useissa Salo lukeutuu heikosti muutokseen sopeutuneisiin kuntiin. Luovan tuhon vaihetta seuraa kuitenkin lopulta uudelleen järjestäytymisen aika. Uudelleen järjestäytyminen ja uusien sekä vanhojen järjestelmien muokkautuminen uudenlaisiksi voi kestää pitkään. Kasvun ja kontrollin aikana kunta ja sen järjestelmät vakiinnuttavat toimintaansa ja etsivät sopivia kehityspolkuja ja -suuntia. Kypsymisen vaiheessa alueellinen potentiaali ja järjestelmien kytkeytyneisyys ovat vahvimmillaan. Kunnes kohdataan kooltaan pieni tai suuri ja luonteeltaan positiivinen tai negatiivinen häiriötila, ja sykli alkaa alusta. Kuntien alueellista sopeutumiskykyä ja sen sopeutumissyklin vaihetta erittelemällä on mahdollista ymmärtää alueen kehittyminen uudella tavalla. Tarkastelu antaa ajatuksen tulevaisuudesta ja ohjaa alueellisen kehittämisen toimia mahdollisesti alueellisen sopeutumiskyvyn kannalta oikeaan suuntaan. Jos käytetään esimerkkinä Kittilän kuntaa, sen seuraava vaihe tulee olemaan tämän tarkastelun perusteella luovan tuhon vaihe, joka johtuu joko luonteeltaan positiivisesta tai negatiivisesta häiriötilasta. Alueellisen sopeutumiskyvyn käsite liittyy näin ollen myös tulevaisuuteen varautumiseen ja tulevaisuuden tutkimuksessa käytettyihin vaihtoehtoisten tulevaisuuksien pohtimiseen. 54 POHDINTA Yleisen aluekehityksen vision mukaan Suomesta tavoitellaan innovatiivista, uudistuvaa ja kilpailukykyistä valtiota, joka pyrkii talouden, hyvinvoinnin ja luonnonvarojen sekä ympäristön osalta kestävään kehitykseen (Volk 2010: 134). Aluekehittämisen haasteiksi tämän vision toteuttamisessa on noussut esimerkiksi ikääntyvä väestö, joka vaikuttaa alueiden resurssien ja työllisyyden heikkenemiseen, keskittyvä väestö ja globaalin kilpailun kiristyminen (Työ- ja ympäristöministeriö 2010). Alueellinen sopeutumisen ja uudistumisen kyky on korostunut muutoksien luonteiden käydessä yhä monimutkaisemmiksi (Koski 2008). Organisaatioiden toimintaa ja uudistumista käsittelevät mallit ovat todelliseen kompleksisuuteen verrattuna liian yksinkertaisia. Tutkimisesta ja kehittämisestä tulee hyödyllisempää, mikäli niiden kompleksinen luonne ymmärretään (Maula 2004: 266– 277). Saman voidaan sanoa pätevän alueiden järjestelmien ja alueellisen sopeutumisen tutkimukseen. Aluekehitystutkimuksen tulevaisuuden kannalta alueiden kompleksisuutta ja sopeutumista painottavien teorioiden kehittäminen on tarpeellista ja ehkä lähes välttämätöntä. Tässä tutkielmassa on esitetty alueellisen sopeutumiskyvyn käsitteen mahdollistavan muutoksen ja siihen sopeutumisen tutkimusta, joka tulee korostumaan tulevaisuudessa. Alueellisen resilienssin teoriaan nojaavalla alueellisen sopeutumiskyvyn indeksillä, sen muodostamisella ja sillä saaduilla tuloksilla on esitetty yksi mahdollinen tulokulma alueellisen sopeutumiskyvyn tutkimiseen. Kvantitatiivisen lähestymisen lisäksi myös laadullinen tutkimusote olisi mielenkiintoinen alueellisen sopeutumiskyvyn sisällön erittelyssä. Yleisellä tasolla indeksimuotoinen työkalu antaa hyvää tietoa alueiden välisistä eroista ja suhteista mutta määrällisen tarkastelun taustalla on hyvin paljon tekijöitä, jotka vaikuttavat indeksin antamiin tuloksiin. Nämä taustatekijät eivät aina käy esille ja indeksin antamia tuloksia unohdetaan usein tarkastella riittävän kriittisesti. Indeksimuotoisilla työkaluilla tuotetun tiedon näkökulmat tulisi aina tiedostaa, mikä edellyttää sitä, että indeksin lasku- ja muodostustapa kerrotaan tutkimuksen yhteydessä riittävän selkeästi ja avoimesti. Vaikka indeksin muodostamisen laskutapa ei matemaattisesti olisikaan monimutkainen, sen tyhjentävä sanallinen ilmaisu on usein haastavaa. Muuttujien muokkaa- 55 misen jälkeen tulee tarkasti miettiä, mitä muuttuja todella mittaa ja kertoo. Tässä tutkielmassa indeksin muodostamisen yhteydessä on pyritty kiinnittämään näihin asioihin erityistä huomiota. Kuntien muutosta suhteessa koko maan muutokseen lähestyttiin yhteensä 12 muuttujan avulla. Muuttujat poimittiin Tilastokeskuksen tietokannoista ja niistä muodostettiin suhteellisia arvoja suhteuttamalla kuntakohtaiset muutokset koko maan muutoksiin. Indeksistä riippuen muuttujia saattaa olla mukana vain muutama, kuten esimerkiksi alueellista muutosta painottavassa BTV-indeksissä on, tai sitten indeksitarkastelu saattaa sisältää useita kymmeniä muuttujia. On vaikeaa arvioida, onko tarkastelu vain muutaman muuttujan kautta liian yksinkertaistavaa ja toisaalta kuinka paljon tietoa hukkuu suuren muuttujajoukon yhdistämisessä. Kuntien sisäisten ja kuntien välisten järjestelmien panarkia on niin monimutkainen, että sopivan kokoista ja sopivan laatuista muuttujajoukkoa on vaikea määritellä. Muuttujien avulla voidaan mitata monenlaisia asioita, onkin tärkeää pohtia minkälaisten muuttujien yhdistäminen tuottaa oikeita tuloksia. Lisäksi indeksiä muodostettaessa tulee miettiä mitä muuttujia otetaan mukaan kuvaamaan tarkasteltavaa ilmiötä ja minkälaisia nimityksiä esimerkiksi indekseistä usein erotettavat osat saavat. Tutkielman alueellisen sopeutumiskyvyn indeksimuotoisessa tarkastelussa on painotettu valtion roolia alueiden sopeutumisen mahdollistajana, kuten Christopherson ym. (2010) esittävät. Kuitenkin on tarpeellista pohtia, mitä tämä tarkastelu lopulta kertoo. Kuntatasolla tapahtunutta viiden vuoden aikaista muutosta on verrattu koko maassa tapahtuneeseen muutokseen samalla ajanjaksolla. Mitä paremmin kunta on suhteellisesti sopeutunut koko maan kehitykseen, sitä korkeamman arvon se on indikaattoritarkastelussa saanut. Tämä kertoo alueellisen muutoksen suunnasta ja muutokseen sopeutumisen kyvystä. Tarkastelu ei kuitenkaan kerro varsinaisesti mitään esimerkiksi kuntien häiriöalttiudesta. Tutkielman alkuolettamuksen mukaan kunta on avoin ja kompleksinen systeemi. Tulosten tarkastelun kohdalla tämä olettamus on edelleen vahvistunut. Suhteellisesti hyvän ja heikon alueellisen sopeutumiskyvyn kunnat muodostavat keskittymiä. Tulos merkitsee sitä, että kuntien ympäristöllä ja kuntien välisillä suhteilla on suuri merkitys alueellisen sopeutumiskyvyn kannalta. Kuntatason aluekehittämisessä tulisikin ottaa erityisesti huomioon kuntien toiminnan ja järjestelmien kompleksiset suhteet, jotka ulottuvat myös varsinaisten kuntarajojen yli. Kunnan alueelliseen sopeutumiskykyyn vaikuttaa 56 tässä tarkastelussa ensiksikin valittu tarkastelujakso. Viiden vuoden sijasta se voisi olla myös pidempi, esimerkiksi kymmenen vuotta. Kuitenkin myös lyhytaikaisella tarkastelulla on merkitystä, jotta alueellisen sopeutumisen suunta tiedostetaan ja siihen voidaan erilaisin toimin pyrkiä vaikuttamaan. Aron (2014b) mukaan optimaalinen aikaväli alueellisen muutoksen ja kehitysdynamiikan analysoimiseen on 5-15 vuotta. Tutkielman tarkastelussa erityisesti pienet kunnat vaikuttavat tuloksiin, sillä niiden suhteelliset muutokset korostuvat. Todellisuudessa muuttujien, kuten väestön suhteellisen kasvun taustalla on pienissä kunnissa muutaman sadan ihmisen lisäys. Siksi esimerkiksi Ahvenanmaa olisi voitu jättää tarkastelun ulkopuolelle tai vaihtoehtoisesti sen kuntien alueellista sopeutumiskykyä olisi ollut mahdollista tarkastella erikseen. Tuloksiin vaikutti myös tarkastelun muuttujavalinnat, joista esimerkiksi valtionosuuksien suhteellinen kasvu osoittautui huonoksi valinnaksi. Valtionosuuksien suhteellista viiden vuoden aikaista muutosta on mielenkiintoista tarkastella, mutta tulosten tulkinnan yhteydessä ymmärrettiin, ettei sen lisääntynyt määrä kerro varsinaisesti vahvasta aluetaloudesta. Tämä on hyvä esimerkki sopivien muuttujien valintaan liittyvistä kysymyksistä. Resilienssikirjallisuudessa nostetaan usein esille resilienssi käsitteen holistisuus. Holismin keskeinen väite on, että ei pitäisi tutkia yksinomaan pieniä yksiköitä ilman viittauksia siitä kokonaisuudesta, jonka osia ne ovat (Caruana 2000: 1). Kunta on tässä tutkielmassa käsitetty avoimena ja ympäristönsä kanssa kiinteässä vuorovaikutuksessa olevana ja materiaalia vaihtavana järjestelmien kokonaisuutena. Tämä tulisi olla aluekehittämisen ja sitä edistävien toimien tausta-ajatuksena aina. Sotarauta pohtiikin, mikä on tietoisen kehittämisen ja sopeutumisen suhde. Lisäksi voidaan pohtia, onko mikään alue niin itseohjautuva, että sen ei tarvitsisi sopeutua toimintaympäristön muutokseen tai reagoida sopeutumalla kilpailijoiden tekemisiin (Sotarauta 2004b: 13). Alueellisen sopeutumiskykyindeksin ajatusta olisi mahdollista hyödyntää eri tavoilla muutoksen ja sopeutumisen tutkimuksessa. Tutkielmassa määriteltyä alueellisen sopeutumiskyvyn käsitettä ja sen sisältöä tulisi tarkentaa, sillä tämän tutkielman perusteella sen tarjoamat tutkimukselliset näkökulmat toimivat. Alueellisen sopeutumiskykyindeksin laskennan osana voisi olla saavutettavuuden mallintaminen, jonka vaikutusta alueellisen sopeutumiskyvyn alueelliseen jakautumiseen voisi tarkastella. 57 KIRJALLISUUS Adger, W. N (2000). Social and ecological resilience: are they related? Progress in Human Geography 24, 3: 347–364. Anttiroiko, A-V., O. Kallio, P. Rönkkö (1993). Systeemiteoria kunnallistieteellisen tutkimuksen lähestymistapana. Tampereen yliopisto, kunnallistieteiden laitos, julkaisusarja 4/1993. Tampere. Aro,T. (2014a). Alueiden muuttovetovoima. Kuntien ja kaupunkiseutujen vetovoima kuntien välisessä muuttoliikkeessä vuosina 2009–2013. <http://www.slideshare.net/TimoAro/alueiden-muuttovetovoima-2009-2013> Viitattu 3.2.2015. Aro, T. (2014b) Vertailuanalyysi suurten kaupunkiseutujen elinvoimasta vuosina 2000– 2012. <http://www.slideshare.net/TimoAro/vertailuanalyysi-suurten-kaupunkiseutuen-elinvoimasta-2000-2012.> Viitattu 3.2.2015. Bengs, C., T. Heikkinen, J. Roininen & K. Schmidt-Thomé (2000). Katsaus aluekehitystutkimukseen. Sitran raportteja 3. Helsinki. Caruana, L. (2000). Holism and the understanding of science. Ashgate, England s.171 Chapple, K & B. Lester (2007). Emerging Patterns of Regional Resilience. Working paper for the building resilient regions network University of California, Berkeley. Christopherson, S., J. Michie & P. Tyler (2010). Regional resilience: theoretical and empirical perspectives. Cambridge Journal of Regions, Economy and Society 2010: 3, 3–10. Eisto, I (2009). Kylläpä kestää. Paikallisesti kestävän kehityksen ja ympäristölähtöisen kehittämistoiminnan suhde harvaanasutulla maaseudulla. Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja N:o 101. Joensuun yliopistopaino. Faludi, A (1973). What is planning theory? Teoksessa A Faludi (toim.) A Reader in Planning Theory, 1–10 Oxford: Pergamon Press. Findikaattori (2014). Väestön ikärakenne. http://www.findikaattori.fi/fi/14. Viitattu 29.1.2015 Foster, K. A (2007). A case study approach to understand regional resilience. Working paper 2007–2008, Institute of Urban and Regional Development, University of California, Berkeley. Gunderson, L.H & C.S, Holling (2002). Panarchy: Understanding transformations in human and ecological systems. Washington, DC: Island Press. 58 Halme, A., P. Lautala, M. Ollus, B. Wahlström, R. Ylinen (2014). Systeemien teoriat, mallit, menetelmät ja sovellukset Teoksessa B. Wahlström & M. Ollus (toim): Systeemiteoria ennen ja nyt – systeemit muuttuvassa maailmassa, 25–40. Aalto-yliopiston julkaisusarja Tiede + teknologia 6/2014. Helsinki. Harjula, H. & K. Prättälä (2012). Kuntalaki: tausta ja tulkinnat. Talentum, Helsinki. Hassing, R. (2010). Regional resilience: a promising concept to explain differences in regional economic adaptability? Cambridge Journal of Regions, Economy and Society 2010: 3, 45–58. Haveri, A. E, Laamanen & K, Majoinen (2003) Kuntarakenne muutoksessa? Tutkimus kuntajaon muutostarpeista tulevaisuudessa. Suomen Kuntaliitto, Helsinki. Helminen, V. (2013). Siirtyminen paikkatietoihin perustuvaan kaupunki-maaseutu luokitukseen – kuntien luokittelusta paikkatietoperusteiseen aluejakoon. Suomen Kuntaliitto. http://www.kunnat.net/fi/tietopankit/raportit-artikkelit/2013/Sivut/201310-28-helminen.aspx Viitattu 1.2.2015 Hoffrén, J., I. Lemmetyinen & L. Pitkä (2010). Esiselvitys hyvinvointi-indikaattoreista. Mittareiden vertailu ja kehittämiskohteet. Sitran selvityksiä 32. Helsinki. Hoffrén, J. (2011). Kestävän hyvinvoinnin mittaamisen vaihtoehdot. Hyvinvointikatsaus 1/2011. Tilastokeskus. Holling, C.S. (1973). Resilience and stability of ecological systems. Annual review of Ecology and systematics, 4: 1–23 Holling, C.S. & L.H, Gunderson (2002a). Resilience and adaptive cycles Teoksessa L.H. Gunderson & C.S. Holling (toim.): Panarchy: Understanding transformations in human and ecological systems, 25–62. Washington DC: Island Press. Holling, C.S, L. Gunderson & G, Peterson (2002b). Sustainability and Panarchies. Teoksessa L.H. Gunderson & C.S. Holling (toim.): Panarchy: Understanding transformations in human and ecological systems, 63–103. Washington DC: Island Press. Huovari, J., A. Kangasharju & A. Alanen (2001). Alueiden kilpailukyky. Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen raportteja N:o 176. Helsinki. Huovari. J., J. Kiander & R. Volk. (2006). Väestörakenteen muutos, tuottavuus ja kasvu. Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen raportteja 198. Helsinki. Jalonen, H. (2007). Kompleksisuusteoreettinen tulkinta hallinnollisen tehokkuuden ja luovuuden yhteensovittamisesta kunnallisen päätöksenteon valmistelutyössä. Tampereen teknillinen yliopisto. Julkaisu 693. Tampere. Jankkila, H. (2008) Kuntatason valta ja vastuu aluekehitystyössä – toimijanäkökulma. Acta Universitatis Lapponiensis 154, Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta. 59 Jauhiainen, J. S. (2006). Alueellinen kehittyneisyys ja aluesuunnittelu: teorioita ja käytäntöjä. Teoksessa Kytömäki. J. & S. Moisio (toim.): Paikka, kaupunki, valtio. Ihmismaantieteen perspektiivejä, 107–125. Kirja-Aurora, Turku. Jauhiainen, J. S. & V. Niemenmaa (2006). Alueellinen suunnittelu. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä. Jauhiainen, S. & J. Huovari. (2006). Kuntarakenne ja alueiden elinvoima – laskelmia väestöstä, työpaikoista ja kuntataloudesta. Kunnallisalan kehittämissäätiö, Tutkimusjulkaisu-sarja 72. Vammalan kirjapaino Oy, Sastamala. Katajamäki, H. (2011). Mitä on aluekehittäminen? Blogikirjoitus, viitattu 18.11.2014 <http://www.uva.fi/fi/blogs/expert/aluekehityksen_arki/mita_on_aluekehittaminen/> Katajamäki, H. (2009). Aluekehittämisen teoria ja käytäntö. Teoksessa Virkkala. S. & R. Koski (toim.): Yhteiskuntatieteen maailma, 68–80. Vaasan yliopiston julkaisuja, opetusjulkaisuja 59/aluetiede 5. Koski, H (2008). Innovatiivinen kunta? Tutkimus kuntien uudistumiseen vaikuttavista tekijöistä. SENTE-julkaisu 27/2008. Tampereen yliopisto, Alueellisen kehittämisen tutkimusyksikkö. Cityoffset Oy, Tampere. s115. Laamanen, E. (2007). Vapaaehtoiset pakkoliitokset? Diskurssianalyyttinen tutkimus kuntarakennetta koskevasta julkisesta keskustelusta. Acta nro 194. Suomen Kuntaliitto, Tampereen yliopisto. s. 302. Helsinki. Lautala, P., M. Ollus & B, Wahlström. (2014) Systeemiteoria yksinkertaisesti. Systeemiteoria ennen ja nyt – systeemit muuttuvassa maailmassa. Teoksessa B. Wahlström & M. Ollus (toim): Hans Blomberg – seminaari 13–14.5.2013, 14–24 Aalto yliopiston seminaarijulkaisu. s153. Lehtonen, T., E. Niemi & P. Woivalin (1982). Johdatus finanssimatematiikkaan ja indeksilukuihin. Kangasalan kirjapaino. Lehtonen, S. (2013). Valtiovarainministeriö ja opetus- ja kulttuuriministeriö tekivät lopulliset päätökset vuoden 2013 valtionosuuksista 28.12.2012. Muistio. Kuntaliitto <http://www.kunnat.net/fi/asiantuntijapalvelut/kuntatalous/valtionosuudet/valtionosuuslaskelmat/valtionosuudet-2013/opetus-ja-kulttuuritoimen-valtionosuudet2013/Documents/OHJE_Valtionosuudet2013_paivitetty040113.pdf>Viitattu 29.1.2015. Leponiemi, U., P-H. Rannisto, J. Stenvall, I. Lumijärvi & R. Harisalo (2012). Kehittämistoiminta kunnissa. Kuntien kehittämisprosessien hallinnan nykytila ja käytännöt. Acta. Suomen Kuntaliitto. Helsinki. Lundström, I. (2004). Valtuusto vaikuttaa. Suomen Kuntaliitto. Helsinki. Martin, R. (2012). Regional economic resilience, hysteresis and recessionary shocks. Journal of Economic Geography 12: 1–32. 60 Maula, M. (2004). Elävä organisaatio ja liiketoimintaekosysteemi. Kompleksisen systeemin kaksi tulkintaa. Teoksessa M. Sotarauta & K-J. Kosonen (toim.): Yksilö, kulttuuri, innovaatioympäristö. Avauksia aluekehityksen näkymättömään dynamiikkaan, 11–16. Tampereen yliopistopaino Oy-Juvenes Print. Mella, I. (2010). Demografia haastaa alueita sopeutumaan. Teoksessa Trendejä ja visioita 2010-luvun aluekehityksestä, 42–51. Työ ja elinkeinoministeriön julkaisuja 18/2010. Metsämuuronen, J. (2006). Tutkimuksen tekemisen perusteet ihmistieteissä 2. Gummerus kirjapaino Oy. Vaajakoski. Möttönen, S. (1997). Tulosjohtaminen ja valta poliittisten päätöksentekijöiden ja viranhaltijoiden välisessä suhteessa. Kunnallisen tulosjohtamisen poliittisten päätöksentekijöiden ja viranhaltijoiden välistä tehtävänjakoa koskevat tavoitteet, niiden merkitys osapuolten väliseen valtasuhteeseen sekä tavoitteiden toteutuminen ja toteuttamismahdollisuudet valtasuhteen näkökulmasta. Suomen Kuntaliitto. Helsinki. Pendal, R., K. Foster & M. Cowell (2010). Resilience and regions: Building understanding of the metaphor. Cambridge Journal of Regions, Economy and Society 2010: 3, 71–84. Pike, A., A. Rodríguez-Pose & J. Tomaney (2006). Local and regional development. Routledge. Pike, A., S. Dawley & J. Tomaney (2010). Resilience, adaptation and adaptability. Cambridge Journal of Regions, Economy and Society 2010: 3, 59–70. Pystynen, E. (1965). Kunnan suuruus kunnallishallinnossa. Tutkimus Suomen maalaiskuntien suuruusrakenteesta ja kunnan suuruuden vaikutuksesta kunnallishallintoon. Maalaiskuntien Liiton Kirjapaino, Helsinki. Rakennemuutoskatsaus (2010). Suomen Kuntaliitto. Helsinki. Remahl, T. (2000). Kuntien elinvoimaisuus 1989–1997. Tilastokeskus. Oulu. Remahl, T. (2008). Aluepolitiikan yhteiskunnalliset merkitykset ja muutos. Hyvinvointivaltiosta kilpailuvaltioon. Nordia Geographical Publications vol. 37:5. Oulun yliopisto. Ruotsalainen, K. (2013). Väestö vanhenee – heikkeneekö huoltosuhde? Tilastokeskus. <http://www.stat.fi/tup/vl2010/art_2013-02-21_001.html>. Viitattu 17.12.2014 Santamäki-Vuori, T. (2006). Oma henkilöstö – todellinen voimavara. Teoksessa Paras tuoreeltaan tulkittuna, 111–119. Kunnallisalan kehittämissäätiö. Vammalan Kirjapaino Oy. Simmie, J. & R. Martin (2010). The economic resilience of regions: towards an evolutionary approach. Cambridge Journal of Regions, Economy and Society 2010: 3, 27–43. 61 Sisäasiainministeriö (2003). Suomen aluekehittämisstrategia 2013. Aluekehittämisstrategiatyöryhmän mietintöjä. 10/2003. Sotarauta, M. (2004a). Muutoksen viides ulottuvuus. Evolutionaarinen tutkimusote ja yhteisevoluutio aluekehityksen tutkimuksessa. Teoksessa M. Sotarauta & K-J. Kosonen (toim.): Yksilö, kulttuuri, innovaatioympäristö. Avauksia aluekehityksen näkymättömään dynamiikkaan, 283–317. Tampereen yliopistopaino Oy-Juvenes Print. Sotarauta, M. (2004b). Prologi: Alueiden kehittämispeleistä evoluutiopeleihin. Teoksessa M. Sotarauta & K-J. Kosonen (toim.): Yksilö, kulttuuri, innovaatioympäristö. Avauksia aluekehityksen näkymättömään dynamiikkaan, 11–16. Tampereen yliopistopaino Oy-Juvenes Print. Sotarauta, M. & K.-J. Kosonen (toim.): (2004). Yksilö, kulttuuri, innovaatioympäristö. Avauksia aluekehityksen näkymättömään dynamiikkaan. Tampereen yliopistopaino, Tampere. Ståhle, P. (2004). Itseuudistumisen dynamiikka. Systeemiajattelu kehitysprosessien ymmärtämisen tukena. Teoksessa Sotarauta, M. & K.J, Kosonen (toim.): Yksilö, kulttuuri, innovaatioympäristö. Avauksia aluekehityksen näkymättömään dynamiikkaan, 222–255. Tampere, Tampere University Press. Ståhle, P. (1998). Supporting a System´s Capacity for Self-renewal. Research report 190. University of Helsinki. Suomen Kuntaliitto (2015a) Kaupunkien ja kuntien lukumäärä. http://www.kunnat.net/fi/tietopankit/tilastot/aluejaot/kuntien-lukumaara/Sivut/default.aspx. Viitattu 30.1.2015 Suomen Kuntaliitto (2015b). <http://www.kunnat.net/fi/tietopankit/tilastot/indikaatori/Sivut/ind.aspx?ind=1001&th=100> Tilastokeskus (2014). Työpaikkaomavaraisuus kuntien tunnuslukuna <http://www.stat.fi/artikkelit/2014/art_2014-05-26_003.html?s=7.> Viitattu 29.1.2015. Tilastokeskus (2015a). BTV-indikaattori <http://www.tilastokeskus.fi/virsta/taloust/kasitteet/btvindikaa1615/index.html> Tilastokeskus (2015b). Vuosikate. <http://www.stat.fi/meta/kas/vuosikate.html>. Viitattu 29.1.2015. Tilastokeskus. (2015c). Tilastollinen kuntaryhmitys. <http://www.tilastokeskus.fi/meta/luokitukset/kuntaryhmitys/001-2015/kuvaus.html>. Viitattu 1.2.2015. Tichy, N. M. (1983). Managing Strategies Change. Technical, Political and Cultural Dynamics. John Wiley & Sons. Toulmin, S. (1981). Human adaptation. Teoksessa U.F. Jenson & R. Harré (toim.): The philosophy of evolution, 176–195. London, Harvester Press. 62 Työ- ja ympäristöministeriö (2010). Trendejä ja visiota 2010-luvun aluekehityksestä. Työ- ja ympäristöministeriön julkaisuja, aluekehittäminen 18/2010. Vahermo, M. (2004) (toim.): Toimiva kunta. Kuntakoulutus Oy, Helsinki. Vakkuri, J. (2009). Kuntien muutos – uusi status quo? Kunnallistieteellinen aikakausikirja 3/09, 221–223 Vanhove, N. (1999). Regional Policy: A European Approach. 3. p. Ashgate, Aldershot. Vartiainen, P. (1998). Suomalaisen aluepolitiikan kehitysvaiheita. Sisäasiainministeriö, Aluekehitysosasto. Virkkala, S. (2000). Suomalainen sovellutus yhteisöaluepolitiikan kumppanuusperiaatteista–innovatiivista alueellista kehittämistä? teoksessa: 14 näkökulmaa alueelliseen kehittämiseen, 14–33. Seinäjoen 1. aluekehitysseminaarin julkaisu. toim. Kurki. S., R. Linnamaa & M. Sotarauta. Tampereen yliopistopaino. Tampere. Volk, R. (2010). Aluekehityksen vaihtoehtoisia visioita. Teoksessa Trendejä ja visiota 2010-luvun aluekehityksestä. Työ- ja ympäristöministeriön julkaisuja, aluekehittäminen 18/2010, 134–141. Walker, B., C.S. Holling, S. R. Carpenter & A. Kinzig (2004). Resilience, Adaptability and Transformability in social-economical Systems. Ecology and Society 9 (2):5. <http://www.ecologyandsociety.org/vol9/iss2/art5/> Viitattu 9.9.2014. Walker, B. & D. Salt (2006). Resilience Thinking: Sustaining Ecosystems and People in a Changing World. Washington, DC: Island Press. Yli-Jokipii, P (2005). Suomen alueellinen kehittyneisyys ja aluepolitiikka maantieteen tutkimuskohteena. Teoksessa Moisio. S. (toim.): Maantiede mun silmäni avaa, maapalloa katselemaan, 9–21. Turun yliopiston maantieteen laitoksen julkaisuja A Nro 171. Turku LIITE 1 Alueellisen sopeutumiskyvyn indeksin ja sen viiden osaindikaattorin arvot Suomessa 2012 Alueellisen sopeutumiskyvyn indeksin keskiarvo vuonna 2012 Suomen kunnissa on -47 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31 32 33 34 35 36 37 38 39 40 kunta Geta Helsinki Espoo Tyrnävä Kittilä Liminka Vesilahti Merijärvi Kuopio Muhos Uurainen Humppila Jomala Nivala Oulu Alavieska Petäjävesi Maaninka Utajärvi Tarvasjoki Vöyri Seinäjoki Vaasa Multia Ii Oripää Luoto Lumijoki Lapua Vantaa Liperi Lempäälä Rovaniemi Ylivieska Ranua Jyväskylä Kannonkoski Tervola Ilmajoki Pedersören kunta kuntaryhmä 3 1 1 3 3 2 3 3 1 2 3 3 3 2 1 3 3 3 3 3 3 1 1 3 2 3 3 3 2 1 3 1 1 2 3 1 3 3 2 3 al.sop.ind 100 90 55 49 48 45 44 30 30 29 28 26 24 22 22 22 19 18 17 17 15 15 14 13 9 9 8 8 7 6 5 5 4 1 1 1 0 0 0 -1 1 100 14 -68 14 -11 -7 -9 -30 -83 -31 -44 -36 -47 -64 -39 -40 -34 -86 -99 -59 -65 -80 -60 -59 -66 -35 -64 -46 -50 -103 -69 -84 -73 -80 -113 -73 -78 -116 -78 -96 2 19 39 100 30 51 46 38 25 92 30 58 41 44 34 39 26 26 64 37 42 46 73 40 36 36 32 37 10 33 63 51 42 47 37 40 31 17 40 31 56 3 40 11 26 20 19 11 24 36 17 31 4 21 32 52 0 29 14 31 63 26 22 5 19 28 24 -3 25 25 5 17 0 19 7 21 54 8 40 56 19 17 4 23 100 42 25 29 32 26 25 30 23 33 20 14 18 39 24 28 24 30 23 25 29 27 18 23 21 17 26 25 35 27 32 26 25 21 35 23 20 27 20 LIITE 1 41 42 43 44 45 46 47 48 49 50 51 52 53 54 55 56 57 58 59 60 61 62 63 64 65 66 67 68 69 70 71 72 73 74 75 76 77 78 79 80 81 kunta Inkoo Lavia Karijoki Haapajärvi Toivakka Nousiainen Sotkamo Koski Tl Ristijärvi Mustasaari Askola Korsnäs Hankasalmi Mäntsälä Miehikkälä Kaustinen Pihtipudas Uusikaarlepyy Riihimäki Lemi Laukaa Soini Punkalaidun Joensuu Maalahti Laihia Masku Siikajoki Muurame Ylöjärvi Sievi Pirkkala Suonenjoki Tampere Taipalsaari Perho Sodankylä Lieto Ypäjä Isokyrö Loppi kuntaryhmä 3 3 3 2 3 3 3 3 3 2 3 3 3 2 3 3 3 3 1 3 2 3 3 1 3 2 2 3 2 1 3 1 2 1 3 3 3 2 3 3 3 al.sop.ind -1 -1 -2 -2 -3 -4 -5 -5 -6 -6 -7 -7 -7 -7 -7 -8 -8 -8 -8 -9 -10 -10 -11 -12 -13 -14 -15 -15 -15 -16 -16 -16 -16 -17 -18 -18 -19 -19 -20 -20 -20 1 -133 -79 -66 -105 -116 -85 -90 -58 -110 -106 -106 -95 -86 -92 -91 -118 -102 -118 -97 -79 -92 -132 -90 -110 -105 -101 -121 -98 -122 -111 -94 -124 -111 -68 -177 -85 -147 -109 -116 -98 -123 2 21 37 26 31 44 40 46 7 46 45 40 35 33 43 34 62 24 49 25 43 31 42 32 49 45 41 37 26 31 44 33 41 37 4 61 35 71 33 37 24 29 3 88 15 19 50 34 12 11 17 33 21 31 26 18 13 27 22 45 37 36 -5 16 49 14 14 14 2 32 21 37 10 20 21 26 -12 62 3 19 10 25 15 40 4 22 24 18 19 32 25 25 24 20 30 24 20 22 23 17 19 19 18 22 24 26 23 23 26 21 32 25 24 26 28 12 32 19 46 22 14 24 32 17 23 18 LIITE 1 82 83 84 85 86 87 88 89 90 91 92 93 94 95 96 97 98 99 100 101 102 103 104 105 106 107 108 109 110 111 112 113 114 115 116 117 118 119 120 121 122 kunta Haapavesi Enontekiö Polvijärvi Nurmijärvi Siikainen Hirvensalmi Pöytyä Turku Hämeenkyrö Kajaani Nokia Lappeenranta Kalajoki Pornainen Tervo Närpiö Kangasala Finström Valtimo Siilinjärvi Pielavesi Hämeenkoski Hattula Veteli Hämeenlinna Ylitornio Rääkkylä Sastamala Isojoki Kolari Alavus Kontiolahti Kihniö Alajärvi Orimattila Evijärvi Kannus Akaa Pyhtää Pudasjärvi Kauhava kuntaryhmä 3 3 3 2 3 3 3 1 2 1 1 1 2 3 3 3 1 3 3 2 3 3 2 3 1 3 3 2 3 3 3 2 3 3 2 3 3 2 3 3 2 al.sop.ind -20 -20 -20 -20 -20 -20 -21 -21 -21 -21 -22 -22 -23 -23 -24 -24 -24 -24 -24 -24 -25 -25 -26 -26 -26 -27 -27 -27 -27 -27 -28 -29 -30 -31 -32 -33 -33 -33 -33 -34 -34 1 -95 -161 -114 -123 -90 -132 -92 -85 -99 -106 -116 -120 -127 -98 -123 -114 -119 -78 -111 -131 -116 -154 -156 -108 -113 -155 -149 -115 -83 -121 -118 -104 -111 -111 -121 -175 -106 -94 -144 -153 -124 2 21 55 39 51 28 51 25 -17 22 28 8 34 35 27 36 31 18 14 48 56 38 48 50 42 7 38 21 25 17 21 30 29 33 23 28 62 36 25 23 22 23 3 22 39 16 15 2 19 13 28 22 19 37 22 31 8 21 22 30 16 -12 8 14 40 38 0 32 45 55 20 -3 22 21 0 3 13 13 34 -11 -16 37 56 23 4 15 30 22 20 24 25 17 36 17 20 31 25 21 20 23 18 27 4 31 23 19 20 20 18 26 24 24 21 18 28 17 22 19 18 21 19 22 25 23 14 17 LIITE 1 123 124 125 126 127 128 129 130 131 132 133 134 135 136 137 138 139 140 141 142 143 144 145 146 147 148 149 150 151 152 153 154 155 156 157 158 159 160 161 162 163 kunta Kuortane Keitele Kruunupyy Iisalmi Aura Kempele Myrskylä Halsua Juupajoki Lapinjärvi Pälkäne Parainen Tuusniemi Lapinlahti Padasjoki Vihti Eura Pomarkku Kokkola Köyliö Luvia Siuntio Jämijärvi Janakkala Virolahti Pyhäntä Hausjärvi Rautavaara Lemland Kirkkonummi Reisjärvi Sauvo Kiuruvesi Siikalatva Tammela Luumäki Saarijärvi Mikkeli Lahti Jokioinen Kokemäki kuntaryhmä 3 3 3 1 3 1 3 3 3 3 3 2 3 3 3 2 2 3 1 3 3 3 3 2 3 3 3 3 3 1 3 3 3 3 3 3 3 1 1 3 3 al.sop.ind -34 -34 -35 -35 -36 -37 -37 -37 -37 -37 -37 -37 -38 -38 -38 -38 -38 -39 -39 -40 -40 -40 -40 -40 -41 -41 -41 -41 -41 -42 -42 -42 -43 -43 -43 -44 -44 -44 -44 -44 -44 1 -112 -124 -124 -133 -130 -123 -150 -154 -142 -196 -135 -154 -128 -88 -163 -132 -133 -143 -129 -151 -176 -133 -148 -135 -124 -130 -129 -112 -100 -142 -158 -143 -139 -153 -139 -143 -139 -141 -122 -147 -124 2 23 48 38 23 32 20 36 58 54 67 30 30 23 22 28 22 21 47 39 27 59 27 29 34 30 25 28 38 40 33 38 25 23 27 35 23 17 17 2 21 22 3 7 -5 0 25 17 14 29 11 -4 40 17 28 15 -21 44 17 22 8 -8 29 25 11 22 12 10 14 8 -21 -25 15 23 16 20 34 2 21 24 20 10 28 0 4 20 18 23 20 17 23 17 18 25 21 20 28 21 18 21 24 20 17 26 22 21 22 25 16 11 17 18 21 11 17 21 26 19 15 23 19 18 24 30 17 21 LIITE 1 164 165 166 167 168 169 170 171 172 173 174 175 176 177 178 179 180 181 182 183 184 185 186 187 188 189 190 191 192 193 194 195 196 197 198 199 200 201 202 203 204 kunta Utsjoki Ruokolahti Eurajoki Hyvinkää Pukkila Pori Rautalampi Huittinen Kärsämäki Kangasniemi Vaala Simo Tornio Saltvik Lestijärvi Ikaalinen Laitila Ulvila Pyhäjärvi Honkajoki Järvenpää Eckerö Somero Vehmaa Hammarland Loviisa Loimaa Lappajärvi Pietarsaari Rusko Kauhajoki Vieremä Tuusula Pieksämäki Mäntyharju Viitasaari Iitti Hyrynsalmi Tohmajärvi Pyhäjoki Marttila kuntaryhmä 3 3 3 1 3 1 3 2 3 3 3 3 1 3 3 3 2 2 3 3 1 3 3 3 3 2 2 3 1 3 2 3 1 2 2 3 3 3 3 3 3 al.sop.ind -45 -45 -45 -45 -46 -46 -46 -46 -46 -47 -47 -48 -48 -49 -49 -49 -49 -50 -50 -50 -50 -51 -51 -51 -52 -52 -52 -53 -53 -54 -54 -54 -54 -55 -55 -55 -55 -55 -55 -55 -55 1 -268 -160 -150 -140 -170 -122 -161 -137 -139 -183 -179 -159 -132 -129 -124 -148 -132 -173 -135 -140 -159 -99 -131 -165 -114 -167 -162 -182 -135 -159 -149 -94 -151 -161 -175 -152 -160 -194 -169 -187 -122 2 58 32 20 38 43 3 37 35 3 43 22 35 26 38 22 22 34 37 36 17 29 13 12 20 29 23 31 44 4 19 15 -2 24 24 25 7 34 42 22 37 16 3 100 25 24 -2 18 8 20 1 36 30 52 19 -1 -9 -5 15 -6 25 -13 19 19 -18 5 29 -27 30 19 24 19 17 21 -18 9 20 29 29 6 33 27 29 -11 4 28 21 23 21 26 27 20 16 15 26 19 18 20 11 18 23 15 21 20 13 19 11 20 22 16 19 17 17 16 25 15 17 19 18 21 17 19 19 20 20 17 LIITE 1 205 206 207 208 209 210 211 212 213 214 215 216 217 218 219 220 221 222 223 224 225 226 227 228 229 230 231 232 233 234 235 236 237 238 239 240 241 242 243 244 245 kunta Kaarina Kemi Raasepori Paimio Kankaanpää Paltamo Karkkila Muonio Salla Urjala Kustavi Karstula Karvia Oulainen Outokumpu Suomussalmi Parikkala Taivassalo Merikarvia Kuusamo Savitaipale Porvoo Föglö Jalasjärvi Konnevesi Sonkajärvi Kauniainen Valkeakoski Inari Kumlinge Pyhäranta Toholampi Keminmaa Kerava Rantasalmi Kinnula Imatra Ähtäri Juva Juankoski Teuva kuntaryhmä 1 1 2 2 2 3 2 3 3 3 3 3 3 2 2 2 3 3 3 2 3 1 3 3 3 3 1 1 3 3 3 3 2 1 3 3 1 3 3 3 3 al.sop.ind -56 -56 -57 -57 -57 -58 -58 -58 -59 -59 -59 -59 -60 -61 -61 -61 -61 -62 -62 -62 -63 -63 -63 -64 -64 -65 -65 -65 -67 -67 -67 -67 -68 -69 -69 -69 -70 -70 -70 -71 -71 1 -165 -132 -146 -152 -164 -229 -133 -119 -168 -151 -268 -160 -144 -166 -165 -185 -180 -215 -165 -157 -215 -157 -76 -111 -193 -146 -150 -130 -195 -53 -193 -165 -184 -188 -157 -160 -178 -170 -218 -221 -147 2 20 2 -3 7 19 96 1 29 35 17 48 20 15 19 23 30 30 49 41 9 31 5 31 -11 44 26 6 2 28 -20 43 22 46 33 19 22 10 23 34 59 12 3 17 14 20 16 24 12 10 -29 14 5 77 9 5 18 16 28 21 35 -10 21 54 15 -74 -13 11 -12 13 -13 29 -48 9 7 -8 17 -4 -12 23 0 40 18 -10 4 27 14 25 24 17 16 17 13 13 21 35 23 16 18 16 17 17 19 21 13 16 23 4 19 20 15 14 23 17 0 18 14 22 12 18 24 19 19 16 15 16 LIITE 1 246 247 248 249 250 251 252 253 254 255 256 257 258 259 260 261 262 263 264 265 266 267 268 269 270 271 272 273 274 275 276 277 278 279 280 281 282 283 284 285 286 kunta Äänekoski Kemiönsaari Savonlinna Rauma Raisio Leppävirta Kurikka Lohja Taivalkoski Luhanka Hamina Rautjärvi Sysmä Orivesi Savukoski Vesanto Kitee Hartola Keuruu Asikkala Hollola Pello Maarianhamina Puumala Kouvola Kuhmo Ilomantsi Kaavi Jämsä Naantali Mynämäki Vimpeli Pertunmaa Nurmes Kivijärvi Lieksa Ruovesi Sund Kärkölä Kemijärvi Säkylä kuntaryhmä 2 3 1 1 1 3 2 1 3 3 1 3 3 2 3 3 3 3 2 2 1 3 1 3 1 2 3 3 2 2 3 3 3 2 3 2 3 3 3 2 3 al.sop.ind -72 -72 -72 -73 -73 -73 -73 -73 -75 -76 -77 -77 -77 -78 -79 -80 -80 -80 -80 -81 -83 -84 -84 -84 -84 -85 -85 -85 -86 -86 -86 -86 -87 -87 -88 -88 -89 -89 -90 -90 -91 1 -164 -177 -177 -149 -146 -169 -166 -166 -176 -229 -169 -239 -231 -191 -175 -197 -235 -180 -196 -221 -196 -210 -148 -257 -160 -225 -218 -221 -199 -213 -175 -127 -202 -212 -255 -181 -180 -155 -182 -227 -231 2 -2 -11 11 -6 3 16 17 9 22 37 -2 24 23 31 33 35 10 22 23 30 18 43 0 41 -41 32 38 35 8 26 16 3 26 42 45 17 0 10 13 23 24 3 18 39 15 4 -8 1 -3 5 3 31 15 60 53 -6 -18 -3 63 -7 8 23 7 -3 -15 43 30 20 13 21 21 11 -18 -50 0 -3 34 -9 -1 -22 -9 20 28 4 18 18 20 18 19 19 19 19 14 23 16 15 15 24 17 19 17 20 20 20 20 17 11 20 17 19 13 10 14 20 20 17 19 15 16 13 18 4 14 19 13 LIITE 1 287 288 289 290 291 292 293 294 295 296 297 298 299 300 301 302 303 304 305 306 307 308 309 310 311 312 313 314 315 316 317 318 319 320 kuntakunta ryhmä Nakkila 2 Sipoo 2 Nastola 2 Posio 3 Heinävesi 3 Pelkosenniemi 3 Parkano 2 Joutsa 3 Joroinen 3 Puolanka 3 Varkaus 1 Sulkava 3 Forssa 1 Kotka 1 Kuhmoinen 3 Virrat 3 Heinola 1 Raahe 1 Uusikaupunki 2 Mänttä-Vilppula 2 Kristiinankaupunki 3 Juuka 3 Kyyjärvi 3 Enonkoski 3 Hailuoto 3 Brändö 3 Vårdö 3 Sottunga 3 Harjavalta 1 Lumparland 3 Salo 1 Hanko 1 Kökar 3 Kaskinen 1 al.sop.ind -92 -92 -93 -93 -94 -95 -96 -97 -97 -97 -100 -100 -102 -104 -107 -111 -115 -116 -118 -120 -123 -124 -124 -129 -135 -139 -141 -156 -163 -174 -176 -180 -202 -327 1 -171 -98 -213 -236 -209 -245 -205 -226 -215 -240 -166 -240 -210 -158 -273 -230 -241 -192 -261 -228 -244 -229 -226 -277 -396 -295 -311 -234 -244 -376 -152 -312 -365 -414 2 9 -116 9 20 13 34 15 29 22 30 -25 31 11 -36 30 0 -27 11 13 -2 27 -1 27 39 62 22 27 14 23 63 -144 -46 27 -39 3 -23 22 18 30 7 16 -2 2 1 19 -3 12 -1 -15 31 9 45 -42 19 1 -23 -10 -46 -11 55 -17 10 -57 -88 -22 -43 13 -67 -156 4 18 24 17 16 18 22 18 19 16 14 14 14 15 18 18 19 13 12 15 12 17 14 19 14 32 38 18 -6 13 18 19 16 39 13 * Kuntaryhmitys Tilastokeskuksen. 1= Kaupunkimaiset kunnat, 2= Taajaan asutut kunnat ja 3= Maaseutumaiset kunnat LIITE 2 TILASTOLÄHTEET Alueellisen sopeutumisen indeksissä käytetyt muuttujat on laskettu käyttäen seuraavien Tilastokeskuksen tietokantojen tilastotietoja: Väestön määrän suhteellinen muutos Kaupunki- ja seutuindikaattorit: Väestö Alle 65-vuotiaiden %-osuuden suhteellinen muutos Kaupunki- ja seutuindikaattorit: Väestö Työllisten suhteellisen osuuden suhteellinen muutos Kaupunki- ja seutuindikaattorit: Työmarkkinat Kunnassa työssäkäyvien suhteellinen muutos Kaupunki- ja seutuindikaattorit: Työmarkkinat Kunnan tulonsaajien suhteellinen muutos Kaupunki- ja seutuindikaattorit: Tulot ja kulutus Kuntalaisten keskitulojen suhteellinen muutos Kaupunki- ja seutuindikaattorit: Tulot ja kulutus Kunnittaisen vuosikatteen suhteellinen muutos Kaupunki-ja seutuindikaattorit: Kunnallistalous Kunnittaisen valtionosuuden suhteellinen muutos Kaupunki-ja seutuindikaattorit: Kunnallistalous Kunnittaisten verotulojen suhteellinen muutos Kaupunki-ja seutuindikaattorit: Kunnallistalous Koulutustason suhteellinen muutos Kaupunki- ja seutuindikaattorit: Koulutus Tutkinnon suorittaneiden koulutustason suhteellinen muutos Kaupunki- ja seutuindikaattorit: Koulutus Kunnassa työssäkäyvien yrittäjien suhteellinen muutos Kaupunki- ja seutuindikaattorit: Työmarkkinat Toimipaikkojen (joilla kunnassa työpaikkoja) suhteellinen muutos StatFin: Väestö/Työssäkäynti
© Copyright 2024