1. No category

Suomen
puolustusvalmius
vastaa turvallisuusympäristöä
Pekka Visuri
Valtiotieteen tohtori, eversti (evp),
Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti
K
eskustelu valtioneuvoston
kaavailemista määrärahojen
supistuksista lienee synnyttänyt
tarvetta ryhtyä vertailemaan puolustusvoimiamme itärajan takaisiin voimiin, ikään kuin ne olisivat
vastakkainen pari. Eräissä julkaisuissa on näköjään ryhdytty kilpailuun siitä, kuka keksii parhaita pelottelutarinoita ja kovimpia
otsikoita.
Hälyjutuista esimerkkinä mainittakoon Ilta-Sanomien aukeama
(24.9.) ”Venäjä pullistelee muskeleitaan”. Kuitenkin siihen liitetystä karttakuvasta ilmeni, että Suomen rajan itäpuolella on maavoimien joukkoja vain yksi prikaati
Karjalan kannaksella ja seuraava
prikaati vasta Petsamossa. Suomeen oli sentään merkitty kolme maavoimien valmiusprikaatia ja yksi panssariprikaati. Kartta
oli siis oikea, eikä vastannut lainkaan otsikon väitettä.
Toisaalta silmiin sattui Aamulehdestä 2.10. juttu otsikolla ”Venäjä
varustautuu Suomi supistaa”. Alaotsikossa kerrottiin, että ”Läntisen
sotilaspiirin maavoimat ovat paisuneet moninkertaisiksi”. Sitten
ministeri Stefan Wallin kuulemma
”toppuutteli tekemästä hätäisiä
johtopäätöksiä”. Huomautus oli
aiheellinen, sillä kartan tiedot oli-
vat kuin toiselta planeetalta tiedossa oleviin faktoihin verrattuna. Oli piirretty haamudivisioonia
mm. Sortavalaan, Petroskoihin ja
Alakurttiin. Pöydällä lienee mallina ollut jokin kylmän sodan aikainen karttakuva.
Lainaan suoraan Aamulehden
kirjoitusta: ”Maanpuolustuskorkeakoulun tuore raportti Venäjän sotilaspoliittisesta kehityksestä Suomen lähialueilla piirtää
kuvan massiivisista uudistuksista.
Reilu vuosi sitten Leningradin ja
Moskovan sotilaspiirit yhdistettiin
läntiseksi sotilaspiiriksi. Sen maavoimat ovat huomattavan vahvat. Raportissa arvioidaan, että
sotilaspiirin taistelukyky verrattuna entiseen Leningradin piiriin
nousee 90 prosenttia. Vain Kauko-idässä on hieman enemmän
maavoimien yhtymiä.”
Strategian laitoksen
Venäjä-raportti
hälyttelee
Toden totta, Strategian laitoksen
julkaisemassa raportissa (Stefan
Forss, Lauri Kiianlinna, Pertti Inkinen ja Heikki Hult: Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi)) asia kerrotaan juuri noin. Ei
siis voi syyttää lehtien toimittajia,
20
jos johtopäätökset ovat outoja.
Raportin liitteessä 3 nimittäin
väitetään, että Venäjän sotilaspoliittinen painopiste lännessä on siirtynyt luoteeseen, siis
Suomen suunnalle, jolloin Läntisen sotilaspiirin ”taistelukyvyn
arvioidaan uudelleenjärjestelyn
yhteydessä kasvaneen entiseen
Leningradin sotilaspiiriin verrattuna yli 90 prosenttia”.
Tuohon on sanottava, että tietysti vahvuus on kasvanut, kun
erittäin vahva Moskovan sotilaspiiri liitettiin vuonna 2010 samaan
kokonaisuuteen, jossa nyt ovat lähes koko läntisen Venäjän maavoimat. Kokonaan eri asia on, mitä
tällainen tieto sitten merkitsee?
Ei ainakaan sitä, että Suomen lähialueen joukkoja olisi vahvistettu.
Moskovan sotilaspiirissä oli vuonna 2010 maavoimissa ja maahanlaskujoukoissa yhteensä 86 000
sotilasta, kun vahvuus Leningradin sotilaspiirissä oli vain 30 000.
Nykyisin ei ole mitään vaikeuksia
saada tarkkoja tietoja varuskuntien sijainnista ja vahvuuksista. On
helppo todeta, että varuskunnat
ovat suunnilleen entisillä paikoillaan ja sodanajan joukkojen määrä
on jopa vähentynyt, kun reservien ylläpidosta on lähes luovuttu.
Tuo ”90 prosentin vahvistuminen”
kuvaa raportin pyrkimystä tulkita
tilastoja omia mielipiteitä vahvistavaan suuntaan.
Raportissa toisaalta aivan oikein
todetaan, että Karjalan kannaksella on edelleen vain yksi maavoimien prikaati (Kamenkassa),
ja toinen on jälleen perustettu
Pietarin eteläpuolelle. Kolmas
prikaati on ehkä tulossa Pietarin
alueelle, mutta sitten ei olekaan
maavoimien joukkoja ennen kuin
vasta Petsamossa. Kukaan ei kai
voi pätevin perustein väittää, että
nuo muutamat prikaatit merkitsisivät jotain uutta voiman keskitystä Suomen suunnalle. Suomen puolustusvoimilla on yhä
selvästi enemmän joukkoja näillä suunnilla.
Perustavana ongelmana Venäjäraportissa on, että yleensä oikeiden ajankohtaisten fakta-tietojen
ja myös perusteltujen mielipiteiden ohella sen lähtökohdat, tutkimusmetodi ja lähteiden käyttö
ovat kauttaaltaan kyseenalaisia.
Aihetta tarkastellaan rajoittuneesti, sillä kunnollista tutkimuskehystä ei ole hahmotettu, eikä
ole verrattu juuri lainkaan Venäjän sotilaspolitiikkaa ja asevoimien
kehittämistä laajempaan kokonaisuuteen, jossa muun muassa suhteet Yhdysvaltoihin, Kiinaan ja EUmaihin sekä Aasian geostrategisen
merkityksen kasvu tulisivat myös
riittävästi kuvatuksi. Nämä näkökohdat lähes kokonaan unohtaen
saadaan Suomen suunta näyttämään sotilaspoliittisesti kovin tärkeältä, vaikka olisi paljon parempia perusteita korostaa Venäjän
sotilaallisia uhkia ja riskejä etelässä (Kaukasiassa ja Keski-Aasiassa)
sekä pohjoisten merialueiden ja
Tyynen meren suunnilla.
Erityisesti herättää huomiota
läpi koko työn kulkeva perustava oletus/väite siitä, että Venäjän asevoimien viimeaikainen kehitys olisi paljolti seurausta luoteisen Venäjän ja erityisesti Suomen suunnan kokemisesta uhkaavaksi ja määrittämisestä asevoimien käytön ”painopisteeksi”.
Siihen liittyy vähintään piilevästi
olettamus, että Suomea uhkaisi lähivuosina Venäjän yllättävä
hyökkäys, ikään kuin uusi ”talvisota” mutta nyt ilman edeltävää
kriisivaihetta, siis hyökkäyksenä
suoraan rauhanajan valmiudesta. Mitään yksittäisiä lausuntoja
tai mielipidekirjoituksia pätevämpiä perusteluja ei näille oletuksille tai väitteille esitetä.
Faktoja tarkastelemalla ei voikaan tulla tuollaisiin päätelmiin.
Lienee selvää, että Euroopan tilanteen pitäisi muuttua perustavasti kohti kylmän sodan aikaista asetelmaa, ennen kuin tuollainen uhkakehitys toteutuisi. Se
ei voi tapahtua nopeasti, eivätkä
pätevät ulkomaiset analyysilaitokset ole havainneet sellaisesta
mitään merkkejä. Siihen liittyen
kuulostaa raportissa usein toistettu vihjaus Venäjän mahdollisesta hyökkäyksestä Suomeen
ilman pienintäkään kriisi- tai varoitusaikaa aivan uskomattomalta sekä Suomen turvallisuuspolitiikan ja puolustuksen hoitoa raskaasti vähättelevältä.
Tiivistelmässä (s. I) väitetään
myös seuraavaa: ”Leningradin ja
Moskovan sotilaspiirit yhdistämällä
muodostetun Läntisen yleisjohtoportaan esikunta on sijoitettu
Pietariin. Se on samalla osoitus
painopisteen siirtymisestä läntisellä suunnalla Keski-Euroopan
suunnalta luoteeseen.” Yhtä hyvin voisi väittää, että asetelmassa ei ole tapahtunut olennaisia
muutoksia, vaan yhdistetyn sotilaspiirin esikunnan sijoittuminen
Pietariin on eräänlaista hajasijoitusta pois Moskovasta upeisiin
Leningradin sotilaspiirin esikunnan jättämiin tiloihin Pietarissa Amiraliteetin aukion laidalla.
Pietariin on ehkä tulossa myös
merivoimien esikunta, jolloin se
siirtyisi Moskovasta lähemmäksi
laivaston kouluja, telakoita ja satamaa, mitä voi pitää aivan luontevana ratkaisuna.
Samaa asiaa käsitellään raportin
sivuilla 34-35 todistellen jopa tal-
21
visotaa 1930-luvulla edeltäneellä
kehityksellä, että Suomen suuntaa pidetään Venäjällä taas uhkaavana, mistä osoituksena on
”painopisteen selvä siirtäminen
luoteeseen”, so. Suomen suunnalle. Toisaalta siinä yhteydessä
kyllä todetaan se lähes itsestään
selvä asia, että Venäjä haluaa varmistaa, ettei Suomen suunnalta
kehity uhkaa sitä vastaan. Tästä
ei kuitenkaan osata tehdä johtopäätöstä, kuten jo Paasikivi ja
Kekkonen aikoinaan tekivät, että Suomen kannattaa itse osoittaa politiikallaan, ettei sotilaallista
uhkaa ole tältä suunnalta syntymässä eikä Suomi päästä alueelleen vieraita sotavoimia.
Lontoosta tulee
rauhoittavaa tietoa
Länsieurooppalaisten tutkimuslaitosten analyysien sävy on toisenlainen. Viimeisimmässä vuosikirjassaan The Military Balance
2011 Lontoon strateginen instituutti (IISS) selostaa perusteellisesti
Venäjän sotilasreformia ja toteaa
sen vihdoin päässeen alkamaan,
vaikka toteutuminen on yhä epävarmaa. Keskeinen johtopäätös
on sivulla 173: ”Varmaa kuitenkin
on, että omaksumalla (vakinaisten) prikaatien organisaation ja
lopettamalla täydennystä vaativien kaaderijoukko-osastojen ylläpidon on vanha laajamittaiseen
mobilisaatioon perustunut venäläinen sotalaitosjärjestelmä tullut
tiensä päähän. Nyt painotus on
joukkojen muuntamisessa ylläpidettäviksi (ainakin teoriassa) korkeassa valmiudessa.”
Aikaisemmista IISS:n vuosikirjoista voi lukea seuraavanlaisen
kehityksen:
Leningradin sotilaspiirissä
vuonna 1991 maavoimilla oli
yksi armeijan esikunta ja kaksi
armeijakunnan esikuntaa sekä
niillä joukkoina 11 moottoroitua
jalkaväkidivisioonaa, 1 maahanlaskudivisioona (Pihkovassa), tykis-
Leningradin sotilaspiirin joukkoja supistettiin voimakkaasti 2000-luvun alussa. Pohjana norjalaisten
julkaisema tilannekartta vuodelta 1997.
22
tödivisioona ja ilmarynnäkköprikaati. Varustuksena oli mm. 1 200
taistelupanssarivaunua, 2 100 tykistöasetta sekä noin 80 taktista
ohjusta (Frog, Scud) ja 40 aseistettua helikopteria. Divisioonista suuri osa oli kaaderirunkoja tai
muuten vajaavahvuisia.
Vuonna 1995 Leningradin sotilaspiirissä oli vielä 87 000 sotilasta, yksi armeijan esikunta, yksi armeijakunnan esikunta sekä joukkoina 6 moottoroitua jalkaväkidivisioonaa, maahanlaskudivisioona ja kolme erillistä prikaatia sekä
erikoisjoukkoja. Divisioonista useat olivat vain runkoja tai muuten
suuresti vajaavahvuisia. Varustuksena oli 950 taistelupanssarivaunua, 1 600 kevyttä rynnäkkö- tai
kuljetuspanssarivaunua ja 1 000
tykistöasetta sekä 80 taisteluhelikopteria.
Vuonna 2001 Leningradin sotilaspiirissä oli IISS:n mukaan enää
33 000 sotilasta sekä joukkoina
yksi ylijohdon alaisuuteen kuulunut maahanlaskudivisioona ja
kaksi erillistä maavoimien prikaatia (yksi Karjalan kannaksella
ja toinen Petsamossa). Lisäksi oli
tykistöä, ilmatorjuntaa ja erikoisjoukkoja. Varustuksena joukoilla
oli 183 taistelupanssarivaunua,
noin 1 000 kevyttä rynnäkkö- tai
kuljetuspanssarivaunua, 420 tykistöasetta ja 35 aseistettua helikopteria.
Venäjän Itämeren-laivastolla
vuonna 1991 oli noin 40 sukellusvenettä, 5 risteilijää, 5 hävittäjää, 29 fregattia ja noin 300 pientä alusta. Aluskannassa vuonna
1995 oli 9 sukellusvenettä, 3 risteilijää, 2 hävittäjää, 18 fregattia
ja noin 150 pientä alusta. Laivasto
rappeutui nopeasti, joten vuonna 2001 aluskalustoon kuului enää
2 sukellusvenettä, 2 hävittäjää, 4
fregattia ja noin 50 pientä alusta.
Suomalaisessa strategian laitoksen raportissa lähteitä käytetään usein yksipuolisesti ja jopa
virheellisesti. Esimerkiksi IISS:n
vuosikirjan The Military Balance 2011 sivulta 175 on suomalaisen raportin sivulle 31 poimittu
tieto, että ”Venäjän asevoimien
siirryttyä prikaatiorganisaatioon
vuonna 2009 perustettiin 40 itsenäiseen taisteluun (”combined arms operations”) kykenevää
panssariprikaatia ja moottoroitua
jalkaväkiprikaatia”.
Todellisuudessa IISS:n vuosikirjassa ao kohdassa todetaan, että
”Venäjän ottaessa käyttöön prikaatiorganisaation hajotettiin 23
divisioonaa. (Niiden tilalle) muodostettiin 40 eri aselajien yhteiseen taisteluun kykenevää, pysyvässä valmiudessa olevaa prikaatia. Näihin kuuluu 4 panssari- ja
35 moottoroitua jalkaväkiprikaatia sekä yksi huoltoprikaati. Lisäksi on 45 prikaatia erilaisia aselajijoukkoja.”
Kyseessä on siis selvästi erilainen, joko käännösvirheestä tai tahallisen väärästä tulkinnasta johtuva tieto, kun jätetään lähteestä
mainitsematta, että entisistä 23
divisioonasta muodostettiin yhteensä 39 panssari- tai moottoroitua jalkaväkiprikaatia. Sen mukaan sodanajan joukkojen määrä
selvästi väheni.
EU:lla on myös
sotavoimaa
riittävästi
Omalaatuisista johtopäätöksistä
mainittakoon vielä Venäjä-raportin
sivulta 43 toteamus, että ”EU:n kyky reagoida nopeasti kehittyvään
vakavaan turvallisuuspoliittiseen
kriisiin omalla alueella tai sen ulkopuolella on vaatimaton.” Lontoon strategisen instituutin (IISS)
laajassa tutkimuksessa pari vuotta
sitten päinvastoin todettiin, että
EU-maiden yhteenlasketut sotilasmenot ovat vuosittain yli 200
miljardia euroa ja aseissa on jatkuvasti kaksi miljoonaa sotilasta.
Siksi EU:lla ei ole tarvetta kehittää oman alueen puolustukseen
uusia järjestelyjä, kun näköpiiris-
23
sä ei ole mitään sotilaallista uhkaa jäsenmaita vastaan.
EU:n voimavarat, 500 miljoonaa
asukasta ja yli 20 prosenttia maailman tuotannosta ylittävät moninkertaisesti muun muassa Venäjän
voimavarat. Venäjän sotilasmenot
ovat alle neljäsosa EU:n sotilasmenoista, joten EU:n puolustuksellista asevoimaa vähättelevä johtopäätös tuntuu todella kaukaa
haetulta. IISS:n raportin mukaan
EU:lla ei sen sijaan ole poliittista
tahtoa eikä sopivia joukkoja tehdä sotilaallisia interventioita oman
alueensa ulkopuolelle.
Toinen vähintään yhtä outo on
Suomea koskeva johtopäätös sivulla 46 (viite 137): ”Maavoimista löytynee enintään komppanian verran erikoisjääkäreitä, jotka
kykenisivät vastaamaan tuleen
heti.” Kaikki kunnia erikoisjääkäreillemme, mutta lukija joutuu
miettimään, eikö muun muassa
kolmessa valmiusprikaatissamme
ole aseita ja sotilaita ollenkaan?
Puhumattakaan laajasta reservistä, jonka valmiutta tietenkin
kohotettaisiin uhkaa vastaavaksi.
Raportin arvio antaa niin oudon
kuvan puolustusvoimiemme valmiudesta, että luulisi jo turvallisuus- ja puolustuspolitiikan johdon olevan selityksen velkaa. Onneksi väite maavoimien joukkojen heikosta valmiudesta on siinä määrin yliampuva, ettei ole
kovasti aihetta huolestumiseen.
Pelottelusarjaan liittyi myös Markku Salomaan alakerta Aamulehdessä 21.11.2011 otsikolla ”Desantteja taivaan täydeltä”. Juttu
alkaa heti tiukalla väitteellä: ”Presidentinvaalien ehdokkaat tuntuvat olevan melko heikosti perillä
Venäjän sotilaallisista suunnitelmista. Heidän tietonsa eivät ole
peräisin uusimmasta tutkimuksesta, vaan valtioneuvoston vanhentuneista turvallisuusselonteoista
vuosilta 1995-2009. Noita selontekoja yhdistää Venäjän myönteisten kehitysvaihtoehtojen auvoinen odotus.”
Sitten Salomaa kuvaa Venäjän
Suomen puolustusvoimien sodan ajan kokoonpano vuonna 2008.
uusia varusteluohjelmia ja valmiusjoukkojen järjestelmää jatkaen
kysymyksellä, ”mihin Venäjä tarvitsee näin massiivisia pysyvän
valmiuden joukkoja, kun niiden
operaatiosuunta on länsi: Norja,
Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola?” Lisäksi annetaan ymmärtää,
että nimenomaan Suomi olisi niiden hyökkäyskohde numero yksi, koska muut ovat Nato-maita.
Ei ole tullut mieleen kysyä, miten
Venäjän maavoimien yhteensä 39
prikaatia riittävät kaikille rajoille,
joita lienee yhteensä 60 000 kilometriä.
Suomen puolustus
vastaa tarpeitamme
Palaan vielä IISS:n arvioon Venäjän
sotilasreformista. Sen toteutumiseen suunnitelmien mukaisessa
laajuudessa ei Lontoossa uskota,
eikä ohjelma edes toteutuessaan
pystyisi modernisoimaan kuin pienen osan Venäjän nykyisistä voimista. Painopiste on strategisten ydinasevoimien, johtamisjärjestelmien ja valtamerille tarkoitetun laivaston uudistamisessa.
Venäjän varusteluteollisuus on
mennyt niin huonoon kuntoon,
että tarvitaan vuosien työ ja pal-
jon ulkomaista apua sen saamiseksi ajan tasalle.
Suunnitelmien mukaisesti korotettuinakin Venäjän sotilasmenot olisivat edelleen alle 10 prosenttia Yhdysvaltojen sotilasbudjetista. Venäjän asevoimien tehokkuutta ei kannata vähätellä oman
maan rajojen ja alueen puolustustehtävissä, mutta Neuvostoliiton
kaltaista kykyä suurhyökkäykseen
niillä sen sijaan ei tule olemaan.
Kylmän sodan jälkeen Euroopan
ja myös Itämeren tilanne on rauhoittunut ja suuret asevoimat purettu. Suomen turvallisuuspolitiikkaa hyvin tukeva alueellinen
puolustus on säilytetty perusteiltaan entisellään, ja sitä voidaan aivan hyvin edelleen modernisoida tilannekehityksen vaatimusten mukaisesti.
Pahimmat uhkakuvat puolustusvoimillemme syntyvät nyt hallituksen määräämistä säästöistä.
Riittävän puolustuskyvyn säilyttämiseksi ei koulutuksen tehokkuudesta ole varaa paljon tinkiä,
mutta eräitä sotavarustuksen
hankintoja joudutaan varmaankin lykkäämään. Silti tilanne ei
ole läheskään niin paha kuin kylmän sodan aikaan, ja siitäkin selvittiin. 24