leipää jakamassa - Archive
Tuhlaatko aikaa? Vai tuotatko sitä? 20 Norjalaisia huutoja! 36 Heikki Hursti leipää jakamassa 14 Iiro, MIHIN KATOSIT? F I N A V I A N L E H T I L E N T O M A T K U S T A J A L L E 3 / 2 0 1 0 S I S Ä L LYS Päätoimittajalta . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 3 14 Uutisia ja ajankohtaista . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 4 Kenttäpiispa . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 5 Ympäristöfakta . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 6 Lentosuukko . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 9 Profiili . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 1 2 Aamupäivä Heikki Hurstin matkassa . . . . . . . . . . . . . . . . . . 1 4 Aikaa käsittämässä! . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 2 0 Taikuuden ja BASE-hypyt jättänyt Iiro Seppänen elää unelmaansa . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 2 4 Jörö on yksi Helsinki-Vantaan vainukoirista . . . . . . . . 3 2 Huutoa Holmenkollenilla ja museossa . . . . . . . . . . 3 6 Täysosumia . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 4 0 Viisi tähteä: Kirkkojen ja vähän muidenkin Vilna . . . . . 4 5 Terminaalilegendoja . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 4 6 Taivaalla: Näetkö varpusen? . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 4 7 ”Saan jatkuvasti kirjeitä, joissa pyydetään lähettämään ruokapaketti”, isänsä työtä jatkava Heikki Hursti kertoo. Tässä menee Iiro Seppänen – lähtöpisteenä Las Vegasin maamerkki Stratosphere-torni, laskutumispaikka 350 metriä alempana. Afrikkalaisilla on aikaa odottaa aikaa – miksi meillä Suomessa on aina niin kiire? 20 24 PÄ ÄTO I M I T TA J A LTA Hymyllä pitkälle ”Menestyksen salaisuus on siinä, kuinka monta kertaa nouset itse ylös, kun sinut on lyöty alas”, kertoo ex-taikuri ja -base-hyppääjä Iiro Seppänen lehtemme haastattelussa. Löysimme Iiron Hollywoodista, jossa hän vasta 35-vuotiaana luo jo kolmatta työuraa, tällä kertaa elokuvatuottajana. Vaikka Iiro Seppäsen vaiheikas elämä vaikuttaa helposti satumaiselta, siihen mahtuu juonenkäänteitä, jotka ovat olleet pakon sanelemia. Eteenpäin häntä on kantanut kyky kokea sattumia. Iirolle on sattunut ja tapahtunut, kuten meille kaikille – mutta hänet erottaa monista muista se, että hän on ymmärtänyt ottaa tapahtumista kaiken irti. Hänen tarinansa on kannustava esimerkki siitä, miten elämän palaset voivat uskomattomin tavoin loksahtaa kohdilleen, vaikka ne välillä olisivatkin hajallaan. Aina loksahdus ei kuitenkaan ole itsestä kiinni. Joskus ei kerta kaikkiaan ole voimavaroja jaksaa – eikä voimia hankkia varoja. Reportaasissa sivulla 14 käymme Helsinginkadulla katsomassa maailmaa Heikki Hurstin silmin. Leipäjonoon kokoontuu kuutisensataa ihmistä. Ruoka-apua saavat niin opiskelijat kuin eläkeläiset, niin työttömät kuin maahanmuuttajatkin – tavalliset ihmiset. Pienikin apu voi olla ihmiselle iso kannustin. Ja avulla on monia muotoja. Usein, esimerkiksi hymyillessämme tai kuunnellessamme, emme ehkä ymmärräkään auttaneemme, kannustaneemme. Jos ymmärtäisimme, muuttaisiko se käytöstämme? Ajatella, jos maailmassa kaikki jaksaisivatkin kannustaa toisiaan. Kärsisikö kannustaminen silloin inflaation, tulisiko siitä vähemmän merkityksellistä? Vai kävisikö kuten Oslon Holmenkollenilla hiihtokilpailujen aikaan? Matkajutussamme sivulla 36 kerrotaan, et- tä norjalaiset ovat kannustajakansaa ja Holmenkollenin hiihtokilpailut paitsi urheilun niin ennen kaikkea yhdessä olemisen juhla, tulvillaan iloa ja riemua. Urheilukatsomossa kannustaminen muuttuu joksikin vielä suuremmaksi tai enemmäksi kuin toisen tukemiseksi: yhteisöllisyydeksi. Siitä tulee yhdessä tekemistä, yhdessä tuntemattomienkin kanssa. Ehkä siksi urheilukatsomossa on joskus virkistävää käydä. Siellä ei yritetä olla toista kannustajaa parempia, vaan kannustetaan yhdessä omia. Hauskasti ironista on, että näin tapahtuu samalla, kun kannustettavat ladulla, mäessä tai vaikkapa kentällä kisaavat siitä, kuka on parempi kuin kaikki muut. Finaviassa me olemme tänä vuonna uudistaneet strategiamme. Taantuman, lakkojen ja tuhkapilven aiheuttamista haasteista huolimatta teemme päättäväisesti töitä sen eteen, että Suomessa, Suomesta ja Suomeen on jatkossakin kattavat lentoliikenneyhteydet. Tässä työssä jokaisen finavialaisen panos on tärkeä, mikään ammattiryhmä ei ole toista arvokkaampi eikä yksikään palveluketjun lenkki voi pettää. Me kannustamme täällä Finaviassa toisiamme, jotta te – hyvät lentomatkustajat – voisitte hymyillä tyytyväisinä palvelujemme parissa. Se hymy kannustaa meitä yrittämään parhaamme. Kuinka pitkälle, kuinka hyviin tuloksiin tai kuinka onnelliseen elämään kannustamalla voi sitten päästä? Eiköhän kokeilla! Irmeli Paavola Finavian lehti matkustajille 3/2010, ISSN 1796 - 6957, julkaisupvm 22.11.2010 l Julkaisija Finavia, PL 50, 01531 Vantaa puh. 020 708 000, faksi 020 208 2099 l Päätoimittaja Irmeli Paavola, [email protected] puh. (09) 8277 2002 l Toimitus Mediafocus Oy, [email protected] l Toimituspäällikkö Tiia Soininen l Ulkoasu Lasse Rantanen l Graafikko Jaska Poikonen l Painopaikka Libris Oy l Paperi Galerie Art Silk l Painosmäärä 30 000 F I N A V I A N L E H T I L E N T O M A T K U S T A J A L L E 3 / 2 0 1 0 3 maa&ilma kentällä Maailma kotisohvalla Tiina Airamo sohvasurffaa, koska rakastaa reissaamista ja tutustumista ihmisiin. Teksti: Terhi Kivikoski-Hannula Kuvat: Jyrki Komulainen vallisuuteen muun muassa tarjoamalla mahdollisuuden palautteen antamiseen ja käyttäjien henkilöllisyyden tarkistamiseen sekä tallentamalla sivustolla käydyt keskustelut. Vapaaehtoisuutta, ei Surffaan Tiina Airamon profiiliin. Soh- va saatavilla? Kyllä. Vieraita enintään per yö? Kaksi. Sohvasurffauskokemukseni? Tämä on mahtavaa. Makaan sohvallani, ja maailma tulee luokseni. Ikävää on vain hyvästeleminen. – Huonoja kokemuksia minulla ei ole ollut. Joidenkin ihmisten kanssa tuntee erityistä hengenheimolaisuutta, mutta kaikki ovat kuitenkin mukavia, Airamo vahvistaa. CouchSurfing-sivustolla profiilitietoihin kirjataan kaikki vierailun kannalta olennaiset tiedot, kuten minkälainen vuode on tarjolla ja millaisten liikenneyhteyksien päässä. Jos kerrottu vastaa matkailijan toiveita, tämä voi lähettää vierailupyynnön, jonka yösijan tarjoava joko vahvistaa tai hylkää. Sitten sovitaan yksityiskohdista. Vaikuttaa houkuttelevalta – mutkatonta kulttuurivaihtoa ja edullista matkailua omilla ehdoilla – mutta myös aika uskaliaalta. Extreme-lajista ei kuitenkaan ole kyse. – Otan vastaan vain vieraita, jotka ovat laittaneet profiiliinsa kuvansa, nimensä ja tietoja itsestään. Plussaa on myös, jos henkilöllä on suosituksia muilta couchsurffareilta. Ainahan voi myös pyytää passin nähtäväkseen. Vielä ei ole tarvinnut, Airamo kertoo. Sivuston ylläpitäjät panostavat tur- vaihtokauppoja Verkkotoimittajana työskentelevästä Tiina Airamosta tuli sohvasurffari opiskelijakaverin innostamana keväällä 2009. Ensimmäisenä saapui Billie Yhdysvalloista. Sittemmin vieraita on ollut Australiasta, Eestistä, Kanadasta, Ranskasta, Saksasta, Taiwanista ja Turkista. Joukossa on ollut niin yksin matkustavia, perheitä kuin pariskuntia. Nuorin yöpyjä on ollut nelikuukautinen ja vanhin viisikymppinen. – Kesällä pyyntöjä tulee selvästi enemmän kuin talvella. Vierailujen pituus vaihtelee yhdestä yöstä muutamaan. Mieluiten otan vieraita vähintään kahdeksi yöksi, koska siinä ajassa ehtii jo tutustua. Tiina Airamon mukaan sohvasurffaus avaa niin emännän kuin vieraan silmiä. Paikat näyttävät eri kasvot asukkaille ja matkailijoille. 4 maa&ilma ”kenttäpiispa” Pärjätään yhdessä ”CouchSurfing-sivusto yhdistää matkailijat ja paikalliset ympäri maailman.” Se onkin sohvasurffauksessa tärkeintä, ei vastavuoroisuus tai matkakuluissa säästäminen. Kestitsemistä ja nähtävyyksillä kierrättämistä ei vaadita: sohvasurffareille riittävät petipaikka ja paikallisten arki. Kaikki eivät kaipaa edes kattoa pään päälle, vaan seuraa esimerkiksi museoon ja kahville. Airamon kahteen omaan, Ateenaan suuntautuneeseen sohvasurffausmatkaan on mahtunut kumpaakin: yöpymisiä paikallisten luona ja kiinnostavia kohtaamisia kaupungilla. Mieleenpainuneimpia kokemuksia ovat olleet kodikkaat ateriat Lenan ja Marian luona sekä pitkät kävelyretket historiaa ja kulttuuria tuntevan Olgan kanssa. Näitä ystäviä Airamo tapaa uudelleen. Kolmannelle reissulle lennot on jo varattu, ja Mariakin suunnittelee Suomen matkaa. – En luopuisi tästä ylellisyydestä millään. CouchSurfing •maksuton verkosto, joka yhdistää internetin avulla matkailijat ja paikalliset •kulttuurivaihtoa ja edullinen tapa matkustaa •jäseniä n. 2,2 milj. 237 maasta •perustettu 2004 Lähde: www.coaschsurfing.org Vieraskirjan sivuilla kohtaa monta polkua. Yksi niistä on kiinalais-italialaisen pariskunnan, joka odotteli Suomessa viisumia Venäjälle. Edes satunnainen matkailija ei voi olla havaitsematta kansainvälisten lentokenttien auloissa eksoottisten kulttuurien värikästä läsnäoloa. Vähemmän satunnaiselle se on käynyt ilmi jo kauan sitten. Ei tarvitse lentää Heathrow’hun, Gatwickiin tai Frankfurtiin, ei edes Kööpenhaminaan, riittää vaeltelu näissä kotoisissa Helsinki-Vantaan terminaaleissa. Monikulttuurisuudesta ja moniarvoisuudesta on saarnattu innolla jo pari vuosikymmentä, samoin niiden vaatimasta suvaitsevaisuudesta. Meidän ja muiden on pärjättävä yhdessä, ei ainoastaan ohittaessamme toisiamme lentokentillä vaan myös kotikadulla ja kaupassa. Viime aikoina on ajoittain kiivaasti kajahtaen taitettu peistä huiveista, minareeteista, seinäkrusifikseista, koulujen joulu- ja kevätjuhlien kotoisista symboleista, myös koulujen ja päiväkotien ruokarukouksista. Iso joukko tuntuu ajattelevan – ainakin Euroopassa – että monikulttuurisuus ja moniarvoisuus vaativat värittömän neutraalia asennetta asioihin, joista edellä jokin esimerkki. Ettei vain mitenkään loukattaisi jonkun tunteita – joko uskonnollisia tai uskonnottomia. Mutta eihän kaikki värit harmaaksi sumuksi sekoittava puolueettomuus ole monikulttuurisuutta! Ja miten se muka ilmentäisi moniarvoisuutta? Onko suvaitsevaisuutta se, ettei lähipiirissä saa näkyä mitään sellaista, mitä pitäisi yrittää suvaita? Jos toista kulttuuria edustavaa ei saa kohdata siten, että hän saa olla oma itsensä ja että samalla myös minä saan olla oma itseni, puhe monikulttuurisuudesta jää pelkäksi liturgiaksi – käyttääkseni tuon sanan halventavaa merkitystä. Eihän se ole suvaitsevaisuutta. Olen Englannissa kohdannut myös aitoa monikulttuurisuutta – ehkäpä imperiumin vanhan perinnön hyviä opetuksia. Manchesterissa muslimivanhemmat haluavat lähettää lapsiaan kirkon kouluihin, koska niissä ymmärretään uskonnon merkitys ihmisen identiteetille. Lapsi saa olla oma itsensä: hänen ei tarvitse kieltää olevansa muslimi eikä koulun kristittyjen oppilaiden myöskään tarvitse niin sanotusti peittää ristejään. Näin opitaan elämään aidosti yhdessä, ei vain torjumaan vaan myös ottamaan vastaan, ymmärtämään, hyväksymään – ylittämään rajoja yhteisen ihmisyyden hyväksi. Tampereen hiippakunnan emerituspiispa Juha Pihkala 5 maa&ilma kentällä Jättiläisen visiitti Helsinki-Vantaalle laskeutui syyskuussa ”lintu”, jonka siipien kärkiväli on 80 metriä! Airbus A380 -lentokoneen strategiset mitat ovat vaikuttavat: pituus 73 metriä, korkeus reilut 21 metriä ja leveyskin yli 7 metriä. A380:n ensilento Helsinki-Vantaan lentoasemalle oli osa Lufthansan testi- ja koulutuslentokiertuetta Pohjoismaissa. Tavallisesti yhtiö lentää A380-koneillaan kaukokohteisiin, esimerkiksi Tokioon, Pekingiin ja Johannesburgiin. Suomi ja Skan- dinavia ovat kuitenkin saksalaisen Lufthansan suosituimpia markkinoita; yhtiö lentää pienemmillä koneillaan HelsinkiVantaalta yli 50 kertaa viikossa Frankfurtiin ja Müncheniin. A380-mallisessa, kaksikerroksissa koneessa on 526 matkustajapaikkaa. Yläkerroksessa on 8 ensimmäisen luokan paikkaa sekä 98 istuimen business-luokka. YMPÄRISTÖFAKTA Kiitoteiden liukkaudentorjunta Kiitoteiden talvikunnossapito on lentoturvallisuuden ja liikenteen täsmällisyyden vuoksi Suomessa avainasemassa. Pohjoiset sääolosuhteet vaativat kunnossapitoyksiköiltä monipuolista ammattitaitoa ja tehokkaita koneita. Finavian lentoasemilla talvikunnossapito onkin kansainvälisesti korkeatasoista. Kiitotiet pysyvät kesäkelissä vuoden ympäri. 6 maa&ilma Kiitoteiden liukkaudentorjunnassa käytetään ensisijaisesti mekaanisia menetelmiä: harjausta ja aurausta. Kiitotien pinnassa on oltava riittävästi kitkaa, jotta lentokoneet voivat laskeutua turvallisesti ja jarruttaa laskukiidossa. Kemiallisia sulatusaineita tarvitaan kiitotien pintaan muodostuneen kuuran ja jään poistossa sekä ennakoivaan liukkaudentorjuntaan. Liukkaudentorjunta-aineiden pääasiallinen käyttö on ennakoivaa, jolloin kulutus on vähäisempää kuin sulatuksessa. Torni kuin taideteos Amerikkalainen Carolyn Russo on palkittu valokuvaaja, joka on kuvannut yli 20 lennonjohtotornia Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Suomessa hän vieraili kuvausmatkalla syksyllä 2009. Vuoden 2010 Maa&ilmalehdissä olemme julkaisseet Russon Suomen-vierailullaan ottamia tornikuvia. Viimeisenä on vuorossa Helsinki-Vantaan lennonjohtotorni, jonka kuvaushetkestä Russo kertoo: – Kuvaaminen suurilla lentoasemilla on aina vaikeaa, koska haluan ottaa lennonjohtotornista kuvan, joka on erilainen kuin jo julkaistut. Joudun lisäksi työskentelemään tiukkojen turvasääntöjen ja aikarajoitusten puitteissa. Valokuvatessani Helsinki-Vantaalla sää oli kuvankaunis, mikä ei ole valokuvattaessa aina kuitenkaan hyvä asia. Pilvetön taivas voi olla tylsä tausta. Onnistuin ottamaan vain muutaman kuvan, joissa näkyi pilviä. Suosikkivalokuvani HelsinkiVantaan tornista on arkkitehtuurinen abstraktio. Torni on itsessään taideteos, ja halusin valokuvani heijastavan sitä ajatusta. Pääasiassa käytetään asetaatteja ja formiaatteja, jotka kuluttavat happea joutuessaan vesistöön, mutta ovat ympäristölle mahdollisimman vähän haitallisia. Liukkaudentorjunta-aineet eivät muodosta asfalttipäällysteissä haitallisia aineita eivätkä ne kerry kiitoteiden päällysteisiin. Liukkaudentorjunta-aineiden käyttömäärä vaihtelee vuosittain. Sääolosuhteiden mukaan kiitotielle levitetään liukkaudentorjunta-aineita 10–40 g/ m2 ja ne levitetään 40 metriä leveälle keskikaistalle. Kenttäalueelta valumavedet johdetaan sadevesiviemäriin. Helsinki-Vantaalla kiitotien 3 alla sijaitsevat pengeraltaat, joissa liukkaudentorjunta-aineiden hajoaminen tapahtuu. Pengeraltaiden yhteistilavuus on noin 200 000 m3. Vesien viipymäaika pengeraltaissa on keskimäärin kolme kuukautta. Tiesitkö? Pohjois-Suomessa käytetään liukkaudentorjunta-aineita vähemmän kuin Etelä-Suomessa. Tiesuolaa ei voi käyttää liukkaudentorjunnassa sen aiheuttaman voimakkaan korroosion vuoksi. Finavia seuraa pohjaveden ja pintavesien laatua lentoasemillaan. 7 maa&ilma lentosuukko Tällaisia me olemme! Mika Kojonkoski Helsinki-Vantaalla haastateltiin lähes 5 400 matkustajaa. Tutkimustulokset kertovat, millainen on keskivertolentomatkaaja ja miten hän lentoa odotellessaan viettää kentällä aikaa. Tiedot ovat arvokkaita; ne auttavat Finaviaa kehittämään palveluita. ”Matkustan lähes 200 päivää vuodessa. Maailmalla koneiden myöhästymiset ja matkalaukkujen hukkumiset ovat arkipäivää. Niitä paremmin mieleen jäävät pienet, arkiset asiat: esimerkiksi kotiinpaluu Naganon talviolympialaisista Japanista helmikuussa 1998. Valmensin silloin Itävallan mäkihyppymaajoukkuetta. Vaimoni ja lapseni olivat vastikään muuttaneet mukanani alppimaahan. Lähdin melkein heti kisamatkalle, emmekä ehtineet juurikaan viettää aikaa yhdessä. Monta viikkoa ehti vierähtää, ennen kuin palasin Itävaltaan. Kotimme oli hieman kolkko ja pimeä omakotitalo Innsbruckin läheisyydessä. Kun astuin ovesta sisään, kaksi pientä tytärtäni odottivat minua kynttilänvalossa. Heillä oli päällään äidin tekemät mekot. Muistin silloin, että elämässä on muutakin kuin mäkihyppy. Herkkä hetki oli myös lähtö Salt Lake Cityn talviolympialaisiin Yhdysvaltoihin tammikuussa 2002. Olin saanut Suomen mäkihyppääjien päävalmentajana kotiimme postitse maajoukkueen varustepaketin. Lapseni päättivät auttaa isää pakkaamisessa ja innostuivat samalla sovittamaan maajoukkueen kisa-asuja. Pakkaamisesta tuli lopulta pienten lasten ja isojen vaatteiden muotishow. Siitä on muistona myös valokuvia. Nykyisin olen Norjan mäkihyppyjoukkueen päävalmentaja. Matkustan yhä työkseni lähes viikoittain. Toisinaan olen matkojen välissä kotona Kuopiossa vain pari päivää. Kannan laukun matkan jälkeen suoraan kodinhoitohuoneeseemme. Siellä pesen sekä kuivatan vaatteet ja pakkaan laukun uudelleen. Näin se odottaa aina valmiina seuraavaa lähtöä lentoasemalle.” Mistä kotoisin: - Suomi 61 % - Muu EU-maa 25 % - Ei EU 14 % - Ruotsi 5,5 % - Japani 2,7 % - Saksa 3,6 % - Venäjä 2,4 % - Iso-Britannia 3,2 % Matkan syy: - Vapaa-aika 45,8 % - Business 42,1 % - Vierailu sukulaisten tai ystävien luokse 12,1 % Matkustajan ikä: - 15–24 vuotta: 10,5 % - 25–34 vuotta: 21,8 % - 35–44 vuotta: 23,8 % - 45–54 vuotta: 20,3 % - 55–64 vuotta: 15.1 % Matkustajista Helsinki-Vantaalla palveluita käytti: - kauppoja 39 % - kahviloita 44 % - ravintoloita 14 % - baareja 9 % - rahanvaihtoa 3 % - loungea 6 % Matkustajan sukupuoli: - Mies 55 % - Nainen 45 % Mika Kojonkoski - Norjan mäkihyppymaajoukkueen päävalmentaja Suosituimmat ostokset olivat kosmetikka ja hajuvedet, kirjat ja lehdet sekä alkoholi ja tupakka. - valmentanut myös Suomen ja Itävallan maajoukkueita - asunut pysyvästi Itävallassa ja Espanjassa - kiersi mäkihyppääjänä maailmancuppia 1980-luvulla. Teksti: Aleksi Kolehmainen Kuva: Norjan hiihtoliitto 9 maa&ilma i s Uu ! i t reit TAMPEREELTA KUUSAMOON alk.69 € taisin n a j r e n ja p 11 i s i a t 0 an Maan 1.2.–25.4.2usamo 12:00 2 5 Ku :5 » 10:35 Tampere 13 e r e p 0» Tam o 12:3 m a s u Ku k is ä m tavara 8 a k m t i a r m i käs älle ää 20 kg + ä , matkatavara p n a p u –ja ka i/tee sekä voileipä s. Hinta si maa&ilma c.fi sua: f k a m s u t i an toim kahv 10 Liput m heti, a a r a V ! ä yynniss lu! lve a p ä v y en h g. ilm www.fc.fi Unelmaduunissa Oikotie.fi-sivuston järjestämässä kampanjassa tarjotaan mahdollisuutta kokeilla unelma-ammattia; Anni Pentti työskenteli päivän Helsinki-Vantaalla. Hyvä myyjä on finavialaisen määritel- män mukaan asenteeltaan myönteinen ja reipas, aktiivinen myyntityössä ja asiakaspalvelussa sekä yhteistyötaitoinen ja stressiä sietävä. 23-vuotias restonomi Anni Pentti tunnisti itsessään nämä ominaisuudet ja innostui kokeilemaan myyjän ammattia Helsinki-Vantaan lentoasemalla oikotie.fi-palvelun tarjoamassa Unelmaduuni-kampanjassa. Päivän aikana hän tutustui Finavian KUIN ELOKUVISSA toimintaan, Helsinki Airport Duty Free -myymälöihin ja niiden tuotteisiin sekä osallistui muiden myyjien rinnalla työpaikan arkeen. – Lentoasemalla on mukava ilmapiiri ja kansainvälinen tunnelma. Olen pitkään haaveillut delfiinikouluttajan urasta, mutta myös Helsinki-Vantaa voisi olla mielenkiintoinen työpaikka. Täällä pääsisin hyödyntämään myös kiinan kielen taitoani, Anni Pentti kommentoi kokemustaan. Esittelemme lentoasemille sijoittuvia elokuvakohtauksia. Up in the Air ”Viime vuonna olin 322 päivää reissussa. Lensin 560 000 kilometriä. Kuuhun on vain 400 000. ” Ryan Bingham on yrityssaneerausammattilainen, joka lentää ympäri Yhdysvaltoja tekemässä sen, mihin pomot eivät pysty: hän irtisanoo ihmisiä. Samalla hän tavoittelee – kuin harrastuksekseen – American Airlinesin kymmenen miljoonan kanta-asiakasmailin rajaa. Eräänä päivänä Bingham kutsutaan takaisin pääkonttorille. Hän on saanut uuden työkaverin, Natalie Keenerin, joka vastavalmistuneen innolla ehdottaa, että jatkossa irtisanomiset hoidettaisiin videopuheluiden välityksellä, internetissä. Bingham ei kuitenkaan usko, että Keenerin me- netelmä toimisi – eihän nuori nainen ole koskaan irtisanonut ketään eikä voi tuntea irtisanomistilanteen psykologiaa. Niinpä kaksikko lähtee yhdessä matkaan. Lentomatkustamisen ammattilainen Bingham opastaa Keeneriä valitsemaan nopeimman turvatarkastusjonon: ”Bingo! Aasialaisia. He pakkaavat kevyesti, matkaavat tehokkaasti ja suosivat nauhattomia kenkiä.” Ryan Bingham on George Clooney elokuvassa Up in the Air, 2009. Amerikkalainen draamakomedia, jota on kuvattu erityisesti Detroitin mutta myös Las Vegasin ja Miamin lentoasemilla. Ohjaaja Jason Reitman. 11 maa&ilma PRO fiili Asemapalvelupäällikkö Eija Honkosen syntymäkodin pihalle kuului lentokoneiden ääni. Nyt hän työskentelee lentomatkailun ytimessä asemapalvelupäällikkönä. Olen aina pitänyt matkustamisesta. Mi- nulla on rakkaita lapsuusmuistoja kesälomilta. Reissasimme perheeni kanssa autolla ympäri Suomea. Se oli sitä aikaa, 1970-lukua, kun telttamatkailu oli tosi pop. Matkustan paljon myös nykyisin, sekä töiden puolesta että lomilla. Oman perheeni kanssa matkaamme lentäen ja ulkomaille. Käymme usein Thaimaassa. Kaikki Euroopan suurkaupungit ovat tulleet tutuiksi. Viimeisin matkamme ulottui Vilnaan, ja siitä tuli heti yksi suosikkikaupungeistani. Olen asunut Kuusamon opintojani lukuunottamatta koko ikäni Oulussa sekä ihan naapurissa, Oulunsalossa, missä Oulun lentoasema sijaitsee. Silti minusta ei tunnu, että olisin jämähtänyt paikoilleni. Työni kautta olen jatkuvasti yhteydessä muualle Suomeen ja koko maailmaan. Aamulla istun puhelinneuvonnassa... Teksti: Irma Capiten Kuva: Juha M. Kinnunen Näin matkustat talvilomalle HELSINKI-VANTAALLA LÄHTÖ LUISTAA SUKSIENKIN KANSSA. Teksti: Terhi Kivikoski-Hannula Kuvitus: Jaska Poikonen 12 maa&ilma Työssäni asemapalvelupäällikkönä olen mukana lähes kaikessa lentoaseman toi- 1. Pakkaa ajatuksella. Poista suksipusseista kaikki vanhat matkatavaralipukkeet ja irtoremmit. Sido hihnat yhteen, jotta ne eivät takerru matkatavarakuljettimiin. Osta fluoripitoiset suksivoiteet, suksivoiteiden poistoaineet ja lämmittimet sekä lukkosulat vasta perillä – niitä ei saa viedä koneeseen. Ennen nesteiden, lääkkeiden, vauvanruokien, terävien esineiden ja tulentekovälineiden pakkaamista kannattaa tutustua näitä koskeviin rajoituksiin osoitteessa www.helsinki-vantaa.fi/talvilomalle. 2. Pysäköi edullisesti. Viikko Lomaparkissa lentoaseman P3-talossa, josta pääsee terminaaliin sisäkautta kuivin jaloin, maksaa 54 euroa. Hinta on voimassa toistaiseksi. Muut pysäköintivaihtoehdot ja hinnasto löytyvät osoitteesta www.helsinki-vantaa.fi/phinnasto. tiesitkö Turvatarkastus tutuksi animaation avulla ”Emme jätä ketään pulaan.” minnassa. Huolehdin asiakaspalvelusta ja turvatarkastusten toimivuudesta sekä kentän kaupallisten palveluiden toiminnasta. Lisäksi teen taustatyötä eli hoidan ostopalveluiden hankinnat, kattaen esimerkiksi turvasopimukset ja siivouspalvelut. Työni on johtamista, koordinoimista, palavereissa istumista ja uuden suunnittelua, mutta työskentelen paljon myös ruohonjuuritasolla, jotta pysyn ajan tasalla kaikesta täällä tapahtuvasta. Tykkään työskennellä ihmisten parissa. Meillä on täällä mahtava porukka töissä ja monet asiakkaatkin ovat tulleet tutuiksi. Aamuruuhkassa − neuvonnassa tai kaupan kassalla − kuulee kaupungin kuulumiset. ...iltapäivällä pomon tuolilla... Kun kentän isoin pomo, lentoaseman päällikkö, on poissa, toimin hänen sijaisenaan. Työsarkani kirjoa laidasta laitaan kuvaa hyvin se, että taskuissani voi olla kaksi puhelinta: yhdessä lentoaseman päällikön puhelin ja toisessa yleinen neuvontapuhelin ja niihin molempiin vastaan yhtä in- 3. Kanna vain tarpeellinen. Toppatakkia ei etelänmatkalla kaipaa. Turhilta kantamuksilta matkustajan pelastaa säilytyspalvelu Airpro Travel Services 24 h, joka sijaitsee terminaali 2:ssa saapuvien matkustajien tasolla (2B). Säilytyslokeroita (max. 8 vrk) on terminaaleissa 1 ja 2. nokkaasti. Työni sisällön voi tiivistää myös siten, että huolehdin, että asiakas tulee meille tyytyväisenä, on tyytyväinen täällä kentällä kaikkeen palveluumme ja lähtee kentältä turvallisesti määränpäähänsä. Hiljattain aasialainen, kielitaidoton vaihto-opiskelija lähestyi minua paperilapun kanssa. Siinä luki vain bussilinjan numero ja puhelinnumero. Soitin numeroon ja selvitin, millä pysäkillä opiskelijan tulee jäädä pois ja ollaanko häntä vastassa. Emme jätä ketään pulaan. ...ja illalla tietovisailujakkaralla Oulun kentällä on mielenkiintoista työskennellä, sillä Oulu on tärkeä matkailu- ja kongressikaupunki. Oulun lentoasema on upea, kehittyvä paikka. Nyt meillä on iso, kaikkien tilojen uudistus- ja laajennustyö meneillään. Tilamme tuplaantuvat parin vuoden sisällä. Teen paljon töitä, mutta kun en ole töissä, olen perheeni kanssa tai punttisalilla, lenkkeilemässä tai tietovisailemassa. 4. Tee nopea lähtöselvitys. Check-in onnistuu myös internetissä, tekstiviestillä tai lähtöselvitysautomaatilla. Internet-selvityksen ohjeet saat omalta lentoyhtiöltäsi. Lähtöselvitysautomaatteja on Helsinki-Vantaan lentoasemalla terminaalien sisäänkäyntien yhteydessä. Tutus- Tutustu turvatarkastuksen vaiheisiin Finavian internet-sivujen animaation avulla osoitteessa www.finavia.fi/Turvatarkastus. Turvatarkastusanimaatiossa matkustajat Kati ja Kalle näyttävät mallia, miten sinäkin voit toimia tehdäksesi turvatarkastuksesta sujuvan. Ennen turvatarkastukseen menoa esitä matkalippusi ja laita kaikki irtotavarat kuten kamerat, puhelimet, avaimet ja kolikot valmiiksi laukkuun tai takintaskuun. Kun tulet turvatarkastukseen, riisu takkisi ja jakkusi sekä vyösi. Poista kannettava tietokone laukusta. Ota käsimatkatavaroista pois isot sähkölaitteet ja mukanasi olevat nesteet. Aseta kaikki läpivalaisuhihnalle. Tuoksukynttilä käsimatkatavaroissa? ”Voinko kuljettaa käsimatkatavaroissa lasiastiassa olevan tuoksukynttilän, kooltaan noin 1 litra?” Jos kyseisessä kynttilässä ei ole nesteeksi luokiteltavaa ainetta, sen voi kuljettaa käsimatkatavarassa. Muussa tapauksessa kuljettaminen on sallittua vain ruumaan menevässä matkatavarassa. Muistathan, että tulitikkuja ei saa pakata käsimatkatavaroihin eikä ruumaan meneviin matkatavaroihin. VIP-palvelusta ainutlaatuinen matkalle lähtö tai paluu Helsinki-Vantaan lentoasemalla voit tilata itsellesi tai vieraillesi VIP-kohtelun matkalle lähdettäessä tai matkalta palattaessa. VIP-palvelut huolehtii henkilökohtaisesti sinun tai vieraidesi lähtöselvityksestä, turva-, raja- ja tullitarkastuksista sekä auttaa myös ostosten teossa ja valuutan vaihdossa. Kaikki tämä tapahtuu yksityisissä, tyylikkäissä VIP-tiloissa joko VIP Centressä tai isommille ryhmille tarkoitetussa erillisessä VIP President -terminaalissa. www.helsinki-vantaa.fi/vip tu lähtöselvitysautomaatin käyttöohjeisiin osoitteessa www.helsinki-vantaa.fi/lhtselvitysautom. Samalla voit tarkistaa, tarjoaako lentoyhtiösi mahdollisuuden automaattiselvitykseen tai ennakkolähtöselvitykseen, jolloin matkatavarat voi tuoda lentoasemalle jo edellisenä iltana. 5. Karista kantamukset. Vie sukset ja muut ruumaan menevät matkatavarat lähtöselvityksen jälkeen oman lentoyhtiösi baggage drop -tiskille. 13 14 maa&ilma LEIPÄJONO Kävimme ruohonjuuritasolla katsomassa maailmaa Heikki Hurstin silmin. Teksti: Tea Malms Kuvat: Jari Härkönen Kello lähenee kymmentä syksyisenä keskiviikkoaamuna. Helsinginkatu 19:n eteen Kalliossa on jo kokoontunut ihmisiä, vaikka leipäjonon jakelu alkaa vasta parin tunnin päästä. Jonosta halutaan hyvä paikka, mutta selvästikin paikalle on tultu myös tapaamaan tuttuja. Sisällä Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyö -yhdistyksen tiloissa kiirehditään, jotta kaikki jaettava saadaan valmiiksi ennen jakelun alkua. Pienessä tilassa käy melkoinen pauke, kun ruokatavaroita ja vaatteita lajitellaan laatikoihin. – Kun voisi vain laittaa ovet kiinni ja toivottaa hyvää joulua, huokaa Heikki Hursti hyörinän keskellä. Tokaisu ei tarkoita, etteikö Hurstilla ja Laupeudentyöyhdistyksellä olisi halua auttaa. Päinvastoin, kaikkien harras toive on, ettei jonoa tarvittaisi lainkaan, vaan jokaisella olisi hyvä elämä. Todellisuudessa apua tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan. Yhdistyksen tilojen avatessa ovensa puolen päivän aikaan jono on korttelin mittainen. Jonossa on kaikenikäisiä ihmisiä: opiskelijoita, työttömiä, eläkeläisiä, maahanmuuttajia, varmasti tavallisia työssä käyviä perheellisiäkin. Hursti arvioi, että päivän aikana ruoka-apua saa 600–700 ihmistä. – Päättäjät sanovat, että mennään parempaan suuntaan, kun totuus on että mennään huonompaan suuntaan. Kun aloitin avustustyön jatkajana vuonna 2005, jonossa oli 200– 300 ihmistä. 15 maa&ilma ”Sitä ei ymmärretä, miten tiukkaa monilla on. Oikeasti.” Siltojen miehet jouluaterialla. Heikki Hurstille auttaminen tuli tutuksi jo lapsuudessa. Perhe oli itsekin vailla apua, koska toimeentulo oli usein niukkaa eikä aina ollut edes kattoa pään päällä. Veikko-isä oli väkivaltainen alkoholisti ja saattoi välillä kadota päiviksi. Heikki Hurstissa huonot kotiolot näkyivät muun muassa keskittymisvaikeuksina ja käytöshäiriöinä. Käänne tuli 60-luvun loppupuolella Veikko Hurstin tultua uskoon. Viina ja väkivalta jäivät saman tien, ja niiden tilalle tuli tarve auttaa muita. Isä-Hursti uskoi, että alkoholiriippuvuudesta oli mahdollista päästä, olihan hän itsekin onnistunut. Veikon uskoontulo ajoittui joulun alle, ja koska hän halusi jättää entiset maalliset työnsä, perheellä oli rahat loppu ja edessä ankea joulu. Joulusta tuli melko erilainen sillä kertaa muutenkin, ja jouluvieraatkin olivat erikoisemmasta päästä. – Isä häipyi jonnekin aattona ja toi mukanaan kuusi rappioalkoholistia, jotka oli löytänyt Lauttasaaren sillan alta. Miehet kylvetettiin, laitettiin puhtaat vaatteet, ja sen jälkeen he istuivat meidän kanssamme syömässä jouluateriaa, Heikki Hursti muistelee. Seuraavana päivänä tulijoita oli lisää eikä kaikille riittänyt ruokaa ja vaatteita. Veikko Hursti kertoo muistelmissaan saaneensa Jumalalta käskyn kerjätä puuttuva ruoka ja vaatteet. Kodittomien alkoholistien kanssa vietetystä joulusta sai alkunsa Veikon ja tämän Lahja-vaimon auttamistyö. Pian Hurstit laajensivat toimintansa myös nuoriin, joita varten Vartiokylään kunnostettiin oma ”Jeesus-talo”. Myöhemmin oli samantapaista toimintaa Malmilla, kuten myös alkoholistien kesäleirejä. Kodittomien joulujuhlat Töölön kisahallissa alkoivat 70-luvulla. Heikki Hursti tuli itse uskoon 70-luvun alussa, kun hän oli kaksoisveljensä Mikon kanssa soitto-oppilaana Lahden varuskunnassa. Tuon ajan jälkeen hän kiersi gospel-yhtyeensä kanssa soittamassa ympäri maata, toimi Pohjois-Suomessa helluntaiseurakunnan pastorina, koulutyöntekijänä ja jossain vaiheessa myös nuorisotyöntekijänä. 80-luvun lopulla Hurstin tie vei Espanjaan lähetystyöhön. Mukana oli silloin jo vaimo ja kolme lasta. Hursti toimi muun muassa pastorina espanjalaisessa seurakunnassa sekä turistikirkon pastorina. Suomeen perhe palasi vuonna 2001. 16 maa&ilma 17 maa&ilma ”Humaltuneet soittavat sunnuntaiaamuna, että ollaan nyt täällä varaston oven takana. Jotkut ajattelevat, että olen töissä 24/7.” toukokuussa 2005 ajankohtaiseksi tuli kysymys, jatkaisiko joku kuudesta sisaruksesta isänsä työtä. Tehtävä lankesi kuin luonnostaan Heikille. – Isän ruumiin vieressä siunasin häntä ja tuumin, että on minun vuoroni jatkaa. Se oli aika spontaani päätös, vaikka toisaalta minua oli jo aikaisemmin kysytty. Isä ja äiti kokivat voimakkaasti, että tulen jatkamaan tätä työtä. Olen löytänyt heidän muistiinpanojaan, joissa on selvästi sanottu, että muistuta Hessua asiasta. Mielenkiintoista oli, että kun marraskuussa 2009 olin Rovaniemellä puhumassa, kuulin isän sanoneen siellä vuonna 2004 yleisölle, että Heikki jatkaa. Elämä olisi voinut mennä toisenlaisiakin polkuja. Koko Hurstin suku on musiikillisesti lahjakasta, ja samoja taipumuksia osoitti Heikkikin. Jo viiden ikäisenä hän kiersi kaksoisveljensä kanssa Maunulan kaljabaareja, laulamassa sen ajan hitti-iskelmiä. Kuulijat suhtautuivat kaksikkoon siinä määrin myötämielisesti, että pojat palasivat usein laulureissuiltaan taskut täynnä rahaa. Kerran pojat eksyivät kantakaupungin puolellekin, ja vanhempien piti hakea nämä poliisilaitokselta. Musiikki on tärkeä osa Hurstin elämää vielä nykyäänkin, mutta haaveet näyttelijänurasta sentään jäivät. Näyttelemistä Hursti kokeili ystävänsä Orvo Kontion kanssa jännityselokuvassa Aution telakan arvoitus. Yhdessä nuoret miehet miettivät myös teatterikouluun hakemista, mutta jättivät paperit kuitenkin lähettämättä. Heikki Hurstin nykyinen työ ja viihdeala tuskin voisivat olla kauempana toisistaan. Laupeudentyö ry:n vapaaehtoiset kohtaavat elämän nurjan puolen päivittäin: ihmisiä, joilla ei ole varaa maksaa vuokraa, ei välttämättä asuntoa ensinkään, ei rahaa ruokaan eikä lääkkeisiin. kainen työ on saanut aikaan sen, että ihmiset uskaltavat lähteä auttamaan. Se ei hänestä kuitenkaan riitä, vaan myös valtion tulisi osallistua nykyistä paljon tehokkaammin. Hurstilla onkin selvä näkemys siitä, mitä köyhyyden poistamiseksi pitäisi tehdä. – Peruspäivärahoihin pitäisi saada tuntuva korotus ja sitoa ne indeksiin. 90-luvun laman aikana tehtiin päinvastoin vielä leikkauksiakin. Valtion, kuntien, järjestöjen ja yksittäisten ihmisten pitäisi rakentaa turvaverkosto, josta voisi saada apua silloin, kun on akuutti hätä eikä pysty esimerkiksi maksamaan vuokraa. Sosiaaliviranomaistenhan pitäisi olla sitä varten, mutta se on nähty, ettei sieltä apua saa. Tämän Hursti on kokenut omakohtaisestikin. Perheen asuessa Torniossa Eija-vaimo sairastui eikä rahaa ollut vuokranmaksuun. Oli mentävä, ensimmäistä kertaa, sosiaalitoimistoon, mutta vastaanotto oli tyly. Virkailija syytti Hurstia siitä, että tämä oli vaihtanut moiseen ammattiin, helluntaiseurakunnan pastoriksi. – Se on tylyä ihmisten morkkaamista. Sanoin, etten ikinä enää astu jalallani sossuun, mieluummin kerään vaikka pulloja. Turhauttaako loputon avun tarve? Heikki Hursti myöntää että välillä kyllä. Veikko-isäkin heitti joskus turhautuneena rukkaset nurkkaan, kun valtio ei tehnyt tarpeeksi köyhien hyväksi. – Sekin rasittaa hirveästi, että moni ajattelee köyhyyden olevan ihmisen oma vika. Pitäisi tajuta, että se voi tulla kenelle tahansa yhtäkkiä. Voi tulla esimerkiksi läheisen kuolema, mielenterveysongelmia tai työpaikka voi lähteä alta. Hursti muistuttaa, että kun ihmiseltä lähtee perusturva alta, siinä onkin tekemistä. – Voi mennä jopa vuosi ennen kuin saa minkäänlaista apua, miten siinä selviää? Eikä moni selviäkään. Paljon puhutaan eläkeläisten itsemurhista. Kun on taloudellinen paine ja yksinäisyys, joka nujertaa… se on hirveä tilanne. Köyhyys ei tule kello kaulassa. Joulun lähestyminen näkyy 25 vuotta eläkeikään. Auttamistyö vie helposti ihmisen mu- Laupeudentyö ry:n toiminnassa joka vuosi monella tavoin. Yhdistykseen tulee pitkin syksyä tiedusteluja, miten joulujuhlaan pääsee mukaan. Joulu saa myös auttamishalun heräämään ihmisissä. – On hieno asia, että joulu on tulossa, koska meidän taloutemme pyörii lahjoitusvaroilla. Yleensä jo ennen joulua saadaan ne lahjoitukset, joilla eletään melkein koko vuosi ja pyöritetään toimintaa. Hurstin mukaan yhdistyksen tekemä avustustyö sekä monien muiden järjestöjen, kuten Pelastusarmeijan, tekemä pitkäai- kanaan, niin ettei itselle ja läheisille jää riittävästi aikaa ja voimia. Hurstillekin tämä on tuttua: työpäivät alkavat aikaisin aamulla toimistotöillä ja jatkuvat ajojen ja jakelun järjestämisellä. Illallakin puhelin soi, mutta viikonloppuna se pysyy kiinni. Hyväntekijänkin on joskus ladattava paristot ja jätettävä aikaa myös perheelle, kolmelle aikuiselle lapselle ja viidelle lapsenlapselle. Vapaa-aikana hän rentoutuu myös akvarellimaalauksen parissa. Värien kanssa puuhailu vie ajatukset monesta ikävästä asiasta. Raskas työ on toki myös palkitsevaa. Viihdealalle vai avustustyöhön? Veikko Hurstin kuoltua 18 maa&ilma – Jaksaminen tulee ensinnäkin ihmisten palautteesta. Saan tekstareita ja viestejä, kun apu menee perille. Ja on tyytyväisiä ilmeitä. Ja sitä toivoo, että Jumala, joka antoi vanhemmille voimia, auttaisi minuakin. Moni puolue on pyytänyt Heikki Hurstia kansanedustajaehdokkaaksi, mutta tätä kirjoitettaessa hän ei ole tehnyt päätöstä siitä, lähteekö mukaan. Hursti kokee, ettei kansanedustajia kiinnosta vähäväkisten asiat. Edustajiksi tarvittaisiin hänen mielestään selkärankaisia ihmisiä, jotka uskaltaisivat olla köyhien puolella. – Jos pääsisin eduskuntaan, haluaisin olla kuin Veikko Vennamo, jonka ääni kuuluu käytävillä, ja varmaan minutkin kannettaisiin sieltä ulos. Pitäisi antaa jotain toivoa niille, joilla ei ole mitään, Hursti sanoo. Moni muukin on kaiketi pyrkinyt eduskuntaan ylevin aikein, mutta joutunut pettymään omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa. Myös Heikki Hursti pohtii, millä tavalla pääsee parhaiten vaikuttamaan, ruohonjuuritasolla vai norsunluutornissa. Hursti lupaa joka tapauksessa jatkaa auttamistyötään, tavalla tai toisella. Yhdistyksen suhteen hänellä on myös suunnitelmia: lähisuhdeväkivallasta kärsiviä pitäisi voida auttaa, samoin pitäisi perustaa verkosto eläkeläisten auttamiseksi. – Kun puhutaan eläkeiän nostamisesta, niin minä teen töitä yhtä kauan kuin Jyrki Katainenkin, Hursti heittää puolipiloillaan. Lupaus on kova, onhan valtiovarainministerin eläkeikään noin 25 vuotta. Toisaalta jatkajiakin Hurstin työlle löytyy, jos puhti loppuu kesken. Lähes koko perhe on tavalla tai toisella mukana yhdistyksen toiminnassa. – Isä sanoi aina, että Jumala aloittaa työn, joten kai Jumala hoitaa sille jatkajankin. Heikki Hursti Syntynyt: 1954 Perhe: vaimo, kolme lasta ja viisi lastenlasta Nykyinen työ: hyväntekeväisyystyötä vähävaraisille Harrastaa: akvarellimaalausta, musiikkia Ihailee: 1800-luvun ulkomaisia ja suomalaisia taiteilijoita, tämänhetkistä suomalaisista taiteilijoista serkkuansa Armas Hurstia. Chilen mainareiden pelastusoperaatio oli huikea näyttö kansan sitkeydestä ja yhtenäisyydestä. Motto: Puhu vähän, tee enemmän. Työsi näyttää, mihin uskot. 19 maa&ilma Aikakäsitystä ja kulttuuria ei niin vain eroteta toisistaan. Teksti: Sami J. Anteroinen Kuvitus: Janne Harju Kielitieteilijä Benjamin Lee Whorf sai hopi-intiaanien kiel- tä tutkiessaan selville, että hopien kielessä ei ollut sanoja, rakenteita tai ilmaisuja, jotka viittaavat aikaan. Hopi-kielessä ei ollut lainkaan aikamuotoja, vaan hopien kielellinen maailmankuva muodostui kahdesta peruspilarista. Kaikki aistien kautta koettavissa oleva – oli se sitten menneisyydessä tai nykyisyydessä – oli toinen pilari. Toinen taas oli henkinen taso, johon kuului myös kiveen kirjoitettu tulevaisuus, sillä hopit uskoivat toteuttavansa ennalta määrättyä kohtaloa. Elivätkö hopi-intiaanit sitten hetkessä? Jos ei ole olemassa edes sanoja, joilla puhua menneestä tai tulevasta, tämä johtopäätös voisi tulla mieleen. Ennaltamääräämisoppiin uskovina hopit olivat myös asettaneet itsensä universumin keskipisteeksi kätevällä tavalla: menneisyyttä on turha muistella, koska siihen ei voi vaikuttaa – eikä muuten tulevaisuudellakaan auta spekuloida, jos sekin on ennalta määrätty. Ainoa, mitä voi tehdä, on tarrata hetkestä kiinni – ja nauttia. 20 maa&ilma 21 maa&ilma Jotain samantyyppistä oli varmasti mielessä myös Horatiuksella, kun hän oodissaan ohjeisti Leuconoë-nimistä naisihmistä käyttämään hyväkseen jokaisen käsillä olevan hetken. Latinan ”Carpe diem” käännetään yleensä muotoon ”tartu hetkeen”, mutta kirjaimellisesti se tarkoittaa ”poimi päivä”. Samaa väreilyä löytyy idästä, esimerkiksi zen-buddhalaisuudesta. Länsimainen konttori-ihminen (Homo Officius) tarttuu kalenteriin tai poimii Blackberryn, eikä juuri hetkestä tiedä. Missä kohtaa olemme menneet vikaan? Ajoissa vs. ajallaan Erään luokittelun mukaan aikajärjestelmiä on kaksi: monokroninen ja polykroninen. Monokronisessa aikakäsityksessä käsitellään yksi asia yhdellä kertaa, kuten on luontevaa esimerkiksi meille suomalaisille ja muille pohjoismaalaisille. Polykronisessa aikakäsityksessä taas huseerataan monella rintamalla yhtä aikaa, kuten esimerkiksi arabimaissa tai Afrikassa. Euroopassakin polykronismia esiintyy, etupäässä Välimeren alueella. Monokroninen aikakäsitys painottaa aika- tauluja ja täsmällisyyttä, polykroninen taas ihmisten sitoutuneisuutta ja liiketoimien toteutumista sinänsä. Tästä seuraa helposti, että monokronisen aikakäsityksen piiristä tulevaa saattaa ahdistaa polykronisen aikakäsityksen tapa käsitellä sovittuja tapaamisia. Yhdellekään kalenterimerkinnälle ei voi asettaa kovin suurta painoarvoa: mikään ei ole varmaa ja kaikki saattaa muuttua viime tipassa. Monokronisti yrittää tehdä ajasta konkreettisen suureen: sitä voi säästää, käyttää, tuhlata ja hukata, se voi mennä hitaasti, nopeasti tahi vallan loppua kesken. Länsimaisen ihmisen aikasidonnaisuus on vahvaa, mutta usein salakavalan tiedostamatonta. Monokroninen aikakäsitys on niin tiukasti sisäistynyt länsimaiseen kulttuuriin, että sitä pidetään ainoana luonnollisena ja loogisena elämänhallintatapana. Polykroninen aikakäsitys taas lähtee siitä, että aika on pikemminkin piste kuin lineaarinen jatkumo. Polykronisen aikakäsityksen mukaan elävät ihmiset – kuten arabikulttuurin edustajat – eivät yleensä koskaan ole yksin, eivät edes kotonaan. Polykronistit ovat vuorovaikutussuhteessa usean ihmisen kanssa yhtä aikaa. Ajankäytön suunnittelu on kuitenkin vaikeaa (ellei suorastaan mahdotonta) polykronisen aikakäsityksen omaavien ihmisten kanssa, elleivät he edes jossain määrin hyödynnä monokronista aikajärjestelmää. Tutkimusten mukaan myös polykroninen ajankäyttö voi olla suunnitelmallista: työnteon voi jaksottaa vaativampiin, enemmän monokronista ajankäyttöä vaativiin tehtäviin ja vähemmän keskittymistä vaativiin polykronisen ajan tehtäviin. Puhtaasti monokronisia tai polykronisia yhteiskuntia on kuitenkin olemassa vain ajatusleikeissä, sillä jokaisessa kulttuurissa on käytössä kumpaakin aikakäsitystä. ”Ajatteletko aikaa lineaarisena jatkumona? Entä jos aika onkin kuin piste?” Jana, ympyrä vai piste? Aikaa voidaan lähestyä myös lineaarisuuden, syklisyyden ja pistemäisyyden avulla. Länsimaiset kulttuurit käsittävät ajan lineaarisena jatkumona, jonka toisessa päässä on tulevaisuus ja toisessa päässä menneisyys – lineaarinen aika kulkeekin aika lailla käsi kädessä monokronisen aikakäsityksen kanssa. Syklinen aikakäsitys perustuu luonnon havainnoimiseen: elämä virtaa auringonnoususta auringonlaskuun ja sukupolvesta sukupolveen. Ihmisten ja eläinten rytmi vuodenaikojen vaihteluun nivoutuneena piirtää kuvaa ajan alati uudistuvista 22 maa&ilma sykleistä. Tässä aikakäsityksessä aika ei lopu kesken, vaan sitä tulee koko ajan lisää. Pistemäinen aikakäsitys taas on tapahtumaan sidottua ja se täytyy kokea subjektiivisesti – tämä on läheistä sukua polykroniselle ajalle, joka käsitetään ennemmin pisteenä kuin jatkuvana nauhana. Piste edustaa tapahtumaa ja tapahtuma laukaisee teon, joka ei ole suunnittelun vaan tapahtuman tulosta. Tästä voidaan jo huomata, että lineaarinen länsimaalainen joutuu helposti törmäyskurssille tapahtumakeskeisen afrikkalaisen kanssa. Perinteisessä afrikkalaisessa elämässä aikaa täytyy luoda tai tuottaa; ihminen ei ole ajan orja vaan hän tekee aikaa juuri niin paljon kuin hän tarvitsee. Näin ollen puun alla istuskeleva afrikkalainen ei oman käsityksensä mukaan ”tuhlaa” aikaa, vaan pikemminkin odottaa sitä. Kun tapahtumia ei ole, niin ei ole aikaakaan. pitkissä tuhansien vuosien aikasykleissä. Esimerkiksi Intiassa suuri sykli, mahayuga, oli 12 000 vuoden(!) pituinen. Vastaavanlaisia syklisiä käsityksiä esiintyi myös muun muassa Kiinassa, Egyptissä ja Kreikassa. Varsinaisesti lineaarinen aikakäsitys sai alkunsa Kaksoisvirtainmaassa. Tuolloin jatkuvan syklisen toiston tilalle tuli näkemys ajasta, jolla on tietty alku ja mahdollisesti myös loppu. Sumerilaisilla ja babylonialaisilla tämä ajatus oli vielä hieman epämääräinen, ja juutalaiset jatkojalostivat sitä eteenpäin. Lineaarisuus siirtyi sittemmin kristinuskoon ja lopulta koko länsimaiseen ajatteluun. Mutta onko puhdasoppinen lineaarisuus viimein saapumassa tiensä päähän? Aikatutkimuksen piirissä on kehitetty teesi ajan nopeutumisesta, akseleraatiosta. Sen mukaan ”myöhäiskapitalistisessa” yhteiskunnassa on siirrytty non-stop-elämään ja 24/7-kulttuuriin, jota leimaa epälineaarisuus: ajallinen samanaikaisuus, katkonaisuus ja välittömyys. Vahinko ei tule kello kädessä Kaikki eivät tosin Afrikassakaan ole erityisen tyytyväisiä pistemäiseen ja polykroniseen aikaan. Pari vuotta sitten Norsunluurannikko starttasi täsmällisyyskampanjan, joka oli suunnattu ”Afrikan aikaa” vastaan. Maan presidentti keulakuvanaan kampanja tähtäsi erityisesti siihen, että viranomaiset ja bisnesväki oppisivat olemaan ajoissa. Afrikka ei silti ole ainoa paikka, missä sekuntikellon tahdittama länsimaalainen haroo (tai repii) hiuksiaan. Esimerkiksi Saudi-Arabiaan komennukselle lähteneet suomalaiset ovat törmänneet jyrkästi erilaiseen aikakäsitykseen. Kokoukset ja sovitut tapaamiset ovat pääsääntöisesti myöhässä, minkä seurauksena seuraavatkin kokoukset ovat myöhässä. Paikalliset eivät juuri välitä aikatavoitteista, vaan kokevat kiirehtimisen painostavana. Suomalaisia taas stressaa juuri suunnitelmallisuuden ja toimivan aikakehikon puuttuminen. Monien tutkijoiden mukaan länsimaisen – ja etenkin amerikkalaisen kulttuurin – aikakäsitys on tulevaisuuteen painottuvaa: kaikenlainen suunnittelu, strategiointi ja aikatauluttaminen ovat tämän maailman ydintä. Arabikulttuuri taas painottaa menneisyyttä aina siinä määrin, että verbimuotojakin on teknisesti ottaen vain kaksi: loppuunsuoritettu teko ja teko, joka ei ole vielä loppuun suoritettu. Tulevaisuudesta puhuttaessa arabi lisää usein lauseen loppuun ”inshallah” (jos Jumala suo), koska ainoastaan Jumala voi tietää tapahtuuko jokin tietty asia vai ei. Tämän vuoksi arabit myös suhtautuvat aikaan varsin kohtalonuskoisesti eivätkä juuri vilkuile kelloa. Aikaa kierrättämässä Nyt tai heti Tulevaisuudentutkija Mika Mannermaa on puhunut instantismista, jossa tieto – ja sen perässä kohta kaikki muukin – on saatava heti. Työpaikoilla siirtyminen kellokorttien leimaajista ”projektien omistajiksi” on rikkomassa vanhaa teollista muottia: ei ole enää työaikoja, on vain deadlineja. Vastareaktiokin on jo hyvin dokumentoitu: on downshiftausta, slow lifea ja etätyötä, ja elämänarvot tuntuvat olevan puntarissa vähän joka puolella. Mutta mitä jos ikään kuin syklisyyden kunniaksi palaamme hetkeksi tämän kirjoituksen alkuun. Niin, mitä opimme hopeilta, noilta hetken lapsilta? – No, uudet tutkijasukupolvet ovat sittemmin haastaneet tulkinnan, jonka mukaan hopi-kielessä ei esimerkiksi ole aikamuotoja. Mutta ainahan sitä voi kuvitella – vaikka ihan vain hetken verran. ”Kiertääkö aika kehää?” ”Voiko aikaa tehdä?” Länsimaissa tavataan (piilo)ajatella, että lineaarinen maailmankuva sopii oikeaan sivilisaatioon, siinä missä syklisyys on omiaan luonnon armoille jääneille paimentolaiskansoille. Lähes kaikissa varhaisissa korkeakulttuureissa on kuitenkin ollut vallitsevana syklinen aikakäsitys. Muinaisissa sivilisaatioissa katsottiin, että aika kiertää kehää: kaikki tapahtumat toistuvat 23 maa&ilma Taikuri Iiro Seppänen, KADOTITKO ITSESI? 24 maa&ilma Elämää taikuuden ja BASE-hyppyjen tuolla puolen. Teksti: Tiia Soininen 25 maa&ilma Me muistamme Iiro Seppäsen. Sen valloittavan innokkaan – suomalaiseen makuun aluksi hätkähdyttävänkin yltiöpositiivisen – nuoren taikurin. 1990-luvun puolivälissä kuulimme hänen päässeen alta parikymppisenä talk show -isäntä David Lettermanin vieraaksi sahaamaan Geena Davisin kahtia. Seuraavana kesänä 30 000 meistä näki livenä, kun hän roikkui – tietenkin pakkopaitaan puettuna – Linnanmäellä pää alaspäin palavasta köydestä 77 metrin korkeudessa. Luimme hänen viihtyvän Kaivohuoneella ja Helsingin yössä muutenkin, päässeen vanhempien ”kollegojen” Markus Selinin, Samuli Edelmannin ja Jari Komulaisen porukoihin. Samalla vuosikymmenellä tulivat vielä BASE-hypyt. BASE niin kuin Building, Antenna, Span ja Earth. Hurjapäät hyppäävät tällaisilta kiinteiltä alustoilta laskuvarjo selässään. Iirokin alkaa hyppiä, milloin mistäkin, joka puolella maailmaa. Mutta sitten Iiro Seppäsestä ei kuulla oikein mitään. Mitä tapahtui? Kirjoitan Googleen ”iiro seppänen”. Ensimmäinen hakutu- los johtaa Wikipediaan, joka sekin tuntuu tietävän Iirosta harvinaisen vähän. Kerrotaan syntymäaika (1975), uran alku (Solmu Mäkelän oppilaana Linnanmäen sirkuskoulussa), vanhempien nimet (europarlamentaarikko Esko Seppänen ja toimittaja-kirjailija Kirsti Tulonen-Seppänen) ja kiinnostus extremelajeihin. Tuoreemmat tapahtumat Wikipedissa kuitataan näin: ”Viime aikojen lehtitietojen mukaan hän on työskennellyt televisiotuottajana Los Angelesissa. Iiron ensimmäinen iso tuotanto oli mikrosarja The Courier CBS:lle. Seppänen seurusteli malli/näyttelijä Vera Jordanovan kanssa pitkään. Pari ilmoitti erostaan alkuvuonna 2008.” Tammikuulta 2009 löytyy MTV3:n viihdeuutinen otsikolla Millä tempuilla pärjäät pokerissa, Iiro Seppänen? Lyhyessä jutussa Iiro kertoo pelanneensa pokeria pari vuotta ja tekevänsä tuotantoyhtiönsä kautta dokumentteja. Taikatemppuja hän ei ole tehnyt enää vuosiin ja BASE-hypytkin ovat jääneet. Yhdestä linkistä selviää, että saman vuoden lokakuussa Iiro on ollut Helsingissä kertomassa tuottamastaan Journey to the Center -elokuvasta. Elokuva kertoo Iiron BASE-hyppy-ystävien Jeb Corlissin, Chris Mcdougallin ja Paul Fortunin hypystä Kiinasta löytämäänsä Tian Kengin -luolaan. Lisäksi 7 päivää -lehti osaa kertoa Iiron harrastavan haiden ja alligaattoreiden kanssa uimista. Mutta ei toivoakaan vihjeestä Iiron omille tai tuotantoyhtiön nettisivuille. Edes Facebook ei osaa auttaa etsivää. Lähetän netin kautta kyselyn Pokeritieto.com:iin. Seu- raavana päivänä tulevat ystävälliset terveiset: ”Valitettavasti emme tiedä Iiro Seppäsen yhteystietoja/tuotantoyhtiötä.” Päätän kokeilla kansainvälisiä vesiä ja heitän verkkoni CBS:lle Yhdysvaltoihin. Kerron taustani ja esitän pyynnön, josko viestini tätä kautta päätyisi Iirolle. Klikattuani enteriä pakottaudun kohtaamaan todellisuuden: jos CBS:ltä vastaus joskus tulee, voidaan sitä pitää pienoisena ihmeenä. Viimeinen keino: kirjoitan sähköpostia Esko Seppäselle. Olen epäröinyt ottaa yhteyttä vanhempiin. Ehkä Iiro haluaa olla oma itsensä ja tulla sellaisena löydetyksi pikemmin kuin entisen europarlamentaarikon poikana. Ehkä hän ei ole vanhempiensa kanssa edes tekemisissä. Tai ehkä eläkkeellä olevaa poliitikkoa ei huvita välitellä poikaansa koskevia haastattelupyyntöjä. Pling! Kuin taikuutta: 50 minuuttia myöhemmin saapuu vastaus. Esko Seppänen on parhaillaan poikansa kanssa New Yorkissa, lupaa välittää viestin hänelle ja ”katsoa perään, että vastaa kanssa”! Iirolta tulee viesti vielä samana iltana. ”Ma olen taalla itarannikolla ensi viikon keskiviikkoon ja palaan sen jalkeen viikoksi kotiini Losiin. Tyoskentelen nykyaan elokuvatuotantoalalla ja olen osakkaana Pan Pacific Entertainment -nimisessa firmassa. Losin lisaksi, meilla on toimistot myos Hongkongissa seka Pekingissa.” Jatkamme ääkkösetöntä kirjeenvaihtoa. Emme saa so- vittua tapaamisaikaa, mutta mannerten väliseen yhteydenpitoon tottunut Iiro keksii: juttelisimme Skypessä. Lokakuisena tiistaiaamuna kello 9:40 soitan luurit korvilla Los Angelesiin. – Huomenta! Mulla on tämmösiä päiviä, mä lopetin dinnerin just ja kahdeksalta pitää olla palaverissa ja lukea yöllä vielä puolet yhtä kässäriä. Aikamoista säätöä, Iiro sanoo tutun energisenä. Kello on Los Angeleissa 23:40. Iiro kysyy kohteliaasti, nauhoitanko haastattelun vai kirjoitanko muistiinpanoja – juttua saattaa kuulemma tulla ja mennä aiheesta vähän vasemmallekin. Rohkaisen innostumaan. Ensin kuitenkin ihmettelen, miksei miehestä edes Googlesta irtoa tietoa. Kadottiko hän itsensä tarkoituksella? ”Mun tarvitsi tehdä vain pari–kolme puolen tunnin keikkaa kuukaudessa ja loppukuun saatoin tehdä ihan mitä halusin ihan missä tahansa.” 26 maa&ilma – Joo, vähän niinkin. Hyödynsin julkisuutta siinä vaiheessa, kun myin taikurin uraa. Julkisuus myi mun keikkoja, kirjoja ja CD-ROMeja. Sitten päätin katkaista napanuoran, joka antoi siinä vaiheessa helpon toimeentulon: lopetin taikomisen, keskityin muihin projekteihin maailmalla, eikä julkisuus enää hyödyttänyt mua ollenkaan. Julkisuus oli työkalu, hän sanoo rehellisesti. – Kiva kun suostuit tähän, sanon. – Tää oli hauska, kun se tuli mun faijan kautta! Hyvä tulokulma muutenkin. Palaamme ajassa taaksepäin. Nyt 35-vuotiaana Iiro Sep- pänen rakentaa jo kolmatta uraa. Ensimmäinen alkoi alle kymmenvuotiaana. Iiro kertoo alkaneensa tehdä taikatemppuja, ”koska se oli tosi kivaa”. – Tavallaan en ole tehnyt päivääkään töitä, mutta tavallaan olen tehnyt ihan hirveästi töitä, luureistani kuuluu. Käy selväksi, että taikatemppuja Iiro teki liikaa, ”älyttömällä intensiteetillä”. – Tietyllä tavalla paloin loppuun. Muistan, että roikuin pakkopaidassa palavien narujen varassa ja kun siitä vapauduin, luontainen adrenaliinipiikki, natural high, oli niin valtava, että se ohjasi yhä hurjempiin temppuihin. Kuitenkin jos joku olisi siinä vaiheessa sanonut, että tulevaisuudessa uin valkohaiden kanssa ja hyppään rakennuksista, olisin vastannut, että vain mielipuolet tekevät semmoista. Eikä Iiro itseään mielipuolena pidä. Hän pitää itseään naiivina ja periksiantamattomana; eihän se kovin todennäköistä taida olla, että poika Pitäjänmäestä pystyy asumaan ja tekemään elokuvia Hollywoodissa – tai hyppäämään BASE-hyppyjä ympäri maailmaa. Mutta mahdollista se on. Kun Iiro siis oli vapautunut pakkopaidasta, hän alkoi tehdä entistä hurjempaa temppua: hänet laitettaisiin kahleisiin ja työnnettäisiin lentokoneesta alas. Tämän tempun harjoittelu avasi portin BASE-hyppyihin. – Nautin älyttömästi putoamisen fiiliksestä. BASE-hyppyjen kautta aloin elää nuoruutta, joka jäi taikurin uran vuoksi väliin. Kun kaverit olivat hakeneet pussikaljaa, istuneet kaltseilla, eläneet elämää ja pitäneet hauskaa, mä olin istunut peilin edessä ja harjoitelut temppuja. Jotain oli jäänyt elämättä ja kun se oli taloudellisesti mahdollista, Iiro irtaantui taikamaailmasta. – Kävin Suomessa tekemässä joitain keikkoja ja niiden jälkeen palasin aina elämään elämää, hakemaan elämyksiä ja kokemuksia maailmalta, Iiro kertoo ja jatkaa. – Suomalaisessa julkisuudessa spekuloitiin mielestäni väärin, että nyt se tekee näitä hyppyjä julkisuuden vuoksi. Ajattelin kuitenkin, että jos astun julkisuuteen korjaamaan huhuja, 27 maa&ilma ”Olin hyväksynyt kuoleman, mutten ollut hyväksynyt vakavaa loukkaantumista.” se ehkä ampuu mua vastaan. Ihmiset saavat ja heidän pitääkin muodostaa itse omat mielipiteensä. Ajattelin, että tulevaisuudessa työt puhuvat puolestani. Pikakelaamme nykyhetkeen. Iiro kertoo olevansa musta- valkoinen ihminen: kaikki mitä tehdään, tehdään täysillä eikä mitään jätetä puoliväliin. Oli siis oikeastaan odotettavissa, että laskuvarjohyppääminen johtaa BASE-hyppäämiseen. Eikä BASE-hypyissä häntä viehättänytkään ainoastaan vapaapudotus vaan ihan kaikki. Oli upeaa kiivetä vuoria, tulla lähelle luontoa. Oli hienoa voittaa itsensä. BASE ei ollut enää urheilulaji, vaan elämäntapa. Iiro Seppänen hyppäsi kaikkialta: Las Vegasin 350-metrisestä maamerkistä Stratospherestä, maailman korkeimmalta vesiputoukselta Venezuelan Angel Fallsilta, Malesian Kuala Lumpur -tornista... Tapahtui pahoja onnettomuuksia ja tuli elinikäisiä vammoja, mutta Iiro nuoli haavat mielellään, koska hyppääminen oli hänestä riskien arvoista. Taikurina hän oli kokenut olleensa hemmoteltu, saaneensa hyvin paljon hyvin nuorena. Niin nurinkuriselta kuin se maallikosta kuulostaakin, urheilulajeista kaikkein äärimmäisin opetti arvostamaan pieniä asioita. Iiro kertoo, että vuorenreunalla seistessä ei suinkaan mieti kuolemaa tai loukkaantumista, vaan sitä, voiko hyväksyä elämänsä. Elääkö sellaista elämää, jollaista haluaa elää? Vuorenreuna pakottaa näkemään auringonnousut ja -laskut, kukat, kaiken ympärillä. Nauttimaan niistä. Elämään turtunut, Las Vegasiin kyllästynyt taikuri tajusi harjoitelleensa alta kymmenvuotiaasta alaa, josta ei sittenkään tulisi sitä lopullista ammattia. Hän ansaitsi taikurina hyvin, mutta oli Las Vegasissa kuitenkin vain ”lounge act”, rivitaikuri, joka ei erottunut muista suurille lavoille haaveilleista. Taikurin urasta luopuminen oli lopulta helppoa, Iiro kertoo. Vaikeinta oli luopua elämäntyylistä ja -tasosta. – Mun tarvitsi tehdä vain pari–kolme puolen tunnin keikkaa kuukaudessa ja loppukuun saatoin tehdä ihan mitä halusin ihan missä tahansa. Eniten rohkeutta elämässäni on vaatinut sen tunnustaminen itselleni, ettei taikuruuden mahdollistama elämä tehnyt minua onnelliseksi. Se vaati paljon enemmän rohkeutta kuin sukeltaminen haiden kanssa tai hyppääminen korkealta. 28 maa&ilma Valmis kuolemaan. Viisi vuotta viimeisen BASE-hypyn jäl- keen Iiro sanoo olevansa yhä identiteetiltään BASE-hyppääjä. Hyppäämisen lopettaminen olikin huomattavasti rankempi juttu kuin taikuuden taaksejättäminen. – Se oli asia, jonka puolesta olin valmis kuolemaan. Olisin jatkanut, kunnes kuolen. Elämäntapa oli niin juurtunut, että Iiro jatkoi hyppäämistä vielä kauan sen onnettomuuden jälkeen, joka lopulta pakotti lopettamaan. Se tapahtui vuonna 2001: Iiro kavereineen on road-tripillä, ja he aikovat hypätä Arizonan autiomaassa. Iiron on tarkoitus pudota viisi sekuntia vapaasti ennen varjon avaamista. Hän kuitenkin avaa varjon jo kahden sekunnin kuluttua. Liian aikaisin. Varjo aukeaa väärään suuntaan, vuorta kohti. – Olin kiroilemassa englanniksi, mutten ehtinyt sanoa edes f-kirjainta, kun vuoren seinä tuli vastaan. Aika pysähtyi täysin paikoilleen ja tajusin, että joko kuolen tai elämäni muuttuu tällä sekunnilla. Sanotaan, että elämä tulee kuvina eteen. Ehkei nyt kuvina kuitenkaan, mutta kaikki hidastui. Tunsin, miten kehoni alkoi tuottaa adrenaliinia ja sai minut toimimaan nopeasti. Tartuin varjon takaviilekkeisiin kiinni ja sain sitä vähän käännettyä sen puolen sekunnin aikana ennen kuin mäiskähdin seinään. Vuori oli 280 metriä korkea. Kun Iiro seinään osuttuaan jatkoi varjon kannattelemana laskeutumista, noin 130 metrissä hän pystyi analysoimaan tilannettaan: vasen jalka roikkui velttona nahan varassa. Luut olivat tulleet lihasta läpi, varpaat osoittivat kohti polvea. – Se alkoi vähän harmittaa, kun tajusin, että vielä kerran pitää laskeutua ja laittaa koko paino pelkän törröttävän luun päälle, Iiro – tarinankertoja – naurattaa sanavalinnoillaan kuulijaansa nyt vuosia myöhemmin. ”Vähäinen harmitus” tuskin kuvaa tilanteen vakavuutta. Lopulta Iiro lennätettiin helikopterilla sairaalaan, eikä jalkaa amputoitu, kuten ensin harkittiin. Sen sijaan edessä oli kuusi leikkausta ja vuosien kuntoutuminen. – Olin hyväksynyt kuoleman, mutten ollut hyväksynyt vakavaa loukkaantumista, Skype välittää Iiron kommentin Los Angelesista. Iiro ajatteli, että BASE-hyppäämiseen pätee sama kuin ratsastamiseen – kun hevosen selästä putoaa, on noustava takaisin. Kuusi kuukautta onnettomuuden jälkeen, kävellessään vielä kai- nalosauvoilla, hän aloitti uudelleen. Helsingin satamanosturit olivat hyviä paikkoja, koska niistä pääsi laskeutumaan veteen. Kovaa maata jalka ei olisi kestänyt. Kovapäinen BASE-hyppääjämme alkoi hypätä kahta kauheammin. – Lähinnä todistaakseni itselleni, ettei onnettomuudesta jäänyt traumaa. Ja ehkä olin puoliksi vielä shokissa siitä, että on opittava elämään vamman kanssa. Nyt Iiron jalalla on ”kymmenen kilometrin kantosäde”. Se tarkoittaa, että hän pystyy kävelemään normaalisti, muttei voi juosta. Jo sata metriä juosten aiheuttaa kovan kivun. Kivuton jalka ei ole koskaan. – Olen kuitenkin tyytyväinen elämänlaatuuni. Sen sijaan että harmittelisin tätä kroonisena kokemaani kipua, koen kivun muistuttavan siitä, että pystyn elämään oltuani sellaisessa vaaratilanteessa, jossa moni ystäväni on menehtynyt. Amerikkalais–suomalaista unelmaa toteuttamassa. Kun keho lopulta sanoi ei, Iiro kehitti itselleen uuden ammatin. Hän käytti BASE-hyppyjä ja ääriurheilua työkaluinaan ja opetteli niitä kuvaamalla elokuvan tekoa. Oikeastaan ihan ensin hänet löydettiin Hollywoodiin: Iiro oli ladannut hyppyvideoitaan nettiin, josta Hollywood-tuottaja huomasi ne. Tämä oli juuri myynyt yhdysvaltalaiselle televisiojätti CBS:lle sarjan, joka seuraisi extreme-urheilijan elämää. Iiro sai roolin pay-or-play-diilillä. Eli vaikka sarja ei toteutuisikaan, Iirolla oli mahdollisuus muuttaa Yhdysvaltoihin asumaan. – Lopulta se telkkasarja, The Courier, jota mä juhlin kulkemalla sampanjapullo kädessä Helsingissä henkseleitä paukutellen, kuihtui pieneksi mikrosarjaksi, jonka jaksot kestivät 60 sekuntia. Se sai mut kuitenkin toteuttamaan tätä unelmaani. Pystyin luomaan itselleni turvaverkoston tänne, lakimiehet ja muut. Hollywood oli ollut Iiron unelma siitä lähtien, kun hän alle 20-vuotiaana taikurina pääsi ”Rennyn ja Geenan” siipien suojaan. – Olin ajatellut, että on makeaa olla iso kala pienessä lammessa, suosittu Suomessa. Rennyn ja Geenan kanssa pääsin matkustamaan ja esiintymään maailmanstaroille Planet Hollywoodien avajaisissa. Halusin elokuvabisnekseen ja isompaan mereen, mutta enhän mä ollut käynyt filmikouluja. Mä olin taikonut. Kun alkoi olla selvää, ettei The Courier tekisi Iirosta seuraavaa jackiechania tai muutakaan suurta action-tähteä, hän alkoi lukea elokuvien tuottamisesta ja päätti oppia tekemällä. BASEuran jälkeen hänellä ei ollut enää syytä epäillä, etteikö ura Hollywoodissakin olisi mahdollinen. Logiikka kulki näin: kun on selvinnyt maailman vaarallisimmassa urheilulajissa, ei Hollywoodissakaan olisi mitään, mikä voisi lannistaa. – Olin luonut itselleni barrikadeja. En mennyt Hollywoodiin, koska pelkäsin epäonnistumista. Olisin voinut uskotella itselleni, että jos olisin mennyt, olisin menestynyt. Sitten uskalsin työntää egoni syrjään ja hyväksyä sen, että vaikken täällä breikkaisikaan, olen kuitenkin elänyt unelmaani. Iiro skypettää, että unelma ei koskaan ole ollut huomion kohteena oleminen punaisella matolla, vaan päästä tekemään sellaista työtä, josta nauttii. Ja tässä tapauksessa osa nautintoa, tai työtä, on kyky ottaa vastaan tyrmäyksiä. Iiron mukaan Hollywoodissa pitää olla kova sisu ja paksu nahka, uskoa asioihin ja intohimoa työtä kohtaan. Työtä ei kuitenkaan saa ottaa liian henkilökohtaisesti. 99 prosenttia elokuvien tuottamisesta on epäonnistuneita projekteja. Projekteja jotka eivät saa ”vihreää valoa”. – Menestyksen salaisuus on siinä, kuinka monta kertaa nouset itse ylös, kun sinut on lyöty alas. Jenkeissä on se hyvä puoli, että jos olet hyvä duunissasi, voit olla kotoisin mistä tahansa. Euroopassa ehkä tuetaan vielä mieluusti oman maan työntekijöitä, mutta täällä riittää, että on hyvä työssään ja hyvä tyyppi. Että tulee toimeen ihmisten kanssa. Uskon, että se on yksi vahvuuksistani. 29 maa&ilma ”Olen ollut lapsi, joka on pystynyt hämmästelemään – ja kokemaan sattumia. Olen altistanut itseni positiivisille tapahtumille.” 30 maa&ilma Toinen jalka Kiinassa. Iiro kertoo, että ”paperilla” hänellä on nyt hyvä tilanne. On merkittäviä yhteistyökumppaneita. Hän tekee esimerkiksi luonto-ohjelmaa Conrad Ricksin kanssa. Nimi Conrad Ricks ei meille suomalaisille paljon kerro, mutta Selviytyjät ja Diili kertovat. Niitä Ricks on tuottanut yhdessä Mark Burnettin kanssa. Todellinen tilanne ei kuitenkaan ole niin ruusuinen kuin paperilla näyttää. Lama ja näyttelijäliiton lakko eivät helpottaneet läpilyömistä Hollywoodissa. – En ole jäänyt odottamaan. Olen ollut vähän visionääri mielestäni monessa tilanteessa, haistanut ilmiöitä. Kiinassa on mahdollisuuksia, ei pelkästän talousmahtina vaan myös viihdejättinä. Siellä on tällä hetkellä 4 500 valkokangasta, mutta viiden vuoden kuluttua jo 25 000. Vuodesta 1996 Kiinassa taikurikeikoilla käyneellä Iirolla on maassa valmiit ystäväpiirit vaikutusvaltaisine viihdealan ammattilaisineen. Yhden dokumentin televisiolevityksestä alkanut yhteistyö on kasvanut viihdeyhtiöksi, jossa Iiro on osakkaana. Pan Pacific Entertainment toimii siltana Hollywoodin ja Kiinan valtion studioiden välillä. Kesäkuussa yhtiö esimerkiksi järjesti Shrek-animaatioiden isänä tunnetun Aron Warnernin luennoimaan animaation trendeistä Pekingin mediayliopistoon. Pan Pacific Entertainmentin liiketoimintamalliin kuuluu myös Hollywood-projektien vieminen Kiinaan. Tai jos elokuvaan käsikirjoitetaan kiinalaisia näyttelijöitä tai tapahtumapaikaksi Kiina, voi Iiron edustama yhtiö rahoittaa tuotantoa kiinalaisella rahalla. – Me ollaan vielä pieni yhtiö, kasvamme projektien mukana. Kaikki Hollywood-studiot haluavat Kiinaan, mutta ne eivät ymmärrä kiinalaista bisneskulttuuria, joka on hyvin, hyvin erilainen kuin missään muualla maailmassa. Hollywood-studioiden on vaikea ymmärtää, että ne eivät sanelekaan sääntöjä. Iiro nauraa, että Kiinassa myös siitä nuoruuden baariharrastuksesta, ”vuosien harjoittelusta”, on ollut hyötyä. – Kiinassa ihmissuhteet menevät liiketoimien edellä ja siellä juodaan paljon maotaita, paikallista riisiviinaa. Mulla on aika hyvä maksa! heutti tämän kroonisen kivun. Toisaalta, ehkä seuraava hyppy olisi tappanut mut. En mä elä katumuksessa. Mennyt on mennyttä ja tulevaisuudesta en tiedä. Mitä mulla on, Iiro itse kysyy itseltään ja vastaa. – Mulla on tämä hetki. En voi elää pohtien, että mitä jos olisin tehnyt jotain toisin. Haluan oppia työstäni ja tekemisistäni ja elää tätä hetkeä odottamatta siitä mitään sen kummempaa. Vielä tulee Helsingin päässä Skype-yhteyttä mieleen, kuinka iso osa tästä vaiheikkaasta elämästä mahtaa olla sattumien ansiota. – Kun sattuu ja tapahtuu, pitää ymmärtää ottaa kaikki irti. Avoin mieli ja itsensä altistaminen positiviisille tapahtumille mahdollistavat sen, että hyviä sattumia tapahtuu. Mulla on elämässä ollut ihan uskomattomia onnenpotkuja. Olen ollut lapsi, joka on pystynyt hämmästelemään – ja kokemaan sattumia, Iiro kuvaa. – Mutta mä olen kolmevitonen enkä tiedä vielä mistään kauheasti. Mulla on ollut kiva matka tähän mennessä enkä tiedä, mikä musta tulee isona. Tuskin jaksan odottaa! Jutun voisi sopivasti lopettaa sanoihin The End. Vaan sehän ei olisi totta. Ehkä mieluummin: To Be Continued. Kuvat: Iiro Seppänen, John Couch, Frank Yang, Jeb Corliss, Jeff Selis, Kristian Schmidt, Lehtikuva. Lennossa Iiron tyyliin Iiro Seppänen matkustaa paljon: tänä vuonna tv-pilotti Etelä-Afrikassa, gorilloiden kuvausmatka Ruandassa, Suomessa perhettä katsomassa, säännöllisesti Pekingissä sekä New Yorkin ja Los Angelesin väliä... Lisäksi piipahdukset ainakin Ruotsissa, Norjassa, Virossa, Espanjassa ja Kambodzassa. Kuukaudesta hän laskee olevansa noin kymmenen päivää Los Angelesissa, joka silti tuntuu jo kodilta. Ystäväpiiri Lopuksi. Olemme jutelleet melkein tunnin. Monta tuntia li- on vahva ja työtilanne vankka. ”Suomi Entertainment Ma- sääkin voisi jutella. Niin paljon on Iiro Seppäselle ehtinyt tapahtua sen jälkeen, kun hän suomalaisesta julkisuudesta katosi. Mutta ei Iiro itseään ole kadottanut. Päinvastoin. Hän sanoo tehneensä ”ihan hirveästi tosi tyhmiä juttuja”, mutta pysyneensä rehellisenä itselleen. On elänyt niin kuin on tahtonut. Silti selvästi myös läheisistään ja ystävistään välittäen – he vilahtelevat puheissa paljon useammin kuin tässä jutussa. Kadutko yhtään mitään? – No jooooo. Olisihan sen hypyn voinut jättää väliin, joka ai- fian” kanssa hän pitää Hollywoodissa tiivisti yhteyttä. Skype-jutteluamme seuraavana päivänä ”rennyt ja duudsonit” ovat tulossa Iiron luokse rapujuhliin. Ravut on tilattu FedExillä Lousianasta. Tässä Iiron vinkit, miten matkustamisesta voi tehdä taidetta: -aina mukavat vaatteet päällä -läppäri ladattuna ja elokuva siellä valmiina -myös hyvä kirja laukussa -jos voi valita kolmen tunnin tai seitsemän tunnin välilaskun, valitse pidempi, jos ei ole kiire. Itse tykkään mennä esimerkiksi kaupungin keskustaan taksilla, bussilla tai junalla Iiro kesäkuussa 2010 seuraavan dokumenttielokuvansa tapahtumapaikalla. ”Kiinassa on mahdollisuuksia, ei pelkästään talousmahtina vaan myös viihdejättinä.” ja ottaa valokuvia. -frequet flyer -kortteja kannattaa hyödyntää ja rentoutua loungeissa. 31 maa&ilma Mikään ei piristä päivää niin kuin Turha yrittää salakuljettaa: Helsinki-Vantaalla työskentelevä Jörö haistaa huumausaineet ja merkkaa niitä sisältävät laukut. Teksti: Sami J. Anteroinen Kuvat: Sini Pennanen Päät kääntyilevät Helsinki-Vantaalla. Musta labradorin- noutaja askeltaa tyynesti liukkailla lattioilla, nuuhkaisee nopeasti penkillä torkkuvaa, jatkaa matkaansa. Pienet lapset osoittavat ja hihkuvat vanhemmilleen, aikuiset hymyilevät, nyökkäävät. Tullin huumekoira Jörö on työn touhussa. Jörö ei ole virkamiehen elämään vielä päässyt leipääntymään, sillä ura alkoi vasta kesäkuussa. Tammikuussa 2009 syntynyt pitkäkarvainen labradorinnoutajauros on läpäissyt tiukan seulan päästäkseen yhdeksi Helsinki-Vantaan lentoaseman kuudesta huumausainekoirasta. Jörön ohjaaja Susanna Virtanen kertoo, että Jörön tyypillinen työpäivä alkaa aamutuimaan, jolloin käydään vilkaisemassa postissa, ovatko kaikki lähetykset reilassa. Sitten piipahdetaan kuriiripuolella, liikutaan rahdissa ja eri puolilla asemaa. 32 maa&ilma 33 maa&ilma – Erikoishuomion saavat tietyt matkustajavalvonnan riskikoneet. Huumekoira voi haistaa huumeet sekä henkilön päältä että matkatavaroista, kertoo Virtanen. Jörön lyhyen uran aikana ”saalista” on saatu toistaiseksi viisi kertaa. Laittomia huumausaineita on löydetty postilähetyksistä ja matkalaukuista, mutta ei vielä yksittäisen henkilön hallusta. Merkki päällä Koulutuksessa huumeita kuljettavan henkilön ”merkkaamista” on toki harjoiteltu. Virtanen kertoo, että huumekoirien tavat merkata ”asiakas” vaihtelevat hyvinkin paljon. Esimerkiksi Jörö merkkaa miehet ja naiset eri tavalla. Herrasmieskoira on siis hellävaraisempi naisille? – Ei kun päinvastoin, Virtanen nauraa. Miehet Jörö merkkaa kulkemalla rinnalla ja hyppimällä hieman, kun taas naisten selkään Jörö muitta mutkitta hyppää. Ei kuitenkaan aggressiivisesti, vaan pikemminkin toverillisesti. Labradorinnoutajia on ylivoimaisesti suurin osa Tullin yli 40 huumekoirasta juuri niiden sopuisan luonteen takia. Ihmisten täyttämällä lentoasemalla sosiaalinen koira näyttäytyy hurmaajana, joka osaa ottaa yleisönsä. – Labradorinnoutajat ovat miellyttämishaluisia koiria, joilla on nouto verissä. Koirilla on upea luonne: ne ovat lapsirakkaita ja kouluttaminen on helppoa. Toisten kouluttaminen on silti helpompaa kuin toisten. Virtanen mainitsee, että Jöröllä nimi on totta totisesti ollut enne: 34 maa&ilma harva asia sujuu kuin tanssi heti kättelyssä, vaan oppimisprosessi vie aikansa. Ohjaajalta ”pehmeän koiran” kouluttaminen vaatii pitkää pinnaa ja loputonta hiomista. Unelmahommaa Virtanen on kuitenkin unelma-ammatissaan, eikä vaihtaisi sitä mihinkään maailmassa. Koiraohjaajat valitaan tullin sisältä ja haukkuhommiin on kova tunku – Virtanenkin pääsi ohjaajakurssille vasta kymmenennellä yrittämällä. – Useimmilla valituilla on joko oma koira tai sitten koirien kanssa on oltu tekemisissä jotain muuta kautta. Virtasen perheelläkin on toinen koira, suomenpystykorva Kira. Virkamieskoira Jörö ja metsästyskoira Kira tulevat mallikkaasti toimeen kotioloissa ja ”actionia” riittää. Leikkiä ja iloista yhdessäoloa piisaa myös töissä. Lentoasemalla ohjaaja ja koira hyppäävät tämän tästä autoon ja piipahtavat lähitienoon metsissä. Koira kuin koira tarvitsee runsaasti lepo- ja leikkituokioita päivää rytmittämään – muuten leipäduuniin hiipii ikävä työn maku. Tiivis taistelupari Koiran ja ohjaajan symbioosi alkaa varhain. Heti ohjaajavalinnan jälkeen Tullin koirakoulu ryhtyy etsimään sopivaa pentua yksityisiltä kasvattajilta. Pennun valinta on tärkeä vaihe pitkäjänteisen kasvatus- ja koulutustyön sekä koiran työuran onnistumisen kannalta. Useimmiten huumekoirat varataan huolelli- sesti valikoiduista pentueista jo ennen niiden syntymää. Ohjaajan koti on luovutusiästä lähtien myös pennun koti. Jörö tuli Virtasille seitsemän viikon ikäisenä, jolloin Susannalla alkoi muutaman viikon ”äitiysloma”. Puolen vuoden ikäisenä Jörö testattiin viikon pituisella testausjaksolla, jonka aikana selvitettiin koiran luonnetta ja koulutettavuutta. Testaamisella varmistetaan, että vuoden ikäisenä pentu on valmis varsinaiseen koulutukseen. Koirat tulevat tällöin ohjaajineen koirakoululle työn mukaan jaksotetulle, yhteensä kolmen kuukauden mittaiselle peruskurssille. Kurssilla koirat tutustuvat huumausaineiden koko kirjoon. – Koira haistaa kaikki yleisimmät rajat ylittävässä liikenteessä salakuljetettavat aineet, Virtanen selventää. Märkäkorvan tulikoe Peruskoulutuksen saanut koira ohjaajineen on käyttökelpoinen yksikkö huumevalvonnassa, mutta vasta noin vuoden työkokemuksen jälkeen parilla on tarvittava rutiini kentällä. Niinpä Jörökin on vielä märkäkorva-alokas huumeiden vastaisessa sodassa. Alokas ei tiedä, että luvassa on pieni testi. Toimittaja saa tehdä konnan virkaa ja vetää perässään käsimatkatavaralaukkua, joka sisältää pienen määrän kannabista. Tarkoituksena on heittää ”kamalaukku” hihnalle muiden matkatavaroiden sekaan ja selvittää, kuinka nopeasti koira löytää neulan heinäsuovasta. Suunnitelman toteuttamiseksi koira ja ohjaaja sekä toimittaja ja kuvaaja suuntaavat matkatavarahalliin, jossa Delhistä saapuneen reittilentokoneen laukkuja jo puretaan matkatavarahihnalle. Jo hallin ovella selviää, että käsikirjoitus on juuri muuttunut pari piirua jännittävämpään suuntaan: labradorinnoutaja Dani haukkuu kuin viimeistä päivää ja suorastaan tanssii yhden hihnalle juuri heitetyn matkalaukun päällä. Dani on lentokentän suurin sheriffi: labradorinnoutaja, jolle huumekoiran työ on selvästi kutsumusammatti. Verkkaiseen Jöröön verrattuna Dani on joka paikkaan singahteleva väkkärä, joka ei ole hetkeäkään aloillaan. Jörökin tosin katsastaa laukun vuorollaan ja vahvistaa vähäeleisesti: kuuma on. Etsivä löytää Koirien merkkaama laukku avataan ja sen sisältö joutuu alustavaan syyniin. Laukussa on tuhdisti mausteita, joiden huumeiden salakuljettaja kenties arveli auttavan huumekoirien hämäämisessä. Virtasen mukaan kyseessä on enemmänkin toiveajattelu: koira on koulutettu äkkäämään tietyt hajut muista välittämättä. Laukusta löytyy jokunen purkki ja purnukka, jotka päätyvät laboratorioon tarkempaa tutkimusta varten. Tullin väki luottaa koiriin kuin pässi suuriin sarviinsa: jos koira on asiastaan varma, laukku hajotetaan tarvittaessa atomitasolle aineiden löytämiseksi. Päivän suuret sankarit ovat sheriffi Dani ja apulaissheriffi Jörö. 35 maa&ilma Teksti: Arto Teronen Kuvat: iStockphoto 36 maa&ilma MATK ALL A OSLO Teksti: Arto Teronen Kuvat: The Munch Museum ja iStockphoto En ole kenties ainoa, mutta ainakin yksi harvoista, joka on istunut Oslon Holmenkollenin ”hornankattilassa” yksin seurana ainoastaan kuningas Olavin patsas; kello kuudelta aamulla tiheä sumu esti golfkierroksen aloittamisen ja oli hetki aikaa muistella, miten vuonna 1982 samantapainen sumu ei estänyt Matti Nykästä syöksymästä Holmenkollenin vanhasta mäestä uransa ensimmäiseen maailmanmestaruuteen. ”Paras mäkikilpailu, mitä en koskaan ole nähnyt”, totesi tuolloin eräs suomalaistoimittaja. Spontaani tokaisu on jäänyt elämään yhtenä Holmenkollenin monista legendoista. Legendoja on odotettavissa lisää helmikuussa, jolloin Oslossa ja nimenomaan Holmenkollenilla kilpaillaan taas lähes 30 vuoden tauon jälkeen pohjoismaisten lajien maailmanmestaruuksista. Oslo on pitkälti Holmenkollen, talvi ja norjalaisyleisö, jonka voisi hyvin perusteluin valita yhdeksi maailman urheiluihmeistä. Villapaidoissaan (tietysti norjalaisissa), hiihtohousuissaan ja vaelluskengissään luontoa poskissaan hehkuvat, ulkoilmaa rakastavat viikinkien jälkeläiset kokoontuvat kerran vuodessa palvomaan hiihtojumaliaan. Osa on leiriytynyt latujen varsille jo edellisenä päivänä. Villapaidan lisäksi lämpöä tuo akvaviitti tai muu huumaava juoma, mutta samanlaista örveltämistä kuin esimerkiksi mäkiviikolla Itävallan Bischofshofenissa on turha odottaa: norjalaiset haluavat nähdä myös kilpailun, nauttia urheilun ja luonnon liitosta. Holmenkollen on paitsi urheilun niin ennen kaikkea ulkona yhdessä olemisen juhla, iloa ja riemua. Oslo kaupunkina on kuitenkin talvea enemmän. Noin 600 000 asukkaan pääkaupunki, hienostuneesti tulvillaan taidekulttuuria ja historiaa, jota urheilun ylivoima ei kokonaan ole pystynyt peittämään. Vielä enemmän Oslo on kuitenkin tulvillaan norjalaista itsetuntoa, joka viikinkien perinnön ja toisen maailmansodan nöyryytysten kautta on öljyn voimalla vahvistunut Euroopan integraatiota hylkiväksi poikkeukseksi. Munch, Ibsen, Grieg… Meillä on Jean Sibelius, Väinö Linna ja Akseli GallenKallela, norjalaisilla Edvard Grieg, Henrik Ibsen ja Edvard Munch; yhteistä on, että molemmilla on vähän, mutta varmasti maailman tuntemia myös muita kuin urheilijoita. Toisaalta rohkeutta riittää arvostaa molempia. Kansoja yhdistävää on myös se, että norjalaiset osaavat irrottaa ilon samalla tavalla kuin me suomalaiset, siirtyä luontevasti synkkyydestä hurmion huipulle ja takaisin. Kummallekaan kansalle elämä ei ole aina ollut ainoastaan yhtä juhlaa, eikä ruusuilla tanssimista. Ehkä juuri siksi juhla erottuu arjesta molemmilla, korostetusti. Suurin ero norjalaisten ja suomalaisten välillä lienee maantieteessä. Norjalle Ruotsi on itäinen, meille läntinen naapuri, molemmille kuitenkin ehtymätön naapurivitsien lähde. Sitten on erona tietysti tämä kieli. Norjan skandinaa- 37 maa&ilma Edvard Munch, Scream, The Munch Museum. © BONO MATK ALL A ”Norjalaiset ovat jo viikinkiajalta lähtien etsineet ja löytäneet – lopulta öljyäkin.” vinen lähes laulava korostus on kuin musiikkia korville verrattuna ruotsalaisten riikinkieleen tai tanskalaisten germaanisen röhimiseen. Suomi kielenä on sitten ihan muualta. Toinen ero on norjalainen itsetunto. Se ei ole koskaan romahtanut esimerkiksi äännettäessä suomalaisia tai yleensä ulkomaalaisia nimiä. Meillä työttömyysprosentit unohtuvat kun mietitään ja väitellään, pitääkö se hiihtäjä ääntää deeli vai dääli, aunli vai äynli vai ihan öynli; kenties onneksemme Munch, Ibsen ja Grieg eivät aiheuta samanlaista murhetta ääntämisessä kuin urheilijoiden nimet. Ne voidaan sanoa suomeksi eli niin kuin kirjoitetaan. Eikä ääntämismurhetta aiheuta myöskään Gustav Vigeland, joka aikanaan jaksoi Oslon keskustaan veistää niin monta patsasta, että jopa Juha Mieto peittyi aikanaan suksiessaan niiden joukossa Monolitt-hiihdon menestykseen! Patsaspuistossa yli 300 hehtaarin alueella on 212 patsasta ja niissä yli 600 hahmoa, kaikki Vigelandin veistämiä. Hän ei käyttänyt luomistyössään oppipoikia kuten vaikkapa italialaiset mestarit Michelangelo tai Raffaello tai da Vinci. Norjalaisuuteen kuuluu, että jos kerran veistetään, niin sitten veistetään – aika suomalaistyyppistä jäärää sekin. Oslon Viikinkilaivamuseossa on haudoista löydettyinä kolme 800-luvulla rakennettua alusta, Kon-Tiki-museo taas luo kunniaa ehkä nykymaailman tunnetuimmalle löytöretkeilijälle Thor Heyrdahlille – taisivat tosin ensimmäisenä etelänavalle päässyt Roald Amundsen ja melkein pohjoisnavalle selviytynyt, sittemmin Nobelin rauhanpalkinnolla Kansainliiton pakolaistoiminnasta palkittu Fridtjof Nansen olla aika kuuluisia norjalaisia etsijöitä ja löytäjiä hekin. Norjalaiset ovat aina, jo viikinkiajalta lähtien etsineet ja löytäneet – lopulta löysivät sitten öljyäkin. Sen jälkeen on löytöretkeily ollut rauhallisempaa. Niin paljon on jo löydetty ja vähän löytämättä. Tämänkin vuoksi Oslo kannattaa löytää ja käydä vaikka pelkästään kävelemässä Karl Johan -katua kuninkaan linnalle. Tiedä vaikka tulisi porvariprinsessa Mette-Marit lapsineen vastaan. Oslo on paljon talvea enemmän, mutta silti talvi ja se Holmenkollen, niistä ei päästä mihinkään. Sollen wollen Holmenkollen… Norjalaisille Holmenkollen, tuttavallisesti Kollen, on ollut ja on vieläkin pyhä paikka. Se oli pitkään norjalaisen talviurheilun järkkymätön linnake, jonka ensimmäisinä norjalaisilta valloit- 38 maa&ilma tivat – tietysti – suomalaiset. Ensimmäisenä tabuna historiassa oli ”Kollenin” 50 kilometrin hiihto. Se oli varattu norjalaisille aina historian iltahämäriin. Ihan tosissaan Norjassa niin uskottiin. Viisinkertainen olympiakisojen kultamitalisti, suomalainen pikaluistelija Clas Thunberg arvasi ensimmäisenä, että näin ei käy. Kilpaillessaan vuonna 1922 Norjassa Thunberg vielä jäi toiseksi MM-kisoissa, mutta totesi kisojen banketissa, että huomenna Norjassa syntyy maansuru kun hiihdetään Kollenin 50 kilometriä. Norjalaisia nauratti. Ei naurattanut enää huomenna, kun Anton Collin ensimmäisenä ei-norjalaisena kukisti isäntämaan voittamattomat. Tapani Niku vielä tuli toiseksi. Liput Oslossa ja muuallakin Norjassa laskettiin puolitankoon, suomalaisen voitto oli norjalaisille täyttä tuskaa, minkä kyllä kostivat muun muassa ensimmäisissä olympiakisoissa kaksi vuotta myöhemmin. Norjalaiset ovat aina osanneet vaikuttaa myös latujen sivussa, mutta se on toinen juttu. Clas Thunberg puolestaan löysi toisen kotimaansa Norjasta ja Oslon toiselta kuuluisalta stadionilta Bislettiltä, jossa hän lopetti uransa kuninkaan poikkeuksellisiin kiitoksiin. Talvisodan aikana ulkoministeri Väinö Tanner värväsi Thunbergin Norjaan keräämään avustuksia; niitä Thunberg sai enemmän kuin kuviteltiin ja maksoi itse viulut eli matkakustannukset. Ne Tannerilta ikään kuin unohtuivat. Thunberg oli pyyteetön kahden isänmaan mies, mutta sekin on toinen juttu. Tauno Luiro puolestaan voitti ensimmäisenä ei-norjalaisena nuorten mäkikisan Kollenilla ennen kuin myöhemmin hyppäsi ME:n 139 metriä Oberstdorfissa Saksassa. Tulevaisuus ”romahti” norjalaisilta silloinkin. Tappio kaiken voittamattomuuden keskellä on aina yllätys, vaikka sen periaatteessa tietää. Nyttemmin norjalainen mäkihyppy on joutunut jopa turvautumaan suomalaiseen valmennustaitoon. Holmenkollen yhdistetään ennen kaikkea mäkihyppyyn ja maastohiihtoon. Mutta on siellä mahdollisuus muuhunkin – kuten golfiin. Sitä paitsi mielessä kaiversi, miksi aikanaan puhuttiin niin sanottua siansaksaa malliin ”sollen wollen Holmenkollen slalom gehen”? Slalom? lentoasema Eli jos Osloon haluaa vain laskemaan alaspäin ja hissillä ylös niin Kollenilta löytyy Tryvannin ”talvipuisto”, jossa järjestetään vuonna 2012 lumilautailun MM-kilpailut. Lisää rinteitä on parin tunnin päässä pääkaupungista! Oslossa riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kalliiksi sitä moititaan, mutta matkailija tietää, että kaikkialla on myös kohtuullisia vaihtoehtoja. Oslo on itse asiassa kiva kaupunki, jossa norjalainen itsellinen maailma on kuitenkin joutunut kohtaamaan nykyajan monikansallisuuden. Syrjässä ei voi pysyä, vaikka yhdistymiseen rakenteellisesti ei suostuisikaan. Huuto on norjalaista monella tapaa Norja on kahdesti kieltäytynyt EU:n jäsenyydestä, eikä mikään viittaa siihen, ettei maa tekisi ”pietareita” ja kieltäytyisi kolmannenkin kerran; Norjassa on inhimillisen kehityksen indeksillä laskettuna maailman korkein elintaso ilman EU:n jäsenyyttäkin! Öljy tekee ihmeitä. Kansainvälistyminen ei kuitenkaan ole jättänyt Norjaakaan seurauksilta. Suomalaisen turvaluokituksen mukaan matkailijoihin kohdistuva rikollisuus on Oslossakin lisääntynyt, mutta siinä mielessä Oslo ei voikaan olla sen kummallisempi kuin esimerkiksi Helsinki. Oslon kummallisuus positiivisessa mielessä on huuto. Ensinnäkin siellä huudetaan Holmenkollenilla ja muilla areenoilla. Norjalaiset ovat kaikessa urheilussa kannustajakansaa. Mutta urheilun lisäksi Oslossa on myös maailman kuuluisin Huuto! Vuonna 2004 moni luuli Huudon Oslossa tyssänneen kun kaupungin Munch-museosta tuo maailmankuulu maalaus varastettiin. Pari vuotta myöhemmin taulu ja varkaat kuitenkin jäljitettiin ja nyt maalaus on taas nähtävissä museossa. Vähän myllytyksessä kärsineenä, mutta kuitenkin, mikä kenties jopa lisää sen kiinnostavuutta. Sitä paitsi Edvard Much teki ”varulta” useampia Huuto-versioita, joista toinen maalattu versio on sekin Oslossa, Kansallisgalleriassa. Toki sekin on kerran varastettu, vuonna 1994, mutta oli kateissa vain kolmisen kuukautta. Lisäksi on olemassa kaksi pastelliversiota ja litografia, joten ei Huuto Oslosta lopu! Osloon kannattaa siis poiketa jo Huudonkin tai Huutojen takia. Ja erityisen kovaksi huuto nousee taas helmikuussa, kun talviurheilun pyhätössä Holmenkollenilla ratkotaan maailmanmestaruuksia. Norja todella on huutomaa ja Oslo sen korkein asteikko! Salaperäiset sääraportit Oslon lentoasemalla Norjan Gardemoenissa lennettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1912. Oslon pääkenttä siitä tuli kuitenkin vasta vuonna 1998, 30 vuotta kestäneen poliittisen kinastelun päätteeksi. Ennen Gardemoenia pääkenttänä toimi kaupungin keskustan kupeessa sijaitseva Fornebu. Pieneksi käynyttä Fornebua ei kuitenkaan tilan puutteen vuoksi voitu laajentaa. Uuden lentoaseman paikasta oli väännetty kättä vuodesta 1970 alkaen, ja Norjan hallitus oli jo kertaalleen valinnut Hurumin. Monenkirjavien käänteiden päätteeksi paikaksi vaihtui Gardemoen. Prosessiin epäiltiin liittyneen konnankoukkuja korruptiosta petoksiin ja jopa murhaan: Insinööri Jan Fredrik Wiborg, joka väitti, että Gardemoen oli valittu väärennettyjen sääraporttien perusteella, kuoli salaperäisesti pudottuaan hotellin ikkunasta Kööpenhaminassa vuonna 1994. Tapausta ei koskaan täysin selvitetty. Sekasotkua puitiin vuosikausia niin mediassa kuin julkisen hallinnon komiteoissakin. Uusi kansainvälinen lentoasema avattiin kuin avattiinkin Gardemoeniin vuonna 1998. Aviaplanin suunnittelema, 819 metriä pitkä tyylikäs terminaali on maailman suurin liimapuurakennus. Kymmenessä vuodessa se on kuitenkin käynyt ahtaaksi. Onneksi ympärillä on yllin kyllin tilaa laajentaa – muuten vääntö uuden lentoaseman sijainnista jouduttaisiin aloittamaan uudelleen! OSLON KANSAINVÄLINEN LENTOKENTTÄ - 18 miljoonaa matkustajaa vuodessa (2009) - 2 kiitotietä - 37 lentoyhtiötä - 107 lentokohdetta Teksti: Sari Peltonen Kuva: Oslo Airport 39 maa&ilma perillä TÄY S O S U M I A OULU Kuvia Intiasta LAPPEENRANTA Humpan tahtiin ”Lähde Lappeenrantaan, humppa siellä soi…” Lappeenrannan kaupunginteatterin lavalla humpataan tänä talvena Tulipunaruusujen ja muiden ikivihreiden tahdissa. Janne Saarakkalan ohjaama ja käsikirjoittama Suuri humppamusikaali perustuu tositapahtumiin. Kun Lappeenrannan humppafestivaaleilla vuonna 1980 kisattiin maratonhumpassa, pyörähteli voittajapari parketilla yhteen menoon yli 65 tuntia! Suuri humppamusikaali Lappeenrannan kaupunginteatteri Kantaesitys 13.11.2010 www.lappeenrannanteatteri.fi Martti Anttila matkusti ensimmäisen kerran Intiaan 18-vuotiaana vuonna 1972. Seuraava matka venyi vuosiksi buddhalaisena munkkina Sri Lankassa. 1980-luvulta lähtien Anttila on matkannut Intiassa valokuvaajana. Pyhiinvaeltajan päiväkirja -näyttelyä varten hän kulki jalan pyhien jokien varsilla. Matkoillaan Anttila näki myös Intian nopean kehityksen kääntöpuolen: padotut joet, veden alle jääneet kylät ja pahasti saastuneen luonnon. Pyhiinvaeltajan päiväkirja, Martti Anttilan valokuvia Intian pyhiltä joilta Oulun taidemuseo 9.10.–2.1.2011 www.ouka.fi KUUSAMO Latua! Hiihdon, yhdistetyn ja mäkihypyn maailmancup alkaa jo yhdeksättä kertaa Rukalta. Osakilpailu on cupin pohjoisin ja suurin – paikalle odotetaan jopa 25 000 katsojaa. Kilpailijoita saapuu 400 yli 30 maasta. Miten käy Aino-Kaisa Saarisen? Entä uusiiko Hannu Manninen viime vuoden voittonsa? Kisatunnelmaa nostattavat myös artistivieraat Mikko Alatalo ja Don Johnson Big Band. FIS maailmancupin avajaiset TURKU Molemmal pual jokkeen 2 Kulttuuripääkaupunki 2011 Turku avaa juhlavuoden kolmipäiväisellä tapahtumaviikonlopulla, joka huipentuu englantilaisen Walk The Plank -taiteilijaryhmän ja Mark Murphyn Aurajoen rannoilla ja yllä nähtävään THIS SIDE, THE OTHER SIDE -jättiesitykseen. Yksi suurimmista Suomessa koskaan nähdyistä esityksistä käsittelee viestintää pullopostista nykypäivän kännykkäkulttuuriin. Luvassa on ilmaakrobatiaa, musiikkia, valoja, pyrotekniikkaa ja ilotulituksia. Walk The Plank ja Mark Murphy: THIS SIDE, THE OTHER SIDE 1 40 maa&ilma Merikeskus Forum Marinumin edustalla 15.1.2011 klo 17 www.turku2011.fi Rukan hiihtostadion 26–28.11.2010 www.nordicopening.com TÄY S O S U M I A ROVANIEMI Arktista muotoilua 5 Maailman pohjoisin designviikko Rovaniemi Design Week järjestetään nyt kolmatta kertaa. Teemana on ”Arktinen muotoilu – kylmää ja kuumaa”. Tarjolla on kaupungin täydeltä tapahtumia, näyttelyitä ja luentoja. 24h-designkisassa muotoilijatiimit kilpailevat vuorokauden mittaisen designhaasteen parissa. Arctic Design Challenged -seminaari kokoaa puolestaan alan huippuasiantuntijat Rovaniemelle keskustelemaan asumisesta, hyvinvoinnista ja matkailusta arktisilla alueilla. JYVÄSKYLÄ Kirjailija kylässä 7 Jyväskylän kirjastotalo täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Juhlan kunniaksi vieraisille saapuu helsinkiläiskirjailija Miika Nousiainen. Vadelmavenepakolaisen ja Maaninkavaaran tekijä tunnetaan pettämättömästä huumoristaan ja osuvista havainnoistaan. Nousiainen kuvaa teoksissaan terävästi suomalaisuutta milloin ruotsalaisuuden, milloin urheilun kautta. Haastattelijana toimii Eija Tiainen. Kirjailijavieraana Miika Nousiainen Pääkirjaston pieni luentosali 1.12. klo 18.00 Rovaniemi Design Week 14.–20.2.2011 www.rovaniemidesignweek.fi Helsinki 10 vuotta DocPointia 6 Helsingin dokumenttielokuvafestivaali DocPoint juhlii tänä vuonna 10-vuotispäiviään. Juhlan kunniaksi viisipäiväisillä festivaaleilla nähdään kotimaisia toivedokumentteja vuosien varrelta. Lisäksi ohjelmistossa on kansainvälisen dokumenttielokuvan parhaimmistoa, kuten Kim Longinotton uusi Pink Saris, joka kertoo vaaleanpunaiseen sariin pukeutuvan intialaisen Sampat Pal Devin taistelusta naisiin kohdistuvaa katuväkivaltaa vastaan. Helsingin dokumenttielokuvafestivaali DocPoint Helsingin keskustan elokuvateattereissa 25.–30.1.2011 www.docpoint.info 41 maa&ilma perillä M AT K A M U I S TO N I Mike Monroe Muusikko ”Lumisadepallot ovat tuliaisia Skotlannista ja Hollywoodista. Olen keräillyt näitä jo kymmenen vuotta, kotonani minulla on kokonainen kaappi täynnä lumisadepalloja. Jokaiselta reissulta ei palloa lähde mukaan, vaan ainoastaan silloin, kun erikoisempi tulee vastaan.” Muusikko Michael Monroen uusi pitkäsoittoalbumi ilmestyy ensi vuoden alkupuolella. Kotona Aviapoliksessa Aviapoliksesta on kymmenessä vuodes- sa tullut 10 000 ihmisen koti – ja yhä useamman haaveissa on muuttaa alueelle. Aihetta haaveiluun antaa Vantaan kaupungin arkkitehtuuristrategia, joka tiivistyy lauseeseen ”laitakaupungin laatu ei kelpaa”. Aviapolis ja Helsinki-Vantaan lentoasema aikovat tulevaisuudessa muodostaa pääkaupunkiseudun sydämen. Jo nyt Aviapoliksen asuinalueisiin kuuluvat värikäs Kartanonkoski, luonnonläheinen Tammisto, historiallinen Helsingin pitäjän kirkon miljöö sekä kasvava Pakkalanrinne. Lisäksi Veromiehen kaupunginosassa on yllätyksellinen helmi: Alvar Aallon 1950-luvulla suunnittelema Aerola, jonka ympärille rakennetaan parhaillaan asuinkerrostaloja. Eikä rakentaminen jää siihen. – Veromieheen on ideoitu monenlaista asumista: Aviavilloja, joissa on oma piha kullakin asunnolla, kanavakaupunkia sekä Aerolan kallioiden yhteyteen urbaania cityä – jotain Hongkongin ja Tapiolan väliltä, Vantaan kaupungin aluearkkitehti Elli Maalismaa kertoo. Hänen mukaansa myös rakennusten kierrätystä on mietitty: logistiikkarakennukset voisi korjata muodikkaiksi loft- ja kattoasunnoiksi sekä liike-, toimisto- ja pysäköintitiloiksi. – Tavoitteet ovat korkealla. Onhan lentoasema Suomen laituri, jonne saavutaan ja jolta lähdetään. Asuntoja tarvitaankin muun muassa kansainvälisessä liike-elämässä työskenteleville. Myös tuleva Kehärata lisää alueen vetovoimaa kaikkien niiden silmissä, joille juna on sopiva kulkuväline, Maalismaa sanoo. perillä viisi tähteä Katseita Vilnassa Huhtikuun ensimmäinen on Vilnassa viileä, mutta Unescon maailmaperintökohteeksi julistettu vanhakaupunki ei vierailijaansa sellaiseksi jätä. Kävijä kohtaa kaikkialla barokkia, gotiikkaa, renesanssia, jopa uusklassismia. Ja kirkkoja! Niitä on kymmeniä, aivan kuin jokaisella korttelilla olisi omansa. Oikeastaan on ihme – tai ainakin ahkeran entisöinnin tulosta – että nykytursti kohtaa tämän näyn; Neuvostoliiton valtakaudella kirkot toimivat varastoina. Katedraalin aukiolla kuljen katse maassa, jota jykevä kirkko ja sen vieressä itsenäisesti seisova kellotorni varjostavat. Etsin laattaa, jossa lukisi sana stebuklas, ihme liettuaksi. Väitetään, että laatalta alkoi 600 kilometriä pitkä, kahden miljoonan toisiaan kädestä pitäneen ihmisen ketju, joka kulki Vilnasta Riian kautta Tallinnaan ja halusi itsenäisyyttä Baltian maille. Todellisuudessa Baltian ketjun alkupiste lienee ihan muualla. Laattaa kannattaa silti etsiä, sillä jos sen päällä seisoessaan esittää toiveen ja kääntyy sitten täyden ympyrän, toive toteutuu Teksti ja kuva: Tiia Soininen yhtä varmasti kuin matkailija pääsee uudelleen Roomaan, kunhan vain heittää kolikoita olkansa yli Trevin suihkulähteeseen! Laatan tarkan sijainnin paljastaminen tuo kuitenkin epäonnea... katsoessani hymyilyttää. Munkki on muisto samasta paikasta, joka Napoleonin silmiin näytti aikanaan niin kauniilta, että hän olisi vienyt koko rakennuksen matkamuistokseen Ranskaan. Aamunkoiton portilla katson ylös. Karmeliittanunnien portin sisään rakentaman kappelin ikkunasta näkyy Neitsyt Marian kuva. Ikonin sanotaan tekevän ihmeitä, ja itse Paavi on tunnustanut sen voiman – vuonna 1773. Vuonna 2010 näen pyhiinvaeltajien yhä saapuvan polvistumaan tämän Neitsyt Marian eteen. Munkin kanssa kävelemme vielä Vilniajoen rantaa. Äkkiä edessämme on silta, johon rakastavaiset ovat kiinnittäneet nimikirjoituksillaan varustettuja lukkoja. Sillan ylittäminen ei näyttäisikään ihan niin vain onnistuvan: paikalla on paljon iloista väkeä, jolta tarkastetaan passit. Livahdan hyväntuulisten passintarkastajien ohi ja kaivan matkaoppaan laukusta: ”Užupisin vapaavaltiolla on suurlähettiläs Moskovassa, 12 hengen armeija ja diplomaattisuhteet Liettuan ulkoministeriöön. Sen perustuslain mukaan koiralla on oikeus olla koira. Lain viimeiset kolme artiklaa ovat älä kukista, älä puolusta, älä antaudu.” Pyhän Annan kirkolla silmäilen punertavaa julkisivua, jonka suippokaari-ikkunat, tornit ja torninhuiput on rakennettu 33 erilaista koristetiiltä käyttäen. Sisältä kirkko on keskeneräisemmän oloinen, mutta juuri tänään siellä on myyjäiset: matkaa lähtee jatkamaan kanssani haukotteleva – tai ehkä laulava! – keraaminen munkki, jonka kaapu on valahtanut silmille. Se muuttaa olohuoneemme ikkunalaudalle. Sitä nyt Olemme tulleet boheemiuden pesään, Užupisiin, jonka asukkaat ovat itse julistaneet vapaavaltioksi. ”Rajavartiointi” on järjestetty itsenäisyyspäivän kunniaksi. Vaikka on huhtikuun ensimmäinen, itsenäisyyden juhlinta ei ole aprillipilaa! 45 maa&ilma perillä terminaalilegendoja Soittoja parkkiautomaatista Matkustaja saapuu lentoaseman neuvontaan.ja toteaa: – Tuo puhelin ei toimi. Eikö täällä ole normaalia puhelinta? Palveluneuvoja kuulostelee tilannetta ja matkustaja jatkaa:– Ihmiset laittaa tuohon vain jotain lippuja. Matkustaja oli kokeillut soittamista pysäköintiautomaatista. Soittaminen helpottui, kun virkailija ohjasi asiakkaan yleisöpuhelimelle. Kone ilmassa? Helsinki-Vantaan lentoaseman infoon tulee ihmettelevä asiakas: – Missä teillä on lentokone ilmassa? Vasta työssään aloittanut palveluneuvoja on kummissaan. Koneitahan nousee ja laskeutuu koko ajan. Kokeneempi kollega osaa kuitenkin kertoa, että porttialueelta se Ilmailumuseon vanha kone löytyy! Ystävällisyys palkisee Mies on tullut perheenjäsentään vastaan lentoasemalle. Tätä ei kuitenkaan näy eikä kuulu. Mies menee infoon ja pyytää ystävällisesti, josko sieltä voitaisiin kuuluttaa matkustajaa. Kuulutuksen jälkeen mies palaa lompakko kädessään kiitollisena infoon ja kysyy, paljonko hän on kuulutuksesta velkaa. Palveluneuvoja vastaa, että kuulutukset ovat ilmaisia. Mutta asiakkaan kohteliaisuus jää mieleen pitkäksi aikaa – harvinaisen hyvä palkkio. Asiayhteys merkitsee Kiireiset matkustajat esittävät toisinaan asiayhteyksistä irrallisia kysymyksiä. Silloin palveluneuvojilta vaaditaan tulkintakykyä. Eräs matkustaja saapui infotiskille ja tilasi bussin ”sinne pitkään parkkiin”. Kokenut palveluneuvoja hoksasi, että kyseessä on tietysti kaukoparkki. Muuan toinen matkustaja saapui ihmettelemään, ”tarvitseeko lippua että pääsee pois”. Tälläkin kertaa kyse oli pysäköinnistä ja lipun maksamisesta ennen kuin ajaa auton puomille. 46 maa&ilma TA I VA A L L A Näitkö tuon varpusen? Suurin osa meistä katsoo maailmaa sitä näkemättä. Teksti: Nina Pinjola Kuva: Rodeo Olin tarkkaillut varpusia jo jonkin aikaa. Niitä parveili kahvilan terassilla nokkimassa pöydiltä maahan pudonneita murusia. Osa linnuista uskalsi myös istahtaa pöydän reunalle ja jotkut nokkivat ruuanpalasia suoraan lautasilta. Kun katselin lintuja pidempään, aloin huomata miten erilaisia ne olivat. Ne olivat kaikki varpusia, mutta samaan aikaan hyvin erilaisia persoo- nallisuuksia. Siinä missä yksi niistä lehahti röyhkeästi keskelle pöytää ja tepasteli siinä kuin omistaisi koko paikan, toinen katseli kainosti kauempaa, miten muut roiskivat ruuantähteitä lautasilta. Eräs varpunen oli kaivanut sivupöydän viereen siivillään hiekkaan pienen kuopan ja nukahtanut siihen höyhenet pörröllään aivan kuin unohtaen koko maailman. Sen ilme oli uinuvan rauhaisa. Eikä vain varpusten käytös ollut keskenään erilaista, vaan jokainen höyhenpuku oli ainutlaatuinen. Yhdellä linnulla oli pyöreät posket ja toisella kapeat. Ne liikehtivät eri tavoin ja ilmensivät siten monenlaisia luonteita. Aloin nähdä lintujen ilmeissäkin samanlaista kirjoja kuin ihmisten kasvoissa. Oli kummallista, miten erilaisia ne lopulta olivatkaan, vaikka nimitimme niitä yhdellä ja samalla nimellä ”varpunen”. Kahta kuukautta myöhemmin kahvilan varpuset palautuivat mieleeni, kun luin Anthony de Mellon kirjaa Havahtuminen. Mello kertoo filosofi ja mystikko Krishnamurtin sanoneen, että: ”Sen päivän jälkeen, kun opetat lapselle linnun nimen, hän ei näe lintuja enää koskaan.” Mello jatkaa Krishnamurtin ajatusta: ”Kun lapsi näkee ensimmäisen kerran tuon untuvaisen, elävän ja liikkuvan olion, sanotte hänelle ’varpunen’. Ja seuraavana päivänä lapsi näkee toisen samanlaisen untuvaisen, elävän, liikkuvan olion ja sanoo: ’varpusia, olen nähnyt niitä ennenkin. Olen kyllästynyt varpusiin.’” Mello väittää, että käsitteet kaventavat näkökykyämme, sillä pohjimmiltaan ne ovat vain karkeita likiarvoja. Todellisuutta ei ole mahdollista ilmais- ta sanoin, koska kaikki sanat yksinkertaistavat ja rajaavat todellisuutta. Sanat eivät siis välitä meille todellisuutta, ne vain viittaavat siihen. Käsitteitä vastaan on kuitenkin yksi parantava lääke: katsoa maailmaa ”lapsen silmin”, samalla tuoreudella kuin näkisi varpusen aina ensi kertaa. Mellon mielestä lapsenmieliselle maailma on joka hetki uusi: ”Kun ette katso asioita käsitteidenne läpi, ette kyllästy koskaan. Jokainen yksittäinen asia on ainutlaatuinen. Jokainen varpunen on samanlaisuuksista huolimatta erilainen kuin toinen.” Mikä loistava uutinen. ”Sen päivän jälkeen, kun opetat lapselle linnun nimen, hän ei näe lintuja enää koskaan.” 47 maa&ilma
© Copyright 2024