1. No category

1
Insinöörinä ja
kyläkirjurina
Pertti Vuento
2
Insinöörinä ja
kyläkirjurina
Pertti Vuento
Papeille noitarumpu oli ”pirun työtä”, kuten rovasti Henrik Forbus vuonna 1730 asian
ilmaisi. Ruotsin valtiomiesten valistuneisuuden ja kaukonäköisyyden ansiosta ja
saksalaissyntyisen Ernst Mankerin tutkimustyön tuloksena on jälkimaailmalle säilynyt 81
noitarumpua. Näistä yksikään ei ole varmasti peräisin Suomen alueelta. Tornion
kirkkoherra Gabriel Tuderus ja muut papit polttivat ne 1600-luvun lopulla. Kansikuvassa
näkyvä noitarumpu on Schefferuksen Lapponia-teoksen sivulta 194 ja sitä sanotaan
Kemin Lapin noitarummuksi, koska monet Keminmaan noidat ovat sen todistaneet.
Lappeenrannassa maaliskuussa 2012 koostaneet Aimo ja Sinikka Vuento.
Alkuperäinen monisteena tehty kappale joululta 1995
3
JOHDANTO
Isäni Pertti Vuento kirjoitti nämä muistelmat vuosina 1994 – 1995 sillä ajatuksella, että
jälkipolvet saisivat tietoa hänen omista ja Vuennon suvun vaiheista. Hän oli tuolloin 80vuotias. Osa tekstistä on tosin ilmeisesti aikaisemmin tuotettua. Kirjoitus sisältää tutkimusmatkan esi-isiemme maailmaan sekä tarinoita isä-Pertin omasta henkilöhistoriasta.
Pertti innostui kansatieteestä oman kertomansa mukaan vuonna 1945 ollessaan työtehtävissä Viitasaarella. Hän hankki kahden vanhan naisen omistamasta kirkonkylän kirjakaupasta kaksi Samuli Paulaharjun kirjaa. Ne olivat siemenenä Pertin ja Marjan hankkimalle laajalle Paulaharju-kirjastolle.
Toimiessaan maanviljelysinsinöörinä Lapissa Pertti joutui pitämään taloissa lukemattomia kuivatus- ja tiekokouksia. Niissä hän havaitsi, kuinka kiinnostuneita ihmiset olivat
perimätiedosta. Pertti ryhtyi jututtamaan kylien iäkkäitä asukkaita ja sukulaisiaan ja käytti
aineistoa kylähistorioissaan. Hän ehti kirjoittaa kaikkiaan seitsemän kyläkirjaa. Pertti kirjoitti tutkimuksistaan artikkeleita myös Tornionlaakson vuosikirjaan ja muihin julkaisuihin.
Kiinnostus historiaan vei Pertin luontevasti selvittämään oman sukunsa vaiheita. Hän
pystyi seuraamaan sukupuuta 1600-luvulle saakka. Ensimmäinen aikakirjoista löydetty
esi-isamme oli Anders Jönsson Maunu (s.1621).
Tässä kirjoituksessa Pertti tekee selkoa Trukkilanmäen talojen historiasta. Tällä alueella, jossa meidänkin kantaisämme aikoinaan asustelivat, eli vauraita talonomistajia, lohenpyytäjiä ja metsämiehiä, ruotusotamiehiä ja kauppiaita, mutta myös veijareita, jotka eivät
aina noudattaneet lain kirjainta omaisuutta hankkiessaan tai rakkauselämäänsä hoitaessaan.
Pertti vietti sotatantereilla monien muiden tavoin viisi vuotta parhaasta nuoruudestaan.
Hän toimi joukkueenjohtajana ja esikuntatehtävissä sekä Kannaksella että Lapin sodassa.
Hän haavoittui jatkosodan aikana saatuaan luodin keuhkoihinsa, mutta palasi jo kuukauden loman jälkeen takaisin palvelukseen. Sotamuistojen joukossa on sekä järkyttäviä että
hauskoja, kuten kertojan luonteeseen sopii.
Tekstin mausteena on myös kuvia, joiden toivon tuovan havainnollisuutta aika ajoin
melko faktapitoiseen tekstiin.
Lappeenrannassa 18.3.2012
Aimo Vuento
LAPSUUS RAUMON TRUKKILANMÄELLÄ
Yliraumon kylän Trukkilanmäestä saa käsityksen saksalaissodan aikana syksyllä l944
otetusta kuvasta (kuva 1). Kuva on ns. SA-kuva ja se esittää suomalaisten joukkojen etenemistä rautatien vartta Trukkilanmäkeä kohti. Paikalla olleen Esko Vuennon kertoman
mukaan se on otettu noin neljä tuntia ennen kuin kuvassa näkyvä TRUKIN NISSIN talo
(numero 3) sai tykkitulessa osuman ja syttyi tuleen. Muut kuvassa näkyvät talot ovat
HANNU eli HANNUNERKKI (numero 1), KANSAKOULU (numero 4) ja LAURIKAISEN VAHTITUPA (numero 5). Kuvan ulkopuolelle vasemmalle ovat jääneet PERÄTALO ja YLITRUKKI sekä MIUKKI eli VUOTI. Siihen on lisättävä vielä etualalla
4
Kuva 1. SA-kuva saksalaissodan ajalta Trukkilanpäästä. Eero Vuennon
pääesikunnan kuvakeskuksesta hankkima kuva.
näkyvä Keroputaanjoki, jonka ylitti teräksinen kaksiaukkoinen rautatien kaarisilta. On syytä
mainita myös vasemmalla YLITRUKIN taloryhmään kuulunut KYLMÄLÄN eli
PÖRHÖLÄN talo sekä sen ja Perätalon välissä ollut OJALAN pikkutalo.
Kuvassa näkyvässä maisemassa on ikivanhoja peltoja, joiden laitoja, ojien vieriä pitkin
kulkivat polut talosta taloon. Mäen korkeimmille kohdille kuvassa näkyvien rakennusten
taakse oli painautunut kärrytie, jota tiedetään myös Liakan kylän hevosmiesten aluksi kulkeneen. Se yhdisti talot kansakoulun takaa Laavalan mäelle ja sen yli Alaraumolle vievään kylätiehen, vanhaan maantiehen. Noin sadan metrin etäisyydellä kärrytien takana alkoivat talojen kotimetsät, jotka oli ympäröity pystyaidoilla, koska ne olivat karjahakoina.
Tämä oli lapsuuteni maisema.
SAVUSAUNAN KATKUA JA UROTEKOJA
Isäni Erkki Arvid (Arppa) Trukki (s.1892) oli Hannun talon isännän Erkki Aleksanterinpoika Trukin eli Kermanin (s.1847) ja hänen vaimonsa Fanny Johanintyttären (s.1857) neljäs
eloonjäänyt lapsi. Muut lapset olivat Ellen (s.1880), Akseli (s.1885), Hilda (s.1890), Kaarlo
eli Kalle (s.1896) ja Antti (s.1900). Tyttäret Ellen ja Hilda menivät Amerikkaan, joten vuonna 1912 otetussa kuvassa (kuva 2) esiintyy vain veljessarja Hannun talon pihalla. Fannyemännän sylissä näkyy vanhimman pojan Akselin poika Veikko (s.l9ll). Talossa oli tilava
pirtti oikealla ja pienempi tupa vasemmalla ja niiden välissä porstua ja porstuankamari.
Mentyään vuonna 1915 naimisiin Laivaniemen kylän Karvalan eli Ylikarvalan tyttären
Hilja Sofian (s.1891) kanssa isäni rakensi talon kotitilan maalle. Perimätiedon mukaan se
rakennettiin Hannun talon riihen hirsistä ja riihen paikallekin, mikä näyttääkin todennäköiseltä, sillä rakennuksen ikkunan alla kasvoi pihlaja ja tuomipuu. Talossa oli tupa, kamari ja
porstua. Alusta lähtien näyttää rakennetun kohtisuoraan päärakennusta vastaan kolmen lehmän navetta ja sen jatkoksi pieni heinälato sekä navetan eteen kaivo, joka pakkasi kyllä tal-
5
visin kuivumaan, jolloin vesi oli tehtävä lumesta. Navetassa muistan olleen Heluna-nimisen
lehmän ja pienikokoisen Putte-hevosen.
Saunaa ei taloon tehty, vaan käytettiin tieuran toisella puolella ollutta savusaunaa, joka
lienee alunperin kuulunut Miukin taloon, mutta oli siirtynyt samoin kuin osa tilastakin jostakin velasta Akseli-sedälle. Kyläryhmässä oli talvisaikaan tapana lämmittää vain yhtä saunaa, jossa kaikki kävivät. Useimmiten se oli Perätalon savusauna, jonka kitkuinen löyly on
Kuva 2. Leski Fanny sylissään Akselin poika Veikko, sitten veljessarja Akseli, Arvid,
Kalle ja Antti Hannun talon edessä vuonna 1912. Eero Vuennolta saatu kuva.
muistissani piinan paikkana. Saunassa käytiin perheittäin, miehet, naiset ja lapset tietysti
samassa löylyssä.
Isäni oli luonteeltaan iloinen ja avoin. Nykyään käytetyn sanonnan mukaan hän oli "menevä mies". Nuorena hän harrasti urheilua, ainakin hiihtoa ja polkupyöräilyä. Jälkimmäisessä
lajissa hän kehittyi kerrassaan mestariksi voittaen kerran jopa silloisen Suomen mestarin Jaakonahon. Hänellä olikin iso kangaspussillinen mitaleita - rahaa tai tavaraa siihen aikaan ei
palkintona annettu, vain kunniaa mitalin muodossa. Isäni kertoi kerran ajaneensa keskelle
tietä makaamaan panneen lehmän päälle ja suistuneensa sen yli. Ei siitä kuitenkaan liene hänelle suurempaa vahinkoa tullut, koska en muista hänen sellaisesta maininneen.
Ennen avioliittoa hän meni valtion rautatien palvelukseen toimien junamiehenä ja tavaratoimistossa, lopuksi sen päällikkönä eli pakkamestarina. Työpaikka oli aluksi Rovaniemellä
ja vuoden parin päästä Kemissä, jossa hän kulki kesällä polkupyörällä ja junalla. Polkupyörään hän rakensi apumoottorin siten, että moottori itse oli kiinnitetty takana olevalle tavaratelineelle ja siitä meni kiilahihna takarattaaseen laitettuun rumpuun. Se lienee ollut ensimmäinen moottoripyörä paikkakunnalla. Veljeni Pentti muistaa, että se särkyi usein ja jäi
välille. Junalla kulkiessaan ratavartija Laurikainen moitti isää siitä, että hän oli usein sopinut
veturinkuljettajan kanssa hiljentämisestä Laurikaisen ylikäytävällä, että hän pääsi hyppäämään junasta pois, niinkuin Pentti muistaa.
Talvisin isä kulki töissä suksilla Kyläjoen pysäkille ja siitä Kemiin junalla. Melkoista uh-
6
karohkeutta ja uskallusta osoittaa se, että Kemistä tultuaan hän nosti Kyläjoen pysäkillä
sauvat viimeisen vaunun puskurien päälle ja
niistä kiinni pitäen asettui suksineen raiteiden
väliin suksilla liukumaan. Piti tuntea tarkoin
rautatie, että saattoi esteiden kohdalla nostaa
itseään sen verran ylös, etteivät sukset tökänneet ylikäytäviin, siltoihin ja vaihteisiin. Raumonjoen ylittämisen jälkeen hän päästi irti
puskureista ja antoi kiskojen välissä liukua
Ookerin talon kohdalle asti, josta hän hiihteli
sitten kyytiin tyytyväisenä kotiin. Muistan
hänen vain valittaneen, että ratavartija Laurikainen tuotti hänelle kiusaa hakkaamalla ylikäytävien Kemin puoleiset päät aivan jyrkiksi
sillä matkalla, jossa hänen oli voitava liukua
ilman puskureista saatavaa tukea.
Varhaisilta vuosiltani ovat mieleeni jääneet
äitini kutomat kutittavat lampaanvillasukat ja
vähän myöhemmältä ajalta pimeä syksyinen
ilta, jolloin näin ikkunasta valoja tuikkivan ulkoa Hannulle vievältä polulta. Vaadittuani äiKuva 3. Vanhempiemme vihkikuvan on
diltä selitystä näihin tuikkeisiin sain vastaukKyllikki-sisaremme säilyttänyt.
sen, jonka merkityksen olen vasta aikuisena
Lähetekirjeessään hän sanoo isällä olevan
ymmärtänyt: "Antti ja Miina sielä paistavat
ilmeisesti näärännäppy silmässä
särkeä." Lapsuusvuosilta on muistissa äitini
hääpäivänään. Palauttaessani hänelle
aamuinen komennus: "Aurinko persheesheen
alkuperäisen kuvan kirjoitin, ettei se johdu
paistaa ja halkopino pääle kaatuu, nouskaa
näärännäpystä, vaan sukuviasta, sillä
lapset ylös!" Toinenkin aamuiseen heräämiminullakin on vasen silmä oikeaa
seen viittaava sanonta on johdettavissa isopienempi.
äitiini Tilda Karvalaan o.s. Kulmuniin. Rautatien rakentamisen aikaan oli Karvalassa
kortteerannut kivityömies Reijonen kahden poikansa kanssa.
Pojat olivat pitkäunisia, jolloin Reijonen työmaalle lähtiessään
sanoi: "Nouskaa pojat ylös, Reijonen jo mennee!" Nämä
leikilliset komennukset jäivät perheessä pysyviksi, vaimoni
Marjakin ne vielä muistaa.
Näihin aikoihin posti toi Liakkaan menevän tien varressa olevaan Molperin pikkutaloon osoitetun Amerikan kirjeen ja äiti lähetti minut sisareni Bertan kanssa viemään sitä. Oli kesäaika ja
kuljimme Miukin rajalla olevaa polkua Perätalon hakaa kohti.
Setäni Akselin jälkeen Pikku-Ookerin mökkiin asettuneella suutari Jokelan Otulla oli emälammas köydessä Trukin maalla matkan puolivälissä. Sen ympärillä irrallaan pyöriskellyt pässipoika
kiinnostui meistä lapsista ja ryhtyi harjoittelemaan puskemista,
mikä on pässin virka. Se saikin pusketuksi minut selälleni polun
Kuva 4. Pentti-veljeltäni
laidassa kiviraunion takana olevaan ojaan, mutta ottaessaan
saamani kuvan isä on
vauhtia uutta puskua varten pääsin kierähtämään puskun tieltä
otattanut mentyään VR:n
syrjään niin, että pusku kohdistuikin ojan penkkaan. Oikealla
hetkellä hyppäsin pässin selkään, otin sarvista kiinni ja ratsastin palvelukseen
7
siinä pässillä siihen asti, kunnes sisareni sai haetuksi isän apuun. Isä otti puolestaan pässiä
sarvista kiinni ja heitti sitä niin kuin moukaria toiselle saralle. Tämä oli minun ensimmäinen
urotekoni, josta olen vieläkin ylpeä.
KYLÄN ÄIJIÄ JA MUITA MUISTETTAVIA
Kuva 5. on otettu ilmeisesti vuonna 1925. Kuvan säilyttänyt veli Pentti huomauttaa, että perheen takana näkyy isälle rakas moottoripyörä ja vasemmalla minulle
rakkaat onkivavat.
Karvalan äiji Edvard (Eetu) piti tapanaan kaupunkireissulta palatessaan ottaa minut kyytiin varsinkin ollessaan pienessä hiprakassa. Hänellä oli punainen erittäin vireä hevonen ja
trillat eli nelipyöräiset kaksiakseliset rattaat. Laavalan mäen alla seppä Matti Lipposen talon
kohdalla hän kysyi minulta, ajetaanko mäki juosten päälle. Minä olin tietysti siihen valmis,
jolloin Eetu löi hevosta suittiperillä selkään sillä seurauksella, että hevonen pillastui ja lähti
laukkaamaan tien oikealla puolella olevaan kivikkoon. Trillat kaatuivat ja Eetu ja minä kivikkoon. Eetu riippui suitsista kiinni, jolloin hevonen rupesi kiertämään ympyrää ja oli juuri
tulossa päälleni, kun tien toisella puolella asuva Kurtti-Kalle sai minut siepatuksi syliinsä ja
kannetuksi hevosen edestä pois. En ole aivan varma, olenko muistanut kiittää rautatieläinen
Kalle Kurttia täpärästä pelastuksestani. Eetu-äiji sai onnettomuudessa kylkeensä suuren vamman, joka esti häntä vuosikausiksi tekemästä raskasta työtä.
Siinä Laavalan mäen päällä tien pohjoislaidassa oli Priita-Kaisan mökki. Priita-Kaisa oli
nimeltään Kurtti, miehensä kanssa Kuusamosta muuttanut. Mies oli vanhimman poikansa
kanssa mennyt Amerikkaan, jossa molemmat olivat saaneet surmansa kaivosonnettomuudessa. Priita-Kaisa elätti itseään naisten karvalakkien teolla. Hänen kaksi poikaansa Kalle ja Iikka olivat tuohon aikaan jo rautatiellä töissä, mutta asuivat vielä äitinsä mökissä ja onneksi
huomasivat kivikkoon ajomme. Tien samalla puolella oli toinen torppa, jota lienee sanottu
Pikku-Faariseksi. Siinä on tarinan mukaan asunut mm. lossarina Raumonjoella toiminut iso-
8
isän isäni Aleksanteri Mölö eli Vaaranpää, joka
myöhemmin osti Kermannin eli Ookerin talon
maakauppias Juho Pölhön konkurssihuutokaupasta
ja muutti sinne asumaan. Aleksanteri siirtyi
eläkkeelle jäätyään Pikku-Ookerin mökkiin, jossa
myöhemmin asui suutari Ottu Jokela, kertomani
pässin omistaja. Aleksanteri kuoli vuonna 1908,
joten häntä minulla ei ole mahdollista muistaa. Se
on ollut joku muu vainaja, jonka makaaminen
Pikku-Ookeria vastapäätä olleessa riihessä on
lapsen mieleeni jäänyt.
Vallolankoski, jota sanottiin myös Lepänkoskeksi
sen nimisen rautatien vahtituvan mukaan, oli lapsuudessani harvinaisuus siinä suhteessa, että siitä
sai harreja. Ollessani niitä onkimassa ja heittäessäni siimaa veteen koukku meni varpaasta läpi. Ei
siinä muu auttanut kuin lähteä kotiin varvas ongen
päässä. Opettaja Salosen lääkäriksi opiskeleva
vanhempi tytär Aune oli onneksi lomalla ja päästi
Kuva 6. Oulussa Suomelan
meidät pälkähästä katkaisemalla koukun hohtimilvalokuvaamossa ilmeisesti vuonna
la ja pujottamalla sitten sen pois varpaasta. Akselin
1920 otettu kuva minusta. Jalassa
saunan päässä kärrytien takana oli iso kuusi, jossa
vihaamani äidin kutomat lampaanviloli suuria käpyjä. Niillä leikimme, nehän olivat illasukat.
miselviä lehmiä.
Verraten varhain oli osallistuttava myös talon töihin, äidin auttamiseen. l920-luvun alussa olin äitini kanssa pyykkiä viruttamassa Hannun ja
Perätalon välissä sulamisvettä täynnä olevassa ojassa. Kiinnostuin seuraamaan Haaparannan
suunnassa lentävää lentokonetta, joka oli siihen aikaan harvinaisuus. Näin kuinka se lähti tekemään surmansilmukkaa, mutta potkurin veto loppui kesken ja kone retkahti selälleen, toinen siipi irtosi ja kone putosi lepattaen maahan. Jälkeenpäin kuulin, että siinä oli ollut Haaparannan rikkain mies, joka oli vaatinut lentäjää tekemään kaikki temppunsa. Kone oli pudonnut Torniosta Haaparannalle menevän pukkisillan korvaan.
Parkin kuoriminen pajuista oli keväisin lapsille sopivaa kevyttä työtä, jota tehtiin ainakin
Hepo-ojan varrella. Kuoret käärittiin parkkinipuiksi, jotka kuivatettiin ladoissa ja vietiin ennen heinäntekoa häkissä Tornioon Pekka Suorsalle. Hän maksoi niistä muutaman lantin.
Parkkia käytettiin nahan parkitsemiseen. Pajujen kuoriminen oli hyödyllistä siksikin, että ne
kuivuivat ja rungot voitiin polttaa pirtissä hellan uunissa ja oksat navetan padan alla.
Osattiin sitä tehdä joskus "pirruuttakin". Antinollin Iida vei päivittäin tinkimaitoja Tornioon ja Haaparannalle kolukärryillä, jotka uursivat syvät kurut Trukkilanpään talojen välille
painautuneeseen tiehen. Näihin uriin panin Vuotin Viljon kanssa tiiliskiven palasia, joiden
yli kärryt joutuivat hyppelemään ja keikkumaan. Seurauksena oli tietysti ainakin kilometrin
päästä kuuluva Iidan huutaminen.
KAHVITROKARINA
Sähköt saatiin Raumolle 1920-luvun alussa. Sähkö oli silloin kuitenkin niin kallista, että
meilläkin poltettiin vain yhtä lamppua pirtissä. Sekin heilui tuulella kovasti, jolloin sanottiin,
että "Kulju kummittellee". Kuljun Ville oli sähköyhtiön johtaja, joka kävi perimässä myös
sähkömaksut.
9
Jo ennen koulunkäyntini alkamista tehtäviini kuului kahvin hakeminen Haaparannalta.
Kahvi oli siihen aikaan "pöönäkahvia", joka paahdettiin kotona prännärissä ja jauhettiin kahvimyllyssä. Tullisäännön mukaan oli lupa tuoda varttikilo kerralla. Kun me pojat havaitsimme, ettei säännöissä ollut rajoitettu käyntien lukumäärää, perustimme Tornion tullia lähimpien talojen pihojen polttiaisiin kukin oman varastomme, johon polkupyörän tangossa
pussimme Haaparannan kaupasta kuljetimme. Poikien kesken kehittyi kilpailu siitä, kuka
eniten sai päivässä kuljetetuksi. Kauppiaat osallistuivat kilpaamme punniten tiskille valmiiksi varttikilon pussakoita. Jouduttaaksemme puuhaa otimme mukaan säkin, johon ostimme
kaupasta päivän annoksen pussakoita ja sijoitimme sen tullien puolivälissä olevan rajapaalun
juureen. Kuljetusmatka lyheni tällöin puoleen. Minä tein sitten vielä sen keksinnön, ettei tullisäännössä ollut kielletty valtakirjojen käyttöä. Otin valtakirjat Hannun ämmiltä, Perätalon
Juusefiinalta, Vuotin Miinalta, sokealta hierojalta Piuvan Altrikilta, hänen kanssaan ikivanhassa maavaraisessa mökissä
Antinollille menevän tien laidassa
asuvalta kuppari Fiialta ja Urposen
Juusefiinalta. Ostin Ökvististä niin
monta pussakkaa kuin valtakirjoja
oli, panin ne kangassäkkiin ja ajoin
Tornion tulliin. "No mitäs pojala säkissä on?", kysyi lihava tullimies. Selitin, että nämä vanhat ja sairaat eivät
ole päässeet hakemaan kahvia, vaan
ovat antaneet minulle valtakirjan.
Tullipäällysmies tutki lakia ja kun ei
löytänyt kieltoa valtakirjan käytöstä,
päästi minut menemään säkkeineni.
Seuraavana lauantaina uusin hankkeen, mutta nyt minulle näytettiin
valtakirjojen käyttökielto ja pussakat
otettiin yhtä lukuun ottamatta takavarikkoon, mutta annettiin lupa kerran
Kuva 7. Hannunerkin pihapiiri n. vuonna 1890
viikossa hakea ne tullista. Niistä haHilda Mellinin kertoman mukaan. Rantatien varrella
kureissuista tuli niin raskas urakka,
oli lisäksi Niilo Trukin rajassa savusauna. Uuteen
että kun seuraavana kesänä tapasin
asuinrakennukseen muutettiin juhannuksena 1890.
tuon lihavan tullimiehen toisen tulliMittauksen suorittanut Esko Vuento
miehen kanssa hillareissulla Liakan
Ahonjängän takana eksyksissä, jolloin he kysyivät suuntaa Ahon taloon, minulla oli rääpyä näyttää heille päinvastainen suunta
eli Arpelaan. Parhaan ystäväni ja sukulaiseni Ahon Kallen kertoman mukaan he olivat
päässeet autolleen vasta seuraavana päivänä. Puolustuksekseni voin vedota myös rajaseudulla yleisesti tunnettuun antipatiaan tullimiehiä kohtaan.
RUKOUKSEEN EI KUULU KAHTA AAMENTA
Alatornion ensimmäisen "ylhäisemmän kansakoulun" työskentely alkoi Yliraumolla
vuokrahuoneissa Kuussaaren talossa 1.9.1875. Otto Antipas Salonen on laatinut siitä historiikin, jonka olen saanut hänen tyttäreltään Sirkku Paloheimolta. Sirkun kanssa hautasin aikoinaan lankaan lentäneen ja kuolleen pääskysen.
Kansakouluun pääsin 9-vuotiaana, alakoulut syntyivät maahamme vasta vuoden l921
10
koululain perusteella. Sitä ennen oli Alatorniolla seurakunnan ylläpitämiä kiertokouluja, joihin äidit lähettivät mielellään lapsiaan, olivathan he siten poissa tieltä arkipäivisin noin kuukauden ajan. Olen käynyt kerrassaan viidet kiertokoulut, joista muistan Miukin, Ookerin,
Rantavuodin, Mäkivuodin ja Kasalan talon pikkupuolella olleet. Ei niissä paljon kirjoja ollut
eikä ruokaa tarjottu. Eväsvoileivät kuljetettiin mukana taskussa tai suksisauvassa ja opetus
oli opettajan varassa.
Rantavuodin kiertokoulusta on mieleeni jäänyt huvittava tapaus. Oli talvisaika. Sukset jätettiin pystyyn talon seinän vierille tai tikapuita vasten. Matka koulusta kotiin tehtiin kilpaa
hiihtäen, joten jokainen pyrki pääsemään ensimmäisenä ladulle. Koulu alkoi ja päättyi rukouksella. Niinpä kerran sattui, että opettaja koulun päätteeksi luki Isämeidän ja sen päälle
aamenen, jolloin minä jo ponkaisin ylös ja ulos suksia jalkaan panemaan. Opettaja jatkoi
kuitenkin rukousta lukien Isämeidän päälle vielä Herran siunauksen ja sen jälkeen uuden Aamenen. Vasta sitten muut tulivat ulos. Opettaja kutsui minut takaisin ja piti sisällä siihen asti,
että toiset ehtivät hiihtää tavoittamattomiin. Olin opettajan teosta niin loukkautunut, etten
pitkään aikaan puhunut hänelle mitään. Mielestäni se oli hänen taholtaan petos, sillä rukoukseen ei kuulu kahta aamenta.
Perheessämme ei ollut lapsuudessani paljon muita kirjoja kuin vihkiraamattu ja virsikirja.
Kerran ilmestyi kuitenkin piirretyillä kuvilla varustettu kirja, jota pidettiin lapsilta salassa
keittiön loukossa ruokapussien takana. Sen verran pääsin kuitenkin siihen salaa kurkistamaan, että näin sen runokirjaksi, jossa luki muun muassa: "Hallin Janne kun häihin lähti, niin
aisalla istui piru." Sen vieressä oli kuva aisalla istuvasta hännällisestä pirusta. Kirja kiersi ilmeisesti kylässä, sillä se hävisi pian.
Ensimmäinen opettaja Elias Kauranen on "ylhäisemmän kansakoulun" historiikin johdantoon kirjoittanut sanat: "Kansamme hengetär ei ole unohtanut Pohjolatammekaan, koska on
sallinut päiwänsä ruweta kajastelemaan maamme pohjoisimmassakin osassa." Se oli kauniisti sanottu. Mutta ensimmäiset oppilaat eivät ilmeisesti olleet näiden sanojen arvoisia. Isäni
on kertonut, että nämä olivat aikuisia miehiä, jotka tekivät opettajalle kaikenlaista kiusaa,
juoksuttivat häntä perässään pitkin peltoja ja vainioita. Niinpä jo syksyllä 1877 Kauranen väsyi opettamiseen ja erosi.
Parin välivaiheen jälkeen opettajaksi tuli Siikajoelta J.V.Kallén, josta Otto Salonen on
kirjoittanut vuoden 1888 kertomuksen loppuun: "Tämä lukuvuosi teki muutoksen opettajaan.
Hän väsyi koulun hoidantoon. Terveys väsyi. Nämä lukuvuodet oli koulu kerrassa rappiotilassa. Se johtuu opettajan mielisairaudesta ja johtokunnan huolimattomuudesta. Oppilaslukukin väheni melkein mitättömän pieneksi. Toisinaan ei tullut oppilaaksi pyrkimään muita,
kuin opettajan omat lapset. Näytti koko koulu häviönsä partaalla rimpuilevan. Kansakoulun
irvikuvana oli Raumon koulu viimeksimainitut kuusi vuotta."
Kalle Faarinen on antanut asiasta seuraavan havainnollisen haastattelukuvauksen: "Kuussaaressa asui piirilääkäri tohtori Bromsi. Siitä tuli semmoisten huumausten nauttija. Kansakoulunopettaja Kallénista tuli samanlainen. Yhessä net kulkivat tielä ja keppuroivat paksut
ulsterit päälä kesäkuumala ja ko väsyivät, niin istahtivat tien poskeen ja taas ryyppäsivät pullosta. Meistä pojista se oli hauska seurata äijiä. Niin Broms ko Kalleeniki joutu parantolhaan
etehlään. Bromsi kirjotti Kalleenille semmosen toistuksen, että 'Tänään olen minä tutkinut
kansakoulunopettaja Valdemar Kallénin terveydentilaa ja minä olen huomannut hänet ruumiinrakenteeltaan erittäin vankaksi, mutta hänessä on havaittavissa eräänlaisia sielun oikkuja. Tällaisen toistuksen hän toi koulun johtokunnalle. Kalleeni kuoli Niuvanniemen parantolassa."
Lukuvuoden 1881-82 koulu oli Miukin talossa meidän naapurissa ja jälkimmäisenä vuonna ostettiin Stenuddin, entisen Antrukin talo koulun "vakinaiseksi taloksi". Otto Antipas Salonen tuli koulun johtajaksi Rautalammilta elokuun 1. päivänä 1894 ja siitä lähtien koulun
ohjat ovat olleet tukevissa käsissä. Otto Antipas osallistui myös yleisiin rientoihin, mm. Rau-
11
mon Nuorisoseuran ja Peräpohjolan Kansanopiston perustamiseen ja toimintaankin sekä
kuului Alatornion kunnanvaltuustoon. Koulun päätyttyä lauantaisin hän lähti astelemaan
Torniota ja Haaparantaa kohti vakain askelin juurikori vasemmassa kädessä ja oikean käden
keskisormea peukaloa vastaan napsutellen. Se oli hänen kuntovoimistelunsa, jonka varmaan
kaikki ikäiseni raumolaiset muistavat. Seuraus siitä oli, että tähän sormeen kasvoi vahva
kynsi, joka olikin tarpeen, sillä hänellä oli luunappi herkässä ja se oli kuin varsan potku. Sain
minäkin sen kolmannella luokalla ollessani kokea. Laskutehtävien kuulustelussa Otto pani
Fräkin Viljon ensin kertomaan tehtävän suorituksensa ja kysyi sitten, onko kaikilla sama tulos. Olin seurannut huonosti Viljon esitystä ja viittasin. Otto sanoi: "Näytäppä vihko tänne!"
Ojensin vihkoni Otolle, jolloin hän huomasi, että minulla olikin sama lopputulos, jolloin Otto sanoi: "Sinä junkkari" ja nosti kätensä antaakseen kuuluisan luunappinsa. Olin kuitenkin
jo siihen aikaan kokolailla ripeä liikkeissäni ja pystyin väistämään pahimman potkun, niin
että se vain hipaisi takaraivoani.
Otto Antipas oli huumorintajuinen mies. Muistan, että hän kerran luonnonhistorian tunnilla kysyi mainitulta Fräkin Viljolta, mitä muurahainen tekee, tarkoittaen muurahaiskekoa.
Viljo vastasi kovalla äänellään: "Kusasee". Sekös Ottoa nauratti, pitkän tovin hän hykerteli;:
"Vai kusasee, vai kusasee."
Otto Salosen vaimo Hanna o.s. Lyytikäinen oli tullut toiseksi opettajaksi kouluumme elokuun 1. päivänä 1897. Oton ripeyttä kuvannee se, että hän jo saman kuun 10. päivänä meni
naimisiin tämän kanssaan. Olin toisella luokalla, kun Hannan toisen lapsen saannin takia hänen tilalleen tuli Hilja Uusitalo. Oli tulossa koulun 50-vuotisjuhla keväällä vuonna l925. Hilja Uusitalo valitsi minut esittämään ulkoa tarinan koivusta, joka vihannoi onnellisena, se
kaadettiin ja sen oksista tehtiin luuta, joka lopuksi heitettiin tunkiolle. En ole sitä tarinaa sen
jälkeen tavannut, enkä tiedä sen kirjoittajan nimeä. Siinä juhlassa yläluokilla ollut Lankilan
Heikki luki kuuluvalla äänellään jonkin pitkän kertomuksen, olin niin jännittynyt, etten
muista sen sisällöstä mitään. Heikistähän kehittyi aikuisena huomattava vaikuttaja Alatorniolle. Hänen komea äänensä säilyi loppuun asti.
HANNUN TALON VAIHEISTA
Isäni ERKKI ARVID TRUKKI oli Hannun talon poika ja hänen isänsä oli ERKKI
ALEKSANTERINPOIKA ÅKERMAN eli HANNUNERKKI. Tämä oli ostanut puolet Trukin talosta N:o 12 haaparantalaisen kauppiaan Isak Nuoliniemen saatavasta, joka käsitti
6823:78 mk ynnä 6 % koron vuodesta l876 alkaen. Se oli talon edellisen omistajan, kuudennusmies (sexman) ERKKI HANNUNPOIKA DRUCKIN (s. 18l6) tuolta haaparantalaiselta
kauppiaalta ottama velka. Kuinka sexmanni oli näin suureen velkaan sortunut, ei asiakirjoista selviä. Perimätieto kertoo, että hän oli velkaantunut anteliaisuutensa ja l800-luvun katovuosien aikana syntyneiden takuuksien vuoksi. Toisen puoliskon tilasta piti kuitenkin Nuoliniemi itse 3000 markalla, joten Erkki Aleksanterinpoika Åkermanin maksettavaksi jäi noin
4800 markkaa. NIILO JEREMIAANPOIKA MARTTI osti tämän puoliskon Nuoliniemeltä
vuonna 1885 Amerikasta palattuaan. Hän jatkoi kirkon sexmannien perinteitä, sillä hän oli
kirkkoväärti ja kunnioitusta nauttiva henkilö. Sellaisista tehdään usein sananparsia, jotka elävät kansan suussa. Niilo Trukista (sillä nimellä hänet virallisiin asiakirjoihinkin seudun tavan
mukaan kirjattiin) muistan lapsena hoetun: "Kaksi on Raumolla hankalaa, Trukin Nissi ja
Sankalaa."
12
”SAA OTTAA JOS EMÄNTÄ ANTAA”
Trukki oli vieraanvarainen talo. Siellä pidettiin kerran vuodessa suuret juhlat, joihin kutsuttiin kirkon papitkin - olihan Nissi kirkkoväärti. Talon emäntä Maria (Maija) o.s. Pörhölä
(s.1851) oli taitava juhlien järjestäjä ja
ruokien laittaja.
Lähimpinä naapureina meidän perhe
sai sinne kutsun. Muistan mielihyvällä
jälkiruuan, joka oli "kräämi". Kaksi
vuotta nuoremman sisareni Bertan kanssa
minulla oli tapana usein pistäytyä Trukissa. Äiti oli ehdottomasti kieltänyt "kerjäämästä", mutta sanonut, että "saa tietysti ottaa, jos emäntä antaa". Kerran taas
menimme Trukkiin ja istuimme ovensuupenkille, niin kuin tavallisesti. Muurin ta- Kuva 8. Hylkeenpyyntiä. Olaus Magnus kävi
kana olevan hellan loukosta tuli nokTorniossa juhannusmarkkinain aikana vuonna
kaamme makea tuoksu. Sisareni ei sitä
1519, joten hän oli asiantuntija. Hän julkaisi
kestänyt, vaan sanoi kovalla äänellä:
teoksen Historia de Gentibus Septentrionalibus
"Äiti on kieltänyt kerjäämästä, mutta äiti
Romae vuonna 1555, josta tämä kuva.
on sanonu, että saa ottaa, jos emäntä antaa". Silloin minä luiskahdin ovesta ulos ja menin takaisin kotiin sanoen: "Taas se Bertta
kerjäsi."
Erkki Hannunpoika Drukki kuoli vuonna 1882. Hänellä oli ollut kolme vaimoa, ensin nimeltään Anna, josta ei tiedetä muuta kuin etunimi, sitten Maria Tuomaantytär Oravainen
(s.1820) ja kolmantena Eeva Karoliina Salmi eli Hookana (s.1823). Maria Oravainen synnytti hänelle pojan, mutta tämä kuoli heti. Erkki Hannunpojan perunkirja on säilynyt Oulun
maakunta-arkistossa. Sen mukaan häneltä jäi mm: Kultavitjat eli koljat, kultainen sormus,
hopeinen pikarija kauha, 6 hopeista ruokalusikkaa ja 6 teelusikkaa, hopeinen sikelli (sinetti)
ja taskukello. Vaskea oli kaffepannu, 5 kynttiläjalkaa ja fati. Kotieläimiä oli 2 lehmää (Elämänkukka ja Tähinki). Huonekaluja oli 2 sänkyä, 4 pöytää, 10 stoolia, 2 piironkia, loukkokaappi, piippuhylly, 4 arkkua, 2 maitohyllyä, 12 maitopyttyä, kirnu, 3 saavia, 3 leiliä, väävistooli, 2 torttia ja peili. Pitovaatteita oli turkki, päällystakki, 8 paitaa ja kalsongit.
Alushousujen käyttö ei ollut viime vuosisadalla yleistä. Niinpä Sesilia Ylitrukilta jäi
1881: "Polsteri, lakana ja matressi, 2 hametta, 2 tröijyä, vyölinä, 2 huivia ja 5 paitaa (mutta
ei housuja)". Otsikon "kaikenlaista" alla on lueteltu mm. kartat, laavermanni (peräruisku),
nassakka ja leipomaneuvot.
Paitsi perunkirjoista saa tietoja myös lainhuudatuspöytäkirjoista, joita on säilynyt arkistoissa 1800-luvulta. Asiallisen mahtava on vuoden 1884 talvikäräjien pöytäkirjan 16 §:n alku: "Talokkaan Erkki Aleksinpoika Kermannin puolesta esille tuli rättäri Jaakko Kurtti - -".
Erkki Aleksinpoika Åkermanin vaimo FANNY MATILDA JOHANINTYTÄR SALMI
(s.1857 k.1944) oli mainitun Erkki Hannunpoika Drukin kolmannen vaimon EEVA KARULIINA SALMEN eli HOOKANAN tytär tämän ensimmäisestä avioliitosta, joten tila ei mennyt aivan vieraallekaan Erkin sen ostaessa. Fanny on kertonut, että velan maksaminen tuotti
perheelle suuria vaikeuksia varsinkin Erkin kuoltua vuonna 1907.
Näiden esivanhempien Amerikkaan mennyt tytär Hilda Maria (s.1890, k.1983) on lähettänyt kertomuksen elämästä talossa Eero-serkulleni huhtikuussa vuonna 1967: "Kotini oli kuten tiedätte siellä Raumolla. Isäni oli ahkera työntekijä. Eli rehellisesti ja toivoi että kerran
13
vielä tulee parempi aika. Hän yritti, mutta halla usein vei leivän. Äitini oli ahkera karjan
kansa ja hän piti huolen maksoista. He molemmat rakastivat meitä lapsia joita oli 6.
Berheessä oli vielä äitin äiti. Hän oli rakastettu perheen jäsen. Voi miten monta hämärä
iltaa kuuntelimme, kun mummo meille lauloi ja opetti ruotsia jota vähän osattiin. Iso äiti oli
Tornion asukkaita ja äitini oli syntyny Tornion kaupunkissa. Muistan niin selvästi kun mummo tuli Miukin talosta ja sanoi: "Olen ollu kuin kissa kipeä koko päivän ja tulin kotiin yöksi" (Hän joskus oli lapsia hoitamassa siellä) - Ja hän meni nukkuun ja aamulla oli kuolleena.
Hän rakasti meitä kaikkia.
Mutta Arviiti oli sen lempilapsi. - Meillä ei ollu rikkautta, mutta ruokaa saatiin kylläksi ja
oli oma koti. Mutta velka taakka rasitti suuresti, joka vei suurimman osan tuloista.
Nuoruuden meni siinä ja Ellen
siskoni oli täällä kultalassa
(Amerikassa). Kun isäni kuoli,
jäimme orvoiksi. Vaikka äitini
koitti pitää huolta kaikesta, niin
aloin ajatella muuttoa tänne ja
nyt elämäni ilta on käsissä 86
vuotta jo täyttäny. Tänne tulin
1909 joulukuussa, olin 19
vuotia. Olen koittanu elää
rehellisesti, etten häpäsisi
syntymä maatani. Tämä maa on
nyt minun maani Mutta rakastan
Kuva 9. Vieno Mannisen museovirastolla lahjoittama
suomea syntymä maatani.
kuva, joka esittää, kuinka rospuuton aikana ennen liiJumala siunatkoon suomea Ja
kuttiin Tornionjoen suulla. Veneestä käytettiin nimeä
toivon sydämmestä, ettei suomen
”Eestokka”.
kansa koskaan hylkäisi isien
Jumalaa. Joka johtaa vieläki
kansojen ja yksityisten elämän.
Täällä on vielä Ellen lapsia Vieno ja Eero. Mary sai kutsun kotiin. Vieno on herttainen.
Olenhan hänen tätinsä. Hän käy täällä meillä Chevelantista. Eeroa en näe paljon. Hän asuu
Misikaanissa ja meillä on 2 lasta Carlo ja Laila. Lailalla on 3 poikaa, Caarlolla 2 poikaa ja
4 tyttöä ja 6 neljännessä polvessa. Niin on elämäni menny tähän asti Toivon Teille kaikille
Hyvää onnea. Tiedän että en koskaan sinne enää tule Jumala Teitä kaikkia siunatkoon.
Tervehdys Hilda."
Tähän liittyen on syytä todeta, että Hannunerkin talossa oli vuosien 1881-1890 rippikirjojen mukaan mäkitupalaisena (Backstugahjon) Takavainiossa M. Jaakkola ja myöhemmin
torpparina Grönlund-niminen mies. Isäni hallusta olen löytänyt Hilda-tätini hänelle 5. 6.
1916 Amerikasta kirjoittaman kirjeen, jossa hän vastaa torppari Grönlundin vaatimukseen
saada lunastaa tuon torpan. Jäljennän tuon kirjeen jonkin verran lyhennettynä, koska siitä saa
hyvän kuvan kansalaissodan aikaisesta tilanteesta Tornion seudulla: "Niin sinä puhuit siitä
Grönluntin torppari jutusta. En tiedä, sanon ainoasti, ettei pahalla saisi pahaa maksaa, unhoittaa pitäs ja anteeksi antaa enempi, ei saisi kantaa pitkää vihaa. Ja toivon sydämmestäni, että
ei tehdän mitään hullusti, sillä usein ajattelen, että jos kotona on jotaki jäämistä, että me
muut kyllä jo elätämmä itsemmä mutta Antti veli on nuorin ja hän tarttee vielä turvaa, että
parempi on pitää ja säilyttää itse jos on jotaki säilyttämistä kuin antaa vieraalle. Minä Alle
merkinnyt en hyväksy, että kukaan vieras tulee asumaan perintö tilallemme. Hilda Maria
Trukki. Erie Pa. 13.p. kesäk. 1916.”
Kävin vaimoni Marjan sekä serkkuni Eero Vuennon ja hänen vaimonsa Sirkan kanssa
v.1890 syntynyttä Hilda-tätiä tervehtimässä Ohiossa Ashtabulan kaupungissa vuonna 1982.
14
Hän oli vielä varsin pirteä ja kertoi muistojaan, joita Eero ja minä nauhoitimme. Vuonna
1906 Amerikkaan muuttaneesta sisarestaan Ellenistä (s.1880, k.l960) hän kertoi, että tämä
oli junamatkalla New Yorkista ostanut hedelmiä myyvältä pojalta banaanin, jota hän ei ollut
ennen nähnyt, eikä siis tiennyt, miten sitä syödään. Kun kukaan muu matkustaja ei ollut banaania ostanut, hän oli heittänyt sen ikkunasta ulos, ettei joutuisi naurunalaiseksi. Hildan kirjoitus on erittäin hyvää suomen kieltä siitä johtuen, että hän oli käynyt Peräpohjolan Kansanopiston vuonna 1909. Hänen kirjeensä ottaminen tähän on siten todistus siitä, kuinka hyvä
oli kansanopiston koulutus. Hilda kuoli seuraavana talvena vuonna 1983 tapaturmaisesti
myrskytuulen riuhtaistua oven mukana hänet alas kiviportailta.
ISOVANHEMMISTA ESI-ISIIN
Isoäitini Fanny Salmi oli lähtöisin Torniosta. Hänen äitinsä oli EEVA KAROLIINA
SALMI eli HOOKANA (s. 1823) ja isänsä kirvesmies (joidenkin merkintöjen mukaan puuseppä) JOHAN ERIK SALMI (s. 1823). Fannyn kertoman mukaan perhe asui Tornion vanhan urheilukentän luona korttelissa n:o 19. Eeva Karoliina samoin myös veljensä Matts (s.
1857) olivat Laivaniemen Hookanan talon tyttären Eevan (s. 1795) lapsia, jotka muuttivat
Tornion kaupunkiin. Matts on merkitty perämieheksi (styrman) ja haudattu Tornion kirkkomaahan.
Eeva Karoliina meni ensimmäiseen avioon Johan Salmen kanssa ja tämän vuonna l862
kuoltua toiseen avioon kirkkoväärti Erkki Hannunpoika Drukin kanssa. Eeva Karoliinalla oli
myös sisar nimeltään Hilda Amalia (s. 1860). Serkkuni Eeron saaman tiedon mukaan Hilda
Amalia on mennyt Amerikkaan Minnesotan valtioon. Johan Salmen ja Eeva Karoliinan taustasta on olemassa kaksi tietoa. Toisen mukaan molemmat olisivat olleet lähtöisin Vuonon
Kuva 10. Venelaituri Hellälässä. Taustalla vasemmalla Pukulmin saari, josta Pertti ja
Marja löysivät Harjulan tilan eläkevuoksikseen
15
kylästä, johon viittaa tieto, että perheessä puhuttiin myös ruotsin kieltä sekä se, että Vuonon
kylässä on sekä Salmi että Hookana (Håka) nimiset talot. Tämä tieto ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan Johan Salmi oli lähtöisin Alaraumon Salmen talosta ja siten sotamiessukua. Talon nimi oli maakirjassa vuonna 1674, 1690-luvulla ja kirkon rippikirjassakin vuonna 1750
Lera (savi). Ruotsinkielinen nimi oli tullut korpraali Pekka Olavinpoika Lerasta, josta on
vuoden 1694 ruoturullassa seuraava havainnollinen kotiuttamisilmoitus suomennettuna:
"Vanha ja kykenemätön, palvellut (tienat) 19 vuotta, saa eron ja eläkkeen, vaikka hänellä on
1/6 manttaalin viljelys, koska hän niin miehekkäästi Skånessa on palvellut, ja siellä hän makasi haavoittuneiden joukossa ja pelasti hän Majuri Walterin, joka oli haavoissaan, jolloin tämä korpraali kappasi (fattade) Muskettinsa ja ampui sen tanskalaisen hengiltä ja istutti Majurin saman hevosen selkään."
Erkki Hannunpoikaa edeltävässä polvessa Hannun talossa oli isäntänä ERKKI
JUHANINPOIKA DRUCKI (s.l769,k.l852), joka myös oli kuudennusmies eli sexman. Hän
oli kaksi kertaa naimisissa,
ensin Greta Niilontyttären
kanssa ja sitten Sofia Margareetta Niilontytär Laavan
kanssa (s.1771 k. l840). Heillä oli 7 lasta. Myös heidän
perunkirjansa on säilynyt. Se
osoittaa, että kuudennusmiehellä oli mm. "Parempi sininen sarkatröijy hopeanapeilla
ja siihen kuuluvat housut sekä
hillerinnahkainen lakki". Sen
sijaan hänellä ei ollut viinapannua, joka sisältyi hänen
isänsä perunkirjaan. Hänen
Kuva 11. Olaus Magnuksen piirustus Pohjanlahden peruvaimollaan Margareetalla oli
"pumpuli-kläninki, mustaklä- kasta ja Tornionjoen suusta, jossa näkyy lohinuotta, valtiolle
lähdössä olevat tynnyrit ja kymmenykset.
ninki ja ruskea puolivillanen
kläninki, kaksi mustaa silkkistä pöytäliinaa, kolme ruskeaa pellavaliinaa, palttinaliina ja esiliina".
Erkki Hannunpoikaa edelsi talon isäntänä tämän vanhin veli JUHO HANNUNPOIKA
DRUCKI (s. 1723), jonka vaimo oli Margareetta Niilontytär Kemheikki (s. 1735) Alaraumolta. Heillä oli 5 poikaa. Toiseksi vanhin veli Hans (s. 1727) alkoi sotamieheksi tilan ruotuun n:o 24 Mört ja palveli siinä vuosina 1748-1768. Kolmas veli Erkki Hannunpoika Drucki
(s. 1724) ryhtyi Tornion kaupungin laamannin Olof Raménin rengiksi ja kuoli vuonna 1788.
Hänen perunkirjansa on säilynyt ja julkaistu Eino Tamelanderin kokoelmassa "Tornion kaupungin pesäluetteloja 1666-1800." Ottaen huomioon varhaisen ajankohdan se kannattaa tähän jäljentää:
"Varoja 162:9:8 mm. hopeata 4:44:0, 1 tuumalasi 2« luotia, 2 lappalaislusikkaa 5:«:1, 1
sormus 0:2:8, 1 kullattu sormus 0:5:4, kullatut 3-kertaiset ketjut 1:32:0, pari nivelnappeja
0:8:0, 1 lapinsormus 0:8:0, käteistä 12:44:3 mm. 4 kupariplootua sekä hopearahaa, jonka vainajan Ella-sisar oli jättänyt neito Katarina Maria Buchtin haltuun, saatavia 119:10:8, johon
sisältyi laamanni Olof Raménin nyttemmin maksama renginpalkka, kirjoja 0:12:0, lyhennyksiä 48:9:2 mm. testamentti Ella-sisaren hyväksi 4;12:0."
Juho Hannunpoika Druckin isä oli Liakan ruodun n:o 38 sotamies Hans Hansson Grop (s.
1685 k. 1755), joka oli mennyt naimisiin Hannun talon isossavihassa (1714-21) säästyneen
tyttären Ella Juhanintyttären (s. 1701 k. 1769) kanssa. Hans Hansson Grop sai eron vuonna
16
1735 ruodun todistettua hänen sairastavan kaatumatautia (fallande siukan). Tästä sotamiehestä tai Ella Juhanintyttären isästä Johan Druckista periytyy siis luultavasti talon kansan
keskuudessa käytetty nimi Hannu.
Raumon kyläkirjassa (RAUMON WIRTOJEN WARSILLA, 1986) olen kertonut Trukkilanpään asutuksen synnystä ja talojen vanhoista vaiheista lähinnä Johan Nordlanderin julkaisun NORRLÄNDSKA SAMLINGAR (l906) mukaan.
Kustaa Vaasan ensimmäisen maakirjan teon aikaan vuonna l543 asui tällä mäellä ollutta
kylän suurinta, kokomanttaalin taloa OLLI PEKANPOIKA DRUCKEN. Tästä Ollista tiedetään muiden lähteiden perusteella enemmänkin. Hän toimi lautamiehenä kesäkäräjillä vuonna l539. Se ei estänyt häntä saamasta 3 markkaa sakkoa tottelemattomuudesta, ilmeisesti ei
ollut saapunut käräjille haasteesta huolimatta. Kaksi vuotta myöhemmin hän sai yhdessä
Heikki Lafwan (Laavalan talon isäntä) kanssa sakkoa 40 markkaa kuninkaankirjeen vastaisesta kalastamisesta, olivat ilmeisesti kalastaneet kuninkaanväylällä eli väylän keskimmäisellä kolmanneksella, jota nykyään kutsutaan valtaväyläksi. Vuonna 1556 mainitaan tuomiokirjassa OLAVI DRUCKEN ja hänen poikansa JÖNS eli Juntti. Edellinen joutui usein tekemisiin oikeuden kanssa. Hänelle tuomittiin vuonna 1546 3 markan sakko ja vuonna 1547 hän
sai 25 markkaa sakkoa kerettiläisyydestä (för ketteri). Armas Luukon mukaan (Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin maakuntahistoria II s. 609) kerettiläisyydellä tarkoitettiin raskasta aviorikosta. Hänet tuomittiin myös väkivallanteosta jotakin Vuonon kylän Hookanaa kohtaan 80
markan sakkoon ja jälkimmäiseltä kaula katkaistavaksi sen vuoksi, että hän oli lyönyt kuoliaaksi jonkun Heikki Reuan (Oravaisen).
Kuten oli tavallista, Jöns sai ilmeisesti kuolemantuomionsa muutetuksi sakoksi, sillä hänen sanotaan kymmenen vuotta myöhemmin "lahjoittaneen", (ilmeisesti testamentanneen,
sillä samana vuonna esiintyy kirjoissa Jöns Druckin leski) kuninkaalle puolet omistamastaan
laivasta. Olihan Jönsillä varaa lahjoittaakin, sillä vouti tilitti kuninkaalle tästä laivanpuoliskosta 200 markkaa. Tämä oli suuri summa, sillä esimerkiksi vuonna 1543 koko Tornion pitäjän eli Tornionlaakson maavero oli melko tarkkaan 100 markkaa. Vuoden l559 maaveroluettelon mukaan tällä Jönsillä, niin kuin hänen isälläänkin, oli l0 markanmaata peltoa ja 4 äyrinmaata niittyä.
HYLKEEN- JA LOHENKALASTAJIA
Jouko Vahtola on vuonna 1980 ilmestyneessä väitöskirjassaan TORNIONJOKI- JA KEMIJOKILAAKSON ASUTUKSEN SYNTY s. 301 sanonut, että "nimi Drucken lienee yhdistettävä muutamiin läntisiin nimiesiintymiin: Hendrick Drockin 1550, Druckin 1551, 1552,
ym. (Ulvila), And. Drucken 1440 (Mustasaari) ja Pether Drukkin aff Nyland 1437. Nauvossa
oli 1500-luvulla kylä, jonka nimi esiintyi asussa Druckensby 1540 (myös Druckis). Näihin
rannikollisiin yhteyksiin sopii myös Raumon Drucken-nimi luontevasti yhdistettäväksi. Ehkä
on kyse nimenomaan ulvilalaisesta suvusta siltäkin pohjalta, että Ulvilan porvarit saivat 1365
privilegiot pohjoiseen kauppaan, jolloin kauppiaita epäilemättä jäi myös pysyvästi Pohjaan
asumaan. Näihin läntisiin saaristoihin viittaa myös se, että varhaiset kalastusmaakirjat osoittavat Drukkien olleen hylkeen ja lohen kalastajia. Vuonna 1559 raumolaisen Lasse Druckenin venekunta kalasti yhdellä keihäällä (fångstarm) HYLKEENRASVAA Storestenin luona
5 tynnyriä, mistä Drucken luovutti verona kruunulle 2 leiviskää 10 markkaa. Lasse oli ainoa,
joka pyysi keihäällä, siis jäältä. Hänen ei tarvinnut maksaa kymmenyksiä, koska niiden maksaminen alkoi vasta vesien auettua. Olavi Druckenin venekunta pyysi Sällössä neljällä verkolla hylkeitä saaden 3 tynnyriä rasvaa, mistä luovutti kruunulle 15 markkaa ja saman verran
kymmenyksiä. Hänen poikansa Juntti (Jöns) Druckenin venekunta pyysi hylkeitä Seittenkarissa saaden 3 tynnyriä rasvaa ja luovuttaen valtiolle 15 markkaa ja saman verran kymmenyksiä.
LOHENPYYNTI oli tuottoisaa puuhaa. Olavi Drucken kalasti vuonna 1559 Vasikaressa 7
17
verkolla saaden 2,5 tynnyriä ja luovuttaen valtiolle verona 0,5 tynnyriä ja neljänneksen kymmennyksiä. Juntti (Jöns) Druckenin lohenkalastus oli kyseisenä vuonna samaa luokkaa.
Vuoden 1543 maaveroluettelon mukaan Olavi Pekanpojalla oli 20 kuorman heinämaan lisäksi panttina l8 kuorman heinämaa (Innehar pant l8 lass hö).
KONNANTÖITÄ JA ARMAHDUKSIA
Jo mainitussa vuoden l559 maaveroluettelossa Olof Drucken maksoi peräti 13 harmaanahkaa (gråskinn eli oravannahkaa) ja Jöns 4 harmaanahkaa veroina. Heidän taloissaan oli
siten monta jousellista miestä. Tuomiokirjojen mukaan esiintyykin vuonna l566 paitsi Jöns
Druckenin leski myös HANNU, LASSE, OLAVI ja PEKKA sekä vuonna 1589 vielä ANTTI
DRUCKEN. Vuonna l590 esiintyy tuomiokirjoissa JÖNS, OLAVI, PEKKA, ANTTI ja
ERKKI DRUCKEN. Näistä voidaan kertoa muutama ajalle tyypillinen tarina.
Joku näistä pojista oli ollut sotaväessä ja sitten kutsuttu uudelleen palvelukseen, minkä
johdosta pitäjänmiehet, "köyhät miehet, jotka rakentavat ja asuvat Tornion pitäjässä" (de
fattiga män, som bygga och bo i Torneå socken) todistivat 29.3.l561, että nuori mies oli äsken mennyt naimisiin ja oli isänsä ainoa apu. He anoivat, että poika saisi pysyä isänsä luona
siihen asti, että toinen poika tulisi miehen ikään ja astuisi hänen tilalleen. Pekka Drucken
tuomittiin vuonna l586 40 markan sakkoon huorinteosta (gjort hor med sin legekona) ja Anders Drucken tuomittiin kolme vuotta myöhemmin oksaan hirtettäväksi (till galga och gren)
sen vuoksi, että oli varastanut ja tappanut joitakin lampaita saaristossa. Kun hänen todistettiin olevan köyhä mies ja "hyvät miehet" pyysivät hänen puolestaan armoa, kuningas muutti
hirttotuomion tynnyriksi lohta, joka arvioitiin 7 talariksi. Seuraavana vuonna Antti oli saatu
kiinni veljiensä Jönsin,Olavin, Pekan ja Erkin kanssa luvattomasta kalastuksesta Puuluodon
luona (vid Polotw), josta heille oli tuomittu sakkoa 1,5 tynnyriä lohta. Samalla todettiin kuitenkin, etteivät veljekset suuren köyhyyden ja säälittävien olosuhteiden vuoksi (vanhan vihan aika) voineet sakkoa maksaa.
Kuinka lienee ollut köyhyyden laita, kaikki nämä viisi veljestä on merkitty vuonna 1585
Raumon eri talojen omistajiksi. Vuonna 1619 mainitaan Erich Drucken niiden miesten joukossa, jotka olivat rakentaneet laittoman lohipadon kuninkaanväylän yli. Vuonna 1633 sai
Lasse Erichson Drucken Yliraumolta 6 markkaa sakkoa "för dombrott".
Nämä Druckenien edesottamukset tuntuvat meistä melko karmeilta, mutta eivät ne liene
poikkeustapauksia olleet, vaan ajalle tyypillisiä. Ne ovat vain jääneet historian lehdille sen
vuoksi, että heillä oli nimi. Samantapaisiahan ovat olleet esim. Oravaisen (Orfwain) nimeä
kantaneista säilyneet tiedot tältä ajalta.
Aivan varmasti ei ole todettavissa, mitkä tilat olivat kulloinkin edellä mainittujen Druckien tiloja. Älfsborgin lunnaiden luettelossa vuonna 1571 esiintyy OLOF JÖNSSON
DRUCKEN Raumon kylän tilojen N:o 2 Isotalo ja N:o 3 Antti omistajana. Hänen kolme
poikaansa HANS, ANDERS ja OLOF OLOFSON omistivat myöhemmin TRUKIN,
ANTRUKIN ja KUUSSAAREN tilat, mikäli Arvid Oukan ilmoitus on oikea. Professori
Luukon mukaan Druckenien suku paisui l570-luvulla mahtaviksi ja se omisti 5-6 taloa.
MAHTITALOJEN ISÄNTIÄ
1500-luku oli pirkkalaisten valta-aikaa, niin kuin olen Vojakkalan kyläkirjassa todennut.
Pirkkalaiset olivat kauppiaita, joille Kustaa Vaasa oli antanut lappalaisten verotusoikeuden.
Kuninkaan oli vaikea tavoittaa liikkuvaa elämää harjoittavia lappalaisia, mutta kauppiaalle
se oli helpompaa, sillä myös lappalainen tarvitsi suolaa, verkaa ja metallista tehtyjä työ- ja
pyyntivälineitä.
Vojakkalasta tunnetaan sellaiset pirkkalaissuvut kuin Oravaiset, Pakkaset, Pelttarit ja
Kourit. Nämä suvut olivat samalla myös pitäjän rikkaimmat. Rikkaus oli ilmeisesti peräisin
siitä, että pirkkalaiset käyttivät verotusoikeuttaan mielivaltaisesti, mikä 1600-luvun alussa
18
johti verotusoikeuden ottamiseen heiltä pois.
Druckenit eivät näytä kuuluneen pirkkalaisiin. Raumon pirkkalaisista on säilynyt tietoja
vain HEIKKI ERKINPOIKA KEMISTÄ, pitäjänmiesten KEM-HEIKIKSI kutsumasta, joka
kantoi vuonna 1553 veroa Porsangerin vuonolta asti, HEIKKI LAVISTA, jota vuoden l547
kesäkäräjillä sakotettiin huorinteosta lapinnaisen kanssa ja OLLI ALKUSTA, joka oli vuonna 1571 paitsi pirkkalainen myös Tornion seitsemänneksi suurin karjanomistaja. KemHeikki ja Heikki Lavi olivat myös lautamiehiä.
Vuodelta 1626 olevan karjaluettelon mukaan Pohjanmaan suurimpiin karjatiloihin kuuluivat Yliraumon kylässä oleva Antti Tapaninpojan tila (luultavasti Heikkuri), jossa oli 2 hevosta, 1 härkä, 1 sonni, 23 lehmää, 11 nuorta eläintä, l8 lammasta ja 2 sikaa, yhteensä 37,4
nautayksikköä. Vauras oli myös Ruottalan kylän perustajan Olli Ruotsalan tila, jossa oli 2
hevosta, 20 lehmää, l5 nuorta karjaa, 28 lammasta, 2 härkää, sonni ja 2 sikaa.
Hyvien niittymaiden ansiosta karjanhoito oli jo 1500-luvulla Alatorniolla voimissaan.
Trukkilanpään laitumet olivat ilmeisesti sekä Keroputaalla että Liakanjoella, koska nämä talot ovat saaneet niittypalstat Isossajaossa molempien jokien varrelta. Liakanjoelta on säilynyt
asiakirjatietoja kahdestakin karjakentästä eli karjamaja-alueesta (VA 4734:122; RKA Tull
och Accis; VA 4677) 1500-luvulta.
Trukkilanpäässä on aluksi ollut vain yksi Drucken-niminen talo. 1620-luvun alkupuolella
oli maakirjojen mukaan kuitenkin jo kaksi taloa, Eric ja Anders Druckenin tilat. Jälkimmäinen on myöhemmin tunnettu nimellä Antrukki eli Stenudd. Eric maksoi vuonna 1623 viljakymmenyksiä 4 kieloa (skel) ja Anders 2 kieloa. Kaksi vuotta myöhemmin edellinen maksoi
myllytullia 1 dalerin 20 äyriä ja jälkimmäinen 16 äyriä. Heikkurin talo (Staffan Staffanson)
oli Yliraumon suurin. Se maksoi viljakymmenyksiä tynnyrin ja tuulimyllystä ja käsimyllystä
yhteensä 1 dalerin 31 äyriä. ERIC DRUCKEN oli merkitty isännäksi vielä vuonna 1669, jolloin tila oli kokomanttaalin veroinen ja hän luovutti veroina vuodessa 14 naulaa (skålpund)
voita, 6 kannua tervaa sekä maksoi vielä 5:4:9:6 daleria niiden lisäksi. Heikkurin talo oli tähän aikaan 7/8 manttaalin arvoisena kylän toiseksi suurin ja merkitty postitaloksi
(påstbonde).
ISONVIHAN PALO
Kokomanttaalin Drucken jakaantui vuonna 1689 kahtia. Talot näkyvät jo vuoden 1681
verotuskartassa kahtena eri savuna. Vuonna l695 Tornion pitäjän ruodutuksen aikana Ylitrukin puoliskoa N:o 10/11 isännöi Olavi Juntinpoika Drucken ja Trukin puolta RN:o 12/l3
JUNTTI ERKINPOIKA DRUCKENIN leski Anna. Nämä suvut jakaantuivat edelleen kahtia
kohtalokkaan isonvihan aikana, jolloin vihollinen poltti kaikki Trukkilanpään talot ja ilmeisesti tappoi kaikista isännät. Näihin ennen niin vahvoihin taloihin ei ilmeisesti jäänyt yhtään
miestä, ainoastaan tyttöjä. Ylitrukin talon Anna Erkintytär otti miehekseen Kaakaman ruodun sotamiehen Jaakoppi Antinpoika Björkbergin, josta suku jatkui. Maakirjojen mukaan
Jaakopin poika Antti oli Ylitrukissa isäntänä vuonna l783 ja hänen jälkeensä poika Olli. Tila
oli näihin aikoihin kestikievarina, mistä johtuen talosta kylän kesken käytetty nimi
ANTINOLLI on peräisin. Vanhan Druckenin talon toiselle puoliskolle asettuivat Immon
talon poika, Liakan ruodun HANNU HANNUNPOIKA GROP (Groop) ja Kaakaman ruodun
HEIKKI HEIKINPOIKA MJUK, joista edellinen nai ELLA JUHANINTYTÄR DRUCKIN
ja jälkimmäinen ELLA ERKINTYTÄR DRUCKIN. Näistä tytöistä suku taloissa jatkui.
Hannu Groopin mukaan tilapuoliskoa on kutsuttu HANNUKSI ja Heikki Mjukin mukaan
toista puoliskoa MIUKIKSI.
On syytä kuitenkin vielä mainita ilmeisesti Perätalossa ollut kirkollinen virkamies UNILUKKARI ERKINPOIKA DRUCKI (s. 1690 k. 1746), joka säästyi tuholta isonvihan aikana
siksi, että hän siirtyi Keroputaan varrella olevan Yliraumon Törmän talon RN:o 6 isännäksi.
Hänen vaimonsa Maria Juhanintytär (s. 1695, k. 1772) esiintyy talossa leskenä Erkin
19
kuoltua. Alatornion kirkkohan säästyi tuholta ja ryöstöltä, mutta kirkonkellot joutuivat ryssän ratsupartion ryöstämiksi Korpikylässä kirkkoherra Henricus Forbuksen ollessa kuljettamassa niitä sekä muutakin arvokasta kirkon omaisuutta turvaan Lappiin. Ryöstö onnistui
ratsupartiolle siitä syystä, että korpikyläläiset eivät muiden kylien tavoin kuljettaneet kelloja
kylästään eteenpäin Ylitornion puolelle, mistä Forbus ei väsynyt sodan jälkeen korpikyläläisiä syyttämästä.
PERTTI EERIKIN KOULUTIE ALKAA
Kuva 12. Vuoden 1927 (?) kevään luokkakuva. Luokanvalvoja V. Tikanoja keskellä. Oppilaat
ylärivissä vasemmalta: Lähtevänoja, ?, ?, Torvinen, Aaltonen, Jokelainen ja Ukkola.
Keskirivissä: ?, Kurkela, ?, ?, Mehtonen, ?. Alarivissä: ?, Roslund, ?, ?, ?, Vuento (silloin
Trukki), ?.
Keväällä l928 lähdin kävellä taputtelemaan Kyläjoen pysäkkiä kohti ja siitä matkustin ensimmäistä kertaa yksin junalla Kemiin yhteiskoulun pääsykokeeseen. Sain ehdot suomenkielessä, mutta kesällä harjoiteltuani tarinankirjoitusta sain ne suoritetuksi ja selvisin koulun ensimmäiselle luokalle. Alkuun tuotti kasvien keräys vaikeuksia (200 kasvia), sillä kesällä tahtoi aina olla mielenkiintoisempaa puuhaa, mm. korkeushyppyä omatekoisilla telineillä, joihin
oli isketty naulat 10 sentin välein. Tällä telineellä muuten Kalle-setä iski Saarenpään erottelulta lähteneitä sortteerimiehiä selkään, kun nämä olivat tunkeutuneet taloon ja "pesorkanneet" ruuat äidin pöydästä. Isä puolestaan haki pirtistä brovninkinsa ja ampui kuulan TalusMatin keräämään Trukin risukasaan, jonka taakse miehet olivat kyyristyneet.
Selvitin 8-vuotisen koulun vuosi ja luokka, taisinpa olla jopa priimuksena opettajien mielestä, vaikka oppilastoverit (Kuusikon Helvi) viidennen luokan kronikassa arvioivatkin parhaaksi Rannan Einon: "Eino se on luokkamme napa, vaikka ei luvuilla aikaansa tapa." Eino
oli Torvisen Martin ohella paras kaverini, joten en ollut ollenkaan loukkaantunut tuosta arvioinnista - pelasimme edelleen yhdessä shakkia Torvisen talon yläkerrassa.
20
Kuva 13. Kemin yhteislyseon voimisteluseura Vauhdin harjoituksissa vanhalla koululla noin
vuonna 1930. Voimistelunopettaja Ervola vasemmalla ja olympiavoimistelija Savolainen
oikealla. Savolaisella oli tapana antaa palkinnoksi marmeladikaramelli, kun ensimmäisen
kerran onnistui tekemään jättiläisen.
”POLITRUKISTA” TULI
VUENTO
Sukunimeni Trukki oli seudun tavan mukaan tullut isän kotitalosta Trukista, joka
oli aikojen kuluessa kansan suussa muovautunut talon alkuperäisestä nimestä
Drucken. Kun käsitimme nimen ruotsalaisperäiseksi ja merkitsevän "juopunutta", olimme suvun keskuudessa jo pitkään
suunnitelleet nimen suomalaistamista.
Vuonna 1935 siihen tarjoutui oiva tilaiKuva 14. Parhaitten luokkatoverieni ja
suus, kun järjestettiin Kalevalan julkaiseshakkikaverini Eino Rannan ja Martti Torvisen
misen l00-vuotispäivän kunniaksi nimien
kanssa kuvassa.
yleinen suomalaistamiskampanja.
Uudeksi nimeksi otettiin isän vanhimman
veljen, keskikoulun käyneen Akselin ehdottama Tornionjoen Vuennonkoskesta saatu nimi
Vuento (nimenmuutoksen historiasta on myös hieman erilainen Eero Vuennon kertomus,
toim. huom.). Muistan, että kuultuaan nimien Trukki ja Drucken merkitsevän "juopunutta",
isä ja kaikki hänen veljensä sanoivat: "Se muutetaan, ei me niin juoppoja olla!" Itse olin
valmis nimenmuuttoon, mutta aivan eri syystä. Olin päättänyt hakeutua opiskelemaan Teknilliseen korkeakouluun eli Polille ja käsitin, että minusta tehtäisiin siellä välittömästi "Politrukki", jos Trukki-nimisenä sinne menisin.
Ylioppilaskirjoituksen selvitin tuona vuonna 1935 neljällä ällälla ja yhdellä cl:llä eli par-
21
haiten. Kun isäni vei hakupaperini Teknilliseen korkeakouluun, siellä oli sanottu, että näillä
papereilla pääsee mille osastolle tahansa. Menin rakennusinsinööriosaston maanviljelystekniikan opintosuunnalle, koska se tuntui kiinnostavan eniten. Oman opintosuuntani aineiden
ohella kuuntelin myös tie- ja vesirakennuksen aineita ja suoritin niiden tenttejäkin. Toisen
tutkinnon suorittaminen jäi kuitenkin sodan keskeytettyä opinnot.
Lukujeni loppuvaiheessa toimin osakunnan sihteerinä. Akateemiseen Karjalaseuraan
(AKS) liityin toisena opintovuotenani. Vaikka AKS veti puoleensa opiskelevaa nuorisoa siihen aikaan, Teknillisessä korkeakoulussa opiskelevia siihen liittyi minun ohellani koko vuosikurssistani, joka käsitti noin 200 opiskelijaa, vain samalla opintosuunnalla oleva Tauno
Kuva 15.
Opiskelu on
työtä ja välillä
huviakin. Kuvia
Pertin Bertalta
lahjaksi
saamasta
kansiosta.
Lehtinen eli Ristikartano. Selitykseksi tälle en löydä muuta
kuin opintojen vaativuuden ja vauhdin niinä sodan uhkaamina
vuosina.
SODANKYLÄN TORVISESSA
Ensimmäisen opiskeluvuoteni kesän olin harjoittelijana Sodankylän Torvisen kylässä
Vaiskojoen perkaustyömaalla rakennusmestari Vuolaksen alaisuudessa. Vuolas joutui kuitenkin pian siirtymään toiselle työmaalle, joten jäin yksin johtamaan suurta työmaata. Työtä
tehtiin paikalla tehdyillä rautapyörällä varustetuilla puukärryillä kahden lankun päällä eli
"laakongilla" kolmen miehen urakkaryhminä.
Oli vuosi 1936, jolloin Petsamossa piti avautua nikkelikaivoksen rakentamistyömaan. Se
viivästyi kuitenkin siltä kesältä, mistä johtuen satoja töihin pyrkijöitä palasi rahattomina etelään ja oli tulossa työmaalleni. Työntekijöitten määrä kohosikin parhaana aikana sataan mieheen, jotka lisäksi vaihtuivat tiheään. Selvitäkseni työtaakasta otin avukseni pari fiksua poikaa Torvisen kylästä.
Muistiini on jäänyt, että paras urakkaryhmä käsitti Kalajoelta tulleet miehet nimeltään
Kuronen, Paakkonen ja Hyvönen. Nämä myös kutsuin apuun selvittämään tilannetta, kun
22
eräänä elokuun loppupuolen
sunnuntaina joen yläosalle rakennettu työpato veden noustua murtui. Miehet sortuivat
padon aukaisutyössä koskeen,
mutta pääsivät onneksi pelastautumaan rannalle. Mutta mikä vahinko - Kurosen koko
kesän ansiot sisältänyt rahalompsa putosi takataskusta
koskeen. Veden laskettua
järjestimme etsimistalkoot turhaan. Käännyin Maataloushallituksen puoleen saadakseKuva 16. Työmaa Sodankylän Torvisessa. Kuva Pertin
ni rahakukkaron sisällön KuBertalta saamasta kansiosta.
roselle korvatuksi. Sieltä tuli
kuitenkin kielteinen päätös:
"Mitä varten hän säilytti niin paljon rahaa työasun takataskussa?" Koetin selittää, että persetasku on jätkän pörssi, missä muualla hän rahojaan säilyttäisi, pankkia kun Torvisen kylässä
ei ollut. Viimeisenä etsintäpyhänä olimme koko päivän haravoineet talkoilla joen pohjaa eikä
lompsaa ollut löytynyt. Kuronen itse ajatteli vielä katsoa erään kiven taustan. Hän liukastui
siinä nurin saviseen pohjaan. Kun hän kumartui katsomaan, mikä se liukas esine mahtoi olla,
käteen nousi pohjasta hänen oma lompsansa. Se oli tietysti savinen ja läpimärkä, mutta käydessään työmaan loputtua Rovaniemellä olevassa Suomen Pankin konttorissa hän sai vaihdetuksi turmeltuneet setelit kelvollisiin, joten haaveri päättyi lopulta onnellisesti.
VIRTSALTA HAISEVASSA TAKISSA HELSINGISSÄ
Muina opiskelukesinäni olin erilaisilla opiskeluun kuuluvilla kursseilla. Vuonna 1938 törmäsi maataloushallituksen vesiteknilliseen tutkimustoimistoon, jonka palveluksessa silloin
olin, tuohtunut iso musta mies, agronomi Rosenqvist, joka oli Valion tuotteiden ulkomaan
myyntimies. Hänellä oli oma tila itäisellä Uudellamaalla Lapinjärvellä (Lappträsk). Hän oli
pari vuotta aikaisemmin ollut myyntimatkalla Sveitsissä ja tavannut siellä ns. Gylle-sadetuksen (virtsavesisadetuksen). Hän oli ihastunut siihen. Herkästi innostuva kun oli, hän tilasi
"samanlaisen, mutta kaksi kertaa suuremman".
Hän oli rakentanut suuren navettansa alle valtavan betonisen virtsasäiliön ja sieltä putken
Lapinjärven rannalle tulevalle pumppuasemalle, johon tehtiin vesiputki rannasta ja virtsavesiputket pumppuasemalta pelloille.
Kun kaivattu pumppu sitten seuraavana kesänä tuli ja asennettiin paikalleen, sen voimansiirtolaitteet särkyivät. Nyt Rosenqvist vaati kovaäänisesti tutkimustoimiston apua. Toimiston päällikkö insinööri Pentti Kaitera määräsi alaisensa koneinsinööri L.E.Ahdin ja minut
asiaa tutkimaan. Suoritimme paikan päällä perusteellisia mittauksia ja totesimme, että pumpun toimittanut saksalainen pumppufirma Bauman & Co oli kyllä tilauksen mukaan kaksinkertaistanut pumpun tehon, mutta jättänyt voimansiirtolaitteet ennalleen. Rosenqvist sai lausuntomme perusteella Saksasta uuden pumpun, mutta se kesä oli mennyt hukkaan.
Pentti Kaiteran ehdotuksesta professori Hallakorpi antoi minun diplomityökseni jatkotutkimuksen sekä Rosenqvistin virtsavesisadetuksessa että Valion omistamaan Sjökullan kartanoon Kirkkonummelle hankitussa, tavallisessa vesisadetuksessa. Seuraava kesä kului matkustaessani Lappträskin ja Kirkkonummen väliä sadetakki virtsalle haisten. Lappträskissä
minulla oli apumiehinä havaintojen teossa kaksi paikallisen alkoholistiparantolan luotto-
23
potilasta, joista toinen oli sinne itse hakeutunut vanha insinööri ja toinen roima putkimies,
joka syytti vaimoaan parantolaan joutumisesta. Ollessani välillä Kirkkonummen koealueella
he olivat sortuneet juopottelemaan, joutuneet pitäjän putkaan ja karanneet sieltä rikkomalla
putkan katon, mikä lienee ollut mainitun putkimiehen ansiota.
Kirkkonummen havaintopaikasta on muistiini jäänyt sellainen Lapin miehelle yllättävä
havainto, että eräänä heinäkuun lopun iltana kesken sadetuksen lämpötila laski pakkasen
puolelle jopa -l0 asteeseen ja vesi jäätyi niille koeruuduille, joissa ei ollut peittoa. Arvelin
sadetuskokeen menneen niiden osalta pilalle. Kävi kuitenkin päinvastoin. Jäätyneiden ruutujen kasvusto säästyi, kun taas peiton alla olleiden kohdalta se tuhoutui. Tämän havainnon
johdosta arvelin jo keksineeni oivan hallantorjuntakeinon, sadetuksen. Tutkittuani vanhoja
maatalousoppikirjoja havaitsin kuitenkin, että esi-isämme olivat jo tämän keksinnön tehneet.
Puutarhaviljelijät olivat Pohjanmaalla suihkuttaneet vettä jo viime vuosisadalla kasvuston
päälle hallan uhatessa.
SOTA-AIKA
Tuli elokuu 1939, jolloin aloitettiin linnoitustyöt Kannaksella. Puolustusministeriö tilasi
maahamme kaksi Maginot-linjan belgialaista kenraalia tekemään suunnitelman ns. VKTlinjan (Viipuri-Kuparsaari-Taipale) varustamisesta. Kenraaleja eivät tyydyttäneet meidän
1:20 000 peruskarttamme, vaan he vaativat vähintään 1:5000 kartat. Hädissään puolustusministeriön topografinen osasto (majuri Wansén) kääntyi maataloushallituksen tutkimustoimiston puoleen tarvittavan karttojen täydentämisen järjestämiseksi.
Elokuun loppupuolella Kaitera soitti minulle Sjökullan kartanoon ilmoittaen, että diplomityön tekeminen on pakko jättää toistaiseksi kesken ja minun on välittömästi ilmoittauduttava hänelle. Kävimme sitten ottamassa yhdessä tehtävän vastaan puolustusministeriössä ja
lähdimme saman tien Kaiteran autolla Viipuriin ja sieltä Karisalmelle, jossa kartoitustyön
tukikohdaksi vuokrattiin viipurilaisen valokuvaaja Stromerin kaksikerroksinen huvila. Itse
kartoitustyön suorittivat vapaaehtoisina linnoitustyössä olevat maataloushallituksen alaiset
insinöörit ja rakennusmestarit. Apumiehinä käytettiin palkallista väkeä ja koulujen loputtua
syksyllä lyseoiden yläluokkien oppilaita. Kaiteran käskystä ja rehtorien kanssa asiasta sovittuani kävin ainakin Helsingin Norssin, Ressun ja Suomalaisen Yhteiskoulun sekä Nurmijärven ja Lahden lyseoiden päättäjäistilaisuuksissa pitämässä palopuheita Kannakselle lähtemisestä. Niinpä sainkin kartoitukseen mukaan noin 1000 koululaista. Itse kartoituksesta mainitsen vain, että kävin sen alkuvaiheissa hakemassa majuri Wansénilta Helsingistä 3 milj. markan shekin ja toin sen jätkänpuseroni taskussa junalla Viipuriin, jossa lunastin sen Suomen
pankin konttorissa. Vähän kummeksuen katselivat pankinkonttorinaiset puseropukuun ja
pussihousuihin pukeutunutta rahakasta asiakasta.
TALVISODASSA
Ikäluokkani pienuuden takia en ollut ylioppilaaksi tultuani päässyt heti asevelvollisuuttani
suorittamaan, joten jouduin anomaan lykkäystä. Lykkäys jatkui opiskeluni takia. Sitten marraskuun viimeisenä päivänä 1939 olin kartoitusryhmäni kanssa laskeutumassa Talin asemalle, kun seitsemän venäläiskonetta lensi yli ja pommitti Saimaan kanavan Juustilan sulkua.
Käsitin, että sota oli syttynyt. Palasin tukikohtaamme Karisalmelle.
Kartoitus lopetettiin ja meidät siirrettiin taaemman puolustuslinjan linnoitustyöhön Virolahdelle. Pian sain myös ilmoituksen lykkäykseni peruuttamisesta ja käskyn asevelvollisuuttani suorittamaan. Ollessani aliupseerikoulussa Oulaisissa perustettiin aikanaan hylätyistä
Pohjois-Suomen miehistä erillinen pataljoona, johon meidät aliupseerikoulun oppilaat sijoitettiin joukkueen- ja ryhmänjohtajiksi.
24
Oli onni, että pataljoona ei ehtinyt rautatieasemien pommitusten vuoksi Viipurinlahdelle,
vaan Vilajoelle tapahtuneen maihinnousun takia käännytettiin Virolahdelle, minkä matkan
aikana Liikkalan aseman kohdalla tuli rauha ja matka keskeytettiin. Miehistön taso ja sotilaallinen kyky oli niin kehno, että heistä ei rintamalla olisi ollut juuri apua. Esimerkiksi eräs
Posion puolesta kotoisin ollut Kulberg-niminen mies hakkasi vanhan piippunsa palasiksi, söi
ne tupakan tuskassaan ja kuoli. Teltassamme oli Ranualta kotoisin ollut vanha asutustilallinen Valta-Jussi, joka vaikutti ymmärtämättömältä ja huolimattomalta. Kun pelkäsin, että hän
sytyttää kipinävartiossa ollessaan tuleen koko teltan, sanoin ettei kamiinaa saa niin paljon
lämmittää, että kolmas savupiipun jatkosputki hehkuu, koska se silloin räjähtää. Niinpä yöllä
Valta-Juhon vartiovuorolla Olavi Lindholm heräsi siihen, että teltta oli täynnä vesihöyryä,
kun Juho oli joutunut hakemaan ulkoa jäätölkit ja hankasi niillä kolmatta savupiipun jatkosta.
Tämän Valta-Juhon olen uudelleen tavannut Ylijoen asutusalueella sodan jälkeen. Olin
silloin johtamassa sodan aikana rikkoutuneiden teiden kunnostamista ja kuuluttanut kokouksen eteläisen lossin lähellä olevaan Puljun taloon. Pyysin aluksi pöytäkirjaan merkitsemistä
varten paikalla olevia sanomaan nimensä. Kun kaikki olivat ilmoittautuneet yhtä lukuunottamatta, sanoin: "Ja sitten täällä on Juho Valta." Juho istui oven suussa olevalla höyläpenkillä
ja putosi sieltä jaloilleen jääden seisomaan kuultuaan nimensä. Kokouksen päätyttyä hän tuli
luokseni kysyen: "Mistä te minut tunnetta? Selitin, että mehän asuimme samassa teltassa
Liikkalassa talvisodan päätyttyä vuonna 1940. Ilmeisesti saavutin Valta - Jussin luottamuksen, sillä hän lähetti minulle sanan tulla käymään hänen luonaan.
Noudatin kutsua. Juho asui pienessä mökissään Kreeta-muorin ja
tämän aviottoman tyttären kanssa Ylijoen
asutusalueella. Muori
tarjosi kahvin ja Juho
tarjoutui lopuksi saattamaan minut autolle
silloin vielä korjaamattoman pohjoislossin toiselle puolen. Olin koko
ajan käsittänyt, että hänellä oli minulta jotain
tärkeää kysyttävää. NiinKuva 17. Sotilaita ja
pä hän kävellessämme
nuoruutta
selitti, että Kreeta vaatii
Suomussalmen
päästä hänen kanssaan
Leinosenvaaralla
virallisiin naimisiin, eikä
välirauhan aikana.
hänellä olekaan sitä vastaan mitään, ovathan he
asuneetkin yhdessä parikymmentä vuotta. Hän pyysi kuitenkin minulta tiedon, voiko Kreetan
yksinäinen tytär siinä tapauksessa vaatia häneltä eläkettä. Koetin taitoni mukaan vastata. En
ole kuullut, onnistuinko rauhoittumaan Jussin.
Sodan päätyttyä vanhat ukot kotiutettiin ja meidät korpraalit lähetettiin Puolangalle ja
Suomussalmen Leinosenvaaralle kouluttamaan uusia alokkaita. Sieltä jouduin kuitenkin pian
Suomussalmen Alajärvelle rakennettavien asemien kartoitustöihin, joista en päässyt edes
upseerikouluun Niinisaloon, vaikka olin sinne hyväksytty. Kun viimein tulin sinne 50.
kurssille, minut valittiin oppilaskunnan hallitukseen. Tehtävästä tuli kuitenkin minulle
25
kohtalokas. Tuvassani oli hyvin nuori ja lapsellinen oppilastoveri, joka koulun viimeisenä
yönä innostui paukkupommeja heittelemään ja sai minutkin sotketuksi puuhaansa sillä seurauksella, että meiltä viideltä pojalta revittiin kokelaannatsat pois ja meille tuomittiin kaksi
viikkoa arestia.
JATKOSODASSA
Sodan jälkeen ovat monet julkaisseet muistelmansa sota-ajalta. Viimeksi ovat ilmestyneet
entisen presidentin Mauno Koiviston muistelot. Kun hän toimi jatkosodassa samalla alueella
kuin minäkin eli Maaselän kannaksella ja kun satun tuosta ajasta tietämään sellaistakin, jota
ei ole julkaistu, sopinee minunkin panna jotain paperille.
Kun jatkosota syttyi, olin alikersantti. Minut sijoitettiin 6. divisioonan JR 54:n II:n pataljoonan konekiväärikomppaniaan joukkueen varajohtajaksi. Divisioonamme toimi saksalaisten alaisuudessa heidän rintamansa takana. Suunnitelmana oli, että joukkomme etenee etelästä ja saksalaiset pohjoisesta kiertäen Sallan päätielle. Saksalaiset eivät sinne kuitenkaan
päässeet. Noin kuukauden kuluttua minulle palautettiin vänrikin arvo ja joukkueenjohtajan
vakanssi. Tuntui todella hyvältä, kun joukkueeni pojat luovuttivat minulle ilmeisesti joltakin
kaatuneelta upseerilta talteen ottamansa upseerivyön ja "rähinäremmin".
Haavoituin luodista keuhkoon Isonselänlaen taistelussa Sallan päätien varrella. Sitä ennen
oli komppaniani joutunut marssimaan sateisessa metsässä koko yön. Olin tavannut matkalla
vanhan lääkärin, joka oli ollut ensimmäisessä maailmansodassa Saksan armeijassa. Hän oli
kertonut, että käytäntö siellä poikkeaa suomalaisesta sikäli, että vaikeasti haavoittunut sotilas
jätetään hoitamatta ja sitomattakin, jos arvellaan hänen kuolevan. Tämä tieto koitui ryhmänjohtajani alikersantti Riihelän pelastukseksi niin kuin kohta kerron. Itse haavoituin pikakiväärin luodista keuhkoon (näin ampujan, mutta hän ehti ensin). Tuossa Isonselänlaen taistelussa 20.8.41 kaatui mm. pataljoonamme komentaja majuri Korri ja joukkueeni kaksi ryhmänjohtajaa. Alikersantti Riihelä haavoittui luodista, joka katkaisi käsivarren ja tuli ulos rintalastan alta. Meidän muiden haavoittuneiden kanssa häntä lähdettiin kuljettamaan venäläisiltä vallatulla kuorma-autolla kohti Sallaa. Minut määrättiin vastaamaan kuljetuksesta.
Kun tie oli taistelujen takia välillä poikki, sain koko autolastin sijoitettua Nurmen asemalla havaitsemalleni saksalaiselle sidontapaikalle JSP:lle. Sitä hoiti nuori lääkäri, joka suostui
sitomaan meidänkin autollisen. Hän jätti kuitenkin sitomatta vaikeimmin haavoittuneen Riihelän, jolloin pyysin häntä sen tekemään. "Ei se kannata, hänhän kuolee, hänhän on aivan
valkoinen", hän vastasi. Muistin tuon vanhan lääkärimme kertomuksen ja väitin tarmokkaasti, että Riihelä on nuori vahva mies, ei hän kuole. Kohteliaana miehenä lääkäri sitoi lopuksi
myös Riihelän.
Asetuimme aseman kylmälle lattialle yöpuulle ja kun lääkäri aamulla tuli katsomaan, hän
hämmästyi, että Riihelä ei ollutkaan kuollut, vaan pystyi jopa kohottautumaan istumaan.
Matka jatkui sitten Sallan kirkolle samalla kuorma-autolla, mutta eteni kovin hitaasti vastaan tulevien saksalaisten joukkojen täyttäessä tien. Saksalaiset tiepoliisit antoivat aina etuoikeuden omilleen. Silloin keksin keinon. Kuormassamme oli joukkueeni vanhin mies, ylitorniolainen Antti Kauppi, joka oli haavoittunut vain lievästi luodin ainoastaan hipaistua pääkuorta. Kun pää oli sidottu hyvin näyttävästi, käskin hänen kurkistaa auton lavalta aina, kun
tiepoliisi käski automme ajamaan metsään. Tiepoliisi tekikin silloin päinvastaisen ratkaisun
komentaenkin saksalaiset metsään. Meidät vietiin ensin Sallassa saksalaiseen kenttäsairaalaan, mutta meikäläisten löydettyä jostakin viinaa kaikki karkotettiin sieltä läheiseen suureen
telttaan, jossa oli haavoittuneiden kokoamispaikka (Krankenversamlungsplats).
Saksalaislääkärit eivät Sallan kenttäsairaalassa pystyneet leikkaamaan luodinsirpaleita
pois keuhkoistani. Ne ovat kuitenkin koteloituneet eivätkä näy muuten kuin röntgenkuvassa,
joka otettiin vasta vuonna 1971. Parin päivän kuluttua paikalle tuli suomalainen juna, johon
26
teltta tyhjennettiin ja haavoittuneet kuljetettiin Oulaisiin
sotasairaalaan. Sieltä minulle myönnettiin kuukausi toipumislomaa, jonka vietin äitini kotona Karvalassa töitä
tehden, kun sinne tuli ilmoitus isännän Kalle Vallolan
kaatumisesta.
Palattuani sairaalareissulta rintama oli siirtynyt Alakurtin ohi Vermanjoelle. Sinne oli rakennettu jo korsut,
joissa jouduimme sitten ottamaan vastaan talvea. Kasalan
Vilho ilmestyi eräänä päivänä korsuni ovelle tuoden Hilja
-emännän minulle lähettämän pussin pottuja, minkä korsuni miehet ottivat kiitollisina vastaan. Sairaalareissulta
paluu tapahtui Sallan henkilötäydennyskeskuksen (HTK)
kautta. Pihistin sieltä pakan vessapaperia, jolle innostuin
piirtelemään korsun öljytuijun valossa joukkueeni miesten kuvia. Ne tulivat niin kuuluisiksi, että muistakin joukkueista tuli miehiä "potretille". Osa näistä muotokuvista
on säilynyt karttalaukussani ja olen käyttänyt niitä tämän
tarinan kuvituksena. Kuvien joukossa on varmaan tuttujakin miehiä.
Joukkueeni konekiväärien asemat sijaitsivat venäläis- Kuva 18. Vänrikki Pertti Vuento.
ten ns. miljoonakorsua vastapäätä. Siellä oli useita eri
Kuvan ajankohdasta ei tietoa
suuntiin ampuvia konekiväärejä. Ne tekivät liikkumisen (toim.)
meidän puolella vaaralliseksi ja aiheuttivat useita kaatumisia ja haavoittumisia. Kerran minutkin jo ilmoitettiin kaatuneeksi ja tultiin paareilla hakemaan, kun luotisuihkun edessä olin syöksynyt maahan. Tappioiden vähentämiseksi järjestettiin kerran marraskuussa miljoonakorsun stuka-pommitus, joka auttoi joksikin aikaa.
Helmikuussa seuraavana talvena suomalaiset luovuttivat Sallan rintaman saksalaisille ja
lähtivät hiihtämään Suomen armeijan joukkojen yhteyteen Kajaanin ympäristöön. Oman
korsuni luovuttaminen tapahtui siten, että saksalainen alppijääkärijoukkue tuli tilalle ja me
siirryimme taakse. Uuden joukkueen miehistö oli itävaltalaisia, mutta joukkueenjohtajana
toiminut vääpeli preussilainen. Vaihtomiehistön tullessa yksi sotilas oli poistunut joukkueesta, mutta osunut suorinta tietä korsullemme. Sen havaitessaan saksalainen vääpeli astui
miehen eteen ja iski tätä naamaan. Minulla oli kova työ estää omia miehiäni lynkkaamasta
vääpeliä tuon teon takia.
Itse jouduin jäämään korsuuni muutamaksi viikoksi, sillä jokaisen komppanian oli jätettävä kaksi upseeriaan opastamaan saksalaisia rintaman vastaanotossa. Toisen upseerin opastamistoimi sujui vähän huonosti, sillä hän joi korsun eteisestä saksalaisten viinat, minkä
vuoksi saksalaiset pieksivät hänet ja lähettivät taakse pää kääreessä. Siitä lienee johtunut, että saksalaiset eivät koskaan tarjonneet minulle viinaryyppyä (eipä sillä, että olisin sitä halunnutkaan). Saksalaisille jaettiin heti alkuun kolme pulloa viinaa, yksi akvaviittia, yksi rommia
ja yksi konjakkia, joita he käyttivät aamusaikan kanssa tai vartiosta palatessaan lämmikkeenä. Oma tehtäväni käsitti vaarallisten kohtien näyttämisen ja mm. kranaatinheittimien asemien ja tulenjohtopaikkojen esittelyn.
Jäädessäni opastamaan saksalaisia joukkueelleni jaettiin päänkokoinen kimpale homejuustoa, jota mieheni kieltäytyivät syömästä sanoen: "Op perttana, sehän on homheessa!"
Siitä johtuen koko homejuusto jäi minulle. Saksalaisessa muonassa minulle annettiin samankokoinen kimpale keinohunajaa (Kunsthonig). Nämä olivatkin hyvään tarpeeseen yli kuukauden kestäneen hiihtomarssin aikana Sallasta Kajaanin seudulle, sillä kenttäkeittiölle jaettiin marssin aikana yksinomaan saksalaisesta muonasta peräisin olleita papuja, joista "keittiöpossut" eivät osanneet ruokaa laittaa.
27
VIINAKAUPAN RYÖSTÖ KAJAANISSA
Kajaanissa upseerit majoitettiin yksityistaloihin ja JR 54:n miehistö useampikerroksiseen
kansakouluun. Upseereille jaettiin saksalaista konjakkia pullo mieheen, mutta miehistölle
kaupungin poliisimestari määräsi täydellisen kieltolain sulkien viinakaupan. Seurauksena oli,
että poliisimestari pieksettiin ja viinakauppa ryöstettiin, mistä levisi maine koko armeijaan.
Mauno Koivistokin mainitsee sen kirjassaan sivulla 142. Minut tultiin herättämään keskellä
yötä vetämään katupartiota ja käskettiin ottaa kiinni jokainen kaupungista tavattava sotilas ja
ampua pakoon lähtevät. No ammuinhan minä pistoolillani joitakin viinakaupan aidan yli pakenevia hiippareita kohti.
Seurauksena viinakaupan ryöstöstä oli ammuskelua kansakoulun majapaikassa. Sitä yritettiin hillitä lähettämällä juopuneita tyynnyttämään mm. III/JR 54:n komentaja majuri O.
Airimo ("Piki-Pekka", joka oli pidetty esimies, jonka nimi johtui tummaverisyydestä, kaatui
ev.luutnanttina Ihantalassa 21.7.1944). Muita yrittäjiä oli muistaakseni komppanianpäällikkö, luutnantti Norvio sekä rovaniemeläinen Mannerheimristin ritari Olli Remes (kaatui kaukopartiomiehenä Maaselän kannaksella).
Tyynnyttäminen ei onnistunut, kaikki he palasivat ulos nokka lintussa. Osaksi tapaus johtui siitä, että vanhat miehet oli määrätty kotiutettavaksi ja nuoret lähetettäväksi seuraavana
päivänä rintamalle taistelemaan ns. sissiprikaatia vastaan Krivin suunnalle. Muistan elävästi
tuon seuraavan päivän. Vielä horjuva rintamalle lähtevien joukko, josta muodostettiin 12.
prikaati, koottiin koulun kentälle ja kenraali Vihma piti heille puheen.
Jos tuo toimenpide oli niissä olosuhteissa harkitsematon, niin oli kenraalin puhekin. Hän
sanoi suunnilleen seuraavaa: " Sotilaat! Te lähdette nyt maahamme tunkeutunutta sissiprikaatia vastaan sotaretkelle, jolta monikaan ei elävänä palaa. Suomen armeijalla on varaa
antaa käteenne vain kivääri ja siihenkin vain vähän panoksia. Teillä on jalassanne viimeiset
sukat ja saappaat, pitäkää niistä hyvää huolta!" Puheen jatkuttua tähän tyyliin joukko marssitettiin asemalle ja kuormattiin siellä härkävaunuihin. Junaa oli asemalla saattamassa ainakin kenraali Vihma ja esikuntapäällikkö Karanko. Muistan, että esikuntapäällikkö joutui lyömään maihin lähtevän junan vaunuista asemalle suuntautuvan kivääritulen alla.
Viinakaupan ryöstöstä sai muistaakseni 12 miestä vankeustuomion, joita ei liene toimeenpantu. Heidät armahdettiin ehdollisesti ja sijoitettiin muitten vankilasta vapautettujen tavoin
ns. Mustan Nuolen rykmenttiin. Se oli alkuun JR 101, joka hajoitettiin 5.12.43 ja siitä muodostettiin Er.P 24 eli kuuluisa Nikke Pärmin pataljoona. Tapasin sen 6.D:n alaisuuteen kuuluvana ns. Vansjärven lohkolla talvella 1943-44. Muistan keskustelleeni erään viinakaupan
ryöstön yhteydessä tuomitun kanssa, joka piti rähinää liioiteltuna.
KOLHOOSIN PALKEILLA
Kesällä 1942 muodostettiin erillinen Kuljetusosasto, johon koottiin koko divisioonan autokalusto. Siinä oli kaksi komppaniaa, vakinainen "hoppakomppania" ja toinen komppania,
jossa oli mitä kirjavin kalusto. Osastoa varten rakennettiin parakit Kajaanin pohjoispuolelle.
Syksyllä henkilökunta teki kirjasen, joka sai nimen Kolhoosin palkeilla. Sitä painettiin
vain omaa väkeä varten, joten sen julkaiseminen on paikallaan. Teksti siihen on henkilökunnan tekemä ja kuvat jouduin minä piirtämään. Seuraavana keväänä osasto siirrettiin Karhumäen pohjoispuolelle Pintuisiin ja lakkautettiin siellä. Oheisena siis kokoelma näitä kuvia.
28
Luutnantit Eino Leinonen, Martti Kaukoniemi, kers. Frans Laine ja ylikersantti Taavi Tulkki
Vänrikit Erkki Leutola ja Akseli Johansson, kers. Artturi Porola ja sotilaskotisisar Martta Kekki.
Lotta Aino Alakulppi, vänr. Jussi Hautanen, jermu ja parta ja alik. Sihvonen.
Kuva 19. Joulukuussa 1941 Vermajoen korsussa kuvattuja ja Kolhoosin
palkeilla –julkaisussa esiintyviä henkilöitä, alarivissä ylikers. Lauri Häkkinen,
vänr.Erkki Valtavaara, alik. Väinö Kela ja alik. Karvonen.
29
Kuva 20. Jotkoa edelliseltä sivulta, ylärivissä Jalmari Mäkimaa,
Armas Huhtala, ?, korp. Keskinen, stm. Alapekkala,keskirivissä korp.
Uimonen, stm. Palojärvi, kers. Kalle Nuoriaho, alikers. Pellikka ja Kalle
Järvinen ja alarivissä joukon iloisin mies Hammarin Helmeri.
DIVISIOONAN PERÄÄNTYMISTIEDUSTELU
Seuraavana syksynä minut siirrettiin autokomppanian mukana ensin Pintuisiin Maaselän
kannakselle ja sieltä Käppäselkään divisioonan esikunnan operatiiviseen osastoon toimistoupseeriksi. Käppäselkä oli Karhumäen eteläpuolella venäläisten evakuoimana säilynyt karjalaiskylä, jonka taloihin majoituimme.
Kylään oli sijoitettu myös kenttäsairaala. Sieltä siirryimme pian Karhumäkeen divisioonamme otettua vastaan Poventsan kanavalta asemat 1. divisioonalta, joka siirtyi lepoon. Uusi
tehtäväni oli mielenkiintoinen, koska mm. päämajan tiedustelutulokset ja tilannearviot olivat
käytettävissäni. Myöhäsyksyllä 1943 sain divisioonan komentajalta kenraali Vihmalta erittäin salaisen tehtävän tutkia perääntymistiet erämaan halki Karhumäestä Suomeen. Otin entisen luokkatoverini luutnantti Samppa Liedeksen kautta silloisesta kaasukomppaniasta kaksi
lähettiä, Kuosmasen ja Smirnoffin (suomensi myöhemmin nimensä Seipiöksi) ja hoidin tämän tehtävän heidän kanssaan kahdessa vaiheessa naamioiden sen metsästysretkiksi (ammuinkin niillä metson, koppelon ja pyyn). Vein linnut morsiameni kotiin Helsinkiin saatuani
luvan käydä siellä jouluna.
Majoituimme pienen Palolammen erämaakylän kylänvanhimman Pekko Ivanovitsin luokse ja sieltä käsin teimme tutkimusta ensin kävellen ja tammikuussa hiihtäen. Pekko kertoi
olleensa suomalaisen retkikunnan oppaana 1920-luvun alussa ja istuneensa sen takia Petroskoin vankilassa. Suomalaisten hyökätessä 1941 hän oli saanut käskyn evakuoida koko kylänsä Äänisjärven rantaan ylikuljetusta varten, mutta hän ei ollut totellut käskyä ja niin kylä
oli jäänyt paikalleen. Jäljellä olivat kuitenkin vain äidit, lapset ja vanhat miehet, sillä työkykyiset ja sotamiehiksi kelpaavat oli viety pois. Pekko kertoi Palolammen kylän olevan
30
Kuva 21. Lähettini Kuosmanen ja Smirnoff
osallistuivat perääntymisreitin tiedustelutehtävään
lyydiläisasutusta, mikä on hyvin mahdollista, sillä
kuuluisa kansanrunouden tutkija professori Pertti
Virtaranta sanoi 13.1.1995 TV:ssä pitämässään esityksessä pienen lyydiläisasutuksen ulottuneen Äänisjärven rantoja seuraten Karhumäen korkeudelle
asti. Piirsin kuvat läheteistäni ja Pekko Ivanovitsin
värttinällä kehräävästä emännästä. Valitettavasti
Pekko jäi piirtämättä. Jatkoin sitten harrastustani
divisioonan esikunnassa Karhumäessä. KevättalKuva 20. Pekko Ivanovitsin vaimo
vella 1944 sain tilaisuuden käydä muutamien esikehrää värttinällä Palolammella
kunnan upseerien kanssa Seesjärven rannalla Paa31.1.1944. Valitettavasti Pekosta ei
teneella praasniekassa, jonka oli järjestänyt tämän
tullut tehtyä kuvaa.
hyvin säilyneen karjalaiskylän suomalainen koulu.
Karhumäessä pyydystin tapaamani karjalaisukon
kanssa Äänisjärveen laskevasta purosta kuoreita eli norsseja sääskiverkosta tekemilläni lipolla. Suolasin kalat jostain löytämääni tynnyriin ja sijoitin sen esikuntarakennuksen kellariin
aikoen viedä sen seuraavalla lomalla kotiin.
IHANTALAN TAISTELU KANNAKSELLA
Venäläisten suurhyökkäyksen alettua Kannaksella sain kesäkuun 18. päivänä 1944 käskyn
mennä Imatralla sijaitsevaan kenraali Laatikaisen armeijakunnan esikuntaan yhdessä eräiden
muiden upseerien kanssa sopimaan divisioonamme joukkojen siirtymisestä Kannakselle.
Muistan "pappa-Laatikaisen" tyyneyden vihollisen joukkojen edettyä Viipurin porteille asti.
Palatessani Karhumäkeen oli joukkojen siirto jo käynnissä ja jouduin liittymään ensimmäiseen kuljetukseen Kilpeenjoelle, jonne divisioonan esikunnan eteentyönnetty osa asettui
telttoihin (komentaja, esikuntapäällikkö, operatiivinen osasto ja komentotoimisto). Minulle
määrättiin tehtäväksi käydä päivittäin henkilöautolla vastaanottamassa Jääsken asemalle junalla saapuvat joukot ja johtaa ne asemiin Ihantalaan divisioonan lohkolle.
Joukkomme (ensimmäisenä I/JR 12) ottivat vastaan vihollisen hyökkäyksen Ihantalassa
juhannuksena. Kun vihollisen hyökkäys saatiin tällä suunnalla torjutuksi, painopiste siirtyi
heinäkuun 10. päivän tienoilla Vuosalmelle. Sen jälkeen tapahtui kuitenkin suuri vahinko:
divisioonan komentaja kenraalimajuri Vihma kaatui. Uusien saksalaisten tuhoaseiden ns.
nyrkkien ja kauhujen sekä joukkojemme miesten rohkeuden ansiosta oli Ihantalan hautausmaan maastoon etulinjamme eteen jäänyt liikuntakyvyttömiksi tuhottuja panssarivaunuja,
joihin vihollinen pesiytyi kaivamalla niitä maahan ja poteroita niiden alle ja uhaten siten
31
lakkaamatta puolustustamme. Ne päätettiin tuhota. Kertomus tästä tuhoamistaistelusta
5.8.1944 perustuu paitsi omiin tietoihini - toiminhan silloin divisioonan operatiivisessa osastossa - TK-mies Jukka Tyrkön kuvaukseen ISKUOSASTOMME HUIMA YLLÄTYSHYÖKKÄYS.
Divisioonan jääkärikomppaniasta muodostettiin tähän tehtävään koulutettu joukkue, jossa
mukana ollut Olavi Lindholm on kertonut seuraavaa:
"Kysyttiin vapaaehtoisia. Meitä löyty neljä. Meistä tehtiin ryhmänjohtajia. Linjan takana
olevalla aukiolla Mannerheimristin ritari, luutnantti Toivo Korte koulutti meät. Hällä oli ilmavalokuvat, joista näkyivät ne 9 tankkia. Hautausmaalla oli linja, sieltä käytiin kurkistelemassa, että nähtiin etumaasto ja ne tankit. Veettiin arpaa, mulle tuli ykkösarpa, joka merkitti,
että se lähtee ensin. Osalleni tuli suuri rynnäkkötykkitankki. Muodostettiin 1-3 jääkäriä ja 3
pioneeria käsittäviä partioita vaunua
kohti. Pioneereilla oli kullakin 20 kiloa
rotulia kantamuksinaan. Ryömittiin
matalia juoksuhautoja oikein hiljaa
asemiin. Venäläisillä oli tarkka tähystys,
ei saanu hiekka pölistä. Ko kello tuli 18,
alko Suomen puolelta valtava tykistö- ja
krh-keskitys. Samassa ampuivat myös
savunheittimet välimaastoon. Sattu niin
onnettomasti, että yks tykki ampu kolme
kertaa lyhyen sinne hautuumaalle, heitti
valtavasti hiekkaa meän niskaan. Se tuntu, että se taisi mennä pilale tämä hyökkäys, mutta sitte saatiin tämä keskitys
kuntoon eikä siitä ollu sen enempää
Kuva 22. Oikealla 6. D:n komentaja
haittaa. Myös venäläinen tykistö ja krh kenraalimajuri Vihma ja vasemmalla hänen
yhtyi tuleen. Sitte hyökkäs 8 Stukakaaduttuaan tilalle tullut eversti Puroma.
pommittajaa, joista muuten yksi Stuka
putosi alas osuman saatuaan ja se räjähti, putos ko savupallo. Sitte tuli hyökkäyshetki meilä. Korte oli minun rinnala, mutta se jäi
vähän jälkheen, mie taisin juosta lujempaa. Savun läpi näkyivät jo vihollispanssarin numerot
1112. Minulla oli konepistooli ja mie ammuin jatkuvasti sinne panssarin telojen alle, koska
tiiethiin, että venäläiset on kaivanheet poteroita sinne. Ne kaks muuta jääkäriä ja kolme pioneeria jokka kuulu minun ryhmään, tulit minun perässä. Mie hyppäsin telojen pääle ja kattoin sinne sisäle. Sielä ei ollu kethään, ammuksia vain. Pojat laitto ne rotulireput sinne sisäle,
niissä oli tulilangat valhmiina. Korte anto määräyksen, että kaikki on valhmiina, tulilangat
sytytetään. Met lähimä takasin ja näimä ko viholinen ampu mahottomasti sinne ylös asemiin.
Sielä yhen kiven takana oli vartio, mie pysäytin siihen siksi aikaa, että vaunut jysähti ja
jatkoin sitte sinne, mistä olin lähteny. Siinä matkala mie näin ko kaks miestä makkaa ja
toisen housuissa oli komeat raijat ja kenttäpuseron kaulus oli käänetty niin että leijonat oli
peitetty. Mie tunsin sen, olin kuukautta ennen nähnyt sen Kontupohjassa semmosessa
koulutustilasuuessa, missä esiteltiin niitä uusia panssarikauhuja ja se sano, että ne oovat
hyviä asheita, tulevat vain liian myöhään. Se oli kenraali Vihma, jota oli päähän sattunu,
siitä valu veri. Hänhän oli kahen korkean upseerin kansa päättäny tulla seuraahmaan
hyökkäystä, mutta oli myökästyny ja joutunu keskitykseen. Mie vilkasin vain ja jatkoin
matkaa sinne majotusalueelle, mistä olin lähteny. Seuraavana päivänä kerättiin se iskuryhmä.
Sielä piti puhuttelun semmonen lihava eversti, jolla oli keppi käessä, sillä oli vissiin paha
iskias. Se oli kovin kärtysälä päälä, sano että hänki olis ollu matkassa, mutta ko on tämä
jalka kipeä, niin ei päässy. Tupakkamiehet sai klubiaskin ja mieki ko en polttanu
32
Kuva 23. Luutnantti T.Kortteen johtama JR 12:n iskuosasto, joka tuhosi 5.8.44 Ihantalassa 9
venäläistä panssarivaunua 25 minuutissa (SA-kuva). Kuva otettu seuraavana päivänä
tuhoamisen jälkeen. Istumassa vasemmalla Puurtinen, joka meni miinaan ennen
Taipaleenkylää; istumassa 4. vasemmalta Tuomisto, joka kaatui Kolpeneenharjulla
(Rovaniemi) lääninsairaalasta ammutusta kk-suihkusta. Oikealla istuvan nimi oli Matti. Hän
pääsi väijytyksestä pakoon syöksymällä ojaan. Toinen oikealta kuikka päässä Koivuranta.
Tarinan kertoja Olavi Lindholm seisomassa kolmas oikealta.
Kuva 24. Tuhoutunutta sotkaa tutkitaan (SA-kuva).
suklaalevyn. Se äijä sano, että jos joku tietää ettei ole tehny tehtäväänsä niin älköön ottako
näitä vastaan. Se toinen ryhmähän epäonnistu, ko siltä haavottu johtaja ja miehet vetäytyivät,
jolloin kaksi miestä kaatui."
Divisioonan komento-osaston edustajana saksalaista yhteysupseeria opastamassa ollut
kapteeni Nils von Veh on minulle kertonut, että I/JR 12:n komentaja majuri von Essen oli
varoittanut Vihman seuruetta menemästä rintaman takana olevan aukion yli, koska
33
vihollinen pystyi sitä tähystämään - mutta he olivat menneet kuitenkin. Kenraali Vihma ja
esikuntapäällikkö everstiluutnantti Palkama kaatuivat tuossa tilanteessa, mutta kolmantena
ryhmässä mukana ollut armeijakunnan everstiluutnantti Duncker säilyi vahingoittumattomana. Vanhimpana paikalla ollut divisioonan esikunnan jäsen, esimieheni kapteeni Launis
ilmoitti Ryhmä Vihmaan kuuluvalle vanhimmalle ryhmentin komentajalle eversti Laaksoselle Vihman kaatumisen ja sai vastauksen: "Minä tulen, viinoihin ei kosketa." Yllättävä
vastaus johtui siitä, että divisioonan varastossa oli suuri määrä saksalaisajalta peräisin olevia
viinoja, mikä oli tullut myös vieraan rykmentin komentajan tietoon. Vihman ja Palkaman
ruumiit tuotiin divisioonan esikuntaan, jossa pidettiin lyhyt hartaustilaisuus, minkä jälkeen
vainajat vietiin taakse. 6.D:n komentajaksi määrättiin 7.8. eversti Puroma ja esikuntapäälliköksi everstiluutnantti Suvantola.
VENÄLÄISTEN HARHAUTUS SAKSALAISSODASSA
Jo ennen aselevon solmimista eli 4.9.1944 pohjoissuomalaista 6.divisioonaa ryhdyttiin
kuljettamaan rautateitse Kajaanin ympäristöön. Itse olin divisioonan esikunnan mukana. Se
siirtyi henkilöautoilla ja sijoittui Kajaanin Maakuntahotelliin, jonka johtajattarena oli vanha
ystävämme rouva Nylund. Hänellä oli entiset hyvät suhteet esikuntaamme, sillä se oli ollut
majoittuneena hänen hotelliinsa jo vuonna 1942. Hän piti kovasti divisioonan "pojista".
Panssaridivisioonan kuljetukset alkoivat Liminkaan 19.9. ja seuraavana päivänä 11.D:n
kuljetukset Ouluun.
Näiden kuljetusten ajalta on syytä kertoa eräs huvittava tapaus. Viime aikoina on Ensio
Siilasvuo kertonut kokemuksiaan suhteistaan sodan korkeaan johtoon, mm. 11.D.n komentajaan everstiluutnantti Halstiin Oulussa Tornion motin syntyhetkillä. Sopinee tässä kertoa
myös muistiini jäänyt pellolaisen "Eldankajärven jään" tekijän Erkki Tiesmaan laulu:
"Minä olen Ensio Siilasvuo, enkä minä koskaan viinaa juo, jos minä viinaa juon, en ole
Siilasvuo."
Kenraaliluutnantti Hj. Siilasvuo otti vastaan III Ak:n komentajana rintamavastuun 27.9.
ja piti silloin puhuttelun alaisilleen päälliköille Oulussa. Oma divisioonamme 6.D sai käskyn
etenemisen aloittamisesta yöllä 18-19/9.
Sitten alkoikin "SAKSALAISSOTA". Kun minulla on siitä virallisista poikkeavia henkilökohtaisia kokemuksia ja tietoja ja kun siitä on kulunut jo yli 50 vuotta, kerron ne tässä.
Sekä sotahistoriallisen tutkimuslaitoksen julkaisema teos SUOMEN SOTA 1941-1945 että
äsken eversti T.Olavi Lehti (Suomen Kuvalehti 25.11.1994) kertovat, että "Se ei sitkaan alun
jälkeen ollut valesotaa. Suomalaiset seurasivat vetäytyviä saksalaisia ilman sopimuksia" (lainaus eversti Lehden kirjoituksesta). Totuus on kuitenkin ainakin 6.divisioonan osalta
toisenlainen.
Meillä oli Maakuntahotellissa kaksi yhteysupseeria, hotellin toisessa päässä saksalainen
ja toisessa venäläinen majuri. Vartioitiin tarkoin, etteivät nämä päässeet näkemään toisiaan.
Saksalaisen kanssa sovittiin päivittäin tarkasti, mihin asti heidän joukkonsa perääntyvät,
mitä siltojen hävityksiä ja miinoituksia he suorittavat. Nämä merkittiin myös karttaan, jota
esikuntapäällikkö, everstiluutnantti Suvantola piti huolellisesti huoneensa lukitussa pöytälaatikossa. Divisioonan komentaja eversti Puroma ei havaintojeni mukaan osallistunut tähän
toimintaan, mutta mielestäni hänen sekä ylemmänkin portaan täytyi olla siitä tietoinen.
Näin sovinnossa edettiin Pudasjärvelle asti eli 19.9.-2.l0. Joukot olivat selvillä asiasta,
sillä liikkeelle lähdettäessä jaettiin vain 5 patruunaa kivääriä ja yksi lipas pikakivääriä kohti
ja sanottiin, että enempää ei tarvita, kun tämä on vain HERRASMIESSOTAA (Toivo
Petäjäjärven haastattelutieto). Divisioonan esikunnan johtoportaan siirryttyä Pudasjärvelle
tuli esikuntapäällikkö Suvantola 2.10. kalmankalpeana luokseni sanoen: "Kuule Vuento, otat
minun autoni ja palaat heti Kajaaniin, etkä tule takaisin, ennenkuin olet löytänyt sen kartan,
johon on ne saksalaisten kanssa sovitut etenemisrajat piirretty. Sitä karttaa ei löydy minun
34
salkustani."
Oli jo myöhäinen ilta. Tie oli huonossa kunnossa ja kuljettaja oli lähtöjuhlinnan jälkeen
väsynyt, joten jouduin itse ajamaan pääosan matkaa. Vasta yhden aikaan yöllä olimme
perillä. Herätin rouva Nylundin ja selitin asian hänelle. Yhdessä etsimme kaikista mahdollisista huoneista ja laatikoista. Kello 5 aamulla etsitty kartta löytyi pihan perällä olevan roskalaatikon pohjalta. Rouva Nylundin kanssa joimme hänen tarjoamansa konjakkiryypyn
hänen keittiössään, minkä jälkeen lähdin paluumatkalle. Sen jälkeen en ole rouva Nylundia
tavannut kiittääkseni häntä tärkeästä avusta. Pudasjärvelle palattuani poltimme Suvantolan
kanssa omakätisesti tuon kartan, jonka joutumisella venäläisten käsiin olisi saattanut olla
arvaamattomat seuraukset.
Panssaridivisioonan sotapäiväkirjan mukaan: "Saapui divisioonan esikuntaan 3.10. klo
l5.45 neljä venäläistä upseeria (kenraalimajuri, everstiluutnantti.ja 2 yliluutnanttia) vaatien
selvitystä siitä, miksi ei ole saatu vankeja. Pudasjärvellä tehtiin sitten ensimmäinen koukkaus
ja saatiin tuhoamisosasto miehineen, autoineen ja moottoripyörineen täydellisellä yllätyksellä laukaustakaan ampumatta vangiksi ja riisuttua aseista. Tämän seurauksena saapui saksalainen upseeripartio valkoista lippua kantaen vaatimaan vankien ja materiaalin luovuttamista takaisin. Saatuaan kieltävän vastauksen partio palasi, minkä jälkeen saksalaiset toivat
suorasuuntaustykin asemiin ja ampuivat muutamia nopeita laukauksia aiheuttaen suurta
tuhoa ryhmissä seisoskelleissa joukoissamme. Tämän jälkeen oli selvää, että tästä sodasta ei
selvitä muuten kuin taistelemalla.”
Armeijakunnan esikunnalle ja Päämajalle tämä oli selvää jo kuukautta aikaisemmin, sillä
30.9.1944 päivätyssä ARMEIJAKUNNAN ESIKUNNAN KÄSKYSSÄ, jonka on allekirjoittanut kenraaliluutnantti Hj. Siilasvuo, sanotaan mm: "Suomen Marsalkan nimenomaisesta
käskystä on etenemistä jatkettava tarmokkaasti ja kiertoliikkeillä pyrittävä saamaan vankeja
sekä tuhoamaan tai ottamaan saaliiksi kalustoa."
Oman divisioonamme esikuntaan venäläisiä tuli vasta seuraavassa vaiheessa sen siirryttyä
8.10. Ranuan kirkonkylän kansakoululle. Panssariprikaatin komentaja eversti Björkman
soitti hätääntyneenä: "Olkaa varuillanne, ryssiä on tulossa, ne ovat täällä pitäneet kovaa
mekkalaa!" Henkilöauto pysähtyikin pian esikuntamme oven eteen ja siitä nousi kolme
venäläistä (majuri, kapteeni ja suomenkielentaitoinen tulkki). Osasimme olla heitä vastassa
konjakkimukit käsissä - meillähän oli Sallan ajalta saksalaista konjakkia. Menimme kansakoulun entiseen luokkahuoneeseen, jossa esikuntamme sijaitsi ja aloitimme tulkin avulla
keskustelun jatkaen viinan tarjoilua. Kesken kaiken venäläiset nousivat ylös ja lähtivät
takaisin panssariprikaatin esikuntaan, josta eversti Björkman pian soitti kysyen: "Mitä pirua
te olette niille ryssille tehneet, kun ne täällä pitää semmosta möykkää?" Sanoimme, ettemme
ole tehneet mitään muuta kuin tarjonneet muutaman ryypyn konjakkia. "No siitäkö se oli
kiinni", sanoi Björkman. Illalla venäläiset kaatuivat lisää konjakkia saatuaan petille ja aamulla herättyään he nousivat autoonsa ja lähtivät matkoihinsa. Seuraus heidän käynnistään oli,
että meidänkin oli aloitettava täysimääräiset hyökkäystoimet.
Sodan luonteen äkillinen muuttuminen aiheutti mm. entisen esimieheni majuri Veikko
Kiiverin kaatumisen, kun hän Portimojärven valtauksen jälkeen lähti lähettiensä kanssa
ottamaan yhteyttä saksalaisiin. Sama syy oli ilmeisest1 aiheuttanut Taipaleenkylässä aktiivikapteeni Pentti Railion loikkaamisen saksalaisten puolelle 12.10. Tätä koskevat samoin kuin
muutkin edellä esitetyt haastattelutiedot sisältyvät Heikki Kaakisen vuonna 1994 julkaisemaan kirjaan HERRASMIESSOTAA.
On ilmeistä, että Kiiverin kaatumisen aiheutti se, että saksalaiset olivat tuoneet uusia
joukkoja suomalaisia vastaan Rovaniemen suunnasta.
VIINA TOI YSTÄVIÄ
Divisioonan esikunta siirtyi Ranualta Rovaniemelle 18.l0.1944 vaiheilla - muistan, että
35
itse kauppalaa pitivät saksalaiset vielä osittain hallussaan tulittaen suomalaisten liikennettä
palaneen Lapin lääninsairaalan yläkerrasta joen yli. Esikunta tai ainakin sen esikuntapäällikkö majoittui tyhjiin Saarenkylän taloihin jatkaen kuitenkin pian matkaa Sodankylään sen
tultua vallatuksi.
Tässä vaiheessa divisioonan komentaja Puroma määräsi kuitenkin esikuntapäällikön jäämään Saarenkylään. Tämä johtui käsitykseni mukaan siitä, että tämä vanhana punanokkaisena ryyppymiehenä oli jossakin esittelyssä tuoksunut viinalle, jota Puroma aivan raittiina ei
suvainnut. Esikuntapäällikkö sanoi silloin minulle: "Kuule Vuento, jää sinä minulle seuraksi!" Olin hänen alaisensa, joten minun ei auttanut kieltäytyä. Niin jäin hänen ja hänen lähettinsä kanssa Saarenkylään. Meillä ei ollut siellä paljon mitään tekemistä - iltaisin lähetti
lämmitti meille kylästä löytämämme erinomaisen savusaunan ja yhdessä istuskelimme iltaa
esikuntapäällikön konjakkilasin ääressä. Tilanne ei ollut minulle mitenkään mieluinen, sillä
en ole koskaan ollut ihastunut ryypiskelyyn.
Kulkuneuvoksi meille oli jätetty sivuvaunullinen Zyndap-merkkinen moottoripyörä, joka
oli niissä olosuhteissa erinomainen, sillä sen molemmat takapyörät vetivät. Kävin sillä muun
muassa tutustumassa Kemijärven suunnalla tilanteeseen ja löysin Misin asemalta saksalaisilta jääneen viinavaraston. Kuljettajana toimivan lähetin kanssa nostimme viinaa täynnä
olevan tammitynnyrin sivuvaunuun ja itse istuin kuljettajan takana olevalle istuimelle ja niin
ajoimme takaisin Saarenkylään ja nostimme tynnyrin mökkiimme.
Esikuntapäällikkö oli saaliista ihastunut, mutta kehotti pullottamaan sen, ettei paikalle
mahdollisesti osuva komentaja haistaisi viinan hajua. Jonkin talon varastosta löysimme
kokonaisen korin tyhjiä viinapulloja, jotka täytimme ja sijoitimme sänkyni alle. Huhu
meidän viinavarastostamme levisi ympäriinsä ja viinan anojia löytyi, majuria myöten. Viina
antaa ystäviä.
Jouduin käymään vielä pienen mutkan Sodankylässä sen tultua vallatuksi 20.l0. vaiheilla.
Sen jälkeen liityin Kemiin lumisateessa taivaltaviin epämääräisiin joukkoihin. Sotilaspassin
mukaan minut vapautettiin Kemissä 24.11.44. Sen jälkeen saapui Helsingistä junalla Iihin ja
sieltä kuorma-autolla Kemiin (Iijoen sillathan olivat saksalaissodassa tuhoutuneet) myös
vaimoni Marja, jonka olin viimeksi tavannut 18.6.44 Äänislinnassa.
INSINÖÖRINÄ KOKKOLASSA JA LAPISSA
Olen edellä kertonut, että minun oli jätettävä diplomityön tekeminen kesken elokuussa
1939 sodan uhan takia. Päämaja myönsi minulle tarkoitusta varten kolmen kuukauden loman kesällä 1942. Sen saantiin vaikutti entisen esimieheni, professoriksi nimitetty Pentti
Kaiteran lausunto.
Lokakuun 27. päivänä 1942 sain sitten viimeinkin insinööritutkinnon suoritetuksi.
Jatkosodan päätyttyä toimin Kokkolan maanviljelysinsinööripiirissä pari vuotta Viitasaaren,
Kivijärven ja Kinnulan kunnissa asutusalueiden tutkimustyössä ja uusjaon suunnittelutehtävissä Teerijärvellä. Ensiksi mainituissa minulla oli apulaisena serkkuni Aarne Torniosta. En malta olla tästä ajasta kertomatta paria ajalle tyypillistä seikkaa. Aarne oli pyynnöstäni ottanut mukaansa polkupyörän, mutta sen kumit olivat niin kehnot, että ne oli pitänyt
köyttää paperinarulla, jotta ilma saatiin jotenkuten pysymään sisällä. Jouduin tilaamaan
hänelle uudet kumit Kokkolasta asti.
Tehtäväni käsitti Kymön valtionmaalle suunnitteilla olevan asutusalueen tie- ja kuivatustutkimuksen. Apumiehiksi onnistuin saamaan pari reipasta poikaa ja kommunistisuutarin.
Viime mainitun kanssa järjestyi jokaisen nuotioruokailun aikana ankara poliittinen väittely,
jota koulupoika Aarne taisi ruveta ihan pelkäämään. Se oli kesä 1945, jolloin tällä leveysasteella oli juhannuksen aikoihin täydellinen auringonpimennys. Ei se kylläkään yllätyksenä
tullut, oli siitä tiedoitettu, mutta merkilliseltä se tuntui. Se oli siinä klo 16 aikoihin.
36
Päivä pimeni ja linnut lakkasivat laulamasta.
Siirtyessämme loppukesällä Kivijärvelle poikkesimme matkan varrella erääseen torppaan
pyytäen yösijaa. Isäntä kieltäytyi sanoen vihaavansa kaikkia herroja. Hänellä oli omatekoiset
tuohivirsut jalassa, sanoi kyllä sodan aikana saaneensa lupalappuja nahkakenkien ostamista
varten, mutta jäänyt aina ilman kirkonkyläläisten lähellä asuvina ehtiessä ostaa loppuun
kauppaan tulleet vähät kengät. Hän oli silloin lyönyt omistamaansa sonnimullikkaa päähän,
nylkenyt sen ja neulonut nahasta itselleen kengät. Parkitus oli kuitenkin epäonnistunut ja
kengät olivat levinneet muodottomiksi. Kaiken lisäksi kansanhuollon tarkastaja oli tullut
taloon, todennut sonnimullikan puuttuvan navetasta ja haastanut hänet oikeuteen säännöstelymääräysten rikkomisesta. Sydämellinen osanottomme auttoi meitä kuitenkin saamaan
yösijan mökistä, mikä oli mukavaa, koska oli kylmäja sateinen yö.
Seuraavana keväänä ehdin muutaman kuukauden olla Kronobyn ja Teerijärven uusjakotoimituksessa siinä osassa Teerijärveä, joka oli pysynyt ruotsinkielisenä. Paikallinen murre
oli merkillistä vanhaa ruotsin kieltä, sanottiin esimerkiksi "mytsi kara" (paljon miehiä) ja
"ruku kuttuna" (paljon lehmiä). Lapissa oli astunut miinaan ja kuollut insinööri Reino
Makkonen ja paikkakunnalla olivat alkamassa suuret asutustyöt, joiden vuoksi sinne oli
lähetettävä Kokkolasta yksi insinööri.
Kun siirtymään tarkoitettu vanhempi insinööri ei olisi uskaltanut lähteä, ilmoittauduin
vapaaehtoiseksi ja matkustin nuoren vaimoni kanssa juhannuksena 1946 Tornioon, jonne
maanviljelysinsinööripiiri oli siirtynyt saksalaissodan lähes täysin raunioittamalta Rovaniemeltä. Tehtäväkseni tuli lähinnä tie- ja kuivatustöiden alkuunpaneminen läänin eteläosassa.
Insinööri Ahti Riskun sairastuttua keuhkotautiin jouduin myöhemmin ottamaan vastuulleni
myös hänen alueensa, joka käsitti lähinnä Tornionlaakson keski- ja pohjoisosan.
”MET NYKYSEN HALLITUSSUUNNAN KANNATTAJAT”
Pian juhannuksen jälkeen saapui maataloushallituksesta asiakirja, jossa kehotettiin ryhtymään toimenpiteisiin erään Tasavallan hallitukselle Posiolta lähetetyn kirjelmän johdosta. Se
alkoi: "Met nykysen hallitussuunnan kannattajat vaatima, että Laijon- ja Kuusijärvet on
laskettava." Piiri-insinööri työnsi asiakirjanipun minulle kehottaen ilmoittamaan kirjeen
allekirjoittaneille, että asia on minun hallussani, etteivät rupea kyselemään uudelleen hallitukselta. Tein työtä käskettyä ja ilmoitin pitäväni asiassa alkukokouksen tämän suven aikana.
Asutustöissä kului kuitenkin aikani ja unohtui koko lupaus. Sitten tuli Posion Anetjärven
asutusalueelta pahaaennustava kirje, joka alkoi: "Siihen katsoen, että kesä on mennyt ja lumi
on jo maassa..." Kirjelmässä uhattiin "nykyisen hallitussuunnan" vihoilla - sehän oli Mauno
Pekkalan, Hertta Kuusisen miehen Yrjö Leinon ja muiden kommunistien hallitus.
Kuulutin kiireesti kokouksen johonkin kirjeessä mainittuun Anetjärven vanhan asutusalueen tien varrella olevaan taloon kehottaen lähetekirjeessä pitämään tietä määräaikana
vähän silmällä, etten aja talon ohi. Otin mukaani matkalle asutusneuvoja, agronomi Aarne
Jounelan ja luokkatoverini Samppa Liedeksen ja niin lähdimme virka-autollani Jeepillä tuolle noin 250 kilometrin matkalle Posion Kynsiperää kohti.
Tiet olivat jäiset ja liukkaat, minkä vuoksi Pekkalan lossilla oli pantava lumiketjut renkaisiin - eihän siihen aikaan nastoja tunnettu. Niinpä olin kaksi tuntia kuulutuksessa mainitusta
kokousajasta myöhässä kääntyessäni Anetjärven tielle ja olin varma, etteivät asiakkaani ole
enää paikalla. Vaan eipä mitä! Erään ison talon kohdalle oli pystytetty puomi yli tien ja siihen kiinnitetty tupakkilaatikon kansi, jossa luki: "Tässä se on."
Talossa istui kokousväki paikallaan. Olin kuulutuksessa pyytänyt tuomaan tarvittavat
kartat ja asiakirjat. Aloitettuani kokouksen nousikin höyläpenkin päältä mies kantaen minulle rasvatahraiselle puotipaperille piirtämänsä "kartan". Seuraavana tuotiin kosmoskynällä
kirjoitettu asiakirja nimeltään "Atressi" ja kolmanneksi vielä "Promemoria".
37
Kuva 25.
Toimistossa
Rovaniemellä
tehtäviin kuului
asutuskohteiden
teiden, kuivatuksen
ja myös joskus
siltojen suunnittelu.
Työt tehtiin siihen
aikaan omana työnä,
maanviljelysinsinööripiirillä oli omia
koneita, työnjohto ja
työntekijöitä tarpeen
mukaan.
Aloitettuani kokouksen totesin, että väki jakaantui kahtia, järvien laskemisen kannattajiin
ja vastustajiin. Edelliset olivat asutustilallisia, jotka eivät omistaneet lainkaan järveä tai sen
rantojakaan ja jälkimmäiset Kynsiperän kylän vanhoja talollisia, jotka omistivat osan järven
pohjaa ja rantoja sekä Kuusijärvestä laskevan Kuusijoen suussa olevan myllyn, joka järven
laskemisessa olisi jouduttu hävittämään.
Ilmoitin näiden tietojen perusteella, ettei näytä olevan lainmukaisia edellytyksiä järvien
laskemiseen ja lopetin kokouksen. Poistuessamme talosta joku innokkaimmista laskemisen
kannajista veti minut pihalla olevan hiekkakasan luokse, työnsi suuren magneetin hiekan
sisään ja veti sen esille kysyen: "Mutta mitäs tämä on?" Käsitin silloin, että järvien laskemiseen innostuneiden tarkoituksena olikin jonkinlaisen kaivoksen perustaminen järvien pohjahiekassa olevien rautahiutaleiden varaan. Sain sieltä Anetjärven asutusalueelta myöhemmin
terveisiä, että kyllä ne järvet vielä lasketaan. Innostus järvien laskemiseen näytti kylässä säilyneen, sillä jouduin käymään siellä toisenkin kerran erään valtion maalla olevan lintujärven
laskemisanomuksen takia, mikä hanke hylättiin.
INKERILÄISTEN JA VIENAN KARJALAISTEN AUTTAMINEN
Vuoden lopulla professori Pentti Kaitera soitti kertoen lähettävänsa minulle "harjoittelijan", jonka käsitin olevan vain peitenimen. Tämä olikin inkeriläinen vaimo lapsensa
kanssa. Heimopataljoonassa Suomen rintamalla taistellut mies oli autettu veneellä Pohjanlahden yli Ruotsiin ja vaimon elämän kommunistinen Valpo oli tehnyt niin vaikeaksi, että
hänetkin oli katsottu viisaammaksi toimittaa rajan yli länteen. Toin naisen vaimoni
rajapassia näyttäen Alaraumolla sijainneen rajavartioston ohi Kemistä ja saatoin uudenvuodenyönä lähellä Haaparannanlahden rantaa sijaitsevan Tornion pappilan pihan läpi rajan
yli. Kirkkoherraa ei tosin olisi tarvinnut varoa, koska olen jälkeenpäin kuullut, että hän itse
talutti inkeriläisiä aivan avoimesti tullin ohi. Hänethän tulli tunsi eikä osannut epäillä mistään. Aarne Vuennon kuuleman mukaan mainittu inkeriläinen vaimo oli myöhemmin yrittänyt ottaa Haaparannalta minuun yhteyttä, mutta olin silloin jo siirtynyt Rovaniemelle.
Seuraavana vuonna saatoin Kaiteran pyynnöstä toisenkin inkeriläisen naisen suomalaisen
rakennusmestari-miehensä kanssa samaa tietä Ruotsiin. Vartiointitehtävissä näissä rajanylityksissä minulla oli Aarne-serkkuni ja hänen luokkatoverinsa Juusolan Martti.
Tornion kautta inkeriläisiä vietiin Ruotsiin kahdessa vaiheessa, ensin jatkosodan aikana,
jolloin heitä pelastettiin Inkeristä Suomeen sodan jaloista vuosien 1942-1943 aikana
Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) ansiosta noin 35 000 henkeä. Sotaonnen alkaessa
38
kääntyä vuonna 1944 inkeriläisten pakolaisten määrä oli noin 63 000 henkeä. Syyskuun 19.
päivänä solmitun välirauhasopimuksen mukaan määrättiin "Suomi viipymättä luovuttamaan
Liittoutuneiden (sanoo Neuvostoliiton) ylimmälle sotilasjohdolle kaikki ne hallussaan nykyisin olevat Neuvostoliiton kansalaiset, jotka on internoitu ja tuotu väkisin Suomeen,
palautettavaksi heidän kotimaahansa." Yhteensä Suomi palautti kaikkiaan noin 55 000
inkeriläistä. Maahamme jäi heitä noin 8 000, joista noin puolet siirtyi edelleen Ruotsiin.
Inkerin pakolaisten siirtyminen Tornion kautta Ruotsiin sodan jälkeen oli niin yleistä, että
Kylätien Taunon kertoman mukaan Leppäsaajon Kallellakin oli aina ylimääräinen suksipari
tikapuita vasten valmiina. Inkeriläisten toimittaminen Ruotsiin jatkui ainakin vuoteen l947
asti. Ensio Rantalankila on kertonut, että Laivaniemessä Pyynyn talossa oli näihin aikoihin
suuri määrä inkeriläisiä majoittuneina ja heidät toimitettiin veneillä rajan yli. Kaakamassa
Olli Pohjanen toimitti heitä autollaan Kyläjoen pysäkin vaiheille, josta heitä vietiin hevoskyydillä sivuteitä myöten Raumolla olleen puomin ohi Färimäelle. Vojakkalassakin oli ennen Iisakanmäkeä puomi, joka kierrettiin samalla tavalla.
Myös ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kemiin asettuneiden Vienan karjalaisten
keskuudessa syntyi seuraavana talvena pakokauhua, jonka näin Lautamaan asutusalueen
töitä tarkastaessani noin 10 miehen hiihtäessä Vojakkalaa kohti. Monet heistähän eivät olleet
tulleet hankkineeksi kansalaisoikeuksia ja pelkäsivät siksi Venäjälle palautusta.
TYÖMAAT
Suurimmat työmaani olivat Liakanjoen perkaustyö ja Simojärven tietyö. Edellinen oli
pantu vireille jo ennen sotia, mutta jäänyt odottamaan parempia aikoja. Jouduin hoitamaan
sen siis alusta loppuun, suunnitelman tekemisenkin. Kenttätutkimukset oli tosin pääasiassa
tehty sotien aikana.
Liakanjoen perkaus oli suuri hanke. Se käsitti noin 1500 hehtaaria tulvan alaista maata ja
vaati vesioikeuden luvan. Senkin jouduin siis hoitamaan katselmuskokouksineen. Niistä on
mieleeni jäänyt vanhan kunnallismiehen ja lautamiehen Kalle Faarisen vastaus jonkun
"viisaan" kysymykseen kalan säilymisestä joessa: "Parempi parta piimässä ko matheen
mäissä!".
Luvan saamisen jälkeen sain työmäärärahat helposti, sillä Alatorniolla oli siihen aikaan
noin 2000 työtöntä, joista tälle työmaalle sijoitettiin jopa yli 100 miestä. Työn suorittamisen
yhteydessä löytyi jo kansan muistista häipynyt 1700-luvulla rakennettu KEISARIN TIE ja
sen FALLINKOSKEN SILTA, joka oli saanut nimensä sillan takana olleesta ENFALDIGIN
(suomeksi yksinkertainen) RUOTUTORPASTA. Kertomus näistä sisältyy Raumon kyläkirjaan (s.198-206), mutta myöhemmin löytämäni Fallinkosken sillan kuva vasta Kivirannan ja
Putaan kirjaan (s.114).
Työttömyys auttoi myös toisen suuren työmaan, Simojärven 30 kilometrin pituisen tien,
rakentamista Ranualle. Tästä työmaasta on minulle jäänyt mieleen eräs erämaan asutusta
kuvaava tapahtuma. Oli meneillään kesäkuun puoliväli ja käynnissä tiealueen raivaus. Kävelin rakennusmestari Kaino Isopahkalan kanssa tielinjaa, kun havaitsimme, että miehet olivat
hävinneet työmaalta. Kun kyselimme syytä siihen keittiötytöiltä, saimme kuulla, että miehet
olivat menneet järvelle pistämään haukia, kun oli tullut hauenkudun aika. Näimme itsekin,
kuinka miehet kulkivat kuin kikuju-intiaanit pitkin Simojärven tulvarantoja käsissä pitkät
seipäät, joiden päissä oli rautaiset pistopiikit kuin tadikot.
Ikivanhaa hauenpistoa ei työmaan järjestys voinut häiritä eikä estää. Havaitsimme sen
itsekin ja lähdimme samoihin puuhiin. Mekin saimme muistaakseni pistetyksi 16 haukea sen
iltapäivän aikana.
39
KEMIN KROMIESIINTYMÄN LÖYTYMINEN
Virkatehtäviini kuului myös vesilain mukaisten katselmustoimitusten suorittaminen.
Koko Lapin kannalta merkittävimmäksi muodostui Veitsiluodon tehtaiden vesijohtokatselmus Kemissä 1950-luvun lopussa. Perämeren Veitsiluodon saaressa Kemin kaupungin
eteläpuolella olevan massatehtaan johto oli päättänyt rakentaa sulfiittitehtaansa viereen
sulfaattitehtaan, mikä vaati makeaa vettä. Tehtaan johto oli teettänyt suunnitelman, jonka
mukaan vesi otettaisiin Kemijoesta ja pumpattaisiin putkea pitkin vedenjakajalle, josta se
johdettaisiin kaivettavaa uomaa ja Vähäruonanojaa pitkin tehtaan viereen rakennettavaan
makeavesialtaaseen.
Veden johtamisessa ilmeni kuitenkin yllättäviä suppohäiriöitä veden ja jään levitessä
pelloille ja ympäröivälle omakotialueelle. Kysyin mm. Ruotsista, olisiko siellä ennakkotapauksia, miten tällainen pulma olisi onnistuttu hoitamaan, mutta tuloksetta. Suppohaitat
olivat kyllä yleisiä, mutta ratkaisua niihin ei ollut tiedossa.
Luin kuitenkin jostain Kemijokea käsittelevästä historiakirjasta, että Kemijoen Taivalkoskessa talonpojat olivat ennen vanhaan syksyisin joen saadessa jääkannen hakanneet kosken
yläpuolelta jäälauttoja irti, uittaneet niitä kosken päälle ja estäneet siten pakkasilman sekoittumisen veteen ja näin supon muodostumisen. Päättelin siitä, että pulma oli ratkaistavissa
rakentamalla vesijohtouomaan patoja ja muuttamalla siten veden nopea virtaus suvantomaisiksi altaiksi, joihin muodostuisi jääpeite itsestään.
Samaan aikaan tapahtui myös Veitsiluoto Oy:n suunnitelmissa muutos, joka aiheutti
tarvittavan makeavesimäärän nelinkertaistumisen. Siitä johtuen jouduin suorittamaan katselmustoimituksen uudelleen. Uusi suunnitelmani edellytti kaivutöiden suorittamista, koska
siten saatoin pienentää patojen lukumäärää. Niiden yhteydessä paljastui noin 80 senttimetrin
pituinen kromiesiintymä. Sen löysi kaivutyön jälkeisenä kesänä vuonna 1959 malminetsinnästä kiinnostunut Vesto Oy:n sukeltaja Martti Matilainen, joka sai siitä palkinnonkin.
Matilainen oli lähettänyt malminäytteen geologiselle tutkimuslaitokselle Otaniemeen.
Outokummun Sanomissa olleen selostuksen mukaan fil.tri Pentti Ervamaa oli sen johdosta
suorittanut kaksi tarkastuskäyntiä näytteiden löytöpaikalla lomalla olevan Matilaisen kanssa.
Toisen tarkastuskäynnin yhteydessä oli löytynyt Veitsiluodon vesijohtokanavasta näyte,
jonka fil.tri O.Vaaskivi laboratoriotutkimuksissaan totesi sisältävän runsaasti kromiittia.
Kesän kuluessa suoritettuja samoin kuin myöhempiä geologisia tutkimuksia johti fil.tri
V.Veltheim. Niistä selvisi, että mainitusta paikasta noin 2 kilometrin päässä itäkoilliseen
Elijärven länsipuolella ja osaksi sen allakin todettiin poikkeuksellisen paksu kromiittimalmio. Sen hyödyntämiseksi tehtiin valtioneuvoston ja Outokumpu Oy:n välillä sopimus
7.4.1960. Outokumpu Oy jatkoi tutkimuksia ja päätti syyskuussa 1964 lunastaa kromimalmiesiintymän valtiolta.
Minulle tämä merkitsi uutta katselmustoimitusta, joka minun oli määrä suorittaa Elijärven
kuivattamiseksi, koska kaivos tuli sen kohdalta avattavaksi. Näitten toimitusten johdosta
jouduin käymään Helsingissä Outokumpu Oy:ssä vuoden 1965 alussa. Sillä matkalla tulin
kysyneeksi yhtiön edustajilta, minne he suunnittelevat perustaa rikastamon ja tehtaan. Sain
vastauksen, että Pori on todennäköinen paikka, koska yhtiöllä on siellä ennestään tehdas,
jota voisi helposti laajentaa, mutta myös jokin lähisatama saattoi olla vaihtoehtona.
Palatessani Rovaniemelle istuuduin lentokoneessa Tornion kaupungin rakennusmestarin
Päiviö Pöyhtärin viereen ja kerroin hänelle Röyttän sataman hyvät mahdollisuudet tehtaan
sijoituspaikkana huomioonottaen aiemman "satutehtaana" tunnetun myttyyn menneen puunjalostustehdashankkeen yhteydessä tehdyt tutkimukset Röyttässä. Outokummun hankkeen
positiivisella ratkaisulla olisi mielestäni suuri merkitys, sillä Tornion seudulla oli siihen
aikaan noin 2000 työtöntä.
Kaupunginjohtaja Aarno Strömmer, jolle myös ilmoitin ko. mahdollisuudesta, sekä
kaupunginhallitus tarttuivatkin kiitettävän tarmokkaasti asiaan ja lähettivät jo 26.2.1965
40
Outokumpu Oy:lle kirjelmän, jossa esitettiin kaupungin omistaman Junkkalanniemen alueen
edellytyksiä kromitehtaan sijoituspaikkana. Yhtiön pyydettyä alueesta lisäselvityksiä se
ilmoitti Torniolle myönteisen päätöksensä jo 23.11.1965. Positiivinen päätös yhtiöltä tuli
vielä seuraavan vuoden syksyllä. Yhteenvetona kromiesiintymän löytymisestä voi todeta,
että siihen tarvittiin varsin monta onnellista sattumaa. Mielestäni Suomesta on löydettävissä
vielä monia kaivostoimintaan johtavia malmioita. Tornion terästehtaasta on muodostunut
Suomen kannattavin teollisuusyritys, jonka liikevoitto vuodessa on nykyisin noin 2,5
miljardia markkaa eli yli 30 prosenttia liikevaihdosta.
VESIHALLITUKSEN OSASTOPÄÄLLIKÖKSI
(vesihallintoneuvokseksi)
Kun työtehtävät rupesivat 1960-luvun puolivälissä Lapissa vähenemään, päätin vuonna
1967 suostua maataloushallituksesta tulleeseen ehdotukseen siirtyä sinne. Maataloushallituksen pääjohtajan Perttulan ja muutamien insinöörien kanssa olin mukana siinä ryhmässä,
joka otti vastaan vuonna 1970 Venäjän vastaavan viraston kutsun viikon vierailuun
Moskovassa.
Tutustuimme perusteellisesti maatalouden tilaan Venäjällä, mistä meillä ei ollut ennestään
juuri mitään käsitystä. Viikon kuluttua isännät sanoivat: "Mikä kiire teillä sinne Suomeen
on, lähetään käymään Gruusiassa." Eihän meillä ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa
kohtelias kutsu vastaan ja lentää heidän kanssaan Gruusian pääkaupunkiin Tbilisiin.
Siitä matkasta on jäänyt eräitä Venäjälle tyypillisiä muistoja, joita kerroin myös matkakertomuksessani. Vierailimme Gruusian yliopistossa. jossa kysyin isänniltä, onko Mustameri
vai Kaspianmeri ylempänä. Sain heiltä väärän vastauksen, jonka mukaan Kaspianmeri olisi
korkeammalla. Isännät tarjosivat meille illallisen, jolta ei puuttunut konjakkia. Vältin humaltumisen heittämällä ryypyt selkäni takana olevan palmun juurelle isäntien kohottaessa maljoja. Seuraavana päivänä matkustimme junalla Mustallemerelle, jossa oli suuri laivastotukikohta. Vierailtuamme siellä palasimme tältä noin viikon kestäneeltä matkalta lentokoneella
Moskovaan, josta matkustimme junalla takaisin Helsinkiin.
Maataloushallituksesta siirryin vuonna 1970 syksyllä vesihallitukseen, josta seuraavana
vuonna Ouluun piiri-insinööriksi ja 1974 takaisin
vesihallitukseen osastopäälliköksi. Vuonna l979
jäin eläkkeelle.
KYLÄKIRJURINA
Ollessani vuonna 1945 Viitasaarella Kymön
valtionmaan tutkimuksissa kiinnostuin kansanperinteestä ja hankin kahden vanhan naisen omistamasta kirkonkylän kirjakaupasta kaksi Samuli
Paulaharjun kirjaa. Toimiessani maanviljelysinsinöörinä Lapissa jouduin pitämään taloissa
lukemattomia kuivatus- ja tiekokouksia. Niissä
havaitsin, kuinka kiinnostuneita ihmiset olivat
perimätiedosta. Erikoisesti on jäänyt mieleeni
Kemin maalaiskunnan Alapaakkolan kylässä
pitämäni Soittilansuon kuivatustoimitus, jossa
kokouksen pidosta ei tahtonut tulla mitään, kun
isännillä oli niin paljon kerrottavaa suurten
katovuosien ajasta. Laivaniemen kyläkirjassa on
"nälkäaikaa" muistellut Niilo Kulju (synt.1910).
41
Hän kuitenkin tarkoittaa nälkäajalla miespolvea myöhempää eli ensimmäisen maailmansodan aikaa (s. 149-151). Kun Arpelan kyläkirjaan sisältyy melko täydellinen kuvaus
Alapaakkolassa kerrotusta vuoden 1867 katovuodesta ja siihen liittyvästä Arvid Maihkilan
rukiinviljely-yrityksestä (Luonnon armoilla s. 173-176), jätän sen tässä vain viittauksen
varaan varsinkin siksi, että tuota kyläkirjaa lienee vielä saatavissa. Tässä vaiheessa on syytä
käsitellä lähinnä vain niitä asioita, joita on tullut esille aikaisempien kirjojeni julkaisemisen
jälkeen.
Raumon kyläkirjan RAUMON WIRTOJEN WARSILLA täydentämisen olen edellä jo
aloittanut TRUKIN talon osalta. Kun tästä kylästä on vuosien varrella tullut eniten lisätietojen pyyntöjä, mm. useita Ruotsista, kerron niistä ensin. Viimeiset lisätutkimukset olen suorittanut tukholmalaisen Carl Lennart Barskin pyynnöstä. Hän oli saanut rippikirjojen perusteella sen käsityksen, että olimme mahdollisesti sukulaisia, kun hänen esi-isänsä oli Eric
Ericson Kerman ja minunkin isoisäni oli tullut Trukin eli Hannun taloon KERMANIN eli
Ookerin talosta.
Tutkittuani asiaa totesin, että Eric Ericson Kerman (s.1775, k.1854) nimestään huolimatta
olikin talon toisen puoliskon eli PELLONPOJAN isäntänä 1800-luvun alussa. Hän muutti
kuitenkin vuonna 1830 Kuussaaren taloon ostettuaan siitä puolet. Ei hän Kuussaaressakaan
pitkään viihtynyt, vaan muutti noin kymmenen vuoden kuluttua vaimonsa Kaisa Samuelintyttären kanssa KIVIRANNAN ESKON taloon, jossa he molemmat kuolivat samana vuonna
1854.
Heillä oli kolme poikaa, joista Petter (s.1811) osti ensin toisen puoliskon KUUSSAAREN
talosta, mutta siirtyi vuoteen 1833 mennessä Raumon kylän KUUREN eli Hannunpojan
taloon kotivävyksi naituaan talon silloisen isännän, lautamies Hannu TOPAN tyttären
Eevan. Heillä ei ollut lapsia, joten suku ei Kuuressa jatkunut. Mainitun lautamies Topan
sukua olen voinut selvittää 1600-luvulle asti, jolloin isäntänä oli Matti Lassinpoika Toppa
(s.n.1672, k.n.1760).
Myös kolmannen pojan Samuel Ericson Kermanin (s.1813) vaiheet ovat mielenkiintoiset.
Hän oli ensin vanhempiensa mukana Kivirannan Eskon talossa, mutta mentyään naimisiin
muutti Yliraumon ALAVIUHKOLAN taloon, jonka omistajaksi hänet merkittiin
rippikirjassa. Hän myi talon vuoteen 1867 mennessä saarnamies Pekka Pietille eli
Keropietille, josta Raumon kyläkirjassa on kerrottu. Liekö saarnamiehen virasta johtunut,
että Keropieti paisui melko mahtavaksi. Hän omisti muitakin taloja, ainakin osia
STENUDDIN ja Pellonpojan taloista. Salomon Kerman eli Viuhkola omisti myös
Kivirannan Eskon talon, mutta hän ei sinne takaisin siirtynyt. Salomon Viuhkolan poika
Salomon Alfred (s.1839 k.1880) taas esiintyy Haminan rauhassa Alavojakkalan kylän
Ruotsin puolelle jääneen SELVÄN eli Selvälän talon isäntänä mentyään naimisiin naapurin
tyttären Margareetta Sofia KITIN eli Kittilän kanssa.
Oltuani kirjeenvaihdossa kevättalvella 1995 Carl Lennart Barskin kanssa näissä
sukututkimusasioissa sovimme kesällä tapaavamme tiettynä aikana Haaparannan torilla.
Näin sitten tapahtuikin. Kävin vaimoni Marjan kanssa tutustumassa Barskin entiseen kotitaloon Selvälään Ruotsin Alavojakkalan kylässä. Carl Lennart puolestaan kävi meidän kesäasunnossamme Pukulmin saaressa Harjulan talossa ja tutustui myös Pellonpojan talon ympäristöön Raumon kylässä. Näissä tapaamisissa Carl Lennart osoittautui innokkaaksi ja tulokselliseksi sukututkijaksi.
Tämän tutkimuksen kertominen on siinä mielessä hyödyllistä, että se osoittaa, kuinka
vähän pysyvää isännyys Yliraumolla 1700-luvulla oli, kun venäläiset tappoivat isonvihan
aikana isännät ja polttivat talot, jolloin yli puolet niistä menetti perintötilaluonteensa (skatte)
jouduttuaan kruunun haltuun (krono). Tukholmassa asuva Carl Lennart Barsk osoittautui
olevan lähtöisin ruotusotamiessuvusta. Hänen kaukainen esi-isänsä oli KOLARIN KYLÄN
ruodun n:o 18 sotamies Heikki Hannunpoika BARSK (suomeksi tuima), joka oli
42
sotamiehenä vuosina 1744-1763. Sotamieheksi on osoittautunut myös professori Eero
Slungan sukunimenantaja, sillä hän oli YLITORNION kirkonkylän eli HELSINGEBYN
ruodun n:o 75 sotamies Aapraham Aaprahaminpoika SLUNGA (suomeksi linko), joka oli
ruotumiehenä vuonna 1786, mutta pääsi vapaaksi sairastumisen takia.
LAAVAN (Lafwa) tila N:o 17 Ookerin ja Pellonpojan naapurissa on yksi niistä Yliraumon tiloista, jotka säilyivät vero- eli perintötiloina. Senkin nykyisten omistajien sukua voidaan seurata vain 1700-luvun alkupuolelle asti, jolloin se ulottuu KAAKAMAN kylän
ALALUUKKAAN talon N:o 14 isäntään Heikki Heikinpoikaan (s.1727, k.1794). Talo oli
lohkottu vuonna 1660 YLILUUKKAASTA N:o 13, jonka vuoksi sitä kutsuttiin kansan
keskuudessa myös nimellä Haarala. Edellisen poika oli Pekka Heikinpoika ja tämän poika
Pekka Pekanpoika Luukas eli Joki (s.1817), joka oli muuttanut Kaakaman JOEN taloon,
mutta sieltä edelleen Laavalaan mentyään naimisiin Kaisa Koivurovan (s.1807) kanssa.
Tämän isä omisti KOIVUROVAN eli Alatalon N:o 40, uudistalon ALARAUMON kylästä.
Antti ja Emma Pessa ostivat kolmasosan Laavan tilasta eli Frans Laavalan sisaren Marjan
osuuden vuonna 19l8 ja rakensivat siihen talon, jota sanottiin Emman puoleksi.
Antti Pessa oli merkillinen mies, kotoisin Pessan talosta, joka oli muodostunut kolmasosasta Pellonpoikaa. Antin äiti oli Kasalan Vilhon mukaan täysverinen mustalainen. Isäni
kertoman mukaan Antti näytteli vapaussodassa mahtavaa miestä, ratsasti valkoisella hevosella. Sodan jälkeen hän ryhtyi oleskelemaan Niemitalon leskeksi jääneen emännän luona,
jolloin sukulaiseni Emma otti hänestä eron, kuitenkin ehdolla, että Antti luopui osuudestaan
Laavalan taloon. Tämä selviää Emman hakemasta kiinnekirjasta.
Laava eli Laavala kuului Snabbin (suomeksi nopea) ruotuun n:o 114. Laavan talon isäntä
Kalle Kallenpoika Laava oli ollut ruodun sotamiehenä vuosina 1712-1724 ja Niilo Hannunpoika Maronen hänen jälkeensä vuosina 1724-l740. Molemmat tunnettiin siis Alatornion
ensimmäisessä rippikirjassa nimellä Snabb. Kun Marosen poika Lassi Snabb nai Laavalan
tyttären Juliaana Snabbin, niin Snabb nai Snabbin eikä siinä mitään sukurutsausta ollut.
Laavalan tila jakaantui Mäkilaavalaksi ja Rantalaavalaksi vuonna 1796. Jälkimmäistä
ovat omistaneet monet torniolaiset kauppiaat ja lopuksi Faarisen Kalle, joka oli arvostettu
lautamies ja kunnallismies. Hänestä olen kertonut paljon Raumon kyläkirjassa.
Tuntuu merkilliseltä, että Tornion kaupungin liepeillä Särkinärässä olleet 1/4 manttaalin
tilat ISOTALO N:o 2, ANTTI N:o 3, ANTMAN N:o 4, VIUHKOLA N:o 8 ja
ALAVIUHKOLA N:o 9 välttyivät isonvihan aikana vihollisen partioiden hävityksiltä ja siitä
johtuen säilyivät vanhoina perintötiloina. Selityksenä voisi olla se, että ne sijaitsivat
Keroputaanjoen takana eivätkä maantien varressa, kuten Trukkilanpään talot. Siitä johtui,
että näissä taloissa varallisuus säilyi melko hyvin. Osoituksena tästä on Alaviuhkolan talon
isännän perunkirja vuodelta 1833, joka kuuluu suomennettuna seuraavasti: "Kiinteistö:
perintötalo N:o 9, leski Helena Oravainen, tytär Greta. 27,5 leiviskän lohenkalastus ja
tuulimylly. Kuparia: paloviinapannu hattuineen ja pilleineen.Puuta: Pöytäkaappi, sänky,
piironki, 2 maalattua kaappipöytää, 11 tuolia, siniseksi maalattu arkkutuoli. Vaatteita:
Koirannahkainen turkki, lampaannahkainen turkki päällysviitalla, sininen sarkatakki, 27
hopeanapilla varustettu sininen verkatröijy, pari sinisiä sarkahousuja tröijyn kanssa, yksi
villainen samanlainen, pari kalsonkia, vilttihattu. Sänkyvaatteita: rokkipolsteri, 7 höyhenpolsteria sinivalkoraitaisia, lammasnahkainen peitto, jäniksennahkainen peitto, 7 raanua,
lammasnahkainen peitto, 2 lakanaa, vanha hantuuki, 2 höyhenpolsteria, poronnahka.
Ruokaa: 4 tynnyriä ohraa. Eläimiä: 2 hevosta, 6 lehmää, härkä, sika. Kalastusvälineitä: 8
pienempää verkkoa, 5 pöhnää, 3 lanaa, merta. Summa 3190,44".
Raumon kyläkirjassa on mainittu vain ohimennen Heikki Lassinpoika Snell, joka joutui
vuonna 1712 sotamieheksi Korpikylän Snellin ruotuun n:o 108. Tätä sotamiesnimeä hän
käytti koko elämänsä ajan. Kun hänestä kehittyi seudun huomattava vaikuttaja, on syytä
käsitellä häntä vähän laajemminkin. On ilmeistä, että hän ei mennyt ruotuväkeen
43
vapaaehtoisesti, sillä hän karkasi Tukholman seudulla samana vuonna. Hänen puolustuksekseen on sanottava, että silloin karkasi Tornion komppaniasta 10 muutakin miestä. Hänet
erotettiin "kelvottomuutensa takia" vuonna 1724. Hän joutui kutsutuksi tilan omaan ruotuun
n:o 23 Snabb uudelleen Hattujen sodan aikana vuonna 1740, mutta vapautui lähettämällä
tilalleen 25-vuotiaan poikansa Heikin. Tämä palvelikin sitten 22,5 vuotta vapautuen vuonna
1763 merkinnällä: "Vanha ja kykenemätön (urklö), hyvin palvellut koko viime sodan ajan
(Pommerin sota Saksassa), ilmoitetaan eläkkeelle." Huolimatta kommelluksistaan ruotuväessä Heikki Lassinpoika Snell saavutti lautamiehen aseman ja esiintyy parooni Gyllengripin suorittamassa vuoden 1741 patotarkastuksessa Yliraumon kylän omistamien Kivirannan padon osakkaiden etumiehenä, niin kuin Kivirannan ja Putaan kyläkirjan sivulla 153 on
mainittu. Sitä sanottiin hänen mukaansa Snellin nuottakunnaksi.
Raumon kyläkirjassa on esitelty LANKISEN talo N:o 33, jota on kutsuttu Herra-Lankilaksi lautamies Johan (Janne) Langisen eli Lankilan mukaan. Hän kuoli vuonna 1809 ja jätti
jälkeensä mm. Sofia-tyttären, joka oli naimisissa Alaraumon ruodun n:o 31 sotamiehen pojan Adam Göökin (suomeksi käki) kanssa. Lautamiehen perunkirja käsitti paitsi tilan, jolla ei
ollut yhtään kotieläintä - eihän hän muuten olisi ollut "herra": 5 kultasormusta, hopeisen
kaulaketjun, 3 hopeapikaria, 4 hopealusikkaa, 2 paria olkapänniä, parin hopearenkaita, 2
maalattua kaappipöytää, kiivupöydän, maalatun kaapin, 3 sänkyä, väävistuolin, mankelin, 5
sohvaa, 3- ja 2-laitaisen veneen, 2 suurempaa alusta, 40 maitopyttyä, 3 kehruurukkia ja
höyläpenkin, 20 lohinuottaa, 10 silakkaverkkoa, 32 muikkuverkkoa ja 49 siikaverkkoa.
Kirjoja: Biblian, Wegeliuksen Postillan, Frankin Postillan, virsikirjan, 2 lakikirjaa ja 7
sekalaista kirjaa. Sekalaista: seinäkellon, taskukellon, isomman ja pienemmän kompassin,
maanmittarin ketjun, kiikarin, polttolasin, sateenvarjon ja 2 purjetta. Vaatteita: sinisen
kaprokin, 2 paria sinisiä housuja ja takkeja, sinisen röijyn, harmaat housut ja röijyt, 2
harmaata sarkakauhtanaa, lampaannahkaisen turkin, siniset housut, säämiskähousut,
hillerinnahkaisen myssyn, vilttihatun, raidalliset liivit, pellavaröijyn, parin uusia pieksuja ja
8 palttinapaitaa. Sänkyvaatteita: koirannahkainen välly päällyskankaalla, 2 poronnahkaa, 2
palttinalakanaa ja pääpolsteri. Elintarvikkeita: 6 tynnyriä ulkomaisia ohria. Koko omaisuus
404:25:8.
Vertailun vuoksi on syytä mainita, että Raumon kyläkirjassa esitellyn vuonna 1809 kuolleen Pekka Aaprahaminpoika Kemheikin perunkirja nousi 3393:43:9 riikintalariin, jossa
käteisvarat olivat 1164 ja saamiset 1630 talaria. Juho Langisen isä oli Juho Hannunpoika
Langinen (s.1719, k.1794). Hän omisti koko 1/3 manttaalin Langisen eli Lankilan tilan.
Hänenkin isänsä saadaan asiakirjoista selville: hän oli Hannu Juhonpoika Langinen, joka oli
syntynyt noin 1690 ja kuoli noin 1750. Tila jakaantui kahteen yhtä suureen osaan vuonna
1759. Toinen puolisko sai Rantalankilan nimen siitä huolimatta, että talo on mäen päällä.
Pellot sensijaan sijaitsevat Raumonjoen rannoilla.
Kalle Faarinen on kertonut, että hänen kotitaloonsa Faariseen ja Herra-Lankilaan oli
hänen nuoruudessaan sijoitettu venäläisiä sotilaita.Hän oli pyytänyt matikoita rannasta ja
myynyt niitä ryssille, jotka keittivät niistä kalasoppaa. Herra-Lankilassa asuvat ryssät olivat
ryhtyneet karkottamaan seinänraoista lutikoita tulen avulla, jolloin koko talo oli palanut.
Seuraavassa TORNIONLAAKSON VUOSIKIRJASSA julkaistavan asiakirjan
ROTULUS ACTRUM mukaan Alaraumon lautamiehen, kansan suussa Herra-Lankilaksi
kutsutun talon isännän Aapraham Langisen anomuksesta Kuninkaallinen Majesteetti antoi
6.maaliskuuta 1765 myönteisen päätöksen kylälle saada osallistua Tornionjoen lohenkalastukseen samoilla ehdoilla kuin Ylitornion ja Mattilan kylät. Kateus vie kalat vedestä, sanotaan. Vuonna 1770 ylitorniolainen valtiopäivämies Juho Niilonpoika teki Kaakaman,
Ruottalan, Könölän, Laivaniemen, Laivajärven, Yliraumon, Liakan, Nikkalan, Säivin ja
Lappajärven kylänmiesten puolesta anomuksen, että Kuninkaallinen Majesteetti sallisi
näidenkin osallistua tähän kalastukseen, vaikka näilläkään ei ole koskaan ollut
44
lohitaksaoikeutta joessa. Seuraus tästä oli, että Alaraumon kyläkin menetti luvatun oikeuden
osallistua Tornionjoen yhteiseen kalastukseen. Kruunun nimismies ja patovouti Israel
Stenudd laati 1.7.1873 luettelon Tornionjoen kalastuksen jakaantumisesta tilojen kesken
vuosina 1792-1891. Se ei sisältänyt todellakaan Alaraumon kylää eikä muitakaan mainittuja
joesta syrjässä olevia kyliä.
Viimeinen kyläkirjani on vuonna 1994 HIIPPAKUNTARAJALTA ilmestynyt kirja.
Hiippakuntaraja oli Upsalan ja Turun hiippakuntien välinen raja, jonka HEMMING-nimiset
olivat sopineet rajaksi tavatessaan toisensa Kainuunjoen suulla Kompanasundissa vuonna
1346 ja sen jälkeen Torniossa. Rajan sijainti selviää prof. Julkun suomentamasta Bo Joninpoika Gripin kirjeestä arkkipiispalle vuonna 1374: "Rajat Upsalan arkkipiispan ja Turun
hiippakunnan välillä Pohjanperällä: Kakama kuuluu Upsalan arkkihiippakuntaan ja Kemi
kuuluu Turun hiippakuntaan, ja samoin Iijoki, Oulujoki, Siikajoki ja Pattijoki; näitä rajoja on
noudatettava sata vuotta ja kauemminkin Ulvilassa. Kokemäellä ja Pirkkalassa vanhempien
asukkaiden vakuutuksen mukaan, minkä he valoillaan ovat valmiit vahvistamaan." Tätä rajaa
pidettiin Ruotsin ja Suomen välisenä rajana aina Suomen sotaan asti, jolloin se Haminan rauhassa vuonna 1809 siirtyi Tornionjokeen. Olen tätä rajaa käsitellyt yksityiskohtaisesti vuonna 1998 ilmestyneessä TORNIONLAAKSON VUOSIKIRJASSA sivuilla 73-90.
HIIPPAKUNTARAJALTA-kirjassa olen perusteellisesti käsitellyt sellaista kansanmiestä
kuin KALKKIMAAN PAPPI, jonka kirjoittamat runot levisivät maastamuuttajien mukana
Amerikkaan asti. Olen saanut niitä kerätyksi Amerikassa ilmestyneistä sanomalehdistä.
Kalkkimaan papin lauluja on saatu talteen eri puolilta Pohjois-Suomea ja olen lahjoittanut ne
SKS:n kokoelmiin. Kyläkirjoissani olen julkaissut myös paljon muutakin perimätietoa
RUOTUSOTAMIEHIÄ
Ruotsin sota-arkistosta olen saanut hankituksi Ruotsi-Suomen sotalaitosta koskevia tietoja
ja sisällyttänyt niitä kaikkiin kyläkirjoihini sekä julkaissut niitä myös kahdessa kirjoituksessani. Vuonna 1988 ilmestyi Oulussa kirjassa SCRIPTA HISTORICA XI sivuilla 95 - 162
kirjoitukseni TORNION KOMPPANIAN RUOTUSOTAMIEHISTÄ JA RUOTUVELJISTÄ JAKOLAITOKSEN AIKANA. Se kertoo sotalaitoksen kehittymisestä Kustaa Vaasan
ajoista eli vuodesta 1544 lähtien. Pääasiana siinä on kuitenkin kertoa Tornion komppanian
ruotulaitoksesta, niin kuin otsikkokin osoittaa. Alatornion pitäjän talonpoikien jako ruotuihin
aloitettiin 2.7.1695. Ruotujen lukumäärä oli 203. Ruoduilla oli ruotsinkieliset nimet, mistä
johtui, että paljon ruotsinkielisiä paikannimiä on paikkakunnalla vieläkin. Olen esitellyt niitä
kirjoituksessani. Ruotusotamiesten nimiä jäi myös sukunimiksi. Mielenkiintoisin niistä lienee kotikyläni Raumon Kanniaisen nimen synty, jonka olen kertonut tämän kylän kirjassa.
Armas Luukko yhdistää nimen synnyn historiateoksessaan sivulla 93 Karkun Kanni-nimeen,
mikä on tyypillinen esimerkki siitä, kuinka nimistötutkimuksessa saattaa joutua harhateille.
Selitys on kuitenkin löydettävissä paljon lähempää. Talo kuului Alaraumon ruotuun n:o 34
Canin. Talon poika Heikki Tuomaanpoika oli ottanut pestin jo vuonna 1683 ja vapautui 20
vuoden palveluksen jälkeen kesken Suuren Pohjan sodan. Hän oli niitä harvoja, jotka selvisivät sieltä hengissä. Toistaiseksi en ole muita sotamiehiä löytänytkään, upseereja palasi
kyllä muutamia Siperiasta sotavankeudesta.
Heikki palasi siis kotitilaansa viljelemään ja toi sotilasnimensä mukanaan. Nimi muuttui
aikaa myöten muotoon Kanin, Kannin, Kannia, Kannianen ja lopuksi Kanniainen. Tämän
tapaisia nimenmuutoksia lienee paikkakunnalla useita. Tiedot ruotusotamiehistä sisältyvät
ruoturulliin, joita olen tilannut Ruotsin sota-arkistosta. Ne ovat antaneet aiheita kaikkiin kyläkirjoihini, joita on ilmestynyt kuudesta kotipitäjäni kylästä sekä myös toinen yhtenäinen
kirjoitus TORNIONLAAKSON VUOSIKIRJAAN vuonna 1990.
45
KANSSAKULKIJOITA
Toimiessani insinöörinä Lapissa olen tullut tavanneeksi monia sodan aikana kohtaamiani
ihmisiä. Yksi heistä on Sorvasen Fiinu. Sodan jälkeen oli Lapissa kova puute ammattimiehistä ja piirissämme muun muassa rakennusmestareista. Siitä johtuen piirin johdossa oltiin
iloisia, kun eräänä päivänä ovesta astui sisään kolme juuri rakennusmestaritutkinnon suorittanutta nuorta salskeaa miestä, Kaino Isopahkala, Tauno Perämäki ja Voitto Myllymäki.
Heidät oli piiriimme osoittanut piiri-insinööri Väinö Polvinen Oulun piiristä, jonne he olivat
ensin menneet töitä kysymään.
Kaikki kolme otettiin, sillä piirissä olivat alkamassa suuret asutustyöt ja muitakin töitä oli
tiedossa. Isopahkala luovutettiin minulle läänin eteläosaan, Myllymäki insinööri Listolle
Kemijärvelle tulossa olevia Sallan ja Kuusamon laajoja töitä silmälläpitäen ja Perämäki ns.
pikkuhankkeisiin, joka työtapa kehitettiin meidän piirissä tarkoituksella vähentää insinöörien
töitä. Olen hyvin iloinen siitä, että saatoin myöhemmin hankkia rakennusmestariksi piiriin
myös entisen sotakaverini Olavi Lindholmin, josta olen edellä kertonut sekä talvisotaa että
jatkosotaa käsittelevissä luvuissa.
SORVASEN FIINU
Edellä olen kertonut myös serkkuni Aarnen palvelemisesta piirin tutkimuksilla Kokkolan
piirissä ollessani. Myöhemmin hänen nuorempi veljensä Arvo oli Lindholmin mukana Lapin
piirissä. Heidän yhteisestä tutkimusmatkastaan Sorvaseen on Lindholm antanut seuraavan
värikkään kuvauksen:
"Sorvasen Fiinu oli anonut Sihtuunan tien varressa olevan Marjärvi-nimisen lammen kuivatusta ja Vuento lähetti sinne minut Arvo Vuennon kanssa. Tulimme Sorvasen rannalla olevaan Fiinun mökkiin illalla ja yövyimme siellä. Aamulla Fiinu keitti jalkapannula piisissä
kahvia, joka kiehui yli, jolloin Fiinu sylki pannuun. Evääksi Fiinu antoi kimpaleen suolaläskiä ja juoksutti peräämme henttarissa kokkaroitunutta kermottunutta maitoa tarjoten sitä kipossa. Silmävarainen tarkastelumme osoitti, että järvestä lähtevä puro laski valtion maalle ja
siinä ei ollut putousta eikä siis edellytyksiä lammen laskemiseen. Tämän vuoksi keskeytimme hankkeen tutkimisen alkuunsa. Fiinu meni tämän jälkeen naimisiin Ruotsiin ja vei vähät
tavaransa mukanaan hevoskärryillä, jolloin tullimiehen kerrotaan sanoneen, että siinäpä Suomi antaa ainoansa."
JOOPI LEINOSEN TAPAUS
Simon kunnan Alaniemen lossilla Ranualle menevä tie kääntyi joen itäpuolelle. Joopi
Leinosella oli talo joen länsipuolella, joten sinne oli kuljettava veneellä. Joopi oli yritteliäs
maanviljelijä. Hänellä oli melkoinen kuivatushanke vireillä, jota minun oli käytävä tarkastamassa. Olin ilmoittanut tarkastuksesta Joopille, joka oli päättänyt lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla pyytäen myös kirkkoherran ristimään lasta samaan aikaan ja samalla veneellä.
Joopilla oli nyt ristittävä mukaan lukien 12 lasta, jonka vuoksi kirkkoherra kysyi ennen toimitustaan, eikö niitä ole jo liikaa. Joopi oli huumorintajuinen mies, nousi ja meni porstuaan
tuoden mukanaan ison lihakirveen ja sanoi: "Sanoa vain, mikä on liikaa, niin lopetetaan!".
Kirkkoherra suoritti hämmentyneenä ristimistoimituksensa ja poistui talosta vähin puhein.
EPILOGI
Isäni jätti paljon kertomatta. Hänen elämässään oli vaiheita, varsinkin eläkkeelläoloaikana, joista hän ei ole jostain syystä halunnut mainita oheisessa tekstissä. Monta kysymystä on
minultakin jäänyt tekemättä. Sen olen havainnut nyt, kun Pertin kuolemasta on kulunut 7,5
vuotta.
46
Haluaisinkin hiukan täydentää muutamia kohtia, jotta lukijalle syntyisi täydellisempi kuva ihmisestä, joka on edellä kertonut lapsuusmuistojaan, opiskelukokemuksiaan ja muita vaiheitaan.
Pertin työuran tärkein aika taisi olla insinöörinä Lapin läänissä. 1990-luvun lopulla isäPertti pohdiskeli minulle, että hänen olisi ehkä pitänyt jäädä Lappiin. Helsingissä toimistopäällikkönä ja myöhemmin osastopäällikkönä työskentely oli varmasti haastavaa ja hän sai
siitä hyvän palautteen, mutta suolla ja metsissä kulkemista rakastamaan oppineelle tulee
väistämättä vieraantunut olo kiireisellä pääkaupunkiseudulla.
Työssään isällä oli toisaalta käytännöllinen, toisaalta analyyttinen, melkein tutkijan, asenne. Hän oli kiinnostunut siitä, millä tavalla valtaojaa lapioivan työmiehen työkapasiteetti
muodostuu tai miten suoturpeen vedenjohtavuutta voitaisiin mitata yksinkertaisella menetelmällä ja siten saada tietoa kuivatussuunnittelua varten.
Pertti myös aivan ilmeisesti nautti siitä joskus enemmän, joskus vähemmänkin leppoisasta kanssakäymisestä maaseudun ihmisten kanssa, johon työ hänet vei. Myös oman organisaation työntekijät, rakennusmestarit, olivat tärkeitä ja läheisiä. Muihin insinööreihin suhde
taisi olla hieman etäisempi.
NAIMISIIN
Isäni ja äitini Marja Lius tapasivat sodan aikana 1942 ”Kiven takana”, kuten äiti sen on ilmaissut tarkoittaen Aleksis Kiven patsasta. Marja oli konekirjoittaja ja kirjoitti sivutöikseen puhtaaksi joidenkin teekkareiden diplomitöitä. Siihen ryhmään sattui sitten isäni ja joitakin hänen
kurssikavereitaan.
Naimisiin tämä komea pari meni suurkirkossa
18.4.1944. Häämatkakin järjestyi sodasta huolimatta Kittilän Aakenustunturille. Se mahtoikin
olla eksoottinen elämys Karjalasta kotoisin olevalle kaupunkilaistytölle.
Pertin ja Marjan tapaamiset olivat naimisiin menon jälkeen harvassa, kunnes Pertti vapautettiin palvetuksesta 24.11.44. Marja saapui Pertin kertoman mukaan Helsingistä Kemiin
marraskuun lopulla. Viimeksi pariskunta oli tavannut 18.6.44 Äänislinnassa!
TORNIOSTA PÄÄKAUPUNKISEUDULLE
Lapin maanviljelysinsinööripiiri oli Lapin sodan jälkeen tilapäisesti Torniossa, koska saksalaiset polttivat Rovaniemen maan tasalle. Rovaniemi rakentui uudestaan vähitellen ja piirin konttori muutti sinne takaisin 1955. Meille valmistui samana vuonna omakotitalo Lukkarinkadulle. Pertti rakensi taloaan paljolti itse apunaan pari kirvesmiestä. Jäi mieleen, että
meidän öljylämmityksemme taisi olla Rovaniemen ensimmäisiä ja kattila oheislaitteineen
salakuljetettiin Ruotsista pieninä erinä, koska elettiin vielä joidenkin tuotteiden säännöstelyn
aikaa.
Pertti siirtyi Rovaniemen jälkeen Helsinkiin toimistopäälliköksi ja muuutti Espoon
Tontunmäkeen 1967. Vuonna 1971 Pertti sai siirron piiri-insinööriksi Oulun vesipiiriin,
jossa hän työskenteli vuoteen 1974. Sen jälkeen Pertti palasi takaisin Helsinkiin
vesihallituksen osastopäälliköksi. Samaan aikaan hänet nimitettiin vesihallintoneuvokseksi.
Eläkkeelle jäätyään vanhempani muuttivat vuonna 1982 vielä Järvenpäähän ollakseen
47
lähempänä meitä ja lapsenlapsiaan, jotka olimme asettuneet asumaan tuohon radanvarsikaupunkiin.
HARJULA
Eläkeiän lähestyessä vanhempani päättivät ostaa vapaa-ajanviettopaikan Tornionjokilaaksosta.
Etsinnästä seuloitui aivan Tornionjoen suussa Pukulmin saaressa
oleva Harjula-niminen tila. N. 1,5
hehtaarin tilalla oli satavuotias
päärakennus, pihapiirissä olevasta
saunasta asuinkäyttöön muutettu
mökki sekä entinen navettarakennus. Rannassa oli uudempi
saunarakennus. Rantaa oli kummallakin puolella Pukulmin saarta, mutta vain varsinaisen jokiväylän puolella oleva ranta oli
käyttökelpoinen vesisyvyyden vaihdellessa meriveden korkeuden mukaan puolesta metristä
ylöspäin.
Harjulasta tuli vanhemmilleni vuodesta 1978 aina vuoteen 2000 paratiisi, jonka tunnelmista myös oma perheeni sai kesäisin nauttia. Alkuun kuljettiin veneellä. Ei ollut sähköä
eikä puhelinta. Myöhemmin tuli puhelinlinja, sähkölinja ja lopulta silta.
Harjulassa ollessaan Pertti hankki aineistoja kyläkirjojaan varten. Aivan viimeisiä vuosia
lukuun ottamatta energiaa riitti myös vihannesviljelyyn, marjapensaiden hoitoon ja rakennusten korjailuun. Vanhempani asuivat Harjulassa joka kesä toukokuusta syyskuun alkuun ja
kävivät he siellä välillä talvellakin.
MAALAUS JA KORUESINEET
Oikealla tyypillinen aihe Pertin akvarellitöille, vasemmalla tyylitellympi 70-luvun maalaus.
Pertti harrasti akvarellimaalausta yhdessä äitini kanssa jo 1940-luvun lopulla ja 1950luvun alkupuolella. Eläkeaikanaan hän elvytti vanhan harrastuksen. Kokeileviakin tyylejä ja
tekniikoita hyödyntäen hän teki runsaasti maalauksia kuvaten lähinnä luontoa, etenkin
metsää. Pertti lahjoitti maalauksiin monille sukulaisille ja tuttaville.
48
Vasemmalla abstrakti maalaus ”Kesäisessä
tunturissa vaeltava lappalainen näkee oudon
eläimen”, oikealla puukoruja.
Taiteellisia taipumuksiaan Pertti hyödynsi myös tekemällä puisia koruja ja koriste-esineitä. Hän kokeili eri puulajeja ja innostui kovasti esim. löydettyään vanhuuttaan kaadettuja
omenapuita, joista taitavissa käsissä syntyi melkoinen määrä koruja.
KUN ASKEL LYHENI
Ensimmäinen havaintoni Pertin kunnon merkittävästä huononemisesta tuli yhteisellä kävelylenkillämme Järvenpäässä vuonna 1998. Äkkiä Pertin aikaisemmin kohtuullisen reipas
askel muuttui muutaman sentin pituiseksi ja niin siitä töpötettiin takaisin kotiin ajan kanssa.
Viimeiseen asti Pertti yritti pitää itsensä edes osittain liikkeessä ja turhautuminen oli toimintakyvyn alennuttua ilmeinen. Kuitenkin hän aika ajoin piristyi entiselleen, kuten Hilja Kasalan hautajaisisssa talvella 2002, jolloin hän istui vanhan ystävänsä Kasalan Vilhon kanssa
tuvan pöydän ääressä tarinoiden kuten vanhoina hyvinä aikoina.
Syksyllä 2002 vanhempani muuttivat Lappeenrantaan omakotitalomme päätyyn. Kierros
Torniosta Helsingin, Kokkolan, taas Tornion, Rovaniemen, Espoon, Oulun, taas Espoon
kautta Järvenpäähän alkoi olla lopullaan. Viimeisen runsaan vuoden vanhempani asuivat
Laurankodin palvelutalossa Lauritsalassa.
Pertti menehtyi keuhkokuumeeseen 21.9.2004. Hän olisi täyttänyt jouluaattona 89 vuotta.
Aimo Vuento