Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset
Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset työryhmäraportti Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 1(94) Sisältö Saatesanat 5 Tekijät 5 1 Johdanto 7 2 Metsänomistajan tavoitteet ja metsien monikäyttö 7 2.1 Metsänomistajien erilaiset tavoitteet 8 2.2 Metsien monikäyttö 8 2.2.1. Puuston käsittely metsiköittäin 9 2.2.2 Riistalle tärkeät rakennepiirteet ja avainympäristöt 9 2.2.3 Mustikanvarvustot 10 2.2.4 Riistatiheiköt 11 2.2.5 Metsäkanalintujen poikueympäristöjen ja reunavyöhykkeiden hoito 13 2.3. Metsänkäsittely metson ja teeren soidinalueella 16 2.3.1 Metson soidinalue, -paikka ja –keskus 16 2.3.2 Metson soidinalueen metsänkäsittely 17 2.3.3 Metson soidinpaikan metsänkäsittelyohje 18 3 Puulajit, metsän kasvatustavan valinta ja riistalajit 21 3.1 Kasvatettavat puulajit 22 3.1.1 Koivu 22 3.1.2 Harmaaleppä ja tervaleppä 23 3.1.3. Kuusi 24 3.1.4 Mänty 24 3.1.5. Haapa 25 3.1.6 Lehtikuusi 25 3.1.7. Muut lehtipuut 25 3.2 Riistalajit ja riistan erityinen suosiminen 26 3.3 Kasvatus tasa- tai eri-ikäisrakenteisena 26 3.3.1 Periaatteiden kuvaukset riistan kannalta 26 3.4 Hirvivahingot 27 Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 4 Tasaikäisrakenteisen metsän kasvatus 2(94) 28 4.1 Päätös metsän uudistamisesta 28 4.1.1 Uudistamisen ajankohta ja kasvatusaika 29 4.1.2 Uudistusalan rajaus 30 4.2 Metsän uudistaminen 31 4.2.1 Uudistaminen sekamenetelmillä 31 4.2.2 Varhaishoidon suunnittelu 32 4.2.3 Varhaishoitosuositukset pääpuulajeittain 33 4.3 Varttunut taimikko 34 4.3.1 Taimikonharvennuksen suunnittelu 34 4.4 Nuori kasvatusmetsä 36 4.4.1 Ensiharvennuksen suunnittelu 37 4.5 Varttunut kasvatusmetsä 39 4.6 Kaksijaksoiset metsät 40 4.6.1 Kaksijaksoinen kuusi-koivusekametsä 40 4.6.2 Kaksijaksoinen mänty-kuusisekametsä 40 5 Eri-ikäisrakenteisen metsän kasvatus 40 5.1 Rakennepiirteet 41 5.2 Hoito- ja hakkuutavat 41 5.2.1 Poimintahakkuu 42 5.2.2 Pienaukkohakkuu 44 5.3 Hoito ja kasvatusaika 45 5.3.1 Mäntyvaltainen metsä 46 5.3.2 Kuusivaltainen metsä 47 5.3.3 Lehtipuuvaltainen metsä 47 5.4 Siirtymä tasaikäisrakenteisesta metsästä 47 6 Metsänhoitomenetelmien kuvaukset 47 6.1 Metsän uudistaminen 47 6.1.1 Uudistusalan valmistelut 47 6.1.2 Uudistushakkuutavat 48 Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 3(94) 6.1.3 Latvusmassan korjuu uudistusaloilta 49 6.1.4 Kantojen nosto uudistusaloilta 50 6.1.5. Kulotus 50 6.1.6 Maanmuokkaustavat 50 6.1.7 Viljelymenetelmät 51 6.2 Taimikonhoito 51 6.2.1 Taimikon varhaishoito 52 6.2.2 Taimikonharvennus 52 6.3 Kasvatushakkuut 54 6.3.1 Ennakkoraivaus 54 6.3.2 Kasvatushakkuutavat 56 6.3.3 Harvennushakkuu 57 6.3.4 Energiapuun korjuu kasvatusmetsistä 58 6.4 Lannoitus 60 6.5 Vesitalouden järjestelyt 60 6.5.1 Kunnostusojitus 60 6.5.2 Kosteikot ja muut vesiensuojelurakenteet 62 6.5.3 Vesistöihin rajautuvien vaihettumisvyöhykkeiden hoito 62 6.5.4 Ennallistaminen 64 6.6 Metsäteiden kunnossapito 65 6.7 Pystykarsinta 66 6.8 Peltojen metsittäminen 66 6.8.1 Metsitysmenetelmät 68 6.8.2 Puulajivalinta peltojen metsityksessä 69 6.9 Kaavamerkintöjen vaikutukset riistaa suosivaan metsänhoitoon 69 7 Metsäluonnon monimuotoisuus 70 7.1 Säästöpuut 70 7.2 Luonnonhoito 72 7.3 Arvokkaat elinympäristöt 72 7.4 Perinneympäristöt ja kulttuuriperintö 75 7.4.1 Perinneympäristöt 75 Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 4(94) 7.4.2 Kulttuuriperintö 77 7.5 Metsämaisema 77 7.5.1 Maisemanhoitoa tasa- ja eri-ikäisrakenteisen metsän kasvatuksessa 78 8 Metsien monikäyttö 79 8.1 Virkistys- ja hyvinvointikäyttö 79 8.2 Keruutuotteet 79 8.3 Metsästys- ja erämatkailu 80 Liitteet 81 Liite1 Mänty-Kuusisekoituksen talousvaikutukset – MOTTI simulointi 81 Liite 2 Ennakkoraivauksen kokonaistaloudellinen perustelu, Metsätehon raportti 187. 82 Sanasto ja hakusanaluettelo 85 Kirjallisuus 87 Kirjallisuutta aihepiireittäin 87 1.Varvikot (mustikka) 87 2 Avainympäristöt 89 2.1 Korvet 89 2.2 Vaihettumisvyöhykkeet 89 3 Alikasvos ja tiheiköt 90 4 Sekametsäisyys 91 5 Talviravinto 91 5.1 Teerikoivikot 91 5.2 Pyylepikot 91 5.3 Metson hakomispuut 91 5.4 Metsohaavat 92 6 Avohakkuut, myyrät & pedot 92 7 Ojitus 92 8 Pienet aukot 93 9 Metson soidinmetsät 93 10 Muut 93 Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 5(94) Saatesanat Tämän raportin tavoitteena on koota uusin tutkimustieto sekä käytännön havainnot riistan huomioon ottamisesta metsätaloudessa. Tutkimustiedon ja käytännön kokemusten pohjalta raportissa esitetään johtopäätöksiä siitä, mitä asioita riistapainotteisessa metsänhoidossa tulee ottaa huomioon. Metsänhoidon suositusten julkaisemisen, Hyvän metsänhoidon suositukset 2006, Hyvän metsänhoidon suositukset turvemaille 2007 sekä Hyvän metsänhoidon suositukset energiapuun korjuuseen ja kasvatukseen 2010, jälkeen tullutta tietoa sovelletaan tässä. Raportissa on otettu huomioon vuonna 2014 voimaan astuvien metsälain muutosten tuomat mahdollisuudet ja rajoitukset metsänhoitoon. Riistapainotteinen metsänhoito määritellään tässä toiminnaksi, jolla turvataan ja parannetaan riistan elinympäristöjä metsänhoidon toimenpitein. Tämä raportti ei ole riistapainotteisen metsänhoidon suositus, vaan nimensä mukaisesti riistapainotteisen metsänhoidon suositusten työryhmän raportti. Siinä on kuvattu se tietoon ja kokemukseen perustuva pohja, jota voidaan hyödyntää esimerkiksi metsänhoidon suosituksiin liittyvän opas- ja koulutusmateriaalin tuottamisessa. Kappaleet on koottu osittain itsenäisiksi kokonaisuuksiksi, minkä vuoksi toistoa kappaleiden välillä esiintyy. Raportti on tarkoitettu käytettäväksi lähdetietona ja tietopohjaksi erilaisten suositustuotteiden tuottamiseen. Työryhmän raportin kappaleissa on pääsääntöisesti kuvattu kulloinkin kyseessä olevan menetelmän tai asian yleispiirteet sekä lyhyesti vastaavia tekstejä olemassa olevista suosituksista. Lisäksi on kuvattu uutta tutkimustietoa, jolloin lähde mainitaan ja mahdollinen käytännön kokemus joka perustuu työryhmän näkemykseen. Johtopäätökset ovat syntyneet työryhmän keskustelujen ja saatujen kommenttien perusteella. Tekijät: Hyvän metsänhoidon suositukset riistapainotuksella –työryhmä on työstänyt tätä raporttia kokouksissaan ja kommentoineet sitä työn aikana. Raportti on valmistunut rinnakkain Metsänhoitosuositusprosessin kanssa ja työryhmällä on ollut edustus myös suositustyöryhmässä. Metsänhoitosuositusuudistuksen asiantuntijoita on ollut kuultavana työryhmän kokouksissa ja yhteistyötä on tehty tietojenvaihdon muodossa työn kulun aikana. Työryhmän työtä on johdettu Metsätalouden kehittämiskeskus Tapiosta ja Riistakeskuksesta. Työryhmän työtä on rahoitettu maa- ja metsätalousministeriön riistanhoitomaksuvaroista. Työryhmän kokoonpano Marko Svensberg, Suomen riistakeskus Arto Marjakangas; Suomen riistakeskus Timo Eskola, Metsähallitus Janne Miettinen, Metsäntutkimuslaitos Jarkko Nurmi; Suomen riistakeskus Pekka Helle, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos Saaristo Lauri; Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti Maria Lindén, Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio Airi Matila, Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio Työryhmä kuuli ja osallisti työhönsä myös seuraavia Tapion asiantuntijoita: Arto Koistinen, Johnny Sved, Kalle Vanhatalo ja Jukka-Pekka Luiro. Yllä mainittujen lisäksi työryhmä sain työnsä aikana arvokkaita kommentteja seuraavilta henkilöiltä ja tahoilta: Antti Maukonen, Ahti Putaala, Arto Pummila, Metsähallitus Heli Siitari ja Kimmo Härjämäki, Luonnon- ja riistanhoitosäätiö Panu Kunttu, WWF Suomi Petri Keto-Tokoi, Tampereen ammattikorkeakoulu Risto Sulkava, Suomen luonnonsuojeluliitto Saija Kuusela, Suomen ympäristökeskus Auvo Heikkilä, Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto Markus Peltola, Metsänomistajien liitto Ari Nikkola, Timo Annala, Suomen Metsäkeskus, julkiset palvelut Timo Niemelä, Mikael Wikström, Antti Impola Suomen riistakeskus Pentti Valkeajärvi, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos Teuvo Eskola Suomen riistakeskus: Riistapäälliköt ja Riistasuunnittelijat, Metsoparlamentin jäseniä Kannen kuva ,Timo Eskola. 6(94) Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 7(94) 1 Johdanto Hyvän metsänhoidon suositukset riistapainotuksella -työryhmän tehtävänä oli saada aikaan tutkimustietoon ja käytännön kokemusperäiseen tietoon (”asiantuntijan näkemykseen”) perustuva raportti lähdeviittauksineen. Raportissa esitetään myös tiedon epävarmuudet ja riskit. Aihepiiri kattaa metsien tärkeimmät riistalajit (metsäkanalinnut, metsähanhen, lehtokurpan, metsäjäniksen, hirven ja pienet hirvieläimet). Raportti julkaistaan netissä ja annetaan tiedoksi metsänhoidon suositusten ohjausryhmälle. Tapio hyödyntää raporttia hyvän metsänhoidon suositustuotteiden kehittämisessä. Raportissa kuvatuilla toimenpiteillä pyritään hyödyttämään mahdollisimman monia riistalajeja. Toimenpiteet soveltuvat metsänomistajalle, jonka metsätalouden ensisijainen tavoite on riista, jolloin metsätalouden talousajattelua ei aina aseteta etusijalle. Raportin rakenne noudattelee metsänhoitosuositusten tarkistamisprosessin osa-alueita ja suositusten näkökulma yleistasolla on metsänomistaja. Tämän raportin tavoitteet ovat: 1. Viestiä, mitä tarkoitetaan kestävällä monitavoitteisella metsänhoidolla 2. Neuvoa ja kannustaa metsänomistajia hoitamaan metsiään aktiivisesti riistakannat huomioiden ja kuvata tämän vaikutuksia metsätalouden kannattavuuteen 3. Tarjota metsänkäsittelyyn vaihtoehtoja riistanhoitoa painottaville metsänomistajille 4. Monipuolistaa metsänhoitomenetelmiä 5. Antaa päätöksenteon työkaluja metsäomaisuuden riistapainotteiseen hoitoon 6. Lisätä metsien riistakantojen hyvinvointia. 2 Metsänomistajan tavoitteet ja metsien monikäyttö Raportin yksi keskeisistä tehtävistä on viestittää, että metsän- ja luonnonhoito ovat kiinteä osa metsien riistanhoitoa. Luonnonhoidolla edistetään toiminnan kestävyyttä. Luonnonhoito on osa ekologisesti kestävää metsänkäsittelyä jossa lait ja säädökset asettavat sen minimitason. Metsänomistajan päätettäväksi jää, missä määrin hän haluaa edistää taloudellisia ja luonnonhoidollisia tavoitteita omissa metsissään. Raportissa kuvattujen suositusten tarkoitus on tarjota tähän vaihtoehtoja. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 8(94) 2.1 Metsänomistajien erilaiset tavoitteet Tavoitteittain ryhmiteltynä metsänomistajista 30 prosenttia on monitavoitteisia, 24 prosenttia virkistyskäyttäjiä, 20 prosenttia metsästä eläviä, 16 prosenttia taloudellista turvaa korostavia ja kymmenen prosenttia ei osaa määritellä mihin ryhmään kuuluisi (Hänninen ym. 2010). Metsänkasvatuksen aineettomat arvot ovat nousseet yhä enemmän taloudellisten tavoitteiden rinnalle. Merkittävä osa metsänomistajista painottaa metsien hoidossa virkistyksellisiä, luonnonsuojelullisia, maisemallisia ja riistanhoidollisia näkökohtia jopa taloudellisia tavoitteita enemmän. Toisaalta valtaosa metsänomistajista edellyttää edelleen sijoitukselleen hyvää taloudellista tuottoa. Yhteiskunnan tasolla voidaan havaita, että muut kuin taloudelliset arvot ja tavoitteet, jotka liittyvät uusiutuvien luonnonvarojen hyödyntämiseen ja muihin ekosysteemipalveluihin, ovat muuttuneet (Metsänkäsittelymenetelmien monipuolistaminen 2011). Kun halutaan parantaa ja lisätä riistalle sopivia elinympäristöjä metsissä, yksityinen metsänomistaja on avainasemassa, sillä vain hänellä on juridinen oikeus päättää, otetaanko riistalajien elinympäristöt hänen metsissään huomioon lainsäädännön vähimmäisvaatimuksia laajemmin (Suomen metsäkanalintujen hoitosuunnitelma –luonnos ). Metsästäjien merkitys metsien hoidon valinnoissa on huomattava, koska he omistavat 28 % Manner-Suomen kokonaispinta-alasta (Toivonen 2009). Riistarikas metsä tuo omistajalleen hyötyä suuremman saalistusmahdollisuuden muodossa. Pidemmällä tähtäimellä riistarikkaan metsän omistajalla on paremmat mahdollisuudet saada tuottoja esimerkiksi metsästysvuokrista. Toistaiseksi riistametsätalous on puuntuotannon ja maatalouden rinnalla mitattuna maaseudulla vähän hyödynnetty voimavara. 2.2 Metsien monikäyttö Metsänomistaja, jonka tavoitteena on riistapainotteinen metsätalous, voi riistalle arvokkaissa kohteissa halutessaan asettaa riistan suosimisen taloustavoitteiden edelle. Tämä koskee sekä tasaikäisrakenteisia että eri-ikäisrakenteisia metsiä. Eri-ikäikäisrakenteinen metsä sopii alueille, jotka halutaan pitää jatkuvasti puustoisina ja vaihtelevina. On kuitenkin huomattava, että eri-ikäisrakenteinen puusto on kasvatettava varsin harvana puuston uudistumisen varmistamiseksi ja erityisesti kannattavuutta painotettaessa. Eriikäisrakenteisena kasvatettu metsä ei vastaa ulkoasultaan hoitamatonta luonnonmetsää. Jatkuva peitteisyys kuitenkin luo osalle riistalajeista sopivan elinympäristön. Peitteiset ja runsaasti mustikkaa kasvavat alueet sopivat erityisesti metsolle mutta myös muille metsäkanalinnuille. Tasaikäisrakenteisen metsän hoidossa riistaa voidaan huomioida uudistusalan rajauksella, säästöpuiden, puuryhmien ja esim. riistatiheikköjen jättämisellä sekä säilyttämällä monipuolinen puulajisto ja käyttämällä mahdollisimman lievää maanmuokkausta. Vaiheittainen Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 9(94) alueen uudistaminen voi myös lieventää riistalle haitallisia vaikutuksia (esim. Hamberg ym. 2012). 2.2.1. Puuston käsittely metsiköittäin Metsikkötasolla tarkastellaan yksilön, parin tai poikueen elinpiiriä tai sen osaa, käytännössä yhtä metsäkuviota tai vierekkäisten kuvioiden joukkoa. Minimiehtona sen asuttamiselle on riittävä määrä ravintoa ja suojaa. Maisematasolla tarkastellaan aluetta, jolle mahtuu lukuisia sopivan elinympäristön laikkuja. Maisemaekologian periaatteiden mukaisesti niiden tulee olla riittävän lähekkäin, jotta ne voidaan asuttaa (Gardner ym 1987). Jos kytkeytyneisyys puuttuu pirstoutumisen takia, hyvätkin elinympäristölaikut voivat jäädä asuttamatta. Saalistuksen määrä on kytkeytyneisyyden ohella maisematason tärkeimpiä ekologisia ilmiöitä (Metsäkanalintutyöryhmän muistio, MMM 1999). Kolmas eli maantieteellinen taso voidaan määritellä suuralueeksi, jolla lajin populaatioilla on sama dynamiikka. Tällä tasolla riistakantojen hoitotoimet vaativat valtakunnallista maankäytön suunnittelua (Suomen metsäkanalintujen hoitosuunnitelma –luonnos ). 2.2.2 Riistalle tärkeät rakennepiirteet ja avainympäristöt Jotta riistalajien ja erityisesti metsäkanalintujen kannat voitaisiin säilyttää Suomessa elinvoimaisina ja metsästettävinä, sopivia elinympäristöjä on oltava tarjolla riittävästi kullekin lajille sekä metsikön että maiseman mittakaavassa. Metsäkanalinnuille tärkeitä metsän rakennepiirteitä ovat esimerkiksi mustikan tarjolla olo, alikasvoksen ja tiheikköjen tarjoama suoja sekä metsäpeitteisyys. Korpi on tärkeä ympäristö kanalintupoikueille. Korvissa kenttäkerroksen varvikon säilyttäminen, puuston kasvatusajan pidentäminen tai eriikäisrakenteisena kasvattaminen hyödyttää riistaa. Myös metsäojien paikoittainen tukkiminen kostean elinympäristön säilyttämiseksi, voi riistaa edistävässä metsätaloudessa tulla kyseeseen ojitetuilla korpikohteilla. Tämä lisää alueen hyönteismäärää. Se edistää myös kanalintupoikasten selviämistä, koska jyrkkäreunaiset metsäojat voivat olla poikueille hukkumisvaaran paikkoja. Kuva Airi Matila. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 10(94) Riistalle tärkeitä avainympäristöjä ovat myös erilaiset metsän reuna-alueiden vaihettumisvyöhykkeet, purojen ja vesistöjen varret, tulvaniityt ja lehdot, joissa oikeiden metsänkäsittelymenetelmien valinnoilla voidaan edistää riistan elinoloja. Pohjois-Suomen karuissa ja harvahkoissa metsissä metso suosii tarjolla olevista elinympäristöistä juuri tiheäpuustoisimpia metsiä (Miettinen 2009, Miettinen ym. 2010). Latvuspeittävyys on tavallisesti suuri jo metsikön kehittyessä nuoreksi kasvatusmetsäksi, mutta harvapuustoisissa metsissä metso tarvitsee puuston kokovaihtelun ja varsinkin alikasvoksen (puuston alimmat latvuskerrokset ja pensaskerros) antamaa suojaa erityisesti metsikön varttuneemmissa kehitysvaiheissa (Miettinen 2009). Hirvieläimet ja metsäjänikset ovat puolestaan hyötyneet tehokkaasta metsätaloudesta, koska nuoria taimikkovaiheen ruoka-aittoja syntyy jatkuvasti ja kaikkialla. 2.2.3 Mustikanvarvustot Mustikka on ylivoimaisesti tärkein kenttäkerroksen ravintokasvi monille riistalajeille, kuten esimerkiksi metsäkanalinnuille. Varttuvat metsäkanalintujen poikaset tarvitsevat ensimmäisten elinviikkojensa aikana mustikkavarvuston tarjoamaa hyönteisravintoa. Mustikan kukat, lehdet ja marjat ovat kaiken ikäisten metsäkanalintujen suosimaa ravintoa. Varvuston pysyvyys on metsäkanalintukantojen kannalta tärkeintä. Metsäkanalintu-poikueiden ravinto muuttuu kasvivoittoiseksi 2–3 viikon iässä, ja mustikka on ravintokasveista ylivoimaisesti tärkein (Rajala 1959b, Spidsø & Stuen 1988). Lisäksi mustikanvarvikko tuottaa poikasille tärkeitä mittariperhosten toukkia (Seppänen 1970, Kastdalen & Wegge 1985, Sjöberg 1996, Wegge ym. 2005) ja tarjoaa suojaa pedoilta. Mustikka on pienille poikasille välttämättömän selkärangatonravinnon tuottaja (esim. Rajala 1959, Ahnlund & Helander 1975, Kastdalen & Wegge 1985, Spidsø & Stuen 1988, Stuen & Spidsø 1988, Atlegrim & Sjöberg 1995, Wegge & Kastdalen 2008, Lakka & Kouki 2009). Metsäkanalinnut suosivat runsasta mustikanvarvikkoa kasvavia elinympäristöjä (Brittas ym. 1990, Storch 1993, 1994, 1995, Wegge ym. 2005), ja mustikan runsaus edistää poikasten kasvua ja selviytymistä (Hanssen ym. 1979, Hanssen & Ness 1982, Sjöberg 1995, Ludwig ym. 2010b). Marjojen kypsyttyä metsähanhet poikasineen syövät säännöllisesti mustikoita ja variksenmarjoja pesimänevojen reunametsissä (Pirkola & Kalinainen 1984). Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 11(94) Huomio mustikkaan Mustikan peittävyys romahtaa avohakkuun jälkeen. Maanmuokkaus ja kantojen korjuu katkovat mustikan maavarsia, joiden turvin se pääasiassa leviää. Erityisesti metsäkanalintupoikueet kärsivät yhtenäisten mustikkavarvikkojen katoamisesta. Tehokkain keino varvikoiden turvaamiseksi on välttää avohakkuita varvustokohteilla ja tehdä harvennushakkuut ajallaan. Harvennushakkuut tuovat kenttäkerrokseen lisää valoa ja varvikko voi hyvin. Mustikan menestymistä voi edistää myös eri-ikäisrakenteista metsänkasvatusta suosimalla, jolloin pidättäydytään maanmuokkauksesta. Menetelmä soveltuu niille kasvupaikoille, joiden puusto voidaan uudistaa alikasvoksesta ilman maanmuokkausta. Puuston väljennys lisää ja vahvistaa mustikan kasvustoja. Avohakkuun seurauksena mustikanvarvuston ja poikasten suosiman selkärangatonravinnon määrä yleensä romahtavat (Stuen & Spidsø 1988, Salemaa & Jukola-Sulonen 1998, Salemaa 2000, Uotila & Kouki 2005, Kvasnes & Storaas 2007, Miina ym. 2009). Keski-Euroopassa mustikan saatavuutta pidetään jopa tärkeimpänä metsokantaan vaikuttavana yksittäisenä tekijänä (Storch 1993, Baines ym. 2004). Kuva: Muutokset mustikan peittävyydessä 1951-53 ja 1995, kartat: Metla. 2.2.4 Riistatiheiköt Riistatiheikön tehtävä on tarjota riistalle suojaa. Tiheikköjen rooli korostuu hoidetuissa talousmetsissä. Tiheikköjen tarvetta arvioitaessa otetaan huomioon jo hakkuussa jätetyt ja alikasvosta sisältävät säästöpuuryhmät sekä suon ja kankaan vaihettumisvyöhykkeet. Ennakkoraivauksessa tiheikköjen säästäminen riistan kannalta on erityisen tärkeä. Tiheikköjen vaaliminen nousee sitä tärkeämmäksi mitä pohjoisemmaksi ja mitä karummille kasvupaikoille mennään. Yleensäkin monikerroksellisuus ja sen säilyttäminen nousee tärkeään rooliin riistametsiköissä. Tavoitteena on, että riistatiheikkö sisältää metsikön eri latvuskerroksia. Riistatiheikköjen paikan valinnassa suositaan runsasvarpuisia maastokohtia. Riistatiheikköä muodostettaessa säästetään alikasvospuita ja niiden muodostamia ryhmiä. Rehevien laikkujen Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 12(94) tunnistaminen ja niiden säilyttäminen, on riistan kannalta erityisen tärkeää niiden harvinaisuuden vuoksi. Riistatiheiköksi jätettävä alue voi olla ojan tai painanteen viereinen kaistale, jossa 10-15 puuta jätetään käsittelyn ulkopuolelle ajankohtaisessa käsittelyvaiheessa. Tämä ei vaadi suuria taloudellisia uhrauksia, eikä lisää työtä. Tällaisen tiheikön kohdalla taloudellinen menetys on 10-15 puun arvo kyseessä olevassa hakkuuvaiheessa. Taloudellinen menetys ei ole lopullinen vaan tulo siirtyy harvennuksesta päätehakkuuvaiheessa. Harvennusvaiheessa jätetty tiheikkö voidaan hakata päätehakkuuvaiheessa, tiheiköt eivät siis ole säästöpuuryhmän kaltaisia pysyvästi säästettäviä kohteita, jotka kaikissa käsittelyvaiheissa jätetään samalle paikalle. Riistatiheikön koko Riistatiheikköjen koko vaihtelee muutaman alikasvoskuusen ryhmästä jopa sadan neliömetrin kokoisiin laikkuihin. Muutaman aarin kokoiset kohteet ovat riittävän suuria esimerkiksi pyyreviirin ydinreviireiksi. Riistatiheikkö voi olla myös laajempi yhtenäinen raivaamaton alue, esimerkiksi uudistusalan raivauksessa ojanvarteen jätetty raivaamaton reunus. Pitkänomainen tiheikkö voi toimia hyvin uudistusalan maisemanhoidossa. Riistatiheikköjä on jätetty riittävä määrä kun niitä on 3-5 kpl / hehtaari. Hyviä paikkoja riistatiheiköille - vesistöjen suojavyöhykkeet - ojanvarret - suon ja kankaan välinen vaihettumisvyöhyke - kosteat painanteet ja painanteiden reunat sekä pienet soistumat - peltojen reunavyöhykkeet - säästöpuuryhmät ja niiden laiteet - leppäpuskat - kohdat, joissa kasvavien kuusten alaoksat ulottuvat maahan - kallionyppylät ja kallioiden laiteet - kiviset ja muut hankalasti raivattavat ja hakattavat maastonkohdat Taimikonhoidossa ja kaikissa harvennuksissa ja energiapuun korjuun yhteydessä jätetään riistatiheikköjä, joiden koko voi vaihdella muutaman alikasvospuun ryhmästä muutamien aarien suuruiseen laikkuun. Myös uudistusalalle voidaan jättää riistatiheikköjä. Pienaukko- ja poimintahakkuut ovat riistaa suosivan metsänomistajan kannalta käyttökelpoisia hakkuutapoja. Poimintahakkuuta voidaan käyttää riistatiheikkökohteissa, joissa pienempää puustoa jää riittäväksi suojaksi. Riistatiheiköt ja säästöpuuryhmät Säästöpuuryhmiä tulisi riistan suosimiseksi pyrkiä jättämään maastonkohtiin, joissa on runsas mustikanvarvikko. Hyvin suunnitellussa ja oikein sijoitetussa säästöpuuryhmässä on myös riistan kannalta tärkeää riistatiheikköä. Alikasvoskuuset säästöpuuryhmässä luovat riistatiheikön. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 13(94) Säästöpuuryhmän ja riistatiheikön ero on, että säästöpuuryhmä jätetään uudistusalalle pysyvästi. Tavoitteena on, että säästöpuuryhmään jää ja muodostuu järeää ja vanhaa elävää puustoa sekä lahopuita. Säästöpuuryhmää ei käsitellä ja sen paikka ei muutu. Riistatiheikön tavoitteena on tarjota riistalajeille seuraavaan hakkuuajankohtaan asti suojaa. Tiheikköjen määrää ja sijaintia voidaan arvioida uudestaan jokaisessa toimenpiteessä, jossa käsitellään metsikköä ja sen tiheää alikasvosta. Riistatiheikköihin ei pääsääntöisesti jätetä hakkuissa järeää ainespuuta. Riistatiheikkö voi kuitenkin sisältää eri latvuskerroksia. Hallittu hoitamattomuus, joka leimaa riistatiheikkömetsää aikaansaadaan jättämällä paikoitellen pieniä alueita raivaamatta pieniä raivaus- tai harvennuskatkoja. Tihentymät jätetään riistalle tasaisin välein mutta ne eivät ole pysyviä. Samoja tihentymiä ei tarvitse säilyttää seuraavissa hakkuuvaiheissa jos riistatiheiköiksi sopivia tihentymiä on muissa kohdissa. Tässä riistatiheiköt eroavat siis oleellisesti säästöpuuryhmistä, jotka tulee aina säästä samassa paikassa. Kaikissa hakkuu- ja harvennusvaiheissa jätetään kuitenkin tihentymiä eli harvennus- tai hakkuukatkoja joissa käsittely keskeytetään tai tehdään vähemmän voimakkaana. 2.2.5 Metsäkanalintujen poikueympäristöjen ja reunavyöhykkeiden hoito Monien riistalajien kannalta metsien avainympäristöjä ovat korvet, metsien ja kangasmaiden reunat eli vaihettumisvyöhykkeet, soiden, vesistöjen ja peltojen reunat. Poikueympäristöt ovat eri metsäkanalintulajeilla samankaltaisia. Vaihettumisvyöhykkeellä tarkoitetaan kahden erilaisen ekosysteemin reuna- eli vaihettumisvyöhykettä, jossa on molempien alueiden piirteitä. Vaihettumisvyöhykkeet ovat pääsääntöisesti monimuotoisempia alueita kuin niihin rajautuvat ekosysteemit, koska niiden kasvi- ja eläinlajisto rakentuu molempien ekosysteemien lajeista. Vaihettumisvyöhykkeitä ovat esimerkiksi metsään rajautuvien avosoiden laiteet sekä metsiin rajautuvat peltojen ja vesistöjen reunavyöhykkeet. Vaihettumisvyöhykkeitä ei aina huomioida metsätaloudessa erityiskäsittelyä vaativina kohteina. Vaihettumisvyöhykkeillä on tärkeä merkitys luonnon monimuotoisuuden ja metsäkanalintujen elinympäristöjen ylläpitämisessä. Ne tarjoavat samalla alueella kanalinnuille elintärkeää suojaa ja ravintoa. Suoja muodostuu reunojen monimuotoisesta kenttä- ja pensaskerroksesta ja puuston tiheys- ja kokovaihtelusta. Kuva Airi Matila. Reunojen runsas hyönteislajisto ja varpukasvit, erityisesti Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 14(94) mustikka, ravitsevat riistaa. Vaihettumisvyöhykkeiden oikealla hoidolla voidaan saavuttaa suuret hyödyt riistalle ja muulle eliöstölle pienillä kustannuksilla. Metsäkanalinnut pesivät maassa ja pesyeet ovat suhteellisen suuria (Cramp & Simmons 1980, Johnsgard 1983). Joillakin lajeilla etenkin vanhat kanat voivat korvata tuhoutuneen pesyeen uusintapesyeellä (Parker 1981, Bergerud & Gratson 1988, Valkeajärvi & Ijäs 1994, Marjakangas & Törmälä 1997, Storaas ym. 2000). Poikaset ovat pesäpakoisia eli ne lähtevät pesästä heti kuivuttuaan ja ruokailevat omatoimisesti syöden aluksi runsaasti hyönteis- ja eläinravintoa (Cramp & Simmons 1980). Sekä pesätappiot että pikkupoikasten kuolevuus ovat usein suuria (Lindén 1981a, Wegge & Kastdalen 2007). Vaikka metson poikaset syövät alusta alkaen myös kasviravintoa, eläinravinnon saanti on välttämätöntä niiden kasvulle. Koiraspoikaset joutuvat satakertaistamaan syntymäpainonsa kolmessa kuukaudessa (Lindén 1981b). Poikasille kehittyy auttava lentotaito varhain: esim. pyyn, riekon ja teeren poikaset lentävät lyhyitä matkoja noin viikon ja metsonpoikaset 2–3 viikon ikäisinä (von Haartman ym. 1963). Metsäkanalinnut ovat yleensä uskollisia kerran valitsemalleen elinpiirille (Väyrynen 1986, Rolstad ym. 1988, Storch 1995, Swenson & Danielsen 1995, Marjakangas & Kiviniemi 2005). Esimerkiksi naarasteerien pesät sijaitsevat peräkkäisinä vuosina useimmiten 100–200 metrin päässä toisistaan (Marjakangas ym. 1997). Riekko- ja kiirunakoiraat ovat yleensä reviirilleen uskollisia, mutta naaraat voivat vaihtaa reviiriä ja koirasta (Pedersen ym. 1983, Unander & Steen 1985, Schieck & Hannon 1989). Myös aikuiset koiras- ja naaraspyyt voivat vaihtaa elinpiiriä (Swenson & Danielsen 1995). Vaihettumisvyöhykkeiden metsänkäsittelyssä on vaihtoehtona vyöhykkeen rajaaminen omaksi kuvioksi, jossa puustoa käsitellään poimintahakkuin. Kaikki kuviorajat ovat potentiaalisia vaihettumisvyöhykkeitä, joten mitä enemmän on vaihettumisvyöhykkeen reunapinta-alaa, sitä enemmän riistalle on suotuisaa elinympäristöä, kuten varvikkoa. Esimerkiksi kitumaan ja metsämaan reuna on ”helppo” valita hoidettavaksi vaihettumisvyöhykkeeksi. Vaihettumisvyöhykkeiden hoito-ohjeet tulisi ottaa huomioon kaikissa metsänkäsittelyn vaiheissa aina taimikonhoidosta uudistushakkuuseen ja maanmuokkaukseen myös eriikäisrakenteisissa metsissä. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 15(94) Suon ja kankaan välisen vaihettumisvyöhykkeen hoito-ohjeet • • • • • • • • • • Säästä luonnontilaisena säilyneet vaihettumisvyöhykkeet. Luo tavoitekuva luontaisen kaltaisesta vaihettumisvyöhykkeestä ja pyri palauttamaan muuttuneet kohteet kohti luonnontilaa. Palauta suon ja metsänreunan luontainen vesitalous jos mahdollista. Lisää puuston ja pensaskerroksen koko-, tiheys- sekä puu- ja pensaslajivaihtelua. Ota huomioon myös kasvupaikkatekijöistä johtuva vaihtelu puuston koko- ja tilajakaumassa ja pyri aina mahdollisimman luonnolliseen vaihettumisvyöhykkeeseen. Lisää suojaa ja tarjolla olevan ravinnon määrää esimerkiksi alikasvoksen ja pensaiden suosimisella (katajat, pajut, marjovat puut ja pensaat, latvotut kuuset). Avoimen alueen reunalle on erityisen tärkeää luoda matalakasvuista suojaa riistalle. Säästä varvusto; erityisesti mustikka, mutta myös puolukka- ja variksenmarjakasvustot. Sijoita säästöpuut runsasvarpuisiin kohtiin. Vältä kunnostusojitusta, lannoitusta ja kantojen korjuuta. Vältä rikkomasta maanpintaa vaihettumisvyöhykkeellä. Pyri ehkäisemään ajourien syntymistä poimintahakkuilla ja tee tarvittaessa poikittaisia pistoja vaihettumisvyöhykkeelle. Säästä puustoa vaihtelevan levyiselle vyöhykkeelle kivennäismaan puolelle, jos suon ja kankaan raja on jyrkkä. Säästä ja luo vaihtelevan levyisiä vaihettumisvyöhykkeitä 5-50 metriä, jopa leveämpiä, sillä luontaiset vyöhykkeet voivat olla jopa satoja metrejä leveitä. Jätä kunnostusojituksen yhteydessä kankaan puoleinen niskaoja perkaamatta. Mieti onko vaihettumisvyöhykkeessä olevaa ojaa tarpeen kunnostaa lainkaan tai voisiko nykyisen ojan jättää nykytilaan ja tehdä uuden ojan hieman kauemmaksi. Tällöin vaihettumisvyöhykkeen vesitalous voisi palautua ja ojan varren puusto säilyä. Metsätaloudellisesti heikkotuottoisia soita kannattaa ennallistaa. Usein jo pelkkä ojien tukkiminen riittää. Poista ojituksen myötä tullutta puustoa ja jätä pystyyn alkuperäisen oloisia käkkyrämäntyjä. Ojia voi padota ojapenkoista saatavalla maa-aineksella ja ojien pohjia voi täyttää puustolla, vältä kuitenkin salaojavaikutusta. Suon ja kankaan vaihettumisvyöhykkeessä tavoitteena on saada aikaan liukuma, jossa puusto koko kasvaa vaiheittain suon laiteille siirryttäessä. Kivennäismaan puolella vaihettumisvyöhykkeen käsittelyn tavoitteena on erirakenteinen jatkuvapuustoinen varvikko, jossa suojaavat puut ja pensaat sekä marjakasvit auttavat riistan selviytymistä. Lähde: Riista reunoilta- METSO verkostohankkeen ohje Kohti riistarikkaita reunoja – vaihettumisvyöhykkeiden hoito Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 16(94) 2.3. Metsänkäsittely metson ja teeren soidinalueella Metso kuuluu metsien suojelun ja talousmetsien luonnonhoidon erityisen tärkeisiin lajeihin. Tästä syystä metson soidinalueiden hoidolla on erityisasema riistan elinympäristöjen hoidossa. Talousmetsiä on hyödyllistä tarkastella metson silmin. Toimenpidesuunnittelussa metson soidinta ja sen ympäristöä tarkastellaan kahdessa vyöhykkeessä, soidinpaikan ja soidinalueen tasolla. Näille esitetään omat metsänkäsittelyohjeensa, jotka perustuvat Metsähallituksen metsätalouden ympäristöoppaaseen (Päivinen ym. 2011). 2.3.1 Metson soidinalue, -paikka ja –keskus Soidinpaikka on 250 metrin säteellä soidinkeskuksesta, soidinalue on 1 kilometrin säteellä soidinkeskuksesta .Kuva: Metsähallitus Soidinpaikka (noin 20 ha) koostuu kukkojen soidinreviireistä. Soidinalue (noin 300 ha) käsittää soidinpaikan ja kukkojen päiväreviirit, jotka ulottuvat noin kilometrin päähän soidinpaikasta. Soidinkeskus on soidinpaikan osa, jolle kukot kerääntyvät soitimen huippuvaiheessa ja jossa parittelu tapahtuu. Soidinkeskuksen pysyvä sijainti voi jäädä epävarmaksi, sillä kasvatusmetsien Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 17(94) uudet soitimet ovat usein epävakaita, ja vakiintuneillakin soitimilla soidinkeskus voi siirtyä valtakukon vaihtuessa. Tiedot soidinpaikoista kannattaa tallentaa esimerkiksi tilakohtaiseen metsäsuunnitelmaan. Koska valtaosa soitimista sijaitsee nykyään nuorissa kasvatusmetsissä, kannattaa soidinpaikkaa etsittäessä huomioida erityisesti laajat nuoren metsän kuviot. Soidinpaikkoja ja soidinalueita käsiteltäessä huolehditaan, että ne säilyvät metsolle kelvollisina ja että sekä soidinpaikka että alue säilyvät riittävän puustoisina. Metsikkötasolla metsometsän puusto on väljä ja aukkoinen. Tiheysvaihtelu on metsolle tärkeä metsän rakennetekijä. Toisaalta alikasvosta tulee olla riittävästi. Jos merkittävä osa soidinalueesta on metsolle selvästi soveltumatonta aluetta, kuten avosuota, avohakkuualuetta, peltoa tai vesistöä, sen pinta-ala vähennetään kokonaispinta-alasta, jossa puustoisuutta arvioidaan. Metson soidinalueella suositellaan puiden kasvatusajan pidentämistä. Jos varsinaisen soidinpaikan käsittelyä tarvitaan, se tehdään varovasti muuttamalla hyvin vähän puuston kuvaa. Uudistaminen tulisi toteuttaa pieninä aukkoina tai kapeina juotteina, joiden väliin jätetään soidinpaikaksi kelvollisia kuvioita. Seuraava kaista hakataan vasta edellisen ehdittyä ensiharvennusikään (Päivinen ym. 2011). Teeren soitimen kannalta tärkeintä on soidinpaikan avoimuus. Yhden teerikukon reviiri on paikasta riippuen muutaman kymmenen neliömetrin suuruinen. Puustoyhteyttä reunaan ei teeren kannalta ole eduksi. Soidinpaikan etäisyys suon reunaan tulisi olla useita kymmeniä metrejä. Näin paikka on turvallinen teeren soitimelle. Jos suolla on tai on ollut muutaman kukon toimiva soidin, voidaan paikan houkuttavuutta teerelle lisätä ja ylläpitää lisäämällä avoimuutta puustoa poistamalla. 2.3.2 Metson soidinalueen metsänkäsittely Metson soidinalueen metsänkäsittelyssä tavoitteena on säilyttää metsokanta elinvoimaisena. Metson elinympäristövaatimuksista ja metsien käsittelyn vaikutuksista on meneillään tutkimuksia, joiden tuloksilla tulee todennäköisesti olemaan vaikutuksia metsoelinympäristöjen käsittelyohjeisiin. Tältä osin seuraavassa esiteltäviä ohjeita päivitetään tarvittaessa uuden tutkimustiedon osoittamalla tavalla. Soidinalueen metsänhoidossa korostuvat maisemaekologiset tekijät, erityisesti metsäpeitteisyys ja erilaisten metsolle soveliaiden elinympäristöjen keskinäinen sijainti. Kun soidinalueella tehdään uudistushakkuita, soidinpaikalta säilytetään puustoinen yhteys varttuneeseen, vähintään kasvatusvaiheessa olevaan metsään. Yhteyksiä tulee olla eri puolille soidinpaikasta, jotta mahdollisimman monen kukon päiväreviiri turvataan. Soidinpaikka ei saa jäädä uudistusalojen tai muiden metsolle soveltumattomien alueiden ympäröimäksi saarekkeeksi. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 18(94) Soidinalueen tavoitekuva ja sen toteutus Soidinalueen tavoitemaisemaa toteutetaan seuraavin toimenpitein: - Metsolle sopivan metsän peitteisyys on yli kolmannes, mieluiten yli puolet, soidinalueen kokonaispinta-alasta. - Soidinalueesta yhtäaikaista uudistusala on enintään 8 hehtaaria. Uudistusalojen suurin suositeltu leveys on 300 metriä. - Alle puolen kilometrin päässä soidinpaikasta yhtenäisen uudistusalan koko ei saisi olla yli 4 hehtaaria, jotta soidinpaikan ja päiväreviirien väliset yhteydet säilyisivät. Uudistusalojen väliin jätetään vähintään 100 metriä leveä soveliaan metsän alue käytäväksi. Välialueita voidaan uudistaa, kun aiemmin uudistetun alan puusto on keskipituudeltaan yli 6 metriä. - Osalla kuvioista voidaan ensiharvennus tehdä normaalia aikaisemmin, ja rehevillä kasvupaikoilla osa taimikoista voidaan harventaa normaalia harvemmaksi metsälain sallimissa puitteissa. 2.3.3 Metson soidinpaikan metsänkäsittelyohje Metson vaatimukset soidinpaikan suhteen ovat suhteellisen väljät. Soidinpaikan ja -keskuksen sijaintiin vaikuttaa ennen muuta päiväreviirien sijainti ja laatu. Valtaosa soitimista sijaitsee nykyään nuorissa kasvatusmetsissä, jotka suuremmassa tarkastelumittakaavassa täyttävät parhaiten metson tilan ja metsäpeitteisyyden tarpeet, vaikka paikallisella tasolla metsikön tasolla varttuneet metsät ovat suotuisampia. Soidinpaikka koostuu kukkojen soidinreviireistä, joiden koko on useimmiten 1–3 ha. Soidinpaikan koko määräytyy reviirikukkojen määrän mukaan. Keskikokona pidetään noin 20 hehtaaria. Yleensä reviirikukkoja on puolenkymmentä, mutta parhailla soitimilla niitä voi olla toistakymmentä, jopa yli 20. Uudistushakkuuvaiheen soidinpaikalla metsää käsitellään varovaisesti. Sen sijaan nuoressa metsässä kasvatushakkuu ja jopa sen aikaistaminen useimmiten parantaa paikan soidinkelpoisuutta. Metsän rakenteen tulee olla vaihteleva; raivauksesta ja taimikonhoidosta lähtien luodaan tiheitä ja väljiä alueita sekaisin. Hakkuut ja hakkuiden ajoitus Osa ensiharvennuksista voidaan tehdä tavallista aikaisemmin. Hakkuajankohdaksi voi valita kesä-syksy tai talvihakkuun, kohteen ominaisuuksien ja hakkuukelpoisuuden mukaan. Soidinpaikalla ei saa hakata soidinten aikaan Etelä-Suomessa 15.3.–20.5. ja Pohjois-Suomessa 1.4.–20.5. välisinä aikoina. Soidinpaikan tavoitekuva on tiheydeltään vaihteleva peitteinen männikkö tai mänty- tai kuusivaltainen sekametsä. Soidinpaikalla on usein rämettä tai kallioita, ja maasto on tyypillisesti kumpareinen ja kenttäkerros peitteinen. Soidinpaikalla on puustoltaan Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 19(94) väljiä osia ja pieniä aukkoja sekä suojana alikasvoskuusia, tiheikköjä tai muuta näkösuojaa kenttätasossa. Leimikon suunnittelijalla ja metsätyön toteuttajalla tulee olla mielikuva metson soidinpaikasta. Mielikuvan tulee olla joustava, sillä soidinpaikat ovat metsätyypiltään ja puustotunnuksiltaan vaihtelevia. Kasvatusmetsien osuuden lisääntyminen sekä uusien, myös riistaa entistä enemmän huomioon ottavien metsänhoito-ohjeiden käyttöönotto on 1900-luvun loppupuolelta alkaen parantanut metson elinympäristöjä. Lisääntynyt tieto metson elinolosuhteiden vaatimuksista sekä muuttunut metsien rakenne saattavat mahdollistaa vähittäisen siirtymisen aikaisemmasta metson soidinaluekeskeisestä elinympäristön hoidosta kohti metson koko elinpiirin huomioon ottavaa metsien käsittelyä (Valkeajärvi ym. 2007). Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 20(94) Soidinpaikan tavoitekuva ja sen toteutus Yli puolet soidinpaikan kokonaispinta-alasta tulee aina olla metsolle sopivaa metsää. Sellaiseksi arvioidaan metsä, jonka keskipituus on vähintään kuusi metriä ja runkoluku yli 400 runkoa hehtaaria kohti. Metsolle sopivaksi metsäksi luetaan myös puustoiset kitumaat, jossa puuston tilavuus on vähintään 25 m³/ha. Kaikissa metsänkäsittelyvaiheissa säilytetään runsaasti mäntyä, myös vahvaoksaisia puuyksilöitä. Tavoitenäkyvyys kenttätasossa metson silmän korkeudella (40-60 cm:n korkeudella) on 20–70 m. Rehevillä, pintakivisillä ja kumpareisilla kasvupaikoilla tehdään tarvittaessa vaihteleva alikasvoksen raivaus. Taimikonhoidossa jätetään riistatiheikköjä, joiden koko voi vaihdella muutaman alikasvospuun ryhmästä muutamien aarien suuruiseen laikkuun. Tiheiköt kannattaa sijoittaa pienten soistumien, kallioiden tai säästöpuuryhmien laiteille, suon ja kankaan vaihettumisvyöhykkeisiin tai muille reuna-alueille. Rehevillä kasvupaikoilla taimikkoa voidaan harventaa normaalia harvemmaksi metsälain sallimissa puitteissa. Puulajivalinnassa suositaan mäntyä ja alikasvoksena kuusta. Pieni määrä haapaa on eduksi metsolle, ja lehtipuusto yleensäkin lisää metsän monimuotoisuutta. Nuoren ja varttuneen metsän soidinpaikalla puustoa harvennetaan tavalliseen tapaan. Mikäli soidinpaikan ensiharvennuskohde on korjuuteknisistä syistä tarpeen raivata ennakolta, raivataan ainespuun runkojen tyvet metrin säteellä ja muu hakkuuta haittaava alikasvos. Erityisen tärkeää on säästää osa kuusialikasvoksesta. Osa ensiharvennuksista voidaan tehdä normaalia aikaisemmin. Tavoiterunkoluku viimeisen harvennushakkuun jälkeen on 400–800 runkoa/ha. Päätehakkuuvaiheen metsässä tunnettu soidinkeskus jätetään pääsääntöisesti hakkaamatta, mutta suurella, yli kymmenen kukon soidinpaikalla voidaan tehdä varovaisia pienaukko-, väljennys- tai erirakenteisuutta lisääviä hakkuita. Soidinpaikkaa uudistetaan pienialaisin hakkuin, joissa uudistusalan maksimikoko on 1 hehtaari ja keskileveys enintään 50 m. Suositeltavinta on toteuttaa uudistaminen siten, että uudistusalojen väliin jää vähintään 100 m leveä metsolle sovelias alue. Tätä välialuetta ryhdytään uudistamaan vasta, kun viereinen uudistusala on saavuttanut ensiharvennusvaiheen. Soidinpaikan ympärillä kilometrin säteellä vallitsee yleisnäkymältään peitteinen ja mosaiikkimaisen vaihteleva metsämaisema. Eri suunnilla soidinpaikasta tulee olla runsaasti metson päiväreviiriksi soveltuvaa elinympäristöä. Soidinpaikalta on metsäpeitteisiä yhteyksiä eri puolille soidinaluetta. Lähellä soidinpaikkaa olevat uudistusalat ovat pienialaisia. Uudistusalojen koko voi kasvaa kohti soidinalueen reunoja. (Päivinen ym. 2011) Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 21(94) 3 Puulajit, metsän kasvatustavan valinta ja riistalajit Monimuotoisessa metsämaisemassa riistalajeille löytyy suojaa kylmää, nälkää ja petoja vastaan. Suojaa ja ruokaa tarjoaa monipuolinen varpu- ja aluskasvillisuus sekä sekapuusto, jossa puuston koko- ja tiheys vaihtelee. Riistan kannalta arvokkaat elinympäristöt ovat pääsääntöisesti monimuotoisia rakennepiirteiltään ja lajistoltaan (Riistaa reunoilta -hankkeen ohje 2013). Ihmisen toiminta näkyy suomalaisessa metsämaisemassa voimakkaasti. Metsätalous on vaikuttanut sekä suoraan että välillisesti riistan elinolosuhteisiin ja runsauteen. Lisäksi yhteiskuntarakentaminen on pirstonut elinympäristöjä ja katkonut leviämisyhteyksiä. Riistalle sopivien elinympäristöjen määrä ja laatu vaikuttavat voimakkaimmin riistan runsauteen. Esimerkiksi metsäkanalintukantojen taantumisen pääsyynä viimeisen 50 vuoden aikana pidetään metsien rakenteen muutosta sen suorine ja välillisine vaikutuksineen. Metsäkanalintujen elinympäristöt ovat pirstoutuneet ja niiden laatu on heikentynyt. Välillisesti metsien muutos on lisännyt metsäkanalintuihin kohdistuvaa saalistuspainetta. Metsäojitus on heikentänyt lisääntymismenestystä ja vähentänyt riekolle sopivien elinympäristöjen määrää Suomen etelä- ja keskiosissa. Hirveä puolestaan voidaan pitää nykyajan metsätalouden voittajana. Metsissämme on paljon hirven suosimaa elinympäristöä, nuoria metsiä. Avohakkuualat ja taimikkovaiheen metsät tarjoavat runsaat ravintovarat hirvelle. Metsän kasvatustavan valinnassa riistan kannalta tärkeää on ottaa niiden elinympäristövaatimukset huomioon. Monien riistalajien ja erityisesti metsäkanalintujen osalta elinympäristöjen ongelmat koskevat paljolti metsikön pensas- ja kenttäkerrosta. Parhaiten metsäkanalintujen ympäristövaatimukset täyttyvät rakenteeltaan vaihtelevassa sekametsässä. Mikä parasta, monet elinympäristöjen hoitotoimet eivät maksa mitään kun ne tehdään muiden metsänhoitotoimien rinnalla. Metsäkanalintujen tarpeiden huomioon ottaminen eri hoitotoimenpiteissä, kuten taimikonhoidossa ja kasvatushakkuissa, on nopein tapa saada tuloksia aikaan. Kasvatushakkuissa on ollut tapana raivata alikasvos turhankin perusteellisesti. Kaikki metsäkanalinnut, monet muut riistalajit ja hirvieläimetkin tarvitsevat alikasvoksen tarjoamaa suojaa ja ravintoa. Parannuskeinot ovat yksinkertaisia: säästetään alikasvospuita ja niiden muodostamia ryhmiä, riistatiheikköjä. Toista ääripäätä edustavat hoitamattomat nuoret metsät, jotka ovat liian tiheitä muille paitsi pyylle. Oikea-aikaiset harvennushakkuut olisivat eduksi myös kanalinnuille. Riistaa suosiva metsänomistaja kiinnittää erityistä huomiota mustikkavarvuston säilyttämiseen, koska mustikka on tärkein kenttäkerroksen kasvi monille riistalajeille, kuten metsäkanalinnuille. Kanalintujen poikaset syövät mustikanvarvikosta toukkia ja muita pikkueläimiä sekä kasvinosia, kuten kukkia ja lehtiä. Mustikan peittävyys yleensä romahtaa avohakkuun jälkeen. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 22(94) Maanmuokkaus ja kantojen korjuu katkovat mustikan maavarsia, joiden turvin se pääasiassa leviää. Tehokkain keino varvikoiden turvaamiseksi on tehdä harvennushakkuut ajallaan, jolloin kenttäkerros saa lisää valoa ja varvikon toipuminen nopeutuu. Toinen keino on jatkuvan kasvatuksen menetelmä, joka soveltuu kasvupaikoille, joilla puusto voidaan uudistaa alikasvoksesta, ilman maanmuokkausta. Monet puuntuottamiseen liittyvät suositukset tukevat kanalintujen elinympäristövaatimusten toteutumista tehokkaan puuntuotannon rinnalla. Metsänuudistamisessa käytetään kotimaisia puulajeja niiden luontaisilla kasvupaikoilla. Suosituksissa kuvataan useita koivun kasvatuksen vaihtoehtoja, ja esimerkiksi tuoreilla kankailla suositellaan koivusekoituksen säilyttämistä, mikä on myös riistalle eduksi. Riistaa suosiva metsänomistaja pyrkii siihen, että kussakin metsikössä on vähintään kolmea puulajia. Vähemmistöpuulajeja tulisi olla yhteensä vähintään 25% kokonaispuustosta. 3.1 Kasvatettavat puulajit 3.1.1 Koivu Riistaa suosivan metsänomistajan kannattaa harkita koivukuvioiden kasvattamista. Sekä hieskoivu että rauduskoivu sopii myös riistan kannalta täydentäväksi lehtipuulajiksi. Teeren tärkein talviravinto ovat koivujen tarjoamat urvut ja silmut. Muutaman aarin tai jopa hehtaarin kokoiset koivikot tarjoavat teerelle lajin kaipaamaa näkyvyyttä. Yksittäiset puuyksilöt tai metsikön sisäiset koivuryhmät, joista ei ole avoimia näkymiä, eivät palvele tehokkaasti teeriparvien talvisia tarpeita. Teeriparvet tarvitsevat elinalueellaan useita sopivia kohteita, joissa ruokailla lyhyiden talvipäivien aikana. Tällaiset suuret koivuryhmät ovat myös puunkorjuun kannalta tarkoituksenmukaisia. Koivuryhmät sopivat myös maisemallisesti uudisaloille, jossa ne elävöittävät maisemaa. Koivuryhmiä suositellaan riistan vuoksi kasvatettavaksi uudistusalojen ja taimikoiden sekä luontaisten aukeiden, kuten peltojen ja vesistöjen reunoilla. Kuva Airi Matila. Sopivia paikkoja koivuryhmille ovat kumpareet tai rinteet, joilta ruokailevien teerien on helppo havaita mahdolliset saalistajat. Myös pyy viihtyy suojaa tarjoavissa koivutiheiköissä ja lepikoissa, joista se saa ravinnoksi koivujen urpuja ja silmuja. Monien muidenkin riistalajien kannalta koivu on erittäin tärkeä puulaji. Hirvieläimille ja metsäjänikselle koivikot tarjoavat ruokaa ja suojaa. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 23(94) Pohjois-Suomessa rauduskoivu on harvalukuisempi, mutta erityisen arvokas riistalle. Teeri ja jopa pyyparikin jää talvehtimaan pienen rauduskoivuesiintymän turvin alueelle. Uudistusaloille tulisi siksi jättää isot rauduskoivut ja puumaiset raidat, jotka puolestaan ovat riekoille ja teerille mieluisia. 3.1.2 Harmaaleppä ja tervaleppä Riistalajeista pyy viihtyy talvisin ravinnon saannin vuoksi metsissä, jossa on leppää (tai koivua) vähintään satoja runkoja. Pyy on paikkauskollinen ja on siksi jo pienessä mittakaavassa metsänhoitotoimenpitein suosittavissa. Pyy on kiitollinen jo pienestä leppäalasta, joten riistaa painottavan metsänomistajan on helppo luoda pyylle mieluisia metsiköitä. Aarin tai parin aarin kokoiset leppäryhmät kuusikossa ovat riittäviä pyylle. Kuvion reunoille voi jättää leppiä täydennykseksi. Kuva Airi Matila. Pyyn talviympäristö on vaivattomasti luotavissa leppäryhmien avulla metsätalouden tavanomaisten toimenpiteiden yhteydessä. Pyy on selvästi tiheikköjen asukki ja avaintekijä pyyn elinympäristössä on leppä, jonka urvut ovat sen keskeistä talviravintoa. Pyy vaatii elinympäristöltään suojaa; sen eloonjäämisstrategia, toisin kuin esimerkiksi teeren, on piiloutuminen. Pyyn elinympäristön hoitoon kannattaa keskittyä sellaisilla maapohjilla, joilla leppä kasvaa vähintään kohtuullisesti. Tervalepälle suotuisia kasvupaikkoja ovat varsinkin rantametsät. Tervaleppä menestyy kosteilla runsasravinteisilla tulvamailla ja viljavilla turvemailla sekä kosteilla multavilla lehtomailla. Puronvarsien ja erilaisten vaihettumisvyöhykkeiden lepät olisi hyvä ottaa huomioon hakkuissa. Pienialaisina ja pistemäisinä kohteina keskellä kuvioita lepikot ja leppätihentymät kannattaa jättää pyyn ravinnoksi paikoitellen. Parhaiten lepät palvelevat pyytä nuorissa kuusikoissa, mutta myös sopivan sulkeutuneissa männyn taimikoissa ja nuorissa männiköissä. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 24(94) Kuusikoissa kasvavat tiheät leppäryhmät tulisi säästää pyylle. Aukkoisuudella luodaan lisävaloa, jolloin lepikon kasvu saa vauhtia. Myös puronreunat ja reunapuuna leppä sopii pyylle. Tällaisilla paikoilla kaikki lepät voisi säästää. Leppä on riistalle tärkeä myös sekametsissä ja säästöpuuna. Harmaaleppä suosii pioneerilajina kasvupaikkanaan valoisaa ympäristöä mutta kestää myös jonkin verran varjostusta. Harmaaleppä kehittyy suorarunkoiseksi puuksi tuoreilla kankailla ja rehevämmillä kasvupaikoilla. Myös harmaaleppä tarvitsee kostean kasvupaikan. Lepät kestävät hyvin hallaa ja sopivat siksi verhopuulajiksi (Metsäkoulu, Metsäkustannus 2007). Leppäryhmien käsittelyohje Hyvin muokatuille alueille leppää ilmaantuu joskus runsaastikin. Jo taimikonhoitovaiheessa on hyvä valita alalta kehitettäväksi jätettävät leppäryhmät. Nämä ryhmät harvennetaan siten, että latvukset saavat tilaa kehittyä. Muutama leppä ryhmässään ja muutamakin ryhmä hehtaaria kohden on pyyn kannalta riittävä. Järeällä lepällä (sekä harmaa- että tervalepällä) on pyyn elinympäristöä parantavan vaikutuksen lisäksi myös muuta arvoa. Järeän puun tuottamista kannattaa harkita alueilla, joista korjuu aikanaan on helppoa, esimerkiksi metsäautoteiden varsilla (Rauhala 2005). 3.1.3. Kuusi Kuusen merkitys riistakannoille korostuu sen toimiessa tärkeimpänä alikasvoksena metsäkanalintujen ja muun riistan suojana. Riista painottavan metsänomistajan kannattaa huolehtia, että kuusikoissa on riittävästi valoa lepälle ja että sekapuustoisuutta suositaan metsänhoitotoimenpiteissä. Isommat kuuset tarjoavat oksistossa piiloutumispaikkoja monille riistalintulajeille ja maan pintaa myötäilevät leveäoksaiset kuuset puolestaan tarjoavat suojapaikkoja myös nisäkäslajistolle. 3.1.4 Mänty Metso syö talvella etupäässä männynneulasia, ja mänty on sille puulajeista selvästi tärkein (Seiskari 1962, Pulliainen 1970a, Lindén 1984a). Hakomismäntyjä löytyy alueilla, joilla metsot talvehtivat. Talvella metsot syövät tavallisesti männyissä, jotka ovat muista puista erillään ja joista on hyvät mahdollisuudet tähystää. Täysikasvuisissa männyissä, joissa metsot ruokailevat talvella, neulasmäärän väheneminen on harvoin enemmän kuin 35 %. Puu toipuu neulasmäärän vähenemisestä. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 25(94) Mänty on hirven kannalta varsinkin talvisaikaan tärkeää ravintoa. Lehtipuiden varjostamat männyntaimet maistuvat hirvelle erinomaisesti, koska niiden haitta-ainepitoisuudet ovat alhaisempia ja oksat hennompia (Lääperi 2007). 3.1.5. Haapa Haapa on metsolle ja yleisesti monimuotoisuuden kannalta tärkeä puulaji. Haapa houkuttelee myös metsäjänistä ja hirvieläimiä. Metso käyttää haavan lehtiä ravintonaan ja myös hirvelle haapa on erityisen mieluisaa ravintoa. 3.1.6 Lehtikuusi Siperian lehtikuusikossa metso käy mielellään syömässä neulasia syksyisin. Vähäisen esiintyvyyden takia lehtikuusella on vain paikallisesti merkitystä riistalle. Riistaa suosivassa metsätaloudessa pienet lehtikuusimetsiköt ovat suotavia (Rauhala 2005). 3.1.7. Muut lehtipuut Pihlajan merkitys monimuotoisuudelle on suuri. Nuoret pihlajat ovat mieluisaa ravintoa sorkkaeläimille ja jänikselle. Järeäksi kasvatetun pihlajan arvo on suuri sekä taloudellisesti, maisemallisesti että monimuotoisuuden kannalta. Sen kasvattaminen useissa pienehköissä ryhmissä on kannattavaa varsinkin metsäautoteiden varsilla (Rauhala 2005). Valkohäntäpeura ja metsäkauris pitävät tammenterhoista. Vanhat suuret tammet suositellaan vapautettavaksi ympäröivästä kilpailevasta puustosta vähintään 5 metriä laajemmalta alueelta kuin minkä puun latvus peittää. Tämä aikaansaa puuyksilössä suuren tammenterhojen tuotannon. Hyvin sulavat lehtipuut, kuten pajut ja pihlajat, ovat hirvieläimille ja metsäjänikselle ja pajut riekolle mieluista ravintoa. Taimikonhoidossa vältetään mieluisan ja monipuolisen lehtipuuston ja pensaston tarpeetonta poistamista. Hirvien laiduntamispaine voi tasaantua jos sille mieluisaa ravintoa on maisemamittakaavassa tasaisesti saatavissa. Jaloja lehtipuita – tammea, lehmusta, jalavaa, pyökkiä ja pähkinäpensasta – kannattaa suosia, sillä ne luovat kasvaessaan rehevän ja monipuolisen pohjakasvillisuuden, josta on hyötyä monille riistalajeille. Tammen ja pyökin terhot kelpaavat ruoaksi valkohäntäpeuralle, metsäkauriille, heinäsorsille ja rusakolle. Lehtipuuvaltaiset metsänpohjat lämpenevät keväällä nopeammin kuin havupuumetsät ja alkavat keväällä kasvaa heinää ja yrttejä talven rasituksista toipuville riistaeläimille (Kasvi, A. 2013, Metsästäjä 3/2013). Metsän monimuotoisuuden kannalta tärkeä raita on arvokas metsäjänikselle talviravintona (Helle ym. 1986). Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 26(94) 3.2 Riistalajit ja riistan erityinen suosiminen Suomessa on 34 riistanisäkäs- ja 26 riistalintulajia, jotka on lueteltu metsästyslain 5 pykälässä. Kaikki muut eläimet ovat joko rauhoittamattomia tai luonnonsuojelulailla rauhoitettuja. Riistaeläimet voidaan jakaa seuraaviin seitsemään ryhmään: hirvieläimet, jäniseläimet, jyrsijät, suurpedot, pienpedot, hylkeet ja muut riistanisäkkäät. Riistalinturyhmiä on 6: hanhet, puolisukeltajasorsat, sukeltajasorsat, metsäkanalinnut, peltokanalinnut ja muut riistalinnut. Riistanisäkkäät villikani, metsäjänis, rusakko, orava, euroopanmajava, kanadanmajava, piisami, rämemajava, susi, tarhattu naali, kettu, supikoira, karhu, pesukarhu, mäyrä, kärppä, hilleri, saukko, näätä, minkki, ahma, ilves, itämeren norppa, kirjohylje, halli, villisika, kuusipeura, saksanhirvi, japaninpeura, metsäkauris, hirvi, valkohäntäpeura, metsäpeura ja mufloni;sekä Riistalinnut kanadanhanhi, merihanhi, metsähanhi, heinäsorsa, tavi, haapana, jouhisorsa, heinätavi, lapasorsa, punasotka, tukkasotka, haahka, alli, telkkä, tukkakoskelo, isokoskelo, riekko, kiiruna, pyy, teeri, metso, peltopyy, fasaani, nokikana, lehtokurppa ja sepelkyyhky. Metsätalouden valinnoilla voidaan vaikuttaa riistaeläimistä erityisesti metsäkanalintujen, jänisten ja hirvieläinten elinympäristöihin sekä pienpetopaineeseen. Näissä suosituksissa keskitytään erityisesti näiden riistaeläinryhmien lajien huomioimiseen metsätaloudessa. Metso on elinympäristövaatimuksiltaan vaateliaimpia riistalajeja. Siksi metso on hyvä indikaatiolaji, ja sen tarpeista huolehtiminen metsätaloudessa varmistaa usein myös muiden riistalajien suosimisen. Pyy tulee toimeen metsoa pienemmällä alalla. Kun metsänhoitotoimenpiteissä huolehditaan metson kannalta suotuisan elinympäristön säilymisestä, turvataan samalla useiden muidenkin riistalajien viihtyvyys. Eri metsäkanalintulajien elinympäristövaatimukset ovat suhteellisen kapeat, joten ne ovat herkkiä elinympäristöjen muutoksille (Storch 2007). Tiheysvaihtelu tiedetään metsolle tärkeäksi metsän rakennetekijäksi (Rolstad 1989). Metsokukot oleskelevat usein tiheikön reunaosassa, jonka vieressä on pakenemiseen soveltuvaa avoimempaa maastoa. Lisäksi kuusi tiedetään olevan metsolle tärkeä suojapuu (Seiskari 1962, Helle ym. 1990, Gjerde 1991, Beshkarev ym. 1995b, Finne ym. 2000). 3.3 Kasvatus tasa- tai eri-ikäisrakenteisena 3.3.1 Periaatteiden kuvaukset riistan kannalta Kun metsää kasvatetaan eri-ikäisrakenteisena, se säilyy pääosin peitteisenä. Kasvatettavan metsän ulkoasu poikkeaa tasaikäisrakenteisesta. Eri-ikäisrakenteisessa metsässä on tarkoitus Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 27(94) ylläpitää sekoitus kaikissa eri kehitysvaiheessa olevia puita – pieniä taimia, nuoria, varttuneita ja myös järeitä puita. Lisäksi luodaan erikokoisten puiden ryhmittäisyyttä. Eri-ikäisrakenteisena kasvatettavassa metsässä tavoitteena on vaihteleva puiden kokojakauma, mutta pieniä puita on oltava paljon enemmän kuin isoja. Metsän uudistuminen pyritään toteuttamaan luontaisesti synnytettävän alikasvoksen avulla. Eri-ikäisrakenteiseen metsään liittyvä vaihtelevuus on eduksi riistalle, mutta se ei sinänsä vielä takaa rakennepiirteiden säilymistä tai muodostumista. Monen lajin kannalta metsäpeitteen yhtenäisyys on ensiarvoista. Toisaalta osa riistalajeista, kuten hirvieläimet, ovat hyötyneet avoimista alueista. Valo-olosuhteet vaikuttavat kasvilajistoon. Eri-ikäisrakenteisessa metsässä säilyy vaihteleva varjostus, jolloin myös varjossa ja puolivarjossa viihtyville lajeille jää enemmän sopivia kasvupaikkoja. Metsikössä säilyvät vakaat kasvuolot erilaiset valovaatimukset omaaville lajeille. Esimerkiksi mustikka, joka on tärkein kasvinsyöjähyönteisten ravintokasvi, menestyy eriikäisrakenteiseen metsään tähtäävän käsittelyn alalla. Kasvinsyöjähyönteiset ovat tärkeää ravintoa metsäkanalintujen poikasille. 3.4 Hirvivahingot Nisäkkäistä hirvi aiheuttaa metsätaloudelle suurimmat tuhot. Se on myös saalisarvoltaan tärkein riistaeläimemme. Hirvieläinkantojen pitäminen tavoitetiheyksien mukaisina on tehokkain keino pitää hirvieläinten aiheuttamia vahinkoja taimikoille aisoissa ja vähentää ihmisille aiheuttamaa vaaraa tieliikenteessä. Hirvivahinkojen riskialueilla suositellaan, männyn peruskasvatusmallissakin, jätettäväksi männyn taimikkoon noin 3 000 puuta hehtaarille. Vaihtoehtoisesti jätetään 6 000–10 000 puuta hehtaarille, jos lähtöpuusto on riittävän tiheä, ja taimikko hoidetaan kahdessa vaiheessa tavoitetiheyteen. Valkohäntäpeura ja metsäkauris voivat aiheuttaa Etelä-Suomessa vahinkoja taimikoissa. Tuhot kohdistuvat usein pieniin taimiin heti viljelyn jälkeisinä vuosina. Tuhoja voidaan yrittää estää ohjaamalla eläimet ruokinnalla muille alueille ja metsästyksellä. Trico-hirvikarkotteella käsiteltyjen männyn ja koivun taimien hirvituhot ovat olleet selkeästi vähäisempiä kuin kontrollikoealojen taimien. Käsittely ei vaikuttanut haitallisesti taimien kasvuun tai kehitykseen. Käsittelyn kustannusvaikutuksia ei ole vielä tarkasteltu (Matala ym 2012). Karkoteaineet ja mekaaniset latvasuojaimet antavat parhaimmillaankin vain osittaisen suojan männyn taimikoissa. Hyvin sulavat lehtipuut, kuten pajut, pihlajat ja haavat, ovat hirvelle mieluisinta ravintoa. Taimikonhoidossa vältetään mieluisan ja monipuolisen lehtipuuston ja pensaston tarpeetonta poistamista varsinkin aukkopaikoissa. Hirvien laiduntamispaine voi tasaantua, jos sille mieluisaa Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 28(94) ravintoa on maisemamittakaavassa tasaisesti saatavissa. Kuusentaimikossa hirven laidunnus voi joissain tapauksissa olla jopa hyödyllistä, pitäen vesakon kurissa. Hirvi pitää myös koivikoista, erityisesti rauduskoivusta. Mäntyä hirvi suosii talvisaikaan, kun taas kuusta hirvet hylkivät. Kuusi onkin sille sopivilla mailla usein hyvä metsänkasvatuksen vaihtoehto, jos hirvituhot uhkaavat. Tiheät taimikot kestävät parhaiten hirvien laidunnusta. Kylvetyt ja luontaisesti uudistetut taimikot ovat usein tiheämpiä, mutta niissä pitkittynyt uudistamisaika ja pienet taimet asettavat taimikon pidemmäksi aikaa hirven syöntiulottuvuudelle, mikä voi lisätä hirvivahinkoja. Taimikonhoidossa keskitytään poistamaan vain etukasvuisia lehtipuita, jotka kilpailevat kasvatettavien puuyksilöiden kanssa. Lehtipuiden varjostamat männyntaimet maistuvat hirvelle erinomaisesti, koska niiden haitta-ainepitoisuudet ovat alhaisempia ja oksat hennompia (Lääperi 2007). Hirvivahinkojen estämiseksi taimikko luodaan aina kasvupaikan antamien mahdollisuuksien mukaan. Kuusta voi suosia sopivilla kasvupaikoilla ja alalle voi hakea ylimääräistä taimiainesta maanmuokkauksen ja luontaisen lisätaimiaineksen avulla. Hirvet saavat hyvin ravintoa yli 6 metrin keskipituuden taimikoista, aina ensiharvennusvaiheeseen asti. Näissä metsissä hirvet laiduntavat alusvesakkoa aiheuttamatta haittaa metsätaloudelle. Suurimmat hirvivahingot aiheutuvat 1-3 metrin taimikoissa. Taimikoita voidaan erityiskohteissa suojata myös aitaamalla, kemiallisilla karkotteilla ja latvasuojilla. Parin ensimmäisen vuoden aikana taimikoissa sattuvat peura- ja kauristuhot voidaan estää ruiskuttamalla karkoteaineita. Niiden avulla saadaan myös varttuneempien taimien latvaosat suojattua talveksi hirviä vastaan syksyisin käsittelyin. Erityisen hyvin pienille hirvieläimille maistuvat istutetut taimet, jotka ovat ravinnetasoltaan luonnontaimia rikkaampia (Lääperi ym 2007). 4 Tasaikäisrakenteisen metsän kasvatus Metsän kasvatuksessa, joka toteutetaan tasaikäisrakenteisena, kannattaa riistan kannalta sisällyttää ajatus yli puiden kasvatusajan pysyvistä riistaa suosivista rakenteista ja rakennevaihteluista. Nämä voivat olla tiheikköjä, erirakenteisia kohtia kuviolla ja mustikanvarvikon laikkuja. 4.1 Päätös metsän uudistamisesta Riistaa painottava metsänomistaja pohtii metsänuudistamisen yhteydessä sitä, miten riistan huomioon ottaminen vaikuttaa metsänomistamisen taloudelliseen tulokseen. Tämän perusteella hän päättää tavoitteisiinsa parhaiten sopivan metsänuudistamisen ajankohdan, uudistusalan rajauksen ja säästöpuiden määrän. Kannattavassa metsätaloudessa puusto uudistetaan, kun sen tilavuuskasvu on pienentynyt ja sen tuotto vähenisi, mikäli sitä kasvatettaisiin edelleen. Realistinen vuotuinen tuottovaatimus Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 29(94) on 3-4 prosenttia. Uudistamispäätökseen vaikuttavat metsänomistajan omat tavoitteet sekä taloudelliset ja biologiset näkökohdat. Ei ole syytä odottaa puuston ränsistymisen merkkejä. Metsänuudistamisen päätöksessään metsänomistaja pohtii tavoitteidensa, taloudellisten tarpeensa ja vaihtoehtoisten sijoitusten lisäksi arvioita puuston laadun, terveydentilan ja hinnan kehityksistä. Puunmyyntituloina saadut rahat metsänomistaja voi esimerkiksi sijoittaa muihin omistuksiin, kuten osakkeisiin tai kiinteistöihin, tai investoida riistanhoitoon metsissään. Uudistushakkuu ja sitä seuraavat työt uuden metsän aikaansaamiseksi muodostavat toimenpideketjun, josta riippuu seuraavan puusukupolven menestys ja tuotto. Uudistushakkuu tuottaa rahaa mutta metsän uudistaminen maksaa ja vaatii työtä. Investoinnit uuteen puusukupolveen ovat pieni osa puunmyyntituloista. Vaihtoehtoisia uudistushakkuutapoja ovat pääte-, siemen- ja suojuspuuhakkuut. 4.1.1 Uudistamisen ajankohta ja kasvatusaika Metsän uudistamisen ajankohdan päätös perustuu metsänomistajan tavoitteisiin. Kannattavassa puuntuotannossa sopivaa ajankohtaa puuston uudistuskypsyydelle kuvataan puuston järeydellä, sopiva ajankohta vaihtelee puulajeittain, kasvupaikoittain ja ilmastoalueittain. Metsä voi näyttää kasvuisalta, mutta se ei anna välttämättä oikeaa kuvaa siitä, kannattaako sitä vielä taloudellisessa mielessä kasvattaa. Kannattavassa puuntuotannossa uudistamisen ajankohta määritellään männylle, kuuselle, rauduskoivulle ja hieskoivulle kasvupaikkatyypeittäin ja ilmastoalueittain. Esimerkiksi EteläSuomessa tuoreen kankaan kuusikko suositellaan uudistettavan, kun puuston keskiläpimitta on 26-30 senttimetriä. Uudistuskypsässä metsässä voidaan laskea hinta sille, miten tuloihin vaikuttaa metsänuudistamisen siirtäminen esimerkiksi 20 vuodella eteenpäin. Jos esimerkiksi uudistuskypsän metsän päätehakkuun tulo on 43 400 euroa ja tulo sijoitetaan 20 vuodeksi 3 % vuosikorolla, on tämän sijoituksen nettotulon nykyarvo 78 400 euroa. Jos kyseinen metsä olisikin hakkaamatta ja se kasvaisi edelleen 20 vuotta, niin tällaisen metsän nettotulon nykyarvo olisi 72 100 euroa. Siten metsänomistajalle syntyisi tappiota 6 300 euroa eli noin 10 % (Koistinen ym 2013). Riistaa painottava metsänomistaja joutuu pohtimaan sitä, miten riistan hyödyksi tehty puuston uudistamisen ajankohdan myöhentäminen ja kasvatusajan pidentäminen vaikuttavat tuleviin tuottoihin ja riistaan. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 30(94) 4.1.2 Uudistusalan rajaus Uudistusalan rajauksessa vältetään suoralinjaista rajaamista ja suositaan epäsäännöllisen muotoisia uudistusaloja, jotka noudattelevat luonnollisia kuviorajoja. Jos uudistusalan reunalla on havumetsän ja lehtimetsän tai metsän ja suon välinen vaihettumisvyöhyke, se säästetään. Kaikenikäiset metsäkanalinnut suosivat vaihettumisvyöhykkeitä, ja poikueille ne ovat suorastaan avainympäristöjä (Valleala 1954, Brittas ym. 1990, Wegge ym. 2007). Uudistusalalle jätetyt riistatiheiköt tuovat suojaa riistalle ja elävöittävät maisemaa. Kuva Timo Eskola. Pienimuotoinen toteutus kannattaa huomioida uudistusalaa rajattaessa. Uudistushakkuun yhteydessä yhden tai useamman ojan ympäristö voidaan jättää käsittelemättä ja käsitellä ne taas seuraavassa käsittelyvaiheessa. Metsänkäsittelyn vaiheistamisella tällä tavalla saadaan samalle kuviolle erivaiheisia kohtia, joista on suojahyötyä riistalle ja maisemalle kun ojanympäristöön syntyy polveileva puusto. Näkemäpituuden lyhentäminen eli avointen näkymälinjojen katkaiseminen esteillä, on riistalle eduksi. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 31(94) Uudistusalalle voidaan jättää riistatiheikköjä. Vaakasuora suoja parantaa merkittävästi metsäkanalintujen pesien säilymistä (Ludwig 2007). Kuva Airi Matila. 4.2 Metsän uudistaminen Koneellinen kylvö, jossa muokkauskone myös kylvää siemenet, tehdään kosteusolojen takia juuri metsäkanalintujen pesintäaikaan. Metsäkanalintujen pesät suositellaan etsittäväksi uudistusalalta ja merkitään ennen konekylvöä. 4.2.1 Uudistaminen sekamenetelmillä Osa uudistamisalasta voidaan uudistaa kylväen tai istuttaen ja osalla uudistusalaa voidaan käyttää hyväksi alikasvosta. Näin uudistusalalla saadaan säilytettyä peitteisyyttä. Alikasvoksen hyväksikäyttö uudistamisessa säästää myös riistalle tärkeää varvikkoa. Riistaa painottavan metsänomistajan kannattaa kasvattaa ja perustaa metsikkönsä sekapuustoiseksi. Kasvupaikan mukaan puulajivalikoiman vaihtelevuudella voi olla myös taloudellisia vaikutuksia. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 32(94) Nousevat nettonykyarvot lievän sekapuustoisuuden klassisena sekametsäefektinä. 4.2.2 Varhaishoidon suunnittelu Varhaishoidon oikea-aikainen toteuttaminen on riistalle eduksi. Metso karttaa puustoltaan tiheimpiä metsiä (Gjerde 1991, Storch 1993). Taimikonhoidossa tavoitteena on monipuolinen lehtipuusto ja pensasto, sillä metsäkanalinnut suosivat sekametsäisyyttä (esim. Valleala 1954, Nyberg & Niemi 1957, Uusvaara 1963, Brittas ym. 1990, Helle ym. 1990). Kanalintukannoista huolehtiva metsänomistaja jättää taimikon varhaishoidon yhteydessä sekametsärakenteiseksi tiedostaen, että hirvivahingot saattavat silloin alueella lisääntyä. Hirvivahinkopaine voi tasaantua, jos pihlajaa ja pajua on tasaisesti alueella saatavilla. Pajut ja pihlajat varjostavat kasvatettavaa puustoa. Varhaishoidon yhteydessä pidetään vesat kurissa, jolloin mäntykin maistuu hirvelle huonommin. Taimikonhoidossa jätettävän lehtipuun osuuden pitäisi riistaa suosittaessa olla 10- 20 %. Lehtipuiden ei tarvitse olla tasaisesti jaettuna kuviolla, vaan ne voivat olla ryhminä. Näin saadaan taimikkoon syntymään riistalle tärkeitä puulaji- ja tiheysvaihteluita. Esimerkiksi reunaalueilla vesakon latvominen noin metrin korkeudelta jättää hirvieläimille taimikkoon ravintoa Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 33(94) samalla kuin taimikon kasvua häiritsevä vesakko poistuu. Latvottujen vesojen hoitoa kannattaa mahdollisuuksien mukaan toistaa muutaman vuoden välein. Metson soidinpaikalla tai –alueella rehevillä kasvupaikoilla osa taimikoista voidaan harventaa normaalia harvemmaksi metsälain sallimissa puitteissa (Päivinen ym. 2011). 4.2.3 Varhaishoitosuositukset pääpuulajeittain Mänty Kuusentaimia säästetään männikössä varhaishoidon yhteydessä suojapuustoksi riistalle. Männikön kehittymistä haittaavia kuusia voidaan myös latvoa, jolloin kantoon jätetyt alimmat kuusenoksat tuovat kenttäkerrokseen peittävyyttä ja suojaa kanalinnuille. Yhden puulajin metsiköitä ei tavoitella vaan pyritään monimuotoisuutta suosiviin sekametsiin jättämällä aukkopaikkoihin esimerkiksi kuusta tai koivua. Taimikon varhaishoidossa voidaan koivusta, latvotusta kuusesta sekä kasvamaan jätetystä kuusesta muodostaa suojaa riistalle mäntytaimikkoon. Taimikon varhaishoidossa keskitytään poistamaan etukasvuisia lehtipuita, jotka kilpailevat kasvatettavien puuyksilöiden kanssa (Lääperi 2007). Kuva Timo Eskola Kuusi Lehtipuiden lisäksi kuusikon varhaishoidon yhteydessä kannattaisi säästää myös mäntyä. Männyt muodostavat tärkeän osan metson talviravinnosta. Koivut Koivikoiden varhaishoidossa mahdolliset havupuuntaimet on hyvä säästä riistan kannalta. Havupuiden taimet eivät ehdi koivun tahtiin alkukehityksessä, joten koivikon alla kasvavat kuuset kestänevät. Männyn osuus koivikoissa on mahdollisten säästöpuuryhmien varassa. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 34(94) 4.3 Varttunut taimikko Aikuiset teeret ja poikueet suosivat kesäaikaan varttuneita taimikoita (Kolstad ym. 1985, Brittas ym. 1990). Metsot välttelevät nuoria taimikoita, mutta erityisesti koppelot alkavat asteittain käyttää taimikoita sitä enemmän mitä varttuneempi taimikko on. Metsäkanalinnut suosivat yleisesti sekametsäisyyttä (esim. Valleala 1954, Nyberg & Niemi 1957, Uusvaara 1963, Brittas ym. 1990, Helle ym. 1990). Riistan elinympäristöjen hoitoa painottava metsänomistaja jättää taimikot sekametsärakenteiseksi. 4.3.1 Taimikonharvennuksen suunnittelu Taimikonharvennus parantaa metsäkanalintujen elinoloja, sillä harventamattomana taimikot ovat muille riistalajeille kuin pyylle liian tiheitä. Taimikonharvennuksen laiminlyönti johtaa tiheään, erittäin hitaasti järeytyvään metsään, jossa muut metsäkanalinnut kuin pyy eivät viihdy. Tiheyden myötä varpukasvillisuus voi kadota, jolloin metsän laatu laskee myös pyy-ympäristönä. Riistapainotteisessa metsänhoidossa kannattaa kiinnittää huomiota taimikonharvennuksen oikea-aikaisuuteen sekä sekametsäisyyden ja puuston kokovaihtelun säilyttämiseen. Jos taimikonharvennus johtaa täysin tasarakenteiseen, yhden puulajin metsikköön, niin siitä koituu heikko elinympäristön laatu riistalle koko puiden kasvatusajan loppuosalle. Aiemmissa metsikön käsittelyvaiheissa eli uudistusalan suunnittelussa ja raivauksessa jätetyt riistatiheiköt jätetään taimikkoon kehittymään luontaisesti. Sekametsäisyys luodaan jättämällä vähintään kolmen puulajin yksilöitä, esimerkiksi kuusta, mäntyä ja lehtipuuta. Teeripoikueet suosivat väljyyttä eli 30–40 prosentin latvuspeittävyyttä (Brittas ym. 1990). Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 35(94) Jo muutama puu voi muodostaa riittävän suojan taimikossa kanalinnulle. Kuva Timo Eskola. Taimikon harvennuksessa voidaan jättää pienialaisia riistatiheiköitä taimikkoon riistan suojaksi. Kuva Timo Eskola Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 36(94) 4.4 Nuori kasvatusmetsä Aikuiset teeret ja poikueet suosivat kesäaikaan varttuneiden taimikoiden ohella nuoria kasvatusmetsiä (Brittas ym. 1990). Myös pyy suosii 20–49-vuotiaita metsiä (Swenson & Angelstam 1993). Riistan kannalta nuoret kasvatusmetsät ovat siis tärkeitä ympäristöjä. Harvennushakkuut edistävät kanalintujen viihtyvyyttä ja menestymistä nuorissa kasvatusmetsissä: puiden latvukset ja varvusto elpyvät, aluskasvillisuus rehevöityy ja marjasadot runsastuvat. Ajallaan tehty harvennushakkuu luo metsään metson vaatimaa puuston väljyyttä ja metsäkanalinnuille avoimia lentolinjoja. Harvennushakkuissa vältetään varvuston ja alikasvoksen tarpeetonta ja työvaiheena kallista raivausta, jolloin riistalle jää alalle tärkeää suojaa. Rehevillä kasvupaikoilla Etelä- Suomessa, jossa ensiharvennukset ovat tekemättä, metso ei pääse lentämään lentolinjojen puuttuessa. Pohjoisessa metso suosii ensiharvennusta lähestyviä metsiköitä. Viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet metson käyttävän myös 30–40-vuotiaita nuoria kasvatusmetsiä elinalueenaan (Miettinen ym. 2005, 2008 ja 2009, Rolstad ym. 2007). Kuva Airi Matila. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 37(94) 4.4.1 Ensiharvennuksen suunnittelu Ensiharvennuksessa riistaa suosiva toimenpide tähtää tilanteeseen, jossa kasvatusmetsiin jää vähintään viidenneksen lehtipuuosuus. Lehtipuuosuuden tasaisuudella kuviolla ei ole merkitystä. Lehtipuut voivat olla eri lajeja ja sijaita ryhmissä tai ryppäissä. Metsikön aiemmissa käsittelyvaiheissa luodut ja säästetyt riistatiheiköt, säästöpuut ja säästöpuuryhmät jätetään kasvatushakkuissa edelleen käsittelemättä. Näiden puuttuessa luodaan uusia tiheiköitä jättämällä sopiviin kohteisiin harventamattomia laikkuja. Luontevia tiheikön sijoituspaikkoja ovat esimerkiksi pienialaiset soistumat, kalliokot, suon ja kankaan vaihettumisvyöhykkeet tai ylipäätään metsikön reunaosat. Harventamaton kuusiryhmä jätetään kasvatushakkuussa muodostamaan riistatiheikön. Kuva Timo Eskola. Metsäkanalintujen suosimien ympäristöjen koivu- ja lehtipuuosuus 50-75% Teerien kesäaikainen ruokailuympäristö yli 30% Riekon kesäaikana suosima ympäristö 1-20 % (lehtipuuosuus) Pyylle sopiva metsäelinympäristö Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 38(94) alle 11% (lehtipuuosuus) Metsolle sopiva metsäelinympäristö Teeret suosivat kesäaikaan metsiä, joissa koivun osuus on suuri, 50–75 % (Brittas ym. 1990). Teerelle tärkeitä kesäelinympäristöjä ovat myös sekametsät, joissa koivua on vähemmän (Brittas ym. 1990). Riekko viihtyy tyypillisesti kesäisin metsäelinympäristössä, jossa koivun osuus puustosta on yli 30 % (Marcström ym. 1981). Sen sijaan pyylle riittää 1–20 prosentin lehtipuusekoitus, ja metso puolestaan välttää maastoja, joissa lehtipuuta on yli 11 % (Swenson & Angelstam 1993). Pyystä on myös toisensuuntaista tietoa, jonka mukaan se viihtyy elinympäristössä, jossa koivun osuus on yli 30 % (Marcströmin ym. 1981). Myös hieskoivua voidaan jättää ensiharvennuksessa rehevillä männyn uudistusaloilla riistalle. Oikea-aikainen ensiharvennus on myös riistan kannalta eduksi. Metson soidinpaikalla tai alueella ensiharvennus voidaan tehdä osalla metsäkuvioista normaalia aikaisemmin (Päivinen ym. 2011). Alikasvoksen merkitys riistalle Alikasvosta on ensiharvennuksessa säästettävä kanalinnuille suojaksi petoja vastaan. Teeret välttävät maastoja, joissa alikasvoksen peittävyys on alle 20 % (Brittas ym. 1990). Suojan merkitys korostuu kesäaikaan, jolloin metso viettää valtaosan ajastaan maassa ruokaillen tai leväten. Puiden latvukset suojaavat petolintuja vastaan, mutta metso tarvitsee suojaa myös maanpinnan tason läheisyydessä erityisesti kanahaukkaa ja petonisäkkäitä vastaan (Kvasnes & Storaas 2007). Alikasvos antaa riistalle suojaa pedoilta ja huonolta säältä. Esimerkiksi aikuiset teeret ja teeripoikueet suosivat maastoja, joissa alikasvoksen peittävyys on 41–60 % (Brittas ym. 1990). Alikasvos edistää teeren pesien ja vähäisessä määrin myös poikueiden menestymistä (Ludwig ym. 2010 a, b). Paras alikasvospuulaji on kuusi, mutta sen puuttuessa koivukin kelpaa (Kolstad ym. 1985, Brittas ym. 1990, Beshkarev ym. 1995, Swenson 1995, Finne ym. 2000). Alikasvos antaa suojaa harvennetussa mäntymetsikössä. Kuva Timo Eskola Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 39(94) Turha alikasvoksen raivaus on metsätaloudellisesti kallis työvaihe, alikasvos on riistalle tärkeä suojan ja ravinnon lähde. Männiköissä alikasvustoa on vähiten, joten alikasvoksen säilymisellä on riistan kannalta eniten painoarvoa juuri täällä. Alikasvoksen säästämiseen suositellaan erityistä tarkkuutta karuille alueille ja männikköihin. Niukimmissa elinympäristöissä säästetään olemassa oleva varpukerros. Yksittäisten kuusien säilyttäminen on männiköissä erityisen tärkeää. Karuilla kasvualustoilla riistaa suosiva metsänomistaja säilyttää ja luo alikasvoskuusikkoa. Pieni pensaikko tarjoaa riistalle hyvää suojaa. Näkyvyyden rikkominen toisella latvuskerroksella suosii riistaa. Esimerkiksi joulukuusenviljelmät karuimmilla aloilla antavat hyvän suojan myös riistalle. Alikasvoksen säilyttäminen korostuu männiköissä mutta ei ole merkityksetön muissakaan metsiköissä. Alikasvosta suositellaan säästettäväksi riistan suojaksi kulloiseenkin ympäristöön soveltuen. Pohjois-Suomessa alikasvoslajeista vaivaiskoivu on riekon tärkein talvinen ravinnonlähde. Myös kataja on tärkeä alikasvoskasvi. 4.5 Varttunut kasvatusmetsä Toisen harvennuksen jälkeen kuusikko voi olla varsin suojaton riistan kannalta. Sulkeutuneessa kuusikossa, jossa ei ole alikasvosta, ei ole myöskään riistaa. Siellä riistan kannalta tulisi metsänhoitotoimenpiteissä suosia rehevämmän maalajin puulajeja ja harvennuksessa mahdollisuuksien mukaan pyrkiä sekapuumetsään ja rakenteen vaihtelevuuteen. Sekametsäisyys on myös ilmastomuutoksen tuoman muutoksen huomioiden turvallisempi kuin yhden puulajin metsikkö. Riistan suosimiseksi alikasvoksen jättämisen tärkeyttä ei saisi unohtaa myöskään kuusikoissa. Erityisen tärkeitä ovat korvet ja ojitetut turvekankaat, joilla kuusi on valtalajina. Poikueympäristöjen suosimiseksi tuoreilla kasvupaikoilla osa oksa- ja latvusmassasta voidaan harvennuksen yhteydessä korjata pois varvikkoa peittämästä. Rauduskoivun 10 %:in, jossain jopa 20 %:in osuus on eduksi riistalle. Lepän suosiminen kuusikoissa luo puolestaan hyviä olosuhteita pyylle. Lehtipuuosuudella ei ole todettu olevan tuottoa alentaa vaikutusta. Hieskoivikon kasvatuksessa syntyy herkästi alikasvoskuusikko, joka palvelee myös riistaa. Metso suosii varttuneita metsiä (Seiskari 1962, Swenson & Angelstam 1993). Metsikkötason rakennetekijöistä ainakin puuston tiheys- ja kokovaihtelu, latvuspeittävyys, puulajisuhteet ja kenttäkerroksen rakenne ovat metson kannalta merkityksellisiä (Lindén 2002c). Valtaosa metson soitimista sijaitsee nykyään nuorissa 30–50-vuotiaissa metsissä (Valkeajärvi 2008). Yläharvennus voi tarjota ratkaisun metsikön kasvatusajan pidentämiseen esimerkiksi metson soidinalueella. Hoidetussa kasvatusmetsässä yläharvennus tuottaa suuremman absoluuttisen nettonykyarvon kuin alaharvennus. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 40(94) Tasaikäisrakenteisen metsän puuston järeytyminen ja sen nopeus perustuvat aiemmin tehtyihin harvennuksiin. Sekä ylä- että alaharvennuksella harvennetut metsiköt uudistetaan saman puuston järeyden mukaan. Tällöin erona on kuitenkin se, että yläharvennettu puusto järeytyy 10-20 vuotta myöhemmin kuin alaharvennettu puusto. Toisaalta yläharvennetusta metsiköstä saadaan tuolloin järeämpiä puita. 4.6 Kaksijaksoiset metsät 4.6.1 Kaksijaksoinen kuusi-koivusekametsä Erityisesti rehevillä turvemailla kaksijaksoisena kasvatettavat koivumetsät, joiden alikasvoksena on kuusi, ovat riistalle suotuisia metsiä. Lehtipuut ja usean puulajin metsiköt ovat kanalinnuille tärkeitä. Koivun kasvatukseen on useita vaihtoehtoja. Koivun kasvattaminen sekapuuna kuusen kanssa samassa jaksossa tai kaksijaksoisena on menetelmänä samanarvoinen puhtaan koivikon kasvatuksen kanssa. Kaksijaksoinen kuusta ja koivua kasvava sekametsä tunnetaan pyylle mieluisana elinympäristönä. Tuoreilla kankailla suositellaan koivusekoituksen säilyttämistä. Suositeltava vaihtoehto riistan kannalta on myös koivun, kuusen ja männyn muodostama kaksijaksoinen sekametsä (Lähde: Suomen metsäkanalintukantojen hoitosuunnitelma – luonnos). 4.6.2 Kaksijaksoinen mänty-kuusisekametsä Riistan kannalta suositellaan, että mäntyä, koivua ja haapaa jätetään pieninä ryhminä kuvion reunalle, jotta sekapuuleimaisuus säilyy kun ylispuut poistetaan. Selkeästi tunnistettavat hakomispuut jätetään. Ylispuukoivut ovat myös männikössä hyviä talviruokapaikkoja teerille. 10 koivua hehtaarilla tai kymmeniä ylispuukoivuja reunalle jätettynä ovat riistalle arvokkaita. Teeret suosivat ylispuukoivujen ryhmiä, yksittäisillä koivuilla ei juuri ole merkitystä (Hjeljord ym. 1995). Sekapuumetsissä riistan kannalta tavoiteltava koivun osuus on noin 20 %. 5 Eri-ikäisrakenteisen metsän kasvatus Eri-ikäisrakenteinen metsänhoito sopii parhaiten metsiin, jotka ovat reheviä ja joissa on jo valmiiksi olemassa nuoremman puusukupolven puita. Tyypillisimmin nämä kohteet ovat kuusivaltaisia ja usein kosteita. Korvet ovatkin monesti eri-ikäisrakenteisia. Korvet ovat riistan kannalta erityisen tärkeitä, sillä ne ovat hyviä poikueympäristöjä. Niissä riittää siis ruokaa ja suojaa sekä aikuisille linnuille että poikasille. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 41(94) 5.1 Rakennepiirteet Eri-ikäisrakenteisen metsän rakennepiirteet voivat riistan kannalta esimerkiksi pienaukkojen osalta olla suotuisia. Pyy saavuttaa poiminta- ja pienaukkohakkuin käsitellyissä metsissä huomattavasti suurempia tiheyksiä kuin tasaikäisinä kasvatetuissa metsissä (Swenson & Angelstam 1993). Muutaman aarin kokoiset aukot kuuluvat pyyn keskeisiin elinympäristövaatimuksiin (Pynnönen 1954, Swenson 1995). Laajat yhtenäiset pienaukolliset hakkuualat voivat sen sijaan olla riistalle epäsuotuisat. Pienissä aukoissa kasvaa pyylle mieluisia ravintokasveja, ja puuston läheisyys antaa turvaa saalistajia vastaan. Eri-ikäisrakenteisen kasvatuksen tärkeimpiä etuja metsäkanalintujen kannalta on, että maata ei yleensä muokata, joten kenttäkerroksen varvusto säilyy jatkuvapeitteisenä. Toinen riistan kannalta keskeinen etu on se, että metsä säilyy jatkuvasti puustoisena. Esimerkiksi metso tarvitsee laajempia yhtenäisiä, elinympäristöksi sopivia kokonaisuuksia. 5.2 Hoito- ja hakkuutavat Pienaukko- ja poimintahakkuut ovat riistaa suosivan metsänomistajan kannalta käyttökelpoisia hakkuutapoja. Poimintahakkuuta voidaan käyttää riistatiheikkökohteissa, joissa pienempää puustoa jää riittäväksi suojaksi. Samoin vesiensuojelun suojakaistoilta poimintahakkuita voidaan käyttää kun riistan suojaksi jää alikasvosta vyöhykkeelle. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 42(94) 5.2.1 Poimintahakkuu Kuva Airi Matila. Poimintahakkuu on eri-ikäisrakenteisen metsän hakkuutapa, jolla ylläpidetään ja kehitetään metsän eri-ikäisrakennetta ja saadaan hakkuutuloja. Poimintahakkuussa pyritään edistämään metsän luontaista uudistumista poistamalla metsikön suurempia puita, tekemällä tilaa pienemmille elinvoimaisille puille sekä lisäämällä kasvutilaa kenttäkerroksessa uusien taimien syntymiseksi. Poimintahakkuun suositeltavin ajankohta on talvi, jotta kasvatettava puusto säästyisi mahdollisimman vähäisin korjuuvaurioin. Erityistä huomiota on kiinnitettävä alempien latvuskerrosten, noin 5–15 metriä pitkien, puiden säilymiseen vaurioitta, sillä seuraavien vuosikymmenten hakkuumahdollisuudet riippuvat niistä. Alikasvoksen muodostamat riistatiheiköt edistävät eläimistön hyvinvointia tarjoamalla suojaa ja pesäpaikkoja. Metsäkanalinnuille tiheiköt ovat erityisen tärkeitä, joten niitä tulisi säilyttää mahdollisimman paljon painotettaessa riistanhoitoa. Monien lajien kannalta varpukasvillisuuden, erityisesti mustikkavarvuston, säilyminen on tärkeää. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 43(94) Riistan kannalta poimintahakkuun vahvuuksia ovat: • • • • hakkuun jälkeen jäävässä puustossa on todennäköisesti riistalle edullinen puuston ryhmittäisyys ja epätasainen tilajakauma ja puuston kokovaihtelu. Metsä on riistalle suojaisempi. Metsänuudistaminen perustuu luontaisesti syntyneen alikasvoksen säästämiseen, joten metsässä on jatkuvasti riistalle suojaisia tiheikköjä jatkuvapeitteisyys on eduksi maiseman peitteisyyden hallinnassa varpukasvien peitteisyys on korkea, erityisesti paahteisuutta huonosti kestävä mustikka hyötyy avoimen uudistusalavaiheen puuttumisesta Poimintahakkuiden laaja-alaisuudesta riippuen, niiden vaikutus riistaan voi olla hyvin erilainen. Yksittäisen hakkuun tärkeys jää riistan kannalta laaja-alaisemman metsänhoidon varjoon. Poimintahakkuun mahdollisuutta voidaan käyttää korkeintaan kun puuston pohjapinta ala on noin 10 neliömetriä hehtaarilla. Poimintahakkuissa kuviolle jätettävä ”varttunut puusto” on hyvin erilainen kuin tasaikäisrakenteisissa talousmetsissä, toisaalta lentolinjoja (alle 10/ha pohjapinta-aloja) metsolle löytyy silloin. Poimintahakkuisiin tavoiteltava runkoluku läpimittaluokittain läpimitta 0-5cm yli 1200 runkoa/hehtaari läpimitta 5-10cm 300-600 runkoa/hehtaari läpimitta yli 10 cm 100-300 runkoa/hehtaari Runkolukusuositus on annettu karkealla määrityksellä. Alikasvoksen puuttuessa kasvatustiheyttä pitää yleensä pudottaa alemmaksi jolloin tilanne riistan kannalta saattaa heiketä. Näissä tapauksissa metsänomistajan kannattaa harkita soveltuuko kohteelle poimintahakkuun sijasta pienaukkohakkuu, jotta uudistaminen kohteella varmistetaan. Poimintahakkuut, kuten muutkin eri-ikäisrakenteisen metsänkasvatuksen toimenpiteet, kannattaa kohdentaa niille kohteille, joilla on jo olemassa olevaa alikasvosta. Tämä varmistaa sen, että poimintahakkuissa vapautuva kasvutila saadaan käyttöön. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 44(94) 5.2.2 Pienaukkohakkuu Pienaukkohakkuu on eri-ikäisrakenteisen metsän hakkuutapa, jossa metsään hakataan pieniä luontaisesti taimettuvia aukkoja. Seuraavassa hakkuussa pienaukkoja voidaan laajentaa ja tehdä uusia aukkoja. Pienaukkohakkuu poikkeaa poimintahakkuusta siinä, että siinä poistetaan pääsääntöisesti puuryhmiä yksittäisten puiden sijasta. Pienaukkohakkuu on toteutettava mieluiten talvella, jolloin jäävän puuston vahingoittumisriski on pienin. Korjuussa vältetään kulkua edellisellä hakkuukerralla tehtyjen pienaukkojen kautta, jotta näille alueille syntynyt uusi puusto ei vaurioidu. Pohjapinta-ala kuvaa pienaukkometsää huonosti. Metsäkanalintujen kannalta merkityksellinen suojan määrä maanpinnan läheisyydessä riippuu pienempiläpimittaisen puuston olemassaolosta. Metsäkanalinnuille elintärkeä varvusto säilyy ja hyötyy kasvatustavassa myös vaikka pohjapinta-ala lasketaan hyvin alas (Pukkala ). Poiminta- ja pienaukkohakkuut voivat uhata metson tilavaatimuksia. Jos pienalojen tiheyttä (välialueen jättäminen) lisätään pienalueen koon lisäksi, tämä uhkaa metsokantoja. Jos pienalojen tiheyttä ei ole määritelty, niin ne voivat uhata metson tilavaatimuksia. Metson soidinalueen tilatarpeen kautta voidaan arvioida, että vähintään 1/3 osa metsäalueesta pitäisi riistan hyvinvoinnin kannalta olla metsäpeitteistä. Eri-ikäisrakenteisen metsänhoidon mukaisesti hakattu metsikkö. Kuva Timo Eskola Alikasvoksen hyödyntäminen Myös pienaukkohakkuissa hyödynnetään alikasvosta. Pienaukot pyritään sijoittamaan sinne missä on jo alikasvosta ja jossa näin ollen on taimettumisen edellytyksiä. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 45(94) Toimenpiteet riistaa painottavassa metsänhoidossa tulisi olla sellaiset, että pienaukollakin pysyy heinittyminen mahdollisimman vähäisenä ja mustikankasvusto säilyy. Pienaukot voivat lisätä myös esimerkiksi pienten hirvieläinten viihtyvyyttä ravintovalikoiman lisääntymisen kautta. Kun pienaukkoja on enemmän kuin 1/3 alasta riistan elinympäristö alkaa pirstoutua. Esimerkki: Riistan kannalta suositeltava pienaukkojen maksimitiheys - Maanomistajan mittakaavassa 2 hehtaarin alueelle hakataan korkeintaan kolme alle 0,3 ha pienaukkoa Riistan kannalta ehdottomana alarajana peittävyydelle laajalla alueella voidaan pitää 30 prosentin peittävyyttä Tavoiteltavaa olisi, että laajan alueen peitteisyys olisi lähempänä 2/3 tavoiteosuutta, jolloin elinympäristöt alkaisivat muodostaa laajoja yhtenäisiä kokonaisuuksia Suhdeluvun lisäksi pienaukkojen rajaaminen maastonmuotojen mukaan on riistan kannalta tärkeä, tämä koskee erityisesti kanalintuja. Myös pienaukkojen väliin jäävien alueiden metsien laatu on merkityksellinen riistalle, välialueiden harvennukset kannattaa riistan kannalta tehdä vähemmän voimakkaina. 5.3 Hoito ja kasvatusaika Jo taimikkovaiheessa metsänhoidossa tulisi huomioida hoidon riistapainotus, jolloin kasvatuksessa pyritään sekametsärakenteeseen. Eri-ikäisrakenteisessa metsänhoidossa riistan elinympäristöjen hoito riippuu suuressa määrin siitä, millaisessa tiheydessä metsää kasvatetaan. Voimakkaat hakkuut parantavat mahdollisuuksia uuden puusukupolven syntymiselle, mutta tällöin riistan tarvitseman suojan määrä jää vähäiseksi. Riistapainotteisessa eri-ikäisrakenteisen metsän kasvatuksessa puuston määrä voidaan pitää korkeampana. Tämä on mahdollista ainakin niissä metsiköissä, joissa elpymiskykyistä alikasvosta on olemassa. Eri-ikäisrakenteisessa metsänhoidossa hakkuut voivat vaihdella voimakkuudeltaan sen mukaan, millainen puuston kokojakauma kulloinkin on. Tällöin yhden hakkuun tavoitteena voi olla uuden puusukupolven aikaansaanti, kun taas seuraavat hakkuut voidaan toteuttaa varovaisemmin, tavoitellen kasvutilaa olemassa olevalle puustolle. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 46(94) Pienaukkohakkuuvaiheessa aukkojen heinittyminen voi muodostua riistalle haitaksi. Kuva Airi Matila. 5.3.1 Mäntyvaltainen metsä Kuusivaltaistuminen on eriikäisrakenteisessä kasvatuksessa haasteena mäntyvaltaisissa metsissä. Kuusen raivaus tulee ajankohtaiseksi, kun tavoitteena ovat mäntymetsät. Riistan kannalta tätä raivausta ei kuitenkaan kannata tehdä liian perinpohjaisesti, sillä kuusen mukana menetetään riistan suojapaikat. Kuva Airi Matila. Männyn pienaukkohakkuut: Riistan kannalta männyn pienaukkohakkuuta seuraava heinittyminen ja sen yhteydessä tehtävä kuusialikasvoksen poisto on huono asia. Karuilla kasvupaikoilla, joilla kuusi ei menesty riittävän hyvin, kuusivaltaistumista Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 47(94) kannattaa kuitenkin vähentää raivaamalla kun tavoitteena on männyn luontainen uudistaminen pienaukkohakkuulla. 5.3.2 Kuusivaltainen metsä Kuusivaltaisen eri-ikäisrakenteisen metsän hoitotoimet ovat riistan kannalta useimmiten haitattomia. Poimintahakkuussa säilyy riistan tarvitsema suoja, ellei hakkuu ole erityisen voimakas. Kun hakkuussa huolehditaan, että riittävä peitteisyys säilyy, niin riistalle koituvat hyödyt ovat haittoja suuremmat. Harvennus tuo sopivasti lisää valoa kenttäkerroksen varpukasveille. Kuusivaltaisen metsän pienaukkohakkuussa ongelmana voi olla heinittyminen. 5.3.3 Lehtipuuvaltainen metsä Lehtipuuvaltaisen metsän kasvatus eri-ikäisrakenteisena on riistan kannalta eduksi. Lehtipuuvaltaisissa metsissä kenttäkerros ja alikasvos on pääsääntöisesti rehevää tarjoten runsaat ravinto- ja suojapaikat monipuoliselle riistalajistolle. Talviaikaiseen suojaan kannattaa kiinnittää huomiota esimerkiksi kuusialikasvoksen ja katajien suosimisella. 5.4 Siirtymä tasaikäisrakenteisesta metsästä Riistan kannalta siirtyminen tasaikäisrakenteisesta metsästä kohti eri-ikäis-rakenteisuutta tuo mukanaan peitteisyyden lisääntymistä ja maanläheisen suojan lisääntymistä. 6 Metsänhoitomenetelmien kuvaukset 6.1 Metsän uudistaminen Uudistushakkuulla korjataan talteen vanhan puusukupolven tuottamaa puuta ja valmistellaan uuden puusukupolven syntyä. Metsänomistajan tavoitteiden ja kasvupaikanominaisuuksien mukaisesti metsää voidaan uudistaa eri hakkuutavoin. 6.1.1 Uudistusalan valmistelut Uudistusalan valmistelu helpottaa uudistamistöiden tekoa. Se nopeuttaa etenkin maanmuokkausta, parantaa sen laatua ja vähentää tulevaa taimikonhoidon tarvetta. Raivauksen yhteydessä on helppo pitää linnuston ja pieneläinten puolta, jos jättää uudistusalalle pieniä alikasvoksen muodostamia riistatiheikköjä. Välttämällä tarpeetonta uudistusalan siistimistä ja suosimalla katajaa, pihlajaa ja muita marjovia lajeja voi tarjota riistalle mieluisaa ravintoa ja näkösuojaa. Metsänomistajan tavoitteiden painottuessa riistanhoitoon kannattaa raivaus tehdä madollisimman lievänä. Purojen varret, lähteiden ympäristöt, kallionreunat ja rantavyöhykkeet jätetään yleensä raivaamatta. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 48(94) Uudistusaloilta raivataan taimettumista haittaava puusto. Kasvatuskelpoiset nuoren puuston ryhmät säästetään, samoin uudistamista haittaamattomat kuusialikasvosryhmät. Raivauksessa jätetään raivaamatta uudistamishakkuussa jätetyt riistatiheiköt. Jalopuut, puumaiset pihlajat, raidat sekä katajat sekä pienialaiset leppäryhmät yleensä säilytetään. Yhtenäiset katajamatot eivät ole riistan kannalta yhtä suotuisia kuin epätasaisina ryhminä kasvavat katajat. Kuva Airi Matila. Uudistusalan säästöpuuryhmät rajataan metsänhoitotöiden ulkopuolelle. Kaikki hakkuualueen säästöpuut jätetään pääsääntöisesti yhteen ryhmään. Säästöpuuryhmissä on tavallisesti vaihtelevan kokoista puustoa ja alikasvosta, jolloin ne toimivat myös riistan suojapaikkoina. Esimerkiksi muutaman aarin alue, jossa kuusivaltaisen säästöpuuryhmän alla kasvaa lepikkoa, riittää pyyn reviirin ytimeksi. Mikäli hakkuuta edeltää puuston raivaus, suositellaan säästöpuuryhmän paikka merkittäväksi maastoon etukäteen, jolloin se voidaan ottaa huomioon raivauksessa. 6.1.2 Uudistushakkuutavat Avohakkuu Avohakkuu edeltää istuttaen tai kylväen tehtävää metsänuudistamista. Hakkuussa poistetaan lähes kaikki uudistusalan puusto säästöpuuryhmiä ja riistatiheikköjä lukuun ottamatta. Säästöpuuryhmät, maapuut ja kuivuneet tai lahoavat pystypuut sekä riistatiheiköt tuovat vaihtelevuutta ja antavat elintilaa ja suojaa monille eliölajille. Avointen alueiden, kuten avo- ja siemenpuuhakkuualueiden, taimikoiden, avosoiden, vesien, peltojen ja muiden avoimien ympäristöjen, määrän pysyessä metsämaisemassa alle kahden kolmasosan, metson soitimen elinkelpoisuus säilyy. Silloin metsolle sopivia metsiköitä on riittävästi, ja ne ovat tarpeeksi lähellä toisistaan muodostaakseen elinkelpoisia reviirejä kukoille. Yksittäisen avohakkuun merkitystä arvioidaan siksi tapauskohtaisesti ja siinä tarkastellaan yksittäistä metsätilaa laajempaa aluetta. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 49(94) Siemenpuuhakkuu Luontaisesti männylle tai rauduskoivulle uudistettaessa alueelle tehdään siemenpuuhakkuu. Menetelmä toimii parhaiten silloin, kun hakkuun voi ajoittaa hyvän siemensadon aikoihin. Siemenpuuhakkuussa kasvamaan jäävien järeiden puiden lisäksi on syytä tehdä säästöpuuryhmiä ja mahdollisuuksien mukaan muutamia raivaamatta jätettäviä pieniä tiheikköjä. Ne toimivat riistan suojapaikkoina ja lisäävät uudistusalan monimuotoisuutta. Kaistalehakkuu Kaistalehakkuu on luontaisesti hyvin taimettuvien alojen uudistushakkuu. Parhaiten se soveltuu kosteiden korpinotkelmien uudistamiseen kuuselle ja lajittuneiden kangasmaiden uudistamiseen männylle. Uusi puusukupolvi syntyy siementävästä reunametsästä. Toimivin ja taloudellisin keino parantaa kaistalehakatun alueen luonnon- ja riistanhoidollista tilaa on tehdä hakkuun jälkeinen raivaus mahdollisimman kevyesti tai jättää se kokonaan tekemättä. Nousevaa taimikkoa liiaksi haittaavaa lehtipuustoa voi tarpeen vaatiessa poistaa myöhemmin, esimerkiksi taimikon perkausvaiheessa. Suojuspuuhakkuu Suojuspuuhakkuu on kuusen luontaisen uudistamisen hakkuu. Suojuspuuhakkuu tehdään jo syntyneen kehityskelpoisen taimiaineksen suojaamiseksi ja täydentämiseksi. Uudistaminen onnistuu todennäköisimmin silloin, kun hakattavan puuston alle on jo syntynyt lähes yhtenäinen taimiaines. Riistan kannalta suojuspuiksi jätettävistä mahdollisimman suuri osuus on koivuja tai mäntyjä jolloin syntyvän metsikön puustojakauma on sekametsäinen. Käytännössä menetelmä on osoittautunut hyvin epävarmaksi. Sitä ei suositella kohteella, jossa ei ole jo ennen hakkuuta runsaasti taimia. Monet riistalajit viihtyvät harvahkossa sekapuustoisessa suojuspuustossa, jossa on tiheähkö kuusitaimikko. 6.1.3 Latvusmassan korjuu uudistusaloilta Kanalintupoikueiden tärkein ravinnonlähde on mustikanvarvikko. Uudistusaloilla mustikka kärsii paahteisuuden lisääntymisestä. Riittävä maanmuokkaus ja energiapuun korjuu voidaan tehdä siten, että uudistusalalla säilyy varvikkoisia alueita. Näin edistetään mustikan palautumista metsikköön latvuston sulkeutumisen jälkeen. Hakkuutähteestä suositellaan riistan kannalta jätettäväksi metsänhoitosuositusten mukainen määrä josta riista hyötyy pesäsuojan muodossa. Uudistusalojen latvusmassan korjuulla on todennäköisesti myönteinen vaikutus metsäkanalintukantoihin (Miina, ym 2009). Latvusmassan korjuu näyttäisi edistävän varvuston elpymistä. Uudistusalalle jätetty latvusmassa voi toisaalta myös suojata mustikanvarvustoa paahteelta ja laajoissa säästöpuuryhmissä mustikanvarvut säilyvät elinvoimaisina, josta riista hyötyy. Hirvet syövät mielellään varttuneempien puiden latvuksia ja oksia. Riistaa huomioiva metsänomistaja ajoittaa hakkuut talviaikaan ja tarjoaa latvuksia riistan syötäväksi. Latvukset olisi hyvä nostaa hakkuukoneella kiviä tai kantoja vasten koholle, jotta ne eivät peity lumeen. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 50(94) Hirvelle maistuvat männyt latvukset, haapa, pihlaja, pajut, jalot lehtipuut ja koivu. Mäntyä lukuun ottamatta nämä hakkuutähteet tarjoavat ravintoa myös jäniksille. Hakkuutähdekasat tarjoavat suojaisia pesimäpaikkoja metsäkanalinnuille, sinisorsalle ja taville. Hakkuutähteiden korjuuta alkukesän pesimäaikaan tulisi välttää. 6.1.4 Kantojen nosto uudistusaloilta Kantojen nostoa ei suositella riistan elinoloja painottavalle metsänomistajalle. Suositus johtuu kannonnoston kielteisistä vaikutuksista mustikanvarpuihin ja varpukerroksen kautta metsäkanalintukantoihin. Riistaa suosivan metsänomistajan kannattaa harkita, onko kantojen nostosta saatava hyöty niin suuri, että riistalle koituva haitta voidaan sietää. Kantojen korjuussa maanpinta ja samalla mustikan maavarret rikkoutuvat enemmän kuin tavanomaisessa maanmuokkauksessa. Tämä hidastaa varvuston palautumista. Riistan turvaamiseksi korjaamatta jätetään kantoja kantoryhmissä tai ryppäissä riistaeläinten suosimissa ympäristöissä, vaihettumisvyöhykkeiden ympärillä ja runsasvarpuisissa kohdissa. Alalle tulisi jäädä yhtenäisiä alueita, joissa varpukerros säilyy rikkoontumattomana. (Lähde: Hyvän metsänhoidon suositukset energiapuun korjuuseen ja kasvatukseen, Tapio 2010) Suunnittelussa pyritään jättämään varpukerros mahdollisimman rikkoutumattomana korjuun yhteydessä. Ajourat suunnitellaan niin, että varvusto pysyy mahdollisimman hyvin ehjänä. Myös riistatiheiköt jätetään suunnittelussa kannonnoston ja ajourien ulkopuolelle. Kannonnoston jälkeen puuston lisääntymisen ja varjostuksen myötä mustikan elinolot paranevat vähitellen. Elpyminen on sitä hitaampaa, mitä voimakkaammin maata on muokattu ja rikottu maavarsia. 6.1.5. Kulotus Kulotuksen merkitys on riistalajien kannalta vähäistä. Kulotus ei tuo riistalle varsinaista hyötyä mutta ei ole haitaksikaan. Kulotettujen uudistusalueiden varhaisvihannan tiedetään olevan hyvä alkukevään ravinnonlähde metsäkanalinnuille. (Lähde: Suomen metsäkanalintukantojen hoitosuunnitelma-luonnos) Kulotetut alat tarjoavat hetkellisesti hyvän kasvualustan maitohorsmalle, joka houkuttelee hirviä alalle. 6.1.6 Maanmuokkaustavat Maanmuokkauksen tarkoituksena on parantaa siementen itämistä ja taimien elossa säilymistä ja kasvua ensimmäisten vuosien aikana. Muokkaus helpottaa uudistamistyötä ja parantaa uudistamisen laatua. Kun muokkaus tehdään siemenille (kylvö tai luontainen uudistaminen) Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 51(94) tavoitteena on ensisijaisesti luoda siementen itämiselle ja sirkkataimien juurtumiselle hyvät olosuhteet. Istutukselle muokattaessa tavoitteena on luoda riittävä määrä hyviä istutuskohtia. Maanpinnan käsittelyssä pyritään säilyttämään metsäkanalintujen pesät. Vuotta nuoremmat maanmuokkausalat muokataan mahdollisuuksien mukaan vasta juhannuksen jälkeen. Jos uudistusala muokataan keväällä ennen juhannusta, pyritään uudistusalalla olevat kanalintujen pesät paikantamaan, merkitsemään ja säästämään. Kanalintupoikueiden tärkein ravinnonlähde on mustikanvarvikko. Riittävä maanmuokkaus ja energiapuun korjuu voidaan tehdä siten, että uudistusalalla säilyy varvikkoisia alueita. Näin edistetään mustikan palautumista metsikköön latvuston sulkeutumisen jälkeen. Säästöpuuryhmissä ja riistatiheiköissä maanpintaa ei muokata. Mustikan maavarret säilyvät koskemattomissa maankohdissa paremmin kuin muokatuissa maankohdissa. Näin turvataan varvuston säilyminen ja leviäminen uudistusalalle (Suomen metsäkanalintukantojen hoitosuunnitelma – luonnos). Maanmuokkausta haittaava uudistusalalle jäänyt kuusikko voidaan latvoa uudistusalan raivauksessa metrin korkeudelle. Näin maanläheinen suoja riistalle säilyy ja yli puiden kasvatusajan- ajattelu toteutuu metsänhoidossa. Riistan kannalta maanmuokkauksessa kannattaa tehdä mättäitä, mutta mahdollisimman vähän kuivattavia ojia, samalla huomioiden, että uudistamistulos on mahdollisimman hyvä. Riistaa suosivan metsänomistajan kannattaa valita mahdollisimman vähän varvikkoa rikkova maanmuokkausmenetelmä esimerkiksi kaivurilaikutus tai kääntömätästys kasvupaikan olosuhteiden salliessa ja niin että uudistamistulos on mahdollisimman hyvä. 6.1.7 Viljelymenetelmät Uusi metsikkö voidaan perustaa luontaisesti tai viljelemällä. Viljelymenetelmät ovat kylvö ja istutus. Luontaisessa uudistamisessa hyödynnetään siemen- tai suojuspuita, reunametsän siemennystä tai olemassa olevaa alikasvosta. Myös metsänviljelyssä voidaan hyödyntää hyväkuntoisia, kasvupaikalle sopivia luonnontaimia. Metsänviljelyyn on tarjolla pohjoisinta Suomea lukuun ottamatta siemenviljelyssiementä. Istuttamalla perustetut yhden puulajin metsiköt voivat kehittyä myöhemmissä kehitysvaiheissa riistan kannalta liian tasarakenteiseksi ja siten suojattomiksi, ellei alalle tule luontaista taimiaineista eikä metsikön rakenteellista monimuotoisuutta turvata jo uudistushakkuu-, istutus- tai taimikonhoitovaiheessa. Tiheät männyntaimikot kestävät parhaiten hirvien laidunnusta, joten mäntymetsät kannattaa joko kylvää tai uudistaa luontaisesti (Lääperi 2007). 6.2 Taimikonhoito Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 52(94) Riistaa suosiva metsänomistajan kannattaa vaalia riistalajeille tärkeää sekametsärakennetta jo taimikonhoitovaiheessa. Taimikonhoitovaiheessa luodaan edellytykset tulevaisuuden riistatiheiköille ja varmistetaan riittävä puulajien vaihtelevuus. 6.2.1 Taimikon varhaishoito Taimikon varhaishoidon toimenpiteet ovat ensiarvoisen tärkeitä sekä metsän talouskäytön että riistan kannalta. Varhaishoito turvaa sen, etteivät arvokkaat uudistamistyöt valu hukkaan. Lisäksi metsikön mahdollisimman nopea alkukehitys parantaa metsän arvokehitystä. Nopeutuvasta puiden järeytymisestä hyötyy myös riista, aivan erityisesti metso, jolle soveliaaksi metsä vaihettuu tullessaan nuoren kasvatusmetsän kehitysvaiheeseen. Taimikon varhaishoidossa jätetään raivaamatta uudistamishakkuussa ja raivauksessa jätetyt riistatiheiköt. Riistatiheikköjä voidaan muodostaa myös taimikon varhaishoidon yhteydessä, jolloin tavoitteena on niin kutsuttu hallittu hoitamattomuus. Tämä aikaansaadaan jättämällä paikoitellen pieniä alueita raivaamatta niin kutsuttuja raivauskatkoja tai harvennuskatkoja. Hyviä kohteita jätettäviksi ovat esimerkiksi ojanvarsien tihentymät, kosteat painanteet, kivikot ja kallionyppylät. Tihentymät jätetään riistalle tasaisin välein mutta ne eivät ole pysyviä. Samoja tihentymiä ei tarvitse säilyttää seuraavissa hakkuuvaiheissa jos riistatiheiköiksi sopivia tihentymiä on muissa kohdissa. Tässä riistatiheiköt eroavat siis oleellisesti säästöpuuryhmistä jotka tulee aina säästä samassa paikassa. Kaikissa hakkuu ja harvennusvaiheissa jätetään kuitenkin tihentymiä eli harvennus tai hakkuukatkoja joissa käsittely keskeytetään tai tehdään vähemmän voimakkaana. Lisäksi riistaa painottavan metsänomistajan kannattaa jättää mäntyvaltaiseen taimikkoon kuusta ja kuusivaltaiseen taimikkoon mäntyä varmistamaan sen, että riistalle tärkeitä rakennepiirteitä on mahdollista huomioida myös metsän myöhemmissä kehitysvaiheissa. 6.2.2 Taimikonharvennus Riistaa suosiva metsänomistaja voi vaalia riistalajeille tärkeää sekametsärakennetta taimikonharvennuksessa. Havupuutaimikoihin jätetään keskimäärin 10 % kasvatuskelpoinen lehtipuuosuus karuimpia kasvupaikkoja lukuun ottamatta. Lehtipuustoa voidaan jättää esimerkiksi ryhmiin taimikon reuna-aluille, kumpareille ja reheviin painanteisiin. Lehtipuita voidaan jättää ensisijaisesti paikkoihin joissa ei ole riittävästi kasvatuskelpoisia havupuuntaimia. Edellisissä metsänkäsittelyvaiheissa jätetyt riistatiheiköt säästetään. Uusia riistatiheiköitä voidaan jättää kehittymään luontaisesti esimerkiksi kosteisiin painanteisiin. Taimikon kehitystä haittaamaton pienikokoinen alikasvos, kuten kuuset, säästetään. Lehtipuuosuuden säilyttämisen lisäksi riistan kannalta keskeisellä sijalla on männyn ja kuusen sekoituksen säilyttäminen. Kohtuullisen kuusiosuuden voi säilyttää myös kuivahkoilla ja karuilla Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 53(94) kasvupaikoilla. Kuusiosuuden säilyttäminen alentaa kuitenkin metsikön taloudellista tuottoa. Tämä vaikutus on noin 10 %, kun kuusia säästetään taimikonharvennuksessa enintään 500 runkoa/hehtaari. Ks. Liite 1 Mänty-kuusisekoituksen talousvaikutukset Kuusisekoituksen vaikutus on tuoreella kankaalla nettonykyarvoa nostava. Kuusisekoituksen luomisesta ja säästämisestä metsänomistajalle koituva kustannusvaikutus on kuivahkolla kankaalla alle 10 % kun kuusta on enintään 500 runkoa hehtaarilla. Vaikutus on kuivalla kankaalla myös alle 10 % kun kuusta on enintään 250 runkoa hehtaarilla. Kun kuusen osuus karuilla kasvupaikoilla nostetaan yli 250 ja 500 runkoa hehtaarilla tuottotappio nousee (Kaaviossa 1 punainen ja sininen käyrä laskee jyrkästi). Mänty-kuusisekoituksen talousvaikutukset kasvupaikkatyypeittäin Oikea-aikainen taimikon harvennus on tehokkain tapa turvata varvuston säilyminen ja kehittyminen uudistamisen eri työvaiheissa. Puuston harventaminen lisää kenttäkerrokseen tulevan valon määrää, jolloin varvuston elpyminen nopeutuu. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 54(94) Kuten taimikon varhaishoitokin, taimikonharvennus nopeuttaa puuston järeytymistä ja metsikön rakenteen kehitystä kohti metsolle soveliaita rakennepiirteitä. 6.3 Kasvatushakkuut Kasvatushakkuut ovat hakkuita, joiden yleistavoitteena on vahvistaa kasvatettavien puiden elinvoimaa, keskittää kasvu arvokkaisiin puuyksilöihin ja kasvattaa puuston järeytymistä liikatiheyttä poistaen. Hakkuilla vaikutetaan puuston tiheyteen, puulajisuhteisiin ja arvokehitykseen poistamalla puita valitun harvennustavan mukaisesti. Kasvatushakkuiden tavoitteena on myös saada hakkuutuloja. Reunametsien käsittely nousee riistan kannalta tärkeäksi harvennushakkuissa. Kasvatushakkuiden suunnittelussa voidaan huomioida riistan tarpeet. Tiheysvaihtelu tuo riistalle tarpeellista suojaa hakkuualoilla. Kasvatushakkuiden yhteydessä voidaan luoda metsikön rakenteisiin vaihtelevuutta, joka tuo riistalle etua. Sekapuustoisuuden suosiminen kasvatushakkuiden yhteydessä on riistalle eduksi. Riistanhoitoa voi edistää harvennuksissa jättämällä lehtipuustoa havupuuvaltaisiin, luontaisesti sopiviin kohtiin. Kuvionreunat ja notkelmat ovat siihen oivallisia paikkoja. Pienvesien ja vesistöjen suojakaistojen puustoa sekä vaihettumisvyöhykkeiden puustoa voidaan halutessa käsitellä normaalia kevyemmin. 6.3.1 Ennakkoraivaus Koneellista puunkorjuuta voidaan helpottaa harvennusta edeltävällä ennakkoraivauksella. Puunkorjuuta haittaamattoman pensaskerroksen raivaaminen ei ole taloudellista, eikä säästöpuuryhmiä raivata. (Suomen metsäkanalintukantojen hoitosuunnitelma – luonnos) Riistan ja erityisesti metsäkanalintujen kannalta harvennuksissa oleellinen kysymys on riittävän suojaa antavan alikasvoksen säästäminen. Kanalintujen ja muun riistan elinolosuhteiden turvaamiseksi suositellaan, että raivattavalle harvennusleimikolle jätetään pienialaisia riistatiheikköjä suojapaikoiksi. Liian tehokkaalla ennakkoraivauksella saadaan aikaan turhia kustannuksia ja tehdään alue metsäkanalinnuille elinkelvottomaksi. Kuva Airi Matila. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 55(94) Kun harkitaan ennakkoraivausta ennen koneellista korjuuta, on syytä punnita saatava hyöty suhteessa aiheutuneisiin kustannuksiin. Jos ennakkoraivaus on edellytys kaupan syntymiselle, sitä kannattaa harkita. Koneellisen korjuun taksa voi olla muutaman prosenttiyksikön korkeampi kohteissa, joita ei ole ennakkoraivattu ja joissa aluskasvillisuus selvästi hidastaa korjuuta. Nykyään pyritään tietoisesti vähentämään ennakkoraivauksia ja metsänomistajan on syytä seurata ennakkoraivauksen tarvetta ja määriä tilallaan, koska se on myös kustannuskysymys. Ennakkoraivauksessa poistetaan alikasvos vain silloin, kun se vaikeuttaa ja hidastaa konetyötä enemmän kuin mikä on korjuukohteen raivauskustannus eli kun se on kokonaistaloudellisesti perusteltua. Konekuljettajien kokemuksen mukaan hakkuukoneen näkyvyyttä häiritsee lähinnä aluskasvusto, joka yltää yli 3 metrin korkeuteen tai on runkoluvultaan yli 2000-3000 runkoa/ha. Matala aluskasvusto on riistalle hyödyllistä, mutta ei haittaa koneellista korjuuta. Tärkeää on vapautta runkojen tyvet noin metrin säteellä. Alle 1 metrin kuusista ei ole haittaa puunkorjuulle. Puukauppoja tekevä metsänomistaja voi puntaroida, missä määrin hän tahtoo poistaa alikasvosta ja missä määrin vaikeampi hakkuutyö vaikuttaa korjuutyön hintaan. Korjuutyön hintavaikutus on yleensä pieni. Koivu, leppä, haapa ja alikasvoskuuset ovat tärkeitä riistan kannalta, joten ennakkoraivauksen tarpeellisuus ja välttämättömyys kannattaa arvioida aina kohdekohtaisesti. Ennakkoraivauksessa säästetään alikasvoskuuset, katajat ja pohjoisessa myös yksittäiset kuuset, joiden oksien kasvutapa suuntautuu alaviistoon muodostaen rungon ympärille hyvän suojan riistalle. Lehtipuuston osuus säästettävien puiden joukossa korostuu riistatiheiköissä kuivilla mailla pohjoisempana. Pensaita ja pienpuustoa poistetaan vain tarpeellisessa määrin kaavamaista käsittelyä välttäen. Metsikön rakenteellista vaihtelua ylläpidetään alikasvosta ja tiheikköjä säästämällä. Metsikön aiemmissa käsittelyvaiheissa säästetyt tiheiköt, säästöpuut ja säästöpuuryhmät jätetään ennakkoraivauksessa edelleen käsittelemättä. Niiden puuttuessa voidaan uusia tiheiköitä jättää sopiviin kohtiin raivaamattomia metsälaikkuja (noin yksi hehtaarille). Ennakkoraivaus voi tuhota tiheikköjen jättämismahdollisuuden. Kun hakkuukone tulee alalle siellä pitää olla sopivia tiheikköjä jätettäväksi. Esimerkiksi kumpareet ovat hyviä kohtia tiheiköille. Lehtipensaat, pihlajat ja katajat ovat tärkeitä metsäluonnon monimuotoisuudelle ja riistalle. Haapa, raita, tervaleppä ja jalot lehtipuut ovat lukuisille eliöille välttämättömiä ja niitä tulee säästää raivauksessa. Pienvesien ja vesistöjen suojakaistat jätetään ennakkoraivauksessa käsittelemättä, mutta maisemallisesta syistä tästä voidaan poiketa. Ennakkoraivaus voidaan jättää tekemättä myös taloudellisesti vähätuottoisissa kohteissa, kuten kosteissa painanteissa, vaihettumisvyöhykkeillä, kallioisilla alueilla ja heikkokasvuisissa paikoissa. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 56(94) Liite 2 Ennakkoraivauksen kokonaistaloudellinen perustelu. Ennakkoraivausrajat (kuusialikasvospuuta hehtaarilla) ensiharvennusmänniköissä, kun alikasvoskuusen keskipituus on 1-4 m. Metsätehon raportti 187. 6.3.2 Kasvatushakkuutavat Harvennushakkuun tavoitteena on parantaa kasvatettavan puuston taloudellista laatua, nopeuttaa puuston järeytymistä ja tuottaa harvennushakkuutuloja. Harvennuksilla säädellään puulajisuhteita sekä puiden koko-, puutavaralaji- ja laatujakauman kehitystä. Harvennushakkuussa riistan elinoloja voidaan kohottaa alalla suosimalla sekapuustoisuutta, lisäämällä rytmistä vaihtelevuutta ja jättämällä luonnollisia tiheikköjä riistatiheiköiksi toistuvin, mutta vaihtelevin välein luontaisesti sopiviin kohtiin. Kasvamaan jätettävien puiden valinnassa otetaan huomioon olemassa olevan puuston laatu, kasvupaikan puuntuotoskyky ja puuston tilajärjestys. Puiden valinnassa yleisperiaatteena on poistaa huonolaatuisia, vioittuneita ja kehityksessä jälkeen jääneitä puita jos ne haittaavat hyvälaatuisen valtapuuston kasvua. Harvennushakkuun suunnitteluun tulee ottaa mukaan myös reunavyöhyke. Riistan kannalta harvennuksen tavoitteena tulisi olla kuvio, jossa puustossa on selvä puulajien sekoitus, puusto on kerroksellinen, riistatiheikköjä on jätetty riittävä määrä 3-5 kpl / hehtaari ja alikasvospuita on jätetty kun ne eivät haittaa metsänkasvatusta (ei vain tiheiköissä). Harvennuksen oikeaaikaisuus on kenttäkerroksen varpukasvillisuuden kannalta tärkeä. Oikea-aikainen harvennus turvaa varvuille riittävän valon saannin. Ensiharvennus Ensiharvennus on ensimmäinen myyntikelpoista käyttöpuuta tuottava kasvatushakkuu. Se on ensisijaisesti toimenpide, jonka tavoitteena on parantaa kasvatettavien puiden laatua ja turvata niiden järeyskehitys sekä lisätä metsikön tuottoa. Hakkuukertymä koostuu pääasiassa energiaja kuitupuusta. Myöhempi harvennus Myöhempi harvennus tehdään ensiharvennuksen jälkeen. Varttuneeseen kasvatusmetsikköön tehtävällä myöhemmällä harvennuksella voidaan edistää erilaisia metsänhoidollisia ja taloudellisia tavoitteita. Taloudellisesti keskeisin tavoite on tuottaa hakkuutuloja ja kasvatettavan puuston järeytymisen edistäminen. Hakkuukertymä koostuu pääasiassa kuitu- ja tukkipuusta. Väljennyshakkuu Väljennyshakkuu on harvennusrajan saavuttaneen varttuneen havupuuvaltaisen tasaikäisrakenteisen kasvatusmetsän tai uudistuskypsän metsän erikoishakkuuna tehtävä harvennus. Sen tavoitteena on edistää kasvatettavan puuston järeytymistä, lisätä latvuksen elinvoimaa sekä parantaa luontaisen uudistamisen edellytyksiä ja siementuotantoa. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 57(94) Ylispuuhakkuu Ylispuuhakkuu on siemen- tai suojuspuiden poistoa taimettuneelta luontaisen uudistamisen alalta tai verho-puuston poistoa kaksijaksoisesta metsiköstä. Harvennuksessa puuston määrä laskee harvennusmallien suosittelemalle tasolle. Hakkuutulojen määrään ja hakkuutulokseen voidaan vaikuttaa sekä harvennustavalla että hakkuun voimakkuudella. Harvennuksessa voi olla tavoitteena tulevien hakkuutulojen ohella myös muita tavoitteita, kuten riistan elinolojen parantaminen metsikössä. Kuten taimikonhoidossakin, havupuustoisen metsikön harvennuksessa säästetään katajia, haapoja, leppiä, pihlajia ja pajuja. Koivua suositaan havumetsikön reunassa etenkin taimikon, uudistusalan tai suon puolella. Koivut kehittyvät reunapuina runsasurpuisiksi, jolloin talvisesta elinympäristöstä tulee teerelle ja pyylle sopiva. Myös haapa sopii metsän reunan puulajiksi (Suomen metsäkanalintukantojen hoitosuunnitelma – luonnos). Kasvatushakkuussa kuusivaltaiseen metsikköön jätetään mäntyä ja mäntyvaltaiseen metsään kuusta. Metsikköön jätetään myös lievä lehtipuusekoitus ( n. 10-30 % runkoluvusta ). Koivuja ja muita lehtipuita säästetään erityisesti kosteissa painanteissa, metsiköiden reunaosissa ja kumpareilla. Metsikön aiemmissa käsittelyvaiheissa säästetyt tiheiköt, säästöpuut ja säästöpuuryhmät jätetään kasvatushakkuussa edelleen käsittelemättä. Niiden puuttuessa voidaan uusia tiheiköitä luoda jättämällä sopiviin kohtiin harventamattomia metsälaikkuja. Luontevia paikkoja tiheikölle ovat pienialaiset soistumat, kalliokot, suon ja kankaan vaihettumisvyöhykkeet tai ylipäätään metsikön reunaosat. Arvokkaita pienkohteita luodaan myös haapa-, raita-, leppä- tai muita vastaavia lehtipuuryhmiä tai yksittäisiä puita säästämällä. Suurin osa metson soidinpaikoista on nykyään harvennusmetsissä. Puuston tiheydelle on metson soidinpaikoilla tarkat omat suositukset. Ne ovat käyttökelpoisia myös soidinpaikkojen ulkopuolella. Pääperiaate on, että suurikokoinen metso tarvitsee lentolinjoja. Täysin käsittelemättömässä metsässä lentotilaa ei aina ole tarpeeksi. Kanalintujen kannalta on kuitenkin tärkeintä harvennushakkuiden oikea-aikaisuus ja kenttäkerroksen tasolla suojaisuus. 6.3.3 Harvennushakkuu Ajallaan tehty harvennushakkuu on tehokkain keino kenttäkerroksen varvuston turvaamisessa. Metsikön rakenteellista vaihtelua lisäävät riistatiheiköt, lehtipuusekoitus, alikasvos ja yleisesti monipuolinen puulajisto, kuten vanhat säästöpuut, kuolleet puut ja maapuut. Pökkelöitä, kuolleita ja kuolevia puita jättämällä edistetään lahopuusta riippuvaisten lajien säilymistä. Kuolleita tai kuolevia puita voidaan jättää metsään siinä määrin, että niistä ei aiheudu vaaraa ympäröivän metsän terveydelle. Harvennushakkuissa jätettävien tiheikköjen suositeltu pinta-ala on puolesta aarista muutamaan aariin. Myös pieniä, muutaman puun/pensaan pöheikköjä voi jättää (mutta vain edellisten lisäksi, ei niiden sijaan). Riistatiheikköjä voidaan muodostaa myös harvennusten yhteydessä, jolloin tavoitteena on puuston rakenteellinen vaihtelevuus, joka aikaansaadaan Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 58(94) harvennuskatkojen avulla. Kaikissa hakkuu- ja harvennusvaiheissa jätetään kuitenkin tihentymiä eli harvennus tai hakkuukatkoja joissa käsittely keskeytetään tai tehdään vähemmän voimakkaana. Alaharvennus Alaharvennus on yleisin menetelmä harvennushakkuissa. Se sopii useimpiin metsiköihin, ja sitä käyttämällä voidaan aina päästä mahdollisimman lyhyeen puiden kasvatusaikaan, jota metsänomistaja usein tavoittelee. Riistatiheikköjen ja kuusialikasvoksen säästäminen alaharvennuksessa takaavat riistalle suotuisat olosuhteet alaharvennuksen jälkeen. Metsikön sisällä kannattaa harvennustapaa säätää tilanteen mukaan. Tiheiköt kannattaa jättää alaharventamatta toistuvin, mutta vaihtelevin välein jotta luonnollisesti muodostuneita riistatiheikköjä jää alalle. Järeämmäksi kasvaneista kohdista jätetään isoimpia puita. Riistan suojaksi suositellaan myös alikasvoksen säästämistä. Näin muodostuva rytmisesti vaihteleva harvennusjälki vastaa parhaiten riistanhoidon tavoitteita metsänkasvatuksessa. Yläharvennus Yläharvennusta suositellaan vain tasaikäisten, hoidettujen mänty- ja kuusimetsien toiseen ja kolmanteen harvennukseen. Yläharvennuksella metsikön puiden kasvatusaika pitenee olosuhteista riippuen 10–20 vuotta, jos tavoitteena on sama uudistamisjäreys kuin alaharvennuksessa. Yläharvennus tarjoaa taloudellisen ratkaisun metsikön kasvatusajan pidentämiseen esimerkiksi metson soidinalueella. 6.3.4 Energiapuun korjuu kasvatusmetsistä Energiapuun korjuu soveltuu niin hoidetuille kuin hoitamattomille kasvatusmetsille. Tavallisesti energiapuuta korjataan nuoren metsän hoito- ja ensiharvennuskohteilta. Energiapuun korjuussa nuoressa kasvatusmetsässä jätetään korjaamatta uudistamishakkuussa ja raivauksessa jätetyt riistatiheiköt. Riistatiheikköjä voidaan muodostaa myös energiapuun korjuun yhteydessä. Uudistushakkuualojen energiapuun korjuussa (kuusikoissa) jätetään osa kannoista (20 kpl / ha) nostamatta monimuotoisuutta ylläpitäviksi säästökannokoiksi mielellään useamman kannon ryhmiin. Näin turvataan mustikan maavarsien säilyminen ja leviäminen uudistusalalla. Energianpuunkorjuussa säästetään alikasvoskuuset, katajat ja pohjoisessa myös yksittäiset kuuset, joiden oksien kasvutapa suuntautuu alaviistoon muodostaen rungon ympärille hyvän suojan riistalle. Lehtipuuston osuus säästettävien puiden joukossa korostuu riistatiheiköissä kuivilla mailla pohjoisempana. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 59(94) Kanalintujen ja muun riistan elinolosuhteiden turvaamiseksi suositellaan, että metsikköön jätetään muutamia pienialaisia riistatiheikköjä suojapaikoiksi. Riistatiheikköjen koko vaihtelee muutaman alikasvoskuusen ryhmästä noin aarin kokoisiin laikkuihin. Ennakkoraivaus tehdään, mikäli se on välttämätöntä koneellisen korjuun kannalta. Se toteutetaan näkemäraivauksena, joka parantaa hakkuukoneenkuljettajan näkymää, mutta ei alenna merkittävästi energiapuukertymää. Riistatiheikkö jossa on puita kasvatusmetsän ja uudistusalan reunavyöhykkeellä. Kuva Timo Eskola Ajourat suunnitellaan niin, että varvusto pysyy mahdollisimman hyvin ehjänä. Myös riistatiheiköt jätetään suunnittelussa ajourien ulkopuolelle. Tarpeetonta siistimistä harvennusten yhteydessä tulee välttää sekä luonnon- että riistanhoidon kannalta. Hoitamattomilla kohteilla esiintyy usein runsaasti energiapuuksi käyttökelpoista lehtipuustoa. Monimuotoisuuden kannalta tärkeistä lehtipuista, kuten raidoista ja haavoista, ainakin osa tulee säilyttää. Riistaa painottavan metsänomistajan kannattaa lisätä harvennusmetsän vaihtelevuutta jättämällä käsittelemättömiä tiheiköitä sopiviin kohtiin. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 60(94) 6.4 Lannoitus Puuston kasvu riippuu ympäristöolosuhteista sekä maaperän ominaisuuksista. Lannoituksissa lähtökohtana on, että puusto ei muutoin saa sitä ravinnemäärää, minkä se pystyisi hyödyntämään. Metsänlannoituksella pyritään parantamaan puuston kasvua ja elinvoimaisuutta lisäämällä niitä ravinteita, joita maapohjassa on niukasti puiden tarpeeseen nähden. Metsälannoituksen päätarkoitus on kasvavan puuston arvonlisäys. Riistan kannalta lannoituksella voi olla epäsuorasti suotuisa vaikutus, sen vaikutuksesta varvuston kasvun kautta. Toistuvat kivennäismaiden lannoitukset voivat johtaa heinittymiseen, ellei puuston määrä ja siitä johtuva varjostuksen määrä ole kohtuullisen korkea. Heinittyminen ei ole riistalle eduksi. Turvemaan tuhkalannoitus on riistan kannalta pääosin hyödyllinen. Kenttäkerroksen kasvillisuus hyötyy siitä, ja parhaimmillaan elpyvä puuston kasvu voi johtaa siihen, että kunnostusojitusta ei tarvita ennen uudistushakkuuvaihetta. Heinittyminen lisää yleensä sorkkaeläinten ravintovalikoimaa, kun taas metsäkanalintujen kannalta se on haitaksi lisääntyvän pienpetopaineen ja varvuston vähenemisen takia. 6.5 Vesitalouden järjestelyt Uudistusalojen vesitalouden järjestelyyn käytettäviä maanmuokkausmenetelmiä ovat ojitus- ja naveromätästys sekä Pohjois-Suomessa lisäksi säätöauraus. Naveromätästystä käytetään pintavesien ohjaamiseen, mutta tavoitteena ei ole vesien johtaminen pois käsittelyalueelta. Uudistusalan pysyvä kuivattaminen pohjaveden pinnan tasoa laskemalla toteutetaan ojitusmätästyksellä. Metsien vesitalouden järjestelyiden yhteydessä on riistan kannalta aina arvioitava, onko vesitalouden järjestely välttämätön. On myös vältettävä pitkien ja suoraviivaisten avointen käytävien muodostamista. Haukkojen saalistuksen vuoksi latvuskerroksesta maahan asti avautuvien käytävien vaikutus metsäkanalintukantoihin on saalistuksen vuoksi merkittävä. 6.5.1 Kunnostusojitus Niillä soilla, joilla ojitus ei ole selvästi lisännyt puuston kasvua, kunnostusojitus jätetään tekemättä. Kunnostusojitusta vältetään mahdollisuuksien mukaan suon ja kangasmaan vaihettumisvyöhykkeissä, jotka ovat metsäkanalinnuille tärkeimpiä poikueympäristöjä. Poikueympäristöjen kannalta on myös keskeistä, että kunnostusojitus toteutetaan vain, jos se on välttämätöntä pohjavesipinnan pitämiseksi riittävän alhaalla (-30 cm). Runsaspuustoisilla kohteilla puuston haihdunta pitää pohjavesipinnan alhaalla, eikä kunnostusojitustarvetta välttämättä ole. Sen sijaan maaperän sopiva kosteus luo hyvät olosuhteet hyönteisille, joista kanalintujen poikaset ovat kahtena ensimmäisenä elinviikkonaan riippuvaisia. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 61(94) Kunnostusojituksen yhteydessä suoralinjaiseen ojastoon tehdään niin kutsuttuja nipistyskohtia, joissa puusto jätetään kasvamaan ojanreunalle asti. Nipistyskohdat kannattaa sijoittaa kaivukatkojen ja säästöpuuryhmien yhteyteen. Ojaston kaivussa kannattaa riista huomioida niin, että ojien reunat muotoillaan loiviksi. Tämä estää riistalintupoikueiden jäämistä ojiin. Kunnostusojituksen yhteydessä kaivettavista laskeutusaltaista voidaan myös tehdä samalla pienialaisia kosteikoita kustannustehokkaasti ja maisemaan muotoillen. Kuvat Timo Eskola Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 62(94) 6.5.2 Kosteikot ja muut vesiensuojelurakenteet Metsätaloustoimintaan kuivattu rimpisuokosteikko ennen ennallistamista ja ennallistamisen jälkeen. Kuvat Timo Eskola Riistan kannalta tärkeitä vesiensuojelurakenteita ovat metsätalouden vesiensuojelukosteikkojen lisäksi myös pintavalutuskentät ja luontaisesti kosteat painanteet, jotka jätetään metsätaloudessa esimerkiksi ajo-urien ulkopuolelle. 6.5.3 Vesistöihin rajautuvien vaihettumisvyöhykkeiden hoito Vesistöihin rajoittuvat vaihettumisvyöhykkeet ovat lajirikkaita elinympäristöjä. Niiden hoidossa tapauskohtainen harkinta ja vesiensuojelun huomioiminen on tärkeää. Avoin rantaniitty on osa hyvää lintuvettä, sillä se tarjoaa tärkeitä pesimäympäristöjä ja ruokailualueita monille sorsa- ja kahlaajalinnuille. Rantalaidunnuksen loppumisen myötä aiemmin avoimet rannat ovat kasvaneet umpeen ja metsittyneet. Luontaisten ja rakennettujen kosteikkojen vaihettumisvyöhykkeiden monimuotoisuuden säilyttäminen vaatii jatkuvia hoitotoimia. Puronvarsilla kasvavat lehtipuut hyödyttävät esimerkiksi majavaa mutta myös purossa elävien hyönteisten ravinnonsaantia ja sitä kautta myös taimenen elinmahdollisuudet parantuvat. Vaihettumisvyöhykkeitä on puustoisia ja avoimia. Riistan suosimiseksi puustoiset pyritään säilyttämään peitteisinä ja avoimet avoimina tai puoliavoimina. Puustoisilla vaihettumisvyöhykkeillä viihtyvät esimerkiksi metsäkanalinnut kun taas avoimista vaihettumisvyöhykkeistä hyötyvät sorsalinnut. Metsien tehokas kuivatus ja ojitukset ovat vähentäneet pienvesien yleisyyttä ja niiden vaihettumisvyöhykkeitä on yhä vähemmän. Kausikosteikkojen, kosteiden painanteiden ja jokivarsien vaihettumisvyöhykkeiden ennallistaminen ja aktiivinen hoito ovat eduksi sekä riistalle, luonnon monimuotoisuudelle että monelle harvinaiselle lajille. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 63(94) Vesistöihin rajautuvien vaihettumisvyöhykkeiden hoito-ohjeet Avoimet rannat ja tulvaniityt • Pidä pajukkoa ja puustoa kurissa säännöllisillä raivauksilla ja niitoilla avoimilla rantaniityillä. Suosi laidunnusta, jonka avulla rantaniityt ja hakamaat pysyvät parhaiten avoimina. • Säästä avoimilla rantaniityillä pienehköjä pensasryhmiä ja ruoko- ja saratuppaita lintujen suoja- ja pesäpaikoiksi. Poista liian tiheä ja korkea puusto. • Keskitä laajojen ruovikkoalueiden niitto osalle aluetta ja säästä myös yli hehtaarin laajuisia alueita koskemattomina sulkivien vesilintujen ja yhtenäisiä ruovikoita vaativien lajien vuoksi. • Tee niitto pesimäajan jälkeen viimeistään elokuun alkupuoliskolla. Näin ravinteita poistuu mahdollisimman paljon. Vie leikkuujäte pois vedestä riittävän kauas maalle kompostoitumaan, jotta ravinteet eivät pääse rehevöittämään vesistöä. • Toista raivaus ja niitto umpeenkasvaneilla alueilla aluksi vuosittain ja sitten 2-4 vuoden välein. • Säilytä tulvaniittyjen vesistöjen luontainen tulvadynamiikka. Älä kuivata aluetta ojilla tai muuta veden virtauksia esimerkiksi patoamalla. Arvokkaiden riistaelinympäristöjen ja kalojen kutupaikkojen lisäksi tulva-alueet ovat tärkeitä vesiensuojelussa tasoittaen tehokkaasti tulvahuippuja. Kosteikot • Aloita reunavyöhykkeen hoitotoimet ajoissa. Huolehdi riittävästä avoimuudesta arvokkaan vesilintukosteikon vaihettumisvyöhykkeellä. Vesikasvillisuuden umpeuttamia, korkeiden puiden tai läpitunkemattoman pensaikon ympäröimiä kosteikoita vesilinnut välttävät. Maaston peitteisyys ja yksittäiset kyttäyspuut lisäävät lintujen, poikasten ja munapesien riskiä joutua saalistuksen kohteeksi. • Säästä kosteikkojen laidalla erityisesti lehtipuita, jotka tarjoavat tärkeää ravintoa kosteikkoeläimistölle. • Matki majavan toimia ja anna majavan padota sopivalla paikalla. Perusta kosteikkoja ja poista puustoa luomalla runsaasti mosaiikkimaista rantaviivaa, jossa pensaskerros tihenee ja avoimet alueet lisääntyvät, tarjoten ruokaa ja suojaa runsaalle lajijoukolle. Metsän pienvesien rannat • Säästä lahopuut, kuusi- ja leppäryhmiä sekä kukkivia ja marjovia puita ja pensaita purojen, jokien ja lampien varsilla. Veteen putoavat lehdet ja puiden varjostus luo riistaa suosivia valaistus- ja kosteusolosuhteita. Esimerkiksi pyy tarvitse suojaa ja ruokaa, samoin puroissa vilistävät taimenet. • Vältä rikkomasta maanpintaa pienvesien vaihettumisvyöhykkeellä. Ehkäise ajourien syntymistä poimintahakkuilla ja tee tarvittaessa poikittaisia pistoja vaihettumisvyöhykkeelle. • Pyri säilyttämään tai ennallistamaan kuivatetut purouomat, tulvametsät ja kausikosteikot, jotta alueen luontainen tulvadynamiikka palautuu. (Riistaa reunoilta –hankkeen ohje 2013 ) Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 64(94) 6.5.4 Ennallistaminen Ojitukset ovat johtaneet avointen soiden umpeenkasvuun. Kohteilla, joilla puusto ei ojituksesta huolimatta ole lähtenyt kasvuun halutulla tavalla, eli kunnostusojituskelvottomilla kohteilla on mielekästä harkita alueiden palauttamista luonnontilaan ennallistamalla. Ennallistaminen on tehokas tapa lisätä hyvälaatuisia riekon elinympäristöjä. Kuva Airi Matila. Entisajan avoimet suot, jotka ovat kasvaneet umpeen ojituksen johdosta voivat muodostaa hyviä teeren soidinpaikkoja. Näiden ennallistamiseksi ojat jätetään kasvamaan umpeen tai tukitaan ja näkyvyyttä haittaava kitulias puusto poistetaan. Jos suon avoimen osan laiteilla maaperä on riittävän rehevä, siihen luodaan ympäröivän metsän harvennusten yhteydessä koivuvaltaisia vyöhykkeitä, joista riista hyötyy ravinnonlähteenä. Karuilla soilla ennallistamisen jälkeisen sukkession alkuvaiheessa on tyypillistä tupasvillan voimakas runsastuminen. Tupasvilla hyödyntää suon ennallistamisen yhteydessä liikkeelle lähteneet ravinteet ja runsastuu monella ennallistetulla suolla muutamaksi vuodeksi ennallistamisen jälkeen. Tupasvillan kukinnot ovat valkuaispitoista kevätravintoa kanalinnuille. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 65(94) Riittävä kevätravinto on onnistuneen muninnan edellytys ( Komulainen ym. 1998, Kangasjärvi 2006, Haapalehto ym. 2010). Maijannevan riekkosuo ennen ennallistamista ja ennallistettuna. Kuvapari Timo Eskola 6.6 Metsäteiden kunnossapito Toimiva metsätiestö luo perustan kannattavan metsätalouden harjoittamiseen ja edistää metsien monikäyttöä. Tiet palvelevat sekä ympärivuotista puunkorjuuta, metsän- ja riistanhoitoa sekä metsästystä. Tietä pidetään metsätienä, kun metsätalouden kuljetusten osuus on yli puolet tiellä tapahtuvista kuljetuksista. Riistan kannalta metsäteiden varsien kunnossapidolla voi olla merkitystä jos metsänomistaja haluaa panostaa reunavyöhykkeen riistapainotteiseen hoitoon. Riistalle sopivan pensasvyöhykkeen luominen metsäteiden varsille on myös tien kunnossapidon kannalta suositeltavaa. Matala pensasvyöhyke vähentää varjostusta ja edistää tiealueen kuivumista keväällä. Tiealueelle ei myöskään kasva liikennettä haittaavia oksia kun reunoilla ei kasva suuria puuyksilöitä. Matalat pensasvyöhykkeet tarjoavat hirvieläimille sopivaa ravintoa ja houkuttelevuutta voi lisätä esimerkiksi suolakivien avulla. Metsäautoteiden varsille voi myös tienvarren kunnossapidon yhteydessä luoda teerelle sopivia ruokailukoivikoita. Metsäautoteiden varret ovat sopivia varsinkin silloin kun tiealue ei kulje molemmin puolin kovin sulkeutuneessa metsässä. Tiealueen avointa tilaa teeri käyttää hyväkseen talvisin turvallisuutensa varmistamiseksi. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 66(94) 6.7 Pystykarsinta Karuilla kasvupaikoilla, joilla kuusialikasvosta ei juurikaan esiinny, pystykarsinta voi jonkin verran laskea riistalle suotuisan suojan määrää maanpinnan läheisyydessä. Riistaa painottavan metsänomistajan on hyvä muistaa, että ylimääräistä työtä ei kannata tehdä; karsittavia, uudistushakkuuseen asti kasvatettavia tulevaisuuden tukkipuurunkoja tarvitaan enintään 400500 kpl/hehtaari. Vain nämä kannattaa pystykarsia. 6.8 Peltojen metsittäminen Pellon metsitys on investointi, jonka kannattavuutta kannattaa arvioida myös riistan kannalta. Peltojen metsittäminen kasvattaa metsäpeitteisen alan osuutta. Tällä voi olla vähämetsäisellä alueella ratkaiseva merkitys sille, että esimerkiksi metso viihtyy alueella. Peltoalue, joka ei metsätalouden kannalta ole järkevä taloudellisista syistä metsittää, esimerkiksi alueen kosteusolojen tai muiden syiden takia voi soveltua hyvin hitaasti metsittyväksi riistapelloksi. Kohteen kehittäminen riistan kannalta vaati metsänomistajalta tietoisia päätöksiä ja ratkaisuja. Luontaista metsittymistä jäljittävät toimet ovat riistan kannalta parhaat. Riistapelto ja reuna-alueen kehittäminen voivat toimia vaihtoehtona kokometsitykselle, jolloin vanhan pellon metsityksestä on paljon hyötyä riistalle. Kosteat alueet ja reunat voivat soveltua kokometsityksen sijasta riistaa ja monimuotoisuutta suosiviksi alueiksi. Pellon metsitystä suunniteltaessa on ensiksi selvitettävä pellon biologinen, tekninen ja maisemallinen metsityskelpoisuus. Pellon biologista metsityskelpoisuutta tarkastellaan myös puulajivalintaa ja ravinteisuuden hoitoa käsittelevissä kohdissa. Metsätalouden kannalta metsityskelvottomia voivat olla pellot, joita ei pystytä riittävästi kuivattamaan esimerkiksi toistuvien tulvien vuoksi. Tällaiset avoimet rantaniityt voivat muodostaa osan hyvää lintuvettä, sillä ne tarjoavat tärkeitä pesimäympäristöjä ja ruokailualueita monille sorsa- ja kahlaajalinnuille. Rantalaidunnuksen loppumisen myötä aiemmin avoimet rannat ja niityt ovat kasvaneet umpeen ja metsittyneet. Rantaniittyjen vaihettumisvyöhykkeiden monimuotoisuuden säilyttäminen vaatii metsänomistajalta hoitotoimia. Tulvaniittyjen, kausikosteikkojen, kosteiden painanteiden ja jokivarsien vaihettumisvyöhykkeiden ennallistaminen ja aktiivinen hoito ovat eduksi sekä riistalle, luonnon monimuotoisuudelle että monelle harvinaiselle lajille. Alueita hoidetaan pitämällä pajukkoa ja puustoa kurissa säännöllisillä raivauksilla ja niitoilla. Laidunnuksen avulla tulva- ja rantaniityt pysyvät parhaiten avoimina. Avoimilla rantaniityillä säästetään pienehköjä pensasryhmiä ja ruoko- ja saratuppaita lintujen suoja- ja pesäpaikoiksi. Liian tiheä ja korkea puusto poistetaan. Raivaus ja niitto umpeenkasvaneilla alueilla kannattaa aluksi toistaa vuosittain ja sitten 2-4 vuoden välein. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 67(94) Tulvaniittyjen vesistöjen luontainen tulvadynamiikka kannattaa riistan suosimiseksi näillä alueilla säilyttää. Aluetta ei kannata kuivattaa ojittamalla tai muuttamalla veden virtauksia esimerkiksi patoamalla. Arvokkaiden riistaelinympäristöjen ja kalojen kutupaikkojen lisäksi tulva-alueet ovat tärkeitä vesiensuojelussa tasoittaen tehokkaasti tulvahuippuja. Biologisesti metsityskelvottomina pidetään niukkaravinteisista rämeistä ja nevoista raivattuja peltoja. Peltoa ympäröivien metsien ja soiden laatua kannattaa tarkastella. Ongelmallisia metsityskohteita voivat myös olla hienojakoiset, tiiviit, alavat ja kosteat pellot sekä peltoheitot, joilla pintakasvillisuus on päässyt valtaamaan alan. Nämä soveltuvat hyvin riistalle. Asuinrakennusten, teiden ja vesistöjen läheisyydessä sekä peltoihin liittyvissä perinneympäristöissä, kuten hakamailla tai metsäniityillä, esiintyy harvinaista tai jopa uhanalaista lajistoa, jonka säilymistä metsitys voi haitata. Tämän vuoksi perinneympäristöjen metsittämistä tulisi välttää. Monet riistalajit hyötyvät perinneympäristöistä ja näillä alueilla riistan huomioimiseen on hyvät mahdollisuudet. Viljelymetsän maisemallisesti jyrkkää reunaa voidaan pehmentää uudistamalla pellon reunavyöhyke luontaisesti tai istuttamalla lehtipuuvaltaiseksi. Pensaita sisältävä reunavyöhyke tarjoaa hyviä suoja- ja ruokailupaikkoja riistalajeille ja pellonreunojen lintulajeille. Teeren suosimissa talvehtimisympäristöissä avoimen tilan olemassaolo on tärkeää. Teeri hyväksikäyttää avoimen tilan turvallisuutensa varmistamiseksi. Sopivia teeren talviruokintapaikkoja ovat ranta-alueet, peltojen reuna-alueet, aukkojen reuna-alueet, soiden laitamat ja suosaarekkeet sekä joissain tapauksissa myös metsäautoteiden varret. Teerelle sopivia ruokailukoivikoita on siksi suotavaa luoda metsäkäsittelyn eri vaiheissa näillä reunaalueilla. Parhaimmillaan metsätilalla tai alueella on lukuisia eri kasvatusvaiheessa olevia edellä kuvattuja kuvioita, jotka aikanaan tuovat myös puunkorjuun kannalta helposti korjattavia järeitä koivikoita. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 68(94) Pellon ja metsän välisten vaihettumisvyöhykkeiden hoito-ohjeet • Pellon ja metsän vaihettumisvyöhykkeen leveys vaihtelee pääsääntöisesti 5-30 metrin välillä riippuen pellon ja sen ympäristön ominaisuuksista, kuten ilmansuunnasta, puiden pituudesta ja maastonmuodoista. • Korosta hoidossa puoliavoimuutta, mosaiikkimaisuutta, suojan riittävyyttä ja sekä pelto- että metsälajistoa hyödyttävää monipuolista ravintokasvilajien valikoimaa. • Suojaa luodaan säästämällä metsänhoidossa erilaiset pensaat, katajat ja erilaiset lehtipuut. Suosi pellon reunalla matalakasvuisia lajeja. Puu- ja pensaskerroksen monikerroksellisuutta lisätään pellolta metsään päin. Peltoviljelmiä varjostavia havupuita poistetaan. • Säästä tarpeen mukaan leveäoksaiset suojakuuset ja kuusiryhmät ja luo tarvittaessa kuusista suojaa latvomisen avulla. Myös suojaistutukset voivat tulla kyseeseen. • Säästä ravintoa linnuille ja nisäkkäille tuottavia lajeja, kuten pihlajaa, tuomea, paatsamaa, tammea ja pähkinäpensasta. Lehtipuuvesakko tarjoaa ravintoa hirvieläimille ja saattaa vähentää kasvatusmetsien hirvieläinvahinkoja. Säästä aina lahopuut ja vanhat maapuut. Voit myös lisätä monille lajeille hyödyllistä lahopuuta jättämällä osan kaadettavista suurista puista maahan. • Huolehdi kenttäkerroksen ravintokasvien, kuten mustikan, metsämansikan ja erilaisten niittykasvien hyvinvoinnista. • Luo avoimia niittylaikkuja, joista hyötyvät monien niitty- ja ketokasvien ja päiväperhosten lisäksi pienet hirvieläimet, peltokanalinnut ja rusakot. • Avoimet kiviröykkiöt ja kiviaidat sekä ladot luovat vaihtelevia pienelinympäristöjä hyönteisille, matelijoille ja linnuille. Pellon reunojen paahdeympäristöissä avoimuus on tarpeen auringon valon ja lämmön lisäämiseksi. Paahdepaikoilla maanpinnan rikkominen ja avoimen hiekkamaan näkyminenkin voi olla hyödyllistä. • Vaihettumisvyöhykettä voi myös laajentaa perustamalla pellon puolelle ruokaa ja suojaa tarjoavan riistapeltokaistan. • Pellon reunojen hakkuu onnistuu pellolta käsin poimien. (Riistaa reunoilta –hankkeen ohje 2013 ) 6.8.1 Metsitysmenetelmät Yleisin pellon metsitysmenetelmä on istutus. Peltojen luontaisessa metsityksessä turvaudutaan reunametsän siemennykseen. Pellon luontainen metsittäminen saattaa onnistua, kun siementävä reunametsä on lähellä, koivun siemensato on hyvä, maanmuokkaus on tehty ja pintakasvillisuus pidetään kurissa. Pellon luontainen metsittäminen tulee kyseeseen lähinnä niukkaravinteisista soista raivatuilla pelloilla. Erityisesti turvemaapelloilla ja muilla alavilla mailla saattaa syntyä luontaisia kosteikkoja jos riistan kannalta pidättäydytään vesitalouden järjestelyistä ja ojittamisesta. Tämä heikentää metsittymistä. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 69(94) Luontaiset kosteikot voivat olla riistalle ja monimuotoisuudelle edullisia kohteita. 6.8.2 Puulajivalinta peltojen metsityksessä Kuusi on pelloilla biologisesti viljelyvarmin puulajimme ja hienojakoisille maille käytännössä ainoa suositeltava puulaji. Kuusen viljelyä tulee välttää erityisen hallanaroilla paikoilla, ellei näille ole kasvanut suojaavaa lehtipuuvesakkoa. Riistan kannalta puulajivalinnassa kannattaa aina suosia sekapuustoa ja erityisesti peltojen reunojen metsityksessä huomioida vaihtelevan reunavyöhykkeen muodostumisen. Monimuotoisuutta voidaan edistää istuttamalla pellonmetsityksessä laikkuina lehtipuita ja säästämällä taimikon harvennuksessa ja harvennuksissa mahdollisuuksien mukaan luontaisesti syntynyttä lehtipuusekoitusta. Rauduskoivu sopii viljaville kivennäismaapelloille, ei kuitenkaan hienojakoisille tai alaville maille eikä turvemaille. Hieskoivu sopii rauduskoivua paremmin alaville ja turvemaapelloille, mutta viljelyn tulokset ovat näissä vaikeissa kohteissa olleet yleensä huonoja. Männyn kasvatukseen sopivat karut kivennäismaapellot. Tavanomaisten puulajien istutustiheyssuositukset ovat pelloilla tuhoriskien vähentämiseksi hieman korkeampia kuin vastaavilla kivennäismailla. Hybridihaapa sopii kaikkein viljavimmille kivennäismaapelloille. Siperian lehtikuusi sopii viljaville kivennäismaapelloille. Sen kasvupaikkavaatimukset ovat samat kuin rauduskoivulla. Jaloja lehtipuita ja muita erikoispuita, kuten raitaa, ruotsinpihlajaa, seljaa ja villiomenaa sekä pähkinäpensasta, voidaan kasvattaa Etelä-Suomen viljavimmilla pelloilla, joilla on korkean ravinteisuuden lisäksi suotuisa paikallinen ilmasto ja hyvä maan vedenläpäisevyys. Jalot lehtipuut ja erikoispuut vaativat menestyäkseen paljon työtä ja ovat alttiita tuhoille, minkä vuoksi niiden laajamittaista istuttamista kannattaa harkita tarkoin. Marjoja ja pähkinöitä tuottavat puut ja pensaat ovat riistan ravinnon saannin kannalta parhaita. Koivun viljely houkuttelee hirviä ja jäniksiä. 6.9 Kaavamerkintöjen vaikutukset riistaa suosivaan metsänhoitoon Maankäyttöä ohjaavat yleiskaavat, osayleiskaavat, rantayleiskaavat ja asemakaavat sisältävät yleensä myös metsäisiä alueita. Näillä alueilla voidaan usein harrastaa myös riistanhoitoa ja metsästystä. Taajama-alueiden metsien hoito hyödyttää riistalajeja ja riista rikastuttaa osaltaan taajamametsien monimuotoisuutta. Yksittäisen kaavan ja sen kaavamerkintöjen rajoitukset Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 70(94) metsänkäsittelyyn, riistanhoitoon ja metsästykseen vaihtelevat alueellisesti ja paikallisesti. Kaavat valmistellaan ja niistä päätetään kunnissa. 7 Metsäluonnon monimuotoisuus Metsän- ja luonnonhoito eivät ole erillisiä, vaan jokainen metsänhoidollinen toimenpide vaikuttaa metsän eliöyhteisön rakenteeseen muuttamalla sitä jollakin tavalla. Jokaisella metsänhoidollisella ratkaisulla on sekä tiedostettu että tiedostamaton luonnonhoidollinen ulottuvuus. Metsänomistajan arvot, valinnat ja tavoitteet vaikuttavat ratkaisevasti metsäalueiden ja yksittäisen metsikkökuvioiden käsittelyyn. Talousmetsän luonnonhoidon keinot ovat moniulotteisia, sillä yksittäiset toimet edistävät useita eri tavoitteita. Metsänomistaja voi ylläpitää ja edistää luonnonhoitoa esimerkiksi suosimalla puuston pitkiä kasvatusaikoja, sekapuustoisuutta, riistalle sopivia elinpaikkoja. Samoilla valinnoilla voidaan edistää myös metsän muita arvoja, kuten maisema- ja virkistyskäyttömahdollisuuksia. 7.1 Säästöpuut Säästöpuulla tarkoitetaan elävää puuta, jonka maanomistaja säästää pysyvästi antaen sen kasvaa, kuolla ja lahota metsään. Säästöpuuryhmien rajaaminen, arvokkaiden yksittäisten puiden säästäminen ja järeiden lahopuiden säilyttäminen ovat suositeltavia kaikilla aloilla riippumatta siitä, kasvatetaanko metsää tasa- vai eri-ikäisrakenteisena. Säästöpuina suositaan haapaa, raitaa, leppää, pihlajaa ja jaloja lehtipuita. Haavan lehdet kuuluvat metsokukon kesäiseen ravintovalikoimaan (Seiskari & Koskimies 1956, Rolstad 1988). Myös tavallisten puulajien vanhat ja kuolleet puut ovat tärkeitä monimuotoisuudelle. Säästöpuiksi valitaan etenkin vanhoja puita. Säästöpuut on tarkoitettu jätettäväksi pysyvästi metsään. Kuva Airi Matila. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 71(94) Säästöpuut pyritään aina jättämään ryhmittäin. Haapaa, jaloja lehtipuita ja raitaa sekä aiemman puusukupolven vanhoja puita jätetään myös yksittäin. Ryhmälle sopivia paikkoja ovat arvokkaiden elinympäristöjen läheisyydet, kosteat painanteet, laho- ja maapuiden esiintymät ja vaihettumisvyöhykkeet, kuten vesistöjen rannat, peltojen ja soiden reunat. Säästöpuuryhmissä ei tehdä raivauksia, harvennuksia eikä maanpintaa muokata. Riistalle suotuisassa säästöpuuryhmässä on useita latvuskerroksia. Säästöpuuryhmien alla säästyy riistan kannalta tärkeä varvusto huomattavasti paremmin kuin yksittäisten säästöpuiden alla. Riistaa painottava metsänomistaja pyrkii jättämään säästöpuuryhmiä maastonkohtiin, joissa on runsas mustikanvarvikko. Säästöpuuryhmän alikasvos antaa myös riistan kaipaamaa suojaa hakkuualalle. Säästöpuuryhmiä voi käsittelyalalla olla useampia, kun - halutaan turvata metsäkanalinnuille tärkeiden, runsasta varvustoa kasvavien kohtien säilyminen. - yksittäinen uudistusala on useamman hehtaarin laajuinen käsittelyalueella on useita monimuotoisuuden kannalta tärkeitä luontokohteita - säästöpuuryhmien sijoittelussa ensisijaisena lähtökohtana ovat maisemanhoidon tavoitteet Erityisen sopivia eläviä säästöpuita - yksittäiset, valtapuustosta selvästi järeämmät/vanhemmat puut - jalopuut sekä puumaiset pajut, raidat, tuomet, pihlajat ja lepät - suuret haavat - kolopuut - petolintujen pesäpuut - palokoroiset männyt - kääpäiset puut - puiden erikoismuodot, kuten käärmekuusi. Säästöpuiden ja säästöpuuryhmien tavoitteita • säilytetään mustikanvarvikkoa • edistetään riistan ja linnuston elinoloja • turvataan haavan, raidan ja jalojen lehtipuiden lajistoa • säilytetään kolopuiden, palokoropuiden ja kääpäisten puiden lajistoa • säilytetään ja kasvatetaan vanhoja ja yli-ikäisiä puita • edistetään järeän ja monipuolisen lahopuun syntymistä • turvataan metsän monimuotoisuuden säilymistä • monipuolistetaan metsikkörakennetta • pehmennetään maiseman muutoksia. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 72(94) Säästöpuuryhmään kannattaa jättää erikokoisia puita. Säästöpuuryhmiin jätettävät järeät männyt ja haavat ovat metsolle mieluisia ruokapuita kun taas järeät koivut ovat teeren suosiossa. Talvella teeret ruokailevat mieluiten isojen runsasurpuisten koivujen ryhmissä (Hjeljord ym. 1995) ja pyyt isoissa lepissä, joiden vieressä on kuusia suojapuina (Swenson 1993). Hyvin suunniteltu ja sijoitettu säästöpuuryhmä toimii riistan kannalta tärkeänä suoja- ja ruokailupaikkana. Alikasvoskuuset säästöpuuryhmässä luovat riistalle suojaa. Kuva: Timo Eskola 7.2 Luonnonhoito Luonnonhoidon toimenpiteet on suositeltavaa suunnitella erikseen metsätila sekä metsikkökuviotasolla. Metsäsuunnitelma on hyvä työväline luonnon- ja riistanhoidon sekä puuntuotannon tavoitteiden yhteensovittamiseen. Eri tavoitteita voidaan painottaa eri tavoin eri metsikkökuvioilla, mikä korostaa suunnittelun tärkeyttä. Luonnon- ja riistanhoitoa tukevien toimenpiteiden taloudellinen kustannus ja vaikutus puunmyyntituloihin riippuvat siitä, kuinka paljon metsänomistaja haluaa niitä painottaa. Yleisesti luonnonhoitoa painottavat toimenpiteet ovat myös riistan kannalta suotuisia. Tapauskohtaisesti luonnonhoitoon on mahdollista saada korvauksia ja tukea. 7.3 Arvokkaat elinympäristöt Talousmetsien käsittelyssä tärkeää on turvata arvokkaiden elinympäristöjen ominaispiirteet sekä edistää monimuotoisuudelle tärkeitä rakennepiirteitä, kuten järeän lahopuun muodostumista ja havupuumetsien lehtipuusekoitusta. Tiettyjen lajien elinmahdollisuuksia säilytetään toteuttamalla lajikohtaisia toimintaohjeita. Pysyvästi metsään jätettävät säästöpuut ovat näkyvä esimerkki käytännön luonnonhoidosta. Säästöpuiden ja –puuryhmien, kuten koivu- ja leppäryhmien, haapojen ja hakomispuiden, Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 73(94) säilyttämisellä metsänomistaja voi edistää metsissään monimuotoisuuden kannalta tärkeän lahopuun muodostumista ja samalla parantaa metsäkanalintujen elinympäristön laatua. Talousmetsien arvokkaat elinympäristöt ovat tärkeä osa metsän ekologiaa. Ne ovat maastonkohtia tai metsiköitä, jotka erottuvat ympäröivästä maastosta tiettyjen, selvästi havaittavien ominaisuuksien perusteella. Arvokkaat elinympäristöt ovat usein ominaisuuksiltaan ääreviä, esimerkiksi erityisen karuja, reheviä, kosteita tai kuivia, kasvupaikkoja. Näissä elinympäristöissä viihtyy myös riista. Erityisesti metsäkanalintujen elinympäristön laatua lisääviä arvokkaita elinympäristöjä ovat muun muassa rehevät puronvarret, korpijuotit, vähäpuustoiset suot, kallioiden lakimetsiköt ja kangasmetsäsaarekkeet. Riistaa suosivalle metsänomistajalle nämä ovat hyviä kohteita säästettäväksi. Metsälain erityisen tärkeistä elinympäristöistä riistaa suosivan metsänomistajan kannattaa erityisesti huomioida: tulvametsät, metsäluhdat ja korvet. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti Ojituksilla kuivattu korpi ja metsäpuro. Kuva Timo Eskola Korpi ja puro ennallistamisen jälkeen. Kuva Timo Eskola 74(94) Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 75(94) Metsäsertifioinnin elinympäristöistä riistaa suosivan metsänomistajan kannattaa erityisesti ottaa huomioon hakamaat ja metsäniityt sekä niiden vaihettumisvyöhykkeet, jotka ovat riistalle suotuisia elinympäristöjä. Luontotyyppien lisäksi arvokkaisiin elinympäristöihin lukeutuvat myös muut luonnonsuojelulain suojelemat luontokohteet ja erityisesti suojeltavien lajien sekä EU:n luontodirektiivin liitteen IV(a) lajien selvästi luonnossa havaittavat lisääntymis- ja levähdyspaikat. Esimerkiksi liito-oravan elinpaikalla on usein suuria kuusia, lehtipuita, haapoja tai leppiä sekä suojaisia tiheitä metsän kohtia. Suojelemalla nämä elinpaikat metsänomistaja suosii samalla riistaa sillä samat elinympäristöt ovat tärkeitä myös monelle riistalajille. 7.4 Perinneympäristöt ja kulttuuriperintö 7.4.1 Perinneympäristöt Puustoiset perinneympäristöt ovat syntyneet laidunnuksen, niittämisen tai lehdestyksen tuloksena. Niitä on yhä vähemmän maassamme. Ne ovat varsin soveliaita elinympäristöjä riistanhoitoon ja metsästykseen. Niiden hoidon tavoitteeksi riistaa painottava metsänomistaja voi asettaa riistalle sopivan elinympäristön tuottamisen, monipuolisen lajiston vaalimisen sekä kauniin karjan luoman maiseman säilyttämisen. Metsälaitumet ovat väljäpuustoisia alueita. Pienialaiset niittylaikut monipuolistavat metsälaidunten tavallisesti niukkaa lajistoa. Puiden alla viihtyvät metsäkasvit, puuston aukkopaikoissa menestyvät metsämansikka ja muut niittykasvit. Metsälaitumen ominaispiirteisiin kuuluvat myös karjan tallaamat polut ja muurahaispesät. Metsälaitumen puusto on vaihtelevanikäistä ja aukkoista. Hakamaata luonnehtivat avoimuus, valoisuus ja monivivahteisuus. Puuryhmät ja niittylaikut vuorottelevat. Puusto on lehtipuu- tai mäntyvaltainen, kuusta on yleensä vain yksittäin. Puut ovat yleensä järeitä, oksaisia ja leveälatvuksisia. Lisäksi esiintyy katajia ja muita pensasryhmiä sekä runkomaisia pihlajia ja raitoja. Riistapainotteisessa metsätaloudessa tavoitellaan umpeenkasvaneen puustoisen perinneympäristön kunnostuksella riistalle sopivia elinympäristöjä. Kohteen kunnostus ja hoito kohdistuvat puustoon ja aluskasvillisuuteen. Umpeenkasvaneen perinneympäristön kunnostusvaiheessa raivataan pensaikkoa ja vesakkoa sekä poistetaan liika puusto. Näin luodaan riistalle, kuten metsäkauriille ja valkohäntäpeuralle, mieluisia ympäristöjä. Kunnostuksessa on maltettava säästää luonnolle arvokas puusto eli ikärakenteeltaan vaihteleva ja lajistoltaan monipuolinen puusto. Se on erittäin tärkeä koti- ja elinympäristö kääville, hyönteisille ja linnuille. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 76(94) Kunnostuksen jälkeen perinneympäristöä hoidetaan laiduntamalla, niittämällä tai lehdestämällä. Kunnostuksen jälkeen perinneympäristö voidaan riistaa varten aidata, tällöin laiduneläimeksi soveltuu esimerkiksi kuusipeura. Puustoiset perinneympäristöt hyötyvät myös lehdestyksestä. Jänikset ja sorkkaeläimet pitävät kerpuista, varsinkin suolattuna. Kuivatut puunoksat tuovat vaihtelua riistan talviruokailuun. Kerput tehdään yleensä koivun, pajun tai muiden lehtipuiden nuorista oksista alkukesällä juhannuksen tienoilla, koska alkukesällä kasvit ovat vitamiinipitoisimpia. Leppä ei ole hyvä kerppuaines sen paksusta, huonosti kuivuvasta lehtiosasta johtuen. Lampaiden tai nautojen laiduntama puustoinen perinneympäristö houkuttelee metsäkauriita ja muita sorkkaeläimiä laidunkauden päätyttyä. Riistaa painottava metsäomistaja voi joko itse hoitaa puustoisia perinneympäristöjä tai tarjota kohteita karjankasvattajille. Kunnostuksen ja hoidon ansiosta riistaa painottava metsänomistaja saa arvokkaan kohteen, joka jatkaa ylisukupolvista metsän monikäytön jatkumoa ja vahvistaa riistanhoitoa. Alue voi olla myös mieluisa asuin- tai virkistäytymispaikka sekä suvun pyhä paikka. Samalla säilytetään tapoja, tietoa, kädentaitoja sekä tarinoita paikoista ja paikannimistä. Puustoisten perinneympäristöjen arvot perustuvat luonnon monimuotoisuuteen, kulttuurihistoriaan ja metsän monipuoliseen käyttöön. Avoimuus ja vaihtelevuus houkuttelevat myös riistaa. Kuva Airi Matila. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 77(94) 7.4.2 Kulttuuriperintö Suomen metsissä liikuttiin erätalouden aikana tuhansia vuosia. Metsän riistaa hyödynnettiin ruokana, vuotina ja muinaisuskonnoissa. Nykyään metsästys ja riistanhoito ovat merkittävä osa suomalaisuutta. Riista ennen ja nyt näkyy suomalaisuudessa ja metsissämme. Riistaan ja metsästykseen liittyvät kulttuuriperintökohteet ovat jäänteitä aiemmin eläneiden ihmisten toiminnasta. Osa niistä on helposti nähtävissä, mutta usein ne ovat näkymättömissä sammaleen ja muun kasvillisuuden alla tai maan sisässä. Kulttuuriperintökohteita ovat pyyntikuopat, sudenkuopat, ketunkuopat, susitarhat, ampumasuojat sekä eränkäyntiin rakennettujen tilapäisasumusten pohjat, kiukaat ja kiviuunit. Eränkäynnillä ja viikkojen pituisilla pyyntimatkoilla tarvittiin pyyntilaitteita, joista on voinut jäädä maastoon jäännöksiä. Hirven- ja peuranpyyntikuopat kaivettiin tavallisesti pitkin järvien ja soiden rantoja tai niiden välisille kannaksille eläinten kulkureiteille. Joka kylään tehdyt sudenkuopat tai –tarhat olivat hyvin yleisiä 1700–1800-luvuilla. Kuopat rakennettiin useimmiten kylään johtavan tien varteen. Kulttuuriperintökohde on valtakunnallisesti, paikallisesti tai metsänomistajakohtaisesti arvokas. Sen tunnistaminen ja säilyttäminen on tärkeää. Näin säilyy tieto siitä, miten metsiämme on hyödynnetty eränkäynnissä ja metsästyksessä sekä muinaisuskoissa. Merkittävät kulttuuriperintökohteet suojellaan muinaismuistolain (295/1963) perusteella ja tällöin niitä kutsutaan kiinteiksi muinaisjäännöksiksi. Muinaismuistolain mukaan kiinteän muinaisjäännöksen kaivaminen, peittäminen, muuttaminen, vahingoittaminen, poistaminen ja muu siihen kajoaminen on kiellettyä. Muut kulttuuriperintökohteet metsänomistaja voi halutessaan säilyttää omalla päätöksellään. 7.5 Metsämaisema Suomalainen maisema on metsäinen. Vesistöt luonnonmaisemina sekä taajamat, tiet ja pellot kulttuurimaisemina tuovat kirjavuutta laajoihin metsäalueisiin. Metsämaisemanhoidon toimenpiteet ovat eduksi myös riistaa painottavassa metsätaloudessa. Riistaa painottavassa metsänhoidossa maisemanhoidon suunnittelussa keskeisiä kysymyksiä ovat mikä on maiseman arvo ja miten hyvän maiseman tavoittelu voi hyödyttää riistaa. Onnistuneella metsätöiden suunnittelulla ja toteutuksella saadaan aikaan kaunista metsämaisemaa osana riistapainotteista metsätaloutta. Lähimaisemaan liittyy paljon arvoja. Riistapainotteisen maisemanhoidon tavoitteena on lähimaiseman säilyttäminen viihtyisänä ja riistalle sopivana metsänuudistamisen yhteydessä. Yksittäiset maisemapuut erottuvat näyttävästi ja ne antavat katsojalle kiintopisteen maisemaan. Yksittäisten järeiden lehtipuiden kasvatus, kuten leppien ja pihlajan, tuottaa aivan erityisiä arvoja. Ne ovat maisemallisia, luonnon monimuotoisuutta edistäviä, riistanhoidollisia ja lopulta taloudellisia. Harvinaisen ja arvokkaan puuaineksen tuottaminen sellaisella tavalla, että sen Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 78(94) korjuu on helppoa ja taloudellinen hyöty konkreettinen, edistää riistan lisäksi samalla kaikkia muita luonnonhoidolle asetettuja tavoitteita. Rannoille ja puuttomien soiden reunoille kannattaa jättää vaihtelevanlevyinen puustoinen kaista hakkuun yhteydessä riistalle ja myös kaunistamaan maisemaa. Uudistusala voidaan ulottaa pellon reunaan asti. Metsän uudistamistöiden ja taimikonhoidon yhteydessä kannattaa säästää pajut, katajat, lepät ja muut lehtipuut. Ne sopivat pellon ja metsän reunalle yksittäin tai nauhana antamaan maisemaan vaihtelua ja luomalla riistalle suotuisan vaihettumisvyöhykkeen. Säästöpuut tuovat vaihtelua maisemaan. Ne monipuolistavat maisemaa useiden vuosikymmenten ajan ja ovat tärkeitä riistalle. Säästöpuiden paikoiksi sopivat uudistusalan puuntuotannollisesti vähämerkitykselliset paikat, jotka usein ovat riistalle mieluisia. Näitä ovat esimerkiksi kosteikkopainanteet, kallioalueet ja kivikkoiset kohteet. Säästöpuiksi valitaan luontoarvoiltaan edustavia puita. Tällaisia ovat lahoavat puut, jalot lehtipuut, vanhat haavat, tervalepät, järeät männyt ja kolopuut. Riistaakin suosiva lehti- ja havupuista koostuva sekametsäisyys tuo maisemaan väriä kaikkina vuodenaikoina lehtipuut kesällä ja syksyllä, havupuut talvisin. Maisemalle on hyödyksi, jos voidaan jättää yksi tai useampi iso säästöpuuryhmä sen sijaan, että säästettäisiin useita pieniä ryhmiä tai yksittäisiä puita ympäri hakkuualaa. Yhtenäisen säästöpuuryhmän aluskasvillisuus, varvikko, pensaat ja pienet puut säilytetään koskemattomana, niitä ei raivata eikä maata muokata uudistamisen yhteydessä. Tästä on hyötyä sekä metsänviljelylle että riistalle. Riistaa, monimuotoisuutta ja metsämaisemaa voi huomioida jättämällä kuviorajaan monimuotoisuutta lisääviä säästöpuita, säästöpuuryhmiä ja riistatiheiköitä. Pienet muutaman koivun ( 5-8 ) muodostamat koivuryhmät soiden reunoilla ja vesistöjen rannoilla elävöittävät maisemaa ja toimivat samalla teerien ruokailupuina. 7.5.1 Maisemanhoitoa tasa- ja eri-ikäisrakenteisen metsän kasvatuksessa Tasaikäisrakenteisen metsän kasvatuksessa on erotettavissa metsän uudistamis- ja kasvatusvaihe. Uudistamisvaiheessa maisema muuttuu oleellisesti, jolloin maisemanhoidon tavoitteena on puuntuotannon toimien sopusointu kaukomaiseman kanssa ja lähimaiseman säilyttäminen viihtyisänä. Noin joka viides talousmetsän uudistusala näkyy katsojalle. Uudistusala rajataan maaston luonnonolojen mukaan. Hakkuualan rajauksen tavoitteena on, että syntyy vaihtelevaa ja luonnollista metsämaisemaa ja paljon riistalle mieluisia reunavyöhykkeitä. Kasvupaikkojen vaihettumisvyöhyke on maiseman kannalta hyvä metsänkäsittelyn rajauskohta, jossa myös riista viihtyy. Tasaikäisrakenteisen metsän kasvatusvaiheessa metsikön puusto on kookas, eivätkä toimenpiteet juurikaan muuta puustoista maisemaa. Kasvatushakkuissa ajourat kannattaa Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 79(94) suunnitella niin, etteivät urat näy suoraan katsojalle. Kasvatushakkuiden yhteydessä säästetään alikasvosta ja pensaikkoa, jotka luovat mielenkiintoisia lähimaiseman kohteita ja niistä on hyötyä luonnolle riistatiheikköinä. Kun metsää kasvatetaan eri-ikäisrakenteisena, metsä säilyy pääosin peitteisenä. Eriikäisrakenteisena kasvatettavassa metsässä puiden kokojakauma on vaihteleva, mutta pieniä puita on oltava paljon enemmän kuin isoja. Toimenpiteet eivät juurikaan muuta puustoista maisemaa ja turvaavat riistalle elinympäristöjä. Toimenpiteet kannattaa tehdä niin, että katsoja näkee vain vähän ihmisen luomia suoria linjoja. Hakkuiden yhteydessä säästetään alikasvosta ja pensaikkoa, jotka luovat mielenkiintoisia lähimaiseman kohteita ja niistä on hyötyä riistatiheikköinä. Teiden varsilla voidaan hakkuut ulottaa tiehen saakka, jolloin avarretaan maisemaa. 8 Metsien monikäyttö Metsien monikäytöllä tarkoitetaan metsän eri käyttömuotojen tunnistamista, arvottamista ja tavoitteiden yhteensovittamista. On tärkeää, että metsänomistaja tunnistaa metsiensä tuottamat hyödyt itselleen ja muille, jotta hän voi halutessaan ottaa ne huomioon riistanpainotteisessa metsätaloudessa. 8.1 Virkistys- ja hyvinvointikäyttö Metsien virkistys- ja hyvinvointikäyttö sisältää kaiken vapaa-aikaan liittyvän metsässä tapahtuvan oleskelun ja liikkumisen, myös metsästyksen ja eräkäynnin. Riistaa suosiva metsänomistaja välttää metsätaloustoimien yhteydessä ulkoilureittien ja selvästi havaittavissa olevien polkujen kulkukelpoisuuden heikentämistä. Reiteille tai poluille ei jätetä kulkukelpoisuutta haittaavia risuja tai puustoa ja kohteet rajataan maanmuokkauksen ulkopuolelle. Polut sekä rakenteet, kuten opasteet ja taukopaikat, lisäävät metsän virkistysarvoja, kuten metsästysmahdollisuuksia. Metsä vaikuttaa metsästäjän terveyteen kolmella tavalla: luonnossa tapahtuvan aktiivisen tekemisen kautta, luonnon näkemisen kautta ja luonnossa olemisen kautta. Siihen motivoivat muun muassa luonnosta saadut elämykset, yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen, mutta myös mahdollisuus olla yksin. 8.2 Keruutuotteet Luonnonmarjojen, villiyrttien, ruokasienten, jäkälien ja muiden luonnontuotteiden keruu on osa metsien monikäyttöä, jonka edellytysten säilyttäminen on osa riistapainotteista metsätaloutta. Luonnonmarjoista puolukka ja mustikka hyötyvät valoisuudesta sekä lämmöstä, joita voidaan edistää harvennushakkuilla. Uudistushakkuut parantavat hetkellisesti puolukan kasvuoloja, kun Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 80(94) valoisuus ja lämpö lisääntyvät. Mustikka ei kestä uudistushakkuita, jotka lisäävät liiaksi paisteisuutta ja kuivuutta. Uudistaminen ja maanmuokkaus sekä uudistamisen takia vahvistuneet heinät ja ruohot vähentävät mustikan ja puolukan määrää. Riista viihtyy ja hyödyntää varvikoita ja luonnonmarjojen kasvuedellytysten edistäminen edistää myös riistaa. Villiyrtillä tarkoitetaan sellaista luonnonvaraista kasvia, jota voidaan käyttää ravinnoksi, mausteeksi, juoman aineksena, rohdoksena tai kosmeettisissa valmisteissa. Katajanmarjat ovat perinteinen mauste riistaruoissa, vaikka myös katajanoksat ovat loistava mauste riistalle. Muita metsissä ja soilla viihtyviä villiyrttejä ovat muun muassa ahomansikka, maitohorsma, rauduskoivu, vadelma, mesiargervo ja käenkaali, joita riistaa suosivat metsänomistaja kokeilee rohkeasti. Villiyrtin keruuaika riippuu kasvista ja käyttötarkoituksesta. 8.3 Metsästys- ja erämatkailu Metsästys- ja erämatkailu on kokonaisuus, jossa yritykset ja maanomistajat saaliin lisäksi tarjoavat laadukkaita palveluja ja elämyksellisyyttä. Uudenlaisilla palveluliiketoiminnan kokonaisuuksilla metsästysmatkailun volyymia voidaan kasvattaa. Laadukkaalla riistanhoidolla saadaan halutulle alueelle riittävän tiheä riistakanta eikä aiheuteta vaaraa liikenteelle eikä vahinkoja muille elinkeinoille. Kun riistaeläimet ovat metsästysmatkailulle rajatulla, riittävän laajalla alueella, voidaan varmistaa se, että eläinsuojelulliset, elämykselliset ja metsästyksen käytännön toteutukseen liittyvät näkökohdat tulevat huomioiduksi. 81(94) Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti Liitteet Liite1 Mänty-Kuusisekoituksen talousvaikutukset – MOTTI simulointi Kuusisekoituksen säästämisen vaikutus mäntyvaltaisen metsikön nettonykyarvoon. Lähtötilanteen metsiköt edustavat taimikonharvennuksen jälkeistä tilannetta, jolloin männyn pituus on 6 metriä ja kuusen pituus 4 metriä. Laskelmat on toteutettu käyttäen Motti-simulaattoria. Huomaa, että näissä kasvatusvaihtoehdossa kuusen osuus laskee harvennushakkuissa, mutta niitä säilyy myös aina uudistushakkuuseen saakka. Etelä-Suomi Kasvupaikka Tuore kangas Pohjois-Suomi Nettonykyarvo 3% 5% 4981 eur/ha 2208 eur/ha Runkoluku lopussa Ku Mä Kuusi % 3% 5% 1883 eur/ha 691 eur/ha Runkoluku lopussa Ku Mä Kuusi % Muutos, % Mä 2000 r/ha 0 0 0 633 0 0 0 0 666 0 Mä 1750 + Ku 250 4 18* 48 324 13 4 3 81 626 11 Mä 1500 + Ku 500 8 3 150 525 22 7 3 165 566 23 Mä 1250 + Ku 750 12 9 216 442 33 13 9 226 453 33 Mä 1000 + Ku 1000 10 22* 165 219 43 14 8 303 380 44 Ku 2000 4 3 618 0 100 0 -14 711 0 100 2395 eur/ha 1612 eur/ha 1425 eur/ha 520 eur/ha Mä 2000 r/ha 0 0 0 548 0 0 0 0 565 0 Mä 1750 + Ku 250 -3 -4 29 525 5 -5 -7 34 529 6 Mä 1500 + Ku 500 -6 -8 63 477 12 -7 -9 74 491 13 Mä 1250 + Ku 750 -11 -14 105 425 20 -12 -18 115 432 21 Mä 1000 + Ku 1000 -17 -21 149 371 29 -18 -26 176 387 31 Ku 2000 -56 -66 994 0 100 -68 -84 1036 0 100 Kuiva kangas 3647 eur/ha 1110 eur/ha 972 eur/ha 348 eur/ha Mä 2000 r/ha 0 0 0 585 0 0 0 0 552 0 Mä 1750 + Ku 250 -6 -8 21 567 4 -7 -13 18 520 3 Mä 1500 + Ku 500 -10 -12 48 520 8 -14 -22 40 476 8 Mä 1250 + Ku 750 -17 -21 74 456 14 -21 -31 69 425 14 Mä 1000 + Ku 1000 -26 -31 113 391 22 -30 -43 105 374 22 Ku 2000 -93 -54 1610 0 100 -84 -93 1552 0 100 Kuivahko kangas *: kasvatusohjelmissa 3 harvennusta (muissa 2) Metsikön hehtaarikohtaiset nettonykyarvot 3 % ja 5 % korkokannoilla sekä niiden muutokset erilaisilla kuusisekoituksilla tuoreilla (MT), kuivahkoilla (VT) ja kuivilla kankailla (CT) Hämeenlinnassa ja Tervolassa. Lähtöasetelmana on tilanne, jossa Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 82(94) laikutusmätästetty istuttaen perustetussa taimikossa männyn keskipituus on 6 metriä ja kuusen 4 metriä sekä ikä 20 (Hämeenlinna) tai 25 vuotta (Tervola). Laskennat on toteutettu MOTTI-simulaattorilla. Liite 2 Ennakkoraivauksen kokonaistaloudellinen perustelu, Metsätehon raportti 187. Ennakkoraivaus on kokonaistaloudellisesti perusteltua, kun kuusialikasvoksen tiheys on taulukossa esitettyä suurempi. Hakkuukustannus harvennuskoneella (74 €/h) ja metsäkuljetuksen kuljetus keskiraskaalla kuormatraktorilla (53 €/h). Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 83(94) Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti Taulukot: Metsätehon raportin 187 liite 8 . 84(94) Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 85(94) Sanasto ja hakusanaluettelo ajoura.................................................................... 50 alaharvennus ........................................................ 58 alikasvos................................................................ 11 ampumasuoja ....................................................... 77 asemakaava .......................................................... 69 avohakkuu ............................................................ 48 energiapuu............................................................ 58 ensiharvennus ...................................................... 37 eri-ikäisrakenteinen .............................................. 40 erityisen tärkeä elinympäristö .............................. 73 haapa .................................................................... 25 hakamaa ............................................................... 75 hakominen ............................................................ 24 hakomismänty ...................................................... 24 hakomispuu .......................................................... 24 harmaaleppä......................................................... 23 hieskoivu ............................................................... 22 hirvikarkote........................................................... 27 hirvituho ............................................................... 27 kaistalehakkuu ...................................................... 49 kasvatushakkuu .................................................... 54 kaukomaisema...................................................... 78 ketunkuoppa......................................................... 77 kiinteä muinaisjäännös ......................................... 77 kiviuuni ................................................................. 77 koivu ..................................................................... 22 konekylvö.............................................................. 31 korpi ........................................................................ 9 kulttuuriperintökohde .......................................... 77 kuusi...................................................................... 24 laidunnus .............................................................. 63 latvoa .................................................................... 33 lehdestys............................................................... 75 lehtikuusi .............................................................. 25 lehtipuuosuus ....................................................... 37 lentolinja ............................................................... 36 lähimaisema.......................................................... 77 metsitys ................................................................ 66 metso .................................................................... 16 metsälaidun .......................................................... 75 metsänuudistaminen............................................ 28 metsätie ................................................................ 65 muinaisjäännös ..................................................... 77 muinaismuistolaki .................................................77 mustikka ................................................................10 mänty ....................................................................24 naveromätästys .....................................................60 nipistyskohta .........................................................61 näkemäraivaus ......................................................59 ojitusmätästys .......................................................60 oksa- ja latvusmassa ..............................................49 osayleiskaava.........................................................69 perinnebiotooppi ..................................................75 perinneympäristö ..................................................75 pienaukkohakkuu ..................................................44 pihlaja ....................................................................25 poikueympäristö ...................................................13 poimintahakkuu ....................................................42 polku......................................................................79 puolukka ................................................................79 puro .......................................................................10 pyy .........................................................................23 pyyntikuopat .........................................................77 rantayleiskaava......................................................69 rauduskoivu ...........................................................22 riistaeläin ...............................................................26 riistalajit.................................................................26 riistapelto ..............................................................66 riistatiheikkö ..........................................................11 siemenpuuhakkuu .................................................49 soidinalue ..............................................................16 soidinkeskus ..........................................................16 soidinpaikka...........................................................16 sudenkuoppa .........................................................77 susitarha ................................................................77 säätöauraus ...........................................................60 tasaikäisrakenteinen .............................................28 tervaleppä .............................................................23 tuore kangas ..........................................................22 turvemaa ...............................................................68 ulkoilureitti ............................................................79 uudistaminen ........................................................28 vaihettumisvyöhyke ..............................................13 varttunut taimikko ................................................34 väljennyshakkuu ....................................................56 yleiskaava ..............................................................69 Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti ylispuuhakkuu ....................................................... 57 86(94) yläharvennus .........................................................58 Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 87(94) Kirjallisuus Kirjallisuutta aihepiireittäin 1.Varvikot (mustikka) Ahnlund, H. & Helander, B. 1975. The food of the hazel grouse (Tetrastes bonasia) in Sweden. Viltrevy 9: 219–240. MUSTIKAN OSIEN RUNSAUS RAVINNOSSA Atlegrim, O. & Sjöberg, K. 1995. Lepidoptera larvae as food for capercaillie chicks (Tetrao urogallus): a field experiment. Scandinavian Journal of Forest Research 10: 278–283. MITTARINTOUKKIEN RUNSAUS MUSTIKALLA? Baines, D., Wilson, I. A. & Beeley, G. 1996. Timing of breeding in Black Grouse Tetrao tetrix and Capercaillie Tetrao urogallus and distribution of insect food for the chicks. Ibis 138: 181– 187. KUORIUTUMISHUIPUN JA MUSTIKAN VARVIKOSTA ELÄVIEN PERHOSTOUKKIEN SAATAVUUDEN SAMANAIKAISUUS Brittas, R., Marcström, V. & Engren, E. 1990. Habitat use by Swedish Black Grouse during summer. Teoksessa: Lovel, T. & Hudson, P. (toim.), 4th International Grouse Symposium, Lam, West Germany 1987, s. 139–145. World Pheasant Association. POIKUEET JA KOIRAAT SUOSIVAT MUSTIKKAISIA YMPÄRISTÖJÄ Granström, U. 1980. Födoval hos dalripkycklingar Lagopus l. lagopus (L.) från ett fjällområde I norra Sverige. Fauna och flora 75: 55–60. MUSTIKAN LEHTIEN JA KUKKIEN RUNSAS KÄYTTÖ Hanssen, I. & Ness, J. 1982. Chick nutrition and mortality in captive willow ptarmigan (Lagopus l. lagopus). Acta vet. scand. 23: 456–465. MUSTIKAN MERKITYS TARHAPOIKASTEN SELVIYTYMISELLE Hanssen, I. & Utne, F. 1985. Spring phenology, egg quality and chick production in Willow Grouse Lagopus l. lagopus in northern Norway. Fauna norv. Ser. C, Cinclus 8: 77–81. MUSTIKAN LEHTEENTULON JA HAUDONNAN ALKAMISAJANKOHDAN SAMANAIKAISUUS Hanssen, I., Grav, H. J., Steen, J. B. & Lysnes, H. 1979. Vitamin C deficiency in growing willow ptarmigan (Lagopus lagopus lagopus). Journal of Nutrition 109: 2260–2276. MUSTIKAN TERVEYSVAIKUTUKSET POIKASIIN Kastdalen, L. & Wegge, P. 1985. Animal food in capercaillie and black grouse chicks in south east Norway – a preliminary report. Teoksessa: Lovel, T. & Hudson, P. (toim.), 3rd International Grouse Symposium, York, England, 1984, s. 499–509. World Pheasant Association, Reading, Great Britain and International Council for Game and Wildlife Conservation, Paris. SELKÄRANGATTOMIEN RUNSAUS MUSTIKKKAISISSA SUKKESSIOVAIHEISSA Kvasnes, M. A. J. & Storaas, T. 2007. Effects of harvest regime on food availability and cover from predators in capercaillie (Tetrao urogallus) habitats. Scandinavian Journal of Forest Research 22: 241–247. AVOHAKKUU VÄHENTÄÄ MUSTIKAN JA POIKASTEN SUOSIMAN HYÖNTEISRAVINNON MÄÄRÄÄ Lakka, J. & Kouki, J. 2009. Patterns of field layer invertebrates in successional stages of managed boreal forest: Implications for the declining Capercaillie Tetrao urogallus L. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 88(94) population. Forest Ecology and Management 257: 600–607. MITÄ SUUREMPI MUSTIKAN PEITTÄVYYS, SITÄ RUNSAAMMIN TOUKKIA JA SELKÄRANGATTOMIA Ludwig, G. X., Alatalo, R. V., Helle, P. & Siitari, H. 2010. Individual and environmental determinants of early brood survival in black grouse Tetrao tetrix. Wildlife Biology 16: 367–378. POIKUEIDEN SÄILYVYYS YHTEYDESSÄ MUSTIKAN RUNSAUTEEN Miina, J., Hotanen, J.-P. & Salo, K. 2009. Modelling the Abundance and Temporal Variation in the Production of Bilberry (Vaccinium myrtillus L.) in Finnish Mineral Soil Forests. Silva Fennica 43: 577–593. MUSTIKAN SUKKESSIO Mäkipää, R. 1994. Effects of nitrogen fertilization on the humus layer and ground vegetation under closed canopy in boreal coniferous stands. Silva Fennica 28: 81–94. TYPPILANNOITUS TAANNUTTAA VARVUSTOA Rajala, P. 1959. Metsonpoikasten ravinnosta. Suomen Riista 13: 143–155. MUSTIKKA TÄRKEIN RAVINTOKASVI Salemaa, M. & Jukola-Sulonen, E.-L. 1998. Avohakkuu ja kangasmetsän aluskasvillisuus. Teoksessa: Lappalainen, I. (toim.), Suomen luonnon monimuotoisuus, s. 166–167. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. AVOHAKKUUN JA MAANMUOKKAUKSEN VAIKUTUS MUSTIKAN PEITTÄVYYTEEN Salemaa, M. 2000. Vaccinium myrtillus. Mustikka. Teoksessa: Reinikainen, A., Mäkipää, R., Vanha-Majamaa, I. & Hotanen, J.-P. (toim.), Kasvit muuttuvassa metsäluonnossa, s. 128–130. Tammi, Helsinki. MUSTIKAN PEITTÄVYYDEN PITKÄAIKAISMUUTOKSET Sjöberg, K. 1996. Modern forestry and the capercaillie. Teoksessa: DeGraaf, R. M. & Miller, R. I. (toim.), Conservation of Faunal Diversity in Forested Landscapes, s. 111–135. Chapman & Hall. VARTTUNEISSA RUNSASMUSTIKKAISISSA METSISSÄ RUOKAILEVAT METSONPOIKASET KASVOIVAT NOPEAMMIN KUIN TAIMIKOISSA RUOKAILEVAT Spidsø, T. K. & Stuen, O. H. 1988. Food selection by capercaillie chicks in southern Norway. Canadian Journal of Zoology 66: 279–283. MUSTIKAN OSIEN RUNSAUS RAVINNOSSA Spidsø, T. K. 1980. Food selection by Willow Grouse Lagopus lagopus chicks in northern Norway. Ornis Scandinavica 11: 99–105. MUSTIKAN OSIEN SUOSINTA Storch, I. 1993. Habitat selection by capercaillie in summer and autumn: Is bilberry important? Oecologia 95: 257–265. MUSTIKAN SUOSINTA HABITAATINVALINNASSA Storch, I. 1994. Habitat and survival of capercaillie Tetrao urogallus nests and broods in the Bavarian Alps. Biological Conservation 70: 237–243. MUSTIKAN SUOSINTA HABITAATINVALINNASSA Storch, I. 1995. The role of bilberry in central European Capercaillie habitats. Teoksessa: Jenkins, D. (toim.), Proceedings of the 6th International Grouse Symposium, Udine, Italy 1993, s. 116–120. World Pheasant Association, Reading, UK, and Istituto Nazionale per la Fauna Selvatica, Ozzano dell’Emilia, Italy. MUSTIKAN SUOSINTA HABITAATINVALINNASSA Stuen, O. H. & Spidsø, T. K. 1988. Invertebrate abundance in different forest habitats as animal food available to capercaillie Tetrao urogallus chicks. Scandinavian Journal of Forest Research 3: 527–532. SELKÄRANGATTOMIEN RUNSAUS MUSTIKKKAISILLA METSÄTYYPEILLÄ Tolvanen, A. 1994. Differences in recovery between a deciduous and an evergreen ericaceous clonal dwarf shrub after simulated aboveground herbivory and belowground damage. Canadian Journal of Botany 72: 853–859. MAAVARSIEN RIKKOMISEN VAIKUTUS VARVUSTON TOIPUMISEEN Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 89(94) Uotila, A. & Kouki, J. 2005. Understorey vegetation in spruce-dominated forests in eastern Finland and Russian Karelia: Successional patterns after anthropogenic and natural disturbances. Forest Ecology and Management 215: 113–137. MUSTIKAN SUKKESSIO Wegge, P. & Kastdalen, L. 2008. Habitat and diet of young grouse broods: resource partitioning between Capercaillie (Tetrao urogallus) and Black Grouse (Tetrao tetrix) in boreal forests. Journal of Ornithology 149: 237–244. MUSTIKAN JA JUOLUKAN RUNSAUS KASVIRAVINNOSSA Wegge, P., Olstad, T., Gregersen, H., Hjeljord, O. & Sivkov, A. V. 2005. Capercaillie broods in pristine boreal forest in Northwestern Russia: the importance of insects and cover in habitat selection. Canadian Journal of Zoology 83: 1547–1555. MUSTIKKAISTEN ELINYMPÄRISTÖJEN SUOSINTA Kastdalen, L. & Wegge, P. 1985. Animal food in capercaillie and black grouse chicks in south east Norway – a preliminary report. Teoksessa: Lovel, T. & Hudson, P. (toim.), 3rd International Grouse Symposium, York, England, 1984, s. 499–509. World Pheasant Association, Reading, Great Britain and International Council for Game and Wildlife Conservation, Paris. PERHOSTOUKKIEN RUNSAUS MUSTIKKKAISISSA KORVISSA 2 Avainympäristöt 2.1 Korvet Lindén, H. & Wikman, M. 1983. Goshawk predation on tetraonids: availability of prey and diet of the predator in the breeding season. Journal of Animal Ecology 52: 953–968. KORPIEN SUOSINTA KESÄLLÄ (PYY JA METSO) Miettinen, J. 2009. Capercaillie (Tetrao urogallus L.) habitats in managed Finnish forests – the current status, threats and possibilities. Dissertationes Forestales 90. 32 p. Available at http://www.metla.fi/dissertationes/df90.htm MERKITYS POIKUEILLE JA AIKUISILLE Nyberg, A. & Niemi, T. 1957. Tutkimuksia metsälintujen esiintymisestä eri metsätyypeillä Kauhavan, Töysän ja Kemijärven kunnissa. Suomen Riista 11: 65–73. KORPIEN SUOSINTA KESÄLLÄ Rajala, P. 1966. Metsäkanalintujen määrästä ja esiintymisestä eri maastotyypeillä Oulun läänissä vuonna 1966 suoritettujen kompassilinja-arviointien mukaan. Suomen Riista 19: 130– 144. MERKITYS POIKUEILLE JA AIKUISILLE Valleala, E. 1954. Metsänhoitotoimenpiteiden vaikutuksesta metsänriistan viihtyisyyteen. Suomen Riista 9: 111–123. MERKITYS POIKUEILLE Wegge, P., Olstad, T., Gregersen, H., Hjeljord, O. & Sivkov, A. V. 2005. Capercaillie broods in pristine boreal forest in Northwestern Russia: the importance of insects and cover in habitat selection. Canadian Journal of Zoology 83: 1547–1555. MERKITYS POIKUEILLE 2.2 Vaihettumisvyöhykkeet Aapala, K. & Lindholm, T. 1999. Suojelusoiden ekologinen rajaaminen. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, Sarja A No 95, Metsähallitus, Vantaa. SUOMENSELÄLLÄ ALLE KYMMENESOSA ALKUPERÄISESTÄ MÄÄRÄSTÄ JÄLJELLÄ Auvinen, A.-P., Aapala, K., Kaipiainen, H. & Toivonen, H. 2005. Suot. Teoksessa: Hildén, M., Auvinen, A.-P. & Primmer, E. (toim.), Suomen biodiversiteettiohjelman arviointi. Suomen Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 90(94) ympäristö 770, s. 51–56. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. OJITUKSEN AIHEUTTAMAT MUUTOKSET Brittas, R., Marcström, V. & Engren, E. 1990. Habitat use by Swedish Black Grouse during summer. Teoksessa: Lovel, T. & Hudson, P. (toim.), 4th International Grouse Symposium, Lam, West Germany 1987, s. 139–145. World Pheasant Association. POIKUEET SUOSIVAT Kaakinen, E., Kokko, A., Aapala, K., Kalpio, S., Eurola, S., Haapalehto, T., Heikkilä, R., Hotanen, J.P., Kondelin, H., Nousiainen, H., Ruuhijärvi, R., Salminen, P., Tuominen, S., Vasander, H. & Virtanen, K. 2008. Suot. Teoksessa: Raunio, A., Schulman, A. & Kontula, T. (toim.), Suomen luontotyyppien uhanalaisuus – Osa 1: Tulokset ja arvioinnin perusteet. Suomen ympäristö 8/2008: 75–109. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. TOIMENPIDEEHDOTUKSIA Valleala, E. 1954. Metsänhoitotoimenpiteiden vaikutuksesta metsänriistan viihtyisyyteen. Suomen Riista 9: 111–123. MERKITYS POIKUEILLE Wegge, P., Finne, M. H. & Rolstad, J. 2007. GPS satellite telemetry provides new insight into capercaillie Tetrao urogallus brood movements. Wildlife Biology 13 (Suppl. 1): 87–94. NUORTEN POIKUEIDEN VAIHETTUMISVYÖHYKKEIDEN KÄYTTÖ 3 Alikasvos ja tiheiköt Beshkarev, A. B., Blagovidov, A., Teplov, V. & Hjeljord, O. 1995. Spatial distribution and habitat preference of male Capercaillie in the Pechora-Illytch Nature Reserve in 1991–92. Teoksessa: Jenkins, D. (toim.), Proceedings of the 6th International Grouse Symposium, Udine, Italy 1993, s. 48–53. World Pheasant Association, Reading, UK, and Istituto Nazionale per la Fauna Selvatica, Ozzano dell’Emilia, Italy. KUUSITIHEIKKÖJEN MERKITYS Brittas, R., Marcström, V. & Engren, E. 1990. Habitat use by Swedish Black Grouse during summer. Teoksessa: Lovel, T. & Hudson, P. (toim.), 4th International Grouse Symposium, Lam, West Germany 1987, s. 139–145. World Pheasant Association. AIKUISET JA POIKUEET SUOSIVAT RUNSASTA (≥ 41-60 %) ALIKASVOSPEITTOA, KUUSI SUOSITUIN, KOIVUKIN KELPASI Finne, M. H., Wegge, P., Eliassen, S. & Odden, M. 2000. Daytime roosting and habitat preference of capercaillie Tetrao urogallus males in spring – the importance of forest structure in relation to anti-predator behaviour. Wildlife Biology 6: 241–249. ALIKASVOSKUUSTEN JA KUUSITIHEIKKÖJEN MERKITYS Kolstad, M., Bø, T. & Wegge, P. 1985. Orrfuglens (Tetrao tetrix L.) habitatøkologi om våren og sommeren i Øst-Norge. Meddelelser fra Norsk Viltforskning, 3. serie nr. 13. KUUSIALIKASVOKSEN MERKITYS AIKUISILLE JA POIKUEILLE Lindén, H. 2002. Metson elinympäristöt kolmella eri mittakaavalla. Suomen Riista 48: 34–45. Ludwig, G. X., Alatalo, R. V., Helle, P. & Siitari, H. 2010. Individual and environmental determinants of daily black grouse nest survival rates at variable predator densities. Annales Zoologici Fennici 47: 387–397. (ALIKASVOS)PUUSTON TIHEYS EDISTI PESIEN SÄILYMISTÄ Ludwig, G. X., Alatalo, R. V., Helle, P. & Siitari, H. 2010. Individual and environmental determinants of early brood survival in black grouse Tetrao tetrix. Wildlife Biology 16: Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 91(94) 367–378. HAVUPUUALIKASVOS PARANSI (HIEMAN) POIKUEIDEN VARHAISVAIHEEN SÄILYVYYTTÄ Miettinen, J. 2009. Capercaillie (Tetrao urogallus L.) habitats in managed Finnish forests – the current status, threats and possibilities. Dissertationes Forestales 90. 32 p. Available at http://www.metla.fi/dissertationes/df90.htm Swenson, J. E. 1995a. Habitat requirements of Hazel Grouse. Teoksessa: Jenkins, D. (toim.), Proceedings of the 6th International Grouse Symposium, Udine, Italy 1993, s. 155–159. World Pheasant Association, Reading, UK, and Istituto Nazionale per la Fauna Selvatica, Ozzano dell’Emilia, Italy. HAVUPUUALIKASVOKSEN MERKITYS 4 Sekametsäisyys Helle, P., Jokimäki, J. & Lindén, H. 1990. Metsokukkojen elinympäristönvalinta PohjoisSuomessa – radiotelemetrinen tutkimus. Suomen Riista 36: 72–81. Nyberg, A. & Niemi, T. 1957. Tutkimuksia metsälintujen esiintymisestä eri metsätyypeillä Kauhavan, Töysän ja Kemijärven kunnissa. Suomen Riista 11: 65–73. Siivonen, L. 1952. Metsälintujemme voimaperäinen hoito on aloitettava viipymättä. Suomen Riista 6: 32–45. Uusvaara, O. 1963. Pyyn elinympäristöjen metsikkörakenteesta. Suomen Riista 16: 31–45. Valleala, E. 1954. Metsänhoitotoimenpiteiden vaikutuksesta metsänriistan viihtyisyyteen. Suomen Riista 9: 111–123. LEHTIPUUSEKOITUKSEN MERKITYS 5 Talviravinto 5.1 Teerikoivikot Hjeljord, O., Spidsø, T. K., Bjormyr, F., Meisingset, E.& Dokk, J. G. 1995. Selection of birch by Black Grouse Tetrao tetrix in winter. Teoksessa: Jenkins, D. (toim.), Proceedings of the 6th International Grouse Symposium, Udine, Italy 1993, s. 63–66. World Pheasant Association, Reading, UK, and Istituto Nazionale per la Fauna Selvatica, Ozzano dell’Emilia, Italy. ISOJEN RUNSASURPUISTEN KOIVURYHMIEN SUOSINTA Seiskari, P. 1957. Teere talvisen ruokailupaikan rakenteesta. Suomen Riista 11: 141–144. REUNAKOIVIKOIDEN KÄYTTÖ 5.2 Pyylepikot Swenson, J. E. 1993. The importance of alder to hazel grouse in Fennoscandian boreal forest: evidence from four levels of scale. Ecography 16: 37–46. ISOJEN LEPPIEN SUOSINTA, KUUSIA OLTAVA SUOJAPUINA 5.3 Metson hakomispuut Lindén, H. 1984a. The role of energy and resin contents in the selective feeding of pine needles by the capercaillie. Annales Zoologici Fennici 21: 435–439. Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 92(94) Lindroth, H. & Lindgren, L. 1950. Metson hakomisen metsänhoidollisesta merkityksestä. Suomen Riista 5: 60–81. Pulliainen, E. 1970a. Metson talviravinnon valinnasta ja koostumuksesta. Suomen Riista 22: 67– 73. 5.4 Metsohaavat Rolstad, J. 1988. Use of aspen Populus tremula by Capercaillie Tetrao urogallus in southeastern Norway. Ornis Fennica 65: 65–68. Seiskari, P. & Koskimies, J. 1956. Maamme metsoroduista. Suomen Riista 10: 34–43. 6 Avohakkuut, myyrät & pedot Christiansen, E. 1979. Skog og jordbruk, smågnagare og rev. Tidskrift for Skogsbruk 87: 115–119. Hansson, L., jokin 1980-luvun juttu? Henttonen, H. 1987. The impact of spacing behavior in microtine rodents on the dynamics of least weasels Mustela nivalis – a hypothesis. Oikos 50: 366–370. PELTOMYYRÄ VOI RUNSASTUA HUOMATTAVASTI SUUREMPIIN TIHEYKSIIN KUIN METSÄMYYRÄ Henttonen, H. 1989. Metsien rakenteen muutoksen vaikutuksesta myyräkantoihin ja sitä kautta pikkupetoihin ja kanalintuihin – hypoteesi. Suomen Riista 35: 83–90. Siitonen, J. 2001. Energiapuun hankinta ja metsälajiston monimuotoisuus. Teoksessa: Nurmi, J. & Kokko, A. (toim.), Biomassan tehostetun talteenoton seurannaisvaikutukset metsässä. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 816, s. 66–74. AVOIMIIN KASVUPAIKKOIHIN SOPEUTUNEET KASVILAJIT RUNSASTUVAT SITÄ ENEMMÄN, MITÄ ENEMMÄN METSÄNKÄSITTELYSSÄ AIHEUTETAAN MAAPERÄHÄIRIÖITÄ 7 Ojitus Hotanen, J.-P. 2000. Eriophorum vaginatum. Tupasvilla. Teoksessa: Reinikainen, A., Mäkipää, R., Vanha-Majamaa, I. & Hotanen, J.-P. (toim.): Kasvit muuttuvassa metsäluonnossa, s. 170– 171. Tammi, Helsinki. PEITTÄVYYS VÄHENTYNYT Karsisto, K. 1977. Metsänhoito ja riista. Metsästäjä 3/1977: 40–42. POIKASTEN HUKKUMINEN Ludwig, G. X., Alatalo, R. V., Helle, P. & Siitari, H. 2010. Individual and environmental determinants of daily black grouse nest survival rates at variable predator densities. Annales Zoologici Fennici 47: 387–397. OJITUS LISÄÄ PESÄN PREDAATIORISKIÄ Ludwig, G. X., Alatalo, R. V., Helle, P., Nissinen, K. & Siitari, H. 2008. Large-scale drainage and breeding success in boreal forest grouse. Journal of Applied Ecology 45: 325–333. OJITUS JA SATEISUUS HEIKENTÄNEET POIKASTUOTTOA MAAN ETELÄ- JA KESKIOSISSA Marjakangas, A. 1996. Forest ditches – pitfalls for young grouse chicks? Teoksessa: Botev, N. (toim.), Proceedings of the International Union of Game Biologists, XXII Congress, Sofia, Bulgaria 1995, s. 402. Pensoft Publishers, Sofia, Moscow, St. Petersburg. VESIOJAT HEIKENTÄVÄT POIKUEIDEN SÄILYVYYTTÄ Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 93(94) Rajala, P. & Lindén, H. 1982. Rämeiden ojituksen ja lannoituksen vaikutuksista riistaeläinten esiintymisrunsauteen. Suomen Riista 29: 93–97. OJIKOIDEN VÄLTTELY Sipola, K. 2000. Metsäojituksen vaikutus teeren pesimismenestykseen ja poikastuottoon. Pro gradu -tutkielma, Oulun yliopisto. VESIOJAT HEIKENTÄVÄT PESIEN JA POIKUEIDEN SÄILYVYYTTÄ Sjöberg, K. 1996. Modern forestry and the capercaillie. Teoksessa: DeGraaf, R. M. & Miller, R. I. (toim.), Conservation of Faunal Diversity in Forested Landscapes, s. 111–135. Chapman & Hall. OJITETUISSA METSISSÄ RUOKAILEVAT METSONPOIKASET KASVOIVAT HITAAMMIN KUIN OJITTAMATTOMISSA METSISSÄ RUOKAILEVAT Tolonen, M. 2010. Ojitettujen ja luonnontilaisten pienialaisten soiden soveltuvuudesta metson (Tetrao urogallus) poikueympäristöiksi. Pro gradu -tutkielma, Oulun yliopisto. LUONNONTILAISEN SUON KENTTÄKERROKSESSA ENEMMÄN SELKÄRANGATTOMIA KUIN OJITETUN SUON KENTTÄKERROKSESSA Komulainen, VM, Nykänen, H., Martikainen, O.J. & Laine, J. 1998: Short term effect of restoration on vegetation change and methane emission from peatlands drained for forestry in southern Finland. –Canadian Journal of Forest Research 28:634-648. Kangasjärvi, S. 2006: Kahden metsäojitetun suon ennalistamiskehitys kymmenen vuoden aikana. –Soiden ekologian ja suometsätieteen pro gradu –tutkielma, Helsingin yliopisto, metsäekologian laitos, Helsinki. 57 s. + 7 liitettä. Haapalehto, T., Kotiaho, J. & Kuitunen, M. 2006: Metsäojituksen ja ennallistamisen vaikutukset suokasvillisuuteen Seitsemisen kansallispuistossa. –Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 156. 45 s. 8 Pienet aukot Pynnönen, A. 1954. Beiträge zur Kenntnis der Lebensweise des Haselhuhns, Tetrastes bonasia (L.). Papers on Game Research 12: 1–90. Swenson, J. E. 1995. Habitat requirements of Hazel Grouse. Teoksessa: Jenkins, D. (toim.), Proceedings of the 6th International Grouse Symposium, Udine, Italy 1993, s. 155–159. World Pheasant Association, Reading, UK, and Istituto Nazionale per la Fauna Selvatica, Ozzano dell’Emilia, Italy. 9 Metson soidinmetsät Liite 5 Metson soitimen hoito-ohjeet. Teoksessa: Päivinen, J.,Björkqvist, N., Karvonen, L., Kaukonen, M., Korhonen, K-M., Kuokkanen, P., Lehtonen P., H. & Tolonen, A. (toim.): Metsähallituksen metsätalouden ympäristöopas Metsähallituksen metsätalouden julkaisuja 67/2011. 215 s. Valkeajärvi & Ijäs 1994 Valkeajärvi , Ijäs & Lamberg 2007 (SR 53) 10 Muut Riistapainotteiset metsänhoitosuositukset -työryhmäraportti 94(94) Arto Koistinen ja Olli Mäki (toim.) Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio 2013Metsätalouden talousneuvonta http://www.metsavastaa.net/metsatalouden-taloustietoa-2. Lääperi, A. ja Heikkilä, R. 2007. Metsänhoito ja hirvi. Suosituksen talvilaidunalueille. Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio. Metsäkustannus Oy. Gardner, R.H., Milne, B.T., Turner, M.G. & O'Neill, R.V. 1987. Neutral models for the analysis of broad-scale landscape pattern. Landscape Ecology 1: 19-28. Marcström, V., Nils H Höglund. N.H. 1981. Factors affecting reproduction of willow grouse, Lagopus lagopus, in two highland areas of Sweden : Dalripans föryngring inom två fjällområden i Sverige. Swedish wildlife research, 11:7. Päivinen, J., Björkqvist, N., Karvonen, L., Kaukonen, M., Korhonen, K.-M., Kuokkanen, P., Lehtonen, H. & Tolonen, A. (toim.) 2011. Metsähallituksen metsätalouden ympäristöopas, Metsähallituksen metsätalouden julkaisuja 67. Toivonen, A-L. 2009. Suomalainen metsästäjä. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Selvityksiä 19/2009. Helle, E., Tahvanainen, J., Julkunen-Tiitto, R. & Uotila, I. 1986. Miten ja miksi metsäjänis valikoi talviravintonsa? Suomen Riista 33: 111-120. Rauhala, J., 2005. Metsästäjä lehti. Työryhmämuistio MMM 1999:23. Metsäkanalintutyöryhmän muistio. Maa-ja metsätalousministeriö, Helsinki. Kasvi, A. 2013. Jalot lehtipuut ruokkivat riistaa. Metsästäjä lehti.
© Copyright 2024