Viipurin pitäjäläinen 2/2010 VIIPURIN PITÄJÄLÄINEN Viipurin pitäjäseura ry:n lehti 2/2010 1 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 SISÄLLYS Puheenjohtajalta 3 Toivo Nousiainen in memoriam 4 Karjalaiset juhlivat laulaen 5 Hapankaalikeittoa ja arpajaisvoittoja 10 Viipurilaisen kielellinen elämänkaari 12 Lännestä itään matka vie ja pitäjää piisaa 17 Kotiseutumatka 2011 20 Sotahistoriaa, evakkomuistoja ja extreme-matkailua Karjalan kunnailla 21 Merkkipäiviä 23 Syyskokouksessa 16.10. päätettyä 24 Uudistetut internet-sivut 24 Puurojuhla 2010 25 Hallituksen yhteystiedot 2010 26 Pitäjäseuran seinäkalenteri 2011 27 Toimitus vastaava päätoimittaja toimitussihteeri taitto painosmäärä painopaikka kannet sisus kannen kuva Raimo Matikainen Anne Uotinen Jari Stirkkinen 350 kpl Rakennuspaino Oy 120 g offset-paperi 80 g offset-paperi Karjalaiset Laulujuhlat Helsingissä. Kuva: Eero Manninen Haluatko kirjoittaa omaan pitäjälehteemme? Toimi näin: Toimita teksti ja kuvia toimitussihteerinä toimivalle Anne Uotiselle joko - kirjeitse osoitteeseen Anne Uotinen, Aino Acktén tie 1 A 6, 00400 Helsinki - sähköpostitse osoitteeseen [email protected] Laita kuvien taakse tieto kuvienottajasta sekä kuvien palautusosoite. Laita myös kaikkeen muuhun palautettavaksi haluttavaan materiaaliin palautusosoite. Kirjoitukset ja muu aineisto vuoden 2011 ensimmäistä lehteä varten tulee toimittaa 15.2.2011 mennessä. Kiitos kaikille tähän lehteen kirjoittaneille ja kuvia toimittaneille! Terveisin lehden toimitus. 2 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 Puheenjohtajalta Karjalan Liiton 70.juhlavuosi huipentui Helsingissä pidettyihin Karjalaisiin laulujuhliin. Kesäisessä Helsingissä pidetyt karjalaisjuhlat olivat taas kerran oiva osoitus karjalaisesta elinvoimasta. Erityisesti juhlakulkue komeine lippurivistöineen sai katujen vierille kerääntyneeltä juhlakansalta vahvaa kannustusta. Laulujuhlateemalla korostettiin jatkumoa ja sukulaisuutta Sortavalassa aikanaan pidetyille laulujuhlille. Osallistuin elokuun alkuviikolla Vihdin reserviläisten tekemälle 4-päiväiselle sotahistorialliselle matkalle Maaselän kannakselle. Matkalla yövyimme Sortavalassa kahteen otteeseen. Päästiin tutustumaan nykySortavalaan ja myös käymään näiden kuulujen laulujuhlien alkuperäisellä pitopaikalla. Viipurin pitäjäseuran väen panos Karjalan Liiton 70.juhlavuoden päätapahtumassa, karjalaisilla laulujuhlilla oli merkittävä. Juhlilla ahkeroi Uudenmaan ja Helsingin alueen karjalaisseuroista noin 250 talkoolaista. Viipurin pitäjäseuran talkoolaiset toimivat vastuullisissa tehtävissä mm kisahallin karjalaisella torilla, kansliatiimissä lipunmyynti- ja opastustehtävissä, rakennus- ja logistiikkatehtävissä sekä muonituksessa. Onnistuneen suurtapahtuman taustalla pyöri siis lukuisa joukko myös seuramme aktiiveja. Juhlien jälkeen olen monesta suusta saanut kuulle että Viipurin pitäjäseuran talkoolaisten panos oli monissa tilanteissa ratkaiseva. Vaikka tehtiin pitkiäkin päiviä ennen juhlia, niiden aikana ja vielä juhlien jälkeen, niin hyvä iloinen meininki säilyi. Suuret kiitokset tälle hienolle talkoojoukolle kun olitte mukana ja teitte kaiken tuon mahdolliseksi. Ensi kesän karjalaiset kesäjuhlat pidetään Turussa. Meikäläisiä varmasti nähdään myös Turun juhlien juhlakulkueessa ja juhlayleisönä eri tapahtumissa. Karjalaisuus on taas tänään haasteiden edessä Karjalaisen perinteen siirtäminen nuoremmalle polvelle tapahtui nuoruudessani suvun vanhusten ja erityisesti mummojen tarinoiden kautta. Nykyisen ydinperheelämän aikana tämä yhteys on katkeamassa, eikä luovutetussa Karjalassa aikuisikäänsä eläneitä enää ole keskuudessamme monta. Luovutettua Karjalaa muistelevat tänään henkilöt, jotka evakkoon lähtiessään olivat lapsia tai teini- ikäisiä nuoria. Perinteen siirtämiselle on etsittävä uusia keinoja ja väyliä. Seuramme jäsenistön pääjoukko on vielä tällä hetkellä luovutetussa Karjalassa syntyneitä ja siellä lapsuuttaan eläneitä. Viipurin pitäjäseuran, kuten kaikkien muidenkin karjalaisyhteisöjen kohtalonkysymys on, miten tavoitetaan ja innostetaan mukaan kolmas ja neljäs karjalaissukupolvi. Nykyiset seuramme jäsenet ovat se tärkeä voimavara joka tämän herätystyön voi tehdä. Kaikilla meillä, joilla on omia lapsia, lapsenlapsia tai suvuissamme on nuoria, on mahdollisuus omakohtaisesti kertoa karjalaisuudesta. Olemme tärkeä lenkki tässä sukupolvien ketjussa ja usein käykin juuri niin, että ihmisen ikääntyessä aikaisempien sukupolvien elämänkohtalot ja suvun juuret alkavat kiinnostaa. Voimme siis jokainen toimia oppaina nuoremmillemme. Pitäjäseuran kautta hankittu historiikki, kyläkirja, sukukirja tai pitäjän seinäkalenteri voisi olla hyvä yllätys suvun nuorelle hänen täyttäessään tasavuosia, päättäessä kouluaan tai valmistuessaan ammattiin. Viipurin pitäjäseura haluaa olla mukana auttamassa tässä karjalaisperinteen siirtämisessä ja sen teemme yhteisten juhlien, kotiseutumatkojen ja lukuisten kylä-, sukukirjojen ja pitäjähistorian voimin. Näyttävimmän areenan tälle materiaalille tarjoaa tietoverkko, netti. Viipurin pitäjäseura on avannut uusitut nettisivunsa osoitteessa www.viipurinpitaja.net. Haluamme pitää sivustomme ajankohtaisena ja tarjota mielenkiintoisia ja kiinnostavia tapahtumia, juttuja ja kuva- aineistoa. Sivuston kautta voi rauhassa tutustua karjalaisuuteen, seuran toimintaan ja voi päätyä sitten myös toimintaan mukaan. Olisi toivottavaa että myös opettajat kouluissa löytäisivät sivuillemme ja linkkiemme kautta muidenkin karjalaisyhteisöjen sivuille ja näin voisivat elävöittää historianopetusta. Eikä vain muistella historiaa, vaan myös esitellä elävää karjalaisuutta. Elämä kansalaisyhteiskunnassa edellyttää kaikilta myös tekoja ja osallisuutta. Pelkän tiedon jakaminen kun ei riitä itsenäiseksi kansalaiseksi kasvamisessa. Tarvitaan omakohtaisia kokemuksia, osallisuutta ja yhteisöllisyyttä. Tässä karjalaisella kulttuurityöllä ja perinteellä on paljon annettavana. Karjalaisperinteen siirtäminen nykypäivää palvelemaan, siinä on tehtävää meille jokaiselle. Timo Lindroos puheenjohtaja 3 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 Kunniapuheenjohtaja Toivo Nousiainen in memoriam 19.8.1922 - 17.7.2010 Viipurin maalaiskunnan Nuoraan kylässä 19.8.1922 syntynyt Toivo Nousiainen toimi lukuisissa Viipuriin ja Karjalaan liittyvissä yhdistyksissä. Lähinnä hänen sydäntään oli Viipurin pitäjäseura, jonka jäseneksi hän liittyi melkein heti, kun se perustettiin 1948. Toivo oli vuosia seuran johtokunnassa ja ehti toimia seuran puheenjohtajanakin yhdeksän vuotta. Puheenjohtajuudesta luovuttuaan hänet nimitettiin kunniapuheenjohtajaksi. Terveyden huononnuttua pari vuotta sitten hänen aktiivisuutensa väheni, mutta hän jaksoi silti seurata ahkerasti kaikkea Karjalaan liittyvää uutisointia. Toivo sai sekä Karjalana Liiton että Suomen Omakotiliiton kultaisen ansiomerkin. Toivo syntyi maanviljelijäperheeseen. Maanviljelyn lisäksi perheen isä hankki lisäansioita kalastamalla Viipurinlahdella. 1930-luvulla Toivokin auttoi isäänsä yhdessä veljensä Taunon kanssa ollen apuna elävien kalojen viemisessä Viipurin kauppahallin vieressä oleville myyntipöydille. Kalastus jatkui myöhemmin harrastuksen omalla pienellä veneellä Espoon vesillä. Toivo oli innokas urheilija ja harrasti liikuntaa niin kauan kun jalat kantoivat. Nuoraan kylässä liikuntainnostusta herätteli ensin Rauhalan NMKY. Kun Viipurin Urheilijat perustivat alaosaston Nuoraalle, tuli ohjelmaan jumppaillat, yleisurheilu, maastojuoksu, suunnistus, hiihto ja jalkapallo. Jalkapalloa hän pelasi aktiivisesti vielä sodan jälkeenkin. Liikuntainnon hän onnistui tartuttamaan myös omiin lapsiinsa. Toivo meni sotaväkeen syyskuussa 1941. Hänestä tuli kiväärimies ja ryhmänjohtaja. Jatkosodan aikana hänestä tehtiin sotapoliisi. Sijoituspaikaksi tuli Raivola ja tehtäväksi partiointi junissa ja asemilla koko Kannaksen alueella. Toivon ja hänen perheensä evakkotie vei Haukivuoreen ja Korpilahden kautta Sipooseen. Sipoossa Toivo asui kunnes muutti työn perässä Helsinkiin. Sodan jälkeen valtio järjesti evakoille ja rintamiehille pikakoulutuskursseja. Sitä kautta Toivokin löysi itselleen ammatin. Toivo valitsi sähkömieslinjan. Töitä riitti sähkömiehille ja muillekin ammattimiehille. Vuonna 1961 Toivo muutti Tapiolaan, Espooseen. Toivo meni naimisiin 1965 Iiriksen (os. Selkämaa) kanssa. Perheeseen syntyi parin vuoden sisällä kaksi lasta, poika tytär. Tapiolan asunnon käydessä hän rakensi 1971 talon Espoon Nöykkiönlaaksoon pitkälti omin voimin. Nöykkiönlaakson muuton jälkeen perheeseen syntyi vielä kaksostyttäret. Eläkepäivillä hän kävi ahkerasti Karjalassa. Hän osallistui mm. Pro Monrepos ry:n mukana Monrepo´s rakennusten ja puiston kunnostamiseen sekä vanhojen Viipurin maaseurakunnan aikaisten hautausmaiden kunnostamiseen. Hautausmaiden kunnostustyötä hän itse määrätietoisesti johti ja teki lähes 20 vuotta. Toivon karjalaistyötä läheltä seuranneet panivat merkille, miten käytännössä toteutui sanonta “luja tahto vie miehen läpi harmaan kiven”. Joskus Karjalan-matkoilla oli mukana myös vaimo Iiris ja myös kaikki lapset ovat käyneet Nuoraalla. Lastenlapsia, joita on kahdeksan, hän ei sinne ehtinyt viemään, vaikka kovasti olisi halunnut. Toivo nukkui pois 17.7.2010 87-vuotiaanaan Espoonlahden hoivakodissa, Espoossa. teksti ja kuva: Virpi Aho Kirjoitus on lyhennelmä 29.7.2010 Karjala-lehdessä ilmestyneestä muistokirjoituksesta. Tuo kirjoitus perustuu osittain 15.8.2002 Karjala-lehdessä julkaisuun toimittaja Markku Summan artikkeliin. Virpi Aho on Toivo Nousiaisen tytär. 4 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 Karjalaiset juhlivat laulaen Karjalaisten Laulujuhlien painopisteinä olivat nuoruus ja kulttuuri, etenkin musiikki. Miten upea onnistuminen! Kiitoksia. Minulle on Karjalan Liiton juhlien kohokohta, kun mahtava lippulinna hulmahtaa stadionille, kun kauniisti kansallispukuinen kulkue musisoi ja marssii, kun Karjalaisten laulu kajahtaa. On komeaa puhua sellaisen heimon edessä, joka on suoriutunut polvesta polveen lähes mahdottomasta ja selviytynyt pystypäin. Voimme myös kertoa Wanhan Wiipurin suvaitsevuuden mallista: neljä kieltä ja monta uskontoa rinnakkain, kulttuuri kukassaan. Karjalan Liiton 70-vuotisjuhlavuosi huipentui kesäkuussa Helsingissä vietettyihin Karjalaisiin Laulujuhliin. Juhlapäivinä oli runsas ohjelmatarjonta, jossa pääosassa olivat musiikki ja lapset. Juhlilla mm. ensi esitettiin muusikko Sari Kaasisen tilaustyö Ilon Pitoa. Esiintyjinä olivat mm. Hanna Pakarinen, Jaakko Ryhänen, Sari Kaasinen ja Otawa, Kareliapuhallinorkesteri ja karjalainen suurkuoro. Lapsia houkuteltiin monipuolisella ohjelmalla tutustumaan karjalaisuuteen. Suomen historianopetuksessa tulisi selvittää karjalaisten vaiheet ja kertoa, mitkä alueet ovat nyt ja historiallisesti, miten ne ovat syntyneet, mikä on karjalan kieli ja mitä karjalaiset suomen kielen murteet. Mitä on karjalainen kulttuuri muiden suomalaisten heimojen kulttuurin rinnalla. Tutkimusta on jo nyt. Karjalan Liiton puheenjohtaja Markku Laukkanen muistutti, että keskustelu Karjalasta on osa suomalaista itsetilitystä sodan jälkeiseen aikaan. Karjalan Liitto toimii Karjalan kysymyksessä Suomen ulkopoliittisen linjan mukaisesti ja niillä keinoin, mitä sillä kansalaisjärjestönä on. Karjala-kysymyksestä olen julkisesti puhunut Venäjän liittoneuvostoa myöten; sujuvasti siellä kuuntelivat. Olen samaa mieltä kansleri Kauko Sipposen kanssa: ”Venäjällä ei ole Karjalan kysymystä. Ilman Venäjää ei keskustelu Karjalan palautuksesta johda mihinkään. Palautustoiveita heikentävät Kiviston ja Uuraan öljysataman rakentaminen sekä Nord Stream kaasuputken upottaminen Suomenlahteen Viipurin länsipuolella. Lähes puolet Venäjän viennistä ulkomaille tulee kulkemaan Viipurin lähistöltä.” Juhlille esittämässään valtioneuvoston tervehdyksessä pääministeri Matti Vanhanen kiitti Karjalan Liittoa sen tekemästä työstä ja vastuullisesta suhtautumisesta moniääniseen Karjala-keskusteluun. Valtioneuvos Riitta Uosukainen totesi juhlapuheessaan, että Venäjällä ei ole Karjalan kysymystä, joten keskustelukumppania palautuskeskustelussa ei ole. Sen sijaan Uosukainen kehotti kaikkia karjalaisia ”juurihoitoon ”etsimään juuriaan ja nauttimaan karjalaisuudestaan sellaisena kuin on. Evakkosukupolvien mahdollisesti kokemaa häpeää ei seuraavien sukupolvien tarvitse tuntea. Mutta syvimpiä tunteitamme me karjalaiset emme kiellä. Niitä on loukattu, eikä vääryys muuksi muutu. Olin onnellinen, kun presidentti Martti Ahtisaari viisaassa Nobel-puheessaan kertoi karjalaisten tilanteesta ja tunnoista. Ohjelmassa oli myös karjalanpiirakka- ja kyykkäkisailua, maraton, yhteislaulu- ja kirkkokonsertteja, lastentapahtumia ja karjalaisten sukujen ja karjalaisten pitäjien esittelyä. Näyttävä kulkue marssi halki kaupungin. Viikonlopun tapahtumat kokosivat yli 20 000 juhlijaa. Juhlien myötä Karjala ja karjalaisuus saivat paljon uusia ystäviä. Vuoden 2011 karjalaiset kesäjuhlat juhlat vietetään Turussa. Ei oo meillä rikkautta – vai onko sittenkin? Vuoden uudissanoja oli ’kaappikarjalainen’. On paljon tuntemattomia tai puoli- tai neljänneskarjalaisia, joille nämä juuret ovat tulleet uusina. Takana on ollut kätkemistä ja häpeää evakkoperheissä. Nyt kutsun kaapista juurihoitoon. Tule sellaisena kuin olet. Karjalaisuutta ei tarvitse määritellä, eletään vain karjalaisittain, siis ihmisiksi. On vilkkaita karjalaisia, on jopa juroja; meidän erikoislahjamme on kuitenkin tunteiden näyttäminen ja tunteisiin uskominen, niiden arvostaminen. Tunteiden köyhtyminen on kohtalokas köyhyyden laji, ja se leviää tasavallassa niin, että kyynisyyden jääpuikot kilisevät. Tiivistelmä valtioneuvos Riitta Uosukainen Karjalaisten Laulujuhlien Päiväjuhlassa sunnuntaina 20.6.2010 pitämästä juhlapuheesta Meille on delegoitu ilon lahja, mie – sie -kansa saa elää omana itsenään. Hiljaista iloakin on; ”iloss ellää pittää vaik päivää vähemmä.” 5 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 Karjalan liiton puheenjohtaja, kansanedustaja Markku Laukkasen puhe Päiväjuhlassa sunnuntaina 20.6.2010 itsenäisinä, tasavertaisina suomalaisina isänmaan jälleenrakentamisen sodan jälkeen uusissa oloissa, omassa tuvassa, omalla luvalla. Tämän vuoden kesäjuhlat ovat olleet Karjalan liiton 70-vuotisjuhlavuoden kohokohta. Olemme tulleet suurella joukolla pääkaupunkiimme näyttämään, miten upeasti heimokulttuurimme karjalaisuus jaksaa ja miten paljon meitä karjalaisii on. Ja onhan se hyvä, että kun myö juhlitaan, se näkkyy ja kuuluu. Siksi meidän karjalaisten sydämissä on paikka niille ihmisille, joiden kohtalona on jättää kotinsa ja etsiä uuden elämän alkua vieraissa maissa. Karjalaiset ovat läpi vuosisatojen eläneet erilaisten kulttuureiden vaikutuspiirissä ja uskon sen näkyvän meissä suvaitsevaisuutena ja ymmärryksenä muita kohtaan. Seitsemän vuosikymmentä näkyvää järjestötyötä ja kansalaistoimintaa on pitkä aika. Tänään voimme ylpeinä sanoa, että työ tekijäänsä kiittää. Monet tavoitteemme ovat toteutuneet samalla kun toiminnan painopisteet ovat uusiutuneet ja muuttuneet. Karjalaisväestön elinolojen edunvalvonnasta on siirrytty yhä voimakkaammin kulttuurijärjestön suuntaan näkyvin tuloksin. Me kannamme ylpeinä sitä perintöä, joka 70 vuotta sitten liiton perustamisesta alkoi. Viipurin läänin maaherra Manner piti perustamiskokouksessa tunteikkaan puheen ja sanoi, ”ken tietää mihin pystyy karjalainen valpas ja nopea äly, vireä ja myöskin kestävä toimintahalu, rohkeasti ja taitavasti yhdistelevä mielikuvitus, hyvä taloudellinen vaisto, lämmin sosiaalinen mieli, herkkä sielu - se myös tietää, mitä Suomen kansa ja maa on menettänyt maaliskuun kolmantenatoista”. Näitä kaikkia hienoja karjalaisuuden ominaisuuksia olemme tarvinneet tämän juhlavuoden tapahtumien rakentamisessa. Karjalaisen järjestötyön kantavia voimia tänä päivänä ovat edelleen vahva yhteenkuuluvuuden tunne ja vapaaehtoisesta kansalaistoiminnasta saatava sosiaalinen pääoma. Kansalaistoiminta on valtava demokraattinen voimavara, joka toimii virallisen hallintoyhteiskunnan rinnalla ja vastapainona. Tässä ominaisuudessa panoksemme maamme sodanjälkeisen ajan arvioinnissa on ollut keskeinen. Joka vuosi juhla on myös tekijöidensä, paikallisen karjalaisseuran, näköinen, niin täälläkin. Työn kun näkee, niin tekijän tuntee. Nyt on kiitosten aika. Haluan esittää meidän kaikkien puolesta lämpimät kiitokset niille karjalaseuroille ja sadoille talkoolaisille siitä, että te otitte haasteen vastaan ja tämän valtaisan urakan hoitoonne. Kiitos teille siitä, olette tarjonneet meille näiden päivien väkeviä tunteita, unohtumattomia elämyksiä. Kiitos Helsingin kaupungille, että otitte meidät lämpimästi vastaan. On hyvä muistaa, että Helsinki on liiton perustamis- ja kotipaikka ja että Helsinki on myös suuri karjalaisten kaupunki. Olemme nostaneet julkiseen keskusteluun monia sodan jälkeisen ajan kipeitä kansallisia kysymyksiä kuten Karjalan menetys ja siihen liittyvä palautuksen unelma, siirtoväen kohtelu uusilla asuinsijoilla ja pitkään kestänyt pakkovaikeneminen historiastamme. Karjala on osa ulkosuhteiden ja kansallisen itseymmärryksen historiaa Tätä kansallista itsetilitystä omaan lähihistoriaamme meidän karjalaisten ja kaikkien suomalaisten tulee jatkaa. Huomioimme eilen ilolla pääministeri Matti Vanhasen arvion Karjalan liiton keskeisestä roolista Karjalaan liittyvän keskustelun vastuullisesta hoitamisesta. Tähän voi vain sanoa karjalaisen sananparren tavoin, että ”jos mie oisin eilen kuolt ni en ois tuotakaa kuult”. Laulu ollut karjalaisille aina apuna iloissa ja suruissa. Tiedämme, että yksi laulu saattaa puhutella enemmän kuin tuhat sanaa. Musiikki ja lapset, ne ovat edelleen karjalaisyhteisön keskeisiä elementtejä. Heitämmekin haasteen muille heimoille ja maakunnille suomalaisen laulujuhlaperinteen vahvistamiseksi ja laajentamiseksi tulevaisuudessa yhteistyössä. Me katsomme luottavaisina tulevaisuuteen. Uskomme asiaamme, uskomme että Karjalalla ja karjalaisuudella on edelleen sitä vetovoimaa, joka on kulttuurisesti innoittanut taiteilijoitamme kaikkina aikakausina. Karjalasta kirjoitetaan enemmän kuin koskaan, uusia sukuseuroja perustetaan, jäsenmäärämme on kasvussa, juuret ja karjalaisen elämänperinnön vaaliminen kiinnostaa uusien sukupolvien karjalaisia. Samoin karjalan kieli, jolle olemme saaneet uuden toivovamme statuksen ja arvostuk- Liiton juhlavuoden merkeissä olemme pystyttäneet patsaan asutustoiminnalle ja sen tekijöille. Karjalaisten sijoittaminen haluttiin hoitaa ja sen mahdollisti se suuri yhteiskunnallinen tahtotila, joka asian ympärille maassamme syntyi. Suomeen ei syntynyt siirtolaisleirejä, vaan karjalaiset saattoivat aloittaa 6 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 Huolimatta talkoolaisten pyyteettömästä urakoinnista juhlat tuottivat voiton sijaan tappiota. Vaikka rahallinen korvaus seuroille jäikin saamatta (Karjalan Liitto kattaa tappiot), voitoksi on luettava hienot juhlat, joista nauttia useampi tuhat vierasta ympäri Suomen. Pitäjäseuran hallituksen jäseninä olemme ylpeitä oman seuramme jäsenistön aktiivisesta osallistumisesta juhlien järjestelyihin. Työllämme oli merkitystä! Nyt voimme sitten ilman vastuita osallistua vaikka ensi vuonna Turun kesäjuhlille. Kiitos vielä kerran. sen, joka kannattaa kielen säilymistä osana karjalaisen kulttuurin moninaisuutta ja rikkautta. Tämän päivän karjalaisuuden voi kohdata myös verkkoyhteisöissä, sosiaalisessa mediassa, jossa etsitään juuria, omaa identiteettiä ja kokoonnutaan saman ajattoman heimoaatteen ympärillä. Karjalaisuus osoittaa liiton juhlavuonna monisatavuotisena kulttuurina kestävyytensä ja voimansa niin kansallisen kulttuurin kulmakivenä kuin väriläikkänä monikulttuurisessa Euroopassakin. Timo Lindroos ja Anne Uotinen Kuvat: Riitta Leonthin, Eero Kunttu ja Eero Manninen Arvoisa juhlayleisö, miust tuntuu nyt siltä, että ”joha mie sanoi, vaikken mittää virkkantkaa!” Hyvää kotimatkaa ja kesää kaikille. Karjalaiset kesäjuhlat kesäjuhlatTurussa Turussa Karjalaiset Karjalaiset kesäjuhlat Turussa 17.-19.6.2011 17.-19.6.2011 17.-19.6.2011 Teksti: tiedottaja Mervi Piipponen, Karjalan Liitto ry Kulttuurien kohtaamisia kohtaamisia--Karjalaiset Karjalaiset Kulttuurien kohtaavat Suomen Suomen Turussa kohtaavat Turussa Kulttuurien kohtaamisia - Karjalaiset Karjalaiset kesäjuhlat Turussa kohtaavat Suomen Turussa Pitäjäseuralaiset Karjalaisia laulujuhlia tekemässä Turku on Euroopan on17.-19.6.2011 Euroopan kulttuuripääkaupunki kulttuuripääkaupunkivuonna vuonna 2011. Euroopan katseet kääntyvät kohti pohjoista Euroopan katseet kääntyvät kohti pohjoista Turku on Euroopan kulttuuripääkaupunki vuonna Kulttuurien kohtaamisia - Karjalaiset Itämerta kesäkuussa, kun karjalaisilla kesäjuhlilla Itämerta kesäkuussa, kun karjalaisilla kesäjuhlilla 2011. Euroopan katseet kääntyvät kohti pohjoista kohtaavat Suomen Turussa tuodaan karjalaisuuden tuhatvuotista merkitystä tuodaan esille esille karjalaisuuden tuhatvuotista merkitystä Itämerta kesäkuussa, kun karjalaisilla kesäjuhlilla Turku on Euroopan kulttuuripääkaupunki vuonna Itämeren alueen kulttuurien kehitykselle. Itämerenesille alueen kulttuurien kehitykselle. tuodaan karjalaisuuden tuhatvuotista merkitystä 2011. Euroopan katseet kääntyvät kohti pohjoista Itämeren Itämerta alueenkesäkuussa, kulttuurien kehitykselle. kun karjalaisilla kesäjuhlilla esille karjalaisuuden tuhatvuotista merkitystä Kulttuurit kohtasivat, kun siirtoväki saapui VarsinaisKulttuurittuodaan kohtasivat, kun siirtoväki saapui VarsinaisItämeren alueen kulttuurien kehitykselle. Suomeen. Monenlaisia törmäyksiä koettiin, kunnes Kulttuurit kun siirtoväki koettiin, saapui VarsinaisSuomeen. kohtasivat, Monenlaisia törmäyksiä kunnes kohtasivat, kun siirtoväki saapui Varsinaiskarjalaiset löysivät oman paikkansa uusilta Suomeen. Monenlaisia törmäyksiä koettiin, kunnes karjalaisetKulttuurit löysivät oman paikkansa uusilta Suomeen. Monenlaisia törmäyksiä koettiin, kunnes kotiseuduilta. karjalaiset löysivät oman paikkansa uusilta kotiseuduilta. karjalaiset löysivät oman paikkansa uusilta kotiseuduilta. kotiseuduilta. Karjalaiset kesäjuhlat järjestää Karjalan Liitto jaja Karjalaiset kesäjuhlat järjestää Karjalan Karjalaiset kesäjuhlat järjestää Karjalan LiittoLiitto ja Varsinais-Suomen Karjalaisseurojen piiri. Karjalaiset kesäjuhlat järjestää Karjalan Liitto ja Varsinais-Suomen Karjalaisseurojen piiri. Varsinais-Suomen Karjalaisseurojen piiri. Varsinais-Suomen Karjalaisseurojen piiri. Helsingin Karjalaisten Kesäjuhlien, tällä kertaa karjalaisten Laulujuhlien tekeminen aloitettiin kolme vuotta ennen varsinaista H-hetkeä Karjalan Liiton toimistossa. Suurin osa talkooväestä tuli mukaan noin vuosi ennen juhlia. Juhlista vastanneen juhlatoimikunnan puheenjohtajana toimi viestintäneuvos Jaakko Paavela ja sihteerinä Eija Vänskä-Sinkkonen. Juhlatoimikuntaan kuuluivat lisäksi liki 20 tiimin vetäjät ja osin varavetäjät. Pitäjäseuramme jäsenistä kokouksissa olivat mukana Timo Lindroos (Karjalaiset Markkinat tiimin varavetäjä) ja Anne Uotinen (Kansliatiimin varavetäjä). Pelkkien tiiminvetäjien voimien ei kuitenkaan juhlia järjestetä vaan mukaan tarvitaan mittava määrä talkoolaisia, joita saimme mukaan riveihin lähes 250 henkilöä. Talkoolaisia oli niin Uudenmaan Karjalaisseurojen piiristä, Uudellamaalla toimivista Karjala-seuroista ja Pitäjäseuroista. Talkootunteja kertyi tuhansia. Yksin meidän seuramme piikkiin pitkälti kolmatta sataa. Oman pitäjäseuramme jäsenistä tai Viipurin maalaiskunnasta juuria omaavista mukana olivat seuraavat henkilöt: Esko Aholainen, Marja-Leena Evinen, Aulis Juvonen, Erkki Kaipainen, Seija Kauppinen, Kaija Keiriö, Kaija Kukkaro, Aila Lindroos, Heli Lindroos, Timo Lindroos, Anne Uotinen ja Leena Vakkilainen. Kuvia Helsingin laulujuhlista seuraavalla aukeamalla 7 ++++ Viipurin pitäjäläinen 2/2010 Kuvien kertomaa Seurojen liput, kyltit ja airuet kokoontuivat Senaatintorille. Kuva Riitta Leonthin. Kulkueen värikkyyttä. Kuva Eero Manninen. Pitäjäseuran lippua kantoi Timo Lindroos ja airueina olivat Aila Lindroos ja Liisa Munsterhjelm. Kuva Eero Manninen. Pitäjien kylttejä. Kuva Eero Kunttu. Karjalan Liiton riveissä marssivat mm. toiminnanjohtaja Satu Hallenberg (vas), Marjo Matikainen-Kallström, Matti Puhakka, Sulo Maanonen ja Tapio Ikävalko. Kuva Riitta Leonthin. 8 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 Hallituksen edustajat ottamassa kulkuetta vastaan. Kuva Riitta Leonthin. Pitäjäseuran kylttiä kantoi Jaakko Ahokas. Kuva Riitta Leonthin. Liput saapuvat Päiväjuhlaa Finnair Stadiumille. Kuva Eero Manninen. Karjalaisen Nuorisoliiton lippua kantoi Olli Joensuu. Kuva Eero Manninen. Nuorten kansantanssiesitystä. Kuva Riitta Leonthin. Karjalan Liiton hallitusta saapumassa Kisahallille. Kuva Riitta Leonthin. 9 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 HAPANKAALIKEITTOA JA ARPAJAISVOITTOJA juhlista, joiden järjestelytöissä olivat seuramme aktiivit erityisen reippaalla tavalla kunnostautuneet. Samoin Timo muisteli kesäkuun lopun kotiseutumatkaamme Viipurissa, ja mainosti myös seuraavan kesän vastaavaa tapahtumaa: samaan aikaan, saman maalaiskunnan maille ja samalla porukala, mutta toivottavasti taas mukaan uskaltaa muutama uusikin karjalankävijä. Lisää matkasta kuullaan syksyn myöhemmissä tilaisuuksissa. Timo Lindroos kertoi myös pitäjäseuran uusituista nettisivuista, joille perustietojen lisäksi liitetään kaikenlaista mielenkiintoista materiaalia, kuten Pitäjäläisen numerot, karttoja sekä satelliittilinkkejä, joiden kautta päästään ilmojen halki lähestymään vanhoja kotiseutuja nykytilanteessa. Erityisen haasteenkin puheenjohtajamme esitti vanhemmalle juhlayleisölle: tuokaa lapsenne ja lapsenlapsenne mukaan tilaisuuksiin ja innostakaa heitäkin yhteisen perinteemme säilyttämiseen vahvana edelleenkin! Viipurin pitäjäseuran Elojuhla Helsingin Karjalatalossa 29.8.2010 Pitäjäseuran Elojuhlia vietettiin taas elokuun viimeisenä sunnuntaina lähes kesäisessä säässä, joten juhlijoita saapui aina Mikkelistä asti. Tällä kertaa juhlinta aloitettiin yhteisellä keittolounaalla, minkä olivat taas loihtineet pitäjäseuran omat tarmokkaat emännät, Kuntun kolme sisarusta Kaarina Manni, Aino Tappola ja Liisa Murtola. Keitto oli viipurilaisen perinteen mukaisesti kypsytelty hapankaalikeitto – monelle kuitenkin uusi, mutta erittäin herkullinen tuttavuus. Vilkasta keskustelua käytiin voittiko hapankaalikeitto maultaan tavallisen kaalikeiton vai toisinpäin? Omasta mielestäni hapankaali voitti 1-0! Ja keiton seurana oli tietenkin karjalanpiirakoita. Keittolounaan aikana aloitettiin jo armoton arpojen myyntikampanja, ja useimmat uhrit suhtautuivatkin hankkeeseen myönteisesti! . Varsinainen juhlatilaisuus alkoi, kuten jo muutamien vuosien ajan, pitäjän omalla lippulaululla ”Vilja-aitta Viipurin, ympärillä kaupungin” jonka on säveltänyt musiikkineuvos Anneli Kuparinen ja sanoittanut oma kotiseutuneuvoksemme Teuvo Kuparinen. Laulua johti ansiokkaasti Viipurin Lauluveikkojen puheenjohtaja Sakari Someroja. Pitäjäseuran varapuheenjohtaja Raimo Matikainen toimi tuttuun herrasmiestyyliinsä juhlamenojen johdattelijana. professori Pirkko Nuolijärvi Varsinaisen juhlaesitelmän piti professori Pirkko Nuolijärvi Kotimaisen kielten tutkimuskeskuksesta. Kielentutkijana hän keskittyi viipurilaisten kielelliseen elämänkaaren kuvailuun. Erittäin mielenkiintoisella ja mukaansatempaavalla tavalla hän luonnehti viipurilaisia ilmaisuja ja niiden koomisiakin tulkintoja evakkopaikkakunnilla. Vanhoille viipurilaisille tutut, jokapäiväiset sanat sinkku ja seksi herättävät outoja mielikuvia nykysuomalaisissa, mutta kysehän on vain kinkuista ja kekseistä viipurinviisiin! Ja koska entinen Viipuri oli varsin monikulttuurinen kaupunki puhuttiin siellä useita kieliä – suomea, ruotsia, venäjää ja saksaa – kouluissakin, ja tästä syystä myös viipurilaismurteessa ilmeni runsaasti vaikutteita näistä kielistä. Professori Nuolijärven esitystä kuunneltiin harvinaisen intohimoisesti, välillä ääneenkin hekotellen sukkelille oivalluksille. Puheenjohtaja Timo Lindroos Seuran hallituksen puolesta tervehdyssanat lausui puheenjohtajamme Timo Lindroos. Hän kertoi meille Helsingin kesäisistä karjalaisista laulu10 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 Konkarit-kvartetti Makoisten pullakahvien jälkeen jatkettiin musiikin merkeissä, yhteislauluilla ja Viipurin Lauluveikkojen iloisen Konkarit-kvartetin esityksiä kuunnellen. Yhtyeessä esiintyivät puheenjohtaja Somerojan lisäksi Kalevi Juvonen, Pauli Lahti, Tauno Lahti, Joel Räisänen, Mikko Sajari, Oiva Salovuo, Rolf Söderlund ja Raimo Viljakainen. Konkarit aloittivat Leevi Madetojan kaunehin maa -laululla, jota seurasivat Torkkelinpuistossa-kappale sekä Olli Nykäsen Karjala. Naispuolisia kuulijoita hemmoteltiin serenadilla Hän kulkevi kuin yli kukkien ja lopuksi yleisö pääsi mukaan vielä laulamaan Unto Monosen Satumaata. Juhlayleisöä Kun oli saatu joukolla tarpeeksi ääntä avattua karjalaiseen tapaan olikin taas puheenvuoro Timo Lindroosilla, joka nyt seikkaperäisesti kertoi seuran uusista nettisivuista ja niiden kehittämisestä. Kaikkia pitäjäläisiä kehotettiin osallistumaan itsekin sivujen tekoon lähettämällä toimitukselle materiaalia eli kuvia ja tekstejä vanhoilta ajoilta sekä nykytilanteesta. Varsinaisen ohjelman päätteeksi laulettiin toki yhteisesti Karjalaisten laulu ja sitten päästiinkin jo jännittävään arpajaisvoittojen jakoon. Pääpalkintoarpojen nostajaksi ja juhlan Onnettareksi pyydettiin sievä Mirva-tyttönen salin etupenkistä. Pienet osallistujat ja arpojen ahkerimmat ostajat tuskin malttoivat tuoleissaan pysyä odotuksen tuskassa. Onneksi hallituksen tytöt sattuivat vetämään arpakulhosta sopivasti voittoja myös heidän ilokseen. Myös varttuneet, mutta yhtä innokkaat arvan ostaneet saivat osansa kukkapoteista, kahvipaketeista, kirjoista ja kartoista sekä tietenkin herkkukoreista. Ja vaikkei voittoja aina tullutkaan niin olipa hauskaa kuitenkin! Aila, Outi ja Timo Lindroos teksti: Liisa Munsterhjelm kuvat: Anne Uotinen 11 Elojuhlavieraita kolmessa polvessa: Raimo ja Tuula Matikainen, Marjo Matikainen-Kallström sekä Risto, Mirva ja Roni Kallström Viipurin pitäjäläinen 2/2010 Elojuhlassa 29.8.2010 pidetty juhlaesitelmä styksen 40-vuotisjuhlassa. Olin puhunut naisten työn arvostuksesta ja ehkä hieman terävään sävyyn siitä, että naiset tekevät enemmän kuin oman osuutensa tämän maan työstä ja että ei se miesten kynnöksen jälki nyt aina niin kehuttava ole. Ja mitähän muuta puhuinkaan. Verraton tuttu isäntä tuli väliajalla sanomaan: Mite sie Pirkko tuol viisii meist miehist haastat! Ja nauroi iloisesti päälle. Hämäläinen isäni taas sanoi vakaaseen tapaansa: Niin pitääkii naisille puhua. Luulen, että nämä kaksi saman sukupolven miestä tarkoittivat ihan samaa, mutta ilmaisivat sen eri tavalla. Kumpikin rohkaisi, näin tulkitsen. Viipurilaisen kielellinen elämänkaari professori ja johtaja Pirkko Nuolijärvi, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus Olen muotoillut otsikokseni ”Viipurilaisen kielellinen elämänkaari”. Yhtä lailla otsikko voisi olla ”Tämä kieli ei minusta lähde”. Ajatukseni on, ettei mikään eletty ja koettu ohita meitä jälkiä jättämättä, vaan kaikki kokemukset, kielelliset ja muut, seuraavat meitä läpi elämän. Ja sen lisäksi meissä kaikissa elää aikaisempien sukupolvien ääni ja olemus, jokaisessa omalla persoonallisella tavallaan. Yksilön ja yhteisön elämä on siten täynnä kerroksia; elämme menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta yhtä aikaa. Kun avaamme suumme, meistä löytyy merkkejä taustastamme ja kaikista näistä kerroksista. Myöhemmin olen sitten saanut opiskella tarkemminkin myös niin Artjärven kuin Viipurinkin murteen ominaispiirteitä. Viipurin pitäjä Suomenlahden sylissä ja Suomen kielikartalla Ensimmäisiä kosketuksia Viipurin seudun tai tarkemmin sanottuna aiemmin Viipuriin kuuluneen Vahvialan kielimuotoon sain omassa synnyinpitäjässäni Artjärvellä jo lapsena. Leikkitoverit puhuivat vähän eri tavoin kuin itse puhuin. Kun meillä oli mummu, heillä oli mummo. Ja kun lapsena pyysin odottamaan, sanoin vartu minuu, kun taas ystäväni sanoi sulavasti uota. Nämä lapset olivat tietenkin Artjärvellä syntyneitä, mutta he puhuivat isänsä ja äitinsä kieltä. Nimenomaan se murteen soljuvuus ja keveys oli erilaista kuin kaakkoishämäläinen vakaanpuoleinen puhetapa: myöhää puhutaa tältäpää vähä hitaast. Kun viipurilainen sanoi Anna höi sannoo mitä tahtoot, kaakkoishämäläinen sanoisi Anna niitten sanoa mitä ne haluvaa. Puhenopeudessa on eroa, vaikka en halua elättää mitään stereotypioita nopeista karjalaisista ja hitaista hämäläisistä. Stereotypiat kun eivät tee oikeutta kenellekään. Sitten menemme Viipurin seudulle vuosikymmenien taakse. Viipurin pitäjä oli sananmukaises-ti Suomenlahden, Viipurinlahden sylissä. Se ympäristö oli varsin vilkas, moniaalle haarova, merelle ja mantereelle länteen, itään ja pohjoiseen. Pietarin ja venäjän kielen läheisyys vaikutti vuosisatojen ajan, mikä näkyi sekä monissa innovaatioissa, niin kuin nykyisin sanotaan, että kielessä, joka on tulvillaan venäläisiä lainasanoja. Viipurin pitäjä oli maatalouspitäjä, mutta kaupungin läheisyys vaikutti tietenkin elinkeinoelämään. Pitäjä oli erittäin edistyksellinen myös koulutuksen järjestämisessä, kansakoulujen perustamisessa. Ensimmäinen oli alkanut toimia jo niinkin varhain kuin 1855 Tervajoella kolmen kartanon alustalaisten lapsia varten. Lukuisat kartanot olivat muutenkin näkyvästi esillä Viipurin maalaiskunnassa. Vahvialasta tulleet aikuiset puhuivat tietenkin kaakkoismurretta. Kun muuan vahvialaissyntyinen isäntä katseli sään muuttumista, hän sanoi: Pilvet män tuonne isänmaaha päin. Tätä mietin kovasti pikkutyttönä, että mitähän se tuokin on, tässähän se isänmaa on, tuollapäin on Neuvostoliitto. Jo alakoulussa oivalsin sitten, että siellä se oli tämän ystäväni isän isänmaa, Kannaksen mullassa ja kylänraitilla. Seudun kartanokulttuuri merkitsi kahta, toisilleen ehkä hyvinkin vastakkaista asiaa. Jotkut ihmiset olivat palveltavina, toiset taas palvelivat heitä. Myönteinen puoli on se, että kartanot ovat voineet parhaimmillaan tukea koulusivistyksen leviämistä, niin kuin kansakoulujen perustaminen osoittaa, ja levittää monia kiinnostavia uudennoksia seudulle. Maanviljelys koneistui, ja monia elämää helpottavia asioita kehitettiin. Monet omat muistoni koskevat näiden naapurien ja tuttavien puhetapaa. Tästä voin kertoa yhden mieluisan näytteen eräästä tilanteesta, jossa olin vuosia sitten, kun olin puhumassa kotikyläni marttayhdi- On selvää, että tällainen seutu, monen kulttuurin risteyskohta, ei ole koskaan ollut kielellisesti yhtenäinen. Suomen kaakkoismurre oli tietenkin rahvaan kielenä, mutta varhainen kiinnostus kou12 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 lutukseen ja eri puolilta Eurooppaa tulleet suvut lisäsivät sekä kielten että suomen kielimuotojen kirjoa. Suomen lisäksi Viipurin seudulla puhuttiin ruotsia, saksaa, venäjää ja jopa ranskaa, ja monet olivat hyvin monikielisiä, vähintäänkin arjen tarpeisiin tarvittava kielitaito oli hallussa. Merkittävää oli tietenkin myös se, että tytöt pääsivät varhain koulutuksen piiriin. Vaikka tämä ei koskenutkaan kaikkia kansankerroksia, se loi hyvän maaperän myöhemmälle tulevaisuudelle ja antoi hyviä malleja. Kaakkoismurteille tyypillisiä ja tunnetuimpia olivat ja ovat edelleen persoonapronominit mie, sie; minnuu, miul; sinnuu, siul, myö, työ, hyö ’me, te, he’. Yleiskielen d:n vastineena oli kato tai ns. siirtymä-äänne v tai j: paan ’padan’, lehen, syvän, ve(j)än. Metsän sijasta sanottiin messä tai metsä. Diftongit uo, yö ja ie eivät näissä murteissa olleet avartuneita, kuten länsimurteissa on laita, vaan ne ääntyivät kuten yleiskielessä: nuori, työ, mies. Monille murteille tyypillinen konsonanttien yleisgeminaatio kuului murteeseen: sannoo, makkaa. Mennä-verbin asu oli Viipurin seudulla männä ja korkean sijasta sanottiin korkia. Hyvä esimerkki Viipurin monikielisyydestä, joskin tietysti lajissaan myös poikkeus, oli fennomaani Julius Krohn, kirjailija Aino Kallaksen isä. Hänen kotikielensä oli saksa, koska suku oli peräisin Pohjois-Saksasta, venäjää opetti kotona venäläinen ylioppilas, ja lapsilla oli myös ranskalainen kotiopettaja. Julius kävi Viipurin ruotsinkielisen kymnaasin. Suomen kieleen tutustuttiin seudun suomenkielisten lasten, palvelusväen ja inkeriläissyntyisen äidinäidin kautta. Toimiessaan Helsingissä Julius Krohnista tuli fennomaanimpi kuin kukaan fennomaaneista: hänen perheessään käytettiin ohjelmallisesti suomen kieltä. Ns. loi-monikko taloloita ’taloja’ ja verbien monikkomuodot jättäät ’jättävät’ ja jättiit ’jättivät’ olivat tyypillisiä tämän seudun murteelle. Puhumattakaan siitä, että loppuheitto oli säännöllistä, esimerkiksi kirkos ’kirkossa’, yhten päivän ’yhtenä päivänä’, puol’ viis ’puoli viisi’, kuten myös sisäheitto, esimerkiksi antant ’antanut’, ei kuult ’ei kuullut’. Viipurin seudulla oli käytössä myös ns. eksessiivimuodot siint, kotont ’siitä, kotoa’. Otan esimerkiksi muutamia näytteitä, jotka sisältävät sekä tietoa asennoitumisesta elämään että sisältävät 1900-luvun alkupuolen Viipurin seudun murteen tyypillisyyksiä: Kuten edellä mainitsin, murre oli tietysti enemmistön kielimuoto. Vakiintuneen käsityksen mukaan kaakkoismurteiden alue jakautuu neljään päämurteeseen: Vielä 1930-luvulla ennen viime sotia kaakkoismurteita puhuttiin koko silloisessa EteläKarjalassa sekä laajalti Inkerissä. Viipurin maalaiskunnassa, Viipurin kaupungin ympäristössä, puhuttiin siis ennen toista maailmansotaa varsinaista kaakkoismurretta. Murre säilyi vanhempien evakkoon joutuneiden puheessa uudessakin ympäristössä. Anni Uronen syntyi 1887 Kuolemajärven pitäjässä lähellä Viipuria ja asui myös Viipurin maalaiskunnassa. Hänen tarinoitaan nauhoitti syksyllä 1963 Lappeen Simolassa Ismo Karvinen. Tarina on pitkä, tässä vain pieni näyte. Kaakkoismurteita puhuttiin ennen vuosien 1939– 1944 sotia alueella, johon kuuluivat Karjalankannas ja Viipurin länsipuoliset pitäjät Virolahtea, Miehikkälää ja Luumäkeä myöten. Pohjoisraja on hieman ongelmallinen, sillä jotkut pitävät Lemin seudun ja Sortavalan seudun murteita savolaismurteina. Myös Suomenlahden itäosan saaret Haapasaarta ja Suursaarta lukuun ottamatta lasketaan kaakkoismurteiden alueeseen. Kaakkoismurteisiin kuuluvat vielä Inkerin suomalais-murteet, ns. inkerinsuomi. Nykyisin kaakkoismurteita puhutaan Etelä-Karjalan maakunnassa. No, antaaha olla, sit syksyl mie ko oli ahkera syömäär raakaa lanttuu ni, ni, se vaija ko tul syömää ni vaija tuota, toi sielt semmose komija lantu, silpo hyväst kaik sen lantu, kaik ja puhtaaks sihej ja, pan sin pöyvvä alle. No, mium mielee ko tek sitä lanttuu, ni eiks tätä nyt sit pitäs, pitänt sannoo et syö nii paljo ko tahot. -- No, sitte tuota, vaija sannoo, tulloo iltasiil sanoo, sannoo sil lapsel sitte, si-, Jalmar ol se lapse, nimi. No, se sannoo sille et tuota, jot, ”tule tän vaijalle” tuota, jot, ”vaija, jälttää [= kaaputtaa] tuota lanttuu”. Ehä stä lanttuu siel oltkaa ennää sit. Kaakkoismurteet on jaoteltu neljään ryhmään, joista Viipuri kuului varsinaisten kaakkoismurteiden alueeseen. Muut kolme olivat Lemin seudun välimurteet, Sortavalan seudun välimurteet ja Inkerin suomalaismurteet. Viipurin seudulta syntyisin olevat tuntevat hyvin Viipurin seudun murretta, mutta mainitsen silti tässä yhteydessä muutamia tyypillisiä tämän alueen piirteitä. 13 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 Runsaasti viipurilaisia esimerkkejä, toteamuksia ja sananparsia, löytää myös Suomen murteiden sanakirjasta. lapset ovat hämäläisalueella syntyneinä oppineet tämän alueen murteet ensikielenään – näin on käynyt myös viipurilaisille – ja hämäläismurteiden puhujien määrä on lisääntynyt. Tampereen eteläpuolella asuu jo yli 60 % suomalaisista. Pääkaupunkiseutu, jonka suomenkielinen perusta on hämäläismurteissa, muokkaa monien muuttajien jälkeläisten puheessa uudenlaista kielimuotoa. Kaakkoismurteisuus on olemassa, mutta hyvin monet seuraavat sukupolvet puhuvat eteläsuomalaisittain, ilman että siinä on jälkiä kaakkoismurteesta. Lahdessa, johon muutti paljon niin viipurilaisia ihmisiä kuin yrityksiäkin, kuulee vieläkin jälkiä viipurilaisuudesta. Kukaan ei valitettavasti ole tätä muutosta juuri Lahdessa tutkinut. Vieraille: Mitä työ siin ruusailetta, ottakaa jokkain kuppinna yhtaikaa, ni ei toine oo paremp ko toinekkaa. Lapsille: Hankaituut ne vaatteet vähemmälläkii mäe laskul. Mitä siustakii oikein tulloo, ko sie oot sellane hajakka, ajattelematon. Yöllä kolistelijalle: Oot sie kolho ko et ossaa hiljallee kulkee ees syvänyöl! Juhlavaatteisiin pukeutuneelle: Oikeiha sie oot laittant isseis herroiks, ko oot pant raakuki kaulaheis. Itselle: Pitäskö miukii vähä nuot hapenii kammall oikoo jottei tuo pää ois ko mikäkii rusakupo. Jo 1950-luvulla viipurilaisuus kuten muukin kaakkoismurteisuus alkoi muuttaa muotoaan teollistumisen ja kaupungistumisen kautta. Näitä sodanjälkeisiä muutoksia ovat tutkineet muun muassa Heikki Leskinen ja Päivi Markkola, joka parhaillaan tekee väitöskirjaa kaakkoismurteisten kivennapalaisten nykyisestä kielimuodosta. Tuttavasta: Onha sitäkii kovistelt millo mikäkii, suru, sairaus. Saidasta naapurin isännästä: Vaatteetki se pittää nii tarkkaa et siekale siekaletta lyöp korval. Ylpeästä ihmisestä: Mil se Selma oikee koppailoo, ei hää oo ihmistä kummemp! Eihä se olt ko semmone pien herranappula, mut kyl ol ylpiä. Kantelijasta: Hää on sellane kaipuripussi, kaik hää mammallee kaipaa jos toiset hänel mitä tekkööt. Vaikeasti ymmärrettävästä asiasta: Siint ei ota tolkkuu ei kirjalukijakkaa. Ihmisen kielimuoto määräytyy monien seikkojen perusteella, eikä vain yksi sosiaalinen taustamuuttuja (kotipaikka, ikä, sukupuoli, ammatti) vaikuta siihen, miten ihminen puhuu. Aika ja se, mihin sukupolveen puhuja kuuluu, on ratkaisevaa. Sitä paitsi voi kysyä, onko oikeastaan enää edes mahdollista puhua hämäläismurteista tai kaakkoismurteista sanan vanhassa merkityksessä. Jos puhutaan, on ainakin puhuttava yhä useammanlaisista hämäläisyyksistä ja kaakkoismurteisuuksista sekä maaseudulla että kaupunkiyhteisöissä, joiden asukkaiden enemmistön kielelliset juuret ovat hämäläismurteissa mutta jotka kaiken aikaa ammentavat monista muistakin kielellisistä lähteistä. Kosittaessa saatettiin sanoa: Tarvittais saa’a ruualaittaja, paiapesijä, vieresmakkaaja, kuppeelämmittäjä. Kupeiden lämmittämiselläkin on rajansa, kuten vaimo toteaa tilanteestaan: Miusta lapsii ol kaheksas enemmä ko liikaa ja sanoi ukol, et yhtää ennää lykkää tulemaa tai mie jätä siut mökkii kaheksikkois kans! Joskus laiskottaa: En mie kaahistaintkaa lähtemää markkinoil näi satteel. Joutava kuitennii kun pitäs männä ja ei joutas ei jaksas. Elämänviisauksia: Syöp sillo ko on, ko ei oo ni kotjottaa, oleilee vain. Rikkaus kestää peitoskii mut köyhyys se kieräip pöyvä päähä. Elinympäristön pysyvyys takaa johonkin rajaan asti kielimuodon vakauden. 1900-luvun alkupuolella syntyneet sukupolvet asuivat samalla paikkakunnalla koko elämänsä tai osa muutti Helsinkiin tai lähikaupunkeihin tai naapurikuntiin. Tuolloin työskenneltiin agraariyhteisössä tai teollisuudessa; ja suhteellisen harvoilla oli akateemista koulutusta. Puhuttiin paikallismurretta tai, jos oli saatu oppia, kirjakielen mukaista yleiskieltä. Muuttoliike ja kaakkoismurteet 1900-luvun puolimaissa ja sen jälkeen syntyneistä sukupolvista suurin osa on muuttanut vähintään kerran elämässään Helsinkiin, muihin kaupunkeihin tai ulkomaille, työskentelee erilaisissa ammateissa ja suurella osalla on akateemista tai 1900-luvun aikana Suomessa koettiin monta suurta muuttoaaltoa. Juuri hämäläisalue on ollut monien muuttajien, erityisesti kannakselaismurteita puhuneiden uusi kotiseutu. Muualta muuttaneiden 14 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 muuta koulutusta. Tällä sukupolvella voi edelleenkin olla vanhempiensa kielenpiirteitä tai leimatonta eteläsuomalaista puhekieltä, ja se käyttää työssään ja muutenkin muita kieliä. Aivan niin kuin ihmiset Viipurissa sata vuotta sitten. ja sillä tavoin viipurilaisuuskin säilyy, vaikka sen yleisilme olisikin aivan toinen kuin sata vuotta sitten. Yksilölle äidinkieli, esimerkiksi oma murre ja suomen kieli on aina korvaamaton, oli sitten kysymys vihasta tai rakkaudesta tähän murteeseen. 1900-luvun loppupuolella syntyneestä sukupolvesta suurin osa muuttaa vähintään kerran elämässään Helsinkiin, muihin kaupunkeihín tai ulkomaille, suuri osa on käynyt lukion tai saanut muuta peruskoulun jälkeistä opetusta. Tämä sukupolvi puhuu paikallisväritteistä, esimerkiksi lappeenrantalaista nykypuhekieltä, jossa on piirteitä monista paikallisista kielimuodoista. Yhä enemmän käytetään myös muita kieliä. Nykyihmisen kielellistä elämää Elimmepä missä tahansa, kaikkia meitä koskettaa tavalla tai toisella yleiskieli. Elämme ylipäätään sellaisessa maailmassa, että päivämme ovat kieltä täynnä. Suomen kielen historian aikana ei ole ollut niin monenlaisia ja niin paljon kielimuotoja ja tekstejä tarjolla kuin on nyt. Sanastossa tämä rikkaus, tämä kielen köyhtymättömyys, näkyy kaikkein selvimmin ja helpoimmin. Vaikka nykyihminen ei tietäisikään, mitä tarkoittaa hajakka, raakku tai siekale, hän tietää monta muuta sanaa. Vielä parikymmentä vuotta sitten ei juuri chattailtu eikä tsättäilty, ei otettu kuvia digikameralla, ei taisteltu toimimattoman digisovittimen kanssa, ei istuttu nettikahvilassa, ei oltu osana eläkepommia, ei harjoitettu etäasiointia, ei saatu etähoitoa eikä oltu etävanhempia. Lääkäri oli lääkäri eikä verkkolääkäriä tunnettu ja verkkarit oli verryttelypuku eikä verkkotukihenkilöiden ryhmä. Samoin vasta viime vuosina ovat tajuntaamme tulleet sellaiset sanat kuin hirviöhevi, hoivabisnes, ilmastopakolainen, kestokassi, kestovaippailu, kännykkäpeukalo tai verkkohyökkäys. Toivottavasti näinä itsensä ilmaisemisen aikoina yleistyy myös sana verkkoviisaus. Sinkku on vanha tuttu sana eräissä murteissakin, mutta se tarkoitti kinkkua, kun taas päivän puheenaiheisiin kuuluu myös, mitä sinkkuuntuminen yhteiskunnallisesti merkitsee. Etymologisesti ne ovat tietysti eri lähtöä, merkitykseltään toinen tulee sanasta skinka, toinen sanasta single. Kaupungistunut kieliyhteisö Nyky-yhteiskunnassa paikallisuuden merkitys on siismuuttunut ja saanut uusia sisältöjä. Maantieteellisellä alueella on edelleenkin merkitystä, ja voimme yhä erottaa kaakkoismurteisen helsinkiläisestä, vaikka emme välttämättä läheskään aina. Nykyinen elämä muokkaa kuitenkin kielimuotoja uusiin suuntiin. Suomi on henkisessä mielessä kaupungistunut, jos asiaa katsoo kielentutkijan tai yhteiskuntatieteilijän silmin. Kaupungistuneelle kieliyhteisölle on ominaista tiivistyminen ja yhtenäistyminen. Murteet lähentyvät toisiaan ja muita murteita. Samalla, kun leimallisimmat alueelliset erot jäävät taustalle, syntyy uusia eroja, jotka eivät enää olekaan aluemurteiden eroja, vaan esimerkiksi insinöörin ja päivähoitajan puheen eroja. Kaikkien kielenpuhujien toimintaympäristöt kuitenkin myös limittyvät, eikä puhuja ja hänen murteensa ole yksi, vaan kielellinen repertuaari voi olla hyvinkin laaja. Fyysinen ympäristö ja paikallisuus ovat edelleenkin tärkeitä, mutta ne eivät ole ainoa kielellistä kehitystä muokkaava ulkoinen tekijä. Mielenkiintoista on myös se, miten vanha sana kokee uuden tulemisen. Tästä esimerkkinä olkoot äijä, äijäily ja äijäkulttuuri. Nämä eivät sen kummempia merkityksenselityksiä kaipaa. Nokkelat markkinoijat ovat tuoneet syötäväksi myös äijäburgerin, ja muuan kekseliäs yrittäjä tarjoili joitakin aikoja sitten perusäijää, chiliäijää ja barbecueäijää. Siinä sitä ovat kielet ja kulttuurit kohdanneet! Nykyisillä kielimuodoilla on samoja piirteitä kuin entisajan morsiamilla häissään: pukuun kuuluu vähän vanhaa, vähän uutta, vähän lainattua ja vähän sinistä. Se sininen, josta emme vielä mitään tiedä, saattaa olla kehitys kohti vahvempaa yleiseteläsuomalaista puhetapaa, josta leimallisimmat murteellisuudet, myös hämäläisyydet, ovat karisseet, mutta jossa silti on ensisijaisesti hämäläinen leima. Ja vaikka ei olisikaan, sitä ei tarvitse surra, koska niin kauan kuin ihmiset puhuvat toisilleen, on puheella myös paikallinen leima. Kielessä elää yhtä aikaa monta kerrosta, Onko viipurilaisten kielimaailmasta siis mitään jäljellä. Toivoisi, että se monipuolinen kielitaito olisi meidänkin päiväämme. Näyttää vain ikävästi siltä, että suomalaisten kielitaito paranee, mutta vain yhdessä kielessä, englannissa. Viipurilainen malli olisi siinä mielessä erittäin suositeltava. Jos 15 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 ei ole mahdollista puhua kotona monia kieliä, olisi kielten monipuolinen oppiminen kyllä tässä koulutuksellaan ylpeilevässä maassa täysin mahdollista. kin se, joka jotakin toiselle sanoo ja kirjoittaa ja vaikuttaa tämän maailman kulkuun. Siksi kannattaa myös kuunnella herkin korvin. Viipurilaisen kielessä elävät vahvasti mie ja monet muut piirteet. Vaikka äänne- ja muotopiirteet, sanastosta puhumattakaan, muuttuvat, viipurilaisuus voi säilyä asenteissa,. Sellaisetkin, joilla ei ole mitään tekemistä kaakkoismurteiden kanssa, voivat sujauttaa suustaan mien. Lapset opettavat meitä usein ymmärtämään elämän syvintä olemusta. Kun poikani oli pieni, hän sanoi vakavana katsellessaan luonnontieteellisessä museossa täytettyä lintua: ”Siltä on otettu kaikki, kaikki sen ajatukset, kaikki sen laulut ja elämät.” Vavahduttava hetki, jonka vaikutuksen koen vieläkin. Silloin ajattelin ja ajattelen yhä, että ihmisen ei pitäisi joutua luopumaan omasta kielestään eikä viedä toiselta kieltä, ei lauluja, ei ajatuksia, vielä vähemmän elämää. Ja sitä paitsi, kieli on myös tapa elää omassa ruumiissaan ja yhteisössään. Karjalaisuus ja viipurilaisuus ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat monen yhteisön elämään. Lahti on ollut erinomainen esimerkki siitä, mitä tapahtui surullisten sotavuosien jälkeen. Viipurilaisuus on edistänyt sitä, että Lahti on vahva teollisuuskaupunki, koulukaupunki, musiikkikaupunki ja ylipäätään kulttuurikaupunki. Näitä asioita rakennetaan pitkän ajan kuluessa, ja historialla on vahva merkitys. Alueita voidaan viedä, mutta henkistä pääomaa ja mielen rohkeutta, uskallusta elää ei mikään voi viedä. Viipurilaiset ovat joutuneet luopumaan paljosta, ja se tuntuu myös niiden sukupolvien elämässä, jotka ovat syntyneet täällä sukujen ja perheiden uusilla asuinsijoilla. Se joka on raja-alueella, se joka on joutunut luopumaan ja rakentamaan uutta, näkee usein enemmän kuin paikallaan pysynyt. Tämä asenne auttaa sekä säilyttämään että uudistamaan kieltä. Lopuksi Näine ajatuksineni toivon teille kaikille hyvää syksyä ja hyvää elämää, millä elämän alueella toimittekin ja mitä kieltä ja kielimuotoa ikinä käytättekin. Kieli ei koskaan ole neutraali elementti, kun se on jokaiselle niin tärkeä. Mikään kielimuoto tai kieli ei tietenkään todellisuudessa ole sen parempi kuin toinenkaan, kieltä kun käytetään niin moniin tarkoituksin. Kouluopetuksen keskeisiä tehtäviä onkin opettaa lasta ja nuorta ymmärtämään, että vaihteleva kieliyhteisö on kaiken muun erilaisuuden ohella luonnollinen osa yhteiskuntaa. Suomen kielen ja kunkin oman kotimurteenkin tulevaisuus on vahvempi, jos me kieliyhteisön jäsenet emme asetu pelkääjän emmekä syyttäjän paikalle, kun kieli vaihtelee, vaan pidämme sitä selviönä ja herkistymme sille. Vaihtelu on kielen hyvän elämän tae. Äidinkieli on usein niin itsestään selvää, että jokainen ajattelee osaavansa sitä. Niin osaakin. Kuitenkin mitä enemmän lukee, kirjoittaa, keskustelee ja kuuntelee muita ihmisiä, sitä enemmän voi nauttia omasta kulttuurista, sen muutoksista ja itse kielestä. Oppimalla itseään voi oppia myös toisilta, muita äidinkieliä puhuvilta muiden kulttuurien tuntijoilta. Äidinkielessään vahva on vahva myös monin muin tavoin, koska sanoilla, lausumilla ja vuorovaikutuksella on tässä elämässä niin suuri merkitys. Kaikkien koneiden keskellä ihminen on edelleen16 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 LÄNNESTÄ ITÄÄN MATKA VIE, lunkäynnistään Säkkijärveltä. Lähtö sotaa pakoon perheen kanssa Simolan asemalta järkytti meitäkin, saati silloin lähtijöitä jotka näkivät pommien putoilevan Viipuriin. Pekka Turtian kotitienoon kylät Rasalahti, Merijoki ja Tienhaara tulivat kuulijoillekin tutuiksi. ja pitäjää piisaa! Viipurin pitäjäseuran kotiseutumatka 2010 pitäjän läntisiin ja itäisiin kyliin Ensimmäinen varsinainen tutustumiskohteemme oli jo alkumatkasta: Karppilan vanha suomalainen, nyt uudehko venäläinen hautausmaa muistokivineen, jossa jälleen kunnioitimme menneitä sukupolvia. Siitä jatkettiin pitkälle Karppilan luonnonkauniiseen Harjunniemeen, ja pysähdyttiin toviksi ihailemaan hiekkaisia rantoja ja kimmeltäviä Suomenlahden aaltoja. Karppilan poika Jaakko Ahokas esitteli bussin ikkunasta kylänsä nähtävyyksiä, sekä nykyisiä että muistoissa säilyneitä. Noin 3 kilometriä pitkän Harjunniemen perukoilla Jaakko sitten vei meitä muutamia innokkaita katsomaan varsinaista kotipihaansa. Pihapiiri oli ollut suurenmoisen kauniilla paikalla meren äärellä, ja kaunis vieläkin. Kyllä nyt ymmärrämme Jaakon vahvan kotiseuturakkauden ja hyvän itsetunnon! Hellekesällä 2010 Viipurin pitäjäseuran perinteinen kesämatka suunniteltiinkin hieman laajemmalla perspektiivillä eli lännestä itään. Pitäjämmehän ulottuu todellakin ympäri koko Viipurin kaupungin, lännestä itään ja etelästä pohjoiseen. Senpä vuoksi se muodostaa Viipurin ympärille kuin ringin, Viipurin rinkelin! Mukana juhannuksen jälkeisellä matkalla oli tavanmukainen perusmiehityksemme: jälleen retkenjohtajana tuore kunniapuheenjohtajamme Eero Kunttu, kuskina kaikille tuttu, rautahermoinen ja leppoisa Teuvo Tikka sekä hallituksen vahva edustus puheenjohtajamme Timo Lindroosin johdolla. Matkalaisista oli pääosa jo tottuneita viipurinkävijöitä, mutta mahtuipa joukkoon joitakin uusiakin uteliaita. Ilolla huomioimme, että lähtijöissä oli todella mukavia uusia tuttavuuksia matkojen takaa: Oulusta, Kankaanpäästä, Valkeakoskelta ja Mikkelistä asti, meidän uusmaalaisten ohella. Matkalla oli tarkoitus erityisesti keskittyä läpikuljettavien alueiden kartanohistoriaan. Viipurin lähistöllähän on ollut huomattavan runsaasti kartanoita, joitakin vielä jopa jäljellä. Kartanoiden vaikutus lähiseudun kehitykseen ja kulttuurielämään on aina ollut merkittävä, niin täälläkin. Kartanoelämän ja asukkaiden ihmettely on jäänyt usean lähiseudun lapsen mielikuviin elämään. Matkanjohtajamme Eero esitteli ohiajaessamme eri kartanoita ja luki kuvauksia niistä. Jaakko Ahokas Karppilan hautausmaan muistokivellä. Kuva Liisa Munsterhjelm. Matkaa suunniteltaessa oli toivottu, että matkalaisista löytyisi kylien tuntijoita ja muistelijoita, jotka voisivat esitellä kotikyliensä historiaa ja omia muistojaan sieltä. Meille nuoremmille nämä selostukset avaisivat uusia näkymiä ja auttaisivat entisestäkin paremmin ymmärtämään juuriamme. Pääkertojana tällä matkalla taisi olla Tienhaarasta syntyisin oleva Pekka Turtia, joka todella paneutui paikallisen historian kuvaamiseen ja anekdoottien kertomiseen. Suuret kiitokset sinulle Pekka kaikkien meidän kuulijoiden puolesta, toit matkallemme runsaasti lisää sisältöä! Viipurinlahden rantaa Karppilan Harjuniemessä. Kuva Liisa Munsterhjelm. Harjunniemen jälkeen jatkoimme päätien poikki Tienhaaran kylään, poikien vanhaa koulutietä seuraten. Tienhaarassa onkin vielä tallella vanha kansakoulu, joka oli myös vanhin säilynyt suom- Jo heti rajalta päästyämme Pekka alkoi kertoa muistojaan Vahvialasta ja Tervajoelta sekä kou17 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 alainen koulurakennus. Koulun lähellä sijaitsi kuulu Possenlinnan kartano. Keskiviikon matkaohjelmaan kuului ilman muuta käynti maaseurakunnan sankarihautausmaalla, ja Viipurin sää näytti parhaat puolensa: päivä paistoi täydeltä terältä ja merenulappa kimmelsi! Sieltä suuntasimme Kannaksentietä kohti Säiniötä, ja matkalla Eero Kunttu kertoi lisää alueen kartanoista, mm. entisen Liimatan kartanosta, joka oli siirtynyt aikanaan Thesleffin suvulta Lallukalle, joka taas myi sen Viipurin kaupungille. Poikettiin myös Lepolan hautausmaalle, joka ei enää kuitenkaan ole käytössä. Pekka Turtia kertoi lisää alueen historiasta, ja näytti missä suunnalla sijaitsivat Kiiskilän kartano ja koulu, Rasalahden kartano, oma kotitalonsa pellon takana; Naulasaaren kartano sekä Pamppusaari, jossa presidentti Relander vietti kesiään. Viipurin entinen lentokenttäaukea jäi Viipuriin mennessä vasemmalle. Alueen kartanoista huomattavin oli Pien-Merijoen varrella sijainnut Suur-Merijoen kartano. Kuuluisaksi sen on tehnyt upea kansallisromanttinen päärakennus, jonka suunnitteli aikansa huippu, arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarinen. Rakennuttajana oli kartanon uusi omistaja Max Neuscheller, joka oli ostanut tilan Breitensteinien suvulta. Jatkosodan melskeissä venäläiset polttivat kartanon, upea päärakennus tuhoutui lähes täysin. Tiellä kohti Kasakkakiveä ohitimme pienen Somerojan hautausmaan, joka uinui männikkörinteessä, oman onnensa nojassa hoitamattomana. Sitten saavuimme Tienhaaran uudelle koululle, jonne Aulis Juvonen oli sopinut meille tapaamisen historianopettajan kanssa. Tämä oli erittäin kiinnostunut alueen paikallishistoriasta ja erityisesti Suur-Merijoen kartanosta, josta oli tehnyt jopa pienen museon koulun tiloihin, osaksi oppilaiden avustamana. Opettaja esitteli meille museotaan innokkaasti ja me ihailimme saavutusta. Museossa oli mm. kartanon pienoismalli ja piirustuksia sekä runsaasti valokuvia ja kuvateoksia. Esittelyä avusti pietarilainen arkkitehti, joka oli erikoistunut vanhaan Rakkolanjoen keramiikkaan. Mielenkiintoisia kertomuksia olisi riittänyt vaikka huomiselle, mutta aikataulumme oli jo täysin ylitetty joten lähdimme kohti kaupunkia ja hotelli Druzhbaa. Maaseurakunnan kirkonrauniot. Kuva Markku Kymäläinen. Säiniölle tultaessa Matikaiset lähtivät tarkistamaan Tuulan kotitalon nurkkia, ja muut tutustuivat sillä aikaa paikalliseen makasiiniin eli kyläkauppaan. Sieltä ostettiin jäätelöä kuuman päivän piristeeksi ja ihmeteltiin muita myyntiartikkeleita. Itse kylä oli vieläkin tiheästi rakennettu, mutta talot huojuivat jo huonoa kuntoaan eikä ihmisiä juuri näkynyt. Matkaa jatkettiin yli pensastuneen Aution aukean, jossa aiemmin oli valtavat kaaliviljelykset. Seuraavaksi poikkesimme Summaan vievälle tielle, Huumolan kylän läpi ja Kuolemajärven pitäjän puolelle. Kohteena oli sotamuistomerkki ja sodanaikainen komentokorsu, joka oli räjäytetty ilmaan – tosin paikalle oli jäänyt vielä valtavan paksuja betonilohkareita. Hyttyset vain parveilivat metsän siimeksessä sodan hiljaisilla jäänteillä. Kartanon pienoismalli. Kuva Eero Kunttu. Summan muistomerkki. Kuvat Markku Kymäläinen. 18 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 sota-aikana v.1942. ”Maa, vapaa kaunis kallioinen maa oot vertaas vailla täällä tähtein alla, et säiky uhkaa, sodan jumalaa ei väisty suku Suomen kamaralta, taas katsot poikiis, niiden kuntoon, työhön ei sorru katajainen kansa yöhön vaan nousee ehompana uudestaan.” Illansuussa matkalaiset hajaantuivat kaupungin turuille ostoksille ja muistorikkaita paikkoja katsomaan, ja illalla tapasimme jälleen Pyöreän Tornin pöydissä illallisen ja tanssin merkeissä. Upean ja helteisen päivän päätteeksi käveltiin kaupungin yössä; hyttyset tosin pääsivät jälleen salakavalasti yllättämään. Lopuksi vielä istuttiin hieman maailmaa parantamassa porukalla – no paranihan se hieman taas! Komentokorsun jäänteet. Kuvat Markku Kymäläinen. Pitkien metsätaipaleiden ja muutamien kivijalkojen tarkastelun jälkeen saavuimme Ihantalaan sotamuistomerkille, jonka liepeillä kävimme kahvinkeittoon. Kahvihetki aloitettiin kuitenkin kuohujuomalla, jonka Aila (Lindroos) ja Liisa (Musterhjelm) tarjosivat hienon hellepäivän iloksi matkatovereilleen. Puheenjohtajamme Timo Lindroos piti pienen muistelupuheen ja kertoi Ihantalan tarinan, sekä seurakunnasta että sota-ajalta. Myös kunniapuheenjohtaja Eero Kunttu muisteli muutamin sanoin järjestämiään kotiseuturetkiä, ja luovutti samalla tulevien retkiemme järjestelyvastuun juhlallisesti Timolle. Seuraava kesämatka päätettiin pitää entiseen malliin, heti juhannuksen jälkeisenä tiistaiaamuna aloittaen. Aamiaisen jälkeen osa porukasta matkasi kotikontujaan katselemaan pohjoisiin kyliin, ja osa taas kaupungille. Ensin katsastimme Mikael Agricolan tuoreen muistopatsaan, joka oli pysytetty Torkkelin puistoon heti Ruotsalais-saksalaisen kirkon vierelle. Puiston vehreydestä lähdimme ostoksille pellavakauppaan, ja sieltä pöytäliinat ja ruokalaput kassissa kiipesimme helteessä valleille nauttimaan auringosta ja upeista maisemista merelle ja kaupungin yli. Korjatun kesäteatterin ohella ihastelimme nykyisen viipurilaisnuorison rivakkaa heinäntekoa vallien niityillä. Ja hauskaa tuntui heilläkin olevan! Kahvitarjoilusta vastanneita matkalaisia. Kuva Eero Kunttu Paluumatkalla Portinhoikan kautta kaupunkiin kertoi Pekka Turtia jälleen muistelmiaan meille mm. sotapropagandasta ja Molotovista. Hän lausui meille myös mieliä herkistävän, tuntemattomaksi jääneen runoilijan runon. Saman runon oli Pekka esittänyt 13-vuotiaana Viipurin mlk:n Suur-Merijoen kansakoulussa itsenäisyyspäivän juhlassa Mikael Agricolan patsas. Kuva Liisa Munsterhjelm. 19 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 Ennakkotietoa kesän 2011 kotiseutumatkasta Matka tehdään 28.–30.6.2011. Matkan teemana on Saimaan kanava ja käyntikohteina kanavan varren kyliä. Majoitus on mitä todennäköisimmin hotelli Viipurissa ja yksi illallinen nautitaan Pyöreässä Tornissa. Matkanjohtajana toimii Timo Lindroos, jolta saa lisätietoja ensi vuoden puolella. Timon saa kiinni joko puhelimitse numerosta 050 355 5471 tai sähköpostitse osoitteesta [email protected]. Kesäteatteri. Kuva Eero Kunttu. Valleilta siirryimme juuri restauroituun Viipurin Taidemuseoon, joka oli kesäkuussa avattu Pietarin Eremitaasin sivumuseona. Pieteetillä korjatussa rakennuksessa tutustuimme todella hienoon avajaisnäyttelyyn, joka esitteli Katariina Suuren elämää, häneen liittyvää taidetta ja hienoja esineitä sekä keisarinnan pukujakin. Taidekoulun puolen korjaus oli vielä osaksi kesken, mutta nuoria näytti sinnekin jo menevän harrastamaan. Jotkut meistäkin toki liukenivat torille tai kuka minnekin ja jättivät hienon kulttuurielämyksen väliin. Lounaan jälkeen tutustuimme vielä pikaisesti Aallon kirjaston korjaustilanteeseen – kokoussalin kattoaallot alkoivatkin olla jo kunnostetut kauniisti – ja totesimme kirjaston olevan edelleen kaupunkilaisten ahkerassa käytössä. Matka toteutuu, jos osallistujia on vähintään 35. Saimaan kanava-tietoutta voi opiskella muun muassa pitäjäsäätiömme ja Liikenneministeriön kustantamasta teoksesta Kotimatka aloitettiin helteen jatkuessa, väsyneinä mutta tyytyväisinä retkeemme ja uusiin ystäviimme, joita olimme saaneet matkatovereista. Hienoa, että niin moni pitäjäseuran jäsen oli taas matkallemme lähtenyt, ja etenkin niin usea ensikertalainenkin oli kotikyliinsä rohjennut tutustumaan! Teksti: Liisa Munsterhjelm Kuvat: Eero Kunttu, Markku Kymäläinen ja Liisa Munsterhjelm 20 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 Sotahistoriaa, evakkomuistoja ja extreme-matkailua Karjalan kunnailla Menomatkalla 6-tietä ohitimme Kaipiaisen, Kaitjärven ja Taavetin rautatieasemien seudut. Niille mm. - joku perhekunta aina Uttiin asti taivalsivat sateisena ja koleana juhannuksena 1944 Kaipolan, Terävälän ja Pihkalan, 18.6. lopullisesti kotinsa jättämään joutuneet evakot täysine hevoskuormineen, lehmineen ja muine karjoineen. Yövyttyään he lastasivat tavaransa, elikkonsa ja itsensä rautatievaunuihin matkalle kohti Hämettä. Sieltä nämä siirtolaiset muuttivat vähitellen lopullisille asuinsijoilleen Vihtiin ja lähikuntiin. Pihkalasta lähtenyt - nykyinen vihtijärveläinen - Helge Putkonen kertoi ja kuvaili sen juhannuksen tunnelmia ja tuntemuksia. Viipurin mlk:n Kaipolan kyläläiset ovat matkailleet kerran kesässä kotiseudullaan Karjalassa v:sta 1988. Kun 2000-luvulla oman kylän lähtijät vähenivät, pyysimme avuksi naapurikyläläiset, ja vuodesta 2006 onkin matkabussimme ollut täynnä. Matkojamme on yleensä Luoja suosinut pilvipoudalla tai kauniilla kesäsäällä - vain kerran, 13.6.2004 kotiseutupäivänämme, on ollut jatkuvaa sadetta. Rajamuodollisuudet ovat sujuneet vaivattomasti, jopa alan ennätys taitaa olla nimissämme: v. 2006 paluumatkalla Vaalimaalla sekä Venäjän että Suomen tullissa virkailija vain käväisi bussissa vilkaisemassa passejamme - aikaa rajojen ylitykseen kului kaikkiaan puolisen tuntia. Entisen Enson, nykyisen Svetogorskin ilme on ikävä ja ankea. Enson paperitehtaat ovat tänään suuren amerikkalaisen International Paper’in omistuksessa. Tehdasalueelle ei pääsyä ole. Ilmeisesti osa tehtaan työntekijöistä asuu Suomen puolella, kun useampi polkupyöräilijä näkyi ylittävän rajaasemat. Matkaa Imatralta Ensoon on vain muutama kilometri. Enson vireä ja vauras tehdasyhdyskunta kuului Jääsken kuntaan, kauppala hankkeita suunniteltiin, mutta talvisota muutti kaiken: tehdasalue joutui rauhan saneluehdoissa Neuvostoliitolle silloin, kuten myös jatkosodan jälkeen. Ensosta bussimme jatkoi Jääsken kirkonkylään. Alueella on runsaasti suomalaisrakennuksia: ne säästyivät, kun eivät talvi- eikä liioin jatkosodan tuhoavat sotatoimet yltänyt näille seuduille – mitä kesällä 1941 takaisin valtauksessa venäläiset vetäytyessään polttivat. Pysähdyimme kahvitauolle jylhän Vuoksen rannalle. Siinä upealla paikalla sijaitsi ennen Jääsken kirkko. Alueella on useita muistokiviä, yksi niistä kertoo ”Tällä paikalla sijaitsi vuosina 1844-1941 Jääsken pitäjän viides kirkko, A.F. Granstedtin suunnittelema kahden tuhannen hengen kaksoisristikirkko”. Vakaasti virtaava Vuoksi ja tämä levollinen, linnunlaulua ja kukkien tuoksua tulviva, entisten jääskeläisten hyvin vaalima alue oli monelle, kuten minullekin, matkamme sykähdyttävin paikka. Vuolaana virtaa Vuoksi Jääsken kirkkomaan kohdalla. Tänä vuonna matkamme johtajana ja asiantuntijaoppaana toimi historioitsija, FM Juhani Vakkuri, joka pitkin matkaa kertoi meille Suomen kohtalon hetkistä v. 1918-sodassa, talvi- ja jatkosodassa. Seuraavaksi ohitimme Jääsken pitäjään kuuluneen Ahvolan kylään, jonka tantereella vuoden 1918-kapinan (vaarini käyttämä nimi) kiihkeät ja kuluttavat, lähes yhdeksän viikkoa kestäneet taiste-lut helmi-huhtikuussa käytiin. Muistan, miten v. 1914 Kaipolan kylässä syntynyt ja asunut Marttisetäni kertoi aamuisin herättyään juosseensa ulos – ja kuunneltuaan tovin konekiväärien ammuntaa, kipaisi sisälle hihkuen: ”Kuurluisku kuuluu!” Matkanjohtajamme, historioitsija FM Juhani Vakkuri tähdensi, että Portinhoikassa on ainoa venäläisten pystyttämä sotienmuistomerkki, jossa on maininta myös talvisodasta. 21 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 Kuularuiskun papatus kantoi Kaipolaan hyvin, olihan sinne Ahvolasta linnuntietä vajaat kymmenen kilometriä. Tälläkin matkalla laskimme kukat Ihantalan sankari- ja siviilihautausmaan muistomerkeille, siten kunnioittaen omaistemme muistoa: olihan 1.1.1926 toimintansa aloittanut Ihantalan seurakunta Viipurin maalaiskunnan pohjoisten kylien kotiseurakunta. Sillanpään marssilaulu siivitti perinteisesti kukkapuketin laskua Ihantalan taisteluiden muistokivelle ja matkanjärjestäjän tarjoamana yllätyksenä nostimme kuohuviinimaljat Ihantalan sankareille. Ahvolan jälkeen bussimme kääntyi asfalttitieltä hiekkatielle, joka todistettavasti v. 2006 oli hyväkuntoinen, mutta nyt tien alkuun pitäisi asettaa kyltti: autolla ajo kielletty. Onneksi matkanjohtajamme ja kuljettajamme olivat lukuisilla Karjalan reissuillaan harjaantuneita, niin tien pinnan valtavat kuopat kiertäen selvisimme hitaasti, mutta varmasti Kavantsaaren asemalle. Syvälahden kylä ja upea järvi jäivät oikealle puolellemme kuin näköalapaikalta nähtyinä. Kotiseutumatkailun ehdoton päätapahtuma on aina useampia tunteja kestävä kotikylässä käynti. Matkallamme oli mukana 6 henkilöä, joiden syntymäpaikka on Viipurin maalaiskunta sekä kaksi tavisodan evakkomatkalla syntynyttä, jotka viettivät vauva-ikänsä sotien välissä Kaipolassa. Tällä kertaa Kaipolan, Terävälän ja Pihkalan kyläläiset viettivät sateisen, mutta muistorikkaan päivän entisillä lapsuuden ja nuoruuden tanhuvillaan, me sodanjälkeiset ikäluokat vanhempiemme tai isovanhempiemme kotipihoilla ja -rannoilla. Ilahduttavan moni ensikertalainenkin tutustui nyt vaarin tai mummon kotimaisemiin. Kotiseutupäivä päättyi perinteisesti illalliseen ja tanssin pyörteisiin Pyöreässä Tornissa. Kavantsaaren edelleen rautatieasemana toimivan rakennuksen vierellä Helge Putkonen (lähdön hetkellä 10 v.), Lauri Kaiponen (12 v.) ja Martta Kölhi (14 v.) muistelivat koskettavasti 12.12.1939 tältä asemalta tapahtunutta lähtöään talvisodan jaloista evakkoon ja päätymistään kahden vuorokauden matkanteon jälkeen illalla Jyväskylään, jossa osa yöpyi seurakuntatalossa ja sinne mahtumattomat viettivät ikimuistoisen yön Taulumäenkirkon penkeillä nukkuen. Aamulla heidät kyydittiin evakkopaikkoihin Jyväskylän maalaiskunnan kyliin. Kotiseutupäivämme aamu 12.6. enteili sadetta. Matkalla Viipurista Ihantalaan Juhani Vakkuri selosti jatkosodan kiivaita ja Suomen itsenäisyyden kannalta ratkaisevia taisteluja. Talin tiellä ja Murokallion luona hän kuvaili venäläisten suurhyökkäystä 25.6.-44, jolloin klo 8 ja 18 välillä vihollinen vyöryi teräsmyrskynä vääjäämättömästi Talista Portinhoikkaan - neljäntien risteykseen ja siitä edelleen Juustilaan asti. Ihantalan torjunta taisteluissa heinäkuussa Ihantalanjärvestä laskeva Pekarinpuro koitui neuvostopanssarien kohtaloksi: siihen Ihantalan suurten kivien suojaamat suomalaiset sotilaat pysäyttivät hyökkäävän vihollisen lopullisesti – näin syntyi Ihantalan ihme. Ensi kerran kotiseutumatkamme ”päätähdeksi” nousi koko päivän kestänyt - ajoittain vuolas sade. Kaipolassa Tuntan pihalla sai sadesuojaa, kahvi maistui ja grilliliha paistui. Sunnuntaiaamuna ehdimme viimein toteuttaa ostohalujamme: ruplia kulutettiin iloisesti Viipurin kauppahallissa ja lähialueen kaupoissa sekä pellavapuodissa. Paluumatkalla Juhani Vakkuri jatkoi jatkosodan kertomusta Tienhaaran ja Kivisillansalmen taisteluiden tapahtumapaikoilla. Mikä sitten oli extremeä matkallamme? Kuntoamme, kestävyyttämme ja sietokykyämme koeteltiin jokaisena kolmena matkapäivänä, toisaalta saimme käyttää ja näyttää neuvokkuuttamme Kotiseutumatkaajat ryhmäkuvassa Ihantalan 1944 taisteluiden muistokivellä. 22 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 ja ongelmien ratkaisukykyämme. Menomatkalla Venäjän tullissa tiukkailmeinen naisvirkailija käskytti meille käsivarsilihaskuntoilua, kun pani meidät raahaamaan KAIKKI matkatavaramme passintarkastuksen kautta. Eikä tullin puolella edes ollut ristin sielua! Lisäksi istumalihaksiamme koetteli ylipitkä menomatkareitti ja bussin takapenkkiläisiä autoon sisään tunkeva, hampaita kirskuttava hiekkapöly. Merkkipäiviä Pitäjäseuramme puheenjohtaja Timo Lindroos täytti elokuussa pyöreät 60 vuotta. Riemukkaita syntymäpäiväjuhlia vietettiin jo etukäteen Vihdin Rusko-pirtillä lauantaina 31.7. Kutsun juhliin oli perheen ja omaisten lisäksi saaneet lukuisat ystävät, tuttavat ja työkaverit. Runsaan ruoan ja aterian lisäksi tarjolla oli menevää tanssimusiikkia ja hyvää seuraa. Kaipola-kirjan muisteluissa esiintyy toistuvasti: ”Kaipolassa paistoi aina aurinko!” Tänä 12. päivänä kesäkuuta armon vuonna 2010 ei todellakaan paistanut: koko päivän satoi, hetkittäin vähemmän, muulloin enemmän! Onneksemme ilma oli lämmin. Riuskasti nuoret miehet pystyttivät Tuntan pihalle telttakatokset sateen pitimiksi ja latoivat lankut penkeiksi. Mainio grillimestarimme Teppo viritti nuotion. Pian Tuulikki kaateli isosta, oranssista pannusta maistuvaa kahvia ja Tepon grillimakkarat ja -lihat antoivat puhtia päiväämme. Enpä kuullut kenenkään valittavan vaivojaan, eikä kukaan näyttänyt ”pitkää namaa”, vaikka joka iikka oli vähintään polvia myöten märkänä! Siis kokemuksiamme rikastutti varsinainen elämysmatkailupäivä. Pitäjäseura hallituksen välityksellä onnitteli Timoa kirjalahjalla, joka oli Viipurin läänin historian osa VI: Karjala Itärajan varjossa. Kotimatka kuntoutti jälleen istumalihaksiamme. Nyt koetuksen järjesti Venäjän Vaalimaan tulli seisottamalla bussiamme tuntitolkulla ennen passintarkastukseen pääsyä. Mutta bussissa oli kahvinkeitin: no, ei kun pannu porisemaan, ”eväät” nyyttikestiksi ja komiat mies-stuertit tarjoilemaan! Siitähän ilo pintaan nousi - ja seisokki-tunnit kuluivat ihan huomaamatta! Timo ja vaimonsa Aila Teksti ja kuvat: Maire Kaiponen Päivänsankari pitäjäseuran hallituksen edustajien ympäröimänä Teksti: Anne Uotinen Kuvat: Eero Manninen 23 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 Syyskokouksessa 16.10.2010 päätettyä Kehitetään verkkosivuja ja liitetään sinne uutta aineistoa mm Viipurin mlk: eri kylistä Markkinoidaan Saimaan kanavan ja pitäjän historiankirjoja sekä pitäjäkarttaa Markkinoidaan Viipurin pitäjäseura ry:n seinäkalenteria 2011 Järjestetään kotiseutumatkakuvakilpailu kesän 2011 matkakuvista ent. Viipurin mlk:n alueelta Tiivistetään yhteistyötä Wiipuri yhdistys ry:n kanssa Pidetään yhteyttä toimiviin ent. Viipurin mlk:n kylä-, maamies-, nuoriso-, kulttuuri- ja sukuseuroihin ja tarjotaan niille nettinäkyvyyttä pitäjäseuran sivustolla Osallistutaan Karjalan Liiton ja muiden karjalaisyhteisöjen järjestämiin tapahtumiin. Henkilövalinnat Syyskokouksessa tehtyjen valintojen perusteella seuramme puheenjohtaja jatkaa Timo Lindroos ja varapuheenjohtajana Raimo Matikainen. Erovuorossa olleet Aulis Juvonen, Eero Kunttu ja Päivi Salo valittiin uudelle kolmivuotiskaudelle. Vuoden 2010 alusta hallituksen jäsenenä ollut Annukka Hakkarainen on lopettaa kuluvan vuoden lopussa ja hänen tilalleen jäljellä olevaksi kaksivuotiskaudeksi valittiin Riitta Stirkkinen. Tilintarkastajina jatkavat Kaija Kukkaro ja Laura Virolainen ja varatilintarkastajina Pentti Hämäläinen ja Kaija Keiriö. Jäsenmaksu 2011 Karjalan Liiton taholta on tullut tieto että Liiton jäsenmaksua korotettaisiin vuonna 2011 kymmeneen (10) euroon jäseneltä. Liiton talous on tiukoilla ja korottamalla jäsenmaksua halutaan lisätä omaa varainhankintaa. Koska nousun kuluvan vuoden seitsemästä eurosta kymmeneen on varsin huomattava, esitti pitäjä seuran hallitus syyskokoukselle nostoa kokonaisjäsenmaksuun. Syyskokous päätti, että ensi vuonna seuran osuus pysyy entisellään 18 eurossa ja Karjalan Liiton osuusjäsen maksusta nousee 10 euroon. Tammi-helmikuussa jäsenille lähetettävän jäsenmaksukuitin loppusumma on siis 28 euroa. Ensi vuoden talousarvio on laadittu Karjalan Liiton nousevan jäsenmaksun mukaan. Uudistetut internet-sivut -www.viipurinpitaja.net Toimintasuunnitelma 2011 Järjestetään kevätkokous maaliskuussa Järjestetään toukokuussa tutustumisretki Vironperälle, mikäli paikka on avoinna yleisölle Osallistutaan Karjalaisille Kesäjuhlille Turussa 17.–19.6.2011 Järjestetään kotiseutumatka viikolla 26 (28. 30.6.2011) Viipurin mlk:n. Matkan teemana on Saimaan kanava. Järjestetään seuran Elojuhla sunnuntaina 28.8.2011 Karjalatalossa Pidetään syyskokous lokakuussa Karjalatalossa Järjestetään puurojuhla sunnuntaina 27.11.2011Karjalatalossa Julkaistaan ”Viipurin pitäjäläinen” –jäsenlehdestä kaksi numeroa : yksi keväällä ja toinen syksyllä Ylläpidetään pitäjäseuran verkkosivuja www. viipurinpitaja.net Pitäjäseura on tiedottanut olemassa olostaan ja toiminnastaan internet-sivujen kautta jo usean vuoden ajan. Sivujen ilmettä haluttiin uusia ja tietosisältöä lisätä, joten asiasta polkaistiin projekti pystyyn keväällä. Syksyn tulleen saatiin valmista ja uudistetut sivut julkaistiin syyskuun lopussa. Sivujen tietosisältö on jaettu seuraavien otsikoiden alle: jäsenlehti, Viipurin maalaiskunta, pitäjäseura, toiminta, tuotteet, yhteystiedot, linkit ja foorumit. Näiden alta löytyy mm. perustietoa maalaiskunnasta, seuran toiminnan tarkoitus, tulevia ja menneitä tapahtumia, vanhoja Viipurin pitäjäläinen -lehtiä sekä linkkejä muille mielenkiintoisille Karjalaa kosketteleville internet-sivustoille. Palautetta sivuista ja niiden sisällöstä voi toimittaa puheenjohtaja Timo Lindroosille. 24 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 Pitäjäseuran perinteistä Puurojuhlaa vietetään sunnuntaina 28.11.2010 klo 13.00 alkaen Karjalatalon Wiipuri-salissa. Ohjelmassa mm. - Wiipurilaisen Osakunnan Laulajien kvartetti laulaa ja laulattaa - kotiseutuneuvos Aira Viitaniemen taidolla valmistamaa joulupuuroa sekä joulukahvit kera torttujen - arpajaiset 25 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 H A LLI TU KSEN YHT E YS T IE DOT 2010 Timo Lindroos Peräläntie 115, 03220 Tervalampi puh. (09) 222 4823, 050 355 5471 [email protected] puheenjohtaja Raimo Matikainen Ajurinkatu 3 A 37, 02650 Espoo puh. (09) 541 8981, 040 525 7484 [email protected] varapuheenjohtaja Marja-Leena Evinen Korsontie 22 A 7, 01450 Vantaa puh. (09) 851 3882, 050 492 7337 [email protected] Liisa Munsterhjelm Friisiläntie 49, 02240 Espoo puh. 040 840 0152 [email protected] tiedottaja Annukka Hakkarainen Virtasentie 100, 39150 Pinsiö puh. 040 812 5125 [email protected] Päivi Salo Graniittitie 10, 01840 Klaukkala puh. 040 848 6897 [email protected] taloudenhoitaja Aulis Juvonen Klaukkalantie 59, 01800 Klaukkala puh. 050 595 4814 [email protected] jäsensihteeri Anne Uotinen Aino Acktén tie 1 A 6, 00400 Helsinki puh. 050 540 2245 [email protected] sihteeri Mauno Kemppi Vihdintie 4-6 A 17, 03100 Nummela puh.(09) 223 6042, 0400 251 128 Muutokset jäsentietoihin: Jos o osoitteesi muuttuu o haluat liittyä jäseneksi tai o päättää jäsenyytesi seurassamme ole hyvä ja ota yhteyttä jäsensihteeri Aulis Juvoseen. Eero Kunttu Salpakuja 3, 08350 Lohja puh. 044 339 4000 [email protected] Auliksen tavoitat numerosta 050 595 4814 tai sähköpostitse [email protected] Kaarina Manni Saukkolantie 432, 08500 Lohja puh. (019)) 333 375, 040 754 6891 pääemäntä 26 Viipurin pitäjäläinen 2/2010 Pitäjäseuran seinäkalenteri vuodeksi 2011 Seinäkalenteri tulee ennakkomyyntiin lokakuussa 2010. Kalenterin kuva-aiheina ovat entiseen Viipurin mlk:n vuosittain tehtävien kotiseutumatkojen matkakuvat. Kesäisen kalenterimme sivuilta voimme siis nähdä kotikyliemme maisemia ja tunnelmia edellisiltä kotiseutumatkoilta. Kalenteri painetaan vahvalle kartongille ja kuvat ovat tasokkaita A4 kokoisia värikuvia. Kuvat voi myöhemmin irrottaa ja vaikka kehystää seinätauluiksi. Näin maalaiskunnan kotikylistä jää elävä muisto myös nuoremmalle polvelle. Kalenterihankkeen avulla Viipurin pitäjäseura haluaa siirtää kotipitäjän perintöä edelleen ja markkinoida tulevan kesän kotiseutumatkaa nuorelle polvelle. Viipurin pitäjäseuran lippu, karjalaisten laulujuhlien juhlakulkueessa 20.6.2010. Lipunkantajana Timo Lindroos, airueina oikealla Liisa Munsterhjelm ja Aila Lindroos vasemmalla puolella. Kuva Eero Manninen 2010 Tässä on hieno joululahjavihje! Kalenterin ennakkomyynti on alkanut Viipurin pitäjäseuran kalenteri voi toimia lahjanantajan elävänä muistutuksena nuorelle polvelle suvun karjalaisista juurista. Viipurin pitäjäseuran 2011 seinäkalenteria saa tilata hintaan 20€/kpl + postimaksu, jäsensihteeri Aulis Juvoselta. puh. 050 595 4814 [email protected] 27