Eelimeili helmikuu 2014 - Kuopion helluntaiseurakunta

Kuvaaja: Noora Kulhomäki
Helmikuu 2014
Marjaana ja Heimo Enbuskan koti on ollut viime vuodet Nilsiässä Syvärin rannalla. Nilsiästä he myös läksivät maailmalle,
Tukholmaan, ensin Marjaana ja pian Heimo perässä. Kierros on umpeutunut lapsuuden kotiseuduille.
Seurakunta – yhteinen kotimme
M
uuan kirjailija teki matkaa linja-autossa. Hän yllättyi, kun eräs yksin
matkustava pieni poika etsi paikkansa hänen viereltään painautuen tiiviisti miehen kylkeen.
– Saanko minä olla hetken tässä? poika
kysyi ujosti.
Luvan saatuaan poika sulki silmänsä ja
jutteli kirjailijalle unisin sanoin.
– Minä tulen isän luota ja menen viikoksi mummin ja papan luo. Äiti asuu toisessa
kaupungissa, ja viikonlopuksi minä matkustan hänen luokseen, kun isällä on töitä. Sitten seuraavalla viikolla me ollaan taas isän
kanssa.
Kirjailija puristi väsyneen pojan kainaloonsa.
– On vaan niin mukava olla näin ja kuvitella, että kuuluu jollekin, pieni reissumies
kuiskasi ja nukahti.
Koti arvomuutoksen keskellä
Lukioajoilta jäi mieleen opetus ihmisen yhdestä perustarpeesta: tarpeesta kuulua
johonkin. Esimerkiksi valtionkirkkoon kuuluminen tuntuu kuitenkin olevan nykyään
koetuksella.
Moni kertoo kuuluvansa kirkkoon ensisi-
jaisesti siksi, että kirkko ylläpitää hautausmaita.
Tässä ei helluntailaisella ole varaa vahingoniloon. Tämä aika haastaa myös meidän
seurakuntamme. Perinteisen seurakunnan
rinnalle nousee yhä uusia, riippumattomia
pienryhmiä.
Jotkut niistä keskittyvät ylistykseen, toiset hengelliseen sodankäyntiin ja kolmannet
erikoistuvat sielunhoitoon tai vaikkapa katuevankeliointiin.
Yli 20 vuotta sitten kuulin eräälle paikkakunnalle syntyneestä nuorisoseurakunnasta.
Lennokkaan alun jälkeen toiminta on vakiintunut, ja nyt pönäkkään keski-ikään varttuneet vastuunkantajat miettivät, kelpaavatko
he enää itsekään tuohon aikoinaan perustamaansa nuorisoseurakuntaan.
Lähetysveteraanimme Helvi Halme totesi: ”Minulla ei juurikaan ole lähiomaisia. Ystävät ovat käyneet vuosien saatossa vähiin.
Eelim-seurakunta on minun kotini. Seurakunta on minulle perhe.”
Seurakunta – yhteinen koti, on enemmän
kuin yhteisen toiminnan tai jonkin pienen
intressiryhmän synnyttämä idea. Se on paikka, johon hyvin erilaiset ihmiset kuuluvat ja
johon he myös voivat kokea kuuluvansa.
Yksi koti - monta huonetta
Olen tätä kirjoittaessani ollut kuukauden
Eelimin pastorina. Olen iloinnut talkooväen
touhuista, käsityökahvilan puheensorinasta,
kuoroharjoituksista maanantai-illassa ja ulkomaalaisryhmän sinnikkäästä halusta löytää yhteinen kieli.
Olen kuunnellut erilaisia lauluryhmiä,
puhetta solutyöstä, istunut niin hallituksen
kokouksessa kuin hiljaisessa sielunhoitokeskustelussa.
Jokainen noista toiminnoista voitaisiin
nähdä omana itsenäisenä harrasteenaan,
mutta nyt niitä yhdistää seurakunta – yhteinen koti. Suuressa kodissa on erilaisia huoneita, erilaisia toimintoja, jotka eivät kilpaile
keskenään vaan palvelevat yhteistä hyvää,
Jumalan perhettä.
Kaikki tämä kertoo siitä rikkaudesta, jota
Jumala on seurakuntaamme uskonut.
Kuulunko minä seurakuntaan?
Kuulumattomuuden tunteen kanssa tai
sen puuttumisen kanssa painimme välillä
itse kukin. Kysymystä pohtii paikkakunnalle
muuttanut opiskelija, kriisiin joutunut seurakuntalainen tai ajoittain yksinäisyyttä poteva
ikäihminen.
Tätä kuuluvuuden viestiä yhteisestä kodista, Jumalan perheestä, voimme omalta
osaltamme olla viemässä eteenpäin. Kerhohuoneen ja kodin ero on siinä, että kerhohuoneelle tullaan harrastamaan, mutta kotiin siksi, että kuulutaan samaan perheeseen.
Alussa mainitsemani linja-autossa matkaava pikkumies unelmoi ”kuuluvansa johonkin”. Seurakunta olemassaolollaan viestii
meille, että me emme enää ole vieraita ja
muukalaisia, vaan kuulumme Jumalan perheeseen (Ef.2:19).
Miten me voimme olla lisäämässä tätä
kuuluvuuden kokemusta? Miten me teemme Eelim-temppelistä yhteisen kodin?
H eimo E nbuska
johtava pastori
2
eelimeili
27. helmikuuta 2013
eelimeili
3
27. helmikuuta 2013
Kuvaaja: noora kulhomäki
Surunkin keskellä Jumala on lähellä
Kuvaaja: petra nylund
– Rukoilijoista on
muodostunut suojapilvi
alleni, jotta en pääse
vajoamaan, sanoo
Kaisa Kankkunen vuosi
puolisonsa Jonnen
kuoleman jälkeen.
V
ajaa vuosi sitten hiihtolomamatkalla Leville Kaisa
Kankkunen, aviomies Jonne ja kuuden kuukauden ikäinen
Ella-vauva joutuivat kolariin, jossa
vastaantuleva auto ajautui heidän
autonsa päälle.
Jonne menehtyi heti ja Kaisa
loukkaantui hengenvaarallisesti. Kaisankin lähtö oli lähellä. Hänen päänsä oli iskeytynyt pahasti etupenkkiin
ja sen seurauksena syntyi aivoverenvuoto ja murtumia ristiluuhun, vasempaan sääriluuhun sekä lantioon.
Lääkärit antoivat toivoa vain tunnin kerrallaan. Jumalan huolenpito
näyttäytyi kuitenkin alusta alkaen.
Kaisan mummo oli nähnyt kolariyönä unessa, kuinka perheen auto
tuhoutuu. Mummo oli rukoillut varjelusta erityisesti Ellan ylle.
– Ella-vauva istui vain kahdenkymmenen senttimetrin päässä minusta ja hänelle ei tullut kolarissa
mustelman mustelmaa, Kaisa kertoo tapahtumayöstä.
Kun tytär makasi teho-osastolla
tajuttomana, Kaisan äiti näki elämänsä ensimmäisen hengellisen
näyn.
– Jeesus oli käynyt läpi koko vartaloni käsillään ja jättänyt kätensä
erityisesti pääni päälle. Lisäksi olin
näyssä laittanut naamalleni lapsuudesta tutun ”selviytymisilmeeni”.
Tästä läheiseni saivat uskoa ja luottamusta siihen, että selviän.
Myöhemmin äiti näki vielä toisen
näyn, jossa Jonne juoksi hymyillen
taivaassa.
– Erityisesti tämä näky antoi minulle lohtua suurimman surun keskellä.
– Silloin mulla jysähti.
Tammikuussa 1981 Marjaana ja
Heimo muuttivat Suomeen ja Heimo aloitti koulutyön.
– Minulla ei ollut minkäänlaista
raamattukoulua, ainoastaan hillitön
hinku. Jos joku olisi kysynyt, mitä
osaat tehdä, olisin sanonut, en mitään, mutta haluan tehdä.
Vuosi vierähti Etelä-Pohjanmaalla ja koulutyö jatkui Savossa. LänsiSuomi kutsui uudelleen pastorin
tehtävään Kokkolaan. Sen jälkeen
oli Itä-Suomen vuoro, ensin nuorisotyössä ja sitten saarnaajana Savonlinnassa.
Savonlinnasta oli lyhyt matka
Kuopioon ensimmäiselle työkaudelle, joka kesti kolme ja puoli vuotta
1990-luvun alkuvuosina.
rauhan, rohkeuden ja rakkauden.
– Olen saanut rauhan monesta
asiasta, josta minulla on ollut paniikki tai pelko. Olen myös rohkaistunut
kertomaan Jumalasta ja Jeesuksesta
ihmisille. Kun olen rukoillut ikävän
ja pahan olon keskellä, olen saanut
rauhan. Minulla ei ole katkeruutta
Jumalaa kohtaan, koska tiedän, että
Jumala tietää elinpäivämme. Ajattelen, että Jumala salli tämän minulle
siksi, että hän tiesi minun selviävän
tästä.
Jumalallinen aikataulutus
Kaisa ja Ella Kankkunen ovat saaneet kokea suurta Jumalan huolenpitoa kauhean onnettomuuden jälkeen.
Miksi Jumala salli tämän?
Kiitollisuus Jumalalle
Vaikeinta oli noin viisi viikkoa kolarin
jälkeen. Tilanne tuntui surkealta ja
miksi-kysymykset pyörivät päässä.
– Päässä heitti, en pystynyt kävelemään enkä saanut kantaa tai
hoitaa Ellaa. Olin muiden hoidettavana jokaisena vuorokauden tuntina.
Käytännön asioita oli todella paljon
hoidettavana.
– Ikävä aviomiestä kohtaan iskeytyi valtavalla voimalla ja kyyneleitä
oli paljon. Pelkäsin, kuinka selviän
itse fyysisesti, kuinka hoidan ja kasvatan Ellaa yksin.
Kaisa sai huomata, että sureminen
käy fyysisesti työstä ja klisee ”päivä
kerrallaan” tuli tutumpaakin tutummaksi.
Jumala antoi voimaa jokaiseen
päivään. Kaisa sanoo olevansa kiitollinen Jumalalle monesta asiasta.
– Olen kiitollinen, että olen jaksanut surra ja vielä sen keskellä hoitaa
Ellaa. Tässä kaikessa ei ole ollut kyse
vain omasta vaan myös Ellan selviämisestä.
– Minulle ei ole jäänyt pysyviä
vammoja ja toivuin fyysisesti todel-
la nopeasti. Lähelläni on ollut lukuisa määrä hyviä ja auttavia ystäviä.
Myös perheeni on tukenut sekä
auttanut minua paljon ja erityisesti
äitini kanssa olen saanut entisestään
lähentyä.
Kaisa on kiitollinen sadoista, ellei
tuhansista esirukoilijoista, jotka ovat
kantaneet häntä ja Ellaa rukouksissaan.
– Olen tuntenut rukousten kantaneen minua ja sain tästä näynkin.
Kaisa kertoo Jumala-suhteensa
lähentyneen valtavasti. Hän kiteyttää, että Jumala on antanut hänelle
on yksi tärkeä peruste seurakunnan
diakoniatyölle.
Meidän perheessämme diakoniatyö on viime kuukausina keskittynyt 90-vuotiaaseen läheiseemme.
Kipeästi olemme joutuneet pohtimaan, missä menee ikäihmisen
itsemääräämisoikeuden raja. Tämä
meille rakas vanhus on elänyt harvinaisen terveen ja itsenäisen – itsepäisenkin – elämän. Entäpä nyt, kun
sydän meinaa pettää, liikkuminen
vaikeutuu ja muisti haurastuu – milloin meillä on oikeus ja velvollisuus
päättää hänen puolestaan?
On vain huonoja ratkaisuja: kotona voi sattua mitä vain, palvelutaloa hän kammoksuu enemmän kuin
kuolemaa.
Myös intiimiyden rajoja on vai-
kea ylittää. Emme ole tottuneet fyysiseen läheisyyteen, miten nyt sitten
osaisimme esimerkiksi pestä häntä.
Emme mitenkään.
Joskus luulin, että elämä muuttuu helpoksi, kun saa lapset aikuisiksi. Ehkä hoivan määrä elämässä
on suunnilleen vakio. Kun lapset
lähtevät, tilalle tulevat ikääntyvät
vanhemmat ja lapsenlapset. Ja hyvä
niin! On kiitosaihe, että on rakkaita
ihmisiä, joista pitää huolta.
Ikuisuusnäkökulmasta elämän
viimeiset metrit ovat vasta iankaikkisuuden alkusoittoa. Sen takia läheisten viimeisiin vaiheisiin liittyy
sekä toivoa että tuskaa.
Uskonsiskojen ja -veljien kanssa
voi luottaa jälleennäkemiseen. Mutta entä he, jotka eivät usko? Pidinkö evankeliumia tarjolla? Todistinko
Kaisa kertoo hahmottavansa monessa asiassa Jumalan suunnitelmallisuuden kolarin aikataulusta ja
tapahtumista sen jälkeen. Hän arvelee, että esimerkiksi ilman lasta hän
olisi romahtanut suruunsa.
– Ella on pitänyt minut kiinni elämässä ja hän on ollut syy nousta aamuisin ylös. Vaikka yksinhuoltajuus
on rankkaa, Ella on tuonut iloa jokaiseen päivään. Ajattelen myös, että
Ella oli kolarin sattuessa niin pieni,
että on hyvä, ettei hän osannut jäädä
kaipaamaan isäänsä.
Kaisa on aina ollut perheihminen
ja unelmoinut isosta perheestä. Hän
ei ole suostunut antamaan Jumalalle
periksi tämän unelman toteutumisesta.
– Olemme koko ajan rukoilleet,
että Jumala johdattaisi elämääni
pian uuden miehen ilman, että minun tarvitsee miestä erikseen etsiä.
Tämä asia oli varmaan ensimmäinen
rukous, jonka todella uskoin Jumalan
täysin toteuttavan.
– En ole surussani valmis tai
päässyt yli Jonnesta, sillä hän kulkee
aina elämässäni. Mutta en usko, että
Jumala haluaa minun jäävän elämään tänne yksin unelmieni kanssa.
On vain luotettava Jumalan aikatauluun, Kaisa kiteyttää.
P etra N ylund
– HelenaK–
Viimeiset metrit
pientä pojantyttöäni torstaijumpassaan. Hän on jo hiukan
tutustunut toisiin lapsiin ja asettuu
alkupiirissä kahden muun vaaleanpunaisen harsohameen viereen.
Ihan toisen kylkeen. Tässä me ollaan, samaa porukkaa, ja meillä on
hyvä olla yhdessä.
Iän myötä tuo tarve olla lähellä ja
kuulua joukkoon ei häviä mihinkään.
Elämän loppusuoralla perusasiat
kristallisoituvat. Ruoka maistuu paremmin, kun on seuraa. Parhaatkaan
hoitajat eivät koskaan voi korvata
kaikkein läheisimpien kosketusta,
katsetta ja ääntä.
Raamatussa sanotaan, että puhdas ja tahraton jumalanpalvelus
Jumalan ja Isän silmissä on käydä
katsomassa orpoja ja leskiä heidän
ahdistuksessaan (Jaak. 1:27). Tässä
Katson
elämälläni Jeesuksesta? Tapaammeko enää koskaan?
Ahdistuksista huolimatta saamme sekä uskovat että ei-uskovat
rakkaat uskoa Jumalan käsiin. Hän
tietää heidän tarpeensa ja sielunsa
tilan ja vetää puoleensa sitkeästi,
loppuun saakka.
Kun kaikki maallinen menettää
merkityksensä, moni tarttuu Jeesuksen käteen vielä viime metreillä.
Lopussa on – Jeesus vain.
H elena K antanen
helenakantanen @ hotmail . com
Itsetutkiskelun vuodet
Muuttoja on riittänyt Enbuskan perheen elämässä. Luonnon keskellä, järven rannalla on nyt rakas koti.
Uutta kohti uusin voimin
Marjaana ja Heimo
Enbuska ovat
nuoruudestaan asti
halunneet tehdä työtä
yhdessä avioparina.
T
uli räiskyy pönttöuunissa
Marjaana ja Heimo Enbuskan viihtyisässä kodissa Syvärin rannalla tavatessamme tammikuisena lauantaina.
Nilsiästä nuorina maailmalle lähteneiden kierros umpeutui vuonna
2008. Uusi kerrostalokoti Espoossa
sai jäädä.
– Meidän piti päästä hyvin yksinkertaiseen elämäntapaan, jonnekin
missä olisi luonto ja vesi ja pieni
seurakunta. Halusimme tehdä työtä
ihmisten keskellä, Heimo muistelee.
Kun Marjaana ja Heimo tulivat
Tiirinlahden rannalle jo rapistuneen
talon pihaan, heinää kasvoi vyötäröön asti.
– Kurkistelimme ikkunoista sisään. Marjaana kysyi, onko siellä
puuhella. Sanoin, on. Silloin tehtiin
päätös, tämä otetaan, Heimo kertoo.
Remontoidusta talosta on tullut
rakas latautumis- ja lepopaikka viime vuosien kiertue-elämän keskellä.
Vaikka työ on nyt kaupungissa, varsinainen koti säilyy Nilsiässä. Siellä
vietetään aikaa myös lasten ja lastenlasten, Sofian ja Wilhen kanssa.
Tilapäinen kaupunkikortteeri löytyi
läheltä temppeliä.
tunne on heijastunut koko elämääni,
ei ole ollut varmuutta kelpaamisesta.
Marjaana tuli uskoon samoihin
aikoihin pienessä tupakokouksessa. Pian nuoret alkoivat seurustella,
kunnes Marjaana muutti sisartensa
luokse Ruotsiin töihin.
Heimon oli tarkoitus käydä ammattikoulu loppuun kesken jääneen
lukion jälkeen. Ikävä kuitenkin voitti,
ja Heimo seurasi rakastaan Tukholmaan 18. syntymäpäivän kynnyksellä.
Tukholmassa nuoret, Marjaana
17-vuotiaana ja Heimo vuotta vanhempana, solmivat avioliiton, joka
sai myöhemmin siunauksensa kotiseurakunnassa Nilsiässä.
”Luvan” avioliittoon antoi Rami
Rahnasto, jonka puoleen nuoret
arasti kysellen olivat kääntyneet tulevaisuutensa kysymyksissä.
Elämän tarkoitus?
Hyvin pian molempien sydämessä alkoi kasvaa halu tehdä jotakin
Jumalalle.
– Koimme, että elämällä ei ole
tarkoitusta, ellemme löydä Jumalan
suunnitelmaa.
Jumala näytti Heimolle kuvan,
jossa oli Suomen kartta ja siinä
läntti, ikäänkuin rasvatahra, EteläPohjanmaalla. Karttaan liittyi ajatus:
”sinä olet siellä veljesi kanssa koulutyössä”.
– En ollut koskaan puhunut kokouksissa, olin laulanut jonkin laulun
yksin. En osannut puhua enkä aloittaa kokousta, Heimo toteaa.
Jumalan suunnitelma alkoi kuitenkin toteutua. Veli Kuusamosta
soitti ja kertoi, että häntä oli pyydetty koulutyöhön Etelä-Pohjanmaalle,
mutta hän ei lähde ilman kaveria.
– Kuopion jälkeen siirryin aina
vain pienempään seurakuntaan,
Heimo huomauttaa nauraen.
Ne olivat Kiuruvesi ja vuodesta
1999 Trollhättan Ruotsin länsirannikolla.
– Se oli äärettömän kouluttavaa
aikaa. Suomessa olin kaikkien tuttu
herätyksen keskellä, Ruotsissa kukaan ei tuntenut minua. Se opetti,
että hengellisessä elämässä käy helposti, ettei se olekaan Jumala, joka
vaatii meiltä vaan sosiaalinen paine.
-Suomeen alkoi tulla kaikenlaisia virtauksia. Hapuilin hädissäni,
minun pitää olla mukana tässä aallossa. Ruotsissa tipahdin kaikkien
aaltojen harjalta pois, tilalle tuli rohkeus kuunnella. Jumala on oikeasti
kiinnostunut siitä, mitä minä haluan. Ympärillä oleva yhteisö ei kerro,
olenko palava vai penseä eikä hengellinen palavuus merkitse sitä, että
olen kaikessa mukana, vaan sitä, että
olen löytänyt kontaktin itseni ja Jumalan kanssa.
Heimo kertoo nauttineensa poikansa kanssa istuskelusta Götakanaalin rannalla. -Katselin veden
virtausta, olin vain Heimo Enbuska.
Ruotsista Aikamedia kutsui Heimon Hyvän Sanoman päätoimittajaksi.
– Ne olivat kuohuvat kaksi vuotta.
Nuorta rakkautta
Uskovan äidin poika teki uskonratkaisunsa 16-vuotiaana.
– Se oli ujon lukiolaisen arka
kääntyminen ilman suuria tunnekokemuksia, hapuilua elämän haasteiden kynnyksellä. Sitä kautta alkoi
eheytyminen.
Perheen elämää leimasi isän
poissaolo työssä toisaalla.
– Epävarmuus ja isättömyyden
Nilsiän kodissa talviajan puhdetöistä tärkeimpiä ja kotoisimpia on pönttöuunien lämmittäminen.
Olin jossakin vaiheessa Hyvän Sanoman, Kultalyhteen, Ristin Voiton
ja Jees-lehden päätoimittaja, mainosmarkkinoinnista vastaava ja vielä
levikkipäällikkö.
Heimo muistaa nuo vuodet niin
kuluttaviksi, ettei hänellä olisi niiden
jälkeen ollut voimia seurakuntatyöhön. Myös Marjaanan työ oli Aikamediassa. Molemmat lähtivät lähes
loppuunpalaneina.
Maalliseen työhön
– Me on aina uskottu helluntaiherätykseen ja palveltu helluntaiseurakuntia. Yhtäkkiä kysyimme, onko
meidän elämämme mennyt ihan
hukkaan. Mietimme pitkään pääkaupunkiseudulla, onko itsestäänselvää,
että kuulumme helluntaiseurakuntaan. Koin myös, että kaikki eivät
ymmärtäneet maalliseen työhön
lähtöä.
Seurakuntatehtäviäkin oli tarjolla,
mutta voimat eivät olisi riittäneet.
Heimo aloitti kiinteistönvälittäjänä
ja Marjaana toisessa asuntomyymälässä myyntisihteerinä. Molemmat
olivat sitä mieltä, ettei enää koskaan
seurakuntatyöhön.
Kolmen vuoden jakso maallisessa työssä osoittautui hoitavaksi.
– Koin kunnioitusta ja arvostusta.
Minusta, joka olen melkein aina tehnyt töitä uskovien kanssa, oli hienoa
katsella, miten työkaverit olivat satasella vain ihmisiä.
– Kiinnyin siihen työyhteisöön,
olin heille ystävä ja kollega. Kun sieltä katselin sitä maailmaa josta olin
tullut, tajusin yhtäkkiä, että hengellinen sosiaalinen kenttä voi olla kuin
pieni kaupunki, jossa on tietyt suvut
ja kunnallispoliitikot.
Systeemin ulkopuolella henkilökohtaisen Jumala-suhteen merkitys
kirkastui uudella tavalla.
– Jotkut oppivat vähemmälläkin,
mutta minulle oli äärettömän tärkeää tajuta, että minun arvoni Jumalan
silmissä ei riipu siitä, miten hyvin
minä menestyn helluntaiherätyksessä tai miten ison seurakunnan keskellä olen. Se oli jatkokoulu sille, mitä
Ruotsissa koin. Luulen, että millään
kurssilla en olisi tätä oppinut.
Noihin vuosiin sisältyi myös perheen kriisejä. Perheeseen oli syntynyt kolme poikaa, nyt jo kaikki aikuisia.
– Joskus rukoilimme, onko Jumalaa edes olemassa. Jälkeenpäin sitä
ajattelee, että silloin kun kriisit on
päällä, älä ainakaan tule sanomaan:
’kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat’.
Kun katsoo vuosien päästä toteaa,
olisinko koskaan missään oppinut,
mitä nyt Jumalasta tiedän. Tuli sellaisia asioita, että tajusimme seurakunnan merkityksen.
Heimo ja Marjaana liittyivät Helsingin Lähetysseurakuntaan.
– Jouduimme tekemään parannusta ja sanomaan Jumalalle, jos
me vielä kelpaamme, saat lähettää
meidät.
Kutsu vei Enbuskat Rautavaaran
ja Nilsiän seurakuntien yhteiseksi
työntekijäksi. Kodiksi oli löytynyt
talo puuhelloineen ja pönttöuuneineen.
Seurakuntatyötä seurasi runsaat
kaksi vuotta tien päällä laulujen merkeissä. Työ oli mieluista, eikä uusiin
4
eelimeili
27. helmikuuta 2013
kuvioihin ollut hinkua.
Mutta Jumalalla oli suunnitelma.
Yksiselitteinen merkki
Tunnustelevat keskustelut työntekijäkysymyksessä seurakuntamme
vanhimmiston kanssa olivat käynnistyneet loppukesästä, mutta jäivät
silloin tuloksettomiksi.
Myöhemmin syksyllä vanhimmisto palasi asiaan ja halusi tietää
Heimon ehdot ja toivomukset. Heimo kirjasi omansa, joihin vanhimmisto nopeasti vastasi myöntävästi
ja myönsi vain muutaman päivän
vastauksen antamiseen.
Erityisesti Marjaana kertoo kokeneensa, että hän tarvitsee Jumalalta
yksiselitteisen selkeän johdatuksen.
Sellaista hän rukoili heidän mennessään Savon evankelistojen ja saarnaajien yhteiseen tapaamiseen.
– Sanoin Jumalalle, että tämä on
ainoa mahdollisuus. Jos et nyt puhu,
jatketaan entistä työtä. En uskalla
muuten ottaa tätä askelta.
– Kun menimme tilaisuuteen, ennen ruokailua oli lyhyt rukous. Sen
aikana eräs veli nousee pöydästä,
panee kätensä meidän molempien
päälle ja profetoi, että Jumala siirtää
meidät uusiin tehtäviin.
Huoli muuttui saman tien suureksi iloksi, levoksi ja varmuudeksi.
Myöhemmin kävi ilmi, että kyseinen henkilö koki tehtävän olevan
Kuopiossa, mutta ei rohjennut sitä
ilmaista. Heimo sai hiukan myöhemmin toisen samansisältöisen vahvistuksen.
Jo lyhyen tutustumisen jälkeen
Heimo kertoo havainneensa, että
seurakunnassa on murrettu ilmapiiri,
odottava ja nöyrä henki. Marjaana ja
Heimo haluavat vahvistaa seurakunnassa kodin tunnetta.
– Seurakunnan jäsenet, osaavat
ihmiset synnyttävät uutta. Jumalan
antamien lupausten varassa on turvallista jatkaa ja tehdä työtä yhdessä
toisten kanssa.
P irjo R onkainen
KUOPION
HELLUNTAISEURAKUNTA
Vuorikatu 29, 70100 KUOPIO
Puhelin: 050 373 3543
Fax: 017 263 3626
Sähköposti:
[email protected]
Kotisivu: www.eelim.net
Toimisto: avoinna ti ja ke 9-13 Johtava pastori Heimo Enbuska
050 433 0964
[email protected]
Pastori Jyrki Liukkonen
050 302 7655
[email protected]
Talonmies Mikko Myllylä
040 765 8243
[email protected] Pankkiyhteys: Rukoushuoneyhdistys Elim ry Kuopion Nordea
FI 13 1078 3000 2508 51
Viitenumerot:
Seurakunta 3010
Lähetystyö 4200
Kiinteistöt 5500
RV-lehden maksut 6350
Diakonia 6431
Muista käyttää viitenumeroita!
Musiikki-, lapsi- ja
varkkityövastaava sekä toimisto
Hannele Voutilainen
044 349 7116
[email protected]
Käsityökahvilassa tavataan!
Kuvaaja: heimo enbuska
ja sukkaa syntyi
iloisen ja innostuneen puheensorinan säestämänä ensimmäisessä käsityökahvilassa temppelin yläaulassa tammikuun viimeisenä torstaina.
Kahvilan ovat ideoineet Marjaana Enbuska, Virpi Jäntti ja Paula
Hämäläinen. Tarjoiluvastuissa vuorotellaan.
Virpi on tekstiiliartesaani ja tuo
uusia ideoita yhdessä toteutettaviksi, mutta jokainen voi tehdä myös
omia töitään.
Marjaana selvittää, onko valmistuvia tuotteita mahdollista saada
myyntiin seurakunnan hyväksi esimerkiksi kirjamyymälässä.
Käsityökahvila avutuu joka toinen torstai klo 13.
PR
Puikot suihkivat
RENGASPARI OY
Itkonniemenkatu 25
70500 Kuopio
Puh. (017) 261 4203, 263 2755
Keskelle pöytää oli koottu lankoja ja erilaisia käsitöitä ihailtaviksi ja ideoita
synnyttämään.
Salme Blomster vieraaksemme
T
erapeutti, kouluttaja ja kirjailija, Trigonos ry:n toiminnanjohtaja Salme Blomster
vierailee seurakunnassa 22.-23.
maaliskuuta.
Blomster on kirjoittanut 14
kirjaa, joista viimeisin ”Kelpaanko minä?” on teemana lauantaina
Naiset kaivolla –iltapäivässä klo
13-17.
– Puhun sellaisista itsetunnon
alueista, jotka estävät meitä kasvamasta hengellisesti ja palvelemasta toisia. Aiheeseen kuuluu
sen käsittäminen, että olemme
henki, sielu ja ruumis ja näiden
osien on toimittava yhdessä, jotta
tulisimme kokonaisiksi Kristuksessa. Kyse on myös kyvystä rakastaa,
Blomster kertoo.
Blomster on mukana sunnuntain jumalanpalveluksessa ja iltapäivällä klo 14 ja 16 hän luennoi
kaikille avoimissa tilaisuuksissa aiheesta ”Lähemmäs itseä – lähemmäs toista”.
Renkaat ja vanteet henkilö ja
pakettiautoihin, myös
matkailuautoihin ja vaunuihin.
Tutustu kaupungin laajimpaan
valikoimaan.
ASENNUKSET TULOJÄRJESTYKSESSÄ, AIKAA VARAAMATTA!
Huttuset Intiaan
Eveliina ja Juha Huttunen
kahden poikansa kanssa ovat
siirtymässä työhön Intiaan.
Näillä näkymin muutto tapahtuu
huhtikuussa.
Muuttoon on kaksikin syytä.
Toisaalta yhteistyö paikallisen
seurakunnan kanssa Bangladeshissa ei lähtenyt käyntiin
toivotulla tavalla ja toisaalta Intiassa on polttava tarve suomalaisista työntekijöistä.
Fida on esittänyt toivomuksen, että Huttuset jatkavat työtä
Intiassa. Työ Bangladeshissa jatkuu Hesburgerin ja Fidan yhteistyönä.
rengaspari.fi
NISSAN – SUBARU
Autoja Väänäseltä jo
50 vuoden ajan!
Kiitämme asiakkaitamme luottamuksesta!
Käenkuja 1, Kuopio, puh. 017 - 266 66 00
Eelimeilin työryhmä:
Seurakunta kiittää
Eija ja Jari Sjöstrandia
pitkästä ja hedelmällisestä työyhteydestä
ja toivottaa Jarille kaikkea hyvää eläkevuosiin.
Taivaan Isän siunausta koko perheelle.
Helena Kantanen
050 534 5014
Seuraava Eelimeili
ilmestyy 30.4.2014.
Petra Nylund
040 521 5331
Aineistot 6.4. mennessä
pirjo.ronkainen
@gmail.com
Noora Kulhomäki
050 522 7946
Pirjo Ronkainen
044 083 2358
Anu Ruusunen
040 7085221