Tässä - Vasemmistofoorumi

yhteiskunnallinen aikakauslehti
#1-2/2015
Väki ja valta
PODEMOS
TRANSLAKI –­
KEHOSI EI OLE SINUN
DEBATTI: TTIP
JA DEMOKRATIA
SEKSITYÖNTEKIJÄ
VAI PROSTITUOITU?
“Demokratiassa ei ole kyse
yhteisymmärryksestä,
vaan ristiriidasta.”
david van reybrouck
Peruste on voittoa tavoittele­
maton neljä kertaa vuodessa
ilmestyvä yhteiskunnallinen
aikakauslehti.
Julkaisun voi tilata
maksutta osoitteesta
www.vasemmistofoorumi.fi.
Päätoimittaja: Kuutti Koski
Toimituskunta: Elina Aaltio,
Teppo Eskelinen, Jouko Kajano­
ja, Antti Kurko, Patrizio Lainà,
Sakari Laurila, Olivia Maury,
Jukka Peltokoski, Johanna
Perkiö, Martina Reuter, Riikka
Taavetti & Elina Vainikainen
Graafinen suunnittelu ja taitto:
Anna Kalso
Kannen kuva: Susanna Salama
Yksityiskohta teoksesta
“Piękny Koniec Świata”
Peruste on Kulttuuri-,
mielipide- ja tiedelehtien
liitto Kultti ry:n jäsen.
Julkaisija: Vasemmistofoorumi
Osoite: Peruste / Vasemmisto­
foorumi, Lintulahdenkatu 10,
00500 Helsinki
Paino: Miktor/Vammalan
Kirjapaino Oy
ISSN 1798-985X
Osuuskunta Tradeka on
tukenut tämän
julkaisun tuottamista.
2015
002
pääkirjoitus
Kuutti Koski
Politiikka ei ole yhteisten asioiden hoitamista
VÄKI JA VALTA
David Van Reybrouck
006
Demokratiasta
012
Ingrid Van Biezen
Puolueiden jäsenmäärät laskevat Euroopassa – uudelleenarvioinnin paikka
018
Henrik Jaakkola
Taantuva vai edistyvä demokratia?
Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja
030
Riikka Yrttiaho
Kehosi ei ole sinun - valtio ja ruumiillisen itsemääräämisoikeuden monopoli
038
Kasper Kristensen
Kansalaisuuden universaali väkivalta
050
Vaula Tuomaala
Seksityöntekijä vai prostituoitu?
060
Kristiina Koivunen
Viharikosten torjunta Ruotsin haasteena
066
Olli Koski / Markus Kröger
TTIP-sopimus ja demokratia
074
Boaventura de Sousa Santos
Podemos-aalto
082
Antonio Negri & Raúl Sánchez Cedillo
Euroopan uuden vasemmiston on oltava radikaalisti eurooppalainen
debatti
ALOITE
091
Lauri Finér
Aggressiivinen verosuunnittelu laittomaksi
093
Seppo Penttilä
Ajankohtainen ja realistinen, mutta jatkoselvityksiä kaipaava aloite
KIRJAT
097
103
Ilkka Ruostetsaari: Vallan sisäpiirissä. (Jiri Nieminen)
106
Noam Yuran: What Money Wants. An Economy of Desire. (Petri Huhtanen)
112
Taiteilijan esittely: Susanna Salama
Jussi Förbom: Väki, valta ja virasto – Maahanmuuttovirasto ja suomalainen turvapaikkapolitiikka.
(Elina Vainikainen)
002 PÄÄKIRJOITUS
Peruste #1–2 2015
politiikka ei ole
yhteisten asioiden
hoitamista
eskustan puheenjohtajan Juha
Sipilän mielestä puolueiden pitäisi ”laittaa yhdessä Suomi Oy
kuntoon”. Sipilän slogan pohjaa politiikkakäsitykseen, jota meille toistellaan
koulun yhteiskuntaopin tunnilta asti:
politiikka on yhteisten asioiden hoitamista.
Tämä on kuitenkin vain yksi tapa ymmärtää politiikka. Yhteiskunnassa on
aina myös intressiristiriitoja. Oleellista
olisikin kysyä, kenen asioita poliitikot ja
puolueet ajavat.
Politiikan tutkijat Martin Gilens ja
Benjamin I. Page julkaisivat viime syksynä paljon keskustelua herättäneen
tieteellisen artikkelin ”Testing Theories of American Politics: Elites, Interest
Groups, and Average Citizens”. Artikkeli perustui Princetonin ja Northwesternin yliopistojen yhteistyössä toteuttamaan laajaan tutkimukseen. Tutkijat
tarkastelivat eri ryhmien kantojen läpimenoa noin 1 800 sisältökysymyksessä,
jotka olivat mukana Yhdysvaltain kansallisessa kyselytutkimuksessa vuosina
1981–2002.
Tutkimuksen johtopäätös oli, että ihmisten enemmistöllä oli vain vähän tai
ei lainkaan valtaa Yhdysvaltain poliittisessa järjestelmässä, olivat vallassa sitten demokraatit tai republikaanit. Lähes jokaisessa konkreettisessa päätök-
sessä, jossa talouseliitin ja enemmistön
preferenssit erosivat, eliitin kannat menivät läpi.
Tuloksista nousi kohu. ”Onko Yhdysvallat oligarkia?” The New Yorker kysyi.
”Yhdysvallat on oligarkia, ei demokratia”, BBC:n otsikko vastasi.
Professorit ja politiikan kommentaattorit analysoivat kilpaa tutkimustuloksia. Paul Krugman puolusteli demokraatteja ja koetti perustella, kuinka politiikalla ja äänestämisellä oli yhä väliä.
Berkeleyn professori ja Bill Clintonin
hallinnon työministeri Robert B. Reich
taas esitti, että puolueet olivat muotoutuneet jäsenorganisaatioista varainkeruukoneiksi. ”Ei ihme, että ihmiset ovat
kyllästyneitä politiikkaan ja monet jättävät äänestämättä”, hän totesi.
Krugmanin Princetonin kollega Dani Rodrik taas pohti, miksi ihmiset äänestävät yhä uudelleen valtaan edustajia, jotka ajavat liike-elämän intressiryhmien etuja. Keskeisimpänä syynä
Rodrik piti sitä, että poliitikot hankkivat kaikesta huolimatta kannatuksensa helpoilla täyillä, esimerkiksi nationalistisella identiteettipolitiikalla, joka
perustuu pikemmin kulttuurisiin symboleihin kuin todellisiin intressiristiriitoihin.
Suomessa ei ole kaiketi toteutettu vastaavaa tutkimushanketta. Yhdysvalto-
003
jen poliittinen järjestelmä ja vaalirahoituslainsäädäntö poikkeavat myös paljon Suomen systeemistä. Jotain tuttua
Reichin ja Rodrikin analyyseissä kuitenkin on.
Monet ovat Suomessakin kokeneet,
että puolueet ajavat nimenomaan eliitin asioita, eikä äänestämisellä ole väliä.
Politiikan tutkijat ovat puhuneet demokratiavajeesta ja politiikan kriisistä jo
pitkään. Äänestysprosentit ovat laskeneet ja puolueiden jäsenmäärät romahtaneet (ks. Ingrid Van Biezenin artikkeli
ilmiöstä Euroopan tasolla). Suomen valtio on pyrkinyt kehittämään ”demokratiainnovaatioita”, mutta laihoin tuloksin
(ks. Henrik Jaakkolan artikkeli). Väen ja
vallan välillä ammottaa kuilu.
Vuoden 2008 vaalirahoituskohu kärjisti entisestään ihmisten kyllästymistä
poliittiseen eliittiin. Perussuomalaiset
nostivat sen jälkimainingeissa kannatustaan paljolti juuri Rodrikin mainitsemalla nationalistisella identiteettipolitiikalla. Kuten Rodrik huomauttaa, tällainen nostattaa tunteita vähemmistöjä
ja ”ulkopuolisia” vastaan.
Myös muut puolueet kuin Perussuomalaiset ovat ryhtyneet Suomessa keräämään helppoja pisteitä ulkoisilla
uhilla ja kulttuurisilla stereotypioilla.
Esimerkiksi faktoihin perustumatonta
puhetta maahanmuuttajien sosiaalituista tai ”laiskoista kreikkalaisista” on alkanut kantautua eri suunnilta.
Tässä Perusteen tuplanumerossa
olemme pyrkineet analysoimaan väen ja vallan välistä kuilua sekä poliittisen järjestelmän ylläpitämää väkivaltaa (ks. esim. Riikka Yrttiahon ja Kasper
Kristensenin artikkelit). Teemaosion artikkelit käsittelevät myös muun muassa
uudentyyppisiä puolueita ja politiikan-
VÄEN JA VALLAN VÄLISEEN
KUILUUN PITÄISI VASTATA
MUILLA KEINOIN KUIN
NATIONALISTISELLA
NURKKAKUNTAISUUDELLA.
EHKÄ KUILUA VOISI KUROA
ESIMERKIKSI SILLÄ, ETTÄ
PUOLUEET EIVÄT PEITTELISI
RISTIRIITOJA JA SITÄ, KENEN
ASIOITA NE AJAVAT.
teon tapoja (ks. Boaventura de Sousa
Santosin sekä Antonio Negrin ja Raúl
Sánchez Cedillon tekstit).
Väen ja vallan väliseen kuiluun pitäisi vastata muilla keinoin kuin nationalistisella nurkkakuntaisuudella. Ehkä kuilua voisi kuroa esimerkiksi sillä,
että puolueet eivät peittelisi ristiriitoja ja sitä, kenen asioita ne ajavat. Suomi kun ei ole Oy, eivätkä erilaiset keinot
sen ”kuntoon laittamiseksi” vaikuta samalla tavalla vaikkapa eri tuloluokkiin,
eri tyyppisiin yrityksiin tai eri puolilla
maata asuviin ihmisiin.
Kuutti Koski
Päätoimittaja
Ps. Alamme julkaista Vasemmistofoorumin aloitteiden pohjalta kirjoitettuja
tekstejä ja niiden kommentaareja Aloiteosiossa. Lue sivulta 91 väitöskirjatutkija
Lauri Finérin aloite aggressiivisen verosuunnittelun kitkemiseksi sekä vero-oikeuden professori Seppo Penttilän arvio
aloitteesta.
004
Peruste #1–2 2015
Susanna Salama
End is a new beginning.
Öljy puulle, 2011. 84x57cm
Demokratiasta
005
006
väki ja valta
Peruste #1–2 2015
DEMOKRATIASTA
david van reybrouck
käännös: matias kauppi
Alkuperäinen teksti ”On Democracy” on julkaistu Re-Bel Iniativen e-kirjassa ”The Malaise of Electoral Democracy and
What to Do About It” (2014), joka on luettavissa osoitteessa http://www.rethinkingbelgium.eu/rebel-initiative-files/
ebooks/ebook-14/Re-Bel-e-book-14.pdf. Käännös on julkaistu Re-Bel Iniativen ja kirjoittajan luvalla.
007
Demokratiasta
1
Demokratian tarkoitus ei ole tehdä ihmisistä onnellisia, vaan opettaa
heille kuinka olla onneton.
2
3
Demokratian ei kuulu olla jännittävää, vaan tylsää.
Demokratian tarkoitus ei ole ristiriitojen ratkaiseminen, vaan niiden
kanssa elämään oppiminen (Luc Huyse).
4
Maailma, jossa ristiriidat jatkuvasti
minimoidaan, ei ole demokratia, se
on utopia.
5
Maailma, jossa ristiriidat jatkuvasti
maksimoidaan, ei ole demokratia, se
on hysteria.
6
Maailma, jossa ristiriitoja pidetään
toistemme ymmärtämisen pohjana,
ruokkii demokratian kulttuuria.
7
8
9
Kaikista poliittisista järjestelmistä
demokratia on lähimpänä ristiriitaa.
Demokratiassa ei ole kyse yhteisymmärryksestä, vaan ristiriidasta.
Maailma, jossa ristiriidat käsitellään
ennen kuin ne muuttuvat väkivallaksi
kasvattaa demokratian kulttuuria.
10
Maailma, jossa ristiriitoja ei haudata tai tukahduteta on tulossa
demokraattisemmaksi.
11
Demokratia on varhainen sato siitä, mikä olisi myöhemmin kasvanut sodaksi.
12
Jotta voisimme pysyä demokraattisina, onnellisuuden tavoittelun tulee kulkea käsi kädessä onnettomuuden
hyväksymisen kanssa.
13
Onnellinen se yhteiskunta, jonka
jäsenet ovat hieman onnettomia,
koska tämä voi viedä demokratiaa syvemmälle.
14
Demokratia on onnettomuuden tasa-arvoista jakoa. Tämä on utooppinen ideaali. Koska sen täysi toteutuminen ei ole mahdollista, se opettaa ihmisiä olemaan kohtuullisen onnellisia
kohtuullisen onnettomuutensa kanssa.
15
Demokratia on kansalaisten hallitus (rasti ruutuun) kansalaisille
(rasti ruutuun) ja kansalaiset johtavat
sitä (kysymysmerkki).
16
17
Yleinen äänioikeus ei oikeuta puhumaan ”kansan hallituksesta”.
Vaikka äänioikeus kuului ennen
vain aristokratialle, yleinen äänioikeus on vain ”määrällistä demokratisointia”, ei ”laadullista demokratisointia” (Bernard Manin). Ihmisillä on oikeus äänestää, muttei puhua.
18
Ihminen, joka antaa äänensä, antaa sen pois. Tätä kutsutaan delegoinnin periaatteeksi. Ainoa tapa saada
tuo ääni takaisin on rangaista ehdokkaita seuraavissa vaaleissa.
Vasemmalla: Susanna Salama
Magritte’s Rose fell out of the window.
Öljy puulle, 2011. 84x57cm.
Oikealla: Susanna Salama
Random Buddha.
Öljy kankaalle, 2014. 60x45 cm
008
Peruste #1–2 2015
Demokratiasta
009
010
Peruste #1–2 2015
Nykyään ihmiset halveksuvat
edustajia, mutta palvovat vaaleja. Tämä on virheellistä. Sen sijaan, että
olisimme tuohtuneita poliitikoista, meidän pitäisi olla tuohtuneita vaalijärjestelmästä.
19
25
20
Ensimmäistä kertaa edustuksellisten hallitusten historiassa tulevien vaalien paino on tärkeämpi kuin
menneiden vaalien paino. Rangaistuksen pelko on kasvanut suuremmaksi
kuin delegaation voima.
26
21
Vaalidemokratian teoria: antaa
menneisyyden viedä eteenpäin
nykyisyyttä (delegaatio). Vaalidemokratian käytäntö: tulevaisuus pidättelee nykyisyyttä (rangaistus). Tämä estää
toimimasta. Meitä hallitaan hämärästä
tyhjiöstä. Tämä tyhjiö ei ole tulevaisuus,
vaan sen pelko.
27
22
29
Vaalit eivät ole vain vanhentunut
demokratian väline, niitä ei koskaan ollut tarkoitettukaan demokraattisiksi. Vaalit keksittiin, jotta demokratian vaarasta päästäisiin. Tämä ei ole rienausta, vaan historiaa.
23
Kolmetuhatta vuotta demokraattisia kokeiluja, ja vain kaksisataa
vuotta vaaleilla kikkailua. Ja silti me uskomme, että vaalit ovat pyhät.
24
Vaaleissa ei ole mitään pyhää.
Vaalit ovat vain menetelmä, aristokraattinen menetelmä, jota on yritetty tehdä viimeisten kahdensadan vuoden ajan demokraattisemmaksi, melko
hyvällä menestyksellä.
Periaatteessa ”yksi mies, yksi
ääni” ei ole mitään pyhää. Se on
vain satunnaisesti valikoitunut vastaus
merkittävään demokraattiseen kysymykseen – siihen, miten poliittiset mahdollisuudet jaetaan tasaisesti.
Jos demokratia on hallintaa keskustelun kautta, vaalidemokratia
on melkein mykkä: kansalaiset odottavat, kansalaiset kuuntelevat, kansalaiset äänestävät, kansalaiset odottavat uudestaan.
Vaalit ovat vanhentunut jäännös
eriarvoisista ajoista maailmassa, joka muuttuu koko ajan yhtenäisemmäksi.
28
Vaalit kerran neljässä vuodessa
eivät enää riitä maailmassa, jossa
informaatio kulkee nopeasti.
Maailmassa, jossa teknologia tuo
ihmisille valtaa, kansalaiset eivät
halua vain äänestää, vaan myös sanoa
mielipiteensä.
30
Kausittaiseen delegaatioon ja
rankaisemiseen perustuva demokratia on kovaa vauhtia menettämässä
oikeutustaan.
31
Elämme kommunikaatioyhteiskunnassa, jossa on normaalia, että
ihmiset haluavat osallistua julkiseen keskusteluun yhteiskunnan tulevaisuudesta. On positiivista, että he haluavat ottaa
osaa yhteisiin asioihin ja auttaa kehittämään yhteisöjensä tulevaisuutta.
32
Ihmisillä on oikeus äänestää, nyt he
vaativat oikeutta tulla kuulluiksi.
011
Demokratiasta
33
Miten oikeus tulla kuulluksi tulisi järjestää? Meidän täytyy välttää sitä, että vain ihmiset, joilla on rahaa, tutkintoja tai kontakteja tulevat
kuulluiksi. Menneisyyden virheitä ei
pidä toistaa. Uudesta demokratiasta ei
missään tapauksessa pitäisi tulla elitististä demokratiaa.
34
Ihmisillä tulisi olla tasa-arvoinen oikeus tulla kuulluiksi. Paras
keino tähän on arvonta, eli satunnainen
otanta.
35
Arvonta on menetelmä, jonka
avulla saadaan edustava satunnaisotos yhteiskunnasta.
36
Siinä missä vaaleista seuraa
edustus ominaisuuksien perusteella, arvonta perustuu yhtäläisyyteen.
37
Molemmilla on puolensa: vaalit
voivat taata pätevyyden, arvonta
takaa enemmän vapautta. Valitut vaihtuvat jonkin ajan kuluttua, eivätkä heidän päätöksensä vaikuta uudelleenvalintaan.
38
Vaalien kaksi avainsanaa: delegaatio ja rangaistus. Arvonnan kaksi avainsanaa: tasa-arvoisuus ja
vaihtuvuus.
39
Jos demokratiassa on kyse poliittisten mahdollisuuksien tasa-arvoisesta jakamisesta, arvonta takaa sen,
että jokaisella on sama mahdollisuus
tulla valituksi.
40
”Yksi mies, yksi ääni” muuttuu
nyt muotoon ”yksi henkilö, yksi
mahdollisuus”.
41
Arvontaa käytetään yleisesti nykydemokratioissa: koko gallupteollisuus perustuu siihen.
42
Mielipidekyselyt mittaavat sitä,
mitä ihmiset ajattelevat kun he
eivät ajattele. Olisi paljon mielenkiintoisempaa tietää, mitä he ajattelevat kun
heille annetaan mahdollisuus ajatella
(James Fishkin).
43
Sattumanvaraiselle
ihmisryhmälle annetaan mahdollisuus
ajatella, kun he voivat keskustella keskenään sekä asiantuntijoiden kanssa.
Ajan kuluttua he päätyvät omiin johtopäätöksiinsä. Tämä on osallistuvan deliberatiivisen demokratian ydin.
44
Osallistuvassa deliberatiivisessa demokratiassa ei ole kyse äänestämisestä, vaan keskustelusta. Siinä
ei vältellä ristiriitoja, vaan ollaan tekemisissä niiden kanssa. Siinä ei ole kyse
samaa mieltä olemisesta vaan erilaisista mielipiteistä.
45
Koska osallistuvassa deliberatiivisessa demokratiassa on kyse
sekä onnellisuuden tavoittelusta että
onnettomuuden hyväksymisestä, se on
kauan kaivattu lisä perinteiseen vaalidemokratiaan.
Kirjoittaja on kulttuurihistorioitsija, arkeologi, kirjailija ja G1000-liikkeen perustaja. Hän on kirjoittanut muun muassa teokset Against Elections sekä Kongo ( julkaistu suomeksi, Siltala). Van Reybrouck hoiti
Cleveringa-professuuria Leidenin yliopistossa Hollannissa vuosina 2011-2012.
012
väki ja valta
Peruste #1–2 2015
PUOLUEIDEN
JÄSENMÄÄRÄT
LASKEVAT
EUROOPASSA
– UUDELLEENARVIOINNIN
PAIKKA
Puoluejäsenyyksien määrä vaihtelee suuresti
Euroopan maissa. Vaihtelusta huolimatta luvut
ovat laskussa lähes jokaisessa tutkitussa maassa1.
Tämä saattaa kertoa siitä, että puolueiden on aika
arvioida uudelleen, mitkä ovat 2000-luvulle sopivat
järjestäytymisen muodot.
ingrid van biezen
käännös: matias kauppi
Alkuperäinen teksti ”The decline in party membership across Europe means that political parties
need to reconsider how they engage with the electorate” on julkaistu London School of Economics
and Political Sciencen (LSE) EUROPP-blogissa 6.5.2013. Se on luettavissa osoitteessa: http://blogs.
lse.ac.uk/europpblog/2013/05/06/decline-in-party-membership-europe-ingrid-van-biezen/
1 Teksti perustuu Ingrid Van Biezenin, Peter Mairin ja Thomas Poguntken tutkimukseen puolueiden
jäsenmääristä 27 Euroopan maassa.
013
Puolueiden jäsenmäärät laskevat Euroopassa – uudelleenarvioinnin paikka
000-luvun alussa Euroopan poliittiset puolueet olivat selvästi
kadottaneet kyvyn osallistaa kansalaisia niin kuin ennen. Harva indikaattori osoittaa eurooppalaisessa politiikassa niin selvää suuntaa alaspäin
kuin puolueiden jäsenmäärät.
Kuvio 1 kertoo puolueisiin kuuluvien äänestysikäisten määrän 27
eurooppalaisessa demokratiassa. Keskimäärin vain 4,7 prosenttia äänioikeutetuista kuuluu johonkin poliittiseen puolueeseen. Maiden välillä on tietenkin
suuriakin eroja.
HARVA INDIKAATTORI
OSOITTAA EUROOPPALAISESSA
POLITIIKASSA NIIN SELVÄÄ
SUUNTAA ALASPÄIN KUIN
PUOLUEIDEN JÄSENMÄÄRÄT.
Itävallassa ja Kyproksella prosenttiosuus on suurin, niissä noin 17 prosenttia äänestäjäkunnasta kuuluu yhä
johonkin puolueeseen. Toisessa päässä taulukkoa ovat Latvia ja Puola, joissa
puolueisiin kuuluu alle prosentti äänioikeutetuista.
kuvio 1: puolueisiin kuuluvien ihmisten määrä prosentteina äänestäjäkunnasta2
2 Luvut Latviasta ovat vuodelta 2004, muiden maiden osalta vuosilta 2007-2009. Tarkempia tietoja: Ingrid van Biezen,
Peter Mair ja Thomas Poguntke (2012).
014
Peruste #1–2 2015
Itä-Euroopan maiden osalta luvut ovat
huomattavasti alhaisemmat kuin muualla Euroopassa Lähes kaikissa entisissä
kommunistisissa maissa prosenttiosuudet ovat alle Euroopan keskitason – entisissä kommunistimaissa puolueiden jäsenten osuus äänestäjäkunnasta on vain
puolet siitä mitä muualla Euroopassa.
Nämä demokratiat ovat suhteellisen uusia ja perinteisiä yhteiskunnallisia jakoja ei voi selkeästi havaita. Suurin osa
poliittisista puolueista perustettiin olosuhteissa, joissa puolueet pääsivät käsiksi moderneihin kommunikaatiovälineisiin ja avokätisiin valtionavustuksiin heti perustamisvaiheessa. Tämä on
selvästi heikentänyt intoa järjestäytyä
suurten massojen poliittisiksi organisaatioiksi myös pitkällä aikavälillä.
Puoluejäsenyyksien määrän lasku, joka alkoi viime vuosisadan viimeisellä
neljänneksellä, jatkuu selvästi tänäkin
päivänä. Kuviosta 2 käy ilmi, että niin
absoluuttiset kuin suhteellisetkin jäsenmäärät ovat romahtaneet lähes kaikkialla.
Suurimmassa osassa vanhoista demokratioista lasku on ollut huomattava.
Esimerkiksi Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Italiassa puolueet ovat kussakin
maassa menettäneet miljoonasta puoleentoista miljoonaan jäsentä viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana,
mikä vastaa noin yhdestä kahteen kolmasosaa aiemmasta jäsenkunnasta.
Myös Pohjoismaissa puolueet ovat
menettäneet noin 50-60 prosenttia jäsenistään. Muissa maissa jäsenkato on ollut lievempi, mutta kaikissa vanhoissa
demokratioissa luvut ovat pienentyneet
ainakin 25 prosenttia. Keskimäärin jäsenmäärät ovat lähes puolittuneet vuoteen 1980 verrattuna.
kuvio 2: puolueiden jäsenmäärän muutos suhteessa äänestäjäkuntaan
1990-luvun lopusta3
2
1
0
-1
-2
-3
3 Tarkempia tietoja: Ingrid van Biezen, Peter Mair ja Thomas Poguntke (2012).
Viro
Italia
Espanja
Ranska
Puola
Hollanti
Itävalta
Kreikka
Unkari
Portugali
Saksa
Bulgaria
Iso-Britannia
Belgia
Tanska
Irlanti
Tšekki
Suomi
Ruotsi
Sveitsi
Norja
Slovakia
Slovenia
-4
Puolueiden jäsenmäärät laskevat Euroopassa – uudelleenarvioinnin paikka
ON TÄRKEÄÄ KYSYÄ, ONKO PUOLUEEN JÄSENYYS MUUTTUNUT
PROFIILILTAAN JA TYÖNKUVALTAAN NIIN, ETTÄ PUOLUEET EIVÄT
ENÄÄ OLE YHTÄ TÄRKEÄ OSA KANSALAISYHTEISKUNTAA KUIN
ENNEN. VOI OLLA, ETTÄ NYKYÄÄN PUOLUEIDEN JÄSENISTÄ ON
TULLUT VAIN POLIITTISEN LUOKAN ULOMPI KEHÄ.
On mielenkiintoista, että vanhat demokratiat ja ”uudet demokratiat” eivät
näytä tässä juurikaan eroavan. Myös
Itä-Euroopan entisissä kommunistisissa
maissa puolueiden jäsenistä on hävinnyt merkittävä osa.
Useimmat puolueet näissä uusissa demokratioissa yrittävät vain vakiinnuttaa asemaansa poliittisella kentällä, vahvistamisesta ei kannata edes puhua. Itse
asiassa Itä-Euroopan puolueiden jäsenmäärä on suuremmassa laskussa kuin
lännessä. Se, että puolueiden jäsenluvut
ovat laskeneet myös myöhemmin kuin
vain demokraattisten vallankumousten
jälkeen, romuttaa olettamuksen, että
poliittisiin puolueisiin kuulumattomien
suuri määrä olisi vain merkki järjestelmän uutuudesta.
Vain Etelä-Euroopasta löytyy poikkeuksia puolueiden jäsenmäärän laskusuuntaukseen: Espanja on ainoa (uusi)
demokratia, jossa puolueiden jäsenmäärä on noussut lähes koko ajan demokratiaan siirtymisestä lähtien. Joka tapauksessa myös Espanjassa puolueiden
jäsenmäärä on suhteellisen matala, ja se
jää alle Euroopan keskitason.
Kehityssuunnasta voi päätellä, että
puoluejäsenyyden luonne ja merkitys
ovat muuttuneet perinpohjaisesti. Puolueiden jäsenmäärä vähenee joka hetki, ja puolueiden jäsenet edustavat laajempaa äänestäjäkuntaa yhä vähemmän
niin yhteiskunnallisesti, ammatillisesti
kuin ideologisestikin.
Julkisella sektorilla työskentelevät
ovat useammin puolueiden jäseniä kuin
muut. On tärkeää kysyä, onko puolueen jäsenyys muuttunut profiililtaan ja
työnkuvaltaan niin, että puolueet eivät
enää ole yhtä tärkeä osa kansalaisyhteiskuntaa kuin ennen. Voi olla, että nykyään puolueiden jäsenistä on tullut
vain poliittisen luokan ulompi kehä.
Ihmisten taustaa, koulutusta tai ammattia tarkasteltaessa puolueisiin kuuluvilla ihmisillä saattaa olla enemmän
tekemistä puoluetoimiston tai jopa puolueen virkamiesten ja edustajien kuin
perinteisen ruohonjuuritason puoluetoiminnan kanssa. Tämä kertoisi siitä,
että poliittisten puolueiden yhteiskunnalliset juuret – jos niitä ylipäänsä on
– löytyvät puolueorganisaatioiden ulkopuolelta, ja ne muodostuvat löyhästi yhtenäisestä joukosta jäseniä ja kannattajia.
Siitä huolimatta, että jotkut puolueet
ovat pysyneet vahvasti sidoksissa jäsen-
015
016
Peruste #1–2 2015
järjestöihinsä ja pyrkivät pitämään jäsenensä kiinni päätöksenteossa, suuri
osa puolueista on suhteellisen välinpitämättömiä jäsenmääränsä murenemisesta. Jopa ne prosessit, joita ennen hallitsi
puolueiden ydinjoukko, kuten ehdokkaiden tai johtajien valitseminen, ovat
enenevässä määrin avoimia kannattajille, jotka eivät ole puolueen muodollisia
jäseniä.
Tämän lisäksi politiikan kentälle on
muodostumassa vaihtoehtoisia järjestäytymisen muotoja, kuten vaikka Beppe Grillon ryhmittymä Cinque Stelle,
joka turvautuu sosiaaliseen mediaan
sekä tapaamisiin ja tähtää kansalaisten yhteiseen järjestäytymiseen sekä
demokraattiseen osallistamiseen. Toiset puolueet, kuten Geert Wildersin Vapauspuolue Hollannissa, hylkäävät koko
jäsenjärjestelmän ja tähtäävät yleisöön
ammattimaisten ja modernien mainoskampanjoiden avulla.
Puolueiden jäsenmäärä on pudonnut
nyky-Euroopan demokratioissa niin alhaiselle tasolle, että siitä ei voi enää päätellä niiden yhteiskunnallista kapasiteettia. Tämä tietenkin johtaa siihen,
että kyseenalaistamme puolueiden merkityksen yhdistävänä tekijänä ihmisten
017
Puolueiden jäsenmäärät laskevat Euroopassa – uudelleenarvioinnin paikka
Vasemmalla: Susanna Salama
Kolme kuuta (1).
Öljy kankaalle, 2014. 55.46 cm.
ja hallinnon välillä, varsinkin kun myös
perinteiset puolueisiin kytköksissä olevat organisaatiot – ammattiliitot ja perinteiset kirkot – kärsivät ennennäkemättömästä jäsenkadosta.
Vaikka poliittisten puolueiden edustajat ovat yhä enemmistössä eurooppalaisissa vaaleissa ja instituutioissa, näyttää
siltä, että ne ovat luopuneet pyrkimyksestä olla enemmistön liikkeitä. Nykyi-
Ylhäällä: Susanna Salama
Kolme kuuta (2).
Öljy kankaalle, 2014 50 x 75 cm
sen kriisin ja poliitikkojen ja puolueiden
luottamusvajeen keskellä olisi ehkä paikallaan miettiä, minkälaiset poliittisen
järjestäytymisen muodot voisivat olla
mielekkäitä 2000-luvun edustuksellisessa demokratiassa.
Kirjoittaja on vertailevan politiikan
tutkimuksen professori Leidenin
yliopistossa Hollannissa.
lähteet:
✕✕
Ingrid van Biezen, Peter Mair ja Thomas Poguntke (2012) ”Going going... gone? The Decline of Party
Membership in Contemporary Europe”. European Journal of Political Research, 51 (1): 24-56.
018
väki ja valta
Peruste #1–2 2015
TAANTUVA VAI
EDISTYVÄ
DEMOKRATIA?
VALTIOLLISEN
DEMOKRATIAPOLITIIKAN
SUUNTAVIIVOJA
Suomen valtion demokratiapolitiikka on pyrkinyt
selättämään demokratian kriisin kansalaisten
poliittista osallistumista lisäämällä. Se ei ole kuitenkaan
kyennyt aidosti vahvistamaan demokratiaa ja
osallistumismahdollisuuksia. Demokratiapolitiikka on
nykyisellään ennemminkin hallitsevien valtasuhteiden
ja edustuksellisen järjestelmän legitimoimista kuin
demokratian laajentamista kansalaisille. Jos hallitus
haluaisi oikeasti laajentaa demokratiaa, se ottaisi
käyttöön institutionalisoituja suoran demokratian
muotoja.
henrik jaakkola
Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja
emokratia on ollut pitkään yhteiskunnallisen
päätöksenteon ehdoton ihanne ja normi. Käsitteenä se ei ole aivan yksiselitteisesti
määriteltävissä, vaan kansanvallan ajatusta sovelletaan eri yhteyksissä hyvin
erilaisilla tavoilla.
Politiikan tutkijat ovat 1990-luvulta lähtien puhuneet deliberatiivisesta
käänteestä. Tällä tarkoitetaan muutosta demokratian ihanteessa, minkä seurauksena kansalaisten osallistumista
päätöksentekoon myös vaalien ulkopuolella pidetään vallitsevan politiikan legitimiteetin kannalta välttämättömänä.
Deliberatiivisen demokratian keskeinen idea on keskustelulle ja harkinnalle perustuva julkinen päätöksenteko,
jossa kaikkien päätöksenteon vaikutuspiirissä olevien ihmisten näkökulmat on
huomioitu. Deliberatiivinen käänne on
vaikuttanut merkittävästi Suomen viralliseen demokratiapolitiikkaan, toisin
sanoen demokratian kehittämiseen tähtääviin valtiollisiin toimenpiteisiin.
Toiminnan takana on huoli edustuksellisen demokratian nykytilasta. Kehitystä, jossa äänestysprosentit laskevat,
puolueiden jäsenmäärät kutistuvat sekä kansa ja eliitti etääntyvät toisistaan,
nimitetään demokratiavajeeksi tai demokratian kriisiksi. Demokratiapolitiikan tulisi parantaa tilannetta lisäämällä kansalaisten poliittista osallistumista.
Todellisuus antaa kuitenkin toisenlaisen kuvan nykyisen demokratiapolitiikan vaikutuksista. Useat politiikan
tutkijat ovat esittäneet, että demokrati-
an kehittämiseksi tarkoitetut hallinnolliset ja poliittiset toimet eivät ole juurikaan edistäneet demokratiapolitiikan
julkilausuttuja tavoitteita (Juujärvi 2011,
Setälä 2014, Korvela 2012). Demokratiapolitiikka voisi potentiaalisesti olla edistyksellistä, mutta se voi myös vähentää
kansalaisten poliittista osallistumista.
demokratiavaje
Politiikan, talouden ja kansalaisyhteiskunnan rakenteelliset muutokset ovat
aiheuttaneet institutionaalista epävarmuutta edustuksellisissa demokratioissa. Valtioneuvosto pitää suomalaisen
demokratian suurimpina haasteina äänestysaktiivisuuden laskemista, yhteiskunnallisesti suuntautuneiden järjestöjen hiipumista ja poliittisen osallistumisen eriarvoistumista (Valtioneuvosto
2014, 9). Kärjistyessään demokratiavaje
saattaa muodostaa uhan paitsi päätöksenteon demokraattisuudelle, myös yhteiskuntarauhalle (Juujärvi 2011, 79, 10).
Ilmiö liittyy depolitisaation kehitykseen. Yhä useammin päätökset tehdään
perinteisen politiikan ulottumattomissa esimerkiksi Euroopan Unionin instituutioiden kaltaisissa ylikansallisissa
rakenteissa. Kansainvälisten yhteenliittymien päätöksenteossa toteutuu vain
harvoin demokraattisen tilivelvollisuuden periaate. (Setälä 2014, 281.)
Myös osittain teknologisesta kehityksestä johtuva päätöksenteon monimutkaistuminen on johtanut käytännössä
poliittisen vallan siirtymiseen vaaleilla
019
020
Peruste #1–2 2015
Susanna Salama
Past, present, future.
Öljy pahville, 2009. 80x100 cm.
valituilta edustajilta virkamiehille sekä
heitä avustaville asiantuntijoille. Kansalaismielipidettä saatetaan pitää ”alikehittyneenä” tai ”olemattomana” teknisesti monimutkaisissa kysymyksissä.
Tämä koskee myös kansanedustajia,
joilla saattaa olla hyvinkin puutteelliset
valmiudet päätöksentekoon teknisesti
monimutkaisissa kysymyksissä. (Setälä
2014, 280.)
Nämä hallinnon muutokset ovat hei-
kentäneet päätöksenteon läpinäkyvyyttä ja päätöksentekijöiden tilivelvollisuutta sekä eriyttäneet kansalaisia ja
poliitikkoja toisistaan. Ylikansallisessa
päätöksenteossa vaadittava monitasoinen hallinto toteuttaa parlamentaarista
tilivelvollisuutta ainoastaan epäsuorasti. (Setälä 2014, 282.)
Demokratiapolitiikka on nähty keinona vastata demokratian ja sen legitimiteetin ongelmiin. Sitä onkin tarkas-
Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja
teltava kriittisesti siitä näkökulmasta,
toteuttaako se tarkoitustaan eli demokratiavajeen vähentämistä.
demokratiapolitiikka
Kansalaisosallistumisen
vahvistaminen alkoi Suomessa 1990-luvulla yksittäisillä hankkeilla. 2000-luvun alussa
se liittyi laajaan keskushallinnon uudistukseen: Vanhasen ensimmäisen hallituksen kaudella 2003–2007 se vakiintui ”tärkeäksi poikkihallinnolliseksi toimintatavaksi”.
Suomessa on 2000-luvulla tuotettu
useita demokratiapoliittisia selvityksiä. Valtioneuvoston tuoreimman selonteon (2014) lähtökohtina olivat vuosina
2003–2007 toteutettu kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma ja valtioneuvoston periaatepäätökset kansalaisjärjestöjen toimintaedellytyksistä (2007)
sekä demokratian edistämisestä Suomessa (2010). Useissa muissakin maissa
on käynnistetty vastaavia hallinnollisia
uudistusprosesseja ja politiikkaohjelmia vastauksena demokratian kriisiin
(Valtioneuvosto 2014, 14–15; Juujärvi
2011, 1).
Vuoden 2011 Kataisen hallitus ilmoitti ohjelmassaan pyrkivänsä demokratian kehittämiseen muun muassa
demokratiakasvatuksella, kansalaisyhteiskunnan kehityksen seurannalla ja
kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta KANE:n toiminnan vakiinnuttamisella. Hallituksen tavoitteena
oli hallitusohjelman mukaan myöskin
”edistää uudenlaisten osallistumismuotojen, kuten neuvoa-antavien kansalaispaneelien sekä muun osallistavan
demokratian välineiden kehittämistä.”
(Valtioneuvosto 2014, 10, 15.)
YKSI TÄRKEIMMISTÄ JA
KONKREETTISIMMISTA
DEMOKRATIAPOLITIIKAN
SEURAUKSISTA ON VUONNA
2012 VOIMAAN TULLUT
KANSALAISALOITELAKI.
KANSALAISALOITTEIDEN
POHJALTA KÄYTÄVÄT KAMPANJAT
TOTEUTTAVAT SELVÄSTI
DELIBERATIIVISEN DEMOKRATIAN
IHANNETTA JULKISESTA
KESKUSTELUSTA.
Edellä kuvattuihin uudistuksiin ja
kehitysideoihin viitataan usein demokraattisina innovaatioina. Demokraattisiksi innovaatioiksi määritellään sellaiset instituutiot, joiden tarkoituksena on
lisätä tai syventää kansalaisten osallistumista politiikkaan. Ajatuksena on perinteisen edustuksellisen demokratian
täydentäminen. (Setälä 2013, 16.)
Innovaatioretoriikka on läsnä jo valtiollisen demokratiapolitiikan itsemäärittelyssä, jossa tavoitteeksi on asetettu
nimenomaan sellaisten erilaisten demokratiaa parantavien innovaatioiden kehittäminen, jotka voisivat kehittää demokratian toimivuutta ”oman aikamme
vaatimuksia vastaavalle tasolle” (Valtioneuvosto 2014, 14.)
Yksi tärkeimmistä ja konkreettisimmista demokratiapolitiikan seurauksista on vuonna 2012 voimaan tullut kansalaisaloitelaki.
Kansalaisaloitteiden
pohjalta käytävät kampanjat toteuttavat
selvästi deliberatiivisen demokratian
ihannetta julkisesta keskustelusta. Monella tapaa kansalaisaloitteissa toteutuu myös osallistuvan demokratian aja-
021
022
Peruste #1–2 2015
KANSALAISALOITTEEN SUHDE DEMOKRATIAN
LAAJENTAMISEEN EI OLE KUITENKAAN
YKSISELITTEINEN. KANSALAISALOITE
MAHDOLLISTAA VAATIMUSTEN JA TOIVEIDEN
VÄLITTÄMISEN KANSANEDUSTAJILLE, MUTTA NIIDEN
KÄSITTELYÄ JA PÄÄTÖKSENTEKOON SOVELTAMISTA
EI MÄÄRITELLÄ LAINSÄÄDÄNNÖSSÄ.
tus kansalaisista aktiivisina poliittisen
agendan määrittelijöinä. Merkittävimmät kansalaisaloitteet painostavat poliitikkoja ja puolueita ottamaan kantaa. Ne
myös mahdollistavat kansalaisille asiakysymysten nostamisen politiikan esityslistalle.
Kansalaisaloitteen suhde demokratian
laajentamiseen ei ole kuitenkaan yksiselitteinen. Kansalaisaloite mahdollistaa
vaatimusten ja toiveiden välittämisen
kansanedustajille, mutta niiden käsittelyä ja päätöksentekoon soveltamista
ei määritellä lainsäädännössä (Kansalaisaloitelaki, 12/2012). Eduskunnalla ei näin ollen ole laillista velvollisuutta käsitellä yhtäkään kansalaisaloitetta
suuressa salissa ja sillä on periaatteessa
mahdollisuus valikoida käsiteltäviksi ne
aloitteet, jotka kansanedustajat kokevat
mielekkäiksi.
Kansalaisaloite saattaa avata poliittisen lukon ja mahdollistaa sellaisten lakien läpimenon, joiden säätämisen poliittisten ryhmien väliset sopimukset
ovat aikaisemmin estäneet. Todiste tästä on tasa-arvoista avioliittolakia esittä-
neen kansalaisaloitteen läpimeno vuonna 2014.
Tälläkin lainmuutoksella oli kuitenkin kansanedustajien tuki takanaan jo
ennen kansalaisaloitteen syntymistä.
Kansalaisaloite, joka on selvästi hallitusohjelman vastainen, ei käytännössä
etene päätöksenteossa. Valtioneuvoston selonteon mukaan tämän kaltaisissa tilanteissa ”kansalaisosallistuminen uusilla osallistumisareenoilla ei ole
vaikuttavaa, minkä seurauksena uuden osallistumisareenan käyttö voi entisestään lisätä kansalaisten tyytymättömyyttä demokratian toimivuutta ja
poliittisia päätöksentekijöitä kohtaan”
(Valtioneuvosto 2014, 21).
Demokratiapolitiikassa keskeisintä
on kansalaisosallistumisen todellinen
vaikutus päätöksentekoon. Vaikutusten
arviointia tulee lähestyä tarkastelemalla, mihin päätöksenteon vaiheeseen ne
kohdistuvat.
Demokraattisia innovaatioita voidaan käyttää päätöksenteon esityslistan eli agendan määrittelyssä, päätöksentekoon liittyvien näkökulmien
Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja
esilletuomisessa ja niistä käytävässä
keskustelussa sekä lopulta itse päätöksenteossa. Kansalaisaloitteet ovat Suomessa tällä hetkellä väline, jolla kansalaiset voivat vaikuttaa poliittiseen
esityslistaan, mutta eivät varsinaiseen
päätöksentekoon.
demokratiapolitiikan kritiikki
Kriittisen arvion mukaan deliberatiivinen demokratia on omaksuttu suomalaiseen demokratiapolitiikkaan käsitteenä
vailla sisältöä. Valtion näkökulmasta demokratiapolitiikka on edustuksellisen
järjestelmän mahdollinen täydentäjä,
jonka avulla nykyisen hallinnon oikeutus ja hyväksyttävyys voidaan turvata. Vaikka deliberatiivisen demokratian
keskeiset periaatteet näkyvät demokratiapolitiikassa, eivät ne ole kriitikoiden
mukaan johtaneet juurikaan uudistuksiin. (Juujärvi 2011.)
Kansalaisaloitelaki on merkki valtiollisen demokratiapolitiikan kehityksestä, mutta kritiikin ydin on pysynyt
ajankohtaisena. Parhaimmillaan demokraattisen deliberaation menetelmät kehittävät ja luovat keskustelua ja harkintaan perustuvaa osallistumista. Niihin
osallistuvien kansalaisten poliittinen
ymmärrys kehittyy, mutta laajempaan
yleisöön tuo kehitys ei heijastu.
”Osallisuutta lisäävät” uudet menettelyt kuulostavat vakuuttavilta, mutta ne
eivät ole vaikuttavia. Deliberatiivisten
kansalaisfoorumien tuottamat ohjeistukset ohitetaan vähin äänin eivätkä ne
ole lähes koskaan osa virallista päätöksentekoprosessia (Setälä 2014, 290).
Tulkintani on, että deliberatiivisen
demokratian menetelmät vastaavat pitkälti olemattomaan ongelmaan. Kansa-
laisten yksisuuntaisen kuulemisen vähyys ei todennäköisesti ole ongelma.
Sen sijaan järjestelmässämme korostuu
kansalaisten poliittisten vaatimusten
kuuntelemisen ja toteuttamisen eli politiikan responsiivisuuden vähäisyys.
Pelkkä korvien avaaminen ei tee politiikasta responsiivista, jos teot puuttuvat (Juujärvi 2011, 80). Nykyisen demokratiapolitiikan keinot vastaavat
demokratiavajeeseen tyypillisesti ainoastaan sellaisin tavoin ja päämäärin, jotka varsinaiset päätöksentekijät voivat
hyväksyä (Setälä 2014, 291).
Demokraattisten innovaatioiden käyttö on ollut satunnaista ja ylhäältä alaspäin johdettua, eikä kansalaislähtöistä
ja kansalaisyhteiskuntaa tukevaa (Setälä 2014, 290). Nykyisellään valtiovalta
asettaa kansalaiset ikään kuin konsultin
rooliin aktiivisen kansalaisosallistumisen mahdollistamisen sijaan.
Demokratiapolitiikan perimmäinen
ongelma onkin, että siinä on kyse osallistamisesta, ei osallistumisesta: kansalaiset osallistuvat silloin kun hallinto
haluaa heidän osallistuvan. Demokratiasta tulee tämän seurauksena kansalaisten omaehtoisen toiminnan sijaan
epäpoliittinen hallinnon osa-alue, jota monitoroidaan ja mitataan hallinnon
tarpeisiin.
Carolyn Hendriks puhuu ”demokraattisesta sopasta”: samalla kun vaaleilla valittujen edustajien rooli kutistuu,
joudutaan kehittämään uusia keinoja päätöksenteon legitimoimiseksi (Setälä 2014, 281). Depolitisaatio heikentää kansalaisten motivaatiota ja kykyä
osallistua politiikkaan, mikä johtaa negatiiviseen kierteeseen: päätöksentekijät voivat perustella epädemokraattista
kehitystä kansalaisten heikentyneellä
023
024
Peruste #1–2 2015
poliittisella ymmärryksellä, mikä taas
entisestään ruokkii juuri kyseistä kehitystä.
Demokratiapoliittiset toimet, esimerkiksi deliberatiiviset kansalaisfoorumit,
voivat olla yksi elementti tässä demokraattisessa sopassa. Niiden roolia voisi
kuvata seuraavasti: 1) Uuden verkostomaisen hallinnan muodot lisäävät tarvetta demokratialle ja avoimuudelle. 2)
Päätöksentekijät vastaavat tarpeeseen
deliberatiivisilla kansalaisfoorumeilla.
3) Kansalaisfoorumeita ei kytketä poliittiseen järjestelmään, mutta ne legitimoivat silti harjoitettua politiikkaa.
4) Uudistuneen legitimiteetin seurauksena depolitisaatioon johtavat uuden
verkostomaisen hallinnan muodot eivät joudu kyseenalaistetuksi ja kasvattavat edelleen demokratian ja avoimuuden tarvetta.
Demokratiapolitiikan todellisena tarkoituksena voikin nähdä demokratian
syventämisen sijaan vallitsevien valtasuhteiden ja nykyisen edustuksellisen
demokratian legitimiteetin vahvistamisen. Paul-Erik Korvela kirjoittaa: ”Kyynikko voisi myös väittää, että [demokratiapoliittisten] hankkeiden taustalla
ei ole niinkään aito huoli kansalaisten
osallistumismahdollisuuksien parantamisesta vaan pikemminkin kyse on legitimiteetin tuottamisesta hallinnolle.
Susanna Salama
The Blues Monkey. Diptyykki.
Öljy kankaalle 2007. 2x 140x55 cm.
Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja
Alati alenevat äänestysprosentit laskevat hallinnon legitimiteettiä, joten hallinto kehittelee uusia tapoja osallistaa
ihmisiä nostaakseen järjestelmän legitimiteettiä. Tässä katsannossa uusien
osallistumistapojen nousun voisi liittää
mm. globalisaation mukanaan tuomaan
demokraattisten hallitusten lisääntyvään impotenssiin ja sen aiheuttamaan
mahdolliseen legitimiteettikriisiin, jota
monet tutkijat ovat povanneet.” (Korvela 2012.)
Demokratiapolitiikka näyttäytyy siis
useille sitä tutkineille pikemminkin
keinona pönkittää nykyisiä valtarakenteita kuin luoda uutta, kattavampaa demokratiaa kansalaisia varten. Julkilausuttujen tavoitteiden ja toteutettujen
toimenpiteiden välillä on merkittävä
ristiriita.
Pahimmillaan toimenpiteet johtavat
demokraattisten instituutioiden heikkenemiseen sekä kasvattavat kansalaisten ja päätöksentekijöiden välistä
kuilua. Seuraavassa luvussa esitän näkemykseni siitä, miten pystyttäisiin luomaan tarkoituksenmukaisempaa valtiollista demokratiapolitiikkaa.
osallistuvan demokratian
yhteiskunta: demokratiapolitiikan
potentiaali
Jos demokratiapolitiikan halutaan olevan tarkoituksensa mukaista, on edellä esitelty kritiikki huomioitava. Demokratiavajeeseen tarkoituksenmukaisesti vastaavan toiminnan tähtäimessä on
oltava osallistuvan demokratian yhteiskunta.
Demokratiapolitiikan tulisi toteuttaa deliberatiivisen ja osallistuvan demokratian tavoitteita konkreettisesti
eikä pelkästään retorisella tai idealisti-
025
026
Peruste #1–2 2015
SUORA DEMOKRATIA EI NYKYÄÄNKÄÄN OLE EDUSTUKSELLISEN
DEMOKRATIAN VASTAKOHTA, VAAN SAATTAA OLLA
DEMOKRAATTISEN EDUSTUKSEN TOIMIVUUDEN EDELLYTYS.
EDUSTUKSELLISEN DEMOKRATIAN PERUSAJATUS ON,
ETTÄ KANSALAISET DELEGOIVAT PÄÄTÖSVALTAANSA
KANSANEDUSTAJILLE, MUTTA SÄILYTTÄVÄT MAHDOLLISUUTENSA
VALVOA NÄIDEN TOIMIA JA TARVITTAESSA VAIKUTTAA NIIHIN.
sella tasolla. On luovuttava satunnaisiin
kokeiluihin ja pilotteihin perustuvasta
hallinnoinnista ja ryhdyttävä aidosti uudistamaan instituutioita ja tarjoamaan
pysyviä osallistumisen mahdollisuuksia.
Uusi verkostomainen hallinta haastaa
demokratian kentän kokonaisuudessaan – siksi edustuksellista demokratiaa on avattava, jotta vaalidemokratiassa
toteutuisi poliittisen tilivelvollisuuden
periaate. Osallistuvan demokratian yhteiskunnassa avoin poliittinen deliberaatio on elimellinen osa yhteiskunnallista päätöksentekoa ja parhaimmillaan
se yhdistää edustuksellisen, suoran ja
deliberatiivisen demokratian.
Demokratiapolitiikka on puutteistaan
huolimatta tuottanut merkittävän uudistuksen: valtiollisen kansalaisaloitteen. Sen voidaan nähdä edustavan sekä
osallistuvaa että deliberatiivista demokratiaa, mutta työkalu ei ole vielä valmis. Kansalaisaloite nykyisessä muodossaan kärsii velvoittamattomuudesta
ja heikosta institutionalisoinnista. Mikäli kansalaisaloitteesta ei saada vaikuttavampaa, saattaa koko ajatus kansalaisten osallistamisesta kansalaisaloitteilla
kääntyä itseään vastaan (Valtioneuvosto 2014, 21).
Paras ratkaisu kansalaisten aidon
osallistumisen takaamiseksi poliittises-
sa päätöksenteossa olisikin nähdäkseni
perinteisen suoran demokratian käyttöönottaminen. Tämä tarkoittaisi ennen
kaikkea kansalaisaloitteiden pohjalta
järjestettäviä sitovia kansanäänestyksiä.
Suora demokratia ei ole ”uutta demokratiaa” tai demokratiainnovaatio. Suomessa suoraa demokratiaa ovat
vaatineet esimerkiksi sosialidemokraatit Forssan ohjelmassa vuonna 1903.
1900-luvun alun sosiaalidemokraattiselle työväenliikkeelle suora demokratia
oli osa laajempaa kansalaisoikeuskamppailua, johon perustui myös vaatimus
yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta.
Suora demokratia ei nykyäänkään
ole edustuksellisen demokratian vastakohta, vaan saattaa olla demokraattisen edustuksen toimivuuden edellytys.
Edustuksellisen demokratian perusajatus on, että kansalaiset delegoivat päätösvaltaansa kansanedustajille, mutta säilyttävät mahdollisuutensa valvoa
näiden toimia ja tarvittaessa vaikuttaa
niihin.
Voidaan perustellusti epäillä, että nyky-yhteiskunnassa päätöksentekovallan
delegointi on mennyt liian pitkälle. Kansanäänestykset palauttaisivat responsiivisuuden demokraattiseen politiikkaan
varmistaen kansalaisten mahdollisuuden vaikuttaa edustajiensa toimintaan.
Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja
Mahdollisuus edustajien poliittisia
päätöksiä kumoaviin kansanäänestyksiin (niin sanotut hylkäävät äänestykset
tai kansalaispäätökset) lisää päätöksenteon konsensuaalisuutta ja mahdollisesti myös deliberaatiota edustuksellisilla
foorumeilla, sillä päätöksentekijät haluavat välttää nämä äänestykset ja huomioivat siksi paremmin kansalaisten näkemykset.
Kansanäänestykset
kannustaisivat
edustajia perustelemaan omat päätöksensä julkisesti saadakseen näkemyksensä läpi. Kun deliberatiiviset kansalaisfoorumit yhdistetään rutiininomaisesti
kansanäänestyksiin, ne tarjoavat äänestäjille mahdollisuuden ehdotusten puolesta ja vastaan esitettyjen argumenttien
puntaroimiselle. Tämä vähentäisi poliittisen ristiriidan luonnetta pelkästään
hallituksen ja opposition välisenä kiistelynä. (Setälä 2014, 299.)
Demokratiapolitiikan on palveltava
tarkoitustaan. Jos ongelmana on kansalaisten heikko kiinnittyminen poliittiseen järjestelmään ja demokraattisen
päätöksenteon heikkenevä legitimiteetti, on syytä pohtia nimenomaan tapoja
kiinnittää kansalaiset vahvemmin poliittiseen järjestelmään.
Nykyisellään
demokratiapolitiikka
pyrkii kiertämään ongelman luomalla
legitimiteettiä katteettomalla lupauksella laajenevasta demokratiasta tilanteessa, jossa politiikka on pikemminkin
vetäytymässä kansalaisten ulottumattomiin. Ruostunutta rakennetta kannattaa
vahvistaa uusilla ja kestävämmillä osilla, ei maalata ruosteen päälle.
Kirjoittaja on politiikan tutkimuksen
opiskelija Tampereen yliopiston
Johtamiskorkeakoulussa.
lähteet:
✕✕
Juujärvi, Joonas (2011) Deliberatiivinen näkökulma suomalaiseen demokratiapolitiikkaan. Pro gradututkielma. Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulu, Tampere.
✕✕
Paul-Erik Korvela (2012) ”Uuden osallistumisen tavat saattavat heikentää demokratiaa”.
Politiikasta.fi 30.11.2012. [http://politiikasta.fi/article/uudet-osallistumisen-tavat-saattavatheikent%C3%A4%C3%A4-demokratiaa]. Tarkistettu 12.1.2015
✕✕
Setälä, Maija (2003) Demokratian arvo. Gaudeamus, Helsinki.
✕✕
Setälä, Maija (2009) ”Puolueet ja deliberatiivinen demokratia”. Teoksessa Rauli Mickelsson (toim.)
Puolueiden tulevaisuus. Oikeusministeriön julkaisu 2009:6, Helsinki.
✕✕
Setälä, Maija (2013) ”Demokratian uudet muodot”. Teoksessa Uusi ja vanha demokratia. Eduskunnan
tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 7/2013.
✕✕
Setälä, Maija (2014) ”Mihin deliberatiivista demokratiaa tarvitaan tulevaisuudessa?” Teoksessa Rauli
Mickelsson (toim.) Poliittinen vaikuttaminen tulevaisuudessa. Turun yliopisto, Turku.
✕✕
Suomen laki (12/2012) Kansalaisaloitelaki.
✕✕
Valtioneuvoston demokratiaverkosto ja oikeusministeriö (2014) ”Avoin ja yhdenvertainen
osallistuminen. Valtioneuvoston demokratiapoliittinen selonteko 2014”. [http://oikeusministerio.fi/fi/
index/valmisteilla/kehittamishankkeita/demokratiapoliittinenselonteko.html]. Tarkistettu 12.1.2015.
027
028
Peruste #1–2 2015
Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja
Vasemmalla: Susanna Salama
Godfrey - Yö.
Öljy kankaalle 2006. 140 x 65 cm
029
Ylhäällä:
Susanna Salama
Yksityiskohta teoksesta.
030
väki ja valta
Peruste #1–2 2015
KEHOSI EI OLE
SINUN - VALTIO
JA RUUMIILLISEN
ITSEMÄÄRÄÄMISOIKEUDEN
MONOPOLI
Yksilön itsemääräämisoikeuden rajoittaminen on
perusteltua, jos yksilö uhkaa muiden turvallisuutta.
Suomen nykyinen translaki loukkaa kuitenkin
ihmisten itsemääräämisoikeutta perusteetta ja pitää
yllä epäsuoraa väkivaltaa. Laki vaatii muun muassa
lisääntymiskyvyttömyyttä edellytyksenä juridisen
sukupuolen muuttamiselle.
riikka yrttiaho
Kehosi ei ole sinun - valtio ja ruumiillisen itsemääräämisoikeuden monopoli
äkivallasta keskusteltaessa tarkoitetaan usein nimenomaan
suoraa väkivaltaa, joka kohdistuu välittömästi johonkin ihmiseen.
Suomessa valtiollinen väkivalta ei tavallisesti ole kovin yleinen keskustelunaihe ja silloin kun on, keskustelu koskee
usein esimerkiksi asevelvollisuuden ja
armeijan oikeutusta tai poliisin puuttumista mielenosoituksiin.
Valtiollisen väkivallan käsitettä voi
kuitenkin soveltaa myös laajemmin yksilön itsemääräämisoikeuteen: siihen,
kuinka paljon valtio tai yhteiskunta sanelee, miten kukin saa käyttää kehoaan
sekä määritellä kehoaan ja identiteettiään. Yksilön itsemääräämisoikeuden
rajoittaminen on perusteltua joissain tilanteissa, kuten esimerkiksi silloin kun
yksilö uhkaa muiden turvallisuutta. Valtio rajoittaa kuitenkin itsemääräämisoikeutta myös tilanteissa, joissa ihminen
ei ole uhka muiden tai itsensä turvallisuudelle ja jossa rajoittamiselle ei ole
tarpeeksi painavia perusteita.
Maailman terveysjärjestö WHO julkaisi vuonna 2005 ensimmäisen Maailman väkivalta- ja terveysraporttinsa.
Raportissa puhutaan väkivallasta ja sen
määritelmistä laaja-alaisesti. WHO:n
mukaan väkivalta määritellään fyysisen
voiman tai vallan tahalliseksi käytöksi tai sillä uhkaamiseksi, joka “kohdistuu ihmiseen itseensä, toiseen ihmiseen
tai ihmisryhmään tai yhteisöön ja joka
johtaa tai joka voi hyvin todennäköisesti johtaa kuolemaan, fyysisen tai psyykkisen vamman syntymiseen, kehityk-
sen häiriytymiseen tai perustarpeiden
tyydyttymättä jäämiseen”. Myös yhteisön harjoittama väkivalta sisältyy määritelmään, jolloin WHO:n väkivaltamääritelmä on käyttökelpoinen myös
yhteiskunnissa esiintyvän rakenteellisen väkivallan arvioinnissa.
yhteiskunnan rakenteellinen
ja epäsuora väkivalta
Rakenteellinen väkivalta sisältää epäsuoran väkivallan, jota sosiaaliset ja yhteiskunnalliset rakenteet ja asenteet ylläpitävät. Kehollisen itsemääräämisoikeuden rajaaminen tilanteissa, joissa
kanssaeläjien turvallisuus ei sitä varsinaisesti vaadi, on juuri epäsuoraa väkivaltaa. Yksi räikeimmistä tällaisen itsemääräämisoikeuden
rajoittamisen
muodoista Suomessa liittyy juridisen
sukupuolen määrittelyyn. Nykyinen
voimassaoleva laki ei anna ihmiselle oikeutta määrittää itse juridista sukupuoltaan ja laki edellyttää edelleen lisääntymiskyvyttömyyttä ehtona juridisen sukupuolen muuttamiselle.
Mikäli haluat siis korjata juridisen sukupuolesi vastaamaan sitä sukupuolta,
jota koet olevasi, kohtalosi on pakkosterilisaatio. Suomen lisäksi laki pakkosterilisaatiosta on voimassa 23 muussa Euroopan maassa.
Lisääntymiskyvyttömyyden todistamisen rinnalla juridisen sukupuolen
muuttaminen edellyttää lääketieteellistä selvitystä, joka todistaa henkilön
edustavan toista sukupuolta. Pelkkä
kahteen jaotellun sukupuolen edusta-
031
032
Peruste #1–2 2015
Susanna Salama
Hendrix.
Öljy pahville 2010. 100x80 cm.
033
Susanna Salama
John Coltrane.
Öljy kankaalle, 2011. 140x85cm
Kehosi ei ole sinun - valtio ja ruumiillisen itsemääräämisoikeuden monopoli
034
Peruste #1–2 2015
PAKKOSTERILISAATIO
YHDISTETÄÄN YLEENSÄ
EUGENIIKKAAN JA FASISTISIIN
YHTEISKUNTAMALLEIHIN,
MUTTA JOSTAIN SYYSTÄ
TRANSSUKUPUOLISTEN
KOHDALLA SE ON SUOMESSA
EDELLEEN HYVÄKSYTTÄVÄÄ JA
SALLITTUA.
misen määrittely on jo sinänsä ongelmallista, ja on epäselvää, mitä kaikkea
tämä lääketieteellinen selvitys pitää sisällään. Koko sukupuolen juridinen
määrittely on erittäin medikalisoitunut,
mikä syrjii erityisesti transsukupuolisia ja rajoittaa yksilöiden vapaata määrittelyä omasta kehostaan ja sukupuolestaan.
Pakkosterilisaatio yhdistetään yleensä eugeniikkaan ja fasistisiin yhteiskuntamalleihin, mutta jostain syystä
transsukupuolisten kohdalla se on Suomessa edelleen hyväksyttävää ja sallittua. Ruotsissa lakia muutettiin vuonna
2013 transjärjestöjen ja muiden aktiivitahojen pitkäaikaisen painostuksen jälkeen.
Suomessa esimerkiksi Seta, Amnesty sekä Trasek ovat aktiivisesti ajaneet
niin kutsutun translain muutosta, mutta uutta lainsäädäntöä ei olla saatu aikaan. Translain uudistusta ei edelleenkään ole käsitelty eduskunnassa, vaikka
sosiaali- ja terveysministeriö käynnisteli uudistusprosessia jo vuonna 2013. Tällä hetkellä lain käsittely on jumiutunut
ja sitä tuskin tullaan enää käsittelemään
ennen hallituksen ja eduskunnan vaihtumista, jolloin asia mahdollisesti joudutaan aloittamaan taas alusta.
Aiemmin mainittuun WHO:n väkivallan määrittelyyn sisältyy myös maininta kulttuurisesti hyväksytystä väkivallasta, mitä ei välttämättä kuitenkaan
kulttuuristen tai uskomuksellisten syiden vuoksi mielletä aina varsinaiseksi väkivallaksi. Tällaiseksi väkivallaksi
voidaan lukea esimerkiksi lasten ruumiillinen kurittaminen tai puolison lyöminen, jotka ovat olleet ja ovat edelleen
monen mielestä hyväksyttyjä väkivallan
muotoja.
Sterilisaatiovaatimus ja muut nykyisen translain ongelmat liittyvät kulttuurisesti hyväksyttyyn väkivaltaan: transsukupuolisten oikeuksien toteutumista
hidastavat vallitsevat sukupuolikäsitykset, suoranainen transfobia ja asioista
päättävien tahojen tiedonpuute. Sukupuoli mielletään edelleen varsin yleisesti biologiaan sidottuna ominaisuutena ja sukupuolijako on paitsi juridisesti,
myös yleisten käsitysten mukaan vahvasti kaksijakoinen, vaikka tuskin kukaan edustaa täysin pelkkää perinteistä
naisen tai miehen ideaa.
Tietoa sukupuoli-identiteeteistä, sukupuolten moninaisuudesta ja sukupuolivähemmistöjen vakavasta syrjinnästä on saatavilla valtavasti, mutta
tietoa ei sovelleta päätöksenteossa tarpeeksi, vaan päätöksentekijät luottavat osittain vanhentuneeseen tietoon.
Transsukupuolisuutta käsitellään medikalisoituneesta näkökulmasta, minkä lisäksi esiintyy paljon tunnepohjaista argumentointia: tämä siitäkin huolimatta,
että sukupuolentutkimus on virallinen
tieteenala, jossa tutkimusta tehdään tieteellisin menetelmin.
Kehosi ei ole sinun - valtio ja ruumiillisen itsemääräämisoikeuden monopoli
miksi epäsuora väkivalta
jää näkymättömäksi?
Rakenteellinen, epäsuora väkivalta ja
sen seuraukset eivät nouse poliittisen
keskustelun keskiöön, koska se ei välttämättä kosketa niitä, joilla on eniten
valtaa. Toisin sanoen vallan keskittymissä ovat jo valmiiksi etuoikeutettujen
ihmisryhmien edustajat, jotka sulautuvat ympäröivän yhteiskunnan normeihin ja hegemoniaan.
Rakenteellinen väkivalta ja sorto sen
sijaan koskettavat jo valmiiksi yhteiskunnallisesti epäedullisemmassa asemassa olevia ryhmiä, jotka ovat keskenään hyvin heterogeenisiä: perinteisesti
esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, etnisiä ryhmiä, taloudellisesti ahtaalla olevia ihmisiä ja vammaisia. Näiden ihmisten on vaikea saada
ääntään kuuluviin.
Valta-asetelmissa ylempänä olevat yksilöt ja ryhmät eivät välttämättä edes
tiedosta rakenteellisen väkivallan ja
sorron olemassaoloa, koska he eivät itse
siitä kärsi. Kulttuurilliset normit ja käsitykset otetaan annettuina, koska valtahierarkiassa korkealla oleva yksilö ei
niistä poikkea.
Esimerkiksi aiemmin mainitut muutospyrkimykset translaissa eivät ole
edenneet lainsäädäntöelimissä, koska ne koskettavat päätöksentekijöiden mielestä liian marginaalista ihmisryhmää verrattuna valtaväestöön.
Tämän ei tietenkään pitäisi olla demokraattisen oikeusvaltion kannalta perusteltu syy jättää lakimuutoksia tekemättä ja keskustelua käymättä, koska
demokraattisessa oikeusvaltiossa myös
vähemmistöjen oikeudet tulee yhdenvertaisuuslakien ja ihmisoikeussopimuksien nojalla huomioida. Lisäksi
hyvinvointivaltiolla on velvollisuus ja
keinoja suojella ihmisiä väkivallalta ja
syrjinnältä – toisin sanoen velvollisuus
taata jokaiselle yksilölle oikeus fyysiseen koskemattomuuteen ja oman identiteetin hyväksyntään.
pois marginaalista
Marginaalisuuden retoriikkaa käytetään ja on käytetty järjestään eri vähemmistöryhmien oikeuksia koskevassa poliittisessa keskustelussa. Vähemmistöjen edustajat eivät usein pääse mukaan
näihin keskusteluihin.
Valtasuhde on aina väkivallassa olennaista, koska juuri yhteiskunnan valtarakenteet ja ihmisten erilaiset valtaasemat mahdollistavat heikommassa
asemassa olevien sortamisen, oli kyse
sitten valtion rakenteellisesta väkivallasta tai yksittäisten ihmisten harjoittamasta väkivallasta. Marginaalisuuden
retoriikka vahvistaa olemassa olevaa
käsitystä ongelmien merkityksettömyydestä ja kasvattaa samanaikaisesti entisestään syrjityn ryhmän jäsenten
käsitystä omasta arvottomuudestaan.
Sukupuolivähemmistöjen kohdalla tämä on kierre, jossa lainsäädäntöä ei uudisteta, koska sitä ei ihmisryhmän oletetun pienuuden vuoksi koeta tärkeäksi.
Näin sukupuolivähemmistöt asetetaan ulkopuolisiksi toisiksi ja arvotetaan
alemmalle tasolle kuin muut, tärkeämmät ja suuremmat ihmisryhmät. Sen sijaan että vähemmistöjen edustajien kokemuksia ja mielipiteitä kuultaisiin,
vallitsevien käytäntöjen ja epäoikeudenmukaisuuden annetaan jatkua kaikessa hiljaisuudessa.
Vähemmistöjen ja heikommassa asemassa olevien kokema epäsuora väki-
035
036
Peruste #1–2 2015
Susanna Salama
King for a Day, Fool for a Lifetime.
Öljy kankaalle, 2011. 85x90 cm.
valta ja kehollisen itsemääräämisoikeuden rajoittaminen johtavat monenlaisiin
ongelmiin, jotka näkyvät yhteiskuntarakenteissa. Euroopan Unionin perusoikeusviraston laatiman transsukupuolisten syrjintäkokemuksia kartoittavan
tutkimuksen mukaan lähes 90 prosent-
tia tutkimukseen osallistuneista oli sitä mieltä, että heidän elämänsä helpottuisi huomattavasti, mikäli sukupuolen
juridinen vahvistaminen perustuisi yksilön omaan ilmoitukseen. Nyt juridista
sukupuoltaan korjaavaa vaaditaan steriloitavaksi, psykiatrin ja muiden lääkä-
037
Kehosi ei ole sinun - valtio ja ruumiillisen itsemääräämisoikeuden monopoli
rien konsultoitavaksi, vastaanottamaan
hormonihoitoja ja olemaan vuosikausia
jumissa prosessissa, joka ei välttämättä koskaan johda haluttuun lopputulokseen.
Juridisen sukupuolen korjaamisprosessin kesto ja vaikeus hankaloittavat yksilön jokapäiväistä elämää ja liikkumisvapautta; mikäli esimerkiksi transmies
ja ulkopuolisen silmissä mieheksi lukeutuva henkilö ei saa asianmukaista henkilöllisyystodistusta, esimerkiksi liikkuminen eri maiden välillä ei onnistu.
Kaikkein dramaattisimmin sukupuolivähemmistöjen
systemaattisen
syrjinnän seuraukset ovat nähtävissä
itsemurhatilastoissa, joissa sukupuolivähemmistöt ovat lähes järjestään yliedustettuna. Yhdysvalloissa American
Foundation for Suicide Prevention on
raportoinut transsukupuolisten olevan
huomattavasti keskimääräistä todennäköisemmin alttiita itsetuhoisille ajatuksille sekä itsemurhan toteuttamiselle ja
se on vaatinut erityistä keskittymistä
transsukupuolisten itsemurhien estämiseen terveydenhuollon ja ennaltaehkäisyn avulla.
loppu ihmisoikeusrikkomuksille
ja rakenteelliselle väkivallalle
Suomen valtio toimii lainsäädännössään tällä hetkellä ristiriitaisella tavalla,
koska yhtäläiset oikeudet ruumiilliseen
koskemattomuuteen eivät koske tasaisesti kaikkia sukupuolia. Se, että Suomessa edelleen vaaditaan lisääntymiskyvyttömyyttä edellytyksenä juridisen
sukupuolen muuttamiselle, on ihmisoikeuksia kunnioittamatonta eugeniikkapolitiikkaa, joka laittaa sukupuolivähemmistöt erittäin epätasa-arvoiseen
asemaan enemmistöön verrattuna.
SE, ETTÄ SUOMESSA EDELLEEN
VAADITAAN LISÄÄNTYMIS­
KYVYTTÖMYYTTÄ EDELLYTYKSENÄ
JURIDISEN SUKUPUOLEN
MUUTTAMISELLE, ON IHMISOIKEUKSIA
KUNNIOITTAMATONTA EUGENIIKKA­
POLITIIKKAA, JOKA LAITTAA
SUKUPUOLIVÄHEMMISTÖT ERITTÄIN
EPÄTASA-ARVOISEEN ASEMAAN
ENEMMISTÖÖN VERRATTUNA.
Transsukupuolisten lisäksi on muitakin ryhmiä, joiden itsemääräämisoikeutta ei suojella lailla: intersukupuolisia
eli henkilöitä, joiden fyysiset sukupuolta määrittävät ominaisuudet eivät ole
yksiselitteisesti kumpaankaan sukupuoleen kuuluvia, leikataan edelleen
syntymän jälkeen vastaamaan keholtaan jompaa kumpaa sukupuolta. Nykyisen lain mukaan alaikäraja juridisen
sukupuolen vahvistamiseksi koetun sukupuolen mukaiseksi on 18 vuotta, mikä
myös hankaloittaa intersukupuolisina
syntyvien lasten ja nuorten hyvinvointia ja kehitystä.
Intersukupuolisten lasten ruumiillisen koskemattomuuden loukkaamisen
voi katsoa olevan ristiriidassa Suomen
ratifioiman YK:n Lasten oikeuksien sopimuksen kanssa, joka velvoittaa valtiot
tarjoamaan “kehittymisen edellytykset mahdollisimman täysimääräisesti”.
Lapsen sukupuoli-identiteetin tulisi antaa muodostua rauhassa ja ilman ulkoista painetta.
Kirjoittaja on kansainvälisten suhteiden
ja valtio-opin opiskelija Tukholman
yliopistossa ja toimii vapaana
kirjoittajana.
038
väki ja valta
Peruste #1–2 2015
KANSALAISUUDEN
UNIVERSAALI
VÄKIVALTA
Kansalaisoikeudet määritellään laissa universaaleina
juridisina oikeuksina. Todellisuudessa valtaa pitävä
enemmistö soveltaa kansalaisoikeuksia valikoiden,
vähemmistöjen kustannuksella. Universaalit
muodolliset oikeudet ovatkin merkityksettömiä ilman
aktiivista kamppailua niiden toteuttamiseksi.
kasper kristensen
039
Kansalaisuuden universaali väkivalta
ansalaisuus on yksi perustavimmista ihmisen olemassaoloa määrittävistä statuksista.
Se muodostaa yksilön ja valtion välisen
lainsäädännöllisen siteen, ”joka määrittää yksilön aseman valtiossa ja jolla määritetään yksilön ja valtion välisiä
keskeisiä oikeuksia ja velvollisuuksia”
(Kansalaisuuslaki 2 §). Näiden oikeuksien ja velvollisuuksien määrittelyn historia ei kuitenkaan ole suoraviivainen
edistyksen ja sivistyksen prosessi, jossa
vapaus ja tasa-arvo luontaisesti lisääntyvät.
Kansalaisuuden historia on pikemminkin poliittisten taistelujen historiaa,
kamppailua siitä, keille poliittiset oikeudet kuuluvat, kuka jätetään ulkopuolelle
ja kuka päättää oikeuksien soveltamisesta. Kansalaisuuden määrittely on myös
ihmisideaalien luomista ja normeista poikkeamisen politisoimista. Kansalaisuuden voidaankin katsoa juridisen ulottuvuutensa lisäksi kytkeytyvän
myös kollektiivisiin samastumisprosesseihin, joissa kansalaisuus ilmenee inhimillisiä eroja hierarkisoivana normalisoituna enemmistöidentiteettinä.
Moderni kansalaisuusajattelu syntyi väkivallan kyllästämässä 1600-luvun Euroopassa. Ajalle tyypillinen yhteiskuntafilosofia (Hobbes, Spinoza, Locke)
kirjoitettiin maanpaossa tai muuten
epävakaissa oloissa, joissa verenvuodatuksen peikko oli alati läsnä. Keskenään taistelevien yhteiskunnallisten
ryhmittymien ja hallitsemattomien väkijoukkojen uhkaan etsittiin ratkaisua
sellaisesta poliittisesta subjektista, joka
takaisi yhteiskunnan yhtenäisyyden ja
turvallisuuden jatkuvien sisäisten valtataistelujen sijaan.
Tähän ongelmaan vastattiin luonnonoikeuden ja yhteiskuntasopimusteorian määrittämällä kansalaisuudella. Sen
ajateltiin muodostavan poliittisen perustan vakaalle yksilön turvallisuutta
ja oikeuksia kunnioittavalle yhteiskunnalle.
Samalla kysymys ihmisluonnosta nousi poliittisen ajattelun keskiöön.
Kansalaisen käsite tarvitsi tuekseen
vastaavan käsityksen ihmisestä yhteiskunnallisena olentona niine tarpeineen,
haluineen ja taipumuksineen, joita yhteiskunnallisen järjestäytymisen tulisi
toisaalta palvella, mutta myös muokata
ja hyödyntää.
Filosofinen antropologia eli ihmisen filosofinen tutkimus (lue: määrittely) onkin ollut keskeinen osa modernia
poliittista filosofiaa. Sen avulla voidaan
rakentaa poliittista teoriaa ohjaavat ihmistä koskevat lähtöoletukset tarpeista, haluista ja intresseistä. Filosofinen
antropologia on siten läpeensä poliittisideologista, koska ihmistä koskevat lähtöoletukset vaikuttavat suuresti siihen,
minkälaisia normatiivisia väitteitä yksilön asemasta suhteessa toisiin yksilöihin ja valtiovaltaan tullaan esittämään.
Ihmisen olemuksen määritelmästä on
tullut kuitenkin modernissa ajattelussa monenkirjavien kiistojen kohde. Erilaiset ismit rakentavat kaikki oman versionsa ihmisestä ja niistä instituutioista,
040
Peruste #1–2 2015
jotka, ajattelutavasta riippuen, joko kurittavat tätä egoistista olentoa yhteiskunnan tarpeisiin tai edistävät ihmisten
luontaisten sosiaalisten taipumusten
kanavoitumista yhteiseksi hyväksi. Vastaavasti kansalaisuuden institutionaalinen järjestys voidaan nähdä kamppailuna, jossa keskenään kilpailevat
ihmiskuvat toimivat ideologisina taisteluvälineinä.
vapaus ja tasa-arvo
Eräs tärkeimmistä modernin ajan poliittisista projekteista on ollut sellaisen
yhteiskunnan rakentaminen, jossa antropologiset erot1 eivät enää määrää yhteiskuntasuhteita. Vanhan feodaalijärjestyksen sijaan on tarvittu myös uudenlainen käsitys sellaisesta yhteisestä
nimittäjästä, joka kykenee sitomaan yksilöiden moneuden yhteiseksi poliittiseksi subjektiksi.
Moderni kansalaisuus luo tämän siteen ensisijaisesti vastaamalla yksilöiden vapauden ja turvallisuuden kaipuuseen. Tämän kaipuun taustalla
olevilla tuntemuksilla on kuitenkin erilaiset lähteet riippuen siitä mistä yhteiskunnallisesta asemasta puhutaan,
ja tämä on keskeinen syy sille, etteivät
antropologiset erot lakkaa määrittämästä ihmisen poliittis-oikeudellista asemaa yhteiskunnassa. Kansalaisoikeudet
ovatkin vastanneet ennen kaikkea etni1 Lainaan termin Étienne Balibarilta (ks. esim. 2014b,
128). Puhumalla antropologisista eroista voimme tuoda
esiin yksilöitä erottelevien kategorioiden konstruktiivisen
tiedolliskulttuurisen luonteen. Erotteluista tekee
merkityksellisiä se, mistä joku erotetaan: tämä on aina
ihmistä normatiivisesti määrittelevä prosessi. Erot
(syntyperä, ikä, sukupuoli, etnisyys, seksuaalisuus, mielenja ruumiinterveys, immateriaalisen tai materiaalisen työn
tekeminen, koulutus, kognitiiviset ja kommunikatiiviset
taidot jne.) tulee ymmärtää laajasti ihmisiä arvottaviksi
merkityskudelmiksi, joilla yhteiskunnallista vallan jakoa
tuotetaan ja uusinnetaan.
2 Negatiivinen vapaus tarkoittaa yksilön vapautta
toimia kenenkään puuttumatta valittuun toimintaan,
kunhan se ei vahingoita muita tai estä heidän vastaavaa
vapauttaan. Tätä vastoin positiiviseksi vapaudeksi luetaan
sellaisista asioista nauttiminen, jotka kasvattavat yksilön
toimintamahdollisuuksia, mutta jotka eivät ole saatavilla
ilman muiden apua (koulutus, terveydenhuolto, sosiaaliturva jne.).
Oikealla: Susanna Salama
Alkemia.
Maalaus kuviolliselle ovelle, 2005. 233x83 cm.
seen enemmistöön ja omistavaan luokkaan kuuluvien miesten pelkoihin ja
tarpeisiin.
Étienne Balibarin (2014a, 47) mukaan
valistuksen porvarillisissa vallankumousvaateissa kansalaisen metafysiikka
muodostui historiallisista syistä ennen
kaikkea tasa-arvon ja vapauden käsitteiden ympärille: vapaus asettui absoluuttisen monarkian valtaa vastaan,
tasa-arvolla taas vastustettiin aristokratian etuoikeuksia. Samalla näissä käsitteissä yhdistyivät kaksi hyvin erilaista
tapaa ajatella yksilön ja valtion suhdetta: toisaalta tasavaltalainen ajatus tasa-arvoisten kansalaisten yhteisöstä
(etenkin Rousseau), toisaalta ajatus autonomisten toimijoiden vapaaehtoisesta
toiminnasta markkinoilla (Locke).
Vastaavasti moderni vapaus ymmärretään kansalaisuuskysymyksissä juridis-poliittisena käsitteenä, joka perustuu ennen kaikkea yksilön muodolliseen
oikeuteen toteuttaa negatiivista vapauttaan2 loukkaamatta muiden vastaavaa
oikeutta. Tasa-arvo puolestaan on taloudellis-sosiaalinen käsite, joka on alusta
lähtien yhdistetty resursseihin, joiden
tasapuolisen jakautumisen on katsottu
vaativan valtion aktiivista osallistumista resurssienjakoon (Balibar, 2014a, 38;
2014b, 108).
Näin ollen vapauden ja tasa-arvon
insti­
tutionalisointi luo aina jännitteitä, joita Balibar (2014a, 46) kuvaa yhdis-
041
Vasemmalla: Susanna Salama
Wodzu lukee Wawan kirjaa Roslinny Milosci.
Öljy kankaalle, 2005. 123 x 57 cm.
Kansalaisuuden universaali väkivalta
042
Peruste #1–2 2015
TOINEN VAIHTOEHTO TAAS ON
TUNNUSTAA SE HISTORIAN
MATERIALISTINEN OPETUS, ETTEI
OIKEUKSIA KOSKAAN TOTEUTETA
YLHÄÄLTÄ TAI ULKOPUOLELTA
ANNETTUINA, VAAN
POLIITTISELLA KAMPPAILULLA
OIKEUKSIEN PUOLESTA.
telmäkäsitteellä yhtäläisvapaus (ransk.
égaliberté, égale+liberté, yhtäläinen
vapaus). Yhtäläisten vapauksien vaade muodostui keskeiseksi kansalaisoikeuksien puolesta taistelleille 1700- ja
1800-lukujen vallankumouksellisille.
Niin liberaalilla kuin sosialistisella puolella ajateltiin, että vapaus ja tasa-arvo
edellyttävät toisiaan; toisen laajennus
on myös toisen laajentamista, toisen tukahduttaminen on toisen tukahduttamista.
Kuitenkin, kuten Balibar (2014a, 54)
huomauttaa, vapaus ja tasa-arvo uhkaavat jäädä pelkiksi muodollisiksi periaatteiksi, mikäli niitä ei määritellä suhteessa johonkin konkreettiseen perustaan.
Modernissa kansalaisoikeusajattelussa tämän perustan tarjoavat yhteisön
ja yksityisomaisuuden muodostamat
suhteet, jotka määrittävät vapauden ja
tasa-arvon sisältöä. Samalla yksityisomaisuus ja yhteisö muodostavat jännitteisen mutta symbioottisen suhteen,
jossa oikeus yksityisomaisuuteen suoje-
lee yksilön vapautta yhteisöä vastaan ja
yhteisön takaamat oikeudet taas suojelevat yksilöitä vapaasti toimivien markkinoiden despotismilta.
Kuitenkin jo Ranskan vallankumouksen pyörteissä käytiin kiivasta vääntöä
siitä, miten omaisuus ja yhteisö tulee
ymmärtää. Yksityisomaisuus ja liberalismi vastaan yhteisomistus ja sosialismi; kansallisvaltioon perustuva nationalistinen kansalaisuus vastaan rajat
ylittävä kosmopoliittinen kommunismi,
naisten yhteiskunnalliset oikeudet vastaan elämä edusmiehisyyden alaisena3
ja niin edespäin (Balibar 2014a, 55-56).
Jännitteet, jotka aiheutuivat vapauden ja tasa-arvon artikuloimisesta universaalikäsitteinä, johtivat
lopulta kuitenkin varsin rajattuun kansalaiseksi kelpaavan ihmisen käsitteeseen. Esimerkiksi molemmat mainitut tavat käsittää yksilön ja valtion
suhde – rousseaulainen yleistahtoa toteuttava lakiasäätävä kansalaissubjekti ja lockelainen itsensä omistava
autonomiyksilö – perustuvat universaaliperiaatteille. Todellisuudessa niiden
omat universaalisuusperiaatteet vastaavat kuitenkin omistavaan luokkaan
kuuluvan aikuisen rationaalisen miehen ominaisuuksia, jolloin ne ihmiset,
joilla ei ole yhteiskunnallisten asioiden
hoitoon vaadittavaa järkeä ja omaisuuden tuomaa riippumattomuutta, jäävät
kansalaisuuden ulkopuolelle.
Tämä valistuksen antropologisiin
erotteluihin tukeutuva näennäisuniversalismi tulee erityisen hyvin esiin
valistuksen ikoneiksi nousseissa Yhdysvaltain Itsenäisyysjulistuksessa se-
3 Ennen naisten kansalaisoikeuksien vahvistamista heidän oikeutensa hallita omaisuutta tai tehdä laillisia sopimuksia oli
hyvin rajattu. Tähän tarvittiin yleensä edustavan miehen auktoriteetti, joka oli isä tai, naisen ollessa avioliitossa, aviomies.
043
Kansalaisuuden universaali väkivalta
kä Ranskan Ihmis- ja kansalaisoikeuksien
julistuksessa. Molemmat on kirjoitettu
universalistisella kielellä, mutta ensimmäinen jätti niin omaisuudettomat, orjat, alkuperäiskansat kuin naisetkin tasa-arvoisten oikeuksien ulkopuolelle;
jälkimmäinen taas loi passiivisen kansalaisuuden kaatoluokan, jonka avulla naisilta, omaisuudettomilta ja orjilta
evättiin oikeus poliittiseen osallistumiseen (ks. esim. Dunn 2005).
universalismi vai oikeuksien
dialektiikka?
Miten paradoksi universalismin ja käytännön syrjinnän välillä sitten tulisi ymmärtää? Eräs vaihtoehto on lukea modernin ulossulkevaa politiikkaa edistysnäkökulmasta, jossa ajatellaan, että
ihmiskunta on vasta kulkemassa kohti täysi-ikäisyyttä ja siksi universaalioikeuksia ei voida toteuttaa välittömästi. Pikemminkin niitä kohti pitää edetä
rauhallisesti massoja ja vähemmistöjä
vastuulliseen kansalaisuuteen valistaen
ja koulien.
Toinen vaihtoehto taas on tunnustaa
se historian materialistinen opetus, ettei oikeuksia koskaan toteuteta ylhäältä tai ulkopuolelta annettuina, vaan
poliittisella kamppailulla oikeuksien
puolesta. Tätä ajatusta seuraten Hannah
Arendt toteaa teoksessaan Totalitarismin synty (2013, 359-) 1900-luvun katastrofien opettaneen, että ihmisoikeudet
ovat täysin riippuvaisia poliittiseen yhteisöön kuulumisesta4. Toisin sanoen,
mikäli ei ole olemassa institutionaalista
tahoa, joka sekä pystyy että haluaa suojella yksilöille myöntämiään oikeuksia,
ovat ihmisoikeudetkin pelkkää tyhjää
sananhelinää. Siten Arendtille kaikkien
oikeuksien perusta on poliittisen yhteisön tunnustama vastavuoroinen oikeus
oikeuksiin.
Arendtin oivallus oikeuksien materiaalisesta luonteesta avaa ovet universalismin kritiikille ja osoittaa samalla universaalidiskurssin toimivan kahteen
eri suuntaan. Huolimatta kansalaisuuden universaalisuuteen pohjaavan argumentoinnin kaksinaismoralistisesta
luonteesta se on alusta alkaen tarjonnut
syrjityille ryhmille konkreettisen perustan, jonka pohjalta vaatia yhtäläisiä
oikeuksia. Nämä vaatimukset myös nostavat näkyviin sen kuilun, joka avautuu
muodollisten lakitekstien ja materiaalisen todellisuuden välille maailmassa,
jossa oikeuksien toteutuminen yhtäläisinä vaatisi konkreettisia poliittisia tekoja rakenteiden ja käytäntöjen muuttamiseksi.
Täten universalismi on samaan aikaan sekä alistettujen ase, jolla vaatia
yhtäläisiä oikeuksia että etuoikeutettujen hallintakeino, joka uusintaa vallitsevat epätasa-arvoiset yhteiskuntasuhteet. Tämä kaksinaisuus ilmaisee myös
merkittävän eron poliittisen materialismin ja idealismin välillä: ensimmäinen
sanoo, ettei kukaan ole tasa-arvoinen
ennen kuin kaikki ovat. Tällöin tasa-arvo on politiikan lopputulos. Jälkimmäiselle tasa-arvo on ihanne, joka asetetaan
arvoksi ja lähtöasetelmaksi mahdollisuuksien tasa-arvona, mutta jonka ei tämän jälkeen tarvitse tarkoittaa mitään
konkreettista toimintaa tasa-arvon toteutumiseksi. Näin se päätyykin vain
4 Historiallisesti samankaltainen ajatus aineellisen todellisuuden ylittävät abstraktiot kieltävästä oikeus- ja valtaajattelusta löytyy mm. Spinozan vallan ja oikeuden samaistamisesta (esim. Political Treatise, luku 2), Karl Marxin
liberaalien muodollisten oikeuksien kritiikistä (esim. Juutalaiskysymyksestä) ja Michel Foucault’n vallan määrittelystä
todellisiksi käytännöiksi ja toiminnaksi (esim. Seksuaalisuuden Historia I: Tiedontahto).
044
Peruste #1–2 2015
vahvistamaan olemassa olevia valtasuhteita, koska ei ole olemassa mitään puhdasta etuoikeuksista vapaata alkutilaa,
jossa mahdollisuuksien tasa-arvo ikinä
konkretisoituisi.
Näyttääkin siltä, että muodolliset oikeudet ovat merkityksettömiä ilman
aktiivista kamppailua niiden toteuttamiseksi. Oivia esimerkkejä tästä ovat
muun muassa vielä toteutumaton tasaarvoinen avioliittolaki, sosiaali- ja terveysministeriön pöydälle jämähtänyt
transsukupuolisten itsemääräämisoikeutta parantava laki sekä kuntouttavana
työnä teetetty palkaton pakkotyö. Suomen ratifioiman kansalaisoikeuksia ja
poliittisia oikeuksia koskevan asetuksen
(Finlex 8/1976) mukaan ketään ei kohdella eriarvoisesti ”rotuun, ihonväriin,
sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen,
kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään
tai muuhun asemaan” liittyvien seikkojen perusteella.
Tästä huolimatta mainitut esimerkit todistavat käytännössä syrjinnästä niin seksuaalisuuden, sukupuolen
kuin omaisuudenkin perusteella. Voidaankin todeta, että muodollisten oikeuksien takana on aina piilevä ihmistä ja kansalaista koskeva hallitsevien
ihmisryhmien universalisoima normi,
jota valtiovaltaa käyttävät tahot uusintavat oikeuksien soveltamista tulkitessaan. Tämän vuoksi kaikkien normista
poikkeavien täytyy aina erikseen vaatia oikeuksiaan tullakseen tunnustetuk-
si kansalaisuuden ilmaisemien oikeuksien piiriin.
Mikään ei kuitenkaan takaa saavutettujenkaan oikeuksien pysyvyyttä. Balibarille (2014c, 4-) kansalaisuus oikeuksineen on dialektinen prosessi, joka on
historiassa tuhottu ja uudelleenperustettu lukemattomia kertoja. Oikeuksiin
sisältyykin aina myös sekä konstitutiivinen että vallankumouksellinen ulottuvuus.
Näistä ensimmäinen koskee oikeuksien alan määrittelyä institutionaalisiksi periaatteiksi ja käytännöiksi. Ne
toteuttavat kuitenkin aina edellä kuvattua valtaapitävien ominaisuuksien
”universalisoimista” yleisiksi normeiksi ja siksi ne voidaan aina haastaa sen
perusteella, etteivät ne toteuta sitä mitä lupaavat. Tässä mielessä oikeuksien
politiikan täytyykin olla sekä jatkuvaa
vanhojen oikeuksien uusintamista että
uusien oikeuksien keksimistä ja vaatimista. Jälkimmäisen puuttuessa yhteiskunnalliset prosessit kivettyvät sortaviksi instituutioiksi.
kollektiiviset identiteetit
ja sosiaaliset oikeudet
Kenties merkittävin strategia muodollisten oikeuksien konkretisoimiseksi
on historiallisesti ollut kamppailu sosiaalisten oikeuksien5 liittämisestä kansalaisoikeuksiin. Sosiaaliset oikeudet
edustavat taistoa konkreettisesta tasaarvosta ja esimerkiksi Balibarille (2014c,
17-20) sosiaalisten oikeuksien historia
on ennen kaikkea sosialististen kamp-
5 Sittemmin on vakiintunut puhe taloudellisista, sosiaalisista ja sivistyksellisistä oikeuksista, jotka määritellään
YK:n yleissopimuksessa (1966; Suomi ratifioi sopimuksen vuonna 1975). Oikeudet sisältävät huomattavan paljon ns.
positiivisia oikeuksia, kuten oikeus sopimuksin säädeltyyn työhön, sosiaaliturvaan, koulutukseen, asuntoon, ravintoon,
hyvinvointiin jne. (Valtiosopimukset 6/1976). Kyseisten oikeuksien sisältö ja varsinkin soveltaminen on kuitenkin
vaihdellut historiallisesti ja valtiosta toiseen. Puhuessani sosiaalisista oikeuksista tarkoitan laajassa mielessä sellaisia
positiivisia oikeuksia, joiden on eri tilanteissa katsottu muodostavan perustan poliittisten oikeuksien ja ihmisoikeuksien
toteuttamiselle.
045
Kansalaisuuden universaali väkivalta
pailujen6 historiaa. Näillä kamppailuilla
on haastettu yhteiskunnallisia etuoikeuksia ja näennäistä tasa-arvoa.
Samalla on kuitenkin huomattava, että juuri sosiaalisten oikeuksien toteutus
näyttää selvästi, kuinka oikeuksien politiikka on viime kädessä aina myös identiteettipolitiikkaa. Moderni kansalaisuus universaalikategoriana on unelma
yksittäiset identiteetit ylittävästä yhteisyydestä, jossa oikeudet kiinnittyvät
abstrakteihin yksilöihin ilman antropologisia erotteluja.
Samalla kuitenkin huomataan, ettei
mitään politiikkaa tapahdu ilman kollektiivisia samastumisen prosesseja,
jotka puolestaan perustuvat aina antropologisten erojen hierarkisoimiselle.
Siinä missä sosiaalisilla oikeuksilla tavoitellaan hyvinvoinnin jakamista, ovat
ne vastaavasti tarjonneet kapitalistiselle kansallisvaltiolle välineistön, jolla vähentää luokkaristiriitoja puuttumatta varsinaisiin tuotantosuhteisiin sekä
paimentaa väestöä lempeästi kohti kansallisvaltion rodullistettua ja sukupuolittunutta kansalaisuutta.
Modernissa politiikassa kansallisuusajattelu tarjoaakin sen mytologisen yhteisyyden, johon kansalais- ja sosiaaliset oikeudet voidaan universaaleina
liittää. Niinpä nationalismista on tullut
se oopiumi, jolla jaetun kansan sisäiset
eriarvoisuudet on peitelty myyttisellä
samassa veneessä purjehtimisella. Samalla sosiaaliset oikeudet ovat tarjonneet konkreettisia toimia näiden myyttien tueksi.
Luokkaulottuvuutensa lisäksi moder-
ni nationalismi on kuitenkin alusta alkaen operoinut myös biologisten kategorioiden avulla ja siten vahvistanut
sukupuolittuneita ja rodullistettuja eroja sekä luonnollistanut naisten ja etnisten vähemmistöjen asemaa kansallisen
poliittisen vallan ulkopuolella. Sukupuolittunut perhe on toiminut vertauskuvana isänmaan järjestyksestä: naiset
liitettiin kansallisvaltion kansalaisuuteen miesten täysivaltaisuuden kautta, jolloin naiskansalaisuuteen kuului
ennen kaikkea lisääntymisestä ja kodinhoidosta huolehtiminen. Vastaavasti kansan enemmistöön kuulumattomia
etnisiä ryhmiä on eristetty täysivaltaisesta kansalaisuudesta hienovaraisella tapaan ja lakiin perustuvalla syrjinnällä sekä rajummilla toimilla kuten
pakkosiirroilla, lisääntymis- ja avioitumiskontrolleilla ja väkivaltaisilla puhdistuksilla (McClintock ym. 2004).
Paradoksaalisesti voidaankin todeta,
että huolimatta sosiaalisten oikeuksien tavoittelemasta antropologisten erojen tasa-arvoistumisesta, ne itse asiassa tekevät erot entistä poliittisemmiksi.
Huolimatta sosiaaliturvan universaalisuudesta sitä ei ole ikinä toteutettu ilman erottelevia kategorioita: sosiaaliset oikeudet koskevat aina vain tiettyä
ryhmää (opiskelija, työtön, lapsi, vanhempi, eläkeläinen, köyhä, sairas, leski, vammainen…), joka on erotettu siitä normista, jota sosiaalisten oikeuksien
tulee kompensoida.
Niinpä sosiaaliturva sekä stigmatisoi
yksilöllisiä identiteettejä erottelemalla
että totalisoi koodaamalla yksilöidyt erot
6 Samoin esimerkiksi Sandra Halperin (2009) on osoittanut, kuinka suuri merkitys maailmansotiin liittyneellä työväenluokan massamobilisoinnilla oli sosiaalisten oikeuksien integroimisessa hyvinvointivaltiopolitiikaksi.
Suomessa kuitenkin vielä 1957 taloudellinen ja poliittinen eliitti vastusti sosiaaliturvan parannuksia ja ilman mittavaa
kansanliikehdintää hyvinvointivaltion rakennus olisi ajettu alas alkuunsa (Uljas 2012).
046
Peruste #1–2 2015
osaksi kollektiivista kansalaisnormistoa. Samalla sosiaalisten oikeuksien soveltaminen on täysin riippuvaista sekä
kapitalistisesta taloudesta että nationalismin määrittämästä kansalaisuudesta,
jolloin oikeudet tulevat väistämättä riippuvaisiksi myös taloudellisesta hyödystä ja kansallisesta normalisoinnista.
Tasa-arvopolitiikan nationalistis-kapitalistinen haltuunotto on varmasti tärkeimpiä syitä siihen, että antropologisista
eroista tuli keskeinen poliittinen kysymys postmodernissa ajattelussa. Kansallisvaltioon sidotut kansalaisoikeudet ja
sosiaaliset oikeudet toivat mukanaan ennennäkemättömän resurssienjaon, mutta
sen hintana on ollut sekä ennennäkemätön normalisaatio että (kansan)taloudellisten intressien tunkeutuminen ihmisten jokapäiväiseen elämään7.
Oman lukunsa oikeuksien ”universaaliin” politiikkaan kirjoitti sosiaalisia oikeuksia ajanut työväenliike, jossa
nationalismi voitti internationalismin
ja jossa sukupuolten tasa-arvo on esimerkiksi Taina Uusitalon väitöskirjan
perusteella ollut lähinnä vitsi (Uusitalo 2014). Niinpä etenkin 70-luvulta alkaen uudet poliittiset liikkeet vastasivat
kasvaneeseen universalismin ja materiaalisen todellisuuden ristiriitaan identiteettipolitiikalla, joka haastoi yhtäläisvapauden politiikan normatiiviset ja
totalisoivat vaikutukset. Ne vaativat oikeuksien tunnustamista moneuden ja
erojen myöntämisen kautta – tai antagonistisemmin kieltämällä vähemmistöpolitiikan yhteiset intressit enemmistön kanssa.
oikeuksien politiikka nyt
Historiallisesti poliittinen filosofia on
kallistunut politiikan konstitutiiviseen
puoleen ja yrittänyt tehdä niin itsensä
kuin vallankumoukset tarpeettomaksi. Harmoniseen yhteiskuntaan kurkottavat rakennelmat Platonin filosofikuninkaasta Hobbesin Leviathaniin,
Kantin ikuisesta rauhasta Hegelin historian loppuun ja Rousseaun yleistahdosta Rawlsin liberaaliin konsensukseen
toistavat kaikki unelmaa konfliktittomasta yhteiskunnasta, jossa universaalijärki korvaa väkivallan.
Todellisuudessa politiikka näyttää
kuitenkin aina olevan puolen valitsemista, arvojen luomista ja erilaisten
mahdollisuuksien sulkemista. Politiikka eli yhteiskunnallinen vallankäyttö
ei ikinä ole universaalia, vaan se vastaa
tiettyihin rajattuihin tarpeisiin. Juuri tästä syystä emme voi koskaan luoda kansalaisen kuvaa, joka ei tekisi väkivaltaa ihmismoneudelle loputtomine
erilaisuuksineen.
Tämän hetkinen yhteiskunnallinen ilmapiiri näyttää tukevan edellä esitettyä
ajatusta oikeuksien dialektiikasta. Monien mielestä (esim. Graeber 2014) kapitalistinen talous on palannut kasvavien
luokkaerojen politiikkaan toisen maailmansodan jälkeisten poikkeuksellisten
vuosikymmenten jälkeen. Samalla universaalit sosiaaliset oikeudet on kyseenalaistettu myös Pohjoismaissa (Mikkola
2013) ja vanhoja oikeuksia on alettu mitätöidä sekä taloudellisen että poliittisen
vallan uusjaon siivittämiseksi. Näyttää
7 Esimerkiksi Michel Foucault kuvaa 70-luvun tuotannossaan, kuinka modernien kansalaisvapauksien kasvu osuu
täydelleen yhteen väestön kontrollien ja yksilöiden kurillistamisen intensiivistymisen kanssa. Vasta, kun väestöstä on tullut
kansa, voidaan kansalaisoikeuksia laajentaa turvallisesti ennalta määritellyssä poliittisessa viitekehyksessä. (Ks. etenkin
Tarkkailla ja rangaista, Seksuaalisuuden historia I, Toimitetuista luentosarjoista Il faut défendre la société ja Turvallisuus,
Alue, Väestö.)
047
Kansalaisuuden universaali väkivalta
siltä, että postmodernin poliittisen ajattelun kritisoima valtiojohtoinen normalisaatio sulautuu yhä enenevässä määrin yhteen markkinoiden mielivallan
kanssa.
Tässä tilanteessa perustulo hohtaa lähes jumalallisena väliintulona, joka samaan aikaan vapauttaisi ihmiset sosiaaliturvan kontrollista ja markkinoiden
mielivallasta. Kaventuvien oikeuksien
ja kasvavan eriarvoisuuden aikana perustulo olisi merkittävä yhteiskunnallisen solidaarisuuden lisääjä.
Samalla on kuitenkin selvää, ettei si-
tä tulla toteuttamaan ilman merkittävää järjestäytymistä ja kamppailua. Vielä ratkaisemattomaksi kysymykseksi
jää silti, mikä on perustulon suhde kansalaisuuteen maailmassa, jossa hyvinvoinnin mahdollistavat resurssit virtaavat sujuvasti kansalaisrajojen yli mutta
oikeudet eivät. On pidettävä huolta, ettei perustulosta tule vain yhtä uutta lukua ihmisten eriarvoistamisen pitkässä
historiassa.
Kirjoittaja on käytännöllisen filosofian
jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa.
lähteet:
✕✕
Arendt, Hannah (2013) Totalitarismin synty. Vastapaino, Tampere.
✕✕
Balibar, Étienne (2014a) ”The Proposition of Equaliberty”. Teoksessa Equaliberty: Political Essays.
Duke University Press, Durham. (Alkuperäisteos La Proposition de l’Égaliberté 2010).
– (2014b) ”New Reflection on Equaliberty: Two Lessons”
– (2014c) ”Introduction: The Antinomy of Citizenship”
– (2014d) ”Hannah Arendt , the Right to have Rights, and Civil Disobedience”
– (2014e) ”Communism and Citizenship”
✕✕
Dunn, John (2005) Setting the People Free. The Story of Democracy. Atlantic Books, Lontoo.
✕✕
Graeber, David (2014): ”Savage capitalism is back – and it will not tame itself”. The Guardian
30.5.2014 [http://www.theguardian.com/commentisfree/2014/may/30/savage-capitalism-backradical-challenge].
✕✕
Halperin, Sandra (2009) ”Power to the People: Nationally Embedded Development and Mass Armies in
the Making of Democracy”. Millennium - Journal of International Studies. 37:toukokuu 2009, 605-630.
✕✕
Kansalaisuuslaki 16.5.2003/359. [http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2003/20030359].
✕✕
McClintock, Anne; Mufti, Aamir ja Shohat, Ella (toim.) (2004) Dangerous Liaisons. Gender, Nations and
Postcolonial Perspectives. University of Minnesota Press, Minneapolis.
✕✕
Mikkola, Matti (2013) Minimum standards of European social security and the Nordic countries.
Oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisuja, Helsingin Yliopisto, Helsinki. http://www.helsinki.fi/
oikeustiede/tutkimus_ja_julkaisut/julkaisut/Mikkola_Tilburg_presentation.pdf
✕✕
Uljas, Päivi (2012) Hyvinvointivaltion läpimurto. Into, Helsinki.
✕✕
Uusitalo, Taina (2014) Elämä työläisnaisten hyväksi. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen
seura, Helsinki.
✕✕
Valtiosopimukset 6/1976: ”Asetus taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan
kansainvälisen yleissopimuksen voimaansaattamisesta” [http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/
sopsteksti/1976/19760006].
Peruste #1–2 2015
048
Susanna Salama
Pu-nainen.
Öljy kankaalle, 2005. 85x50 cm.
Susanna Salama
Rememberance II.
Öljy kankaalle, 2012. 140x82 cm.
Kansalaisuuden universaali väkivalta
049
050
väki ja valta
Peruste #1–2 2015
SEKSITYÖNTEKIJÄ
VAI PROSTITUOITU?
Seksityöntekijä ja prostituoitu ovat kiistanalaisia
käsitteitä. Sanavalinnat kertovat poliittisista tavoitteista
sekä siitä, miten valta ja seksityöntekijöiden toimijuus
ymmärretään.
WORD - A word is not necessarily what it means,
but rather who was the person who said it, and when.
- Empower Foundation, Bad Girls Dictionary1
vaula tuomaala
1 Empowerin verkkosivut: http://www.empowerfoundation.org/square_en.php?id=1#
051
Seksityöntekijä vai prostituoitu?
V
iime syksynä seksityöaktivistit ja prostituution hävittämiseen tähtäävät tahot taittoivat
Twitterissä peistä seksityön käsitteistä. Keskustelu alkoi, kun Associated
Press Stylebook, yhdysvaltalaisten toimittajien laajalti hyödyntämä tyylija ohjekirja, pyysi ehdotuksia oppaan
päivityksiksi. Seksityöntekijöiden oikeuksia ajavat aktivistit ehdottivat,
että ohjekirjan seuraavassa versiossa
toimittajia kehotettaisiin korvaamaan
sana prostituoitu käsitteellä seksityöntekijä.
Seksityöntekijä-sanaa
puolustaneet
olivat sitä mieltä, että prostituoitu on
käsitteenä epätarkka ja onnistuu harvoin kuvaamaan seksipalveluiden myyjien kokemusta omasta identiteetistään. Esimerkiksi seksityöntekijöiden
oikeuksia ajavan SWOP-NYC-järjestön
edustaja Kate D’Adamo kommentoi, että
seksityöntekijä on käsitteenä vähemmän
rajaava (NSWP 2014). Aktivismin ja tutkimuksen kentällä usein kuultu argumentti seksityöntekijä-käsitteen puolesta on, että toisin
kuin prostituoitu, käsite sisältää ymmärryksen subjektin toimijuudesta. Prostituoitu-käsitteen lingvistinen tarkastelu
puolestaan osoittaa, että prostituoitu2 on
nominaalimuotoinen verbi, tarkemmin
ottaen passiivimuotoinen partisiippi.
Perusmuotoinen verbi eli teon sana, josta prostituoitu on taivutettu, on prostituoida.
Prostituoitu sisältää siis oletuksen jostain toisesta, joka on prostituoinut prostituoidun. Käsite tekee subjektista kohteen.
Sosiaalipsykologi Michael Billig
(2009) pitää nominalisaatioita, verbeistä johdettuja substantiiveja, paitsi
tieteellisessä kirjoittamisessa harmillisen tyypillisinä, myös merkkinä ideologisesta diskurssista. Nominalisaatiot
köyhdyttävät kieltä supistaessaan käsitteen mukana tulevan informaation
määrää. Esimerkiksi juuri toimija, vallan ja vastuun agentti, jää nominalisaatioissa hämärän peittoon.
Seksityöntekijä-sanan voi nähdä
eräänlaisena uuden ajan sateenvarjokäsitteenä ihmisille, jotka hankkivat tuloja
seksi- ja erotiikka-alalla. Käsite on ollut
kiistan kohteena 1970-luvun lopusta
lähtien, jolloin seksityöaktivisti Carol
Leigh käytti sanaa ensimmäistä kertaa3
kaupallisen seksin vastaisessa konferenssissa San Franciscossa.
Arvoneutraali sana seksityöntekijä
ei ole, eivätkä siihenkään identifioidu
2 Prostituoidun käsite syntyi aktivisti-toimittaja Melissa Gira Grantin mukaan 1800-luvulla, samoihin aikoihin
homoseksuaalin kanssa. Tätä ennen kunniallisuuden rajojen rikkojista käytettiin sanaa huora, ja prostituoimisella viitattiin
englannin kielessä yleisluontoisesti jonkin asettamista kaupanteon kohteeksi. Prostituoidun käsitteen syntymisen myötä
sosiaalisessa todellisuudessa oli uusi kuviteltavissa oleva ihmisryhmä, johon pystyttiin kohdistamaan hallintaa, lakeja ja
toimenpiteitä. Lisää aiheesta: Gira Grant 2014, s. 14–15.
3 Terminologista käännettä pohjusti seksityöaktivismin herääminen Yhdysvalloissa; Margo St. James perusti prostituution
kriminalisointia vastustaneet COYOTEn (Call Off Your Old Tired Ethics) vuonna 1973.
Lisää aiheesta: Gira Grant, 2014, s. 16–18; 22.
052
Peruste #1–2 2015
Susanna Salama
Rememberance (Muisto).
Öljy kankaalle, 2011. 100x130 cm.
kaikki seksipalveluita myyvät ihmiset.
Sen käyttö ei myöskään ole toistaiseksi
johtanut mullistaviin parannuksiin seksityöntekijöiden osallisuutta ja oikeuksia koskevissa kysymyksissä.
Seksityöntekijät käyttävät harvoin
tätä nimitystä itsestään omaan työhönsä
liittyvissä yhteyksissä, kuten vaikkapa
palveluidensa markkinoinnissa. Melissa
Gira Grantin (2014) mukaan seksityöntekijä on poliittinen identiteetti, joka
on käsitteenä vakiintunut viime vuosina esimerkiksi terveys- ja muita ihmisoikeuksia ajavien globaalien järjestöjen4
puheessa – pitkälti seksityöntekijöiden
oman aktivismin ansiosta.
”selviytyjäliikkeen” valta
Mutta pelastaako aktiivista toimijuutta korostava seksityöntekijä-sana meidät
epämääräiseltä kielenkäytöltä ja huonolta politiikalta? Oli sanavalintamme
4 Esim. WHO, UNAIDS, Human Rights Watch, Amnesty International
053
Seksityöntekijä vai prostituoitu?
Susanna Salama
Sinistä ja punaista väriä.
Öljy kankaalle, 2011. 65x54 cm.
054
Peruste #1–2 2015
seksityöntekijä tai prostituoitu, yksi asia
on varma: käsitteet kuljettavat mukanaan tietoa esimerkiksi siitä, millaisina
näemme vallan ja vastuun kysymykset.
Kieli on politiikan väline, ja sanat konkretisoituvat viime kädessä niiden ihmisten arjessa, joihin retoriset valinnat
ja niiden avulla ajettu politiikka käytännössä vaikuttavat.
Seksin myyjien vaikeus samaistua laajalti käytettyyn prostituoitu-käsitteeseen
voi vahvistaa heidän kokemustaan ulkopuolisuudesta ja ulossulkemisesta. Olen
myös kuullut monelta seksin myyjältä,
että seksityötä koskevan keskustelun liukuminen aina kysymyksiin ihmiskaupasta tuntuu vieraannuttavalta ja absurdilta. Keskustelun lähtökohtana kun
eivät tällöin useinkaan ole seksiä myyvien ihmisten arjen todelliset ongelmat.
Tällä en tarkoita sitä, etteivätkö jotkut seksin myyjät kohtaisi väkivaltaa tai
riistoa, joka täyttää joskus myös ihmiskaupan kriteerit. Seksikauppa käsittää
laajan työolosuhteiden kirjon, täydestä omavalintaisuudesta ja autonomiasta
erilaisiin olosuhteiden pakkoihin ja äärimmäiseen riistoon.
Seksityön sijoittuminen lainsäädännöllisesti harmaalle alueelle lisää toiminnan riskejä ja piilottaa väkivaltaa.
Määrällisten arvioiden tekeminen hyväksikäytöstä on hankalaa, mutta monet seksityön tutkijat jakavat käsityksen
ihmiskaupan marginaalisuudesta seksityössä (Agustin, 2007; Bernstein, 2012;
Mai, 2009). Esimerkiksi Nick Main tutkimuksessa siirtolaistaustaisista seksityöntekijöistä
Isossa-Britanniassa5
sadasta haastatellusta 13 % ilmoitti kohdanneensa jonkinasteista hyväksikäyttöä ja heistä 6 % ihmiskaupaksi määriteltävissä olosuhteissa.6
Julkisessa keskustelussa sympatiaa näyttää joka tapauksessa löytyvän
enemmän niille seksityöntekijöille, joiden kokemukset sijoittuvat selkeämmin
uhrikuvien maailmaan. Esimerkiksi
niin kutsutun kansainvälisen ”selviytyjäliikkeen” entiset seksityöntekijät
kiertävät maailmaa puhumassa lisäkriminalisointien puolesta, ja heidät hyväksytään mukaan vaikutusvaltaiseen
feministiseen aktivismiin.7
”Selviytyjät” ovat uhridiskurssin sanansaattajia, ja heidän kokemuksiaan
riistosta ja väkivallasta käytetään perustelemaan kaupallisen seksin kontrollia. Selviytyjiä edustava kansainvälinen järjestö Space International
kuvailee missiokseen muun muassa
kaiken prostituution tunnustamista
seksuaaliseksi hyväksikäytöksi (Space
International 2015).
Ihmiskaupan vastaisia kampanjoita
tutkineen sosiologin Elizabeth Bernsteinin mukaan kontrolliin ja rikoslakiin
liittyvät vaatimukset ovat vahvistuneet
5 Tutkimuksen tulokset löytyvät netistä osoitteesta: https://metranet.londonmet.ac.uk/research-units/iset/projects/esrcmigrant-workers.cfm
6 Erilaiset käsitykset ihmiskauppaongelman syistä vaikuttavat muun muassa tutkimusten kysymyksenasetteluihin
ja poliittisiin päämääriin. Hieman karkeasti jakaen toisille kysymys ihmiskaupasta liittyy laajemmin toimeentulon ja
epätasa-arvon kysymyksiin, halvan työvoiman kysyntään, siirtolaispolitiikkaan ja ihmisten (etenkin siirtolaisten) heikon
neuvotteluaseman hyväksikäyttöön. Toiset taas painottavat enemmän maksullisen seksin kysynnän ja ihmiskaupan
yhteyttä, sekä sukupuolten välistä epätasa-arvoa. Tällöin ongelman ratkaisumallitkin ovat luonteeltaan hyvin erilaisia:
jälkimmäiset tarjoavat hyväksikäytön poistamisen ratkaisuiksi usein ensisijaisesti rikoslain muutoksia, joilla suitsitaan
kaupallisen seksin kysyntää.
7 Selviytyjien kanssa yhteistyötä tekee muun muassa feministinen lobbausjärjestö European Women’s Lobby.
Selviytyjäliikkeen ex-seksityöntekijöihin tietolähteenä on viitannut muun muassa Suomessa seksinostokieltoa ajavan Exit
ry:n Tanja Auvinen (A-studio 18.12.2014).
055
Seksityöntekijä vai prostituoitu?
ihmiskaupan vastaisen feministisen
liikkeen agendalla viime vuosikymmeninä. Bernstein nimeää tämän liikkeen
kontrollifeminismiksi8. Tässä tavoittelussa paikkansa vakiinnuttaneet abolitionistiset8 yhdysvaltalaisjärjestöt ovat
löytäneet liittolaisikseen - selviytyjien
ohella - evankelisen kristillisen liikkeen
toimijat9.
Kontrollivaatimuksia oikeutetaan ihmiskaupan vastaisissa kampanjoissa stereotyyppisellä ja kolonialistisella uhrikuvastolla sekä ihmisoikeuspuheella.
Yleistä on myös moraalisen paniikin lietsominen suurien ja usein tieteellisesti epävarmojen ihmiskauppatilastojen
avulla (Gira Grant, 2014, 42; Weitzer 2014).
Selviytyjäliike ja muut radikaalifeministiset tahot tekevät käsitepolitiikkaa
myös hämärtämällä prostituution ja
ihmiskaupan välistä rajanvetoa. Ilmiö
on tuttu myös Suomesta.10
Tällaisen retoriikan vaarana on paradoksaalisesti se, että seksityössä väkivaltaa kokenut ei saa oikeutta.
Prostituution näkeminen väkivallan
synonyymina voi näkyä esimerkiksi asenteellisena laintulkintana, jossa väkivallan katsotaan ikään kuin
kuuluvan prostituutioon. Pahimmassa tapauksessa väkivallantekijä selviää rangaistuksetta ja väkivallan uhri
jää ilman hänelle kuuluvia oikeuksia.
(esim. Levy, 2014; Roth, 2012).
Gira Grant (2014, 39) kiinnittää huomiota siihen, että tällainen puhetapa
myös estää seksityöntekijöitä puhumas-
ta mahdollisista seksityöhön liittyvistä vaikeuksista. Ongelmista puhuessaan
seksityöntekijä ottaa riskin, että hänet
tullaan sijoittamaan uhrikategoriaan.
Tämä taas voi vaikuttaa siihen, miten
seksityöntekijää kohdellaan vuorovaikutuksessa, lähisuhteissaan, kansalaisena, siirtolaisena tai vaikkapa äitinä
julkisissa palveluissa.
kontrollifeministien vastaisku
Aktivistien nettikampanjointi seksityöntekijä-käsitteen puolesta johti seksinoston kriminalisointia ajavien tahojen kansainväliseen vastaiskuun. Globaalisti
ehkä tunnetuin abolitionistinen järjestö, yhdysvaltalainen Coalition Against
Trafficking in Women (CATW), lähetti
AP:n ohjekirjan vastaavalle toimittajalle julkisen kirjeen, jonka olivat allekirjoittaneet muun muassa radikaalifeministi Gloria Steinem, avoimen transvihamieliset feministit Sheila Jeffreys ja Julie
Bindel sekä muutamia selviytyjäliikkeen
tunnetuimpia nimiä, kuten irlantilainen
Rachel Moran. (CATW 2014)
CATW:n kirjeen mukaan seksityöntekijän käsite on seksiteollisuuden juoni, jonka tarkoituksena on prostituution legitimointi ja kaupallisen seksin
aiheuttaman hyväksikäytön peittely. Allekirjoittaneiden mielestä seksityöntekijä-sanan käyttö johtaa virheelliseen
käsitykseen, että seksityöntekijä muka olisi ”ensisijainen toimija miljardiluokan seksibisneksessä, jossa todelliset
8 Engl. carceral feminism.
9 Abolitionismilla tarkoitetaan feminististä liikettä, joka tähtää kaiken prostituution hävittämiseen yhteiskunnasta,
keskeisenä keinonaan kaupalliseen seksiin kohdistuvat kriminalisoinnit. Pohjoismaisen prostituutiopolitiikan yhteydessä
käytetään myös käsitettä uusabolitionismi, jolloin kriminalisointitavoite rajautuu seksin ostajiin (Ks. esim.: Skilbrei &
Holmström 2013).
10 Kristilliset herätysliikkeet ovat aktivoituneet prostituutiokysymyksessä myös Suomessa, ks. esim.: http://uusitie.com/
pia-rendic-tyoni-muuttanut-minua/
Peruste #1–2 2015
056
Susanna Salama
Heikki Puskan muotokuva.
Öljy kankaalle, 2007. 90 x 50 cm.
057
Seksityöntekijä vai prostituoitu?
Susanna Salama
Beatles
Öljy pahville 2007.
75 x 120 cm.
hyötyjät ovat ihmiskauppiaita, parittajia, […] ja seksin ostajia”. Prostituoidun
ja seksityöntekijän sijaan kirjeen laatijat
vaativat sellaisten käsitteiden käyttöä
kuin prostituutiossa oleva henkilö, prostituoitu henkilö, kaupallisessa seksissä hyväksikäytetty henkilö.
Vaikka allekirjoitan kirjeen laatijoiden tavoitteen väkivallattomuudesta ja
seksin myyjien itsemääräämisoikeuden vahvistamisesta, pidän seksityöntekijöiden kokemusten pakottamista
samaan muottiin epärehellisenä ja väkivaltaisena retorisena tekona. Kirjelmän
lähtökohtana ei ole esimerkiksi seksityötä koskevista tutkimuksista välittyvä
kentän moninaisuus, vaan todellisuuden vääristäminen tiettyyn suuntaan.
Sanasto on valittu palvelemaan tätä kuvaa todellisuudesta.
Subjektin toimijuuden kiistämistä ei
tarvitse tästä tekstistä etsiä suurennuslasin kanssa. Kuten tutkija Jason Congdon (2014) huomauttaa: CATW pyrkii
edistämään ”selviytyjien” näkökulmaa
prostituutioon, haluten samalla hiljentää ne, jotka kutsuvat itseään tähän todellisuuden versioon sopimattomasti
seksityöntekijöiksi.
Sosiologi Stephan Fuchsin (2001,
32–34) mukaan meidän on helpompaa
nähdä toiset toimijoina ja heidän omat
aikeensa toiminnan vaikuttimina silloin, kun he, joita arvioimme, ovat meille jollain tavalla läheisiä. Kauempana
olevien ”toisten” teot selittyvät helpommin rakenteellisilla seikoilla kuin toimijan aikomuksilla. Havainnoinnin
kohteista, ”heistä”, tulee ”meidän” tieteemme ja selittämisemme kohde sen
058
Peruste #1–2 2015
sijaan, että kohtaisimme heidät yhdenvertaisina kumppaneina. (Fuchs, 2001,
Smiley 1992). Moraalisten rajojemme ulkopuolella olevat ihmiset ovat siis kanssamme eriarvoisessa asemassa, kun arvioimme heidän toimintansa syitä.
Fuchsin teoretisoinnin voi sijoittaa
tähän yhteyteen. CATW:n kirjelmän
taustalla vaikuttaa ajattelu, jossa seksin myyjien toimijuus on näennäistä, ja
heidän valintansa selittyvät patriarkaalisella systeemillä. Seksin myyjät nähdään patriarkaatin uhreina ja sen ideologian korruptoimina.
Kontrollifeministien viesti on, että
prostituutiossa toimivien ihmisten pitäisi tulla tietoiseksi ideologisesta hegemoniasta, jonka vallassa he ovat, ja
nähdä oma hyväksikäytetty tilansa.
Ne selviytyjät, jotka puhuvat julkisesti prostituutiossa tapahtuneesta hyväksikäytöstä, ovat vapaita patriarkaalisen ymmärryksen pauloista. He seisovat
omilla jaloillaan ja heillä on ”oikea tietoisuus” (Vuolajärvi, 2014).
seksityöntekijöiden asema
Suomessa seksityöntekijöiden omat
mahdollisuudet osallistua julkiseen keskusteluun ja käsitekamppailuun ovat
ylipäätään vähäiset. Yksi tekijä tässä on
lainsäädäntö, joka vahvistaa niin sanottua huoraleimaa ja tekee seksityön paljastamisen sen puolirikollisen luonteen
vuoksi monella tapaa vaaralliseksi seksin myyjälle. Toistaiseksi ostokiellon
ajajillakaan ei tosin Suomessa ole omaa,
julkisesti puhuvaa sanansaattajaa.
Seksin myyjien itsemääräämisoikeuden ja toimijuuden vahvistaminen edellyttää poliitikoilta, aktivisteilta, tutkijoilta ja tukipalveluiden tuottajilta
omien moraalisten rajojen venyttämistä sekä tahtoa vahvistaa seksin myyjien
omaa nimeämisvaltaa. Seksityöntekijöiden osallisuuden ja aseman vahvistamisen pitäisi olla kaiken seksityöhön liittyvän aktivismin lähtökohta.
Perustuslakivaliokunta käytti tammikuussa 2015 seksityöntekijä-sanaa lausunnossaan seksinostokieltoa koskevan
lain muutokseen. Perustuslakivaliokunta totesi: ”Huomionarvoista on sekin, että rikosoikeudellinen ostajiin kohdistuva sääntely saattaa saadun selvityksen
mukaan heikentää seksityöntekijöiden
asemaa.”
Perustuslakivaliokunnan sanavalinta
on kiinnostava käsitteen kiistanalaisuuden vuoksi, ja myös siksi, että Suomen
laki ei toistaiseksi tunne käsitteitä seksityö tai seksityöntekijä. Tyypillisesti lakitekstissä on puhuttu prostituoiduista,
seksikaupan kohteista ja seksuaalipalveluiden myyjistä.
Merkille pantavaa on myös se, että vuonna 2014 parituksen kohde ja ihmiskaupan uhri saivat ensimmäistä
kertaa oikeudenkäynneissä korvauksia ansionmenetyksistä. Perinteisesti
rikoksentekijöiltä takavarikoidut rahat
on määrätty rikoshyötynä valtiolle. Nämä yksityiskohdat voivat kertoa seksityön ymmärryksen sekä seksityöntekijöiden ja ihmiskaupan uhrien aseman
hitaasta muuttumisesta.
Associated Press julkaisee päivitetyn
ohjekirjansa Yhdysvalloissa kevään 2015
aikana. Nähtäväksi jää, miten se vaikuttaa journalisteihin ja julkiseen keskusteluun.
Kirjoittaja on sosiaalipsykologian maisteriopiskelija (VTK) sekä seksityöntekijöille tukea tarjoavan Pro-tukipiste ry:n tiedottaja.
Seksityöntekijä vai prostituoitu?
lähteet:
✕✕
Agustin, Laura (2007) Sex at the margins. Migration, labour markets and the rescue industry. Zed
Books, Lontoo.
✕✕
Bernstein, Elizabeth (2012) “Carceral politics as gender justice? The “traffic in women” and
neoliberal circuits of crime, sex, and rights”. Theory and Society: 41(3), 33-259.
✕✕
Bernstein, Elizabeth (2010) “Militarized Humanitarianism Meets Carceral Feminism: The Politics of
Sex, Rights, and Freedom in Contemporary Antitrafficking Campaigns”. Signs: Journal of Women in
Culture and Society, vol. 36, no. 1, p. 45-70. Haettu 14.2. 2015 osoitteesta: https://www.sss.ias.edu/
files/pdfs/Elizabeth%20Bernstein%20Signs%20article%20.pdf
✕✕
Billig, Michael (2009) “Discursive psychology, rhetoric and the issue of agency”. Semen [En ligne],
27/2009. Haettu 31.1.2015 osoitteesta: http://semen.revues.org/8930
✕✕
CATW (2014) CATW:n kirje Associated Press Stylebookin toimitukselle. Haettu 1.3.2015 osoitteesta:
http://www.catwinternational.org/Content/Images/Article/587/attachment.pdf
✕✕
Congdon, Jason (2014) Speaking of “dead prostitutes”: how CATW promotes survivors to silence
sex workers. Artikkeli Open Democracy –verkkojulkaisussa. Haettu 1.3.2015 osoitteesta: https://
www.opendemocracy.net/beyondslavery/jason-congdon/speaking-of-%E2%80%9Cdeadprostitutes%E2%80%9D-how-catw-promotes-survivors-to-silence-se
✕✕
Fuchs, S. (2001) “Beyond Agency”. Sociological Theory 19:1, 24-40.
✕✕
Gira Grant, M. (2014) Playing the Whore. The work of Sex Work. Verso, Lontoo & New York.
✕✕
Levy, Jay (2014) Criminalizing the Purchase of Sex. Lessons from Sweden. Routledge. Oxford & New
York.
✕✕
Mai, Nick. (2009). Migrant Workers in the UK Sex Industry. Final Policy-Relevant Report. Institute for
the Study of European Transformations, London Metropolitan University, Economic & Social Reseach
Council.
✕✕
NSWP (2014) Activists Urge the AP to Adopt “Sex Work”. Haettu 31.1.2015 osoittesta: http://www.
nswp.org/news-story/activists-urge-the-ap-adopt-%E2%80%9Csex-work%E2%80%9D.
✕✕
Perustuslakivaliokunnan lausunto 56/2014 vp. Haettu 1.3.2015 osoitteesta: http://www.eduskunta.
fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/pevl_56_2014_p.shtml
✕✕
Roth, Venla (2012) Defining Human Trafficking and Identifying Its Victims: A Study on the Impact and
Future Challenges of International, European and Finnish Legal Responses to Prostitution-related
Trafficking in Human Beings. Martinus Nijhoff Publishers, Leiden.
✕✕
Skilbrei, May-Len & Holmström, Charlotta (2013) Prostitution Policy in the Nordic Region. Ambiguous
Sympathies. Ashgate, Farnham.
✕✕
Space International (2015) Space International -järjestön verkkosivut. Tarkistettu 31.1.2015. http://
spaceinternational.ie/
✕✕
Vuolajärvi, Niina (2014) “Contested freedoms - Agency and Power in the Prostitution and Trafficking
Debates”. Julkaisematon artikkeliluonnos.
✕✕
Weitzer, Ronald (2014) “Miscounting Human Trafficking and Slavery”. Artikkeli Open Democracy
-verkkojulkaisussa. Haettu 1.3. 2015 osoitteesta: https://www.opendemocracy.net/beyondslavery/
ronald-weitzer/miscounting-human-trafficking-and-slavery
059
060
väki ja valta
Peruste #1–2 2015
VIHARIKOSTEN
TORJUNTA
RUOTSIN
HAASTEENA
Rasistiset viharikokset herättävät huolta
Ruotsissa. Tukholman viharikoksia
selvittävän poliisiyksikön johtajan Daniel
Goldmanin mukaan vastaava yksikkö
tarvittaisiin jokaiseen poliisipiiriin.
kristiina koivunen
061
Viharikosten torjunta Ruotsin haasteena
skilstunan moskeijan tulipalo oli
yksi vuodenvaihteen tärkeimmistä uutisista Ruotsissa. Asuinkerrostalon kellarissa sijainneen moskeijan
sisustus ja irtaimisto tuhoutuivat palossa täysin.
”Moskeijaan heitettiin ovesta palava
esine iltapäivärukouksen aikana, jolloin
siellä oli seitsemänkymmentä ihmistä”,
kertoo Mahmoud Khalfi, Tukholman
Södermalmin moskeijan imaami. Kukaan ei loukkaantunut palossa vakavasti, mutta suuronnettomuuden vaara oli
lähellä. Puolta tuntia aiemmin moskeijassa oli ollut kuusikymmentä lasta.
Myös elokuun lopussa tapahtunut romanileirin tulipalo Tukholman Högdalenissa nousi otsikoihin tulipalossa
loukkaantuneen kerjäläismiehen Vasiljin kuoltua kaksi viikkoa palon jälkeen.
Poliisia kritisoitiin puutteellisesta tutkinnasta. Sen sijaan, että paloalue olisi tutkittu perusteellisesti, se jyrättiin
maan tasalle aiemmin tehtyjen päätösten mukaisesti palon jälkeisenä päivänä. Palosta selvinneet kuusitoista kerjäläistä karkotettiin Romaniaan. Siksi
poliisi ei pystynyt kuulemaan silminnäkijöitä jatkaessaan tutkintaa Vasiljin
kuoltua.
Tutkinnanjohtaja vaihdettiin ja aiemmasta tutkinnasta tehtiin poliisin sisäinen tutkinta. Siinä poliisin toiminnasta
ei löydetty virheitä.
Tukholmassa oleskelevien romanikerjäläisten määrää ei tiedetä, mutta asunnottomia EU-maiden siirtolaisia
Ruotsissa auttavan HEM-yhdistyksen
varapuheenjohtaja Sven Hovmöller arvioi heitä olevan 600–2000. Tukholmassa on kolmekymmentä kerjäläisten
leiriä, joiden sijainnista löytyy tietoja
internetistä. Tämä huolestuttaa HEMyhdistystä, koska rasistien on helppo
löytää kerjäläisten teltat ja parakit. Etunimellään Lise-Lotte esiintyvän HEM:in
aktivistin mukaan niihin on heitetty kiviä, eikä Högdalenin tapaus ole ainoa
romanileirin tulipalo, jonka syttymissyy
on epäselvä.
”Laman aikana rasismi voimistuu.
Monet syyttävät siirtolaisia ongelmista,
vaikka ne johtuvat Ruotsissa harjoitetusta väärästä talouspolitiikasta”, Cyklopen –kulttuuriyhdistyksen aktivisti Elin
Olofsson sanoo. ”Julkisten palvelujen
taso on romahtanut, koska ne on yksityistetty. Syynä ei ole pakolaisten tulva,
vaikka ruotsidemokraatit antavat tällaisen kuvan”, hän selittää.
nettiviha ja viharikokset
Etenkin siirtolaiset, muslimit ja poliittinen vasemmisto ovat Ruotsissa huolissaan rasismista, internetin vihasivuista
ja viharikoksista. Juridisesti viharikos
on monimutkainen asia: on määriteltävä sekä sananvapauden rajat että tavallisen ja viharikoksen välinen ero. Uhrin
on tehtävä rikosilmoitus, ja oikeus määrää tuomion vain, mikäli todistusaineisto riittää.
Ruotsin rikoslain mukaan viharikos
on henkilöön, omaisuuteen tai organisaatioon kohdistuva rikos, joka tehdään
062
Peruste #1–2 2015
RUOTSIN SOSIALI­
DEMOKRAATTISEN HALLITUKSEN
ENSIMMÄINEN KÄYTÄNNÖN
TOIMENPIDE OLI KÄYNNISTÄÄ
KANSALLISEN OHJELMAN
LAATIMINEN VIHARIKOSTEN
TORJUMISEKSI. TYÖRYHMÄÄ
JOHTAA JÖNKÖPINGIN LÄÄNIN
POLIISIMESTARI HÅKAN
SANDAHL, JOKA LUOVUTTAA
EHDOTUKSENSA HELMIKUUN
LOPUSSA.
etnisyyden, uskonnollisen ryhmän jäsenyyden, seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuoli-identiteetin ilmaisun
takia (CEBRO 2015). Tämän rikosnimikkeen täyttyminen edellyttää kaksinkertaisten edellytysten täyttymistä. Ensinnäkin on oltava näyttö rikoksesta, kuten
pahoinpitelystä. Toiseksi sen motiivin
täytyy olla joku näistä syistä, selittää
Daniel Goldman, joka johtaa viharikoksia selvittävää poliisiyksikköä Tukholmassa.
Jälkimmäisen kriteerin osoittaminen
voi olla vaikeaa ja tulkinnanvaraista.
Vasemmistopuolueen kansanedustaja
Christina Höj Larsenin mukaan monet
musliminaiset kokevat rikosilmoituksen tekemisen vaikeaksi.
Höj Larsenin mielestä fasistit1 aktivoivat internetin välityksellä ruotsalaisessa yhteiskunnassa olevan rakenteellisen
rasismin. ”Kun ruotsidemokraatit antavat kuvan, että yhteiskunnassamme on
sota ruotsalaisten ja maahanmuuttajien
välillä, jotkut alkavat kokea itsensä sotureiksi.”
Ruotsissa on vahva sananvapauslainsäädäntö, joten voi olla vaikeaa määritellä, mitkä julkaisut tai nettisivut ovat
vain moraalisesti tuomittavia ja mitkä myös rikoslain mukaan tuomittavia.
”Poliisi seuraa internetin vihasivuja,
mutta niihin puuttuminen on vaikeaa.
Jos teksti on ladattu sinne ulkomailla,
otamme yhteyden kyseisen maan poliisiin. Yhteistyö onnistuu kuitenkin vain,
mikäli epäilty rikos on rangaistava teko
myös kyseisessä maassa”, kertoo Goldman. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kiihottamista kansanryhmää kohtaan ei ole
Goldmanin mukaan määritelty rikokseksi, sen sijaan laittomasta uhkauksesta voidaan tuomita rangaistus.
keinoja viharikosten torjumiseksi
Monet haluavat lisätä poliisien määrää
ja heidän valtuuksiaan, mutta Ruotsin
Vasemmistopuolue pitää tärkeämpänä
poliisijärjestelmän kehittämistä. Sillä
on neljä ehdotusta.
Ensinnäkin, poliisien koulutus on
muutettava yliopistotasoiseksi, että poliisikunta oppisi näkemään rikollisuuden yhteiskunnallisessa kontekstissa.
Poliisi on suurta valtaa käyttävä viranomainen. Koulutuksen parantamisen
lisäksi poliisien palkkaa on puolueen
mielestä nostettava, että ammatista tulee nykyistä houkuttelevampi vaihtoehto nuorille. Poliisikunnan on lisättävä kaikkien kansalaisten turvallisuuden
1 Maan julkisessa keskustelussa on normaalia kutsua ruotsidemokraatteja fasisteiksi. Esimerkiksi pääministeri Stefan
Löfven on käyttänyt tätä sanaa heistä.
063
Viharikosten torjunta Ruotsin haasteena
tunnetta ja oltava helposti lähestyttävä, Höj Larsen linjaa. Sen on oltava monikulttuurinen ja edustettava kaikkia väestöryhmiä. ”Hijabia käyttävien
naisten olisi nykyistä helpompaa
tehdä rikosilmoitus, jos sen ottaisi
vastaan ruotsalaisella poliisiasemalla
naispoliisi, joka myös käyttää hijabia”,
Höj Larsen mainitsee.
Toiseksi, tavoite viharikosten torjunnasta on kirjattava hallitusohjelmaan,
kuten Stefan Löfvenin hallitus onkin
tehnyt. Sitä edeltänyt porvariallianssi ei
huolinut tavoitetta hallitusohjelmaan.
Se oli Höj Larsenin mukaan viesti viranomaisille, ettei asia ole tärkeä.
Kolmanneksi puolue esittää, että on
tutkittava, miksi vain pieni osa viharikoksista tehdyistä rikosilmoituksista etenee oikeuskäsittelyyn ja tuomioon
asti. Kun ongelmakohdat selvitetään,
järjestelmää voidaan parantaa ja nykyistä useammat viharikosten tekijät
saavat tuomion. Neljänneksi, Ruotsiin
tarvitaan nettivihan torjumiseksi internetasiamies tällä hetkellä jo toimivan
lehdistöasiamiehen rinnalle.
Ruotsin sosialidemokraattisen hallituksen ensimmäinen käytännön toimenpide oli käynnistää kansallisen
ohjelman laatiminen viharikosten torjumiseksi. Työryhmää johtaa Jönköpingin
läänin poliisimestari Håkan Sandahl, joka luovuttaa ehdotuksensa helmikuun
lopussa.
Ruotsissa on tällä hetkellä kaksi viharikoksien tutkintaan erikoistunutta ryhmää, toinen Tukholmassa ja toinen Malmössä. Niissä on yhteensä vain
kahdeksan poliisia. Tukholman yksikön
johtaja Daniel Goldman on tehnyt yhteistyötä Sandahlin kanssa ja kertoo jo
ennen raportin valmistumista, että sii-
SUOMEN RIKOSLAIN­
SÄÄDÄNNÖSSÄ EI MAINITA
VIHARIKOSTA TAI VIHAPUHETTA,
SEN SIJAAN KIIHOTTAMINEN
KANSANRYHMÄÄ VASTAAN,
KUNNIANLOUKKAUS JA LAITON
UHKAUS OVAT RANGAISTAVIA
TEKOJA (POLIISI 2015).
NIIDEN TORJUNTAAN EI OLE
PANEUDUTTU SUOMESSA
YHTÄ PERUSTEELLISESTI KUIN
RUOTSISSA VIHARIKOSTEN
ESTÄMISEEN.
nä ehdotetaan viharikoksia selvittävän
ryhmän perustamista maan jokaiseen
poliisipiiriin.
Ruotsissa on panostettu 1990-luvulta lähtien paljon perheväkivallan ehkäisyyn. Jokaisella poliisiasemalla on
sen selvittämiseen erikoiskoulutuksen
saanut poliisi. Nämä poliisit on koulutettu toimimaan perheväkivallan uhrien kanssa, joiden itseluottamukseen
psyykkinen pahoinpitely on vaikuttanut. Muitakin viranomaisia koulutetaan ymmärtämään perheväkivallan
erityispiirteitä. ”Viharikosten torjumiseksi tarvitaan samanlainen prosessi,
mutta sen on tapahduttava paljon nopeammin”, toteaa Goldman.
Suomen rikoslainsäädännössä ei mainita viharikosta tai vihapuhetta, sen sijaan kiihottaminen kansanryhmää vastaan, kunnianloukkaus ja laiton uhkaus
ovat rangaistavia tekoja (Poliisi 2015).
Niiden torjuntaan ei ole paneuduttu Suomessa yhtä perusteellisesti kuin
Ruotsissa viharikosten estämiseen. Suomen sisäasiainministeriön nettisivulla
viharikokset mainitaan lyhyesti, vaikka
064
Peruste #1–2 2015
Susanna Salama
We’re all the same.
Sekatekniikka (akryyli tulostetulle kankaalle, kierrätysmateriaali) 41 x 32 cm.
065
Viharikosten torjunta Ruotsin haasteena
rikoslaki ei tunne termiä. Sisäasiainministeriö korostaa hyvien etnisten suhteiden merkitystä ja syrjinnän vastaisia kampanjoita. (Sisäasiainministeriö
2015.)
kansalaiset aktivoituvat jo
Rasismia ja sen voimistumista ei vastusteta Ruotsissa pelkästään viranomaisten
voimin. Rasismin vastainen kansalaistoiminta voimistuu samassa tahdissa
rasismin kanssa. Natsien (Svenskarnas
parti, Sveriges motståndsrörelsen)
marssipaikoille saapuvat suuret vastamielenosoittajien joukot ovat tästä yksi
osoitus.
Yksityishenkilöt ja järjestöt auttavat,
kun yhteiskunnan palvelut eivät riitä. Monet kirkot järjestävät kerjäläisille hätämajoitusta ja soppakeittiöitä, ja
niidenkin seiniin on alkanut ilmaantua
hakaristejä, kuten ruotsalaisten synagogien ja moskeijoiden seiniin.
Monet ihmiset ovat avanneet kotinsa
ovet romanikerjäläisille varsinkin kovien pakkasten aikana. Elin Olofssonin
kodissa käy sunnuntaisin viisi kerjäläistä suihkussa. Kun HEM-yhdistys pyysi
Facebook-sivullaan avustuksia tulipalossa kuolleen Vasiljin leskelle Marialle, rahaa kertyi parissa päivässä 35 000
kruunua (3 700 euroa).
Kirjoittaja on tietokirjailija ja freelancetoimittaja.
lähteet:
✕✕
CEBRO (2015) Centrum för brottsdrabbade Stockholm. [http://cebro.se/?q=node/39]. Katsottu
13.2.2015.
✕✕
Goldman, Daniel (2015) Haastattelu Tukholmassa 12.1.2015. Goldman johtaa viharikoksia tutkivaa
yksikköä Tukholman Cityn poliisissa.
✕✕
Hovmöller, Sven (2014) Haastattelu Tukholmassa 24.11.2014. Hovmöller on HEM, föreningen för
hemlösa EU-migranter -yhdistyksen varapuheenjohtaja.
✕✕
Höj Larsen, Christina (2015) Haastattelu Tukholmassa 13.1.2015. Höj Larsen on
Vasemmistopuolueen kansanedustaja ja puolueensa kommentaattori siirtolaisuuteen liittyvissä
asioissa.
✕✕
Khalfi, Mahmoud (2015) Haastattelu Tukholmassa 5.1.2015. Khalfi on Tukholman Södermalmin
moskeijan imaami.
✕✕
Lise-Lotte (2014) Haastattelu Tukholmassa 24.9.2014. Lise-Lotte on HEM, föreningen för hemlösa
EU-migranter -yhdistyksen aktivisti, jonka haastatteluissa ruotsalaiset tiedotusvälineet käyttävät
vain etunimeä.
✕✕
Olofsson, Elin (2015) Haastattelu Tukholmassa 12.1.2015. Olofsson on Cyklopen
-kulttuuriyhdistyksen aktivisti.
✕✕
Poliisi (2015) [https://www.poliisi.fi/poliisi/helsinki/home.nsf/pages/4E3499DAAB40F1F8C2257A7E
0034696A?opendocument]. Katsottu 13.2.2015.
✕✕
Sisäasiainministeriö (2015) [http://www.intermin.fi/fi/turvallisuus/rikostorjunta/viharikollisuus].
Katsottu 13.2.2015.
066 DEBATTI
väki ja valta
Peruste #1–2 2015
TTIP-SOPIMUS
JA DEMOKRATIA
Euroopan Unioni ja Yhdysvallat käyvät paraikaa
neuvotteluja transatlanttisesta kauppa- ja
investointisopimuksesta (Transatlantic Trade
and Investment Partnership). Sopimus tunnetaan
lyhenteellä TTIP, monet puhuvat myös EU:n ja
Yhdysvaltojen vapaakauppasopimuksesta.
Jotkut järjestöt ja tutkijat ovat esittäneet, että sopimus
kaventaisi valtioiden toimintamahdollisuuksia
ja demokratiaa sekä heikentäisi esimerkiksi
työelämän perusoikeuksia, ympäristöstandardeja
ja ruuan turvallisuutta. Erityisesti niin kutsuttu
investointisuoja ja siihen sisältyvä välimiesmenettely
ovat olleet kritiikin kohteina.
Suomalaiset ammattiliitot ovat puolestaan asettuneet
tukemaan sopimusta. Niiden mukaan TTIP muun
muassa parantaisi kuluttajien ostovoimaa ja
palkansaajien asemaa sekä edistäisi demokratiaa.
Miten sopimus siis todella vaikuttaisi yhteiskunnan
demokraattisuuteen niin meillä kuin muualla? Peruste
kutsui Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK:n
pääekonomistin Olli Kosken sekä Helsingin yliopiston
tutkijan Markus Krögerin debatoimaan aiheesta.
067
Debatti
olli koski
ttip edistäisi reilua
globalisaatiota ja talouden kasvua
auppapolitiikassa tapahtuu jälleen.
Pitkään kansalaisten ja poliitikkojen mielenkiinnon ulkopuolella oleillut
politiikkalohko on nyt noussut parrasvaloihin, kun maailmalla neuvotellaan
lukuisia alueellisia vapaakaupparatkaisuja. Eurooppaa ja Suomea koskevat erityisesti Euroopan Unionin (EU) ja Yhdysvaltojen (USA) välillä neuvoteltava
transatlanttinen kauppa- ja investointisopimus (Transatlantic Trade and Investment Partnership eli TTIP).
TTIP-sopimus on herättänyt paljon
mielenkiintoa ja ankaraa kritiikkiä. Kritiikin pääpaino on kohdistunut sopimuksen osana neuvoteltavaan investointisuojaan ja siihen liittyvien riitojen
ratkaisumenettelyyn
(Investor-State Dispute Settlement, ISDS). Voi sanoa, että Euroopassa sopimuksen hyötyjen esille tuominen on jäänyt uhkien ja
puutteiden korostamisen varjoon.
Mitä hyötyä TTIP-sopimuksesta sitten
olisi? Kaupan esteiden purkaminen lisää
kansainvälistä vaihdantaa ja alentaa liiketoimintakustannuksia. Tullien ja tariffien alentamisen vaikutukset näkyvät
suoraan kuluttajahintojen alenemisena
ja tuotevalikoiman paranemisena. EU:n
ja USA:n välillä tulli- ja tariffitasot ovat
elintarvikkeita lukuun ottamatta jo nyt
melko matalat, joten tällä saralla hyödyntämättömiä mahdollisuuksia ei ole
valtavasti.
TTIP-sopimuksen suurena mahdollisuutena onkin parantaa sääntely- ja
sääntöyhteistyötä ja helpottaa markkinoillepääsyä USA:ssa ja EU:ssa. Tällöin
puhutaan teknisten kaupan esteiden
poistamisesta.
Liiketoimintakustannukset alenevat, jos esimerkiksi koneiden ja laitteiden turvallisuus- tai ympäristöstandardit ovat samat EU:ssa ja
USA:ssa.
Liiketoimintakustannusten aleneminen siirtyy sekä alempiin hintoihin että suurempiin voittoihin. Alemmat hinnat tarkoittavat parempaa ostovoimaa
ja suuremmat voitot tarkoittavat enemmän investointeja.
Ehkä kaikkein tärkeintä on sopimuksen strateginen näkökulma, joka liittyy globaaliin demokratiaan. TTIP-sopimuksessa asetettavat standardit ja
käytännöt olisivat niin merkittäviä
maailmantaloudessa, että niitä olisi suu-
Olli Koski on Suomen
Ammattiliittojen
Keskusjärjestö SAK:n
pääekonomisti.
Sääntöihin perustuvan vapaakaupan lisääminen palvelee talouskasvua sekä
työntekijöiden perusoikeuksien ja demokratiakehityksen edistämistä ympäri
maailmaa. TTIP-sopimuksen tulee kuitenkin lähteä siitä, ettei ulkomaisille
investoijille turvata parempia oikeuksia kuin kotimaisille yrityksille.
068
Peruste #1–2 2015
AMMATTIYHDISTYSLIIKKEEN
KANNALTA ON KESKEISTÄ,
ETTÄ TTIP-SOPIMUKSEEN
TULEE KUNNIANHIMOINEN
KESTÄVÄN KEHITYKSEN LUKU,
JOKA SISÄLTÄÄ OSAPUOLTEN
SITOUMUKSEN TYÖELÄMÄN
PERUSOIKEUKSIIN JA NIIDEN
GLOBAALIIN EDISTÄMISEEN SEKÄ
SITOUTUMISEN EKOLOGISESTI
KESTÄVÄÄN TALOUTEEN.
ri paine hyödyntää myös laajemmin globaalisti.
Tämä koskisi ennen muuta regulaatiota, mutta myös esimerkiksi periaatteita,
joilla valtio saa tukea tai suosia kotimaista yritystoimintaansa. Sopimuksella voidaan luoda avoimuuteen ja sääntöihin
perustuva regiimi esimerkiksi nationalistisen valtiokapitalismin rinnalle.
Sääntöihin perustuvan vapaakaupan lisääminen palvelee myös työntekijöiden
perusoikeuksien ja demokratiakehityksen edistämistä ympäri maailmaa.
Ammattiyhdistysliikkeen
kannalta on keskeistä, että TTIP-sopimukseen
tulee kunnianhimoinen kestävän kehityksen luku, joka sisältää osapuolten sitoumuksen työelämän perusoikeuksiin
ja niiden globaaliin edistämiseen sekä
sitoutumisen ekologisesti kestävään talouteen. Tuotteille asetettavat turvallisuus- ja ympäristövaatimukset ovat
EU:ssa ja USA:ssa maailman tiukimmat:
tällä sopimuksella niitä ei pidä höllentää, vaan sopimusta tulee käyttää hy-
vien standardien levittämiseen laajemmaltikin maailmantalouteen.
Investointisuoja on sopimuksen kiistanalaisin osa. Suhtautuminen siihen
on myös ay-liikkeessä hyvin kriittistä.
Aikaisempien ISDS-menettelyjen ongelma on ollut, että välimiespaneelit eivät
ole olleet hyvin säänneltyjä, puolueettomia ja vakaita tuomioistuimia, jotka olisivat tuottaneet perusteltua oikeuskäytäntöä. Vanhoihin ISDS-menettelyihin
sisältyy demokratian kannalta riskejä. Maailmantalouteen todennäköisesti
tarvittaisiin kansainvälistä investointeja koskevaa oikeutta, mutta tätä ei voida
nyt TTIP-sopimuksessa rakentaa.
TTIP-sopimuksessa tulee lähteä siitä,
että ulkomaisille investoijille ei turvata parempia oikeuksia kuin kotimaisille yrityksille. Syrjimättömyyden turvaaminen on investointien edistämiseksi
riittävää, sopusoinnussa demokraattisen lainsäädännön kanssa sekä kansalaisten hyväksyttävissä. Riitojen ratkaisun osalta yksinkertaisinta olisi jättää
ISDS-menettely pois ja turvautua valtioiden väliseen arbitraatioon sekä kansallisiin tuomioistuimiin.
Mikäli ISDS-menettelyä ei poisteta TTIP:stä, on sitä kehitettävä merkittävästi paremmaksi. SAK:ssa asiaa on
pohdittu ja keskeisiksi kehittämiskohteiksi ovat nousseet (1) velvoite ensivaiheen kansalliseen oikeuskäsittelyyn; (2)
perusteettomien tapausten hylkääminen, silloin kun sopimusosapuolet ovat
siitä yhtä mieltä; (3) sopimusosapuolten välisen oikeustulkintaa antavan paneelin perustaminen; (4) valitusmahdollisuuden luominen sekä (5) häviäjä
maksaa –periaatteen soveltaminen. Riittävästi tähän suuntaan uudistettu ISDSmenettely olisi hyväksyttävissä.
069
Debatti
markus kröger
ttip on keino siirtää kansan
valtaa ja varallisuutta
suuryrityksille
uten Olli Koski tekstissään esittää,
yksi TTIP-sopimuksen hyödyistä olisi (ainakin periaatteessa), että eurooppalaiset firmat voisivat osallistua
laajemmin hankkeisiin Yhdysvalloissa.
Ne voisivat myydä tuotteitaan ja kasvattaa näin tuotantoa.
Myös Euroopan Unioniin saataisiin
TTIP:n kannattajien mukaan laajempi
kirjo tuotteita. Kriitikkojen mukaan tämä laajempi kirjo, tai suurempi investointivapaus, ei kuitenkaan lisäisi kehitystä, vaikka näin voisi olettaa.
TTIP:ssä ei olisi käytännössä kyse
kauppasopimuksesta, vaan sääntelyn
purkamisesta niin, että matalin standardi otettaisiin käyttöön. Tämä on mielestäni argumentti, jota ei ole tarpeeksi
tuotu esiin, kritiikin keskittyessä investointisuojaan. Salaisesta sopimuksesta vuodetut tiedot osoittavat, että TTIP
johtaisi ympäristölle ja terveydelle tuhoisien tuotantomenetelmien laajentamiseen. Sama pätee EU:n ja Kanadan väliseen kauppasopimukseen.
Koski esittää, että sopimus edistäisi
demokratiakehitystä ympäri maailmaa.
Sopimuksen salainen neuvottelu kuvaa
kuitenkin sitä tyyliä, jolla demokratiaa tultaisiin sopimuksen myötä kohtelemaan. Päätökset tehdään pienen pii-
rin kesken, nojaten naiiviin käsitykseen
“vapaasta kaupasta”.
Yhteiskuntatieteellinen tutkimus on
osoittanut, että tällaisen kaupan “vapauden” lisääminen markkinoilla johtaa
jo valmiiksi vahvojen vahvistumiseen.
Valtio ei voisi taata turvallisia tuotantotapoja tai työntekijöiden oikeuksia.
Demokraattiselta poliittiselta päätöksenteolta vietäisiin voima poistamalla
mahdollisuuksia talouden sääntelyyn.
Mikäli poliitikot toimisivat yhteisen hyvän puolesta – vaikka sulkemalla saastuttavan kaivoksen tai tekemällä geenimuuntelusta laitonta sen ongelmien
paljastuttua – heidät vietäisiin ulkomaalaisen, ei-valtiollisen tuomioistuimen
tuomittavaksi.
TTIP:n toteutuessa myös patenttisuoja kasvaisi. Laaja patenttisuoja on jo nyt
suuri ongelma juuri Kosken kaipaaman
talouskasvun kannalta. Se ei kannusta
innovaatioihin, eikä myöskään mahdollista kriittistä tutkimusta.
Emme tiedä, olisivatko Yhdysvalloista EU-markkinoille tulevat tuotteet (esimerkiksi geenimuunnellut kasvit) ja
tuotantotavat (esimerkiksi liuskeöljyn
poraaminen) turvallisia. Koko EU siirtyisi tutkimukseen perustuvasta varovaisuusperiaatteesta Yhdysvaltojen
Markus Kröger on kehitysmaatutkimuksen
dosentti ja tutkija Helsingin yliopiston
sosiaalitieteiden laitoksella. Hän on
ollut vierailevana tutkijana Kalifornian
yliopistossa Berkeleyssä, valmistunut
Amerikkojen tutkimuksen tutkijakoulusta
ja väitellyt maailmanpolitiikasta.
TTIP:ssä ei olisi kyse kauppasopimuksesta vaan sääntelyn
purkamisesta. Se ei johtaisi reiluun globalisaatioon, kuten Olli Koski
esittää, vaan epäeettisten tuotantotapojen laajentamiseen. Sopimus
pitäisikin perua.
070
Peruste #1–2 2015
KOSKEN ESITTÄMÄ VÄITE, ETTÄ YHDYSVALTOJEN STANDARDIT
OLISIVAT MAAILMAN KORKEIMMAT, ON YKSINKERTAISESTI
VÄÄRÄ. JUURI YHDYSVALTOJEN JA KANADAN EPÄEETTISTEN
JA TUHOISIEN TUOTANTOTAPOJEN LAAJENTAMISEN VUOKSI
KAUPPASOPIMUS, JOTA SOVELLETTAISIIN YMPÄRI MAAILMAA,
JOHTAISI GLOBAALEIHIN HAITTAVAIKUTUKSIIN, EIKÄ REILUUN
GLOBALISAATIOON, KUTEN KOSKI ESITTÄÄ.
malliin, jossa turvallisuus oletetaan ja
sen haastaminen jätetään yksityisille oikeusjutuille. Lisäksi investointisuojasta
seuraisi, että vaikka tuote osoitettaisiin
paikallisissa sääntelyoikeuksissa haitalliseksi, valtion tulisi maksaa ulkomaisille investoijille korvauksia heidän itse
arvioimiensa tulevien tuottojen menetyksen määrän mukaisesti.
Sopimus onkin keino siirtää valtioiden – ja täten kansan – varallisuutta
suuryrityksille. Sillä estettäisiin myös
demokraattinen keskustelu tuotantotavoista ja mahdollisuus suosia tiettyä
tuotantotapaa.
Sekä Yhdysvaltojen että Kanadan
kanssa suunnitellut sopimukset toisivatkin mukanaan enemmän haittoja
kuin hyötyjä ja niistä neuvotteleminen
pitäisi lopettaa. Tulisi luoda avoimeen
debattiin ja neuvotteluun pohjaava vaihtoehtoinen kauppasopimus, jossa huomio olisi eettisyyttä, järkevää sääntelyä
ja työntekijöiden oikeuksia tukevan poliittisen kehikon luomisessa, ei vain
suuryritysten etujen ajamisessa.
Käytännössä tällainen neuvottelu voisi alkaa vasta kun Pohjois-Amerikassa
vallitsee vähintään yhtä hyvä lainsäädännöllinen kehys kuin EU:ssa, koska
kauppaneuvottelut ovat todellisuudes-
sa eri alueiden suuryritysten, eivätkä
valtioiden, välisiä. On naiivia olettaa,
että vapaakauppasopimus alempien
tuotantostandardien maan kanssa johtaisi kummankaan neuvotteluosapuolen asukkaiden kannalta hyviin seurauksiin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa
laajentunut vienti EU:hun johtaisi myös
suurempiin ongelmiin tuotantoalueilla
(koska siellä tuotanto-olosuhteet eivät
vielä ole kestävät). Sopimus pitäisi siis
perua investointisuojasta riippumatta.
Kosken esittämä väite, että Yhdysvaltojen standardit olisivat maailman korkeimmat, on yksinkertaisesti väärä.
Juuri Yhdysvaltojen ja Kanadan epäeettisten ja tuhoisien tuotantotapojen laajentamisen vuoksi kauppasopimus, jota
sovellettaisiin ympäri maailmaa, johtaisi globaaleihin haittavaikutuksiin, eikä reiluun globalisaatioon, kuten Koski
esittää.
On naiivia olettaa, että ne ehdot, jotka SAK on asettanut sopimukselle, sisällytettäisiin neuvotteluihin: ne eivät ole
neuvottelutekstissä sisällä eikä niitä tulla sinne lisäämään. Pahimmassa tapauksessa SAK ei tule tästä huolimatta kritisoimaan sopimusta vaan puhuu yhtä ja
edistää toista linjaa.
071
Debatti
olli koski
ttip – tuo suuri mörkö
arkus Krögerin vastine on oppikirjaesimerkki uhkakuviin, väärintulkintoihin ja puolivillaisuuksiin perustuvasta ”TTIP-kritiikistä”. Ensimmäinen Krögerin väite on, että TTIP:n
myötä otettaisiin käyttöön matalimmat
standardit. Näin siitä huolimatta, että
molempien neuvotteluosapuolten julkisissa tavoitteissa tähdennetään, että
kumpikaan osapuoli ei hyväksy standardiensa alentamista ja että jatkossakin osapuolet säilyttävät oikeuden säännellä ympäristö-, turvallisuus- ja terveyskysymyksiä haluamallaan tasolla.
Kröger perustaa väitteensä niin sanottuun vuodettuun salaiseen sopimukseen. Todellisuudessa valmista sopimusta ei ole ja neuvotteluja standardien
yhteensovituksesta käydään parhaillaan. Kyse on niin mittavasta (ja loppujen lopuksi hyvin arkisesta ja tylsästä)
virkamiestyöstä, ettei kukaan odotakaan TTIP-sopimuksen korvaavan kokonaisvaltaisesti olemassa olevaa regulaatiota.
Tärkeämpää on sopia käytännöistä,
joilla sääntelyn yhteensovittamista tehdään vastedeskin. Yksi keino on asettaa
yhteinen transatlanttinen neuvottelukunta kehittämään sääntely-ympäristöä.
Kröger varmasti vastustaa tätä ”vallankaappauksena”, mutta oikeasti kyse on järkevän ja hallitun globalisaation
edistämisestä, josta olisi lähinnä hyötyä.
Neuvottelukunnalle ei annettaisi lainsäädäntövaltaa, eikä se voisi puuttua
kansalliseen sääntelyyn. Se ei siis kaventaisi demokraattisen päätöksenteon
mahdollisuuksia.
Kröger väittää, että TTIP suosisi nimenomaan vahvoja ja suuria yrityksiä.
Yhteinen regulaatio on kuitenkin arvokasta nimenomaan pienemmille yrityksille. Nykyisellään, ilman yhteistä
tuoteregulaatiota, markkinoillepääsyn
kustannukset ovat korkeat. Suuria yrityksiä tämä ei haittaa yhtä paljon kuin
pieniä ja keskisuuria yrityksiä, koska
suurilla yrityksillä on voimavaroja toimia erilaisissa sääntely-ympäristöissä.
Päinvastoin kuin Kröger vihjailee, sopimuksella ei tulla muuttamaan geenimuunneltuja organismeja koskevia EU:n
peruslakeja. Ja myös jatkossa EU ja sen
jäsenmaat saavat itse päättää, sallivatko
liuskekaasun hyödyntämisen alueellaan.
Viimekätinen päätösvalta on jäsenmailla, joita komissio ei voi TTIP-neuvotteluissa ohittaa.
PÄINVASTOIN KUIN KRÖGER
VIHJAILEE, SOPIMUKSELLA
EI TULLA MUUTTAMAAN
GEENIMUUNNELTUJA
ORGANISMEJA KOSKEVIA
EU:N PERUSLAKEJA. JA MYÖS
JATKOSSA EU JA SEN JÄSENMAAT
SAAVAT ITSE PÄÄTTÄÄ,
SALLIVATKO LIUSKEKAASUN
HYÖDYNTÄMISEN ALUEELLAAN.
072
Peruste #1–2 2015
SAASTUTTAVIEN KAIVOSTEN
SULKEMINEN JA VAARALLISTEN
TUOTTEIDEN POISTAMINEN
MARKKINOILTA ON MAHDOLLISTA
INVESTOINTISUOJAN
OLOISSAKIN. YLEISEN EDUN
NIMISSÄ TEHTÄVÄT TOIMET,
PAKKOLUNASTAMINENKIN, OVAT
MAHDOLLISIA, KUN TOIMITAAN
SYRJIMÄTTÖMÄSTI.
Saastuttavien kaivosten sulkeminen
ja vaarallisten tuotteiden poistaminen
markkinoilta on mahdollista investointisuojan oloissakin. Yleisen edun nimissä tehtävät toimet, pakkolunastaminen-
kin, ovat mahdollisia, kun toimitaan
syrjimättömästi. Investointisuoja ei tule
koskemaan markkinoillepääsyä, vaan se
koskee vain maan lakien mukaan tehtyjä investointeja.
Valitettavasti Kröger ei siis perustele väitteitään kunnolla. Kriittisiä, todella asiaan pureutuvia ja kovia kysymyksiä olisivat esimerkiksi seuraavat: Miksi
neuvottelijat haluavat turvata vain sijoittajille tulkinnanvaraisen ”oikeudenmukaisen ja tasapuolisen” kohtelun? Mitä vikaa on USA:n ja Australian
kauppasopimuksessa, jossa ei ole ISDSmenettelyä? Onko ISDS todella niin arvokas, että koko TTIP kannattaa riskeerata? Kenelle ISDS on niin arvokas?
markus kröger
ttip:n puolustajien argumentit
eivät perustu tietoon
lli Kosken vastine kuvastaa, kuinka
kauppasopimuksen puolustajat sivuuttavat oleellisen kritiikin ja pyrkivät
puhumaan sopimuksesta niin kuin sen
EN PIDÄ MAHDOLLISENA KOSKEN
SKENAARIOTA, JOSSA VALTIOIDEN
OMIIN SÄÄNTELYMAHDOLLISUUKSIIN
EI PUUTUTTAISI. KÄYTÄN­
NÖSSÄ MARKKINOIDEN YHDEN­
MUKAISTAMINEN JOHTAA
PIENIMMÄN YHTEISEN NIMITTÄJÄN
VALITSEMISEEN, JA TÄMÄ NOSTAA
PAINEITA ALENTAA RIMAA
KAIKKIALLA.
sisältö olisi jo selvä ja ongelmaton. En
pidä mahdollisena Kosken skenaariota, jossa valtioiden omiin sääntelymahdollisuuksiin ei puututtaisi. Käytännössä markkinoiden yhdenmukaistaminen
johtaa pienimmän yhteisen nimittäjän
valitsemiseen, ja tämä nostaa paineita
alentaa rimaa kaikkialla.
Laajempi hankintojen kilpailutus, jota
Koskikaan ei kiistä, johtaisi hankaluuteen harjoittaa paikallisesti kannattavaa
ja sopivaa teollisuus- ja kehityspolitiikkaa. EU:lla ei ole mitään syytä yhdentää
markkinoitaan niin epäeettisen ja ongelmallisen markkina-alueen kuin Yhdysvaltojen (tai Kanadan) kanssa, ennen
073
Debatti
kuin nämä ovat nostaneet standardejaan EU-tasolle.
Koski näyttää puhuvan jostain muusta
sopimuksesta kuin siitä TTIP:stä, josta
uutisoidaan kansainvälisissä johtavissa lehdissä ja josta salaisen sopimuksen
itse nähneet Euroopan parlamentin jäsenet ovat kertoneet. TTIP:ssä on näiden
lähteiden mukaan kyse nimenomaan
esimerkiksi ruoan terveysstandardien,
eläinten hyvinvoinnin, julkisten palvelujen ja rahoituksen sääntelyn harmonisoinnista, toisin kuin Koski väittää.
Esimerkiksi brittimeppi Molly Caton
mukaan tekstin lukemisen jälkeen hänelle oli selvää, ettei sopimusta neuvotella demokraattisesti ja etteivät neuvottelijat aja kansalaisten etua.
USA:n ruokaturvallisuusviranomaiset
FDA ja EPA ovat tunnetusti suuryritysten
armoilla eivätkä ole onnistuneet takaamaan turvallisia standardeja. EU antaisi
näille instituutioille oikeuden tarkastaa
uusien Yhdysvalloista tulevien tuotteiden turvallisuus. Tämä on suora demokratian kavennus, sillä EU-kansalaiset
eivät voi näihin tahoihin vaikuttaa.
Tähtäimessä on voittojen ja yritysvallan kasvattaminen demokratian, luonnon ja eläinten hyvinvoinnin kustannuksella. Pienyrittäjät, esimerkiksi viljelijät,
eivät voisi kilpailla USA:n megafarmeja vastaan. Kosken väite, että pienet ja
keskisuuret yritykset hyötyisivät eniten,
poikkeaa yleisimmistä arvioista.
92 prosenttia sopimusta varten kuunnelluista tahoista on yhtiöiden edustajia. TTIP:n myötä yhtiöillä olisi oikeus
vaatia muutoksia lakiehdotuksiin, jotka
muuttaisivat niiden kauppaetuja, ennen
kuin laeista edes keskusteltaisiin parlamenteissa.
ISDS-välimiesmenettelyn sisällyttä-
TÄHTÄIMESSÄ ON VOITTOJEN JA
YRITYSVALLAN KASVATTAMINEN
DEMOKRATIAN, LUONNON
JA ELÄINTEN HYVINVOINNIN
KUSTANNUKSELLA. PIEN­
YRITTÄJÄT, ESIMERKIKSI
VILJELIJÄT, EIVÄT VOISI KILPAILLA
USA:N MEGAFARMEJA VASTAAN.
KOSKEN VÄITE, ETTÄ PIENET
JA KESKISUURET YRITYKSET
HYÖTYISIVÄT ENITEN, POIKKEAA
YLEISIMMISTÄ ARVIOISTA.
minen sopimukseen tarkoittaisi myös
sitä, että kerran yksityistettyjä palveluja, kuten terveydenhuoltoa, ei voitaisi enää kansallistaa. Tämä, jos mikä, on
demokratian kaventamista. Yhtiöt olisivat pääroolissa myös poikkikansallisessa säätelyelimessä, johon Koski viittaa.
Neuvottelut tulisi lopettaa välittömästi. Ne voisi aloittaa myöhemmin uudelleen niin, että neuvotteluja kävisivät demokraattisesti valitut mepit avoimesti
– eivät yritysten lobbaajat salassa. EUkomission tulisi myös hyväksyä eurooppalainen kansalaisaloite kauppasopimuksista, koska tarvittava määrä
allekirjoituksia tätä varten on jo kerätty:
kansanäänestyksen epääminen (kesällä
2014), jos mikä, kuvaa, kuinka epädemokraattinen koko prosessi on.
074
väki ja valta
Peruste #1–2 2015
PODEMOSAALTO
Podemos on uudenlainen puolue, tai puolueen
muodon ottanut liike. Se otti oppia globaalista
etelästä ja kanavoi Espanjan kaduilta alkaneen
kuohunnan luovaksi voimaksi. Voisiko Podemosaalto levitä myös muihin maihin?
boaventura de sousa santos
käännös: niina oisalo
Alkuperäinen artikkeli ”The Podemos Wave” on julkaistu Critical Legal Thinking -lehdessä
5.12.2014. Se on luettavissa osoitteessa: http://criticallegalthinking.com/2014/12/05/podemoswave
075
Podemos-aalto
teläisen Euroopan maat eroavat
toisistaan huomattavasti sekä yhteiskunnallisessa että poliittisessa mielessä. Nämä maat ovat kuitenkin
joutuneet kärsimään Euroopan Unionissa (EU) Keski- ja Pohjois-Euroopan
maiden johdolla tehdyistä huonoista poliittisista ratkaisuista. Vaikka seuraukset ovat eri Etelä-Euroopan maissa erilaisia, niissä on myös paljon samoja piirteitä.
Laajassa mittakaavassa poliittiset päätökset ovat johtaneet Etelä-Euroopan
maat tilanteeseen, jossa ne on kahlehdittu perifeeriseen asemaan maanosan
sisällä. Samalla maat on ajettu epäoikeudenmukaiseen ja suhteettomaan velallisuuteen.
Leikkauspolitiikka on imenyt voimavaroja maiden valtionhallinnoilta sekä julkisilta palveluilta, ja ajanut keskiluokkaa äkilliseen köyhtymiseen.
Monien nuorten ihmisten on ollut pakko muuttaa pois maasta. Maat ovat joutuneet leikkaamaan koulutukseen ja
tutkimukseen käytettävistä investoinneista, joita ilman niiden on mahdotonta nousta perifeerisestä asemastaan.
Espanjaa, Kreikkaa ja Portugalia on kohdannut klassinen tragedia.
Kaikki mielipidetutkimukset ovat
osoittaneet, että kansalaiset ovat hyvin
tyytymättömiä nykyiseen tilanteeseen,
jopa raivostuneita. Monet mielenosoitukset kaduilla ja toreilla todistavat samaa. Tästä huolimatta tuohtuneita kan-
SOSIALISTISET PUOLUEET
OVAT SEN SIJAAN AJANEET
LEIKKAUSPOLITIIKKAA
JA SITEN MENETTÄNEET
USKOTTAVUUTENSA
KANSALAISTEN SILMISSÄ, ERI
MÄÄRIN ERI MAISSA.
salaisia tyydyttävän politiikan muotoilu
on tuntunut olevan vaikeaa.
Perinteiset vasemmistopuolueet eivät
ole löytäneet ratkaisuja. Kommunistiset
puolueet kannattavat EU:sta eroamista, mutta enemmistö puolueista pelkää
riskejä, joita tähän ratkaisuun sisältyy.
Sosialistiset puolueet ovat sen sijaan
ajaneet leikkauspolitiikkaa ja siten menettäneet uskottavuutensa kansalaisten
silmissä, eri määrin eri maissa.
Poliittisen tyhjiön täyttäminen on
osoittautunut vaikeaksi tehtäväksi.
Kreikan Syriza-puolue, joka aloitti ensin poliittisena liikkeenä vuonna 2004,
vastasi talouskriisin herättämiin vaatimuksiin. Se muuttui puolueeksi vuonna 2012, ja täytti tyhjiön. Se saattaa hyvin voittaa seuraavat vaalit1.
Portugalin ”Vasemmistoblokki” (Bloco de Esquerda — BE) ei ole pystynyt
samalla tavoin uusiutumaan ja vastaamaan talouskriisiin. Maassa vallitsee
edelleen poliittinen tyhjiö.
1 Suom. huom. Syriza nousi kuin nousikin Kreikan parlamenttivaaleissa tammikuussa 2015 maan suurimmaksi
puolueeksi.
076
Peruste #1–2 2015
ESPANJAN UUSI PUOLUE PODEMOS ON SEN SIJAAN
OSOITTANUT OLEVANSA SUURIN POLIITTINEN
INNOVAATIO KYLMÄN SODAN JÄLKEISESSÄ
EUROOPASSA. TOISIN KUIN SYRIZASSA JA BE:SSÄ,
SIINÄ EI OLE MERKKIÄKÄÄN KYLMÄN SODAN
AIKAISESTA AJATTELUSTA.
Espanjan uusi puolue Podemos on
sen sijaan osoittanut olevansa suurin poliittinen innovaatio kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa. Toisin kuin
Syrizassa ja BE:ssä, siinä ei ole merkkiäkään kylmän sodan aikaisesta ajattelusta.
Jotta voisimme ymmärtää Podemosta, meidän on tarkasteltava Maailman
sosiaalifoorumin toimintaa, Latinalaisessa Amerikassa 2000-luvulla nousseita edistyksellisiä hallituksia sekä niitä
yhteiskunnallisia liikkeitä ja perustuslaillisia prosesseja, jotka nostivat nämä
hallitukset valtaan. Podemos-liikkeen
edeltäjinä voi pitää erityisesti niitä Latinalaisessa Amerikassa paikallistasolla toteutettuja osallistuvan demokratian
kokeiluja, jotka nojasivat Porto Alegren
esimerkkiin ja osittain myös Arabikevään tapahtumiin.
Lyhyesti sanottuna, Podemos on oppimisprosessin tulos. Tuo prosessi alkoi
globaalista etelästä, ja siinä Espanjan
kaduilla virrannut kuohunta kanavoitiin uudenlaiseksi toiminnaksi.
Podemos on uudenlainen puolue, liike-puolue, tai pikemminkin puolue-liike, joka perustuu seuraaviin ajatuksiin:
• Ihmiset eivät ole kyllästyneitä politiikkaan, he ovat kyllästyneitä nykyiseen politiikkaan.
• Selvästi suurin osa kansalaisista ei
osallistu politiikkaan eivätkä he ota
osaa mielenosoituksiin kaduilla, mutta he istuvat kotona raivoissaan ja
tuntevat sympatiaa mielenosoittajia
kohtaan.
• Poliittinen aktivismi on tärkeää, mutta politiikka tarvitsee aitoa osallistumista myös niiltä kansalaisilta, jotka
eivät välttämättä ole ”poliittisesti aktiivisia”.
• Tiettyyn poliittiseen luokkaan kuuluminen on monelle kansalaiselle pakon
sanelema, väliaikaiseksi mielletty tilanne, josta seuraa keskipalkkaa pienemmät tulot.
• Internet mahdollistaa kanssakäymisen muotoja, joita ei aiemmin ollut
olemassa.
• Virkaan valitut kansanedustajat eivät
itse keksi aiheita tai kantoja, joiden
puolesta he työskentelevät, vaan yksinkertaisesti välittävät eteenpäin niitä kysymyksiä, jotka nousevat alhaalta, kansalaisilta.
• Vaikka puoluepolitiikalla on oltava
077
Podemos-aalto
kasvot, se ei muodostu kasvoista.
• Läpinäkyvyyden ja tilivelvollisuuden
periaatteet ovat ehdottomia.
• Puolue palvelee kansalaisia ja kuuluu
heille. Siksi myös rahoituksen on tultava kansalaisilta eikä yrityksiltä, joiden tavoitteena on valtion kaappaaminen ja demokratian tyhjentäminen
sisällöstään.
• (Poliittisesti) vasemmalla oleminen
ei ole lähtökohta, vaan matkan tavoite, jonka on perustuttava tosiasioiden
tunnustamiseen. Esimerkiksi: jos tukee transatlanttista kauppa- ja investointikumppanuutta (TTIP) Euroopassa, ei kuulu vasemmistoon, vaikka
olisi vasemmistopuolueen jäsen. TTIP
ajaa samoja tavoitteita kuin Amerikkojen vapaakauppa-alue FTAA, jonka Bill Clinton laittoi alulle 1994 ja joka kuopattiin 2005 koko mantereen
laajuisten protestien ja kansalaisten
aloittaman voimakkaan vastaliikkeen
tuloksena.
Podemos-liikkeen ydinajatus on yhdistää osallistuvan ja edustuksellisen demokratian toisiaan täydentäviä puolia,
minkä piti olla poliittisen järjestelmämme perusajatus alun perinkin. Podemos
on toteuttanut erityisen onnistunees-
ti ja tehokkaasti viime vuosina eri puolilla maailmaa syntyneitä poliittisia innovaatiota, jotka ovat syntyneet vastalauseina edustuksellisten järjestelmien
korruptiolle ja pääoman etuja ajaville
hallituksille.
Italiassa syntyi vuonna 2009 Beppe Grillon johtama “Viiden tähden liike” (MoVimento 5 stelle), joka kritisoi
rajusti poliittisia puolueita ja omaksui
osallistuvan demokratian käytäntöjä. Se
menestyi vaaleissa ilmiömäisen hyvin,
mutta puolueen radikaalit, politiikanvastaiset kannat ovat jättäneet hämärän
peittoon, millaisia poliittisia uudistuksia se on tavoittelemassa.
Vuonna 2012 Intiassa perustettiin Aam
Aadmi eli ”Kadunmiesten puolue” (joka
englanniksi lyhennetään usein AAP).
Sen inspiraationa olivat Gandhin opetukset. Puolue keskittyi taistelemaan
korruptiota vastaan ja osallistuvan demokratian puolesta. Puolueen synnyn
taustalla oli tunne siitä, ettei kadunmiehiä (tai -naisia, kuten puolueeseen liittyvät naiset korostivat) kuulla politiikassa, eivätkä olemassa olevat puolueet
huomoi heidän tarpeitaan. Vain vuosi
perustamisensa jälkeen Aam Aadmista
tuli toiseksi suurin puolue Delhin osavaltion parlamenttivaaleissa.
PODEMOS-LIIKKEEN YDINAJATUS ON YHDISTÄÄ OSALLISTUVAN
JA EDUSTUKSELLISEN DEMOKRATIAN TOISIAAN TÄYDENTÄVIÄ
PUOLIA, MINKÄ PITI OLLA POLIITTISEN JÄRJESTELMÄMME
PERUSAJATUS ALUN PERINKIN.
078
Peruste #1–2 2015
VOISIKO PODEMOS-AALTO LEVITÄ MYÖS MUIHIN
MAIHIN? OLOSUHTEET VAIHTELEVAT SUURESTI
MAASTA TOISEEN. PODEMOSILLA EI MYÖSKÄÄN
OLE SELKEÄÄ POLIITTISTA RESEPTIÄ. SEN
YKSINKERTAINEN IDEA ON LÄHENTÄÄ POLITIIKKAA
JA KANSALAISIA.
Voisiko Podemos-aalto levitä myös
muihin maihin? Olosuhteet vaihtelevat
suuresti maasta toiseen. Podemosilla ei
myöskään ole selkeää poliittista reseptiä. Sen yksinkertainen idea on lähentää politiikkaa ja kansalaisia. Tällaisen
suunnan omaksuminen on mahdotonta
niin kauan kuin poliittinen aktiivisuus
rajautuu neljän vuoden välein tapahtuvaan äänestämiseen vaaleissa, joissa
valittujen poliitikkojen tähtäimenä on
henkilökohtaisten etujen ajaminen.
Kiinnostavaa on, että myös Englannissa on hiljattain perustettu puolue – ”Vasemmiston yhtenäisyys” (Left Unity),
joka nojaa samoihin periaatteisiin kuin
Syriza tai Podemos. Myös Portugalissa tarvitaan Podemos-liikkeen kaltaisia
vaihtoehtoja poliittisen tyhjiön täyttämiseksi. Maassa ei kuitenkaan ole samanlaista poliittisen aktivismin perinnettä kuin Espanjassa. Siksi Podemos
olisi Portugalissa toisenlainen puolue
kuin Espanjassa, eikä sillä ehkä olisi tällä hetkellä merkittäviä vaikutuksia poliittiseen tilanteeseen.
Maa elää juuri nyt ”Costa-hetkeään”.
Lissabonin sosialistinen pormestari An-
tónio Costa valittiin puolueen johtoon
sen jälkeen, kun Sosialistipuolue (PS) oli
kärsinyt tappion edellisissä Euroopan
parlamentin vaaleissa. Käytössä olivat
esivaalit, joissa sekä puolueen jäsenet
että kannattajat saattoivat äänestää. Äänestysvilkkaus oli korkea, mikä tukee
aiemmin mainitsemaani seikkaa: kansalaisten passiivisuus pätee vain ”tavalliseen” politiikkaan – siis silloin kun
vaihtoehtoja sietämättömälle ja epäoikeudenmukaiselle sosioekonomiselle tilanteelle ei ole näköpiirissä.
Tällä hetkellä Portugalissa on Costahetki, mutta Podemosta muistuttava liike voisi valmistaa Portugalia tulevaan.
Se voisi käydä yhteistyöhön sosialistipuolueen kanssa, edellyttäen että PS
olisi kiinnostunut ajamaan vasemmistolaista linjaa. Jos PS ajaa itsensä nurkkaan ja liittoutuu oikeistopuolueiden
kanssa, uusi liike voisi muodostaa oman
vaihtoehtonsa. Nykyisessä tilanteessa
jälkimmäinen kehityskulku on todennäköisempi.
Entä voiko Podemos-aalto saavuttaa
myös Latinalaisen Amerikan ja palauttaa maanosaan sen innostuksen, johon
079
Podemos-aalto
Podemoksen alkuperäinen voima pohjautui? Jos liike saisi valtaa Meksikossa
tai Kolumbiassa, sillä olisi merkittäviä
seurauksia, ovathan nämä suuret maat
tällä hetkellä konservatiivisten voimien vallassa. Tähän mennessä kaikki yritykset uuden, uskottavan vasemmistolaisen politiikan muotoilemiseksi ovat
epäonnistuneet kyseisissä maissa. Perinteisen oligarkkisen politiikan läpi
murtautuminen on osoittautunut vaikeaksi.
Meksikossa on kuitenkin ollut joitakin yrityksiä, kuten zapatistien kansallisen vapautusarmeijan johtama La Otra Campaña tai Andrés Manuel López
Obradorin ympärille muodostunut poliittinen liike. Kolumbiassa on noussut
liike nimeltä Polo Democrático, joka on
vuosien varrella läpikäynyt monia vaiheita ja muotoja (kuten Itsenäinen Polo Democrático, Vaihtoehtoinen Polo Democrático).
Olisi helppo ajatella, ettei Podemosliikkeellä ole mitään annettavaa maille, joista se sai aikanaan innoituksensa,
joissa edistykselliset voimat saavuttivat suuria voittoja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, ja joiden
hallituspuolueet ovat muodostuneet
juuri näiden kansanliikkeiden seurauksena. Mielessäni ovat erityisesti Brasilian Partido dos Trabalhadores (”Työläisten puolue” – PT), Bolivian Movimiento
al Socialismo (“Liike sosialismin puolesta” – MAS), Ecuadorin Alianza PAIS
(“Maan liitto”) ja Venezuelan Partido Socialista Unido (“Venezuelan yhdistynyt
sosialistinen puolue” – PSUV).
Näiden maiden poliittiset tilanteet
poikkeavat toisistaan suuresti, mutta
liikkeitä tuntuu kuitenkin yhdistävän
kaksi piirrettä: 1) Ne pyrkivät antamaan
politiikassa äänen laajalle kansanosalle, joka kärsii hallitsevien luokkien vallasta. Näitä kansanosia ei voi pitää niinkään kollektiivisina yhteisöinä, vaan
pikemminkin köyhien yksilöiden ryhminä. 2) Liikkeet saivat vaalimenestystä, mutta hallitusvalta on saattanut
hillitä niiden politiikan toteuttamista käytännössä (joko itsevaltaisuuden/
caudillismon, korruption tai uusliberalististen oppien hyväksymisen vuoksi).
Vaikka liikkeet ovatkin saavuttaneet
merkittäviä voittoja viime aikoina (kuten Bolivian MASin vaalivoitto 2014),
ne ovat alkaneet enemmässä tai vähemmässä määrin hajota poliittisesti. Jos
Podemos-liikkeellä on mitään annettavaa näissä maissa – tai Argentiinassa
ja Chilessä, joissa vallassa ovat vakiintuneempien keskustalais-vasemmistolaisten puolueiden muodostamat hallitukset – sen on mahdollista kulkea
kahteen suuntaan: 1) liike voisi käynnistää perustavanlaatuiset uudistukset
puolueissa (erityisesti Brasilian PT tar-
JOS LIIKE SAISI VALTAA
MEKSIKOSSA TAI KOLUMBIASSA,
SILLÄ OLISI MERKITTÄVIÄ
SEURAUKSIA, OVATHAN NÄMÄ
SUURET MAAT TÄLLÄ HETKELLÄ
KONSERVATIIVISTEN VOIMIEN
VALLASSA. TÄHÄN MENNESSÄ
KAIKKI YRITYKSET UUDEN,
USKOTTAVAN VASEMMISTOLAISEN
POLITIIKAN MUOTOILEMISEKSI
OVAT EPÄONNISTUNEET
KYSEISISSÄ MAISSA. PERINTEISEN
OLIGARKKISEN POLITIIKAN
LÄPI MURTAUTUMINEN ON
OSOITTAUTUNUT VAIKEAKSI.
080
Peruste #1–2 2015
25 VUOTTA BERLIININ MUURIN MURTUMISEN JÄLKEEN
KANSALAISET OVAT HUOMANNEET, ETTÄ OLEMME
PALANNEET JÄLLEEN ALKUPISTEESEEN. SILLOIN
IHMISET USKOIVAT, ETTÄ MUURIN MURTUMINEN
TARKOITTI DEMOKRATIAN LUPAUSTEN TÄYTTYMISTÄ
JA HISTORIAN LOPPUA. NYT HE OVAT KUITENKIN
TAJUNNEET, ETTÄ LIBERAALIN EDUSTUKSELLISEN
DEMOKRATIAN KEHITYS ON PYSÄHTYNYT, JA
ERILAISET DEMOKRATIAN VASTAISET VOIMAT OVAT
HEIKENTÄNEET SITÄ SISÄLTÄPÄIN.
vitsee tätä), tai 2) se voisi perustaa uusia
puolue-liikkeitä asettaen osallistuvan
demokratian periaatteet politiikan keskiöön, sekä käytännön linjauksissa että
johtajien valinnassa.
Podemos-liikkeen takana oleva poliittinen työntövoima ei ole yksinomaan
eteläeurooppalainen tai latinalaisamerikkalainen ilmiö. Tästä osoituksena on
Intian AAP-puolue. Liike voi toteutua
monissa muodoissa, kaikissa maanosissa ja erilaisissa tilanteissa.
25 vuotta Berliinin muurin murtumisen jälkeen kansalaiset ovat huomanneet, että olemme palanneet jälleen alkupisteeseen. Silloin ihmiset uskoivat,
että muurin murtuminen tarkoitti demokratian lupausten täyttymistä ja historian loppua. Nyt he ovat kuitenkin tajunneet, että liberaalin edustuksellisen
demokratian kehitys on pysähtynyt, ja
erilaiset demokratian vastaiset voimat
ovat heikentäneet sitä sisältäpäin. Taantumuksellisia voimia ajavat vanhat ja
uudet oligarkit, jotka ovat taloudellisesti riittävät voimakkaita kaappaamaan
poliittisen järjestelmän ja valtion sekä
valjastamaan ne ajamaan omia etujaan.
Koskaan aiemmin ei ole ollut näin selvää, että elämme yhteiskunnissa, jotka
ovat poliittisesti demokraattisia, mutta yhteiskunnallisesti fasistisia. Podemos-aalto on vertauskuva jokaiselle yritykselle löytää edistyksellisiä poliittisia
ratkaisuja – uloskäyntejä tästä suonsilmästä, johon olemme ajautuneet. Edistykselliset poliittiset ratkaisut eivät kuitenkaan tarkoita äkillisiä, mahdollisesti
väkivaltaisia, poliittisia romahduksia.
Yhdysvaltain tilanne on yksi tämän hetken selkeimpiä esimerkkejä demokratian katastrofista. Siellä demokraattisen hallinnon retoriikka on
ilmiselvässä ristiriidassa maan plutokraattis-kleptokraattisen poliittisen todellisuuden kanssa. Kun maan korkein
oikeus antoi yrityksille mahdollisuuden tukea poliittisia puolueita ja niiden
kampanjoita samoin ehdoin kuin tavalliset kansalaiset – täydellisen anonymiteetin suojelemina – demokratia sai
kuolettavan iskun.
081
Podemos-aalto
YHDYSVALTAIN TILANNE ON YKSI TÄMÄN HETKEN SELKEIMPIÄ
ESIMERKKEJÄ DEMOKRATIAN KATASTROFISTA. SIELLÄ
DEMOKRAATTISEN HALLINNON RETORIIKKA ON ILMISELVÄSSÄ
RISTIRIIDASSA MAAN PLUTOKRAATTIS-KLEPTOKRAATTISEN
POLIITTISEN TODELLISUUDEN KANSSA. KUN MAAN KORKEIN
OIKEUS ANTOI YRITYKSILLE MAHDOLLISUUDEN TUKEA
POLIITTISIA PUOLUEITA JA NIIDEN KAMPANJOITA SAMOIN
EHDOIN KUIN TAVALLISET KANSALAISET – TÄYDELLISEN
ANONYMITEETIN SUOJELEMINA – DEMOKRATIA SAI
KUOLETTAVAN ISKUN.
Siitä lähtien suurten yritysten asialistat ovat hallinneet poliittisia asialistoja. Niiden valta ulottuu elämän täydellisestä kaupallistamisesta viimeisten
laadukkaiden julkisten palveluiden lakkauttamiseen, sekä ympäristön ja kuluttajien suojelun lopettamisesta ammattiliittojen nujertamiseen. Niiden
vaikutuksesta yliopistot on muutettu
yrityksiä palveleviksi laitoksiksi, yliopistojen opettajien työsuhteet on määräaikaistettu ja opiskelijoista on tullut
ensisijaisesti kuluttajia, jotka pysyvät
velallisina loppuelämänsä ajan. Ulkopolitiikka on alistettu globaalin finanssikapitalismin eduille. Sota- ja turvallisuusteollisuutta hyödyttäviä loppumattomia
sotia käynnistetään.
Kaiken tämän valossa ei ole yllättävää, että monet nykyiseen status quo -tilanteeseen tyytymättömät amerikkalaiset ovat alkaneet lukea, ehkä uudelleen,
Marxia ja Leniniä. Ihmiset ovat hyvin
tietoisia niistä katastrofaalisista seurauksista, joihin leninistinen (ja trotskilainen) politiikka johti, joten he ei-
vät etsi kirjoista käytännön neuvoja tai
apua demokraattisen politiikan uudelleenluomisessa. Ihmiset löytävät niistä kuitenkin järkeenkäypiä selityksiä
tilanteelle, johon amerikkalainen yhteiskunta on ajautunut.
Yllättävää kyllä, ihmiset lukevat myös
Alexis de Tocquevillen Demokratia
Amerikassa -teosta, joka on 1800-luvun
alun Yhdysvaltojen osallistuvan ja yhteisöllisen demokratian puolustuspuhe. Sieltä he löytävät rakennusaineita
yhdysvaltalaisen demokratian uudeksi
pohjaksi. Taustalla on ajatus edustuksellisen ja osallistuvan demokratian
luontaisesta kyvystä täydentää toisiaan.
Näistä ihmisistä on tietämättään tullut
Podemos-liikkeen poliittisen elinvoiman lähettiläitä ja eteenpäin viejiä.
Kirjoittaja on sosiologian professori
ja yhteiskuntatieteiden tutkimuksen
keskuksen johtaja Coimbran yliopistossa
Portugalissa.
082
väki ja valta
Peruste #1–2 2015
EUROOPAN UUDEN
VASEMMISTON
ON OLTAVA
RADIKAALISTI
EUROOPPALAINEN
antonio negri & raúl sánchez cedillo
käännös: lotta tenhunen
Alkuperäinen artikkeli ”La esperanza del monstruo democrático, entre Syriza y Podemos” on julkaistu Públicossa ja se
on luettavissa osoitteessa: http://blogs.publico.es/dominiopublico/12563/la-esperanza-del-monstruo-democraticoentre-syriza-y-podemos/. Käännös on julkaistu kirjoittajien luvalla.
083
Euroopan uuden vasemmiston on oltava radikaalisti eurooppalainen
ave kummittelee Euroopassa.”
Näin
kommentoi sanomalehti Il Manifesto Kreikan pääministeri Alexis Tsiprasin ja valtiovarainministeri Yanis
Varoufakisin tapaamisia eurooppalaisten hallitusten kanssa. Tämä onkin oikea painajainen saksalaisille ordoliberaaleille – todellinen Geisterfahrer, vastaantulevan kaistalla ajava itsetuhoinen
kuski, joka haluaa törmätä Eurooppa-bussiin, kuten Der Spiegel kirjoitti etusivullaan. Mitä voisikaan tapahtua Podemosin voittaessa Espanjassa,
mikä suunnaton aave silloin nähtäisinkään väijymässä: Euroopan neljänneksi
suurimman kansantalouden riistettyjen
ja tuotantovoimain synnyttämä hirviö!
Espanjan vaalikampanjakausi alkaa
muutaman viikon sisällä, ja eurooppalaiset hallitukset tulevat pelottelemaan
espanjalaisia vastaavilla hokemilla kahta kauheammin. Valmistautukaamme
– varmoina siitä, että tämä ylimielisen
röyhkeä propaganda haaksirikkoutuu.
Sillä välin: mitä sanottavaa Podemosilla
on Euroopasta?
Podemosin Eurooppa-puheessa näkyy, että Syrizan voiton johdosta aika on
käymässä vähiin. Vilpitöntä solidaarisuutta ja kreikkalaisten demokraattien
voiton korkeaa arvostusta sisältävistä
näkemyksistä löytyy myös varovaista
harkintaa. Tsiprasin linja saattaa epäonnistua jo ennen Espanjan vaaleja.
Varovaisuus ei kuitenkaan merkit-
KENELTÄKÄÄN EI OLE JÄÄNYT
HUOMAAMATTA, ETTEI MIKÄÄN
OLISI VAARALLISEMPAA KUIN
EPÄSELVÄ SUHTAUTUMINEN
KREIKAN JA EUROOPAN
VÄLISIIN NEUVOTTELUIHIN JA
ENNEN KAIKKEA TROIKAN1
JOHTAMAN EUROOPAN
NYKYPOLITIIKKAAN.
se monitulkintaisuutta. Keneltäkään ei
ole jäänyt huomaamatta, ettei mikään
olisi vaarallisempaa kuin epäselvä suhtautuminen Kreikan ja Euroopan välisiin neuvotteluihin ja ennen kaikkea
Troikan1 johtaman Euroopan nykypolitiikkaan. Mikä tahansa päättämättömyys tällä alueella on torjuttava, ja niin
on myös viime kuukausien aikana näkemämme perusteella käytännössä tapahtunut. On olemassa kaksi Eurooppaa, ja
on asetuttava jomman kumman puolelle.
Järkevät kansalaiset tietävät, etteivät
tule voittamaan Espanjassa, elleivät sitten Syrizan avaamalla rintamalla, jonka
on laajennuttava Euroopassa. Velkapolitiikkaa, suvereenisuuteen liittyviä kysymyksiä ja atlanttista yhteyttä voidaan
käsitellä ainoastaan Euroopan tasolla.
Oli odotettavissa, että Syrizan finanssitaloudellisen tiimin taktiset ja poliit-
1 Toim. huom. Euroopan komissio, Euroopan keskuspankki (EKP) ja Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF).
084
Peruste #1–2 2015
KUTSUKAAMME TÄTÄ
VAIHTOEHDOKSI, SILLÄ VUODEN
2008 KRIISISTÄ LÄHTIEN
BISMARKKILAINEN EUROOPPA
ON PAKOTTANUT TUON TOISEN
EUROOPAN MARGINAALISEEN
ASEMAAN, PELKÄKSI
PROTESTIKSI JA VÄLILLÄ
SILKAKSI EPÄTOIVOISEKSI
VAIKERRUKSEKSI.
tiset ehdotukset saavuttaisivat suuren
huomion. Tämän olemme jo päässeet todistamaan. Ehdotusten sisältöä arvioimattakin on selvää, että ne ovat kaikilla
tavoin merkki ylikansallisen yhteistyön
olemassaolosta ja “vanhojen” vasemmistolaisten eurooppavastaisen demagogian hylkäämisestä. Tuo demagogia ei
koskaan ole ollut vahva myöskään Podemosissa. Vaikka Syrizan haaste on muotoiltu kansallisen suvereenisuuden puolustuksen muotoon (“Troikkaa vastaan”,
“Merkeliä vastaan” jne.), käytännössä
se merkitsee suhteellisen selvää hyväksyntää poliittiselle väliintulolle nykyisen Euroopan unionin sisällä ja sitä vastaan.
Näin ollen ensisijainen vaihtoehto tänä päivänä on PIIGS-maiden2 ja uuden
vasemmiston voimien liittoutuminen
EU:n status quon mullistamiseksi. Tässä
näyttäisi lisäksi olevan Podemosin ainoa
mahdollisuus vaalien voittamiseksi.
Yrittäkäämme harkita asioita syvem-
min. Tähän saakka vastakkainasettelu
Euroopassa on syntynyt kahden Euroopan välille. Toinen edustaa uusbismarkkilaista, uusliberaalia ja olennaisesti konservatiivista Eurooppaa, toinen
taas demokraattista, uutta konstitutiivista3 Eurooppaa, joka on tarkkaavainen
työläisten, köyhtyneen keskiluokan,
prekaareiden tai työttömien nuorten,
naisten, maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden, vanhojen ja uusien ulossuljettujen vaatimuksille.
Kutsukaamme tätä vaihtoehdoksi,
sillä vuoden 2008 kriisistä lähtien bismarkkilainen Eurooppa on pakottanut
tuon toisen Euroopan marginaaliseen
asemaan, pelkäksi protestiksi ja välillä
silkaksi epätoivoiseksi vaikerrukseksi.
Juuri kun tilanne vaikutti lopullisesti sulkevan ulos oikeudenmukaisuuden
vaatimukset ja kapinan kurjuutta vastaan, vaihtoehto nousi esiin Kreikassa.
Nyt kyse on tuon vaihtoehdon vahvistamisesta ja järjestäytymisestä niillä alueilla, joilla taantumukselliset aloitteet
ovat voitolla ja yrittävät hukuttaa väen
vapautuksen Herkuleen.
Velka on ensimmäinen kysymys, ensimmäinen ongelma. Troikan Eurooppa haluaa saada Euroopan väen maksamaan velat, ja maksukyvystä tulee se
mittakeppi, jolla niin demokratian taso
kuin eurooppamielisyyden määrä mitataan. Kaikki demokratian puolesta käytävän taistelun rintamalla kuitenkin pitävät tuota mittakeppiä viheliäisenä,
sillä tänään kansalaisilta vaadittavat ve-
2 Toim. huom. PIIGS-mailla tarkoitetaan Portugalia, Irlantia, Italiaa, Kreikkaa ja Espanjaa.
3 Suom. huom. Romaanisen ja anglosaksisen kielialueen perustuslaillisessa oikeustieteessä esiintyvälle ”konstitutiiviselle
vallalle” ei ole vakiintunutta suomennosta. Se merkitsee ”vapaata valtaa”, oikeuksia ja perustuslaillista valtiota edeltävää,
ihmisistä kumpuavaa voimaa, joka murtaa vanhan yhteiskunnallisen järjestyksen ”konstitutiivisessa prosessissa”. Tämä
1700-luvulta lähtien esiintyvä käsite on keskeinen tekstin kirjoittajien työssä, erityisesti Negrin teoksessa Il Potere
Costituente. Le alternative del moderno (1992).
085
Euroopan uuden vasemmiston on oltava radikaalisti eurooppalainen
lat ovat menneinä vuosina hallinneiden
hankkimia.
Nämä velat ovat lihottaneet johtavia luokkia korruption, veronkierron
ja veroarmahdusten, hillittömien asevarustelukustannusten ja koko elämän
finanssituoton logiikan alaisuuteen,
prekaarisuuteen ja tukahduttavaan epävarmuuteen tuomitsevan teollisuuspolitiikan avulla. Jokainen mies, jokainen
nainen, jokainen työläinen on joutunut
tunnustamaan syyllisyytensä velkaan –
taakkaan, josta ei ole ollut vastuussa.
On koittanut hetki lausua kovaan ääneen, etteivät lainaa ole ottaneet kansalaiset, vaan velan takaisinmaksua
kohtuuttomasti vaativat vallanpitäjät,
uusliberaalin projektin miekkoset, “keskikentän” ja “suurten koalitioiden” kerta
kerralta äärimäisyyksiin menevämmät
ja itseensä käpertyneemmät poliitikot.
Uusi vasemmisto pyytää, Syrizan kautta, pelastuspakettia tätä väen alamaisuutta vastaan niin Etelä-, Keski-, kuin
Itä-Euroopassa – eurooppalaista velkakokousta, perustuslaista päättävää kokoontumista uuden solidaarisuuden
järjestelmän, uusien kriteerien, taloudellisen yhteistyön ja yhtenäisen työvoimapolitiikan vakiinnuttamiseksi.
Podemos pystyy tarjoamaan tälle prosessille valtavan tuen. Tiedämme kaikki, että näiden teemojen takaa löytyvä projekti merkitsee syvää muutosta
yhteiskunnallisissa suhteissa. Jälleen
kerran Euroopassa ja Euroopasta käsin syntyy vapauden, tasa-arvon ja solidaarisuuden hanke. Voisimme kutsua
sitä fasisminvastaiseksi, sillä se toistaa
vastarintaliikkeen intohimot ja voiman.
Liittolaisuus Syrizan ja Podemosin välillä ja kaikille Euroopan uusille vasemmistoille suunnattu kutsu yhtyä tähän
VELKA ON ENSIMMÄINEN KYSYMYS,
ENSIMMÄINEN ONGELMA. TROIKAN
EUROOPPA HALUAA SAADA
EUROOPAN VÄEN MAKSAMAAN
VELAT, JA MAKSUKYVYSTÄ
TULEE SE MITTAKEPPI, JOLLA
NIIN DEMOKRATIAN TASO KUIN
EUROOPPAMIELISYYDEN MÄÄRÄ
MITATAAN.
liittoon tekee mahdolliseksi rakentaa
solidaarisuudesta malli demokraattiselle Unionille: markkinavoimia vastaan ja
niiden tuolla puolen.
Tämän ollessa lähtökohta, ainoa mahdollinen rahoituspolitiikka perustuu nykyisen velan vähentämiselle tai lakkauttamiselle sekä, tulevaisuutta ajatellen,
progressiivisten verotusperusteiden luomiselle ja yhtenäistämiselle koko euroalueella. Hyvinvointivaltiolle keskeisiä
alueita – koulutusta, terveydenhuoltoa,
eläkejärjestelmää ja asuntopolitiikkaa,
mutta myös koti- ja hoivatyötä – tulee
kehittää yhtäläisesti Euroopan alueella yhdessä riittävän, yleisen ja yhtäläisen perustulon, tuon suuren innovaation, rinnalla. Tämä avaa uutta rakentavan
konstitutiivisen taistelun, jossa on kyse
solidaarisuuden synnyttämien oikeuksien tunnustamisesta ja yhteisen tulemisesta yhteiskunnallisen ja taloudellisen järjestyksen keskeiseksi elementiksi.
Näissä teemoissa voittaminen vaatii
taistelukentän osoittamista – taistelukentän, joka voi olla ainoastaan Euroopan tila kokonaisuudessaan. Tämä avaa
keskeisen, monia sekaannuksia aiheuttaneen kysymyksen suvereenisuuden
luovuttamisesta.
086
Peruste #1–2 2015
ON OLTAVA SELKEITÄ TÄMÄN SUHTEEN: YKSIKÄÄN
UNIONIIN LIITTYNYT MAA EI ENÄÄ NAUTI TÄYTTÄ
SUVEREENISUUTTA, VIELÄ VÄHEMMÄN EUROON
LIITTYNEET MAAT. JA TÄMÄ ON HYVÄ ASIA. KAIKKI JA
JOKA IKINEN MODERNIN AJAN TRAGEDIA ON TAPAHTUNUT
KANSALLISEN SUVEREENISUUDEN NIMISSÄ.
Suvereenisuuden rajojen yli on kuitenkin jo astuttu, aina finanssikapitalismin uusbismarkkilaisen vallan hyväksi. Euroopan kansallismieliset oikeistot
syntyvät ja kehittyvät vaarallisesti tällä alueella, hyökäten demagogisesti suvereenisuuden luovuttamista vastaan.
Tuntuukin omituiselta nähdä näiden
asenteiden pilkottavan (tai tulevan suopeasti katsotuiksi) myös Syrizan, Podemosin ja muodostumassa olevan “uuden
Euroopan” muiden voimien jäsenten
keskuudessa.
On oltava selkeitä tämän suhteen: yksikään Unioniin liittynyt maa ei enää
nauti täyttä suvereenisuutta, vielä vähemmän euroon liittyneet maat. Ja tämä on hyvä asia. Kaikki ja joka ikinen
modernin ajan tragedia on tapahtunut
kansallisen suvereenisuuden nimissä. Ja mikäli haluamme jatkaa suvereenisuudesta puhumista sen modernissa
(ja klassisessa) merkityksessä, siis “viimekätisenä valtana”, on tehtävä selväksi, että tämä valta samaistuu alati kasvavassa määrin Frankfurtiin ja Euroopan
keskuspankin torniin.
Tilannetta, jossa olemme, hallitsee vaarallinen kaksinaamaisuus. Mei-
dän on tunnustettava tarvitsevamme
Frankfurtia, eurooppalaista valuuttaa,
ellemme halua joutua globaalien finanssivoimien, Yhdysvaltain tai muiden Eurooppaa itselleen vaativien mannerjättiläisten politiikan saaliiksi. Toisaalta
meidän on pelastettava Frankfurt demokratiaa varten, pakotettava se väen
järjenkäytön alaisuuteen. Euroopan on
rynnäköitävä Frankfurtiin – ensin liikkeiden ja sitten, vähä vähältä, eurooppalaisten demokratioiden enemmistöjen
ja konstitutiiviseksi, perustuslakia säätäväksi kokoontumiseksi muuttuneen
Euroopan parlamentin.
Globalisaation myötä monetaarisen
hallinnan keskeisyys on käynyt väistämättömäksi kaikilla manneralueilla,
joista Eurooppa on yksi. On mahdotonta
kuvitella olennaisempaa taistelua kuin
se, joka johtaa eurooppalaisen valuutan
demokraattiseen kontrolliin. Tässä on
tämän päivän Bastiljin valtaus.
On sitä paitsi ilmeistä, että toinen
olennainen askel uuden Euroopan rakentamiselle, kysymys federalismista, avautuu hedelmällisenä ainoastaan,
kun Euroopan monetaarisen ja poliittisen hallinnan huippua koskeva ongelma
087
Euroopan uuden vasemmiston on oltava radikaalisti eurooppalainen
otetaan esiin ja vaaditaan vanhojen monokraattisten suvereenisuuksien hajottamista. Federalismi: ei ainoastaan jotta
Euroopan kansat saattavat koota itsensä perustuslaillisessa vuoropuhelussa,
vaan myös ja ennen kaikkea jotta kaikki kansallisuudet, väestönosat ja kieliryhmät, jotka haluavat tuntea itsensä
kulttuurisessa ja poliittisessa mielessä
autonomisiksi, voivat tehdä niin yhtenäisen, federalistisen kehyksen sisällä.
Tätä eivät halua niinkään PIIGS-maat:
autonomiaa ja todellista kykyä päättää
poliittisen ja sosiaalisen järjestyksen perusteista vaativat Skotlanti, Katalonia ja
Baskimaa.
Federalismi tulee olemaan Euroopan
rakentamisen avainasia. Kysymys suvereenisuudesta voidaan ottaa esiin ja
suvereenisuudesta voidaan keskustella ainoastaan monimuotoisuuden näkökulmasta. On hyväksyttävä, että tulevien vuosien rehellisen federalismin
luominen vaatii uudenlaista dynamiikkaa.
Tässä näemme jälleen kerran, että ainoastaan uusi, taistelussa syntyneiden
liikkeiden demokraattisesta radikaalisuudesta versova vasemmisto –Syriza ja
Podemos–, joka järjestäytyy emansipatoristen linjanvetojen siivittämänä, pystyy näkemään Euroopan Unionin demokraattisena päämääränä, ei hallinnan
välineenä.
Vasemmisto, Eurooppa, demokraattinen radikaalisuus: näiden kolmen tekijän muodostama dispositiivi tulee
kerta kerralta tärkeämmäksi työtätekevien luokkien puolustuksen määrittelemiseksi ja kansalaisten köyhyydestä vapautumiseksi. On laitettava piste
pitkälle ja likaiselle suvereenisuutta kannattavien vasemmistojen litani-
AINOASTAAN EUROOPPA­
MIELINEN, UUSIEN
KURIPOLITIIKAN VASTAISTEN
LIIKKEIDEN DEMOKRAATTISEN
RADIKAALISUUDEN SYVÄSTI
MUUTTAMA VASEMMISTO
PYSTYY RAKENTAMAAN
DEMOKRAATTISEN EUROOPAN.
alle. Yhtä lailla on tuhottava kansallisuuteen liittyviä tunteita hyväkseen
käyttävät populismin ilmentymät, jotka muuttavat nuo tunteet fasistiseksi (kansallismieliseksi, identitaariseksi, eristäytyväksi) himoksi. Ainoastaan
eurooppamielinen, uusien kuripolitiikan vastaisten liikkeiden demokraattisen radikaalisuuden syvästi muuttama
vasemmisto pystyy rakentamaan demokraattisen Euroopan.
Tästä pääsemme toiseen ongelmaan,
atlanttisiin suhteisiin. Ongelma tulee
usein vältellyksi tai keskustelun ulkopuolelle suljetuksi, aivan kuin olisi itsestään selvää, että Euroopan yhdistymisen etenemisen tulisi kehittyä
Amerikan Yhdysvaltain tarkkaavaisen
suojeluksen alaisuudessa.
Selvitäkseen menneen vuosisadan
puoleen väliin saakka mannerta tuhonneista ja samanaikaisesti sen kansalaisia köyhdyttäneistä ja nöyryyttäneistä
sodista Eurooppa edisti yhtenäisyyttä
fasisminvastaisen vastarinnan puitteissa. Ensimmäisen kerran eurooppalaisen
diskurssin juurta nostatettiin sodanjälkeisessä Euroopassa (ja Espanjassa sen
siirtymävaiheessa demokratiaan) uusia
088
Peruste #1–2 2015
VÄLTTÄÄKSEMME TEKOPYHYYDEN, PUHUAKSEMME SELKEÄSTI
JA ANTAAKSEMME LISÄÄ VAUHTIA EUROOPPALAISTA
VASEMMISTOVOIMAA RAKENTAVILLE PROSESSEILLE,
NOSTAMME UUDESTAAN ESILLE MUUTAMIA KYSYMYKSIÄ, JOITA
EI PIDÄ UNOHTAA KESKUSTELUSTA. MITÄ PODEMOS SANOO
MAAHANMUUTOSTA JA TURVAPAIKANHAKIJOISTA JA MITÄ SE
TEKEE NÄIDEN ASIOIDEN SUHTEEN? ENTÄ, TOISTAAKSEMME JA
TARKENTAAKSEMME, MITÄ SANOTTAVAA SILLÄ ON NATOSTA JA
UNIONIN RAJA-ALUEILLA MENEILLÄÄN OLEVISTA PAIKALLISISTA
KONFLIKTEISTA?
sotia vastaan, sillä rauha merkitsi demokratian mahdollisuutta siinä missä
sota on aina merkinnyt fasismia ja militarismia.
Berliinin muurin kaatumisen jälkeen
eurooppalainen yhtenäisyys on menettänyt merkityksensä itäblokin ja Venäjän laajentumispyrkimysten vastaisena rintamana. Tästä johtuen Euroopan
Unionin tavoite on järjestetty uudelleen
sivistyksen, oikeudellisten rakenteiden
ja globaalissa toimintaympäristössä ilmenevän autonomian ympärille.
Mutta nyt Eurooppaa ympäröi sota.
Koko Välimeren aluetta – joka muuttovirtojen, energiapolitiikalle oleellisten
suhteiden ja kaupallisen vaihdon johdosta on perusteellisesti sulautunut koko Eurooppaan, ei ainoastaan sen eteläosaan – läpäisee yksi ja sama fasismien
ja diktatuurien sotalinja. Tuo linja kurkottaa kohti Lähi-itää ja tekee Euroopasta alttiin globaalisti ohjaillulle sotaisalle
liikehdinnälle.
Euroopan itärajalla on lisäksi kehittymässä järjetön sota venäjää puhuvien
kansojen välillä, ja vastuu tuosta sodasta liittyy eurooppalaisten kansojen hyödyn vastaisiin globaalin hallinnan kysymyksiin.
Tästä näkökulmasta käsin Euroopan suvereenisuus – ei siis enää kunkin maan kuvitteellinen suvereenisuus,
vaan rakenteilla olevan Unionin todellinen suvereenisuus – heijastuu NATOssa,
ja NATO kaappaa sen haltuunsa. Tässä
on se todellinen suvereenisuuden luovutus, josta Euroopan kansat kärsivät.
Kun Tsipras osoittaa tämän ongelman
käsittelyn tarpeellisuuden, hän koskettaa yhtä Euroopan rakenteiden peruspilaria. Hän esittelee ongelman, johon
meidän kaikkien tulee vastata, kuvittelematta että se voidaan ratkaista välittömästi, mutta kieltämättä myöskään sen
olemassaoloa ja suurta vaikutusta. Puhumme nyt Unionin suhteesta sotaan
tai rauhaan – eikä ainoastaan rauhaan
Euroopassa vaan myös sen rajoilla. Toisekseen on välittömästi selvää, ettei kysymys atlanttisista suhteista ole ainoastaan sotaa ja rauhaa koskeva kysymys.
Se on kysymys, joka laajenee sodasta
ja rauhasta koskemaan koko Euroopan
tuotanto- ja rahoitusrakenteiden hallintaa ja/tai niiden määräysvaltaa.
Välttääksemme tekopyhyyden, puhuaksemme selkeästi ja antaaksemme lisää vauhtia eurooppalaista vasemmistovoimaa rakentaville prosesseille,
089
Euroopan uuden vasemmiston on oltava radikaalisti eurooppalainen
nostamme uudestaan esille muutamia
kysymyksiä, joita ei pidä unohtaa keskustelusta. Mitä Podemos sanoo maahanmuutosta ja turvapaikanhakijoista
ja mitä se tekee näiden asioiden suhteen? Entä, toistaaksemme ja tarkentaaksemme, mitä sanottavaa sillä on
NATOsta ja Unionin raja-alueilla meneillään olevista paikallisista konflikteista?
Jos näitä kysymyksiä pidetään vaalitappion aiheina, onko niitä välteltävä tai
niihin vastattava retoriikan keinoin pälkähästä päästäkseen? Ei missään nimessä. Tällä alueella on todella vaikeaa ottaa
tunnuslauseeksi “ensin otetaan valta,
sitten neuvotellaan ohjelmasta”. Sodan ja rauhan kysymyksiä ei voida pitää
toissijaisina. Kannan ottaminen ilman
kiertelyä merkitsee Podemosin johtoryhmän pohjimmaisen suunnan selventämistä sodan ja rauhan kysymyksissä,
mutta myös uudistuksissa ja kysymyksessä koko Eurooppaa koskevasta konstitutiivisesta hankkeesta.
Sama rohkeus ja vakavuus, jolla Tsipras on ottanut Troikan ulkopuolisen Euroopan rakentamiselle tärkeät aiheet
esiin, sallii meidän keskustella myös
NATOn ulkopuolisesta dispositiivista.
Yhteiskunnalliset liikkeet ja uuden vasemmiston hallitukset tietävät joutuvansa hyväksymään nämä kysymykset
keskeisinä – vailla epäselvyyksiä ja tietoisina siitä, että globaali poliittinen tilanne saattaa tänä päivänä jouduttaa
niiden selvittämistä.
Itse asiassa se, mitä maailman kansalaiset tässä vaiheessa pyytävät, on demokraattinen Eurooppa osana uutta
globaalia todellisuutta. Mikäli Eurooppa tarttuu Syrizan ja Podemosin sytyttämään toivoon uudistuksista ja ka-
ITSE ASIASSA SE, MITÄ MAAILMAN
KANSALAISET TÄSSÄ VAIHEESSA
PYYTÄVÄT, ON DEMOKRAATTINEN
EUROOPPA OSANA UUTTA
GLOBAALIA TODELLISUUTTA. MIKÄLI
EUROOPPA TARTTUU SYRIZAN JA
PODEMOSIN SYTYTTÄMÄÄN TOIVOON
UUDISTUKSISTA JA KAPITALISMIN
YLITTÄMISESTÄ, SE KYKENEE
DEMOKRATIAN PITKÄN TRADITION
UUDISTAMISEEN.
pitalismin ylittämisestä, se kykenee
demokratian pitkän tradition uudistamiseen.
Eurooppalaiset liikkeet haluavat olla mukana siinä mantereen laajuisessa
poliittisessa aloitteessa, jonka Podemos–
Syriza-akseli pystyy luomaan ja jota se
on jo luomassa Euroopan alueella. Tuo
aloite on erityisen kiinnostava uusille
vasemmistoille ja Unionin eteläosassa
muodostuvalle uudelle demokraattiselle radikaalisuudelle.
Sekä prosessin tahti että sen syvyys
riippuvat Syrizan hallituksen tämänhetkisestä suunnasta ja Podemosin menestyksestä seuraavissa vaaleissa. Kaikki
yhdessä pystymme, “podemos”, järjestämään konstitutiivisen, uutta luovan
murroksen Euroopassa.
Antonio Negri on italialainen aktivisti ja
filosofi, joka tunnetaan erityisesti Empire,
Multitude, Commonwealth -trilogian toisena kirjoittajana.
Raúl Sánchez Cedillo on espanjalainen aktivisti ja kääntäjä sekä Fundación de los
Comunesin (fundaciondeloscomunes.net)
jäsen.
090 ALOITE
Peruste #1–2 2015
ALOITE
Vero-oikeuden väitöskirjatutkija Lauri Finér
kirjoitti Vasemmistofoorumille ”Verosuunnittelun
rajat uusiksi” -aloitteen. Siinä ehdotetaan
lakimuutoksia niin kutsutun aggressiivisen
verosuunnittelun kitkemiseksi.
Peruste pyysi Fineriltä tiiviin tekstin, jossa hän
käy läpi aloitteen ehdotukset. Kutsuimme myös
Tampereen yliopiston vero-oikeuden professori
Seppo Penttilän kirjoittamaan kriittisen
kommenttitekstin Finérin aloitteeseen.
Lue teksti ja Penttilän kommentit seuraavalta
sivulta lähtien.
Koko aloite on vapaasti luettavissa osoitteessa:
www.vasemmistofoorumi.fi/
vasemmistofoorumin-julkaisut
Aloite on Vasemmistofoorumin julkaisusarja,
jossa tutkijat ja muut toimijat esittävät tiiviitä ja
perusteltuja yhteiskunnallisia avauksia.
091
Aloite
aggressiivinen
verosuunnittelu
laittomaksi
onikansallisten yritysten aggressiivinen verosuunnittelu on maailmanlaajuinen riesa. Yksinkertaistettuna kyse on siitä, että monikansalliset
yritykset voivat siirtää laillisesti voittojaan matalan verotuksen maihin. Tämä
tapahtuu muuttamalla konsernirakennetta ja konsernin sisällä käytävän kaupan ehtoja.
Ulkopuolinen ei välttämättä huomaa
muutosta, koska mitään objektiivisesti havaittavaa ei tapahdu. Tehtaat pysyvät edelleen Kiinassa, kun voitot siirtyvät Alankomaihin. Tilannetta kärjistää
se, että lukuisat maat hankkivat verokilpailulla pikavoittoja.
Kansainvälistä verosuunnittelua rajoitetaan Suomessa esimerkiksi siirtohinnoitteluoikaisua1 koskevalla säännöksellä ja väliyhteisölailla. Kyseiset
lainkohdat eivät toimi tarkoituksessaan
riittävän hyvin.
Esitän Vasemmistofoorumille kirjoittamassani aloitteessa seuraavat neljä lakimuutosta, joilla ongelmaan voitaisiin
puuttua2:
1. Veron kiertämistä koskevia lainkohtia tulisi täsmentää siten, että vähäpätöiset liiketaloudelliset perusteet eivät
estä puuttumista verosuunnitteluun.
2. Siirtohinnoitteluoikaisu tulisi laajentaa koskemaan oikeudellisen muodon uudelleen luokitteluja. Esimerkiksi koron verovähennyskelpoisuus tulisi
voida evätä, jos markkinaehtoisissa olosuhteissa yritystä ei olisi rahoitettu velalla. Lisäksi markkinaehtoperiaatteen
tulkintaa tulisi täsmentää lailla tai asetuksella, joka laaditaan OECD:n ohjeiden pohjalta.
3. Väliyhteisölain tulisi soveltua ulkomaisten tytäryhtiöiden nimiin keinotekoisesti siirrettyyn toimintaan. Esimerkiksi tytäryhtiön sijoitustoiminnan
tuotot tulisi voida verottaa Suomessa,
Lauri Finér on
poliittisesti sitoutumaton
vero-oikeuden
väitöskirjatutkija
Helsingin yliopistossa.
lauri finér
KANSAINVÄLISTÄ VERO­
SUUNNITTELUA RAJOITETAAN
SUOMESSA ESIMERKIKSI
SIIRTOHINNOITTELUOIKAISUA1
KOSKEVALLA SÄÄNNÖKSELLÄ JA
VÄLIYHTEISÖLAILLA. KYSEISET
LAINKOHDAT EIVÄT TOIMI
TARKOITUKSESSAAN RIITTÄVÄN
HYVIN.
1 Siirtohinnoittelu tarkoittaa hinnoittelua saman konsernin yhtiöiden välisessä liiketoiminnassa.
2 Aloitteessa on kuvattu ehdotuksia tarkemmin. Siinä on myös muotoiluehdotuksia lakipykäliin.
092
Peruste #1–2 2015
YKSITTÄISILLE YRITYKSILLE TAI
YKSITYISHENKILÖILLE EI PITÄISI SYNTYÄ
KOHTUUTTOMIA VEROSEURAAMUKSIA, KOSKA
KAKSINKERTAINEN VEROTUS POISTETAAN YLEENSÄ
JO NYKYISEN LAINSÄÄDÄNNÖN TURVIN.
kun tytäryhtiön henkilökunnalla ei ole
valtuuksia sijoitusvarallisuuden hoitamiseen itsenäisesti. 4. Yhteisö tulisi määrittää Suomessa
yleisesti verovelvolliseksi, jos sen tosiasiallinen johtopaikka on Suomessa.
Mitä hyötyä aloitteiden toteuttamisesta olisi? Muutosten tarkoituksena olisi
siirtää laittoman ja laillisen verosuunnittelun rajaa niin, että aggressiivinen
verosuunnittelu olisi nykyistä laajemmin verotuksen piirissä. Lakimuutosten jälkeen yritysten olisi hankalampaa
siirtää voittoja maasta toiseen, mikäli mitään todellista toimintaa ei siirretä
samalla.
Pienyritysten kilpailuasetelma paranisi, kun niiden ei välttämättä enää
tarvitsisi maksaa enempää veroja kuin
suuryritysten. Samalla markkinoiden
toiminta tehostuisi. Veroja voitaisiin
mahdollisesti laskea toisaalla, kun valtion ja kuntien verotulot kasvaisivat jopa sadoilla miljoonilla.
Lakimuutoksilla täsmennettäisiin lainsäädäntöä. Siten myös yritysten oikeusturva ja verotuksen ennustettavuus paranisivat. Tästä olisi hyötyä investointien
suunnittelussa. Myös muissa maissa voitaisiin ottaa oppia Suomen kokemuksista.
Muutokset vaikuttaisivat suoraan aggressiivista verosuunnittelua harjoit-
taviin yrityksiin. Tällaisia yrityksiä on
Suomessa kymmeniä tai korkeintaan
satoja. Yksittäisille yrityksille tai yksityishenkilöille ei pitäisi syntyä kohtuuttomia veroseuraamuksia, koska kaksinkertainen verotus poistetaan yleensä jo
nykyisen lainsäädännön turvin.
Verolakien valmistelu kuuluu yleensä
valtiovarainministeriön virkamiehille.
Valmisteluvaiheessa lakiteksteistä pyydetään lausuntoja verotuksen asiantuntijoilta. Tässä elinkeinoelämän näkökulma korostuu.
Esimerkiksi tammikuussa valtiovarainministeriö pyysi siirtohinnoittelua
koskevasta lakiluonnoksesta lausuntoa
kymmeneltä taholta. Näistä kuusi oli
elinkeinoelämän etujärjestöjä.
On täysin oikeutettua, että elinkeinoelämän etujärjestöt pääsevät lausumaan
mielipiteensä heitä koskevasta asiasta.
Jotkut näkökulmat unohtuvat kuitenkin
helposti. Ei liene yllättävää, että aggressiivisen verosuunnittelun haitat eivät olleet etujärjestöille ensimmäinen huoli.
Olisi ensiarvoisen tärkeää, että valmistelutyössä verolakeja arvioitaisiin
koko verojärjestelmän oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Aloitteessa olen
pyrkinyt ottamaan myös tämän näkökulman huomioon.
093
Aloite
ajankohtainen ja
realistinen, mutta
jatkoselvityksiä
kaipaava aloite
ggressiivinen verosuunnittelu on
maailmanlaajuinen ongelma. Laurin Finérin huoli Suomen verolainsäädännön hampaattomuudesta asian suhteen on aiheellinen.
Suomessa toteuttavien toimien tulisi olla linjassa muualla, erityisesti Ruotsissa toteuttavien lainsäädäntömuutosten kanssa. Verotuksen uudistamisesta
tehdään aika usein esityksiä, joissa jalat
ovat tukevasti ilmassa.
Finérin neljän kohdan ohjelma on kuitenkin realistinen. Olen oikeastaan yllättynyt vain siitä, ettei ohjelmassa ole
viidentenä kohtana maastapoistumisverotuksen (niin kutsutun exit tax –sääntelyn) uudistaminen, koska siltä osin
Suomen verotusvallan turvaamisessa
on selkeitä puutteita.
Finérin mielestä aloitteen toteutuminen parantaisi pienyritysten kilpailuasetelmia. Suomessa samoja siirtohinnoittelusäännöksiä ja veron kiertämisen
estäviä säännöksiä sovelletaan valtion
rajat ylittävissä ja myös puhtaasti kotimaisissa tilanteissa. Aloitteen mukaisesti uudistettujen veronkiertosäännösten soveltamiskohteina mielestäni
olisivatkin – toisin kuin Finér katsoo käytännössä nimenomaan kotimaiset
ja useassa tapauksessa muut kuin suu-
ret yritykset. Näinhän on nykyisinkin.
Suurilla yrityksillä on yleensä ”tietotaitoa” pysyä veron kiertämisen alueen ulkopuolella.
Aloitteen mukaisia muutosesityksiä
on Suomessa jo ollut lainvalmistelussa
tai erilaisissa keskusteluissa. Elinkeinoverotuksen asiantuntijatyöryhmä, jossa
itsekin olin jäsenenä, esitti jo pari vuotta
sitten, että yhteisön tulisi olla Suomessa
yleisesti verovelvollinen, jos sen tosiasiallinen johtopaikka on Suomessa. Tämä
aloitteen neljäntenä kohtana oleva asia
on kuitenkin hautautunut valtiovarainministeriön jatkovalmisteluihin.
Aloitteen ensimmäisessä kohdassa esitetään muutettavaksi veron kiertämistä koskevia säännöksiä siten,
että vähäpätöiset liiketaloudelliset pe-
Seppo Penttilä on
Tampereen yliopiston
vero-oikeuden professori.
seppo penttilä
ALOITTEEN MUKAISESTI
UUDISTETTUJEN
VERONKIERTOSÄÄNNÖSTEN
SOVELTAMISKOHTEINA MIELESTÄNI
OLISIVATKIN – TOISIN KUIN
FINÉR KATSOO - KÄYTÄNNÖSSÄ
NIMENOMAAN KOTIMAISET JA
USEASSA TAPAUKSESSA MUUT KUIN
SUURET YRITYKSET.
094
Peruste #1–2 2015
JOS MENNÄÄN NÄIDEN TILANTEIDEN
ULKOPUOLELLE JA HALUTAAN
ALOITTEESSA ESITETYLLÄ
TAVALLA SIJOITUSTOIMINNAN
TULO VEROTETTAVAKSI
SUOMESSA, TÖRMÄTÄÄN EUOIKEUDELLISIIN ONGELMIIN. NIITÄ
ALOITTEESSA EI OLE KÄSITELTY.
KOKONAISUUTENA ALOITE SISÄLTÄÄ
KUITENKIN MIELENKIINTOISIA JA
AJANKOHTAISIA ESITYKSIÄ.
rusteet eivät estäisi puuttumasta verovelvollisen toteuttamiin järjestelyihin.
Vähäpätöiset liiketaloudelliset syyt eivät kuitenkaan estä veron kiertämistä
koskevien säännösten soveltamista nykyisinkään.
Esitys on tältä kannalta katsoen tarpeeton. Ilmeisesti kyse onkin siitä, että
Finérin mielestä veron kiertämistä estävien säännösten soveltamiskynnys on
nykyisin käytännössä liian korkea.
Aloitteen toisessa kohdassa Finér esittää, että siirtohinnoitteluoikaisu tulisi laajentaa koskemaan oikeudellisen
muodon uudelleen luokitteluja. Tästä on valtiovarainministeriössä jo valmistunut selvitys ja siitä on pyydetty
lausunnot eri tahoilta, myös minulta.
Mielestäni ministeriön esitys kaipaa lisävalmistelua.
Finérin aloitteessa mainittu koron vähennyskelpoisuutta koskeva ongelma
olisi mahdollista hoitaa nimenomaisella korkovähennystä koskevalla säännöksellä. Tällöin se olisi toimivampi ja
vähemmän ristiriitoja aiheuttava kuin
Finérin esittämä uudelleen luokittelua
koskeva esitys. Oikeudellisen muodon
uudelleen luokittelu on sitä paitsi jo ny-
kyisinkin mahdollista veron kiertämistä
koskevien säännösten nojalla.
Aloitteen toisessa kohdassa esitetään
myös, että markkinaehtoperiaatteen
tulkintaa tulisi täsmentää lailla tai asetuksella, joka laadittaisiin OECD:n ohjeiden pohjalta. Mielestäni tosiasiallista verolainsäädäntövaltaa ei tule antaa
OECD:lle vaan se tulee säilyttää kansallisissa käsissä, Suomen eduskunnalla.
Aloitteen kolmas kohta koskee väliyhteisölakia. Laki ei kuitenkaan ole nykyisellään tehoton, jos kysymys on nimenomaan väliyhteisöstä eli alhaisen
verorasituksen valtioon perustetusta
yhtiöstä.
Aloitteessa esitetään, että esimerkiksi
tytäryhtiön sijoitustoiminnan tuotot tulisi voida verottaa Suomessa, kun tytäryhtiön henkilökunnalla ei ole valtuuksia sijoitusvarallisuuden hoitamiseen
itsenäisesti. Jos tytäryhtiö on väliyhteisö, sen tulo – myös sijoitustoiminnan tulo – verotetaan Suomessa kuitenkin jo
nykyisinkin kokonaisuudessaan.
Esitys tarkoittaakin tilanteita, joissa ei itse asiassa ole kysymys väliyhteisöstä esimerkiksi sen vuoksi, että yhtiöllä on toimitilat ja henkilökuntaa, eli
se on tosiasiallisesti sijoittautunut toimintavaltioonsa. Asiaa voidaan kuitenkin lähestyä siirtohinnoitteluoikaisuna
tai kiinteän toimipaikan verotusta koskevana ratkaisuna ja turvata verotus tätäkin kautta.
Jos mennään näiden tilanteiden ulkopuolelle ja halutaan aloitteessa esitetyllä
tavalla sijoitustoiminnan tulo verotettavaksi Suomessa, törmätään EU-oikeudellisiin ongelmiin. Niitä aloitteessa
ei ole käsitelty. Kokonaisuutena aloite sisältää kuitenkin mielenkiintoisia ja
ajankohtaisia esityksiä.
Susanna Salama
Neito. Jacek Malcewskin ”Muzyka” teoksen mukaan, yksityiskohta teoksesta.
Piirustus (lyijykynä), 2009
Aloite
095
096 KIRJA-ARVIOT
KIRJAT
Peruste #1–2 2015
097
Kirja-arvio
suomalaisen valtaeliitin
läpileikkaus
olitiikan uutisia seuraava suuri
yleisö on saattanut törmätä vuosien
varrella Ilkka Ruostetsaaren eliittitutkimuksiin. Viime vuonna julkaistu teos
Vallan sisäpiirissä on Ruostetsaaren kokonaisvaltainen esitys aiheesta.
Kirja on vuosina 1991, 2001 ja 2011
tehtyjen kyselytutkimusten loppuraportti. Hanke oli ja on kestoltaan ja laajuudeltaan kansainvälisestikin kunnianhimoinen. Se sijoittui ajankohtaan,
jolloin Suomessa oltiin alettu siirtyä sosiaalidemokraattisesta hyvinvointivaltioideologiasta kohti uuden julkisjohtamisen oppia.
Ruostetsaaren tavoitteena on tarkastella sitä, ”miten suomalaisen valtarakenteen ylimmät kerrokset muodostavat
eliitit ovat muuttuneet yhteiskunnallisen muutoksen turbulenssissa ja mitä
vaikutuksia niiden muutoksilla on ollut
demokratiaan”. Keskeisinä tutkimuskysymyksinä ovat eliittien muotoutuminen (vertikaalinen liikkuvuus) ja niiden
koheesio tai yhtenäisyys (horisontaalinen liikkuvuus).
Ruostetsaari tekee jaon poliittisen, hallinnollisen, elinkeinoelämän, järjestöjen,
median, tieteen ja kulttuurin eliitteihin.
Tutkimus perustuu kyselytutkimukseen, mikä aiheuttaa väistämättä vääristymää, koska vastausprosentit vaihtelevat (Ruostetsaaren tutkimuksessa
vastausprosentit ovat kuitenkin kohtalaisen hyviä).
Toinen ongelma on se, ketkä lasketaan
eliittiin kuuluviksi: kuinka vaikkapa
taide-eliitti määritellään? On ymmärrettävää, että esimerkiksi Janne GallenKallela-Sirénin kaltaiset taidelaitosten
johtajat ovat eliittiä, mutta riittääkö eliitin määritelmäksi ”eri taiteenlajia edustavia, julkista tunnustusta saaneita vaikuttajapersoonia”?
Kirjassa esitellään kattavasti eliittiteorioita ja niiden kanssa kilpailevia
selitysmalleja. Eliittiteorioilla on ollut
huono maine. Niitä kehittivät 1920- ja
1930-luvuilla fasismista viehättyneet
politiikan tutkijat ja valtio-oppineet,
joille kansan eriytyminen eliitistä ei ollut ongelma.
Ilkka Ruostetsaari (2014):
Vallan sisäpiirissä.
Vastapaino, Tampere.
336 s.
jiri nieminen
KIRJASSA ESITELLÄÄN
KATTAVASTI ELIITTITEORIOITA
JA NIIDEN KANSSA
KILPAILEVIA SELITYSMALLEJA.
ELIITTITEORIOILLA ON OLLUT
HUONO MAINE. NIITÄ KEHITTIVÄT
1920- JA 1930-LUVUILLA
FASISMISTA VIEHÄTTYNEET
POLITIIKAN TUTKIJAT JA VALTIOOPPINEET, JOILLE KANSAN
ERIYTYMINEN ELIITISTÄ EI OLLUT
ONGELMA.
098
Peruste #1–2 2015
RUOSTETSAAREN KIRJASTA KÄY ILMI, ETTÄ
ELINKEINOELÄMÄÄN REKRYTOITUU SOSIAALISELTA
TAUSTALTAAN ENTISTÄ HOMOGEENISEMPAA
PORUKKAA. SUOMALAINEN ELINKEINOELÄMÄN
ELIITTI UUSIUTUU REKRYTOIMALLA
ELINKEINOELÄMÄN JOHTOTEHTÄVIIN
SAMANMIELISIÄ.
Varhaisemmat eliittiteoreetikot katsoivat, etteivät taloudelliset tekijät ole
ensisijaisia, vaan poliittisen johdon
luonteenpiirteet ja kyvykkyys ovat ratkaisevassa asemassa. Vasta 1950-luvulla
C. Wright Mills toi eliittiteorioihin marxilaisia elementtejä.
Nykyisestä eliittiteoriasta – jota Ruostetsaari antaa ymmärtää seuraavansa,
ellei kehittävänsä eteenpäin – käytetään
ilmaisua demokraattinen elitismi. Demokraattisen elitismin teoriassa vallan keskittyminen pienelle piirille ymmärretään edelleen modernien yhteiskuntien
luonnollisena piirteenä, mutta tämä pieni
piiri nähdään vaihtuvana tai yhteiskunnassa ymmärretään toimivan samanaikaisesti useampia erilaisia eliittejä, jotka
kamppailevat keskenään vallasta.
Yksi Ruostetsaaren tarkastelemista asioista on eliittien puoluepoliittinen
samaistuminen. Keskeisin johtopäätös
on kokoomuksen kannatuksen vahvistuminen entisestään suomalaisen eliitin keskuudessa 2000-luvulla. Vuonna
2011 yli 50 prosenttia elinkeinoelämän
eliittiin sekä mediaeliittiin kuuluvista
vastasi äänestävänsä kokoomusta. Kokoomuksen kannattajat olivat yliedus-
tettuina kaikissa muissa eliittiryhmissä
paitsi kulttuurieliitissä.
Muista puolueista sanottakoon, että SDP:n kannatus suomalaisessa eliitissä vastaa aika hyvin puolueen parlamentaarista kannatusta. Keskustalla on
sama tilanne kuin SDP:llä, paitsi elinkeinoelämän eliitin ja korkeimpien virkamiesten keskuudessa sillä riittää kannatusta. Sikäli on huvittavaa, että aina
ennen vaaleja keskusta keksii, että Suomessa on liikaa byrokratiaa ja virkamiehiä: keskusta itse on kokoomuksen rinnalla johtava virkamiesten puolue.
Vihreiden kannattajilla on puolueen
parlamentaariseen kannatukseen verrattuna yliedustus järjestöeliitin ja ennen kaikkea kulttuurieliitin keskuudessa. Perussuomalaiset, vasemmistoliitto
ja kristillisdemokraatit ovat syrjittyjä
puolueita kaikkien eliittiryhmien keskuudessa, lukuun ottamatta vasemmistoliiton aavistuksen parlamentaarista kannatusta korkeampaa kannatusta
kulttuurieliitin parissa. RKP:n kannattajat ovat kaikissa muissa eliittiryhmissä
selkeästi yliedustettuina (tiede-eliitissä jopa nelinkertaisesti), paitsi mediaeliitissä.
099
Kirja-arvio
Susanna Salama
grafiikka (2005) Etsaus ja akvatinta,14x17cm.
100
Peruste #1–2 2015
JOPA NE SUOMALAISET, JOTKA ILMISELVÄSTI KUULUVAT
YLÄLUOKKAAN, OVAT HALUTTOMIA SAMAISTUMAAN
SIIHEN. SUOMESSA HALUTAAN PITÄÄ YLLÄ LUOKATTOMAN
YHTEISKUNNAN ILLUUSIOTA, VAIKKA SUOMALAINEN
LUOKKAKIERTO ON TIETTYJEN INDIKAATTOREIDEN
MUKAAN JOPA HEIKOMPAA KUIN LUOKKAYHTEISKUNTANA
PIDETYSSÄ ENGLANNISSA.
Ruostetsaaren kirjasta käy ilmi, että
elinkeinoelämään rekrytoituu sosiaaliselta taustaltaan entistä homogeenisempaa porukkaa. Suomalainen elinkeinoelämän eliitti uusiutuu rekrytoimalla
elinkeinoelämän johtotehtäviin samanmielisiä. Myös yrittäjätaustaisten määrä talouseliitissä on laskenut. Tästä voisi
tehdä tulkinnan, että mitä suurempi on
kokoomuksen kannatus, sitä harvempi
yrittäjä yltää talouseliittiin.
Sen sijaan maanviljelijöitä on noussut
elinkeinoelämän eliittiin enemmän kuin
kaksikymmentä vuotta sitten. Ruostetsaari pitää tätä yllättävänä antaessaan ymmärtää maanviljelijöiden sosiaalisen aseman olevan heikoin yhdessä
työväestön kanssa. Tosin kirjaa lukiessa herää kysymys: identifioivatko Björn
Wahlroosin ja Antti Herlinin kaltaiset
maataloustukien nostajat ja heidän jälkeläisensä itsensä maanviljelijöiksi vai
ruksasivatko he – Ruostetsaaren mukaan kuulemma suosituimman – kohdan ”ei mikään luokka”.
Jopa ne suomalaiset, jotka ilmiselvästi kuuluvat yläluokkaan, ovat haluttomia samaistumaan siihen. Suomessa
halutaan pitää yllä luokattoman yhteis-
kunnan illuusiota, vaikka suomalainen
luokkakierto on tiettyjen indikaattoreiden mukaan jopa heikompaa kuin luokkayhteiskuntana pidetyssä Englannissa.
Tutkimuksen mukaan sosiaalinen
media ei ole merkittävä tekijä eliitin yhtenäisyyden ylläpitämisessä. Tilanne
on tosin saattanut muuttua tutkimuksen vuodesta 2011, jolloin Twitter ei vielä näytellyt juuri minkäänlaista osaa
suomalaisessa poliittisessa julkisuudessa. Perinteisen median vaikutusvalta on
edelleen laskenut, mutta esimerkiksi sanomalehtien pääkirjoitussivut ja niiden
niin sanotut asiantuntijapuheenvuorot
ovat edelleen osa eliitin viestintää.
Vaikka puolueiden merkitys ja niiden
jäsenmäärät ovat vähentyneet, erilaiset
järjestöt ja harrastusyhdistykset urheiluseuroista Riihimäen rotareihin ovat
keskeisessä roolissa niin eliittiin rekrytoitumisessa kuin eliittien koheesion
vaalimisessa. Toisaalta aktiivinen kansalaisjärjestökenttä toimii myös eliittien
vastavoimana, luo uusia kilpailevia eliittejä ja toimii eliittien vahtikoirana, jos
mediatalot ovat liian lähellä valtaeliittiä.
Anekdoottina mainittakoon, että golfin ja tenniksen harrastus on eliitin kes-
Susanna Salama
Wiktor 2005, lyijykynä 21x14cm
Susanna Salama
Krakow 2005, lyijykynä 21x14cm
Kirja-arvio
101
102
Peruste #1–2 2015
ENITEN ON KUITENKIN LISÄÄNTYNYT ”KODIN,
PERHEEN JA YSTÄVIEN” HARRASTAMINEN, MIKÄ
KERTOO JOTAIN ERITYISTÄ HAASTATTELU­
TUTKIMUKSEEN VASTANNEISTA. KUINKA MONI
TYÖVÄENLUOKAN YKSINHUOLTAJA AJATTELEE
HARRASTAVANSA PERHETTÄ JA KOTIA?
kuudessa suhteellisesti vähentynyt ja
metsästyksen hieman lisääntynyt, samaan aikaan kun se on kansan keskuudessa laskenut. Ruostetsaari huomauttaa, että Suomessa samoin kuin muissa
Pohjoismaissa, pröystäily ei ole kuulunut varsinkaan poliittisen eliitin toimintatapoihin. Ruostetsaari tulkitsee, että
metsästyksen suosio eliitin keskuudessa kuvaa valtaeliitin rahvaanomaisuutta, mutta voihan yhtä hyvin syynä olla
vaikkapa englantilaisen maalaisaateliston matkiminen.
Eniten on kuitenkin lisääntynyt ”kodin, perheen ja ystävien” harrastaminen,
mikä kertoo jotain erityistä haastattelututkimukseen vastanneista. Kuinka moni työväenluokan yksinhuoltaja ajattelee
harrastavansa perhettä ja kotia?
Yhteenvedossa Ruostetsaari toteaa, että suomalaisessa eliittirakenteessa on tapahtunut sukupolvenvaihdos
2000-luvulle tultaessa. Suuret ikäluokat
jäivät eläkkeelle ja 1950- ja 1960 –luvuilla
sekä 1970-luvun alussa syntynyt ”lähiöiden sukupolvi” nousi valtaan.
Naisten osuus eliitin jäsenistä on
noussut reilusta kymmenesosasta neljännekseen, mutta etenkin elinkeinoelämän eliitissä naiset ovat yhä selkeäs-
ti aliedustettuina. Naisten määrä ei ole
edes kasvanut elinkeinoelämän eliitissä
1990-luvun alun jälkeen. Tutkimuksen
mukaan miehet eivät koe sukupuolen
estävän heidän urakehitystään. Ruostetsaari ei tosin problematisoi tätä käsitystä lainkaan.
Teoksen johtopäätökset tuntuvat
muutenkin kirjoitetun nopeasti. Ruostetsaari pohtii tuloksia joidenkin viime vuosien kirjoituksien valossa, mutta kriittistä keskustelua hän ei käy eikä
hae tulkinnoille perusteltuja vaihtoehtoja. Aivan kuin määrällinen tutkimus
olisi haluttu kehystää ensimmäisellä
kirjalla, joka on sattunut käteen.
En kuitenkaan väitä, etteikö Ruostetsaari tekisi tutkimuksesta oikeansuuntaisia johtopäätöksiä – noin keskimäärin tai yleisellä tasolla. Tutkimuksessa
käytetty laaja aineisto avaisi kuitenkin
mahdollisuuksia useammalle jatkotutkimukselle: aineistoa voisi pilkkoa entistä pienempiin osiin ja osoittaa sen
heikkouksia sekä vahvuuksia.
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori
ja toimii tutkijana Tampereen yliopiston
journalismin, viestinnän ja median tutkimuskeskus COMETissa.
103
Kirja-arvio
maahanmuuttovirasto
ja poliitikot – häntä
heiluttaa koiraa
uomalaisessa maahanmuuttokeskustelussa tapahtui jotain poikkeuksellista 2000-luvun ensimmäisen
vuosikymmenen loppuvuosina. Aikaisemmin pääasiassa maltilliset äänenpainot korvautuivat hokemilla maahanmuuttajien tulvasta, pakolaisongelmasta, turvapaikkaturismista ja
ankkurilapsista.
Tuohon ajankohtaan sijoittuvat niin
Perussuomalaisten 2011 jytkyyn kulminoitunut nousu, turvapaikkahakemusten selvä lisääntyminen, taloustilanteen
heikkeneminen sekä uuden ulkomaalaislain valmistelu. Kiristyneen keskusteluilmapiirin voisi yleisen yhteiskunnallisen tilanteen lisäksi helposti
johtaa paitsi Perussuomalaisten noususta, myös puolueen korostuneesta mediahuomiosta, kuten esimerkiksi Sirpa
Puhakka on kirjassaan Perin suomalainen jytky todennut.
Jussi Förbom nostaa kirjassaan Väki, valta ja virasto (Into Kustannus
2014) kentälle yhden pelaajan lisää. Förbom käsittelee kirjassaan vuonna 2008
perustetun
Maahanmuuttoviraston
(Migri) roolia yhteiskunnallisena vaikuttajana ja onnistuu osoittamaan, miten virasto on omilla ulostuloillaan ja
lobbauksellaan vaikuttanut suuresti siihen, miten maahanmuutosta Suomessa
puhutaan. Virasto näyttäytyy kirjassa
organisaationa, joka pyrkii kaikin mahdollisin keinoin vähentämään Suomeen
kohdistuvan siirtolaisuuden määrää.
Förbom lähestyy aihettaan tutkivan
journalistin otteella. Hän on haastatellut
kirjaa varten lukuisia maahanmuuttokysymysten kanssa työskenteleviä ihmisiä
sekä Migristä, puolueista että kansalaisjärjestöistä. Kirjan punaisena lankana on
väite Migristä tiukan turvapaikkapolitiikan sylttytehtaana, ja varsinaiseksi pääpiruksi Förbom nimeää viraston entisen
ylijohtajan Jorma Vuorion.
Förbom kuvaa seikkaperäisesti, miten
virasto soveltaa olemassa olevaa lainsäädäntöä sen tiukimman kirjaimen
mukaan. Näin se onnistuu saamaan aikaan kiristyksiä pykäliin – siis ”vakiintuneen soveltamiskäytännön kirjaamisen lakiin”.
Kirjassa nousee jatkuvasti esiin kysymys siitä, kenen ehdoilla ja kenen eduksi maahanmuuttopolitiikkaa tehdään.
Maahanmuuttoviraston tavoitteena on
hallittu maahanmuutto ja minimoidut
vetovoimatekijät sekä ylipäätään politiikka, joka tähtää humanitaarisen siirtolaisuuden vähentämiseen. Viraston
käyttämä retoriikka korostaa Suomen,
ei siirtolaisten, etua: jako meihin ja muihin on selvä.
Jussi Förbom (2014):
Väki, valta ja virasto –
Maahanmuuttovirasto
ja suomalainen
turvapaikkapolitiikka. Into,
Helsinki. 304 s.
elina vainikainen
104
Peruste #1–2 2015
Susanna Salama
Coltrane 2008, lyijykynä 21x14cm
105
Kirja-arvio
Förbomin huomiot median tarttumisesta Migrin syöttämiin täkyihin ovat
herkullisia. Viraston minimalistinen ja
numeroihin perustuva tiedotuslinja on
ollut omiaan synnyttämään mielikuvia
turvapaikanhakijoiden määrän räjähdysmäisestä kasvusta, ja klikkiennälkäiset journalistit ovat taipuvaisia olemaan kyseenalaistamatta väitteitä. ”Sen
sijaan, että esimerkiksi Helsingin Sanomien toimittaja toisti Migrin johtajan
arvelun ’tuhansista tulijoista’, hänen olisi tullut selvittää, mistä tilanteessa oli
kyse. [...] Tällaisen selvitystyön jälkeen
toimittaja olisi osannut kertoa, että tuhansien sijaan puhuttaisiin ennemmin
sadoista, joille oli myönnetty oleskelulupa”, Förbom kirjoittaa.
Maahanmuuttoviraston toiminta yhdistettynä poliittisen ilmapiirin muutokseen on synnyttänyt tilanteen, jossa
tiukat äänenpainot maahanmuuttopolitiikasta ovat muuttuneet lähes normiksi. Förbom siteeraa oivaltavasti tutkija
Jef Huysmansia ja osoittaa, miten hallitun maahanmuuton turvallisuusnäkökohtia korostava agenda onkin omiaan
luomaan turvattomuutta.
Esimerkiksi puhe laittomasta siirtolaisuudesta paperittomien sijaan on kielipeliä, jolla perustellaan poliittisia valintoja. ”Kuvaa turvattomuudesta ei
siis vain rakenneta reagoimalla poliittisesti tiettyyn uhkaan, vaan ennen kaikkea uhka- ja vaaradiskurssien sekä turvattomuuteen kytkeytyvien kielipelien
avulla. Juuri näin tapahtuu, kun turvapaikkapolitiikka sitkeästi kytketään
yhteen yhteiskunnan vakauden, turvallisuuden ja ja taloudellisen menestymisen problematiikan kanssa.” Förbomin tulkinnassa Migristä on tullut
poliittisesti suhteettoman merkityksel-
FÖRBOMIN TULKINNASSA
MIGRISTÄ ON TULLUT
POLIITTISESTI SUHTEETTOMAN
MERKITYKSELLINEN TOIMIJA,
JONKA PILLIN MUKAAN
VIRKAMIEHIIN LUOTTAVAT
POLIITIKOT TANSSIVAT: HÄNTÄ
HEILUTTAA KOIRAA.
linen toimija, jonka pillin mukaan virkamiehiin luottavat poliitikot tanssivat:
häntä heiluttaa koiraa.
Förbom on Amnestyn Suomen osaston pitkäaikainen puheenjohtaja. Tämä
näkyy tekstin näkökulmassa, jota voisi
kutsua ”kukkahattusetämäiseksi”. ItäSuomen ylioppilaslehti Uljaan kriitikko
otsikoikin taannoin arvostelunsa kirjasta ”Jeesustelun maailmanennätykseksi”.
Itse en menisi kritiikissäni näin pitkälle, vaikka tokihan kirjoittajan asenteet ja näkemykset paistavat tekstistä
kilometrin päähän. Jonkin verran pahimpia ”kukkisteluja” olisi voinut jäädä
kustannustoimittajan leikepöydälle: tällaisenaan kirja toimii lähinnä jo käännytetyille saarnaamisena. Niin kutsuttujen maahanmuuttokriitikoiden on
vaikea kuvitella kirjasta paljoa irti saavan.
Tyylillisistä ratkaisuistaan ja osittaisesta jankkaavuudestaan huolimatta Väki, valta ja virasto on erinomaisen
tarpeellinen kirja virkamiesvallasta.
Sen luettuaan katsoo julkista maahanmuuttokeskustelua hiukan uusin silmin.
Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin
tiedottaja, yhteiskuntatieteiden maisteri ja
yhteisöpedagogi.
106
Peruste #1–2 2015
taloustieteen
sokea piste
Noam Yuran (2014): What
Money Wants. An Economy of
Desire. Stanford University
Press, Stanford. 320 s.
petri huhtanen
oam Yuran on kirjoittanut rahasta
kirjan, joka rakentuu yhteiskuntateorian klassikoiden perusteellisen tuntemuksen varaan. Kyseessä on perinpohjainen teos, joka kulkee Karl Marxin
ja Max Weberin kautta Thorstein Vebleniin unohtamatta Jacques Lacania ja Slavoj Žižekiä. Se sisältää myös esimerkkejä kaunokirjallisuudesta.
Kirja ei kuitenkaan sisällä turhaa nimienpudottelua tai itseensä käpertynyttä akateemista proosaa. Yuranin kirja kattaa laajan kirjallisuuden, mutta
siitä huolimatta kirjoittajan tarkastelun
kohteena säilyy herpaantumatta taloustieteen valtavirtaa edustavan niin kutsutun ortodoksisen taloustieteen (orthodox economics) sokea piste – raha. Yuran
pyrkii vastaamaan siihen, miksi taloustieteessä kieltäydytään ajattelemasta,
että rahaa halutaan rahan itsensä vuoksi ja millaisia ovat tämän lähtökohdan
seuraukset.
Yuranin mukaan taloustieteen vallitsevassa yksilöllisessä ja utilitaristisessa ajattelutavassa ei ole mahdollista käsitteellistää rahaa oikealla tavalla, joten
hän kääntyy Marxin, Veblenin ja Weberin tekstien puoleen etsiessään vastauksia. Yuranin mukaan edellä mainituille
ajattelijoille on yhteistä se, että he käsittävät talouden persoonattomana kehikkona. Heidän tarkastelussaan talous on
siis konteksti, jossa yksilön toiminta on
ristiriidassa sen kanssa, mitä yksilö itse
ajattelee toimintansa olevan. Toisin sanoen, Yuranin mukaan raha kuuluu raja-alueelle, joka sijaitsee osittain yksilön
ymmärryksen ulkopuolella.
Ensimmäisessä luvussa Yuran kehittää lähestymistapansa määritelmällisiä ja teoreettisia näkökulmia. Luvussa
kaksi hän siirtyy käsittelemään rahan
haluamista rahan itsensä vuoksi kaunokirjallisten esimerkkien kautta. Tässä luvussa hänen keskeinen ajatuksensa
on, että kaunokirjallisuus voi kertoa jotain sellaista, mistä taloustieteen valtavirta vaikenee. Rohkea lähestymistapa
näyttää, miten kaunokirjallisessa muodossa on mahdollista paljastaa tärkeitä näkökulmia taloudesta ja yhteiskunnasta.
Kolmannessa luvussa Yuran kohdistaa analyyttisen katseensa kuluttamisen
kulttuurin ja rahoitusmaailman kulttuurin samankaltaisuuksiin. Hän jatkaa vastustaen ajatusta, että raha olisi
joskus ollut tai siitä olisi vihdoin tullut
puhdas väline.
Tässä yhteydessä Yuran viittaa siihen, miten suureksi merkkituotteiden
merkitys länsimaisissa kulutusyhteiskunnissa on noussut. Yuranin mukaan
merkkituotteiden ja symbolisen rahan
esiinmarssi eivät edusta katkosta hyö-
107
Kirja-arvio
dykerahan järjestelmässä, vaan merkkituotteet ovat itsessään kuin raha.
Seuraavassa luvussa Yuran keskittyy
uskonnollisen ja taloudellisen ajattelun
välisiin yhteyksiin. Lähtökohtana hänellä on luonnollisesti Max Weberin teos Protestanttinen etiikka ja kapitalismin
henki. Hän kuitenkin hylkää liian suoraviivaisena Weberin kausaalisen selityksen, jonka mukaan protestanttinen
etiikka olisi ollut syy, joka johti kapitalismin syntyyn.
Yuran puolestaan esittää, että protestanttista etiikkaa ja kapitalismia kannattaa tarkastella niiden välisten erojen
kautta, koska tämä avaa mahdollisuuden ymmärtää, mitä ne kumpikin tarkalleen ottaen ovat. Yuranin mukaan
protestanttinen etiikka oli jo alun alkaenkin taloudellinen ajattelutapa, jossa
uskonnolliset vaatimukset olivat yhteydessä rahaan. Vastaavasti protestanttisen etiikan tarkastelu auttaa näkemään,
miten ulkoisen vaatimuksen ”ääni”
edelleen vaikuttaa kapitalismin rationaalisuutta korostavassa ajattelussa.
Kirjan viimeisessä luvussa Yuran jatkaa
näiden teemojen käsittelyä tuhlauksen
näkökulmasta Torstein Veblenin tekstejä hyödyntäen.
Yuran käyttää termiä ortodoksinen taloustiede, mikä tuo taloustieteen valtavirran uskonnolliseen oikeaoppisuuteen liittyvän vivahteen esiin. Tämä voi
tuntua liioittelulta, mutta sitä se ei ikävä
kyllä taida olla. Jokaiselle taloustieteen
opiskelijalle nimittäin tulee jo opintojen alussa hyvin selväksi, ettei rahan
haluaminen rahan itsensä vuoksi kuulu taloustieteen valtavirrassa vakavasti otettavien ajatusten joukkoon. Jokainen ”järkevä ihminen” tietää, että raha
on vain väline, jolla hankitaan hyödyk-
YURAN KÄYTTÄÄ
TERMIÄ ORTODOKSINEN
TALOUSTIEDE, MIKÄ TUO
TALOUSTIETEEN VALTAVIRRAN
USKONNOLLISEEN OIKEA­
OPPISUUTEEN LIITTYVÄN
VIVAHTEEN ESIIN. TÄMÄ VOI
TUNTUA LIIOITTELULTA, MUTTA
SITÄ SE EI IKÄVÄ KYLLÄ
TAIDA OLLA.
keitä kulutettavaksi. Ja tämä on se oppi,
joka on omaksuttava, jos haluaa kuulua
taloustieteilijöiden koulukuntaan.
Ortodoksisen taloustieteen Yuran
määrittelee tarkasti valikoiduilla kohdilla Milton Friedmanin, Friedrich Hayekin ja John Maynard Keynesin teksteistä. Hän ei ole siis lähtenyt sellaisesta
tutkimuksen tekemisen tavasta, jossa I)
kootaan aineistoksi edustava otos kaikesta siitä kirjallisuudesta, joka muodostaa oikeaoppisen taloustieteen, II)
tarkasti määritellyn analyysimenetelmän avulla tarkastellaan aineistoa ja III)
lopuksi päätellään kyseisen kirjallisuuden perustuvan oletukseen, että rahaa ei
haluta itsensä vuoksi.
En kuitenkaan pidä Yuranin menetelmää ongelmallisena kahdesta syystä.
Ensinnäkin, jotta olisi mahdollista kerätä aineisto joka käsittelee ortodoksista
taloustiedettä, pitää jo aineistonkeruuvaiheessa pystyä määrittelemään, mitä
ortodoksinen taloustiede on. Näin ollen
jo alun perin tiedetään, mitä ollaan etsimässä.
Toiseksi, kaikki niin kutsutut empiirisetkin tutkimukset perustuvat monil-
108
Peruste #1–2 2015
Susanna Salama
grafiikka (2001) Etsaus ja akvatinta, koko 29x16
109
Kirja-arvio
VAIKKA YURAN ASETTAA ORTODOKSISEN TALOUSTIETEEN
EDUSTAJAT VASEMMALTA OIKEALLE SAMAAN KATEGORIAAN, EN
USKO HÄNEN TARKOITTAVAN SITÄ, ETTÄ NYKYISET KAMPPAILUT
TALOUSTIETEEN SISÄLLÖSTÄ POLIITTISINE SEURAUKSINEEN
OLISIVAT MERKITYKSETTÖMIÄ. PÄINVASTOIN USKOISIN HÄNEN
AJATTELEVAN, ETTÄ NE ILMENTÄVÄT ERITYISEN HYVIN NYKYISEN
YHTEISKUNNALLISEN AJATTELUN JA JÄRJESTELMÄN LUONNETTA
SEKÄ SIINÄ VALLITSEVIA KIISTOJA JA RISTIRIITOJA.
le oletuksille, joille ei ole saatu vahvaa
näyttöä. Osa oletuksista saattaa olla jopa
sellaisia, ettei niitä ole mahdollista empiirisesti testata.
Ei siis ole mitenkään erityistä, että
tutkimus perustuu todistamattomille
oletuksille. Ja Yuranin tekemä oletus, että ortodoksinen taloustiede on sitä, mikä ei käsittele rahan haluamista rahan
itsensä vuoksi, tuntuu omien kokemustenikin perusteella hyvin perustellulta.
Lisäksi Yuran varmasti on oikeassa,
kun hän ajattelee, että otettaessa analyysiin mukaan rahan haluaminen rahan
itsensä vuoksi, tulee välttämättömäksi
määritellä uudelleen käsitteet hyödyke,
taloudellinen käyttäytyminen tai talous.
Lyhyesti ilmaistuna hän esittää, että tästä oletuksen muutoksesta seuraisi radikaalisti erilainen taloudellinen ontologia.
Vaikka Yuran asettaa ortodoksisen taloustieteen edustajat vasemmalta oikealle samaan kategoriaan, en usko hänen
tarkoittavan sitä, että nykyiset kamppailut taloustieteen sisällöstä poliittisine seurauksineen olisivat merkityksettömiä. Päinvastoin uskoisin hänen
ajattelevan, että ne ilmentävät erityisen
hyvin nykyisen yhteiskunnallisen ajattelun ja järjestelmän luonnetta sekä siinä vallitsevia kiistoja ja ristiriitoja.
What Money Wants osoittaa jälleen kerran, että klassikkoteokset ovat maineensa veroisia. Niihin palataan yhä uudelleen vuosikymmenien ja vuosisatojen
jälkeen, koska niillä on edelleen annettavaa ajattelullemme.
Yuran myös näyttää omalla esimerkillään, miten tärkeää on uskoa omaperäisen ajattelun mahdollisuuteen. Hän
käyttää rohkeasti kaikkea tarjolla olevaa
kirjallisuutta, eikä suostu rajoittamaan
ajattelun välineitään tieteelliseen kirjallisuuteen. Kirjan tärkein anti on yhden
taloustieteen keskeisen sokean pisteen
analyysi ja ennen kaikkea syvällisempi ymmärrys vallitsevasta talous- ja yhteiskuntajärjestyksestä.
Kirjoittaja on kauppatieteiden maisteri, pääaineenaan kansantaloustiede. Hän
työskentelee sektoritutkimuslaitoksessa
kvantitatiivisen yhteiskunnallisen tutkimuksen parissa.
110
Peruste #1–2 2015
Susanna Salama
Trzy Matki (Kolme äitiä).
Piirustus (tussi, hiili, lyijykynä), 2005. 70 x 100 cm.
Kirja-arvio
111
112
Peruste #1–2 2015
susanna
salama
usanna Salama on 33-vuotias Helsingissä asuva kuvataiteilija. Salama on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemiasta ja taiteen maisteriksi Viron Taideakatemiasta. Lisäksi
hän on suorittanut valokuvauksen perustutkinnon Keski-Suomen Käsi- ja
taideteollisuusoppilaitoksessa.
Hän maalaa pääasiassa öljyväreillä,
mutta myös muut perinteiset kuvan tekemisen tekniikat ovat Salamalle tuttuja. Hän on innostunut myös digitaalisesta
kuvasta sekä videosta. Salama on lisäksi
omien sanojensa mukaan ”amatöörimuusikko”. Hän soittaa saksofonia ja kitaraa.
Salama on maalannut kerronnaltaan
konkreettisia töitä varsin perinteisistä
aiheista, esimerkiksi muotokuvia, maisemia ja uskonnollista kuvastoa, kuten
hindujumalia. ”Vaikka näen abstraktia
kuvaa kaikkialla, metroaseman seinässä tai vaatteen poimussa, maalatessa pyrin aina saavuttamaan muotoja”, Salama
kertoo. ”Abstrakti on maalauksessani
muodon sisällä.”
Salama kertoo ihailleensa aina surrealisteja, muttei halua rajata taidettaan
yhteen tyyliin, aihepiiriin tai mediaan.
”Mikäli taiteilijan on jossain vaiheessa
alettava tekemään samanlaisia teoksia
ollakseen uskottava, ei minusta koskaan
tule sellaista”, hän ilmoittaa.
sus-sala.blogspot.fi
Tilaa maksuton
Peruste-lehti osoitteesta
www.vasemmistofoorumi.fi.
Tarjoa kirjoitusideaasi Perusteeseen lähettämällä
tiivis artikkelisuunnitelma osoitteeseen
[email protected]. Peruste julkaisee myös
numeron teemasta riippumattomia analyyttisesti argumentoivia
keskustelunavauksia ajankohtaisista yhteiskunnallisista aiheista.
Peruste hakee jatkuvasti myös numeron taiteilijoita.
Tarjoa töitäsi lähettämällä 5-10 kuvanäytettä osoitteeseen
[email protected].
Julkaistuista kirjoituksista ja kuvista maksetaan pienet palkkiot.
Lauri Finér
Petri Huhtanen
Henrik Jaakkola
Kristiina Koivunen
Olli Koski
Kasper Kristensen
Markus Kröger
Antonio Negri
Jiri Nieminen
Seppo Penttilä
Raúl Sánchez Cedillo
Boaventura de Sousa Santos
Vaula Tuomaala
Elina Vainikainen
Ingrid Van Biezen
David Van Reybrouck
Riikka Yrttiaho