1. No category

018
väki ja valta
Peruste #1–2 2015
TAANTUVA VAI
EDISTYVÄ
DEMOKRATIA?
VALTIOLLISEN
DEMOKRATIAPOLITIIKAN
SUUNTAVIIVOJA
Suomen valtion demokratiapolitiikka on pyrkinyt
selättämään demokratian kriisin kansalaisten
poliittista osallistumista lisäämällä. Se ei ole kuitenkaan
kyennyt aidosti vahvistamaan demokratiaa ja
osallistumismahdollisuuksia. Demokratiapolitiikka on
nykyisellään ennemminkin hallitsevien valtasuhteiden
ja edustuksellisen järjestelmän legitimoimista kuin
demokratian laajentamista kansalaisille. Jos hallitus
haluaisi oikeasti laajentaa demokratiaa, se ottaisi
käyttöön institutionalisoituja suoran demokratian
muotoja.
henrik jaakkola
Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja
emokratia on ollut pitkään yhteiskunnallisen
päätöksenteon ehdoton ihanne ja normi. Käsitteenä se ei ole aivan yksiselitteisesti
määriteltävissä, vaan kansanvallan ajatusta sovelletaan eri yhteyksissä hyvin
erilaisilla tavoilla.
Politiikan tutkijat ovat 1990-luvulta lähtien puhuneet deliberatiivisesta
käänteestä. Tällä tarkoitetaan muutosta demokratian ihanteessa, minkä seurauksena kansalaisten osallistumista
päätöksentekoon myös vaalien ulkopuolella pidetään vallitsevan politiikan legitimiteetin kannalta välttämättömänä.
Deliberatiivisen demokratian keskeinen idea on keskustelulle ja harkinnalle perustuva julkinen päätöksenteko,
jossa kaikkien päätöksenteon vaikutuspiirissä olevien ihmisten näkökulmat on
huomioitu. Deliberatiivinen käänne on
vaikuttanut merkittävästi Suomen viralliseen demokratiapolitiikkaan, toisin
sanoen demokratian kehittämiseen tähtääviin valtiollisiin toimenpiteisiin.
Toiminnan takana on huoli edustuksellisen demokratian nykytilasta. Kehitystä, jossa äänestysprosentit laskevat,
puolueiden jäsenmäärät kutistuvat sekä kansa ja eliitti etääntyvät toisistaan,
nimitetään demokratiavajeeksi tai demokratian kriisiksi. Demokratiapolitiikan tulisi parantaa tilannetta lisäämällä kansalaisten poliittista osallistumista.
Todellisuus antaa kuitenkin toisenlaisen kuvan nykyisen demokratiapolitiikan vaikutuksista. Useat politiikan
tutkijat ovat esittäneet, että demokrati-
an kehittämiseksi tarkoitetut hallinnolliset ja poliittiset toimet eivät ole juurikaan edistäneet demokratiapolitiikan
julkilausuttuja tavoitteita (Juujärvi 2011,
Setälä 2014, Korvela 2012). Demokratiapolitiikka voisi potentiaalisesti olla edistyksellistä, mutta se voi myös vähentää
kansalaisten poliittista osallistumista.
demokratiavaje
Politiikan, talouden ja kansalaisyhteiskunnan rakenteelliset muutokset ovat
aiheuttaneet institutionaalista epävarmuutta edustuksellisissa demokratioissa. Valtioneuvosto pitää suomalaisen
demokratian suurimpina haasteina äänestysaktiivisuuden laskemista, yhteiskunnallisesti suuntautuneiden järjestöjen hiipumista ja poliittisen osallistumisen eriarvoistumista (Valtioneuvosto
2014, 9). Kärjistyessään demokratiavaje
saattaa muodostaa uhan paitsi päätöksenteon demokraattisuudelle, myös yhteiskuntarauhalle (Juujärvi 2011, 79, 10).
Ilmiö liittyy depolitisaation kehitykseen. Yhä useammin päätökset tehdään
perinteisen politiikan ulottumattomissa esimerkiksi Euroopan Unionin instituutioiden kaltaisissa ylikansallisissa
rakenteissa. Kansainvälisten yhteenliittymien päätöksenteossa toteutuu vain
harvoin demokraattisen tilivelvollisuuden periaate. (Setälä 2014, 281.)
Myös osittain teknologisesta kehityksestä johtuva päätöksenteon monimutkaistuminen on johtanut käytännössä
poliittisen vallan siirtymiseen vaaleilla
019
020
Peruste #1–2 2015
Susanna Salama
Past, present, future.
Öljy pahville, 2009. 80x100 cm.
valituilta edustajilta virkamiehille sekä
heitä avustaville asiantuntijoille. Kansalaismielipidettä saatetaan pitää ”alikehittyneenä” tai ”olemattomana” teknisesti monimutkaisissa kysymyksissä.
Tämä koskee myös kansanedustajia,
joilla saattaa olla hyvinkin puutteelliset
valmiudet päätöksentekoon teknisesti
monimutkaisissa kysymyksissä. (Setälä
2014, 280.)
Nämä hallinnon muutokset ovat hei-
kentäneet päätöksenteon läpinäkyvyyttä ja päätöksentekijöiden tilivelvollisuutta sekä eriyttäneet kansalaisia ja
poliitikkoja toisistaan. Ylikansallisessa
päätöksenteossa vaadittava monitasoinen hallinto toteuttaa parlamentaarista
tilivelvollisuutta ainoastaan epäsuorasti. (Setälä 2014, 282.)
Demokratiapolitiikka on nähty keinona vastata demokratian ja sen legitimiteetin ongelmiin. Sitä onkin tarkas-
Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja
teltava kriittisesti siitä näkökulmasta,
toteuttaako se tarkoitustaan eli demokratiavajeen vähentämistä.
demokratiapolitiikka
Kansalaisosallistumisen
vahvistaminen alkoi Suomessa 1990-luvulla yksittäisillä hankkeilla. 2000-luvun alussa
se liittyi laajaan keskushallinnon uudistukseen: Vanhasen ensimmäisen hallituksen kaudella 2003–2007 se vakiintui ”tärkeäksi poikkihallinnolliseksi toimintatavaksi”.
Suomessa on 2000-luvulla tuotettu
useita demokratiapoliittisia selvityksiä. Valtioneuvoston tuoreimman selonteon (2014) lähtökohtina olivat vuosina
2003–2007 toteutettu kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma ja valtioneuvoston periaatepäätökset kansalaisjärjestöjen toimintaedellytyksistä (2007)
sekä demokratian edistämisestä Suomessa (2010). Useissa muissakin maissa
on käynnistetty vastaavia hallinnollisia
uudistusprosesseja ja politiikkaohjelmia vastauksena demokratian kriisiin
(Valtioneuvosto 2014, 14–15; Juujärvi
2011, 1).
Vuoden 2011 Kataisen hallitus ilmoitti ohjelmassaan pyrkivänsä demokratian kehittämiseen muun muassa
demokratiakasvatuksella, kansalaisyhteiskunnan kehityksen seurannalla ja
kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta KANE:n toiminnan vakiinnuttamisella. Hallituksen tavoitteena
oli hallitusohjelman mukaan myöskin
”edistää uudenlaisten osallistumismuotojen, kuten neuvoa-antavien kansalaispaneelien sekä muun osallistavan
demokratian välineiden kehittämistä.”
(Valtioneuvosto 2014, 10, 15.)
YKSI TÄRKEIMMISTÄ JA
KONKREETTISIMMISTA
DEMOKRATIAPOLITIIKAN
SEURAUKSISTA ON VUONNA
2012 VOIMAAN TULLUT
KANSALAISALOITELAKI.
KANSALAISALOITTEIDEN
POHJALTA KÄYTÄVÄT KAMPANJAT
TOTEUTTAVAT SELVÄSTI
DELIBERATIIVISEN DEMOKRATIAN
IHANNETTA JULKISESTA
KESKUSTELUSTA.
Edellä kuvattuihin uudistuksiin ja
kehitysideoihin viitataan usein demokraattisina innovaatioina. Demokraattisiksi innovaatioiksi määritellään sellaiset instituutiot, joiden tarkoituksena on
lisätä tai syventää kansalaisten osallistumista politiikkaan. Ajatuksena on perinteisen edustuksellisen demokratian
täydentäminen. (Setälä 2013, 16.)
Innovaatioretoriikka on läsnä jo valtiollisen demokratiapolitiikan itsemäärittelyssä, jossa tavoitteeksi on asetettu
nimenomaan sellaisten erilaisten demokratiaa parantavien innovaatioiden kehittäminen, jotka voisivat kehittää demokratian toimivuutta ”oman aikamme
vaatimuksia vastaavalle tasolle” (Valtioneuvosto 2014, 14.)
Yksi tärkeimmistä ja konkreettisimmista demokratiapolitiikan seurauksista on vuonna 2012 voimaan tullut kansalaisaloitelaki.
Kansalaisaloitteiden
pohjalta käytävät kampanjat toteuttavat
selvästi deliberatiivisen demokratian
ihannetta julkisesta keskustelusta. Monella tapaa kansalaisaloitteissa toteutuu myös osallistuvan demokratian aja-
021
022
Peruste #1–2 2015
KANSALAISALOITTEEN SUHDE DEMOKRATIAN
LAAJENTAMISEEN EI OLE KUITENKAAN
YKSISELITTEINEN. KANSALAISALOITE
MAHDOLLISTAA VAATIMUSTEN JA TOIVEIDEN
VÄLITTÄMISEN KANSANEDUSTAJILLE, MUTTA NIIDEN
KÄSITTELYÄ JA PÄÄTÖKSENTEKOON SOVELTAMISTA
EI MÄÄRITELLÄ LAINSÄÄDÄNNÖSSÄ.
tus kansalaisista aktiivisina poliittisen
agendan määrittelijöinä. Merkittävimmät kansalaisaloitteet painostavat poliitikkoja ja puolueita ottamaan kantaa. Ne
myös mahdollistavat kansalaisille asiakysymysten nostamisen politiikan esityslistalle.
Kansalaisaloitteen suhde demokratian
laajentamiseen ei ole kuitenkaan yksiselitteinen. Kansalaisaloite mahdollistaa
vaatimusten ja toiveiden välittämisen
kansanedustajille, mutta niiden käsittelyä ja päätöksentekoon soveltamista
ei määritellä lainsäädännössä (Kansalaisaloitelaki, 12/2012). Eduskunnalla ei näin ollen ole laillista velvollisuutta käsitellä yhtäkään kansalaisaloitetta
suuressa salissa ja sillä on periaatteessa
mahdollisuus valikoida käsiteltäviksi ne
aloitteet, jotka kansanedustajat kokevat
mielekkäiksi.
Kansalaisaloite saattaa avata poliittisen lukon ja mahdollistaa sellaisten lakien läpimenon, joiden säätämisen poliittisten ryhmien väliset sopimukset
ovat aikaisemmin estäneet. Todiste tästä on tasa-arvoista avioliittolakia esittä-
neen kansalaisaloitteen läpimeno vuonna 2014.
Tälläkin lainmuutoksella oli kuitenkin kansanedustajien tuki takanaan jo
ennen kansalaisaloitteen syntymistä.
Kansalaisaloite, joka on selvästi hallitusohjelman vastainen, ei käytännössä
etene päätöksenteossa. Valtioneuvoston selonteon mukaan tämän kaltaisissa tilanteissa ”kansalaisosallistuminen uusilla osallistumisareenoilla ei ole
vaikuttavaa, minkä seurauksena uuden osallistumisareenan käyttö voi entisestään lisätä kansalaisten tyytymättömyyttä demokratian toimivuutta ja
poliittisia päätöksentekijöitä kohtaan”
(Valtioneuvosto 2014, 21).
Demokratiapolitiikassa keskeisintä
on kansalaisosallistumisen todellinen
vaikutus päätöksentekoon. Vaikutusten
arviointia tulee lähestyä tarkastelemalla, mihin päätöksenteon vaiheeseen ne
kohdistuvat.
Demokraattisia innovaatioita voidaan käyttää päätöksenteon esityslistan eli agendan määrittelyssä, päätöksentekoon liittyvien näkökulmien
Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja
esilletuomisessa ja niistä käytävässä
keskustelussa sekä lopulta itse päätöksenteossa. Kansalaisaloitteet ovat Suomessa tällä hetkellä väline, jolla kansalaiset voivat vaikuttaa poliittiseen
esityslistaan, mutta eivät varsinaiseen
päätöksentekoon.
demokratiapolitiikan kritiikki
Kriittisen arvion mukaan deliberatiivinen demokratia on omaksuttu suomalaiseen demokratiapolitiikkaan käsitteenä
vailla sisältöä. Valtion näkökulmasta demokratiapolitiikka on edustuksellisen
järjestelmän mahdollinen täydentäjä,
jonka avulla nykyisen hallinnon oikeutus ja hyväksyttävyys voidaan turvata. Vaikka deliberatiivisen demokratian
keskeiset periaatteet näkyvät demokratiapolitiikassa, eivät ne ole kriitikoiden
mukaan johtaneet juurikaan uudistuksiin. (Juujärvi 2011.)
Kansalaisaloitelaki on merkki valtiollisen demokratiapolitiikan kehityksestä, mutta kritiikin ydin on pysynyt
ajankohtaisena. Parhaimmillaan demokraattisen deliberaation menetelmät kehittävät ja luovat keskustelua ja harkintaan perustuvaa osallistumista. Niihin
osallistuvien kansalaisten poliittinen
ymmärrys kehittyy, mutta laajempaan
yleisöön tuo kehitys ei heijastu.
”Osallisuutta lisäävät” uudet menettelyt kuulostavat vakuuttavilta, mutta ne
eivät ole vaikuttavia. Deliberatiivisten
kansalaisfoorumien tuottamat ohjeistukset ohitetaan vähin äänin eivätkä ne
ole lähes koskaan osa virallista päätöksentekoprosessia (Setälä 2014, 290).
Tulkintani on, että deliberatiivisen
demokratian menetelmät vastaavat pitkälti olemattomaan ongelmaan. Kansa-
laisten yksisuuntaisen kuulemisen vähyys ei todennäköisesti ole ongelma.
Sen sijaan järjestelmässämme korostuu
kansalaisten poliittisten vaatimusten
kuuntelemisen ja toteuttamisen eli politiikan responsiivisuuden vähäisyys.
Pelkkä korvien avaaminen ei tee politiikasta responsiivista, jos teot puuttuvat (Juujärvi 2011, 80). Nykyisen demokratiapolitiikan keinot vastaavat
demokratiavajeeseen tyypillisesti ainoastaan sellaisin tavoin ja päämäärin, jotka varsinaiset päätöksentekijät voivat
hyväksyä (Setälä 2014, 291).
Demokraattisten innovaatioiden käyttö on ollut satunnaista ja ylhäältä alaspäin johdettua, eikä kansalaislähtöistä
ja kansalaisyhteiskuntaa tukevaa (Setälä 2014, 290). Nykyisellään valtiovalta
asettaa kansalaiset ikään kuin konsultin
rooliin aktiivisen kansalaisosallistumisen mahdollistamisen sijaan.
Demokratiapolitiikan perimmäinen
ongelma onkin, että siinä on kyse osallistamisesta, ei osallistumisesta: kansalaiset osallistuvat silloin kun hallinto
haluaa heidän osallistuvan. Demokratiasta tulee tämän seurauksena kansalaisten omaehtoisen toiminnan sijaan
epäpoliittinen hallinnon osa-alue, jota monitoroidaan ja mitataan hallinnon
tarpeisiin.
Carolyn Hendriks puhuu ”demokraattisesta sopasta”: samalla kun vaaleilla valittujen edustajien rooli kutistuu,
joudutaan kehittämään uusia keinoja päätöksenteon legitimoimiseksi (Setälä 2014, 281). Depolitisaatio heikentää kansalaisten motivaatiota ja kykyä
osallistua politiikkaan, mikä johtaa negatiiviseen kierteeseen: päätöksentekijät voivat perustella epädemokraattista
kehitystä kansalaisten heikentyneellä
023
024
Peruste #1–2 2015
poliittisella ymmärryksellä, mikä taas
entisestään ruokkii juuri kyseistä kehitystä.
Demokratiapoliittiset toimet, esimerkiksi deliberatiiviset kansalaisfoorumit,
voivat olla yksi elementti tässä demokraattisessa sopassa. Niiden roolia voisi
kuvata seuraavasti: 1) Uuden verkostomaisen hallinnan muodot lisäävät tarvetta demokratialle ja avoimuudelle. 2)
Päätöksentekijät vastaavat tarpeeseen
deliberatiivisilla kansalaisfoorumeilla.
3) Kansalaisfoorumeita ei kytketä poliittiseen järjestelmään, mutta ne legitimoivat silti harjoitettua politiikkaa.
4) Uudistuneen legitimiteetin seurauksena depolitisaatioon johtavat uuden
verkostomaisen hallinnan muodot eivät joudu kyseenalaistetuksi ja kasvattavat edelleen demokratian ja avoimuuden tarvetta.
Demokratiapolitiikan todellisena tarkoituksena voikin nähdä demokratian
syventämisen sijaan vallitsevien valtasuhteiden ja nykyisen edustuksellisen
demokratian legitimiteetin vahvistamisen. Paul-Erik Korvela kirjoittaa: ”Kyynikko voisi myös väittää, että [demokratiapoliittisten] hankkeiden taustalla
ei ole niinkään aito huoli kansalaisten
osallistumismahdollisuuksien parantamisesta vaan pikemminkin kyse on legitimiteetin tuottamisesta hallinnolle.
Susanna Salama
The Blues Monkey. Diptyykki.
Öljy kankaalle 2007. 2x 140x55 cm.
Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja
Alati alenevat äänestysprosentit laskevat hallinnon legitimiteettiä, joten hallinto kehittelee uusia tapoja osallistaa
ihmisiä nostaakseen järjestelmän legitimiteettiä. Tässä katsannossa uusien
osallistumistapojen nousun voisi liittää
mm. globalisaation mukanaan tuomaan
demokraattisten hallitusten lisääntyvään impotenssiin ja sen aiheuttamaan
mahdolliseen legitimiteettikriisiin, jota
monet tutkijat ovat povanneet.” (Korvela 2012.)
Demokratiapolitiikka näyttäytyy siis
useille sitä tutkineille pikemminkin
keinona pönkittää nykyisiä valtarakenteita kuin luoda uutta, kattavampaa demokratiaa kansalaisia varten. Julkilausuttujen tavoitteiden ja toteutettujen
toimenpiteiden välillä on merkittävä
ristiriita.
Pahimmillaan toimenpiteet johtavat
demokraattisten instituutioiden heikkenemiseen sekä kasvattavat kansalaisten ja päätöksentekijöiden välistä
kuilua. Seuraavassa luvussa esitän näkemykseni siitä, miten pystyttäisiin luomaan tarkoituksenmukaisempaa valtiollista demokratiapolitiikkaa.
osallistuvan demokratian
yhteiskunta: demokratiapolitiikan
potentiaali
Jos demokratiapolitiikan halutaan olevan tarkoituksensa mukaista, on edellä esitelty kritiikki huomioitava. Demokratiavajeeseen tarkoituksenmukaisesti vastaavan toiminnan tähtäimessä on
oltava osallistuvan demokratian yhteiskunta.
Demokratiapolitiikan tulisi toteuttaa deliberatiivisen ja osallistuvan demokratian tavoitteita konkreettisesti
eikä pelkästään retorisella tai idealisti-
025
026
Peruste #1–2 2015
SUORA DEMOKRATIA EI NYKYÄÄNKÄÄN OLE EDUSTUKSELLISEN
DEMOKRATIAN VASTAKOHTA, VAAN SAATTAA OLLA
DEMOKRAATTISEN EDUSTUKSEN TOIMIVUUDEN EDELLYTYS.
EDUSTUKSELLISEN DEMOKRATIAN PERUSAJATUS ON,
ETTÄ KANSALAISET DELEGOIVAT PÄÄTÖSVALTAANSA
KANSANEDUSTAJILLE, MUTTA SÄILYTTÄVÄT MAHDOLLISUUTENSA
VALVOA NÄIDEN TOIMIA JA TARVITTAESSA VAIKUTTAA NIIHIN.
sella tasolla. On luovuttava satunnaisiin
kokeiluihin ja pilotteihin perustuvasta
hallinnoinnista ja ryhdyttävä aidosti uudistamaan instituutioita ja tarjoamaan
pysyviä osallistumisen mahdollisuuksia.
Uusi verkostomainen hallinta haastaa
demokratian kentän kokonaisuudessaan – siksi edustuksellista demokratiaa on avattava, jotta vaalidemokratiassa
toteutuisi poliittisen tilivelvollisuuden
periaate. Osallistuvan demokratian yhteiskunnassa avoin poliittinen deliberaatio on elimellinen osa yhteiskunnallista päätöksentekoa ja parhaimmillaan
se yhdistää edustuksellisen, suoran ja
deliberatiivisen demokratian.
Demokratiapolitiikka on puutteistaan
huolimatta tuottanut merkittävän uudistuksen: valtiollisen kansalaisaloitteen. Sen voidaan nähdä edustavan sekä
osallistuvaa että deliberatiivista demokratiaa, mutta työkalu ei ole vielä valmis. Kansalaisaloite nykyisessä muodossaan kärsii velvoittamattomuudesta
ja heikosta institutionalisoinnista. Mikäli kansalaisaloitteesta ei saada vaikuttavampaa, saattaa koko ajatus kansalaisten osallistamisesta kansalaisaloitteilla
kääntyä itseään vastaan (Valtioneuvosto 2014, 21).
Paras ratkaisu kansalaisten aidon
osallistumisen takaamiseksi poliittises-
sa päätöksenteossa olisikin nähdäkseni
perinteisen suoran demokratian käyttöönottaminen. Tämä tarkoittaisi ennen
kaikkea kansalaisaloitteiden pohjalta
järjestettäviä sitovia kansanäänestyksiä.
Suora demokratia ei ole ”uutta demokratiaa” tai demokratiainnovaatio. Suomessa suoraa demokratiaa ovat
vaatineet esimerkiksi sosialidemokraatit Forssan ohjelmassa vuonna 1903.
1900-luvun alun sosiaalidemokraattiselle työväenliikkeelle suora demokratia
oli osa laajempaa kansalaisoikeuskamppailua, johon perustui myös vaatimus
yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta.
Suora demokratia ei nykyäänkään
ole edustuksellisen demokratian vastakohta, vaan saattaa olla demokraattisen edustuksen toimivuuden edellytys.
Edustuksellisen demokratian perusajatus on, että kansalaiset delegoivat päätösvaltaansa kansanedustajille, mutta säilyttävät mahdollisuutensa valvoa
näiden toimia ja tarvittaessa vaikuttaa
niihin.
Voidaan perustellusti epäillä, että nyky-yhteiskunnassa päätöksentekovallan
delegointi on mennyt liian pitkälle. Kansanäänestykset palauttaisivat responsiivisuuden demokraattiseen politiikkaan
varmistaen kansalaisten mahdollisuuden vaikuttaa edustajiensa toimintaan.
Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja
Mahdollisuus edustajien poliittisia
päätöksiä kumoaviin kansanäänestyksiin (niin sanotut hylkäävät äänestykset
tai kansalaispäätökset) lisää päätöksenteon konsensuaalisuutta ja mahdollisesti myös deliberaatiota edustuksellisilla
foorumeilla, sillä päätöksentekijät haluavat välttää nämä äänestykset ja huomioivat siksi paremmin kansalaisten näkemykset.
Kansanäänestykset
kannustaisivat
edustajia perustelemaan omat päätöksensä julkisesti saadakseen näkemyksensä läpi. Kun deliberatiiviset kansalaisfoorumit yhdistetään rutiininomaisesti
kansanäänestyksiin, ne tarjoavat äänestäjille mahdollisuuden ehdotusten puolesta ja vastaan esitettyjen argumenttien
puntaroimiselle. Tämä vähentäisi poliittisen ristiriidan luonnetta pelkästään
hallituksen ja opposition välisenä kiistelynä. (Setälä 2014, 299.)
Demokratiapolitiikan on palveltava
tarkoitustaan. Jos ongelmana on kansalaisten heikko kiinnittyminen poliittiseen järjestelmään ja demokraattisen
päätöksenteon heikkenevä legitimiteetti, on syytä pohtia nimenomaan tapoja
kiinnittää kansalaiset vahvemmin poliittiseen järjestelmään.
Nykyisellään
demokratiapolitiikka
pyrkii kiertämään ongelman luomalla
legitimiteettiä katteettomalla lupauksella laajenevasta demokratiasta tilanteessa, jossa politiikka on pikemminkin
vetäytymässä kansalaisten ulottumattomiin. Ruostunutta rakennetta kannattaa
vahvistaa uusilla ja kestävämmillä osilla, ei maalata ruosteen päälle.
Kirjoittaja on politiikan tutkimuksen
opiskelija Tampereen yliopiston
Johtamiskorkeakoulussa.
lähteet:
✕✕
Juujärvi, Joonas (2011) Deliberatiivinen näkökulma suomalaiseen demokratiapolitiikkaan. Pro gradututkielma. Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulu, Tampere.
✕✕
Paul-Erik Korvela (2012) ”Uuden osallistumisen tavat saattavat heikentää demokratiaa”.
Politiikasta.fi 30.11.2012. [http://politiikasta.fi/article/uudet-osallistumisen-tavat-saattavatheikent%C3%A4%C3%A4-demokratiaa]. Tarkistettu 12.1.2015
✕✕
Setälä, Maija (2003) Demokratian arvo. Gaudeamus, Helsinki.
✕✕
Setälä, Maija (2009) ”Puolueet ja deliberatiivinen demokratia”. Teoksessa Rauli Mickelsson (toim.)
Puolueiden tulevaisuus. Oikeusministeriön julkaisu 2009:6, Helsinki.
✕✕
Setälä, Maija (2013) ”Demokratian uudet muodot”. Teoksessa Uusi ja vanha demokratia. Eduskunnan
tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 7/2013.
✕✕
Setälä, Maija (2014) ”Mihin deliberatiivista demokratiaa tarvitaan tulevaisuudessa?” Teoksessa Rauli
Mickelsson (toim.) Poliittinen vaikuttaminen tulevaisuudessa. Turun yliopisto, Turku.
✕✕
Suomen laki (12/2012) Kansalaisaloitelaki.
✕✕
Valtioneuvoston demokratiaverkosto ja oikeusministeriö (2014) ”Avoin ja yhdenvertainen
osallistuminen. Valtioneuvoston demokratiapoliittinen selonteko 2014”. [http://oikeusministerio.fi/fi/
index/valmisteilla/kehittamishankkeita/demokratiapoliittinenselonteko.html]. Tarkistettu 12.1.2015.
027