TEKNIIKKA Ruka Nordic -kisan teknologiaa Lumikulissien takana 66 T E K N I I K A N M A A I L M A 1 / 2 0 15 Kävimme tutustumassa Rukalla marraskuussa järjestetyn hiihdon, mäkihypyn ja yhdistetyn maailmancupin tekniikkaan. Se osoittautui mielenkiintoiseksi sekoitukseksi suomalaista huippuosaamista, sveitsiläistä tarkkuutta ja kuusamolaista juurevuutta. Kulissien takana oli lähes yhtä jännittävää kuin tvkameroiden edessä. JUHAPEKKA TUKIAINEN MARKUS PENTIKÄINEN, kuvat K isaa edeltäneellä viikolla kävi nopeasti selväksi, että televisiosta näkee vain harmillisen kapean siivun suuren urheilukilpailun todellisuudesta. Äkkinäisempi voisi ajatella, että tällä tavoin katsoja voi keskittyä vain tärkeimpään eli urheiluun, mutta se ei ole totta. Päinvastoin, kilpailun taustatekijöihin tutustuminen syvensi merkittävästi lajituntemusta, mikä puolestaan syvensi itse kisan seuraamisen jännitystä. Esimerkiksi hiihtosuoritusta katselee eri silmin, kun on ensin vieraillut Suomen joukkueen huoltoautossa ja sitten seissyt keskellä huikean kiireistä latu- varikkoa, jossa sadat hiihtäjät testaavat tuhansia suksipareja. Hiihtäjien keskustelut henkilökohtaisten huoltajien kanssa kertovat paljon lajin luonteesta. Nuori urheilija voi tokaista itseään kolme kertaa vanhemmalle voiteluveteraanille, että ”tämä pari toimii melko hyvin, mutta kärkeä täytyy hioa”. Tieto konkretisoituu muutamaa minuuttia myöhemmin huoltoauton työpisteessä. Suksien etummaisen luistoalueen pintakuviota hiotaan leveämmäksi, jolloin suksi reagoi herkemmin kahden pakkasasteen lämpötilassa olevan ladun vesimolekyyleihin. Taustatekijöihin tutustuminen muistuttaa myös tekniikan rajoista. Mäkihypyn pistelaskujärjestelmä näyttää tv-ruudulla matemaattisen tarkalta, mutta vaikutelma karisee, kun seisoo tuulikompensaation laskentaan käytetyn anemometrin eli tuulimittarin vieressä. Kukaan paikalla olevista asiantuntijoista ei edes yritä väittää, että järjestelmä olisi täydellinen, ja syyn näkee alastulorinteen portailla. Mittareita on seitsemän, mutta Rukan suurmäen alarinne on tavattoman laaja ja leveä. Mittarit eivät mitenkään pysty havaitsemaan valtaisan ilmatilan jokaista pyörrettä, joten matematiikasta huolimatta hyppääjän pisteisiin vaikuttaa edelleen perinteinen tuulionni tai onnen puute. Lähdetään siis tutustumaan tarkemmin kisatapahtuman yksityiskohtiin yhdeksästä harvoin nähdystä perspektiivistä. � MAAILMANCUPIN kaikista mittauksista vastasi 23 sveitsiläisen teknikon ryhmä. He rakensivat kisan hermokeskuksen hiihtostadionin viereiseen torniin. � SVEITSILÄISET asensivat tuulikompensaatiota mittaavat anemometrit suunnilleen hyppääjän lentoradan korkeudelle pitkin alastulorinnettä. T E K N I I K A N M A A I L M A 1 / 2 0 15 67 TEKNIIKKA | Ruka Nordic -kisan teknologiaa Korkean tason käsityötaitoa Rukan stadionia hallitseva hyppytorni vaatii huolellista käsityötä, tarkkaa silmää ja erikoiskalustoa, jotta noin 40 kuutiometriä lunta muuttuu maailmanluokan jääladuksi. V auhtiladun laatu ei suinkaan ole itsestäänselvyys. Useiden kymmenien tonnien painoinen jäämassa ei välttämättä pysyisi edes paikallaan, jos tornissa olisi kokemattomia tekijöitä. Työn tarkkuudesta kertoo sekin, että satametrisen ladun sivuttaistoleranssi on parin millimetrin luokkaa. 90 kilometrin tuntinopeudella syöksyvä hyppääjä ei juuri halua mutkitella. Viimeisen päälle viilattu latu pohjustetaan jo syksyllä, kun kesällä käytettävän posliiniladun päälle vedetään tukiverkot ja jäähdytysputket. Tornin vierelle ajetaan kolme autokuormallista tykkilunta, joka siirretään rehusiiloista tutun elevaattorin eli hihnanostimen avulla hyppyrin nokalle. Pulkkasen hydrauliikkaa Hyppyrin nokalta lumi lapioidaan puolen kuution kokoiseen vanerikelkkaan, jonka lastit vedetään radio-ohjattavalla vaijerivinssillä aina muutama metri kerrallaan ylemmäs mäkeen. Kahdeksan miehen porukka täyttää ladun uran noin kymmenessä tunnissa, ja sitten työhön liittyy kuusamolaisessa Pulkkasen konepajassa valmistettu latukone. 68 T E K N I I K A N M A A I L M A 1 / 2 0 15 Kone auraa ja jyrsii lumen täysin tasaiseksi, sillä latupohjaan ei saa jäädä ainuttakaan paakkua. Syy selviää seuraavassa vaiheessa, kun lunta aletaan kastella viereisestä Talvijärvestä pumpatulla vedellä. Jokainen pinnalta kovettunut paakku jättäisi sisäänsä jäätymätöntä lunta, joka voisi myöhemmin romahtaa kuopaksi. Tekijät haluavat täysin yhtenäisen ja kiinteän jäämassan, mutta samaan aikaan massan täytyy jäädä reunoilta hieman kuivemmaksi, sillä reuna liimaa ladun paremmin kiinni tukiverkkoihin. Tasaisen läpimärkä massa voisi painovoiman vetämänä lähteä liikkeelle, jolloin seuraus olisi kyllä näyttävä mutta vaarallinen. Kastelu turvottaa lunta kolmisen senttiä, mutta varsinkin ylämäen kaarteessa täytyy olla tarkkana, ettei turvotus paisu viiteen senttiin. Silloin latukone ei pystyisi aloittamaan seuraavaa työvaihetta, jossa uuden jään pintaan lasketaan ladun muotoiset jyrsinterät. Ensimmäinen jyrsintäkerta rouhii jäähän noin kahden millimetrin syvyisen latuaihion, jota ryhdytään syventämään äärimmäisen hellävaraisella otteella. Viisimillinen rouhaisu alkaisi jo rikkoa ladun reunoja, joten jään pintaa ikään kuin sivellään hydraulisesti ohjatuilla terillä, kunnes päästään täyteen 32 millimetrin latusyvyyteen. Huolellinen profiili Ylämäen jäätyessä kivenkovaan kuntoon alamäkeä rouhitaan tasaisen pehmeäksi. Muun muassa Sotshiin mäkikoneita valmistanut Pulk- [1] [2] [3] [4] [1] HYPPYTORNIN laduntekoon suunni- [3] NELJÄ metriä leveä ja viisi metriä [2] JANNE Tervahartiala (vas.) ja Jer- [4] HYPPYTORNI muuttuu syksyllä kanen teki Rukalle täksi kaudeksi upouuden jyrän, joka jyrsii, levittää ja tarvittaessa linkoaa alamäen lunta neljän metrin levyisissä siivuissa. TM istui yhden matkan verran koneen kyydissä ja alamäen profiili todettiin kohtalaisen jyrkäksi. Kylmähermoiset kuskit luottavat kuitenkin 16 millin vaijeriin, joten he aja- vat mäkeä edestakaisin tasoittaen ja tarvittaessa rouhien lumen pintaa siihen kuntoon, ettei hyppääjän tarvitse pelätä nilkkojensa puolesta. Samasta syystä mäki myös muotoillaan kuperaksi eli keskeltä aavistuksen korkeammaksi, jolloin alamäen kunnostus on helpompaa; mäkeen ei pääse muodostumaan kuoppaa. teltu auran, lumilingon, moottoriharjan ja jyrsimen yhdistelmä kulkee kiinteitä kiskoja pitkin, jotta latu saadaan suoraksi parin millin tarkkuudella. ry Saarikangas ajavat kahden tonnin painoista rinnejyrää äärimmäisen jyrkässä alastulorinteessä. Korkeutta säädetään radio-ohjattavalla vinssillä, ja suuntaa ohjataan takatelaa tai vaijerin aisaa kääntämällä. pitkä rinnejyrä katoaa kilpailun ajaksi omaan talliinsa hyppyrin keulan alle, mutta heti kisan päätyttyä sillä ajetaan tasoittamaan suksien jälkiä. eräänlaiseksi ulkoilmajääkaapiksi, sillä jäähdytysputket kylmentävät tornin uran kahdeksaan pakkasasteeseen. Putkiston avulla uraan lapioitu lumi pystytään jäädyttämään laduksi. Räätälöityä latua L adun rakentamista Kansainvälisen hiihtoliiton eli FIS:n sääntöjen mukaiseksi kutsutaan homologoinniksi. Säännöt täyttävällä ladulla ei esimerkiksi ole yhtään yli 18 prosentin kaltevuutta ylittävää osuutta, mutta kolmannes kisaladusta muodostuu silti nousuista, joiden korkeusero on yli kymmenen metriä ja kaltevuus yhdeksän ja 18 prosentin välillä. Rukalla on yllättävän lyhyeltä kuulostava viiden kilometrin homologoitu latu, mutta rajattu pituus on tarkasti harkittu seikka. Aiemmin hiihtokisoissa saatettiin käyttää jopa 25 kilometrin metsälenkkejä, mutta kuten vanhemmat penkkiurheilijat muistavat, hiihtäjät katosivat silloin useiksi kymmeniksi minuuteiksi tv-kameroiden näköpiiristä. Nykyaikainen latu suunnitellaan nimenomaan televisiota ja yleisöä varten, minkä voi huomata omas- Maailmancupiin kelpaavat ladut muistuttavat enemmän golf-kenttää kuin erämaata. Luonnollisia muotoja kyllä käytetään pohjana, mutta sääntöjä rikkovat osuudet muokataan tarvittaessa täysin uusiksi. ta katselukokemuksestaan. Hiihtokisan seuraaminen on kehittynyt huomattavasti intensiivisempään suuntaan, mikä on vain parantanut lajia myös kilpailijoiden näkökulmasta. Rukan perinteisen tyylin sprinttirataa pidetäänkin hiihtäjien piirissä jopa maailman parhaana kisalatuna, sillä 1 400 metrin matkalla nousujen haasteet ja laskujen helpotuk- [2] [3] [1] set ovat juuri sopivassa suhteessa. Kilpalatuja vetävä kone näyttää päällisin puolin tutulta, mutta ladun varsinaista syntyprosessia ei hevin ymmärrä ennen kuin kuljettaja nostaa 900 kilon työstölaitteiston näkyville. Höylän ja kahden erillisen jyrsimen yhteistyöllä latua syntyy vaikka umpijäähän, joten latupohjiin käytetyn tykkilumen kovuus ei vähennä kisaladun laatua. Ladut tehdään uudestaan lähes jokaisen kilpailun jälkeen, sillä esimerkiksi perinteisen väliaikakisassa voidaan tarvita vain yksi latu, mutta tuntia myöhemmin sprinttikisassa tarvitaan neljä. Luistelutyyliä varten ladut taas jyrsitään kokonaan pois, jolloin koneen takaa syntyy siistin tasaista, kolme metriä leveää kaistaa. Keltaisen viirapintamaton harjanteista syntyy lumen pintaan myös pieni uritus, joka parantaa luistelusuksen sivuttaispitoa. [1] HIIHDON kilpailujohtaja Jukka Tahkola (vas.) ja FIS:n tekninen asiantuntija Robert Peets tarkastavat kisaladun jokaisen metrin. Tässä kohdassa ladun havutuksia siirrettiin oikeaan paikkaan. [2] HANNU Heikkalan oikean käden tikkuohjaimessa on 20 toimintoa ja vasemman käden ohjaimessa liuta lisää, joten pelkästään puskulevyä voi kääntää kolmiulotteisesti kaikkiin suuntiin. [3] LATUKONEESSA on 204 hevos- voiman moottori ja hydraulipumppu, jotka pyörittävät ajotelojen lisäksi työstökoneita. Kuvassa latuhöylät ovat ylhäällä, joten koneen alla oleva 310 senttimetrin jyrsin vetää tasaista luisteluväylää. [4] LADUNTEON salaisuus on ”myyrä” eli kapea lisäjyrsin, joka pehmentää lumen ladun leveydeltä. Varsinainen latuhöylä leikkaa ladulle pohjan, ja ulospäin näkyvä, laivan keulaa muistuttava pieni aura muotoilee valmiin ladun. [4] T E K N I I K A N M A A I L M A 1 / 2 0 15 69 TEKNIIKKA | Ruka Nordic -kisan teknologiaa Kisapaikalla näkyvä suksien määrä on häkellyttävä. Suksinippuja kuljetetaan kantotelineissä kuin halkoja, Suomen huoltorekan seinästä avautuu satojen suksien varasto, ja testivarikolla sukset värittävät lumen kirjavaksi. Tuhatmäärin suksia A matööri luulisi, että hiihtäjällä on muutama hyvä suksipari, joita sitten voidellaan kelin mukaan. Todellisuudessa voitelu on vain osa laajemmasta välinehuollon kokonaisuudesta, josta saa hyvän maistiaisen kisaviikonloppua edeltävällä testivarikolla. Suksien testaus vaikuttaa poroerottelun kaltaiselta kaaokselta. Parisensataa sprinttien ja yhdistetyn hiihtäjää sekä saman verran huoltajia ja valmentajia valikoi suksia seuraavan päivän lähtöihin, mutta pääasia ei tänään ole voitelu. Parin pakkasasteen kelillä pärjätään ”purkeilla” eli valmiilla kauppavoiteilla. Tärkeämpää on löytää suksi, jonka jalkavuus eli jousto-ominaisuudet sekä pohjakuvio sopivat hienojakoiselle, pehmeälle ja suhteellisen kostealle ladulle. Haussa on matalan profiilin suksi, jonka pitoalueen pystyy polkaisemaan pehmeään latuun, mutta jonka kaari jaksaa silti nostaa hiihtäjän painon Rukalle tyypillisten lyhyiden alamäkien luistoon. Radiopuhelinliikenne Suomen joukkueen huoltojärjestelmään on tiivistä. Järjestelmän keskipiste on stadionin viereen pysäköity huoltorekka, joka muistuttaa olosuhteiltaan enemmänkin laboratoriota kuin huuruista voitelukoppia. Kahdeksassa työpisteessä suksiin tehdään 70 T E K N I I K A N M A A I L M A 1 / 2 0 15 [1] SUKSITEKNIKKO Heikki Tonteri esittelee maailmanmestari Matti Heikkisen kisavälinettä Suomen huoltorekassa. Hengityssuojaimia tarvitaan esimerkiksi myrkyllisiä fluorivoiteita käytettäessä. [2] [1] [3] [2] SUKSIEN hiontakuviota voidaan testien perusteella muuttaa käsipelillä. Leveämpi kuvio poistaa enemmän vettä auton talvirenkaan tavoin, mikä estää suksen liiskaantumisen luistokitkasta syntyvään vesipatjaan. [3] SUOMEN huoltoauton vesikiertolattialämmitys pitää työtilat normaalissa huoneenlämmössä. Kyljestä avautuva haitari laajentaa vaunun 45 neliömetriin, mutta taustalle pysäköidyssä norjalaisten rekassa on lisäksi kakkoskerros. [4] TESTIVARIKOLLA vali- taan muutama suksipari kisapäivän aamua varten, jolloin vasta tehdään lopullinen päätös. Suksen täytyy sopia sekä keliin että maastoon, joten muun muassa stadionin jyrkkä nousu otetaan huomioon. viimeiset hienosäädöt, jotka kisatulosten perusteella osoittautuivat varsin onnistuneiksi. Suomalaiset mitalistit ihastelivat erityisesti huoltajien löytämää luistoa, jonka keskelle oli silti pystytty rakentamaan stadionin jyrkkään mäkeen riittänyt pito. Juuri tällaisten viritysten vuoksi Suomen Hiihtoliiton rekka kiertää kaikki talven kisat lukuun ottamatta pidemmällä sijaitsevaa Venäjän osakilpailua. Periaatteessa sukset voisi voidella kisajärjestäjien tarjoamissa teräskonteissa, mutta mukana kulkeva oma laboratorio on heti valmiina syvälliseen tarkkuustyöhön. Auto näyttää toimivan myös joukkueen henkisenä tukikohtana, sillä Iivo Niskasen ja Sami Jauhojärven mitalien jälkeen perävaunusta kuului pitkin parkkialuetta kaikunut onnittelun jylinä. [4] Hyppyvarusteiden henkinen taisto K yse on kahden luovuuden lajin välisestä vuorovedosta: urheilijat kehittävät uusia keinoja lentää pidemmälle, ja FIS:n virkailijat kehittävät uusia vastakeinoja, joilla kilpailu pidetään reiluna ja turvallisena. Keinulauta keikkuu nopeasti. Kun ylettömän paksuista hyppyhaalareista oli päästy eroon, tuomareiden täytyi jo kiirehtiä säännöstelemään siteiden kiinnityspisteitä. V-tyyliä hioneet hyppääjät olivat siirtäneet siteitä aina vain taaemmaksi, jolloin suksi siirtyi eteenpäin suhteessa kehoon. Se paransi liitoa, mutta samalla lentokulma kallistui niin keulapainotteiseksi, että pienikin virhe johti eteenpäin pyörivään volttiin. Siteiden kiinnitykselle tehtiin uusi sääntö, mutta sitten urheilijat keksivätkin laihduttaa itsensä leiju- Mäkihypyn varustesäännöistä puhutaan paljon, mutta varsinainen taistelu käydään vaatimattomassa työmaakontissa mäkimontun vieressä. Jokaisen hyppääjän varusteet mitataan kerta toisensa jälkeen. viksi luurangoiksi. Lajin imago romahti, ja FIS yritti ratkoa ongelmaa muun muassa vaikeasti tulkittavilla painoindekseillä. Lopulta oivallettiin, ettei hyppääjää kannattanut säännöstellä biologisena, vaan fysikaalisena kokonaisuutena. Tuulitunnelissa löydettiin kaava, jonka mukaan kilon kevyempi hyp- [1] pääjä lentää suurmäessä 2,5 metriä pidemmälle. Toisaalta hän menettää samat 2,5 metriä, jos sukset ovat 35 millimetriä lyhyemmät. Pienen laskutoimituksen jälkeen voitiin laatia taulukko, joka määrittelee suksien pituuden hyppääjän painon mukaan, joten liiasta laihduttamisesta hävisi hyöty. Kilpavarustelu kuitenkin jatkuu, joten FIS pysyy tiukkana, eivätkä ulkopuoliset saa olla edes paikalla todellisissa varustekontrollin mittauksissa, valokuvaamisesta puhumattakaan. Prosessia halutaan silti esitellä yleisölle, joten Lauri Asikainen saadaan poseeraamaan simuloidussa tilanteessa. Osa kontrollista vaikuttaa suhteellisen normaalilta painon punnitukselta ja kenkien mittaukselta, mutta pinnan alla väännetään kättä millimetrin murto-osista. Esimerkiksi suksien leveyttä ei edes pystytä mittaamaan kenttäolosuhteissa, sillä kannettavien mittareiden tarkkuus ei riittäisi. Vajaan millimetrin lisäleveys toisi suksipariin tulitikkuaskin verran laajemman kokonaispinta-alan, joka tekisi hyppääjän täysin ylivoimaiseksi. Leveys mitataankin ennen kisoja järeämmällä laitteella, jonka tarkkuustoleranssi koko suksen pituudelta on millimetrin kymmenys. Mukana kuljetetaan muun muassa hyppypuvun ilmanläpäisymittaria, joka on eräänlainen kalibroitu imuri, sekä tavanomaisempaa kalustoa esimerkiksi puvun paksuuden varmistamiseen. Hyppääjiä kulkee jatkuvasti kontin ovesta, sillä sääntöjen mukaan he voivat esimerkiksi hypätä harjoitushypyt eri puvulla kuin kisasuoritukset. FIS tarkkailee jokaista hetkeä. [2] [3] [4] [5] [1] FIS:N virkailija Sepp Grazer mittaa Lauri Asikaisen lahkeiden pituuden. Jos lahkeet olisi ommeltu jalkoja lyhyemmiksi, lökäpöksymäisestä osuudesta muodostuisi aerodynaaminen purje. [2] POROSIMETRI mittaa hyppypuvun ilmanläpäisyn. Materiaali ei saa olla leijamaisen tiivis, joten minimissään sen täytyy läpäistä 40 litraa ilmaa neliömetriltä sekunnissa. Asikaisen puku läpäisee 48,7 litraa. [3] MATERIAALIN paksuuden täytyy olla neljän ja viiden millimetrin välillä. Paksummalla kankaalla voitaisiin kiertää puvun kireyden sääntöä, mikä tietysti levittäisi lentopinta-alaa. [4] FIS:N vanhat valokuvat kertovat sään- nösten tarpeesta. Kun uusi pukumateriaali tuli markkinoille, ensimmäiset puvut muistuttivat suhteellisen normaalia urheiluhaalaria. [5] VAIN kuusi viikkoa myöhemmin joku oli kuitenkin kehittänyt 30 milliä paksun materiaalin, josta valmistettu jättipuku toimi kuin lentokoneen siipi. Paksuudelle laadittiin nopeasti sääntö. T E K N I I K A N M A A I L M A 1 / 2 0 15 71 TEKNIIKKA | Ruka Nordic -kisan teknologiaa Aerodynamiikkaa ja onnea V äljempi puku lentää paremmin, joten tuomariston täytyi alentaa hyppääjien nopeuksia eli valita alempia lähtölavoja, mikä taas aiheutti omat vaikutuksensa pistelaskuun. Penkkiurheilijan ei tosin tarvitse häpeillä, jos vuonna 2009 käyttöönotettu pistelaskujärjestelmä on jäänyt hämäräksi, sillä hämärältä se näyttää kilpailupaikallakin. Mittauksista vastaava Swiss Timing -yhtiö pyrkii jatkuvasti kehittämään monimutkaisia laskukaavoja entis- [1] [1] TIETOKONE näkisi pituuden auto- maattisesti, mutta FIS:n valtuuttama teknikko hoitaa asian manuaalisesti. Hän asettaa vihreän pituusviivan jalkojen kohdalle tai telemarkalastulossa jalkojen väliin, kun sukset ovat kokonaan maassa. [2] JOKAINEN neljästä videokameras- ta kattaa runsaan 20 metrin alueen, joten kuvien väleihin ei jää tyhjiä kohtia. Kamerat on asennettu varsin korkealle valomastoon, jotta perspektiivi saadaan oikeaksi. [2] [3] [3] TUULIMITTAREISSA ei ole liikkuvia osia, sillä ne havaitsevat ilmavirtauksia ultraäänen avulla. Mittaus on kolmiulotteinen, joten laitteet tunnistavat myös pystysuuntaisen virtauksen. [4] RUKAN K-piste on 120 metrin kohdalla, mutta pituusmittauksen täytyy kattaa 80 metrin alue, jotta surkeimmille ja parhaimmille suorituksille saadaan tarkat tulokset. [4] 72 T E K N I I K A N M A A I L M A 1 / 2 0 15 Mäkihypyn kisamittaukset ovat suorassa yhteydessä varusteiden mittauksiin. Täksi vuodeksi saatiin sentti lisää hyppypuvun väljyyden toleranssiin, mikä vaikutti heti lähtölavojen valintaan. tä tarkemmiksi, mutta tuulimittarin vieressä seisoessa ei voi kuin toivottaa jaksamista sveitsiläisille työntekijöille. Laite pystyy kyllä mittaamaan oman ympäristönsä ilmavirtauksen parin desimaalin tarkkuudella, mutta Rukalla tuuli voi vaihdella mäkimontun yhdestä metristä hyppyrin keulan 6–7 metriin sekunnissa. Siinä eivät desimaalit paljon auta, vaikka mittareiden siksak-kuvio yrittää kattaa koko alamäen ilmatilan. Ensimmäinen mittari on asennettu kymmenen metrin päähän hyppyristä, mistä se alkaa laskennallisesti seurata hyppääjän lentorataa, kun tämä kulkee vauhtimäessä sijaitsevan nopeusanturin valokeilan läpi. Sveitsiläisten tietokoneet laskevat tuulitilanteen tästä hetkestä kaksi sekuntia taaksepäin, sitten ne liittävät mukaan nykytilanteen ja luovuttavat seurantavuoron aina seuraavalle mittarille, kunnes hyppääjä laskeutuu maahan. Jos hyppy kantaa 120 metrin K-pisteeseen, kaikkien seitsemän mittarin lukemat vaikuttavat pisteisiin, vaikka- kin eri painotuksilla. Mäen keskivaiheiden mittauksia painotetaan enemmän kuin alun tai lopun. Kokonaispisteisiin lasketaan tuulikompensaation arvo, lähtölavan kompensaatio (joka on Rukalla +/7,95 pistettä per ylämäkimetri) ja vielä tuomareiden tyylipisteet sekä tietysti pituuspisteet. Kuten sanottu, pistelaskennan ymmärtämiseen ei ehkä kannata käyttää kovin paljon energiaa, sillä alan asiantuntijatkin arvelevat epävirallisesti, että järjestelmä kompensoi vain noin 70 prosenttia tuulen ja lähtönopeuksien vaikutuksista. Loput jäävät perinteisen hyppyonnen varaan. Hypyn pituus saadaan sentään selville hyvinkin tarkasti. Neljää videokameraa seuraava teknikko valitsee salamannopeasti sen kuvan, jossa hyppääjän laskeutuminen näkyy selvimmin. Sitten hän vetää hiirellä mittaviivan sääntöjen määräämään paikkaan hyppääjän jalkoihin ja lähettää pituusmetrit yhdellä klikkauksella tulosjärjestelmään. Suunnilleen samaan aikaan järjestelmään syötetään myös mäen reunalla sijaitsevien mittamiesten antama tulos, mutta sitä käytetään vain, jos videojärjestelmään tulisi vika. Kaikki tämä mittausteknisten ongelmien ja hyppyvarusteiden millimetritaistelun sekamelska voi kuulostaa masentavan epämääräiseltä, mutta mäkimontun tunnelma on edelleen sähköinen. Mäkihyppy ei ole helposti hallittava eikä selkeän yksiselitteinen laji, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Se on lentämistä. Sekunnin kymmenyksiä moottorisahalla [1] [2] Mäkihyppyyn verrattuna hiihdon mittaukset ovat yksinkertaisia, mutta loppuajat varmistetaan silti kolminkertaisilla järjestelmillä. H iihdossa käytettävä ajanotto on vain etäistä sukua yleisurheilun kellottamiselle, jota esittelimme syksyllä (TM 17/14). Rukalla asiaa hoiti silti sama yritys kuin Zürichin EM-kisoissa, joten yhtäläisyyksiäkin löytyi. Mäkihypyn videokamerat olivat samoja, joilla yleisurheilussa mitattiin pituushyppyä, ja hiihdon tarkimmat loppuajat katsottiin samoilla maalikameroilla – joskin Zürichissä esitelty uusi kameramalli saadaan talvilajeihin vasta kevätsesongilla. Hiihdon pääjärjestelmä perustuu hiihtäjän nilkkoihin kiinnitettäviin transpondereihin eli eräänlaisiin tutkalähettimiin, jotka tuottavat kellosignaalin kulkiessaan moottorisahalla lumeen upotetun tunnistuskaapelin yli. Järjestelmä on teknisesti selkeä, sillä lähetin kertoo kaapelille oman tunnusnumeronsa, joka puolestaan kertoo tulosluettelossa hiihtäjän kilpailunumeron. Käytännössä nilkkalähettimet ovat jättäneet lajiin selvän jäljen, sillä hiihtäjien maaliintuloa on jo pitkään leimannut enemmän tai vähemmän kömpelö jalanojennus, jolla transponderi yritetään työntää kaapelin yli mahdollisimman nopeasti. Yhtenä varmistuskeinona käytetään ennakkovaroituksen antavaa kakkoskaapelia, joka upotetaan useita metrejä maaliviivan eteen. Kaapelin tietojen avulla tulosjärjestelmä voi virittyä valmiiksi odottamaan tiettyjä hiihtäjiä tiettyyn aikaan. Loppuajan saaminen varmistetaan lisäksi valokennoilla, ja varsinainen tulos katsotaan maalikameran kuvasta. Kuvaa ei kuitenkaan voida ryhtyä tulkitsemaan ennen kuin viimeinen hiihtäjä saapuu maaliin, joten televisiografiikkaan lähetetään transpondereista saatu epävirallinen aika. Sitä muutetaan tarpeen mukaan, kunhan teknikot ehtivät tarkistaa sekunnin kymmenykset lopullisesta kuvasta. Liipaisinta muistuttava lähtöporttien tekniikka on myös suhteellisen yksinkertaista, mutta sitäkin varmisteltiin perusteellisesti Rukan stadionilla. Varsinkin vilppilähtöjen havaitsemista kokeiltiin useaan kertaan, jotta jokaisen portin salpamekanismi toimi varmasti samalla tavoin. [3] [1] RUKAN stadionilla testattiin lähtöjärjestelmän toimintaa tahallisilla varaslähdöillä. Lähtöporteissa on kiväärin liipaisinta muistuttava laukaisukynnys, jonka ylittäminen käynnistää kellon. [2] MOOTTORISAHA on yllättävän tärkeä työkalu ajanottajille, sillä ilman sahaa tunnistuskaapeleita olisi vaikea upottaa riittävän syvälle. Sahanterä leikkaa lumeen siistin uurroksen. [3] TRANSPONDERIT vaativat tarkkaa kirjanpitoa, jotta oikea laitenumero päätyy oikean hiihtäjän tulostietoihin. [4] [4] TRANSPONDERIT kiinnitetään [5] hiihtäjän molempiin nilkkoihin. Laitteiden vuoksi hiihtäjien lämmittelyyn kuuluu nykyään balettimaiset venytykset, joilla he harjoittelevat maaliintuloa nilkka edellä. [5] MAALIVIIVAN molempiin päihin on asetettu viivaa pitkin katsova maalikamera. Jos hiihtäjät peittävät toisensa ykköskameran kuvassa, kakkoskamera näkee tilanteen vastakkaisesta suunnasta. T E K N I I K A N M A A I L M A 1 / 2 0 15 73 TEKNIIKKA | Ruka Nordic -kisan teknologiaa [2] Television tähystäjät S otilastermein ilmaistuna ratkaisu ei ole tulivoimassa vaan tiedustelussa. Stadionilla on toki järeää kamerakalustoa, Rukan viisikilometrisen kilpaladun varrella on kuusi kameraa lisää, ja stadionille johtavan suuren nousun kattaa lumikelkalla kulkeva kamera. Stadionin poikki on lisäksi vedetty lähes puolen kilometrin kuituvaijeri, jota pitkin kulkeva radio-ohjattava kamera seuraa loppusuoralla olevia hiihtäjiä. Patteristosta ei kuitenkaan olisi hyötyä, elleivät kamerat osuisi oikeaan kohteeseen oikeaan aikaan. Siitä vastaa tiedustelujärjestelmä, Yleisradion 110 hengen työryhmällä on pitkä ja vankka talviurheilukokemus, minkä jokainen katsoja voi allekirjoittaa. Harva kuitenkaan tietää, miten hiihtokisan tv-rytmi todella rakentuu. jonka avulla lähetyksen ohjaaja pysyy aina muutaman sekunnin edellä kilpailun tapahtumia. [1] Näkymättömät silmät Järjestelmä rakentuu väliaikapisteisiin asetetuista tähystäjä–kamera–tähystäjä-ketjuista sekä virallisia väliaikoja ennakoivista ajanottopisteistä. Yleisradion oma termi tähystäjille on ”varoittaja”. Ensimmäinen varoittaja on sijoitettu hyvän matkaa ennen ensimmäistä metsäkameraa, mutta hän ei suinkaan käynnistä hiihtäjien seurantaa. Se tehtävä on päävaroittajalla, joka istuu ulkolähetysautossa kirjaimellisesti kylki tv-ohjaajan kyljessä. Päävaroittaja on kisarytmin varsinainen aivo, joka seuraa muun muassa ennakkoväliaikoja. Jos hiih- Älä usko korviasi ■■ YLEISRADION mielenkiintoisin salaisuus piilee lähetysauton viereisessä kontissa. Sinne on rakennettu eräänlainen yhden miehen hiihtoorkesteri, jota johtaa äänitehosteista vastaava Jyrki Ihalainen. Äänitehosteita tarvitaan silkan etäisyyden vuoksi. Mäkihypyssä vauhtimäen kohina on aitoa, sillä mikrofonit yltävät riittävän kauas, mutta ilmalennon suhina tulee mäkiryhmän tehostemiehen koneelta. Maastohiihdossa mikrofonien välit ovat kuitenkin liian pitkiä, joten kun mikrofonin kantama loppuu, Ihalaisen esitys alkaa. Käytännössä kamera voi esimerkiksi seurata johdossa olevaa hiihtäjää, mutta lähin mikrofoni onkin kakkosena tulevan kohdalla. Väärän 74 T E K N I I K A N M A A I L M A 1 / 2 0 15 äänen syöttäminen katsojille rikkoisi tunnelman, joten Ihalainen valitsee syntetisaattoristaan keliin sopivat ääninäytteet (pakkaslumi narskuu, suojalumi suhahtelee) ja ryhtyy toimeen. Hän seuraa lähetyskuvasta johtohiihtäjän rytmiä ja soittaa toisella kädellä sauvojen ja toisella kädellä suksien ääniä. Kahdella jalkapedaalilla hän säätää vielä äänen lähestymisen ja etääntymisen oikeaan sävyyn. Useimmat äänet on tallennettu aidosta hiihdosta, mutta poikkeuksiakin löytyy. Kuvissa näkyvät koirat voivat haukkua erään tv-kuvaajan äänellä. Jos hiihtäjä kaatuu mikrofonin ulottumattomissa, muksahdus on todellisuudessa peräisin Ihalaisen omasta hankeenheittäytymisestä. � VAUHDIKKAAN laskun suhinalle on oma taltioitu äänensä, samoin nuoskalle ja pakkaslumelle. � ÄÄNITEHOS- TEIDEN lisäksi Jyrki Ihalainen voi myös improvisoida urkumusiikkia hidastusten taustalle. [3] täjä numero 36 näyttää tekevän johtoajan, päävaroittaja määrää ensimmäisen metsävaroittajan ilmoittamaan, milloin 36 tulee näköpiiriin. Kun kolmekutonen ilmestyy esiin, ensimmäinen varoittaja nimensä mukaisesti varoittaa ensimmäistä väliaikapisteen kolmesta kamerakuvaajasta. Päävaroittaja kuulee tiedon ja varoittaa puolestaan ohjaajaa, että tärkeä hiihtäjä on odotettavissa ykköskameraan kymmenen sekunnin kuluttua. Tässä vaiheessa kakkos- ja kolmoskamera eivät vielä tiedä asiasta, koska heidän ei tarvitse tietää. Heillä on oma varoittajansa, jonka ääni on kyt- [1] [2] [1] TV-OHJAAJA Tapani Parm (kesk.) valitsee kameroiden kuvia ennustajan tavoin, sillä päävaroittaja pitää hänet jatkuvasti tietoisena, mitä muutaman sekunnin kuluttua tulee tapahtumaan. Väliaikalähdöt vaativat tiukinta rytmitystä, sillä hiihtäjiä on yhtä aikaa maastossa ja maalisuoralla. [2] YLEENSÄ pienoishelikopterei- ta ohjaava Marco Godles vastaa kauko-ohjattavan vaijerikameran liikkeistä. Köydessä liikkuva kelkka kiihtyy tarvittaessa viidenkympin nopeuteen, mutta kameratelineen gyroskooppinen vakautusjärjestelmä pitää kuvan rauhallisesti kohteessa. [3] TOSITILANTEESSA Yleisradion varoittaja (vas.) ja kuvaaja ovat kauempana toisistaan, jolloin kameralle jää aikaa valmistautua hiihtäjän saapumiseen. Ohjaajan tavoitteena on näyttää ensin vain kello ja tyhjä maisema, johon hiihtäjä ilmestyy. ketty vain näille kuvaajille, joten kakkonen ja kolmonen saavat varoituksen järkevässä aikataulussa. 15 kilometriä johtoja Valmiin tv-kuvan taustalla on tietysti valtaisa määrä tekniikkaa, joka rakennetaan kisapaikalle kokoonsa nähden yllättävänkin nopeasti. Yleisradio on valmis lähetykseen noin kahden ja puolen työpäivän kuluttua saapumisesta. Silloin maastoon on levitetty viitisentoista kilometriä erilaisia kaapeleita ja valokuituja. Stadionin viereen on parkkeerattu erilliset satelliittiautot kotimaan ja muun maailman lähetyksille, ja kotimaan kisastudio on valmiina omassa studioautossaan. Hyppyrimäen viereen on rakennustelineistä pystytetty oma kuvaustorni, josta kamera näkee lähtevän hyppääjän paremmin kuin maan tasalta. [3] [4] [5] [6] Pomminvarmaa doping-kontrollia Stadionin saunan pukuhuoneeseen rakennettu doping-keskus toimii hämmästyttävän pikkutarkan protokollan mukaisesti. P ukuhuoneen varmistusjärjestelmissä näyttäisi olevan kerroksia, toistoja, dokumentointeja ja lisävarmennuksia pienen ydinsukellusveneen tarpeisiin. Varsinainen virtsanäytteen antaminen on vain osa pitkästä protokollasta, jota ei ole julkisuudessa juuri nähty. Urheilija ja doping-virkailija käyvät ensinnäkin eräänlaista molemminpuolista kasinopeliä, jotta tilanteeseen ei pääse syntymään ennustettavissa olevaa säännönmukaisuutta. Näytekuppia ja kuljetuspulloja ei jaeta numerojärjestyksessä, vaan koko prosessi käynnistyy kirjaimellisesti pakan sekoittamisella. Kun urheilija on omakätisesti valinnut sinetöidyn näytekupin kolmesta vaihtoehdosta bingo-pallon tyyliin, vuorossa on itse näytteen luovutus, joka ei ole kovin häveliästä puuhaa. Seuraavaksi urheilija valitsee jälleen arpakaupalla yhden kolmesta tarjolla olevasta näytepullojen pakkauksesta ja avaa muovisinetin itse. Virkailija ei saa tässä vaiheessa koskettaa pulloihin lainkaan. Sama kosketuskielto pätee myös kupin ja pullojen reunoihin. Jos urheilijan sormi lipsahtaa pullonsuuhun, prosessi keskeytetään, kaikki tarvikkeet heitetään pois ja työ aloitetaan uudestaan alusta. Kun A- ja B-näytteiden kuljetuspullot on ensin sinetöity ja myös niiden kuljetuspakkaus on sinetöity, jäljellä on vielä näytteen liuosväkevyyden tarkistus. Virtsaa laimentamalla voidaan yrittää peittää erityisesti epohormonin käyttöä, joten jos näyte on lähes pelkkää vettä, prosessi pistetään tauolle ja kaikki jäävät pukuhuoneeseen odottelemaan, kunnes urheilija pystyy antamaan uuden näytteen. Pullojen ainutkertainen numerotarra liitetään tarvittaviin dokumentteihin laboratorioon lähettämistä varten, mutta Rukalla otettiin myös käyttöön alan ensimmäinen paperiton tiedotusjärjestelmä. Kun viimeinenkin pilkunviilaus on tehty, testausryhmän tabletilta lähetetään sähköinen varmistusviesti kansainväliseen doping-tietopankkiin sekä urheilijan sähköpostiin. [1] KUN urheilija on valinnut yhden kolmesta tarjotusta pullopakkauksesta, hän murtaa paketin muovisinetin ja avaa pahvilaatikon. [2] PUNAISESSA A-näytteen ja sinisessä B-näytteen pullossa on sama tunnistenumero, jota ei enää koskaan käytetä uudestaan. Asia varmistetaan kansainvälisen antidopingjärjestön tietopankissa. [3] URHEILIJAN täytyy itse kaataa näyte (tässä laimennettua kahvia) pulloon, mutta hän ei saa koskettaa pullon eikä näytekupin reunoja. Virkailija seuraa jokaista toimenpidettä. [4] NÄYTEPULLON korkin sisällä on metallinen räikkälukko, jota ei voi enää sulkemisen jälkeen avata pulloa rikkomatta. Korkin kiertäminenkin kuuluu urheilijalle, mutta virkailija varmistaa korkin tiiviyden. [5] A- ja B-näytteissä täytyy olla yhteensä vähintään 90 millilitraa nestettä. Pullot sinetöidään muovipusseihin ja pakataan laatikkoon, joka myös sinetöidään. [6] LOPUKSI FIS:n fysiologi Alexander Kirchbichler tarkistaa, että virtsassa on riittävästi väkevyyttä laboratoriota varten. Liian laiha neste laimentaisi myös doping-aineiden pitoisuuksia. T E K N I I K A N M A A I L M A 1 / 2 0 15 75 TEKNIIKKA | Ruka Nordic -kisan teknologiaa Rukan kisat järjestävään urheiluseuraan kuuluu kymmenen prosenttia Kuusamon väestöstä. Pisimpään talkootyötä tehneet aloittivat vuonna 1964. Kuusamon EräVeikkojen syvä juurakko luo pohjan, jolle on hyvä rakentaa. � KUUSAMON Erä-Veikkojen toiminnanjohtaja Seppo Linjakumpu ei vähästä hätkähdä, joten taustalla avautuva Rukan stadion pysyy hallinnassa. Alueen tiivis koko on yllättävän suuri etu, sillä kaikkialle pääsee kävellen. K isaorganisaation symboliksi voisi nostaa pääsihteeri Seppo Linjakummun puhelimen. Se soi muutaman minuutin välein, ja Linjakumpu vastaa kerta toisensa jälkeen täsmälleen samalla, täydellisen tasaisella sävyllä: ”Seppo”. Rauhallisuus tuntuu vielä kisoja edeltävällä viikolla lähes luonnottomalta, mutta muutaman päivän tarkkailun jälkeen sen ymmärtää. Pääsihteeri, vastuualueiden vetäjät, kaupungin ammattilaiset ja 650 talkoolaista yksinkertaisesti osaavat asiansa. Tänä vuonna Ruka Nordic järjestettiin 13. kerran, ja sitä ennenkin täällä on järjestetty talvikisoja siitä lähtien, kun ”Susi-Kalle” Oikarainen voitti ensimmäisen hiihtokilpailun 50 vuotta sitten. Kisoja edeltäneenä iltana Oikaraisen kun- niaksi paljastettiinkin patsas Rukan keskustaan. Kun vanhin kaarti on ollut mukana puoli vuosisataa ja nuorimmatkin hyppyrinhuoltajat laskevat talkoovuotensa kaksinumeroisin luvuin, homma kerta kaikkiaan toimii. Vuosi taaksepäin Talkoolaisia ei itse asiassa ollut edes kovin paljon suhteessa muuhun ihmismäärään. Pelkästään urheilijoita oli lähes saman verran, ja useimmilla oli mukana oma huoltaja sekä muita maajoukkueen tukihenkilöitä. Mediaa saapui paikalle nelisensataa, ja kokonaisuuteen täytyy vielä laskea FIS-virkailijoiden, sveitsiläisten teknikoiden, sponsoreiden ja vip-vieraiden ryhmät, mukaan luettuna yleisömerestä päätä pidempänä erottunut Juha Mieto. Jokainen osallistuja oli jatkuvasti Kisajärjestelyn syvät juuret 76 T E K N I I K A N M A A I L M A 1 / 2 0 15 aktiivinen ja vilinä oli välillä kohtalaisen vilkasta, mutta ilmapiiriä leimasi silti pääsihteeri Linjakummun rauhallisuus. Rauhallisuuden syytä täytyy lähteä etsimään edellisestä kisasta. Järjestelytoimikunnan paperityöt ja budjettilaskelmat vedettiin yhteen tammikuussa, ja helmikuussa ryhdyttiin jo tekemään näiden kisojen lunta. Kahdeksaa lumitykkiä pyöritettiin sen verran, että stadionin lähistölle saatiin noin 16 000 kuutiometrin varastokasa, joka peitettiin kesän ajaksi 30 sentin sahanpurukerroksella. Varastosta sulaa aina noin kolmannes, mutta jäljelle jäänyt osa riitti silti pohjaksi neljälle latukilometrille. Viidennen kilometrin lumi tykitettiin tänä syksynä. Heti pakkasten tultua aloitettiin myös hyppyrin alamäen rakentami- [2] KUUSAMOLAISESTA hengestä kertoo erään pienikokoisen mutta tomeran kisaemännän tokaisu, että hän kyllä nostaa hyppyrimäen valtavat tuuliverkot yksinkin, mutta hommaan menee parisen tuntia. [1] KISAN järjestäjien täytyy joskus olla sananmukaisesti kulissien takana, jotta palkintoseremoniat saadaan hoidettua Rukan kovissa tuulissa. [4] [5] KUVAT: SEPPO LINJAKUMPU [3] Luonnonlumi vain koristeena Kun alamäellä oli alustava profiili, Pulkkasen mäkijyrä ajettiin ulos tallistaan ja rinteen varsinainen muotoilu pääsi vauhtiin. Edellä esitelty hyppytornin vauhtiladun rakentaminen hoidettiin seuraavaksi, ja samaan aikaan sata metriä alempana viimeisteltiin hiihtolatuja. Marraskuun alkupuolella Rukan suorituspaikat olivat periaatteessa valmiina, vaikka luonnonlunta ei ollut satanut vielä lainkaan. Vajaa viikko ennen kisoja sää muuttui sen verran, että maasto saatiin valkoiseksi ja puihin kertyi näyttävä tykkylumi, mutta teknisesti katsoen lumisateen suurin hyöty oli lähinnä televisiokuvien kaunistuminen. Yleisradio saapuikin paikalle juuri sopivasti, joten heidän kahden ja puolen työpäivän mittainen valmistelutyönsä voitiin tehdä koristeellisessa maisemassa. Pari tusinaa sveitsiläisiä saapui myös stadionin tukikohtaansa, johon he rakensivat ajanoton, mittausten ja tulospalvelun vaatiman elektroniikan. Päivä päivältä kiihtyneeseen valmisteluprosessiin kuului tietysti joukkoruokailun, jätehuollon ja mainosrakentamisen kaltaisia järjestelyjä sekä tietysti kohtalaisen massiivinen sähkö- ja tietoliikenneprojekti. Sähköä ja langatonta verkkokaistaa jaettiin muun muassa 75 vuokrakonttiin, joihin 26 maan joukkueet toivat omaa voitelu- ja huoltokalustoaan. Kymmenisen konttia [6] meni pelkästään Yleisradion tarpeisiin ja puolenkymmentä Saksan televisiolle. Rukalla on lisäksi kaksi kiinteää huoltohallia, jotka jaettiin siirrettävillä väliseinillä pariinkymmeneen osastoon eri joukkueille. Kuudella joukkueella oli Suomen tavoin mukana myös oma huoltoauto, joista suurimmat kytkettiin parkkipaikan väliaikaisiin sähkökeskuksiin. 14 000 talkootuntia Kaikki toimi kuin kellokoneisto, joten Linjakummun puhelin soi oikeastaan suhteellisen harvoin. Talkootunteja tehtiin 14 000, ja rahalla maksettavista kuluista koostui yhteensä 760 000 euron budjetti. Kuusamon Erä-Veikot yrittää saada kisoista noin 100 000 euron voiton, mutta toteutunut tulos nähdään vasta tammikuussa. Tätä luettaessa seuraavien kisojen valmistelut ovat kuitenkin jo hyvässä vauhdissa. Vuoden 2015 Ruka Nordic -kisoissa on näillä näkymin luvassa kymmenen maailmancupin osakilpailua, kun viikonloppua venytetään perjantain hiihtolähdöillä. KUVA: SEPPO LINJAKUMPU nen. Kesän muovimäki poistettiin, ja tilalle kiinnitettiin vankka, puolimetrisistä ruuduista koostuva nailonköysiverkko. Viiden päivän lumitykitys kerrytti mäen notkoon ja vastarinteeseen sääntöjen vaatiman 35 senttimetrin lumikerroksen, ja sitten kahta kallistettavaa erikoistykkiä ryhdyttiin vinssaamaan rinnettä ylös muutaman metrin askelissa. Nailonverkkoon kiinnittyneeseen tykkilumeen tehtiin karkea mäki profiilin aihio Rukan suurimmalla rinnetampparilla, jossa on itsenäinen, tietokoneella telojen liikkeisiin koordinoitu vinssiköysi. Talviprofiili on kummun kohdalta hieman kesäprofiilia korkeampi, jotta 120–140 metrin alueelle laskeutuvat kilpatason hyppääjät eivät tömähdä rinteeseen liian jyrkästi. [3] LUONNONLUMESTA voi nykyään olla lähinnä haittaa, sillä sitä ei enää tarvita suorituspaikkojen rakentamiseen. [4] KAIKKI tarvittava lumi tuotetaan Rukan kahdeksalla lumitykillä, mikä tosin vaatii ammattitaitoa. Lumen koostumus täytyy säätää kohdalleen, jotta se toimii latujen ja hyppyrimäen raaka-aineena. [5] KESÄN yli säilötty lumivuori siirretään latupohjille suurella kuorma-autojen ja kauhakuormaajien savotalla. [6] LATUKONEET aloittavat kisaladun rakentamisen puskutraktorin roolissa. Vasta lumen levityksen jälkeen ryhdytään muotoilemaan varsinaista latua. T E K N I I K A N M A A I L M A 1 / 2 0 15 77