1 Käsikirjoitus (kirja-arviointi): Kallio, E. 1999 Uskonto ja henkisyys: kokemuksen kiellettyjä alueita? Arvosteltu teos: Tuhkaa ja linnunrata (Eero Ojanen (toim.), Helsinki. Psykologia, 34,4, 298-302 . USKONTO JA HENKISYYS: KOKEMUKSEN KIELLETTYJÄ ALUEITA? Eeva Kallio Jyväskylän yliopisto PsT, erikoistutkija Kirja-arvostelu teoksesta Eero Ojanen (toim.) (1998) Tuhkaa ja linnunrata. Henkisyys mielenterveystyössä. Helsinki: Suomen Mielenterveysseura. Psykologia-lehdestä esitettiin toivomus että arvostelisin teoksen joka käsittelee aihetta, joka epäilemättä on psykologian alueen ihmisille hankala mutta oleellinen: henkisyys ja psykologia. Asiaa on vaikea ohittaa, ja useille ihmisille ilmiö on kiusallinen ja vahvoja tunteita herättävä. Kuten mikä tahansa vahva tunne, henkisyys ja uskonnollisuus kuitenkin vaivaa ja vaatii pääsyä tiedostetuksi vaikkakin lienee usein kiellettyjen tunteiden alueella. New Age, erilaiset kulttuurit ja monikulttuurisuus ovat tuomassa tälle alueelle haasteen. Luulenpa, että erilaisten ajattelumallien kohtaamisessa ei tulevaisuudessa selviydytä diagnosoimalla erilainen ajattelutapa >sairaudeksi=, vaan joudumme enenevästi hyväksymään erilaisuutta, ja myös kohtaamaan itsessämme tämän ilmiön. Kansi kuin astrologinen unikuva Kirjan kansi on tulkittavissa kuten unikuva. Se sisältää joukon astrologisia symboleita liittyneenä mieheen ja naiseen. Mies ja nainen on kuvattu toisiaan vastaan asettuneina taustanaan kosmos ja nouseva aurinko. Miehellä on lanteellaan miekka, naisella pään päällä aivan kuin astia tai malja. Astrologisista merkeistä kannessa on symboleina Mars ja Venus sekä Aurinko ja Kuu; lisäksi yin- ja yang-symboli yhdistää sukupuolet toisiinsa, samoin kuin plus- ja miinusmerkit. Miehen ja naisen taustalla on erillinen kosminen tähtien valomeri. Samoin kuvassa seitsemän värillistä aaltomaista viivaa yhdistää miehen ja naisen toisiinsa. Kummankin ihmisen ympärillä on erillinen hopeinen 2 valojuova spiraalinomaisesti kiertyneenä. Hopeinen, edellistä tiivistetympi spiraali yhdistää miehen ja naisen otsat toisiinsa. Spiraalin idea toistuu myös kirjan sisäkansien kuvituksessa. Nämä vertauskuvat merkitsevät minulle monta asiaa, ne voidaan tulkita monella tavoin. Yhtäältä ne ikään kuin viittaavat todellisuuden dualististiseen luonteeseen: antiikin mytologiasta juontavaa passiivisuuden ja aktiivisuuden laatua, miehisyyden ja naiseuden arkkityyppejä Marsin ja Venuksen kautta. Aurinko ja Kuu myös kuvaavat ihmisen tietoisuuden polariteettia Auringon edustaessa päivätietoisuuden valoa, Kuun yötietoisuuden unenomaisuutta. Kansikuvassa saattaisi siis olla vihje meissä jokaisessa olevasta erilaisten polariteettien olemassaolosta. Lisäksi, merkitsevätkö aaltomaiset viivat mahdollisesti seitsemää itämaiseen perinteeseen liittyvää chakraa, energiakeskusta? Kuva viittaa näitten chakrojen keskinäiseen yhdistymiseen polariteettien välillä. Luku seitsemän vie ajatukset myös klassisen maailmankuvan seitsenjakoiseen todellisuuteen: muun muassa seitsemän planeettasfääriä, seitsemän enkelihierarkiaa, seitsemän viikonpäivää. Mies pitelee kädessään runsaudensarvea johon nainen on heittämässä jotakin. Miehen kädessä, samoin kuin naisen kädessä, on aivan kuin kiekko, ja miehen kädestä olevasta kiekosta lähtee salamoiva viiva kohti naisen kättä ja kiekkoa. Vastavuoroisuus ihmisten kohtaamisessa - vuorovaikutuksen molemminpuolinen antaminen ja saaminen? Kokonaisuutena, kuva vie ajatukset kaksinaisuuteen, ristiriitaan ja ristiriidan ylittymiseen. Aivan kuin kansi heijastelisi jotakin sanomaan dialektisuuden perusolemuksesta: vain ristiriidassa ja erilaisten laatujen kohtaamisesta syntyy aitoa yhteisyyttä. Kuvan ihmiset ovat omassa erillisyydessään, omassa kosmisessa tähtiverkossaan, ja silti valmiita vuorovaikutukseen erillisyytensä ohittaen. Teoksen nimi - Tuhkaa ja linnunrata- viittaa sekin ajallisuuden ja ikuisuuden ilmiöihin, osan ja kokonaisuuden väliseen suhteeseen ja niiden keskinäiseen jännitteeseen. Uskonnollisuutta on usein pidetty ihmisen mielenterveyden uhkana= Teos on syntynyt Suomen Mielenterveysseurassa vuosina 1996-1998 toimineen Henkisyys mielenterveystyössä -työryhmän pohdinnan tuloksena. Teoksen varsinaisen toimittamisen on suorittanut Eero Ojanen. Kirjan kirjoittajajoukko on nimekäs: mm. Pirkko Lahti, Tony Dunderfelt, Juha Pentikäinen ja Pirkko Siltala. Luonnehdin seuraavassa ensiksi kunkin tekijän artikkeleita ja sen jälkeen esitän arvioitani teoksesta. 3 Liisa Tuovinen käsittelee ensimmäisessä artikkelissa Itseäni suurempi yhteys syyllisyyden ja anteeksiannon, armon kysymyksiä. Pirkko Lahden artikkeli Tarinan merkityslähentelee tiettyä narratiivista otetta henkisyyden käsitteeseen. Eero Ojanen käsittelee hengen käsitteen erilaisia merkityksiä artikkelissaan Henki päälle Tony Dunderfelt käsittelee psykologian ja henkisen tietoisuuden välistä suhdetta. Gustaf Molander käsittelee Kuolemaa elämän palveluksessa. Tuulikki Saaristo käsittelee psykoterapeuttista prosessia ja anteeksiantamista. Matti Hyrck käsittelee jumalamielikuvia artikkelissaan Lapsi ja vanhempi - jumalakuvan varhaiset lähtökohdat. Raimo Harjula käsittelee uskontoa mielenterveyden hyvä/paha-ulottuvuudella ja Juha Pentikäinen käsittelee uskontotieteilijän näkökulmasta suomalaista spiritualiteettia. Pirkko Siltala puolestaan käsittelee mielikuvien voimaa. - Kirjoittajista siis osa on kliinisessä työssä toimivia psykoterapeutteja; osa uskontotieteen ja teologian alueen tutkijoita; osa muutoin alueesta kiinnostuneita. Kirjan ensimmäinen, Liisa Tuovisen, artikkeli on kirjoitettu ihastuttavan yksinkertaisesti, kuin kysyen mitkä ovat ihmisen peruskysymyksiä. Kristillisestä perinnekulttuurista nousevat kysymykset moraalisesta oikeasta ja väärästä sekä ihmisen syyllisyydestä. Sitten varhaisten kouluaikojeni en ole pohdiskellut käsitettä armo. Otteessa on teologin painotuksia; armoa koskevat kysymykset ovat kulttuurissamme kirkon asettamien kysymysten alueella. Kuitenkin samalla kirjoittaja pystyy esittämään asiansa niin, että esitetty asiat voivat löytyä kenen tahansa arkikokemuksesta. Tuovinen lähtee liikkeelle rakkauden teemasta ihmisen perustavimpana tarpeena. Rakkaus on jotakin jossa rajat sulautuvat, ja jossa kokee olevansa täysin hyväksytty ilman ehtoja. Toinen tärkeä teema hänen kirjoituksessaan syyllisyys ja armo, sovinto. Tämä teema juontaa taas juurensa siitä että ihmisessä on piilevänä paha, ja syyn ja seurauksen lain mukaisesti olemme vastuullisia tietoisesti tekemästämme. Syyllisyydentuntoon kristillisellä kirkolla on vastauksena armo, mikä näyttäisi merkitsevän kelpaamista epäonnistuneena ja huonona. Dunderfeltin artikkeli on parasta tekstiä mitä minä olen nähnyt tältä kirjoittajalta. Hän käsittelee tietoisuuden kehitystasoja. Hänen otteessaan näkyy jonkinlaisen kokonaissynteesin tekemisen tarve; kokonaishahmotelma useista erilaisista käsityskannoista. Teksti on loogista ja viittaukset lähteisiinkin ovat nyt kohdallaan. Dunderfelt käsittelee henkisyyttä ja ihmisen tietoisuuden kehitystä kahden ajattelijan, Steinerin ja Wilberin kautta. Kokonaissynteesissä hän kuitenkin yhdistää useampiakin erilaisia ajattelutapoja. Dunderfelt kutsuu siis ihmisen kehitystä erilaisten tietoisuuden tasojen kehittymiseksi. Kyse on hierarkisesta mallista, jossa alimmat kehityksen tasot ovat 4 arkaais-maagis-myyttisiä, jonka jälkeen kehittyvät rationaalis-psyykkiset tasot ja ylimmät tasot ovat subtiilis-kausaalit tasot. Näistä kaksi viimeistä on tietoisuudentasoja joissa puhutaan valaistumisesta ja yhtymisestä alkuolevaiseen. Tässä syntetisointiyrityksessä kiinnitin huomiota siihen, ettei teksti ole paikoin aivan lukijaystävällistä. Eri tasoilla luetellaan useiden eri uskonto- ja ajattelutapojen tiettyjä piirteitä. Esimerkiksi: korkeimmalla tietoisuudentasolla integroidaan erilaisia ajattelutapoja. Hegelin Henki, kristillisyydessä yhtyminen Jumalaan, Kristuksen kohtaaminen ja Kristuksen kaltaiseksi tuleminen, anandamayakosa Vedantassa, Atman intialaisessa ajattelussa, Kether Kabbalassa, Minuuden korkein kehitysvaihe ja Intuitiivinen tietoisuus antroposofiassa. Luettelo in epäinformatiivinen lukijalle jolla ei ole tuntemusta eri opeista. Lukijaystävällisempi teksti olisi edes jollakin tapaa yrittänyt avata eri uskontojen käsitteitä. Henkimaailman hommia! Eero Ojasen artikkeli on kansantajuisesti kirjoitettu, luova tutkielma siihen mitä käsite henki voi merkitä omassa arkikielenkäytössämme. Hän erottelee hauskasti useita erilaisia hengen määritelmiä, vaikka väittääkin, että käsitteiden määrittely on yleensä kapea-alaista. Hän kuvailee niitä arkimielteitä joita sana henki herättää. Esimerkiksi sana hengittää on kiintoisa kehitelmä henki -käsitteestä. Millainen yhteys näillä käsitteillä on? Entäpä miksi käytämme ilmiasua talvisodan henki! Ojasen artikkeli on raikas retki erilaisiin käsitteeseen sisältyviin merkityksiin, kuten myös henki kulkee..., henkimaailman hommia, hengitä välillä!- Ojasen teksti sitoo mielestäni hauskalla tavalla korkealentoiseksi käyvän tekstin konkreettiin todellisuuteen! Gustaf Molander käsittelee kuoleman tematiikkaa. Teksti sisältää otteen jossa korostetaan kuolemasta puhumisen ja oman elämäntarinan muistelemisen merkitystä kuolemaan valmistautumisena. Artikkeliin sisältyy useita katkelmia kuolemaa lähestyvien ihmisten kokemuksista. Tekstin käytännönläheisyys ihastutti minua, samoin se miten viisasta on kuunnella toisen ihmisen henkilökohtaista kokemusta ilman, että kirjoittaja työntää tulkinnoiksi omaan maailmankuvaansa liittyviä uskomuksia. Matti Hyrckin artikkeli on siinä mielessä mielenkiintoinen, että se mielestäni lähentelee suorastaan jungilaisia teemoja erilaisista jumalaan liittyvistä arkkityyppisistä mielikuvista. Jumalan mielikuvaan voi sisältyä erilaisia painotuksia. Jumalakuvat ovat Hyrckin mielestä ihmiselle lajityypillisiä, koska ne ovat pohjimmiltaan psyykkisten voimiemme, tunteiden ja 5 tarpeidemme luomuksia. Hyrck lähtee liikkeelle vauvan ensimmäisistä mielikuvista ja fantasiamaailmasta suhteessa hoitajiin. Aikuisiässä fantasiat tulevat esille unissa ja vahvoissa tunnetiloissa. Erityisen tärkeinä Hyrck pitää yliyksilöllisiä perushahmoja, sisäisiä vanhempia ja sisäisiä lapsia jumalakuvan pohjana. Hän erittelee näistä mielikuvista Houkuttajan, Hallitsijan, Vetäytyjän, Vaatijan ja Parantajan. Kukin näistä mielikuvista sisältää omanlaisensa fantasian siitä millainen Jumala on. Artikkeli loppuu mielenkiintoisesti väistämättä esille nousevaan kysymykseen, mitä on ajateltava Jumalasta ontologisena kysymyksenä eli onko Jumalalla olemassaoloa mielikuvistamme riippumatta. En tiedä tulkitsenko oikein, mutta Hyrck jakaa jumalakuvat aivankuin tunteenja järjen tason mielikuviin; tunteentaso sisältää fantasiamielikuvat, ja järjen tason ratkaisuyrityksinä tulevat ratkaisut mainittuun filosofiseen kysymykseen Jumalan olemassaolosta. Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää Pidin erityisesti Tuulikki Saariston artikkelista >Psykoterapeuttinen prosessi ja anteeksiantaminen. Artikkelissa esitellään muun muassa käytännön harjoitus itsehoidon tueksi kuinka harjoitella tietoisesti anteeksiantamista. Saaristo näkee psykoterapian tietynlaisena ohjannan muotona jonka paras tulos on hoidettavan itseohjautuvuuden lisääntyminen. Saaristo esittelee artikkelissaan anteeksiannon psykoterapeuttisen metodin josta hän kertoo omia kokemuksiaan. Hän pitää anteeksiantoa tärkeänä ihmisen henkisen kehittymisen apuvälineenä. Ja mitä on henkisesti kehittynyt ihminen?=Sellaisia asioita ovat toivo, elämänhalu, eläytymiskyky, ihmissuhteisiin sitoutuminen, vastavuoroisuus, luottamus, kyky säädellä tunteita, impulssien hallinta, seksuaalisen kokemuksen säätely, itsevarmuus, luottamus itseen ja muihin, itsensä arvostaminen sekä johdonmukaisuus - nämä psyykkisen terveyden muodot Saaristo samaistaa myös henkisesti kehittyneeseen ihmiseen. Psyykkinen tasapaino on siis sama kuin henkisesti kehittynyt ihminen? Kirjoituksensa lopuksi Saaristo esittää ajatuksen siitä, että Raamattua voisi muutenkin lukea mielenkiintoisena elämänohjekirjana, ei ainoastaan anteeksiannon osalta. Raimo Harjula käsittelee uskontoa mielenterveyden hyvänä ja pahana tekijänä. Hän lähtee liikkeelle siitä että uskontoon liittyy paradoksi: se on ihmisen hyvä ja paha, onni ja onnettomuus. Myöhemmin artikkelissaan Harjula antaa kuitenkin viisaasti ymmärtää, että myös esimerkiksi psykoterapioilla voi olla kielteinen vaikutus, terapia saattaa muuttua itseään ruokkivaksi 6 järjestelmäksi johon asiakas jää koukkuun ja jossa lopulta ei enää tiedetä, kuka tarvitsee eniten ja ketä. Siis sekä uskonnoilla ja psykoterapioilla on oma hyvänsä ja pahansa; tervehenkinen kommentti tilanteessa jossa usein pelkästään uskontoon sijoitetaan paha. Harjulan ote on kulttuurintutkijan näkökulma henkisyyteen; hän käsittelee syyllisyyskulttuuria henkisyyden yhtenä osa-alueena. Harjulan artikkeli päättyy erittäin teräviä kysymyksiä sisältävään loppulukuun. Kappale päättyy tässä aiemmin edellä olleeseen sitaattiin apostoli Paavalilta (Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se, mikä on hyvää) ja Jeesuksen sanoihin Jos puu on hyvä, sen hedelmätkin ovat hyviä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmistään puu tunnetaan. Juha Pentikäisen ote on kulttuurintutkimuksellinen. Hänen artikkelinsa käsittelee suomalaista uskonnollisuutta monen eri ilmansuunnan risteyskohtana - lännen ja idän ja etelän risteyksenä. Artikkelin toinen osa käsittelee kuolemaa ja siihen liittyviä piirteitä suomalaisessa kulttuurissa. Hän sivuaa artikkelissaan myös itsemurhan kulttuuris-historiallisia merkityksiä. Pirkko Siltalan artikkelia en yhden lukemisen perusteella oikein osannut sijoittaa teoksen kokonaisuuteen. Mielikuvien voima-artikkelissa hän käsittele vahvan psykoanalyyttisesti mielikuvien rakentumisprosessia. Siltalan tyyli on hänelle tyypillistä, vahvasti psykoanalyyttiseen jargoniin perustuvaa, ja osin vaikeasti avautuvaa. Artikkeli loppuu sekin allegoriseen kuolemakuvaukseen runona: Ja vanhus laski kätensä pääni päälle. Vene on valmis, et tarvitse airoja, tuulta (Eeva-Liisa Manner). Tämä artikkeli vaatii syvempää paneutumista, jotta sen piilevä viesti suhteessa henkisyyteen avautuisi - sinällään mielenkiintoinen, implisiittinen tapa viestittää itse teoksen pääaiheesta. Yhteistä ja erilaista henkisyyden käsitteessä Teosta on mielenkiintoista lukea sen lävitse mitä kirjoittajille käsite >henki= tarkoittaa. Käytämme tätä käsitettä löysästi. Mitä tai mistä itse asiassa kerrotaan kun puhutaan henkisestä? Onko henkinen identifioitavissa uskonnollisen kanssa? Osa kirjoittajista pitää niitä samantasoisina ilmiöinä, eli näitä käsitteitä käytetään synonyymisesti. Käsite henki on kuitenkin monimerkityksinen, ja sen alaisuudessa voidaan puhua lukuisista eri ilmiöistä. Kuitenkin, perustavimmillaan hengen käsite voi viitata yksinkertaisesti vain ihmislajin kykyyn operoida itsetietoisuuden tasolla. Käsite hengellinen viitannee selkeämmin uskonnolliseen kokemukseen? Kielenkäytössä käsitteiden tarkentaminen näillä alueilla olisi paikallaan - tarkentumattomuus ei liene ihme koska näistä seikoista ei ole juuri keskusteltu. 7 Eräs tulkintapa hengen käsitteestä voi olla esimerkiksi se, että henkinen identifioidaan psyykkisen terveyden piirteiden kanssa, kuten Saaristo tekee. Psyykkinen terveys olisi jotakin samansukuista kuin henkinen; toisin sanoen positiiviseksi arvottamamme ilmiöt määritellään henkiseksi. Toinen tapa on nähdä henkisyys inhimillisen kehityksen korkeimpana huipentumana, kuten Dunderfelt esittää. Yksilökehitys siis johtaisi välttämättä kohti henkisiä tasoja. Yksi tapa on ymmärtää henkisyys synonyyminä jumaluuden kanssa ja puhua jumaluutta koskevista mielikuvista kuten Hyrck, ja erottaen järjen ja tunteen tasot. Syyllisyys on lisäksi teema joka nousee kirjasta esille. Syyllisyys on siis jotakin joki liittyy henkisyyden (ja piilevästi uskonnon) alueelle. Samoin kuolema on teema, joka nousee eri kirjoittajilla esille. Nämä assosiaatiot ovat mielenkiintoisia. On vaikeaa kuvitella, että henkisyyden kokemusta tohtisi sinällään kieltää, jos lähtee tosiasiasta että eräässä perustavassa mielessä psykologia on kokemusta tutkiva tiede. Oleellinen seikka tässä lienee ainoastaan kokemuksen selitys. Mistä selityksemme kumpuaa? Opetetusta selitystavasta? Maailmankuvasta joka liittyy selitystapaamme? Omista torjunnoistamme? Peloistamme? Lapsuudestamme? Mielestäni selitystapa ei sinällään ole tässä muuta kuin assosiaatioiden tai mielteiden verkko joka kohtaa ilmiön omassa sisäisyydessäni. Ainoa selkeä ongelma teoksessa on se, että siitä puuttuu kriittiset painotukset henkisyyden käsitteen alueelta, esimerkiksi skeptikon tai agnostikon puheenvuoro. Sinällään henkisyyden kokemusten tuominen päivänvaloon on kirjan ehdoton anti. Kokemuksista ei ketään voi tuomita, syyttää, ja joissakin tapauksissa, ehkä ei diagnostisoidakaan; tai jos näin tehdään, on oltava tietoinen omasta suhteellisuudestaan. Teos on mielestäni hyvin toimitettu, eheä ja maltillinen avaus henkisyyden aiheen käsittelyyn Suomessa. Suosittelen teosta lämpimästi lukukokemukseksi niille, jotka kohtaavat työssään kysymyksiä tältä alueelta.