artikkeli
Harri Kostilainen & Pekka Pättiniemi (Toim.): Avauksia yhteiskunnallisen yritystoiminnan tutkimukseen, 2013. Tapio Mäkelä Yhteiskunnallinen yrittäjyys: toimintaa talouden, politiikan ja etiikan välimaastossa Abstrakti Tulevaisuudessa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelutuotannon tarve kasvaa, samoin työllisten määrä. Kun kuntasektori on voimallisesti ulkoistanut palvelujaan, niin yhteiskunnallisille yrityksille ja yleishyödyllisille yhteisöille on avautunut markkinatilanne, jota ne ovat hyödyntäneet. Tilanne ei ole kuitenkaan aivan näin yksiselitteinen, sillä hyvinvointipalvelujen ulkoistamiseen kiinnittyy aina toimintaympäristöstä, arvoista ja ideologiasta kumpuavia näkemyksiä. Palveluja tuottavat toimijat joutuvat tasapainoilemaan talouden, politiikan ja etiikan välillä omia ratkaisuja etsiessään. Tässä artikkelissa kuvataan tilannetta yhden palveluntuottajan näkökulmasta. Avainsanat: Yhteiskunnallinen yrittäjyys, yhteiskuntavastuu, yleishyödyllisyys, etiikka. Yhteiskunnallinen yritys ja yleishyödyllinen yhteisö Parin viime vuoden aikana mediassa on enenevässä määrin raportoitu erilaisista yrityksistä, jotka ovat julistautuneet eri tavoin yhteiskuntavastuullisiksi. Sosiaali- ja terveysalalla yhteiskunnalliseksi yritykseksi hakeutumisesta on muodostunut jopa eräänlainen pienimuotoinen muoti ilmiö. Vuonna 2012 Suomalaisen Työn Liitto on myöntänyt Yhteiskunnallinen Yritys -merkin 30. pääasiassa sosiaali- ja terveysalalla toimivalle yritykselle, joskin mukana on myös esimerkiksi kierrätys- ja koulutuspalvelualan yrityksiä. (Suomalaisen Työn Liitto 2012) Merkin myöntämisehtojen mukaan yhteiskunnallisen yrityksen ensisijainen tarkoitus ja tavoite ovat yhteiskunnallisen hyvän tuottaminen harjoittamalla vastuullista liiketoimintaa. Ehtoihin kuuluu myös rajoitettu voitonjako, mikä tarkoittaa että yrityksen on käytettävä suurin osa voitoistaan joko oman toimintansa kehittämiseen tai yhteiskunnallista hyvää tuottaviin lahjoituksiin. Liiketoiminnan avoimuuden ja läpinäkyvyyden varmistamiseksi yrityksen on kirjattava yrityksen 27 yhteiskunnallinen tavoite ja rajoitettu voitonjako yhtiöjärjestykseen tai sääntöihinsä. (Yhteiskunnallisen yrityksen… 2011) Yhteiskunnallisen yrityksen kriteerit ovat niin väljät, että lähes kaikki yritykset mahtuvat niiden puitteisiin. Useimmat yritykset tuottavat jonkinlaista yhteiskunnallista ”hyvää” ja voitonjakoon liittyvät kriteerit ovat normaalin kasvuhakuisen yrityksen näkökulmasta kohtuulliset. Mutta miksi yritykset sitten päätyvät tähän ratkaisuun? Keskeinen tekijä on markkinatalous. Yrityksen toiminnan tulisi olla sekä kustannus-tehokasta että laadukasta. Mutta kun julkisten palvelujen ulkoistamistrendit ovat synnyttäneet aivan uudet markkinat, joissa imago on merkittävä kilpailutekijä, niin yritykset ovat huomanneet yhteiskuntavastuun taloudellisen merkityksen. Myönteinen mielikuva helpottaa kunnallisten päättäjien työtä, sillä sosiaali- ja terveyspalveluja on toki helpompi siirtää yhteiskunnallisten yritysten vastuulle kuin omistajilleen mahdollisimman suurta voittoa hamuaville yrityksille. Moderni yritysten yhteiskuntavastuu ajattelu alkoi yleistyä noin vuosikymmen sitten kun yritysten vastuullisuuden raportointiohjeistus näki päivänvalon. Ohjeistuksesta kehitettiin Global Reporting Initiativen (GRI) kriteeristö, joka ohjaa tänä päivänä yhteiskuntavastuun kehitystä. Suomessa yhteiskuntavastuun aktiivisena puolestapuhujana on toiminut Elinkeinoelämän keskusliitto (EK). Yhteistyökumppaneina ovat toimineet Eettinen foorumi ja Finnish Business & Society ry (FiBS). (Jussila 2010, 7–8.) Vaikka Britanniasta Suomeen rantautunut yritysajattelua pidetään Suomessa ”uutena” ilmiönä, niin yhteiskuntapoliittisia tavoitteita palveleva toiminta ei ole täällä millään muotoa uusi ilmiö. Kansalaisjärjestöt ja osuuskunnat ovat jo pitkään tuottaneet palveluja, jotka merkittävästi täydentävät julkisia, lakiin perustuvia hyvinvointipalveluja. Itse asiassa kansalaisjärjestöille on jopa määrittynyt merkittävä rooli hyvinvointiyhteiskunnan palvelujärjestelmän perälautana – viimeisenä toivona kaikki turvaverkot lävistävälle väliinputoajalle. Tämä on 1990 – luvun laman eräänlainen sivutuote. Itse asiassa koko ajattelu jäsentää järjestökentän palvelutuotanto taloudellisin termein – ”kolmas sektori” on pitkälti edellisen suuren laman peruja. Järjestökenttä on niin kompleksinen ja heterogeeninen kokonaisuus, että sen sisällä osa toimijoista on tietoisesti valinnut markkinoihin tukeutuvan toimintastrategian ja on sen puitteissa määrätietoisesti kehittänyt omaa toimintaansa yrittäjyyden suuntaan. (Mäkelä 2007) Yhteiskunnallinen yritys voidaan julkisuudessa helposti mieltää yleishyödylliseksi yhteisöksi. Yhteneväisyysmerkkiä näiden kahden termien välille ei voi kuitenkaan vetää, vaikka osa yhteiskunnallisista yrityksistä on hankkiutumassa yleishyödyllisiksi yhteisöiksi. Vaikka osa Suomen poliittisista päättäjistä ja yhteiskunnallisista vaikuttajista on sisäistänyt yhteiskunnallisen yritystoiminnan ja yleishyödyllisten yhteisöjen merkitysten eron, niin valtaosalle näiden toimintalogiikan erojen ymmärtäminen ja merkityksen arviointi näyttää olevan edelleen 28 haastava tehtävä. Yhdellä tasolla kyse onkin siis tämän ilmiön – yhteiskunnallisen yrittäjyyden ja yleishyödyllisen yhteisön – erojen ja yhtäläisyyksien todentamisesta ja merkityksen näkyväksi tekemisestä. Toisaalta kyse on ilmiöön liittyvän erillisten käytännön tekijöiden ja toimintakentässä esiintyvien ongelmien tunnistamisesta. Siinä missä osa yhteiskunnallisista yrityksistä on osoittautunut menestystarinoiksi omistajilleen, niin yleishyödylliset yhteisöt ovat edelleen VTO – eli voittoa tavoittelemattomia organisaatioita. Rajanveto ei ole kuitenkaan aivan yksiselitteistä, sillä joskus perinteisen säätiö- tai yhdistysmallin rinnalle on ryhmittynyt joukko tytäryhtiöitä. Helsingin diakonialaitoksen säätiö on sekä yleishyödyllinen yhtiö että yhteiskunnallinen yritys. Säätiön kolmelle tytäryhtiölle on myönnetty yhteiskunnallisen yrityksen tunnus, mutta yleishyödyllisiä yhteisöjä ne eivät ole. Toinen esimerkki on Pohjoismaiden suurimman vanhainkodin, Tampereen Koukkuniemen kehittäminen. Yksi vanhainkodin yksiköistä – Jukola – muuttuu vuonna 2013 yhteiskunnalliseksi yritykseksi. Tavoitteena on tehostaa toimintaa ja ikäihmisille suunnattuja palveluja. Jyvässeudulla Jyväskylän Hoivapalveluyhdistys on runsaassa vuosikymmenessä kasvanut toiminnanjohtajan ja kahdeksan työntekijän makroyhdistyksestä yli 130 henkeä työllistäväksi ”yhdistyskonserniksi”, jossa palveluja tuotetaan elinkaaren molempiin ääripäihin. Käsite ”yhdistyskonserni” viittaa organisaation rakenteeseen, jossa perinteisen yleishyödyllisen yhteisön eli yhdistyksen rinnalle on perustettu erillinen yhteiskunnallinen yritys ja sisäisiä palveluja tuottava sosiaalinen yritys. Silti toiminnan tavoitteista ja alkuperäisestä missiosta ei ole luovuttu. Konserniin kuulu siis kaksi yritystä, Jyvässeudun Hoivapalvelut Oy ja Sova Oy. Yhdistyksen toimipisteissä työskentelee ammattihenkilökunta, joiden toiminta perustuu tiiviiseen yhteistyöhön asukkaiden ja omaisten kanssa. Yhdistyksen palvelujen käyttäjiä ovat ikäihmiset ja lapset. Ikäihmisten toimintaan kuuluvat päiväkeskus-, asumis-, kotihoito- ja palvelukeskustoiminta. Lapsille on kohdistettu päiväkotitoiminta. Yhdistyksen toiminta-ajatuksena on kunnioittaa asukkaan itsemääräämisoikeutta, tasa-arvoa ja omatoimisuutta. Tavoitteet saavutetaan kiireettömällä palvelulla ja huolenpidolla. Tämän lisäksi luodaan ikäihmisille virikkeellinen ja laadukas elämä. Lisäksi yhdistyksen yhteydessä toimii useita ulkoisesti rahoitettuja projekteja, joiden toiminta tukee ”yhdistyskonsernin” päämääriä. (Jyväskylän hoivapalvelu yhdistys 2012 Yhtä kaikki, yritys- ja yhteiskuntavastuun ympärillä käytävä diskurssi on tärkeää. Jussila (2010, 7–9) arvioi yritysten yhteiskuntavastuun olevan tämän vuosituhannen merkittävimpiä kehittämisalueita. Tiivistettynä voisi sanoa, että julkisuudessa pitäisi näkyvämmin käydä diskurssia yhteiskunnallisen yrittäjyyden ja yleishyödyllisten yhteisöjen erityispiirteistä. Tätä diskurssia odoteltaessa nyt käsillä olevassa artikkelissa kuvataan sitä haasteellista toimintaympäristöstä, jonka keskellä 29 yhteiskunnallisia palveluja tarjoava toimija – tässä tapauksessa Jyväskylän Hoivapalveluyhdistys ja sen ympärille ryhmittynyt ”yhdistyskonserni” – väistämättä elää. Toisaalta pyritään jäsentämään kerättyjä kokemuksia yhteistyöstä ja toiminnasta laajemman keskustelun pohjaksi. Osa kokemuksista on helposti yleistettävissä, mutta osa lienee niin paikallisia, että ne tarjoavat lisäarvoa lähinnä alueellisessa kontekstissa käytävään keskusteluun. Talouden reunaehdot OECD:n suositukset julkisten menojen vähentämisestä, johtamisen tehostamisesta, markkinamekanismin hyödyntämisestä, yksityistämisestä sekä julkisien palvelujen siirtämisestä takaisin yksityisten hoidettavaksi (reprivatization) ovat useissa EU maissa johtaneet New Public Management (NPM) ajatteluun perustuvaan järjestelmäuudistuksiin. Best value for money (”arvon tuottaminen asiakkaille”) merkitsee ideologiana julkisten organisaatioiden ja palvelujen tehostamista ja ulkoistamista. Ajoitus ja käytännön toimenpiteet ovat vaihdelleet maittain, mutta reformipolitiikka kokonaisuudessaan on noudattanut Pollittin & Bouckaertin (2000) esittämää viitekehystä. Organisaatiomuutosten lisäksi NPM merkitsee uudenlaista tapaa ajatella ja järjestää julkisia palveluja. Palvelujen järjestämisvastuu säilyy julkisella hallinnolla, mutta paikallisesti vastuu hyvinvointipalvelujen tuottamisesta ja kehittämisestä jakaantuu monen eri toimijan harteilla. NPM ajattelu on siis synnyttänyt alueellisia hyvinvointimarkkinoita sekä -verkostoja, jossa markkinamekanismi määrittää hyvinvointipalvelun tasoa ja hintaa. Järjestelmä on kuitenkin haavoittuva globaalitalouden liikkeille, sillä palvelun tuottajia yhdistävä tekijä on organisaatioiden ”heiveröisyys” (”vulnerable” tai ”frail”). Organisaatiot ovat kokonsa, voimavarojensa, toimintaolosuhteidensa tai muiden syiden johdosta useimmiten talousyksikköinä haavoittuvia. Työ- ja elinkeinoministeriön (Hyvinvointialan kehittäminen 2009) selvityksen mukaan vuonna 2002 perustettujen sosiaalipalveluyritysten eloonjäämisaste oli vuonna 2007 niin alhainen, että se yksin saattoi heikentää yritysten uskottavuutta loppuasiakkaiden silmissä ja vähensi kuntien halua lisätä ostopalveluja. Julkisten palvelujen tuottamisen uudet meta-arvot 2010-luvulla ovat tehokkuusajattelu sekä ulkoistaminen. Julkisessa päätöksenteossa korostuu tulosjohtamiseen liittyvä osaoptimointi, jota nykyinen taloustilanne terävöittää. Hyvinvointimarkkinoilla toimivien ”heiveröisten” organisaatioiden kyky vastata uudenlaiseen kilpailuasetelmaan on toimintamuodosta riippumatta rajallinen, sillä perinteiset johtamisopit eivät kovin hyvin toimi ”supistuvien resurssien” tilanteessa. Pikemminkin niihin turvautuminen synnyttää ”köyhtyvän organisaation oireyhtymän”, sillä palveluja tuottavien organisaatioiden kiinteistä menoista 70 % on palkkakuluja. Tämä omalta osaltaan ajaa työyhteisöjä ongelmakierteeseen. Kun palvelun tuottajien kehittyminen 30 pysähtyy, niin myös markkinoiden toimintaa ohjaavan mekanismin ohjauskyky heikkenee. Voittajia tällaisessa tilanteessa ei ole. Usein vastausta edellä esitettyyn ongelmakierteeseen on haettu yhteiskuntavastuu käsitteen kautta. Yhteiskuntavastuu on viimekädessä toimijoiden vastuuta sille yleiselle sosiaaliselle viitetaustalle, jonka ne jakavat muiden toimijoiden kanssa. Kyse on universaalista ilmiöstä, johon liittyvää problematiikka on perusteellisemmin käsitelty yritystoiminnan piirissä. (Niskala & Tarna 2003, Puohinniemi 2003, Ketola 2005) Viime vuosina käsitteeseen liittyvä diskurssi on laajentunut myös muille sektoreille. Käydyn yhteiskuntavastuudiskurssin taustalla on se näkemys, että käsitteenä yhteiskuntavastuu tarjoaa yhteisen lähestymistavan käsitellä yhteiskunnallisia vastuumääreitä ja sisältöjä eri sektoreiden – julkinen, yritys ja kolmas sektori – kesken. (Anttiroiko 2006) Käytännön tasolla yhteiskuntavastuut konkretisoituvat erilaisina vastuiden ja velvollisuuksien kombinaatioina eri yhteiskuntasektoreilla. Yleisin tapa määritellä yritysten yhteiskuntavastuu on eritellä se taloudelliseen, sosiaaliseen ja ympäristöstä kannettavaan vastuuseen. Taloudellisella vastuulla tarkoitetaan organisaation pitkän aikavälin taloudellisia toimintaedellytyksiä ja toiminnasta syntyvien tuottojen jakautumista sidosryhmille ja toimijoille. Taloudellinen vastuu nähdään taloudellisena vakavaraisuutena, riskienhallintana ja organisaatioon sidoksissa olevien ihmisten ja muiden organisaatioiden taloudellisena hyötynä. Riskienhallinnalla pyritään saamaan hyvälle organisaatiolle mahdollisimman pitkä elinikä ja hyvä toiminta. Organisaation taloudellinen toimintaedellytys on lähellä perinteistä taloudellista raportointia, mutta niiden erot näkyvät lähinnä siten, että taloudellisen voiton ja voitonjaon on oltava kohtuullista sekä riippumattomuus sidosryhmistä tulee olla vähäisempi. Taloudellisia riskejä tulee analysoida myös yhteiskunnallisten ilmiöiden valossa. (Jussila 2010, 60; Rohweder 2004, 97–98.) Miten tämä uusi tilanne on sitten merkinnyt käytännön toimijoille. Ensinnäkin julkisten palvelujen ulkoistaminen on tarjonnut huimia kasvumahdollisuuksia kaikille palveluorganisaatioille jotka ovat tietoisesti hakeneet kasvua. Jyväskylän Hoivapalveluyhdistys kasvoi vuosina 1994–2009 9 työntekijän mikroyrityksestä nykyiseen henkilöstövahvuuteensa (n. 130). Yhdistyksen kehitys täyttää kasvuyrittäjyyden kriteerit. Sosiaalialalla nopean kasvun yrityksiä on vain 2–3 prosenttia kaikista toimintansa aloittaneista, joten Hoivapalveluyhdistys sijoittuu yrityskentässäkin varsin kapeaan lokeroon. Kasvuyrittäjyydelle annetaan yritysevaluaatiossa erityinen taloudellinen painoarvo, sillä kasvuyritysten merkitys työllisyydelle ja yhteiskunnalle ylipäätänsä on merkittävää. Kasvuyritykset synnyttävät jopa 75 % uusista työpaikoista ja ne luovat innovaatioita ympärilleen. Yritysten pieni keskikoko on yksi tärkeä syy siihen, miksi palvelutarjonnasta vastaavat kunnat eivät osta yrityksiltä palveluja. Uskottavuusongelmat liittyvät 31 yritysten toimitusvarmuuteen. Yksittäisellä pienellä yrityksellä ei ole myöskään riittävästi neuvotteluvoimaa. (Hyvinvointialan kehittäminen 2009, 101). Ainakin Hoivapalveluyhdistyksen keräämien kokemusten valossa yritysmuoto ei ole kasvun este. Pikemmin kyse on olemassa olevien yritysten kasvuhaluttomuudesta tai kyvyttömyydestä tunnistaa kasvun edellytykset. Elinkaaren alussa olevan yhdistyksen kasvuhalu ja -kyky riippuvat ennen kaikkea toiminnanjohtajan henkilökohtaisista ominaisuuksista sekä hallituksen tahtotilasta. Kasvutavoitteet ovat usein sidoksissa itse kokemustaustaan ja henkilökohtaisiin tavoitteisiin. Käynnistyneen kasvun ylläpitäminen edellyttääkin sitten jo monipuolisempaa osaamista. Keskeiseen asemaan nousee hyvä hallitustyöskentely, jossa erilaiset yhteiskunnalliset näkemykset ja osaaminen yhdistyy substanssiosaamiseen. Hallitustyöskentelyssä hyvä toimialatuntemus, kyky ennakolliseen otteeseen sekä panostaminen strategiseen johtamiseen tuottaa myös taloudellista tulosta. Kun tähän vielä lisätään riskinottovalmius, niin kasvu ainekset ovat koossa. Taloudellisella kasvulla myös hintansa Organisaatioiden kasvaessa tapahtuu eriytymiskehitystä, organisaation toimiva johto etääntyy substanssityöstä ja organisaatiorakenteita on suunniteltava tilanteen mukaan. Hoivapalveluyhdistyksen toimintojen eriyttäminen erilaisiin yritys malleihin tarjoaa konsernimallin edut myös yhteiskunnallisille toimijoille. Keskeisessä asemassa on myös talouden toimivan tunnuslukujärjestelmän kehittäminen. Taloudellisten tunnuslukujen monitasoarviointi tarjoaa toimivalle johdolle selkeän kuvan toimintojen tuotoista ja kustannuksista. Taloudellisen vastuun keskeinen osa-alue on taloudellisen hyödyn analysointi ja sen tavoitteena on selvittää kuinka organisaatio voi hyödyttää asiakkaita ja sidosryhmiä mahdollisimman vaikuttavasti oma missionsa huomioiden toiminnasta syntyvillä tuloilla. Organisaation tulee toimia tehokkaasti, kannattavasti ja kilpailukykyisesti, mutta toiminnan on oltava oikeudenmukaista ja tasapuolista eri tahoja kohtaan. Tärkeää on, että organisaatio on päätöksenteossaan mahdollisimman itsenäinen sekä riippumaton julkisesta sektorista ja sen erilaisista tukimuodoista. (Ks. Jussila 2010, 60–61, 64; Raivio 2005, 19–20.) Politiikka Julkishallinnon yleensä hyvinvointipalvelutuotantoa varten luomat markkinat ovat välimuoto avointen markkinoiden ja julkisen palvelutuotannon välillä. Näennäismarkkinoilla tarkoitetaan markkinoita, joilla julkinen sektori palvelun järjestäjänä ohjaa palvelun tuottamista ja kuluttamista aktiivisena markkinatoimijana. Tärkeimmät muodot ovat palvelujen ulkoistaminen ja kilpailuttaminen, erityiset tilaaja–tuottajamallit 32 ja palveluseteli. (Pohjola & Koponen 2008). Aivan suoria menestystarinoita markkinavetoiset kokeilut eivät ole olleet. Tilaaja–tuottajamallin kompastuskivenä ovat kokonaisuuden hallinta ja moninaisuuden johtaminen. Useat kunnat ovat puolestaan rajoittaneet palvelusetelikokeilua pilottivaiheen jälkeen. Näennäismarkkinoita voidaan kuvata joillakin ominaisuuksilla, jotka erottavat ne aidoista markkinoista kuten: • • • • • ne ovat julkisen sektorin luomat ja ylläpitämät tuotetulla palvelulla on usein yhteiskunnallisia, kansalaisten hyvinvointiin liittyviä tavoitteita julkinen sektori toimii useimmiten palvelutuotannon tilaajana, ohjaajana ja rahoittajana palvelujen tuottajilla saattaa olla muitakin tavoitteita kuin voiton tuottaminen palvelun saajat eivät yleensä kulutushetkellä maksa markkinahintaa palvelusta Palvelujen tuottajan näkökulmasta näennäismarkkinoiden logiikkaan liittyy useitakin ongelmia. Yksi näistä on liiketoiminnan ”logiikkaongelma”. Näennäismarkkinoilla palveluja tuottavan organisaation tulomuodostus rakentuu pelottavan yhden tukijalan varaan, kun terveessä yritystoiminnassa tukijalkoja on useita. Näennäismarkkinoiden toinen ominaispiirre liittyy siihen, että markkinoita voidaan ohjata poliittisilla päätöksillä. Kunnallisvaaleihin liittyvä vallitsevan politiikan tai ideologian vaihtuminen saattaa muuttaa markkinatilannetta ratkaisevasti. Yhtä toimialaa koskeva palvelujen ulkoistaminen päättyy ja kunta saattaa jopa lisätä omaa palvelutuotantoaan toimialalla, mikä kaventaa oleellisesti markkinoita. Hyvinvointipalvelujen tuottajan näkökulmasta kunnallinen päätöksenteko – niin luottamus- kuin virkamiestason – näyttäytyy monikerroksisena ja vaikeasti ennakoitavana. Yksi taustatekijä on uudenlaisen johtamisajattelun yleistyminen kuntasektorilla. Kaikesta kehittämistyöstä huolimatta manageriaalisia johtamisen toimintamalleja on vaikea soveltaa julkishallinnossa vaikka esimerkiksi yritysmaailman laskenta-, arviointi- ja johtamisinstrumentteja hyödynnetään laajasti julkisorganisaatioissa (kuten kustannuslaskenta, tuotteistamishankkeet, konsernitilinpito). Keskeinen tekijä on yritys- ja yhteiskunnallisen päätöksenteon erilainen toimintalogiikka. Manageriaalinen päätöksenteko syntyy toimintaketjussa, jossa on tärkeää toimia tosiasioiden pohjalta ja reagoida nopeasti eli toimintalogiikan malli on seuraava: kerätään tieto, analysoidaan kerätty tieto, tehdään johtopäätökset ja siirrytään toimeenpanoon. Yhteiskunnallisen päätöksenteon toimintalogiikka on toisenlainen. Vaikka siinäkin tärkeitä ovat reaaliaikainen tieto ja asioiden analysointi, niin yhtä tärkeää kuin toimeenpano on sitouttaminen. Eri intressiryhmien sitouttamisen avulla mahdollistetaan jatkuvuus ja laaja-alaisten yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttaminen, joskin reaktionopeuden kustannuksella. 33 Julkisen, erityisesti kunnallisen strategisen ja operatiivisen päätöksenteon erityispiirteenä on pidetty toisaalta vaihtoehdottomuutta – vahvat reunaehdot, kuten talous – rajaavat päätöksentekijöiden valintoja sekä toisaalta kompleksisiin organisaatioihin liittyvää kerrannaisvaikutusefektiä, jonka vuoksi päätösten kaikkia seurauksia on vaikea arvioida. Eli James Marschin (1978, 1987) monitulkintaisuuden käsite julkiseen päätöksentekotilanteeseen sovellettuna tarkoittaa sitä, että päätöksenteossa epävarmuutta luovat tekijät ovat seuraavia: 1. todellisuuden ongelma: mitkä päätöksentekotilanteeseen liittyvät asiat ovat todellisia (faktoja) ja mitkä uskomuspohjaisia (uskomuksia, ideologioita)? 2. kausaalisuuden ongelma: mitkä tekijät vaikuttavat päätöksentekoon ja millaisia suhteita niiden välillä on (ongelman ratkaisuprosessi)? 3. intentionaalisuuden ongelma: millainen tieto edistää päätöksen tekemistä (tarvittava tietoperusta tai tietovaranto)? Oikeastaan edellä esitettyyn kiteytyy palvelujen tuottajien näkemys kunnallisesta päätöksenteosta. Mikä on päättäjien ymmärrys siitä mistä he päättävät, alkaen kilpailuttamisasiakirjoista ja päätyen palvelujen tuottamis- tai ulkoistamispäätöksiin. Ylipäätänsä palvelujen tuottajien huolena on tuottavuus- ja tehokkuusajattelun korostunut asema julkisessa päätöksenteossa, päätösten perusteluissa ja argumenteissa. Tästä syystä hyvinvointipalvelujen tuottajat ovat ilolla tervehtineet hankintalainsäädäntöön sisältyvää näkökulmaa sosiaalisten näkökulmien huomioimisesta hankinnoissa. Vaikka hankintalainsäädännön päätavoitteet liittyvät sisämarkkinoiden tehokkaaseen toimintaan, voidaan hankintalainsäädännön keinoin edistää myös muita päämääriä kuten sosiaalista kestävyyttä. Mahdollisuudet sosiaalisten näkökulmien huomioimiseen on kirjattu EU:n hankintadirektiiveihin, jotka on saatettu kansallisesti voimaan lailla julkisista hankinnoista. Sosiaalisesti vastuullisilla julkisilla hankinnoilla tarkoitetaan tällöin julkisia hankintoja, joissa sosiaaliset näkökulmat on huomioitu ja joissa sosiaaliset ja taloudelliset näkökulmat vahvistavat toisiaan. Hankintayksiköt voivat edistää huomattavasti kestävää kehitystä käyttämällä ostovoimaansa valiten sellaisia tavaroita ja palveluja, joilla on myönteisiä sosiaalisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia. Tärkeää on olla hankintaohjeistus erilaisista palveluista, koska toiminnan tulee perustua oikeudenmukaisuuteen. (katso Sosiaaliset näkökulmat julkisissa hankinnoissa 2011) Valitettavasti sosiaalisten kriteerien hyödyntäminen julkisia hankintoja kilpailutettaessa on jäänyt varsin vähäiseksi. Ja vaikka verkostomaisia yhteistoimintamalleja kuntatoimijan ympärille on suunniteltu jo vuosikymmenen verran, niin käytäntö ja teoria ovat edelleen erillisiä kokonaisuuksia. Olisi kuitenkin toivottavaa, että julkisten palvelujen taustaorganisaatioiden – ”julkisen”, ”yksityisen” ja ”kolmannen” 34 sektorin keskinäissuhteet järjestetään uudelleen palvelutuotannon rahoituksessa ja organisoinnissa vaikkapa Public – Private partnership (PPP) ajattelun pohjalta. Etiikka Järjestöt ja niiden myötä yleishyödylliset yhteisöt ovat aidosti missio – organisaa tioita, jossa eettiset arvot näyttelevät merkittävää osaa niin päivittäisten toimintojen osalta kuin strategisen tason toimintoja suunnattaessa. Yhteiskuntavastuun sosiaalista ulottuvuutta – vapaaehtoisuuteen tai missioon perustuvaa palvelujen tuottamista väliinputoaja tai marginaaliryhmien tarpeita silmällä pitäen – on pidetty yleishyödyllisten yhteisöjen toiminnan ja toimijoiden itseymmärryksen sekä identiteetin lähtökohtana, joka nimenomaisesti erottaa ne muista organisaatiomuodoista. Aivan näin yksiulotteinen kuva ei ole todellisuudessa, sillä jo lainsäädäntö määrittää julkishallinnolle laajan yhteiskuntavastuullisen roolin. Myös yrityssektorilla huomioidaan yhteiskunnallinen vastuu, jolla tosin viitataan useimmiten yritysten eettisesti kestäviin toimintatapoihin sekä yrityksen ja lähiympäristön suhteisiin. (Niskala & Tarna 2003, Ketola 2005). Kun kunnat ovat ahkerasti ulkoistaneet erilaisille kohderyhmille tarkoitettuja palveluja, niin yleishyödyllisten yhteisöjen selkein sosiaalisen vastuun tehtäväkokonaisuus paikantuu ehkäisevään ja toisaalta kuntouttavaan toimintaan liittyvien palvelujen tarjoamiseen. Järjestöillä ja säätiöillä on perinteisesti ollut merkittävä rooli myös erilaisten vanhus- ja vammaispalvelujen tuottajina. Nyky-yhteiskunnassa talous- ja sosiaalipolitiikan välillä vallitsee arvoristiriita, johon liittyvää keskustelua käydään esimerkiksi ”riskiyhteiskunta” -käsitteen alla. Talouspolitiikan makrotasolla sovelletaan liberalistista, yksilön vastuuta korostavaa ajatusmallia. Sosiaalipolitiikkaa taas hallitsee kollektivistinen, yhteiskunnan vastuuta korostava ajattelu. Suuntausten keskinäistä yhteensovittamista ei ole juuri yritetty, vaikka niiden synnyttävät ongelmat kyllä tunnistetaan erityisen selkeästi kuntatasolla. Palvelujen tuottajien näkökulmasta ympäröivän yhteiskunnan arvot nähdään pitkälti taloudellisiin arvoihin sitoutuneena toimintana. Jos juhlapuheissa sosiaaliset arvot ja eettiset näkökulmat nousevat esiin, niin käytännön työssä päätöksenteon perustelut ja asioiden tulkinta tapahtuu pitkälti taloudellisten tunnuslukujen kautta. Suunnitelmalliset teot yli lakisääteisten velvoitteiden ovat harvinaisia. Jyväskylän hoivapalveluyhdistyksen osalta toimintaa ohjaavat arvot laadittiin 1990 luvun lopulla. Tavoitteet ovat yleisesti koko henkilökunnan tiedossa ja henkilökunta tekee työtä tavoitteiden saavuttamiseksi. Henkilöstö osallistui tiiviisti yhdessä johdon kanssa arvojen luomiseen. Koko henkilö-kunta on allekirjoittanut arvot ja sitoutunut noudattamaan niitä. Työtä tehdään tiiviisti arvoja noudattaen ja niitä kunnioittaen. Nyttemmin henkilökunnalta on tullut toive, että he haluaisivat tarkastella arvoja ja osallistua arvojen päivittämiseen. (Niemelä & Porkka-Hokkanen 2012) 35 Eettisten arvojen merkitys jää useimmissa organisaatiotarkasteluissa kirjaamisen tasolle. Silti eettisillä arvoilla on näkyvä ja tunnustettu merkitys laadun ja tuloksen tekijänä. Eettiset arvot ohjaavat esimiesten ja henkilökunnan toimintaa paljon syvällisemmin kuin yleisesti ymmärretään. Eettiset arvot tarjoavat minulle arvokkaan mahdollisuuden syventää ymmärrystäni omista esimiestaidoistani. Huomasin kiinnittäväni työssäni paljon enemmän huomiota tapaani olla läsnä työyhteisössäni. Herättelin itseäni ajattelemaan monipuolisemmin arkipäiväisiäkin asioita… […] Voisi luulla, että työ muuttuisi vaikeammaksi ja päätöksenteko vaikeutuisi, mutta lopputulos oli aivan toinen. Oli helpompi suunnitella asioita ja tehdä päätöksiä, koska ne sisälsivät muutakin perustelua kuin organisaation yleisen linjauksen ja KVTES:n sekä paikalliset sopimukset. Pohdintaa Tulevaisuudessa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelutuotannon tarve kasvaa, samoin työllisten määrä. Ikääntyvän väestön palvelutarve vaikuttaa kasvuun huomattavasti, samoin työn tuottavuus. Mikäli väestön palvelutarve pysyy ennallaan, tarvitaan sosiaali- ja terveysalalle 200 000 työllistä lisää vuonna 2040. Jos työn tuottavuus kasvaisi puoli prosenttia, puolittuisi henkilöstön tarve ja säilyisi ennallaan, jos ikääntyvän väestön palvelun tarvetta saadaan myöhennettyä viidellä vuodella. (Hyvinvointialan kehittäminen 2009) Missään olosuhteissa julkinen sektori ei yksin pysty vastaamaan palvelujen kysyntään. Mitä voisimme siis tehdä? Yleishyödyllisten yhteisöjen ja yhteiskunnalliseen yrittäjyyteen kiinnittyy paljon käyttämätöntä kehityspotentiaalia, joka yhteiskunnan näkökulmasta merkitsee tuhlausta. Yhteiskunnallisen yrittäjyyden ja yleishyödyllisten yhteisöjen aseman ja merkityksen yleinen tunnistamisen ja tunnustamisen pitäisi olla yhteinen missio. Lisäksi kaikkien organisaatioiden, myös kunnan, irrottautuminen mukavuusalueiltaan – vastuullinen riskinotto, innovatiivisuuden johtaminen sekä omien vahvuuksien tunnistaminen ja hyödyntäminen kasvussa insentiivejä unohtamatta pitäisi ohjata kaikkea kehittämistä. Ehkä tarvitsisimme vielä uudenlaista käsitekonseptia uuden tulokulman saamiseksi tähän ratkaisua vaativaan ongelmaa. Yhteiskunnallisia yrityksiä ja palveluja tuottavia yleishyödyllisiä yhteisöjä ei nähdä näennäismarkkinoilla kunnan kanssa tasaveroisena kumppanina. Tällainen voi olla arvoverkkoihin perustuva tarkastelu. Arvoverkkoajattelu jäsentää erilaiset sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottajat saman verkon toimijoiksi, jotka jakavat saman arvopohjan ja joita yhdistävät monenlaiset keskinäiset suhteet. Verkon jäsenet eivät kilpaile keskenään, vaan tavoitteena 36 on eräänlainen win-win tilanne. Palveluverkostossa on myös mahdollista niin tuottaa kuin levittää uusia asiakaslähtöisiä innovaatioita, jotka lisäävät palvelutuotantoa. Systemaattisen kehittämisen ja ansaintalogiikan haltuunoton jälkeen hyvinvointialalle syntyy kilpailukykyisiä yrityksiä, uusia työpaikkoja ja palveluiden tuottavuus tehostuu arvoverkkoajattelun kautta. (Arvoverkkoa kokemassa 2010) Lähteet Anttiroiko, A.-V. (2004) Yhteiskuntavastuu. näkökulmia yritysten ja julkisyhteisöjen yhteiskunnalliseen vastuuseen. teoksessa Raija Järvinen (toim.). Yhteiskuntavastuu: näkökulmia yritysten ja julkisyhteisöjen yhteiskunnalliseen vastuuseen. Tampere University Press, Tampere. Jalonen, H., Aarva, K., Juntunen, P., Laihonen, H., Laitinen, I. & Lönnqvist, A. (2011) Arvoverkkoa kokemassa. – saaliina tuottavuutta ja innovaatioita. Kuntaliitto Acta 226. Hyvinvointialan kehittäminen. Osaava työvoima. Yritystoiminta ja yrittäjyyden edellytykset – Tuottavuus. Työ- ja elinkeinoministeriö. 32/2009. Helsinki. Jyväskylä Hoivapalveluyhdistys 2012 www.jklhoivapalvelu.com/. (viitattu 24.11.2012) Jussila, M. (2010) Yhteiskuntavastuu. Nyt. Vantaa:2010. Ketola, T. (2005) Vastuullinen liitetoiminta. Sanoista teoiksi. Helsinki. Mäkelä T. (2007) Yhteiskuntavastuullinen johtaminen. Teoksesta Anu Tervaniemi-Tiilikainen – Katariina Saarela Mahdollisuutena markkinat. Case: kolmas sektori ja markkinat. Jyväskylä. Niskala, M. & Tarna, K. (2003) Yhteiskuntavastuun raportointi. Jyväskylä. Niemelä, M. & Porkka-Hokkanen, S. (2012) Yhteiskuntavastuun johtaminen. Sosiaalisen vastuun näkökulmasta. Opinnäytetyö. Sosiaali- ja terveysalan kehittäminen ja johtaminen (ylempi amk) Jyväskylän ammattikorkeakoulu. Pohjola. M & Koponen, A. (2008) Näennäismarkkinoiden toimivuuden edellytykset – välittäjätoiminnot markkinalähtöisen tarkastelutavan ytimessä . Kunnallistieteellinen aikakauskirja 1/08. Pollitt, C. & Bouckaert, G. (2000) Public Management Reform: A Comparative Analysis. Oxford University Press. Puohinniemi, M. (2003) Löytöretki yrityksen arvomaailmaan. Espoo. Rohweder, L. (2005) Yritysvastuu – kestävää kehitystä organisaatiotasolla. Porvoo. Raivio, J. 2005. Yrityksen sosiaalinen vastuu – sosiaalisten yritysten avainhenkilöiden käsityksiä yrityksen sosiaalisesta vastuusta. Pro gradu-tutkielma. Tampereen yliopisto, sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos. Luostarinen, S., Kinnunen, K. & Eskola, S. (2011) Sosiaaliset näkökulmat julkisissa hankinnoissa. www.espinno.fiSuomalaisen Työn Liitto 201. www.avainlippu.fi/yhteiskunnallinen-yritys (viitattu 25.11.2012) Yhteiskunnallisen yrityksen toimintamallin kehittäminen (2011) Työ- ja elinkeinoministeriö. 4/2011. Helsinki. 37
© Copyright 2024