22 KARHU Killan seppeleen Kiukaisten sankarihaudalle laskivat Killan kunniapuheenjohtaja Antero Kallio (vasemmalla), Killan pääsihteeri Martti Aro ja puheenjohtaja Pentti Isotupa. Kunniakäynnillä piti puheen Euran kirkkoherra Jukka Kemppainen (oikealla). JR 56 JA JR 60 Kilta kokoontui maanpuolustusjuhlaan Kiukaisissa Juhlaan oli kokoontunut noin sata ihmistä, joista veteraaneja 17. Juhlapuheen piti raumalainen kunnallisneuvos (res ylik) Vesa Heino. Kunnioitetut sotiemme veteraanit, killan puheenjohtaja ja kunniapuheenjohtaja, hyvät naiset ja miehet, JR56 ja sen sotatie tuli tutuksi isäni kertomusten kautta jo poikavuosinani. Kuuluihan, nyt jo edesmennyt, isäni JR56:n veteraaneihin. Satakunnan ja Varsinais-Suomen yhtymäkohdassa, silloisella Vakka-Suomen suojeluskuntapiirinalueella, perustettiin jalkaväkirykmentti 56 Juhannuksen alla vuonna 1941. Perustamispaikkoina olivat Rauma, Rauman maalaiskunta, Eurajoki, Lappi, Laitila, Pyhäranta, Kalanti, Vehmaa, Uusikaupunki ja tämän kertaisen juhlamme isäntäpaikkakunta Kiukaisten Panelia. JR56:n 4. komppania oli Kiukaisten miesten jatkosodan aikainen komppania, ja se perustettiin Panelian Suojeluskuntatalolla kesäkuussa 1941. Talvisodan päiväkäskyssään marsalkka Mannerheim sanoi olevansa ylpeä mm. ”Satakunnan viljavien vainioitten ja Varsinais-Suomen lauheitten lehtojen pojista”. Ja edelleen: ”Me taistelemme kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta.” Arvelen näiden kannustavien sanojen saatelleen seutumme pojat kesäsodan tulikasteeseen Kollaan soille ja kankaille. Tämä taisteluvaihe muodostui rykmentille koko jatkosodan raskaimmaksi ajaksi. Vajaassa kahdessa viikossa JR56 menetti 930 upseeria, aliupseeria ja miehistöön kuuluvaa. Eli lähes kolmanneksen rykmentin koko vahvuudesta. Ja kuten tunnettua JR56:n vaativa ja raskas sotatie jatkui Petroskoin, Karhumäen Hiisjärvi-Vansjärven kautta Maaselän kannaksen kuruille, josta jälleen Kiitetyssä juhlapuheessaan Vesa Heino otti vahvasti kantaa maanpuolustustahdon hyväksi. Aake Kinnunen/JR 56 ja JR 60 Kilta KARHU 23 juhannuksen alla vuonna 1944 koti kotiSuomea. Viimeiset taistelut käytiin Loimolan suunnalla. Kollaa kesti. Syyskuun 4.päivänä aseet vaikenivat ja marraskuussa saavuttiin takaisin kotiseudulle. ”3 vuotta, 5 kuukautta 3 päivää.”, lukee isäni sotilaspassissa. Lapin sodan päättyminen 27.päivänä huhtikuuta 1945 päätti Suomen sotatoimet toisessa maailmansodassa. Rauhanehdot alueluovutuksineen ja sotakorvauksineen olivat raskaat ja epäoikeudenmukaisiksi koetut. Mutta tärkein – maamme itsenäisyys – säilyi. Sananmukaisesti kansa taisteli! Kotirintaman sankareita sodan aikana olivat erityisesti naiset, jotka työskentelivät kotiaskareiden ohella tehtaissa ja maataloustöissä. Sen lisäksi kolmessa sodassa; talvi-, jatkoja Lapin sodissa puolustuksen eri tehtävissä toimi 300 000 naista. Armeijan riveissa maatamme puolusti 700 000 miestä. Yhtenäinen kansa taisteli! Sodissa kaatui lähes 90 000 ja haavoittui 295 000 suomalaista. Tuskinpa kaikki haavat, psyykkiset ja fyysiset, eliniäksi kannettavaksi jääneet ovat siltikään kirjautuneet viranomaisten tilastojen sivuille. Veteraanisukupolvien, naisten ja miesten, tärkein ja kallein perintö jälkisukupolville on itsenäinen isänmaamme. Tämän perinnön vaalimisessa on myös vuosipäiväänsä viettävällä killallamme tärkeä rooli ja tehtävä. ”Kertokaa lapsenlapsille lauluin, koskaan muisto ei himmetä saa.” Eri ikäpolvia kokoavat tilaisuudet siirtävät veteraanien perintöä nuoremmille ikäluokille. Killan tuottoisa ja tasokas julkaisutoiminta palvelee myös tavoitteita. Samalla meille tarjoutuu oivallinen mahdollisuus kiittää ja kunnioittaa veteraaneja työstä ja uhrauksista. Uskon tässäkin päivässä vallitsevana tunnelmana olevan kunnioituksen ja kiitollisuuden. ”Veljeä ei jätetä” olkoon vuonna 1971 alkaneen virallisen kiltatyön johtoajatuksena edelleen. Venäjän toimet Krimillä ja Itä-Ukrai- nassa ovat nostaneet turvallisuusasiat aiempaa vakavampaan pohdintaan, niin meillä, kuin koko Euroopan alueella. Olkoon sanomamme näissä yhteyksissä: ”Toimimme rauhan puolesta; sotaa vastaan”. Vahvistamme maatamme oikeusvaltiona ja puolustamme kansalaisten demokraattisia oikeuksia. Tärkeää on myös muistaa sotiemme opetus: ”Olipa maamme liittoutunut tai liittoutumaton, se vastaa viimekädessä aina alueensa puolustuksesta”. Puolustuksen on oltava uskottava. On lohdullista, että kansalaisten maanpuolustustahto on varsin korkealla tasolla. Julkisuuden kautta saattaa piirtyä toisenlainenkin kuva, johtuen eri marginaali-ilmiöiden ”kokoonsa nähden” ylimitoitetusta huomioarvosta. Tarkoitan tällä lähinnä ”eroa reservistä” puuhastelua sekä Aseistakieltäytyjäliiton ”jäsenhankintakampanjoista”. Tälle kaartille oli aikanaan veteraanien antama nimikin. Kummallinen kohu on noussut myös puolustusvoimien lähettämästä kirjeestä reserviläisille. Eräät tahot haluavat normaalin yhteydenpidon vääntää omia tarkoituksenperiään palvelevaksi uhkakuvaksi. Ja lopuksi: Helsingin Sanomien Lontoon kirjeenvaihtaja Annamari Sipilä eilisessä kirjoituksessaan: ”Kertokaa te viisaammat: onko jossain vaiheessa tullut sosiaalisesti hyväksyttäväksi ilmoittaa, että ei viitsi puolustaa Suomea sodan aikana? Onko nykyään täysin normaalia kertoa, että konfliktitilanteessa pakenisi mieluummin yön selässä ulkomaille kuin lähtisi rintamalle.” ”Suomessa ei ole enää paljon tabuja ja hyvä niin”. ”On kuitenkin yksi taho, jonka uskoin olevan kyseenalaistamisen yläpuolella. Se on Suomi, itsenäinen ja demokraattinen valtio. ”En tiedä teistä muista, mutta itse sävähdän joka kerta, kun joku kertoo julkisuudessa, ettei jaksaisi puolustaa isänmaata. Se tuntuu vähän samalta kuin astuisi rupikonnan päälle. ”Maanpuolustusvelvollisuudesta säädetään perustuslain 127. pykälässä, ja se koskee kaikkia suomalaisia ikään, sukupuoleen tai kuntoisuuteen katsomatta.” ”Haluan innostaa nuoria lähtemään maailmalle kokemaan muita kulttuureja ja kyseenalaistamaan piintyneitä suomalaisia käytäntöjä”. Vapautta ja kykyä lähteä ja kyseenalaistaa ei kuitenkaan ole ilman isänmaata ja äidinkieltä. Ilman isänmaata ja äidinkieltä meillä ei ole mitään ! Hyvät kuulijat, me haluamme puolustaa isänmaatamme. Se on velvollisuutemme veteraanisukupolvelle ja tuleville sukupolville. Vuosijuhlassa mukana olleet sotaveteraanit yhteiskuvassa Porin Prikaatin tervehdyksen tuoneen everstiluutnantti Petteri Kurkisen kanssa.